Apassi

Foorumit Päiväkirjat Apassi

Tämä aihe sisältää 58 vastaukset, 10 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Aleksi 12 tuntia, 39 minuuttia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #4281 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Apache Moon

    Apassi on arviolta vuonna 2013 syntynyt mustangi. Se päätyi Mikaelille Newa Road Ranchin mustangiensuojeluohjelmasta. Se on luonteeltaan nöyrä, mutta sen koulutus ja uuteen elämään totuttelu on pahasti kesken. Apassista tulee isona harrastehevonen.

    Apassi

    Apassin kuvan linet on tehnyt liquidpoulpi/dA

  • #4282 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Mikael ja mustangi
    17.1.2019

    Parkkipaikan peittävä pakkaslumi nirskahti, kun nousin maihinnousukengilleni Saabista. Villihevoseni kuljetuskopista ei kuulunut pihaustakaan. Olin kuullut, että hevoseni oli jo tottunut matkamies, mutta monivaiheinen viikkokausia vienyt matkamme tänne olisi käynyt varmasti kaikkien hevosten hermoille. Olkoonkin, että tänään, viimeisenä matkapäivänä, oli taitettu vähiten kilometrejä.

    Kauempana oli villihevosen uusi koti, kivinen talli. Parkkipaikka rajautui maneesiin. Molemmista rakennuksista kajasti valoa, joten näin hyvin nirskutella tallia kohti etsimään jotakuta kertomaan mihin minun tuli sijoittaa uusi lemmikkini. Villihevonen jäi vaunuunsa niin hiljaisena ja harmittomana, etten taaskaan meinannut uskoa sen olevan oikeasti olemassa.

    Tallissa huomasin ensimmäisenä jonkun pikkupojan ihan yksinään. Ajattelin heti, että siinä on kiltin näköinen pieni hevosenhoitaja, tai peräti ihan ratsastaja.
    ”Heippa”, tervehdin häntä ja koetin hymyillä kävellessäni häntä kohti. Ellei oman lähisuvun tuttuja lapsia lasketa, en taida osata oikein olla lasten kanssa. Pitääkö lapsia kätellä? Pitikö minun edes esittäytyä, jos kyseessä oli kuitenkin joku ratsastuskoulun oppilas, enkä minä vielä mitenkään kuulunut talliin? Pelkäisiköhän se enkelinnäköinen lapsi minua, kun olin kuitenkin vieras setä ja hän oli yksinään? Ei – ei hän näyttänyt ainakaan pelkäävän.
    ”Hei”, hän vastasi. Reipas poika.
    ”Kuule. Voisitkohan sä vähän auttaa mua? Mä etsin semmosta kun Aleksi.”
    ”On se täällä. Ehkä tuolla toisella käytävällä. Kyllä sinne voi mennä.”
    ”Kiitos.”
    Epäröin vielä hetken ennen kuin lähdin. Olisiko minun sittenkin pitänyt kertoa nimeni? Äh. Varmaan se pikkupoika oli vain käymässä. Minun pitäisi tosiaankin saada jostain selvitettyä, miten lapsille pitää puhua…

    Sisempänä tallissa tulin kyselleeksi Aleksia seuraavaksi häneltä itseltään. Minua osattiin odottaa.
    ”Ja sulla on mustangi? Oikeasti?” tämä Aleksi kysyi hyväntuulisena siinä lomassa, kun osoitteli minulle satuolennolta kuulostavan lemmikkini karsinan, satulahuoneen ja muut sellaiset oleellisimmat asiat.
    ”Oikeasti.”
    ”Minkä niminen se nyt olikaan? Ja mikäs sä nyt olit, sen mä muistan että Kontiokorpi sä olet mutta…”
    ”Mikael. Hevonen on Apassi.”
    ”Okei Mikael. Haluaksä rauhassa purkaa tämän Apassin, vai tarvitko sä apua?”

    Olin tuntenut Apassin vasta matkamme ajan, mutta jotain minäkin siitä jo tiesin. Ainakin sen, miten rohkeasti se lastautui – ja miten epäileväinen se oli kun sitä päästettiin ulos. Silläkin kertaa se epäröi. Tarvitsin Aleksia vahtimaan, ettei se peruuttaisi vahingossa sivuun rampista. Varoitin kyllä, etten tiennyt edes potkisiko se, jos se säikähtäisi jotain. Onneksi se peruutti sillä kertaa aika rauhallisesti: osui hyvin rampille ja ehti melkein alas asti ennen kuin hyppelehti pää pystyssä taaksepäin. En olisi ikinä voittanut vetokilpailua sitä vastaan, joten löysäsin narua ja annoin sen peruuttaa kauas. Se tuntui aina rauhoittuvan nopeammin, kun sai vetäytyä ja katsella. Silläkin kertaa sen pää laskeutui hetken kuluttua. Se säpsähteli kuunnellessaan tarkkaavaisesti ympäristöään, mutta ei aiheuttanut kohtausta. Silti taputin sitä ensin hyvin varovaisesti kaulalle: niin kuin täysin vierasta hevosta. Ja vieras hevonen se olikin. Yritin olla säälimättä sitä, vaikka se oli kaukana kotoaan. Se on hevonen. Se tottuu. Tottuisinkohan minä?

    Halusin päästää Apassin hetkeksi hakaan ja vielä hakea sen sisälle itse sitten myöhemmin. Aleksi teki jo kai tarhaussuunnitelmia, kun kysyi, tuliko hevonen toimeen muiden kanssa, ja arvostiko se rauhaa vai eloisaa ympäristöä. Minun oli sanottava suoraan, etten vielä tunne tätä hevosta, mutta se on kuulemma hyvin nöyrä muita kohtaan. Epäilin, että sen olisi paras kuitenkin asettua itsekseen. Lisäksi arvelin, ettei kaikkein rauhallisin ja hiljaisin paikka ole tallissa sille paras, vaikka se on vielä hieman epäileväinen. Se tottuisi ääniin ja ihmisiin parhaiten kuullessaan ääniä ja nähdessään ihmisiä. Sen osasin sanoa, ettei Apassi ollut herkästi stressaantuvaa tyyppiä. Ja että ruunaisin sen kyllä ensi tilassa, kunhan se asettuisi ja tasaantuisi ensin.

    ”Vaikka olet sä kyllä ihme sälli, kun päädyit tommoseen hevoseen”, Aleksi hymisi vielä ennen kuin joutui palaamaan muihin töihinsä.
    ”Niin no… Mä kyllä kuvittelin villihevoset ihan erilaisiksi”, myönsin nauraen ja kävelin hänen perässään talliin. Apassin vähäiset tavarat piti viedä paikoilleen. Huomenna olisi sitten aika oikeasti tehdä jotain sen kanssa.

    Lopulta päädyin vain katselemaan hevosta hetkeksi. Se seisoi pää matalalla heinäkasansa vieressä ja katseli ympärilleen sen näköisenä, kuin ei olisi mustangilaumoista koskaan kuullutkaan. Risteytysponi. Sellaiselta se näytti.

    • #4283 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 85
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tervetuloa mukaan porukkaan!:) Apassi on hurrrjan näyttävä kaveri, en malta oottaa teidän tulevia seikkailuja! Tästä saat 1 hoitopisteen ja 1 sosiaalisuuspisteen.

    • #4285 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Tykkään tosi paljon sun kirjotustyylistä ja erityisesto dialogi oli tosi sujuvaa. Sekä hahmo että hevonen vaikuttaa tosi mielenkiintosilta, En malta odottaa että saan lukea teiltä lisää!

    • #4289 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 113
      • Perus pullaponi

      Olipa rento alotustarina, eiköhän Apassi ja Mikael kotiudu Hallavaan vallan hyvin!

    • #4304 Vastaus

      Emily
      Osallistuja
      • Postauksia: 150
      • Perus pullaponi

      No nyt on kyllä Hallavassa monenlaista hevosta joka lähtöön! :’D Tervetuloa munkin puolesta messiin 🙂

  • #4306 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Teeskennelty auktoriteetti
    sisältää kiroilua

    Miten villihevoseen tutustutaan? Ennen muinoin sellaiset muodollisuudet hoidettiin pitkillä piiskoilla, paksuilla köysillä, vahvoilla miehillä ja kovalla rytinällä. Tätä nykyä sellaiseen riittää näköjään hiljainen hetki, tyhjä kenttä, pitkä liina ja yksi Mikael.

    Apassille ei ollut uusi juttu, että olisi pitänyt ravata rinkiä liinan päässä. Se osasi kyllä kiihdyttää maiskahduksesta, ja samoin se oli jo oppinut kiukuttelemaan. Se hidastali tahallaan, ja koska en ollut ottanut edes piiskaa mukaan, olin aika aseeton. Yritin olla ihan hirveän vakuuttava ja huitaista sen peräpäätä kohti liinalla. Se oli kuitenkin tottunut oikean cowboyn käsittelyyn, eikä minun kaltaiseni ruipelo tainnut vakuuttaa sitä. Ravaamisen sijaan se hidasteli käynnissä ja säpsähteli pää ylhäällä, mutta ei vahingossakaan ravannut. Naama jäätyi ja ärsytti. Jos olisin tapellut Plösön kanssa kotona, olisin luovuttanut. Se tiesi jo miten huono kurinpitäjä olin. Apassi saisi kuitenkin pysyä mahdollisimman kauan siinä uskossa, että minä olin jääräpäisempi kuin se.

    ”Ravia perkele!” määräsin ja löin liinan päällä maahan niin kuin olisin tarkoittanut sanomaani. Minun pitäisi varmaan pyrkiä seuraavaksi teatterikorkeaan. Apassi uskoi teeskenneltyyn auktoriteettiini. Saimme aikaan ravia. Aluksi vastahakoista possunravia pää ylhäällä. Sitten hetken kuluttua ihan rauhallista ravia. Apassi pysähtyi aika pian, koska erehdyin kehumaan sitä liian lempeästi. Silloin oli hyvä vaihtaa suuntaa. Pelkkä maiskutus ja liinan heilauttaminen riitti saamaan villihevosen raviin. Ei tarvinnut huutaa enää.

    Pienen työskentelyn jälkeen oli hyvä pitää rapsutteluhetki. Tiesin että Apassilla oli ratsastettu jo, ja että se osasi kyllä perusasiat niin kuin mikä tahansa nuori hevonen. En silti edes kuvitellut nousevani sen selkään sillä kertaa. Minulla ei ollut satulaa, enkä uskaltanut ilman. Ajattelin olla rohkea sitten viikonloppuna, kun Apassille soviteltaisiin oma satula. Salaa toivoin vähän, ettei sille löytyisi heti sopivaa. En olisi kuitenkaan ikinä myöntänyt sitä kenellekään. Seuraavaksi minun pitäisi tutustua mahdollisimman moneen tyyppiin, niin että edes joku haluaisi soittaa ambulanssin, kun Apassin kanssa lopulta kävisi jotain.

    Mutta eipä mitään, tuumin. Takaisin töihin. Tavoite oli tutustua villihevoseen, ja se hoidettiin tätä nykyä liikuttamalla sitä ja rapsuttelemalla sen kaulaa aina sen tehdessä oikein. Tämä on juuri sopiva projekti kaltaiselleni rauhalliselle ja pitkäjänteiselle ihmiselle, ajattelin ironisesti. Noh. Kyllä minä jostain saisin apua hankituksi.

    • #4307 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 85
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tää oli mukavan tuumaileva jossa oppi tuntemaan Mikaelia vähän lisää! Tykkään kovasti sun tavasta kuvailla, ja kirjotat tosi selkeästi. En ainakaan ekalla lukemalla löytänyt yhtäkään kirjoitusvirhettä, peukkua siitä! Pidin erityisesti tosta kohdasta missä Mikael ajatteli tutustuvansa moneen tyyppiin ihan vaan ambulanssin soittamista varten. Saat tästä 2 hoitopistettä.

    • #4309 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Joo samaa mieltä Jessen kanssa, tarinaan on helppo uppoutua mukaan kun se on niin sujuvaa tekstiä. Arvostan myös aina sitä kun ihmiset onnistuu sisllyttämään tarinaan yhden teeman joka menee läpi koko tekstin, hauska miten viimeinen kappale vastas ensimmäiseen kysymykseen.

  • #4332 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Ensimmäinen ratsastus
    Sunnuntaiaamu…

    Isin pieni Apassi oli pahalla päällä. Se käänsi pyllyään minua ja karsinansa ovea kohti ihan niin kuin se olisi tiennyt, että nyt pitäisi sisäänajaa sitä eilen löytynyttä uutta satulaa. En uskaltanut kokeilla potkisiko se.
    ”Käänny nyt tänne. Käänny isiä kohti. Älä nyt viitti. Puhutaan.”
    Se ei halunnut puhua, vaikka kuinka maanittelin. Se murjotti. Sen korvat eivät olleet luimussa, eikä se näyttänyt vihaiselta. Ennemminkin se tuntui kokeilevan, pitikö sen todella kunnoittaa ja totella minua.
    ”Vitsit ku joutuu syödä nää kaikki porkkanatki itte… Ei olis yhtään nälkä mut kai mun on pakko…”
    Kun rapistelin tupakka-askin muovikäärettä taskussani, hevoseni kääntyi nopeasti korvat pystysä. Mitään porkkanaa ei ollut. Sen sijaan että olisin ottanut heti sitä päästä kiinni ja ahtanut sille riimun, nojasin selkääni karsinan ovenpieleen, kylki kohti hevosta, ja olin etsivinäni jotain taskustani kuumeisesti. Apassi otti askeleen lähemmäs. Käänsin sille selkäni. Kuulin miten se lähestyi taas. Näin sivusilmällä miten se yritti kurkistella käsivarteni ylitse rapinan lähdetä, ja lopulta tunsin miten se työnsi turpaansa taskulleni. Se oli tulla hulluksi uteliaisuudesta. Astuin vain karsinasta ulos ja suljin oven sen hölmistyneen turvan edestä. Olkoon siellä hetken ja kaivatkoon minua, tai siis sitä rapisevaa arvoitusta, jonka se nyt minuun yhdisti. Kykenisiköhän hevonen sellaiseen ajatushyppyyn, että se ajattelisi tietävänsä nyt rapinan lähteen, jos olisi lähtenyt mukaani suosiolla?

    Ehdin tavata jonkun Lily-nimisen odotuttaessani Apassia ja harhaillessani etsimässä satulahuonetta. Oikeasti: kyllä pienessäkin tallissa voi eksyä, jos on joku Mikael. Emme me vaihtaneet sen Lilyn kanssa montaa sanaa. Esittäydyimme. Hän kysyi mitä teen, ja minä vastasin pitäväni hullua hevosta jännityksessä. Hän piti varmaan minua itseäni hulluna, mutta minä en välittänyt. Hulluhan minä olinkin. Enhän minä muuten olis Apassiakaan tänne raahannut. Löysin satulahuoneeseen ja vein Apassin varusteet kentälle ilman hevosta.

    En tiedä oliko hevoseni unohtanut rapina-arvoituksen vai ei, mutta ainakin se oli korvat pystyssä karsinan ovella palatessani.
    ”Nonni! Isillä olikin sua jo ikävä! Nukuiksä hienosti uudessa kodissa?” höpötin sille niin kuin olisin saapunut karsinalle ensimmäistä kertaa sinä päivänä. Tämä hevonen tuntui tykkäävän kun sille jutteli. Ja ainakin roimista kaularapsuista se piti. Niitä saatuaan se oli iloisella päällä, kun vein sen kentälle satuloidakseni sen. Jotenkin satulointi nimittäin kuulosti aika vaaralliselta suoritukselta sisätiloissa, vaikka Apassi oli kyllä satuloitu aikaisemminkin miljoona kertaa. Kai minä odotin sen räjähtävän: eihän se ollut ollut ihmisseurassa vuottakaan.

    Vartin päästä muuan Apassi ravasi kentällä pää pystyssä mutta räjähtämättä, ihan uusi lännensatula selässään. Olin pelännyt turhaan ja todennäköisesti juoksutinkin sitä ihan turhaan. Halusin kuitenkin pelata varman päälle. Minulla oli tulevaisuudensuunnitelmia. Aioin mennä illalla koirapuistoon. Se onnistuisi huomattavasti paremmin, jos säilyisin hengissä.

    Oman hevosen selkään nouseminen oli aikamoisen jännä kokemus. Se olisi ollut ihan riittävän erikoista, vaikka hevonen olisi ollut ihan normaali vankeudessa kasvatettu suloinen suomenhevonen. Hermostutin varmasti Apassia hermoilemalla itse niin kauheasti. Kai se oli jo tottunut siihen, että sen satulasta otettiin kiinni, jalka työnnettiin jalustimeen ja sen selkään vain noustiin, mutta enhän minä tietenkään vonut uskoa sellaisen olevan normaalia sille. Pidinhän hevostani paljon eksoottisempana kuin se oikeastaan oli. Hypin sen vierellä toinen jalka jalustimessa niin kuin idiootti. Roikuin sen kyljellä niin kuin järkensä menettänyt. Se ei sanonut mitään. Jonkin verran se siirtyili edelläni ja yritti kävellä alta pois, mutta kovin ponnettomasti. Sen korvat kääntyivät minua kohti, kun viimein istuin sen satulaan. Kai se piti minua käytökseni takia yhtä erikoisena kuin minä sitä sen taustan takia.

    ”Sit mennään Spirit”, sanoin sille.
    ”Iskäää, mä oon Apassi enkä Spirit”, dubbasin sen vastauksen samalla äänellä, jolla koirani Plösökin puhui, ja annoin sille melko varovaisesti pohkeita.

    Sillä kertaa vain kävelimme, ravasimme jonkin verran ja kokeilimme kääntymisiä ja pysähtymisiä. Paljon sen kummempaa Apassi ei kuulemma osannutkaan. Minä en kuvitellut olevani Monty Roberts tai mitään: minun pitäisi pyytää joku opettamaan minua opettamaan hevostani. Ja haluaisin jonkun olevan paikalla kun pyytäisin Apassia laukkaamaan. Todennäköisesti mitään ei kävisi, mutta kun minua hirvitti. Ajattelin, että tätä se vanhemmuus on. Minusta on tulossa Apassin isi, kun murehdin asioiden seurauksia. Koska jos minä jotain en koskaan tee, niin se on seurauksien murehtiminen. Ja sängyn petaaminen.

    Apassi oli kiltti ja hellästi ohjattava ratsu. Kun se tiesi mitä halusin sen tekevän, se suoritti tehtävänsä reippaasti ja kyselemättäniin hyvin kuin taisi. Ei oikonut kulmissa, niin kuin moni muu hevonen. Ei lopettanut ravaamista omin päin, vaan odotti käskyä. Oli hämmentävää huomata, miten laiska ratsastaja olinkaan. En tainnut ikinä ratsastaa kunnollisella ratsulla esimerkiksi volttia loppuun asti. Jos ratsastin yli puolet, ratsu suoritti sen omin päin loppuun. Apassi ei. Kun lopetin voltin ratsastamisen, se alkoikin kulkea suoraan eteenpäin. Sen keskushermostossa ei ollut mitään automaattisen voltin hermorataa, niin kuin ainakin joillain ratsastuskoulun hevosilla tuntui olevan. Tajusin, että tuskin sillä oli edes montaa kertaa ratsastettu aitauksessa. Mitä sitä suotta, kun sen ympärille oli auennut loputon tasainen ratsastuksen ihmemaa.

    Apassi olisi tarvinnut oikeatakin liikuntaa. Mustangille, joka oli koko elämänsä aikana vaeltanut kolmisenkymmentä kilometriä veden perässä paahteessa joka päivä, tunti rauhallista ravailua kentällä ei ollut mitään. Ajattelin palaavani sen luokse sitten illalla, sitten kun kaiken maailman ratsastustunnit olisivat ohitse. Pyytäisin jonkun pitämään meitä vähän silmällä. Nostaisin laukan. Näine ajatuksineni laskeuduin sen selästä. Oli paras lopettaa silloin kun sujui hyvin.

    Kun olin nostanut Apassin satulan ja suitset sen yltä aidalle, en pujottanutkaan riimua heti sen päähän. Sen sijaan pitelin, kilistelin ja vääntelin riimua käsissäni ja käänsin aina vain selkäni uteliaalle hevoselle, joka kiersi minua. Vasta kun se pärski turhautuneena, näytin sille mikä aarre minulla olikaan. Isin tyhmäpää. Se oli niin helposti huijattavissa. Se oli niin huumaantunut riimunmuotoisesta salaisuudesta, jonka olin sille paljastanut, että sille näytti olevan palkinto pukeutua riimuun. Kyllä minä sen kanssa pärjäisin ainakin niin kauan, kun se kuvittelisi minun olevan ihan sairaan mielenkiintoinen ja jännittävä tyyppi. Nyt se ainakin luuli niin ja näytti odottavan tulevia seikkailuja.
    ”Iskän kulta”, hymisin sille, mutta vasta katsottuani ettei kukaan kuulisi. Ihan pehmoksihan minut muuten leimattaisiin jo ennen kuin minulle annettaisiin kunnon mahdollisuutta tutustua kehenkään.

    • #4334 Vastaus

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 120
      • Perus pullaponi

      Wow, hei ja tervetuloa! Ihan mahtavaa saada aktiivisesti kirjoitteleva hahmo mukaan. 🙂 Mikael ja Apassi vaikuttaa molemmat supermielenkiintoisilta tyypeiltä ja teksti on ilahduttavan helppolukuista, soljuvaa ja mukavasti jäsenneltyä.

    • #4343 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Komppaan Miroa, piristävää saada porukkaan aktiivinen tarinoija! Apassi tulee ehdottomasti olemaan yksi niistä hevosista joista Jesse ei saa silmiään irti, mustangit on vaan niin hienoja. Kiva kun otit Lilynkin mukaan tarinaan, mä kun tosiaan ite tykkään hirveesti tarinoissa dialogeista ja hahmojen välisestä kanssakäymisestä! Senpä takia toi Mikaelin keskustelu Apassin ”kanssa” oli viihdyttävää, etenkin ääni jonka se on keksinyt koiralleen (jolla on ihan hulvaton nimi) ja otti nyt myös Apassille käyttöön.

    • #4351 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      En malta oottaa millon Mikael pääsee tutustumaan muihin paremmin, myöskin siinä mielessä että viel tässä vaiheessa Mikale on jääny miule vähän etäiseksi hahmoksi. En oo ihan saanut sen luonteesta kiinni ja luulen että vuorovaikutus muiden kanssa vois auttaa. Olis kanssa mielenkiintosta kuulla Mikaelin arjesta ja elämästä noin muutenkin, vaikka vaan pieninä vihjauksina muuten hevospainotteisessa tarinassa.

      Musta on tosi hauska miten Mikael käy keskusteluja Apassib kanssa ja kutsuu itseään sen isiksi. Saat tästä 2hp ja 2kp

    • #4352 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 113
      • Perus pullaponi

      joo tosi hauskaa dialogia Apassin ja Mikaelin välillä : D muistutti vähän itestäni koska sössötän mun liikutusponille aina ties mitä

    • #4354 Vastaus

      Christian Andersson
      Osallistuja
      • Postauksia: 44
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tämä oli kerrassaan kyllä mainion hauska tarina, maltan tuskin odottaa seuraavaa! :O

  • #4375 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Olisinpa esitellyt Apassin risteytysponina…

    ”Onkse villihevonen!”

    Silmät suurina se lapsi kysyi sitä, ja painotti käheästi villihevonen-sanaa niin kuin puhuisi valtionsalaisuudesta eikä minun tilastohevosestani. Ei vitsit. Teki mieli purskahtaa nauruun, mutta taistelin kunniakkaasti sitä vastaan. Se poika olisi muuten luullut, että nauraisin hänelle, vaikka olisin oikeasti nauranut itselleni. Tunnistin nimittäin tuon innostuneen, kiiluvasilmäisen ilmeen. Olin katsellut sitä peilistä sinä päivänä, kun olin päättänyt hankkia villihevosen. Kun olin kuvitellut, että villihevonen on satuolento. Että niissä on taikaa. Se mielikuva oli alkanut karista, kun villihevonen olikin ollut ihan ystävällinen, mutta taitamaton musta poni. Mutta ei ihminen koskaan saakaan sitä hevosta, jonka haluaa, vaan sen, jonka tarvitsee.
    ”Oi kuule”, kuiskasin yhtä käheästi kuin se pikkupoika ja laskeuduin kyykylleni tallin käytävälle, jonkun keltaisen ponin karsinan edustalle. Olenhan noin viisi metriä pitkä, ja minusta on inhottavaa puhua katonrajasta jopa lyhyille aikuisille, saatikka pikkumukuloille. ”On se, ihan oikea villihevonen!” vahvistin tämän juorun. ”Ootsä nähny semmosen elokuvan kun Spirit?”
    ”Joo?”
    ”Se on samanlainen villihevonen”, väitin vakavana. Olihan se osin totta, mutta oikeastaan sanoin sen siksi, että hänen elämänsä olisi vielä vähän kauemmin niin kuin satua. Kyllä minäkin muistin, miten ihanaa oli olla pikkupoika, kun joka pusikossa odotti uusi seikkailu.
    ”Eikä!”
    ”Kyllä!”

    Kun se poika mietti hetken silmät innostuksesta selällään, tajusin, että sehän oli sama lapsi, jonka näin ohimennen tuodessani Apassin kotiin. Mietin taas, mitä hän siellä mahtoi tehdä. Missä hänen äitinsä oli?
    ”Kesytiksä sen?” hän kysyi ja katsoi minua kiinteästi vasempaan silmään. ”Ihan itse?”
    ”En. En mä olis osannu.”
    ”Kukas!”
    ”Jotkut sedät. Tai – tai tädit. Itse asiassa mä luulen että tädit.”

    Se kelpasi vastaukseksi. Poika nyökytti hyvin vakavana. Harmittelin sitä, kuinka huono olinkaan puhumaan lasten kanssa. Jos olisin osannut jutella tuon pojan kanssa, olisin saanut hänestä varmaan tarkkasilmäisen tietolähteen, ja olisin ollut hetkessä perillä tallin asioista. Minun oli noustava takaisin seisomaan. Ajattelin, että se ele kai kertoisi sille pojalle, että hän on vapaa lähtemään. Keskustelu on ohi.
    ”Mä oon Miro”, hän kuitenkin sanoi.
    ”Miro. Mä en vielä tunnekaan ketää Miroa. Vähän mahtavaa! Mä oon Mikael.”
    ”Mä tunnen ainaki kaks Mikaelia. On Mikael Vee ja Mikael Aa”, Miro luetteli.
    ”Okei, no mä oon sit Mikael Koo.”
    ”Tää on mun heppa, Mikael Koo, sen nimi on Mymmeli”, se Miro sanoi ja osoitti keltaista ponia.
    ”Eikä!” kuiskasin äänekkäästi ja nojasin käsiäni polviin epävarmana siitä, pitäisikö minun kyykistyä taas.
    ”Joo!”
    ”Vähän hienoa! Sulla täytyy olla aika hevosmies kun sulla on oma poni, nuorella miehellä! Vähä mä oon kateellinen. Mä sit kysyn sulta vinkkejä ton Apassinkin kanssa.”

    Sain heti ensimmäisen vinkin. Kuulemma hevosen pitää saada paljon liikuntaa, jotta se pysyy tyytyväisenä ja terveenä. Sain nyökyteltyä neuvonantajalleni hyvin vakavana, ja kun hän lopulta kipitti pois kuulemma jotain Jesseä etsimään, piilotin hiljaisen nauruni käteni taakse. Ai vitsit kuinka ihania pikkupennut olivat. Niin aitoja ja vilpittömiä. Minun pitäisi oikeasti opetella juttelemaan tuollaisten kloppien kanssa niin kuin normaali ihminen. Mutta nyt, Mikael, noudata Miron neuvoa ja mene tarjoamaan villihevosellesi liikuntaa.

    Ulkona oli niin kylmä, että hyvä kun olin päässyt parkkipaikalta talliin kuolematta kahta kertaa matkalla, ja vielä piti tarhoille tarjeta. Olisi pitänyt kuitenkin vetää ne collegehousut farkkujen päälle. Ulkona värjöttelevillä hevosilla oli loimet tiukasti niskoissaan, ja osa ratsuista oli kokonaan sisällä. En tiennyt kenen loimeen hevoseni oli kiedottu, mutta olin kiitollinen sille, joka oli lointaan lainannut. Ajattelin, että pitäisi vielä illalla jäljittää sen loimen omistaja ja keksiä jokin vastapalvelus. Toivottavasti loimi olisi ylimääräinen: se näytti olevan aika hyvän kokoinen Apassille. Voisin ostaa sen pois. Ei minua haitannut, vaikka se näytti jo elämää nähneeltä.

    Hevonen oli nopeasti hoidettu, koska missä se pakkasilmalla itsensä olisi päässyt sotkemaan? Mitään ongelmia meillä ei ollut. Jalkojaan se vähän nyppi käsistäni, mutta ei sitäkään kauhean aggressiivisesti. Annoin sen haistaa satulaa ennen kuin satuloin sen. Muita varsinaisia varotoimia en suorittanut. En millään iljennyt laittaa kuolaimia sen suuhun jäätymään. Ajattelin että ratsastetaan riimulla ja mieluiten maneesissa, koska olen liian nuori kuolemaan pakkaseen kentälle. Vaikka en minä kyllä sitten kehtaisi ratsastaa, jos siellä olisi joku muukin tähän aikaan. Pihallehan minut naurettaisiin. Varmaan kaikki muut olivat jotain olympiaratsastajia… Kävivät kuitenkin ratsastustunneilla ja kaikkea… Sitten olin minä farkkuineni ja vuotavine nenineni, seuranani sataa dollaria vastaan adoptoitu ensihevoseni: tilastoponi, josta olin mennyt leuhkimaan liian ylpeänä.

    Maneesi oli luojan kiitos tyhjä niin epämääräiseen kellonaikaan keskellä päivää, mutta kuka tietäisi kuinka kauan? Laskin mukana raahaamani raipan maahan. Vielä sitä ei tarvittu. Minä, Mikael, hevosenomistaja, nousin siis nopeasti ratsuni selkään, sillä kertaa jalustimissa roikkumatta ja hevosen ympärillä kummemmin hyppelemättä. Olin jo ymmärtänyt sen, ettei tämä hevonen ollut järin herkkänahkainen, vaan ihan tavallinen. Minun ei tarvinnut antaa sille sellaisia perhosenkeveitä pohjeapuja kuin ensimmäisillä ratsastuskerroilla, vaan saatoin antaa sen mennä ihan rennosti. Apassin kävellessä vasempaan kierrokseen sidoin sen ohjina käyttämäni keskenään eriväriset riimunarut yhteen. Ei se varmaan päätään alas vetäisi tai mitään, mutta tunsin itseni. Pian olisin vain puoliksi siinä, satulassa, ja puoliksi voittamassa ajatuksissani mielikuvitusriitaa tai jotain… Vitsit kun Apassi ei ollut edes yhtä puhelias kuin Plösö. Plösöstä oli aina juttuseuraa.

    Kun alkukäynnit ja -ravit oli kärsitty, saatoimme oikeasti tehdä jotain. Olisin tarvinnut jonkun paikalle naputtamaan vaikka istunnastani, jotta olisin jaksanut keskittyä lämmittelyssä. Varsinaisen työskentelyn aikana olin kuitenkin taas ihan läsnä.

    Apassilta oli näköjään turha pyytää laukannostoa suoraan käynnistä. Ravin kautta se nosti kiltisti laukat molempiin suuntiin. Käynnissä se kuitenkin vain heilutteli korviaan sen näköisenä kuin ei olisi ymmärtänyt minua. Kapinoiko se? Ei kai: eihän se mitenkään muuten yrittänyt luistaa töistään. Kun sen sai ravin kautta laukkaamaan, se ei mitenkään hidastellut tai muutenkaan vänkyröinyt. Itse asiassa sillä oli helpompi esimerkiksi laukata kömpelöä pääty-ympyrää kuin kunnollisilla ratsuilla. Ympyrä ei ollut pyöreä, eikä hevoseni taipuisa, mutta sentään se pysyi ihan pyytämättä oikeassa askellajissa ja kuunteli lisäohjeita. Suurin osa aikaisemmin ratsastamista hevosistani luiskahteli raviin aina kuvitellessaan minun satulassa huojahteluni olevan hidastuskäsky. Totuus oli, etten ollut erityisen taitava ratsastaja. Apassi taas ei ylitulkinnut sellaisia pieniä horjahduksia avuiksi, vaikka osasikin suurin piirtein hakeutua painoapujen perässä oikeaan suuntaan. Ratsuni oli kaukana täydellisestä, mutta sillä hetkellä aika täydellinen minulle. Vaikka olisi kyllä ollut viisaampaa hankkia joku kunnollinen opetusmestari… Noh, pahimmassa tapauksessa Apassista tulisi lemmikki, jolla ei voi ikinä ratsastaa kunnolla. Ei kai sekään ollut hevoselle huono kohtalo. Mutta kyllä minä apua hankkisin ensi tilassa.

    Aivojumpaksi harjoittelimme rauhallisesti spinin alkeita. Sitä varten minulla oli piiska, joka oli levännyt maassa siihen asti. Apassi tiesi mikä se oli, mutta ei mitenkään pelännyt sitä: sitä oli siis kohdeltu aina ihan asiallisesti. Halusin sen aluksi kävelevän pienen pientä ympyrää, ja raipalla oli kätevä vahtia sekä sen etu- että takapäätä. Pyörähdimme varovaisesti ja pysähdyimme muutaman kerran. Se oli kaukana spinistä: se oli vain pikkuruisen voltin tekemistä, niin että takajalatkin kävelivät reilusti eteenpäin. Pienestä se on aloitettava. Se oli Apassille vielä helppoa. Sehän on pieni ja ketterä heppa. Kun se oli päässyt jyvälle siitä mitä halusin, hidastimme entisestään. Saatoin vaatia siltä jo yhden ristiaskeleen silloin, toisen tällöin. Pitkälle emme kuitenkaan päässeet ennen kuin sen häntä alkoi huiskia ärtymyksen merkiksi. Vielä yksi ristiaskel, vielä yhdet suhteettoman suuret kehut ja ylistykset, ja sitten hevoseni oli tehnyt voitavansa sillä kerralla. Päästin sen ravaamaan lopuksi, jotta se rentoutuisi, ja sen ravi oli hellyyttävän hilpeää. Se pomppi ylöspäin ja askel oli lyhyempää kuin lämmittelyravissa. Se oli sellaista ravia, mitä varsat esittelevät leikkiessään. En säästellyt kehujani loppuravinkaan aikana. Annoin Apassini rentoutua rauhassa, enkä vaatinut siltä enää mitään kummempaa. Se oli jaksanut hienosti, vaikka se tuntui väsyvän huomattavasti nopeammin aivojumpasta kuin ympäriinsä ravailusta.

    Se pikkupoika harjasi kullanväristä hevostaan sen karsinassa. Satulaa ei näkynyt. Oli kai liian kylmä ratsastelulle, mutta tottakai hevosten kanssa piti jotain puuhata. Sen lapsen seurassa, siinä käytävällä oli joku toinenkin. Joku sen näköinen, että hänen nimekseen olisi sopinut Mika tai Verneri.
    ”Noni! Nyt on ratsastettu tälle päivää”, sanoin tervehdykseksi ja päästin Apassin karsinaansa. ”Kiitos neuvosta Miro. Ja heii..? Kuka sä oot?”
    ”Jesse”, Miro sanoi yhteen ääneen sen toisen kanssa, joka oli sitten Jesse, eikä valitettavasti Mika tai Verneri.
    ”Jesse tuli kattoon villihevosta”, Miro kertoi.
    ”Enhän, kun sua ja muita kaikkia”, se Jesse väitti sen näköisenä kuin olisi jäänyt pahanteosta kiinni.
    Tunsin miten punastuin. Oli ihan eri asia höpöttää lapselle villihevosista ja muista saduista kuin aikuiselle. Toivottavasti se Jesse ei odottanut tältä villihevoselta mitään rodeoesitystä. Spirit, ei kun Apassi toljotti muita selkäni takaa karsinastaan eripaririimunnaruineen. Teki mieli ryhtyä pälpättämään siitä, miten oikeastaanhan tämä laskettiin ihan tilastohevoseksi, ja että olihan sille nyt alkeet opetettu, ja että kilttihän se oli, ja niin edelleen. Mielessäni kummitteli ajatus siitä, että minä tai hevonen pettäisimme heti muiden liian korkeat odotukset. Emme me oikeasti ole mikään hevoskuiskaaja-villihevonen -yhdistelmäajoneuvo. Me olemme loppujen lopuksi vain tilastoponi ja Hanko Sushin tarjoilija.
    ”No. Tossa se nyt on. Se on Apassi. Mä oon Mikael, villihevosten kesyttäjä ja sivutoiminen arkkienkeli”, mutisin selittelyjen sijaan. Jesse oli kiinnostuneempi mustangista kuin minusta. Yritin kyllä painottaa sekä äänensävylläni että arkkienkeliydelläni sitä, etten ollut kouluttanut Apassia tai luullut muutenkaan liikoja itsestäni. Että turha odottaa meiltä mitään hienoa. Hetken häpesin hevostani. Jesse tyrskähti kohteliaasti, mutta Miro ei ehkä vielä tiennyt, mikä on arkkienkeli. Olisi pitänyt sanoa sille Aleksillekin heti, että minulla on kouluttamaton tilastohevonen. Mutta eeeei! Minunhan oli pitänyt mennä innoissani puhumaan oikein ääneen villihevosista. Tosi hyvä veto, Mikael. Hienosti hoidettu. Sinä se aina osaat harkita tarkkaan kaikkea ennen kuin toimit.
    ”Mulla on niin paljo kysymyksiä sit siitä kesyttämisestä ja kaikesta että…” se Jesse sanoi hiljaa oikeastaan hevoselleni eikä minulle.
    ”Älkää nyt vaan oikeasti luulko että mä olisin – mä hain tämän pari viikkoa sitten”, sanoin vaivaantuneena. ”Tää oli näin valmis kun mä hain tän.”
    ”Niin, jotkut tädit koulutti sen”, Miro ilmoitti asiantuntevan näköisenä hevosensa karsinasta. Hymyilin hänelle kiitollisena ja kaduin sitä miten olin ennen ratsastusta oikein ruokkinut hänen villihevosfantasiaansa.

    Toivottavasti viesti meni perille. Toivottavasti se katkaisi siivet kaikilta sellaisilta huhuilta, jotka koskivat hevosenkesyttäjä-Mikaelia. En halunnut muiden kuvittelevan, että osasin ratsastaa erinomaisesti tai jotain, tai että kuvittelin liikoja itsestäni. Minusta oli ihan mukavaa eikä ollenkaan noloa olla pelkkä tavallinen impulsiivinen idiootti, enkä halunnut kenenkään odottavan minun vetäisevän montyrobertseja, tai jotain.

    ”Mähän sanoin että täälä on villihevonen”, kuulin Miron inttävän käytävällä taas villihevonen-sanaa painottaen, kun hän loittoni sen Jessen kanssa.
    ”Joo, kyllä kannatti tulla käymään”, se Jesse kuului myöntelevän, toivottavasti taas Miron mieliksi. ”Vaikka näin mä sen jo tossa aiemminkin…”
    ”Hei, haluuks nähdä, mä hätsäsin yhden munan ja sieltä tuli–”

    Äänet katosivat. Nostin satulan pois Apassin selästä ja aloin harjata sitä. Se ei tarvinnut harjaamista, mutta ajattelin lopulta ystävystyväni sen kanssa, jos hellisin sitä tarpeeksi. Olin salaa vieläkin villihevoshuumassa. En kuitenkaan olisi malttanut odottaa sitä päivää, kun Apassi olisi minulle oikeasti ja aidosti ensisijaisesti lemmikki, eikä eksoottinen satuolento. Joku päivä vielä ajattelisin siitä niin kuin Plösöstä.

    • #4379 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 85
      • Koulutuksen tarpeessa

      Voi jehna, mä tiedän että sä arvostat rakentavaa kritiikkiä, ja mä olen ihan tosissani koittanut sellaista löytää kun mä näitä sun tekstejä luen. Homma vaan on siinä että en mä oikeastaan löydä mitään mitä pitäisi korjata, ellei sitten ihan pilkunviilaamiseksi mennä. Tosin, tässä tarinassa musta tuntui että kappalejakoja oli vähän liikaa, esim.:
      ”Jotkut sedät. Tai – tai tädit. Itse asiassa mä luulen että tädit.”
      Se kelpasi vastaukseksi.
      olisi näin mun mielestä sopinut samaan kappaleeseen, ja kaksi vikaa kappaletta myös. Ei varsinaisesti iso asia, mutta mulle kappalejako on sellainen hengähdystauko ja helppo paikka siirtyä maisemasta toiseen.
      Muuten mulla olisi taas vaan hyvää sanottavaa. Ihan ensimmäisenä mun on pakko kehua sua miten ahkerasti jaksat kommentoida muiden tarinoita, se on tosi ilahduttavaa nähdä!
      Taisit aikaisemmin kommentoida Mirolle miten taitava se on kirjottaan lapsen näkökulmasta, ja musta sä itsekään et ole yhtään hassumpi! Mikaelin ja Miron dialogi oli hurjan hauska, ja siitä välittyi mulle ihan täysin just sitä Miroa mikä me ollaan opittu tuntemaan. Tästä tarinasta saat 2sp, 2kp ja 1hp.

      Pssst. Jos Mikaelia yhtään kiinnostaa niin vielä kerkeen ilmoittautumaan Dineon ratsastustunnille tulevalle sunnuntaille, sielä käydään just istuntajuttuja läpi! Vaikka sitten Apassin kanssa ;)!

    • #4390 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 113
      • Perus pullaponi

      just sopivan pitunen, sellasta napakkaa ja sopivaan vauhtiin etenevää tekstiä jota oli hauska lukea. Mikael vaikuttaa kyl tosi hyvältä jätkältä!

    • #4392 Vastaus

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 120
      • Perus pullaponi

      Siis mun tekis niin mieli kommentoida tähän sydänsilmäemojeilla, olipa jälleen niin mukava teksti. 🙂

      Arvostan hirmuisesti sitä, kuinka jaksat kommentoida muille niin usein (lue aina) ja annat palautteen hampurilaistyyliin, jättäen kaikille hyvän mielen. Kiitos kommentoinnista ylipäätään muutenkin, ainakin itseä se kannustaa kirjoittamaan parempia ja hiotumpia tekstejä, sekä auttaa pääsemään yli maneereista, joita mulla kirjoittajana on hirmuisesti. Omalle tekstille jotenkin vain sokeutuu, kun vuodesta toiseen katselee omaa näpytystä. Mun IRL opintoihin ei valitettavasti liity äidinkielenopetusta, jossa joku ois aina korjaamassa ja antamassa palautetta, joten tämä sun saapuminen Hallavaan on ollut ihan supertervetullutta. Kiitos.

      Tähän tekstiin sitten vielä palatakseni, kirjoitat hirmu aidosti, kuvailevasti ja päästät loistavasti hahmon pään sisälle. Pohjatyötkin on ilmeisen hyvin hoidettu kun pystyt ottamaan ihmisiä niin aidosti mukaan. Miro satavarmasti ois just nuin kiinnostunu villihevosesta ja aivan yhtä varmasti pölöttäis siitä kaikille.. 🙂 Loppuun pakko todeta, että Plösö on ihan huikea nimestään lähtien. En ois kyenny keksiny tuollaista itse!

      Peeässät multakin, myös Sebastianin (mun subi) tunnille mahtuu loistavasti, mikäli kiinnostusta on.

  • #4445 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Ok, en ole varma tuliko tästä nyt huti, mutta kokeillaan.

    Apassi ja näpsäkkä pikkuhevonen

    Maneesilla oli jo joku, kun pääsin sinne asti hevosineni. Se joku ravasi rinkiä näpskän näköisellä pikkuhevosellaan, joka sitten alkoi heitellä takapäätään ilmeisesti oven avaamista säikähdettyään. Vilkaisin villihevostani, joka piti päänsä matalalla ja maiskutteli kuolaintaan. Voi kun vaikka Helena olisi ollut siinä. Olisin kuiskannut, että hevosenihan oppisi tuon jalonnäköisen ratsun kanssa ihan villihevosten tavoille.

    ”Hei!” huikkasin ratsastajalle. En uskaltanut mennä lähemmäs ennen kuin hänen hevosensa oli taas järjestyksessä. Se oli niin kalliin näköinenkin, etten halunnut sen ohuiden jalkojen katkeamisesta syitä niskoilleni.
    ”Eikö kukaan teistä osaa lukea varauslistoja?” ratsastaja tiuskaisi.
    ”Mitä varauslistoja?” kysyin ihan hölmönä, ”keistä meistä?”
    ”Maneesin!”
    ”No en mä kyllä semmosista tienny. Enkö mä voisi tulla sinne? Tämän kerran?”

    En jäänyt odottamaan lupaa, enkä tutkimaan sen äreän ratsastajan ilmettä. Oli parempi toimia ennen kuin hän ehtisi kieltämään, tai ennen kuin itse ehti harkitsemaan liikaa. Muuten jäisi ratsastukset ratsastamatta. Vitsin varauslista. Missä sellainen oli? Apassin pää nousi pystyyn, kun se tuijotteli sitä arvokkaan oloista pikkuheppaa, mutta se sentään päätti seurata minua maneesin keskelle. Sen toisen ratsastajan hevonen näytti aiheuttavan enemmän hankaluuksia. Vaikka hyvin poika hevosensa kyllä hallitsi. Siihen poniin vain näytti olevan kiinnittynyt vähän vahvempi sielu kuin muihin.

    Nousin hevosen selkään. En voi sanoa, että se oli vaivatonta, koska olen yhtä notkea ja taipuisa kuin muutki rautakanget. Hevonen seltään pysyi melko hienosti paikoillaan. En sanonut sille mitään niistä muutamista askelista, jotka se väisti sivullepäin. Sen sijaan patistelin sen reippaisiin alkukäynteihin. Annoin Apassin katsella pää kenossa miten villisti se siro hevonen huiski hännällään toisessa päädyssä.

    ”Sulla on pätevän näköinen pieni hevonen”, sanoin iloisesti toiselle ratsastajalle kun satuin ravaamaan vähän lähempää häntä. Ja olihan se poni söpö. Se oli varmaan Apassin kokoluokkaa, mutta paljon kevyempi ja muutenkin sulavamman näköinen. Kyllä sellaisella olisi kelvannut ratsastella. Ja se osasikin varmasti vaikka mitä.
    Ratsastaja murahti. Näytti siltä kuin hän olisi halunnut vastata siihen jotain, mutta hillitsi itsensä.
    ”Sano vaan”, yllytin.
    ”Mitä jos ei jutella?” hän sitten töksäytti.
    ”Mitä? Kyllä kaikki sanoo, että miehet ei voi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa, mutta kyllä mä ainakin voin samalla ratsastaa ja jutella.”
    Sain vastaukseksi rasittuneen huokauksen. Tuolla ratsastajalla oli täytynyt olla tosi rankka päivä.

    Ravasin Apassilla hetken ihan yksinäni. En välittänyt siitä miten naurettavalta sen jolkotuksen täytyi näyttää. Toisella ratsastajalla oli kädet täynnä töitä siron poninsa kanssa, niin että tuskin hän minua ja isopäistä lemmikkiäni ehti katselemaan. Minulla sen sijaan oli aikaa huomata, että tuo toinen ratsukko teki oikeasti töitä. Noin minunkin olisi pitänyt osata viedä Apassia eteenpäin. Mutta toisaalta, ajattelin ponini miltei konkatessa suorittaessaan volttia, minulla taisi olla mukavampaa kuin tuolla toisella.

    ”Se on aika säpäkkä, vai hä?” kysyin taas kun tiemme kohtasivat.
    ”Kyllä mä sen kanssa pärjään”, ratsastaja sanoi hillitysti ja näytti ylpeältä. Varmaan aiheesta.
    ”Kyllä mä sen näen”, myönsin heti auliisti. ”Te nuoret vielä uskallatte.”
    Hän hengitti syvään nenänsä kautta niin että tuhina kävi. Kun salaa vilkuilin häntä, hänen suupielensä olivat kireät ja kulmat kurtussa. Harmi. Hän oli kivannäköinen poika. Varmaan suurin piirtein täysi-ikäinen. Jos hän olisi pyrkinyt edes vähän hymyilemään, tytöt olisivat varmasti jonottaneet maneesin ovilla päästäkseen ratsastelemaan hänen seuranaan. Nyt hän oli jumissa minun kansani.
    ”Onks tää sun poni kans tossa tallilla?” kysyin hymyillen niin nätisti kuin osasin.
    ”Ei kun tossa vähän matkan – tai mitä mä sitä sulle kerron? Mä haluaisin nyt ratsastaa rauhassa, kiitos vain.”
    ”Okei.”
    ”Kato vaan ens kerralla se varauslista”, hän vielä sanoi ja ravasi mahtipontisesti tiehensä. ”…täälä voi keskittyäkään ku…” kuulin hänen mutisevan mennessään..

    Se poika laskeutui hevosensa selästä ja heitti loimen tilalle. Hä vielä mulkaisi minua mennessään, mutta minä imeskelin tyynesti poskieni sisäpintaa ja vilkutin hänelle heiluttelemalla sormiani. Jos Helena olisi ollut siinä, hän olisi taas hokenut, että minulla on asperger. Olisi pitänyt palata talliin ratsastamatta, olisi pitänyt jättää se huomiotta, olisi ja olisi. Kuvittelin olevani Helenan ohjeilla samassa tilanteessa, mutta ilman ratsastusta…

    Vaikka meillä oli koko maneesi käytössämme, jäin toiseen päätyyn. Apassi ei ollut kehittynyt kömpelöissä spiniharjoituksissaan minun taitamattomuuteni takia, mutta se sai purettua energiaansa tehokkaasti saadessaan aivojumppaa. Sen etujalat askelsivat ristiin ja se pysyi kyllä liikkeessä, mutta askelpituus oli kuin shetlanninponilla. Epäilin, että se tarvitsisi hierojaa tai jotain, mutta en ollut vielä ehtinyt selvitellä lähialueen hevospalveluita. Helena oli aina pitänyt itse huolen sellaisestaan meidän hevosemme… …oman hevosensa kohdalla. Minun pitäisi saada Apassin etujalkojen liike kuntoon ennen kuin olisi aika keskittyä sen takapään pysymiseen paikoillaan.

    Kuten aina, jo pian Apassin häntä alkoi huiskia. Se oli merkki siitä, että seuraavan onnistumisen kohdalla pitäisi lopettaa ja sitten hevosen mielialaa täytyisi kohottaa rennolla ravailulla. Ja kun me lönkötimme pitkin kenttää, ei minulla ollut enää mitään erityistä tekemistä. Saatoin antaa ajatukseni harhailla ja hetkeksi minusta tuli kilparatsastaja. Loppuravien aikana ehdin kilpailla mielessäni Apassilla western trail -luokan. Olin tosi taitava. Paljon taitavampi kuin oikeasti olen. Palkintojenjaon jälkeen minun oli kuitenkin jo talutettava hevonen takaisin talliin tyhjästä maneesista. Minun täytyisi etsiä se Miro ja kysellä häneltä, mikä sitä ratsastajaa oli riivannut ja kuka hän oli mahtanut olla. Olikohan se sellainen kaikille, vai olinko minä ollut tapani mukaan oikein erityisen ärsyttävä. Lapset eivät nimittäin sensuroi mielipiteitään mitenkään. Ja lisäksi minun täytyisi ottaa Apassin kanssa selfie, koska Instagramin oli korkea aika kuulla hevosestani.


    Kuvitteellinen instatili

    • #4446 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Sori miun keskittyminen oli ihan hukassa, kun koitin samalla hoitaa miun työsopparisotkuja, niin kommentti myös sen mukainen.. Mutta niin oli tosi tavallaan kummallista nähdä Luukas ja Mikael yhtä aikaa samassa tilanteessa, kun ne on niiin jotenkin eri maailmoista. Mikael alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa sellaselta tyypiltä, jota ite henk kohtasesti inhoaisin kun se on noin tollanen tungetteleva. Mutta toisaalta musta se on ihan hyvä luonteenpiirre, kun saapuu uudelle tallille niin hyvä sitten vaikka väkipakolla ängetä itsensä mukaan kuvioihin. Hauska tarina, jatka vaan tunkemista niin kyllä se loksahtaa! Saat tästä 2kp ja 2sp

  • #4638 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Apassin onnistunut laukka

    Lola oli puhui ehkä kissastaan Apassin karsinan ovella. Tai ehkä koirastaan. Saattoi puhua pikkuveljestäänkin, mutta ei ainakaan hevosistaan, sen minä tiesin. Kyllä minä olin alun kuunnellut, ja tarkkaavaisesti olinkin, mutta hän oli aloittanut juttunsa loukkaantumisestaan ja eksyttänyt minut sitten. Tarjosin Apassille kuolaimia ja yritin kuumeisesti päästä takaisin kärryille. Jesse… Jesse… Ei kai kukaan anna koiralleen nimeksi Jesse kun se on kuitenkin kissan nimi? Jessen täytyy olla Lolan kissa…

    Ajoi autolla, niinhän se muuten meni? Kissat harvemmin ajavat autolla. Jesse olikin muuten joku kloppi tallilta, niinhän se oli. Melkein sain kasvotkin meleeni. Kiristin hevoseni satulavyön, mutta kun olin yhdistänyt Jessen nimen ainakin suurin piirtein oikeaan henkilöön, Lola puhuikin jo jostain ihan muusta.
    ”Arvaa mitä. Mä en yhtää kuunnellu”, keskeytin hänet ennen kuin hän ehti enää yhtään pidemmälle.
    ”Voi Mikael, mikä sua aina vaivaa?”
    ”Kuuntelin mä siihen asti et Jesse haki sut jostain ja vei johonki.”
    ”Sairaalasta. Kotia.”
    ”Mä meen Apassin kanssa möllikisoihin”, sanoin siihen väliin. Se tuli mieleeni juuri sillä hetkellä ja olisin muuten unohtanut sanoa sen.
    ”Okei. Sä oot nyt sitä mieltä että se on riittävästi koulutettu siihen vai?”
    ”En oo. Niin mitä sen Jessen jälkeen nyt sitte tapahtui?”
    ”No – viittaa vaikka tai jotain sit kun sä et kuuntele enää niin mä en joudu kertoon kolmatta kertaa. Sit mä siis mietin että mitä Bigsyn kaa–”

    Parinkymmenen minuutin kuluttua nousin Apassin selkään kentällä. Oli onneksi aika lämmintä. Olin todennut, että minun pitäisi odottaa kesää ennen kuin voisin ratsastaa vakavasti. Olen vuorotöissä ja havittelen ravintolapäällikkyyttä, joten työaikani vaihtelevat lennossa. Turha yrittääkään varata mitään maneesia hirveän usein. Sitä paitsi en minä sitä yksin itselleni ja Apassille edes tarvinnut. Saisi vaikka se Lola kasvattaa luunsa ehjäksi ja vähän äkkiä, niin suostuttelisin hänet varailemaan sitä maneesia itselleen ja päästämään minut sitten mukaan aina silloin tällöin. Juuri niin minä tekisin, päätin, ja pukkasin Apassin raviin.

    Olin lainannut Pond-nimistä hevosta valmennusta varten, kun Apassilla sentyyppinen valmennus oli vielä aika turhanaikaista. Vaikka meillä ei ollut mennut Pondin kanssa erityisen hyvin, olin saanut vaikka mitä hienoja ideoita ja oppeja Apassia varten. Olin ihan varma, että villihevosesta tulisi ratsu pian sen jälkeen kun minusta tulisi kunnon ratsastaja. Laukkasiirtymiä harjoitellessamme yritin turhaan olla hermoilematta tulevista möllikisoistamme. Häviämäänhän sinne mentiin, hyvänen aika, oli Apassi kuinka nopea ja notkea tahansa. Ei meillä ollut vielä mitään taitoja. Saisinpa edes sanoa olleeni ihan oikeissa kisoissa. Sitä paitsi meillekin olisi luvassa lohdutuspalkinto…. Ja silti minua, maailman huolettominta, vähän ahdisti… Kaikki näkisivät etten osaa…

    Kesken kaiken havahduin siihen, miten hyvin Apassi laukkasi. Aiempaan räpellykseen verrattuna sitä olisi voinut melkein kutsua keskilaukaksi. Jes. En ollut raahautunut tallille turhaan joka ilta ratsastamaan, ja niistä kaikista valmennuksistakin oli ollut varmasti suuri hyöty. Se keskilaukkaa tavoitteleva askellus taisi olla ensimmäinen sellainen onnistumisen kokemus Apassin satulassa, että hymy nousi ihan itsestään huulilleni. Ei haitannut, vaikken uskaltanut mennä kauhean kovaa sillä kertaa, kun pelkäsin alustan olevan aavistuksen liukas. Se hieno – tai siis edes hienompi – laukka oli oikeastaan mukavampaa kuin täysillä hurjastelu. Kaiken lisäksi ponini ei pyrkinyt plösähtämään sellaiseksi omaksi laahaavaksi itsekseen, jollainen se oli kovempien pakkasten aikaan ollut. Se kuunteli minua niin hienosti, että minun teki mieli pysäyttää se heti ja vähän halia sitä. Niin en tietenkään tehnyt. Ihan akkojen hommaa sellainen. Taputin sitä hillitysti kaulalle. Niin kuin cowboy. Tai niin kuin perusmikael.

    Ratsastuksen jälkeen olin tietenkin erinomaisella tuulella. Hevoseni käveli oikealla puolellani ja minä pyörittelin ohjanperiä vasemmalla kädelläni. Ajatus mölliluokan häviämisestä tuntui sillä hetkellä itse asiassa tosi siistiltä jutulta.

    ”Mitä sä täällä vielä teet?” kysyin Lolalta päästäessäni Apassin yksiöönsä.
    ”Olipa kivasti sanottu”, hän huomautti, mutta ei näköjään mitenkään loukkaantuneena.
    ”Mä tarkotin vilpittömästi että kuinka sä jaksat olla täällä kun et sä kauheesti mitään voi tehdä”, korjasin.
    ”No se nyt ei yhtään kuulostanu siltä. Sanoisit vaikka että ai kiva kun säkin oot vielä täällä, eikö sulle tuu tylsää kun et voi paljoa ratsastella.”
    ”No. Kiva kun sä oot täälä. Eikö sulle tuu tylsää?” toistin kiltisti ja hymyilin.
    ”Ei. Onhan täällä kaikki – Seela ja Emily ja hevoset ja kaikki.”
    ”Onks sulla kissaa?”
    ”Mitähän nyt taas, Mikael?”

    Ennen kuin lähdin ajelemaan kotiinpäin, kävin varaamassa maneesin parille sellaiselle päivälle, jolloin tiesin olevani äärimmäisen todennäköisesti lyhyessä aamuvuorossa. Kirjoitin varauslistaan Mikaeli ja Apassi mut muukki mahtuu.

    • #4642 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 85
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tää oli kyllä yks niistä hyvänmielen tarinoista! Kuvailit niin kivasti tuon missä Mikaelilla ja Apassilla oli ensimmäinen kunnon onnistuminen ja siitä tuli niin ilahtunut tunnelma, joka tuli vielä paremmin esiin kun edes kisojen häviäminen ei enää haitannut. Onnea ja tsemppiä Mikaelille ja Apassille!
      Oli myös kätevää kun laitoit linkit noihin ulkopuolisiin tapahtumiin ja hevoseen, niin lukija ei ihan tippunut kärryiltä että missä mennään.
      Pidän kovasti siitä miten kuljetat tarinaa eteenpäin, mutta mä heitän sulle leikkimielisen haasteen! Kirjoita joku kerta vaikka pelkästä hoitotilanteesta tai ratsastuskerrasta Apassin kanssa yksityiskohtaisesti, missä etenkin hevosen eleitä ja tuntemuksia ja liikkeitä kuvaillaan, ja vaikka Mikaelin fiiliksiä Apassista noin ylipäätään. Jos yhtään huvittaa!

      Se kuunteli minua niin hienosti, että minun teki mieli pysäyttää se heti ja vähän halia sitä. Niin en tietenkään tehnyt. Ihan akkojen hommaa sellainen. Taputin sitä hillitysti kaulalle. Niin kuin cowboy. oli ihan huippu kohta, se nimittäin kertoi hahmosta niin paljon niin lyhyessä ajassa. Ja voi kun Mikael näkis joskus ne halihetket mitä Jessellä ja Hurmoksella on..! 😀 Saat 1sp ja 1kp

  • #4753 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Tarina, jonka tarkoitus on kertoa Mikaelin luonteesta, ja joka on siksi niin kömpelö.

    Mikaelin vuoro, mut muukki saa tulla

    ”Mikael. Tiesiksä että meillä on varauslista maneesille?” Aleksi kysyi minulta varovaisen oloisesti. Pysäytin Apassin keskelle tallikäytävää.
    ”Tiesin.”
    ”Mä kuulin vähän semmosta että…”
    ”Totta joka sana! Sillon mä en tienny, enkä mä käsittäny että se on niin iso asia. Mutta ootsä kattonu sitä listaa viimeaikoina? Kuuluuko sen näyttää ihan siltä?”

    Viittasin tietenkin siihen, miten vähän maneesissa oli vuoroja tarjolla yhdelle viikolle kylmien säiden ja ratsastustuntien takia, ja miten Luukas vei seitsemästä kymmeneen vuoroa viikossa. Varmasti hänkin oli valinnut tallipaikan hevoselleen samasta syystä kuin minä: lähistöllä oli hyvä maneesi. Sen vuoksi minäkin maksan Hallavaan tallivuokraa, joka on maneesittomiin talleihin nähden aika korkea. Joku kerta vielä uskaltaisin ehdottaa, että edes muutamana päivänä yleensä Luukkaalle kuuluva, kaikkein suosituimpaan kellonaikaan kuuluva vuoro vapautettaisiin varauksista ja tarjottaisiin yleiseen ja yhteiseen käyttöön kaikille sellaisille, joiden poni ei vienyt koko maneesia. Luukkaallekin.

    Apassi seurasi minua korvat pystyssä maneesille. Pakkanen oli noussut taas ja loska jäätynyt. Hevosen kavioista kuului sellainen ritinä ja rouske, että minun askeleeni olivat kuin äänettömiä. Tiesin, että tämän päivämäärän ja kellonajan kohdassa maneesin varauslistassa luki Mikaeli mut muukki saa tulla. Minun nimeni yläpuolella luki Luukas.

    Se samainen Luukas oli paitsi mielessäni, myös ilmielävänä maneesilla ja katsoi minua rumasti, kun rämäytin oven auki.
    ”Siis nyt ihan totta-” hän yritti aloittaa marinansa minulle. Varoin, etten vahingossakaan muodostanut kasvoilleni minkäänlaista ilmettä. Nykäisin takinhihaani ylöspäin, kohotin paljaan ranteeni ylös ja naputin sitä etusormellani niin kuin siinä olisi ollut kello. Nyt oli Mikaelin vuoro. Mut muukki saa tulla.
    ”Kyllä sä voit siihen jäädä”, sanoin sille Luukkaalle taluttaessani Apassin sen kummempia kyselemättä keskelle maneesia.
    ”Ei kiitos”, hän vastasi äreästi. ”Mä vaan muistin että meillä olis vielä vartti aikaa. Sori.”
    ”Ihan miten sä haluat. Sulla on vieläkin kaunis poni.”

    Apassi ravaili reippaasti. Olisin tavallaan toivonut, että se poika olisi jäänyt. Ei hän ollut ehkä miellyttävintä juttuseuraa, mutta hänestä puhuttiin siihenkin nähden tosi rumasti tallilla. En olisi itsekään jaksanut olla kauhean mukava, jos minusta olisi koko ajan puhuttu sillä tavalla. Minä en usko juoruiluun. Olin jo todennut, että se poika oli vähän lyhytpinnainen ja rasittava, mutta en minä häntä suorastaan ilkeäksi tai hevosenrääkkääjäksi mieltänyt, vaikka sellaista puhuttiinkin. Kyllä maneesilla välillä piiska naskahteli, mutta tuskin turhan takia, niin kuin väitettiin. Sitä paitsi olinhan minä sitä poikaa käynyt ihan tahallani ärsyttämäänkin. Ei sekään ihan hirveän aikuista toimintaa ollut. Enää ikinä en edes katsoisi rumasti hänen päälleen – ainakaan en ennen kuin unohtaisin lupaukseni!

    Apassilla oli hyvä päivä, ja ihan pian unohdin sekä sen pojan että tunnontuskani. Pikkuhevoseni oli ketterä ja fiksukin. Spinit menivät ihan hyvin siihen nähden, että aikaa oli kulunut vasta kovin vähän ja minä olin varmasti maailman kehnoin opettaja hevoselleni. Se kuitenkin kompensoi toistaitoisuuttani antamalla jatkuvasti anteeksi ja yrittämällä ymmärtää. Osaisinpa olla samanlainen kuin se. Spinissä se jaksoi pitää koko ajan yllä eteenpäin suuntautuvaa liikettään. Se olikin monen hevosen ongelma, vaikka oikeastaan epäilinkin eteenpäinpyrkimyksen puutteen olevan kiinni kouluttajasta eikä hevosesta. Kun hevonen pyöri käytännössä paikoillaan, monelta taisi mennä ohi se, että sen etujalat kuitenkin liikkuivat käytännössä eteenpäin, vaikka sen pitikin askeltaa ristiin. Monesti näki ratsastajia pidättelemässä hevosia ohjista ja samaan aikaan vaatimassa spiniä. Apassi pyöri helpommin oikealle kuin vasemmalle. Syynä saattoi olla yhtä hyvin kipeä polveni kuin hevosen jäykkyys, joten en tehnyt kauheasti töitä asian korjaamiseksi sillä kertaa. Jonkun muun pitäisi välillä ratsastaa sillä, jotta näkisin, missä vika piilee. Sentään sen häntä ei enää huiskinut vihaisesti, vaan sain ihan itse päättää harjoituksen loppumisesta. Kai sitä ei hermostuttanut enää niin kauheasti, kun se tiesi mitä sen suurin piirtein piti tehdä.

    Ravailimme paljon. Kerta kerralta Apassi kuunteli paremmin painoapuja ja istuntaani. Se kääntyi ja kiihdytti herkästi, mutta jarruttaakseen se tarvitsi enemmän apuja. Ravista käyntiin siirtyminen oli helpompaa kuin laukan pudottaminen raviksi tai käynniksi. Pysähtyminen painoavuilla sille oli kaikkein epäselvintä. Ajattelin, että minunkin pitäisi ratsastaa enemmän muilla hevosilla. Vika saattoi olla kokonaan minussa.

    Unelmoin jo liukupysähdyksistä, mutta emme me sellaiseen pystyisi vielä pitkään aikaan. Apassin selän ja takaosan lihakset olivat aika huonossa kunnossa. Sehän oli möllöttänyt kauan ensin kiinniotettujen aitauksessa ja ollut sen jälkeen koulutuksessa ja kevyellä liikunnalla. Kesällä olisi aikaa kasvattaa sille sellaiset lihakset, ettei se istuisi vahingossa pyllylleen ja rikkoisi takajalkojaan, kun pyytäisin sitä pysähtymään. Ei, vauhdin hurman kokemiseen riitti toistaiseksi meidän taitotasollamme ja lihaskunnollamme vain laukkaaminen.

    Oli inhottavaa kävellä hikisenä talliin, vaikka pakkasta oli kaksi hassua astetta. Jäätynyt loska rusahteli jäähileeksi, ja minä odotin kevättä. Onneksi mustangilla on varma askel. Apassi ei paljoa hokeissaan huojahdellut, vaikka maa oli hirveän epätasainen. Se selviytyi hienosti karsinaansa ja tuntui olevan mielissään päästessään varusteistaan. Se saisi mennä vielä ulos.

    Uskaltauduin kääntymään tallituvassakin ennen kotiinlähtöä. Yleensä välttelen sellaisia paikkoja. Minulle on vaikeaa seurata keskustelua, jos moni puhuu samaan aikaan. En usko sen johtuvan ihan puhtaasta tyhmyydestäkään. Jos joku hiljainen aloittaa juttuaan ja äänekkäämmät alkavat puhua hänen päälleen, minulle tulee ahdistunut olo hänen puolestaan. Puhun itse varmasti koko ajan muiden päälle, mutta silloin kun se en ole minä, yritän hymyillä ja katsoa sitä hiljaista silmiin sen näköisenä, että minä ainakin kuuntelen. Ja kun olen kuunnellut parhaani mukaan ja vastannutkin, olenkin auttamattomasti pihalla valtakeskustelusta. Kavereiden kanssa pääsen kiipeämään takaisin kyytiin, mutta uuden porukan kanssa se on paljon vaikeampaa.

    Onneksi taukotuvassa oli kuitenkin vain muutama ihminen sillä kertaa. Miron minä jo tunnistin. Hän vilkaisi keskustelunsa lomassa kännykkäänsä. Ja tietenkin Lolan.
    ”Onks sulla siellä joku peli?” kysyin ja istahdin Miron viereen.
    ”Mä laitoin Mymmelistä kuvan Instaan. Mä laitan nyt monena päivänä kun se lähtee sairaslomalle”, hän sanoi ja väläytti puhelintaan.
    ”Huh huh. Hirvee määrä tykkäyksiä”, ihmettelin ennen kuin tajusin että oleellisempaa olisi kai ollut Mymmelin sairasloma kuin Instagram.
    ”Ei oo edes paljoo vielä.”
    ”Onhan. Apassin kuvat saa vaan jotain kolkyt tykkäystä. Ehkä ku Mymmeli on niin söpö..? Mä otin Apassista äskenkin kuvia maneesilla. Käyköhän siellä edes muita kun Luukas, kun se on aina siellä…”
    ”Me vakoiltiin sitä kerran!” Miro innostui Luukkaasta.
    ”Aika jännää! Mut hei, mä en ehkä ainakaa välttämättä tykkäisi että mua vakoiltaisiin. Jos se ei olis vaikka joku leikki, missä kuuluu vakoilla.”

    Tämä oli hyvä päivä, tuumin kävellessäni autolle. Apassi oppii koko ajan vaikka mitä, ja minä opin Miron avulla laittamaan Instagram-kuviini tageja. Kuulemma johtuu niiden puutteesta, ettei kukaan tykkää Apassin kuvista. Plösölläkin oli varmasti ollut hyvä päivä, kun se oli saanut jäädä kotiin kokonaisen kalkkunanpyrstön kanssa. Muutaman päivän kuluttua sitä odotti uusi pyrstö, koska maneesin varauslistassa oli minun nimeni.

    • #4758 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Mä tykkäsin tästä ihan erityisen paljon! Niinkuin jo heti alussa olikin maininta, niin mä opin tän aikana tuntemaan Mikaelia paremmin kuin aikaisemmin! Vaikka se onkin vähän tuollainen omanlaatuinen niin musta se on vaan tosi hellyyttävä ja hauska hahmo jonka puuhasteluja ja ajatuksia on hirmu hauskaa lukea. Mikael on sellanen kenestä mä voisin lukea vaikka kirjan. Päältä päin siitä saa ihan erilaisen kuvan kuin mitä se on sisältä, niinkun tuossa missä oli puhetta Luukaksesta (vaikka oikee kirjotusmuoto taitaakin olla Luukkaasta). Se että Mikael näkee enemmän kuin moni muu tallilainen eikä kuuntele juoruja, ja ottaa sen hankalan luonteen ihan erilailla vastaan. Siitä mä pidän! Plus tää maneesisota on hauska lisä joka synty ihan puolivahingossa.

      Jesse vois vaikka joskus testaa Apassia, vink vink. Siinä se ja Mikaelkin vois tutustua vihdoin ja viimein paremmin!

    • #4763 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Oon Jessen kanssa ihan samaa mieltä, tän tarinan jälkeen tuntuu että ymmärrän paljon selkeemmin mimmonen hahmo Mikael on. Vaikken kaikista luonteenpiirteistä pidäkään niin ihan lempparit on just noi miten se kohtelee Miroa ja mitä mieltä se on Luukkaasta ja siitä miten siitä tallilla puhutaan. Saat 1hp 1sp ja 2kp

    • #4809 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 113
      • Perus pullaponi

      tää ei ollu kyllä yhtää kömpelö! tarinasta tuli ilmi juuri sitä mitä halusitkin, eli Mikaelin luonnetta. kiva tutustuttava pätkä

    • #4815 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 104
      • Perus pullaponi

      Musta tää oli tosi kiva, tämmöne emmätiiä rento tarina? Musta sie kirjotat tosi kivasti ja kuvailevasti!

  • #4971 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kun muut olivat TT-kisoissa Hukkasuossa…

    Puristin Apassin ohjia ihan yksin vieraan tallin pihassa. Toinen meiltäpäin samaan suuntaan matkannut kilpailija olipuolittanut kanssani bensamaksut ja jakanut autonsa ja kuljetuskoppinsa. Toivoin, että Plösö olisi voinut olla siellä. Tai Inka. Taisin toivoa, että Lola olisi voinut olla siellä. Olisin kertonut, että minun banaanipuuni oli avannut uuden lehden. ”Mitähän nyt taas Mikael?” Lola olisi sanonut, ja kiristänyt Apassin satulavyön sen näköisenä kuin kyseessä olisi ollut hänen hevosensa. Inka ei hevosista välittänyt, mutta olisi sentään nojaillut trailerinseinää tuossa vieressä, syönyt irttareita ja kysynyt, saisiko hevoselle antaa yhden vanhat autot -karkin.

    En ole mikään jännittäjä, mutta no tottakai minua jännitti olla elämäni ensimmäisissä kisoissa ihan yksin hevoseni kanssa, olkoonkin että kyseessä oli pelkkä yhdeksän osallistujan möllitasoinen barrel racing. Olihan niissä pikkukisoissakin sitä jotain, vaikka ei se mikään Tie Tähtiin -cup ollutkaan, jossa se Lola ratsasti kilpaa. Vatsaan sattui, kun nousin Apassin selkään. Nojasin vasemmalla kyynärvarrellani satulan nuppiin. Yritin pitää silmiä kiinni, hengittää nenän kautta sisään ja suun kautta ulos rauhoittuakseni. Jos olisin ollut yksin asunnossani siinä tilassa, olisin varmaan puhunut ääneen, muka Plösölle, helpottaakseni oloani. En kuitenkaan kehdannut puhua Apassille niin julkisella paikailla.

    Aika käyttäytyi omituisesti. Hidasteli, niin että tunnuin katselevan tunnin verran satulanuppia, johon katseeni osui kun silmäni avasin. Hurahti sykäyksinä ohitse sillä tavalla, että tuntui kuin en olisi lämmitellyt ollenkaan ja pitelinkin yhtäkkiä ohjia kovin lyhyennäköisen kiihdytyspätkän alussa… Sydämeni hakkasi niin nopeasti, että se ehti lähettää verta liikkeelle ainakin kymmenen kertaa, kun hengiti yhden ainoan kerran oikein syvään. Ja sitten tajusin vaimeasti, että meidän täytyi kiihdyttää nollasta sataan puolessa sekunnissa.

    Kaikki jotenkin vaimeni. Tiesin, että siellä kuului ääniä, ja tiesin että kyllä me aloitustasoomme nähden jo lujaa pääsimme. Silti samaan aikaan aistin pelkän hiljaisuuden ja jotkin vaimeat sanat, joista en saanut selvää… Tuntui kuin olisimme laukanneet ihan hirveän rauhallisesti… Sillä tavalla kuin laukattiin kesäpäivänä pellonreunaa ihan omaksi iloksi, kilpailematta, hätäilemättä, pakenematta, tavoitteita vastaan kilpailematta… Ja ihan muutaman todellisen sekunnin kuluttua se oli ohitse. Kaikki alkoi saman tien liikkua ihan tavanomaisen kiivastahtisesti ja äänet palasivat. Ravasimme viimeiset askeleet pois. Pudottauduin Apassin selästä heti kun saatoin. Pussasin sen nenänpieltä. Varmistin tietenkin ensin, ettei kukaan kiinnittänyt meihin ihan hirveästi huomiota.

    Myöhemmin join Apassin kanssa kahvia ihan kaikessa rauhassa. Emmehän me nyt palkinnoille pääsisi, herranen aika, mutta oli ihan kohteliasta näyttää siltä kuin meillä olisi jotain mahdollisuuksia. Minulla oli yksinäinen olo, enkä siksi laittanut vain Apassia säilöön koppiin ja mennyt katselemaan kisoja. Rapsuttelin sen korvia hajamielisenä, join kahvia pahvimukista ja pommitin aina välillä viesteillä Inkaa ja Lolaa. Aikaisempi jännitys väsytti minua ihan hirveästi…

    Melkein tasan tunnin kuluttua luokka palkintojenjako olivat ohitse. Seisoin samassa paikassa hyvin hämmentyneenä pokaali kädessä ja ruusuke Apassin suitsissa. Katsoin Apassia ja Apassi minua. Epäilin jonkinlaista virhettä. Minun pitäisi varmaan pyytää niitä tarkistamaan tulokset uudelleen. En kehtaisi edes lähettää tytöille kotiin viestiä, että Apassi voitti. Koska eihän se nyt oikeasti ollut voinut niin mennä. Siellähän oli ollut ihan oikean kilpahevosen näköisiäkin hevosia!

    Apassin tarinassa OWR on lähitalli, koska alaisia tarinakisoja on niin vähän, ettei me kuppiin syljetä.

    • #5008 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Musta tuntuu että Mikael on alkanut silleen hiljaa hiipiä mun (aika lyhyelle) tykättyjen hahmojen listalle. Jotenkin pystyin niin hyvin samaistumaan tohon jännitykseen ja yksinäisyyteen, ja sun koko kerronta alusta loppuun tuki sitä mielikuvaa. Nautin tän lukemisesta. 1hp 1″koulu”piste ja 1kisapiste

  • #4979 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Koska en osaa kommentoimalla vastata Lolan tarinaan Bigsyn päiväkirjassa

    Enhän minä mitään tehnyt, tietenkään 25.2.

    Voi vitsit että olinkin poikki. Apassin kisat olivat olleet pienet, mutta olin jännittänyt niin kauheasti kilpailemista ja ihan jo automatkaakin, että en olisi jaksanut millään nousta aamulla sängystä. Lolakin oli soittanut, mutta kun lopulta puoli tuntia myöhemmin sain silmäni auki ja yritin vetää sukkaa väärään jalkaan sängynlaidalla, minulla ei ollut enää kunnollista muistikuvaa asiasta. Vastatuissa puheluissa kuitenkin oli Lolan nimi. Ja tallille oli mentävä. Päästin Plösön pihalle.

    Vaikka minä eläimiäni rakastan, sinä päivänä teki niin hirveästi mieli soittaa tallille, että tänään minä en tule, koska olen tosi kipeä. Söin aamupalaksi kauranryynejä, jotka lilluivat maidossa. Siis tekemättä niitä puuroksi tai mitään. Sitten harjasin hampaat ja ahtauduin Plösön kanssa autoon. Se jäi kyydistä Inkan luona. Meinasin ajaa ohitse Hallavan tienpäästä. Kun kävelin tallille, minulla ei ollut mitään muistikuvia siitä, mahdoinko lukita auton ovet vai en. No, ei sieltä kukaan mitään veisi. Jos joku jotain ottaisi, tarpeeseen täytyisi mennä!

    Minun hevoseni ei ollutkaan pihalla. Sen tarha oli ihan tyhjä. Haukotutti. Olinkohan minä sittenkin sanonut, että ottaisivat sen sisälle valmiiksi? Päätin mennä katsomaan.

    Mutta kun villihevonen ei ollutkaan karsinassaan yksin. Lola touhusi sen kimpussa. Sillä oli loimi yllään, ja epätasaisia lettejä pitkässä harjassaan. Oli silkkinauhat ja kaikki. Oikein viimeisen päälle.
    ”Lola mitä ihmettä?” minulta pääsi.
    Lola on outo nainen. En ymmärrä kaikkea, mitä hän tekee, enkä aina seuraa kaikkea, mitä hän puhuu. En kerta kaikkiaan ymmärrä ja pysy mukana. Kummallisinta hänessä eivät tosiaankaan ole hänen nopeat käänteensä ja kova vauhtinsa, vaan se miten hän näyttää aina siltä, kuin olisi halunnutkin törmätä minuun. Se taitaa olla vain hänen tavallinen ilmeensä, mutta en ole koskaan kokenut mitään sellaista. Yleensä ihmiset katsovat minua vähän kulmat kurtussa ja silmät sirrillään. Helena sanoi, että se tarkoittaa minun olevan kummallinen.

    Lola sanoi jotain, että olen muka huippu tyyppi, mutta en minä kauhean hyvin kuunnellut. Kuulin vain hänen äänensävynsä. Kai se oli se, joka sai minut toimimaan sillä tavalla. Minulle puhutaan harvoin sillä sävyllä, joka tarkoittaa kuulemma vilpittömän ystävällistä. Ja minä pidän siitä sävystä. Sen vuoksi minä karsinaan päästyäni suutelin Lolaa. Kun hän työnsi minut pois (”mitä sä teet?”) nauroin ja sanoin, ettenhän minä mitään tehnyt, tietenkään. Muistin kyllä sanoa senkin, miten Apassi näytti nyt melkein oikealta kilpahevoselta. Minun sydämeni kohdalla tuntui kutittavalta, kun katsoin niitä kaikkia Apassin kotitekoisia koristeita. Kuka nyt oikeasti viitsi nähdä noin paljon vaivaa minun takiani? Se tuntui hienommalta kuin mikään kisavoitto.

    • #4983 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 113
      • Perus pullaponi

      hei hä mitä, damn! onkoha näille tulossa joku romanssi… mikaelin fiilis tuli hyvin ilmi tekstissä ja oli helppolukunen mutta tietynlaine mysteerisyys säily yllätyksen paljastumiseen asti

    • #4990 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 104
      • Perus pullaponi

      Tykkäsin hirveesti, ku tää tarina oli koko ajan vähän sillai mysteerinen, mut ei sit kuitenkaa sillai. Ja sit toi loppu. En tiiä jotenki tahtoisin vaa et tää tarina jatkus asap ja jeejee kaikki ois ilosia😂

    • #5009 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Siinä missä viime tarinassa pystyin samaistumaan ihan tosi hyvin, niin nyt putosin kärryiltä ihan totaalisesti, koska en vaan vois kuvitella ite käyttäytyni noin. Mut ehkä Mikaelim hienous onkin just siinä että se aina yllättää outoudellaan ja kun vielä kirjotatkin sen kaiken niin uskottavasti ni ei voi kun nauttia kyydistä. En todellakaan malta odottaa mitä nyt käy. 1sp

  • #5058 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kyllä mä tämän vielä opin, vaikka nyt on taas tunne että ohi meni!

    Puhu mulle suoraan

    Nyt minä muistan sen klopin nimen. Se on Jesse. Jesse puri ihan aavistuksen alahuultaan keskittyessään tai empiessään. Hän silitti huomaamattaan oikealla etusormellaan vasemman kätensä rystysiä puhuessaan minulle, ja hänen äänensä oli hiljainen. Tällä tavalla lähietäisyydellä se menetteli, mutta silloin yhtenä päivänä maneesissa minun oli tehnyt mieli yhtenään kiekaista ”TÄ?” jotta en olisi joutunut niin pinnistelemään kuullakseni. Silläkin hetkellä, siinä Apassin ohjia maneesin keskellä pidellessäni mietin, pitäisikö minun sanoa jotain siitä. Että minulle täytyy puhua ääneen, ja mieluiten suoraan.
    ”Vitsi. Olisko mun pitäny lämmitellä tämä sulle?” kysyin kuitenkin sen sijaan kulmat kurtussa. Jessen katse lennähti välittömästi vasempaan silmääni, eikä hän hymyillyt. Hänen kätensä näpelöi hänen takkinsa vetoketjua.
    ”Ei?” hän vastasi sen oloisena, ettei itsekään tiennyt.
    ”Mä en nimittäin tajunnu. Kukaan ei ole ikinä ratsastanut mun hevosella.”
    ”Mä voin kyllä läm– mä voin kyllä itse, ei haittaa.”

    Se Jesse oli minun mielestäni ilmaissut kiinnostusta lännenratsastusta kohtaan, ja koska minulla oli oma lehmä ojassa, olin välittömästi ehdottanut, että hän ratsastaisi minun Apassillani. Hän saisi siinä mukavasti opetella ehkä jotain uutta, ja minä näkisin, johtuiko Apassin heikko spini oikeallepäin minusta vai hevosesta. Ja että miten sen jog, tai ravi ylipäätään oli alkanut sujua. Suunnitelma oli tuntunut minusta oikein erinomaiselta, mutta sitten, kun en ollut saanut nukuttua yöllä, olin ajautunut pyörittelemään ahdistavia ajatuksia. Olikohan Jesse sittenkään halunnut ratsastaa? Helena sanoi, että välillä minä tein sopimuksia ihan keskenäni, täysin toista osapuolta kuuntelematta, ja oikeassahan hän oli. Jos toinen ei saanut sanottua ääneen, ettei sovi, en minä sitä ainakaan ajatuksenluvulla ymmärtänyt. En kerta kaikkiaan ole kauhean taitava sellaisissa henkimaailman jutuissa. Ajatuksien lukemisen sijaan olin vain täräyttänyt Jesselle suoraan maneesin ovilla asiani. Että en enää tiennyt, halusiko hän tosiaan auttaa minua tänään ratsastamisessa, koska pakko ei ollut. Jesse oli katsonut minua suu supussa ja silmät suurina. Ilmeisesti hän ei ollut pitänyt ratsastamista ainakaan kauhean outona ideana, mutta tuollaisen kysymistä saattoi pitääkin. No. Tehty mikä tehty. En minä sitä sulavammin olisi osannut hoitaa kuitenkaan.

    Minun oli vaikeaa pyytää Jesseä ravaamaan Apassilla, kun hän oli hetken käveleskellyt sillä. Tajusin, etten ikinä pyydä mitään keneltäkään, paitsi Inkalta. Teen mielummin itse. Töissäkin inhosin niitä päiviä, kun StaffPointilta tai Opteamilta tuli vuokratyöntekijöitä apuihin, ja minun vuoropäällikkönä olisi pitänyt heitä opastaa hommiinsa. Minusta on kuitenkin jo ilman jatkuvia pyyntöjäkin ihan kohtuuttomasti vaivaa kaikille koko ajan, niin Helenakin sanoi. Jos olisin osannut, olisin kierrellyt ja kaarrellut ja vihjaillut, että haluaisin nähdä ravia. Kun en osannut, pyysin ihan suoraan. Voisitko ravata sillä.

    Siitä pääsimme seuraavaan ongelmaan. Jesse korjasi ohjien asentoa ihan kuin olisi kerimässä niitä tuntumalle. Sitten hän antoikin niiden valahtaa takaisin pitkiksi ja veltoiksi ja vilkaisi minua. Katsoin häntä epätoivoisena. Mitä minä nyt sanoisin?
    ”Epäsuorat – tiedäksä – Jesse se osaa epäsuorat ohjasavut. Osaatko sä?” kysyin anteeksipyytävästi irvistäen.
    ”Tota, en mä oo varma”, hän tokaisi ja hänen ryhtinsä valahti ihan aavistuksen.
    ”Se on ihan helppoa, ei hätiä mitiä! Käännät tänne vasemmalle niin liikutat vaan ohjaskättä vasemmalle kans. Se väistää sitten sitä ohjaa, joka osuu kaulaan.”
    ”Ai. Ai! No niin.”

    Hetken Jesse etsi kääntymävaihdetta molempiin suuntiin. Apassi oli lievästi hämmntynyt. Se maiskutteli kuolainta ja sen toinen korva osoitti minua kohti, vaikka yritin olla eleelläkään sitä ohjailematta. Kun Jesse sitten lopulta pyysi siltä ravia, se lähti pää matalalla rennonpuoleista hölkkää ja osoitteli taas molemmilla korvankärjillään taaksepäin, niin kuin kunnon ratsu. Ja minä olin siitä tavattoman ylpeä, vaikka en olisi sitä voinut kenellekään myöntää. Kyllähän hevosen oli ratsastajaansa toteltava. Ei sen pitänyt olla saavutus. Ja silti minä hymyilin itsekseni, koska se tuntui ihan saavutukselta. Enhän minä ollut nähnyt sitä ikinä kenenkään toisen ratsuna.

    Omasta mielestäni keskityin vain katselemaan Apassin ravia ja yritin puhua Jessen saamaan irti hyvää ja rauhallista jogia hevosestani. Aina välillä tajusin kuitenkin puhuvani kaikesta muusta siinä samalla. Haaveilin ääneen Helenan hevosesta, suuresta ja komeasta Nikistä, jota kauheasti ikävöin. Siitä, etten olettanut saavani tällaista ratsastuskoulumaisen luonteista risteytysponia, kun hankin oikean villihevosen. Siitä miten Ramses tapasi juoda aamukahvia kupistani aina kun silmä vältti. Apassin kisoista, ja etenkin siitä miten sellainen voitto ja ne kaikki runsaat onnittelut loivat minulle paineita oikeasti osata jotain tosi hienoa. Plösöstä, joka ei suostunut nukkumaan omalla pedillään, vaan ainoastaan joko sängyssä tai minun vaatteissani. Vaikenin vasta kun tajusin taas höpöttäväni. Harmitti. Ei ketään kiinnostanut minun typerät höpöttelyni. Miksen osannut ikinä olla vain hiljaa?

    ”Haluisiksä mennä parit spinit?” kysyin sitten ja yritin aivan kauheasti näyttää siltä kuin en tuntisi itseäni taas luuseriksi.
    ”Joo, vaikka! Voisin mä,” Jesse vastasi, ja se vaikka ja voisin mä oli taas sellaista kohteliasta kieltä, jonka merkitys ei ole minulle selvää. Joskus se tarkoittaa, että haluan. Joskus se tarkoittaa, että en halua, mutta sinun Mikael tulee tietää se äänensävystä.
    ”Kuule”, aloitin ja purin huultani. ”Mä oon sitten sillä lailla idiootti, etten mä ymmärrä, jos mulle ei sano suoraan”, töksäytin, mutta toivottavasti edes äänensävyni oli ystävällinen.
    ”Okei”, Jesse äännähti päätään nyökäyttäen, ”mä haluaisin kokeilla spiniä.”
    Suupieleni pyrkivät hymyyn. Kuinka helppoa minulla olisikaan, jos minulle puhuttaisiin aina noin.

    Sitten minä yritin auttaa parhaani mukaan Jesseä pyörittämään pikku Apassia. En voi väittää, että se olisi mennyt hyvin. Olin juuri ja juuri osannut opettaa Apassin hyvälle alulle, mutta kun minun piti saada omat ajatukseni spinistä siirrettyä toisen ihmisen päähän, se ei ollutkaan helppoa. Hevosen päähän oli paljon helpompaa siirtää ajatuksia. Minusta tuntui kuin olisin puhunut rikkinäiseen puhelimeen. Linja särisi, eikä koko viesti mennyt perille. Se oli samanlaista aina, kun yritin selittää jollekulle jotain muuta kuin kuulumisiani, tai pitää yllä muuta kuin tavanomaista höpöttelyä. Sanoin väärät sanat väärissä kohdissa. Puhuin yhdestä asiasta tarkoittaen ihan jotain toista. Eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, missä vaiheessa keskustelukumppaniani alkaisi ärsyttää. Ihmisillä ei ollut huiskivaa häntää niin kuin hevosilla, joten hermostuin välillä itse ajatellessani muiden hermostuvan. Kyllä ne Jessen ja Apassin temput kuitenkin spiniksi tunnisti, mutta sitä en niistä pystynyt mitenkään arvioimaan, oliko heikko oikea spini minun ratsastukseni vai jonkin hevosen kommervinkin syytä.

    ”Joko sua ärsyttää ja kyllästyttää?” kysyin lopulta.
    ”Mitä? Ei tietenkään”, Jesse sanoi, eikä minulla ollut aavistustakaan, oliko se totta. Yritin siis pitää omat hartiani rentoina ja unohtaa sellaiset ajatukset. En minä kai voisi uudestaan sanoa sitä, että en sitten ymmärrä minkäänlaista vihjailua? Helena sanoi, että toistelu on tylsää. Se taisi koskea juuri tällaista toistelua. Päätin uskoa, että tuota ratsastajaa ei kyllästyttänyt.

    Toistelemisen sijaan aloin kävellä Jessen ja Apassin vierellä sisäuralla loppukäyntejä. Minun oli kysyttävä, pitäisikö minun itse jäähdytellä hevoseni: mahtoiko olla jotenkin väärin pakottaa Jesse ratsastamaan niin kauan? Jessen mukaan se ei ollut mitenkään väärin.
    Yritin pitää puheeni minimissä. Uskoin, että lemmikit ovat aina neutraali puheenaihe. Kuka nyt ei koirista, hevosista ja rotista tykkäisi? Olin jo puhunut niistä Jesselle aika paljon, mutta nytkin kerroin välillä lauseen siitä, toisen tästä ja toivoin, että hän ymmärtäisi sanoa suoraan, jos puhuisin liikaa taas – siis niin kauan kun muistin murehtia puhumisiani. Yritin rajata aiheeni Apassin seuraaviin pikkukisoihin, jotka kävisimme kuunvaihteessa häviämässä. Ymmärsin muuten vasta seuraavana yönä, taas hereillä pyöriessäni murehtia sitä, että nyt minua pidettäisiin vielä leuhkanakin, kun sillä tavalla puhuin kisoista.

    Vaikka koen usein puhuvani eri kieltä muiden ihmisten kanssa, koin lyhyen ymmärretyksi tulemisen hetken maneesilla sinä iltana.
    ”Haluaksä jo pois?” kysyin Jesseltä, tai jotain siihen suuntaan.
    ”En mä tiedä”, hän vastasi minulle olkiaan kohauttaen ja Apassin menosuuntaan katsellen. Sitten minua vilkaistuaan hänen toinen suupielensä kohosi ihan aavistuksen. ”Joo, nyt on ratsastettu tarpeeksi”, hän sanoi, ja minä nyökytin hymyillen. Sen minä ymmärsin. Muistin myös kiittää häntä ratsastusavusta. Kyllä minäkin osasin jotain tehdä oikein.

    • #5060 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Voi vitsi! Mä en oikein tiedä mitä tästä tuumata. Kaikella hyvällä siis! Sä varmasti odotat jotain hyvää analyysiä ja sellasta rakentavaa kommenttia, mutta en mä vaan osaa!

      Siispä meen suoraan siihen mikä sua ehkä vois eniten kiinnostaa. Kyllä mä tästä Jessen tunnistin! Vaikka ei nää meidän hahmot selvästi kummallekaan vielä mitenkään luontevasti tuu, niin tää oli oikein hyvä alku ja mä uskon että me vielä opitaan!

      Noi yksityiskohdat oli tosi kiehtovia, niinkun oon sanonu mä tykkään hirveesti lukea minkälaisina muut mun hahmot näkee. Tässä tapauksessa ei pelkästään ne yksityiskohdat jotka toit Jessestä esille, vaan myös ne mitä Mikaelista tuli esille! Mä alan epäillä, että tää Helena ei ollutkaan kovin hyvä vaikute Mikaelin elämässä, ja se miten se kyseenalaistaa itseään lähes joka asiassa antaa sille lisää syvyyttä, jota ainakin mä vielä vähän kaipaan.

      Ihanaa miten sä osaat paljastaa Mikaelista aina vähän lisää joka tarinassa. Se tekee siitä hahmona mielenkiintosen, ja tarinoista myös! Tykkäsin tässä myös miten päätit laittaa Jessen Apassin selkään! Tän kohtaamisen kautta Jessen (sekä mun) mielikuva Mikaelista on taas muuttunu positiivisempaan!

    • #5061 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Oon Jessen kanssa samaa mieltä, että kerrot Mikaelista äärettömän mielenkiintosella tavalla aina joka kerta vähän jotain uutta.Ei ikinä mitään liian mullistavaa mutta kuitenkin sellaista mikä vahvistaa jo olemassa olevia ”epäilyksiä” joista ei aikaisemmin oo saanu vielä niin hyvin kiinni 👍 2sp

  • #5188 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Apassi, puhelias hevonen

    Apassi sanoi, että minun ei pitäisi soittaa Lolalle. Olin jo kaivanut kännykän taskustani ja kysyin siltä, että mikähän mahtaa olla syy tähän lausuntoon. Apassin mukaan Lola on iso tyttö: hän pärjäisi kyllä omassa kodissaan ihan ilman soitteluakin. Apassin mielestä sellainen jatkuva soittelu oli ahdistavaa. Sillä oli Helenan ääni, kun se sanoi niin. Puhahdin sille vähättelevästi ja työnsin sen turvan pois. Mistä sekään mitään tiesi? Minähän sen puheetkin dubbasin, jotten ihan täysin yksin joutuisi puhumaan! Kuuntelin kuitenkin hevoseni neuvoja sen verran, että laitoin vain viestin.

    Mikael:
    Plösö on tosi huolissaan ihan sen puolesta kyselen ooksä kunnossa siellä

    Pudotin kännykän takaisin taskuuni ja jatkoin Apassin harjaamista. Sen vuohisiin oli kasvanut pienehköt mutta koko ajan tuuhentuvat mustat tupsut. Se johtui kai Apassin elinympäristön kylmemmäksi muuttumisesta. Niiden selvittelyssä meni aikaa varsinkin kurakeleillä, mutta en hennonut leikata niitä poiskaan. Ne olivat aika hienot. Jos Apassi olisi isompi ja jykevämpi ja jotenkin jalompi, väittäisin kaikille sen olevan friisiläinen. Harmi, että se näytti kuitenkin enimmäkseen suomenhevos-puoliveriristeytykseltä. Friisiläiseni ei kauheasti tykännyt jalkakarvojen setvimisestä. Nosteli jalkojaan. Hännälläänkin huiski. Silloin nousin hetkeksi seisaalleni. Mistä minä tiesin, potkaisisiko se, kun se noin uhitteli? Kun kumarruin takaisin sen vuohiskarvojen pariin, harjasin ja otin kiinni niistä paljon voimakkaammin, eikä pikku Apassi pörhistellyt enää. Kai sitä oli vain kutittanut.

    Ajattelin tiukasti hevosta harjatessani sitä. Sen pitkissä jouhikarvoissa oli setvimistä. Ne kasvoivat aivan käsittämättömän nopeasti. Sen häntäkin laahasi jo maata. Minun pitäisi muistaa leikata se. En ole koskaan leikannut hevosen häntää. Miten siitä saadaan tasainen? Apassin häntä oli alhaalta asti niin paksukin, etteivät mitkään sakset pystyisi siihen, jos koko tupsun yrittäisi leikata kerralla. Paitsi ehkä oksasakset. Laitoin Apassin häntään silkkitippoja sitä selvitellessäni. Se sai jouhet luistamaan mukavasti. Sitä ei kuitenkaan olisi saanut käyttää. Helena sanoi, että jos sitä ei pese heti pois, se kuluttaa jouhet pilalle. Kuluttakoon, ajattelin. Apassilla on mitä kuluttaa. Ja sen jokainen yksittäinen jouhikin on niin paksu, että sietäisi kuluakin.

    Koko hevoseni harjattuani ja silkkitippoja häntään samalla hierottuani annoin periksi houkutukselle katsoa puhelinta. Taustakuvana oli Ramses. Sen naaman päällä oli ilmoitus kolmesta uudesta viestistä.

    Lola:
    Mikael

    Lola:
    Plösö on täällä

    Lola:
    Eikä kuulemma ole huolissaan

    Ai niin. Sinnehän minä sen olin vienytkin. Plösö oli erinomainen vahtikoira. Se oli uskottavan näköinen, vaikka ei se kenellekään mitään tekisi. Terapiakoiraksi minä sen olin oikeasti jättänyt. Olin puntannut sen takajalasta Lolan sänkyyn. Se oli vinkunut Sputnikin perään, mutta sitä ei kuulemma saanut nostaa ettei se putoaisi. Sitä paitsi Plösön ei kuulemma tarvinnut tulla sänkyyn, varsinkaan kun sen turkissa oli oksia aamun metsässä tarpomisen jäljiltä. No, kai Plösöstä seuraa olisi, vaikka se makaisi lattialla löysänä kuin koirantalja ja kyttäisi, tulisiko jääkaapista kenties jotain sillekin. Raaputin miettiväisenä nenääni. Pitiköhän tuollaisiin viesteihin muuten vastata?

    Mikael:
    Mä juoksutan apassin tuun sitjamä tuon jätskii

    Mikael:
    Soita jos on joku

    Mikael:
    Vai syötkö jätskiä

    Apassi luki viestit olkani ylitse. Se taisi ajatella, ettei naisille noin puhuta. Minä ojensin sitä ajatuksissani heti. Ne viestit menivät Lolalle, eivätkä keillekään naisille. Tyhmä hevonen. Laitoin juoksutusliinan sen riimuun kiinni, kapsonia kun meillä ei ole, ja lähdin taluttamaan sitä kentälle. Koko matkan se marisi siitä, että minun pitäisi päättää, mitä minä teen sillä, mitä Lola minulle sanoi silloin aamulla sen hirveän gerbiilien joukkotuhon jälkeen. Minä käskin sen pitää nokkansa kiinni, ja se sutkautti, että hevosella on turpa. Enkä minä voinut sanoa sille, että turpa kiinni, koska sellainen kuulostaa ikävältä. Sen sijaan maiskautin sen raviin heti kentälle päästyämme ja sanoin sille, että Lolan on parempi olla ilman minua. Minä olen iso vauva. Minä olen tyhmä ja puhun eläimille niin kuin ne ymmärtäisivät. Minä välitän kaiken maailman rumien hiirien, jotka ovat kylläkin anteeksi vain rottia, tunteista enemmän kuin omasta tyttöystävästä kun hänellä on vaikeaa. Kyllä Helena tiesi, mistä puhui, kun niin sanoi. Olimmehan me kauan yhdessä. Lolan pitäisi varmaan puhua Helenan kanssa, jotta hän ymmärtäisi kuinka paska jätkä minä olenkaan. Apassi käänsi korvansa minua kohti ja olin varma, että kyllä se ymmärsi puhetta. Ja että se kuuli minut, vaikka juttelin ihan hiljaa, ettei kukaan muu vain huomaisi minun puhuvan hevoselle.

    Päätin taas lujasti keskittyä ajattelemaan hevosta. Yritin analysoida sen ravia niin kuin parempikin hevostietäjä. En oikein osannut arvioida hevostani objektiivisesti, mutta minusta Apassi meni jo vapaatakin ravia tosi kivasti. Se tarjosi automaattisesti pitkää askelta ja rauhallista tempoa. Jos sen halusi hölkkäämään, siis kunnon jogiin, sitä sai pidättää istunnallaan aika paljon. Toisaalta kun sen sai hölkkäämään, se ei pyrkinyt enää väkisin kunnon raviin, vaan ratsastaja saattoi rentoutua. Tällä tavalla juoksuttaen en kuitenkaan saanut sitä hölkkäämään, vaikka yritin. Komensin sitä hidastamaan, ja se solahti käyntiin. Sen pyörivistä korvista ja kireistä suupielistä näki, ettei sillä ollut oikeasti aavistustakaan, mitä halusin, ja se ärsytti sitä. Unohdin siis hölkkähaaveeni siltä päivältä. Pitäisi juoksuttaa sitä ratsastajan kanssa, niin se oppisi. Ravuutin sitä molempiin suuntiin, ja sen jälkeen se sai laukata.

    Kun Apassi nosti laukan, näin sen pukittavan ensimmäisen kerran. Se potkaisi oikein kunnolla taaksepäin ja näytti sekunnin verran villihevoselta. Se pudisteli päätään niin että riimu kilisi ja liina oli päästä otteestani, mutta sen jälkeen se oli valmis laukkaamaan nätisti. Yhden illan liikuttamattomuus satunnaisesti ei siis aiheuttanut siinä tuon kummempaa. Uskaltaisikohan sen laittaa kesällä laitumelle edes muutamaksi päiväksi, vai tulisikohan se hulluksi? Mitä jos minä vaikka sairastuisin? Kuka sillä sitten ratsastaisi? Se Luukas-poika sen varmaan ottaisi hoiviinsa, kun kerran niin rakasti maneesiaan ja saisi sillä tavalla Apassinkin vuorot, ajattelin ironisesti. Joo. Luukas ratsastamassa risteytysponilla kuulosti yhtä hyvältä idealta kuin minä tanssimassa balettia. Ehkä Lola voisi hoitaa sitä. Lola, joka ei tiennyt, voisiko olla vain kaveri minun kanssani!

    Minun oli pysäytettävä Apassi, jotta saatoin puristaa hetkeksi silmäni kiinni. Suunnanvaihdos. Uusi laukka. Mikael Toivo Antero Kontiokorpi, nyt et ajattele muuta kuin hevosta.

    En minä kauheasti hevoseni laukkaakaan osannut analysoida. Selkälihakset sillä olivat kehittyneet, sen verran huomasin. Se kantoi itseään eri tavalla kuin ensimmäisinä päivinään, ja sen oli helppo nostaa laukka. Muistan, millaisia vaikeuksia meillä oli ollut juoksuttaessani sitä ensimmäisiä kertoja. Nyt se toimi kuin ihmisen mieli. Niin kuin normaalin ihmisen mieli. Ei minun.

    Apassi oli ihan hiljaa, kun talutin sen hakaansa. En harjannut sitä enää uudestaan. Se ei ollut hikinen tai mitään. Palaisin sitten illalla ratsastamaan sillä. Olin ihan tyytyväinen, ettei se kommentoinut enää mitään ainakaan siihen Lola-asiaan. Siitä oli tullut melkein yhtä puhelias kuin Plösöstä. Ja paljon nenäkkäämpi. Nyin sitä kevyesti toisesta korvasta hyvästiksi. Se oli niin kuin koirat: tykkäsi, kun sen korvia rutisteli ja hieroi. Isin höntti. Olisin pussannut sen turpaa, mutta kun niitä uusia nuoria hevosenhoitajia pyöri siinä, niin en kyllä kehdannut.

    Autolle kävellessäni katsoin taas puhelinta.

    Iskä:
    Mikael,
    Samuel tulee keskiviikkona. Ottaa Vilman ja koirankin mukaan. Tule sinäkin. Plösökin saa tulla.
    T. Isä.

    Lola:
    Joo syön

    Lola:
    Ei vaniljaa

    Lola:
    Eikä minttua

    Naputin hetken kännykkäni selkäpuolta kynsilläni ennen kuin vastasin

    Mikael:
    Mä tuon mansikkaa

    Istuin kyljistään kuraisen Saabin kuskinpenkille ja käynnistin auton. Puhelin piti vieläkin jotain ääntä, joten luin saamani viestit vastatakseni niihin vielä ennen ajoon lähtemistä. Minähän en tosiaankaan katso puhelinta ajaessani.

    Iskä:
    Mitä sinä nyt pelleilet? Ei tarvi tuoda mitään. Tulet vain. Puoliltapäivin. Puolipäivä on klo 12, ei klo 14.
    T. Isä.

    Mikael:
    Ei mitää joovoin tulla

    Mikael:
    Käyks mansikka

    Lola:
    Käy

    Mikael:
    Mä tuun siihen pian

    Ostin jätskiä ja niitä kokonaisia irtosuolakurkkuja, joita kalastellaan niistä isoista tankeista yksittäin kaupassa. Ajattelin, että Lola saattaisi vaikka itkeä. Minua itkettää aina, kun joku rotistani kuolee, vaikka en tietenkään sitä missään julkisesti kerro. Silloin tekee mieli syödä suolakurkkua. Ostin myös kaikille koirille sellaiset nahkarullat, joiden ympärille on kieritetty kanaa. Plösölle ostin siksi, että se on hyvä tyttö, ja muille siksi, että muuten ne olisivat kateellisia.

    • #5189 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 85
      • Koulutuksen tarpeessa

      Mä niin pidän sun tarinoista! Niinkun mainitsin jo niin tässäkin oli mielettömän hyvää dialogia, vaikka vasta lopussa tajusin että eihän Mikael oikeastaan puhu kenenkään kanssa ”kunnolla”. Eikai moni laskisi eläimelle juttelemista oikeaksi keskusteluksi, ja tekstiviestitkin on vähän siinä rajalla. Sait lukijan uskomaan että Apassihan se siinä juttelee enkä mä kertaakaan kyseenalaistanut sitä mitä se sanoi. Kyllä Apassi tietää mistä puhuu.

      Se että Mikael laittoi väärän viestinkin isälleen on just sellanen asia jota sä kirjoittajana osaat ajatella ja jonka just Mikael tekis. Tosi onnistunut yksityiskohta kertomaan Mikaelista taas! Muutenkin nään näissä tarinoissa kokoajan ihan selkeetä kehitystä, Apassissa ihan konkreettisesti sen kunnon ja ratsastettavuuden kanssa, ja Mikaelissa siten että vähitellen joka tarinalta sitä oppii tuntemaan paremmin. Tuntuu, että mä vihdoin osaan sanoa kuka Mikael on, vaikka samalla vielä siinä on paljon opittavaa.

      Kamalasti mun tekis mieli sosiaalisuuspisteitä tästä antaa mutta ehkä ne jää toiseen kertaan. Sen sijaan saat 2hp ja (ainakin) yhden tyytyväisen lukijan!

  • #5201 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Tämän piti tulla tänne jo aiemmin, mutta yritin muka hioa tätä. Silti en ole tyytyväinen – mutta jos saisitte edes ideasta kiinni niin olisi hyvä, kun kaunopuheisuus ei näköjään oikein nyt suju.

    Olisihan Lola nyt jonkin merkin lähettänyt!

    Kun Lola lähti kotoaan ja otti Sputnikkinsa mukaan, eihän sinne tyhjään kotiin enää mitään vahdittavaa jäänyt, ja se oli tarkoituskin. Ajatus oli, että Sputnikillekin voisi käydä huonosti, jos se jäi yksin. Sen sijaan se jäi minun kaksiooni, ja Plösö jätettiin sen autuaaksi lapsenvahdiksi. Ensin koirat toki ruokittiin. Plösö söi kahviasetilta pienen siihen asetetun märkäruokanokareen, eikä sanonut mitään, vaikka Sputnik melkein ui Plösön täydessä ruokakupissa ja söi oikein korvia myöten. Rotat kerättiin kirjahyllystä häkkiin ja häkin ovi laitettiin kiinni. Herkules antaisi muuten uteliaalle Sputnikille liian kovat lähdöt. Kaikki eläimet jäivät päikseen kuuntelemaan Radio Novaa ja nuoleskelemaan kalkkunanpyrstöä, niin koirat kuin rotatkin.

    Menimme Hallavaan Lolan kanssa samalla kyydillä. Minä ajoin Saabilla. Sanoin, että olin kaivanut kaupan tomaatista siemeniä, laittanut ne multiin, ja nyt ne kasvoivat kirjaimellisesti silmissä. Lola sanoi, että en taida olla ihan normaali. Tarkemmin ajateltuna olin samaa mieltä. Normaali ihminen olisi laittanut siemenet itämään jo helmikuun alkupuolella. Käsivarteni hipaisi Lolan käsivartta, kun vaihdoin vaihdetta. Imeskelin mietteliäänä alahuultani, enkä saanut muodostettua järkeviä ajatuksia. Johtuiko se Lolasta ja siitä pususta silloin aiemmin? Siitä mitä hän sanoi silloin eräänä aamuna, kun olin lähdössä hänen luotaan? Äh. Minulle oli varmaan vain tulossa taas aivokasvain. Epäilin aina aivokasvainta, oli kyse sitten pääkivusta tai tyhmyydestä. Tähän asti yhtäkään ei ole todettu. Minulla on myös useita syöpiä, kuten viimeksi käsivarren ihosyöpä, jota luulin aluksi lepraksi. Se kuitenkin parani kun rasvasin sitä.

    Hallavan pihaan kääntyessämme höpöttelin jo Samuelista, ja siitä miten olin ollut siellä isän ja äidin luona käymässä, kun Samuelkin oli kerran tullut. Lola katsoi minua vakavan näköisenä, mutta ei silmiin. Se jotenkin hiljensi minut. Jotain oli meneillään, enkä tajunnut mitä. Nousin siis pikimmiten autosta. Olinkohan sanonut Samuelia taas vahingossa Shmueliksi tai jotain? Jätin avaimet virtalukkoon ja jatkoin sinnikkäästi Samuelista tallille kävellessämme, koska hän se vasta loistotyyppi on! Samuel on minua nuorempi. Lakimies. Fiksu ja supliikki seurapiiri-ihminen. Kaikin puolin hyvä pikkuveli. Pelasin Samuelin kanssa jalkapalloa ja lentopalloa olkkarissa. Sitä varten meillä oli aina kuupalamput. Muunlaiset lamput me pelasimme nimittäin katosta alas. Samuel auttoi minua tekemään läksyt koululaisena, ja hänen koiransa Amanda se vasta onkin hyvin hoidettu ja hienoilla aineilla pesty!

    Minun hiukseni olivat sekaisin, vaikka en edes ollut käyttänyt pipoa. En toki nähnyt itseäni mistään peilistä. Päättelin sen siitä, miten Lola nojautui tallin ovella minua kohti, ojensi kätensä ja haroi niskahiukseni suoraksi. Hymyilin hänelle, mutta vain vähän aikaa, koska hymyyn vastaamisen sijaan hän näytti purevan huultaan. Hänen täytyi olla liian surullinen vielä hymyilemään, joten avasin hänelle oven ja päästin hänet edelläni talliin. Harmi, että hän joutui sietämään minua ja epäsiistejä niskahiuksiani, mutta kun muuksi en voinut muuttua. Olin kyllä harjannut hiukset aamulla! Olinkohan muuten sittenkään..? Yritin salaa sukia hiuksiani edes vähän paremmin kävellessämme hevosten haoille.

    Haimme hevosemme sisään. Apassi on siisti olento. Se ei montaa harjanvetoa tarvinnut ollakseen riittävän puhdas. Käytin aikaani lähinnä sen jalkojen tunnustelemiseen. Sillä oli minun nähdäkseni oivalliset jalat: niissä oli hyvät asennot, enkä tuntenut niissä ainoatakaan ylimääräistä paukuraa tai painaumaa, kuumotuksesta nyt puhumattakaan. Satula tuntui raskaalta, kun nostin sen hevosen selkään. Johtui varmaan siitä aivokasvaimesta. Suitsittuani Apassin vilkaisin nopeasti tallikäytävää kumpaankin suuntaan karsinan ovesta kurkistaen. Jes. Ei ketään. Halasin hevostani oikein kunnolla ja hieroin naamaani antaumuksella sen kaulaan. Se ei erityisesti pitänyt siitä, mutta sieti minua. Sen ilme oli ihan rauhallinen ja tyytyväinen. Sitä ei ainakaan haitannut, että en ehkä ollut harjannut hiuksia, ja että kohta minulla olisi kypärätukka.

    Talutimme hevosemme maneesille. Oli Mikaelin vuoro. Mut muukki saa tulla. Ja nyt Lola ja Bigsy olivat tulleet. Apassista oli tarttunut kai jotain puhdistamatta jäänyttä likaa naamaani sitä halatessani, koska Lola silitti sen pois poskestani peukalollaan. Kaikki se hiusten ojentelu ja poskensilitys – varmasti hän nyt ajatteli, että minä olen sotkuinen ja inhottava. Kun hän päästi minusta irti, käännyin työntämään jalkaani Apassin satulan jalustimeen ja sanoin, että Lola voisi jäädä koirien kanssa meille varmuuden vuoksi, ja että voitaisiin vaikka pelata Guitar Heroa pleikkari kakkosella. Lola sanoi vain ”voi vitsi, Mikael”, enkä tiennyt tarkoittiko se sitä, että pelaisimmeko me vai että emme. Päätin olla murehtimatta sitä vielä, koska on minulla Jak & Daxterkin, ja ehkä Tekken 3, ja voisimme mennä vaikka koirapuistoon jos Lola ei tykännytkään pelata, ja jos sekään ei käynyt, niin kyllä minä vielä jotain muutakin keksisin. Tehtäisiin vaikka sushia, koska sitähän minä en töissä saa tarpeeksi tehdä.

    Ei se ollut mitään vakavastiotettavaa ratsastusta, mitä me siellä maneesilla puuhasimme. Se oli sellaista, että jos se Luukas olisi meidät nähnyt, hän olisi kannellut Aleksille, että se Kontiokorpi ei sitten enää tarvi maneesivuoroja.
    ”Kato mitä mä osaan”, tokaisin Lolalle ja näytin Apassin spinin – vasemmalle tietenkin, ehkä vähän tehdäkseni jonkin vaikutuksen tai jotain.
    ”Ei toi mitää oo”, Lola tuhahti ja suoritti etuosakäännöksen, joka oli kai olevinaan spini. En oikein tiennyt, mitä sanoa. Onneksi Lola pelasti minut: ”Mikael, se oli siis vitsi.”
    ”No hyvä, mä ajattelin et miten sanotaan nätisti että se oli paska spini”, hörähdin helpottuneena, enkä ollut ollenkaan pahoillani etten taaskaan ollut käsittänyt.
    ”Mä ehkä hieman aavistelin sitä sun naamasta”, Lola nauroi, ja siitä naurusta minä tiesin, että hieman tarkoitti nyt, että tosi paljon,

    Apassin kanssa seuraava homma olisi ollut puomeilla rakennettujen teiden pujottelu, porttien meneminen, peruuttelu ja sen sellainen, mutta en millään viitsinyt rakentaa ratoja. Jos hevoseni olisi ollut lihaskunnoltaan siinä vaiheessa, että olisin voinut harjoitella sen kanssa liukupysähdyksiä, niin ai että, kyllä minä sitten olisin jaksanut treenata. Mutta sellaisessa operaatiossa olisin rikkonut sekä hevosen että itseni vielä siinä vaiheessa. Treenaamisen sijaan ratsastin niin kuin ratsastuskoulun oppilaat ensimmäisillä vuokraustunneillaan: tein kaikkea hauskaa epäjärjestelmällisesti sekaisin. Niin kuin laukkasin. Enkä muuten puhu mistään laukanvaihdoista ja temmonsäätelystä. Me menimme täysillä. Niin että tuli hiki. Niin että kypärätukka ei olisi vain mahdollinen, vaan aivan satavarma juttu.

    Ja liian nopeasti oli vierähtänyt kokonainen tunti. Nostin jalkani Apassin niskan yli enkä selän yli ja liu’uin alas selkä vasten sen kylkeä. Se vilkaisi minua, ja sen ilme oli ihan tyytyväinen. Sen pieni musta naama oli niin ilmeikäs, että se saattoi kertoa sillä mitä vain. Ja Plösö oli samanlainen. Apassi kertoi olevansa nyt rento ja tyynni, vaikka olikin vähän hikinen. Ja niin olin muuten minäkin. Teki mieli ottaa kypärä heti pois, mutta kun hiukset olivat nyt aivan varmasti vielä kauheammin kuin aiemmin tallin ovilla. Katsoin muka kännykästä kelloa, vaikka tiesin kyllä kellonajan. Oikeasti peilasin sen mustalta näytöltä, ettei kai vain naamassani ollut taas jotain likaa.
    ”Nii. Eli tuuksä meille?” kysyin samalla Lolalta.
    ”Niin se tais olla puhe”, hän sanoi, ja halasi minua niin nopeasti, etten ehtinyt edes sanoa, että ”mä haisen”. Ja hänen hengityksensä kutitti kaulaani, ja minä toivoin että hän jo päästäisi irti, koska muuten suutelisin häntä taas.

    Kun hevoset olivat taas haoissaan ja istuimme Saabiin, Lola katsoi minua taas sillä tavalla omituisen vakavasti.
    ”Mikael”, hän aloitti, ja hänen puheensa nuotti meni niin, että ka-tavu oli muita korkeampi. ”Mikael, mä oon aina halunnu kysyä sulta jotain.”
    ”No?” kannustin häntä samalla kun starttasin auton.
    Lola oli hetken hiljaa. Kun pääsimme päätielle asti, hän sai vasta kysyttyä asiansa, joka ei kylläkään ollut niin kummallinen, että sitä olisi oikeasti tarvinnut pohtia kokonaista pitkää minuuttia. ”Minkä takia sulla on vessassa enkelikissa-pehmolelu, joka on pyykkipojalla kiinni sun patterissa?”
    ”Ai! Se on Esco!”
    ”Esko?”
    ”Esco. Vessakissa Esco.”
    ”Es-kou?”
    ”Nii. Mä löysin sen kerran kadulta ja sit mä päätin et se on vessakissa Esco.”
    ”Vessakis– Mikael miks?”
    ”Emmä tiiä. Mä olin just muuttanu opiskeleen ku löysin sen. Se on asunu mun kaikkien asuntojen vessojen pattereissa, paitsi mun lapsuudenkodissa…”

    Ilta oli helpompi. Kun pelasin Guitar Heroa, en voinut ajatella samaan aikaan Lolan suutelemista. Yksi tilanne meillä kuitenkin oli. Pääsimme läpi sen vitsin Black Magic Womanin, joka on aivan sairaan rasittava biisi, ja jota pitää hinkata jotain neljämiljoonaa kertaa expertillä ennen kuin sen pääsee. Sitten tietenkin lysähdin väsyneenä sohvalle, koska onhan sen soittaminen rankkaa. Lola olikin yllättävän lähellä silmineen, enkä jotenkin saanut katsottua pois. Sen gerbiilihässäkän jälkeen oli selvää, että kyllähän minun olisi sallittua —
    Silloin minä sanoin jotain sensuuntaista kuin ”Lola, mä haluisin–”, mutta tulin kesken sen lauseen järkiini ja suljin suuni. Olisihan hän nyt minulle jonkin merkin tänään lähettänyt, jos se gerbiilinaamuinen väiteluse oli vielä voimassa. Jonkin pikkuruisen vaikka!
    ”Mitä?” Lola kysyi silloin jotenkin niin pehmoisesti, että meinasin kuolla, tai ehkä aivokasvaimeni vain valtasi lisää tilaa.
    Tokaisin siis ”kahvia”, ja nousin ylös niin että Sputnik säikähti ja kitara putosi sylistäni, mutta onneksi ei mennyt rikki. ”Valitse sä seuraava biisi mutta jos se on Message in a Bottle niin mä en kyllä pelaa!”

    • #5224 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Unohdin kokonaan kommentoida tätä vaikka kävinkin heti innoissani lukemassa. Mikael ja Lola on jotenkin ihan täydellinen pari ja toivon niille pelkkää hyvää, kirjoittakaa pliis lisää 😀
      Tästä 1hp 1sp ja 1kp

  • #5217 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Hevosten kanssa ei leikitä

    Mikael Kontiokorpi, lännenratsastuksen ihmemies ja hänen tulinen ratsunsa Apache Moon laukkasivat villisti kohti seuraavaa tynnyriä. Tulinen villihevonen, ihan oikea preerialta pyydetty mustangi Apache Moon painoi korvansakin luimuun saadakseen suoritettua erinomaisen tiukan käännöksen. Kontiokorven kengänkärki melkein hipaisi tynnyriä, mutta ei aivan, ja niin he kiihdyttivät viimeiselle tynnyrille. Kontiokorpi puristi ohjia oikeassa kädessään —

    ”Kato Mikael!”

    — Kontiokorpi keskittyi — Apassi — eiku Apache Moon venytti askeltaan vielä entisestään. Kontiokorpi katsoi nopeasti sivulle, kun kerran käskettiin —

    ”Mikael! Mikael! Mitä sä teet?”

    Tynnyrit katosivat. Apassi vaihtoi suostuvaisesti laukasta rentoon raviin ja minä ohjasin sen kohti vaaleanrusehtavaa puoliveritammaa ja sen pientä, varmaan vain ulkoilman takia niiskuttavaa kultatukkaista ratsastajaa.

    ”Hei Miro. Tuliksä opettaan mustaki kilparatsastajan?” kysyin pikkupojalta.
    ”Ei ku maneesin listassa luki että saa tulla — niin saaks tulla?” Miro kysyi vakavana ja silmät ihan pyöreinä.
    ”Tuu vaan.”

    Apassi ravasi hitaasti pää matalalla, kun Miro ponkaisi lainahevosensa selkään kevyesti kuin se olisi ollut poni, eikä Apassia parikymmentä senttiä korkeampi iso hevonen. Niin ne ovat pienet pojat flexaabeleita olentoja, ajattelin, ja huomasin hierovani polveani. Lopetin sen kyllä heti. Minä en tosiaankaan ollut niin vanha ja raihnas vielä, että alkaisin hieroskella kipeitä niveliäni ajatellessani terveitä ihmisiä.

    ”Mitä sä teet?” Miro kysyi. Hänen tammansa käveli parin metrin päässä meistä sisäradalla, ja sen käynti oli tuplasti nopeampaa kuin Apassin jog.
    ”Ai äsken? Mä leikin. Tietenkin”, sanoin aluksi hyvin vakavana, mutta hymyilin sitten.
    ”Mut sä oot aikuinen.”
    ”Niin? Aikuisetki leikkii. Mut yleensä kyllä salaa. Ja salaahan mä täällä leikin ennenku sä tulit.”
    ”Mitä sä sit leikit?”
    ”Mä leikin äsken tynnyrinkiertokisoja.”
    ”Ai jaa?” Miro ehti sanoa vakavasti vielä niin että se kuului minulle asti. Sitten hän oli jo kävellyt niin kauas, että kuulin pelkkää muminaa. En kehdannut huutaa TÄ?, joten kupristin vain käteni korvani taakse merkiksi siitä, etten kuule.

    Tein jonkin aikaa Apassilla kaiken maailman piruetteja yksinäni siinä nurkassa, johon jäin. Ihan minunlaisenikin maatianien saattoi havaita ihan konkreettisesti, miten paljon tarkemmin hevonen vastasi apuihin nyt kuin vaikka kuukausi sitten. Se oli ollut alusta asti toki kiltti ja miellyttämishaluinen, mutta se ei ollut vain osannut paremmin. Ja kun se oli oppinut, sen hermotkin olivat muuttuneet teräksisiksi. Sen häntä ei huiskaissut kertaakaan, vaikka pysäytin sen ja liikuttelin kokeilun vuoksi sen etujalkoja niin kuin se olisi sätkyukko. Sen toinen korva osoitti kohti Miroa ja isoa hevosta, ja ymmärtäähän sen: se ei tätä ratsukkoa tuntenut. Toisella korvallaan se kuitenkin kuunteli liikuttavasti minuun päin. Jos Miro ei olisi ollut siinä todistamassa, olisin halannut hevosta. Isin kulta, viitsi kuunnella isiä niin hienosti, vaikka ympärillä pyöri vieras hevonen ja tosi innokas ratsastaja. Vilkaisin Miroa ja kumarruin sitten salaa taputtamaan Apassia kaulalle oikein kunnolla, kun Miron selkä oli kerran meihin päin.

    ”Nii että voinks mäki tulla sitte leikkiin?” Miro kysyi hetken kuluttua ratsastaessaan taas ohitse. Ilmeisesti se oli jatkoa edelliseen keskusteluun.
    ”Niinku mitä? Mä en kyllä usko et tota mun leikkii voi leikkiä turvallisesti kaks kerrallaan”, vastasin vähän epäileväisenä. ”Käyks sulle joku toinen leikki?”
    ”Kapteeni käskee!”
    ”Mä häviän siinä aina! Etkä sä halua nähdä kuinka huono häviäjä mä oon.”
    ”Seuraa johtajaa?”
    ”Sama juttu.”
    ”No mikä sulle sitte käy!” Miro kysyi jo otsa vähän rypyssä ja painottaen sekä mikä että käy -sanoja.
    Yritin raapia ohimoani osin kypärän alta. Kutitti ja pisteli. ”Hei. Tehdään niin että mä näytän tallituvas sulle miten — öö — vaikka tehdään korttitemppuja. Niin jos ei leikitäkään hevosten kanssa?”
    ”Miksei!”
    ”Koska siinä voi käydä vahinko.”
    ”Säkin leikit just!”
    ”Mä oonki vähän tyhmä. Kukaan ei ollu vahtimassa mua. Mut nyt mä vahdin sua, niin älä leiki hevosen kanssa. Mä opetan sulle ainaki kaks temppua sitte.”

    Lahjonta tuotti tulosta. Sain jäädä nurkkaani hinkkaamaan Apassilla rauhallista laukkaa, jota Inka sanoi muuten ontumisen näköiseksi nähdessään sitä videolta. Mutta Inka ei ymmärrä. Apassi piti suunsa kerrankin kiinni, vaikka on hevoseksi melko puhelias ja mielipiteissään yleensä kärkäs. Kai sekin oli vähän vieraskorea, kun oli se vieras tammakin siellä ja kaikkea. Kyllä se jo Bigsyn aikana kehtasi minulle aukoa välillä päätään, mutta Bigsyn ja Lolan se tietysti jo tunsi hyvin.

    Aina kun Miro kiisi ohitse hevosellaan, hänellä oli joku kysymys tai kommentti, jota hän oli selvästi miettinyt aina vähintään puolen maneesinkierroksen ajan. Miksetsä laukkaa kunnolla? Miks ton ohjat on tolleen? Ooksä varma et toi oli villihevonen? Miten ne tädit kesytti sen? Onkse totta et Lolan gebliinit meni gebliinitaivaaseen? Mikset sä menny Tie Tähtiin -kisoihin? Tykkääksä tästä mun lainahevosesta? Näiksä kun mä tein äsken voltin? Se kaikki höpötys oli rauhoittavaa. Olen maailman huonoin puhumaan lapsille, mutta jotenkin aavistelin, että taisin olla itse aika samanlainen muiden silmissä kuin Miro minun silmissäni. En aina osannut vastata kaikkiin kysymyksiin, mutta Miro ei kyllä pelännyt kysyä mitään. Moni aikuinen olisi kai pelännyt vaikuttavansa tyhmältä kysyessään, ja piti siksi suunsa kiinni. Tajusin, että minä taisin vaikuttaa aika tyhmältä muiden mielestä, kun olin kuitenkin aikuinen, ja menin vain ja kysyin. Sen ajatuksen kohdalla rypistin otsaani ja murehdin pienen hetken, etten ikinä opi muistamaan, mitä kaikkea saikaan kysyä. Sitten pudistin päätäni. Mitä väliä? Minulla on jo äiti, Samuel, Inka, nyt Lolakin, ja vielä muutama muu, jotka taisivat pitää minusta.

    Kun Apassi oli kävellyt vielä loppukäyntinsäkin pää matalalla, huikkasin Mirolle, että nyt minä menen.
    ”Oota! Et sitte lähde ennen niitä korttitemppuja!” hän vielä huusi perään.
    ”En tetenkään! Millaseksi sä mua oikein luulet?” naurahdin hänelle viedessäni Apassia perässäni ovillepäin.
    ”Ihan kivaks kai?” Miro vastasi tosissaan retoriseen kysymykseeni, ja minulle valkeni miksi Samuelia välillä hymyilytti kovasti kun yritin keskustella hänen Vilmansa kanssa.

    Mikael Kontiokorpi, jännittävien korttitemppujen taitaja ja suuri velho, liukui hämärtyvään alkuiltaan Hallavan maneesin ovista maagisen hevosensa kanssa. Ilta — tai siis ainakin yö — oli taikurien ja korttihuijarien aikaa. Ja heidän mustien risteytysponiensa aikaa myös.

    • #5223 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Tää tarina sai mut niin hyvälle tuulelle! Rakastin koko ton tarinan teemaa, sitä miten hyvin alku ja loppu sopi siihen samoin kun toi koko Miron ja Mikaelin keskustelu. Onnituit taas kerran kuvailemaan Miroa tosi onnistuneesti ja tykkäsin siitä mitä ajatuksia se Mikaleissa herätti. 1sp ja 1kp

  • #5246 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Väsynyt kokeilu, nyt ei saa tuomita suoralta kädeltä!

    Apassi parturissa

    Puhe oli Alanasta. Tiedän itsekin, että minulla on huono nimimuisti, mutta tämän tyypin muistaisin tavanneeni, jos joskus olisin törmännyt häneen. Kai minä en sitten vielä ollutkaan tavannut kaikkia tallilta. Tämä Alana olisi katsonut minua päästä varpaisiin ja nyrpistänyt nenäänsä sillä tavalla, että sen inhon ilmeen olisin kyllä tunnistanut. Ja sitten olisin ilmeisesti jotenkin jäätynyt pelosta tai jostain. Koska Alana on kuulemma kauhea ihminen. Muiden puhuessa Miro kuiskasi luottamuksellisesti minulle, että se kiroileva maneesinvaraaja-hevosrääkkääjäkin oli suorastaan herrasmiesmäinen kaikkia kohtaan, jos tähän Alanaan vertasi. En viitsinyt kaikkien aikana sanoa, että ei Luukas varmasti ollut niin paha tyyppi. Vähän lapsellinen ja rasittava, mutta varmaan sekin johtui yksinäisyydestä. Vai oliko joku muka joskus mennyt juttelemaan hänelle, siis ihan kysynyt, että mitä kuuluu? Minun pitäisi selvittää se, mutta ei tosiaankaan heti. Jos kysyisin sellaista Luukkaasta kesken keskustelun, se olisi sama kuin toruisin Miroa siinä kaikkien ollessa paikalla. Ja täytyi kai muilla olla joku syy inhota Luukastakin. Ei kai kukaan järkevä ihminen pelkkien kuulopuheiden varassa usko kaikkia niitä väitteitä? Ei kai sellaisia ihmisiä ole? Kun en minäkään usko, vaikka en edes ole aina kaikkein välkyin.

    Olin jo pudonnut keskustelun suhteen kärryiltä miettiessäni ihan muutaman sekunnin verran Luukasta. Puhe oli kuitenkin edelleen tästä Alanasta, sen minä tiesin. Siinä vaiheessa satuin kuitenkin katsomaan kauempana istuvaa Lolaa samaan aikaan kun hän katsoi minua. Hänen silmänsä siristyivät tuskin huomaamattomasti ja hänen toinen suupielensä nousi yhtä pienen aavistuksen. Sillä tavalla hän hymyili minulle salaa. Olin opetellut sen ilmeen ulkoa kysyttyäni kerran, että onko sulla kivi kengässä vai. Lola oli nauranut ja sanonut, että ”ei kun mä hymyilin sulle, Mikael, sä et oo ihan normaali”, eikä minusta ollut koskaan tuntunut enemmän normaalilta. Mielikuvituksessani nousin siitä sohvalta ja vedin hänet kädestä Apassin luokse pussailemaan salaa. Tosielämässä pudistin päätäni sille ajatukselle ja nousin ylös. Voi voi, Mikael. Aivan niin kuin sellaiset ajatukset voisivat olla totta oikeassa elämässä.
    ”Mihin sä meet?” Miro havahtui keskustelustaan, joka ei tainnut enää edes koskea Alanaa.
    ”Leikkaan sen hevosen hännän. Tällä kertaa oikeesti”, ilmoitin. Olin tehnyt lähtöä jo ainakin parikymmentä minuuttia, mutta aina olinkin jäänyt istumaan.

    Apassi ei olisi halunnut tulla sisälle vielä. En ihmettele. Ulkona oli lämmintä, vaikkakin loskaista. Apassilla oli hyvät jalat. Sen kinttuja ei kosteuskaan saanut oirimaan. Helena aina sanoi, että jos hevosella on hyvät jalat, se on sitten hyvä hevonen. Mutta kuulemma jos hevosella on ruma häntä, koko hevonen on pilalla. Nyt minä kyllä leikkaisin, ajattelin. Vaikka vain ihan vähän. Niin että hännän voisi sitten korjata vielä, jos leikkaisinkin väärin. Sain Apassin kiinni, kun aikani silittelin sen päätä sen näköisenä, kuin en aikoisi sitä kiinni ottaakaan. Ruoka sitä ei kiinnostanut pätkääkään. Yritin kyllä rapisutella sen omaa kampaa, saksia ja harjaa ihan liian kuuman toppatakkini taskuissa, jotta saisin sen kiinnostumaan, mutta ei. Onneksi se piti sentään silityksistä. Nyin sen harjajouhia samalla kun talutin sen sisälle. Harjaa en kyllä leikkaisi. Vitsit kuinka se olikin paksu ja pitkä. Ihan niin kuin piirrettyjen elokuvien villihevosilla.

    Sidoin Apassin kahta puolin käytävälle. Yleensä hoidin sitä karsinassa, mutta valoa taisi olla siellä aika vähänlaisesti siihen operaatioon, joka meillä oli edessämme. Miten se nyt menikään? Pyyhe piti laittaa hännän alle, jotta häntä jäisi sitten tarpeeksi pitkäksi leikattaessa. Mutta millä ihmeellä pyyhkeen saisi pysymään paikoillaan, kun Apassi hermostui saman tien? Se huiskaisi melkein väkivaltaisesti hännällään ja polkaisi takajalkansa lattiaan niin että paukahti. Melkein pelotti. Kun se teki saman jutun toisella kerralla, en ollut varma, kannattaisiko minun yrittää enää. Mitä jos se potkaisisi minua päähän? Kuinkahan ruma sen hännästä tulisi, jos vain leikkaisin sitä nopeasti sen verran, että se ei laahaisi maata enää?

    Onneksi sain apua.
    ”Kannattaa oikeasti laittaa se pyyhe”, kuului ovilta.
    Nousin ylös. Olin saanut hännän selvitettyä ja putsattua, niin ettei hiekka heti rikkoisi saksia. Olin juuri kyyköttänyt Apassin takajalkojen vieressä ja ollut nipsaisemaisillani koko hännän yhdellä kertaa poikki.
    ”Se ei halunnu pitää sitä”, vastasin sille kalpealle ja ohuelle blondille, joka ei voinut sietää huonosti leikattuja häntiä. Hänen täytyi olla asiantuntija jouhien suhteen. Hänen hevosensa karva näytti yhtä pehmoiselta ja kiiltävältä kuin Samuelin koiran, Amandan karva, jota hoidettiin aivan sairaan kalliilla aineilla. Se oli näyttelykoira. Samuel sanoi, että se on turkkirotua.
    ”Katos nyt”, se blondi sanoi kävellessään lähemmäs. Vaikka hänen kätensä näyttivät siltä, että hän oli tullut tallille suoraan manikyyriltä, hän tarttui muitta mutkitta lattialla lojuvaan pyyhkeeseen. ”Tälleen ryhdikkäästi laitetaan tää. Eikä kysellä kauheesti että mitä se on mieltä tästä.”
    Apassi käänteli korviaan, mutta ei huiskinut hännällään. No jos nyt sitten nopeasti toimitte, niin annan olla, sen olemus sanoi. Olisin halunnut käydä vähän kehumassa sitä sen pääpuolessa, mutta en kehdannut. Kun en sitä pyyhettäkään ollut saanut pysymään sen hännän alla.

    Kuvittelen aina, etten tuomitse ihmisiä anakaan ulkonäön perusteella, mutta se ei taida olla ihan totta. Minusta oli ollut omituista, kun tuo blondi oli liannut kätensä ja karvannut puseronsa edellispäivänä omaa hevostaan siistiessään. Olin ilmeisesti tuominnut hänet heti sellaiseksi, joka teetättäisi tuollaiset hommat muilla ja kävisi sitten ratsastamassa valmiiksi laitetulla hevosellaan. Jo pelkästään hänen saappaistaan näki, että rahaa sellaiseen olisi kyllä ollut, ja ryhtikin hänellä oli kuin prinsessalla. Sellaisen ryhdin kanssa ei edes synnytä, vaan se tulee fyysisestä ja henkisestä harjoittelusta. Hanko Sushissa sellainen seisoma-asento kertoo, että asiakas haluaa muuttaa annoksestaan noin yhdeksää asiaa, ei välitä lisähinnasta, ja osaa kyllä käyttää syömäpuikkoja. En oikein tiennyt mitä sanoa, kun hän otti sakset vieläkin vähän hiekkaisesta kädestäni ja tarttui Apassin häntään. Yhtäkkiä se ei vaikuttanutkaan minusta enää kauhean hyvin puhdistetulta. Huomasin keinuvani kantapäilläni, kun en osannut päättää, pitikö minun nyt kyykistyä katsomaan miten häntä kuului leikata, vai pitikö minun pysyä ihan vain paikallani. Jonkinlaisena kompromissinä taisin siis kiitellä vähän liikaa ja tarjoutua hänelle maastoseuraksi, jos kelpaisi. Vaikka tuskin hänen hevosellaan edes maastoiltiin. Miten se olisi pysynyt aina niin siistinä, jos sillä oltaisiin rymytty pitkin pusikoita? Ja ne hänen saappaansakin — melkein häikäisi edes katsoa niitä.

    Mutta kyllä Apassille tuli hieno häntä! Minun oli liu’utettava sitä monta kertaa käsissänikin. Se loppui töksähtäen ja yhtäkkiä, kun aikaisemmin se oli ohentunut loppua kohti ja ollut aina vähän kostea. Se oli vähän liiankin hieno häntä tavalliselle risteytysponille. Mutta Apassi onkin vähän kuninkaallinen risteytysponi. Tai ainakin saattoi olla. Kukaan ei tiennyt sen vanhemmista mitään. Ainakin sen isä oli preerian kuningas…

    Siivotessani vielä tallikäytävää Apassin jouhista, Lolakin ilmaantui paikalle ilmeisesti Bigsyn kimpusta. Hän sanoi Apassin hännästä jotain, mutta unohdin sen heti, koska sen jälkeen hän haroi minun niskajouhiani puhuen jotain parturista. Minun oli peräännyttävä hevostani kohti ja yritettävä naurahtaa, mutta aika surullinenhan se rento esitykseni oli jopa omasta mielestäni. Joku päivä minä unohtaisin sen kaiken, mitä luettelin tässä eräänä iltana Inkalle. Että joo, Lola oli katsonut minun kanssani elokuvaia viltin alla. Ihan frendipohjalta. Ja jäänyt öiksi. Ihan frendipohjalta. Painanut kasvonsa kaulaani vasten, kun olin jo nukkuvinani. Ihan frendipohjalta, Mikael, muista. Apassikin oli sitä mieltä, että Lola halusi nyt vain vähän turvaa vielä pimeisiin iltoihin, ja sitäkin lähinnä Plösöstä, joka on hurja peto.

    ”Hienosti sä tän kyllä sait leikattua”, Lola kehui. Hän liu’utti Apassin häntää vielä kerran käsissään ennen kuin lähdimme taluttamaan hevosta takaisin ulos.
    ”En mä sitä leikannu”, huomautin hänelle.
    ”Kukas?”
    ”Se Lassen äiti.”
    ”Lassen äiti! Mikael nyt sä oot taas erehtynyt henkilöstä.”
    ”Ai taas! No mä luulin että se oli se. Se oli se joku blondi, joka kattelee aina tälleen”, sanoin ja yritin näyttää miten sen naisen suu oli ihan vähän supussa, pää pystyssä ja kulmakarvat ojennuksessa.
    ”No ei se kyllä Alana ollu. Se on ennemminki näin”, Lola tuhahti, nakkeli niskojaan, ravisteli hiuksiaan ja nosti nokkansa pystyyn.
    ”No joo, ei se kyllä sit se ollu”, myönsin heti, koska ei se nainen ollut tuolla tavalla ikinä elehtinyt, vaan pikemminkin hymyillyt vain jotenkin pidättyväisesti. Apassi nyökytteli kävellessään. Se oli samaa mieltä. Puhe oli ihan eri ihmisestä.

    Kun Apassi oli haassaan ja varusteet paikoillaan, hidastelin tahallani kävellessäni Lolan kanssa parkkipaikalle. Silti koko pitkällä matkalla en saanut kysyttyä, että haluaisiko hän tulla meille syömään jotain kana-aiheista ruokaa. Kai se minulle epätyypillinen epäröinti johtui siitä, että oikeasti olisin halunnut kysyä, että haluaisiko hän tulla meille ja seurustella minun kanssani, eikä syödä mitään kanaa. Olisin varmasti möläyttänyt sen, jos olisin avannut suuni. Onneksi osasin kerrankin pitää pääni kiinni.

    • #5325 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Tykkäsin ihan sikana siitä miten otit Alanan mukaan tarinaan. En osaa järkevästi ilmaista tätä mut onnistuit tosi hyvin siinä miten muut näkee Alanan, miten Mikael näkee Alanan ja sit jätit tilaa vielä sille millainen Alana oikeasti on. Lukijalle tulee sellanen fiilis että ei tää varmasti oo koko totuus tästä tyypistä.
      Ja sit vielä tää koko Lolan ja Mikaelin juttu saa niin hyvälle tuulelle 🙂 Saat 1hp ja 1sp

  • #5313 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Painava satula

    En jaksanut puhuakaan. Muistin sen tytön nimen, ja se oli Emily. Vai oliko se Molly? Kun liikaa mietin, en muistanut enää, kumpi nimi oli hevosen ja kumpi sen tytön. Ei, kyllä se tyttö oli Emily — minähän olin ajatellut, että onpa kiva nimi, kun olin puristanut hänen kättään ja sanonut olevani ”öötotamikael”. Nyökkäsin hänelle ja toivoin, ettei hän tulisi juttelemaan. Eikä onneksi tullutkaan. Olin niin poikki…

    Hoipuin kipeillä jaloillani hakemaan Apassin haasta. Se piti ehdottomasti liikuttaa. Ties millainen villihevonen siitä kuoriutuisi, jos jäisi päivä välistä. Apassi tarvi seitsenpäiväisen työviikon. Ja minä olin juuri tullut 12-tuntisesta työvuorosta. Rankasta, vieläpä. Vitsit kun asiakkaat häiristivät työntekoa. Onneksi hevoseni oli sentään tapansa mukaan hyvällä tuulella. Se taisi jo aavistuksen pitää minusta. Ainakaan se ei inhonnut minua, kun se hinkkasi kutiavaa nenänpäällystäänsä kyynärvarteeni kävellessämme. Taputin sitä kaulalle ja tajusin, miksi päätäni särki. Minulla oli asiakaspalvelupiilolinssi. Pomo oli ehdottanut sitä puoli vuotta sitten, eikä se ollut muuten oikeasti mikään pyyntö, vaan käsky. Lapset kuulemma pelkäsivät minua.

    Kävin tallin vessasa kaivamassa asiakaspalvelupiilolinssin pois. Oikeanlainen linssi ei kuulemma tunnu silmässä miltään. Tämä ei kai sitten ollut oikeanlainen. Samalla keikalla hain hevoseni harjat. Tuntui, etten jaksa nostaa satulaakaan. Miksei se Lola voinut nyt olla täällä, kun tarvittiin miehistä lihasvoimaa? Ei, ei Mikael, älä nyt ainakaan ajattele Lolaa.

    Apassi tiesi, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Harjasin sen selkää niin hyvin kuin taisin, mutta oikeasti minun teki mieli nojata sen niskaan koko painollani ja vaikka itkeä vähän. En ollut surullinen. Olin vain niin tosi, tosi väsynyt. Toivoin, ettei minulla edes olisi mitään hevosta, ja sen jälkeen toivoin, että en enää ikinä ajattelisi niin rumasti varsinkaan Apassin läsnäollessa. Se ei onneksi pahastunut, vaan kääntyi vain hamuilemaan takkini lievettä lempeästi kuin pehmohevonen. Se itketti minua vielä enemmän. Mutta emme me villihevosten kesyttäjät tietenkään itke, vaan harjaamme hevosen huolellisesti läpi.

    Satula painoi vielä enemmän, kun olin saanut hevosen harjattua. Paksu satulahuopa teki tahallaan kiusaa. Apassi vaihtoi jo painoa takajalalta toiselle, kun minulla kesti ja kesti. Jätin satulan etumaisenkin vyön löysälle. Kun sitten suitsin Apassin, jaksoin juuri ja juuri nostaa käsiäni. Onneksi viisas poni piti päänsä aika alhaalla, eikä liikahtanutkaan sillä kertaa. Minun oli rutistettava silmiäni kiinni ja irvistettävä. Apassi oli niin liikuttava. En välittänyt, oliko joku näkemässä, kun nostin sen päätä leuasta ja annoin pusuja sen ihan mahtavan pehmeään nenänpieleen. Isin oma rakas. Sanoin sille, että se on ”hyvä tyteikupoika”.

    En viitsinyt edes katsoa, onko maneesilla kenties joku. Varmasti oli. Menin nöyrästi kentälle, ja vaikka ulkona oli ihan varmasti plusasteita, naamaani pisteli niin kuin pakkasella. Työnsin jalkani jalustimeen, ja hitsi vie, minulla oli aina vain työkengät jalassani. No. Kai nyt tarjoilijankengilläkin voi hetken ratsastaa, kun ne ovat kuitenkin korolliset, tukevat ja tarralliset, ajattelin, ja ponnistin — mutta en päässyt Apassin selkään. En sitten millään. Pienen hevosen selkään, iso mies. Ketään ei edes näkynyt missään. Tavallaan se oli ihan hyvä: kukaan ei ollut todistamassa pomppimistani siinä minihevosen vierellä. Toisaalta kukaan ei ollut myöskään punttaamassa minua kyytiin. Talutin Apassin siis aidan viereen ja kiipesin siitä, eikä se ollut helppoa. Hevoseni on nykyään ihan siedettävästi paikoillaan selkään noustessa, mutta aidalle kiipeämiseni tuntui olevan sen mielestä epäilyttävää. Päädyin siis joka tapauksessa vatsalleni satulaan suoritettuani leijonanhypyn väistävän hevosen kimppuun. Onneksi siitä sain jo kampeuduttua sen kyytiin.

    Apassi, niin kiltti kuin yleensä onkin, huomasi heti heikot apuni. Alusta asti kaikki meni ihan pieleen. Se halusi ravata täysillä lämmittelyravista asti, enkä saanut sitä millään konstilla hölkkäämään. Menin jopa kiskaisemaan suutuspäissäni ohjista niin kuin idiootti, ja silloin se löi jarrut pohjaan niin että meinasin pudota. Toisaalta oli siinä hyväkin puoli. Ilmeisesti sen takajaloissa oli vähän enemmän poforttia kuin olin kuvitellut, ja pikkuhiljaa voisimme aloittaa niiden haaveilemieni liukupysähdysten harjoittelun.

    Apassi ei kuunnellut pohjetta, eikä varsinkaan painoapuja. Ihan niin kuin se olisi palannut ajassa taaksepäin, eikä olisi ymmärtänyt ollenkaan, mitä siltä halusin. Sen korvat pyörivät kuin propellit. Se otti sivuaskelia, huiski hännällään, ja tunsin miten sen etupää oli niin kevyen oloinen, että kohta se kohoaisi korkeuksiin. Teki taas mieli itkeä, mutta tällä kertaa turhautumuksesta. Enkä minä itke, en varsinkaan turhautumuksesta.

    Hetken jaksoin vielä yrittää, ja sitten hevoseni nousi ihan oikeasti takajaloilleen. Se ei tehnyt sitä sillä tavalla kuin elokuvien villihevoset, joiden päämääränä oli pudottaa ratsastaja selästään. Se teki sen hyvin hellästi ja varovaisesti. Sen tarkoitus ei tosiaankaan ollut karistaa minua kimpustaan. Näytti siltä, että se yritti herätellä minua, tai osoittaa jonkin pointin. Päästin silloin ohjat käsistäni ja valahdin ratsuni kaulalle. Se seisoi tukevasti paikoillaan, jalat vähän harallaan. Ei vitsit, mä en oikeasti jaksa, ajattelin sumeasti. Olin varma, että minulla on anemia. Leukemia itse asiassa. Kuolisin ihan kohta. Auttakaa.

    Varsinkaan Apassin kaltaisen hevosen kanssa ratsastusta tai muutakaan käsittelyä ei saisi lopettaa siinä vaiheessa, kun hevonen kiukuttelee. Silti tein juuri niin. Ravistelin jalustimet jaloistani ja heilautin suurin ponnistuksin jalkani sen takapuolen ylitse päästäkseni maahan. Pyörrytti ja silmissä sumeni hetkeksi. Oli otettava satulan nupista kiinni ja nojattava hevoseen. Onneksi se oli sillä kertaa paikallaan ja odotti, että jaksoin seistä taas. Olin laskeutunut vesilätäkköön ja avonaiset tarjoilijankenkäni uivat.

    Tallissa se Emily huomautti ohitse kulkiessaan, että olen kalpea. Yritin naurahtaa, että niinhän minä aina, koska olenhan ylhäistä ja siniveristä sukua. Tajusin, että en jaksanut vieläkään puhua, ja että edes minä en kerro yleensä aivan noin huonoja vitsejä. Otin Apassista tukea ja pyysin hartaasti, että Emily voisi tämän yhden ainoan kerran hoitaa sen puolestani, koska taisin olla kipeä.

    Jotenkin pääsin autolleni ja istuin hetken ihan velttona kuskin penkillä. Sitten soitin Lolalle. Lolahan on joku ambulanssin täti. Saisi tulla nyt hoitamaan minua. Sanoin, että en minä muuten soittelisi, mutta kun Plösö on huolissaan ja pyysi avukseen jotakuta, jolla on kaksi peukaloa.

    • #5326 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Voi Mikael, tää tarina laittoi miut ihan huolestumaan kun Mikael oli niin väsynyt ja surkea alusta loppuun, eikä tallilla olo piristänyt, pahensi vaan tilannetta. Nyt kyllä tarvitaan Lolan huolenpitoa! Saat tästä 1hp ja 1kp

  • #6193 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kontiokorven eka rodeo

    Kun olin sairastanut muutamia päiviä, osallistuin puolikuntoisena elämäni ensimmäiseen villihevosrodeoon. Juoksutin pukittelevaa Apassia, joka käyttäytyi niin tosi epätyypillisesti, että minua pelotti jo ihan juoksutuskin. Eteenpäin ajavat käskyt menivät läpi, joskin Apassi aina pukitti antaumuksella ennen kuin totteli. Hidastavia käskyjä se ei uskonut. Minun piti ajaa se nurkkaan ennen kuin sain sen vaihtamaan suuntaa. Silloinkin se oli sen näköinen, että se olisi käynyt päälle, jos en olisi pitänyt sitä piiskalla kauempana. En tosiaankaan tunnistanut rakkaaksi käynyttä risteytysponiani tästä villihevosesta.

    Kesti vaikka kuinka kauan ennen kuin hikinen Apassi rauhoittui ja uskalsin lähestyä sitä. Se oli edelleen kireä kuin viulunkieli, mutta ei tuntunut vihamieliseltä. Se seurasi minua nätisti kentän aidalle, jonka päälle olin nostanut sen satulan ja suitset. Varustin sen siinä, vaikka olisihan se kai pitänyt kuivata. Mutta mitä väliä — kohta se olisi uudelleen hiessä. En suinkaan olettanut ratsastuksenkaan sujuvan ongelmitta.

    Paukapääni, joka ennen sairastumistani seisoi jo aika hienosti paikallaan kun nousin sen satulaan, lähti nyt ravaamaan aina kun jalkani hipaisikaan sen jalustinta. Yritin muutaman kerran mielestäni aika kärsivällisesti, mutta sitten aloin nähdä punaista. On se kumma, kun ei äijä pääse oman hevosensa selkään! Silloin teki mieli lyödä. En tietenkään lyönyt. Ei se ole Apassin syy, että olin ollut kuumeessa liian laiska ja huono omistaja etsiäkseni sille hoitajan. Lyömisen sijaan solmin sen jalustimet satulan päälle yhteen, otin piiskan maasta ja ajoin sen laukkkaamaan. Juoskoon nyt, se piru, kun kerran juosta halusi. Toivoin ettei Miro ainakaan näkisi. Muuten minuakin sanottaisiin eläinrääkkääjäksi.

    Ennen kuin Apassin hengitys ehti tasaantua, yritin uudelleen sen selkään, eikä se vieläkään ollut juossut tarpeekseen. Avustin sitä uudelleen kunnon laukan löytymisessä. Kun se uskoi pysähtymiskäskyä, se sai pysähtyä. Sillä kertaa pääsin sen selkään ja saatoin kehua ja hyvitellä sitä, koska se väisti vain maltillisesti minua. Kyllä iskän poika osaa, jos se haluaa.

    Ratastus oli yhtä kauheaa kuin selkäännousuyritykseni heti kun pyysin muuta kuin käyntiä. Purin kieleeni ainakin kahdesti, kun Apassi hyppi ja heittelehti. Olisin ehkä muuten pysynyt sen kyydissä vähän kauemmin, mutta kun jalustin luiskahti jalastani. Suoritin telemark-alastulon suoraan vatsalleni niin, että ilmat iskeytyivät pihalle. Siinä henkeä haukkoessani tajusin kuitenkin hevoseni siirtyneen heti turvallisen välimatkan päähän jatkamaan raivoamistaan. Ei se sentään yrittänyt tappaa minua. Sen ajatuksen voimalla uskalsin kiivetä uudelleen kyytiin, vaikka sattui ja pelotti aivan järkyttävästi.

    Yhtä riehumistahan se oli alusta loppuun. En pudonnut enää, vaikka se olikin lähellä aivan hirveän monta kertaa. Aika nopeasti rodeoesitys tasaantui kuitenkin pieneksi pukitteluksi ja ihmeelliseksi hirnunnaksi. Lopetin ratsastuksen saman tien, kun saimme aikaan puoli kierrosta sellaista rumaa ravia, jossa Apassi edes kuunteli minua. En olisi jaksanut enää yhtään. Onneksi Apassi väsyi kaksikymmentä sekuntia ennen minua.

    Oli istuttava hetkeksi siihen paikkaan märälle hiekalle ja nojattava päätä polviin. Toivoin ja rukoilin, että tämä ei olisi tällaista enää seuraavalla kerralla, koska en minä tosiaankaan tätä halunnut. Halusin terveen ja varmajalkaisen maastoratsun, jolla saattoi leikkiä välillä heppakilpailuja. Kun läähätin siinä hikisenä ja vähän epätoivoisena, tunsin miten jonkun suloinen turpa laskeutui pieneksi hetkeksi olkapäälleni. Silitin Apassin pehmeitä sierainpieliä sormillani ja rakastin sitä, vaikka se oli kuinka raivohullu. Ja niin sekin ilmeisesti minua, koska se ei ollut vielä kuullut, ettei minunlaistani voi rakastaa. No minä en sitä sille kertoisi.

    • #6195 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 113
      • Perus pullaponi

      mikael parka! toivottavasti alkaa pian taas sujumaan : (

    • #6198 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Hei, jes! Musta tuntuu että tätä mä olen kaivannutkin. Mikaelia ajatellessani mieleen tulee höppänä, tyhmän hellyyttävä ja kärsivällinen. Kaikki mennään Apassin ehdoilla, isin kullanmurun.
      Mutta nyt, hahaa! Mitäpä mä luinkaan, ihan jotain erilaista ja uutta ja mielenkiintoista ja tätä mä haluan lisää! Vaikka samalla en halua, koska mitä ihmettä, Apassihan on juurikin sellainen varmajalkainen risteytysponi maastossa puksutteluun eikä mikään villihevonen, ja paha mielihän Mikaelin puolesta tulee jos niin ei olekaan.

      Pelko oli tässä ainakin mulle se asia joka kiinnitti huomion. Parissakin kohtaa uskalsit rehellisesti kirjoittaa Miksun pelkäävän, jota ei monet kirjoittajat tee! Huomaan itsekin että mun hahmot on usein sellaisia melkein epäuskottavan rautahermoisia, ettei hevosten kanssa mikään pelota, turhauttaa tai ärsyttää vain. Mutta vitsit, varmasti pelottaa kun noin iso eläin alkaa käyttäytymään oudosti tai uhkaavasti. En tasan usko ettei yhtään pelota! Mutta Mikaeliapa pelotti, ja silti hän nousi selkään saakka! Tosi mielenkiintoinen ratkaisu, melkein veikkasin tarinan alussa että Mikael päättää viedä Apassin takaisin tarhaan kun juoksutus ei onnistunutkaan.

      Mua kiinnostaa, mikä sai Apassin nyt noin villiksi. Vapaapäivät vai onko tässä takana jotain muutakin? Tajuaako Mikael että villihevonen ei sittenkään ollut paras hankinta? Vai ottaako hän haasteen vastaan paremmalla mielellä parannuttuaan?
      Sitten vielä. Ehkä se johtuu siitä mitä jo ylempänä mainitsin, että Mikael ei ihan ollut tässä elementissään, mutta mulle tuli sellainen olo että tästä vähän puuttui jotain. Ei mitenkään pahalla, mä tykkäsin ihan hirveesti! Mutta jotain sellaista Mikaelimaista puuttui, jonka voi täysin laittaa sairastamisen piikkiin. Ja voin mä olla väärässäkin, kunhan puen omia ajatuksia sanoiksi enkä oikeen oo hyvä siinä 😀
      Äläkä saa kriisiä, Mikael on aina Mikael vaikka mikä olis, tässä se näytti erilaista puolta itsestään joka on vielä lukijalle vieras mutta silti osa Mikaelia!

    • #6301 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Jesse puki jo niin hyvin sanoiksi munkin ajatukset etten keksi mitä uutta kirjottaisin. Musta tää oli tosi tärkeä tarina tähän väliin, hyvä muistuttaa että Apassi on ihan oikeasti villihevonen, luontokappale joka välillä tekee just niin kun sitä huvittaa. Kuitenkin se on myös aivan jäätävän ihana, ja viimeinen kappale oikein kruunasi koko tarinan. Saat 1hp ja 1kp

  • #6406 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Vakava keskustelu

    Kuukausi. Se on lyhyt aika. Se oli mennyt hujauksessa. Perjantaina meillä olisi Lolan kanssa kuukausi täynnä. Olin kertonut sen käsiäni väännellen ja ahdistuneena Inkalle, joka ei ollut ollenkaan ymmärtänyt. ”Mikael”, hän oli sanonut kulmat kurtussa ja suoraan vasempaan silmääni kiinteästi tuijottaen. ”Onko sulle tullu joku sitoutumiskammo?”

    No ei ole tullut. Pahempaa.

    En ollut vieläkään kertonut Apassille.

    Mutta tänään minä sen teen, ajattelin, ja nousin risteytysponini selkään. Se huiskaisi hännällään, mutta ei ottanut askeltakaan, vaikka minulla kesti iäisyys vääntää kipeä polveni oikeaan asentoon. Satulan kunnolla päästyäni hengitin syvään. Tallipiha oli hiljainen ja illat jo aivan valoisia. Olisipa Plösö ollut mukana. Se olisi pitänyt keskustelua yllä kiperän paikan tullen. Sydämeni hakkasi, kun ohjasin Apassin pois tallipihasta ja tuulensuojaan suurten mäntyjen reunustamalle hiekkatielle.

    Pahaa-aavistamaton Apassi-raukka hakeutui tien oikeaan reunaan painoapujeni perusteella. Se piti päänsä alhaalla. Maisemat olisivat olleet raikkaan keväisiä, mutta niiden sijaan katseeni jumitti hevosen niskassa. Seurasin miten sen lihakset liikkuivat, kun se otti tasaisen askeleen toisensa perään. Oikea.. Vasen.. Oikea.. Rousk-rousk, rousk-rousk, rousk-rousk sanoivat kaviot hiekkatiellä, ja joku lintu, jota en äänestä tunnistanut, jutteli epätasaisella mutta säännöllisellä sävelmällä…

    Apassin korvat alkoivat heilua edestakaisin kun lähestyimme sitä kohtaa, jossa oli hyvä ja turvallinen pohja laukata täysillä. Sen sijaan että olisin nojannut eteenpäin ja painanut nyrkkini ohjineen hevoseni niskaan, nojasinkin reilusti taaksepäin. Pysähdyimme saman tien. Apassi huokaisi. Hetken se oli aivan liikkumatta, mutta sitten ohjat värähtivät aavistuksen, kun se alkoi mutustella kuolaimiaan tylsyyteensä.

    Harvemmin puhun ääneen Apassille. Ei se ymmärrä. Se on hevonen. Se on niin kuin Plösö, että voin kuvitella sen lukevan ajatuksia. Ei kenenkään tarvitse tietää, että melkein uskon juttelevani eläimille. Päästin ohjat irti hevoseni mustalle kaulalle ja nypläsin satulanupin valkoisella paksulla langalla koristetikattua reunaa. Se oli jonkin verran rispaantunut. Tasin sormeilla sitä aika usein. Siinä hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut kuin kaukana, metsien toisella puolella ajavien autojen huminaa ja epätasaisen säännöllistä linnunlaulua, minä kerroin hevoselleni kaiken.

    Apassi. Isi on ollut kauan yksin, ja välillä isi on ollut yksinäinen. Mitä sanoisit, jos isillä olisi nyt oma kaveri? Meidän oma Lola, sama Lola joka tekee sinulle aina huulillaan ankkailmeen kun hamuilet hänen leukaansa kohti hänen rapsutellessaan sinua niskasta. Isi rakastaa sinua silti yhtä paljon, eikä mikään muutu.

    Laukkasimme hyvällä pitkällä suoralla taas niin kovaa, että tuntui kuin luut irtoaisivat loppuruumiista, tiesin ettei Apassia haitannut yhtään. Sitä kiinnosti vain sen tämänkertainen kierrosaika, jonka olin unohtanut kännykälläni mitata. Mutta sanoin sille, että se oli varmasti ainakin sekunnin nopeampi kuin viimeviikkoinen.

    Tallipihassa soitin Lolalle ennen kuin edes laskeuduin hevosen selästä.
    ”Mä kerroin Apassille et me seurustellaan”, sanoin tervehtimättä ja hyvin huojentuneena, ja Lola repesi nauruun linjan toisessa päässä. Minuakin hymyilytti.

    • #6411 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 104
      • Perus pullaponi

      Tykkään tosi paljon tästä kerronnasta! Sain tarinasta Hyvä fiiliksen, ja musta on kiva, että tää tarina oli just tällänen, en tiiä, tosi kiva!

    • #6436 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Tässä oli jotenkin sellanen kivan odottava tunnelma. Rauhallinen maastolenkki missä ei ole kiire minnekkään ja jutellaan hevoselle seurustelusta. Ainut mitä jäin kaipaamaan on Apassin mielipide asiasta! 😀 Saat 2mp

    • #6455 Vastaus

      Mikael
      Osallistuja
      • Postauksia: 69
      • Koulutuksen tarpeessa

      Harvemmin kommentoin kommentta, vaikka elänkin niistä, mutta nyt on kiitettävä Aleksin kommentista. Olen tehnyt nyt niin paljon muita tarinajuttuja, että välillä on vaikeaa muistaa, kuka on Mikael Kontiokorpi. Mutta nyt muistan taas! Kaikki kai puhuvat eläimilleen, mutta Mikael on se, jolle ne ovat vastaavinaankin. Tämä tarkkanäköinen kritiikki helpotti juuri elämääni tosi paljon, kiitos.

  • #6490 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Jarmo Tammisen valmennuksessa

    On aika yksinäistä omistaa lännenratsu Suomessa ja unelmoida vieläpä salaa kilpailusta. Olimme jutelleet siitä Apassin kanssa paljon. Meillä oli kaikki hyvin Pronssijoella, enkä koskaan ikävöinyt takaisin Tervajoelle. Olin niin pieni, kun lähdimme sieltä, etten siitä ajasta aivan kauheasti edes muista. Ja Apassi puolestaan ei ole käynytkään Tervajoella. Suomen aluerajojen sisäpuolella se on laskenut kavionsa maahan ainoastaan kerran Vantaalla ja sitten kotona Pronssijoella, ellei paria kilpailuamme oteta lukuun. Sitä ennen sen kaviot ovat kuluttaneet tasankoja mustangilaumassa. Ei sillä ollut siis mitään hinkua Tervajoen suunnalle. Miksi me sinne olisimme menneet?

    Sitten aloin kuulla huhuilua Jarmo Tammisesta. Googlasin hänet — tai oikeastaan Inka googlasi. Inka ei löytänyt hänestä erityisen paljoa tietoa. Löytyi Facebook-profiili, jossa hän oli profiilikuvassaan jonkun koiran kanssa, mutta hän ei ollut kuulemma päivittänyt mitään, tai sitten julkaisut olivat yksityisiä, mitä se sitten tarkoittaakaan. Muuta ei ollut. Jarmo Tamminen ei ole minkään lännenratsastuksen lajin multivoittaja. Silti moni sanoi, että hänet kannattaa tavata ja yllyttää pitämään muutama valmennus. Niin minä soitin hänelle. Hänen numeronsa sai nollakakkosesta, kun kysyi Jarmo Tammista Otsonmäeltä.

    Seuraavalla viikolla puhelun jälkeen lastasin Apassia varhain lämpöisenä aamuna kuljetuskoppiin, jonka olimme saaneet lainaksi. Olisin tavallaan halunnut Lolan matkaseurakseni, mutta Plösö oli ollut sitä mieltä, että se halusi Lolan luokse yökylään. Lisäksi Apassi oli alkanut marmattaa jo heti reissusta kuultuaan, että se ei sitten muuten minkään Lolan kanssa ainakaan reissaisi. Lola on kuulemma aina mukana joka paikassa, ja Apassi tarvitsi kipeästi isä-poika -aikaa kaksin kanssani. Tämän painostuksen alla sitten vastahakoisesti myönnyin: Plösö meni Lolan luokse ja minä lastasin Apassia yksin aamutuimaan.

    Matka oli helppo ja itse asiassa odottamattoman nopea. Eksyin vain yhden kerran ja soitin siitä Lolalle. Lola sanoi, että katso Google Mapsista, pönttö. Minä sanoin, etten osaa käyttää mitään Google Mapseja. Seisotin autoa vartin verran tienmutkassa kunnes Lola keksi missä olen ja ohjeisti minut puhelimitse oikeaan suuntaan. Muuta omituista ei tapahtunut.

    Jarmo Tamminen löytyi Hopiavuoren hevostallin pihasta. Hän kätteli minua niin että nivelet meinasivat irrota sijoiltaan ja avasi sitten trailerin takaseinän kanssani niin kuin olisi omaa hevostaan purkanut. Trailerista paljastui musta poninpylly ja taas liian pitkäksi kasvaneet häntäjouhet.
    ”Sillä on hyvät kintut”, Tamminen sanoi heti, ja minusta tuntui lämpöiseltä, vaikka olisinkin kai tarvinnut Inkan kertomaan, mikä sen tunteen nimi on. Mutta ne Apassilla on. Erinomaiset jalat. Näkihän sen nyt heti. Jalaton hevonen on ei käy kuin koiranruuaksi. Hyväjalkaisesta muulistakin taas saa erinomaisen lännenratsun.
    ”Sillä on liian iso pää”, huomautin kuitenkin varmuuden vuoksi, ettei minua ihan leuhkaksi luultaisi.
    ”Onneksi päällä ei laukata”, Tamminen totesi ja kiersi sivuovelle kanssani voidakseen kurkistaa heti Apassin liian isoa päätä. Apassi katsoi minua siellä syyttävästi. Että oma isä kehtaa sanoa, että omalla poikavauvalla on liian iso pää! Pyysin siltä anteeksi silittämällä sen poskea ennen kuin aloin peruuttaa sitä vaunusta. Isin Apassi. Isin Apassin täydellinen pää.

    Heti kun olin lämmitellyt Apassin reippaassa ravissa Hopiavuoren kentällä, tiesin, että huhut olivat ihan oikeassa. Jarmo Tammisen valmennukseen kannatti ujuttautua. Hän ei paljoa puhunut ravaillessamme, mutta tarkkaili jo silloin minun ja Apassin jokaista liikettä.
    ”Tynnyrinkiertäjä?” hän kysyi ensimmäisen kierroksemme jälkeen.
    ”Jep”, myönsin, ja taas minulla oli se lämpöinen olo, kun tiesin harjoittelumme tuloksien näkyvän Tammisenkin mielestä jo Apassin ruumiinrakenteessa.
    ”Näkee takajaloista heti.”
    ”Osaa se muutakin.”
    ”Voi olla. Mikä risteytys se on?”
    ”Must… Öötota, en mä tiedä. Joku kotikutoinen.”
    ”Ota poika selvää. Jos tommosella risteytyksellä saa noin hyvät kintut, niin…”

    Tamminen halusi nähdä liukupysähdyksiä, ja minä puolestani halusin vihdoinkin kommenttia Apassin spineistä. Apassin mielestä molemmat olivat hyviä ideoita. Se alkoi olla aika taitava, ja se oli jo useasti sanonut minulle, että meidän pitäisi kilpailla enemmän, jotta se saisi edes vähän esiintyä. Yritin aina toppuutella sitä: ei kannta kulta innostua. Suomessa ei ihan hirveästi lännenratsastuskisoja ole, ja jos joskus onkin, meidän lajejamme niissä ei järjestetä. Apassi sanoi olevansa valmis vaikka lajin vaihtoon, mutta aina silloin muistutin, että minä en ole. Minä en niin vain oppisi uutta lajia.

    Näytimme Apassin kanssa Tammiselle liukupysähdyksen, jossa onnistuimme sillä kertaa ihan nappiin. Oli sellainen olo, että teki mieli pitää vähän nokkaa pystyssä. Apassin takajalat eivät vavahtaneetkaan, kun se löi jarrun pohjaan. Ensimmäisillä kerroilla, joskus kevättalvella, olin pelännyt sen istuvan vahingossa koivilleen ja rikkovan hyvät jalkansa, mutta huoleni oli ollut jo silloin ihan turha. Apassilla ei ollut mitään vaikeuksia. Kun se suoristi koipensa, katsoin Tammista. Tuntui siltä kuin sydämeni olisi ollut ilmapallo. Jos olisin kehdannut, olisin valahtanut halaamaan hevostani. Mutta ei nyt niin voinut toimia.

    ”Ihan jees”, Tamminen kommentoi hiusrajaansa etusormellaan rapsutellen ja kulmiaan kurtistaen. Miten niin ihan jees! Sehän oli täydellinen. ”Aivan niinku sä luistaisit kaulalle sieltä. Onko sulla jotenkin hutera olo aina siellä, vaan vain nyt?”
    ”Ei mulla oo… Ei mulla oo mikään hutera olo?”
    ”Niin no. Jos sä ihan reteesti nojaisit jalustimiin vaan, niin saisit tosta terävämmän alusta asti. Koita.”
    ”Mulla on huono polvi”, vastustelin.
    ”Kumpi? Onkse kipe koukistaessa vai ojentaessa? Teepä kuule niin, että pidennät jalustinta vielä.”
    ”Mä oon aina menny näin…”
    ”Sitä suuremmalla syyllä. Pidennä vaan jalustinta, jos sä saat sitten nojattua niihin. Nyt pitää mun mielestä vähän soveltaa.”

    Kiihdytimme ja pysähdyimme uudestaan muutaman kerran: niin monesti kuin uskalsimme Apassilta pyytää etteivät sen jalat väsyisi liikaa ja se lopulta tosiaan istuisi niiden päälle. Huomasin eron jo, kun pidensin jalustimia vielä sen verran, että uskalsin nojata koko painoni niiden varaan. En ollut koskaan tajunnut, että Apassi oli hieman mutkalla jarruttaessaan, ja että pieni huojumiseni selässä johtui siitä. Viimeiseen liukuun Apassi kiihdytti yllätyksekseni räjähtävämmin kuin muihin. Tamminen sanoi sen johtuvan siitä, että se luotti minun olevan nyt tukevammin kyydissä. Apassi itse ei kommentoinut mitään: kunhan heilutteli korviaan ja hymyili. Sen liu’un jälkeen teki mieli heittää yläviitonen Apassin kanssa, mutta koska se reppana on hevonen, ei se olisi kuitenkaan osannut.

    Spineistäkin Tammisella oli sanottavaa.
    ”Eteenpäin. Eteenpäin. Eteenpäin”, hän hoki. ”Sen etupään pitää liikkua enemmän eteenpäin. Vielä enemmän. Katso nyt — pysähdy, mä näytän.”
    Istun Apassin selässä ja lepuutin käsiäni satulan nupin päällä, kun Tamminen veti hevostani oikeasta ohjasta. Apassi astui oikealla jalallaan sivuun, sitten vasemmalla ristiin — ja oli sitten kompastua ottaessaan seuraavan askeleen.
    ”Katso nyt tätä. Jos liike eteenpäin on vajaa, sen pitää varoa omia kinttujaan ettei se kaadu. Sun pitää siis ajaa sitä paljon enemmän eteenpäin, taivutat etupäätä enemmän sinne minne oot menossa ja käännät niin paljon kuin ikinä, niin se pyörii niinku hyrrä.”
    ”Mä oon koittanu. Se lähtee sillon vaan voltille.”
    ”Sitten käännä enemmän, mutta eteenpäin sun pitää sitä ajaa.”
    ”Mä luulin että meillä on hyvä spini…”
    ”No onhan se. Kyllä sillä luokkansa voittaa. Mutta sun ei saa tyytyä voittoon, jos sun hevosella on tämmöset kintut.”

    Olin aluksi ajatellut, että hyväksytty suoritus olisi riittänyt. Sitten olimme voittaneet ensimmäiset kilpailumme. Olin alkanut ajatella, että sijoitus riitti. Kun niitä oli tullut helposti, Suomessa kun taso ei ole niin kova kuin maailmalla, olin ajatellut, että tässä tämä oli. Tammisen vaatimuksista ymmärsin löysistyneeni. Voitto ei riitä, sata voittoakaan ei riitä, ja mitä merkitystä niillä edes risteytysponille on? Päätin siinä paikassa, että uusi tavoitteeni olisi kaivaa pienestä Apassista kaikki sen kyvyt esiin. Sehän rakasti työntekoa. Lukemattomien spinienkään jälkeen sen häntä ei ollut huiskaissut kertaakaan ärtymyksen merkiksi. Päin vastoin. Sen kaula ja etujalat olivat siinä asennossa, että se olisi halunnut pyöriä vielä.

    Loppukäyntien jälkeen luisuin alas Apassin satulasta. Se oli tehnyt hienosti oman hommansa, mutta minun menossani oli parantamista. Silitin sen kaulaa, koska en tosiaankaan kehdannut minkään Tammisen edessä pussailla mitään poneja. Sitten talutin sen valmentajani eteen. Itsetuntoni oli aika maassa, mutta se oli ollut sen arvoista. Minun oli tarkoitus antaa Apassin viettää yksi yö täällä haassa lepäämässä ja ajaa sitten huomenna aamusta kotiin. Halusin kuitenkin vaihtaa lennosta suunnitelmia.

    ”Jake”, sanoin Tammiselle, joka oli vaatinut minun kutsuvan häntä Jakeksi.
    ”Mitä?” hän vastasi, ja hänen katseensa hakeutui vasempaan silmääni, niin kuin kaikkien katse aina.
    ”Onko sulla huomenna aikaa?”
    ”Riippuu mitä sä suunnittelet?”
    ”Askellajien katsomista. Peruskamaa. Ei mitään rankkaa.”
    ”Tjaa… No voishan sitä. Periaatteessa.”

    Valmennuksen jälkeen Apassi hymyili hevosenhymyään aina siihen asti, kunnes jätin sen tarhaan, jossa se saisi viettää koko yökyläreissunsa. Varmasti sillä oli jo ikävä kotiin. Ajattelin soittaa Lolalle ja kysyä, miten se ja Plösö voivat. Ihan Apassin puolesta vain kyselisin. Ei mitenkään sen takia, että minun rinnassani olisi muka tuntunut omituisen kylmältä ja tyhjältä, kun jouduin menemään Kontiokorven paapalle yöksi ilman Lolaa, Apassia, Plösöä ja rottiani.

    • #6491 Vastaus

      Inka
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 8
      • Maitovarsa

      Sun kirjoitustyyli miellyttää tosi paljon! Kirjotit mukavan yksityiskohtaisesti valmennuksesta ja koko tarinan läpi säilyi rento fiilis. En oo ihan varma minkä lajin pisteitä tästä pitäis saada, mutta sovitaan vaikka 1 kp, 2 hp ja 1 sp.

  • #6515 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 69
    • Koulutuksen tarpeessa

    Mikaelin mustangikesä

    Apassista oli tullut aika hevari poniksi. Letti sillä ainakin oli sitä mukaa. Kun ratsastin kotona, jaoin sen harjan neljään osaan ja vedin joka osan kunnolla solmuun. Muuten sen harja oli joka paikassa. Koko ajan ohjien välissä. Luikerteli itsekseen satulan alle. Jäi kiinni joka pusikkoon ja keräsi kaikki oksat itseensä. Oikein lujaa laukatessa piiskasi joskus naamaani ja tunkeutui silmiinkin. Jos taas aioin ratsastaa ihmisten ilmoilla, aloitin aina tekemään Apassille koko kaulan mittaista ranskanlettiä, tein jossain vaiheessa aina virheen, kyllästyin ja vedin sen harjan neljään solmuun vasta sitten. Mutta nyt oltiin kotona. Neljä solmua riitti, ilman letitysyrityksiä.

    Mikaelin mustangikesä oli alkamassa. Olin antanut ihan itse tälle kesälle sen nimen. Suoristin Apassin selkään asettamani paksun huovan joka puolelta ja haroin hevoseni niskavilloja varmistaakseni, ettei jouhia jäänyt sen alle taas heti kättelyssä. Ajattelin mennä maastoon mustangikesän kunniaksi. Tämä oli ensimmäinen kesäni hevosenomistajana. Eivätkö kaikki käy kesäisin maastossa vähän väliä hevosineen? Apassi ainakin halusi mennä. Se paineli turvallaan karsinansa oven sisäpuolta kokeillessaan, olisiko se jäänyt auki. Ei ollut. Nostin raskaan satulan sen selkään ja kiinnitin molemmat vyöt.

    En ollut kertonut Apassille vielä ihan kaikkea, enkä aikonutkaan. Mustangikesän kohokohta, oikea mustangiretki, sai olla sille yllätys. Hallavan kesäleiristä oltiin kyllä juteltu. Olin laskenut, että leirille meneminen omalla hevosella tulisi itse asiassa halvemmaksi kuin muualle muutamiin valmennuksiin matkustaminen. Minulla ei ollut aikomustakaan ryömiä mihinkään telttamajoitukseen yöksi kipeän polveni kanssa, ja noin puolet ratsastustunneista jouduin skippaamaan, koska ne olivat estetunteja. Apassilla ei toki hypitty, mutta vaikka olisin saanut lainahevosenkin, ei minun polvenikaan olisi sellaista kestänyt. Silti pelkästään Dineon tunnin takia leirimaksu kannatti maksaa. Hän oli ennenkin viitsinyt keksiä sellaista ohjelmaa, joka sopi minulle ja Apassille. Muutkin sopivat tunnit voisivat olla positiivisia yllätyksiä, vaikka vähänhän se söi miestä muita kymmenen vuotta vanhempana ja raihnaisempana osallistua ponileirille. Apassi oli kuitenkin ehdottomasti halunnut mukaan. Se sanoi, että olin laiskistunut viimeaikoina hevoshommissani, ellei Jarmo Tammisen valmennuksia laskettu. Se sanoi tarvitsevansa tällaisen perheloman. Sitä se ei kuitenkaan ottanut kuuleviin korviinsa, että suurin osa meidän perheestämme ei itse asiassa ollut tulossa sen kinuamalle perhelomalle. Plösöäkään ei voinut ottaa mukaan tallille, tai se pyörisi jaloissa ja söisi kavionpaloja niin että sen maha menisi kuralle.

    Nousin Apassin selkään vasta kun olimme kävelleet tallipihan poikki. En minä inhonnut ratsastuskoululla pyörimistä, vaikka olinkin muita vanhempi. Siinä oli ehdottomasti hyvätkin puolensa. Maneesista ei ollut tarvinnut tapella enää keväällä. Henkilökunta oli tietenkin miljoona kertaa asiantuntevampaa kuin tavallisilla puskatalleilla, ja kuka tahansa henkilökuntaan kuuluva osasi ratkoa ensimmäisen oman hevoseni kanssa kohtaamiani ongelmia. Niin moni asia oli minulle uutta, etten olisi uskaltanutkaan olla millään pienellä yksityistallilla! Sitä paitsi ratsastuskouluissa parasta oli se, että siellä kasvatettiin tulevaisuuden hevosihmisiä. Apassikin rakasti, kun tuntiratsastajat joskus pysähtyivät sen luokse. Pikkutytöt tykkäsivät hevosestani, vaikka usein puhuivatkin minulle vain jos kysyin jotain. Yritin olla ystävällinen ja kiltti, vaikka en osaakaan puhua lasten kanssa. Joku noista naperoista voisi kasvaa joskus Apassin hoitajaksi, sen eläinlääkäriksi, kengittäjäksi tai sen tulevaisuuden kotitallin omistajaksi. Tai vaikka minun anesterialääkärikseni…

    Kun käveleskelimme Apassin kanssa jo melko tutuksi käyneitä maastoreittejä kaikessa rauhassa, en voinut olla haaveilematta oikeasta mustangiretkestä sen kanssa. Mitähän Apassi tykkäisi villihevosista? Olisiko siitä kiva nähdä ne, vai tulisiko sille niistä vain koti-ikävä? Vai olinkohan minä sille jo tarpeeksi rakas, ettei se olisi kaivannut takaisin? Muistikohan se sitä aikaa, kun se oli vielä preeriakiusattu reppana? Tykkäisiköhän se pitkistä ratsastusmatkoista ja taivasalla aitauksessa nukkumisesta? Sitten kun lopulta kertoisin sille tästä reissusta, jännittäisiköhän sitä yhtä paljon kuin minua?

    Kun puolimatkassa laukkasimme Apassin kanssa niin lujaa kuin se kavioistaan pääsi, minä kuvittelin olevani jo retkellä. Olimme laukkaavinamme niin että hiekka pöllysi. Vain Mikael ja mustangit.

    • #6516 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 867
      • Lauman johtaja

      Taattua Mikael ja Apassi -laatua taas. Oon jotenkin tykästynyt noihin Apassin ajatusten esiin tuomiseen ja siihen miten Mikael ottaa sen oletetut tunteet huomioon, kuten vaikka tuon mustangiretken suhteen. Tykkäsin myös tosta ratsastuskoulussa matkailun pohtimisesta, oikein rupes hymyilyttämään. Saat 1 hoitopisteen

Vastaa aiheeseen: Apassi

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi:




Siirry työkalupalkkiin