Alana ulkomailla

Foorumit Hallavan ulkopuoliset Alana ulkomailla

Tämä aihe sisältää 3 vastaukset, 2 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Kassu 4 kuukautta, 1 viikko sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #6396 Vastaus

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Les Champs du Marronnier

    tulossa 🙂

  • #6397 Vastaus

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Pronssijoki, Finland
    27.4.2019

    Tarantula
    ”Should I be scared to get in?” Jase kysyi Freelanderin pelkääjän puolen oven luota.
    ”Why should you?” kysäisin ja väänsin äänenvoimakkuutta alaspäin.
    ”Just wondering… that’s a lot of Lemonade for two days”, Jase kommentoi autossa parhaillaankin soivaa Beyoncea.
    ”Hm. If you haven’t done anything, you have nothing to fear.”
    Jase tuhahti, mutta ei silti istunut autoon.
    ”You seriously don’t think I’ve done anything? I haven’t even gone anywhere! Seriously-” Jase pyöritteli silmiään.
    ”But you would? If you weren’t stuck in horrible little Finland with me? Hm?”
    ”No- that’s- you’re mad if you-”
    ”Oh, shut up and get in, will you? We’re gonna be late”, murahdin, ja Jase istahti etupenkille.

    Ajoimme hiljaisuudessa. Sorry soi taustalla. Kolmen minuutin kohdalla Jase sammutti radion.
    ”Hey- You know I wouldn’t…”
    ”I know. Sorry. It’s just-”
    ”Yeah. I get it.”
    Minä olin väsynyt ja kateellinen, sitä se oli. Muuttostressi oli jotenkin vienyt minusta kaikki mehut, ja Jase oli kiertänyt kevään mittaan kilpailemassa ja voittamassa vaikka missä, enkä minä ollut päässyt mukaan.

    ”We’re fine. It’s good, innit?”
    ”Yea. It is. We good, bruv’.”
    ”I don’t talk like that.”
    ”O yea, I ken. Just takin’ the piss, bruv.”
    ”Stop it.”
    ”Or what? You’ll go mad, bruv? Positively bonkers?”
    ”Oh fuck you”, Jase huokaisi ja laittoi musiikin takaisin.
    ”Luv ya too.”
    ”Oi, what was that? I thought you hated me!”
    ”Ye ken what I mean. Am no saying it again.”
    ”Well, love you.”

    Matkamme jatkui sen jälkeen hiljaisuudessa, mutta hieman vähemmän jännittyneessä sellaisessa. Minä olin muutama päivä sitten puolivahingossa päätynyt selailemaan myynti-ilmoituksia, ja silmiini oli iskenyt voikko tamma, jota myytiin sanoilla ”herkkä ja erittäin vaativa”.
    ”Kai tiedät, että toi tarkoittaa vaan sitä, että se hevonen on seinähullu”, Jase oli todennut näyttäessäni ilmoituksen.
    ”Perhaps. Mut jos se liikkuu noin, se saa mun puolesta olla vaikka murhanhimoinen. Ja sillä on hyvä suku.”
    ”Ja sä oot jo soittanut koeratsastuksen.”
    ”Maaaybe…”
    ”I didn’t expect anything else. Voin tulla mukaan. Jätetään Oliver hoitoon.”

    Niin tehtiin. Tallilla minua odotti hevonen riimu päässä karsinassa, sillä halusin laittaa sen itse kuntoon. Lassen kanssa olin mennyt riskillä ja ostanut sen edes näkemättä sitä, mutta periaatteen tasolla en halunnut ostaa hevosta näkemättä millainen se oli maasta käsin. Ratsastus oli vain niin pieni osa sen elämästä, että käsiteltävyys meni useimmiten ratsastettavuuden edelle.

    Paitsi tässä tapauksessa. Hevonen, osuvasti Tarantulaksi nimetty, oli aivan hirveä. Se yritti nousta pystyyn, kun avasin karsinan oven, ja käänsi sitten salamannopeasti häntänsä kohti ovea.
    ”Hm. Seems like your type, dont’ya think?” Jase naljaili ja viittasi Faeen, mutta sihahti hevosen tehdessä äkkiliikkeen kohti päätäni. Sanoi vielä, että ole varovainen nyt jooko.

    Myyjä kertoi kentällä seistessämme, ettei ”Tara” ollut sen paljoa kivempi ratsastaa kuin käsitellä. Minä kiskoin kypärän päähän ja sanoin, että sehän selviäisi. Jase nojaili aitaan aurinkolasit päässä ja näytti ilmeestä päätellen ottavan superzoomattua kuvaa naamastani. Reittä kirveli, hevonen oli onnistunut yllättämään minut ja kuopaisemaan niin, että se oli osunut reiteenikin. Ei se mitään, minä pidin hevosten koeratsastamisesta. Yksi lempimatkoistani oli edelleen kolme vuotta sitten tapahtunut parin viikon reissu Saksaan ja Belgiaan, jossa ratsastin jopa yli seitsemän hevosta päivässä.

    Kohta pääsisin itsekin keski-Eurooppaan ratsastamaan. En malttanut odottaa! Jo heti ensimmäisen ravipätkän jälkeen päätin, että tämä hevonen tulee mukaani sinne. Hevonen yritti singahtaa altani jo ensimmäisillä askelilla, ja vaikka sen takaisin saaminen olikin pienen pähkäilyn tulos, tamman reaktio sai minut koukkuun. Tätä pitäisi vain oppia ratsastamaan, ja hevosen oppia rentoutumaan. Itse asiassa se oli aika pehmeä ratsastaa, mukava, silloin kun se suostui vastaanottamaan pyynnöt.

    Minä olin jo päättänyt, että tämän minä otan, ennen kuin myyjä edes kysyi, halusinko hypätä sillä. Tietysti halusin. Hyppäsin kolme estettä, ja sanoin, että se riittää. Jase pyöritteli päätään pieni hymy huulillaan nähdessään ilmeeni. Tiesi, että tämän minä ottaisin, eikä kukaan sanoisi vastaan.

    Kun pääsimme autoon, minulla oli jo luovutuspäivät sovittuna ja sopimus tehtynä. Palaisin viikon päästä eläinlääkärin tarkistukseen, ja mikäli kaikki olisi kunnossa, allekirjoittaisin saman tien. Sanoin sen Jaselle.
    ”You’re mad.”
    ”Maybe. But I just got a four star eventer for cheap”, kohautin olkiani ja siirryin etupenkille. Jase käynnisti auton.
    ”Se hevonen on ihan yhtä hullu kuin sä, jos sä haluat sen. Varmaan tappanut jonkun. Mikä sen nimi oli..?”
    ”Tarantula.”
    ”Yeah, seems about right”, Jase huokaisi.

    Viikon päästä minä olinkin jo uuden (hirveän) hevosen omistaja. Kuukauden päästä minä muuttaisin sen kanssa Hollantiin. En malttanut odottaa.

  • #6482 Vastaus

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Matkakertomus
    Kokoelma pätkiä matkalta Hallavasta uuteen alkuun.

    perjantai 24.5.
    Hallava, Pronssijoki
    klo 9.34

    Mitä jää jäljelle? Mitä jää miltei neljän ja puolen vuoden jälkeen paikkaan, jonne ei ensin halunnut, johon ei tainnut koskaan kunnolla kuulua, mutta josta ei silti aivan haluaisi lähteä? Juuri nyt jäljelle jäi stetsoni päässä kättään vielä viimeiseksi hyvästiksi heilauttava tallinomistaja, yksi käytävälle unohtunut mutainen tarhariimu, ja tallituvan pöydälle kori pullaa tallilaisille. En ollut keksinyt muuta korttia sen rinnalle kuin ”kiitos Hallavalle!” ja nimeni siihen alle, mutta kaipa sekin oli edes jotain. Aleksille ja Ohtolle olin jättänyt vielä toimiston pöydälle omat, nimikoidut läksiäislahjat. Aleksi oli saanut kukkia ja viinipullon, josta toivoin hänen pitävän, vaikken edes tiennyt joiko hän edes. Ohtolle olin jättänyt pari pakettia kahvia, sitä samaa, jota hän aina Jasen erikoiskahvikätköistä maistoi salaa ja voivotteli, ettei ollut löytänyt samanlaista itse. Ohto myös aina voivotteli väsymystään ja aikaisia aamujaan, joten ajattelin kahvin ja upean pinkin possumukin, joka veti muuten varmasti lähemmäs puoli litraa kahvia, olevan juuri osuvat lahjat. Aleksin heppakorttiin kirjoitin muutamat kiitokset hyvästä hevosenhoidosta ja tallipaikasta, Ohtolle toivotin hyviä aamutalleja ja muita herätyksiä, joita hän rakasti niin kovin.

    Konkreettisten asioiden lisäksi jäljelle taisi jäädä muistoja, sekä jonkinlainen tarina. Vihasin muuttoamme Suomeen, joka tapahtui ilman syytä ja varoittamatta, en osannut kieltä enkä uskaltanut avata suutani. Mutta ilman Hallavaan saapumista olisin tuskin tavannut Emmaa, Ohtoa, tai Eevi-Sofiaa, tai Lassea, tai sen löytänyttä Jasea. Minulla ei todennäköisesti olisi yllätystä nyt takapenkillä turvaistuimessa nukkumassa, en varmasti olisi naimisissa, enkä olisi sama ihminen kuin tällä hetkellä, juuri nyt olin. En ollut ikinä oikein uskonut siihen, että Jumalalla olisi tarkka suunnitelma kaikkia varten, tai kohtaloon, mutta sen tiesin, että kaikki tapahtui syystä. Kuka niitä syitä ohjaili, Jumala tai maailmankaikkeus tai kohtalo, pystyin vain arvaamaan, vai olivatko ne kenties yhteistyössä vaiko vain sama asia, mutta loppupeleissä uskoni oli sama.

    Hallavaan saapuminen oli vaikuttanut merkittäväst elämääni, olin sitä halunnut tai en. Kun pieni kivitalli jäi yhä kauemmas Land Roverista ja sen perässä roikkuvasta trailerista, huomasin miettiväni, paljonko Hallavasta lähteminen tulisi vaikuttamaan elämääni. Se selviäisi ajan kanssa.

    ***
    perjantai 24.5.
    ABC-asema, jonka nimeä tai sijaintia kukaan ei vaivautunut tarkistamaan
    klo 13.18

    ”Wait! Hold on, I need to put my shoes on…”
    ”Jason, just put on your crocs, there’s like, three cars, no one will care. I bet they’ll all have crocs on too.”
    ”No! These are my traveling crocs, and you swore to take them to your grave. I’m not giving away this for some truckers in the middle of nowhere.”
    ”What? That the always stylish and finished Jason Astor wears other shoes than leather boots and oxfords? Blasphemy! What shame!”
    ”The crocs are a crime to humanity and you know it, Alana. Stop laughing. This is serious.”
    ”Your baby pink crocs are a serious matter? Whatever you say, mate. Come on, if Oliver pees his pants you’re cleaning him up. Please put on your precious oxfords and get out of the car, Jason.”
    ”Hold on, I’m hiding the crocs.”
    ”What good are ’traveling crocs’ if you only wear them for ten minutes in the car before you take them off and put on some warm socks because your toes are freezing?”
    ”Shut up. I also drive in them.”
    ”Ah, yeah, sorry, that changes everything. They’re your traveling crocs you use for ten minutes or for the hour that you drive. Got it.”
    ”Stop it. They’re comfortable. But a crime. I live in shame of them every day.”
    ”Alright, whatever you say, honey. Are you done? Ready to take those shameful croc feet to the loo with your son? Your shameful croc son?”
    ”You’d rather I walk around town in pink crocs?”
    ”You’re right. I can’t believe I married such a croc monster like you. How will I tell my family?”
    ”You won’t. Ever.”

    ***
    perjantai 24.5.
    laiva Tukholmaan
    klo 22.49

    Neljän hengen hytissä ei ollut juurikaan tilaa sen jälkeen, kun kaikki sängyt oltiin avattu ja koirat olivat valloittaneet niistä yhden, vaikka ne eivät laivan sääntöjen mukaan saaneet edes olla niillä. Oliver makasi täysin unessa repun ja Drein kopan vieressä, ulkovaatteet päällä ja lippis vielä päässä. Eläintarhan siirtäminen hyttiin oli ollut niin vaivalloinen projekti, varsinkin, kun Oliver oli nukkunut koko ajan ja vaatinut Jasen kantoa ollessaan aivan veltto ja painava, että Oliver oltiin vain laskettu sängylle ja jätetty siihen. Hyvin näytti uni maistuvan vaatteista huolimatta.

    Lysähdimme Jasen kanssa kummatkin sängyn reunalle istumaan. Basil pomppasi lattialle makaamaan pois tieltä, Wrach vain nosti päätään, ja Drei maukui kopastaan niin, että se piti ottaa syliin. Tuijotimme Jasen kanssa toisiamme väsyneinä. Rokki ja Lasse pitäisi vielä käydä ruokkimassa ja juottamassa.

    Kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Väsytti, niskaa ja hartioita särki pitkän automatkan jälkeen, eväitä oli niukasti, ja nekin Oliverille.

    Mihin olimmekaan ryhtymässä?

    Pieni hymy riitti vakuuttamaan epävarman mieleni. Suukko otsalle, kädenpuristus.

    Olimme päässeet jo näin pitkälle.

    ***
    lauantai 25.5.
    jossain päin Tukholmaa
    klo 7.03

    ”You missed it!”
    ”What?”
    ”Tosta piti kääntyä. ’Turn left.’ You didn’t, ah shit, now we’re going the wrong way.”
    ”Well fuck.”
    ”Wait- we can- go right here, and then turn go left and left.”
    ”Are you sure?”
    ”No.”

    ”Where are we?”
    ”Lost.”
    ”Great.”

    ”Is that a burger place?”
    ”Max? It looks like it…? Maybe?”
    ”I’m starving.”
    ”Me too.”
    ”You missed the exit! You missed the fucking exit!”
    ”Shit.”
    ”Way to go. We’ll starve on this road.”

    ”Another one! Go, go, go!”
    ”I’m going!”
    ”They have a drive-in.”
    ”We won’t fit. I’ll wait in here and check on the horses.”
    ”’Aight. Be right back.”

    ***
    lauantai 25.5.
    Øresundsbron
    klo 16.22

    ”Look Ollie! A bridge! A big bridge!”
    ”Blidge!!”
    ”That’s a big fucking bridge.”
    ”We’re going on the bridge soon, Ollie, look outside.”

    ”I hate bridges. They feel so unstable. What is this, steel? Just a buttload of steel keeping us from the water? Why does it have to be so high?”
    ”It’s a bridge, Alana. That’s what bridges do.”
    ”I don’t trust them.”
    ”Who? Bridges?”
    ”I fucking hate bridges.”
    ”This one’s nearly eight kilometers.”
    ”Shut up and drive. I want to get off this thing.”
    ”We just started. You need to puke? You look sick.”
    ”Just drive and get me out of here, Jason.”
    ”Alright, alright. There’s a plastic bag under the seat if you need it.”

    Istuin koko hirveän sillan matkan hampurilaiset velloen vatsassa ja pää muovipussissa. Mutta en oksentanut!

    ***
    lauantai 25.5.
    Vordingborg, Tanska
    klo 17.58

    ”We’re here.”
    ”Fucking finally, Lasse has been moving around for the past hour.”
    ”Let the dogs out, they look like they’re going to pass out.”

    Isän hyvällä ystävällä Kristianilla oli talli. Olisimme siellä yötä, hevoset saisivat olla tarhassa yön, ja lähtisimme heti aamulla uudelleen ajamaan. Kristian näytti meille paikkoja, pari hevostaan, ja ohjasi meidät sitten taloonsa.

    En ollut varmasti ikinä ollut niin innoissani kovasta sohvasängystä. Mikä vain voittaisi laivan sängyn. Ties kuka oli oksentanut siihen viinapäissään.

    Rojahdimme siihen Jasen kanssa heti kun pystyimme. Olimme juuri nukahtamassa, kun Oliver ryhtyi juoksemaan.
    ”No please…”
    ”Ugh.”

    Koko matkan autossa nukkuneen pojan rauhoittaminen vaati raivoisat itkupotkuraivarit ja itkut, pilttipurkin ja puolikkaan banaanin, josta yli puolet päätyi lattialle ja siitä koirien suihin. Kun vihdoin pääsimme nukkumaan, herätys oli jo neljän tunnin päästä.

    ***
    sunnuntai 26.5.
    Saksa
    klo 11.56

    ”Are you awake?”
    ”Huh? Am now.”
    ”Great. Five hours left.”
    ”Only five?”
    ”Yeah.”
    ”Wonderful.”

    Viisi tuntia siihen, että olisimme perillä. Viisi tuntia uuteen elämään. Vähän jo jännitti.

    ***
    sunnuntai 26.5.
    Les Champs du Marronnier, Groningen
    klo 18.30

    Penelope Dubois ei tehnyt mitään pienesti. Hän pukeutui viimeisen päälle koristeellisiin kukkamekkoihin ja leveisiin lierihattuihin, eikä tuntunut kulkevan minnekkään ilman edes yksiä merkkiaurinkolasejaan, suuria ja koristeellisia nekin. Kun Penelope halusi jotain, hän hankki sen, ja vielä paljon enemmän. Hän halusi hyviin naimisiin juristin kanssa, eikä mikä tahansa juristi kelvannut. Hän halusi parhaimman ja menestyvimmän ja parhaimman näköisen juristin miehekseen. Ja hän sai sellaisen. Hän oli pukenut päälleen hienoimman mekkonsa, kihartanut blondiksi värjätyt hiuksensa, laittanut aurinkolasit päähänsä ja hurmannut jokaisen vastaantulijan. Kun Penelope oli innostunut leipomisesta, hän oli ostanut uuden asunnon, sillä vanhaan ei sopinut hänen vaaleanpunaiset, tuliterät KitchenAid -vatkaimet ja välineet.

    Kun Penelope oli nähnyt esteratsastusta viisi vuotta sitten sattumalta, miehensä kanssa ravintolaillallisella kentänreunalla VIP-tiloissa, hän oli ostanut seuraavalla viikolla neljä huippulaadukasta estehevosta, vaikkei ollut ikinä istunut hevosen selässä, saatika ollut metriä lähempänä niitä. Sitten hän oli ostanut yhden vanhan poliisihevosen, opetellut ratsastamaan, ostanut vähän lisää hevosia, tarjonnut niitä Jaselle, hankkinut pari hevosta vielä lisää, ja lopulta ostanut itselleen tallin.

    Koska Penelope Dubois ei tehnyt mitään pienesti, hän oli nimennyt myös tallinsa sopivan ylvään kuuloisesti. Vanha nimi käännettynä Chestnut Fields oli kuulemma liian tylsä, eikä hän osannut ääntää sen oikeaa nimeä alkuperäisellä kielelläkään. Niinpä hän oli nimennyt sen sitten omalle äidinkielelleen, ja hihitellyt sitten muiden kehnolle ranskan ääntämiselle.

    Minä osasin sanoa tallin nimen, sillä ranska oli ensimmäinen vieras kieli, jonka opettelin koulussa, eikä Penelope puhunut minulle juuri muuta kuin ranskaa. Haittapuolena oli Penelopen loputon puhetulva. Jos hän teki kaiken suuresti, hän hoiti myös puhumisen samalla tavalla. Taukoamatta.

    Juuri nyt Penelope Dubois kierrätti minua ja Oliveria toista kertaa tallinsa ympäri, tällä kertaa kertoen jokaisesta hevosesta nimen lisäksi myös viimeisimmät sijat, lempiherkut, heinämäärän ja optimaalisen harjanpituuden. Minä halusin purkamaan muuttokuormaamme, katsomaan, miten Lasse ja Rokki olivat kotiutuneet karsinoihinsa, ja ennen kaikkea kävelemään itse uuteen kotiimme Jasen kanssa. Sen sijaan kuuntelin puolella korvalla jatkuvaa ranskalaista höpötystä ja pidin Oliveria kädestä kiinni.

    Sanottiin Penelopesta mitä tahansa, hänen kukkamekoistaan ja lierihatuistaan ja aurinkoisesta persoonastaan, rikkaasta miehestään tai lyhyestä hevoskokemuksestaan, hevosiaan hän rakasti, se oli selvää. Minua ei kenties kiinnostanut Quinceyn sokeripalat tai ”kuningatar Victorian” mieltymys tiettyyn purutyyppiin, mutta jokaisesta hevosestaan Penelope puhui kuin lapsestaan. Hän suukotti jokaista turvalle mennessämme ohi, ja sai jokaiselta hörisevän tervehdyksen.

    Jopa Tarantula höristi korviaan tullessamme sen karsinan luokse, mutta jatkoi tyylilleen ominaisena Lasselle inahtelua karsinoiden läpi. Sitä ei Penelopekaan suukottanut, ja puhekin taukosi. Sitten Penelope tuntui muistavan, että minulla oli vielä muutto kesken, ja kovaan ääneen hätisti minut auttamaan ”miesparkaani muutossa, tai tavarani jäisivät vain eteiseen kahdeksi vuodeksi pahvilaatikoihin”.

    Siinä Penelope oli oikeassa. Päästessäni Oliverin kanssa uudelle pihallemme, minua oli vastassa riehuvat koirat ja kiukkuisena puhiseva Jason. Laatikoita lojui pitkin pihaa erinäisissä kasoissa, Jasen matkacrocsit olivat löytäneet tiensä auton katolle aurinkolasieni viereen. Aurinko porotti kuumana, Jase pyyhki kämmenselällään kasvojaan, koirat juoksivat hänen ympärillään. Oliver roikkui kiinni kädessäni, Jase kääntyi katsomaan meitä.

    Kaiken kaaoksen ja väsymyksen keskellä hymyilimme toisillemme. Ihan nopeasti, ihan vain vähän, mutta tarpeeksi. Se tuntui mahdollisuudelta, uudelta alulta. Uudelta kodilta.

    Vieraalta ja tuntemattomalta, mutta mahdolliselta. Kyllä tästä kaaoksesta vielä koti syntyisi.

    Sen pienen hymyn hetken ajan olin siitä varma.

    • #6483 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 123
      • Perus pullaponi

      tarina täynnä tunteita ja ihan sairaan hyvää dialogia! Penelopen kuvailu oli jotenki mukaankaappaavaa ja oon hei ilonen et Tarantula sai arvoisensa kodin (;

Vastaa aiheeseen: Alana ulkomailla

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: