Alva & Hauska

Foorumit Päiväkirjat Alva & Hauska

Luet parhaimillaan 12 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #49447 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Alva Ainio
      Hauskan uskollinen puunaaja sekä selässä keikkuja

      Pisteet:

      Kouluratsastus: 13p
      Esteratsastus: 4p
      Maastoratsastus: 6p
      Hoitaminen: 24p
      Sosiaalisuus: 22p
      Kilpailut: 2p

      Merkit:

      Random faktoja:

      -163cm pitkä
      -19-vuotias maaliskuussa syntynyt naisenalku
      -suklaa on parasta
      -HeA / 80cm

      Luonne:

      Alva on niin sanotun perus juron suomalaisen vastakohta. Tyttö osaa pitää hauskaa ja tulee helposti toimeen kaikkien kanssa. Vaatii aika paljon, jotta Alvan saa suuttumaan kunnolla ja silloin se purkautuu hyvinkin kylmänä käytöksenä. Vahvat mielipiteet omaava, ulospäin iloinen tyttö, jolta ei ideoita puutu. Kaveriporukan suupaltti, joka keksii jokaiseen lausahdukseen milloin mitenkin (näsä)viisaan vastauksen. Halutessaan osaa käyttäytyä niin kuin fiksun aikuisen kuuluu, mutta tallille otetaan mukaan vain se hieman energisempi puoli!

      Ulkonäkö:

      Alvan harmahtavan siniset silmät sekä paksu vaalea polkka tukka on tytön vahvin tunnuspiirre. Tallitöissä tai muuten vaan hengailussa usein korkealla nutturalla tai ratsastuksessa hiukset niskassa hius kasana. Kroppa on kevyesti treenattu tytön eräjorma harrastuksen sekä urheilu hulluuden takia. Tallilla yläosa on lähes poikkeuksetta tummansininen t-paita ja musta vetoketjuton huppari. Alaosana häneltä usein löytyy tummansiniset grippi ratsastushousut sekä saappaat tai rähjäiset talli lenkkarit. Talvisin tummansininen untuvatakki ja harmaat tumput, kaulahuivi ja pipo. Mukavuus ja tyyli kulkee Alvalla käsi kädessä.

      Ratsastus tausta:

      Alva on ratsastuksen aloittanut seitsemän vuotiaana päästyään, nyttemmin jo menehtyneen isoäitinsä hevosella maastolenkkejä kuljeskelemaan. Tyttöä kiinnostaa enemmän koulu kuin este ratsastus ja kehittymisen halu on suuri. Taso on jotakuinkin Helpon A:n luokkaa sekä esteillä joskus nuorempana hypätyt yksittäisenä 100cm, ratana 80cm sekä maastareita 70cm. Vaikka usein Alva on se sekopää joka on aina äänessä, tallilla ja erityisesti hevosten kanssa hän tasoittuu rauhalliseksi ja varmaksi käsittelijäksi.

      Muuta:

      Alva asuu omillaan vanhempien eron johdosta. Yksin tyttö ei kuitenkaan asu sillä kotoa löytyy löytöeläintalosta pelastettu 4-vuotias leikattu kollikissa Vikke. Vapaa-ajallaan tytön saattaa nähdä melkeinpä missä tahansa. Alvan pitkään jatkunut partio harrastus sekä vasta vähän aikaa sitten alkanut valokuvaus harrastus syövät suurimman osan siitä ajasta, jota Alva ei vietä tallilla.

      • Tätä aihetta muokkasi 3 kuukautta, 2 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 3 kuukautta, 2 viikkoa sitten Alva Ainio.
      • Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta, 1 viikko sitten Alva Ainio.
      • Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta sitten Alva Ainio.
      • Tätä aihetta muokkasi 3 viikkoa sitten Alva Ainio.
      • Tätä aihetta muokkasi 1 viikko, 4 päivää sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 1 viikko, 2 päivää sitten Alva Ainio.
    • #6663 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Puskajyrämoodi on pienempi maastakäsin

      Kävelin kapeaa hiekkatietä pitkin tallia kohti. Sora ratisi jalkojeni alla ja jännitys kihisi vatsassani enkä oikein edes tiennyt miksi. Olinhan hoitanut ja nähnyt Hauskan jo leirin aikana monesti, mutta toisaalta, tänään oli ensimmäinen ”virallinen” hoitopäivä. Päästessäni kauniin kivi tallin eteen törmäsin tallin pitkä tukkaiseen omistaja mieheen, Aleksiin. ”Hei Alva!” hän tervehti löntystäessään ohi tärkeän näköisenä. Vastasin samalla mitalla. Jatkoin matkaani jo tutuksi tulleeseen tallitupaan ja jätin, kas kummaa sinisen kassini sinne. 

      Lähdin suunnistamaan vessan kautta Hauskan karsinalle. Päästyäni karsinalle nappasin riimun koukusta ja avasin puisen karsinan oven. Vastassa möllötti rautias suomenhevostamma, joka ei juuri korvaansa enempää liikkunut minun tullessa sisään karsinaan. ”Hei Hauska” puhelin sille pujottaessani sinistä nylon riimua tamman isoon päähän. Kiinnitin narun vetosolmulla yhteen karsinan oven kaltereista ja hetken vain rapsuttelin ja höpötin hevoselle.

      Tämän jälkeen nappasin harjakassista mustan kumisuan, hieman pölyiseen Hauskan rapsuttelun jälkeiseen käteeni. Aleksin kuvaus ”pystyyn kuolleesta suokki tammasta” oli aika osuva, sillä Hauska ei ollut juuri muuta tehnyt kuin liikutellut korviaan, heilutellut häntäänsä kärpäsille ja nytkäyttänyt isoa, mutta kaunista hevosen päätän minun suuntaani. Aloitin harjaamisen vasemman korvan takaa ja etenin pyörivin liikein kohti tamman pölyisiä ryntäitä ja selkää. Vatsassani pyörineet perhoset olivat häipyneet jonnekkin muualle rapsutellessani ja harjaillessani hevosta, joten hyräilin hiljaa itsekseni jotain kesän hitti biisin melodiaa. Kun valmistuin kumisuan kanssa, vaihdoin sen pöläriin. Tammaa ei kiinnostanut pätkän vertaa yritykseni siirtää sitä jälleen päästäkseni sen toiselle puolelle harjaamaan. Meinasin tänään mennä vaan maastakäsin jotain, leirin selässä keikkumisen vastapainoksi.

      Sain harjauksen päätökseen ja lähdin hakemaan satulahuoneesta suitsia. Satula sai jäädä pidikkeeseen, kun nappasin kauniit mustat enkut naulakosta. Talsin takaisin Hauskan karsinalle ja löysin tamman tasan siitä kohtaa mihin olin sen riimunnarulla sidottuna jättänytkin. Puoli nukuksissa. Lämmin ilma oli siis tehnyt tehtävänsä ja selvästi hevosta laiskotti. ”Mitäköhän tästäkin tulisi?” ajattelin avatessani karsinan oven ja sen jälkeen riimun lukon. Liutin riimun Hauskan kaulalle ja höpötin sille jotain päivän tehtävistä. Hevonen katsoi minua kuin tyhmää ottaessani, suitset käteeni ja tokaistessani että nyt kuolaimet suuhun. Sain kuin sainkin kuolaimet sen suuhun ja kiristin soljet sopivalle kireydelle. Tämän jälkeen irrotin hieman jo virronneen Hauskan suitsista ohjat ja kiinnitin riimunnarun ohjien tilalle.

      Ulos päästyämme tamman ulkoinen olemus kirkastui vielä hieman lisää. Se jopa kuikuili ympärilleen kävellessämme lyhyitä alkukäyntejä maastossa tallin lähistöllä. Tämän jälkeen suuntasimme kentälle ja morjestin ravaavaa Lokia ja Lokin selässä keventävää hoitajaa, jonka nimeä en siihen hätään muistanut. Ohjasin Hauskan uralle ja totesin ettei maastakäsin sen jyräämisteho ollut aivan yhtä suuri kuin mitä selästä käsin. Teimme erilaisia ympyröitä, pysähdyksiä ja ravi-käynti siirtymisiä. Kehuin tamma jokaisen onnistuneen homman jälkeen taputtamalla sitä kaulalle. Loppukäynnitkin otettiin tallin lähistön maastoissa löntystellen. Hauska oli toiminut tosi hyvin muutamaa pikku pukista johtunutta ärähdystä lukuunottamatta.

      Karsinassa kiinnitin ohjat takaisin paikoilleen ja otin suitset hevosen päästä. Kävästiin me nopeasti pesarissakin käännähtämässä kun molemmat oli päästä varpaisiin -tai kavioihin- asti hiestä märkänä. Märkä hevonen sekä hoitaja seisoskelivat tämän jälkeen hetken pihalla kuivattelemassa. Toinen ruohoa nyhtäen toinen kännykkää katsoen. Pesarikeissin jälkeen harjasin Hauskan huolellisesti ja selitin sille ummet ja lammet loppu kesän suunnitelmistani. Pesin kuolaimet ja vein suitset satulahuoneeseen. Samalla putsasin tamman satulan ja suitset satulasaippualla solkien avaamista myöten. Tyhjensin myös Hauskan harjakassin ja irrotin harjoista lähtevät karvat. Kaviokoukun ja kumisuan huuhtelin nopeasti vedellä ja heitin takaisin harjakassiin. Ruoka ja vesikupit hoitaisin seuraavalla kerralla, sillä ne eivät olleet edes kovin likaiset. Käväisin vielä rapsuttelemassa Hauskaa ja sanoin sille kiitoksen tämän päivän puuhailuista. Tämän jälkeen sipsuttelin tallitupaan ja vessaan hakemaan sinisen kassini ja vaihtamaan ei niin hikisen t-paidan päälleni. Talsin pihalle ja moikkasin jälleen Lokin hoitajaa. Lähdin kävelemään kotiin päin sillä eiköhän rakas Vikke kissanikin kaipaisi jo ruokaa. Minä ainakin kaipasin.

    • #6755 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      9.8. Maastolenkki w/ Rhea ja Tähkä

      Olin lupautunut Rhean ja Tähkän maasto seuraksi perjantaina. Tänään sattui olemaan se nimenomainen perjantai, joten kävelin Hallavan tietä pitkin tallille sinisen ratsastuskassini roikkuessani olallani. Kyllä sen huomaa, että syksy on tulossa ajattelin, kun viileä tuulenvire liikautti nutturalla olevia hiuksiani. Tuulesta huolimatta aurinko paistoi ja ilma oli melkein painostavakin. Tallin pihassa törmäsin Rhean, joka istuskeli Aleksin hommaamilla piha tuoleilla. Tervehdin tyttöä iloisesti ja istuin Rhean vieressä olevalle tuolille. ”Mikä lenkki vedetään?” kysyin tytöltä.
      ”Metsä lenkki? Siellä en oo vielä ehtiny käydä,” hän vastasi.
      ”Mennään siis se,” myötäilin virnistäen. Juteltiin me vielä jostain loppu kesän plääneistä, jonka jälkeen lähdimme molemmat hoitamaan hevoset. Minä ratsastuskoulun ja Rhea yksäreiden puolelle.

      Hain satulahuoneesta harjat, satulan ja suitset ja marssin Hauskan karsinalle. Olin alkanut nyt vähän yli kuukauden tammaa hoidettuani huomaamaan siitä joitain hassuja persoonallisia juttuja. Se ei esimerkiksi juuri koskaan laskenut kuolaimia suustaan heti vaan jäi mutustelemaan niitä itsekseen ja hännän päältä oli ihan paras paikka rapsuttaa. Livahdin karsinaan mukanani riimu ja kumisuka.
      ”Hei Hauska, mites menee?” höpisin tammalle pujottaessani riimua sen päähän. Hauskaa selvästi ärsytti muutama talliin eksynyt kärpänen, sillä se yritti hinkata päätään minuun.
      ”Heii, mä kaadun ihan just jos sä jatkat tota,” nauroin. Vaihdoin harjan pöläriin ja hyräilin hiljaa itsekseni. Hauska oli jälleen lähes puolinukuksissa ja se lepuutti toista takajalkaansa. Harjailin tamman selkää niin keskittyneesti, että kuullessani tervehdyksen, hämmennyin hetkeksi. ”Moi!” vastasin kuitenkin hymyillen. Tevehtijä oli lähes blondi, melko pitkä poika, joka esitteli itsensä Nikoksi.
      ”Alva,” vastasin esittelyyn. Niko näytti vielä sanovan jotain, mutta meni kuitenkin menojaan. Kohautin olkiani. Luulen, että olin pojan jossain välissä nähnytkin sen lämppärin kanssa, mutten ollut varma. Sain harjaamisen valmiiksi ja heitin vielä satulan selkään ja pistin suitset päähän. Vedin oman kypäräni ja hanskat päälle. Raipan jätin talliin puskajyrän tuntien.

      Pihalla odottikin jo Rhea Tähkän kanssa satulavyötä kiristäen.
      ”Sinäkin ehdit paikalle,” hän sanoi ja virnisti.
      ”Hah, mä oon varma et me ollaan teitä nopeempia,” haastoin nauraen.
      ”Sehän nähdään” Rhea vastasi. Tytöstä oli jo parissa viikossa tullut hyvä tallikaveri Alvalle. Selkään päästyään ja valmiiksi tultuaan lähdimme metsä lenkille vievää tietä pitkin melko reipasta käyntiä. Hauska jäi vähän jälkeen huutelemaan tarhaileville yksäreille, joten Rhea ehti edelle. Tyttö huusi yhtäkkiä iloisesti jollekkin mäen takana, joten kirimme Hauskan kanssa vauhtia. Edessä seisoi talli käytävällä tutuksi tullut Niko juurikin sen lämppärin vieressä, jonka olin ajatellut olevan pojan. Jes, olin arvannut oikein!
      ”Tuutko meidän kanssa maastoon?” Rhea kysyi Nikolta ja vilkaisi minua.
      ”En mä varmaan kun me käydään vaan pyörähtämässä tuolla metsätiellä. Kun tää on potilaana vielä ainakin viikon tai kaks,” jätkä vastasi osoittaen ruunaansa. Rhea toivotti paranemista lämppärille, jonka nimeä en vieläkään ollut onnistunut kaivamaan mieleni sopukoista. Me jatkoimme samaa matkaa jonkin matkaa, rupatellen jostain satunnaisista asioita, kuten kouluista ja sen sellaisista. Tämän jälkeen sanottiin heipat Nikolle ja Väiskille, jonka nimi oli selvinnyt keskustellessa ja me lähdimme metsäpolkua joelle päin. Ilma oli kammottavan hiostava ja aloin jo epäillä ukkosta. Metsästä ulos tullesa aukeni täydellinen peltotie laukalle. ”Tiedätkös mitä,” totesin Rhealle joka ratsasti vieressä.
      ”Noo mitä?” tyttö kysyi. Hän oli selvästi jossain omissa haave maailmoissa, johon kenelläkään muulla ei ollut pääsyä.
      ”Nyt me laukataan,” sanoin mahdollisiman neutraalisti, mutten pystynyt pidättämään virnistystä, joka karkasi huulilleni.
      ”Häh, eiku mitä, joo. Paras voittakoon!” Rhea huudahti ja nosti laukan. Suokit allamme näyttivät odottaneen tätä hetkeä koko lenkin ajan, joten Tähkän ampaistessa laukalle, Hauska teki saman. Naaman iskevä tuuli nostatti vedet silmiin ja molemmat hevoset pinkoivat niin lujaa kuin pääsivät. Tuuli humisi korvissa ja ainoa mitä kuulin oli kavioiden tumpsahtelu hiekka tiellä. Tasainen tie oli onneksi pitkä ja vasta metsän reunassa molemmat hidastivat. Maastolaukat oli ehkä maailman kaikkeuden paras asia.
      ”Tasapeli!” hihkaisin kun viimein hidastimme käyntiin.
      ”Pöh, me oltiin varmasti nopeempia,” Rhea vastasi.
      ”En olisi niin varma,” vastasin ja näytin kieltä. Tiedän, lapsellista, mutta kina oli muutenkin lapsellinen, joten kukapa siitä välitti.
      ”Kohta pitäis tulla joki vastaan. Käydäänkö kahlaamassa?” kysyin virne kasvoillani, vaikka olin jo lähes sata varma vastauksesta.
      ”Ehdottomasti!” kuului vastaus.

      Loppu matka sekä kahlailu sujui leppoisissa merkeissä, mitä nyt nähtiin yksi hirvi ja jänis. Tallille saapuessamme hevoset että ratsastajat olivat hiestä läpimärkiä. Enteilevä ukkonen oli vielä lisännyt hikoilua ja nyt kaikkien neljän ajatukset olivat luultavasti suihkussa tai hevosilla pesarissa, en tiennyt.
      ”Seuraavan kerran mä jätän satulan kotiin,” Rhea mutisi, sillä molemmat suokit olivat räiskytelleet joen vettä vähintäänkin monsuunin verran ja sehän tarkoitti kaikkien nahka kamojen kuivaamista. Me sanottiin tallin pihassa moikat jos ei satuttaisi enää hoitamisen jälkeen näkemään. Vein Hauskan ensin karsinaan ja nappasin satulan pois. Suitsien tilalle vaihdoin riimun ja päästiin taas molemmat pesariin oikein kunnolla kastumaan. Harjauksen saatuani päätökseen, jäin istumaan ovi kulmaan, karsinaan. Hevosten pelkkä tarkkailu oli aina ollut yksi lempi asioistani ja tein sitä tälläkin hetkelläkin. Mietin aina mitä niiden päässä liikkui nähdessään vaikka minut, muovipussin tai naapurin kissan. Tamma nuokkui nukuksissaan takajalkaansa lepuuttaen ja huuli roikkuen. Hauska oli onneksi jo kuivunut melkein kokonaan. kun se meni makuulleen ja jäi siihen nukkumaan. Lenkki oli siis ottanut molempien voimille. Nousin ja puistelin karsinan aluset ratsastushousuistani. Rapsutin tammaa hetken otsasta ja lähdin sitten vähin äänin karsinasta. Hoidettavana oli enää satula, suitset ja harjapakki.

    • #6829 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Kahden hevosen liikutus 19.8

      ”Mulla on tänään polvilääkäri enkä ehi liikuttaa Tähkää ja Matt on taas ajelemassa kavereiden kanssa mopolla, ni viittisitkö liikuttaa Tähkän jos ehit? Se voi olla aika räjähtävä, mutta jos käytte vaikka maastossa vähän purkamassa energiaa.”

      Sellanen viesti tuli aamulla Rhealta. Toisin sanoen kahden hevosen liikutus tänään, ajattelin vetäessäni lenkkareita jalkaan. Vikke kiehnäsi polveani vasten ja rapsutin sitä ajatuksissani korvan takaa. Kassi olalle ja ovesta ulos.
      ”Heippa Vikke, äläkä syö sitä peikonlehteä!” Huudahdin sulkiessani oven. Alaovella nappasin pyöräni telineestä ja lähdin pyöräilemään Hallavaa kohti.

      Ensimmäisenä meinasin liikuttaa Hauskan. Jotain kiemuraura laukkoja ja pohkeenväistöjä voisi olla hyvä kertailla mietin kun keräilin Hauskan kamoja satulahuoneesta.
      ”Hei poni,” tervehdin tammaa karsinan edessä.
      ”Pitäis lähteä vähän treenailemaan ettei mee ihan penkin alle koko Hallava Cup,” mutisin ja nappasin Hauskan otsatukasta kiinni jotta saisin riimun päähän. Hoitaessani mietin huomisen työvuoroa kaupassa ja jotain maksamattomia laskuja. Kauhean vaikeeta tämä yksin asuminen, ajattelin kun vihdoin sain hoitamisen valmiiksi. Vedin saappaani kokonaan kiinni, laitoin hanskani käteen, nappasin kypäräni ja lähdin taluttamaan Hauskaa kentälle.

      Kentällä törmäsimme Nikoon ja Väiskiin jotka ravailivat loppuraveja uralla. ”Sehän näyttää hyvältä,” sanoin kun Väiski ravasi mukavan letkeää ravia ohi.
      ”Jep, haavakin on jo parantunut ja nyt treenaillaan Hallava Cupiin,” Niko vastasi virnistäen. Talutin Hauskan kentän keskelle, laskin jalustimet ja kiristin satulavyötä. Tässä vaiheessa älysin etten mitenkään pääse tamman selkään ilman jakkaraa joten talutin Hauskan takaisin aidan viereen jakkaran luokse. Päästyäni selkään ja säädettyäni jalustimet sopiviksi lähdimme kävelemään alkukäyntejä.

      Rupesin lyhentelemään ohjia aikamme käveltyämme ja suunnittelemaan tehtävää kunnolla. Kulmasta pohkeenväistöä keskihalkaisijalle, ravia suoraan uralle asti ja laukka ympyrä. Viimeksi pohkeenväistöt aiheuttivat meille pään vaivaa, mutta nyt toivottavasti menisi paremmin. Ravailin muutaman kierroksen ravia puolipitkillä ohjilla ja kulmaan tultaessa aloin väistää. Tällä kertaa Hauska oli enemmän yhteistyö tuulella joten väistätys onnistui. Laukka ympyrä tuotti vähän enemmän ongelmia tamman puskiessa ulkopohjetta vastaan. Kierrätin hevosta vielä muutaman ympyrän saadakseni pohkeen läpi, ennen kuin toistettiin tehtävä vielä pari kertaa ja vaihdettiin suuntaa. Kello läheni vasta seitsemää ja minä totaalista väsymystä. Viime yön parin tunnin yö unet painoivat vähän keskittymistä ja loppuun mennessä aloin olla jo melko poikki. Onneksi Tähkä the duracell pupun kanssa pääsisi maastoon ”rentoutumaan”.

      Me teimme vielä muutaman ravin kautta laukan vaihdon kolmikaarisella ja lopettelimme kun saimme muutaman onnistuneen vaihdon. Taputtelin tammaa kaulalle ja annoin pitkät ohjat. Hauska oli liikkunut mukavasti ja loppua lohden ollut jo melko kevyt edestä. Sitten onkin Tähkän vuoro.

      (Tarinan loppu osa löytyy Tähkän päikystä samalla nimellä)

    • #10100 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Juoksutusta ja peuroja 31.8

      Nappasin juoksutusliinan satulahuoneen naulasta ja otin Hauskan harjapakin. ”Tervehdys”, moikkasin Nioa, joka kovin vaikean näköisesti haali Fonzien kamoja syliinsä.
      ”Moi! Taisit huomata ilmotustaululta Hauskan juoksutus pyynnön?” hän kysyi ja nyökkäsi kädessäni roikkuvaa liinaa kohti.
      ”Jep, meinasin tehä myös jotain maastakäsittely säätöä sen lisäksi. Voisi jopa harkita puomi jumppaa.” vastasin mietiskellen.
      ”No, tsemppistä sen kanssa!” poika toivotti virnistäen ja lähti Fonzien karsinan luokse. Kävelin itsekin Hauskan karsinalle huomatakseni tamman olevan tarhassa. Hitto, en jaksa Miskan sähellystä, ajattelin ottaessani Hauskan riimua koukusta. Käännyin ottaakseni myös Miskan riimun mukaan, mutta hämmennyin kun se ei ollutkaan koukussa. Tähän aikaan ei ole tunteja, eikä Miskalla ole muistaakseni hoitajaa. Kai Aleksi tai Ohto sitten tekee sen kanssa jotain, ajattelin ja kohautin olkia itsekseni.

      Päästessäni tarhalle kummastelin aitojen sisällä toikkaroivaa Miskaa, kulmassa nököttävää Hauskaa ja tarhaan juuri astunutta ihmistä. Varmaan Miskan uusi hoitaja ehkä? mietin ja astuin lautojen välistä tarhaan. Miskan hoitaja? Tuntilainen? katsoi minua hetken ja nyökkäsin hymyillen. Kävelin Hauskan luokse ja mutisin jotain epämääräistä tervehdykseksi pujottaessani riimua tamman päähän. ”Sun pitäis saada Miska helpommin kiinni nyt, kun Hauska lähtee mun mukaan. Se on vähän Hauska riippuvainen,” sanoin ja nappasin ruunaa otsatukasta kiinni sen tullessa portille pärskimään.
      ”Jos nyt ois helpompaa,” sanoin tyypin tullessa riimun kanssa Miskan vasemmalle puolelle.
      ”Ööh, moi. Oon Kaarna ja Miskan uus hoitaja,” hän kertoi ja hymyili hieman epävarmasti.
      ”Tervetuloa Hallavaan,” sanoin
      ”Mä oon Alva ja hoidan tätä rautiasta. Aleksi varmaan kertoi mistä kaikki Miskan kamat ja karsinan löytää?” kerroin avatessani porttia. Hän nyökkäsi ja lähdin taluttamaan Hauskaa tallille päin Miska ja Kaarna vana vedessäni.

      Karsinassa päästiin tamman riimunnarusta ja annoin sen möllöttää rauhassa minun hääriessä ympärillä. Harjailin tammaa pitkään ja hartaasti ja loppujen lopuksi napsautin vain juoksutusliinan lukon Hauskan riimuun kiinni. Otin vielä omat hanskani ja lähdin taluttamaan sitä pihalle. Kertasin päässäni lyhyttä suunnitelmaani. Nopeat alkukäynnit lyhyellä metsälenkillä, juoksuttaessa jotain melko kevyttä puomijumppaa ja pitemmät loppukäynnit toisella metsä lenkillä. Niin kuin jo aikaisemmin olin todennut Hauska oli ihan mukava taluttaa vierestä. Ilman niitä muutamaa kertaa kun se tunki päänsä puskaan ja totesi, että minä syön nyt. Tamman juoksuttamisesta olin kuullut sen verran, että tiesin odottaa melkoista jyrää.

      Sää oli onneksi melko lämmin, eikä tarvinnut mennä maneesiin. Kentällä ei meidän -tai minun- onneksi ollut ketään joten saimme työskennellä rauhassa. Annoin tamman hetken nauttia kesän viimeisen päivän ruoka antimista, minun raahatessa muutamaa puna valkoista puomia toiselle puolelle kenttää. Tiputtelin puomit sen verran kauaksi toisistaan, että Hauskan pitäisi jonkin verran venyttää itseään kun niitä ylittää ja kiertää jonkinmoista soikiota ympyrän sijasta. Kävin nappaamassa Hauskan kiinni ja hoputin sitä ravaamaan ympyrälle. Noin viiden minuutin ravailun jälkeen ohjasin tamman puomeille. Hauska venytti itseään niin kuin olin suunnitellutkin ja muutaman kerran jälkeen vaihdoimme suuntaa. Potkin puomeja hieman kauemmaksi toisistaan, jotta tamma voisi tulla niitä laukassa. Suunnanvaihto ja laukannosto. Pukkisarja ennenkuin voi keskittyä. Naureskelin tamman kummalisille pukki pippaloille ja keskityin pitämään kunnolla kiinni liinasta. Laukassa piti puomeilla säheltää ja tehdä muutama hyppäänpä-tästä-nyt-kaikki-kerrallaan pomppu. Muuten meni sekin ihan hyvin. Juoksutusta jatkettiin vielä ehkä 20 minuuttia jonka jälkeen hidastin käyntiin ja päästiin taas tamman hetkeksi irti, jotta voisin kerätä puomit kentältä.

      ”Voi kuule sun kanssas poni”, mutisin kun yritin repiä Hauskan päätä pois puskasta. Tamma katsoi minua ja voin vaikka vannoa, että se tuhahti ja sanoi katsellaan jotain siihen suuntaan, että
      ”ihminen hyvä, jos haluan ruokaa, otan ruokaa. Piste.” Jatkoimme kävelyä jotain epämääräistä metsäpolkua muistaakseni joelle päin.
      ”No mitä nyt?” kysyin kun hevonen jäi jäkittämään keskelle polkua pää ylhäällä ja korvat hörössä. Puskasta hyppäsi yhtäkkiä kaksi peuraa polulle ja säikähdin hirveästi. Hauska sen sijaan seisoi edelleen paikallaan. Hetken peurat katsoivat meitä ja tuijotin lumoutuneena takaisin. Sitten ne katosivat pöheikköön yhtä nopeasti kuin tulivatkin ja hetki oli poissa. Harmi kun ei ollut kameraa mukana, sadattelin ja jatkoin kävelyä tamman laahustaessa perässä.

    • #25234 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Muuttolintuja ja koulutuuppailuja 4.10

      ”Heii, sä saat kyllä,” nauroin Hauskan hamutessa kädessäni olevaa leivän palaa.
      ”Otappa säkin Miska,” sanoin ja annoin kimollekkin, joka seisoskeli tamman takana.
      ”Jos me nyt maltettais mennä,” sanoin ja kiinnitin molempien hevosten riimuihin narun. Kylmä syystuuli puhalsi niskaan ja sai väristyksen kulkemaan selkää pitkin.
      ”Älä huoli Miskaseni, säkin pääset nyt sisään, ettet saa hepulia tarhassa,” tokaisin vielä ja avasin tarhan portin käsi puolessani kaksi hevosta.

      Saatuani Miskan ja Hauskan sisään, jatkoin rautiaan hoitamisella. Tottuneesti harjailin Hauskan läpi, sen itsensä leputtaessa tylsistyneesti takajalkaansa ja minun hyräillessäni jotain tämän hetken hittiä. Ottaessani satulaa naulakosta Rhea asteli Tähkä mukanaan tallin ovista sisään. ”Heippa, Rhea!” tervehdin iloisesti. ”Moi Alva, treenatakko yritätte?” hän kysyi naureskellen. Viime aikoina meidän treenit eivät nimittäin olleet oikein onnistuneet. Lähtöisin metsään menneestä tokasta osiksesta. Hauska oli verkassa tuntunut ihan mukavalta, mutta radalle mennessä muuttunut juurikin siksi etupainoiseksi suomijurriksi, joka puskee vaan lapa edellä eikä keskity mihinkään. Kuitenkin tämän päivän treeneistä minulla oli hyvä aavistus, joten virnistin Rhean irvailulle ja vastasin kysymyksellä
      ”Koskas mä pääsen taas ton sun tammas selkään?” Viime kerta oli oikein hienoa heitetään-Alva-pellolle menoa.” ”Mähän voisin pitää teille jonkunlaisen tunnin jossain vaiheessa,” hän mietti ääneen.
      ”Miks ei. No nähään!” huikkasin vielä, kun hampun värinen häntä heilahti yksäri käytävälle. Nostin satulan puutuneilta käsiltäni Hauskan selkään ja kiristin vyön. Enää suitset ja omat kamat niskaan ja menoks maneesiin.

      Alkukäynneissä Hauska tapansa mukaan liikkui reippaasti eteenpäin. Uraa kiertäessäni totesin tämän päivän jumpan olevan oiva harjoitusravi istunta treeni itselleni, joten nostin jalustimet kaulalle ja päästin jalat roikkumaan rentoina tamman kyljille. Jo käynneissä yritin ratsastaa tammaa mahdollisimman paljon istunnalla ja hidastelin sitä tuon tuostakin. Keräillessäni ohjia kertasin tehtävää, jota olin suunnitellut. Annoin kevyet pohkeet ja tamma lähti reippaaseen raviin. Yritin saada vauhdin sopivaksi harjoitusravin istuttavaksi ja lähdin kääntämään S-kirjaimesta noin kymmenen metrin voltille. Hauskan tuntien alkutunnista piti aina taivutella jonkin verran, joten nytkin tamma tuppasi puskemaan ulos päin. Jatkettiin tehtävää tehden voltti jokaiseen pitkän sivun kirjaimeen. Hidastin käyntiin parin kierroksen jälkeen ja vaihdoin suuntaa koko rata leikkaalla. Kun tehtävä alkoi sujua mukavan taipuisasti ja tasaisella vauhdilla, jätin voltit pois, siirsin tamman käyntiin ja lisäsin pitkälle sivulle jonnin verran askeleen pidennystä ja lyhyille lyhennystä. Hauska alkoi tulla hyvinkin mukavan tuntuiseksi ja kevyeksi edestä. ”Väläytteleppä yhtä hyvää pätkää laukassa poni,” kehuin ja annoin välikäyntien ajaksi pitkät ohjat.

      Muutaman käynti kierroksen jälkeen lyhentelin taas ohjia ja paransin istuntaa.
      ”No niin Hauska, nyt mennään kolmikaarista. Ensin ravia eka ura, sitten jostain äxän ja iin välistä nostetaan laukka, ja iin ja geen välistä ravin kautta käyntiin. Pitkä sivu käynnissä ja taas lyhyen sivun keskeltä raviin. Nyt Hauska toivon, että kuuntelit, jotta päästään taas yhtä hyvään työ moodiin,” selitin joko tammalle tai sitten itselleni. Siirsin suomenhevosen raviin ällästä ja kiristelin hampaitani harjoitusravin pomputtavuudelle.
      ”Ja laukka. Hyvä hieno!” taputin Hauskaa nopeasti kaulalle nätistä laukannostosta ja keskityin pitämään tamman ulkopohkeella kunnolla oikealla uralla. Hauskan kaviot tumpsahtelivat laukan tahtiin maneesin pohjalla kunnes siirsin tamman raviin. ”Voisitko toimia näin kivasti, joka kerta?” naureskelin, kun hidastin käyntiin. Lopeteltiin tunti muutamaan hyvään kierrokseen ja päästin suomiputen pärskimään tyytyväisenä onnistuneeseen treenin.
      ”Mentäiskös vielä maastoon?” kysyin enemmän itseltäni kuin allani kävelevältä hevoselta.

      Heilautin jalkani satulan kaaren yli ja tiputtauduin maahan.
      ”Hitto vieköön, että vihaan sitä kun varpaat jäätyy,” jupisin itsekseni, kipristellessäni kipeästi tömähtäneitä varpaitani. Heitin liilan ratsastusloimen tamman selkään ja talutin sen ulos maneesista.
      ”Terve Niko,” sanoin, kun tallin ovesta tupsahti juuri ulos pitkä jalkainen Väiski omistajansa kanssa. ”Ai moi Alva! Maastoonko ootte menossa?” hän kysyi vastaukseksi. ”Joo, meinattiin mennä ihailemaan syksyn pimeyttä ja kylmyyttä,” totesin hymyssä suin.
      ”Kerro sitten miltä näytti.” poika sanoi virnistäen ja jatkoi matkaansa maneesille kättään heilauttaen. Nousin takaisin selkään ja jätin jalat laittamatta jalustimiin. Käänsin tamman peltotielle ja päästin ohjat löysiksi. Hauska pärski tyytyväisenä katsellessani pellolta lentoon nousevia hanhi parvia.
      ”Jännä ajatella, että ihan kohta talvi tulee,” mutisin tammalle puoli ääneen ja hämmästyin, kun kuin sanojeni johdosta talven ensi lumihiutaleet tipahtelivat hiljalleen maahan. Hymyilin hiljaa itsekseni koko loppumatkan tallille.

    • #45311 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Maneesinpohjaa ja mutakakkua 13.11

      ”Yyh, täällä on kylmä”, valitin vieressäni kävelevälle Rhealle nenääni nyrpistäen. Hieroin hanskojen verhoamia käsiäni yhteen ja nostin harmaata kaulahuiviani ylemmäs.
      ”Pöh, pue päälles kunnolla ni ei oo kylmä. Mä niin ootan kovia paukku pakkasia ja kunnon kinoksia. Mieti nyt ku pääsee taas laskemaan kunnon mäkiä eikä jotain typeriä sisä kökköjä!” Tyttö vastasi käsiään levitellen ja pyörien ympyrää.
      ”Mulla on ihan kunnolla päällä, ulkona on vaan liian kylmä. Luontoäiti vois vaan pistää sen auringon paistamaan ni ei tarvis jäätyä syvä jäähän ku pistää nenän päänsä ulos”, valitin edelleen hytisten ja työntäessäni tallituvan oven auki.
      ”Tsiisus sun kanssas. Kukas tässä olikaan se partiolainen”, Rhea huokaisi nauraen takaisin.
      ”Älä mua kato ex-partiolainen. Partiossa käytän ihan mielelläni ulkohousuja, mutta kerroppa miten mä ratsastan liukkaissa toppahousuissa?” kysyin kohottaen nenääni muka pilkallisesti.
      ”Mmm, älä tipu? Mitä jos otettais haaste vastaan, öö joltain, ja mentäis ilman satulaa jotain hömppää?” Rhea kysyi katse ilmoitustaulussa.
      ”Joo, mennään vaan! Sä tuot sit ens kerralla kakkua ku tiput kuitenki. Mutakakkua mieluiten”, vastaan virnistäen,
      ”Mä meen nyt hoitamaan yhen suokkiputen joten seeya!”

      ”Hei Hauska! Mitäs mieltä oisit ilman satulaa menosta?” höpöttelin hevoselle tullessani karsinaan. Tamma pärskähti kuin myöntymisen merkiksi ja minä nauroin. Rapsuttelin Hauskaa hetken ryntäiltä ja annoin sille palan kuivaa ruisleipää.
      ”Heii, et sä nyt enää saa lisää”, nauroin kun tamma hamusi taskujani. Vedin talliloimen Hauskan päältä ja viikkasin sen joten kuten siististi karsinan oveen roikkumaan. Nappasin harjakassista mustan kumisuan ja avasin tummansinisen takkini tallin hieman lämpimämmässä ilmassa. Rupesin pyörittelemään kumisukaa Hauskan kaulalla edeten kohti hevosen ruskeaa takamusta.

      ”Me mennään sit by the way maneesiin”, tokaisin taluttaessamme suokkeja ulos tallista. Pikku pakkanen puraisi heti nenästä, kun tulimme ulos tallin lämmöstä.
      ”Joo joo”, Rhea vastasi ja Tähkä pärskähti.
      ”Loistavaa!” vastasin. Jäätyneiden lätäköiden jää risahteli kavioiden ja kenkien alla ja siristelin silmiäni kello vähän yli seitsemän pimeydessä. ”Ei hemmetti! Lopettaisitko ystävällisesti?” Rhea murisi,
      ”Tää hiton koni pomppii tasa jalkaa ylös alas”. ”Sitä ne pikku pakkaset ja pimeys, jossa vaanii ties mitä pienen pieniä suomenhevosia syöviä vihreitä miehiä tuottaa”, nauroin.
      ”Mm.. Niimpä. Mä en tosiankaan tiedä miten mä nyt aijon pysyä tuolla selässä”, Rhea vastasi nauraen.

      Otin ohjien soljesta kiinni ja annoin jalkojeni roikkua rentoina Hauskan kyljillä. Alkukäynneissä Hauska oli tapansa mukaan reippaana ja veti tuhatta ja sataa maneesia ympäri, toisin kuin Tähkä, joka säpsyi vähän väliä jotain pikku risahdusta. Jonkin aikaan käveltyämme keräsin Hauskan takamuksella heiluneen fleeceloimen jonkinlaiseen sykkyrään ja tiputin katsomon kaiteen reunalle. Tämän jälkeen rupesin keräilemään ohjia tuntumalle. Napautin kantapääni kevyesti tamman kylkiin ja siirryimme raviin.
      ”Apua, miten täällä pitäis pysyä?” kysyin hekottaen Rhealta. Kun sain vihdoin itseni mukautettua Hauskan pomputtavaan raviin, rupesin tekemään ympyrä taivuttelua ja asettelua molempiin suuntiin. Hauska tuntui aluksi vähän vastahaikoselta taipumaan, mutta vertyi kuitenkin ihan mukavaksi.
      ”Rauhottuhan se Spooky-Tähkä vähän. Otetaanko laukan jälkeen tasapaino juttuja?” kysäisin Rhealta.
      ”Joo, miksei. Haluun nähä kun tiput Hauskalta vihdoinkin”, tyttö vastasi virnistäen. Naurahdin vastaukseksi ja valmistelin tammaa laukkaan. Lyhyen sivun keskipisteessä nostin vasemman laukan ja yritin jälleen mukautua laukan rytmin vietäväksi. Tein laukassa muutaman ympyrän suurennuksen ja pienennyksen kunnes siirsin Hauskan takaisin raviin ja annoin sen ravata toiseen päähän jossa nostettiin taas uusi laukka.

      ”No niin hyvät katsojat”, Rhea kuulutti,
      ”Nyt alkaa ohjelma numero nimeltään tiputetaan ratsastajat! Ensimmäisenä tehtävänä on hypätä kavaletti!”
      ”Mä en näe mitään kavalettia”, vastasin virnistäen ja nielaisin korostetusti.
      ”Et tietenkään, koska se syntyy nyt”, tyttö tokaisi ja hyppäsi laajassa kaaressa pois Tähkän selästä. Rhea veti Tähkää ohjista mukana ja raahasi maneesin keskelle kaksi sokeripalaa ja puomia, joista kokosi pienen kavaletin.
      ”Okei, tästä ei kyllä tuu mitään”, totesin nauraen, kun Rhea hyppäsi Tähkän selkään maaneesin reunalta.
      ”Me alotetaan! Ensin käsien kanssa ja jos… eikun kun se sujuu, vedetään ilman käsiä”, Rhea tokaisi ja napsautti kantapäänsä Tähkän kylkiin. Tyttö nosti maneesin kulmasta laukan ja tamman korvat kääntyivät iloisesti tötterölle. Ratsukko liiteli kavaletin yli pajon korkeammalta kuin tarvitsisi. ”Teidän vuoronne, arvon neiti”, Rhea sanoi ja kumarsi kättään heilauttaen hevosensa selästä. ”Klunks”, oli ainoa mitä sain suustani, kun nostin ravin kautta laukan. Onnistuttiin me silti ylittämään kavaletti, pientä kolausta luukuun ottamatta. Rhea ja Tähkä aka hurjapäät ylittivät esteen vielä ilman käsiä ja mekin yritimme, mutta laitoin kädet viime hetkellä takaisin ohjiin. Oli minulla vielä sentään sen verran itsesuojelu vaistoa jäljellä. Seuraavana tasapaino hommana oli seistä polvillaan ponien selässä, jossa onnistuimme myös ilman sen suurempia vahinkoja.
      ”Nyt testataan maailman ympäri matkaa”, toitotin ja heitin jalkani Hauskan kaulan yli. Rhea jatkoi mukana. Ensimmäinen ympäri pyöriminen meni hyvin enkä edes horjahtanut, mutta seuraava kierros meni sitten toisenlailla. Nostin jalkani hieman liian vauhdilla yli ja kippasin ympäri väärän suuntaan. Kiepahdin puolivoltilla takamukselleni maneesinpohjalle.
      ”Ai hitto”, mumisin ja jäin istumaan maahan. Hauska kääntyi katsomaan minua hölmistyneenä ja Rhea meinasi tukehtua nauruunsa.
      ”Tipuit sitte kuitenkin”, Rhea hekotti.
      ”Jep, eiköhän meidän tasapainoilut olleet tässä”, nauroin.

      Loppukäynneissä Rhea hehkutti uudestaan rinteistä ja pakkasesta. Minä lähinnä mumisin jotain vastaukseksi ja kerroin itse Vikestä, joka viime viikolla oli saanut jonkun syysflunssan ja aivastellut koko ajan. Jonkun kierroksen käveltyämme ohjasimme hevoset kaartoon. ”Sentään pysyin selässä sen kunnon osuuden alussa”, sanoin ja taputin Hauskaa kaulalle. ”Hahaa, mä en tippunu”, Rhea riemuitsi ja päästi ohjat vapaaksi. Juuri silloin Tähkä säpsähti maneesin ulkopuolella nousevaa tuulta ja otti äkisti muutaman sivuaskeleen. Rhea, joka heilui selässä kädet ja jalat levällään heilahti ja ähkäisi tippuessaan oudolla käsi jalka ojennuksella alas. ”Kuuluisat viimeiset sanat”, sain sanottua nauruni seasta.

      ”Sä tuot sit huomenna mulle mutakakkua”, Rhea tokaisi minulle hoitaessamme hevosia, minä käytävällä ja Rhea Tähkää karsinassa.
      ”Saanen muistuttaa, että säkin tipuit. Äläkä yrittäkkään sanoa, että sä et tippunu kunnolla, koska sä tipuit ihan kunnolla. Sovitaan, että mä tuon huomenna ja sä tuot seuraavalla kerralla”, virnistin takaisin.
      ”Hmm, sovitaan niin!” Rhea myhäili. Nappasin Hauskan riimusta riimunnarujen lukot irti ja talutin sen karsinaansa. Taputin tammaa kaulalle ja annoin sille taskunpohjalta viimeisen leivän kannikan.
      ”Muista mutakakku!” toivotti Rhea heipaksi.
      ”Joo joo, moikka!”, vastasin sekä heilautin kättäni astellessani ulos tallista.

    • #49563 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tähtirikasta sosialisointia 12.12

      Roikuin maneesin katsomon kaiteella ja odottelin tunnin loppua. Kyseinen tunti oli viimeinen ennen joulun taukoa ja uusien tuntihevosten saapumista. Useimmat ratsukoista olivat menneet ilman satulaa ja pistäneet oikein tonttulakinkin päähänsä. Hauskan selässä ratsastava Saija, joka meni tammalla usein, oli tullut minulle jo tutuksi parin kohtaus kerran jälkeen. Olin tarkistanut nimenkin listasta muutaman kerran ihan vaan varmistaakseni. Ratsastajat ohjasivat hevosensa kaartoon ja hyppäsivät alas selästä.
      ”Kiitos tunnista. Nähdään seuraavan kerran joulun jälkeen!” kuului Aleksin ääni maneesin keskeltä ja ihmiset alkoivat taluttaa hevosiaan talliin.

      ”Moi! Sä et varmaan tarvi sen kanssa apua?” kysyin Saijalta päästessäni talliin. Tyttö säpsähti ja kääntyi ympäri ruskeat hiukset heilahtaen. Pitäisi varmaan lopettaa hiippailemasta ympäriinsä.
      ”Joo, en usko” Saija vastasi ja naurahti varovasti. ”Okei,” sanoin hymyillen, ”sun ei tarvi varmaan ottaa suojia tai kavioita. Lähen sen kanssa kävelylle sit kun oot saanu tamman hoidettua. Eikä sun tarvi pitää kiirettä, mun pitää vielä käydä tallituvassa hakemassa pari juttua.”
      ”Hyvä tietää,” Saija vastasi ja toivotti vielä hyvää joulun odotusta jos ei enää törmättäisi. Vastasin ”kiitos samoin” ja kävelin rauhaksiin tallitupaan hakemaan muutamaa leipäherkkua Hauskalle, paksumpia hanskoja ja otsalamppua. Pimeys tuli jo viiden kuuden aikoihin ja nyt oltiin jo melkein puoli seitsemässä. Astellessani huoneeseen tervehdin Emilyä, joka sääti itselleen ilmeisesti kaakaota, Ciaraa, joka hääräsi kaappinsa kimpussa ja Rheaa, joka virnisteli kuluneella tallisohvalla.
      ”Meinasitko sä vielä kävelylle lähteä?” tyttö kysyi kohottaen kulmiaan ”sielähän on pilkkopimeetä”. ”Jep, meinasin. Kannattaa olla varuillaan. Jos en tuu takasin tunnissa oon luultavasti eksyny metsään ja minä ja Hauska ollaan jouduttu pimeyden syötäväks.” vitsailin kaivellessani kaappiani. Rhea naurahti ja ilveili jotain, kuinka kuitenki eksyttäisiin tossa pimeydessä. Heilautin kättäni selkäni taakse Rhealle ja jatkoin toisen hanskani etsimistä. Että yhteen kassiin voi mahtua paljon tavaraa.
      ”Jos seura kelpaa, me voitais Mollyn kanssa lähteä mukaan?” Emily kysyi kulauttaessaan kaakaota kurkkuunsa.
      ”Miksipä ei? Sitten meitä on neljä, hirviöille syötäväksi.” vastasin ja löysin vihdoin etsimäni hansikkaan.
      ”Mä taidan jättää satulan talliin,” Emily totesi, ”ja ottaa jonkun viltin mukaan jalkojen lämmikkeeksi. Mutta mä meen nyt laittaa Mollyn kuntoon vaikka ei siinä kyllä pitäis olla paljon tekemistä”.
      ”Mäki tuun. Mun pitää vaan heittää Hauskalle riimu päähän ja me ollaan ready,” hihkaisin ja häivyin ulos tallituvan ovesta.

      Emily ponkaisi jakkaralta tätipuksuttimensa selkään ja viritti oman otsalamppunsa päälle ja oikeaan asentoon.
      ”Let’s go!” hän sanoi ja patisti Mollyn liikkeelle. Minäkin vedin Hauskan mukaani ja otin paikan edellä tamman reippaista askelista johtuen. Kävelimme hetken aikaa hiljaisuudessa kahdeksan kavion ja yhden ihmisen jalkojen ratistessa metsän huurtunella polulla.
      ”Kato noita tähtiä,” Emily huokaisi ja katsoin ylös päin. Hallava kun meidän onneksi sattui olemaan vähän sivummalla paikalla, eikä kaiken maailman talojen ja autojen valojen kohteessa, loistivat tähdetkin kirkkaana pilvettömällä taivaalla. Kuu mollotti puolikkaana vähän puiden latvojen yläpuolella. Päivä oli ollut kaunis ja kerrankin tähän aikaan vuodesta auringonvalon täyttämä.
      ”Nättiä,” sanoin ja nieleskelin muutamia kyyneleitä. Tälläisinä hetkinä tuli jotenkin aina kamalan haikea fiilis ja usein mummo mieleen. Hänen kanssaan usein istuttiin teekupit kädessä mökin ikkunan ääressä tuijotellen taivaalle ja puhuen milloin mistäkin aiheesta. Mummoni kuoli pari vuotta sitten syöpään ja pakottava ikävä iski aina välillä uudestaan. Onneksi Emily ei antanut minun vaeltaa liian syvälle muistojen sekaan vaan rupesi puhumaan koulusta ja muusta arkisesta. Ei ollut hyvä idea päästää kahta sosiaalista henkilöä samaan metsään vaeltelemaan, kun puheesta ei meinannut tulla millään loppua.

      ”Onko sun varpaat jo sen verta tunnottomat ettet pysty juoksemaan vähän matkaa?” Emily kysyi pienen metsäaukean avautessa edessämme.
      ”Eiköhän ne vähän juoksua kestä”, sanoin ja maiskuttelin Hauskan raviin. Jalkoihin tosiaankin sattui hieman, kun ne tömähtelivät pinnalta jo hieman jäätyneeseen maahan. Ensi kerralla pitäisi ottaa toisetkin villasukat jalkaan.
      ”Me laukataan pikku pätkä tohon toiselle reunalle ja hidastetaan siellä käyntiin”, Emily tuumi ja nosti sitten Mollyn laukkaan. Katselin kun enkkuviltti lepatti laukan ilmavirran mukana Mollyn ruunikolla takamuksella ja Emilyn letti hyppi ylös alas tytön niskassa. Hetken päästä minun oli pakko hidastaa pärskivä Hauska käyntiin ja tasata hengitystäni kirpeässä pikku pakkasessa. Otsalampun valokeila hidastui ja kääntyi hetkeksi meidän suuntaamme. Vaikka puuttomalla alueella näkikin kohtalaisen hyvin ilman lamppua oli silti ihan mukava, että sellainen oli löytämässä kaikkein viheliäisimmätkin pikku juurakot.
      ”Tulossa ollaan,” lausahdin ja maiskautin Hauskan taas raviin. Tamman kaviot tumpsahtelivat rytmikkäästi aukean hyvä pohjaisella polulla.

      ”Mä oon hiestä märkä vaikka täällä on viis astetta pakkasta,” valitin Emilylle, kun vihdoin ja viimein saavuimme tallin pihaan.
      ”Hepoillaki taitaa olla vähän kuuma. Kato tosta kainaloiden kohalta ja ryntäistä,”  tyttö vastasi irvistäen kun pudottautui samalla Mollyn selästä takaisin maan kamaralle.
      ”Jep, kiitos muutes seurasta. Oli hauska lenkki!” hymyilin ja taputin samalla narun päässä seisovaa fyysistä Hauskaa.
      ”Eipä mitään, vedetään joskus uusiksi. Oli kiva tutustua tälleen vähän enemmän kun ei muuten olla oikein juteltu,” Emily vastasi veti ohjat Mollyn kaulalta. Hymyilin vastaukseksi ja talutin Hauskan sisään talli rakennukseen.
      ”Nyt laitetaan sulle kylmät jalkaan joksku aikaa ja sit pääset omaan rauhaan, omaan karsinaas,” mutisin vieressä löntystävälle tammalle, ”Ja mä tungen omat varpaani patteriin tai johonkin muuhun lämpimään”.

      • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Alva Ainio.
      • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Alva Ainio.
      • #49566 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1135
        • Lauman johtaja

        Tää oli kyllä tosi tunnelmallinen tarina! Vaikka talvessa kamalinta on pimeys niin sä kirjotit siitä sillä tavalla, että melkein teki mieli itekkin olla siellä pimeässä maastoilemassa. Dialogi oli tosi sujuvaa niinkuin aina ja tykkäsin kun otit vaihteeksi Emilyn mukaan tarinaan. Saat 2hp ja 2sp

    • #49701 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Hirviömäisiä hirviä 26.1

      ”Au, Valera! Et nyt pure mua!” ärähdin hakiessani Hauskaa tarhasta. Se Valeran pikku pirulainen oli maleksinut portilla, mun kävellessä sisään ja nyt heppa oli tylsistynyt, kun ei saanut herkkuja talvitakkini taskusta. En tosiaan ymmärrä miten Ciara jaksoi sitä. Ratsastaessa se toki oli ihan mukava, mutta hoitaessa, ei kiitos. Tähkäkin nosti päätään huuteluilleni lumisen maan seasta ja höristi korviaan. Mollya ei näkynyt joten Emily oli varmaan sitä liikuttelemassa.
      ”Hauskaa! Tuu nyt tänne ennen ku toi yks syö mut elävältä”, huutelin uudestaan ja suokki lähti hitaasti kavioitaan nostellen minua kohti. Vaihdoin painoa jalalta toiselle ja hieroin sormiani. Olisi kannattanut ottaa hepanhaku reissullekkin ne samperin hanskat käteen. Hauska löntysti vihdoin kohdalleni ja pujotin nylonriimun sen kauniiseen päähän. Tarhasta lähdössä olikin sitten vielä isompi säätäminen, kun itse kiinni ottamisessa. Valeralla oli selvästi jotain pöllövirtaa, koska se ravaili portin edessä niin kuin mikäkin haikala. Hauska meinasi saada hampaasta, minä kaviosta ja Valera riimunnarusta, kun hosui liian lähellä. Mahtoi jollakulla olla hauskaa, kun meitä katseli tallituvan ikkunasta.

      Tarhaepisodin jälkeen vein Hauskan talliin ja kiinnitin sen vaihteeksi käytävälle. Otin ohuen loimen pois selästä ja työnsin puoli tunnottomat sormeni Hauskan lämpimän karvan sekaan. Hetken sormia lämmiteltyäni ja jutusteltuani mykän ystäväni kanssa, rupesin harjailemaan tammaa kauttaaltaan. Löysin takamuksesta jonkun pikku skraadun, mutta se ei ollut mitenkään erityisen pahan näköinen, joten vain puhdistin sen. Aleksille kannattaisi ehkä mainita, jos nyt jollain ihmeen tavalla se pääsisi vaikka tulehtumaan.
      ”Oho, prr Valera”, kuului Ciaran ääni tallin ovelta, ”Alva, viittitkö hetkeks väistää nii pästäis tonne karsinaan?”
      ”Juu venaa sekka, laitan tän satulavyön kiinni”, vastasin ähertäen vyötä kiinni. Ciara hymähti ja minä nappasin Hauskan irti käytävältä kiikuttaen sen karsinaan.
      ”Mitä meinasitte tehä tänään?” Ciara kyseli jostain Valeran karsinan suunnalta.
      ”Hankilaukkaa ehkäpä. Meinattiin vähän purkaa virtoja ja ajatella välillä jotain muutaki kun opiskelua, töitä ja muuta elämää. Tai siis minä meinasin. Katotaan jos Hauskaki innostuis vähä irrottelemaan”, selitin ja astuin ulos karsinasta hakemaan suitsia naulasta.
      ”Hei Polly”, tervehdin pientä villakoiraa, joka hyppeli säärtäni vasten.
      ”Ihan hyvä idea. Me voitais tulla mukaan jos seura kelpaa? Oho, sori. Polly ei hypi!” Ciara komensi koiraansa Valeran karsinasta.
      ”Ei mitään. Mulla on kissa kotona ja sen karvoja on aina, joka paikassa. Ja joo kyllähän se seura kelpaa”, nauroin ja lämmitin kuolaimia käsissäni. Pujotin suitset Hauskan päähän, vetäisin kypäräni hiuspehkoni päälle ja heitin tamman selkään vielä ohuen viltin. Polly jäi Valeran karsinaan hengaamaan, ettei vahingossakaan sattuisi tulemaan kiituri hevosten tielle. Ciara huikkasi olevansa valmis ja lähdettiin porukassa pihalle.

      Kitkuttelin satulavyötä vielä reiän kireämmälle ja kiedoin paksua kaulahuiviani paremmin.
      ”Jos Hauska sitte mentäis”, sanoin ja nousin tamman selkään. Säädin jalustimet sopiviksi, sillä ilmeisesti edellinen ratsastaja oli jalustimista päätelleen ollut vähintäänkin kääpiö. Kävelimme kerrankin rauhallisessa käynnissä lähimmän pellon laidalle. Aurinko oli laskemassa ehkä tunnin päästä ja ilma oli kirkas. Keräilin ohjia paremmin käsiini ja kohensin lössähtänyttä asentoani.
      ”Okei eka lämpätään vähän ja sit pääset vähän irrottelemaan”, mutisin puoliäänen Hauskalle. Tamma käänsi korviaan kuunnellessaan minua pärskähtäen. Patistin Hauskan raviin ja nousin keventämään. Lumi narskui tamman jalkojen alla ja pellolla näkyi muitakin kavionjälkiä, joten oletin muidenkin jo tainneen käydä uhmaamassa tasapainoaan virtaa päästelevien hevosten kanssa. Ciara ja Valera menivät vähän kauemmas ympyrälle verryttelemään, jos nyt molemmat hepat jaksaisivat vähän paremmin keskittyä. Taivuttelin Hauskaa aluksi ravissa muutaman ympyrän ja vastataivutuksien avulla, jonka jälkeen siirsin tamman takaisin käyntiin. Hauska tuntui mukavan reippaalta ja vähän väliä piti olla jarruttelemassa. Vaihdoin suuntaa ympyrällä ja siirryin takaisin raviin. Toistin samoja tehtäviä oikeassa kierroksessa, jonka jälkeen otettiin vähän laukkaa, edelleen ympyrällä. Tamma oli melkoisen vastahakoinen siinä vaiheessa, kun piti siirtyä takaisin käyntiin. Otin viltin pois Hauskan selästä ja heitin sen lähimpään puuhun roikkumaan, todettuani, että tamman lihakset olivat luultavasti jo lämmenneet tarpeeksi.
      ”Ruvetaanko ottamaan vähän enemmän vauhtia?” Ciaran iloinen ään kuului toiselta ympyrältä. Punainen Valera näytti hassulta muuten valkoisessa maisemassa.
      ”Miksikäs ei”, vastasin haastaen.

      Lumi pöllysi ympärillämme ihan kunnolla, kun laukkasimme pitkää pellonreunaa niin rinta rinnan, kuin Valeran kanssa nyt on vaan mahdollista. Tammikuun pistävä viima toi vedet silmiin Hauskan kirististäessä tahtiaan pitääkseen paikkansa vajaa kymmenen senttiä suuremman punaisen pirulaisen rinnalla. Ciara kikatti, kun Valeran perä lensi jälleen kerran turhaan ilmaan. Pellon reunan lumivalli lähestyi uhkaavasti ja me molemmat rupesimme pidättelemään hyvinkin kuumuneita ratsujamme. Muutama mennään-laukkaa-ei-kun-ravia ympyrä mahtui mukaan ennen kuin molemmat tammat olivat taas käynnissä.
      ”Jopas oli laukka”, Ciara totesi hymyssä suin ja taputti Valeraa pakkasessa höyryävälle kaulalle. Vastasin myös jotain sen suuntaista, kun huomioni kiinnittyi pellonreunaan. Kuului oksan räsähdyksiä ja lumeen painautuvia askelia, kun esiin astui iso hirvi.
      ”Oho, katos me saatiin seuraAA”, yritin kuiskata, mutta Hauska oli eri mieltä. Samoin Valera. Valera veti täyskäännöksen totaalista pukkilaukkaa toiseen suuntaan, Hauskan ottaessa virtoja myös punaisen touhusta. Tamma lähti laukkaa, tosin paljon rauhallisemmassa tahdissa kuin Valera, joka edelleen koikkelehti Ciaran keikkuessa kaulalla. Vähitellen, kun molemmat olivat saaneet tammuskaisensa rauhoittumaan, oli slaagit aiheuttanut hirvi poistunut vähin äänin.
      ”Toistan sanani. Jopas oli laukka”, Ciara puuskutti ja korjasi edelleen asentoaan satulassa. Minä vain nauroin.

      Muutamat huomattavasti rauhallisemmat lisä laukat otettuamme, hyppäsimme molemmat alas selästä kävelläksemme loppukäynnit maastakäsin. Heitin pellolle mukaan ottamani sinisen viltin Hauskan selkään ja löysäsin tamman satulavyötä. Ciara teki saman ja lähdimme hiljaisuudessa kävelemään tallille päin Hauska ja minä kärjessä. Tammat pärskähtelivät tyytyväisenä päästyään rallittamaan kunnolla hangessa. Tallipihan avautuessa edessämme sanoin meneväni kävelemään vielä hetkeksi kentälle Ciaran jatkaessa suoraan talliin. Punaiset hiukset ja punaisen hevosen takamus katosivat talliin meidän jatkaessa matkaa kentälle. Puistelin aidalta lunta, ja heitin Hauskan selästä ottamani satulan siihen. Tamma laski päänsä olkapäälleni ja jäi hetkeksi siihen. Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun suokki teki sen vajaan seitsemän kuukauden yhteisen matkan aikana.

      • #49704 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1135
        • Lauman johtaja

        Tää tarina oli niin hauska! Tykkään ihan tosi paljon sun tavasta kirjottaa. Aivan luonne tulee selvästi tekstistä läpi ja pystyn täysillä eläytymään kaikkiin tarinan kommelluksiin. Saat 1hp 1sp ja 2mp

      • #49706 Vastaa
        Ciara
        Valvoja
        • Postauksia: 39
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tää tarina oli ihan ska kivaa luettavaa! Luin jopa kaksi kertaa tän läpi :Ddd

    • #49825 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Ai niin, tänään on perjantai 13.3

      Se siitä sitten. Kiva pikku karkkipuoti, jossa olin työskennellyt viimeiset puoli vuotta meni nurin. Toki olin tiennyt, että luultavasti tämä päivä luultavasti koittaisi, koska kalliit käsintehdyt karkit eivät pitemmän päälle kilpailleet kovin kovassa sarjassa verrattuna isompien kauppaketjujen irtokarkki hyllyille. Kertasin mielessäni puodin omistajan kanssa käymääni keskustelua. Nainen kertoi, että tila oli jo myyty ja sinne muuttaisi kuukauden kuluessa joku isompi ruokakauppa. Paikkaa laajennettaisiin viereiseen huoneistoon ja ja sitä rempattaisiin ihan kunnolla. Kivahan se tavallaan oli, että paikkakunta saisi toisenkin ruokakaupan, joka kaiken lisäksi olisi lähempänä omaa kotiani kuin toinen, mutta ärsytti, että taas piti aloittaa työpaikan haku rumba. Kirjoituksetkin lähenivät uhkaavaa vauhtia, eikä lukustressi parantanut asiaa yhtään. Olin kuitenkin suonut itselleni yhden vapaapäivän pänttäämiestä ja pian asuntoni ovi kolahtikin kiinni suuntanani talli. Näin ulkoa omassa ikkunassani Viken loikoilemassa ikkunalaudalla ja hymyilin näylle. Heitin tallireppuni olalle ja irrotin pyöräni telineestä.

      Tallille oli viimeaikoina virrannut reippaassa tahdissa uusia hoitajia, joita tälläkin hetkellä moikkailin. Nessa, joka oli yksi uusista pyysi minua auttamaan tallituvan siivouksessa ja suostuin, vaikkakin vähän pitkin hampain. Pari viime päivää oli mennyt nätisti sanottuna päin mäntyjä tai vaihtoehtoisesti lantalaa, kun nyt kerta tallilla oltiin. Äiti ja isä olivat toissapäivänä kutsuneet minut käymään ja ruoan päätteksi ilmoittaneet eroavansa. Helpotushan se tavallaan oli, sitä riitelyä kun ei jaksanut kukaan, mutta ottihan se silti koville. Sen lisäksi lukustressi ja työpaikan etsintä painoivat päälle, joten niin kuin sanottu ei fiilis ollut mikään päätä huimaava. Siivous kuitenkin sujui ihan hyvissä merkeissä ja loppujen lopuksi tallitupa loistikin puhtauttaan. Aleksikin kehui meidän aikaan saamistamme, jonka jälkeen hiivin vähin äänin satulahuoneen kautta Hauskan karsinalle, jonne jätin mukaan keräämäni kamat. Itse lähdin riimu olalla keikkuen metsästämään iso kakkos tarhan mutaisinta oliota.

      ”Hemmetti Hauska. Sä et tee tästä mulle helppoa”, mutisin kuraotukselle. Hauska oli luultavasti minua kiusatakseni etsinyt sen tarhan mutaisimman nurkan ja käynyt siellä vähintään viidesti piehtaroimassa. Tamma oli kuorrutettu korvan päihin asti sentin mutakerrokseen. Turhautuneisuuteni nousi taas pykälän ylöspäin, kun nappasin kumisuan käteeni ja rupesin pyörittelemään sitä ympäri hevosta. Olin kuvitellut tallireissuni hieman nopeammaksi. Minun onnekseni muta oli kovettunutta ja irtosi helposti, vaikkain pölärin jälkeinen pölypilvi oli verrattavissa vähintäänkin Saharan hiekkamyrskyihin. Saadessani vihdoin satulan selkään ja suitset päähän, ohjasin hoidokkini ulos tallista. Maneesi näytti kutsuvalta tarhojen välissä, mutta meinasimme kerrankin nauttia nätistä säästä ja mennä kentälle, kun se kerta oli tarpeeksi kuiva. Suljin portin takanamme ja ohjasin Hauskan kaartoon. Kiristin vyötä reiällä ennen kuin nousin selkään ja kiristin sitä vielä kerran. Napautin pohkeeni kerran tamman kylkiin ja se lähti reippaassa tahdissa uralle kävelemään.

      ”Okei, tästä ei tule nyt kyllä yhtään mitään”, puhisin ärsyyntyneenä. Suokki kulki etupainoisena jyränä vaikka mitä yritin. Puolen tunnin ravailunkaan jälkeen en ollut yhtään edistynyt tuntuman hakemisessa. Hauska taisi heijastella omaa mielentilaani aika vahvasti. Toisaalta, kellä nyt ei olisi huono fiilis, jos työpaikka menee alta ja porukat on just ilmottanu eroovansa lopullisesti.
      ”Lähetään maastoon”, jatkoin monologiani ja hyppäsin tamman selästä avatakseni kentän portin. Raahasin hieman hämmentyneen näköistä Hauskaa mukanani ja potkiskelin jotain kentän pohjasta muodostunutta kökköä. Portti kolahti auki ja talutin Hauskan ja itseni siitä ulos.
      ”Uusi yritys”, huokaisin ja nousin uudestaan tamman selkään.
      ”Hei Alva! Ootteko maastoon lähössä?” kuului tuttu ääni tallin suunnalta. Ruska käveli kypärä kenollaan ja Oskun ohjat kainalossa meitä kohti. Trakhener näytti hassulta kävellessään korvat höröllään turpa edessä hoitajansa perässä.
      ”Joo meinattiin mennä. Meni motivaatio kentällä tuuppaamiseen”, kerroin ja käänsin Hauskaa enemmän Ruskaan ja Oskuun päin.
      ”No onneks meistä saa loistavaa maastoseuraa”, Ruska julisti ja sääti satulavyötä reiän tai pari kireämmälle. Virnistin ensimmäisen kerran tänään kunnolla.

      ”No minkäslainen Osku on?” kysyin päästessämme liikkeelle. Tuuli humisi läheisissä puissa ja hevosten kavioista kuului jokaisella askeleella hiljainen tömähdys.
      ”Reipas tyyppi”, Ruska naurahti: ”Hoitaessa vähän sählä, ratsastaessa vähän kierroksia keräävä ja esteillä kuulemma ihan loistava.”
      ”Hah, Hauska on tavallaan melko päinvastanen. Aleksi sillon kaheksan kuukautta sitte kuvaili Hauskaa pystyyn kuolleeks maantiejyräksi. Se osottautu aika oikeeks. Hoitaessa se on juurikin hyvinkin pystyyn kuollut, mut ratsastaessa se pitää saada heti kevyeks edestä tai muuten ei tuu mistään mitää. Niinku just äsken tapahtu. Sen takii lähettiin maastoon”, nauroin: ”Otetaanko pätkä ravia?” Osku kuikuili ympärillensä kiinnostuneena ja Hauska vain käveli tyytyväisenä eteenpäin nappaillen aina välillä vähän hiukopalaa viereisistä puista.
      ”Otetaan vaan”, Ruska vastasi ja napautti kantapäänsä Oskun kylkiin. Ruuna lähti iloisesti liikkeelle ravissa ja Hauska seurasi sitä samassa tahdissa. Maastossa kaikki oli paljon helpompaa, kun ei tarvinnut välittää täydellisestä kyynärkulmasta tai oliko varpaat täsmälleen oikeassa kohdassa. Oli hauska alkaa huomata kevää merkkejä joka puolella. Lumi oli sulanut jo lähes kaikkialta ja linnut visersivät iloisina.
      ”By the way, sit jossai vaiheessa ku ollaan Oskun kanssa tarpeeks tutustuttu, huvittasko sua auttaa mua joskus esteiden kanssa? Yksin se on vähä haastavaa”, Ruska kysyi. Pojan innon näki selvästi vaikka hän istuikin melko rennosti satulassa.
      ”Kylhän mä voisin”, sanoin mietiskellen: ”Meistä ei välttämättä oikein ole estekentille. Hauska kun tuppaa pudottamaan joka toisen puomin minkä yli hyppää”, jatkoin nauraen.
      ”Se on sitten sovittu”, Ruska sanoi ja virnisti:
      ”Otetaanko laukkaa?” Kummasti kaikki stressi ja turhautuneisuus katosi metsän keskellä laukatessa.

      Loppu maasto meni hyvin meidän jutellessa milloin mistäkin. Molemmat olivat enemmän ekstroverttiä tyyppiä ja keskustelu polveili milloin intistä karkkikauppoihin tai hevostelusta kirjoituksiin. Talliin päästyämme molemmat hoitivat hevoset, kumpikin omalla puolellaan käytävää. Moikkasin myös Ciaraa ja Rheaa, jotka tulivat ilmeisesti maneesista pinteleistä ja siisteistä hevosten jaloista päätellen. Hauskan ja Oskun jalat olivat kaikki ihan kurassa, luultavasti johtuen muutamasta kunnon laukkapätkästä, jossa rapa lensi ja roiskui. Hoidettuani Hauskan sanoin moikat Ruskalle ja kipaisin tallituvasta hakemassa tavarani. Pyörä telineestä ja kotia kohti. Asuntooni päästyä vaihdoin nopeasti verkkarit ja topin päälle tallikamojen tilalle ja rojahdin sängylleni sadan miljoonan koulukirjan keskelle. Vikke hyppäsi viereeni ja kiehnäsi poskeani vasten. Kissa väisti, kun yritin silittää sitä, mutta jäi kuitenkin jalkopäätyyn kerälle.
      ”Ai niin. Tänään on 13. perjantai.”

      • #49833 Vastaa
        Ruska
        Osallistuja
        • Postauksia: 20
        • Maitovarsa

        Yayy Ruska mainittu! Olipa sympaattinen tarina, ihanan arkinen ja realistisen tuntuinen ja tykkäsin siitä kuinka pudottelit yksityiskohtia Alvan tallinulkopuolisesta elämästä joukkoon (varsinkin tää karkkikauppajuttu) 🙂

      • #49867 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1135
        • Lauman johtaja

        Joo tismalleen samaa mieltä Ruskan kanssa. Tosi onnistunut tarina ja oli mukava kuulla tallin ulkopuolisesta elämästä. Otit kanssa Ruskan tosi luontevasti mukaan tarinaan ja pystyin hyvin kuvittelemaan noi tilanteet. Saat 1hp 1sp 1kp ja 1mp

    • #50064 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      TT-kisoihin valmistautumista epätoivoisella estetreenillä 20.3

      Saapuessani tallitupaan porukkaa oli melko lailla paikalla. Minja seisoi tiskipöydän ääressä kahvikuppi toisessa ja puhelin toisessa kädessä, Lily ja Seela juttelivat jostain nauraen sohvalla ja Milon hoitaja selasi kännykkäänsä, niin että ponnarilla olevat tummat hiukset olivat kasvojen edessä. Tervehdin jokaista ja hiippailin vedenkeittimen luo. Kaadoin itselleni teetä ja kaivoin kaapistani sinne jättämääni suklaata. Juttelin hetken Minjan kanssa suomenhevosten mutakylpyjen halukkuudesta ja päädyin sitten kysymään apua esteiden kantoon.
      ”Huvittaisko ketään lähteä nostelee puomeja? Meinattiin pitkästä aikaa Hauskan kanssa ottaa parit pikku pomput ja treenata siinä sivussa Tie Tähtiin kisoihin”, kysyin saatuani teeni juotua.
      “Mä kävin jo ulkoiluttamassa Orionin tältä päivältä, ja mulla tulee kyyti ihan just, joten tänään en ehi”, Lily vastasi ja hymyili anteeksipyytävästi. Seelakin kertoi kyytinsä tulevan ihan kohta ja Minja kertoi menevänsä tammansa kanssa mastoon. Yllätykseni oli siis suuri, kun yksi uusista hoitajista kohotti katseensa minun suuntaani ja sanoi: ”Mä voin lähteä.”
      ”Kiitti hei… Oota mikä sun nimi oli? Venaas kyl mä muistan. Alisa oliko?” kaivelin muistiani. Olin nähnyt tummatukkaisen tytön useasti Nessan seurassa.
      ”Joo on”, tyttö vastasi ja hymyili ujosti.
      ”No, mennäänkö harjottelemaan puominnostoa?”

      Etukäteen, ennen selkärääkkiä näin parhaaksi hakea Hauskan sisälle kuivattamaan mutakuorintaansa. Tamma jäi tyytyväisenä nuokkumaan talliin, marssiessamme rivakassa tahdissa maneesille rakentamaan lyhyttä rataa. Ulkona oli keväälle ominainen melko tuulinen ja kostea sää, eikä sinne huvittanut jäädä pitkäksi aikaa kökkimään. Viheltelin avatessani maneesin ovea ja sisältä kuului Nikon ääni: “Voi tulla.”
      “Ootteko menossa vai tulossa?” kysäisin, kun huomasin pojan maan tasolla hevosen selän sijasta. “Menossa. Meinattiin treenailla TT-kisoihin ja kattoa miten menee jotkut kavaletit varmaan lopputunnista”, Niko vastasi ja kiristi satulavyötä.
      “Kuinka sopivaa. Me meinattiin tulla just rakentelemaan pienimuotoista rataa mulle ja Hauskalle hypättäväks. Meijän edellisistä estetreeneistä, kun on jo vähän aikaa”, vastasin ehkä vähän turhankin piikikkäästi. Viime aikojen Nikon ja Ciaran draamakuviot olivat vähän turhankin tuoreessa muistissa. Vaikka olinkin kuullut, että Ciara oli suurimmaksi osaksi niiden takana. Poika vilkaisi minua tutkivasti, mutta nyökkäsi. Alisa oli pysytellyt hiljaa vieressäni keskustelumme ajan ja nyt kutsuin häntä maneesin katsomon alla sijaitsevaan estetolppa varastoon. Meni hetki ennen kuin ymmärsin miten päin saa taiteiltua tolpat maneesin puolelle. Niko ja Väiski kävelivät alkukäyntejä samalla kun rakensimme lyhyttä rataa uran sisäpuolelle. Pitkälle sivulle yksi sarja ja pituushalkaisijalle matala okseri. Lyhyen sivun päätyyn ristikko. Alisa auttoi parhaansa mukaan minun ladellessa ohjeita askelmääristä ja esteiden korkeuksista. Saatuamme radan valmiiksi katsoin sitä tyytyväisenä ja laskin vielä kerran sarjan askeleet. Loistavaa, juuri mahtui neljä lyhyttä tai kolme pitkää laukkaa.

      Saapuessamme takaisin talliin Alisa meni rapsuttelemaan Miloa pihattoon, minun jäädessä hoitamaan Hauskaa kuntoon. Hämmennyksekseni karsinasta kuului puhetta.
      ”Tervehdys Ohto”, nauroin, kun huomasin, kuka salakavalasti rapsutteli hoidokkiani. Ohto silminnähden säpsähti tervehdystäni ja Hauska, joka oli ollut turpa rullalla rapsuteltavana, mulkaisi minua kun katkaisin hänen hemmottelu hetkensä.
      “Ai moi Alva”, Ohto mutisi ja hieroi niskaansa.
      “Te näytätte tulevan hyvin toimeen”, totesin hymyillen, kun Hauska pukkasi turvallaan Ohton käsivartta, luultavasti haaliakseen lisää rapsutuksia. Olin salaa hieman kateellinen Ohtolle. Mies sai viettää monta päivää viikosta tallilla ja hevosten kanssa. Ehkä voisin kysyä nyt työpaikan mentyä Aleksilta jotain tallihommia?
      “Mm. Pitäähän nyt joku lemppari olla”, Ohto naurahti vähän hermostuneesti. Ups. Ehkä pitäisi vähentää ympäri ämpäri hiippailua.
      “Ootko ajatellu osallistuvas TT-kisoihin?” kysyin ennen kuin ehdin estää itseäni. En edes tiennyt mistä puskista kysymys tuli.
      “Tota, kai mä oon vähän miettiny, mut en sit tiiä”, mies mutisi.
      “Tehän oisitte hyvä parivaljakko Hauskan kanssa. Mä oon ilmottautunu jo, mutta muistaakseni yks hevonen sai mennä kahella ratsastajalla?” höpisin, livahtaessani Ohton ohi karsinaan riisumaan Hauskan loimea.
      “Nii se kai oliki. Pitää vielä miettiä”, mies sanoi ja ennen kuin ehdin vastata, meni menojaan. Jatkoin suokin hoitoa pohtien samalla Tie Tähtiin kisoja ja niiden tuomaa jännitystä koko tallille.

      Hauska tuntui alkukäynneissä kumman hitaalta verrattuna yleiseen tilanteeseen. Alkuverryttelyn hoidin pääty ympyröillä, Nikon ja Väiskin ravaillessa uralla. Pojat olivat kuulemma jo ottaneet jo muutamat hypyt ristikolle ja jatkoivat nyt sarjalle. Ensimmäisten laukkojen kohdalla pyysin Alisaa ottamaan muutaman videon ratsastuksestani. Siitä oli vähän turhan pitkä aika, kun olin nähnyt sitä videolta ja omia virheitä oli aina kiva yrittää korjata. Laukkojen jälkeen aloimme ottamaan ensimmäisiä hyppyjä ristikolle. Alkutunnin tahmeus tuntui katoavan kuin tuhka tuuleen tamman saadessa silmiinsä esteitä. Oli onni, että Alisa oli mukana puomivastaavana, sillä pari ensimmäistä hyppyä meni vähän penkin alle Hauskan kolistellessa puomeja alas minkä ehti. Kun tamma muutaman pompun jälkeen ymmärsi mistä pitäisi hypätä ja kuinka korkealle, meni jarrupoljin jumiin. Suokki kaahotti kuin heikkopäinen ja minulla meinasi mennä useaan ootteeseen hermo. Jouduin tekemään monta monituista volttia vauhdin hiljentämiseksi ja Väiskin ja Nikon lähtiessä päädyin vaan antamaan Hauskan purkaa menohalujaan uralla. Pyysin Alisaa nostamaan sarjan esteet 60 senttiin, jotta tamma saisi vähän ajateltavaa. Tämä tepsi jotenkin ja päästyämme vihdoinkin hyppäämään rataa vauhti oli jo ihan kohtuullinen.

      “Sehän näyttää hyvältä! Pikkasen pitäis saada pehmeemmäks suusta, mutta muuten hyvä”, Nadja ohjeisti yhtäkkiä maneesin reunalta, jonne nainen oli ilmestynyt, ilmeisesti hakemaan tuntikansiota tai jotain muuta tärkeää. Hidastin Hauskan ravista käyntiin ja tasasin hengitystäni. Hauskan hallitseminen alkoi tarvita jo kuntoa.
      “Istu väleissä syvemmälle satulaan, mutta älä jää puristamaan ja pehmennä kättä”, Nadja jatkoi. Nyökkäsin ja nostin kulmasta taas uuden oikean laukan. Jotenkin minusta tuntui, että ratsastuksenopettaja hiippaili aina tarkoituksella niin hiljaa ja huomaamattomasti sisään. Tein kuitenkin työtä käskettyä seuraavalla radalla ja opettajan ohjeet auttoivat. Lopetimme onnistumiseen ja kehuin Hauskaa minkä ehdin taputtamalla sitä kaulalle.
      “Kiitti Alisa, kun ehit. En ois selvinny ilman sua”, kiittelin tyttöäkin. En tosiaankaan olisi selvinnyt Alisaa, Hauskan tiputellessa lopputunnistakin jonkun verran puomeja. Alisa nyökkäsi vaikka näinkin pienen hymyn kiipeävän tytön kasvoille.

      Taluttaessani Hauskaa maneesista olin erittäin tyytyväinen. Itseeni siinä määrin, etten ollut menettänyt hermojani totaalisesti ja Hauskaan, koska se suoritti hienosti, varsinkin lopussa. Avasin turvaliivini, revin hikiset hanskat käsistäni ja otin suitset pois Hauskan päästä. Tamma pärskähti tyytyväisenä ja siirtyi juomaan automaatistaan. Irrotin satulavyön, jotta pääsisin vetämään satulan selästä. Nappasin Hauskan riimusta kiinni ja talutin sen pesariin jossa iskin sille kylmät jalkaan. Kävin hakemassa karsinan edustalta harjaboxin ja aloin pyörittelemään tyytyväisenä nuokkuvan Hauskan kylkiä ja ryntäitä kumisualla. Kaivelin boxiin jättämästäni namipussista muutaman herkun ja syötin ne suomenhevoselle, joka hamusi ne varovasti kädeltäni. Nojasin poskeani tamman päähän. Nostin pääni vasta, kun kuulin käytävältä ääniä.
      ”Missä sun Nukkumatti unihiekkansa kanssa oli viime yönä?” Ruska naureskeli taluttaessaan Oskua sisään talliin.
      ”Heko heko”, vastasin, mutta kuulin itsekin naurun äänessäni.

      //Tää ei nyt ihan me yksiin Alisan uusimman tarinan kanssa, mutta ei se kai aina oo niin pikku tarkkaa!

      • Tätä vastausta muokkasi 1 viikko, 3 päivää sitten Alva Ainio.
      • Tätä vastausta muokkasi 1 viikko, 3 päivää sitten Alva Ainio.
      • Tätä vastausta muokkasi 1 viikko, 3 päivää sitten Alva Ainio.
      • #50067 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 64
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tää oli kyl kiva ja sujuva tarina 🙂

      • #50068 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 64
        • Koulutuksen tarpeessa

        Niin sujuvaa ja mukaansatempaavaa tarinankerrontaa, ai että! Vaikka pitkähkö tarina olikin, kertaakaan ei tullut tunnetta ”skippaan-tän-pikkupätkän-tästä” , vaan hyvin jaksoi lukea joka sanan! Ja btw, sait Alisasta tehtyä superhyvän, se oli aivan juuri sellainen kuin sen suunnittelinkin! Kiitos kun otit Alisan mukaan tarinaan ❤

      • #50071 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 62
        • Koulutuksen tarpeessa

        Olipa ihana tarina!

      • #50073 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 41
        • Koulutuksen tarpeessa

        Vitsit, tästähän irtoaa kunnon treenifiilistä! Pitääpä itselläkin intoutua treenaileen Tie Tähtiin kisoja varten!

      • #50077 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1135
        • Lauman johtaja

        Tästä välittyi kyllä sellanen täydellinen talliarki. Ihanaa kun otatte niin paljon toisten hahmoja huomioon niin tuntuu että koko talli on oikeasti elossa <3
        Alva on ihan yks mun lemppari hahmoista ja tykkäsin miten se kommunikoi niin Alisan kun muidenkin kanssa. Oli kans ihan super idea ehdottaa Hauskaa Ohtolle ratsuksi, olin jo ihan unohtanut että nehän molemmat meni sillä kesäleirillä. Saat 2hp 2sp ja 2ep

    • #50380 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Varustetalkoot ja TT-kisa jännitystä 24.3
      Yhteistarina Rhean ja Unnan kanssa, löytyy myös edellämainittujen päikyistä

      Unna:
      Istuskelin kummallisen autiossa tallituvassa kahvikuppi kädessäni ja kelailin viime päivien tapahtumia. Olin ratsastanut Lillillä Nadjan pitämän yksityistunnin, joka oli mielestäni ollut täysi fiasko. Nadja oli yrittänyt lohdutella, mutta mieli tuntui silti mustalta. Pyörittelin kahvia kupissa ja nojasin kyynärpäilläni polviini. Jassa istui lattialla edessäni ja tuijotti kahviani intensiivisesti. Lopetin kupin heiluttamisen, kahvi heilahteli aaltoillen muutaman kerran ja rauhoittui tasaiseksi Nalle Puh-kuvioiseen kuppiini. Jassa menetti kiinnostuksen kahviin sen pysähdyttyä, huokaisi ja lysähti lattialle jyrsimään vaaleanpunaista pupua.

      Ulkona oli ihana ilma. Linnut sirkuttivat ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Pihalla siivotessani aikani kuluksi pihattoa oli tuntunut melkein kesältä. Mieleni vaelsi kauas pohjoiseen kotiseudulleni, jossa oli vielä metreittäin lunta. Olisi ihana vaellella lumikengillä rikkomattomassa rauhassa ja katsella Jassan loikkimista keväthangen päällä. Keväisin hanki oli niin paksu, ettei siinä oikeastaan tarvisi edes lumikenkiä, sillä se kantoi vaikka aikuisen miehen. Havahduin ajatuksistani kun Jassa lopetti pupun jyrsimisen ja nosti päätään. Se oli selkeästi kuullut jotain. Olikohan joku tulossa tallitupaan?

      Rhea:
      Voi Tähkä. Sen ainoan kerran kun olin hevostani tänä surkeana talvena loimittanut, oli vasta pakasta nostettu vaaleansininen ulkoloimi revitty saman tien riekaleiksi. Nyt jotenkuten kokoonparsittu kallis kangaskappale kainalossani marssin kohti tallia. Tänään ei ollut loimikeli, onneksi. Tähkän papurikkokuvioinen takamus näkyi Valeran takaa tarhasta, joten totesin hevoseni olevan tallessa omassa tarhassaan. Kenttä oli tyhjillään, eikä tallin pihassa näkynyt kuin muutama auto. Melko rauhallista siis. Olin poikkeuksellisesti tullut suoraan treeneistä kävellen, ja piti siis toivoa että saisin ruinattua joltakin kyydin takaisin kotiin. Tai sitten ottaisin kävelyn lisäliikunnan kannalta.

      Tallikäytävän päässä näkyi liikettä. Ohto lakaisi lattiaa reippain ottein ja Mollyn karsinan ovi oli raollaan. Avasin tallituvan oven ja luikahdin sisään. Omituisen tyhjää. Ainut elävä olento oli lattialla makoileva koira. Eikun hetkonen. Oli sen koiran omistajakin paikalla. Katselin naista hetken miettien, mutten millään saanut nimeä päähäni. Joku Anna, Enna, Unna? En uskaltanut arvaamalla heittää mitään, joten koin parhaaksi esittäytyä kunnolla.
      “Rhea, en tiedä ollaanko tavattu. Ainakin näytät tutulta. Olen sen papurikkosuokin onnellinen tai sitten vähemmän onnellinen omistaja. Hevoseton on huoleton ja niin edelleen”, vaikenin äkisti. Höpötysvaihe meni aina uusissa sosiaalisissa tilanteissa automaattisesti päälle.
      “Sori, en taida yhtään muistaa sun nimeä”, sanoin ja hymyilin lämpimästi yrittäen luoda itsestäni vähän vähemmän levottoman vaikutelman.

      Alva:
      “Hei Hauska”, mumisin saapuessani tamman karsinalle. Avasin oven ja livahdin sisään sulkien sen perässäni. Rapsuttelin suomenhevosen päätä ja kuulin hetken päästä hieman epävireistä laulua käytävältä. Ohto se siellä lauleskelee, ajattelin ja säpsähdin kun Hauska vetäisi yhtäkkiä päänsä ylös. Syy siihen selvisi, kun kuulin kuinka tallin ovi aukesi ja joku astui sisään lähtien kävelemään poispäin. Laulu katkesi, minun jäädessä edelleen karsinaan. Rhean piti tulla tänään tallille, mutta en muistanut mihin aikaan saatika sitten paljonko kello oli nyt. Pitäisi varmaan jossain vaiheessa irrottautua täältäkin ja käydä hakemassa satulahuoneesta varusteita hinkattavaksi. Edellisestä varuste putsauksesta, kun taisi olla jo vähän pidempi aika.

      Näine ajatukseni sanoin heipat Hauskalle, luvattuani tulla vielä moikkaamaan sitä ennen lähtöä ja lampsin tallitupaan päin.
      “Hei Rhea”, tervehdin lettipäätä, joka oli selin minuun päin oviaukossa. Tullessani peremmälle huomasin myös sohvalla istuvan naisen. Naisen jaloissa istua kökötti myös meitä pää kallellaan tarkasteleva koira. Tunnistin sen suomenlapinkoiraksi, paksun ja pörröisen turkin perusteella.
      “Moi, Unna olen”, nainen vastasi lyhytsanaisesti ja laski kätensä koiran niskaan, sitä rapsuttaakseen.
      “Tää on Jassa”, Unna jatkoi selkeästi ylpeyttä äänessään. Hymyillen kävelin varovasti lähemmäksi laskien käteni samalla Jassan tasolle. Minulla oli tarpeeksi kokemuksia aroista koirista, jotka käyttäytyivät arvaamattomasti uusien ihmisten lähellä. Lapinkoira haisteli sitä hetken, totesi minut vaarattomaksi ja meni takaisin emäntänsä jalkoihin.
      “Mä oon Alva. Sen rautiaan Hauska suokin hoitaja”, esittäydyin ja jatkoin kaapilleni. Käännyin parahiksi näkemään naisen nyökkäyksen ja Rhean koira tutustumis yrityksen. Kaivelin hetken kaappiani, etsien sieltä omaa satulasaippuaani.
      “No, kuka lähtee varuste putsaukseen mukaan?” kysyin iloisesti ympäri kääntyen löydettyäni etsimäni.

      Unna:
      Aikaisemmin niin autio ja hiljainen tallitupa ei ollutkaan enää autio. Suokkifaneihin kuuluvat Rhea ja Alva olivat pölähtäneet sisään lähes peräjälkeen. Jassa oli tervehtinyt uusia tuttavuuksia ja pyörähtänyt takaisin jalkoihini huomattuaan ihmiset herkuttomiksi eli auttamattoman epäkiinnostaviksi.
      “Mie voisin ainakin lähteä”, vastasin ujosti Alvan kyselyyn varusteiden puhdistamisesta.
      Olisi huomattavasti mukavampaa puhdistaa varusteita seurassa kuin yksin. Rhea lupautui myös mukaan ja haimmekin tuota pikaa varusteet, ämpärit, satulasaippuaa ja nahkarasvaa ja levittäydyimme ympäri tallitupaa.
      “Te taidatte myös osallistua Tie Tähtiin kilpailuihin?” Kysyin, vaikka tiesinkin jo vastauksen.
      “Tähkällä mediumiin”, Rhea vastasi välittömästi saippuoidessaan reippaasti suitsia.
      “Me ollaan samassa tiimissä”, Alva sanoi. “Hauskalla mediumiin myös.”
      “Mie meen Lillillä easyyn”, sanoin yrittäessäni peittää kauhistustani siitä kuinka paljon taitavampia ratsastajia vieressäni istuikaan.

      Jatkoimme varusteiden puhdistusta rupatellen. Rhean ja Alvan kanssa oli helppo rentoutua heidän ylläpitäessään keskustelua. Vastailin jatkuvasti pidemmillä lauseilla yllättäen jopa itsenikin moisesta puheliaisuudesta. Jassa torkkui pöydän alla ja tunnelma oli kaiken kaikkiaan leppoisa.
      “Mie kävin Nadjan pitämällä koulutunnilla ja se meni kyllä sanalla sanottuna surkeasti”, paljastin irvistäen. “Lilli oli kyllä hieno, mutta en ole ratsastanut ihan älyttömiä ja erityisesti harjoitusravi tuottaa ongelmia ja laukkaympyrät meinaavat kaatua sisällepäin ja soikioiksi. Nadja yritti lohdutella, mutta mitäpäs se vaikutti. Ootteko te ratsastaneet kauankin? Ja pitääköhän siellä Tie Tähtiin kilpailuissa olla ihan kisatakit ja kaikki?”
      Siirsin puhtaat suitset syrjään ja jatkoin satulan parissa.

      Rhea:
      Alva ilmoitti suureen ääneen, että nyt alkaisivat varusteidenputsaustalkoot. Hyvä niin, viime kerrasta olikin jo aikaa. Nappasin Tähkän molemmat suitset satulahuoneesta mukaan, ja aloin purkamaan kuolaimettomien remmejä yksi kerrallaan tallituvan lattialle. Ne olivat olleet ahkerassa käytössä ja se näkyi. Pitäisi pikkuhiljaa ruveta keräämään hillopurkkiin käteisvarantoa uusien ostoa varten. Hieman jopa yllätyin miten puhelias Unna oli. Ensivaikutelmaltaan nainen oli hiljainen, mutta ei vaikuttanut hermostuneelta, tai siltä että haluaisi paeta paikalta. Vilkaisin Jassaa, joka ei näyttänyt juuri piittaavan meistä. Unna taisi todella pitää eläimistä.
      “Pakastepitsasta vetoa, että kokoat noi väärin”, Alva tirskahti kun kääntelin hämmentyneenä puhtaaksi hinkattua remmiä käsissäni. Mistäköhän kohtaa suitsia olin senkin napannut.

      “Turha murehtia, eiköhän ne seuraavalla kerralla suju jo paremmin. Kymmeneen treeniin mahtuu aina yksi normaalia huonompi ja yksi normaalia parempi”, kannustin epäonnistuneesta koulutunnista kertonutta Unnaa ja naurahdin mielessäni itselleni. Kuulostin ihan keskiviikon aamutreeneissä vierailevalta urheilupsykologilta. Jotain ajatuksia niistä kilometriluennoista oli kuin olikin tarttunut mukaan.
      “Vaikka ei meilläkään kovin ruusuisesti ole mennyt. Tähkä on hetken aikaa ollut tosi hankala ratsastaa”, huokaisin ja irvistin pelkästä mielikuvasta.
      “…mutta paranemaan päin. Loma on tehnyt meille molemmille varmaan hyvää”.
      Unnan kysyessä ratsastuskokemuksestamme, selitin pikaisen tiivistelmän siitä kuinka viitisen vuotta päädyin perheestämme ainoana vaihtamaan ravipuolelta aktiiviseen ratsastukseen. Naisen mainitsemaa kisatakki asiaa jäin miettimään. Todellisuudessa minulla ei ollut hajuakaan kuinka totiset kilpailut edessä olivat. Tapeltaisiinko kärkisijoista verenmaku suussa, vai olisiko kisapäivän jälkeen luvassa pullakahvit satulahuoneessa.

      Alva:
      Päädyimme Rhean ja Unnan kanssa tallitupaan varuste talkoisiin. Jokainen hinkkasi kilpaa milloin mitäkin suitsen pätkää ja jalustinhihnaa, surkeiden vitsien lentäessä suuntaan jos toiseenkin. Välillä Rhean ja minun välinen vitsailu meni niin omituiseen suuntaan, että Unna vain tuijotti meitä hölmönä, meidän räkättäessä jollekin typerälle puujalka vitsille. Unnan kysyessä ratsastustaustoistamme, annoin epämääräisen selityksen isoäidin hevosesta, parista ratsastuskoulu vuodesta ja vuokraponista. Unnan ilmeestä päätellen hän ei ehkä ymmärtänyt koko selitystäni, muttei hän antanut sen haitata keskustelua. Jutustelun jatkuessa törmäsimme aiheeseen nimeltä Tie Tähtiin kisat.
      “Oon luultavasti aika kuollu siinä vaiheessa, kun toinen osis on siellä Lehtovaarassa. Mun kisajännittämisellä monen tunnin automatkoista tulee aika tuskaa. Niihin on vielä aika pitkä aika, mutta montakohan traileria ja rekkaa Hallavasta lähtee?” mietin ääneen ja huokaisin hyväntuulisesti. Olin toki kisannut muutamia kisoja. Hyvänä mainintana esimerkiksi syksyiset Hallava Cup kilpailut, jossa loppu rankingissa oltiin omassa luokassa toisia. Mutta jännittäminen ei ainakaan helpottaisi kisojen suuretessa.
      “Missä se Lehtovaara on?” Unna kysyi. Veikkasin, ettei nainen ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä tallista.
      “Se on Lapissa. Kolarista vähän matkaa pohjoseen päin”, Rhea vastasi puolestani. Unnan silmät suurenivat aavistuksen.
      “No joo, mä jännitän sitten varmaan teidänkin edestä”, nainen sanoi ja Rheaa ja minua nauratti.

      Hyvässä seurassa varusteidenkin putsaus sujui mukavassa temmossa ja muutaman kerran tallissa käyneet aikaisessa olevat tuntilaiset vähän kummastelivat vitsin veistoamme. Unnastakin alun hiljaisuuden jälkeen kuoriutui ihan sosiaalinen tapaus, Rhean höpöttäessä sanoja jokaisen suuhun. Pikkuhiljaa saadessamme varusteiden siivoamis operaatiota valmiiksi oli keskustelu rönsyillyt muutaman mutkan kautta hevosharrastuksen alkuajoista nykyhetkeen, josta opiskeluun ja työpaikkaan. Oli mukava päästä Unnaankin tutustumaan paremmin, sen tallikäytävien nyökkäilyn siasta. Olimmehan me kuitenkin samassa TT-tiimissä ja kaikkea. Harmitti tosin vähän, että Rhea oli eri joukkueessa, mutta mikäs sen parempaa, kuin päästä vähän naljailemaan paremmilla suorituksilla. Jos nyt sellaisia sattuisi edes osumaan kohdalle.
      “Huooh, mun sormiin sattuu”, Rhea valitti leikillään, saatuamme vihdoinkin viimeisenkin otsapannan putsattua.
      “Vali vali. Nyt voit sitte mennä ilosena kisoihin näyttämään puhdasta satulaa. Vaikka uskoisinkin, että joudut ne putsaamaan vielä vähintäänkin kerran”, naureskelin Rhean kommentille. Unna vaikutti tyytyväiseltä siisteihin Lillin suitsiin ja satulaan.
      “Seuraavan kerran voidaan sitte harjotella sykeröiden tekemistä”, nainen heitti vitsikkäästi. Mitäköhän siitäkin mahtaisi tulla?

      Unna:
      Muut taisivat kuvitella heittoni sykeröistä vitsinä, vaikka olinkin tosissani. En ollut koskaan väkertänyt minkäänlaisia solmuja hevosten harjoihin ja googletettuani olin ollut kauhuissani. Minä en ainakaan sohisi Lillin kaulan, saati sitten silmien, lähellä minkäänlaisilla neuloilla. Mietin Lehtovaaraa kauhunsekaisin tuntein, lapissa yleensä kaikki tunsivat kaikki ja pahimmillaan joku tunnistaisi minut ja paljastuisin. Tai lähinnä nimeni paljastuisi, mutta se olisi jo tarpeeksi kamalaa. Mieleeni muistuivat kaikki kamalat nimittelyt yläaste ja lukioaikana saamelaisuuden vuoksi. Milloin olin ollut shamaani ja milloin taas ilkeät tytöt – ja pojat olivat laulaneet nunnukanunnukaa ympärilläni. Kyyneleet meinasivat kihota silmiini pelkästä ajatuksesta ja yskähdin hieman pyyhkien silmiäni.
      ”Jokohan siitepölyaika alkaa kohta kun silmiä kutittaa”, yskäisin.
      ”Ei kai se vielä”, Alva sanoi hivenen hämmentyneenä.
      ”Toivottavasti et oo hevosille allerginen!” Rhea huudahti.
      ”Tai heinille tai jollekin sellaiselle, voisihan se olla sellaistakin!” Alva jatkoi.
      ”Ei mun pitäis olla”, mutisin.

      Kun kaikkien sormet muistuttivat kurttuisia nakkeja olimme saaneet urakkamme päätökseen. Veimme tavaroita paikoilleen ja katselin vaivihkaa Rheaa ja Alvaa. En ymmärtänyt miksi he olivat niin ystävällisiä minulle, vaikken ollut tehnyt mitään heidän hyväkseen.
      ”Mennäänkö hörppään kahvit?” Rhea ehdotti ja suostuimme ilomielin.
      Kahvipannussa oli tervaa muistuttavaa litkua ja Alva lupautui naureskellen keittämään sitä lisää.
      ”Tätä vois leikata veitsellä”, hän naureskeli kaataessaan pannusta vanhaa kahvia viemäriin.
      Nappasin keksin keksipurkista ja pureskelin nautiskellen.
      ”Nää suklaapisarat on kyllä mun lemppareita”, kerroin, vaikka epäilin, että fakta ei välttämättä kiinnostaisi kovinkaan monia. ”Mulla on pelkkä kisapaita, sellainen valkoinen. Taidan mennä sillä sitten kisoissa, jos ei löydy edullisesti sopivaa takkia.”
      Jassa nousi haukotellen ylös ja venytteli. Se tallusteli viereeni istumaan ja kerjäsi häpeilemättömästi. Pudistin sille päätäni ja naurahdin. Koira yritti tarjota tassua ja sai vain uuden päänpudistuksen.

      Rhea:
      Unna niiskutti ja epäili siitepölyaikaa. Kärsin kyllä itsekin siitepölyallergiasta, mutta omat oireeni ilmaantuivat yleensä vasta kesä-heinäkuun taitteessa. En osannut siis sanoa juuta enkä jaata kevätallergiasta. Tähkän enkkusuitset kiilsivät kauniisti ikkunassa tulvivassa valossa eivätkä kuolaimettomatkaan enää näyttäneet täysin maatuneilta ja mätääntyneiltä. Nyt maistui kahvi. Alvan laittaessa pannun porisemaan, kurotin yläkaapista kolme vaaleanpunaista kahvimukia.
      “Aika söpöt”, hymähdin asettaessani ne keittiötasolle riviin. Kun Alva oli täyttänyt kupit höyryävän kuumalla kahvilla kipitin Unnan esimerkkiä seuraten keksipurkille hakemaan oman osani. Käteeni mahtui kahvikupin lisäksi perinteinen Ballerina-keksi. Sen nougat täytteisen version kiersin kaukaa.

      “Multakin puuttuu kyllä kisatakki. Hyvällä tuurilla löytäisin uuden jostain alesta tai käytettynä, mutta saattaa olla turha toivo kun ulkokisakausi on juuri alkamassa”, mietiskelin istuuduttuani takaisin alas. Kahvikuppi lämmitti ihanasti sen ympärille puristuneita käsiä.
      “Pitää ostaa siihen harmaaseen ja pimeeseen aikaan, kun kukaan ei käy missään kisoissa kotitallia kauempana”, Alva neuvoi virnistellen.
      “Voi olla kyllä vaikea löytää tähän aikaan kohtuuhintaan”, Unna myötäili ja nyökytteli.
      “Vitsi mä haluaisin uittamaan hevosia ja iltamaastoon lämpimässä säässä”, haaveilin.
      “Jep se on ihanaa. Siihen taitaa kyllä mennä vielä muutama kuukausi”, Alva huokaisi. Kevään korvilla aina haaveili lämpimistä ja valoisista kesäseikkailuista. Totuus oli kyllä, se että viimeistään heinäkuun lopulla paloi hermot jatkuvaan paahteeseen ja alkoi laskemaan taas päiviä lumilautailukauden alkuun. Olin oikeasti enemmän talvi-ihminen. Kunhan pääsi lautailemaan. Tänä talvena luontoäiti oli suosinut laskettelijoita, ja rinteet olivat edelleen huippukunnossa.

      Alva:
      Kahvi lämmitti mukavasti matkalla vatsaan, enkä kehdannut mainita, että yleensä join mielummin teetä, mutta kahvikin oli ihan siedettävää. Kunhan siinä oli paljon maitoa. Napsimme kilvan keksejä tallituvan purkista ja veikkasin, että kohta alkaisi loppu häämöttää. Pitäisi varmaan käydä keksiostoksillakin, keskustelussa mainittujen kisakama ostoksien ohella. Takki ja saappaat minulta kyllä löytyi, mutta siistiä valkoista paitaa sai kyllä minun vaatekaapistani hakea ihan kissojen ja koirien kanssa.
      “Mutta miettikää, että kohta voi käydä jo vähintäänkin kahlaamassa ponien kanssa”, hihkuin. Kyllä siihenkin vielä vähän aikaa menisi, mutta aina sai haaveilla.
      “Saisinkohan mie Lillin joskus lainaan? Jos lähtis vaikka maastoon”, Unna mietti ääneen. Unnasta ja Lillistä tulisi kyllä tavattoman sympaattinen kaksikko.
      “Ihan varmasti saat!” Rhea puolestaan hehkutti. Kyllä Aleksi varmaan heltyisi. Ja jos ei niin viimeistään Nadjalta voisi kinuta. Kahvin huvetessa jututkin alkoi käydä vähiin ja Jassakin taisi hieman tylsistyä monen tunnin istuskeluun. kellon lähetessä kuutta, muistin yhden asian.
      “Äsh, hitto! Mä lupasin mennä auttamaan Nadjaa tätitunnille, kun ne hyppää tänään jotain pikku esteitä. Ja sen jälkeen on estetuntikin ja mun piti auttaa sielläkin. Tää on nyt vähän lentävä lähtö, mutta heippa. Oli kunnia jutella ja putsata varusteita teidän kanssanne”, sanoin ja niiasin teatraalisesti. Rhea ja Unna naurahtivat ja toivottivat onnea estetolppien kantoon.

      Tolppien kanto sujui ilman mitään ihmeempiä sekoiluja, pientä myöhästymistä lukuunottamatta. Nadja lähetti minut hakemaan hitaamman puoleiselle Mollylle raipan tallista ja tallustellessani takaisin tallitupaan, huomasin ikkunasta Rhean ja Unnan juttelemassa. Molemmat nauroivat parhaillaan jollekin jutulle ja minuakin hymyilytti. Rhean käsipuolessa oli tytön oma kultakimpale, toisin sanoen Tähkä, joka ei tosin tällä hetkellä vaikuttanut olevan verrattavissa mihinkään kuparia arvokkaampaan. Tamma nimittäin säpsyi kovana puhaltavaa tuulta ja ties mitä muita mörköjä, joita saattoi vaania minkä tahansa nurkan takana. Jassa tuijotti hevosta järkyttyneenä Unnan jaloista. Tilanne oli jotenkin todella koomisen näköinen ja naureskelin sille edelleen saapuessani maneesiin, niin, että Nadjakin kysyi mikä on niin kovin hauskaa. En vaivautunut selittämään huonoa huumorintajuani.

      • Tätä vastausta muokkasi 5 päivää, 5 tuntia sitten Alva Ainio.
      • #50385 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 41
        • Koulutuksen tarpeessa

        Olipa mukava tutustua Alvaan paremmin kirjoittamalla yhdessä! Ihanaa, että Unnakin löytää uusia tuttavuuksia, Alva vaikuttaa ihan supermukavalta! :–)

      • #50386 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 64
        • Koulutuksen tarpeessa

        Siis tää oli tosi kiva ja helppolukunen tarina vaikka olikin kolme kirjoittajaa ja olitte saanut kivasti sidottua kaikkien osat yhteen niin että niistä tuli helppolukuinen ja mukava hyvän mielen kokonaisuus 🙂

      • #50391 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 64
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tää oli mahtava tarina! Niin erilainen kuin yleensä, tälläsiä en oo koskaan ennen nähnyt. Tää oli selkeä ja helppolukuinen, ja tunnelman pysty aistimaan!

      • #50409 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1135
        • Lauman johtaja

        Tää oli aivan mainio tarina, nautin suuresti lukemisesta! Rhea, Alva ja Unna sopii persooniensa ja jopa teidän kirjotistyylien puolesta tosi hyvin yhteen. Tän kolmikon puuhista voisin lukea vaikka kuinka monta tarinaa. Vaikka pätkissä olikin päällekkäisyyksiä niin se ei haitannut yhtään vaan juonta oli helppo seurata. Tuli sellainen rauhallinen ja iloinen fiilis lukiessa. Annan jokaiselle 2hp ja 2sp

    • #50575 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Läpiratsastusta kisat mielessä 27.3

      “Hauska, älä jaksa”, ärähdin tammalle. Se kirottu suokki paineli tapojensa vastaisesti tarhan kauimmaiseen nurkkaan missä olin varma, että jos se olisi ollut ihminen, se olisi näyttänyt minulle nyt irvistäen kieltä.
      “Mikä nyt on ongelmana?” kyselin ääneen metsästäessäni hevosta.
      “Mieti et mä jouduin kestää tota lähes joka kerta, kun vielä hoidin Fonzieta”, Nio tokaisi virnistäen portilta. Pojalla oli Virma riimunnarussa kiinni, josta tamma nyt tuijotti minua sinisillä silmillään. “Mm, mä oon ihan ilonen, että Hauska ei tee tätä normaalisti”, vastasin.
      “Tähkä, hjälpa mig”, anelin vieressäni seisovalta tammalta. Se vaikutti joltain jalkapallo-ottelun erotuomarilta, möllöttäessään vieressäni ja tuijottaessaan vuorotellen minua ja Hauskaa. “Käytä jotain maagisia heppa kykyjäs ja tuo Hauska tähän”, jatkoin manaustani. Tähkä vain katsoi minua hölmönä. Kirottuani kaikki maailman ylemmät voimat maanrakoon, ja houkuteltuani Hauskaa ties millä keinoin, sain tamman vihdoin kiinni. Lähdin taluttamaan sitä talliin suurin piirtein riimunnarun päästä.

      Saatuani Hauskan karsinaan lähdin hakemaan sen kamoja satulahuoneesta.
      “Ohops sori”, pahoittelin, kun törmäsin johonkin, josta kuului hirveä kolina ja jonka hiukset muistuttivat sinisen värisiä.
      “Ei mitään”, kuului Kaarnan vastaus. Miskan suitset tippuivat tumpsahtaen lattialle. Nostin nahka kappaleen lattialta ja ojensin sen Kaarnalle, joka näytti aavistuksen kiusaantuneelta.
      “Ootko menossa ratsastamaan?” kysyin livahtaessani samalla satulahuoneen puolelle. Kaarna kääntyi hitaasti perässäni ja nyökkäsi,
      “Kun tänään on perjantai ja kaikilla on vapari”, hän koki tarpeelliseksi selittää.
      “Mitä meinasitte tehä?” kysyin seuraavan kysymyksen. Minulla oli vähän huono omatunto, etten jutellut erityisen useasti Kaarnalle, vaikka olimme usein samaan aikaan tallilla, joten nyt oli hyvä hetki korjata asia.
      “Mm, ehkä mennään maastoon.”, hän vastasi ja yllätti ilmeestä päätellen itsensäkin seuraavalla kysymyksellä, “Tuutteko kans?” Äsh, kerrankin, kun toinen tarjoutuu seuraksi, pitää kieltäytyä ja kiusaantua ihan huolella.
      “Sori, mun pitää laittaa Hauska takasin ruotuun. Aleksi sano, että se on ollu taas vähän hankala pienempien tunneilla”, selittelin ja hymyilin anteeksipyytävästi.
      “Ai, okei”, Kaarna vastasi ja meni menojaan. Nappasin satulan ja suitset syliini ja marssin kaikkea muuta kuin itse tyytyväisenä Hauskan karsinalle.

      Avasin karsinan oven, ja pujahdin sisään. Rupesin harjailemaan tammaa läpi, ensin kumisualla ja sitten pölärillä. Hauska tuntui nauttivan kovasti, kun hinkkasin sen lautasia uudestaan ja uudestaan.
      “Jos me nyt laitettais se satula selkään ja suitsukkeet päähän Hauskanen”, mumisin ja nostin satulan käsivarrelleni, ja siitä tamman selkään. Kiristin satulavyötä pari reikää, mutta kokemuksesta jätin lopullisen kireyden vasta myöhemmin selvitettäväksi. Suitset päähän ja omat kamat niskaan. Avasin karsinan portin ja vedin Hauskan perässäni siitä ulos. Päätin mennä kentälle maneesin sijaan, sillä siinä kopperossa, jos sitä siksi voi kutsua, oli tullut vietettyä talven aikana vähän turhankin paljon aikaa. Kentällä oli ratsukko, Pilkku ja Aurora, mutta tyttö oli ilmeisesti niin keskittynyt tekemiseensä, ettei huomannut minua ennen kuin avasin portin. Aurora tervehti minua nyökkäyksellä ja hymähdin takaisin. Hauskaa tuntui kiinnostavan kaikki muu kuin ratsastaminen, mutta olin päättänyt, että tänään mentäisi vaikka läpi harmaan kiven, jos niikseen tulisi. Kiristin satulavyötä kerran maasta, kerran selästä ja säädin jalustimet oikean pituisiksi.
      “Nonnis, mentäiskö?”

      Minulle kävi hyvin nopeasti selväksi mitä Aleksi oli tarkoittanut ‘vähän huonolla käytöksellä’. Hauska painoi kädelle eikä kuunnellut juuri mitään apujani. Alkuverkoissa siis laitoin tamman vain ravaamaan ympyröillä taivutellen löysällä ohjalla. Pitäisi taas varmaan jossain vaiheessa hankkiutua valmennukseen tai yksityistunnille. Ehkä Nadjalla olisi jossain vaiheessa aikaa? Pilkku ja Aurora lopettelivat ja lähtivät kentältä, joten ajattelin nyt olevan hyvä hetki nostaa laukkoja. Päätin kerrata Tie Tähtiin radan laukka osuutta ja verkkasin hetken pelkästään ympyröillä. Hauska tunki jatkuvasti ulkopohjetta vastaan ja yritti lähteä huitelemaan kentän toiseen päätyyn. Kun sain vihdoin yhden hyvän ympyrän, siirsin tamman taas ravin kautta käyntiin. Keskikäynti, koko rata leikkaa ja ällästä oikea laukka. Ässästä voltti ja ämmästä toinen koko rata leikkaa. Hauska alkoi tuntumaan jo ihan hyvältä ja taputin sitä kiitokseksi.

      Ajattelin laukan jälkeen ravityöskentelyn olevan helpompaa, mutta oletukseni romuttui melko pikaisesti. Hauska liikkui kuin täi tervassa, ja jos yritin jotain kokoamista suurempaa, sain vastaukseksi pikku pukin.
      “Nyt lopeta”, manasin. Laukka työskentelystä tullut hyvä fiilis tuntui häviävän savuna ilmaan. Taivuttelin suomenhevosta uudestaan ja uudestaan ja lopulta se tuntui tuottavan sen verran tulosta, että uskalsin kokeilla ratsastaa kerran helpon been koko radan läpi. Harjoitusravi, pysähdys ja tervehdys meni ihan hyvin, muu raviohjelma oli vähän epätasainen ja kiireinen, mutta muuten ihan jees. Laukka meni ihmeen hyvin, samoin sitä seurannut raviohjelman toinen puolikas ja loppu tervehdys. Päästin hetkeksi vapaat ohjat, Hauskan pärskiessä enemmän tai vähemmän tyytyväisenä. Loppu verryttely meni tyytyväisen koko selän läpi liikkuvan hevosen kanssa.
      “Mikä ihme sua on tänään oikein vaivannu?” mumisin kysymykseni ja rapsuttelin tamman kaulaa. Toivoin todella, ettei Hauska olisi samanlainen tuuliviiri viikonlopun estevalkassa. Sinne kun oli tulossa myös ulkopuolisia ja kuuleman mukaan, melkoisen hyvä valmentaja.

      “Hyvää”, kerroin tammalle. Se pärskähti pari kertaa, ja minä hyppäsin alas selästä. Kuulin ääniä kentän oikealta puolelta, ja kääntyessäni katsomaan huomasin ilmeisesti juuri maastosta saapuneen joukkion. Maisa ja Savu, sekä Alisa ja Milo kärjessä, Seela heidän vieressänsä kävellen. Ciara ja Valera yhtä yrmeän näköisinä molemmat ja Niko ja Väiski perää pitäen. Päättelin Ciaran synkästä ja Nikon lähinnä hämmentyneen näköisestä ilmeestä, ettei reissu ollut sujunut ihan ilman draamaa. Seela tervehti minua täysin viaton ilme kasvoillaan, minun morjestaessani heitä. Hauskakin hörähti tervehdyksensä ja kärjessä kulkevat Milo ja Savu nostivat päätään ja höristivät korviaan. Lähdin taluttamaan tammaa talliin ja heitin sen karsinaan, sillä oletin, että Ciara haluaisi mielummin hoitaa hoidokkinsa pesarissa.
      “Olit hieno”, kuiskasin Hauskan korvaan harjaillessani sitä kumisualla.

      “Hei Unna, onks nää sun tekemiä?” kysyin pullaa mussuttaen naiselta, kun tummatukkainen paukkasi tallitupaan. Unna katsoi minua hetken säikähtänyt ilme kasvoillaan ja kysyi sitten: “Joo on, mistä tiesit?”
      “Kunhan arvasin. Nää on tosi hyviä”, nauroin: “Olitko ratsastamassa?” Unna meni jotenkin aavistuksen hämilleen ja nyökkäsi.
      “Olitko Lillillä?” kysyin ties monennen kysymykseni. Nainen varmaan luuli, että olin viisivuotias, joka vänkäsi äidiltään kaupassa karkkia.
      “Joo olin, sain Aleksilta luvan mennä sillä sen vapareina ja oltiin äsken maastossa”, Unna vastasi ja nappasi itsekin pullan rojahtaen sohvalle.
      “Jännittääkö huominen valmennus?” nainen puolestaan kysyi.
      “Mmh, joo. Esteet ei oo ihan meijän juttu”, vastasin pullaa suu täynnä. Unnan kanssa oli mukava jutella ja juttua riitti, joten ajatukseni nopeasta tavaroiden pakkaamisesta romuttui nopeasti.

      //Olipas taas vaihteeks kamalan vaikeeta kirjottaa yhtään mistään, mutta tässä kuitenkin nyt joku epämääräinen pätkä, joka ei mee ihan Lilyn tarinan kanssa yksiin, mutta pikkuvikoja.

      • #50576 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 41
        • Koulutuksen tarpeessa

        Olipa mukava tarina! Ihanan sujuva ja hienoa kuvailua ja muiden tarinoiden huomioimista! :–)

      • #50584 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 64
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tää tarinan alku oli tosi kiva, toki muukin tarina!

      • #50598 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1135
        • Lauman johtaja

        Tykkäsin tykkäsin! Kivasti taas eri hahmoja vilisi tarinassa, kiva kun olit ottanut mukaan myös niitä vähemmän ilmeisiä. Osaat tosi hyvin ottaa kaikkien luonteet huomioon ja se näkyi esimerkiksi siinä miten Alva päätti olla menemättä pesariin ettei saisi Ciaralta huutoja 😀 Saat 2hp 2sp ja 2kp

      • #50619 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 62
        • Koulutuksen tarpeessa

        Olipa ihana tarina! Tykkään hirveesti Alvan persoonasta ja tosta ratsastuksesta oli niin kiva lukea

Luet parhaimillaan 12 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Alva & Hauska

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: