Apassi

Foorumit Päiväkirjat Apassi

Tämä aihe sisältää 27 vastaukset, 9 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Nio Luosujärvi 1 viikko sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #4281 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 38
    • Koulutuksen tarpeessa

    Apache Moon

    Apassi on arviolta vuonna 2013 syntynyt mustangi. Se päätyi Mikaelille Newa Road Ranchin mustangiensuojeluohjelmasta. Se on luonteeltaan nöyrä, mutta sen koulutus ja uuteen elämään totuttelu on pahasti kesken. Apassista tulee isona harrastehevonen.

    Apassi

    Apassin kuvan linet on tehnyt liquidpoulpi/dA

  • #4282 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 38
    • Koulutuksen tarpeessa

    Mikael ja mustangi
    17.1.2019

    Parkkipaikan peittävä pakkaslumi nirskahti, kun nousin maihinnousukengilleni Saabista. Villihevoseni kuljetuskopista ei kuulunut pihaustakaan. Olin kuullut, että hevoseni oli jo tottunut matkamies, mutta monivaiheinen viikkokausia vienyt matkamme tänne olisi käynyt varmasti kaikkien hevosten hermoille. Olkoonkin, että tänään, viimeisenä matkapäivänä, oli taitettu vähiten kilometrejä.

    Kauempana oli villihevosen uusi koti, kivinen talli. Parkkipaikka rajautui maneesiin. Molemmista rakennuksista kajasti valoa, joten näin hyvin nirskutella tallia kohti etsimään jotakuta kertomaan mihin minun tuli sijoittaa uusi lemmikkini. Villihevonen jäi vaunuunsa niin hiljaisena ja harmittomana, etten taaskaan meinannut uskoa sen olevan oikeasti olemassa.

    Tallissa huomasin ensimmäisenä jonkun pikkupojan ihan yksinään. Ajattelin heti, että siinä on kiltin näköinen pieni hevosenhoitaja, tai peräti ihan ratsastaja.
    ”Heippa”, tervehdin häntä ja koetin hymyillä kävellessäni häntä kohti. Ellei oman lähisuvun tuttuja lapsia lasketa, en taida osata oikein olla lasten kanssa. Pitääkö lapsia kätellä? Pitikö minun edes esittäytyä, jos kyseessä oli kuitenkin joku ratsastuskoulun oppilas, enkä minä vielä mitenkään kuulunut talliin? Pelkäisiköhän se enkelinnäköinen lapsi minua, kun olin kuitenkin vieras setä ja hän oli yksinään? Ei – ei hän näyttänyt ainakaan pelkäävän.
    ”Hei”, hän vastasi. Reipas poika.
    ”Kuule. Voisitkohan sä vähän auttaa mua? Mä etsin semmosta kun Aleksi.”
    ”On se täällä. Ehkä tuolla toisella käytävällä. Kyllä sinne voi mennä.”
    ”Kiitos.”
    Epäröin vielä hetken ennen kuin lähdin. Olisiko minun sittenkin pitänyt kertoa nimeni? Äh. Varmaan se pikkupoika oli vain käymässä. Minun pitäisi tosiaankin saada jostain selvitettyä, miten lapsille pitää puhua…

    Sisempänä tallissa tulin kyselleeksi Aleksia seuraavaksi häneltä itseltään. Minua osattiin odottaa.
    ”Ja sulla on mustangi? Oikeasti?” tämä Aleksi kysyi hyväntuulisena siinä lomassa, kun osoitteli minulle satuolennolta kuulostavan lemmikkini karsinan, satulahuoneen ja muut sellaiset oleellisimmat asiat.
    ”Oikeasti.”
    ”Minkä niminen se nyt olikaan? Ja mikäs sä nyt olit, sen mä muistan että Kontiokorpi sä olet mutta…”
    ”Mikael. Hevonen on Apassi.”
    ”Okei Mikael. Haluaksä rauhassa purkaa tämän Apassin, vai tarvitko sä apua?”

    Olin tuntenut Apassin vasta matkamme ajan, mutta jotain minäkin siitä jo tiesin. Ainakin sen, miten rohkeasti se lastautui – ja miten epäileväinen se oli kun sitä päästettiin ulos. Silläkin kertaa se epäröi. Tarvitsin Aleksia vahtimaan, ettei se peruuttaisi vahingossa sivuun rampista. Varoitin kyllä, etten tiennyt edes potkisiko se, jos se säikähtäisi jotain. Onneksi se peruutti sillä kertaa aika rauhallisesti: osui hyvin rampille ja ehti melkein alas asti ennen kuin hyppelehti pää pystyssä taaksepäin. En olisi ikinä voittanut vetokilpailua sitä vastaan, joten löysäsin narua ja annoin sen peruuttaa kauas. Se tuntui aina rauhoittuvan nopeammin, kun sai vetäytyä ja katsella. Silläkin kertaa sen pää laskeutui hetken kuluttua. Se säpsähteli kuunnellessaan tarkkaavaisesti ympäristöään, mutta ei aiheuttanut kohtausta. Silti taputin sitä ensin hyvin varovaisesti kaulalle: niin kuin täysin vierasta hevosta. Ja vieras hevonen se olikin. Yritin olla säälimättä sitä, vaikka se oli kaukana kotoaan. Se on hevonen. Se tottuu. Tottuisinkohan minä?

    Halusin päästää Apassin hetkeksi hakaan ja vielä hakea sen sisälle itse sitten myöhemmin. Aleksi teki jo kai tarhaussuunnitelmia, kun kysyi, tuliko hevonen toimeen muiden kanssa, ja arvostiko se rauhaa vai eloisaa ympäristöä. Minun oli sanottava suoraan, etten vielä tunne tätä hevosta, mutta se on kuulemma hyvin nöyrä muita kohtaan. Epäilin, että sen olisi paras kuitenkin asettua itsekseen. Lisäksi arvelin, ettei kaikkein rauhallisin ja hiljaisin paikka ole tallissa sille paras, vaikka se on vielä hieman epäileväinen. Se tottuisi ääniin ja ihmisiin parhaiten kuullessaan ääniä ja nähdessään ihmisiä. Sen osasin sanoa, ettei Apassi ollut herkästi stressaantuvaa tyyppiä. Ja että ruunaisin sen kyllä ensi tilassa, kunhan se asettuisi ja tasaantuisi ensin.

    ”Vaikka olet sä kyllä ihme sälli, kun päädyit tommoseen hevoseen”, Aleksi hymisi vielä ennen kuin joutui palaamaan muihin töihinsä.
    ”Niin no… Mä kyllä kuvittelin villihevoset ihan erilaisiksi”, myönsin nauraen ja kävelin hänen perässään talliin. Apassin vähäiset tavarat piti viedä paikoilleen. Huomenna olisi sitten aika oikeasti tehdä jotain sen kanssa.

    Lopulta päädyin vain katselemaan hevosta hetkeksi. Se seisoi pää matalalla heinäkasansa vieressä ja katseli ympärilleen sen näköisenä, kuin ei olisi mustangilaumoista koskaan kuullutkaan. Risteytysponi. Sellaiselta se näytti.

    • #4283 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 35
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tervetuloa mukaan porukkaan!:) Apassi on hurrrjan näyttävä kaveri, en malta oottaa teidän tulevia seikkailuja! Tästä saat 1 hoitopisteen ja 1 sosiaalisuuspisteen.

    • #4285 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 785
      • Lauman johtaja

      Tykkään tosi paljon sun kirjotustyylistä ja erityisesto dialogi oli tosi sujuvaa. Sekä hahmo että hevonen vaikuttaa tosi mielenkiintosilta, En malta odottaa että saan lukea teiltä lisää!

    • #4289 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 87
      • Koulutuksen tarpeessa

      Olipa rento alotustarina, eiköhän Apassi ja Mikael kotiudu Hallavaan vallan hyvin!

    • #4304 Vastaus

      Emily
      Osallistuja
      • Postauksia: 125
      • Perus pullaponi

      No nyt on kyllä Hallavassa monenlaista hevosta joka lähtöön! :’D Tervetuloa munkin puolesta messiin 🙂

  • #4306 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 38
    • Koulutuksen tarpeessa

    Teeskennelty auktoriteetti
    sisältää kiroilua

    Miten villihevoseen tutustutaan? Ennen muinoin sellaiset muodollisuudet hoidettiin pitkillä piiskoilla, paksuilla köysillä, vahvoilla miehillä ja kovalla rytinällä. Tätä nykyä sellaiseen riittää näköjään hiljainen hetki, tyhjä kenttä, pitkä liina ja yksi Mikael.

    Apassille ei ollut uusi juttu, että olisi pitänyt ravata rinkiä liinan päässä. Se osasi kyllä kiihdyttää maiskahduksesta, ja samoin se oli jo oppinut kiukuttelemaan. Se hidastali tahallaan, ja koska en ollut ottanut edes piiskaa mukaan, olin aika aseeton. Yritin olla ihan hirveän vakuuttava ja huitaista sen peräpäätä kohti liinalla. Se oli kuitenkin tottunut oikean cowboyn käsittelyyn, eikä minun kaltaiseni ruipelo tainnut vakuuttaa sitä. Ravaamisen sijaan se hidasteli käynnissä ja säpsähteli pää ylhäällä, mutta ei vahingossakaan ravannut. Naama jäätyi ja ärsytti. Jos olisin tapellut Plösön kanssa kotona, olisin luovuttanut. Se tiesi jo miten huono kurinpitäjä olin. Apassi saisi kuitenkin pysyä mahdollisimman kauan siinä uskossa, että minä olin jääräpäisempi kuin se.

    ”Ravia perkele!” määräsin ja löin liinan päällä maahan niin kuin olisin tarkoittanut sanomaani. Minun pitäisi varmaan pyrkiä seuraavaksi teatterikorkeaan. Apassi uskoi teeskenneltyyn auktoriteettiini. Saimme aikaan ravia. Aluksi vastahakoista possunravia pää ylhäällä. Sitten hetken kuluttua ihan rauhallista ravia. Apassi pysähtyi aika pian, koska erehdyin kehumaan sitä liian lempeästi. Silloin oli hyvä vaihtaa suuntaa. Pelkkä maiskutus ja liinan heilauttaminen riitti saamaan villihevosen raviin. Ei tarvinnut huutaa enää.

    Pienen työskentelyn jälkeen oli hyvä pitää rapsutteluhetki. Tiesin että Apassilla oli ratsastettu jo, ja että se osasi kyllä perusasiat niin kuin mikä tahansa nuori hevonen. En silti edes kuvitellut nousevani sen selkään sillä kertaa. Minulla ei ollut satulaa, enkä uskaltanut ilman. Ajattelin olla rohkea sitten viikonloppuna, kun Apassille soviteltaisiin oma satula. Salaa toivoin vähän, ettei sille löytyisi heti sopivaa. En olisi kuitenkaan ikinä myöntänyt sitä kenellekään. Seuraavaksi minun pitäisi tutustua mahdollisimman moneen tyyppiin, niin että edes joku haluaisi soittaa ambulanssin, kun Apassin kanssa lopulta kävisi jotain.

    Mutta eipä mitään, tuumin. Takaisin töihin. Tavoite oli tutustua villihevoseen, ja se hoidettiin tätä nykyä liikuttamalla sitä ja rapsuttelemalla sen kaulaa aina sen tehdessä oikein. Tämä on juuri sopiva projekti kaltaiselleni rauhalliselle ja pitkäjänteiselle ihmiselle, ajattelin ironisesti. Noh. Kyllä minä jostain saisin apua hankituksi.

    • #4307 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 35
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tää oli mukavan tuumaileva jossa oppi tuntemaan Mikaelia vähän lisää! Tykkään kovasti sun tavasta kuvailla, ja kirjotat tosi selkeästi. En ainakaan ekalla lukemalla löytänyt yhtäkään kirjoitusvirhettä, peukkua siitä! Pidin erityisesti tosta kohdasta missä Mikael ajatteli tutustuvansa moneen tyyppiin ihan vaan ambulanssin soittamista varten. Saat tästä 2 hoitopistettä.

    • #4309 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 785
      • Lauman johtaja

      Joo samaa mieltä Jessen kanssa, tarinaan on helppo uppoutua mukaan kun se on niin sujuvaa tekstiä. Arvostan myös aina sitä kun ihmiset onnistuu sisllyttämään tarinaan yhden teeman joka menee läpi koko tekstin, hauska miten viimeinen kappale vastas ensimmäiseen kysymykseen.

  • #4332 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 38
    • Koulutuksen tarpeessa

    Ensimmäinen ratsastus
    Sunnuntaiaamu…

    Isin pieni Apassi oli pahalla päällä. Se käänsi pyllyään minua ja karsinansa ovea kohti ihan niin kuin se olisi tiennyt, että nyt pitäisi sisäänajaa sitä eilen löytynyttä uutta satulaa. En uskaltanut kokeilla potkisiko se.
    ”Käänny nyt tänne. Käänny isiä kohti. Älä nyt viitti. Puhutaan.”
    Se ei halunnut puhua, vaikka kuinka maanittelin. Se murjotti. Sen korvat eivät olleet luimussa, eikä se näyttänyt vihaiselta. Ennemminkin se tuntui kokeilevan, pitikö sen todella kunnoittaa ja totella minua.
    ”Vitsit ku joutuu syödä nää kaikki porkkanatki itte… Ei olis yhtään nälkä mut kai mun on pakko…”
    Kun rapistelin tupakka-askin muovikäärettä taskussani, hevoseni kääntyi nopeasti korvat pystysä. Mitään porkkanaa ei ollut. Sen sijaan että olisin ottanut heti sitä päästä kiinni ja ahtanut sille riimun, nojasin selkääni karsinan ovenpieleen, kylki kohti hevosta, ja olin etsivinäni jotain taskustani kuumeisesti. Apassi otti askeleen lähemmäs. Käänsin sille selkäni. Kuulin miten se lähestyi taas. Näin sivusilmällä miten se yritti kurkistella käsivarteni ylitse rapinan lähdetä, ja lopulta tunsin miten se työnsi turpaansa taskulleni. Se oli tulla hulluksi uteliaisuudesta. Astuin vain karsinasta ulos ja suljin oven sen hölmistyneen turvan edestä. Olkoon siellä hetken ja kaivatkoon minua, tai siis sitä rapisevaa arvoitusta, jonka se nyt minuun yhdisti. Kykenisiköhän hevonen sellaiseen ajatushyppyyn, että se ajattelisi tietävänsä nyt rapinan lähteen, jos olisi lähtenyt mukaani suosiolla?

    Ehdin tavata jonkun Lily-nimisen odotuttaessani Apassia ja harhaillessani etsimässä satulahuonetta. Oikeasti: kyllä pienessäkin tallissa voi eksyä, jos on joku Mikael. Emme me vaihtaneet sen Lilyn kanssa montaa sanaa. Esittäydyimme. Hän kysyi mitä teen, ja minä vastasin pitäväni hullua hevosta jännityksessä. Hän piti varmaan minua itseäni hulluna, mutta minä en välittänyt. Hulluhan minä olinkin. Enhän minä muuten olis Apassiakaan tänne raahannut. Löysin satulahuoneeseen ja vein Apassin varusteet kentälle ilman hevosta.

    En tiedä oliko hevoseni unohtanut rapina-arvoituksen vai ei, mutta ainakin se oli korvat pystyssä karsinan ovella palatessani.
    ”Nonni! Isillä olikin sua jo ikävä! Nukuiksä hienosti uudessa kodissa?” höpötin sille niin kuin olisin saapunut karsinalle ensimmäistä kertaa sinä päivänä. Tämä hevonen tuntui tykkäävän kun sille jutteli. Ja ainakin roimista kaularapsuista se piti. Niitä saatuaan se oli iloisella päällä, kun vein sen kentälle satuloidakseni sen. Jotenkin satulointi nimittäin kuulosti aika vaaralliselta suoritukselta sisätiloissa, vaikka Apassi oli kyllä satuloitu aikaisemminkin miljoona kertaa. Kai minä odotin sen räjähtävän: eihän se ollut ollut ihmisseurassa vuottakaan.

    Vartin päästä muuan Apassi ravasi kentällä pää pystyssä mutta räjähtämättä, ihan uusi lännensatula selässään. Olin pelännyt turhaan ja todennäköisesti juoksutinkin sitä ihan turhaan. Halusin kuitenkin pelata varman päälle. Minulla oli tulevaisuudensuunnitelmia. Aioin mennä illalla koirapuistoon. Se onnistuisi huomattavasti paremmin, jos säilyisin hengissä.

    Oman hevosen selkään nouseminen oli aikamoisen jännä kokemus. Se olisi ollut ihan riittävän erikoista, vaikka hevonen olisi ollut ihan normaali vankeudessa kasvatettu suloinen suomenhevonen. Hermostutin varmasti Apassia hermoilemalla itse niin kauheasti. Kai se oli jo tottunut siihen, että sen satulasta otettiin kiinni, jalka työnnettiin jalustimeen ja sen selkään vain noustiin, mutta enhän minä tietenkään vonut uskoa sellaisen olevan normaalia sille. Pidinhän hevostani paljon eksoottisempana kuin se oikeastaan oli. Hypin sen vierellä toinen jalka jalustimessa niin kuin idiootti. Roikuin sen kyljellä niin kuin järkensä menettänyt. Se ei sanonut mitään. Jonkin verran se siirtyili edelläni ja yritti kävellä alta pois, mutta kovin ponnettomasti. Sen korvat kääntyivät minua kohti, kun viimein istuin sen satulaan. Kai se piti minua käytökseni takia yhtä erikoisena kuin minä sitä sen taustan takia.

    ”Sit mennään Spirit”, sanoin sille.
    ”Iskäää, mä oon Apassi enkä Spirit”, dubbasin sen vastauksen samalla äänellä, jolla koirani Plösökin puhui, ja annoin sille melko varovaisesti pohkeita.

    Sillä kertaa vain kävelimme, ravasimme jonkin verran ja kokeilimme kääntymisiä ja pysähtymisiä. Paljon sen kummempaa Apassi ei kuulemma osannutkaan. Minä en kuvitellut olevani Monty Roberts tai mitään: minun pitäisi pyytää joku opettamaan minua opettamaan hevostani. Ja haluaisin jonkun olevan paikalla kun pyytäisin Apassia laukkaamaan. Todennäköisesti mitään ei kävisi, mutta kun minua hirvitti. Ajattelin, että tätä se vanhemmuus on. Minusta on tulossa Apassin isi, kun murehdin asioiden seurauksia. Koska jos minä jotain en koskaan tee, niin se on seurauksien murehtiminen. Ja sängyn petaaminen.

    Apassi oli kiltti ja hellästi ohjattava ratsu. Kun se tiesi mitä halusin sen tekevän, se suoritti tehtävänsä reippaasti ja kyselemättäniin hyvin kuin taisi. Ei oikonut kulmissa, niin kuin moni muu hevonen. Ei lopettanut ravaamista omin päin, vaan odotti käskyä. Oli hämmentävää huomata, miten laiska ratsastaja olinkaan. En tainnut ikinä ratsastaa kunnollisella ratsulla esimerkiksi volttia loppuun asti. Jos ratsastin yli puolet, ratsu suoritti sen omin päin loppuun. Apassi ei. Kun lopetin voltin ratsastamisen, se alkoikin kulkea suoraan eteenpäin. Sen keskushermostossa ei ollut mitään automaattisen voltin hermorataa, niin kuin ainakin joillain ratsastuskoulun hevosilla tuntui olevan. Tajusin, että tuskin sillä oli edes montaa kertaa ratsastettu aitauksessa. Mitä sitä suotta, kun sen ympärille oli auennut loputon tasainen ratsastuksen ihmemaa.

    Apassi olisi tarvinnut oikeatakin liikuntaa. Mustangille, joka oli koko elämänsä aikana vaeltanut kolmisenkymmentä kilometriä veden perässä paahteessa joka päivä, tunti rauhallista ravailua kentällä ei ollut mitään. Ajattelin palaavani sen luokse sitten illalla, sitten kun kaiken maailman ratsastustunnit olisivat ohitse. Pyytäisin jonkun pitämään meitä vähän silmällä. Nostaisin laukan. Näine ajatuksineni laskeuduin sen selästä. Oli paras lopettaa silloin kun sujui hyvin.

    Kun olin nostanut Apassin satulan ja suitset sen yltä aidalle, en pujottanutkaan riimua heti sen päähän. Sen sijaan pitelin, kilistelin ja vääntelin riimua käsissäni ja käänsin aina vain selkäni uteliaalle hevoselle, joka kiersi minua. Vasta kun se pärski turhautuneena, näytin sille mikä aarre minulla olikaan. Isin tyhmäpää. Se oli niin helposti huijattavissa. Se oli niin huumaantunut riimunmuotoisesta salaisuudesta, jonka olin sille paljastanut, että sille näytti olevan palkinto pukeutua riimuun. Kyllä minä sen kanssa pärjäisin ainakin niin kauan, kun se kuvittelisi minun olevan ihan sairaan mielenkiintoinen ja jännittävä tyyppi. Nyt se ainakin luuli niin ja näytti odottavan tulevia seikkailuja.
    ”Iskän kulta”, hymisin sille, mutta vasta katsottuani ettei kukaan kuulisi. Ihan pehmoksihan minut muuten leimattaisiin jo ennen kuin minulle annettaisiin kunnon mahdollisuutta tutustua kehenkään.

    • #4334 Vastaus

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 116
      • Perus pullaponi

      Wow, hei ja tervetuloa! Ihan mahtavaa saada aktiivisesti kirjoitteleva hahmo mukaan. 🙂 Mikael ja Apassi vaikuttaa molemmat supermielenkiintoisilta tyypeiltä ja teksti on ilahduttavan helppolukuista, soljuvaa ja mukavasti jäsenneltyä.

    • #4343 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 201
      • Perus pullaponi

      Komppaan Miroa, piristävää saada porukkaan aktiivinen tarinoija! Apassi tulee ehdottomasti olemaan yksi niistä hevosista joista Jesse ei saa silmiään irti, mustangit on vaan niin hienoja. Kiva kun otit Lilynkin mukaan tarinaan, mä kun tosiaan ite tykkään hirveesti tarinoissa dialogeista ja hahmojen välisestä kanssakäymisestä! Senpä takia toi Mikaelin keskustelu Apassin ”kanssa” oli viihdyttävää, etenkin ääni jonka se on keksinyt koiralleen (jolla on ihan hulvaton nimi) ja otti nyt myös Apassille käyttöön.

    • #4351 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 785
      • Lauman johtaja

      En malta oottaa millon Mikael pääsee tutustumaan muihin paremmin, myöskin siinä mielessä että viel tässä vaiheessa Mikale on jääny miule vähän etäiseksi hahmoksi. En oo ihan saanut sen luonteesta kiinni ja luulen että vuorovaikutus muiden kanssa vois auttaa. Olis kanssa mielenkiintosta kuulla Mikaelin arjesta ja elämästä noin muutenkin, vaikka vaan pieninä vihjauksina muuten hevospainotteisessa tarinassa.

      Musta on tosi hauska miten Mikael käy keskusteluja Apassib kanssa ja kutsuu itseään sen isiksi. Saat tästä 2hp ja 2kp

    • #4352 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 87
      • Koulutuksen tarpeessa

      joo tosi hauskaa dialogia Apassin ja Mikaelin välillä : D muistutti vähän itestäni koska sössötän mun liikutusponille aina ties mitä

    • #4354 Vastaus

      Christian Andersson
      Osallistuja
      • Postauksia: 44
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tämä oli kerrassaan kyllä mainion hauska tarina, maltan tuskin odottaa seuraavaa! :O

  • #4375 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 38
    • Koulutuksen tarpeessa

    Olisinpa esitellyt Apassin risteytysponina…

    ”Onkse villihevonen!”

    Silmät suurina se lapsi kysyi sitä, ja painotti käheästi villihevonen-sanaa niin kuin puhuisi valtionsalaisuudesta eikä minun tilastohevosestani. Ei vitsit. Teki mieli purskahtaa nauruun, mutta taistelin kunniakkaasti sitä vastaan. Se poika olisi muuten luullut, että nauraisin hänelle, vaikka olisin oikeasti nauranut itselleni. Tunnistin nimittäin tuon innostuneen, kiiluvasilmäisen ilmeen. Olin katsellut sitä peilistä sinä päivänä, kun olin päättänyt hankkia villihevosen. Kun olin kuvitellut, että villihevonen on satuolento. Että niissä on taikaa. Se mielikuva oli alkanut karista, kun villihevonen olikin ollut ihan ystävällinen, mutta taitamaton musta poni. Mutta ei ihminen koskaan saakaan sitä hevosta, jonka haluaa, vaan sen, jonka tarvitsee.
    ”Oi kuule”, kuiskasin yhtä käheästi kuin se pikkupoika ja laskeuduin kyykylleni tallin käytävälle, jonkun keltaisen ponin karsinan edustalle. Olenhan noin viisi metriä pitkä, ja minusta on inhottavaa puhua katonrajasta jopa lyhyille aikuisille, saatikka pikkumukuloille. ”On se, ihan oikea villihevonen!” vahvistin tämän juorun. ”Ootsä nähny semmosen elokuvan kun Spirit?”
    ”Joo?”
    ”Se on samanlainen villihevonen”, väitin vakavana. Olihan se osin totta, mutta oikeastaan sanoin sen siksi, että hänen elämänsä olisi vielä vähän kauemmin niin kuin satua. Kyllä minäkin muistin, miten ihanaa oli olla pikkupoika, kun joka pusikossa odotti uusi seikkailu.
    ”Eikä!”
    ”Kyllä!”

    Kun se poika mietti hetken silmät innostuksesta selällään, tajusin, että sehän oli sama lapsi, jonka näin ohimennen tuodessani Apassin kotiin. Mietin taas, mitä hän siellä mahtoi tehdä. Missä hänen äitinsä oli?
    ”Kesytiksä sen?” hän kysyi ja katsoi minua kiinteästi vasempaan silmään. ”Ihan itse?”
    ”En. En mä olis osannu.”
    ”Kukas!”
    ”Jotkut sedät. Tai – tai tädit. Itse asiassa mä luulen että tädit.”

    Se kelpasi vastaukseksi. Poika nyökytti hyvin vakavana. Harmittelin sitä, kuinka huono olinkaan puhumaan lasten kanssa. Jos olisin osannut jutella tuon pojan kanssa, olisin saanut hänestä varmaan tarkkasilmäisen tietolähteen, ja olisin ollut hetkessä perillä tallin asioista. Minun oli noustava takaisin seisomaan. Ajattelin, että se ele kai kertoisi sille pojalle, että hän on vapaa lähtemään. Keskustelu on ohi.
    ”Mä oon Miro”, hän kuitenkin sanoi.
    ”Miro. Mä en vielä tunnekaan ketää Miroa. Vähän mahtavaa! Mä oon Mikael.”
    ”Mä tunnen ainaki kaks Mikaelia. On Mikael Vee ja Mikael Aa”, Miro luetteli.
    ”Okei, no mä oon sit Mikael Koo.”
    ”Tää on mun heppa, Mikael Koo, sen nimi on Mymmeli”, se Miro sanoi ja osoitti keltaista ponia.
    ”Eikä!” kuiskasin äänekkäästi ja nojasin käsiäni polviin epävarmana siitä, pitäisikö minun kyykistyä taas.
    ”Joo!”
    ”Vähän hienoa! Sulla täytyy olla aika hevosmies kun sulla on oma poni, nuorella miehellä! Vähä mä oon kateellinen. Mä sit kysyn sulta vinkkejä ton Apassinkin kanssa.”

    Sain heti ensimmäisen vinkin. Kuulemma hevosen pitää saada paljon liikuntaa, jotta se pysyy tyytyväisenä ja terveenä. Sain nyökyteltyä neuvonantajalleni hyvin vakavana, ja kun hän lopulta kipitti pois kuulemma jotain Jesseä etsimään, piilotin hiljaisen nauruni käteni taakse. Ai vitsit kuinka ihania pikkupennut olivat. Niin aitoja ja vilpittömiä. Minun pitäisi oikeasti opetella juttelemaan tuollaisten kloppien kanssa niin kuin normaali ihminen. Mutta nyt, Mikael, noudata Miron neuvoa ja mene tarjoamaan villihevosellesi liikuntaa.

    Ulkona oli niin kylmä, että hyvä kun olin päässyt parkkipaikalta talliin kuolematta kahta kertaa matkalla, ja vielä piti tarhoille tarjeta. Olisi pitänyt kuitenkin vetää ne collegehousut farkkujen päälle. Ulkona värjöttelevillä hevosilla oli loimet tiukasti niskoissaan, ja osa ratsuista oli kokonaan sisällä. En tiennyt kenen loimeen hevoseni oli kiedottu, mutta olin kiitollinen sille, joka oli lointaan lainannut. Ajattelin, että pitäisi vielä illalla jäljittää sen loimen omistaja ja keksiä jokin vastapalvelus. Toivottavasti loimi olisi ylimääräinen: se näytti olevan aika hyvän kokoinen Apassille. Voisin ostaa sen pois. Ei minua haitannut, vaikka se näytti jo elämää nähneeltä.

    Hevonen oli nopeasti hoidettu, koska missä se pakkasilmalla itsensä olisi päässyt sotkemaan? Mitään ongelmia meillä ei ollut. Jalkojaan se vähän nyppi käsistäni, mutta ei sitäkään kauhean aggressiivisesti. Annoin sen haistaa satulaa ennen kuin satuloin sen. Muita varsinaisia varotoimia en suorittanut. En millään iljennyt laittaa kuolaimia sen suuhun jäätymään. Ajattelin että ratsastetaan riimulla ja mieluiten maneesissa, koska olen liian nuori kuolemaan pakkaseen kentälle. Vaikka en minä kyllä sitten kehtaisi ratsastaa, jos siellä olisi joku muukin tähän aikaan. Pihallehan minut naurettaisiin. Varmaan kaikki muut olivat jotain olympiaratsastajia… Kävivät kuitenkin ratsastustunneilla ja kaikkea… Sitten olin minä farkkuineni ja vuotavine nenineni, seuranani sataa dollaria vastaan adoptoitu ensihevoseni: tilastoponi, josta olin mennyt leuhkimaan liian ylpeänä.

    Maneesi oli luojan kiitos tyhjä niin epämääräiseen kellonaikaan keskellä päivää, mutta kuka tietäisi kuinka kauan? Laskin mukana raahaamani raipan maahan. Vielä sitä ei tarvittu. Minä, Mikael, hevosenomistaja, nousin siis nopeasti ratsuni selkään, sillä kertaa jalustimissa roikkumatta ja hevosen ympärillä kummemmin hyppelemättä. Olin jo ymmärtänyt sen, ettei tämä hevonen ollut järin herkkänahkainen, vaan ihan tavallinen. Minun ei tarvinnut antaa sille sellaisia perhosenkeveitä pohjeapuja kuin ensimmäisillä ratsastuskerroilla, vaan saatoin antaa sen mennä ihan rennosti. Apassin kävellessä vasempaan kierrokseen sidoin sen ohjina käyttämäni keskenään eriväriset riimunarut yhteen. Ei se varmaan päätään alas vetäisi tai mitään, mutta tunsin itseni. Pian olisin vain puoliksi siinä, satulassa, ja puoliksi voittamassa ajatuksissani mielikuvitusriitaa tai jotain… Vitsit kun Apassi ei ollut edes yhtä puhelias kuin Plösö. Plösöstä oli aina juttuseuraa.

    Kun alkukäynnit ja -ravit oli kärsitty, saatoimme oikeasti tehdä jotain. Olisin tarvinnut jonkun paikalle naputtamaan vaikka istunnastani, jotta olisin jaksanut keskittyä lämmittelyssä. Varsinaisen työskentelyn aikana olin kuitenkin taas ihan läsnä.

    Apassilta oli näköjään turha pyytää laukannostoa suoraan käynnistä. Ravin kautta se nosti kiltisti laukat molempiin suuntiin. Käynnissä se kuitenkin vain heilutteli korviaan sen näköisenä kuin ei olisi ymmärtänyt minua. Kapinoiko se? Ei kai: eihän se mitenkään muuten yrittänyt luistaa töistään. Kun sen sai ravin kautta laukkaamaan, se ei mitenkään hidastellut tai muutenkaan vänkyröinyt. Itse asiassa sillä oli helpompi esimerkiksi laukata kömpelöä pääty-ympyrää kuin kunnollisilla ratsuilla. Ympyrä ei ollut pyöreä, eikä hevoseni taipuisa, mutta sentään se pysyi ihan pyytämättä oikeassa askellajissa ja kuunteli lisäohjeita. Suurin osa aikaisemmin ratsastamista hevosistani luiskahteli raviin aina kuvitellessaan minun satulassa huojahteluni olevan hidastuskäsky. Totuus oli, etten ollut erityisen taitava ratsastaja. Apassi taas ei ylitulkinnut sellaisia pieniä horjahduksia avuiksi, vaikka osasikin suurin piirtein hakeutua painoapujen perässä oikeaan suuntaan. Ratsuni oli kaukana täydellisestä, mutta sillä hetkellä aika täydellinen minulle. Vaikka olisi kyllä ollut viisaampaa hankkia joku kunnollinen opetusmestari… Noh, pahimmassa tapauksessa Apassista tulisi lemmikki, jolla ei voi ikinä ratsastaa kunnolla. Ei kai sekään ollut hevoselle huono kohtalo. Mutta kyllä minä apua hankkisin ensi tilassa.

    Aivojumpaksi harjoittelimme rauhallisesti spinin alkeita. Sitä varten minulla oli piiska, joka oli levännyt maassa siihen asti. Apassi tiesi mikä se oli, mutta ei mitenkään pelännyt sitä: sitä oli siis kohdeltu aina ihan asiallisesti. Halusin sen aluksi kävelevän pienen pientä ympyrää, ja raipalla oli kätevä vahtia sekä sen etu- että takapäätä. Pyörähdimme varovaisesti ja pysähdyimme muutaman kerran. Se oli kaukana spinistä: se oli vain pikkuruisen voltin tekemistä, niin että takajalatkin kävelivät reilusti eteenpäin. Pienestä se on aloitettava. Se oli Apassille vielä helppoa. Sehän on pieni ja ketterä heppa. Kun se oli päässyt jyvälle siitä mitä halusin, hidastimme entisestään. Saatoin vaatia siltä jo yhden ristiaskeleen silloin, toisen tällöin. Pitkälle emme kuitenkaan päässeet ennen kuin sen häntä alkoi huiskia ärtymyksen merkiksi. Vielä yksi ristiaskel, vielä yhdet suhteettoman suuret kehut ja ylistykset, ja sitten hevoseni oli tehnyt voitavansa sillä kerralla. Päästin sen ravaamaan lopuksi, jotta se rentoutuisi, ja sen ravi oli hellyyttävän hilpeää. Se pomppi ylöspäin ja askel oli lyhyempää kuin lämmittelyravissa. Se oli sellaista ravia, mitä varsat esittelevät leikkiessään. En säästellyt kehujani loppuravinkaan aikana. Annoin Apassini rentoutua rauhassa, enkä vaatinut siltä enää mitään kummempaa. Se oli jaksanut hienosti, vaikka se tuntui väsyvän huomattavasti nopeammin aivojumpasta kuin ympäriinsä ravailusta.

    Se pikkupoika harjasi kullanväristä hevostaan sen karsinassa. Satulaa ei näkynyt. Oli kai liian kylmä ratsastelulle, mutta tottakai hevosten kanssa piti jotain puuhata. Sen lapsen seurassa, siinä käytävällä oli joku toinenkin. Joku sen näköinen, että hänen nimekseen olisi sopinut Mika tai Verneri.
    ”Noni! Nyt on ratsastettu tälle päivää”, sanoin tervehdykseksi ja päästin Apassin karsinaansa. ”Kiitos neuvosta Miro. Ja heii..? Kuka sä oot?”
    ”Jesse”, Miro sanoi yhteen ääneen sen toisen kanssa, joka oli sitten Jesse, eikä valitettavasti Mika tai Verneri.
    ”Jesse tuli kattoon villihevosta”, Miro kertoi.
    ”Enhän, kun sua ja muita kaikkia”, se Jesse väitti sen näköisenä kuin olisi jäänyt pahanteosta kiinni.
    Tunsin miten punastuin. Oli ihan eri asia höpöttää lapselle villihevosista ja muista saduista kuin aikuiselle. Toivottavasti se Jesse ei odottanut tältä villihevoselta mitään rodeoesitystä. Spirit, ei kun Apassi toljotti muita selkäni takaa karsinastaan eripaririimunnaruineen. Teki mieli ryhtyä pälpättämään siitä, miten oikeastaanhan tämä laskettiin ihan tilastohevoseksi, ja että olihan sille nyt alkeet opetettu, ja että kilttihän se oli, ja niin edelleen. Mielessäni kummitteli ajatus siitä, että minä tai hevonen pettäisimme heti muiden liian korkeat odotukset. Emme me oikeasti ole mikään hevoskuiskaaja-villihevonen -yhdistelmäajoneuvo. Me olemme loppujen lopuksi vain tilastoponi ja Hanko Sushin tarjoilija.
    ”No. Tossa se nyt on. Se on Apassi. Mä oon Mikael, villihevosten kesyttäjä ja sivutoiminen arkkienkeli”, mutisin selittelyjen sijaan. Jesse oli kiinnostuneempi mustangista kuin minusta. Yritin kyllä painottaa sekä äänensävylläni että arkkienkeliydelläni sitä, etten ollut kouluttanut Apassia tai luullut muutenkaan liikoja itsestäni. Että turha odottaa meiltä mitään hienoa. Hetken häpesin hevostani. Jesse tyrskähti kohteliaasti, mutta Miro ei ehkä vielä tiennyt, mikä on arkkienkeli. Olisi pitänyt sanoa sille Aleksillekin heti, että minulla on kouluttamaton tilastohevonen. Mutta eeeei! Minunhan oli pitänyt mennä innoissani puhumaan oikein ääneen villihevosista. Tosi hyvä veto, Mikael. Hienosti hoidettu. Sinä se aina osaat harkita tarkkaan kaikkea ennen kuin toimit.
    ”Mulla on niin paljo kysymyksiä sit siitä kesyttämisestä ja kaikesta että…” se Jesse sanoi hiljaa oikeastaan hevoselleni eikä minulle.
    ”Älkää nyt vaan oikeasti luulko että mä olisin – mä hain tämän pari viikkoa sitten”, sanoin vaivaantuneena. ”Tää oli näin valmis kun mä hain tän.”
    ”Niin, jotkut tädit koulutti sen”, Miro ilmoitti asiantuntevan näköisenä hevosensa karsinasta. Hymyilin hänelle kiitollisena ja kaduin sitä miten olin ennen ratsastusta oikein ruokkinut hänen villihevosfantasiaansa.

    Toivottavasti viesti meni perille. Toivottavasti se katkaisi siivet kaikilta sellaisilta huhuilta, jotka koskivat hevosenkesyttäjä-Mikaelia. En halunnut muiden kuvittelevan, että osasin ratsastaa erinomaisesti tai jotain, tai että kuvittelin liikoja itsestäni. Minusta oli ihan mukavaa eikä ollenkaan noloa olla pelkkä tavallinen impulsiivinen idiootti, enkä halunnut kenenkään odottavan minun vetäisevän montyrobertseja, tai jotain.

    ”Mähän sanoin että täälä on villihevonen”, kuulin Miron inttävän käytävällä taas villihevonen-sanaa painottaen, kun hän loittoni sen Jessen kanssa.
    ”Joo, kyllä kannatti tulla käymään”, se Jesse kuului myöntelevän, toivottavasti taas Miron mieliksi. ”Vaikka näin mä sen jo tossa aiemminkin…”
    ”Hei, haluuks nähdä, mä hätsäsin yhden munan ja sieltä tuli–”

    Äänet katosivat. Nostin satulan pois Apassin selästä ja aloin harjata sitä. Se ei tarvinnut harjaamista, mutta ajattelin lopulta ystävystyväni sen kanssa, jos hellisin sitä tarpeeksi. Olin salaa vieläkin villihevoshuumassa. En kuitenkaan olisi malttanut odottaa sitä päivää, kun Apassi olisi minulle oikeasti ja aidosti ensisijaisesti lemmikki, eikä eksoottinen satuolento. Joku päivä vielä ajattelisin siitä niin kuin Plösöstä.

    • #4379 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 35
      • Koulutuksen tarpeessa

      Voi jehna, mä tiedän että sä arvostat rakentavaa kritiikkiä, ja mä olen ihan tosissani koittanut sellaista löytää kun mä näitä sun tekstejä luen. Homma vaan on siinä että en mä oikeastaan löydä mitään mitä pitäisi korjata, ellei sitten ihan pilkunviilaamiseksi mennä. Tosin, tässä tarinassa musta tuntui että kappalejakoja oli vähän liikaa, esim.:
      ”Jotkut sedät. Tai – tai tädit. Itse asiassa mä luulen että tädit.”
      Se kelpasi vastaukseksi.
      olisi näin mun mielestä sopinut samaan kappaleeseen, ja kaksi vikaa kappaletta myös. Ei varsinaisesti iso asia, mutta mulle kappalejako on sellainen hengähdystauko ja helppo paikka siirtyä maisemasta toiseen.
      Muuten mulla olisi taas vaan hyvää sanottavaa. Ihan ensimmäisenä mun on pakko kehua sua miten ahkerasti jaksat kommentoida muiden tarinoita, se on tosi ilahduttavaa nähdä!
      Taisit aikaisemmin kommentoida Mirolle miten taitava se on kirjottaan lapsen näkökulmasta, ja musta sä itsekään et ole yhtään hassumpi! Mikaelin ja Miron dialogi oli hurjan hauska, ja siitä välittyi mulle ihan täysin just sitä Miroa mikä me ollaan opittu tuntemaan. Tästä tarinasta saat 2sp, 2kp ja 1hp.

      Pssst. Jos Mikaelia yhtään kiinnostaa niin vielä kerkeen ilmoittautumaan Dineon ratsastustunnille tulevalle sunnuntaille, sielä käydään just istuntajuttuja läpi! Vaikka sitten Apassin kanssa ;)!

    • #4390 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 87
      • Koulutuksen tarpeessa

      just sopivan pitunen, sellasta napakkaa ja sopivaan vauhtiin etenevää tekstiä jota oli hauska lukea. Mikael vaikuttaa kyl tosi hyvältä jätkältä!

    • #4392 Vastaus

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 116
      • Perus pullaponi

      Siis mun tekis niin mieli kommentoida tähän sydänsilmäemojeilla, olipa jälleen niin mukava teksti. 🙂

      Arvostan hirmuisesti sitä, kuinka jaksat kommentoida muille niin usein (lue aina) ja annat palautteen hampurilaistyyliin, jättäen kaikille hyvän mielen. Kiitos kommentoinnista ylipäätään muutenkin, ainakin itseä se kannustaa kirjoittamaan parempia ja hiotumpia tekstejä, sekä auttaa pääsemään yli maneereista, joita mulla kirjoittajana on hirmuisesti. Omalle tekstille jotenkin vain sokeutuu, kun vuodesta toiseen katselee omaa näpytystä. Mun IRL opintoihin ei valitettavasti liity äidinkielenopetusta, jossa joku ois aina korjaamassa ja antamassa palautetta, joten tämä sun saapuminen Hallavaan on ollut ihan supertervetullutta. Kiitos.

      Tähän tekstiin sitten vielä palatakseni, kirjoitat hirmu aidosti, kuvailevasti ja päästät loistavasti hahmon pään sisälle. Pohjatyötkin on ilmeisen hyvin hoidettu kun pystyt ottamaan ihmisiä niin aidosti mukaan. Miro satavarmasti ois just nuin kiinnostunu villihevosesta ja aivan yhtä varmasti pölöttäis siitä kaikille.. 🙂 Loppuun pakko todeta, että Plösö on ihan huikea nimestään lähtien. En ois kyenny keksiny tuollaista itse!

      Peeässät multakin, myös Sebastianin (mun subi) tunnille mahtuu loistavasti, mikäli kiinnostusta on.

  • #4445 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 38
    • Koulutuksen tarpeessa

    Ok, en ole varma tuliko tästä nyt huti, mutta kokeillaan.

    Apassi ja näpsäkkä pikkuhevonen

    Maneesilla oli jo joku, kun pääsin sinne asti hevosineni. Se joku ravasi rinkiä näpskän näköisellä pikkuhevosellaan, joka sitten alkoi heitellä takapäätään ilmeisesti oven avaamista säikähdettyään. Vilkaisin villihevostani, joka piti päänsä matalalla ja maiskutteli kuolaintaan. Voi kun vaikka Helena olisi ollut siinä. Olisin kuiskannut, että hevosenihan oppisi tuon jalonnäköisen ratsun kanssa ihan villihevosten tavoille.

    ”Hei!” huikkasin ratsastajalle. En uskaltanut mennä lähemmäs ennen kuin hänen hevosensa oli taas järjestyksessä. Se oli niin kalliin näköinenkin, etten halunnut sen ohuiden jalkojen katkeamisesta syitä niskoilleni.
    ”Eikö kukaan teistä osaa lukea varauslistoja?” ratsastaja tiuskaisi.
    ”Mitä varauslistoja?” kysyin ihan hölmönä, ”keistä meistä?”
    ”Maneesin!”
    ”No en mä kyllä semmosista tienny. Enkö mä voisi tulla sinne? Tämän kerran?”

    En jäänyt odottamaan lupaa, enkä tutkimaan sen äreän ratsastajan ilmettä. Oli parempi toimia ennen kuin hän ehtisi kieltämään, tai ennen kuin itse ehti harkitsemaan liikaa. Muuten jäisi ratsastukset ratsastamatta. Vitsin varauslista. Missä sellainen oli? Apassin pää nousi pystyyn, kun se tuijotteli sitä arvokkaan oloista pikkuheppaa, mutta se sentään päätti seurata minua maneesin keskelle. Sen toisen ratsastajan hevonen näytti aiheuttavan enemmän hankaluuksia. Vaikka hyvin poika hevosensa kyllä hallitsi. Siihen poniin vain näytti olevan kiinnittynyt vähän vahvempi sielu kuin muihin.

    Nousin hevosen selkään. En voi sanoa, että se oli vaivatonta, koska olen yhtä notkea ja taipuisa kuin muutki rautakanget. Hevonen seltään pysyi melko hienosti paikoillaan. En sanonut sille mitään niistä muutamista askelista, jotka se väisti sivullepäin. Sen sijaan patistelin sen reippaisiin alkukäynteihin. Annoin Apassin katsella pää kenossa miten villisti se siro hevonen huiski hännällään toisessa päädyssä.

    ”Sulla on pätevän näköinen pieni hevonen”, sanoin iloisesti toiselle ratsastajalle kun satuin ravaamaan vähän lähempää häntä. Ja olihan se poni söpö. Se oli varmaan Apassin kokoluokkaa, mutta paljon kevyempi ja muutenkin sulavamman näköinen. Kyllä sellaisella olisi kelvannut ratsastella. Ja se osasikin varmasti vaikka mitä.
    Ratsastaja murahti. Näytti siltä kuin hän olisi halunnut vastata siihen jotain, mutta hillitsi itsensä.
    ”Sano vaan”, yllytin.
    ”Mitä jos ei jutella?” hän sitten töksäytti.
    ”Mitä? Kyllä kaikki sanoo, että miehet ei voi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa, mutta kyllä mä ainakin voin samalla ratsastaa ja jutella.”
    Sain vastaukseksi rasittuneen huokauksen. Tuolla ratsastajalla oli täytynyt olla tosi rankka päivä.

    Ravasin Apassilla hetken ihan yksinäni. En välittänyt siitä miten naurettavalta sen jolkotuksen täytyi näyttää. Toisella ratsastajalla oli kädet täynnä töitä siron poninsa kanssa, niin että tuskin hän minua ja isopäistä lemmikkiäni ehti katselemaan. Minulla sen sijaan oli aikaa huomata, että tuo toinen ratsukko teki oikeasti töitä. Noin minunkin olisi pitänyt osata viedä Apassia eteenpäin. Mutta toisaalta, ajattelin ponini miltei konkatessa suorittaessaan volttia, minulla taisi olla mukavampaa kuin tuolla toisella.

    ”Se on aika säpäkkä, vai hä?” kysyin taas kun tiemme kohtasivat.
    ”Kyllä mä sen kanssa pärjään”, ratsastaja sanoi hillitysti ja näytti ylpeältä. Varmaan aiheesta.
    ”Kyllä mä sen näen”, myönsin heti auliisti. ”Te nuoret vielä uskallatte.”
    Hän hengitti syvään nenänsä kautta niin että tuhina kävi. Kun salaa vilkuilin häntä, hänen suupielensä olivat kireät ja kulmat kurtussa. Harmi. Hän oli kivannäköinen poika. Varmaan suurin piirtein täysi-ikäinen. Jos hän olisi pyrkinyt edes vähän hymyilemään, tytöt olisivat varmasti jonottaneet maneesin ovilla päästäkseen ratsastelemaan hänen seuranaan. Nyt hän oli jumissa minun kansani.
    ”Onks tää sun poni kans tossa tallilla?” kysyin hymyillen niin nätisti kuin osasin.
    ”Ei kun tossa vähän matkan – tai mitä mä sitä sulle kerron? Mä haluaisin nyt ratsastaa rauhassa, kiitos vain.”
    ”Okei.”
    ”Kato vaan ens kerralla se varauslista”, hän vielä sanoi ja ravasi mahtipontisesti tiehensä. ”…täälä voi keskittyäkään ku…” kuulin hänen mutisevan mennessään..

    Se poika laskeutui hevosensa selästä ja heitti loimen tilalle. Hä vielä mulkaisi minua mennessään, mutta minä imeskelin tyynesti poskieni sisäpintaa ja vilkutin hänelle heiluttelemalla sormiani. Jos Helena olisi ollut siinä, hän olisi taas hokenut, että minulla on asperger. Olisi pitänyt palata talliin ratsastamatta, olisi pitänyt jättää se huomiotta, olisi ja olisi. Kuvittelin olevani Helenan ohjeilla samassa tilanteessa, mutta ilman ratsastusta…

    Vaikka meillä oli koko maneesi käytössämme, jäin toiseen päätyyn. Apassi ei ollut kehittynyt kömpelöissä spiniharjoituksissaan minun taitamattomuuteni takia, mutta se sai purettua energiaansa tehokkaasti saadessaan aivojumppaa. Sen etujalat askelsivat ristiin ja se pysyi kyllä liikkeessä, mutta askelpituus oli kuin shetlanninponilla. Epäilin, että se tarvitsisi hierojaa tai jotain, mutta en ollut vielä ehtinyt selvitellä lähialueen hevospalveluita. Helena oli aina pitänyt itse huolen sellaisestaan meidän hevosemme… …oman hevosensa kohdalla. Minun pitäisi saada Apassin etujalkojen liike kuntoon ennen kuin olisi aika keskittyä sen takapään pysymiseen paikoillaan.

    Kuten aina, jo pian Apassin häntä alkoi huiskia. Se oli merkki siitä, että seuraavan onnistumisen kohdalla pitäisi lopettaa ja sitten hevosen mielialaa täytyisi kohottaa rennolla ravailulla. Ja kun me lönkötimme pitkin kenttää, ei minulla ollut enää mitään erityistä tekemistä. Saatoin antaa ajatukseni harhailla ja hetkeksi minusta tuli kilparatsastaja. Loppuravien aikana ehdin kilpailla mielessäni Apassilla western trail -luokan. Olin tosi taitava. Paljon taitavampi kuin oikeasti olen. Palkintojenjaon jälkeen minun oli kuitenkin jo talutettava hevonen takaisin talliin tyhjästä maneesista. Minun täytyisi etsiä se Miro ja kysellä häneltä, mikä sitä ratsastajaa oli riivannut ja kuka hän oli mahtanut olla. Olikohan se sellainen kaikille, vai olinko minä ollut tapani mukaan oikein erityisen ärsyttävä. Lapset eivät nimittäin sensuroi mielipiteitään mitenkään. Ja lisäksi minun täytyisi ottaa Apassin kanssa selfie, koska Instagramin oli korkea aika kuulla hevosestani.


    Kuvitteellinen instatili

    • #4446 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 785
      • Lauman johtaja

      Sori miun keskittyminen oli ihan hukassa, kun koitin samalla hoitaa miun työsopparisotkuja, niin kommentti myös sen mukainen.. Mutta niin oli tosi tavallaan kummallista nähdä Luukas ja Mikael yhtä aikaa samassa tilanteessa, kun ne on niiin jotenkin eri maailmoista. Mikael alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa sellaselta tyypiltä, jota ite henk kohtasesti inhoaisin kun se on noin tollanen tungetteleva. Mutta toisaalta musta se on ihan hyvä luonteenpiirre, kun saapuu uudelle tallille niin hyvä sitten vaikka väkipakolla ängetä itsensä mukaan kuvioihin. Hauska tarina, jatka vaan tunkemista niin kyllä se loksahtaa! Saat tästä 2kp ja 2sp

  • #4638 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 38
    • Koulutuksen tarpeessa

    Apassin onnistunut laukka

    Lola oli puhui ehkä kissastaan Apassin karsinan ovella. Tai ehkä koirastaan. Saattoi puhua pikkuveljestäänkin, mutta ei ainakaan hevosistaan, sen minä tiesin. Kyllä minä olin alun kuunnellut, ja tarkkaavaisesti olinkin, mutta hän oli aloittanut juttunsa loukkaantumisestaan ja eksyttänyt minut sitten. Tarjosin Apassille kuolaimia ja yritin kuumeisesti päästä takaisin kärryille. Jesse… Jesse… Ei kai kukaan anna koiralleen nimeksi Jesse kun se on kuitenkin kissan nimi? Jessen täytyy olla Lolan kissa…

    Ajoi autolla, niinhän se muuten meni? Kissat harvemmin ajavat autolla. Jesse olikin muuten joku kloppi tallilta, niinhän se oli. Melkein sain kasvotkin meleeni. Kiristin hevoseni satulavyön, mutta kun olin yhdistänyt Jessen nimen ainakin suurin piirtein oikeaan henkilöön, Lola puhuikin jo jostain ihan muusta.
    ”Arvaa mitä. Mä en yhtää kuunnellu”, keskeytin hänet ennen kuin hän ehti enää yhtään pidemmälle.
    ”Voi Mikael, mikä sua aina vaivaa?”
    ”Kuuntelin mä siihen asti et Jesse haki sut jostain ja vei johonki.”
    ”Sairaalasta. Kotia.”
    ”Mä meen Apassin kanssa möllikisoihin”, sanoin siihen väliin. Se tuli mieleeni juuri sillä hetkellä ja olisin muuten unohtanut sanoa sen.
    ”Okei. Sä oot nyt sitä mieltä että se on riittävästi koulutettu siihen vai?”
    ”En oo. Niin mitä sen Jessen jälkeen nyt sitte tapahtui?”
    ”No – viittaa vaikka tai jotain sit kun sä et kuuntele enää niin mä en joudu kertoon kolmatta kertaa. Sit mä siis mietin että mitä Bigsyn kaa–”

    Parinkymmenen minuutin kuluttua nousin Apassin selkään kentällä. Oli onneksi aika lämmintä. Olin todennut, että minun pitäisi odottaa kesää ennen kuin voisin ratsastaa vakavasti. Olen vuorotöissä ja havittelen ravintolapäällikkyyttä, joten työaikani vaihtelevat lennossa. Turha yrittääkään varata mitään maneesia hirveän usein. Sitä paitsi en minä sitä yksin itselleni ja Apassille edes tarvinnut. Saisi vaikka se Lola kasvattaa luunsa ehjäksi ja vähän äkkiä, niin suostuttelisin hänet varailemaan sitä maneesia itselleen ja päästämään minut sitten mukaan aina silloin tällöin. Juuri niin minä tekisin, päätin, ja pukkasin Apassin raviin.

    Olin lainannut Pond-nimistä hevosta valmennusta varten, kun Apassilla sentyyppinen valmennus oli vielä aika turhanaikaista. Vaikka meillä ei ollut mennut Pondin kanssa erityisen hyvin, olin saanut vaikka mitä hienoja ideoita ja oppeja Apassia varten. Olin ihan varma, että villihevosesta tulisi ratsu pian sen jälkeen kun minusta tulisi kunnon ratsastaja. Laukkasiirtymiä harjoitellessamme yritin turhaan olla hermoilematta tulevista möllikisoistamme. Häviämäänhän sinne mentiin, hyvänen aika, oli Apassi kuinka nopea ja notkea tahansa. Ei meillä ollut vielä mitään taitoja. Saisinpa edes sanoa olleeni ihan oikeissa kisoissa. Sitä paitsi meillekin olisi luvassa lohdutuspalkinto…. Ja silti minua, maailman huolettominta, vähän ahdisti… Kaikki näkisivät etten osaa…

    Kesken kaiken havahduin siihen, miten hyvin Apassi laukkasi. Aiempaan räpellykseen verrattuna sitä olisi voinut melkein kutsua keskilaukaksi. Jes. En ollut raahautunut tallille turhaan joka ilta ratsastamaan, ja niistä kaikista valmennuksistakin oli ollut varmasti suuri hyöty. Se keskilaukkaa tavoitteleva askellus taisi olla ensimmäinen sellainen onnistumisen kokemus Apassin satulassa, että hymy nousi ihan itsestään huulilleni. Ei haitannut, vaikken uskaltanut mennä kauhean kovaa sillä kertaa, kun pelkäsin alustan olevan aavistuksen liukas. Se hieno – tai siis edes hienompi – laukka oli oikeastaan mukavampaa kuin täysillä hurjastelu. Kaiken lisäksi ponini ei pyrkinyt plösähtämään sellaiseksi omaksi laahaavaksi itsekseen, jollainen se oli kovempien pakkasten aikaan ollut. Se kuunteli minua niin hienosti, että minun teki mieli pysäyttää se heti ja vähän halia sitä. Niin en tietenkään tehnyt. Ihan akkojen hommaa sellainen. Taputin sitä hillitysti kaulalle. Niin kuin cowboy. Tai niin kuin perusmikael.

    Ratsastuksen jälkeen olin tietenkin erinomaisella tuulella. Hevoseni käveli oikealla puolellani ja minä pyörittelin ohjanperiä vasemmalla kädelläni. Ajatus mölliluokan häviämisestä tuntui sillä hetkellä itse asiassa tosi siistiltä jutulta.

    ”Mitä sä täällä vielä teet?” kysyin Lolalta päästäessäni Apassin yksiöönsä.
    ”Olipa kivasti sanottu”, hän huomautti, mutta ei näköjään mitenkään loukkaantuneena.
    ”Mä tarkotin vilpittömästi että kuinka sä jaksat olla täällä kun et sä kauheesti mitään voi tehdä”, korjasin.
    ”No se nyt ei yhtään kuulostanu siltä. Sanoisit vaikka että ai kiva kun säkin oot vielä täällä, eikö sulle tuu tylsää kun et voi paljoa ratsastella.”
    ”No. Kiva kun sä oot täälä. Eikö sulle tuu tylsää?” toistin kiltisti ja hymyilin.
    ”Ei. Onhan täällä kaikki – Seela ja Emily ja hevoset ja kaikki.”
    ”Onks sulla kissaa?”
    ”Mitähän nyt taas, Mikael?”

    Ennen kuin lähdin ajelemaan kotiinpäin, kävin varaamassa maneesin parille sellaiselle päivälle, jolloin tiesin olevani äärimmäisen todennäköisesti lyhyessä aamuvuorossa. Kirjoitin varauslistaan Mikaeli ja Apassi mut muukki mahtuu.

    • #4642 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 35
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tää oli kyllä yks niistä hyvänmielen tarinoista! Kuvailit niin kivasti tuon missä Mikaelilla ja Apassilla oli ensimmäinen kunnon onnistuminen ja siitä tuli niin ilahtunut tunnelma, joka tuli vielä paremmin esiin kun edes kisojen häviäminen ei enää haitannut. Onnea ja tsemppiä Mikaelille ja Apassille!
      Oli myös kätevää kun laitoit linkit noihin ulkopuolisiin tapahtumiin ja hevoseen, niin lukija ei ihan tippunut kärryiltä että missä mennään.
      Pidän kovasti siitä miten kuljetat tarinaa eteenpäin, mutta mä heitän sulle leikkimielisen haasteen! Kirjoita joku kerta vaikka pelkästä hoitotilanteesta tai ratsastuskerrasta Apassin kanssa yksityiskohtaisesti, missä etenkin hevosen eleitä ja tuntemuksia ja liikkeitä kuvaillaan, ja vaikka Mikaelin fiiliksiä Apassista noin ylipäätään. Jos yhtään huvittaa!

      Se kuunteli minua niin hienosti, että minun teki mieli pysäyttää se heti ja vähän halia sitä. Niin en tietenkään tehnyt. Ihan akkojen hommaa sellainen. Taputin sitä hillitysti kaulalle. Niin kuin cowboy. oli ihan huippu kohta, se nimittäin kertoi hahmosta niin paljon niin lyhyessä ajassa. Ja voi kun Mikael näkis joskus ne halihetket mitä Jessellä ja Hurmoksella on..! 😀 Saat 1sp ja 1kp

  • #4753 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 38
    • Koulutuksen tarpeessa

    Tarina, jonka tarkoitus on kertoa Mikaelin luonteesta, ja joka on siksi niin kömpelö.

    Mikaelin vuoro, mut muukki saa tulla

    ”Mikael. Tiesiksä että meillä on varauslista maneesille?” Aleksi kysyi minulta varovaisen oloisesti. Pysäytin Apassin keskelle tallikäytävää.
    ”Tiesin.”
    ”Mä kuulin vähän semmosta että…”
    ”Totta joka sana! Sillon mä en tienny, enkä mä käsittäny että se on niin iso asia. Mutta ootsä kattonu sitä listaa viimeaikoina? Kuuluuko sen näyttää ihan siltä?”

    Viittasin tietenkin siihen, miten vähän maneesissa oli vuoroja tarjolla yhdelle viikolle kylmien säiden ja ratsastustuntien takia, ja miten Luukas vei seitsemästä kymmeneen vuoroa viikossa. Varmasti hänkin oli valinnut tallipaikan hevoselleen samasta syystä kuin minä: lähistöllä oli hyvä maneesi. Sen vuoksi minäkin maksan Hallavaan tallivuokraa, joka on maneesittomiin talleihin nähden aika korkea. Joku kerta vielä uskaltaisin ehdottaa, että edes muutamana päivänä yleensä Luukkaalle kuuluva, kaikkein suosituimpaan kellonaikaan kuuluva vuoro vapautettaisiin varauksista ja tarjottaisiin yleiseen ja yhteiseen käyttöön kaikille sellaisille, joiden poni ei vienyt koko maneesia. Luukkaallekin.

    Apassi seurasi minua korvat pystyssä maneesille. Pakkanen oli noussut taas ja loska jäätynyt. Hevosen kavioista kuului sellainen ritinä ja rouske, että minun askeleeni olivat kuin äänettömiä. Tiesin, että tämän päivämäärän ja kellonajan kohdassa maneesin varauslistassa luki Mikaeli mut muukki saa tulla. Minun nimeni yläpuolella luki Luukas.

    Se samainen Luukas oli paitsi mielessäni, myös ilmielävänä maneesilla ja katsoi minua rumasti, kun rämäytin oven auki.
    ”Siis nyt ihan totta-” hän yritti aloittaa marinansa minulle. Varoin, etten vahingossakaan muodostanut kasvoilleni minkäänlaista ilmettä. Nykäisin takinhihaani ylöspäin, kohotin paljaan ranteeni ylös ja naputin sitä etusormellani niin kuin siinä olisi ollut kello. Nyt oli Mikaelin vuoro. Mut muukki saa tulla.
    ”Kyllä sä voit siihen jäädä”, sanoin sille Luukkaalle taluttaessani Apassin sen kummempia kyselemättä keskelle maneesia.
    ”Ei kiitos”, hän vastasi äreästi. ”Mä vaan muistin että meillä olis vielä vartti aikaa. Sori.”
    ”Ihan miten sä haluat. Sulla on vieläkin kaunis poni.”

    Apassi ravaili reippaasti. Olisin tavallaan toivonut, että se poika olisi jäänyt. Ei hän ollut ehkä miellyttävintä juttuseuraa, mutta hänestä puhuttiin siihenkin nähden tosi rumasti tallilla. En olisi itsekään jaksanut olla kauhean mukava, jos minusta olisi koko ajan puhuttu sillä tavalla. Minä en usko juoruiluun. Olin jo todennut, että se poika oli vähän lyhytpinnainen ja rasittava, mutta en minä häntä suorastaan ilkeäksi tai hevosenrääkkääjäksi mieltänyt, vaikka sellaista puhuttiinkin. Kyllä maneesilla välillä piiska naskahteli, mutta tuskin turhan takia, niin kuin väitettiin. Sitä paitsi olinhan minä sitä poikaa käynyt ihan tahallani ärsyttämäänkin. Ei sekään ihan hirveän aikuista toimintaa ollut. Enää ikinä en edes katsoisi rumasti hänen päälleen – ainakaan en ennen kuin unohtaisin lupaukseni!

    Apassilla oli hyvä päivä, ja ihan pian unohdin sekä sen pojan että tunnontuskani. Pikkuhevoseni oli ketterä ja fiksukin. Spinit menivät ihan hyvin siihen nähden, että aikaa oli kulunut vasta kovin vähän ja minä olin varmasti maailman kehnoin opettaja hevoselleni. Se kuitenkin kompensoi toistaitoisuuttani antamalla jatkuvasti anteeksi ja yrittämällä ymmärtää. Osaisinpa olla samanlainen kuin se. Spinissä se jaksoi pitää koko ajan yllä eteenpäin suuntautuvaa liikettään. Se olikin monen hevosen ongelma, vaikka oikeastaan epäilinkin eteenpäinpyrkimyksen puutteen olevan kiinni kouluttajasta eikä hevosesta. Kun hevonen pyöri käytännössä paikoillaan, monelta taisi mennä ohi se, että sen etujalat kuitenkin liikkuivat käytännössä eteenpäin, vaikka sen pitikin askeltaa ristiin. Monesti näki ratsastajia pidättelemässä hevosia ohjista ja samaan aikaan vaatimassa spiniä. Apassi pyöri helpommin oikealle kuin vasemmalle. Syynä saattoi olla yhtä hyvin kipeä polveni kuin hevosen jäykkyys, joten en tehnyt kauheasti töitä asian korjaamiseksi sillä kertaa. Jonkun muun pitäisi välillä ratsastaa sillä, jotta näkisin, missä vika piilee. Sentään sen häntä ei enää huiskinut vihaisesti, vaan sain ihan itse päättää harjoituksen loppumisesta. Kai sitä ei hermostuttanut enää niin kauheasti, kun se tiesi mitä sen suurin piirtein piti tehdä.

    Ravailimme paljon. Kerta kerralta Apassi kuunteli paremmin painoapuja ja istuntaani. Se kääntyi ja kiihdytti herkästi, mutta jarruttaakseen se tarvitsi enemmän apuja. Ravista käyntiin siirtyminen oli helpompaa kuin laukan pudottaminen raviksi tai käynniksi. Pysähtyminen painoavuilla sille oli kaikkein epäselvintä. Ajattelin, että minunkin pitäisi ratsastaa enemmän muilla hevosilla. Vika saattoi olla kokonaan minussa.

    Unelmoin jo liukupysähdyksistä, mutta emme me sellaiseen pystyisi vielä pitkään aikaan. Apassin selän ja takaosan lihakset olivat aika huonossa kunnossa. Sehän oli möllöttänyt kauan ensin kiinniotettujen aitauksessa ja ollut sen jälkeen koulutuksessa ja kevyellä liikunnalla. Kesällä olisi aikaa kasvattaa sille sellaiset lihakset, ettei se istuisi vahingossa pyllylleen ja rikkoisi takajalkojaan, kun pyytäisin sitä pysähtymään. Ei, vauhdin hurman kokemiseen riitti toistaiseksi meidän taitotasollamme ja lihaskunnollamme vain laukkaaminen.

    Oli inhottavaa kävellä hikisenä talliin, vaikka pakkasta oli kaksi hassua astetta. Jäätynyt loska rusahteli jäähileeksi, ja minä odotin kevättä. Onneksi mustangilla on varma askel. Apassi ei paljoa hokeissaan huojahdellut, vaikka maa oli hirveän epätasainen. Se selviytyi hienosti karsinaansa ja tuntui olevan mielissään päästessään varusteistaan. Se saisi mennä vielä ulos.

    Uskaltauduin kääntymään tallituvassakin ennen kotiinlähtöä. Yleensä välttelen sellaisia paikkoja. Minulle on vaikeaa seurata keskustelua, jos moni puhuu samaan aikaan. En usko sen johtuvan ihan puhtaasta tyhmyydestäkään. Jos joku hiljainen aloittaa juttuaan ja äänekkäämmät alkavat puhua hänen päälleen, minulle tulee ahdistunut olo hänen puolestaan. Puhun itse varmasti koko ajan muiden päälle, mutta silloin kun se en ole minä, yritän hymyillä ja katsoa sitä hiljaista silmiin sen näköisenä, että minä ainakin kuuntelen. Ja kun olen kuunnellut parhaani mukaan ja vastannutkin, olenkin auttamattomasti pihalla valtakeskustelusta. Kavereiden kanssa pääsen kiipeämään takaisin kyytiin, mutta uuden porukan kanssa se on paljon vaikeampaa.

    Onneksi taukotuvassa oli kuitenkin vain muutama ihminen sillä kertaa. Miron minä jo tunnistin. Hän vilkaisi keskustelunsa lomassa kännykkäänsä. Ja tietenkin Lolan.
    ”Onks sulla siellä joku peli?” kysyin ja istahdin Miron viereen.
    ”Mä laitoin Mymmelistä kuvan Instaan. Mä laitan nyt monena päivänä kun se lähtee sairaslomalle”, hän sanoi ja väläytti puhelintaan.
    ”Huh huh. Hirvee määrä tykkäyksiä”, ihmettelin ennen kuin tajusin että oleellisempaa olisi kai ollut Mymmelin sairasloma kuin Instagram.
    ”Ei oo edes paljoo vielä.”
    ”Onhan. Apassin kuvat saa vaan jotain kolkyt tykkäystä. Ehkä ku Mymmeli on niin söpö..? Mä otin Apassista äskenkin kuvia maneesilla. Käyköhän siellä edes muita kun Luukas, kun se on aina siellä…”
    ”Me vakoiltiin sitä kerran!” Miro innostui Luukkaasta.
    ”Aika jännää! Mut hei, mä en ehkä ainakaa välttämättä tykkäisi että mua vakoiltaisiin. Jos se ei olis vaikka joku leikki, missä kuuluu vakoilla.”

    Tämä oli hyvä päivä, tuumin kävellessäni autolle. Apassi oppii koko ajan vaikka mitä, ja minä opin Miron avulla laittamaan Instagram-kuviini tageja. Kuulemma johtuu niiden puutteesta, ettei kukaan tykkää Apassin kuvista. Plösölläkin oli varmasti ollut hyvä päivä, kun se oli saanut jäädä kotiin kokonaisen kalkkunanpyrstön kanssa. Muutaman päivän kuluttua sitä odotti uusi pyrstö, koska maneesin varauslistassa oli minun nimeni.

    • #4758 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 201
      • Perus pullaponi

      Mä tykkäsin tästä ihan erityisen paljon! Niinkuin jo heti alussa olikin maininta, niin mä opin tän aikana tuntemaan Mikaelia paremmin kuin aikaisemmin! Vaikka se onkin vähän tuollainen omanlaatuinen niin musta se on vaan tosi hellyyttävä ja hauska hahmo jonka puuhasteluja ja ajatuksia on hirmu hauskaa lukea. Mikael on sellanen kenestä mä voisin lukea vaikka kirjan. Päältä päin siitä saa ihan erilaisen kuvan kuin mitä se on sisältä, niinkun tuossa missä oli puhetta Luukaksesta (vaikka oikee kirjotusmuoto taitaakin olla Luukkaasta). Se että Mikael näkee enemmän kuin moni muu tallilainen eikä kuuntele juoruja, ja ottaa sen hankalan luonteen ihan erilailla vastaan. Siitä mä pidän! Plus tää maneesisota on hauska lisä joka synty ihan puolivahingossa.

      Jesse vois vaikka joskus testaa Apassia, vink vink. Siinä se ja Mikaelkin vois tutustua vihdoin ja viimein paremmin!

    • #4763 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 785
      • Lauman johtaja

      Oon Jessen kanssa ihan samaa mieltä, tän tarinan jälkeen tuntuu että ymmärrän paljon selkeemmin mimmonen hahmo Mikael on. Vaikken kaikista luonteenpiirteistä pidäkään niin ihan lempparit on just noi miten se kohtelee Miroa ja mitä mieltä se on Luukkaasta ja siitä miten siitä tallilla puhutaan. Saat 1hp 1sp ja 2kp

    • #4809 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 87
      • Koulutuksen tarpeessa

      tää ei ollu kyllä yhtää kömpelö! tarinasta tuli ilmi juuri sitä mitä halusitkin, eli Mikaelin luonnetta. kiva tutustuttava pätkä

    • #4815 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Musta tää oli tosi kiva, tämmöne emmätiiä rento tarina? Musta sie kirjotat tosi kivasti ja kuvailevasti!

Vastaa aiheeseen: Apassi

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi:




Siirry työkalupalkkiin