Pronssijoen kupeessa, koivujen reunustaman hiekkatien päässä, kohoaa villiruusujen keskeltä pieni Ruotsin vallan aikainen kivitalo. Sen seinustaa pitkin kipuaa sinnikäs villiviini punnaisine lehtineen tavoitellen taivasta. Köynnöskasvi peitää osittain ikkunan, jonka takaa kurkkii uteliaita hevosenhoitajia - kaikkia kiinnostaa tallille saapunut uusi hevonen.Valkoaitaisista tarhoista kuuluu hirnahduksia vastaukseksi tulokkaan huudoille. Maneesin nurkalta ilmestyy kissa, myös sitä kiinnostaa yleensä niin rauhaisan tallipihan epätavallinen hälinä. Kissa arvioi tilannetta hetken ja jolkottaa sitten tallin omistajan, Aleksin, jalkoihin pyytämään huomiota. Mies nostaa kissan hajamielisenä syliinsä samalla hymyillen toivotaessaan uuden hevosen omistajineen lämpimästi tervetulleiksi.

 

Sydämellisesti tervetuloa Hallavaan!

 

Hallava on pieni virtuaalitalli, joka panostaa kävijöidensä viihtyvyyteen täydellä sydämellään. Järjestämme jatkuvasti hoitajille ja ratsastuskoulun oppilaille niin ratsastustunteja ja hoitokursseja kuin myös leirejä, kilpailuja ja erilaisia tapahtumia. Yksityisten omistajille tarjoamme edellisten lisäksi tasokkaita valmennuksia ja hyvän tukiverkoston omasta hevosesta huolehtimiseen.

Hallava on täydellinen paikka kenelle tahansa rennosta harrastamisesta kiinnostuneelle, mutta eniten siitä irtoaa juuri niille aktiivisille, jotka ovat menettäneet sydämensä tallin mahtavalle porukalle, sekä heidän kanssaan kirjoittamiselle ja roolipelaamiselle.

Emme toki unohda myöskään tallilla harvemmin käyviä ja hiljaisesti päiväkirjoihinsa kirjoittelevia, sillä kannustamme lämpimästi jokaista ja jaamme ystävällistä palautetta jokaisesta hoitotarinasta - unohtamatta rakentavaa kritiikkiä. Vaikka kävijöitä on suhteellisen paljon ja monet persoonat saattavat aluksi hämmentää, otamme jokaisen uuden sielun avosylin vastaan ja opastamme kädestä pitäen mukaan tallin arkeen. Uskallatko hypätä karuselliin? Saatat jäädä koukkuun ;)

 

sydämellisin terveisin

Aleksi

Valokeilassa Sydneyn ensimmäinen tarina:
Nice to meet you
sunnuntai 13. elokuuta 2017
Kaviopolku, luki valkoisessa kyltissä joka osoitti hiekkaiselle tielle. Varovaisin askelin kävelin pitkin kostunutta hiekkaa, ylläni sateenvarjo. Taivaalta tihutti hieman vettä, päivemmällä oli tosin satanut enemmänkin. Kello oli suurin piirtein viisi, kun astelin kohti Hallavan parkkipaikkaa ja siitä vielä eteenpäin itse tallialueelle. Perhoset lepattelivat rauhattomina vatsani pohjalla. Mihin minä olin taas itseni tunkenut?

Jos vakavoiduin hetkeksi, pystyin myöntämään itselleni, että olin kaivannut hevosia. Kun näin tarhoissa ulkoilmasta nauttivia hevosia, sydämeni oli pakahtua onnesta. Olin tämän noin vuoden aikana melkein ehtinyt unohtaa, kuinka kauniita eläimiä hevoset olivat. Hymyilin pyöreälle, ystävällisen näköiselle vuonohevoselle tarhassaan. Uskaltauduin lähemmäs, ja tarjosin sille kättäni nuuskittavaksi. Se puhalsi lämmintä ilmaa käteeni, korvat uteliaasti hörössä. Tunsin heti mieleni rentoutuvan.

"Dunjaaa", kuului vähän matkan päästä. Käännyin ja heittäydyin kauemmas hevosesta.

"Ei sun tarvi mua säikähtää", oranssitukkainen tyttö naurahti katsoen minua hieman ihmeissään ja otti hevosen tottuneesti riimunnarun päähän. "Taidat olla uusi täällä?" henkilö kysyi ujonpuoleisesti.

Nyökkäsin vain ja mumisin jotain vastaukseksi. Hyvä oloni oli heti tipotiessään, jotenkin kohtaamiset ihmisten kanssa olivat aina yhtä vaivaannuttavia. Hermostuneena raaputin päätäni ja tuijotin kenkieni kärkiä.

"Tule mun mukana talliin. Sittenpähän näet, ettei täällä ole mitään pelättävää!"

Väänsin kasvoilleni pienen hymyn. Tyttö vaikutti todella mukavalta, sen uskalsin myöntää, mutta epävarmuuteni nosti päätään jossain aivojeni sopukoissa. Entä jos tyttö ei olekaan yhtä vilpitön kuin antaa ymmärtää? Pudistelin päätäni. Ei, kyllä minun täytyy antaa hänelle mahdollisuus. Matkalla talliin sain tietää tytön olevan Valma. Itsekin kerroin nimeni, ja sen, että olin juuri saanut hoitohevosen.

"Oi, ihanaa saada uusi hoitaja", Valma sanoi hymyillen. Hän päästi Dunjan karsinaan ja minä seurasin Valmaa satulahuoneeseen. Valma otti Dunjan harjat ja pian olimme taas karsinalla.

"No, minä taidankin tästä mennä", sanoin pikaisesti ja heilautin heipat Valmalle. Ennen kuin tyttö ehti sanoa mitään, olin jo ulkona mukanani Cellen riimu ja riimunnaru. Olin nähnyt hevosen tarhaamassa juuri Dunjan viereisessä tarhassa. Huokaisin syvään, ennen kuin ujuttauduin sisälle tarhaan ja aloin houkutella Celleä luokseni.

"Moi Celle", sanoin rennosti. "Mä oon sun uus hoitaja."

Rautias läsipää katsoi minua epäröiden. Korvat kääntyivät luimuun ja hevonen hengitti raskaasti, minua tiiviisti tuijottaen.

"Ei tarvitse pelätä", sanoin hiljaa, mahdollisimman rauhallisella äänellä. Ojensin kättäni Celleä päin, mutta hevonen ei tullut lähemmäs. Kaivoin hupparini taskusta porkkanan palan, ja ojensin kättäni uudemman kerran lähemmäs ruunaa. Se kurotti kaulaansa, korvat edelleen luimuun käännettyinä. Se kuitenkin otti pari askelta lähemmäs ja nappasi porkkanan suuhunsa.

"Hyvä", kehuin ja annoin Cellen haistella kättäni. Hetken päästä koitin laittaa riimun sen päähän. Ilmeisesti olin liian nopea liikkeissäni, sillä Celle kavahti kauhuissaan taaksepäin ja ravasi kauemmas minusta.

"Sori", sanoin ja houkuttelin Celleä uudelleen luokseni. Onneksi hevonen toipui pahimmasta järkytyksestään suht' nopeasti, joten pääsin taas ruunan lähelle. Tällä kertaa laitoin riimun hitaasti Cellen päähän. Se huokaili syvään ja mulkoili minua epäuskoisena.

"Kyllä sä vielä opit luottamaan muhun", sanoin ja rapsutin sitä vähän. Rauhallisesti lähdin kävelemään raudikon kanssa tallia kohti. Hevonen käveli reippaasti vierelläni, hieman hermoilevin askelin.

"Prrr, rauha", koitin rauhoitella ruunaa. "Ei mitään hätää, hyvin tää menee."

Pääsin kuin pääsinkin Cellen kanssa talliin ehjin nahoin. Taputin ruunaa kevyesti ja kiinnitin sen molemmin puolin kiinni käytävälle.

"Täällä ollaankin jo päästy töihin", tallin omistaja Aleksi irvisti. "Mites sä noin likainen oot?" mies jatkoi siirtäen katseensa Celleen. Nyt vasta itsekin huomasin, kuinka harjaamisen tarpeessa hoitohevoseni oli.

"Mä kyllä hoidan sen", sanoin neutraalilla äänensävyllä. Aleksi nyökkäsi tyytyväisenä ja harppoi käytävää eteenpäin.

"Tule ihmeessä pistäytymään tallituvassa, kun saat hommasi hoidettua!"

Mitenköhän muut tallilaiset suhtautuisivat minuun? Valma oli vaikuttanut kivalta, mutta entäs muut henkilöt sitten? En voinut kiistää, ettenkö olisi ollut hieman kauhuissani. Tuntemattomat ihmiset olivat pahin painajaiseni. Yleensähän jenkit kuviteltiin sosiaalisiksi ja puheliaiksi ihmisiksi, myös tuntemattomassa seurassa. Siinä mielessä olin siis perin suomalainen: nautin yksinolosta enkä kaivannut kokoajan sosiaalisia kontakteja. Tosin, samaan aikaan kaipasin seuraa, hyvää ystävää. En vain oikein tiennyt, miten uusien ihmisten seurassa olisi pitänyt käyttäytyä. Saiko heittää huonoa läppää, saiko näyttää heikkoutensa? Tuskin.

Siinä mietiskellessäni olin saanut haettua Cellen harjat satulahuoneesta ja olin nyt harjaamassa likaantunutta salernonhevosta. Celle steppasi paikallaan hermostuneena ja viskeli päätään kuin maailmanloppu olisi tulossa. En antanut sen häiritä, vaan jatkoin harjaamista kaikessa rauhassa. Samalla selitin jotain omiani ruunalle pehmeällä äänellä.

"Oothan sä ainakin mun ystävä?" kysyin hiljaa hevosen edelleen mulkoillessa minua kauhuissaan. Rauhallisesti sivelin ruunan kaarevaa kaulaa ja katsoin hevosta silmiin. Ihan kuin se olisi jo hieman rauhoittunut.

Huolellisesti harjasin hoitohevostani, edelleen hieman ihmeissäni siitä, että minut oli otettu niinkin hyvin vastaan talliporukkaan. Olin tottunut vain epämääräisiin katseisiin sekä pahansuopiin kommentteihin. Ehkä olin vain tuntenut vääränlaisia ihmisiä. Ehkä niitä oli olemassa hyväntahtoisiakin tapauksia. Hymyilin hieman, siirtyessäni Cellen toiselle puolelle etukautta. Takakautta ei sopinut kulkea, hevonenhan olisi voinut vaikka potkaista säikähtäessään.

Harjaamisen jälkeen puhdistin tietysti kaviot. Celle nosti ne yllättävänkin hyvin. Kerran se vetäisi kavionsa pois käsistäni, säpsähtäessään jotain, mitä minä en kyennyt näkemään.

"Hassu hevonen", naurahdin ja silittelin sen kaulaa. Cellessä oli tosin samoja piirteitä kuin minussa. Aluksi ujo ja arka, mutta sitten kun siihen jaksoi tutustua, paljastui alta täysin toisenlainen persoona. Sitä puoltahan minä en Cellestä vielä nähnyt, mutta joskus minä vielä sen näkisin. Sen olin päättänyt.

Vein harjapakin pois ja Aleksin kehottamana uskaltauduin tallitupaan näyttämään naamaani. Siellä istuskelikin muutama hoitaja, keskenään pulisemassa. Kun astuin sisään huoneeseen, uteliaat katseet kääntyivät suuntaani. Tunsin oloni vaivaantuneeksi, mutta pakotin itseni näyttämään itsevarmalta. Tervehdin tallituvassa olevia tyyppejä vilauttaen leveän hymyn.

"Moi, mä aloitin täällä tänään hoitaja", sanoin kuuluvasti. "Sydney, saanen esittäytyä!"

Uteliaat kysymykset täyttivät tallituvan. Vaikka olikin hetken huomion keskipisteenä, en tuntenut oloani enää yhtään vaivaantuneeksi. Itse asiassa, viihdyin siinä parin henkilön seurassa pulisemassa. Minulla oli siis mahdollisuus tutustua Hallavan porukkaan, kun vain saisin itseni useammin raahattua tallille ja etenkin tallitupaan. Ehkä mua ei ihan täysin tuomittaisi täällä.

suosittelemme

♥    Newerra

♥    Vaahterapolku

♥    Kirkkojoen talli

♥    Otava

 

maanantai 14.8.2017

Darcy sai hoitajakseen Katlan ja Celleä alkoi puunaamaan Sydney. Tervetuloa molemmille!

Myös vanha tuttu Topias päätti liittyä mukaan joukkoomme.

ajankohtaiset

♥    tasotunnit

♥    hoitajahaku

♥    vaellus

webdesign: Pinja Kumpulainen

tämä on virtuaalitalli

© 2017 Hallava