Alisa & Milo

Foorumit Päiväkirjat Alisa & Milo

Luet parhaimillaan 8 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #49761 Vastaa
      Alisaa
      Osallistuja
      • Postauksia: 63
      • Koulutuksen tarpeessa

      Alisa Valjakka , s. noin 5.3.2005, 152cm
      Milon hoitaja 8. 3 / -20 eteenpäin

      Koulu: 4p
      Esteet:
      Maasto:
      Hoito: 22p
      Sosiaalisuus: 10p
      Kisat:

      Sivustaseuraaja – mainetta kantava tyttö on useiden ihmisten kanssa aivan tuppisuu, vastaa usein vain päätään nyökyttämällä tai pudistamalla, joskus myös yksisanaisilla vastauksilla. Tähän on tultu tuon menneisyyden vuoksi, mutta mennään siihen ihan kohta. Ystävien – joiden luottamuksen voittaminen on monen mutkan takana, seurassa Alisa kuitenkin on nauravainen ja melko avoin tapaus, ja rakkaiden arjen tukipilarien seurassa aika kuluukin usein varsin rattoisasti. Vietnamilaistyttö on kuitenkin selvä introvertti, eikä tuo käytäkään iltojaan muiden nuorten tavoin mellastamassa kaupungilla, vaan viihtyy luonnossa ja oman kodin rauhassa.

      Noniin, ja se menneisyys. Se ei ole niin ruusuinen kuin kuvitella saattaisi, vaan melko karua kuultavaa. Kukaanhan ei tytön syntymästä ensin tiennyt, sillä hänet oli hylätty puistoon, joka tunnettiin kirsikkapuistaan, jotka loistivat vaaleanpunaisina joka maalis-huhtikuu. Kun tyttö löydettiin, oli tämä kahden päivän ikäinen, aliravittu. Tytön syntymäajaksi arvioitiin 5.3.2005.
      Samaan aikaan Suomessa, tämän nykyiset adoptiovanhemmat olivat pitäneet lapsikeskustelua vireillä jo pitkään, ja prosessi oli jo niin pitkällä, että vain lapsi puuttui. Pian heillä kuitenkin oli sylissään lapsi, joka oli nimetty Alisaksi.
      Vaikka ehkä kerkesitkin luulla, että se karu osuus oli tässä, olit väärässä. Tyttöä on kiusattu eriävän ulkonäkönsä vuoksi aivan tarha-ikäisestä asti, ja saa kuulla kettuilua edelleen. Tätä myös syrjitään aktiivisesti, ja tämä on kuin koulun yleinen vitsi. Vaikka tämä tyttöä masentaa, jaksaa tämä silti opiskella tunneilla. Viitannut tuo ei kuitenkaan koskaan ole, paitsi sen yhden erehdyksen verran- sillä siitä saisi kuulla.

      Myös Alisalta löytyy joku asia, mihin tällä on intohimoa, mutta uudet- miksei vanhatkin tuttavat oudoksuvat. Rankasti koulukiusattu tyttö rakastaa opiskelua, ei sitä rakennusta ja ympäristöä missä sitä tehdään. Usein tytön illat kuluvatkin kotosalla matematiikkaa- tai vaikka maantietoa päntäten. Tosin, on myös aineita, joita tyttö inhoaa yli kaiken. Liikunta, ruotsi, sekä fyke eivät kuulu tämän osaamis- tai mielenkiinnon alueisiin. Koukuliikunnan ilo tuhottiin jo alakoulun ensimmäisillä luokilla romuttamalla tuon itsetunto mm. haukkumalla ja jättämällä ulkopuolelle. Sama jatkuu edelleen, mutta onneksi peruskoulua on jäljellä enää vähän päälle vuosi!

      Loput harrastukset ovatkin koiran kanssa lenkkeily, kirjoittaminen, sekä tottakai hevoset. Jos koukuttavien sarjojen katselu lasketaan, se myös, todellakin! Tuon koira, 7- vuotias irlanninsetteri Nana on ollut mukava lenkkikaveri aivan pienestä asti, ja oma kuonoterapeutti onkin ollut tärkeä tukipilari arjen pyörityksessä. Mutta se hevosharrastus taitaa olla se, mistä tässä nyt halutaan kuulla.
      Hevoset Alisan elämään eksyivät vasta kuudennen- ja seitsemännen luokan välisenä kesälomana. Kesäinen pyörälenkki aivan omissa ajatuksissaan, oli johdattanut tytön tallille. Tämä ihaili laiduntavia hevosia tuntikausia, jopa niin kauan- että pian poliisitkin olivat jo etsimässä tätä. Hevoskärpänen oli todellakin puraissut.
      Alisa aloitti alkeiskurssin elokuussa 2018, pienehköllä vaellustallilla. Tai no, ei se mikään virallinen alkeiskurssi ollut. Mutta tuo sai harjoitella ratsastusta pellolla joka maanantai, ja sitten alkoi vaellukset tämänkin tytön osalta. Alisa hallitsee ratsastuksen perusteet ja kaikki askellajit itsenäisesti. Esteitä tämä ei halua hypätä, se ei tunnu omalta jutulta, hulluahan se on hypätä esteet, kun ne voi kiertää! Ajattelutapa muistuttaa lähinnä perinteistä ratsastuskouluponia, mutta vietnamilaisalkuisen tytön mielestä näin on.

      Ulkonäkö tytöllä saattaa suomalaissilmään näyttää erilaiselta, mutta tyttö onneksi pitää omasta ulkonäöstään. 158cm pituinen tyttö, maitokahvin värinen iho. Pitkät ja paksut, lähes mustat hiukset ulottuvat pitkälle puoleen väliin selkää, ja hiuksiaan tämä pitää usein joko auki tai yläponnarilla, miten vaan. Tyttö kuitenkin on melkoisen likinäköinen, eikä tuo juurikaan mitään näe ilman piilolinssejä tai silmälaseja, ja vaihtelee kumpiakin ihan päivästä riippuen. Alisan pukeutumistyyli vaihtelee myös usein, mutta erilaiset farkut ja juoksutrikoot, hupparit ja muut paidat kuuluvat tuon vakiovarusteisiin. Myös nilkkasukat kuuluvat tytön päivittäiseen asuun, sillä Suomen hyytävissä (hehe, v.- 19-20 talvi ei ollut niin hyytävä :D) talvissakaan tyttö ei muita suostu laittamaan!

      Tervetuloa seuraamaan Alisan seikkailua Hallavassa! 💕

      • Tätä aihetta muokkasi 2 viikkoa, 5 päivää sitten Alisaa.
      • Tätä aihetta muokkasi 2 viikkoa, 2 päivää sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 1 viikko, 6 päivää sitten Alisaa.
      • Tätä aihetta muokkasi 1 viikko, 3 päivää sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 1 viikko, 1 päivä sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 1 viikko sitten Alisaa.
      • Tätä aihetta muokkasi 1 päivä, 15 tuntia sitten Aleksi.
    • #49763 Vastaa
      Alisa
      Vieras
      • Postauksia: 209
      • Perus pullaponi

      Ihanan kamalaa vai kamalan ihanaa?

      Rummutan auton käsinojaa hermostuneena. Hermostuttaa, ja tuntuu, että haluan tallille just nyt heti, kun taas samaan aikaan haluan luovuttaa ja mennä vaikka Nanan kanssa kävelylle. Nyt en aio luovuttaa, on aika jatkaa hevosharrastusta, mukavan shetlanninponin kanssa.
      ”Heippa, mä tuun hakemaan parin tunnin päästä!” Toinen äitini sanoo hymyillen kuskinpaikalta. ”Susta tykätään varmasti! Ja pidä kivaa, ja laita kuva siitä ponista!” Toinen äitini, Petra jatkaa kannustuspuhettaan. ”Joojoo” mutisen ja läimäisen auton oven kiinni. Kävelen kymmenisen metriä, ja tajuan, ettei minulla ole hajuakaan minne pitäisi mennä. Luon avuttoman katseen takaisin hiekkatielle, jonka päähän automme juuri katosi. Puren huultani, ja lähden kohti oletettua tallirakennusta.

      Ovi narahtaa kun avaan sen. Pujahdan sisään, ja kuulen välittömästi hersyvää, iloista naurua, sekä puheensorinaa karsinoista. Jään seisomaan hieman orvon näköisenä tallikäytävälle miettien, mitä teen. Sitä ei kuitenkaan kulu kauaa, sillä pian kuulen tallin oven avautuvan. ”Moi! Ooksie se Milon uus hoitaja? Mie oon Aleksi!” Kuulen nuoren miesäänen takanani. Säpsähdän ja käännyn toisinpöin. ”Jjoo joo on mä” änkytän. Kuinka noloa! Tämä ei ollut ensivaikutelma jonka ajattelin antavani. Onneksi Aleksi antaa minulle muuta ajateltavaa, kun hän kehottaa minua siivoamaan Milon karsinan, ja hakemaan ponin tarhasta talliin harjattavaksi. ”Ja hei, mee vaan rohkeesti juttelee kaikille, täällä on mahtava porukka!” Tämä sanoo hiljaa rohkaisevasti hymyillen, ennen kuin poistuu taas tekemään omiaan. Juuri sillä hetkellä yhdestä karsinasta putkahtaa lyhyehkö, minuakin lyhyempi oletettavasti naishenkilö. ”Moi! Kukas sä oot?” Tämä kysyy, samalla kun kertoo nimensä olevan Inari. Mieleni tekee paeta. Haluan kotiin! Päätän kuitenkin vastata, tosin pienellä viivellä. ”Alisa, Milon hoitaja” vastaan ujosti ja lyhyesti. Toivottavasti hän ei saa minusta inhottavaa kuvaa!
      Inari näyttää ymmärtäväiseltä, ja tämä alkaakin esitellä minulle tallia ja hevosia siltä istumalta. Tämä esittelee minut myös talliporukalle. Mielestäni tapaaminen on kiusallinen, mutta muut eivät ainakaan ota sitä ilmi, vaan yrittävät vetää minua keskusteluun mukaan. Vastailen lyhyehkösti, myöhemmin kun tutustuisin, voisin varmasti jutella enemmän, ehkä? Tallikierroksen jälkeen oloni tuntuu kertaheitolla paremmalta. Nappaan talikon käsiini, ja vedän kottarit Milon karsinalle, jonka Inari oli hetki sitten näyttänyt. Aluksi karsinan siivoaminen tuntuu melko haparoivalta, tein tätä viimeksi puoli vuotta sitten. Ehkä tämäkin luonnistuu paremmin myöhemmin, eihän kukaan ole seppä syntyessään? Karsinan siivoamisen jälkeen käyn tyhjentämässä kottarit lantalassa, samalla nappaan mukaan puhdasta purua, ja käyn levittämässä ne pienen ruunan karsinaan. Puistelen käsiäni, jotta purut irtoaisivat harmaista lapasistani. Puhdasta tuli! Käyn viemässä talikon ja kottarit takaisin niiden omalle paikalle, ja päätän lähteä etsimään sitä, minkä takia tänne edes pakotin itseni. Sitä ponia.
      Tarhoilla oloni on epätoivoinen. Vastahan minulle näytettiin missä se sijaitsi! Taisin olla liian paniikissa painaekseni niiden olinpaikat mieleeni, joten ei auta muu kuin mennä etsimään. Jos joku tallitytöistä näkisi minut nyt, he varmaan luulisivat minun olevan varhaisesti dementoitunut! Posket punaisina helottaen kävelen tarhojen porteilla, kunnes näen pienen punaruskean karvapallon kävelevän kohti tarhan portteja. ”Bingo! Nyt mentiin!” Ajattelin, ja kiiruhdan kohti tarhan porttia. Kevättalvi oli tehnyt tehtävänsä, ja poni näytti vähintään mutakylvyn ottaneelta. Muta onneksi oli jo kovettunut, se lähtisi varmasti harjaten pois. Vilkaisen kelloa. Joko tunti on mennyt! Hurjaa, aika siis voi mennä nopeastikin!
      Nappaan riimunnarun tarhan portilta ja pujahdan aitaukseen. Pieni poni antaa itsensä helposti kiinni, joten napsautan riimunnarun lukon kiinni, ja aukaisen tarhan portin, samalla kun annan ponin pujahtaa toiselle puolelle aitaa. Menen nopeasti itsekin, ja suljen portin. ”Ja tallia kohti!” Sanahdan ponille iloisesti hymyillen. Kiltti poni oli juuri sitä mitä tarvitsin. Huomaan myös ponin päätä koristavan sydämen. Se kertoo ponista todellakin kaiken.
      Tallissa vien ponin heti karsinaansa. Se näyttää heti haluavansa piehtaroida, joten riisun nopeasti riimun ja narun, ja kiiruhdan karsinan ovelle. Poni kellahtaa kyljelleen, ja piehtaroi oikein antaumuksella. Muutkin tallilaiset ovat katsomassa suloista, pyörivää kasvapalloa silmät sydäminä hieman nauraen- onhan se söpö näky! Kun poni on saanut piehtaroitua, se nousee ylös ja ravistelee itsensä kuin koirat. Nyt minäkin puhkean nauruun. En ole koskaan nähnyt ponin tekevän noin. Milo katsoo hölmistyneenä ihastuneesti hihittävää hoitajaporukkaa, samalla kun pujahdan harjan kanssa karsinaan. Kyykistyn ponin tasolle, harjailen, paijaan ja juttelen sille. Se on täydellinen. Miten en ollut löytänyt sitä aiemmin? Noh, pääasia että olimme tässä nyt. Harjaan harjaamistani, kunnes jossain vaiheessa tajuan, puoltahan voisi välillä vaihtaa. Kävelen ponin edestä kohti toista puolta, ja katson huvittuneena ponia, jonka toinen puoli on puhdas ja toinen edelleen mutakuorrutuksen peitossa. Toistelen ponille koko ajan sitä, kuinka hieno se on, kuinka söpö se on ja miten ihanaa on, että se eksyi elämääni- tai minä sen- juuri nyt. Katsahdan puhelintani valmiina nappaamaan suloisesta otuksesta kuvan, silmäni rävähtävät kauhistuneeseen ilmeeseen. Jo puoli tuntia yli sovitun ajan parkkipaikalla olosta! Hups! ”Taisit löytää miellyttävää seuraa, että unohdit tulla ulos” kuulen äänen takanani, ja näen äidin karsinan ovella. ”Aika meni niin nopeesti! Mä rakastan tätä ponia!” Hihkun samalla kun halaan pientä ponia. ”Se on kyllä ihan sun ponin näköinen.” Äiti myöntää selvästi ihastuksissaan. Hän, joka normaalisti pelkää hevosia, astuu karsinaan ja silittää ponia hieman. Katson tätä yllättyneenä, ja hän katsoo minua vähintäön yhtä yllättyneenä takaisin. Milo on selvästi juuri oikea minulle- luottoponi, jonka kanssa tulisin jakamaan ilot ja surut, kaiken.
      Hyvästelen ponin, ja on aika lähteä kohti kotia. Ensi kerralla olen varmasti pidempään! Koko kotimatkan pälätän tallista, ja siitä, että kukaan ei ollut ilkeä, vaan otti minut mukaan. Illalla nukahdan hymy huulilla, Miloa ajatellen. Tästä tulisi varmasti paras vuosi koskaan.

      • #49783 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1129
        • Lauman johtaja

        Oi vitsi kun tulin hyvälle mielelle tästä tarinasta! Kirjoitat ihan tosi hyvin ja kuvailee upeasti niin ympäristöä kuin Alisan ajatuksiakin. Pystyin hyvin samaistumaan noihin kaikkiin tunteisiin mitä Alisa koki tallipäivä aikana. Huippua että Milo sai noin mainion hoitajan!

        En itsekään muista varmaksi, mutta Milo taitaa asua tällä hetkellä pihatossa. Tieto löytyy Tallituvasta ilmoituksista. Ei kuitenkaan haittaa että kirjoitit Milon karsinasta, ei kaikkia yksityiskohtia voi tietää heti alussa (:

        Saat 2 hoitopistettä ja 2 sosiaalisuuspistettä

    • #49788 Vastaa
      Alisaa
      Osallistuja
      • Postauksia: 63
      • Koulutuksen tarpeessa

      Yllättäviä ystävyyksiä

      Värisen kylmästä pyöräillessäni tallille. Koulupäivä oli yllättäen ollut inhottava, kun koko päivä oltiin varattu erilaisille ryhmätöille, surprise, mulla ei ollut ryhmää. Olin edelleen täpinöissäni viime hoitokerrasta, ja päätin höllätä koulujuttujen kanssa hieman, jotta voin alkaa käymään tallilla useammin. Tallista oli tullut elämäni suola. Se oli paikka, jossa minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen, ja jossa minulla on tekemistä. Vihdoin talli näkyy, ja näen Emilyn menevän sisään. Niimpä polkaisen pyöräni nopeasti tallin vierelle, jättäen sen lojumaan seinää vasten.
      Avaan rakennuksen oven kädet hieman täristen, olin ottanut taas liian vähän vaatteita päälle. Noh, ensi kerralla ollaan viisaampia. ”Moi” sanahdan ujosti tytöille, jotka hääräävät tallissa. Saan useita hymysuisia tervehdyksiä, joista tulee todella hyvä mieli!
      Kävelen ilmoitustaululle katsomaan, olisko siellä jotain tehtävää minulle. Olin viime kerralla bongannut sieltä hoitajan tehtävä-osion, ja tänään taisi olla vuoroni, sillä nyt Milo, Lilli ja Pilkku pitäisi irtohypyttää. Katson lappua kuitenkin melkoisen kummissani. ”Irtohypytystä? Siis esteratsastusta? Täh! Agilityäkö?” Mietin vanhingossa ääneen, ja samassa lehahdan tomaatinpunaiseksi, kun kuulen tirskahduksen takaani. Käännyn, ja näen että se on Emily. Voi ei. Nolasin itseni, jälleen! Katson nolona kengänkärkiäni, mutta pian tajuan, että olen hiffannut koko jutun aivan väärin, ja repeän itsekin makeaan nauruun. ”Mitä se irtohypytys on?” Kysyn Emilyltä lyhyen naurukohtauksemme päätyttyä. Tämä selittää, ja ideahan on hauska! Innostun välittömästi, ja päätän lähtea hakemaan Milon pihalta. Samassa kun tartun ovenkahvaan, tunnen, että joku on samassa tilanteessa toisella puolen ovea. Tämä toinen riuhtaisee oven auki, ja nyt tuijotamme toisiamme silmät apposen ammollaan. Tai siis minä, hänhän vain naurahtaa huolettomasti. ”Moikka, mää oon Nessa!” Tämä toteaa hymyillen, ja halaa minua. Seison hämilläni tuon halauksessa, kuka halaa ensinäkemältä? ”Mä oon Alisa.” Kerron tuolle melko hiljaisesti. Jatkamme rupateluamme- tosin melko yksipuolista, samalla kun menen Nessaksi esittäytyneen tytön perässä satulahuoneeseen. ”No mitä tehää tänää?” Tämä kysyy katsoen minua. Onneksi Emily pelastaa minut tältä, en nimittäin ollut ajatellutkaan koko asiaa. ”Siivotaan, sit irtohypytetään Milo, Lilli ja Pilkku porukalla.” Tämä selostaa. ”Sä et siis oo hypyttäny ennen?” Tämä kysyy kuin varmistaen minulta. Pudistan päätäni.
      Minulla ei siivottavaa ole, sillä Milo asuu pihatossa, ja ajattelin siivota sitä vasta viikonloppuna. Astun tallista ulos ja jatkan matkaani pihatolle, missä pikkuruuna onkin minua jo vastassa. Nessakin tulee hakemaan jo aiemmin ihailemaani Lilli-ponia. Toivottavasti en vaikuta ilkeältä kun olen vain hiljaa. Tyttö on niin paljon rohkeampi kuin minä, että minulla on hänen seurassaan outo olo. Sysään ajatukset syrjään ja nappaan ponin mukaani. ”No mitäs mun paras ystävä?” Kysyn hiljaa Milolta, joka kävelee kiltisti vierelläni. Se hamuaa hieman taskuani, mutta nyt sen hajuaisti pettää- tänään siellä ei nimittäin ole mitään. ”Nälkä sulla näyttäs taas olevan” virnistän ponille samalla kun rapsutan sitä sen kaulan yli. Shettiksillä tuntuu olevan ikuinen nälkä!
      Avaan tallinoven ja pidän sitä auki ponille, joka kävelee sisälle nopeasti. Ja taas kuuluu söpöin ääni ikinä! Milon pienet kaviot, jotka kopsahtelevat nopein askelin tallin lattiaan! Iiks! Pieni kopina täyttää tallin, kun käännän sen hoitopaikalle. Jään harjailemaan Miloa, samalla kun Emily ja Nessa menevät rakentamaan jotain kujaa. Vaikkakin lähinnä tuntuu, että olen jo nyt niin kujalla, ettei uusia tarvitsisi edes rakentaa.
      Pian tytöt kuitenkin tulevat jo hakemaan minua sekä poneja. Lopettelen harjaamista, samalla kun irrotan ponin suitsista ohjat. Suitsin ponin, joka ei käy heti helpoimman kautta, en edes muista milloin viimeksi olin suitsinut poneja. Kiinnitän riimunnarun pujottamalla sen toisesta kuolainrenkaasta kiinnittäen narun lukon toiseen renkaaseen. Ja näin lähdemme pienen possujunan viimeisenä osana kohti maneesia.
      Matka maneesille kutkuttaa vatsanpohjassa aina kun sinne menee. Ilmassa on odottavaista ja iloista tuntua, joka tarttuu kaikille. Emily pitää ovea auki, kun astumme Milon kanssa sisään. Katson rakennelmaa hieman kummastuneena, en ole koskaan kuullutkaan, että hevoset voisivat hyppiä ilman ratsastajaa. Emily ja Nessa selittävät minulle koko homman pähkinänkuoressa, ja alamme aloitella. Kävelemme ponien kanssa ensin pitkään, sitten alamme ravailla niin, että juoksen itse vierellä. Katson kuinka Emily saa Pilkun laukkaamaan vain juoksemalla sen vieressä. Haluan kokeilla itsekin, ja maiskautan. Mitään ei tapahdu. Yritän uudestaan. Ja uudestaan. Ja sitten se onnistuu! Pieni poni laukkaa vierelläni, minä juosten vieressä nauraen.
      Ja sitten se hypytys, jännää! Emily aloittaa, ja näyttää oikeita mallisuorituksia. Katson innoissaan hyppäävää Pilkkua, joka on todella söpö hypätessään polvenkorkuisia esteitä. Jo vartin päästä on Lillin vuoro. Se hyppää todella kiltisti kauniilla tyylillä. Katson Milo vierelläni haltioituneena, kun poni hölkyttelee joka kierroksen jälkeen tasaisessa ravissa takaisin kaartoon. Se on todella kiltti!
      Nyt se jännin osuus! Milon vuoro! Se on muita poneja pienempi, joten esteitä lasketaan noin puolella mitalla. Ohjaan Milon kujalle, mutta se itsepintaisesti kääntyy, sillä taisin antaa melko epäselvät ohjeet. Pitäisikö vain luovuttaa? En osaa tätä kuitenkaan. ”Ota uusiks!” Jompikumpi tytöistä rohkaisee, joten päätän yrittää. Yritämme uudestaan, jolloin poni ja minä tajuamme jutun jujun, ja poni lähtee leikkimään pupua pienelle esteradalle. Hihitän ihastuneena radan päässä, kun Milo tulee radalta luokseni. On se mahtava poni! Taputan sitä, ja jatkamme hypytystä vielä hetken. Kun lopetamme, annamme ponien juosta hetken, kunnes otamme ne kiinni, ja viemme tarhaan. Tarhalla riisumme kaikilta suitset, ja lähdemme yhteistuumin kohti tallia. Satulahuoneessa Emily toteaa, että on hänen aikansa lähteä kotiin, joten jäämme Nessan kanssa kaksin. Olo on outo. Haluaisin jutella, mutta mistä aloittaa? Onneksi ei tarvitse, sillä hän ottaa minut mukaansa hakemaan kimoa Sasha-tammaa tarhasta. Se on kaunis, mutta olin kuullut huhuja, että se on tallin diivailija. En tiedä pitikö huhu paikkaansa, mutta ainakin tamma säväytti ulkonäöllään. Mietin koko matkan talliin jutunjuurta, mutta en saanut lopulta sanaakaan suustani. Harjailimme kimoa tovin, samalla kun kuuntelin Nessan juttua. Nyökkäilin aina välillä hermostuneena, vaikka puolet minulta taisikin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Onneksi hän ei esitä kysymyksiä!
      Nessa saa päähänsä, että maastolenkki olisi hauska, ja minun on ehdottomasti tultava mukaan. Mieleni tekisi epäröidä ja jäädä tallille rapsuttelemaan Miloa, mutta päätän lähteä mukaan. Kävelemme jollain tiellä metsän ympäröimänä ilman ollessa todella seesteinen ja kaunis. Nessa aloittaa jutustelun, minä vastailen melko harvasanaisesti. Hävettää. Miksi olen tällainen? Miksen voisi olla kuin Nessa ja muut? Miksi minä olen se arkajalka? ”Sä vaikutat kivalta tyypiltä! Just sellaselta, jonka haluisin kaveriks!” Nessa kertoo innoissaan. Yllätyn totisesti. Joko tämä on hyvä näyttelemään, tai on tosissaan. Minä kuitenkin innostun välittömästi. ”Se ois parasta! Mulla ei oo kavereita, mut tuntus tosi kivalta jos sä haluisit!” Papatan nopeasti. ”No sitten, meistä tulee varmasti hyvät kaverit!” Nessa sanahtaa ja halaa minua jälleen. Halauksesta tulee asteen kämpelö, mutta se ei haittaa. Minulla on ystävä! Ystävä, ihan oikea sellainen! Jatkamme matkaa tallille rupatellen hieman, minäkin uskaltaudun kertomaan hieman itsestäni. Kuulen myös, että Nessaakin kiusataan koulussa, ja kerron olevani samassa tilanteessa. Yllätyin tuostakin tiedosta melkoisesti, hän on niin rohkeakin! Kaiken lisäksi olemme rinnakkaisluokilla, emmekä olleet aiemmin edes tajunneet. Kohtalontovereita, jaiks!
      Pian seisommekin jo taas tallissa Sashaa henmotellen, samalla kun juttelemme niitä näitä. Sasha nauttii huolenpidosta, ja nuokkuu lähes nukkuen. Sisälläni kuplii ilo. Tässä minä olen harjaamassa hevosta uuden kaverin kanssa! Lopulta päätämme viedä tamman tarhaan, sillä Nessa ja minä ajattelimme kumpikin lähteä kotia kohti. Harmiksemme asumme eri suunnilla, joten tallimatkat kuluvat tästä eteenpäinkin yksin. Juttelemme vähän, kunnes minun on aivan pakko lähteä kotiin. Polkaisen pyöräni liikkeelle tallin parkkipaikalla, ja lähden sydän pamppaillen kotia kohti kertomaan uudesta ystävästäni. Taisin ennustaa aiemmin oikein, sillä tästä on kovaa vauhtia tulossa elämäni parhain vuosi.
      Illalla nukahdan hymyillen ajatellen Miloa, Sashaa ja Nessaa. Haaveilen myös, josko voisin lainata joskus jotain tallin ponia vaikkapa yhteiselle maastolenkille. Ehkä sekin joskus toteutuu!

      • #49794 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1129
        • Lauman johtaja

        Tää oli niin sympaattinen tarina! Kiva kuulla tästä päivästä kanssa Alisan näkökulmasta ja vähän yksityiskohtaisemmin, että miten tähän Nessan ja Alisan ystävyyteen päädyttiin. Koitan keksiä jotain rakentavaa kritiikkiä, mutta kirjotat vaan niin mukaansatempaavasti ettei nyt tule mitään mieleen 😀 Saat 2hp ja 2sp

      • #49812 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 63
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tää oli tosi hutaistu tarina ja itse en oo tyytyväinen, mut kiva jos siinä oli kohtia joista sä tykkäsit 😁 Älä muuten hämäänny seuraavasta tarinasta jossa Alisa käy ekaa kertaa maneesissa, vaikka se tossa edellisessä kävikin, halusin luoda ton ekan uusiks XD

    • #49789 Vastaa
      Nessa
      Osallistuja
      • Postauksia: 39
      • Koulutuksen tarpeessa

      Aivan ihana tarina näistä kaveruksista ja kaikista tapahtumista☺

    • #49813 Vastaa
      Alisaa
      Osallistuja
      • Postauksia: 63
      • Koulutuksen tarpeessa

      Ponintäytteinen perjantai

      Tyttöjen pukuhuoneesta kuuluu viikottaiseen tapaan ärsyttävää kikattelua, liian voimakkaiden hajuvesien suihkimista ynpäriinsä, sekä juttelua viikonloppusuunnitelmista. Noh, minä en koskaan ole kuulunut nöihin ympyröihin. Viikon piinallisempien tuntien, liikuntatuntien, jälkeen pakkaan tavarani nopeasti suu tiukassa viivassa, ja lähden ensimmäisenä ulos. Tunnit olivat suoraan sanottuna kamalat. Oli koripalloa, niinkuin lähes joka kerta, sillä luokan suosituimmat saivat jälleen päättää lajin. Ja kaikkihan tietävät, että olen surkea aivan kaikessa palloilussa. Minulle naurettiin aivan koko tunnit! Miksei liikuntatunneilla voisi olla vaikkapa joogaa?
      Astun ulko-ovesta ulos ja vedän keuhkot täyteen raikasta ulko-ilmaa. Liikuntasalin ja pukuhuoneen haju oli ollut lähinnä tunkkainen. Kävelen punaiselle, vanhalle polkupyörälleni nopeasti, laitan nappikuulokkeet korviini ja painan kypärän päähäni ja polkaisen kulkuneuvoni liikkeelle. Minulla oli kiire. Minnepä muuallekaan- kuin tallille? Mitä muutakaan perjantain ratoksi olisi keksinyt, vanhemmatkin olivat kumpikin omissa töissään. Ja näin otan suunnaksi Ratsastuskoulu Hallavan.
      Viiletän koululta lähtevän alamäen niin että silmistä tirskuu vesi, ja käännän kulkuneuvoni kohti Pajupuistoa. Olen löytänyt nopeimman reitin tallille sen kautta, joten se on ollut ahkerassa käytössä. Mietin pitkään, mistä se on saanut nimensä, mutta vasta nyt sen tajuan. Pienen hiekkatien vierustathan ovat täynnä pajunkissoja, vaikka on vasta maaliskuu! Puiden oksilla laulaa pikkulintuja, tosin- nekin kuulen vain puolella korvalla. Korvissani nimittäin pauhaa nyt soittolista lempikappaleistani, melko huomattavalla äänenvoimakkuudella.
      Saavun tallin parkkipaikalle vain vajaan vartin pyörämatkan jälkeen. Hidastan pyöräni vauhtia ja sen jarrut kirskahtavat jarrutuksen voimasta. Katson näkymää tarhoille tyytyväisenä hymyillen. Juuri tätä minä kaipasin! Laskeudun satulasta ja otan kypärän päästäni, laskien sen koriin. Näen heti hevoset, ja niiden voimasta hymy nousee korviin välittömästi. Cooper ja sen tarhakaverit Osku ja Toko rallittelevat kauempana innoissaan. Kevät on mitä ilmeisimmin ladannut akkuja hevosiin, sillä myös toisella puolen tietä Muumi juoksentelee aidan viertä joskin hurjistuneena. Hevosia katsellen pääsen tallin vierelle, jossa jätän pyöräni tuttuun paikkaan lojumaan seinää vasten, lähelle koivua. Otan kuulokkeet korvistani, ja sammutan musiikin tulolähteen. Nyt on toisten asioiden kuuntelun aika!
      Tungen kuulokkeet ja puhelimen koululaukkuuni, ja menen talliin. Jälleen Aleksi on vastassa, ja tämä moikkaakin minua iloisesti. ”Moi” vastaan pieni hymy huulillani. Aleksi kertoo, että oli vallan unohtanut antaa kaapin minulle, joten saisin sen nyt. Jännää! Minulla ei koskaan ole ollut omaa kaappia- paitsi toki koulussa ja kotona, mutta että tallilla! Kävelen tuon perässä huoneeseen, jossa on rivi peltikaappeja, joista saan valita mieluisimman. Reunimmaiset on varattu, sekä kaikki niiden viereiset, joten valitsen neljänneksi reunimmaisen kaapin vasemmalta, ja saan siihen avaimen. Kiitän Aleksia, ja ennen kuin tämä poistuu, hän ehdottaa, että voisimme käydä vaikka kentällä kävelemässä Milon kanssa. Se sopii minulle vallan mainiosti, joten sujautan koululaukun tallikaappiin, työnnän avaimen taskuuni ja painan rämisevän peltioven takaisin kiinni. Ensikerralla aion todellakin täyttää kaappini tuomalla sinne ratsastusvarusteeni, ja riimunnarun Milolle, jota olenkin jo hypistellyt kotona päiviä!
      Astun takaisin tallin puolelle, jossa menen puunailemaan Milon varusteita. Pienellä ponilla ei hoitajaa aiemmin ollut, joten varusteetkin olivat nähneet jo elämää. Varustehuoneessa googlaan ohjeet varusteenpesuun, samalla kun haalin ympärilleni ponin satulan ja pesutarvikkeet. Avaan youtubesta jonkinlaisen ohjevideon, jonka turvin ryhdyn tuumasta toimeen. Pelkään koko ajan pilaavani koko nahkaupeuden, ja käytänkin puhdistusaineita vähemmän kuin videossa sanotaan. Hetken satulaa putsattuani haistan puhtaan nahan hajun. Se on ihana haju, josta tulee aina talli mieleen! Putsaaan satulan kiiltäväksi samalla kaikesta haaveillen, oma poni on tällä hetkellä haaveista suurin. Haluaisin ehdottomasti ponin, joka olisi kiltti ja uskaltaisin ratsastaa sillä. Aivan kuten Milon tarhan Lilli! Ehkä pääsen kipuamaan sen kyytiin sunnuntaina, jolloin olen varannut itselleni ratsastustunnin? Saan myös idean, ehkä voisin kesällä totuttaa koirani Nanan talleiluun ja hevosiin? Siihen pitäisi kyllä kysäistä Aleksilta lupa pian!
      Nyt satula lepää putipuhtaana omassa telineessään. Pesen käteni kuolainten pesuun tarkoitetussa lavuaarissa, vaikkakin hanasta tulee melko kylmää vettä. Kuivaan käteni nuttuiseen pyyhkeeseen, ja katsahdan ikkunasta ulos. Tallilla oli kivaa myös yksin, sopivan rauhallista.
      Mieleni tekee siivota karsinoita. Sitä olin odottanut ponin puunaamisen jälkeen eniten! Harmikseni Milolla ei ollut omaa karsinaa, joten mietin, voinko siivota? Entä jos muut hoitajat pitävät karsinansiivouksesta yhtä paljon kuin minä? Suuttuisivatkohan he? Järkytyn kuitenkin Valeran karsinan sottaisuudesta, se ei todellakaan ollut kovin siisti! Nappaan talikon ja kottarit, ja puhdistan koko tallin mitalta karsinat. Ehkä säästäisin myös tallityöntekijöiden aikaa?
      Noh, omaani en ainakaan säästellyt. Olin saanut karsinoiden siivoamiseen kulumaan jo tunnin, ja tuntuu- että käteni ovat vesirakkuloilla jo kauan ennen kuin saan homman päätökseen. Käyn kippaamassa täpötäydet kottikäeryt lantalaan, ja haen purulasta puhdasta purua. Levittelen ne kaikkien hevosten karsinoihin, ja katson koko tallin lopputulosta tyytyväisenä. Puistelen käteni puhtaaksi purusta ja liasta, ja katsahdan vielä lattiaan. Olen näköjään jättänyt puruvanan jälkeeni, joten nappaan satulahuoneen vierestä luudan kauniiseen käteen, ja lakaisen lattian puhtaaksi. ”Vau! Siehän siivosit ihan urakalla! Kiitti hei superpaljon!” Kuulen äänen satulahuoneen ovelta, ja käännyn katsomaan hymyillen. Tulija oli Aleksi. Ehkä voisin auttaa useamminkin? Aamutallissa auttaminen olisi unelma, joten pitää ehkä rohkaistua, ja ilmoittautua myös sille hoitokurssille, joka siihen antaisi valmiudet. Jännää! Mutta nyt olisi Milon vuoro, joten lasken luudan paikalleen, ja aukaisen takkini, sillä siivotessa oli tullut kuuma!
      Astun ovesta ulos ja katsahdan tarhoille. Hevoset syövät rauhassa päiväheiniään. Nappaan hevosistamuutaman kuvan, ennen kuin menen Milon luo. Olin aina odottanut, että joku poni hirnahtaisi minulle minut nähdessään, mutta se taisi olla toiveajattelua, sillä Milo ja muut jatkavat ruokailuaan kaikessa rauhassa, eivätkä taida edes huomata tuloani. Pujahdan tarhaan, ja kävelen hoitoponini luo juuri niinkuin minulle on opetettu, hieman etuviistosta puhellen ruunalle rauhallisesti samaan aikaan. Milo antaa nätisti kiinni, ja paijaan sitä heti. Nappaan sen mukaani, ja jätän gotlanninrussin jatkamaan heiniensä tuhoamista. Tarhoilta palatessani näen, että tallille on tullut muitakin. Tunnistan heidät Alvaksi ja Ciaraksi. He heilauttavat kättään tallin ovelta hymyillen, ja heilautan takaisin. Suuni on kääntynyt iloiseen virneeseen, tämä on parasta, minulle moikkaillaan- vaikka tämä on vasta kolmas tai neljäs kertani tallilla!
      Kun astumme talliin, pienen ruunan kaviot kopahtelevat pitkin tallin käytävää. Käytän sen taas ensin omassa karsinassaan, kunnes päätän, että on aika korkata hoitopaikka osaltamme. Kun Milo on tehnyt tarpeensa, ja minä riisunut siltä loimen, menemme hoitopaikalle. Nappaan mukaan ponin harjaämpärin ja lasken sen hoitopaikan viereen käden ulottuville. Nappaan harjan ämpäristä, ja ryhdyn sukimaan ruunaa hymyillen. Kuulen taas iloista rupattelua, ja Ciara ja Alva tulevat huoneesta, jossa kaapit olivat. He katoavat jonnekin tallikäytävälle omiin puuhiinsa, minä jatkan raudikolle lepertelyä. ”Hei Alva joku on siivonnu Valeran ja Hauskan karsinat! Ja kaikki muutkin!” Kuuluu huudahdus. Ilmeeni muuttuu kauhistuneeksi. Entä jos he olisivat halunneet siivota itse? Nolona astun hoitopaikalta käytävälle valmiina pyytämään anteeksi. Olinhan vienyt heidän hommiaan! ”Se olin mä, sori, en tiennyt että halusitte siivota itse.” pahoittelen tuijotellen kengänkärkiäni. Nostan katsettani hieman, kun vastausta ei kuulu. Sitten tytöt revähtävät nauruun. ”Ei sun anteeks pidä pyydellä, kiva kun teit sen! Säästit meidän aikaa. Kiitos!” Nuo kiittävät iloisina, ja itse vähintään hämmentyneenä mutisen jotain ”eipä kestä”- kaltaista, ja palaan Milon luo, pieni hymynkare ylläni. Ehkä pian solahdan talliporukkaan mukaan!
      Kun shetlanninponi on puunattu kuntoon, irrotan ponin hoitopaikan naruista ja vaihdan ne jo hieman kulhataneeseen riimunnaruun. Toisin varmasti oman tummanvihreän riimusettini Milolle pian! Vedän lapaset käsiini ja painan pipoa syvemmälle päähän, kunnes tallustelemme taas ulos, kohti ratsastuskenttää. ”Onpa iso” hämmästelen ääneen samalla kun avaan ratsastusaitauksen portin. Alamme kävellä kenttää ympäriinsä, tehden välillä pysähdyksiä. Koitan myös opettaa hevoslehdessä näkemääni temppua, jossa ihmisen jalkaa nostamalla eteenpäin ponikin saattaisi ojentaa kavionsa eteenpäin. Hömelö shetlanninponi ei tempun ideaa kuitenkaan tajua, joten jätämme homman sikseen. Jatkamme kävelyä ristiinrastiin, kunnes näen jonkun vievän hevosta maneesiin. Uteliaisuuteni herää, ja toivon voivani pian mennä katsomaan. Jatkamme raudikon kanssa vielä hetken, mutta lopulta jämähdämme Milon kanssa keskelle kenttää vain rapsuttelemaan. Nauran aina välillä, kun poni irvistää hassusti rapsuttaessani ryntäistä, josta rapsutus taitaa tuntua erityisen hyvältä.
      Kun pieni tutustumiskierros kentällä on ohi, talutan ponin talliin. Muutkin hevoset on jo viety tarhoista sisälle. Vien Milon karsinaansa riisuen siltä riimun ja jättäen sen karsinan oveen roikkumaan. Tallissa on hälinää, ja mietin, mitä on meneillään. Lopulta kaikki selviää minulle, kun kuulen hoitajien saavan ratsastaa hoitoponeillaan aina kun niillä on vapaapäivä- kuten esimerkiksi tänään, onhan perjantai. Katsahdan pientä pörröistä ponia todeten, että ratsastus taitaa osaltani jäädä ponin koon vuoksi. Minut kuitenkin kutsutaan katsomaan muiden ratsastusta, ja menen enemmän kuin mielelläni. Seison karsinarivin vierellä samalla kun letka hevosia tepastelee ovesta ulos, suuntana ilmeisesti jo aiemmin ihastelemani maneesi. En ole koskaan käynyt ratsastushallissa, joten tästä tulee hauskaa!
      Astun muiden hevosten perässä punaiseen ratsastushalliin. Katson ihaillen ympärilleni, samalla kun autan ratsastajia pääsemään selkään, vaikka aluksi minulla ei ole ajatustakaan, mitä painaminen tarkoittaa. Minulle kuitenkin kerrotaan, että se tarkoittaa jalustimesta painamista samalla kun ratsastaja kipuaa kyytiin, ettei satula vaihda asentoa. Vien myös selkäännousujakkaroita sitä tarvitseville, ja lopulta vien ne myös takaisin paikoilleen. Nyt minulle osoitetaan pieni katsomo, jonne voin halutessani istua katsomaan. Menen sinne, ja kääriydyn oitis vilttiin, ja katselen rakennusta, sekä ratsastajia jotka valmistelevat kaikkea voidakseen alkaa ratsastaa. He mittaavat jalustia ja kiristävät satulavöitä. Katson lumoutuneena, kun yksi toisensa jälkeen lähtee kävelemään uraa pitkin. Joskus minäkin ratsastaisin tuolla, aivan varmasti. Katselen, kuinka osa menee rauhallista käyntiä, osa jo ravailee ympyröillä, ja osa alkaa jo laukkailemaan. Havahdun, kun kissa hyppää syliini. Alan silittämään sitä, se kehrää. Se jää istumaan syliini, ja jään paijailemaan sitä tunnin katsomisen lomassa. Katson ratsukoita edelleen aivan haltioituneena, rakastan tätä näkyä. He kuitenkin lopettavat jo aivan mitättömältä kuluneen ajan jälkeen, ja katsoesaani kelloa huomaan, että hehän ratsastivat jo kolme varttia. Tallilla aika liitää siivillä, sen olen huomannut.
      Ja jälleen olemme tallissa. Hymyillen kuljeskelen ympäriinsä, kunnes saan taas tehtävää, jonka tottakai otan vastaan. Emilyllä ilmeisesti on jotain tehtävää toisaalla, joten tämä tyrkkää Mollyn ohjat käteeni ja kysyy voisinko purkaa sen, odottelematta vastausta. Noh, mikäs siinä. Hymyillen menen tamman luo, ja aukaisen satulavyön. Tamma on kultainen, yhtä kiltti, ehkä kiltimpikin kuin Milo. Nostan satulan nokalleen karsinan oven viereen, samalla kun riisun tammalta suitset. Tamma suorastaan sylkäisee kuolaimet suustaan, ja painelee saman tien karsinan nurkkaan syömään viimeisiä heinänrippeitä. Nappaan yhden harjan mukaani, ja menen harjailemaan tammaa. Harjaan tammaa pitkään ja huolellisesti, ja kun huolellinen harjaus on suoritettu, puhdistan tamman kaviot, joissa ei juurikaan ole puhdistettavaa. Taputan tammaa ja jätän sen karsinaansa, suljen oven ja kerään satulat ja nahkavyyhtin lattialta, ja vien ne varustehuoneeseen, jossa pesen kuolaimet ja laitan tavarat paikoilleen. Enempää tekemistä minulle ei taitaisikaan olla, joten päätän vain hakea tavarani kaapista ja lähteä kotiin. Kävelen jälleen huoneeseen, jossa kaapit ovat. Siellä on nyt muitakin, jotka pälisevät lauantain aamutallista. Kiinnostukseni herää välittömästi. Toivottavasti itsekin olisin siellä vielä joskus!Katsahdan kelloa nopeasti samalla kun avana tallin oven ja huudan ovelta heipat, ja hyppelen sitten pyörälleni. Laitan taas spotifyn päälle, ja hymyilen muistaessani, että siellä on juuri nyt lempikappaleeni, joka minulta jäi aiemmin kesken. Painan nappikuulokkeet korviini ja kypärän päähäni, ja lähden polkemaan kohti kotia.
      Hypistelen illalla sängyssäni pientä shettiskokoista riimua ja riimunnarua. Pääsisin taas sunnuntaina tallille, ja silloin Milo saisi nämä päähänsä! Silloin myös minä ratsastan, en varmaan Milolla, mutta jollain muulla. Ratsastustuntia ajatellen ja riimusetti yöpöydälläni nukahdan levolliseen uneen.

      • #49814 Vastaa
        Nessa
        Osallistuja
        • Postauksia: 39
        • Koulutuksen tarpeessa

        Taas niin ihana ja yksityiskohtainen tarina🤩

      • #49815 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 63
        • Koulutuksen tarpeessa

        kiitos ihanasta kommentista ❤

      • #49828 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1129
        • Lauman johtaja

        Super kiva miten Alina on koko ajan reippaana auttamassa ja selvästi haluaa koko ajan oppia uutta! Tykkään miten kirjoitat Alinan miettimään mitähän muut ajattelee ja erityisesti tykkäsin siitä miten Aleksi, Ciara ja Alva suhtautu karsinoiden siivoamiseen. En malta oottaa että saan lukea miten ratsastustunti sujuu! Saat 2hp ja 2sp

    • #49848 Vastaa
      Alisaa
      Osallistuja
      • Postauksia: 63
      • Koulutuksen tarpeessa

      Monien tunteiden sunnuntai

      Nousen tallin parkkipaikalla autosta jännittyneenä, samaan aikaan kuitenkin todella innoissani. Olisi ensimmäinen ratsastustuntini Hallavassa! Toivon, että saisin ratsastaa Lillillä, sillä gotlanninrussilla joka on Milon pihattokaveri. Hieman tärisevin käsin nappaan auton takakontista sinisen Ikean kassin, josta löytyy kaikki aamulla pakkaamani ratsastusvarusteet ja Milon vihreä riimusetti, jonka olin ostanut torstaina hevostarvikeliikkeestä. ”Joojoo, heippa!” Vastaan äidille, joka muistuttaa aivan turhaan siitä, että kypärää on tunnilla pidettävä päässä. Ihan kuin en tietäisi! ”Voin tulla kävellen kotiin.” Lisään, ennen kuin paiskaan auton valkoiset ovet kiinni. Nyt suuntaan kohti tallirakennusta jännitys vatsanpohjassa kipristellen. Toivottavasti minua ei istutettaisi ainakaan Virman selkään, olin kuullut sen olevan melkoisen hapan!
      Avaan ruskean puuoven, joka jälleen päästää sen karmivan narahduksen. Näen tallikäytävällä olevia lapsia, osalla heistä on vanhemmat tsemppamassa mukana. Tallikissakin on jonkun sylissä. ”Moi.” Tervehdin kaikkia yhteisesti ennen kuin menen ilmoitustaululle kädet täristen. Jännää! Jo nurkan takaa kuulen innostuneita kiljahduksia, ja päättelen niistä, että hevosvalinnat ovat osuneet nappiin. Toivottavasti myös minun kohdallani. Jämähdän taulun eteen katsoen pientä ruutupaperin palasta, joka on kiinnitetty nastalla ruskeaan ilmoitustauluun.

      Hanna – Lilli
      Alisa – Toko
      Jenni – Milo
      Rasmus – Virma

      ”Voi ei”, suustani pääsee huomatessani nimeni kohdalla Tokon. Olin ollut jo niin varma, että saisin ratsastaa Lillillä! En uskalla mennä niin suurella hevosella! Heitän kassia paremmin olalle, samalla kun tungen tärisevät käteni taskuihin. Voi kuinka noloa! Pelkään varmasti tallin kilteintä hevosta, mutta kun se on niin suuri! Entä jos tipun? Se sattuisi varmasti paljon. Entä jos kysyn Lillillä ratsastavalta, haluaisiko tämä vaihtaa? Ei, en voisi. Näiden ajatusten saattelemana olen 100-prosenttisen varma, tunnin jälkeen painelen Aleksin luo, ja kerron ensi tunnin ponitoiveekseni Lillin.
      Astelen tallitupaan, jossa menen suoraan omalle kaapilleni. Jotkut hoitajat rupattelevat jostain, samalla kun putsaavat suitsia- jotka tosin on purettu osiin. ”Uhkarohkeaa” , ajattelen. Jos minä tekisin noin, ja kokoaisin ne takaisin, ei lopputulos olisi ainakaan suitset.
      Avaan rämisevän peltioven ja vaihdan timberlandini ratsastussaappaisiin. Voi kuinka ne kiristävätkään! Irvistän kun koitan taiteilla vetoketjua ylös asti. Kuulen rapsahduksen. Voi ei! Vetoketjuhan meni rikki! Paniikissa alan kaivelemaan kassiani, johon toivon pakanneeni vähintään suutarin valmiina korjaamaan saappaani. Mutta ylläriylläri, ei siellä mitään ole, ei ainakaan suutaria tai muuta vastaavaa saapastaikuria. Mitä minä nyt teen? Perunko tunnin? Vai ratsastanko normikengillä? Päätän kuitenkin yrittää hoitaa asian järkevämmin. ”Hei tota… Kävi näin.” Sanon hiljaa nolona kohdistaen puheeni lattialla istuville hoitajille. ”Oho! Mites siinä tollein?” Toinen kysyy vähintään huvittuneena. ”No en tiedä!” mieleni tekisi kivahtaa, mutta puristan vain suuni tiukkaan viivaan. ”Meil pitäs kyl olla jesaria tääl jossain…” sanoo toinen, joka on jo noussut lattialta ja etsii- tosin tuloksetta, useiden ”no missä se nyt on…” – lauseiden siivittämänä. ”Käy kysymässä Aleksilta, mä en löydä mistään” , tämä sanoo selvästi pahoitellen. ”Joo, kiitti kuitenki” vastaan pettyneenä. Sujautan nopeasti kassin kaappiini napaten mukaan vain kypärän, hanskat ja turvaliivin, ja sitten marssin tallikäytävää pitkin ihmisiä väistellen kohti Aleksia, joka on parhaillaan siivoamassa Hauskan karsinaa. Nolona kävelen tuon luo saapas mukana retkottaen. ”Hei oisko sulla jesaria tai jotain millä tän sais korjattua?” Kysyn. Aleksi kääntyy minua kohti, ja katsoo saapastani ehkä pieni hymynkare huulillaan. ”Hupsista! Joo on. Mie käyn hakemassa.” Tämä sanoo ja jättää talikon nojaamaan karsinan seinään. En voi taaskaan vastustaa kiusausta, vaan jälleen löydyn talikonvarresta siivoamassa karsinan loppuun.
      Aleksi palaa, ja ilme on vähintäänkin yllättynyt, kun olen juuri laskemassa talikkoa takaisin seinän viereen. ”Miun tekemä työ ei tainmu olla tarpeeks hyvin tehty!” Tämä sanoo vitsikkäästi, ja tyydyn virnistämään, samalla kun tuo ojentaa jesarin. ”Kiitti!” Kiitän kiitollisena. Alan heti korjaamaan saapastani. Kieritän harmaata teippiä jalkani ympärille, ja näky ei todellakaan ole kauneimmasta päästä. Kun saapas on jotenkin käyttökelpoinen, käyn pudottamassa lopun teipin Aleksin toimistoon. Toimistolla vilkaisen kelloa. Kaksikymmentä minuuttia vaille kaksitoista- eli aikaa on karkeasti noin 20 minuuttia. Siinä ajassa pitäisi laittaa Toko ja itseni kuntoon ja ilmestyä maneesiin. Äksidentistä huolimatta minulla siis on aikaa ihan kohtuullisesti. Kiiruhdan satulahuoneeseen, josta taiteilen jo vähintään täysille käsivarsilleni vielä tamman suitset, satulan ja harjakorin. Ja suunta kohti hevosta!
      Päästessäni tamman karsinalle, huomaan sen olevan tyhjä. Se tästä puuttuikin, se pitää hakea pihalta! Tyhjennän käsivarteni karsinan edustalle nopeasti, ja lähden sininen riimunnaru olallani kävelemään kohti tarhaa. Toko seisoo hieman kauempana nuokkumasaa. Pujahdan aidan ali ja kävelen tamman luo. Ahdistus kasvaa, kun kaksi suurta ruunaa tulee luokseni. Eivät ne varmasti mitään tekisi, mutta silti. Olen hieman yli 150 senttimetriä pitkä, ja vieressäni seisoo 3 hevosta, joista jokainen on varmasti kymmenisen senttiä minua korkeampi. Nopeasti nappaan tamman kiinni, joka tuhahtaa, sillä taisi jäädä päiväheinät kesken. ”Nyt meillä alkaa olemaan vähän kiire” hoputan tammaa stressaantunena samalla kun se hyvästelee heinäkasaansa, ja kaksi muuta hevosta lähestyy meitä. Näky on varmasti huvittava, pikkuruinen 15-vuotias vastaan 3 kilttiä hevosta! Lopulta Toko suostuu liikkumaan, ja lähdemme nopeasti kohti tallia.
      Tallissa talutan mustan karsinaansa, ja käännän sen ympäri. Kädet täristen riisun siltä loimen ja viikkaan sen karsinan ulkopuolella olevalle telineelle. Sitten, hieman pelonsekaisin tuntein nappaan mukaani harjan, ja menen harjaamaan tammaa puhtaaksi. Käteni tärisevät vieläkin, stressin ajan riittämisestä ja pelon seurauksena. Suoritan harjauksen nopeasti, ja tajuan, että ei se minulle mitään tee. Silti sen selkään kiipeäminen pelottaa. Tamma totisesti on kiltti! Lasken harjat koriin, ja suojitan tamman jalat. Missään ei lue, että niihin tarvitsisi laittaa suojat, mutta pelaan varman päälle, jotta maneesissa minua ei käännytetä takaisin hakemaan niitä. Silittelen tammaa aina välillä lähinnä rauhoitellakseni itseäni. Nappaan suitset karsinan ulkopuolelta, ja heitän ohjat tamman kaulalle. Asetun sen vasemmalle puolelle, ja yllätyn- kun se laskee päätänsä alemmas. ”Ootpa sä kiltti!” Huokaan hämmästyneenä, kun laitan niskahihnan tamman korvien yli ja suljen turpa-ja leukaremmejä. ”Sitten satula…” mutisen, ja haen satulan. Tamma varmaan laskeutuisi alemmas, jos vain osaisi, mutta äheltäessäni satulaa sen selkään, se lähinnä katsoo minua kuin pahoitellakseen kokoaan. Aleksi on onneksi viereisessä karsinassa, joten kurkkaan karsinan seinän yli, ja pyydän tämän apuun. Tämä tulee iloisesti rupatellen ja nostaa satulan ilman mitään ongelmaa tamman selkään, sulkien myös satulavyön. Kuuntelen samalla tämäm juttelua kun puen turvaliivin päälleni ja painan kypärän päähäni. ”Siinä ois siun ratsureimasi!” Tämä sanoo hymyillen, ennen kuin katoaa omiin juttuihinsa. Nappaan tamman ohjista kiinni hanskat toisessä kädessäni, odotellen lähtöä.
      Kuulen kuinka muut ratsukot alkavat lipua kohti maneesia, joten menemme Tokon kanssa jonon jatkona mukana. Käteni tärisevät edelleen, kun suuri musta astelee vierelläni. Siitä tulisi varmasti isoin hevonen, jolla koskaan olen ratsastanut. Katson kateellisena edessäni kävelevää tyttöä, jonka vieressä astelee suloistakin suloisempi Lilli. Sekä näiden edellä olevaa kaksikkoa, johon kuuluu minua vähän nuorempi tyttö sekä Milo. Miten kaikkia muita onni suosii, paitsi minua! Tai no ei ihan- takanani tulavalla pojalla on vaikeuksia Virman kanssa. Kohtalontoveri!
      Maneesissa talutan Tokon toiseksi ensimmäiseksi C-päädystä katsottuna, ja lasken jalustimet alas. Joku tosi pitkä on mennyt tammalla viimeksi, sillä lyhennän jalustimia valehtelematta 10 reikää. Jo aiemmin tallituvassa tapaamani hoitaja tulee luokseni jakkaran kanssa. ”Hoidetaas sut kans selkään”, tämä toteaa virnistäen. Hymyilen- tosin aivan helvetin peloissani nousen jakkaralle ja vääntäydyn satulaan. Olenpa korkealla! Apua! Haluan tähän turvavyöt! Minut selkään auttanut hoitaja lähtee jakkara mukanaan pois, ja jään katsomaan tämän perään joskin avuttomana. Oivoi. En minä täällä halua olla! Yhyy, haluan alas! Ajatuksista huolimatta kiristän satulavyötä hieman, ja painan pohkeet tamman kylkiin, tämän lähtien hitaasti nytkähtäen liikkeelle. ”Tänään harjotellaan tasaisia, nättejä siirtymisiä- joten voitte alkaa jo keräillä pikkuhiljaa ohjia!” Kuuluu minulle tuntematon naisääni. ”Ainiin, mä oon Nadja!” Tämä naurahtaa. Ahaa. Hän on siis Nadja, ja mitä ilmeisimmin ratsastuksenopettaja. Toko liikkuu tuskallisen hitaasti uraa pitkin, ja pelkään koko ajan että se kaatuu tai kompastuu omiin jalkoihinsa. ”Ciara! Voisiksä antaa Alisalle raipan ku Toko liikkuu kuin tapettu mato.” Tämä ohjeistaa, ja punapää tekee työtä käskettyä, ja ojentaa minulle raipan. ”Kiitos” vastaan. Jo pelkän raipan läsnäolo tuo mustanruunikolle vauhtia. Ehkä mä oisin pärjänny ilman raippaa? Se edellinen vauhti oli kyllä kivempi… mietin hermostuneena kun käännän tamman voltille- jotta se ei ajaisi aivan Lillin perään kiinni. ”Sit voisitte alkaa tekemään ravi-käynti siirtymisiä omavalintaisilla matkoilla!” Nainen ohjeistaa kentän reunalta. ”Rasmus nopeammat avut! Ja Jenni älä anna Milon kihdytellä ilman lupia! Alisa napakat avut, ei se Toko tee mitään jos ei kerro kunnolla mitä pitää tehdä. Hyvä, just noin!” Nainen ohjeistaa. Tokon ravi on valtavan erilaista kuin ponien. Sen askeleet ovat todella pitkät, ja tuntuu, että keventäessä pitäisi seistä ainakin ikuisuus. Ravailen aina yhden kirjanvälin, ja sitten siirrän yhden kirjaimenvälin verran käyntiin. Huomaan myös, että muutkin suosivat tätä väliä. Välillä minulle tuottaa vaikeuksia saada Toko raviin juuri oikealla kohdalla, hidastaessa ei niinkään. ”Ja sitten vaihdetaan suuntaa kokorataleikkaalla siitä kohdasta missä Lilli nyt on, Lilli ekana! Ja harjoitusravissa koko matka, sillä me jatketaan seuraavaks käynti-harjoitusravi siirtymillä, mitä osa onkin jo tällä tunnilla hienosti harjoittanut!” Nadja huutaa penkiltään siemaillessaan höyryävää kahvia. Helppohan Lillillä ja Milolla on istua, niiden askeleetkin ovat niin pienet! Olen viimeisenä jonossa, ja tuntuu, että kaikilla sujuu paremmin kuin minulla. Pompin hallitsemattomasti satulassa, enkä saa istuttua satulaan. ”Alisa rentoudu ja nojaa vähän taaksepäin! Älä purista polvilla, sillon Toko hidastaa! Pohkeet!” Nainen jakelee ohjeita. Helppohan hänen on sanoa! Hän vain istuu paikallaan olevalla penkillä ja juo kahvia tai muuta vastaavaa. Vaikka kuinka yritän, en saa rentouduttua. Miksi juuri minä en osaa? Tälläisen ensivaikutelmanko annan tallin ratsastuksenopettajalle?
      Tuskallisen tien jälkeen saamme jatkaa siirtymiä omaan tahtiin. Jatkan samalla kaavalla, jotta harjoitusravissa ei tarvitsisi taistella niin kauaa. Jatkamme siirtymiä pitkään, kunnes Nadja kertoo seuraavana olevan laukkaa. Voi ei. Tipun varmasti! Murran kylkiluuni ja hajotan kalloni, en voi ratsastaa enää koskaan ja kuolen. En halua laukata. ”Laukataan tällä mun päädyn pääty-ympyrällä aina jokainen vuorollaan, muut vetää välikäyntejä siellä toisessä päässä!” Tämä sanoo. ”Toko aloittaa.” Kuuluu napakka jatko-ohje. Peloissani luon katseen toiseen päätyyn, jossa muut saavat jatkaa käynnissä. Siirrän ulkopohjetta hieman eteen ja sisäpohjetta taakse, ja nostan laukan. Aluksi tuntuu, että en osaa istua täälläkään. Lopulta rentoudun. Tamman laukka on paljon helpompi istua kuin ravi. ”Hyvä Alisa! Sulla on tosi hyvä laukkaistunta!” Nadja kehaisee, ja ylpistyneenä oikaisen ryhtiäni, kun siirrän käyntiin ja lähden toiseen päätyyn. Alan rentoutua tamman selässä. Siitä ei varmasti muodostu lemppariani, mutta ei inhokkiakaan- paitsi mikäli kaikki muut hevoset ovat pehmeäaskelisia yksisarvisia.
      Välikäyntien jälkeen ravailemme hetken, ja sitten Nadja haluaa käyttää meitä lyhyellä maastolenkillä. Pääsemme Tokon kanssa ensimmäisiksi jonossa, joten ei tarvitse jarrutella turhia. Puska-Toko ja kumppanit ovat tulossa! ”Onpa nätti keli.” Nadja ihastelee, ja en voi muuta kuin yhtyä mielipiteeseen. Aurinko paistaa täydeltä terältä, ja taivaallakin vain muutamia satunnaisia pilviä. Kierrämme lähinnä tallialueen ympäri, kunnes palaamme kentälle, jossa menemme kaartoon ja laskeudumme alas ratsailta. Taputan Tokoa vuolaasti kiitokseksi siitä, ettei se heittänyt minua selästään. Laskeudun melko hallitusti seisaalleni tamma viereen, ja lähdemme jonon viimeisenä kohti tallia. Jono kuitenkin seisahtuu ennen tallia. ”Seuraava tunti on vasta illalla, joten kun ootte saaneet varusteet hepoilta pois, heittäkää loimet niskaan ja viekää tarhaan, hyvää ulkoiluaikaa vielä!” Nadja sanoo. Tuosta viimeisestä sivulauseesta tulee aivan mieleen koulun opettajat – ”vielä pari minuuttia hyvää opiskeluaikaa jäljellä!” .
      Talutan Tokon karsinaansa, jossa käännän sen pää ovelle päin. Tamma astuu vahingossa jalalleni ja ulvahdan kivusta. Samalla sekunnilla olen varma, että tämä on jokin epäonnenpäiväni. Riisun tammalta satulan, suitset ja suojat ja lasken ne karsinan eteen. Harjailen sitä vielä, ja putsaan kaviot. Nappaan karsinan edessä olevan loimen, ja heitän sen tamman selkään. Se menee tietenkin ruttuun, ja saan korjailla sen asentoa aikani. Kiinnitän soljet, ja puen Tokolle riimun ja kiinnitän siihen riimunnarun. Lähdemme kävelemään kohti tämän omaa tarhaa, jossa muut isot hevoset- Cooper ja Osku , sitä jo odotelevatkin. ”Kiitos tunnista.” sanon tammalle taputtaessani sitä, kun lasken sen aitaukseen. Suljen portin perässäni, ja katson kuinka Miloa ja Lilliäkin viedään parhaillaan tarhoihin. Palaan talliin ajatuksena järjestellä kaappini ja laittaa Tokon varusteet paikoilleen. Ehkä voisin käydä myös siivoilemassa pihattohallia?
      Tallissa on huomattavasti hiljaisempaa, sillä suurin osa ihmisistä on jo lähtenyt kotiinsa. Menen Tokon karsinalle, ja nappaan sieltä mukaani harjakorin, suitset ja satulan, ja lähden kohti satulahuonetta. Lasken satulan omaan telineeseensä, ja harjakorinkin ripustan omalle paikalleen. Pesen kuolaimet, ja kuivaan ne vaaleanpunaiseen, hieman jo nuhjuuntuneeseen pyyhkeeseen. Paketoin suitset ja laitan nekin omalle paikalleen, ja palaan karsinalle sulkien satulahuoneen oven perässäni. Kerään omat tavarani, ja otan suunnaksi tallituvan, jossa järjestelen kaappiani hyvän tovin. Siellä ei vielä paljoa mitään ole, mutta ainakin siitä tulee siisti. Hymyillen katson lopputulosta, ja katsahdan kelloa. Puoli kaksi. Päätän mennä moikkaamaan Miloa ja Lilliä samalla, kun menen siivoamaan pihattohallia. Poistun tallituvasta hakien kottarit ja talikon, jotka joku on jättänyt käytävälle. Ketään ei kuitenkaan näy, joten päätän ottaa ne, ja ryhtyä hommiin.
      Astelen kottikärryineni pihatolle, jossa Lilli ja Milo nököttävät. Kumpikin näyttää lähinnä räjähtäneeltä karvapallolta, joille on heitetty viltit selkään. Hymähdän hieman, avaan pihaton portin ja pujahdan sisään. Astelen pihattohalliin, ja huomaan heti näiden ponien olevan melko siistejä tapauksia, sillä kaikki lanta ja likapurut ovat ajautuneet vain toiseen takanurkkaan ja toinen oven lähelle. Lapan lantaa kottareihin ajatuksissani, kunnes tunnen jonkun tökkäävän minua alaselkään. Säikähdän valtavasti! Milo tulee takaani ja kiehnää päätänsä kylkeäni vasten. ”Hupsu poni!” Nauran tälle, ja rapsutan sitä kaulalta. Sellaisen söpöläisen tullessa auttamaan ei työnteosta oikein tule mitään, joten jätän lannanluomisen hetkeksi, ja kyykistyn ponin viereen ottaen siitä muutaman kuvan. Myös Lilli tulee luoksemme, ja sekin saa osansa rapsutuksista, vaikkakin shetlanninponi meinaa ajaa sen pois koko ajan. ”Ihan höpsöjä ootte!” Naurahdan poneille. Katsahdan myös pihattoa, sillä työni on vasta puoliksi tehty. Jaaha. Eipä auta muu kuin jatkaa. Ja näin jatkan koko pihaton siivoamisen loppuun asti, apurit kintereilläni.
      Pihaton siivoamisen jälkeen vien lannat lantalaan, kottarit ja talikon omalle paikalleen myös. En tiedä enää mitä tekisin, sillä talli kumisee tyhjyyttään. Kaikki ovat jossain muualla. Ehkä hyödyntäisinkin tämän iltapäivän vaikkapa Nanan kanssa metsässä? Se tuntuu hyvältä ajatukselta, joten lähden kohti Pajupuistoa, jonka kautta pääsisin kotiin nopeasti. Nälkäkin oli jo kova! Ensi kerralla oli muistettava ottaa mukaan eväitä!
      Iltapäivä sujui rattoisasti lähes kymmenen kilometrin lenkillä Nanan kanssa, mukana minulla oli Nanalle vettä ja lenkkimakkaraa, itselleni minulla oli kuumaa kaakaota ja ruisleipää. Metsäretki oli kaikin puolin onnistunut, ja sain Nanasta ja minusta muutaman kivan kuvan kauniilla maisemalla, joten iltapäivä oli todella onnistunut! Illalla ripustan huoneeni seinälle muutaman kuvan Milosta, jotka olimme teettäneet aiemmin viikolla. Nukahdan nopeasti kuvia katsellen koira kainalossani. Metsäretki Nanan kanssa ja talleilu olivat tehneet tehtävänsä. Päätän myös, että otan joskus samanlaisen vaelluksen Milon kanssa, ehkäpä vaikka kesällä?

      • #49859 Vastaa
        Alva Ainio
        Valvoja
        • Postauksia: 56
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tää oli hirveen kiva tarina! Sä kerroit hienosti kaikista Alisan epävarmuuksista ilman, että ne alko tuntua ns. pakotetulta ja hyvä, että loppujen lopuksi Toko olikin ihan kiva heppa.

      • #49860 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 63
        • Koulutuksen tarpeessa

        Kiitos, tällänen palaute motivoi paljon!

      • #49869 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1129
        • Lauman johtaja

        Tää oli kyllä niin samaistuttava tarina! Muistan ne kaikki lukuisat kerrat kun oon saanu ratsastustunnille ei-niin-lempparihevosen ja jännittänyt ihan sikana. Kiva että kokemus ei kuitenkaan ollut ihan niin kamala. Saat 2hp ja 2kp

    • #49850 Vastaa
      Nessa
      Osallistuja
      • Postauksia: 39
      • Koulutuksen tarpeessa

      Aivan super mielenkiintoinen tarina🤩

      • #49857 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 63
        • Koulutuksen tarpeessa

        Kiitos!

    • #50053 Vastaa
      Alisaa
      Osallistuja
      • Postauksia: 63
      • Koulutuksen tarpeessa

      Aluksi hyvä idea – onko enää?
      (tarina tulee päivän etuajassa, koska etäkoulun takia huomenna on hurjasti tekemistä, enkä ehtisi julkaista tarinaa.)

      Aijjai, viime päivinä on tapahtunut jotain, jota ei ehkä ensimmäisenä Alisasta uskoisi. Miltei uhkarohkea teko tältä tytöltä, eikä katumus jää unholaan seuraavina päivinä. Ette vielä tiedä, mistä on kyse, joten otetaanpa hieman kertausta, jotta pääsette nykyhetkeen kiinni.

      tiistai 17.3.2020

      ”Tie Tähtiin-osakilpailu 5.4 Hallavan ratsutilalla?” Luen hiljaa ääneen tietokoneeni näytöltä. Mikäs se tämä tämmöinen on? Kiinnostuneena klikkaan linkin auki, ja luen koko infon. ”Tervetuloa kisailemaan Tie Tähtiin- ensimmäiseen osakilpailuun Hallavaan, 5.4.2020! Myös hoitajat tervetulleita :)” . Kilpailut! Kuinka jännittävää! Voin jo kuvitella kaiken! Valkoisilla kouluaidoilla rajattu alue, ja koko hetken keskipiste olisi vain minä ja Milo. Korkeimmissa pilvilinnoissani tottakai voittaisin koko luokan, mutta realistisesti ajateltuna minusta tuntuu, että unohtaisin radan, ja kaikki buuaisivat minulle. Suljen linkin, sillä on aika käydä läksyjen kimppuun. Asia ei kuitenkaan jätä minua rauhaan vielä koneen sulkemisenkaan jälkeen, enkä saa ajatuksiani irti kilpailuista Ehkä tyytyisin vain katsomaan, kun muut kisailevat? Olenhan tuntenut Milonkin vasta kaksi viikkoa. Niimpä. On aivan liian aikaista osallistua muihin-kuin harjoituskisoihin. Mutta olisi mahtavaa osallistua tuollaisiin kilpailuihin. Ei, en minä voisi. En ole kyllin taitava.

      keskiviikko 18.3.2020

      ”Mä ilmoittauduin Milolla kouluratsastuskilpailuihin!” Hihkun juostessani keittiöön puhelin korkealla kourassani. ”Teit mitä?” Kysyy äitini hämmästyneenä. ”Me luultiin ettet sä halua kilpailla…” sanoo toinen äitini häkeltyneenä. ”Muutin mieltäni!” Virnistän, ja nappaan uunituoreen sämpylän mukaani. ”Mm! Superhyviä! Mä meen tallille, heippa!” Mumisen suu täynnä herkkua, vedän lenkkarit jalkaan ja puen takin ylleni, ja paiskaan oven kiinni.

      Nykyhetki, perjantai 20.3.2020

      ”Mitä mä tein!” Parun sängyssäni peiton alla. Kilpailut alkoivat iskeä vasten kasvoja, enkä ollut enää niin varma osallistumisestani. En mä pysty! Mitä mä ajattelin, kun mä rustasin sen ilmoittautumislomakkeen? Enhän mä oo edes ratsastanut Milolla! Tai no, tänään sekin koettaisiin, sillä ponilla on vapaapäivä, ja olin aiemmin viikolla varmistanut Aleksilta olevani sille sopivan kokoinen. Ehkä vain peruisin koko kisat osaltani, ja auttaisin vaikkapa Nessaa? Mutta silloin varmasti katuisin, etten osallistunut. Ja olin jo saanut Nadjankin taipumaan siihen, että kisoihin asti menisin joka ratsastustunnillani Milolla- jotta saisin siihen tuntumaa. Muut varmasti nauraisivat minut tallista pihalle, jos nyt jänistän! Pakko uskaltaa. Se ei pelaa joka pelkää- taitaa olla osuva sanonta tähän.
      Vaihdan ratsastushousut jalkaan ja vedän ulkovaatteet päälle. Ratsastussaappaanikin oli jo korjattu, kiitos paikallisen suutarin, joka hoiti homman kädenkäänteessä. Pakkaan kiiltävät saappaani valkoiseen kangaskassiin, painan pyöräilykypärän päähäni ja lähden kohti pyörävarastoa, kohti päivän ajoneuvoani.
      Pilvetön taivas valaisee matkaani tallille. Jäätyneet vesilammikot ratisevat pyörän renkaiden alla, kun ajan niiden yli. Lumet olivat alkaneet jo sulaa, ja kevätmaisema tuo hyvän mielen-kuten aina. Ehkä tänään ratsastettaisiin jo kentällä? Sora renkaiden alla rapisee, kun pääsen tallin pihaan, ja viskaan pyöräni tuttuun tapaan sille ominaisimpaan paikkaan – sen pihassa olevan koivun taakse. Kipitän sisään talliin, joka perjantaiseen tapaan on täynnä jengiä, lähinnä hoitajia ja muita uteliaita, jotka ovat tulleet hevosia katsomaan. Matkalla taukotupaan askellukseni keskeyttää Aleksi. ”Ai moi Alisa! Supersiistiä että sie uskalsit osallistua niihin kisoihin! Oot reipastunut silmissä! Nyt vaan treeniä!” Tämä sanoo hymyillen taputtaen minua olalle. Mietin, oliko tuo vitsi vai oliko mies tosissaan. Onko hänen mielestään muka oikeasti hyvä idea osallistua? Nielaisen kauhusta, mutta väännän kasvoilleni väkinäisen hymyn. Hiljaisena jatkan matkaani kaapilleni, joka päästää tuskallisen ulvaisun, kun avaan sen oven. Miksi tämän paikan ovetkin huutavat hoosiannaa, kun kosken niihin?! Raivoisasti nappaan kypärän ja hanskat mukaani, ja vaihdan lenkkarit ratsastussaappaisiin. Tämän jälkeen lähden nopein askelin kohti ponipihattoa.
      ”Miloo!” Kutsun ponia iloisesti hymyillen. Mielialani muuttuu nollasta sataan aina heti ponin nähdessäni, se on varmasti Milon supervoima! Pujahdan pihattoon, ja napsautan riimunnarun ostamaani riimuun kiinni. ”Voi poni!” Leperrän ja halaan ponia. Raukkaparka ei tiedäkään, mitä olen meille kahdelle ensi kuun alkuun järjestänyt. ”Oisko susta ihan kamalaa käydä kisaamassa yks kouluratsastusluokka?” Kysyn ponilta, aivan kuin sillä olisi jokin mielipide. ”Noh, kokeillaan tänään eka ratsastaa ja katotaan sitten…” mutisen, samalla kun avaan pihaton portin, ja lähden poni mukanani kohti tallia.
      Kaarran raudikon tuttuun tapaan hoitopaikalle, ja kiinnitän sen riimunnaruilla kiinni. Haen Milon harjaämpärin, satulan ja suitset satulahuoneesta pienen ponin katsellessa valppaana hälinää täynnä olevalle tallikäytävälle. Alan harjaamaan ponia huolellisesti pitkin vedoin, ja välillä unohdun halimaan pientä ponia. Kuinka se osaakaan olla niin suloinen! Yhtäkkiä Toko kävelee ohi hoitajansa kanssa, enkä voi muuta kuin tuijottaa suu auki mustanruunikon kokoa. Sillä ja Milolla oli kokoeroa varmasti melkein metri! ”Sä oot paljon kivempi kuin noi muut hevoset.” Kuiskaan ponin korvaan, ettei se vain luule, että se ei olisi rakkain. Milo ei korvaansa lotkauta tuon kuullessaan, se tiesi asian varmasti jo. Poni taisi jo haistaa pian alkavan heinätarjoilun tallin puolelle, joten päätän olla nopea ja lähteä maneesiin karkuun, ennenkuin Milo lähtee auttamaan muita hevosi heinäkasojen korjaamisessa. Tuntuu, että kantavan tamman näköisellä ruunalla on ikuinen nälkä! Nostan pienen satulan ponin selkään. Satulan alla on tummansininen polle-huopa. ”Ootpa sä söpö!” Kikatan ponille kiristäessäni satulavyötä. Se vain oli niin hellyyttävä ilmestys pienen satulansa kanssa. ”Moi!” Kuulen tutun äänen. Käännyn hämilläni, sillä en odottanut ketään. Yllätyn, kun moikkaaja oli Nessa. ”Moi” vastaan pieni hymy kasvoillani. ”Mä näin että sä osallistuit Milolla niihin kisoihin! Kuin siistiä! Ootte varmasti tosi söpö näky radalla!” Tämä sanoo, ja naurahtaa ihastuneena rapsuttaessaan Miloa. Hiljaisena nyökkään ja jatkan suitsimista, Nessan vierelläni. Miksi jokaisen on mainittava kilpailuista?!
      Onnekseni Nessa lähtee hakemaan Sashaa, ja pääsen lähtemään Milon kanssa maneesiin. Koen huonoa omatuntoa siitä, että haluan pois ystäväni luota. Juurihan vasta sain ensimmäisen ystävän! Ehkä olen vain liian tottunut olemaan yksin, kun en enää osaa edes nauttia siitä jos joku kanssani on? Näissä tunnelmissa talutan Milon ulos lintujen viserryksen täyttämälle tallipihalle. Pieni poni kävelee vierelläni kohti maneesia, jonne näen myös Alvan ja Hauskan menevän. Menemme noiden perässä lämmintunnelmaiseen maneesiin, jonka täyttää hevosten hörähdykset ja kavioiden osuminen pehmeään hiekkaan. Kaarran paikan pienimmän ponin keskihalkaisijalle, ja kiristän satulavyötä. Huokaisen syvään. Se on menoa nyt.
      Kipuan pienen ponin selkään ja pidennän jalustimia hieman. Yllätyn, kuinka olenkin melko passeli ruunan selkään. Painan pohkeet ruunan kylkiin, ja se lähtee pieneen reippaaseen käyntiin. Suuni kääntyy hymyyn. Tässä minä, istumassa oman hoitoponin kyydissä ensimmäistä kertaa, hoitajuutta takana pari viikkoa. Kohta treenaisin ponin kanssa aivan eri tunnelmissa- mutta yhdestä asiasta olen varma. En anna yhtienkään kilpailuiden päästä minun ja Milon väliin. Aion pitää parhaan ystävän lähelläni – aina.

      • #50054 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 62
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tää oli tosi kiva tarina josta paistoi lävitse semmonen pieni jännitys tulevaa kohtaan. Innolla odottaen miten jatkossa käy ja miten treenit lähtee ratsukolla sujumaan 🙂

      • #50055 Vastaa
        Alva Ainio
        Valvoja
        • Postauksia: 56
        • Koulutuksen tarpeessa

        Voi että, ALisa ja Milo kouluradalla kuulostaa erittäin suloiselta näyltä! Tarina eteni kivassa temmossa ja Alisan epävarmuus joka vaihtui ensin ilmoittautumiseen ja sen jälkeen taas epävarmuuteen vaikutti helposti tosielämässäkin samaistuttavalta. Innolla odotan kaksikon muistakin treeneistä tarinoita!

      • #50061 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 60
        • Koulutuksen tarpeessa

        Vooi kuinka sulonen tarina! En kestä, ootte mainio kaksikko!

      • #50074 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 40
        • Koulutuksen tarpeessa

        Milo on kyllä niin suloinen ja Alisan jännitys käsinkosketeltavaa! Tosi ihana ja symppis tarina, toivottavasti näitä saadaan lukea paljon lisää 🙂

      • #50078 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1129
        • Lauman johtaja

        Aivan ihanat Alisa ja Milo, voin niin kuvitella me yhdessä kouluradalle! Hienosti kuvailit taas tunnelmaa ja Alisan luonne välittyi täydellisesti läpi. Niin arkinen ja samalla samaistuttava teksti 🙂 Saat 2hp ja 2sp

    • #50491 Vastaa
      Alisaa
      Osallistuja
      • Postauksia: 63
      • Koulutuksen tarpeessa

      ”Kisastressiä”

      Istun pesukarsinan lattialla seinään nojaten ja Milon harjoja pesten. Kouluun en ollut jaksanut mennä, kiusaaminen oli mennyt aivan uudelle levelille. Hiljaisena kuuraan harjoja pohdiskelen kiusatun elämän klassisia kysymyksiä, jotka olin kysynyt itseltäni viimeaikoina aivan liian usein. Miksi aina minä? Miksei kukaan muu!
      ”Ai moi! Sähän oot aikasessa!” Nadja huudahtaa yllättyneenä kävellessään pesukarsinan ohi. Nyökkään vaitoinaisena, katsoen vaivaantuneena pesukarsinan yläseinässä olevaa kelloa, joka näyttää vasta kahtakymmentä vaille yhtä- torstaina, jolloin istuisin normaalisti tähän aikaan kuvaamataidon tunnilla.
      ”Onko kaikki hyvin?” Nadja kysyy ja kyykistyy viereeni.
      ”Oot muuten tehnyt hyvää jälkeä!” Tämä vielä kehaisee katsoessaan jo pesemiäni Lillin harjoja, jotka näköttävät pyyhkeen päällä kuivumassa pesarin takaosassa. Mieleni tekee kertoa Nadjalle kaikki. Jokapäiväinen haukkuminen, tavaroiden rikkominen ja piilottelu, lyöminen, kamppiminen, ikävät viestit joita puhelimeeni tulvii, ja se ainainen yksinäisyys, jota koen kaikkialla paitsi tallilla. Mutta en voisi. Se olisi liian nöyryyttävää.
      ”On” vastaan hiljaa purren huultani.
      ”Stressaako kisat?” Nainen utelee. No stressaavathan nekin. Tyydyn nyökkäämään, jotta tenttaus loppuisi. Nadja nielee tämän heti, eikä kysele sen enempää.
      ”Mitä mieltä oisit jos mentäs vaikka heti päiväheinien jaon jälkeen treenaamaan ihan kahestaan?” Nainen kysyy. Hämmästyn kysymystä. Oliko tuo muka tosissaan?
      ”Onko se oikeesti ok? Tai ku ei mul oo rahaa käydä tunneilla useemmin kuin kerran viikossa…” mutisen hiljaa.
      ”Sä oot kuule siivonnut karsinoita sen verran ahkerasti, että eiköhän yks tunti niillä korvaannu! Aleksi on kertonut, kuinka oot ahkeroinut täällä.” Nainen selittää hymyillen. Pieni hymynkare valtaa minunkin kasvoni.
      ”Okei. Mennään!” Vastaan hymyillen.
      Kävelemme kohti tarhoja suuret heinäkärryt mukanamme. Nadja rupattelee iloisesti koko ajan kertoen aamutallien kommelluksista ja kaikista Pilkun pöllöilyistä. ”Hei sähän oot käynyt hoitokurssi kolmosen, sää voisit tulla auttamaan joku viikonloppuaamu aamutallissa, tai joku arkipäivä iltavuoroissa!” Tämä ehdottaa. ”Joo! Se ois kivaa!” Älähdän turhankin innostuneena. Pääsisin tekemään sitä, mistä olen unelmoinut viimeisen vuoden! Ajatella, saisin kuulla hevosten päivän ensimmäiset hörähdykset ja hirnahdukset ruokien toivossa ja saisin taluttaa ne kaikki tarhaan. Mikä unelma!
      ”Se on sillä sovittu! Ilmoita vaan joku päivä, jolloin voisit tulla!” Nadja naurahtaa iloisesti. Nyökkään, ja aloitamme heinänjaon.
      Nappaan sylillisen heinää ja pujahdan tarhaan, jossa on Pilkku, Savu ja Virma. Jaan heinälastini kolmeen osaan, ja ripottelen kasat eri puolille suurta metsätarhaa. Tallihommat todellakin saavat ikävät ajatukset karkottumaan pois! Potkin jalallani heinäkasan siistiin nättiin ympyrän muotoiseen alueeseen. Minäkö perfektioinisti? Havahdun, kun vuonohevonen tulee tuuppimaan minua vielä lisäherkkujen toivossa, mutta se saa tyytyä heinien lisäksi vain taputuksiin. ”Se sun uus hoitaja tulee varmasti pian hoitamaan suakin!” Totean sille. Savun uutta hoitajaa en ollut vielä koskaan nähnyt, mutta olen kuullut tämän nimen olevan Maisa. Jätän hevoset syömään rauhassa, joten päätän siirtyä seuraavaan tarhaan. Lähden tarhasta, ja Milo hirnahtaa viereisestä pihatosta. Se oli ensimmäinen hirnahdus siltä ponilta, jonka kuulen, ja se aiheuttaakin ihastuneen kikatuskohtauksen. Nappaan uuden sylillisen heinää, ja menen ruokkimaan Milon ja Lillin, jääden rapsuttelemaan niitä melko pitkäksi toviksi. Hiljaa juttelen niille samalla kun ne syövät ja nauttivat rapsutuksista.
      ”Mää tulin jo kattomaan jäitkö hevosen tallomaksi!” Nadja virnistää pihaton portilta. Säpsähdän, missä välissä hän oli tullut? Katsahdan muihin tarhoihin hämmästyneenä. Nainenhan on ruokkinut kaikki muut hevoset samassa ajassa, kuin minä 5!
      ”Käydään siivoamassa muutama karsina, ja sit voisit ottaa mukaan sen Milon, niin päästään alottamaan ennen kuin talli täyttyy muista.” Tämä selostaa. Nyökkään, ja lähdemme takaisin hiirenhiljaiseen talliin, jossa saamme tarttua talikonvarteen ja ryhtyä paiskimaan töitä.
      Ajatukset mylläävät päässäni hurjaan tahtiin samalla, kun siivoan yksityishevosen Väiskin karsinaa. Mietin koulua, tallia, ja kaikkea muuta mitkä tällä hetkellä elämässäni myllersivät. Heitän karsinasta viimeisetkin lantakikkareet kottikärryihin, ja jään vain haaveillen katsomaan yksityishevosten karsinoita. Samanlaisiahan ne olivat, kuin tuntihevostenkin, mutta silti. Olisi upeaa omistaa oma poni, serkkunikin saivat todella söpön mustankirjavan gotlanninrussruunan! Miksi minä en saa omaa ponia? Juuri sellaisen minä haluaisin, pieni ja kiltti poni jonka kanssa maastoilla!
      Kärrään kottikärryt lantalaan, ja vien ne ja talikon oikealle paikalleen. Nadja ilmestyy taakseni toisten samanlaisten kanssa. ”Jos nähtäs vaikka kahdenkymmenen minuutin päästä maneesilla? Kello ois sillon tasan kaksi.” Tämä sanoo katsoen rannekelloaan. ”Joo!” Vastaan, ja samassa lähden pinkomaan kohti pihattoa. ”Miloo!” Kutsun ponia jo kaukaa. Se jää seisomaan paikalleen, mutta luo kuitenkin katseen minuun. Olisi ihanaa, jos se oppisi tulemaan luokse, ja tunnistaisi minut!
      Milo hyvästelee viimeiset heinänkortensa haikena samalla, kun kiinnitän riimunnarun sen vihreään riimuun. ”Nyt lähettiin poni treenaamaan!” Virnistän, ja lähdemme juoksemaan kohti tallia, poni yrittäen pysyä perässä. ”Ei meillä noin kiire oo!” Nadja huutaa maneesin ovelta nauraen. Taisimme olla melko koominen näky.
      Jätän Milon käytävälle sitoen sen vain toiselta puolelta kiinni. Muistan harjat, joiden pesu jäi kesken. Niistä ei siis olisi hyötyä tässä hommassa. Kiiruhdan Pilkun harjasankolle, ja nappaan sieltä yhden sinisen pölyharjan. Se pitäisi vielä muistaa palauttaa!
      Alan harjata Miloa reippain vedoin rupatellen ponille samalla. Sillä oli varmasti joku taikavoima saada ihmiset hyvälle tuulelle. ”Oot niin hieno pieni poni! Oot! Jooh…” lässytän ponille. ”Nii kuka on söpö? Sä! Niin oot! Joo niimp… ÄÄ!” Hätkähdän tuntiessani tuuppaisun pohkeessani, ja katson alas. Tallikissa on tullut kehräämään jalkaani vasten. ”Voi ei! Vähän säkin oot söpö!” Huudahdan ihastuneena ja kaappaan kissan syliini. ”Oot tosi söpö! Oot säkin.” Sanon myös Milolle, joka katsoo minua kummissaan. Lopulta kissa päättää, että hän ei enää mikään sylivauva ole, joten se hyppää sylistäni- päätyen minnekä muuallekaan kuin pikkushettiksen selkään. ”Voi apua!” Kikatan, kun kissa istuu nuolemassa tassuaan hämillään olevan ponin selässä. Nappaan heti kuvan, ja lähetän sen talliryhmäämme. Kaikki ovat kai koulussa, joten vastauksia ei kuulu. ”Nonii kisuli, nyt alkas olee vähän kiire nii sun pitäs siirtyä.” Sanon kissalle samalla kun nostan sen maahan, ja se lähteekin jolkottelemaan omia polkujaan tiedä minne. Lähden hymyssä suin varustehuoneeseen hakemaan Milon suitset- ja sen ällösuloisen satulan Polle-huopineen. Kerkeän nappaamaan suitset koukusta, kunnes muistan jotakin melko olellista. Omat varusteeni! Vilkaisen kelloa, ja se näyttää viittä vaille. Noloa jos menen yksityistunnilleni myöhässä! Kiiruhdan tallitupaan, jossa vaihdan itselleni maratonvauhtia saappaat ja kypärän päähäni, ja lähden tekemään uusintakierrosta kohti satulahuonetta. Nappaan tavarat mukaani ja pikakävelen Milon luo, jossa alan satuloimaan ponia rivakkaan tahtiin.
      ”Tänään poni ei löntystellä maneesiin, kiiiree!” Inahdan iristäessäni satulavyötä. Riisun ponilta riimun, ja suitsin tuon valonnopeudella.
      ”Nyt mennään!” Sanahdan, ja lähdemme kohti maneesia. Yllätyksekseni Ruska avaa oven samaan aikaan kuin minä.
      ”Ai morjens! Mihis sää?” Tämä kysäisee yllättyneenä.
      ”Ratsastamaan.” Vastaan nopeasti, ja heti ovesta päästyämme pyrähdämme juoksuun ponin kanssa, maneesi päämääränämme. Nadja pitää ovea auki vienosti hymyillen kun astumme sisään, ja nousen ponin kyytiin jo uralla, keskilinjan sijaan.
      ”Noin ei sit tehä kisoissa.” Nadja muistuttaa selkäännousutavastani. Nyökkään virnistäen, ja pidennän jalustimia parilla reiällä.
      ”Ota vaan itekseen sellaset vartin alkulämpät, mä katon miten te meette ja korjailen sit jos tarvii!” Nadja kehottaa istuessaan penkillä maneesin laidalla- mikäpä muukaan kuin termosmuki kourassa. Annan Milon kävellä ensin vain uraa pitkin löysin ohjin, tehden välillä ympyröitä ja voltteja. Milo liikkuu hienosti eteenpäin ilman turhia possuiluja, joten pystyn keskittämään ajatukset omaan istuntaani. Mites se menikään? Jalat rennosti, käsi paikallaan kyljen vieressä, olkapäät takana, selkä suorassa, katse eteenpäin… Liikaa muistettavaa!
      ”Rupee vaan tekemään nostoja raviin, niin, että sä meet muuten kevyttä ravia- mutta teet kumpaankin päätyyn pääty-ympyrät harjoitusravissa ja kummankin pitkän sivun keskelle voltti harjoitusravissa.” Nadja ohjeistaa. Ryhdyn tuumasta toimeen, ja nostan ravin.
      ”Ryhti! Älä nojaa etukenoon! Pidä jalat sellasessa asennossa että jos siinä alla ei olis hevosta, pysyisit pystyssä! Jalkaterä vakaaksi!” Nadja ohjeistaa. Pyrin parhaani mukaan korjaamaan istuntaani, mutta tuntuu, että aina kun 1 asia onnistuu-menee ainakin 2 väärin.
      ”Milo osaa olla joskus vaikea, älä lannistu! Se kyllä lähtee viipottamaan heti jos keskittyminen ei ole täysillä ponin tekemisessä.” Nadja kertoo, samalla kun istun harjoitusraviin pääty-ympyrällä.
      ”Harjoitusravi näyttää tosi hyvältä! Tosi kauniin näköistä!” Nadja kehuu lopetettuamme ympyrän. Hymy nousee kasvoilleni kehujen voimasta, ja uudella mahdilla lähden keventämään pitkää sivua pitkin.
      ”Kuvittele että sä oot kynttilä, jonka läpi menee se nauha, tiedäthän?” Nadja havainnollistaa. Koitan pitää ryhdin paremmin, mutta samalla kädet lähtevät risteilemään. Tämän jälkeen en usko Aleksin enää olevan sitä mieltä, että meidän on aihetta kisata…
      ”Ravi meni ihan hyvin, tsekataan se sit myöhemmin uusiks, mut katotaas laukka nyt!” Nadja sanoo siirtyessään maneesin reunalta ratsastusalueen keskelle. ”Laukkaile keskiympyrä ja pitkät sivut, ja sit lyhyille sivuille pudota raville.” Nadja sanoo kädet puuskassa tarkkaileva ilme kasvoillaan. Nostankin heti laukan pitkän sivun alussa ja istun satulaan. Milon laukka on todella miellyttävä ja helppo istua, joten uskon ratsastamiseni näyttävän vähintäänkin siedettävällä. ”Nyt vähän jarrua päälle, ja nosta katse sinne Milon korvien väliin! Juust noin! Hyvä!” Nadja kehaisee, kun saan korjattua katsettani ja Milon vauhtikerrointa pienemmäksi. Laukkailen onnistuneesti vielä muutaman maneesin ympäryksen, kunnes Nadja pyytää minut välikäynneille. Siirrän käyntiin, annan Milolle vapaata ohjaa. Nadja tulee kävelemään vierellemme.
      ”Teillä on tosi hyvää käynti- ja laukkatyöskentelyä, mistä sietää olla ylpeä.” Tämä aloittaa. Nyökkään hymyillen.
      ”Ravissa teillä on vähän haasteita, mutta kaikilta ratsastajilta löytyy varmasti jotain, jossa riittää petrattavaa loppuiäksi. Teillä se asia taitaa olla kevyt ravi, siinä alkaa katse ajautumaan ponin niskaan ja sen johdosta istunta romahtaa, ja sitä korjatessa Milo alkaa kiituroimaan.” Nadja selittää.
      ”Joten me voitas treenailla sitä nyt ihan olan takaa nyt loppuviikolla ja ensi viikolla, niin saadaan kisoista hyvä maku suuhun sullekin.” Tämä sanoo hymyillen. ”Harjoitusravi teillä kyllä on upeaa!” Tämä kehaisee. Nyökkään hymyillen. ”No mutta, otetaas vielä vähän sitä ravia!” Nainen sanoo, ja alankin keräilemään ohjia käteeni. Alan kevennellä ohjeet takaraivossani, ja teenkin kaikkeni saadakseni katseen pysymään suoraan edessäni – ja onnistunkin pätkittäin.
      ”Tosi hieno! Tähän on hyvä lopetella tänään, sunnuntain tunnilla käydään läpi istuntaa.” Tämä kertoo.
      Nyökkään kiitollisena siirtäessäni ponin takaisin käyntiin antaen sille isot taputukset. Milo pärskähtää, ja sen hengitys höyryää hieman viileähkössä maneesissa. Menemme loppukäynnit kunnialla loppuun, kunnes laskeudun satulasta nostaen jalustimet ylös. Löysään satulavyötä, ja lähdemme kohti tallia.
      ”Kiitti kun jaksoit pitää tän tunnin! Sain ehkä vähän enemmän varmuutta.” Kiitän kiitollisena maneesin ovella olevaa Nadjaa, joka huiskauttaa kättään.
      ”Mitäs tuosta. Oot tän ansainnut!” Tämä sanoo hymyillen, ja hymy korvasta korvaan ulottuen lähden maneesista pieni poni mukanani. Tunti oli kaikin puolin onnistunut, ja sain neuvoja siihen, mihin pitää kiinnittää huomiota. Ja niitähän oli paljon. Talutan Milon talliin, ja karautan sen käytävälle kiinni. Näen pesupaikalla Unnan, ja poskeni lehahtavat punaisiksi.
      ”Hei sori noi on mun jäljiltä!” Pahoittelen riisuessani kypärää.
      ”Häh?” Tämä kysyy hämillään.
      ”Sähän vaan autoit pesemällä harjat” , se sanoo ja suo minulle pienen hymyn, ennen kuin lähtee harjoineen kohti Lilliä, joka nököttää käytävän toisessa päässä. Ilmeisesti hän ei laittanut pahakseen, että pesin Lillin harjat- vaikka en ole edes Lillin hoitaja? Ei tosin hänkään ollut, mutta hän puuhasteli gotlanninrussin kanssa niin usein, että erehdyin usein luulemaan tätä sen hoitajaksi.
      Riisun Milolta varusteet, ja vien ne satulahuoneeseen. Nappaan käytävän reunalta Pilkun harjan häpeissäni. Olin jättänyt talliin melkoisen kaaoksen lähtiessäni tunnille. Onneksi talli on vielä melkoisen tyhjä. Käyn pudottamassa harjan Pilkun harjakoriin, ja puen Milolle riimun päähän.
      ”Mennäänkö ulos?” Kysyn ponilta hiljaa, ja se tuhahtaa. Se taisi olla, että mennään.
      ”Sinne vaan!” Sanon ponille taputtaessani sitä takapuolelle, kun se kävelee pihaton portista sisään. Suljen portin ja katsahdan maneesin suuntaan. Näen könkkäävän kypäräpäisen Minjan ja käsipuolessa roikkuva Lilja. Olen ihaillut Liljaa jo pitkään, ja nyt olisi hyvä tilaisuus auttaa- ja samalla taluttaa kaunista kimoa suomenhevosta ehkäpä? Päätän mennä katsomaan.
      ”Voinks mä auttaa?” Kysyn Minjalta, kun olen tuon luokse päässyt. Tämä katsoo minua hämmästyneenä, ja vaikka tuo hetken jupisee vastaan, luovuttaa tuo lopulta Liljan minulle.
      ”Sun ei pitäis ratsastaa vielä” , sanon tuolle huolissani tämän jalasta.
      ”Ei tätä hevosta heitteillekään voi jättää” , tämä mutisee.
      ”Saanko taluttaa Liljan talliin?” Kysyn Minjalta, ja tämä nyökkää. Nappaan mustasta nahkaohjasta kiinni, ja lähdemme talliin, antaen Minjan tulla omaa vauhtiaan perästä.
      Astelemme talliin ja käännän Liljan omaan karsinaansa, missä se alkaa heti hamuta heinänkorsia, joita karsinasta löytyy vain muutamia. Nappaan karsinan ulkopuolelta puunvärisen harjan ja ryhdyn sukimaan tammaa Minjan kertoessa tammasta vieressä.
      ”Se on vasta nelivuotias, mut se on tosi fiksu tamma, pärjäät sen kanssa varmasti! Se on tosi kiltti hoitaa, ja ratsastuskin onnistuu oikein mallikkaasti. Etkös sä muuten hoitanut sitä Milo- shettistä?” Tämä kysyy hymyillen.
      ”Joo!” Vastaan. Minut siis taidettiin jo tietää tallilla.
      ”Se on ihan älyttömän suloinen!” Minja inahtaa innoissan. Tyydyn nyökkäämään iloisesti hymyillen. Sitä se poni todella olikin.
      Aikani suittuani tammaa, pieni hiljaisuus raukeaa Minjan toimesta.
      ”Haluaisitko sä hoidella Liljaa aina välillä? Voisit joskus vaikka ratsastaakin.” Tämä ehdottaa.
      ”Ei siis oo pako jos et halua. Mä voisin antaa oman puhelinnumeron niin voisin aina ilmotella kun tartteis apua. Oisko se ok?” Tuo kysyy samalla kun kaivaa puhelinta takataskustaan.
      ”Todellakin! Mä oon rakastukut jo nyt tähän tammaan!” Kiljaisen, ja teatraalisesti halaan tammaa. Kaivan puhelimeni esiin, ja näpyttelen siihen Minjan antaman numeron.
      ”No mut hei, mää ilmottelen kun apua taas kaivataan!” Minja sanoo hymyillen sulkiessaan karsinan oven, kun olen sieltä harjoineni pyyhältänyt ulos.
      ”Juu!” Virnistän iloisena.
      ”Mulla alkaakin taas olla kiire kohti uusia tuulia, joten mää lähen nyt töihin.” Minja sanoo.
      ”Juu, heippa!” Hyvästelen tämän kun tämä jo lähtee tallin ovesta ulos. Nappaan kuvan tammasta, ja päätän, että heti kun pääsen kotiin- nappaan Nanan mukaani ja lähdemme metsälenkille. Ensi kerralla on pakko muistaa kysyä, voisinko ottaa koiran mukaan tallille!

      • #50492 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 62
        • Koulutuksen tarpeessa

        Voi Alisa ku toisellakaan ei oo helppoa :/

        Mutta tää oli tosi ihana ja kiva tarina lukea ja apu pikkutamman kanssa tuli todellakin tarpeeseen.

      • #50521 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1129
        • Lauman johtaja

        Täs tarinassa tapahtu hyvällä tavalla tosi paljon. Tarina eteni loogisesti ja hyvässä temmossa. Yksityistunti ja tallihommissa auttelu oli hyvät ideat ja perustelit molemmat mainiosti. Saat 2hp 2sp ja 2kp

Luet parhaimillaan 8 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Alisa & Milo

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: