Celle

Foorumit Päiväkirjat Celle

Tämä aihe sisältää 73 vastaukset, 14 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Aleksi 1 kuukausi, 3 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #318 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 1 kuukausi sitten  Aleksi.
    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 1 kuukausi sitten  Aleksi.
  • #319 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    ensimmäinen
    tiistai 19. marraskuuta 2013
    kirjoittanut: Narnia

    Vilkutin villatumpuun paketoidulla kädelläni isälle kiitokset, kun punainen Audi viimein kaasutti pihasta. Oli kestänyt ikuisuus kun isä oli kertonut jotakin… hmm… hyvin tärkeää. Käytä kypärää, ole mukava ja kohtelias, älä unohdu lörpöttelemään vaan tee hommasi, äläkä yritäkkään kutsua ketään meille kun huoneesi ei ole siisti ja imuroitu… juu enhän minä itse näistä huolta osaisikaan pitää. Että ihan fine minulle. Ei minua haittaa ettet luota arviointikykyyni. Enkä minä nyt sotkuiseen kotiin ketään tuo… paitsi ehkä tapaamaan meidän koiria, tiibetinmastiffiuros Sottaa ja minun ikiomaa whippeturostani Renoa. Reno oli hieno tiikeriraitainen, siro pikku juoksija… Sotan täydellinen vastakohta.

    Ensimmäiseksi astelin Uggeissani (ja laukkua raahaten…) tallitupaan, jossa tuoksui kahvi. Nuorempi porukka oli ilmeisesti omissa huvituksissaan, sillä tummahiuksinen poika luki jotakin hevoslehteä sohvalla, punapäinen tyttö joi kahvia raapustaen suureen vihkoon ja kaksi aikuista naista keskusteli kahvipöydän ääressä siitä, kumman tyttärellä oli parempi esteistunta. Toisella korvalla kuulin tyttöjen nimet. Esme ja Minttu. Pitäisikin varmaan käydä maneesissa katsomassa, osasiko kumpikaan erityisesti mitään. Vaikka hyvä minun oli sanoa, kun en ollut hypännyt pitkään aikaan. Raahasin ärsyttävän huomiotaherättävästi tavarani kaapille, jonka oveen oli kiinnitetty huolettomalla käsialalla kirjoitettu lappu, jossa luki minun nimeni. Avasin kaapin avaimella, joka oli annettu minulle ensimmäisellä vierailullani tallilla ja katsoin tyhjyyttä tylsistyneen näköisenä. Vihasin sitä, kun jossakin paikassa oli liikaa tilaa. Siihen tulisi tehdä muutos heti.

    Niimpä kaivoin sinitarraa laukustani ja avasin pari taiteltua julistetta salernonhevosista. Tarrailin niitä muutaman kaapin seinään ja lopuksi vielä kiinnitin Hallavan sivuilta printatut Cellen kuvat kaapin oven ulko- ja sisäpuolelle. Repäisin nimilappuni irti ja sen jälkeen heitin kypäräni ylähyllylle, viikkasin pieneen lokeroon hupparini ja vaihtovaatteet sateisen kelin vuoksi. Sitten asettelin saappaani kaapin pohjalle ja asetin niiden alle vielä kenkälaatikon, jonka sisältä pilkisteli uuden talviratsastuskenkäni. Koukut kaapin seinässä – varmaankin takeille ja varusteille tarkoitetut – näyttivät tyhjiltä, joten laitoin sateenvarjoni roikkumaan siihen ja lisäksi vielä pienen hoitokassini, jonka sisälle oli tungettu hätäisesti laastaria, haavanhoitoainetta, sakset sekä kaviokoukku ja pieni paketti sullottuna täyteen niin ihmisten kuin hevostenkin pompuloita ja pampuloita.

    Loppujen lopuksi heitin vielä vihreän piponi kaapin perälle ja nyökkäsin tyytyväisesti. Suljin kaapin oven yllättävän äänekkäästi, jolloin poika ja punahiuksinen tyttö nostivat katseensa. Kohtasin heidät posket punaisina ja yritin takellella jotain anteeksipyynnön tapaista. Arvasin, että he olisivat vihaisia kun rikoin heidän rauhaansa, mutta sitten…
    – Hei, minun nimeni on Nanna. Kuka sinä olet? tyttö henkäisi ja pieni hymynkare kasvoi hänen huulilleen, jotka levenivät lempeän hymyn myötä.
    – Moi… öö no mä olen Narnia… ja anteeksi molemmille jos tosiaan säikäytin tai häiritsin tai siis…
    – Woah, älä nyt hikoile. Ei mitään hätää, ei meitä haittaa. Mun nimi on Topias, poika rauhoitteli muttei paljon minua auttanut. Nyökkäsin levottomasti heille.

    – Jos te… jos teillä olis aikaa näyttää vähän paikkoja, olisin iloinen, sanoin jo rauhallisemmalla äänellä.
    – Joo, ei tää nyt niin tärkeää ole. Voin lukea tätä lehteä sit kotonakin, Topias ehdotti ja nousi ylös väläyttäen reippaan hymyn ja nyökäten ympärilleen. – Tämä tässä on tallitupa. Löytyy vedenkeitin ja jotakin pientä naposteltavaa jääkaapista. Yleensä Aleksi ostaa jotain hyvää ja Emmi huolehtii hedelmäpuolesta. Sitten täällä voi istua ja jutella, ja meidän kaapit on tossa kuten tajusit varmaan jo. Tosta löytyy ilmoitustaulu, joka on kovin näppärä pikku juttu. Kannattaa kurkata aina kun käy kaapilla.

    Nyökkäsin ja seurasin poikaa ulos. Hän taisi olla minun ikäiseni, ja vaikka nyt ensimmäinen asia ei ollut ajatella ulkonäköä, oli hänellä mukava hymy. Topias pysähtyi sateessa ja olin kävellä häntä päin, juuri ennen kuin brunette kääntyi kysyvän oloisena. Olin heittäytyä voimalla hänen päälleen, ja tunsin kuinka väri tulvi kasvoilleni. Väläytin hätäisen hymyn ja katsoin sitten viereistä ovea.
    – Edetäänkö? Sanotaanko nyt vaikka, että täällä on… lievästi märkää…, mumisin.
    – Ei vielä. Tuossa on yksi puomi ja toisella puolella on toinen. Niillä voi harjauttaa hoitsunsa tai tuntiratsun ellei sää ole tällainen… mutta nyt me voidaan mennä sisään, Topias sanoi minun helpotuksekseni ja hänen avatessa oven hypähdin sisään pyyhkäisten hiuksiani olkapäille.

    Tallissa oli aika hiljaista, ja vain muutama hevonen seisoi karsinoissaan. Yksityispuolella oli kuitenkin karsinoissa kaksi hevosta. Hiirakonkirjavan näköinen tamma ja rautias tamma, jolla oli suora piirto. Topias kuitenkin eteni tuntikäytävälle, ja osoitteli minulle ohimennen pesukarsinaa.
    – Tässä saa hoitaa hevosta takapää käytävän perälle päin, Topias neuvoi tottuneesti. Oikealla oli satulahuone, jonka Topias vielä varmuuden vuoksi esitteli minulle. Tämän jälkeen kuulin kopinaa käytävältä takaamme, ja käännyin katsomaan juuri kun Topias oli sanomassa jotakin. Se oli… poika. Hiukset olivat hänellä pystyssä, kuten Topiaksenkin, mutta punaisen väriset. Ensivaikutelmalta hän näytti jotenkin salaperäiseltä ja kummalliselta, mutta sen jälkeen… oikeastaan aika komealta.

    – Hei, kuulin hänen sanovan. Poika vaikutti olevan minua hieman vanhempi, ehkä vuoden tai pari. Hän näytti jokseenkin laihalta, mutta huppari piilotti aika loistavasti hänen vartalonsa muodot, ja sai minut melkein jopa tuntemaan oloni typeräksi tiukoissa housuissani ja neuleessani.
    – Hei, vastasi nyt Topias. Melkein säikähdin hänen ääntään, olin unohtanut bruneten kokonaan. Käännyin Topiaksen puoleen ja koetin näyttää siltä, kuin minua kiinnostaisi enemmän hän ja hevoset kuin tuo mysteerinen poika. Viimein näin kauniin pään kurkistavan karsinasta ulos. Rautiaan hevosen selkeät piirteet näkyivät valossa tehostettuina. Celle oli kuin olikin kaunis. Kauniimpi kuin eilen. Kiirehdin ruunan luo ja se työnsi turpaansa utelianaa minua kohti. Painoin vaalean tumppuni tuon lämmintä turpaa vasten ja huokaisin tahattomasti.

    – Mitä? Topias vaikutti hölmistyneeltä äkkisestä ihastumiskohtauksestani. Avasin karsinan oven ja hyväilin käsilläni hevosen kaunista, ruskeaa päätä. Kuiskin tuolle hiljaa todella suloisia ja hempeitä asioita, mutta tiesin että molempien poikien katseet olivat porautuneet minuun. Askeleet lähestyvät, sitten tunsin silmät selässäni. Käännyin pälyilemään taakseni Cellen kiehnätessä kämmentäni vasten.
    – Sinä vaikutuit, Topias naurahti ja katsoi sitten muutaman metrin päähän, kohti yksärikäytävää. Oletin, että se punahiuksinen tyttö olisi tullut sieltä, Nannaksiko hän itseään kutsui, mutta en tiedä
    mikä minuun meni, kun se toinen poika ilmestyi karsinan ovelle. Mumisin vain Topiakselle jotakin perin sarkastista ja käännyin takaisin Cellen puoleen. Viimein tähän mennessä vieras porkkanapää avasi suunsa.

    – Häiritsenkö pahasti? Kun olin ajatellut lähteä tammani kanssa maastoon, kun tuo sade kerrankin on hieman hellittänyt. En kuitenkaan ole ennen maastoillut Hallavan poluilla, ja tarvitsisin varmaan seuraa? tuo totesi. En oikein saanut selville, oliko se epäsuora kysymys vai toteamus, mutta nyökkäsin.
    – Minullekkin kelpaisi pieni kierros. Jos Topias jaksaisi vaikka lähteä näyttämään? ehdotin innostuneen näköisenä, sillä viileä maasto houkutteli. Topias kohautti olkiaan.
    – Ole kiltti, Topias. Pliis pliis pliis, anelin ja loin kasvoilleni koiranpentuilmeen. Topias pyöräytti silmiään.
    – Naiset… no hyvä on, tuo myöntyi ja loi kuitenkin sitten vielä katseen minuun. – Kyyhkyllä on tänään vapaapäivä, mutta sinulle jää sitten Klikki. Cellellä on tänään liikaa tunteja.
    – Et ole tosissasi! murisin mutta uskoin kuitenkin, tiesin järjestelmän ja alistuin pojan tahdolle. – No hyvä on sitten. Minä laitan Klikin valmiiksi.

    Klikki oli hieman väsyneen oloinen, kun astuin sen karsinaan ja harjasin terhakasti pientä ponia. No okei, ei Klikki ollut niin pieni… joka tapauksessa harjasin, satuloin ja suitsin hänet onglemitta. Tarkistin satulavyön ja talutin sitten kirjavan ulos. Laskin jalustimet ja kiristin vyötä vielä kerran, jonka jälkeen ponnasin satulaan jännittyneenä. Ainiin. Taisi unohtua…
    – Narnia, älä enää ikinä tee noin. Anelen sua. Ota tää tästä, Topias painotti ja ojensi kypärän minulle… olin tietty unohtanut sen mun kaappiin… kiinnitin kypärän hätäisesti ja katsoin, kuinka puoliveritamma asteli Klikin vierelle tarkastellen ruunaa tutkivasti. Klikki vastasi innokkaalla hörähdyksellä, jolloin tamman korvat taittuivat hetken pelokkaasti taaksepäin. Kuitenkin tuo palautui järkytyksestä sekunnin aikana ja kääntyi nyt katselemaan Kyyhkyä.

    Lähdimme liikkeelle satulat naristen, Topias edellä. Hän kulki Kaviopolkua tottuneen näköisesti, ja ohjasi Kyyhkyn kaukaa lätäköistä. Puoliveritamma teki niin ilman ratsastajan pyyntöjäkin. Klikki taas oikein veti lätäkköihin ja sain laittaa hihat heilumaan tapellessani vahvaa ruunaa vastaan, kuitenkin onnistuen. Topias ja toinen poika katselivat minua vähän väliä, ja lopulta uteliaisuuden voittaessa ratsastin puoliveritamman rinnalle ja rohkaisin mieleni.
    – Olen pahoillani kun en ole esittäytynyt. Mun nimi on Narnia ja se raudikko ruuna, Celle, on mun hoitohevonen. Tämä neiti on vissiin sun oma, mutta olenko mä huonomuistinen vai enkä oo kuullu sun nimeä vielä? koetin sanoa sen jotenkin… järkevästi.
    – Sori… mä ihan unohdin. Nimi on Mikki ja tämä neiti tässä on Pinkki, poika sanoi ja loi katseen silmiini, jote kuitenkin yritin välttää tahattomasti.
    – Ei taida olla ihan suomalainen nimi? Anteeksi tää mun uteliaisuus, mumisin.
    – Ei, olen Sveitsistä, Mikki kommentoi ja ehkä hymyilikin hieman.
    – Oho, en olekkaan ennen tavannut hirveästi ulkomaalaisia… kerta se on ensimmäinenkin, hymyilin viattoman näköisenä ja käänsin sitten katseeni eteenpäin.

    Saapuessamme suurimmalle pellolle jonka reunaa nieli Pronssijoen tumma ja kylmä vesi, siirryimme raviin. Pinkki harppoi edelle hetkessä, mutta Kyyhky pysyi tamman vierellä sinnikkäästi. Klikki kuitenkin yritti kiskoa laukkaan ja kun tein kantani selväksi, se löntysteli possuravia. Nopean näpäytyksen jälkeen Klikki kuitenkin kiihdytti hieman. Sain vaivoin painettua maisemat ja polkujen haarat mieleeni Klikin vuoksi, mutta aina kun jompi kumpi pojista kääntyi katsomaan, koetin näyttää siltä, että Klikki oli kuin enkeli. Kun vointiani kysyttiin -olinkohan minä punastunut liikaa? – vastasin huolettomalla nyökkäyksellä. Klikki puksutti puoliverisen nopeasti kiinni ja vilkaisin Mikkiä… jouduin katsomaan yläviistoon!

    Lopulta kävelimme siistissä rivissä, ja Topiaksen merkistä ravasinne pellon reunaan, jossa asetuimme jonoksi ja siirryimme viimein laukkaan. Olo tuntuivturvalliselta kahden pojan kanssa, toinen ratsasti kannoillani kirjavalla puoliveritammalla ja toinen kaahasi edellä suomenhevostammalla.
    – Keskellä peltoa on leveähkö oja, mutta hevoset kyllä ylittävät sen, Topias sanoi ja ohjasi Kyyhkyn ojaa kohti. En voinut enää kieltäytyä, joten puristin Klikkiä harjasta ja ohjasin kohti ojaa. Pelkäsin maastoesteitä. Pelkäsin kuollakseni. Mutta en voinut olla sellainen pelkuri poikien edessä.

    Puristaessani kauhun vallassa Klikin harjaa, koetin keskittyä istuntaani. Nojaa rennosti, älä jännitä, säilytä ryhti ja laske kantapäät, muistelin. Oja lähestyi ja kirjava ruuna nuoli maata tummilla kavioillaan yhä kiihkeämmin, kunnes hyppäsi voimakkaammin kuin olin ajatellut. Klikki kuitenkin tömähtivät heti maahan, ja huomasin olevani yhä väärällä puolella ojaa. Mitä – se oli pukittanut…

    Näin kuinka Mikki soi minulle vilkaisun ennen kuin ponnisti onnistuneesti yli ojan. Topias oli tullut ojan reunalle minua seuraamaan. Ohjasin Klikin uudestaan kohtu ojaa, mutta ruuna kiskoi kuolaimia hermostuneesti ja sen kaviot saivat hieman ilmaa alleen uudelleenkin. Lopulta päästin ohjat miltei vapaiksi ja päätin, että nyt minä ratsastanut tuon esteen tai muuten saan hävetä sitä loppuelämäni. Klikki tiesi sen ja halusi nöyryyttää minua. Mutta se ei tulisi kuulonkaan. Ei tänään. Ei huomenna. Ei koskaan!

    Keräsin ohjat ja annoin määrätietoisen pohkeet Klikille. Se pyöräytti valkuaisiaan ja häntä soihtuna lähti raviin. Laukassa se koetti pukittaa, mutta kun sai näpäytyksen takapuolelleen, jatkoi laukkaa. Ennen estettä Klikki kuitenkin sai yhden hetken, jolloin keskityin istuntaani, ja ponnahti ylös. Pysyin selässä, mutta kadotin jalustimeni ja sitten oli liian myöhäistä. Tartuin tiukasti kirjavat ruunan kaulaan ja tunsin laskeutuvani satulaan tömähtäen. Klikki hidasti ja pysähtyi. Hymyilin pojille, jotka kävelivät luokseni toisiaan merkitsevästi vilkuillen. Minä tunsin tuon katseen. Hulla akka, he ajattelivat. Kun olin toipunut saavutuksestani, ravasimme kotiin päin, minä nyt ensimmäisenä. Puolivälissä matkaa Topias pyysi Mikin edelle, jotta hän näkisi, osaisiko
    poika tästä reitin tallille.

    Ja hän osasi. Lopulta tallilla lysähdin alas satulasta. Vetäisin Köikin ohjat käteeni, nostin jalustimet ja löysäisin vyötä. Talutettuani ruunan karsinaansa riisuin varusteet, pesin kuolaimet ja vein paikalleen. Harjasin vielä Klikin nopeasti, sillä Celle oli sopivasti tunnilla. Hetken kuluttua kuskasin jo kottikärryjä. Tyhjensivät karsinan liasta ja tein tilalle pehmeän patjan pellavaa ja olkia. Kun Celle saapui karsinaansa jonkun tytön kanssa, ruuna oli hyvin hikinen. Tyttökin oli, ei sen puoleen. Celle painautui väsyneenä minua vasten ja syleilin ruunaa onnellisena. Tyttö oli luotaantyöntävä.
    – Mä aion nyt mennä. Moi, hän mumisi ja katosi heti.

    Juttelin hiljaa ja lempeästi Cellelle, ja kun ruuna laski päänsä, painoin huuleni hellästi sen otsaa vasten. Celle pärskähti ja lopulta tajusin riisua sen varusteet. Vein ne paikoilleen ja hain riimun naruineen. Jäähdyttelin Celleä ulkona kävelemällä ympäri tallipihaa. Ruuna nautti kirpeästä ilmasta ja kun oli kuiva, menimme takaisin sisään. Harjasin Cellen huolellisesti karsinassa ja silloin kuulin askelia käytävältä. Näin tutun miehen kävelevän paikalle.

    – Moi, Aleksi.
    – Hei, Narnia. Mie ajattelin että sie voisit auttaa miua antamaan ruokaa näille hevosille, mies ehdotti.
    – Okei… no mitä Cellelle? kysyin. Aleksin lista tuntui pitkältä, mutta sen loputtua muistin heti, kuinka paljon heinää ja muuta Celle sai. Tein ruoat valmiiksi ja jaoin sen Cellelle. Annoin ruunalle ruokarauhan, ja istuin heinäpaalille käytävän reunalla.
    – Celeus elegans, minusta tuntuu siltä että meistä tulee vielä hyvät ystävät.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 1 kuukausi sitten  Aleksi.
  • #322 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    toinen
    torstai 21. marraskuuta 2013
    kirjoittanut: Narnia

    Cellellä oli tänään vapaapäivä, Aleksi kertoi siitä ilmoitustaululla. Kadehdin kuitenkin montaa henkilöä tallilla – Mikki sai viettää aikaa tammansa selässä milloin ikinä tahtoi ja Aleksi sekä Emmi muutenkin vain, koko päivän. Paitsi tuntien ajan, mutta hehän niitä tunteja pitivät, joten… Olin kuitenkin marssinut välittömästi Cellen luokse haaveissa kentällä ratsastelua, sillä tiesin Aleksin ja Emmin suosivan maneesia aina kun oli mahdollista. Sää ei ollut tänään sen hullumpi, mutten silti uskonut että he ratsastaisivat ulkona. Ja ainahan oli maneesi joka tapauksessa.

    Celle oli heti karsinalle saapuessani hörähtänyt ja astuvun karsinan takaseinältä luokseni. Ruunan ruskea pää ilmestyi oviaukkoon ja hamusi pehmeästi parkatakkini hihaa. Hymy suli kasvoilleni ja poskeni punehtuivat. Se pitää minusta, totesin onnellisena. Kaivoin taskustani omenansiivun ja pujotin sen kalterien välistä ruunan rehukuppiin, ja kun rautias astui hiukan sivulle ja alkoi hamuta omenansiivua, pujahdin karsinan ovesta sisään ja suljin sen perässäni. Hymyilin lämpimästi ruunalle, joka työnsi siroa päätään syliini. Otin kuitenkin kiinni riimun renkaasta ja ohjasin ruunan hellästi vartalollani kaltereita lähemmäs, johon oli kiinnitetty riimunnaru. Naksautin lukon kiinni ja rapsutin Celleä harjanjuuresta. Se oli kaunis hevonen. Kaunein näkemäni salernonhevonen, siitä voisin lyödä vaikka vetoa.

    Avasin karsinan oven ja otin harjapakista esille juuriharjan. Kävin läpi Cellen koko kehon, mutta harjasin varovaisemmin vatsan alta. Vaihdoin pehmeään harjaan ja nyt harjasin rivakammin, kävin huolellisesti läpi kainalot ja vatsanalusen. Celle ei erityisesti innostunut vatsan alta harjailusta, mutta ei kuitenkaan yrittänyt mitään sen ilkeämpää kuin hieman nostaa takajalkaa, jonka laski kuitenkin heti. Kävin vaihtamassa pääharjaan ja vedin karsinan oven raolleen, kun laskin riimun kaulalle ja kävin läpi harjalla Cellen siroa päätä. Jouduin hiemman kurkottamaan saadakseni pörröisen otsaharjan alta puhdistettua. Tämän jälkeen pujotin riimun takaisin kohdalleen. Etsin sormiini kaviokoukun, ja liu’utin kättäni Cellen ryntäiltä vuohiseen, jolloin ruuna nosti jalkansa mukavasti. Sain kavion puhdistettua ja siirryin seuraavaan.

    Kun koko kumartelu-urakka oli suoritettu, jätin Cellen karsinaan odottamaan kun hain ruunan satulan, suitset sekä suojat. Tarrasin jännesuojat kiinni ruunan etujalkoihin ja hivutussuojat taakse. Sen jälkeen heitin satulan varovaisesti selkään, limbosin kaulan ali toiselle puolelle ja laskin vyön. Siirryin takaisin vasemmalle puolelle ja kiinnitin vyön löysästi kolmanteen reikään. Selvitin suitset kehnosta niputuksesta ja laskin riimun taas ruunan kaulalle. Ohjat kaulalle, ja painoin ruunaa varovaisesti niskasta, jolloin se laski päätään ja otti kuolaimet. Kehuin ääneen ja pujotin hihnan korvien yli, sujautin turparemmin leukaremmin ali ja kiinnitin sen niin, että kaksi sormea mahtui väliin. Poskihihnan ja Cellen ihon väliin jätin käden leveyden tilaa. Sen jälkeen kiristin vyötä yhden reiän ja irrotin riimun.

    Ohjat kaulalta ja kurotin kypärän harjapakin päältä, naksautin sen kiinni. Naksautin kieltäni ja lähdin taluttamaan ruunaa tallikäytävällä. Katsoin yksityisten käytävälle päin, ja näin naisen silmät, ennen kuin käänsin Cellen ulko-ovelle. Ruuna seurasi minua häntä puolelta toiselle heilahdellen. Pysähdyin puomille ja kiristin Cellen vyön nyt tarpeeksi kireäksi, muttei kuitenkaan niin että oria hiertäisi tai puristaisi. Laskin jalustimet ja vedin ohjat kaulalle, jonka jälkeen ponnistin onglemitta korkean ruunan selkään. Säädin jalustimet ähkien oikean pituisiksi ja kiristin vyötä vielä yhden reiän, sillä se näytti vielä löysältä… Celle senkin pullistelija, saat vielä maksaa siitä joku päviä. Sitten vaan pohkeet kylkiin ja Celle asteli kevyesti kohti kenttää.

    Kenttä oli onnekseni tyhjä, mutta vielä parempaa oli se, että viime tunnilla käytetyt kartiot ja puomit seisoivat yhä paikoillaan. Kentän portti oli auki, ja ratsastin sisään. Ohjasin Cellen uralle ja annoin pitemmät ohjat. Ruuna asteli eteenpäin korvat edessä ja pää ylhäällä, valmiina ottamaan vastaan käskyjä. Parin kierroksen käynnin aikana se alkoi liikautella korviaan sinne tänne.
    – Soo, poikaseni, ei ole mitään kiirettä, rauhoittelin ja rapsutin toisen kaulaa hellästi. Keräsin kuitenkin heti ohjat ja aloin ratsastaa voltteja puomien ympärillä. Pujottelin kartiot käynnissä ja sen jälkeen valmistauduin raviin. Yhdellä kielen naksautuksella Celle siirtyi raviin, jota jouduin ensin rauhoittelemaan rajulla kädellä. Sen jälkeen ruuna hiukan rentoutui ja alkoi ravata nätisti, tosin häntä tötteröllä.

    Ratsastin vihreävalkoiset ravipuomit, ja sitten istuin alas harjoitusraviin. Nojauduin reippaasti taaksepäin, ja olo helpottui. Cellellä oli onnekseni kovin pehmeä ravi, ei Hallavan pehmein, muttei tuo mikään ravuri onneksi ollutkaan. Rautias huiski innokkaasti häntäänsä, nyt poika oli jo rentoutunut. Yhtäkkiä kuulin takaani askelia. Hevosen pärskähdys. Käännyin katsomaan, ja näin takanani kohoavan varmasti suurimman hevosen, jonka tulen koskaan näkemään. Säkää sillä oli varmasti 180 senttiä, ja se hengitti lämmintä ilmaa. Hevonen oli ruunikko, ja näki heti, että siinä oli suomenhevosta. Edes oma kotimaisemme ei kuitenkaan voinut tuolle hevoselle mitään.

    Clydesdaleristeytys, arvasin päässäni. Omistaja vilkuili minua hevosen vierestä, hänen hevosensa kulki ilman satulaa ja suitsina toimi riimu ja narut. Ratsastaja selässä näytti lähes kääpiöltä eikä varmasti ollut 140 senttiä korkeampi. Taisi olla pieni äiti-tytär-lenkki meneillään. Hymyilin heille, mutta huomasin kuinka Celle kauhistui kankeaksi. Jarrutin käyntiin ja yritin rauhallisesti kävelyttää Celleä kohti hevosta. Ruuna kuitenkin painoi korvansa luimuun ja pysähtyi päätän ravistaen. Koetin rauhallisella äänellä maanitella, mutta Celle ei liikkunut, joten parempi olisi vain avata suuni.

    – Hei, oletteko eksyneet? Vai onko jokin muu hätänä? kysyin.
    – Minun pitäisi saada Kirsi bussipysäkille, hänellä on tanssiharjoitukset, mutta en osaa mennä sinne. Voisitko tulla näyttämään ja äkäseen missä se pysäkki on? nainen selitti, ja ääni oli äkäinen sekä stressaantunut.
    – No hyvä on, minun täytyy vain laittaa Celle…
    – Kuka on Selle? Kun meillä ois kiire.
    – Celle. Celle on minun hoitohevoseni. Tämä näin, täsmensin hyvin kyllästyneellä äänellä ja rapsutin ruunan kaulaa rauhoittavasti.
    – No unohda kuule sitten. Kyllä Pate vie perille, nainen murjaisi ja kannusti ruunaansa liikkeelle. Ruunikko lähti eteenpäin ratsastaja selässä keikkuen. Nyt vasta näin, ettei ratsastajalla ollut kypärää, ja salaa toivoin että Aleksi ilmestyisi paikalle.

    – Bussipysäkille on jonkin verran matkaa. Menkää Kaviopolkua Maalaismiehentielle ja siitä käännytte Pronssijoentielle, siinä vähän matkan päässä risteyksestä on se pysäkki. Sinne ei muuten kannata viedä hevosia, huusin heidän peräänsä etteivät raukat eksyisi. Kun hevonen katosi näköpiiristä, Celle lähti taas tavanomaiseen rentoon käyntiinsä. Pian pyysin ruunaa raviin, istuin alas ja asettelin jalat valmiiksi… ja myötälaukka!

  • #323 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    perjantai 17. tammikuuta 2014
    kirjoittanut: Becca

    Olin kurvannut Hallavaan heti lukion loputtua. Pääsin lähtemään jo yhdeltä omilla flunssaselityksilläni, jolloin suurin osa tallilaisista olikin vielä koulussa. Taukotuvassa istuskelivat Veera ja Aleksi, jotka säpsähtivät molemmat kahvikuppiensa ääressä pöllähtäessäni ovesta.
    ”H*tto ku tuolla on kylmä!”, vinguin vetäistessäni kermanvaalean tuibihuivin pääni yli.
    ”No älä”, Veera mumisi vilttiin kääriytyneenä. Haikaillen katsoin lämmöstä huokuvia sohvaperunoita niiskaisten sitten nenä kylmyydestä punaisena ja tunkaisin paksun talvitakin kaappiini. Vetäisin sieltä saman tien lämpöisen tallihupparin ja heitin niskaan, jonka jälkeen keksin tunkea päähäni vielä söpön, valkoisen karvapipon kera mustien hermanniviiksien ja tepastelin tallilaisten ohi virnistäen.

    Kesken toimettoman kulkuni kohti käytävää, tein äkkijarrutuksen ja katsahdin ilmoitustaululle. Vilkaisin hoitajahakujen tuloksia arvaten, ettei nimeäni ollut listalla. Järkyttävän iloisen yllätyksen loi Cellen nimi vieden Beccaan, eikä aikaakaan kun olin toistamiseen taukotuvassa pomppien riehakkaasti Aleksin edessä. Tallikissa Niisku lähti hirveällä vauhdilla luikkimaan sohvan alle Veeran sylistä, Aleksi puolestaan läikytti vähän kahvia paidankaulukselleen.
    ”Aleksi, onko tää vitsi vai valitsiks sä oikeesti mut Cellen hoitajaks herranjumala?” solkkasin ihmeissäni. Sain tältä osakseni huvittuneen katseen ja päättäväisen nyökkäyksen.
    ”Sattuisko sulla… öö, olemaan paperia?” tämä irvisti osoittaen ruskeaa, hiljalleen laajenevaa läikkää vitivalkoisella paidallaan.

    Totesin pian hevosten olevan pihalla, joten käväisin Cellen karsinalla hakemassa sen riimunnarun. Tuntui mahtavalta olla nyt tuntihevosen hoitaja – kyllähän Pinkkiä tuli kova ikävä, mutta nyt oli kaikki hyvin eikä sinne kolmannelletoista karsinalle kovin pitkä matka ole. Saapastelin ulos tallista ja kolautin oven hiljaa kiinni perässäni. Kylmä ilma valtasi heti koko ruumiin ja kädet kohmettuivat alta aikayksikön, mutta lähdin urhoollisesti tallustamaan narskuvalla lumipeitteellä tarhoille. Lunta tuprutti harvakseltaan pieninä, ohuina hiutaleina, puut kohosivat valkoiseksi värjäytyneinä samansävyisiin pilvenhattaroihin kurkotellen. Hymyilin itsekseni posket punoittaen, mutta havahduin ajatuksistani parin hevosen hirnahtaessa läheisissä tarhoissa. Hirnuja ei kylläkään ollut ainakaan Celle, päätellen siitä että vaaleanpunarautias vain seisoskeli tossukkana aidan vierellä katsellen lähellään hosuvia lajitovereitaan.

    ”Voi kun sä oot ujo”, hymisin pojalle tämän kääntäessä turpansa kauemmas. Kun napsautin narun kiinni riimuun, Celle kuitenkin sai vähän vauhtia kavioihinsa ja lähti köpöttelemään vierelläni ulos tarhasta. Suljin vielä pikaisesti portin, ennen kuin jatkoin matkaa ruunan vierellä. Talsimme Hallavan lämpöiseen tallirakennukseen ilman ongelmia, Cee tuntui olevan tyytyväinen päästessään omaan, turvalliseen karsinaansa… Keskeytin tämän haikailevat ajatukset kiinnittämällä sen ensimmäisiin vastaantuleviin ketjuihin ja riisuin herralta toppaloimen. Jospa rauhallinen hoitohetki hiukan selvittäisi päätäni, lukion penkillä istuminen tunnista toiseen on yllättävän uuvuttavaa. Koulunkäyntini on muutenkin ihan sitä sun tätä – peruskoulussa osasin olla tavoitteellinen ja pääsin arvosanoillani tuonne, mutta sitten ei enää kiinnostanut.

    Harjapakin metsästysmatkalla pysähdyin juttelemaan Maikin kanssa, joka parhaillaan kiikutti Darcyn raskasta satulaa kohti tamman karsinaa. Avitin hieman viemällä suitset sen edustalla sojottavaan koukkuun, ja palasin sitten Cellen luo pakki otteessani. Ruuna nuuhki kiinnostuneena hiuksiani.
    ”Mut… hei, missä mun pipo on?” parkaisin tunnustellen epäuskoisena pehkoani. Ehdin jo hidasälyisenä kelaamaan, jäikö päähineeni kenties tarhoille tai jonnekin, mutta pian tajusin vilkaista vieressäni nököttävää salernonhevosta ja ryhähdin saman tien nauruun. ”Tyhmeliini, toisten pipoja ei popsita!”

    Tyynesti hyräillen pyörittelin hoitohevoseni vaaleaa karvaa, kumisuka sai siron kaulan venymään ja kauniit silmät ummistumaan, kun tämä vähitellen rentoutui. Pienikin sivuääni sai Cellen kuitenkin säpsähtämään ja liikehtimään levottovana. Vaihdoin harjaa ja silitin sen päätä hennosti, tuli taas sellainen tunne kuin hakua kirjoittaessani – teki vain mieli antaa tossukkanallekarhulle oikein iso halaus. Hymisin milloin mitäkin biisiä ja suin karvapeitettä samaan tahtiin, itsekin tunsin pian rentoutuvani ja pääseväni irti arjen huolista. Näin viikonloppuna ehtisi viettää oikein kunnolla aikaa tallilla ja tutustumaan Ceehen, jospa ruuna alkaisi vähitellen luottaa meikäläiseen.
    ”Toivottavasti meil tulee olemaan pitkä taival”, virnistin hevoselle. Tämän säkä vastasi lähes sentilleen omaa pituuttani, en malttanut odottaa että pääsisin kapuamaan herran selkään.

    Kun Cellen karva suorastaan kiilsi kullanvaaleana, tein loppusilauksen pehmeällä harjalla. Ruuna pökkäsi minua päällään sukaistessani kutiavasta kohdasta.
    ”Arvaa kuka!” tuttu ääni hihkaisi ja kädet peittivät silmäni.
    ”Mikki fak juu”, ulvahdin säikähtäneenä, mutten voinut pidätellä kasvoilleni pyrkivää virnettä. Aina sillä riittää noita näyttäviä saapumisia, hymähdin mielessäni.
    ”Onko ollu ikävä mua? Ja Pinkkiä tietty, mut silti enemmän mua”, poika selosti lähes varmana vastauksestani.
    ”Totta kai, mä oon ihan riutunu ku en oo päässy teijän luo”, tokaisin puolisarkasmilla – toisaalta meitsillä oli ihan oikeasti kamala kaipuu tallille sitten viime kerran, tottahan toki kaikkia tallilaisia oli ollut ikävä.

    Juttelimme Mikin kanssa niitä näitä pitkän aikaa. Olin jo aiemmin selittänyt kaikille, miksei Pinkin hoitaminen enää tuntunut oikealta, ja punapää kyllä ymmärsi asiani täysin.
    ”Kyllä mä silti välillä meen sille antaa ylimääräsen porkkananpalan… Hups”, kikatin ja tämä tökkäsi minua nauraen kylkeen.
    ”Toki! Mutta tosiaan, hyviä jatkoja Cellen kanssa”, Mikki hymyili pirteästi ja antoi hevosen hamuta kämmentään. ”Meikäpoika menee taukotupaan vähä rentoutumaa.”
    Jäin harjailemaan Ceen jalkoja Mikin lampsiessa pian pois näkyvistä. En voinut vastustaa kiusausta, ja huusin vielä perään:
    ”Laiskamato!”
    ”Ja ylpeä siitä!” tämä vastasi.

    Vaaleanpunaisen ja harmaan sävyttämä silkkiturpa hamusi hupparinhelmaani pahaenteisesti. Päätin yrittää olla välittämättä ja jatkoin kumartelua Cellen jalkojen juuressa. Jouduin tönäisemään ruunaa hellästi kylkeen jotta paino siirtyi toisten koipien varaan, jonka ansiosta jalka nousi. Kuopaisin vähäiset moskat pois ja siirryin seuraavaan. Loput kaviot osoittautuivat yllättävän helpoiksi putsattaviksi, kun rautias pienenkin maanittelun jälkeen nosti koipensa kuuliaisesti eikä alentunut repimään. Taputin herran kaulaa hymyillen. Kaivoin vielä piikkisuan harjapakista, minähän olin ihan unohtanut jouhet! Lähdin selvittämään ohutta harjaa ja siirryin pian häntään, eikä siinä kauan kulunutkaan kun pehko oli siisti. Viskasin suan pakkiin ja napsautin kannen kiinni – mitäköhän nyt voisi tehdä…

    En nähnyt enää aihetta seisottaa Celleä käytävälle kahlittuna, joten heitin sille toppaloimen niskaan ja irrotin ketjut. Kiinnitin riimunnarun päitsissä killuvaan rinkulaan ja lähdin taluttamaan heeboa ulos tallista.
    ”Just kun tallissa ehti tulla lämmin”, murahdin pakkasen kietoessa minut kylmään otteeseensa. Ulkona oli jo pimeää, mutta vitivalkoinen lumivaippa ja taivaalla loistava kuu tähtineen valaisi mukavasti. Celle pysähtyi välillä nuuhkimaan pakkasilmaa. Yritin välttää jääkalikaksi muuttumista ja kannustin pojua lähtemään liikkeelle, mutta tämä vain tönötti siinä neljän koiven varassa ja tarkasteli ympäristöään. Laskin käteni hennosti vaalean ruunan kaulalle. Se värisytti ihoaan ja mieleeni tuli heti kesällä kiusaavat ötökät, onneksi niitä ei näin talvella näkyillyt.

    Siinä me nyt olimme, Celle ja minä. Kävelytin ruunaa rennosti pihapiirissä ja käännyin pian tarhoille. Sen tarhakaveri hörähti pienesti avatessani portin. Suukotin Ceen pehmeää turpaa ennen kuin päästin herran ravaamaan aitojen sisään. Hymyillen suljin portin, lähtien sitten kävelemään muissa maailmoissa tallille. Oven takaa kuuluikin jo tyttöjen pirtsakkaa puheensorinaa, ja sen avatessani näin heti Empun ja Inkan juttelevan käytävällä.
    ”Helou, sua ei ookkaan pariin viikkoon näkyny”, Emppu tokaisi aurinkoisesti.
    ”Me kuultiin et säkin osallistuit hoitajahakuun, miten kävi?” Inka kysäisi heti perään. Naurahdin:
    ”Jep, ei oo oikein ollu innostusta… Osallistuin joo, ja nykyään meikä onki Cellen puunaaja.”

    Tovin juteltuamme päätin suunnata kottikärryjen ja talikon kera Cellen karsinalle. Parkkeerasin kottarit boksin eteen ja lapoin sinne lantakikkareet sekä märät aluset. Levittelin vielä vähän puhtaita tasaisesti joka puolelle, jonka jälkeen lähdin aikaansaannokseen suht tyytyväisenä viemään moskaa lantalaan. Eipä siinä kauaa nokka tuhissut, pian tavarat olivat paikallaan. Käytävä oli näköjään juuri siistitty ja iltatalliinkin oli vielä rutkasti aikaa, joten eipä siinä muuta vaihtoehtoa tainnut olla kuin paeta taukotupaan rupattelemaan.

    Salla, Lotta ja Topias tekivät mukavasti tilaa, jotta pääsin ahtautumaan sohvalle.
    ”Muutaman tunnin lukiohössötys, hoitosessio ja karsinan siivous takana, mitäs vielä…” huokaisin.
    ”Meinaatko Pekka jäädä tänne vielä iltatalliks?” Inka kysyi Mikin säestämänä. Valma, Maikki, Lotta sekä Inka ja Mikki itse aikoivat viipyä Hallavassa myöhään, joten mikäs siinä.
    ”Jos te vaan mua huolitte seuraksenne niin totta kai”, virnistin, ja muut nyökkäsivät. Tiitun ja Jasperin oli lähdettävä kotiin, joten jäimme tallilaisten kanssa kuudestaan. Ihme ettei Aleksikaan nyt oo meitä vahtimassa, hymyilin itsekseni. Valma katkaisi hiljaisuuden huikkaamalla:
    ”Mentäiskö puhdistaa hevosten varusteita? Meinaan nyt on hyvää aikaa ennen ku ruvetaan taas hommii!”
    Nyökyttelimme, ja pian kaikki ryntäsivätkin käytävän puolelle suuntana satulahuone – hetken kuluttua olikin tallitupa tyhjänä lähes huomaamattomia Hiisua ja Niiskua lukuunottamatta.

  • #324 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    sunnuntai 19. tammikuuta 2014
    kirjoittanut: Becca

    Ajoittain tuntui, että tuuli kaappaisi minut mukaansa kuin paperinuken. Olin ”tallin eteen mitä vaan”-mielellä noussut jo kuudelta ja valmistauduttuani lähtenyt kipittämään suorinta tietä Hallavaan – ja nyt joku aivan varmasti kummastelee, miten Pekka the unikeko jaksaa viikonloppuna säätää kellon pirisemään. Laitoin askellukseen vauhtia ja vedin pipon tiukemmin päähäni, kunnes pääsinkin jo tallin ovelle ja vetäisin sen rivakasti auki. Annoin tämän kolahtaa kuuluvasti kiinni takanani, en voinut muuta ajatellakaan kuin lämpimän viltin alle pääsemistä.
    ”Miks joka kerta kun päätän vaivautua kävelemään niin luontomamma pistää ranttaliksi”, nurisin taukotupaan astuttuani.
    ”Mitä mitä, meil on täällä apulaisehdokkaita”, Aleksi kajautti meikäläisen nähtyään ja Mikille virnistäen lähti tuuppimaan minua takaisin käytävän puolelle.

    Jaa-a, ukkelit laittoivat minut heti heinien tarjoilijan hommiin, antamatta tippaakaan armoa vaikka kuinka valitin jäätyneistä näpeistä. Näiden jaaritellessa siitä kuinka hevoset raivostuisivat jos aamusapuska tulisi myöhässä, itse toivoin vain jättäneeni sen herätyskellon koskemattomaksi… Ei siinä kuitenkaan kauaa kulunut, ja poikien kadottua näkymättömiin luikahdin taukotupaan ja kaadoin loput kahvit pannusta kuppiin. Huokaisten istahdin sohvalle kietaisten viltin suojakseni. Suureksi ihmeekseni avautuvasta ovesta ei astunutkaan Mikki tai Aleksi, vaan Valma. Pipoa ei näkynyt, ja tytön hiukset oli tavanomaisesti kietaistu nätille nutturalle.

    ”Hui, mä en tienny et täällä oli jo joku”, hän naurahti työntäen villalapaset kaappiinsa. Keskeytin aavistuksen jäähtyneen kahvin hörppimisen ja tokaisin hymyillen:
    ”Njoo, päätin nousta kerranki aikasin, päivällä tääl on semmonen hälinä. Vaihtelu virkistää!”
    ”No hyvä että satuttiin samaan aikaan, onks täällä muita? Kylhän ainaki Aleksin pitäis jo…”
    ”Se tuolla virittelee omia huvejaan Mikin kanssa”, möläytin väliin ja jatkoin virnistäen:
    ”Pistivät vielä viattoman tallityttösen jakelemaan safkat hevosille.”
    Valma hymyili viestittäen tietävänsä tunteen.

    Inkakin oli paikalle ilmestynyt, kun pian saapastelimme Valman kanssa tallikäytävään. Tyttö kysyi heti ensimmäisenä, olisiko joku innokas liikuttelemaan Ranan hänen seuranaan, mutta hoitoheeboillamme oli harmillisesti tunnit tänään. Aleksi hoputti meidät viemään kopukat pihalle heti kun vain ilmestyimme miehen näkökenttään, joten ei kun menoksi. Sovimme tyttöjen vievän tuntsarit ja jätimme yksärit poikien huoleksi.
    ”Jättäkää Rana sit sisälle”, Inka huikkasi näille. Aleksi antoi luvan viedä myös Blairin, joten Valma otti sen sekä Dunjan, Tintun ja Kyyhkyn. Itse vein Nikin, Vanillan, Cellen ja Been, Inka puolestaan Darcyn, Pallen, Darlin sekä Klikin.

    Ehdimme jo huokaista helpotuksesta, kun vietävänä oli enää Palle. Inka kävi hakemassa energisen ruunan käytävän perältä ja talutti ulos hymyillen. Jäimme katsomaan kuinka tyttö vei herran tyynesti tarhalle ja tarttui porttiin. Irkku heilautti päänsä taivaisiin ja hypähti rivakasti taakse, saaden riimunnarun lipeämään Inkan kädestä. Kesti hetken tajuta koko asia, mutta sekunnin sadasosassa olimme jo Valman kanssa juoksemassa pitkin pihaa päämääränä saada nuoriherra pyydystettyä.
    ”Mitäs toi nyt oli, eihän se yleensä tee tolleen?” tyttö puuskahti.
    ”Selvästi pelästy jotain, mä kun oon tottunu näkemään Pallen niin rauhallisena.”

    Irlannincob oli päättänyt ravailla kilttinä poikana suoraan talliin, ja löysimmekin sen omasta karsinastaan – fiksuna hevosena tämä oli astellut suoraan avonaisesta ovesta boksiinsa. Inka asteli hengästyneenä herran luo ja nosti riimunnarun maasta.
    ”Luojan kiitos tää ei kietoutunu raukan jalkoihin”, hän mutisi silitellen Pallen kaulaa. Tyttö lähti pienen päivittelyn ja vammojen varalta tarkistuksen jälkeen taluttamaan ruunaa toistamiseen pihalle, poju käveli tyynen rauhallisesti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Inka vei sen ripeästi tarhaan ja homma hoitui tavalliseen tapaan. Onneks tästäki karkumatkasta nyt selvittii säikähdyksellä, mietin hieman huvittuneena itsekseni.

    Saimme pojilta hieman ihmettelyä osaksemme, kun operaatiossa olikin kestänyt odotettua kauemmin.
    ”Eeei mikään”, vastasimme kuorossa tirskunnan säestyksellä Aleksin kysyessä viiveen syytä. Yritin pelastaa kiusaantuneen tilanteen osoittaen kysymykseni Inkalle:
    ”Niin eikös sun sinne liikuttamaanki ois joskus ehittävä?”
    ”Joo, ku ne tuntilaisetki tulee jo iltapäivällä”, tyttö sanoi pirteästi. Kolmen koplamme riensi virnuillen ulos taukotuvasta. Päätimme Valman kanssa ruveta siivoilemaan karsinoita sillä aikaa, kun Inka laittoi silmäteränsä valmiiksi. Jako oli simppeli – meikä putsasi oikean puolen ja Valma vasemman. Tartuimme talikoihin ja kärräsimme kottarit karsinoihin.

    Karsinarivit saatiin tovissa puhtaaksi, kyllähän siinä kahdella käsiparilla kului sen verran aikaa että Inka sai Ranan hoidettua ja varusteet niskaan. Kuskasimme kukkuroilleen lapetut kottikärryt lantalaan, hyvinhän se matka sujui siihen asti kun oli aika kipata saaliit p*skavuoren täytteeksi. Kottarini heittivät hyvästit tasapainolle ja rymähtivät kyljelleen, rupea nyt siinä sitten siirtelemään huti levähtäneitä moskia siististi.
    ”Ei oo tosissaa”, parkaisin muuta keksimättä. Valmalle meinasi käydä sama juttu huojumisesta päätellen, mutta hän osasi onneksi varautua tilanteeseen ja sai kipattua lannat suht siististi kasan sekaan. Tirskuminenkaan ei paluumatkalla jäänyt kovin vähäiseksi…

    Inka oli jo suunnannut Ranan kanssa maneesiin, joten hipsimme maratonjuoksijoiden tavoin myrskytuulen läpi ja viheltelimme ennen oven avaamista. Tyttö käveli rautiaankimonsa kanssa alkukäyntejä pitkin ohjin.
    ”Mikä teil siellä oikein kesti? Venasin varmaa vartin”, Inka hymisi. Annoin Valman hoitaa puhumisen, minua nauratti liikaa jotta olisin voinut selittää mitään repeilemättä.
    ”Sattu vähän kömmähdyksiä tuolla… lantalassa”, ruskeahiuksinen virnisteli.

    ”Aika outoo ajatella että kello on jo neljä”, mumisin huiviini. ”Satuttiin tänne jo aamusta… Aika on menny kauheen nopeesti.”
    ”Viikonloppu sen tekee”, Inka huikkasi.
    ”Älä mee sanomaan, mä tulisin normaalisti viikonloppusin vielä myöhemmin ku arkena”, sanoin pokerinaamana viitaten siihen, että yleensä satun nukkumaan puoleen päivään kunhan siihen vain on mahdollisuus. Inka teki Ranan kanssa ravivoltteja tavoitteena saada tamma paremmin kuulolle. Tämä huitoi hännällään ja vaahtoa lennähteli sen ryntäille. Valkoinen tamma osaavan ratsastajan kanssa oli kuitenkin vaikuttava näky monesta kantista, vaikka Rana tosiaan tuntui ajoittain odottavan, milloin pääsee lähtemään kuin tykin suusta.

    Syvennyimme Valman kanssa molemmat ratsukon katselemiseen. Parissa ensimmäisessä laukannostossa ilmeni energiapukkeja, mutta Inka tajusi tehdä paljon voltteja ja keksi vähän väliä tammalleen uusia aivopähkinöitä. Oli mukavaa nähdä Rana muussakin mielessä kuin kaltereiden tai portin takaa, se oli kutakuinkin sellainen hevonen kuin ensivaikutelmasta olin saanut irti. Laukkatyöskentelyn jälkeen tyttö antoi kimolle pitkät ohjat ja avasi hieman hupparinsa vetoketjua.
    ”Hyvin meni”, peukutimme yhteen ääneen ja saimme Inkan hymyn levenemään entisestään. Nousimme katsomosta, mennen sitten avaamaan oven valmiiksi. Vaaleaverikkö taputti Ranan kaulaa ja hyppäsi ratsailta, nosti jalustimet ja löysäsi hieman vyötä.

    Valma lupautui auttelemaan Inkaa varusteiden purkamisessa, itse pääsin heidän puolestaan hengähtämään taukotupaan. Sohvalla istuskeli Salla Villivarsaan uppoutuneena, Topias näpytteli kännykkäänsä ja Emppu silitteli Hiisua. Veera taisi olla ainoa toimeton joka huomasi sisääntuloni, hymyillen lösähdin hänen viereensä ja huokaisin:
    ”Tänne onki kerääntyny porukkaa sitte aamun.”
    Mikki oli ties missä, samoin Aleksi – eikä tallilla sitten muita tainnut ollakaan. Pian alkaisivat ratsastustunnitkin… Olisi hauska nähdä, miten joku aivan uusi kasvo ratsastaisi Cellellä.

    Hain riimunnarun silmäteräni karsinalta ja lähdin saman tien pihalle. Pakkassää nipisteli poskiani. Tuuli oli hieman laantunut, mutta edelleen puhalsi ajoittain sellaisia puuskia että siinähän tunsi taas lennähtävänsä taivaan tuuliin. Jouduin suojaamaan kasvojani viiman mukana leijailevaa lumihöttöä vastaan, pipokin tuntui siinä samalla pyrkivänsä tuulen mukaan. Cellen tarhalle ennätettyäni avasin reippaasti portin ja astuin sisään, vaalea herra seisoskeli hieman kauempana. Tänään ruunalla ei ollut toppaloimea sillä pakkasta oli vain kahdeksan astetta, se näytti niin sirolta ja kauniilta. Astuin Ceen vierelle ja silittelin sen päätä hetken, kunnes kiinnitin riimunnarun lähtien sitten taluttamaan sitä ulos tarhasta.

  • #325 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Ensisilmäyksellä..
    perjantai 17. marraskuuta 2014
    kirjoittanut Tiia-Iina

    Tarvoin ainakin viidentoista sentin lumikinoksissa, tai siltä kuitenkin tuntui! Kaulaani peitti paksu villakaulahuivi jonne piilotin suuni ja puhalsin lämmintä ilmaa itseeni. Villapaidan ja paksun toppatakin altakin näytti tulevan kylmä, eikä varpaat sen paremmassa kunnossa olleet. Tuli mieleen elokuva pirates of the karibian, jossa yhden miehen varvas oli niin jäässä, että kun mies yritti lämmittää sitö, varvas katkesi.
    -Hyvästi varpaat.. Mutisin ääneen ja kohotin katseeni varpaista tielle.
    -Vihdoin! Hihkaisin tutun auton kääntyvän risteyksestä minua kohti. Auto oli minun mutta kaverini oli hakenut sen autokorjaamossa.
    -Sori, mä oon myöhässä! Arttu pahoitteli. Oikeastaan en kutsunut ikinä Arttua Artuksi vaan hän oli minulle skeittimies. Keksin lempinimen joskus kauan sitten minun ja Artun tavatessa skeitti rampeilla.
    -Niin kuin aina, skeittimies! Irvistin 18-vuotiaalle pojalle ja hyppäsin etupenkille.
    -Tällä kelillä ei päästä enää skeittaamaan. Arttu totesi.
    -Niin, mut eiks jossai halleilla ookkin jotai sisä ramppeja? Kysyin ja kiinnitin turvavyön.
    -Jeps. Haluutko mennä?
    -Joo!

    -Vatsassani lenteli perhosia kävellessäni kohti punaista tallirakennusta. En oikein tiennyt minne mennä mutta avasin silti oven jota ”tervetuloa” kyltti koristeli. Koputtelin lumiset kenkäni ja astuin sisään. Nenääni tulvahti tuttu hevosen haju jolloin jännitys alkoi laantua. Kuulin lähestyviä askeleita ja pian kulman takaa ilmestyikin kivan näköinen poika.
    -Moi! Poika sanoi ja vilkaisi minua päästä kohmeisiin varpaisiin.
    -No hyvää juhannusta sullekkin vaan! Totesin pojalle irvistäen. Tämä katsoi minua ensin hämmentyneenä kunnes hänen kasvoilleen ilmestyi vino hymy.
    -Jaahas, siel varmaan on pari astetta pakkasta vai? Hän naurahti.
    -Jeps, jos saisin jostain käsiini tän tallin pääpirun voisin antaa sulle nallekarkin.
    -Vouu! Mä oon Rafael jos sen saa sanoo. Ja pääpiru on tuolla! Poika totesi huitoen jonnekkin oven luo.
    -Ookoo.. Oon Tiia-Iina.. Mutisin ja hyppelin kohmeisena ovesta sisään.

    -Johan mä sanoin et..! Miehen huuto jäi kesken kun hän huomasi ovesta astuvan hahmon eli minut. Tämä toljotti hetken meikattuja kasvojani ennen kuin pahoitteli huutoansa.
    -Ei haittaa! Olen Tiia-Iina eli siis Cellen uusi hoitaja.
    -Jaa! Niin, minä olenkin Max.. Mies mutisi ja siirti taas kasvonsa tietokoneeseen.
    -Missä on taukotupa? Kysyin nopeasti.
    -Äh, mä oon niin kiireinen että Valma voi varmaan näyttää sulle sen. Max kertoi jolloin huomasin nurkassa istuvan tytön.
    -Joo voin mä! Tyttö totesi ja nousi seisomaan.
    -Kiva! Hymyilin Valmalle ja kävelin tytön perään pois huoneesta.

    Voin tehä sulle kuumaa kaakaota jos haluut, näytät ainakin sen verran kohmeiselta.. Valma irvisti katsellessaan minun kylmää olemusta.
    -Voi että jotkut osaa lukee ajatuksia! Henkäisin onnellisena ja istahdin sohvalle. Vähän ajan päästä työnsin kohmeiset sormeni lämpimän kaakao mukiin kiinni. Hörpin lämmintä maidon ja suklaan seosta kunnes muistin Cellen.
    -Nyt pitää mennä! Huikkasin Valmalle ja aloin pukemaan toppa kuortani.
    -Okei, jos tarviit apua pyydä vaan muilta tallilaisilta! Valma huudahti ja psiskaisin taukotuvan oven kiinni ja suuntasin karsinoiden luo. Bee, Darli.. Kyyhky.. Vihdoin huomasin karsinan jonka kyltissä luki isoilla kirjaimilla”CELLE”.
    Katsahdin karsinaan. Celle katseli minua uteliaasti söpöillä silmillään ja haisteli ilmaa. Avasin karsinan oven ja ojensin Cellelle kättä. Celle peruutti ja kääntyi takapuoli minua kohti.
    -Hei.. Eläs nyt.. Tule vaan, en minä pure.. Sanoin hiljaa ja kävelin hitaasti Celleä kohti. Celle käänsi päänsä varovasti ja haisteli kättäni.
    -Niin.. Ei oo mitään pelättävää! Kuiskasin ruunalle ja rapsutin sitä korvan takaa. Nyt Celle kääntyi kokonaan. Taputin sitä kaulalle ja vilkaisin tallikäytävälle. Max asteli reippain askelin luokseni iloisen näköisenä.

    -Celle menee tänään alottelevien tunnille niin josko voisit juoksuttaa siltä ylimääräiset virrat pois, ei oo hyvä jos se tunnilla käyttäytyy hassusti. Max selitti.
    -Joo tottakai! Hihkaisin ja käännyin katsomaan Celleä. Ruuna rouskutti rauhassa heiniään ja katseli uteliaana ympärilleen.
    -Hyvä. Sen pitää olla valmis tunnin päästä. Tai vajaan. Max sanoi ja katosi taas sinne mistä oli tullutkin. Kävin noutamassa harjapakin ja palatessani Celle seisoi keskellä tallikäytävää.
    -Jaahas, sinä siis kerrot heti mielipiteesi alkeistunnista vai?! Nauroin ruunalle ja nappasin sen riimun ja kehotin menemään karsinaan maiskauttamalla. Ensin Celle luimisti riimun nappaamisesta mutta käveli silti kiltisti karsinaan. Aloitin kovalla harjalla josta Celle ei välittänyt ollenkaan vaikka luimikin mahan alta harjatessa.

    Otin juoksutusliinan sekä suitset joista irrotin ohjat. Sitten palasin Cellen karsinalle ja pujotin suitset ruunan suuhun jotka se otti automaattisesti suuhun.
    -Hyvä! Kehuin Celleä. Kiinnitin remmit ja nappasin naulasta juoksutusliinan jonka olin pyörittänyt rullalle. Kiinnitin juoksutusliinan suitsiin ja avasin karsinan oven. Celle yritti heti rynnätä ulos mutta ennetin nykäistä juoksutusliinasta jolloin Celle unohti minun olevan narun päässä.
    -Pysys paikoillasi! Sanoin tiukasti ruunalle. Celle kuunteli tarkkaan varoittavaa äänensävyäni ja tajusi sen pitävän olla kiltisti.
    -Noin, rauhassa. Sanoin sille ja annoin luvan lähteä liikkeelle. Talutin Cellen kentälle ja rullasin juoksutusliinan pitkäksi.
    -Taisit unohtaa tämän! Valma huikkasi tuoden kädessään pitkää juoksutusraippaa.
    -Kiitti! Sanoin tytölle ja maiskautin Cellen liikkeelle.

    Kun Celle oli laukannut molempiin suuntiin käskin sen käyntiin ja annoin sen levähtää. Celle vaikutti nyt rauhallisemmalta joten eiköhän työni ollut tehty? Rullasin jälleen juoksutusliinan lyhyeksi ja talutin ruunaa hetkisen. Kehuin Celleä samalla ja taputin kaulalle.
    -Hyvä poika! Hymähdin uudelle hoitsulleni ja avasin kentän portin. Talutin Cellen takaisin talliin jossa ojensin sille aamulla taskuuni työntäneeni porkkanan palan. Celle söi palan nopeasti ja alkoi haluta toista palaa, ja pakkohan mun oli antaa kun sillä oli niin söpö koiranpentu katse! <3
    -Mä hemmottelen sut pian pilalle jos jatkan tätä! Naurahdin Cellelle ja suukotin sen turpaa. Jätin satulan ja suitset karsinan eteen jotta tuntiratsastajsn ei tarvitsisi hakea niitä. Kävelin suoraan Maxin luo ilmoittamaan että olin valmis.

    -Kiitti tästä! Max sanoi.
    -Eipä mitään! Mielelläni mä juoksutin Celleä, meillä meni muutenkin tosi hyvin! Kerroin miehelle.
    -Hyvä! Nyt mun pitää kyl mennä pitää se tunti.. Tämä ilmoitti ja häipyi talliin. Kun istuin taas omassa autossani ajelemassa lumisia teitä pitkin kotiin olin vain yhtä hymyä koko tyttö! Celle vain oli saanut minut tosi hyvälle tuulelle, ehkä sillä oli sellainen ominaisuus?

  • #326 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Jälleen yhdessä
    lauantai 8. marraskuuta 2014
    kirjoittanut: Tiia-Iina

    Kylmä kirpisteli poskipäitäni 15 asteen talvipakkasessa. Työnsin ulko-oven kiinni ja vedin oliivin värisen toppatakin vetoketjun ylös. Minulla oli hirveä into eksyä taas tallille, porukka ainakin oli viime kerralla ollut todella mukava. Varsinkin Valma, vaikkein yleensä tykkääkkään tytöistä kavereina. Ehkä tapaisin tänään hauskoja poikia ja vaikka saisin kavereitakin? Ylireippaasti tarvoin paksun lumihangen läpi autolleni ja nousin kuskin paikalle. Minulla oli sopivasti One Direction levy jonka pistin tietenkin heti soimaan. Myönnetään, olen fani! Käynnistin auton moottorin ja huristin pois lumisesta pihasta.

    Kun asfalttitie tuli risteykseen bongasin Hallavaan johtavan tienviitan ja käännyin soratielle. Tietä ympäröi painavasta lumesta taipuneet puut. En ollut millään tavalla fiksu ympäristötiedossa joten puitten nimestä ei ollut harmainta aavistusta, varsinkaan talvella. Vihdoin punaisen tallin katto pilkahti näkyviin puitten lomasta ja pian tajusinkin saapuneeni Hallavaan. Sammutin levyn joka soitti parhaillaan Kiss you – nimistä kappaletta. Pysäköin autoni parkkipaikalle ja hyppäsin pois kyydistä. Rawle vikisi autossa jolloin muistin että olin ottanut valkean chiuauvani mukaan. Avasin peräkontin luukun ja päästin Rawlen vapaaksi.

    Rawle käveli haistellen uutta paikkaa.
    -Ala jo tulla! Sanoin pennulle ja avasin tallin oven ja kävelin sisään Rawle perässäni. Tuntematon tyttö ilmestyi kulman takaa ja tämän suu suli heti hymyyn.
    -Oiii..! Kun söpö koira sulla! Tyttö inisi.
    -Hah! Et oo eka joka sanoo noin! Hymyilin tytölle. Tyttö polvistui rapsuttamaan Rawlea ja kohotti katseensa taas minua kohti.
    -Mä oon muuten Minna. Tyttö esittäytyi.
    -Ai, olet siis Darlin hoitaja. Ja mä oon Tiia-Iina. Tyttö nyökkäili hymyillen ja nousi seisomaan.
    -Mun pitää mennä. Tavataan myöhemmin! Tyttö sanoi ja kiirehti karsinoitten luo. Nyökkäsin hymyillen ja kävelin taas tallin toimistoon.

    Max istui taas tuttuun tapaansa pöydän ääressä paperoiden seassa.
    -Moi! Hymyilin naiselle ja nostin Rawlen syliini.
    -Voiks tää jäädä tänne? Se on tottunut hevosiin eikä hauku kellekkään ikinä. Selitin nopeasti. Ensin Max katsoi minua hieman hämmentyneenä mutta nyökkäsi sitten.
    -Hyvä on. Kunhan se ei pyöri jaloissa. Max varoitti.
    -Kiitti! Se on ollut koko elämänsä hevosten parissa, se osaa käyttäytyä! Vakuutin ja ryntäsin katsomaan ilmoitustaulua.

    Listassa luki ensimmäisenä nimi ”Celle” Hymyilin iloisesti. Saisin laittaa Cellen valmiiksi tunnille. Huomasin tunnin olevan estetunti joten nappasin suojat samalla kun hain satulan ja suitset. Avasin karsinan oven mutta Celle oli jo valmiina takapuoli minua kohti.
    -Hei.. Muistatko mut? Tuu tänne vaan.. Puhelin ruunalle. Hetken päästä Celle kääntyi mutta siinä kesti huomattavasti enemmän aikaa kuin viimeksi. Poimin harjapakista kovan harjan ja tälläkertaa harjasin mahan hellästi jolloin Celle ei luimistellut ollenkaan.
    -Ai Rafael! Sanoin huomatessani tutun pojan.
    -No moi! Saanko mä nyt sen nallekarkin? Rafael irvisti.
    -Ei mukana. Nauroin ja heitin harjan pakkiin ja nostin satulan Cellen selkään. Celle ei reagoinut mitenkään sillä oli saanut juuri Rafaelilta porkkanan palan.
    -Moi. Kukas sä oot? Toinen karsinan ovelle ilmestynyt poika kysyi.
    ”Häh, jahtaako mua poika lauma?” Ajattelin peitellen itseltäni tyytyväisyyttäni.

    -Tiia-Iina. Vastasin ystävällisesti pojalle.
    -Ookoo, oon Miro. Poika vastasi tutkaillen vartaloani. Pojalla oli käppi sivuttain päässä ja vaikutti muutenkin hyvin, noh, omalaatuiselta?
    -Kiva. Ketäs te hoidatte?
    -Mä toimin tääl tallimestarina. Rafael vastasi automaattisesti.
    -Okei ent… Jätin lauseeni kesken nähdessäni Miron iloisen virneen.
    -Häh? Ihmettelin tämän yhtäkkiä lauennutta naurua.
    -Häh? Toistin ihmeissäni kunnes huomasin mille pojat parhaillaan nauroivat. Celle piehtaroi parhaillaan puruissa selkäni takana. Yritin näyttää vihaiselta mutta epäonnistuin erittäin hyvin ja purskahdin itsekkin nauruun.

    Kun olin vihdoin saanut Cellen uudestaan harjattua nostin satulan ruunan selkään ja kiristin satulavyön.
    -Sä oot kyl aika hauska. Sanoin ääneen Cellelle. Ruuna kääntyi katsomaan minua yrittäen näyttää viattomalta mutta huomasin kyllä pilkkeen silmäkulmassa.Ihmettelin että ruunasta oli kuoriutunut tuollainenkin luonne ja ujo hevonen taisi olla Cellen kannalta vähäksi aikaa unohdettu. Taputin Celleä kaulalle ja nappasin suitset karsinan edustalta. Nostin ohjat kaulalle ja kiinnitin remmit. Hetken päästä tallista alkoi kuulua iloisia ääniä:
    -Mä sain Cellen.
    -Mä sain Been! Jihuu! Kuului kommentteja. Ojensin Cellen ohjat ratsastajalle jotka poistuivat nopeasti maneesiin.

    Ulkona paistoi aurinko vaikka pakkas asteita olikin jonkun verran. Lapoin lantaa lumen seasta kottikärryihin vinhaa vauhtia. Kuka muka halusi putsata laidunta joka on hirveän leveä? Kun kottikärry alkoi täyttyä ja laidun näytti käyttö kelvoiselta painelin lantalaan tyhjentämään kärryt. Palasin talliin jossa huomasin yhden uuden kasvon sekä kaksi jo ennestään tuttua. Valma, vaalea hiuksinen tyttö sekä Max.
    -Moi! Valma tervehti.
    -Moi! Vastasin tytölle. Blondi katseli minua hieman arvostelevasti kun pyörittelin sormessani kiharoilla olevaa pähkinänruskeaa tukkaa.
    -Ootko sä se Cellen uus hoitaja? Tyttö kysyi. Hän oli arvioltani minua pari vuotta nuorempi mutta hänen äänensävynsä oli silti väheksyvä.
    -Mmm.. Jep. Vastasin töksähtävästi ja kävelin pois. Tiesin käyttäytyneeni töykeästi mutta minua ei huvittanut olla juuri tuon tytön seurassa joten lähdin paikalta.

    Uuden tytön väheksyvä sävy oli saanut mielialaani hieman alentumaan mutta se nousi heti kun ratsastaja talutti Cellen takaisin karsinaan. Ratsastaja riisui Celleltä itse varusteet joten minun ei tarvinnut tehdä mitään. Rapsutin Celleä mutta se kääntyi heti pois päin minusta. Ujon hevosen puoli oli taas palannut.
    -Aha. Haluut olla yksin vai? Sanoin happamasti ruunalle ja käännyin ympäri ja jäin seisomaan karsinaan. Hetken päästä tunsin turvan työntyvän sisään kainalostani. Se jos mikä oli ihana tunne! Ihanin tunne pitkään aikaan!

  • #327 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Maxin estetunti..
    sunnuntai 9. marraskuuta 2014
    kirjoittanut Tiia-Iina

    Sori, sä jäät tänään kotiin! Sanoin Rawlelle ja nappasin pöydältä ruokani jämät. Astia oli täynnä makaroonia sekä kakkua jälkkäriksi. Kävelin hyiseen säähän ulos juuri ennenkuin Rawle ehti juosta ulos. Kävelin nopeasti autolleni ja hyppäsin jälleen kuskin paikalle. Tälläkertaa autossa ei ollut cd: Levyjä joten pistin vastahakoisesti lähinnä olevan levyn soimaan joka myöhemmin paljastui Nicki Minaj:jiksi. Sammutin radion tylsistyneenä ja käännyin Hallavaan johtavalle tielle.

    Lunta ei enää ollut niin paljon kuin eilen mutta silti lumi kertyi tallin oven eteen reilusti. Potkin lumet oven edestä pois ja työnnyin sisään. Kiirehdin katsomaan tuntilistaa.
    -Tiia-Iina ja Tinttu. Sanoin ääneen. Muistin tämän hoitajan nimen, Moona. Menin etsiskelemään Tintun karsinaa ja löysin nopeasti tämän syömässä heiniään. Ilmeisesti Moona oli laittamassa Tinttua sillä ruskea tukkainen tyttö kurkisti Tintun takaa.

    -Moi! Oon Tiia-Iina. Esittäydyin tytölle ja annoin Tintun haistella kättäni.
    -Aa, Cellen hoitaja! Olen Moona ja mä tosiaan hoidan tätä Tinttua. Tyttö selitti.
    -Kiva! Ratsastan sillä tän tunnin, mutta annan sun laittaa sen valmiiks ihan rauhassa. Sanoin Moonalle ja kävelin tallitupaan jossa huomasin Danielin ja Rafaelin.
    -Moi! Pojat tervehtivät.
    -Ruokaa..! Sanoin ja työnsin ruokarasian poikien eteen.
    -Mmm! Mammonaa..! Rafael sanoi ja alkoi lapaa makaroonilaatikkoa suuhunsa.
    -Jätä mullekkin! Daniel huudahti ja taikoi haarukan itselleen pöydältä.
    -Siitä oli tarkotus jättää muillekkin! Nauroin ja vilkaisin auki työntyvän oven puoleen.

    -Moi! Tervehdin Valmaa.
    -Miks et osallistunut tunnille? Daniel kysyi tytöltä.
    -Ei huvittanut.. Valma mutisi.
    -Aijjaa.. Se on varmaan hyvä! Rafael säesti. Hetken päästä Valma poistui hiljaa huoneesta.
    -Mikäköhän sillä oli? Daniel ihmetteli suu täynnä ruokaa. Kohautin olkapäitäni ja jatkoin lämpimän kaakaoni hörppimistä.
    -Moikka! Heleä äänisen tytön ääni kuului takaani. Vilkaisin olkani yli ja huomasin Tiian. Hän oli ilmeisesti päässyt Been hoitajaksi. Tämän naama oli meikattu lähes kokonaan, tajusin että tyttö oli sitä mainetta ettei ainakaan pääsisi minun ystävälistalleni.
    -Moi! Vastasin tervehdykseen jonka jälkeen lähdin ripeästi paikalta.

    Otin Tintun ohjat Moonalta ja talutin hevosen maneesiin. Kiristin satulavyön ja ponnistin selkään. Pidensin jalustimet jonka jälkeen aloin verrytellä Tinttua. Tein välillä väistöjä ja voltteja että saisin Tintun taipuvaksi ja rennoksi. Max kasaili esteitä silloin kuin vielä ravailimmekin. Alussa Tinttu tuntui tahmealta mutta ajan myötä tehtävät alkoivat sujua paremmin.
    -Laita siihen Tinttuun enemmän vauhtia tai ette pääse ikinä ton sarjan yli. Sain kyllä patistaa pientä ponia allani että se edes viitsisi hypätä. Viimeiset hypyt
    suoritimme Tintun kanssa kunnialla loppuun.

    Tunnin jälkeen Moona lupasi edelleen hoitaa Tintun kuntoon.
    -Kiitti hirveesti! Kiittelin tätä ja palasin tallitupaan vaihtamaan vaatteita. Vaalea tukkainen tyttö istuskeli sohvalla syömässä ruokiani.
    -Hyvä että pojat jättivät sullekin! Hymähdin tytölle. Pinkit latvat heilahtivat tytön kääntyessä katsomaan minua.
    -Hah, Jeps! Mä oon muuten Inka. Taidatkin olla Tiia? Tyttö kysyi.
    -Tiia-Iina. Korjasin ajatellessani tällättyä mustatukksista tyttöä. Ainakin minulla oli vain kevyt meikki.
    -Ahaa! Siis Cellen hoitaja.. Inka hymyili.
    -Joo.. Mun pitää muuten lähteä. Nähdään kuitenkin! Naurahdin Inkalle.
    -Joo! Ja kiitti näistä sapuskoista! Inka sanoi kohottaen rasiaani. Jätin tytölle viimeisen hymyn ja palasin talliin.

    -Heitin Cellen kuppiin pari porkkanaa ja kävin suukottamassa sen turpaa.
    -Nähdään pikku poika! Sanoin ystävällisesti ruunalle ja palasin autolleni.

  • #328 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Icy start, 19.2.2015
    kirjoittanut @alana

    Kello oli sunnilleen puoli neljä, kun äiti jätti minut yksin seisomaan miltei autiolle tallipihalle. Tuo oli vain vilkuttanut mennessään ja sanonut järkänneensä minulle hoitohevosen tältä tallilta, ja posottanut sitten menemään uudella autollamme. Kylmä tuuli yritti työntää minua kumoon, ja kiskoessani napaan asti ulottuvia, miltei valkoisia hiuksia niskan takaa toivoin edes koiramme Wrachin vierelleni, mutta se pentele oli juuri nyt äidin kanssa autossa tekemässä kuolalänttitaidetta takalasiin. Alina olisi tullut mukaani tänne, mutta hänellä oli jotain tekemistä niiden koulussa saatujen kavereiden kanssa. Huokaisten hiljaa otin suunnakseni tallin, josta hohti lämmin lamppujen hehku. Avasin varovasti oven, ja astuin sisään lämpöiseen talliin.

    Orpona jäin seisomaan keskelle käytävää, katsellen karsinoissaan olevia hevosia. Kiertelin pitkin tallia, ennen kuin avasin jonkinlaiseksi taukohuoneeksi veikkaamani oven. Sisällä olevat muutama silmäparia kääntyivät katsomaan minua, ja nopeasti katsoin maahan, vaaleat hiukset silmien eteen heilahtaen. Suljin oven perässäni ja katselin ympärilleni, jolloin katseeni osui ilmoitustauluun. Sitä voisi tutkia, tuumasin, ja suunnistin sitä kohti. Matkani kuitenkin keskeytti pipopäinen nainen, jolla oli lyhyeksi leikatut hiukset.
    ”Hei!” tuo hymyili, ja sopersin hätäisen ”Hi”:n vastaukseksi.
    ”Taidatkin olla se Alana..?” nainen kysyi, tutkaillen minua katseellaan.
    ”Yes”, vastasin automaattisesti englanniksi, ja tunsin poskieni hiipivän punaisiksi.
    ”Äitisi soitti. Hän ehdotti jos katsoisimme jotain hoitohevosta sinulle, ja meillä onkin yksi josta saattaisit pitää. Olen muuten Max. No mutta mennäänkö katsomaan niitä hevosia? Tässä on hetki aikaa ennen kuin tunnit alkavat”, Max selitti, ja unohdin varmasti joka ikisen suomenkielisen sanan jonka tiesin.
    ”Okay..” mutisin hiljaa.
    ”Ymmärräthän sä suomea?” Max kääntyi yhtäkkiä minua kohti, ja meinasin törmätä tuohon. Nyökkäsin hätäisesti.
    ”I understand.. Muta puhuminen on vaikeata..” sopersin kalpeana, ja Max nyökkäsi vastaukseksi. Hän veti minut hihasta suuren rautiaan hevosen luokse, joka vilkuili meitä epäilevänä kaltereiden välistä.
    ”Tämä on Celle. Se on tosi kiltti, mutta vähän herkkä ja ujo”, Max hymyili ja silitti varovasti ruunaa. Se höristi korviaan hetkeksi ennen kuin käänsi taas katseensa pois. ”Äitisi ehdotti jos alkaisit hoitaa sitä? Voisit vaikka harjata sen nyt? Näytän missä on harjat”, nainen selitti, ja raahasi minut satuloiden luokse. Max näytti mistä löytäisin Cellen kaikki tavarat, ja passitti minut sitten harjat sylissäni ruunan karsinalle.
    Varovasti avasin oven, jonka takana minua katseli hieman epäluuloisen oloisena korkea rautias hevonen.
    ”O’ hey lad, how you doing?” mutisin hevoselle hiljaa ottaessani riimua käteeni. Unohdin piilottaa aksenttini, mutta en välittänyt siitä juuri nyt, sillä kenenkään ei tarvinnut ymmärtää mitä puhuin muutenkaan. Celle katsoi minua hievahtamatta, ja varovasti pujotin riimun sen päähän.
    Silittelin ruunan kaulaa jonkin ajan, ennen kuin kaivoin jonkin pehmeän harjan. Harjan nähdessään Celle puhisi ja vaihtoi epäilevänä painoaan takajalkojensa varassa. Laskin harjan maahan ja sidoin ruunan kiinni, jolloin se pyöritteli korviaan epäilevänä ympäri. Hevosta tarkkaillen aloin sukimaan punertavaa karvaa, ja huokaisin helpotuksesta. Vihdoinkin lievitystä kuukauden hevostaukoon…
    Olimme muuttaneet Suomeen juuri ennen koulujen alkua, ja omat hevosemme jäi Irlantiin. Muutama hevonen oli tarkoitus tuoda Suomeen, mutta suurin osa jäi omalle tilallemme, jonka kunnossapidosta huolehtisi serkkumme. Isä ei ollut kokenut järkeväksi tuoda kaikkia, sillä menisimme Irlantiin kuitenkin usein, eikä meillä sentään sellaisia rahoja ollut, millä pystyi neljäkymmentä hevosta tuomaan tänne ja ylläpitämään ne vielä jollain vieraalla tallilla. Oma varsani, tulevaisuuden kenttälupaus kyllä tulisi Suomeen mahdollisimman pian, ja vaikka Alina pitikin minua hulluna halutessani sen ”ihmissyöjän” tänne.
    Hymyillen omille ajatuksilleni katselin Celleä, jolloin sanomattakin ensimmäinen ajatus oli komea, seuraava kaunis. Ruunan katseesta näki sen olevan herkkä, mutta kuitenkin kiltti ja miellyttämisenhaluinen.
    Hieman pölyä lennähti ilmaan jokaisella varovaisella vedollani, ja yskähtäessäni Celle kohotti päätään nopeasti, vilkaisten minua.
    ”Oy sonny, you don’t have anything to fear about. I got yer back, hear me?” silittelin hevosen kaulaa ja katselin sen korvia.
    Jonkin ajan kuluttua etsin kaviokoukkua harjojen joukosta, Cellen katsellessa touhujani. Päätin että kaviot puhdistaisin määrätietoisesti, mutta kuitenkin pomottelematta, niin että vaikuttaisin Cellen mielestä tietäväni mitä teen. Ruuna nosti jalkansa kiltisti, mutta oli jännittynyt ja valmis kiskaisemaan sen heti pois vaaratilanteen uhatessa. Puhdistettuani kavion laskin sen alas, ja silitin ruunan kylkeä siirtyessäni seuraavaan jalkaan. Kaikkien kavioiden ollessa puhtaita liasta jäin silittelemään Celleä, ja ajattelin meistä tulevan vielä ihan hyvät kaverit.
    Herkän silittelyhetkemme keskeytti Max, joka saapui karsinalle.
    ”Noh, mitäs pidät?”
    ”Hän on kiva, maybe a bit quiet…” kaikki oppimani suomenkieli katosi siinä samassa, ja katsoin maata, hiukset valuen taas naaman eteen.
    ”Siitä hoitamisesta sitten, kiinnostaisiko se sinua?” Max jatkoi kyselyään välittämättä tuon taivaallista kielenpuutteestani. Nyökkäsin vastaukseksi hymyillen hieman, ja naisen suu suli leveämpään hymyyn. ”No, tervetuloa sitten vaan Hallavaan!” tuo toivotti, ja kiitin häntä kohteliaasti. Max lähti johonkin hoitamaan asioitaan, ja itse keräsin tavarani Cellen karsinasta. Vein kaikki ruunan harjat sun muut oikeille paikoilleen, ja lähdin parkkipaikkaa kohden. Äiti oli luvannut tulla hakemaan näihin aikoihin.
    Parkkipaikalle päästyäni tunnistin automme ja harmaan koiran suuren pään, joka yritti työntyä ulos ikkunan läpi. Avasin oven, ja jouduin irlanninsusikoiran hyökkäyksen kohteeksi Wrachin kielen ollessa melkein yhtä leveä kuin oma pääni, jota uros yritti innoissaan nuolla. Komensin koiran pois sylistäni (60 kiloa koiraa ei ole kiva pitää päällä), ja keskityin vastaamaan äidin kysymyksiin.
    ”No, mitäs sanot? Oliko kivaa?”
    ”Yeah, sure, t’was nice.. The quietest ’orse I’ve ever seen, but I think you were trying to do that, eh?”
    ”Mähän sanoin että löydän sulle samanlaisen hevosen kuin itsekin olet!” äiti totesi riemastuneena, ja lähti ajamaan kotia kohti.

  • #329 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Winter walk, 10.3.2015
    piirtänyt @alana

    Menimme Cellen kanssa hieman tutkimaan maastoja noin viideksitoista minuutiksi

  • #330 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Suspicious, 20.3.2015
    piirtänyt @alana

    Celle ei ollut samaa mieltä kanssani piponi ihmeellisyydestä, johon laitoin porkkananpalasen. Jouduin syöttämään porkkanan kädestäni.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 1 kuukausi sitten  Aleksi.
  • #331 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    You’re a big girl now, 8.4.2015
    kirjoittanut @alana

    Hymyillen onnellisena talsin tallille, uudet korvakorut korvissa. Alina oli antanut ne minulle, ja itse olin aamulla antanut tuolle uudet farkut, joita hän oli kuolannut jo heti Suomeen muutettuamme. Siskoni oli herättänyt minut tasan 03:12 aamulla, ja hihkunut syntyneensä kolme minuuttia minua aikaisemmin. Mutisten vaimean ”Good for you”:n olin kääntänyt kylkeä, saaden Alinan hoputtamana Wrachin hyppäämään päälleni. Koulussakin Alina oli saanut kaverinsa laulamaan meille onnittelun, ja minun oli ollut pakko jäädä kuuntelemaan hieman epävireistä hoilotusta, vaikka olisin halunnut kadota maan alle. Minä kun en ollut tottunut vetämään huomiota itseeni, mutta Alina taasen nautti tietäessään useamman silmäparin seuraavan hänen touhuaan.

    Celle seisoi tarhassa maata hamuten, kuin yrittäen taikoa eteensä ruohoa. Vihelsin saaden hevosen kohottamaan päätään, ja varovasti luikahdin tarhan sisälle riimunaru kädessäni roikkuen.
    ”Why hello there lad… How’s yer day goin’? Yeees I know yer ideal day would be sittin’ in this darn mudbath all day long and eatin’, but things don’ always work out like that..” puhelin Cellelle klipsauttaessani narun kiinni riimuun ja taputtaessani sen vaaleanruskeaa kaulaa. Ruuna lähti reippain askelin myös seuraamaan minua tallustellessamme kohti tallia.

    ”Yeah, you don’t scream at my face three in the mornin’ just because yer’re three minutes older, you don’t”, virnistin hevoselle päästäessäni sen karsinaan, ja irroittaessani riimunnarun nopeasti. ”Because mi sister does, and I’ve gotta tell ya, it’s not real pleasant.”

    Otin suunnakseni satulahuoneen, jossa syliini pomppasi Clara, onnea toivotellen.
    ”Kiitos”, hymyilin kohteliaana tuon päästäessä kaulastani irti, ja vakuutin etten ollut loukkaantunut siitä, ettei Clara ollut tuonut minulle syntymäpäivälahjaa.
    ”…kun sä toit mulle lahjanki ja kaikkee…” tyttö yritti, mutta hymyillen sanoin jo viidettä kertaa, ettei se haitannut.
    ”No mulla on keksejä eväänä, sä saat niistä osan. Deal?” Clara yritti hymyillen, ja luovutin vastaanväittämisessä.
    ”Deal”, pääsi suustani topakka vastaus, ja nappasin Cellen harjat. ”Oh hei, ei tarvitse huutaa koko maailmalle että olen seventeen, okay?” virnistin ja pakenin takaisin Cellen luokse.
    ”Ei, ei…”

    Pikainen visiitti ilmoitustaululle paljasti Cellellä olevan vapaapäivän, ja hihkaisten palasin satulahuoneeseen hakien ruunan loput tavarat. Celle seisoi karsinassaan tallin menoa katsellen, kun saavuin kaikkine romppeineni paikalle. Ruuna peruutti muutaman epävarman askeleen avatessani oven, mutta vilkuili minua kuitenkin uteliaana.
    ”You know me, you know I wouldn’ do any harm for you, do you hear me, laddy?” hymyilin varovasti sitoen riimunnarun karsinaan.

    Celle katsoi hieman ujon oloisena kaivaessani harjoja ja levittäessäni harjoja pitkin lattiaa. Vihdoin löysin sopivan, ja tungin ylimääräiset takaisin ämpäriin. Reippain vedoin aloin sukimaan ruunan karvaa, Celle aina välillä vilkaisten minua antoi minun touhuta rauhassa. Kaviot nousivat hienosti, mitä nyt hieman ruuna punaisen oli pakko miettiä ensimmäisen jalan kohdalla.
    ”Whoa… Don’t go anywhere, mister”, mutisin Cellen ottaessa varovaisen sivuaskeleen tuodessani satulan sen eteen. Ruuna kohotti päätään, mutta seisoi paikoillaan satuloidessani sen. Suitsetkin menivät päähän helposti, ja Cellen kaulaa taputtaen vedin oman kypäräni päähän.

    Kenttä oli autio, tuntien pyöriessä maneesissa, ja talutin ruunan kaartoon. Celle katseli pää ylhäällä ympärilleen, ja kiristin vyön. Nousin reippaasti selkään ja remmien säädön jälkeen pyysin Cellen uralle.

    En jaksanut hioa mitään ekstrahienoa ruunan kanssa, kunhan hieman taivuttelin sitä ja tein paljon voltteja ja erikoisia teitä. Ratsastus sujui varsin mallikkaasti, lukuunottamatta pientä vihreää miestä, joka käväisi kentän laidalla pikkuhevosia säikyttelemässä. Annoin Cellen laukata hieman jännittyneisyyttä pois, ennen kuin käväisin maastossa kävelemässä loppukäynnit ja vein ruunan talliin.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 1 kuukausi sitten  Aleksi.
  • #334 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    maanantai 10. elokuuta 2015
    kirjoittanut: Jerry

    Laahustin kädet housun taskuissa Hallavan tallipihaan, ja hymähdin jaloissani kiehnäävälle kissalle. Olin allerginen moisille karvaturreille, mutta kurottauduin silti silittämään oranssia kattia, ennenkuin hätistelin sen pois jaloistani. En ollut vielä kunnolla tutustunut paikkoihin, mutta muistin tallinpihan jo ulkonäöltään nuotioillan takia. Naurahdin itsekseni muistolle, pullonpyöritys. Ihmeellinen peli, jossa piinattiin uusia tulokkaita kaikki tieto ulos. Naurahdin ääneen. Raivasin lopulta tieni tallin ovelle, ja kopistelin sisään hevosen tuoksuiseen rakennukseen. Tallikäytävällä oli iso tummanruunikko FWB, joka katseli minua tarkasti isoilla silmillään. Oranssihiuksinen tyttö seisahtui nähdessään minut, ja hymyili.
    -Etkös sinä ollutkin Jerry? Tämä muisti hymyillen.
    -Juu, sama jätkä, totesin huulieni välistä tunnistaessani tytön. Tämän nimi taisi olla Valma, muuta en ollut saanut hänestä nuotioillan aikana selville.
    -Tulit hoitamaan Celleä vai? Valma hymyili ja taputti tummanruunikon kaulaa. -Hoidan itse Dunjaa, pientä vuonohevosta, mutta treenaan silti Darcyä.
    -Okei. Nyökkäilin Valmalle. -Etkös sä oo vähän liian pieni sellaselle vuonohevoselle? Kysyin kulmat koholla, ja vilkuilin sivummalle.
    -Niin mutta yks Salli treenaa sitä vakavammassa mielessä, mutta mä nyt en oikein.. Tyttö selitti, mutta tuvan ovi avautui kesken lauseen, ja talliin ryntäsi iloinen porukka hallavalaisia. Nyökkäsin Valmalle hymyillen, ja katosin toimiston ovesta. En halunnut jäädä enää heppatyttöjen jalkoihin, joten olisi hyvä häipyä vielä hyvän sään aikaan.

    Toimisto oli pieni, sotkuinen ja yhdistettynä tallitupaan. Siinä oli pieni toimistopöytä, kasa papereita, sekä tietokone, jota selasi parhaillaan tutun näköinen mies.
    -No hei Jerry! Aleksi tervehti ja nosti katseensa tietokoneen ruudusta. -Tulit varmaan Celleä hoitamaan?
    -Juu, nyökkäsin ja vilkaisin ovenraosta tallitupaan. Muutama tyyppi katseli toimiston suuntaan uteliaina, ilmeisesti miettien kuka uusi tulokas oli.
    -Miulla onkin nyt aikaa, joten haluatko että esittelen sulle ensimmäisenä vähän tallia? Mies kysyi hymyillen.
    -Vaikka niin. Totesin, ja seurasin Aleksia tallitupaan, jonka seinillä oli kuvia hevosista, sohva, vanha pirtinpöytä, seinäkello, jääkaappi, tiskiallas, muutama keittiökaappi, ja hoitajien kaapit. Myös rähjäinen televisio, sekä pieni pöytä, johon oltiin kasattu erilaisia hevoslehtiä. Muutama sohvalla istuskelia katsoi meitä uteliaana, ja Aleksi esitteli minut lyhyesti. Brunette oli Salli, ja toinen, jo tutuksi tullut oli Alana. Aleksi näytti minulle kaappini, jonka jälkeen jatkoimme taas matkaa.

    Pesari, satulahuone ja rehuvarasto löytyivät helposti, ja Aleksi näytti minulle myös Cellen karsinan, mutta ruuna oli nyt laiduntamassa kavereidensa kanssa.
    -Noh, miun on nyt palattava hommiin, mutta voithan sie käydä hakemassa Cellen ja harjata sen. Aleksi totesi pahoittelevaan sävyyn.
    -Enköhän mä jotain keksi, hymyilin ja katsoin kun mies lähti jatkamaan paperihommiaan toimiston ovien taakse. Nappasin itse Cellen riimunnarun, ja lähdin laitumia kohti. Punarautias salernonhevonen laidunsikin parhaillaan tiepellolla muiden hevosystäviensä kanssa, ja höristi korviaan huomatessaan tulijan. Hevoslauma ravasi portin luo, ja muutama hevonen tunki turpansa taskuihini herkkujen toivossa. Annoin jokaiselle muutaman näkkileivän palan ja rapsuttelin Celleä korvan takaa. Ruuna vaikutti vähän epävarmalta suhteeni, joten liikuin hitaasti ja annoin sen rauhassa haistella uusia hajuja.
    -Heippa! Tytön ääni tervehti, ja arvasin heti sen Alanaksi.
    -Moi, käännähdin ja vilautin tytölle hymyn.
    -Menetkö sä harjaamaan Cellen? Alana kysyi hymyillen ja katsoi punarautiasta mietteliään näköisenä.
    -Taisin tullakkin toisiin aatteisiin.. Mumisin ja hymyilin vinosti. -Maastakäsin työskentelyä.
    -Aah. Can I come sinun ummm.. mukaan? Alana kysyi. Naurahdin tytön puheelle ja kohautin olkapäitäni.
    -Mikäs siinä.

    Hetken päästä talutin Cellen kentälle. Taputin käsiäni, heilautin riimunnarua ja maiskautin innokkaasti ruunalle, joka alkoi hämillään ravaamaan ympäri kenttää. Alana katsoi minua kulmat koholla, mutten vaivautunut selittämään aikomuksiani. Juoksutin Celleä hyvän tovin, kunnes lopetin juoksuun kannustavat eleeni, ja käänsi ruunalle kylkeäni ja katsoin maahan. Huomasin sivusilmällä, että kentän laidalla oleva Alana katsoi minua huvittuneena. Cellekin hämmentyi, mutta tovin kuluttua käveli silti rauhallisesti luokseni ja puukkasi turvallaan selkääni. Käännyin Celleen päin ja kehuin ja taputtelin sitä paljon. Alana näytti nyt enemmänkin arvostavalta, mutta hymyili silti hölmöä hymyään. Toistin harjoituksen muutaman kerran, kunnes Celle jo ravasi luokseni. Hymyilin, kehuin, ja taputteli Celleä joka kerta, ja viidentoistaminuutin harjoitusrupeaman jälkeen, päätin käydä viemässä Cellen takaisin laitumelle.
    -Mitä sitä nyt harjaamaan puhdasta poikaa, hymyilin vielä ruunalle, ennenkuin lähdin maalaismiehentielle päin kohti kotia.

  • #335 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    perjantai 14. elokuuta 2015
    kirjoittanut: Jerry

    Aamu-unisuus on minulla geeneissä, ja ennen kymmentä minulta on turha odottaa mitään rakentavaa. Siispä ei tänäänkään, vaikka ennen välivuotta Kaliforniassa olinkin herännyt kuudelta tilan töihin. No enpä enää. Niinpä vielä tänäänkin pyörin sänkyni pohjalla aina keskipäivään saakka, kunnes havahduin siihen, että Milla tuli nuoleskelemaan naamaani. Valitettavasti kyseinen tyttö ei ollut koira, vaan ihka eläväinen ihminen.
    -Herää jo nukkumatti! Serkkuni kailotti melkein naama vasten naamaani, ja näytti minulle kieltä. Mantelisilmäisen sukulaiseni hengitys haiskahti minttukaramelliltä, ja hammastahnalta. White now men. Minun hammastahnani.
    -Miks sä käytät mun hammastahnaa!? Räyhäsin ja vedin peiton korvilleni. Milla heilautti mustaa tukkaansa ja katsoi minuun tuimeana.
    -Kyllä nyt kuusitoistavuotias tyttö tarvitsee jotain plakkiin. Milla nipotti ja nojasi yhä tiiviimmin naamaani.
    -Mut se on mun.. Mumisin jotain tuon tapaista. -Hanki oma.
    Milla nousi seisomaan selkä suorana, ja tuhahti.
    -Ylös nyt siitä. Sunkin pitää tehä jotain hommia! Tämä käski, ja lähti ovet leiskuen ulos huoneestani. Ikkuna värähteli ja piti omituista kuminaa hetken, kunnes ihana rauhallisuus taas vallitsi huoneeni. Jos Millan lupaamat hommat olivat totta, olisi paras liu’eta paikalta, ennenkuin jäisin kyykkimään rikkakasvien luo. Niinpä aloin repiä silmät puoli ummessa vaatteita päälleni, ja toivoin, että olin saanut käsiini jotain järkevää puettavaa. Tai ehkä ilmestyisin tallille pikkuveljen pyjamassa, ajattelin ja nauroin ääneen. Milla kuuli tietenkin äänen ja marssi ovelleni.
    -Mitä nyt? Tämä kysyi tiukasti ja mulkaisi minua pahaenteisesti.
    -Ei mitään. Ähkäisin kiukkuisena.
    -Aha. Oo hiljaa. Milla sanoi ja paiskasi oven ylimielisesti perässään. Huokaisin ja pyörittelin turhautuneena silmiäni. Mikä ääliö.

    Fillaroin nopeasti Hallavan tallipihaan, sillä asuin vain maalaismiehentien varrella, ehkä kilometrin tai puoli tallista. Oranssihiuksinen tyttö ratsasti lehmänkirjavaa hevosta kentällä, muttei huomannut tuloani. Maneesista kantautui Aleksin ääntä, ja torstain tunti taisi olla menossa. Hiisu kipitti tallipihan läpi luokseni, mutten jäänyt silittämään kissaa. Sekä minä, että äiti, olimme saaneet eilen allergiaoireita housuistani, ja kaksi vuotavaa nenää oli ollut tarpeeksi. Hätistin Hiisun pois jaloistani, ja sysäsin pyörän muiden pyörien sekaan. Tunnit olivat jatkuneet koulun alun myötä, ja myös minä olin aloittanut lukion kakkosluokan. Siellä oli muutama tallilainenkin, jotka ihmettelivät ikääni. Kaliforniassa olin vuoden ilman koulua, joten olin vielä kakkosella. Ikäluokkani puolesta aloittelisin lukion vikaa, mutta ei. Olihan minun Barbien kuoleman jälkeen.. Okei, ihan sama. Lopetin menneiden pyörittelyn päässäni, ja jätin vihreän pyörän muiden pyörien sekaan. Tallituvassa rupatteli iso porukka hoitajia, jotka odottelivat varmaan hevosiaan tunnilta. Nyökkäsin muutamalle tutulle, mutten päässytkään niin helpolla muiden ohi.
    -Hei sähän olit Jerry! Yksi tytöistä naurahti ja veti minut istumaan muiden keskelle sohvalle. Valma katsoi minua myötätuntoisesti, mutta toinen tyttö ei hellittänyt.
    -Etkö sä hoida Celleä? Tämä kysyi.
    -Juu, hoidinhan minä, murahdin ja olin taas nousemassa, mutta muut tytöt puuttuivat peliin.
    -Jerry on Cellen uus hoitaja, siis sen, jota mä hoidin eka. Alana kertoi.
    -Onpa kiva että täällä on uutta porukkaa, mä oon Janelle. Vaaleahiuksinen puolestaan sanoi. Kysymykset hyppivät päin naamaa, ja lopulta jouduin äkkiä vastaamaan kaikkiin lyhyesti, ja katoamaan tallituvan ovista ennen lisäkysymyksiä. Kaikki olivat varmasti mukavia, mutten halunnut joutua sisäpiiriin, ja laverella kaikkia asioitani muille. Ehkä se oli hyvä asia – ehkä ei, mutta minua ei kiinnostanut kertoa mitään kellekkään. Huokaisin. Olisipa Barbie vielä täällä.. Ja Heidi.. Ja isä.. Ja.. Muistot kirpaisivat. Ei, Markku oli lähtenyt elämästäni samalla tavalla kuin isä. Barbie oli poissa. Ja vika oli minun. Samoin isä. Ja sekin johtui vain minusta. Ja Markku. Ja Heidi. Ja, ja.. Potkaisin itseäni henkisesti. Kun ei ole! Kaikki menneet pulpahtivat mieleeni, ja alkoivat pyörimään aikalailla levottomasti päässä ja kuplimaan ja kuplat poksahtamaan.. Ja niin edelleen. Ravistin typerät ajatukset päästäni ja kävelin Cellen karsinan luo. Päätin harjata ruunan aikani kuluksi. Kävin ensin hakemassa satulahuoneesta harjapakin sekä nenäliinan, sillä nokka vuoti vielä paljon allergiakohtauksen jäljiltä.

    Su’in Cellen punarautiasta karvapeitettä, ja katsoin hevosen reaktiota minusta. Se vaikutti epävarmalta – ei tiennyt luottaisiko minuun vai ei. ”Onko toi jätkä ihan turvallinen?” Välillä se kääntyi katsomaan minua, että joo, on toi tyyppi ihan ookoo Ja välillä taas kääntyi poispäin, ja luimisti korviaan. Että en mä nyt sittenkään tiedä. Annoin Cellen haistella paljon hajujani, kyllä se siihen pian tottuisi. Ruunan olemus värähteli, kun harjasin sitä mahan alta, ja veikkasin, että joku oli harjannut sitä sieltä turhan voimakkaasti, tai sillä oli jotain muita huonoja muistoja siitä. Pidin itseni kuitenkin hidasliikkeisenä ja rentoutuneena, ja Celle ymmärsi etten halunnut sille pahaa, ja antoi harjata herkimmistäkin paikoista.
    -Hyvä poika, kehuin nuorta punarautiasta, ja tarjosin sille näkkileivän palasen. Ruuna rouskutti herkkupalan tyytyväisenä parempiin suihin, ja kävin sen jälkeen päästämässä sen muiden kavioisten seuraan tarhaan. Palatessani talliin, kuulin puhetta tallikäytävältä. Lehmänkirjavan hevosen karsinan edessä puuhaili oranssihiuksinen tyttö, joka huikkasi minulle iloiset moit.
    -Jerry, luulisin? Tyttö virnisti, ja taputti nimikyltistä luntattuna Klikin kaulaa. Nyökkäsin vastaukseksi.
    -Klikin hoitaja?
    -Siis treenaaja.
    -Ahaa.
    -Ja omistan Huhun.
    Nyökkäsin hymyillen ja kävelin eteenpäin, mutta matkalla suuri irlannincob puukkasi minua turvallaan. Jäin hevosen luokse, ja rapsutin poikaa korvan takaa. Tyttö käveli luokseni hymy korvissa.
    -Palle. Ihan huippu ratsu. Tämä myhähti. -Sen harja pitäis siistiä, ihan sotkunen ja liian pitkä.
    -Musta se on kyllä aika makee. Luonnollinen ja persoonallinen. Totesin lyhyesti. Tyttö katsoi minua kulmat koholla.
    -Voi ollakkin. Tämä sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen ja kohautti olkapäitään.
    -Mä oon Sandra. Tämä esitteli. Vastasin kättelyyn hymyillen ja kuuntelin tallipihalta kantautuvia ääniä. Tunti oli lopussa, ja ratsukot palaisivat talliin.
    -Mun pitää mennä nyt.
    -Aijaa. Moikka!
    -Cao!

    Matkalla kuitenkin törmäsin Aleksiin.
    -Heippa Jerry! Mies hymyili ystävälliseen tapaansa, ja sitoi parhaillaan mustaa tukkaansa ponnarille.
    -Moikka, hymyilin.
    -Hei ajattelin juuri äsken, että voisit huomenna ratsastaa Cellen, kun on perjantai ja sillä on vapaata. Aleksi sanoi. -Saisi nyt kunnolla liikuntaa ja säkin pääsisit vähän ensimakuun sen ratsutsidoista.
    Nyökkäsin kuin kurkussa olisi ollut iso pala. Tai ehkä olikin. Tiesin, että kaivoin nyt omaa kuoppaani, mutta vastasin silti;
    -Ömm.. Huominen ei oikein käy.. Ja kyllähän se tarvitsee välillä lepoakin. Selitin nopeasti.
    -Ai jaha. Ei sillä edes kukaan vielä hirveästi ratsasta, mutta voidaan odottaa sitten ensi perjantaihin. Aleksi totesi pahoittelevana, ja jatkoi matkaansa talliin. Totisesti, ensi perjantaita saataisiin odottaa..

  • #336 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    perjantai 4. syyskuuta 2015
    kirjoittanut Jerry

    Tärisin. Olin päättänyt etten tekisi sitä enää ikinä, en siis enää koskaan, mutta olin silti tekemässä sitä. Vuosien takaiset tapahtumat eivät osanneet olla toistumatta, mutta seisoin yhä siinä. En ollut katoamassa minnekkään. Jostain olin kuitenkin kerännyt kaiken rohkeuteni, ja tunsin olevani valmis. En siihen toiseen asiaan, pitäytyisin kuitenkin tutussa ja turvallisessa. Olin tekemässä sitä. Olin tekemässä sitä. Se oli jo uskomatonta, että seisoin vieläkin paikoillani. En ollut juossut pakoon. Vaikka tilanne oli sama kuin viimeiset kaksi vuotta sitten. Mutta minua pelotti.

    Painaessani jalkani jalustimeen, ja ponnistaessani sen varassa ylös, muistot nousivat sumeana mieleeni. Hyvä, Barbie näyttää rennolta – kevyt ratsastus vain, niin olette valmiita radalle! Hmmm. Vilkaisin Celleä, jonka korvat olivat kääntyneet kuuntelemaan rauhallista puhettani. Taputtelin punarautiasta ruunaa kuin rauhoittaakseni sitä, vaikka tiesin sisälläni, ettei Celle ollut se joka oli hermostunut. Sekin oli uskamatonta. Minä pelkäsin.

    Pelkäsin ratsastusta. Heti ensimmäisestä pohkeenpainalluksesta lähtien, hullu tunneryöppy laukkasi sisälläni. Maneesissa ei kuulunut kuin kavioiden aiheuttama pöllähdys, sitten oli minä, ja sydämen tykytys. Ja Celle, joka heilutteli korviaan epäluuloisen näköisenä puolelta toiselle. Enää en pääsisi pakoon, se, minkä olin hetki sitten päättänyt tehdä, tehtäisiin loppuun. Ja se, minkä olin mielessäni hetki sitten päättänyt, sekin tehtäisiin loppuun. En antaisi itselleni enää pakotietä tilanteesta. Minähän ratsastaisin. Minähän ratsastaisin nyt. Oikeasti.

    Käänsin Cellen kaarevalle uralle, ja annoin sen taivutella kaulaansa liioitellusti. Pitkällä sivulla tein pysähdys – peruutus – käynti siirtymisiä, ja toisella pitkällä pohkeenväistöä.

    Celle hoiti hommat hyvin. Se ei enää epäillyt pätevyyttäni ratsastajana, vaan teki sen mitä käskettiin. Ravissa sitä oli miellyttävä ratsastaa, sillä se ei lähtenyt ikinä pohkeen taakse tai eteen, vaan kulki rehdisti kahden pohkeen välissä. Avotaivutuksetkin se osasi mallikkaasti, ja vaikka en itse ollutkaan mikään kouluratsastaja, kaikki perusopit ratsastuksesta muistuivat heti kehomuistiini. Kantapäät alas, katse eteen, kyynerkulma, pohkeesta eteen, pidätä, ratsasta, hellitä, kyneekulma, pohkeet, hyvä, hellitä ja pidä.

    Hetkessä kaikki muu unohtui. Nautin ainoastaan ratsastuksesta, ja pyöreästä laukasta, joka toistui kierros kierrokselta. Tein muutaman voltin, taivuttelin, ja lopulta vaihdoin käynnissä suuntaa, ja kävelin pitkät välikäynnit. Vasta kun olin toistanut muutamaa tehtävä toiseen suuntaan, muistin kaikki tapahtumat turmasta. Minun ei tehnyt enää mieli ratsastaa. Laskeuduin alas maneesin hiekkaan, talutin Celleä muutaman kierroksen, ja heitin sille sitten loimen päälle, ettei kukaan huomaisi varusteita. Celle oli hionnut, joten talutin sen suoraan pesariin. Mä olin ratsastanut.

  • #337 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    sunnuntai 11. lokakuuta 2015
    kirjoittanut: Jerry

    Mä en varsinaisesti ollut mikään sellainen luonne, joka intopiukeana osallistuisi kaikille mahdollisille leikki – ja pelitunneille, mutta olihan hubertusratsastus kuitenkin melko perinteinen tapahtuma jota ei nyt ihan tuosta noin vain skipattu. Ja Valmakin oli melko sitkeästi suostutellut mua – eli kai mun nyt se nimi piti rustata sinne listaan -hubertusratsastus- otsikon alle . Ja loppujen lopuksi koko tapahtumahan ei ollut mikään junioreiden SM championit, ja lähinnä leikkiä. Ei siis tarvitsisi hävetä aivan saatanasti sitä kymmentä sijaa ”seuraa johtajaa” – pelissä. Sitä paitsi, näin jälkeenpäin voi sanoa, että oli se ihan hauskaakin. Mä nyt olin omalla tavallani onneton jokaisessa pelissä, mutta onpahan muille jotain inside läppää ”Jerryn hitaat reagtiot”, aiheesta. Kun tuli ketunmetsästyksen vuoro, niin suoraan sanoen olin aika hukassa siinä, mitä piti tehdä. En edes ohjeiden annon jälkeenkään tajunnut, että Max oli se jota piti jahdata, mutta säntäsin vain muiden perään, ja analysoin ketä muut jahtasivat. Ja huomasinhan mä pian ketunhännän, joka oli piilotellut Maxin toisella olkapäällä koko ajan. Mutta Valma pääsi Dunjalla superponivauhtia, ja juuri kun olin ollut kurottamassa oranssiin kapineeseen, se vietiin aivan nenäni edestä melkoisella vauhdilla. Noni, voidaanpahan sanoa että osallistuttiin, ja melkein voitettiin, siis nää ”maailmanluokan mestaruuskisat” – eli hubertusratsastukset. Ainakin minulle Barbien onnettomuuden jälkeen ihan tarpeeksi haastetta.

  • #338 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Rapsuttelua
    lauantai 26. maaliskuuta 2016
    kirjoittanut: Maia

    Tallin ovi narahti kevyesti, kun avasin sen. Nyt tallikäytävä oli mulle jo hiukan tutumpi, enkä enää arastellut talliin astumista. Tänään käytävällä oli enemmän vilinää kuin eilen. Hoitajat pyörivät käytävillä, pesarissa seisoi pörröinen tammavarsa, jota harjasi ystävällisen näköinen nainen. Päätin mennä ensimmäisenä tapaamaan Celleä. Kun kuljin käytävän läpi, yksi tallilaisista tuli juttelemaan mulle. ”Moi! Ootko sä uusi?” maitokaakaon väriset hiukset omistava tyttö kysyi. ”Moro! Joo, olen mä. Hoidan Celleä, mun nimi on Maia. Kuka sä oot?” kysyin. ”Mä oon Salli, Mincan puunaaja. Mutta mä meen nyt hoitamaan Mincaa. Nähdään!” Salliksi esittäytynyt hoitaja sanoi.

    Puikkelehdin muiden hoitajien välistä vessaan, jonka jälkeen suuntasin taukotupaan. Avasin tyhjillään olevassa tilassa takintaskuni ja kaivoin taskun perukoilta kaappini avaimen. Väänsin oven auki ja vaihdoin valkoiset (lue: suurimmalta osalta ruskeat) Converset keltaisiin Hain kumppareihin. Ilma oli lauhtunut yön aikana hurjasti, joten kumisaappaat villasukilla riittivät jalkineiksi. Taukotuvan pöydälle oli jätetty pari suklaamunaa ja lappu, jossa luki tikkukirjaimilla ”saa ottaa”. Nappasin yhden pääsiäisherkun ja kuorin folion sen ympäriltä. Sitten talsin suorinta tietä tallin ovelle. Oven vieressä oli koukku, jossa roikkui riimunnaruja. Nappasin käteeni sinisen narun varmistaen, että taskussani on jotain hyvää hipppaleikin varalle.

    Eilen satanut lumi oli muuttunut loskan kautta vedeksi. Tallipihalla näkyi lukemattomia rapakkoja, mutta myös liukkaita, vedensekaisia jääläiskiä, joita välttelin parhaani mukaan. Kumisaappailla ei ehkä kannattaisi liukastella jääradan päällä. Ihan ehkä vaan. En halunnut nolata itseäni, sillä huomasin, että kentällä oli tunti menossa. Tuntilaiset katsoivat mua. En mä tiedä miksi, mutta joka tapauksessa, tuntilaisten tuijottelu ei ollut järin kivaa. Siksi hipsin mahdollisimman nopeasti Cellen tarhalle. Ruunalla oli sadeloimi päällä, sillä taivaalta tipahteli jäätävää tihkusadetta. Celle tirkisteli mua keskellä tarhaa kasvavan puun viereltä korvat hörössä. Bee jynssäsi puusta kaarnaa hampaillaan paremman puutteessa. Kun olin avaamassa tarhan aitaa, sain huomata, että mulla olisi rutkasti hommaa. Tarha oli ihan mutainen, ja niin oli Cellen jalatkin. Loimikin oli aivan kurainen, samoin riimu. Noh, ei siinä mitään, hevosenhoitajan arki oli jo tuttua puuhaa, ja tiesin, että siihen kuuluu myös ei-niin-mukavia hommia. Kuten se mutaisten jalkojen kuuraaminen.

    ”Cellee…” huhuilin rautiasta ruunaa puuaidan takaa. Bee käveli kyllä luokseni rapsutuksia kerjäämään, mutta Celle seistä töllötti puun vieressä, kunnes lintu lehahti lentoon aivan ruunan pään yläpuolelta. Celle heitti komean pierupukin, kaviot mudassa sutien ja laukkasi tarhan toiseen päätyyn. Säikähdin heti, että Celle loukkasi itsensä liukastellessaan. Onnekseni huomasin, ettei ruuna ontunut kävellessään mua kohti. Silitin Celleä hellästi ja tarjosin sille leivänkannikan, joka upposi hevosen suuhun hyvällä halulla. ”Hieno poika”, kehuin uutta hoidokkiani. Celle nuuhkaisi varovasti poskeani. Turpakarvat kutittivat naamaani suloisesti. Käsittelin Celleä varovasti ja hellästi, mutta silti määrätietoisesti. Kiinnitin riimunnarun Cellen kuraiseen, turkoosiin riimuun, joka oli saanut ylleen turkoosin värin sijasta ruskean kurakuorrutteen. Suurin osa kurasta oli jo pinttynyt riimuun.

    Avasin tarhan portin ja olin tarkkana kuin porkkana siinä, ettei Bee ja Loki pääsisi ulos aitojen sisäpuolelta. Loki yritti itse asiassa rynnätä mun ja Cellen läpi, joten sain olla sen kaverin kanssa topakkana. Loki halusi testata rajojaan viimeiseen asti, mutta kun yksinkertaisesti suljin portin ilman huomionosoituksia, oli Lokinkin tyydyttävä pysyttelemään tarhassa. Cellen kaviot upposivat tallin pihan mutaliejuun pahemmin kuin kumpparini, joten ennestäänkin kuraiset kaviot saivat tuplamutakuorrutteen kuin kakku kermavaahtokuorrutteen. Kun pääsimme sisälle talliin, etsin karsinan, jossa lukisi ”Celle”. Oikea karsina löytyi pian. Sidoin ruunan karsinan kaltereihin löysällä vetosolmulla vetopaniikin varalta. Aloin riisua Cellen loimea. Vein sadeloimen kuivumaan loimitelineeseen satulahuoneeseen ja nappasin samalla harjapakin matkaani. Huomasin, että Cellellä ei juuri ollut kovia harjoja, joilla pinttyneen mudan saisi irti, joten joutuisin huuhtelemaan ruunan jalat. Rapsuttelin ja harjailin Celleä sillä aikaa, kun pesari pysyi varattuna. Kun joku oranssihiuksinen tyttö talutti vuonohevosensa karsinaan, vein Cellen pesuboksiin. Ruuna säikkyi vesiletkua, joten kävin nappaamassa sen harjapakista hevosenmuotoisen pesusienen ja etsin käsiini ämpärin. Löysin lopulta kirkkaanpunaisen ämpärin, jonka täytin vedellä.

    Hieroin Cellen jalkoja keltaisella pesusienellä. Ruuna ei ollut vedestä moksiskaan, kunhan vesiletku ei ollut kuvioissa. Otinkin tavoitteekseni ystävyyssuhteen kehittämisen lisäksi vesiletkuun totuttamisen. Pian Cellen kaikki neljä jalkaa kavioineen olivat puhtaat. Harjasin ruunaa vielä hiukan pesarissa, kunnes palautin sen vapaaksi karsinaansa. Karsinan ovessa oli lappu ”talliloimi syksystä kevääseen”. Tein siis työtä käskettyä. Oven telineessä oli keltainen talliloimi, jonka pukaisin Cellen päälle. Ruuna tuijotteli hiukan pelottavasti kahisevaa loimea, mutta sain sen turvallisesti hoidokkini päälle. Katselin pari minuuttia karsinan kuivikepohjaa hamuilevaa Celleä katselemisen ilosta, kunnes Aleksi kulki tallikäytävän läpi kottikärryt heinää täynnä. Tajusin heti, että meneillään oli heinien jakaminen. Dunjaa hoitanut tyttö kysyi Aleksilta, tarvitsiko hän apua. Yhdyin kysymykseen. Aleksi nyökkäsi meille molemmille.

    ”Kuka sä muuten olet?” kysyin ystävällisesti hymyillen Dunjan hoitajalta. ”Öh, mä oon Valma”, tyttö vastasi punastellen. Mäkin olin ollut pienenpänä samanlainen. Ujo tyyppi, joka punasteli aiheetta. ”Okei! Hoidatko sä Dunjaa?” kysyin hevosten karsinanpotkimisorkesterin säestämänä. ”Joo. Ketä sä hoidat ja mikä sun nimi on..?” Valma kysyi hiukan arasti. ”Hoidan Celleä, ja mun nimi on Maia”, kerroin heittäessäni Cellelle heinää. Rupattelimme Valman kanssa heinienjaon lomassa, ja sitten tallipäivä oli tältä erää pulkassa. Kävin vielä vaihtamassa kengät ja hyvästelemässä Cellen.

  • #339 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Luottamusharjoituksia
    sunnuntai 27. maaliskuuta 2016
    kirjoittanut: Maia

    Loskalumi litisi ja lätisi kenkieni alla. Jotain rännäntapaista sateli taivaalta ihan kunnolla, joten kävelin mahdollisimman pikaista vauhtia kohti Hallavaa. Saatoin huokaista onnesta, kun näin tutun tallirakennuksen peltojen takana. Kukaan hevonen ei ollut ulkona. Pihattoponit olivat tietysti pihatossa, mutta muut hevoset sisällä. Ennen kuin astelin lämpimästi valaistuun talliin, kävin moikkaamassa Bamboa. Annoin sille nopeasti yhden porkkananpalan ja lähdin, ennen kuin muu ponilauma tulisi kerjäämään herkkuja. Sitten kävelin jotain pikakävelyä tallin lämpöön.

    Hevosten karsinoissa oli muutamia hoitajia. ”Moi!” tervehdin Faen karsinassa pyörivää tyttöä. ”Moi…” hän mutisi vastaukseksi. Silloin mä en jaksanut tehdä tuttavuutta ujojen tallilaisten kanssa, vaan suuntasin taukotupaan. Istahdin pehmeälle sohvalle Sallin viereen. ”Moi Maia!” hän tervehti mua. Jes! Joku muisti sentään mun nimen… ”Moro!” moikkasin takaisin. Salli selaili pöydällä lojunutta hevoslehteä, ja oli täysin keskittynyt siihen. Nappasin pöydältä itsellenikin vuoden 2000 Villivarsan. Lueskelin pari sarjakuvaa läpi, kunnes taukotuvan ovi aukesi, ja sisään astui sivusiilillä ja sinertävän vihreillä hiuksilla varustettu tyttö, jonka yllä oli musta ratsastustakki. Ratsastushousutkin olivat oikeastaan mustat. Ja kengätkin. ”Moi!” tervehdin häntä iloisesti. ”Eh… Mo. Kuka sä olet?” tyttö kysyi epäileväisen näkösenä. Ennen kuin ehdin avatakaan suutani, Salli puhui innokkaana puolestani. ”Se on Maia, hoitaa Celleä. Tossa on Nanna, Tintun hoitaja”, Salli esitteli. Tilanne tuntui hiukan kiusalliselta, joten näin parhaaksi lätkäistä lehden pöydälle ja liueta mahdollisimman huomaamatta paikalta.

    Kävelin tallikäytävän läpi Cellen karsinalle. Ruuna tuli jo mua vastaan, mutta hiukan epäileväisenä, aivan kuten Nannakin. ”Heippa Celle! Ei sun tarvitse pelätä mua”, kerroin Cellelle ja silittelin sen päätä, jota koristi vaaleanpunainen turpa ja nätti läsi. Avasin varovasti ruunan karsinan oven ja pujahdin sisään. Avasin Cellen talliloimen jalkalenkit, sitten mahavyöt, ja viimeisenä vielä etummaiset soljet. Sitten hinasin loimen pois punarautiaan päältä ja taittelin sen nätisti karsinan ovessa olevaan loimitelineeseen. ”Mitäs sanoisit harjaustuokiosta”, lässytin Cellelle ja rapsutin sitä leukaperien välistä, josta se tuntui tykkäävän. Celle pärskähti pää alhaalla, muttei tietenkään osannut vastata kysymykseeni. Ruuna säpsähti hiukan, kun taukotuvan ovi rämähti auki, ja Nanna astui sieltä ulos, kävellen Tintun karsinalle. ”Prrr…” rauhoittelin Celleä. ”Oho… Tota… Sori?” Nanna pahoitteli oven jysäyttämistä auki. ”Ei se mitään”, totesin Nannalle.

    Käväisin hakemassa Cellen harjat ja asettelin pakin käytävän hoitopaikan viereen. Sitten kiinnitin Cellen käytävälle molemmin puolin. Nappasin harjapakista pehmeän pölyharjan ja aloin puunaamaan Celleä. Karvapeitteestä irtosi talvikarvatuppoja & paljon pölyä. Vaikka ruunalla oli ollut talliloimi päällä, oli se onnistunut likaamaan itsensä. Tällä kertaa jalat olivat kuitenkin siistit, mutta vatsanalunen sanonko mitä… En sano muuta kuin sen, että vatsanalunen oli erittäin likainen. Sieltä roikkui oljenkorsia ja mutakökkäreitä. Celle huitaisi takajalallaan taaksepäin, kun jouduin rapsuttelemaan kuivunutta savea irti kynsilläni. ”Pruut, ihan rauhassa poika. Tää ei kestä kauan, jos sä vaan pysyt aloillasi”, rauhoittelin Celleä, joka aristeli kovasti mahaansa. ”Noin, hieno poika!” kehaisin ruunaa, kun vatsan harjaustovi oli loppunut. Yhtäkkiä tallin ulko-ovi avautui, ja sisään virtasi lauma tuntilaisia.

    Celle nosti päätään ja hirnui sekä kovaa että korkealta. Taputtelin Celleä rauhoittelevasti ja poimin harjapakista kaviokoukun. Päivän ensimmäinen tunti oli mitä ilmeisemmin alkeistunti, jolla Celle ei mitenkään voinut mennä. Siksi puunasin ruunan rauhassa loppuun. Toki olisin halunnut auttaa tuntilaisia, mutta kun Celle ei mene alkeistunnilla niin ei voi mitään. Ruuna muuttui hiukan levottomaksi aloittelijoiden huudahdellessa sitä sun tätä. Aleksi yritti silti pitää viisipäisen tuntiryhmän parhaansa mukaan koossa. Kun jokainen tuntilainen oli kaikonnut hoitamaan omaa ratsuaan, sain selvitellä Cellen jouhet rauhassa loppuun. Ruuna tuntui nauttivan siitä, että sen harjaa näplätään, joten selvittelin sen hännänkin juuriharjalla, jolla ei voinut harjata herkän Cellen muuta kehoa. Kun olin pyyhkinyt vielä Cellen silmistä rähmäkerroksen, kävin kysymässä ilmoitustaulun edessä norkoilevalta Aleksilta, mistä löytyisi juoksutusliina ja naruriimu.

    ”Öääh… Naruriimun voit väsätä satulahuoneesta löytyvistä naruista, juoksutusliina taas on jossain siellä satulahuoneessa”, Aleksi neuvoi. ”Okei”, tokaisin hänelle. Löysin kuin löysinkin juoksutusliinan ja naruläjän, joista rakentelin naruriimu – juoksutusliina-yhdistelmän. Vaihdoin Cellen päähän sinisen nylonriimun sijasta oransseista naruista valmistetun naruriimun ja kiinnitin siihen harmahtavanruskean liinan. Sitten vaan menoks! Sade oli onneksemme lakannut, joten menimme hyvillä mielin kentälle, maneesi kun oli varattu tunneille. Celle tuijotteli kentän vesirapakoita, mutta annoin sen tutkiskella niitä oman aikansa pitkäksi päästetyn juoksutusliinan päästä. Kun Celle pystyi kävelemään lammikoiden läpi ilman huolestunutta katsetta, kävelimme uraa ympäri lyhyehköllä liinalla. Celle käveli nätisti vierelläni, mita nyt tuijotteli kentän aidalle jätettyä raippaa. Mutta ruunalle oli pääasia, ettei se raippa ollut mun kädessä.

    Teimme erilaisia luottamusharjoituksia, esimerkiksi pysähdyksen harjoittelemista ja ilman narua seuraamista. Treenit olivat mun mielestä kivoja, eikä Cellekään tylsistyneeltä näyttänyt.

  • #340 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Kouluvalkka Hallavacuppia varten
    sunnuntai 27. maaliskuuta 2016
    kirjoittanut: Maia

    Satula narisi allani, kun Celle käveli uraa pitkin eteenpäin. Myötäsin ruunan liikettä ylävartalollani ja tarkistin, etten rutistaisi ratsuni kylkiä pohkeilla. Aleksi oli keronut, että Celle on hyvin herkkä hevonen, eikä siedä kovia otteita. Sen vuoksi olin jättänyt raipankin suosiolla pelistä pois. Cellen korvat olivat hörössä ja kaula pitkänä edessä. Silittelin Celleä ja juttelin sille rauhoittavasti, ettei se saisi musta sellasta kuvaa, että selässä istuu mörkö, joka ei osaa käyttää pohkeita, vaan lyö raipalla.

    Vaihdoin parin kävelykierroksen jälkeen suuntaa ja kävelin vielä oikeaan kierrokseen. Kun olin kerännyt ohjat vähitellen tuntumalle, tein puolipidätteen ja painoin pohkeillani kevyesti Cellen kylkiä. Ruuna nosti pehmeän ravin. ”Varo, ettet myötää ohjalla liikaa. Muuten Celle jää yksin, ja muuttuu epävarmaksi”, Aleksi neuvoi kahvikuppi kädessään. Otin siis ohjat hiukan paremmin tuntumalle, mutta olin tarkka, etten vahingossakaan vetänyt Celleä suusta. Koska saimme tehdä itsenäiset alkuverkat, käytin sitä hyväkseni. Kevensin pitkät sivut ja istuin lyhyet sivut harjoitusravissa. Tein pitkille sivuille loivaa serpentiinikuviota.

    Harjoituksemme sujui muuten hyvin, mutta Celle ei selvästikään uskaltanut luottaa muhun kunnolla. Puhelin sille siis koko ajan hiljaa. Käytin mahdollisimman vähän ohjaa ohjaamiseen, enemmänkin istuntaa. Sain Cellen taipumaan ihan nätisti serpentiinikuviota tehdessä. Vaihdoin hetken päästä suuntaa vasempaan kierrokseen, mikä oli meille molemmille helpompi suunta. Oikeassa kierroksessa meinasin jäädä roikkumaan ohjaan, mutta vasemmassa kierroksessa mun ei tarvinnut huolehtia siitä ongelmasta lainkaan. Cellellä oli onnekseni pehmeä ja liitävä ravi, joten harjoitusravikaan ei tuottanut ongelmia.

    Kun olimme verrytelleet käynnissä ja ravissa aikamme, jakaannuimme kahdelle pääty-ympyrälle. Avotaivutukset sujuivat aika kehnosti, katseenikin viiletti jossain ihan muualla kuin edessä. Sainkin siitä asiasta Aleksilta kommenttia. Muuten istuntani oli Aleksin mukaan hyvä ja pehmeä. Mutta sen eteen sain kyllä tehdä töitä! Hikipisarat alkoivat virrata otsallani jo ennen suunnanvaihdosta. No, Celle ainakin toimi aina vain paremmin ja rennommin. Reipas käynti sujui erittäin hyvin, mutta sain olla tarkkana, ettei se käynti yltyisi liian reippaasti. Kun sain käynnin tahdin mukavaksi ja Cellen suoraksi, aloin keskittyä enemmän avotaivutuksiin. Pyrin pitämään katseeni muuallakin kuin ratsun niskassa, jolloin peli alkoikin pelata paremmin. Yllätyin, miten paljon pienelläkin istuntavirheellä oli merkitystä!

    ”Suunnanvaihto!” Aleksi kajautti kentän keskipisteestä. Tein työtä käskettyä, ja seurasin Eevaa & Kyyhkyä ympyräleikkaalla. Oikeassa kierroksessa aloitimme taas nollasta, koska se oli meille edelleen vaikeampi suunta. Hymy levisi kuitenkin huulilleni, kun Celle siirsi pienestä avusta etuosaansa selvästi linjan sisäpuolelle, ja vielä asettui nätisti. Avotaivutukset alkoivat siis rullata. Oikeaan kierrokseen suoristaminen oli kuitenkin vaikea tehtävä. Reipas käynti hoitui mainiosti, mutta Celle olisi mieluiten halunnut puskea sisäänpäin. Aleksi neuvoi mut käyttämään pieniä pohje-apuja, vähitellen, jolloin sain ”huijattua” ratsuni suoraksi. Kun avotaivutus ja reipas käyntikin sujui hyvin, sain luvan mennä kävelemään uralle Valman ja Darcyn seuraksi. Pian muutkin ratsukot pääsivät välikäynneille. Tarjosin Cellelle pitkää ohjaa. Ruuna pärski turpa alhaalla, selkä ja kaula pitkäksi venytettyinä.

    ”Teillä kaikilla meni hienosti! Selostan nyt seuraavan tehtävän”, Aleksi kertoi. Seuraava tehtävä oli juuri ja juuri Helppo A -tasoiselle ratsastajalle hitusen haastava sulkutaivutuksineen, mutta sujui Cellen avustuksella ihan hyvin jo ekalla kerralla. Sulkutaivutus meni tosin osaltamme hiukan plörinäksi, mutta toisella kerralla sekin onnistui jo paremmin, jolloin olin todellakin tyytyväinen itseeni! Olisi kuitenkin voinut mennä vieläkin paremmin, mutta sehän ratsastuksessa parasta onkin – aina oppii uutta. Celle oli mulle mitä mainioin opettaja sulkutaivutuksien yms. pariin, ja pian nekin sujuivat molempiin suuntiin hienosti. Loppuravit ja loppukäynnit menin puolipitkin ohjin. Celle säpsähti hiukan maneesin katsomon ryminää, kun pari tallityttöä saapui paikalle, mutta sain ruunan melko nopeasti takaisin avuille.

    Olin itseeni ja Celleen erittäin tyytyväinen. Myönnän vasta nyt, etten ikinä ennen ollut mennyt sulkutaivutusta laukassa. Mutta ihan hyvinhän se meni, ja eikös tuntien ideana olekin, että oppii uutta?

  • #341 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Kadonneen hevosen arvoitus
    maanantai 28. maaliskuuta 2016
    kirjoittanut: Maia

    Avasin tarhan portin ja pujahdin sisään hakemaan Celleä. ”Cellee!” huhuilin ruunaa, jota ei näkynyt missään. Kurkistin puun takaa ja kalusin koko tarhan läpi, mutta ei. Cellä ei näkynyt eikä kuulunut. Silloin kauhu alkoi hiipiä kehooni. Mitä jos… Celle olisi karannut? Päivän ensimmäinen tunti alkaisi pian, ja Celle menisi ehkä sillä tunnilla. Tarhassa käyskenteli kuitenkin vain Bee ja Loki. Singahdin kuin tykin suusta talliin, riimunnaru perässäni heiluen. Silloin en vain kyennyt välittämään ”tallissa ei saa juosta” -säännöstä, sillä hoitohevoseni oli poissa. Se ei ollut karsinassa, ruunan talliloimikin roikkui tutulla telineellä karsinan ovessa. Eevi-Sofia käveli käytävällä vastaan. Nainen huomasi hätääntymiseni ja kysyi, mikä mua vaivaa. ”Celle! Se on kadonnut!” kerroin itku kurkussa. Eevi katseli mua vähän hämmästyneenä. ”Celle? Karannut..?” hän hämmästeli. ”Niin!” jatkoin keskustelua. ”Se pitää etsiä! Tiedätkö missä Aleksi on?” purskahdin lopulta itkuun.

    Kun löysin Aleksin toimistosta paperihommiin uppoutuneena, selitin hänelle saman, mitä olin selittänyt Eevillekin. ”Cellekö kadonnut? No voi herranen aika!” Aleksi pomppasi tuolilta ylös ja jätti paperit lojumaan pöydälle. ”Eikö sitä löydy tarhastakaan?” mies varmisteli kävellessämme Eevi-Sofian saattelemana sateiseen säähän. ”Ei!” parahdin. Aleksi mutisi jotain itsekseen. ”Täytyy kasata etsintäpartio. Ties missä Celle liikkuukaan… Mutta miksi tarhan portti ei ole rikki?” tallin omistaja kyseli multa. ”En mä tiedä! Jos Celle on hypännyt sen yli…” ihmettelin itsekin, miten ruuna pääsi tarhasta ulos. ”No johan nyt. Eevi, viitsitkö käydä etsimässä tallista joitakin hoitajia etsimään Celleä?” Aleksikin alkoi hermostua. Olihan Celle ainakin mun makuun täydellinen hevonen. ”Eihän kukaan muu hevonen ole kadoksissa?” mies mietti partaansa näpläten. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Eevi-Sofia palasi tallista kauraämpärin ja jokusen tallilaisen kanssa. Mukana oli ainakin Nanna, Faen omistaja ja Valma, mutta myös pari mulle tuntematonta.

    ”No niin. Onhan teillä kännykät ja riimunnarut?” Aleksi varmisti. ”Hyvä!” hän vastasi hajanaisten ”joo, on” -vastausten jälkeen. Meidät jaettiin kahteen ryhmään. Mun kanssa lähti matkaan Nanna, Faen omistajatyttö & yksi ruskeahiuksinen naisenalku. ”Mikä sun nimi on?” tuntematon brunette kysyi multa talsiessamme sateen kastelemalla poluntapaisella. ”Mä oon Maia. Entä sun?” kysyin. Huoli myllersi päässäni, enkä saanut kasvoilleni edes pientä hymyä. Harvinaista Maiaa. Mä hymyilin suunnilleen aina. ”Mun nimi on Eeva. Ootko sä Cellen hoitaja?” Eevaksi paljastautunut naikkonen kysyi. Hänenkin kasvoiltaan paistoi pieni huolenkare. ”Oon. Kenen hoitaja sä oot?” kysyin vakavana. ”En hoida ketään, mutta omistan Aavan. Mä en tunne Celleä juuri lainkaan, mutta ainahan on harmi, jos hevonen katoaa kuin tuhka tuuleen.”
    En saanut suustani ulos enää mitään mutinaa suurempaa. Mä olin todella surullinen. Jos Celleä ei löytyisikään? Aleksin pitäisi mennä pitämään tunnitkin… Nanna ei puhunut Faen omistajaa enempää, mutta pian vaaleahiuksinen irlantilaistyttö sai suunsa auki. ”Öh, tota, moi. Me ei eilen tutustuttukaan kunnolla. Ootko sä Maia..?” hän kysyi katse mutaisessa tiessä. ”Oon. Cellen hoitaja. Sähän omistat Faen?” iloitsin uudesta tuttavuudesta.

    Alanaksi osoittautunut tyttö oli ihan mukava, mutta Nannan kanssa ei kemiat kohdanneet, emmekä puhuneet juuri lainkaan. Hätkähdin hereille surupyörteestäni, kun Eevan puhelin pirahti soimaan. Nainen kaivoi sen selvästi suuria odottavana taskustaan. Soittaja ei ollutkaan Aleksi. Huokaisin raskaasti. Eeva vastasi puhelimeen ja jutteli jollekin kaverilleen seuraavat pari minuuttia. Jokainen sekunti tuntui tunnilta. Toivoin hartaasi, että tapahtuisi joku pääsiäisen ihme, ja Celle kävelisi eteemme. Huomasin pian saapuneemme jonkun ison metsän reunalle. ”Öh, missä me ollaan?” Alana mietti. Mä olin ihan unohtanut, mihin me oltiin kuljettu. Yhtäkkiä pusikossa rasahti. ”Kuulitteko?” hätkähdin toiveikkaana. Petyin kuitenkin jo toisen kerran, kun pusikosta pomppi esiin iso rusakko. ”Äsht, se oli vain kaniini”, Nanna sihahti hiljaa. Yhtäkkiä kaikki tuntui turhalta. Celle oli kadonnut. Kyyneleet alkoivat vieriä poskiani pitkin, tippuen lopulta maahan. Sade koveni kovenemistaan. Eeva katsoi puhelimestaan kelloa. ”Seuraava tunti alkaa pian”, nainen totesi ja tunki kännykkänsä takaisin taskuun. Tunsin, miten vesi ujuttautui ohuiden ratsatushousujeni läpi iholleni. Palelsi.

    Pian kuulin vaimean hirnahduksen. ”Kuulitteko te nyt? Hevonen hirnui!” iloitsin. Cellen pitäisi olla lähellä. ”No tietenkin hirnui! Hallavahan on ihan lähellä”, Nanna tuntui inhoavan just mua. Kun rämmimme pusikkojen läpi hirnuntaa kohti, Alana sai tekstarin, jonka tyttö lukaisi nopeasti läpi. ”Aleksi kysyi, ollaanko me kunnossa ja niin edelleen…” tyttö piipitti ja näpytteli puhelimeensa vastausta. ”Kattokaa!” Eeva hengähti. Siinä, suoraan edessämme, seisoi Celle! Ihana, kaunis Celle! Ilmi elävänä! Olin juuri talsimassa silittämään hoitsuani, kunnes joku tarrasi takistani kiinni ja vetäisi mut pusikon taakse. Sitten mä tajusin miksi. ”Toi sama ukko on uhkaillu mua ja Tinttua kiväärillä!” Nanna pihahti huuliensa välistä. Sitten tajusin pysyä kaukana. Celle oli sidottu puuhun lyhyehköllä narulla. Pian puiden kätköistä esiin tullut kiväärillä varustautunut ukko taputti Celleä kovakouraisesti. Ruuna vingahti ja perääntyi minkä lyhyeltä narultaan pystyi.

    ”Mä kerron tästä Aleksille!” Alana kuiskasi hiljaa. Kun Alana oli lähettänyt viestin miehelle, Eevan puhelin soi viestin saapumisen merkiksi. ”Pahus!” hän tuhahti ja yritti hiljentää piipittävän puhelimensa. Kännykkä ei kuitenkaan hiljennyt, ja sätkä poskessa, puiden seassa rämistelevä ukko tietenkin huomasi meidät. Hän kurkkasi puskan taakse, pystyin vain toivomaan parasta ja lyttäytymään matalaksi. ”Jaahas!” ukko selvästi latasi kivääriään. ”Mitä te täällä puuhaatte? Muiden mailla nuuskiminen on lailla kiellettyä!” hän huusi. Nanna ei onneksemme pelännyt häntä, vaan huudahti takaisin. Sitten pystyin vain juoksemaan. Irrotin Cellen puusta ja nappasin narun itselleni. Alana ja Eeva seurasivat perässämme, kun taas Nanna soitti poliisit.

    Juoksin Cellen kanssa minkä kintuistani pääsin. Kuulin takaani laukauksia, saattaen vain toivoa, että vihamieheni oli kunnossa. En mä kuitenkaan halunnut Nannalle mitään pahaa, vaikkei me parhaita bestiksiä oltukaan. Jokusen minuutin päästä kuulin poliisiauton äänen. Pysäytin Cellen ja vilkuilin taakseni. Siniset valot vilkkuivat takanani. Celle säpsyi auton vilkkuvaloja, joten talutin sen kauemmas metikköön. Pian Nanna saapui Alanan ja Eevan kanssa vierelleni. Rapsuttelin Celleä hyvän aikaa. Sitten huomasin, että kiväärimies oli poliisiautossa lukkojen takana. Kaikki kääntyi lopulta parhain päin!

  • #342 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Hurjia harjoja ja nimien sekamelska
    16 tammikuuta 2017
    kirjoittanut Maria

    Tänään olisi ensimmäinen hallavapäivä, jonka pyhittäisin Cellelle ja meidän tutustumiselle. Juoksin kämpässäni kahvikuppi toisessa kädessä, leipä toisessa ja samaan aikaan metsästin hukassa olevia tavaroita, kuten autonavaimia ja tallivaatteita.

    Puolen tunnin ahkeran edestakaisin juoksentelun ja automatkan jälkeen saavuin tallille. Mulla oli ollut lyhyt päivä, joten vielä oli melko hiljaista, toiset taisivat olla joko koulussa tai töissä. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja järjestin itselleni kunnon tutustumiskierroksen, enhän ollut aiemmin nähnyt kuin satulahuoneen ja hevosten karsinat.

    Jossain vaiheessa tylsistyin seikkailuuni ja otin seuraavaksi kohteeksi Cellen karsinan, jonne lähdin harjakassin kera. Ruuna oli kuitenkin ulkona, josta se piti ensin hakea, jos mieli päästä harjailemaan.

    ”Mitä kauhistelet?” tinkasin rautiaalta, joka tuntui tänään säpsyvän jokaista liikettäni. Se väisteli erityisesti pääharjaa. Rauhassa juttelin Cellelle ja rapsuttelin sitä mukavista paikoista, sen nähdessä samalla missä olin ja liikuin. Pienin harppauksin aloin edistyä ja sain mörköjä näkevän hoitsuni rentoutumaan edes vähäsen. Se ei vielä luottanut minuun, mutta oppisi kyllä. Halusin rautiaalle vain hyvää.

    Aikani siinä karsinassa puuhasteltuani keräsin kamppeet harjapussiin, jonka vein takaisin satulahuoneeseen. Nenääni tulvahti heti nahan ja satulasaippuan mieto tuoksu. Joku muukin oli ilmestynyt tänne sillä aikaa, kun olin omissa oloissani. Penkillä istuva tyttö kohotti katseensa huomaten minut, joten kiirehdin tervehtimään. Tämä esittäytyi Salliksi ujosti hymyillen, oli kuulemma hoitajana kuten minäkin.

    Ajatukseni palloilivat hetken aikaa, kunnes sain niistä kiinni ja keksin, mitä voisin seuraavaksi tehdä. Liityin toisen seuraan varusteita puhdistamaan. Se oli ihanan tuttua ja terapeuttista. Nautin vaahdon roiskuessa ja varusteiden alkaessa kiiltämään. Juttelimme satunnaisesti, mutta enimmäkseen huoneessa vallitsi hiljaisuus.

    Pian sain Cellen kamat putipuhtaaksi ja nousin lähteäkseni, kun uusi tuttavuus pysäytti kulkuni kysymällä, halusinko mennä oleskeluhuoneeseen. Totesin kuuman kaakaon, kahvin, mikälien maistuvan ja niin me menimme. Olkkarissa törmäsin muihin hoitajiin, joita olikin tällä kertaa enemmän kuin äsken.

    Tytöt esittäytyivät Alanaksi ja Renaksi, tunnistin heidän ratsastavan samalla vakiotunnilla kuin minä. Salli kiiruhti heti jälkimmäisen, pirteän oloisen punapään luokse ja nämä jäivät juttelemaan. Itse siirryin Alanan luo tekemään tuttavuutta, sillä pidin uusien ihmisten tapaamisesta.

    Jossain vaiheessa huoneeseen lappasi lisää porukkaa, mutta mitä enemmän heitä tuli, sitä nopeammin menin sekaisin nimistä ja kasvoista. Kello alkoi lähestyä iltaa, joten vetäydyin takaisin tallin puolelle, jossa hyvästelin Cellen lähtiäkseni kotiin.

    Ensi kerralla olisi jo helpompaa, kun muut alkaisivat käydä tutuiksi. Ehkä muistaisin nimiäkin, ja saisin paremman yhteyden herkkis Celleen. Lapsenomainen into sisälläni hyppäsin Audiini ja hurautin takaisin kotia.

  • #343 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Nice to meet you
    Sydney & Celle, 1hm
    kirjoittanut Sydney

    Kaviopolku, luki valkoisessa kyltissä joka osoitti hiekkaiselle tielle. Varovaisin askelin kävelin pitkin kostunutta hiekkaa, ylläni sateenvarjo. Taivaalta tihutti hieman vettä, päivemmällä oli tosin satanut enemmänkin. Kello oli suurin piirtein viisi, kun astelin kohti Hallavan parkkipaikkaa ja siitä vielä eteenpäin itse tallialueelle. Perhoset lepattelivat rauhattomina vatsani pohjalla. Mihin minä olin taas itseni tunkenut?

    Jos vakavoiduin hetkeksi, pystyin myöntämään itselleni, että olin kaivannut hevosia. Kun näin tarhoissa ulkoilmasta nauttivia hevosia, sydämeni oli pakahtua onnesta. Olin tämän noin vuoden aikana melkein ehtinyt unohtaa, kuinka kauniita eläimiä hevoset olivat. Hymyilin pyöreälle, ystävällisen näköiselle vuonohevoselle tarhassaan. Uskaltauduin lähemmäs, ja tarjosin sille kättäni nuuskittavaksi. Se puhalsi lämmintä ilmaa käteeni, korvat uteliaasti hörössä. Tunsin heti mieleni rentoutuvan.

    ”Dunjaaa”, kuului vähän matkan päästä. Käännyin ja heittäydyin kauemmas hevosesta.

    ”Ei sun tarvi mua säikähtää”, oranssitukkainen tyttö naurahti katsoen minua hieman ihmeissään ja otti hevosen tottuneesti riimunnarun päähän. ”Taidat olla uusi täällä?” henkilö kysyi ujonpuoleisesti.

    Nyökkäsin vain ja mumisin jotain vastaukseksi. Hyvä oloni oli heti tipotiessään, jotenkin kohtaamiset ihmisten kanssa olivat aina yhtä vaivaannuttavia. Hermostuneena raaputin päätäni ja tuijotin kenkieni kärkiä.

    ”Tule mun mukana talliin. Sittenpähän näet, ettei täällä ole mitään pelättävää!”

    Väänsin kasvoilleni pienen hymyn. Tyttö vaikutti todella mukavalta, sen uskalsin myöntää, mutta epävarmuuteni nosti päätään jossain aivojeni sopukoissa. Entä jos tyttö ei olekaan yhtä vilpitön kuin antaa ymmärtää? Pudistelin päätäni. Ei, kyllä minun täytyy antaa hänelle mahdollisuus. Matkalla talliin sain tietää tytön olevan Valma. Itsekin kerroin nimeni, ja sen, että olin juuri saanut hoitohevosen.

    ”Oi, ihanaa saada uusi hoitaja”, Valma sanoi hymyillen. Hän päästi Dunjan karsinaan ja minä seurasin Valmaa satulahuoneeseen. Valma otti Dunjan harjat ja pian olimme taas karsinalla.

    ”No, minä taidankin tästä mennä”, sanoin pikaisesti ja heilautin heipat Valmalle. Ennen kuin tyttö ehti sanoa mitään, olin jo ulkona mukanani Cellen riimu ja riimunnaru. Olin nähnyt hevosen tarhaamassa juuri Dunjan viereisessä tarhassa. Huokaisin syvään, ennen kuin ujuttauduin sisälle tarhaan ja aloin houkutella Celleä luokseni.

    ”Moi Celle”, sanoin rennosti. ”Mä oon sun uus hoitaja.”

    Rautias läsipää katsoi minua epäröiden. Korvat kääntyivät luimuun ja hevonen hengitti raskaasti, minua tiiviisti tuijottaen.

    ”Ei tarvitse pelätä”, sanoin hiljaa, mahdollisimman rauhallisella äänellä. Ojensin kättäni Celleä päin, mutta hevonen ei tullut lähemmäs. Kaivoin hupparini taskusta porkkanan palan, ja ojensin kättäni uudemman kerran lähemmäs ruunaa. Se kurotti kaulaansa, korvat edelleen luimuun käännettyinä. Se kuitenkin otti pari askelta lähemmäs ja nappasi porkkanan suuhunsa.

    ”Hyvä”, kehuin ja annoin Cellen haistella kättäni. Hetken päästä koitin laittaa riimun sen päähän. Ilmeisesti olin liian nopea liikkeissäni, sillä Celle kavahti kauhuissaan taaksepäin ja ravasi kauemmas minusta.

    ”Sori”, sanoin ja houkuttelin Celleä uudelleen luokseni. Onneksi hevonen toipui pahimmasta järkytyksestään suht’ nopeasti, joten pääsin taas ruunan lähelle. Tällä kertaa laitoin riimun hitaasti Cellen päähän. Se huokaili syvään ja mulkoili minua epäuskoisena.

    ”Kyllä sä vielä opit luottamaan muhun”, sanoin ja rapsutin sitä vähän. Rauhallisesti lähdin kävelemään raudikon kanssa tallia kohti. Hevonen käveli reippaasti vierelläni, hieman hermoilevin askelin.

    ”Prrr, rauha”, koitin rauhoitella ruunaa. ”Ei mitään hätää, hyvin tää menee.”

    Pääsin kuin pääsinkin Cellen kanssa talliin ehjin nahoin. Taputin ruunaa kevyesti ja kiinnitin sen molemmin puolin kiinni käytävälle.

    ”Täällä ollaankin jo päästy töihin”, tallin omistaja Aleksi irvisti. ”Mites sä noin likainen oot?” mies jatkoi siirtäen katseensa Celleen. Nyt vasta itsekin huomasin, kuinka harjaamisen tarpeessa hoitohevoseni oli.

    ”Mä kyllä hoidan sen”, sanoin neutraalilla äänensävyllä. Aleksi nyökkäsi tyytyväisenä ja harppoi käytävää eteenpäin.

    ”Tule ihmeessä pistäytymään tallituvassa, kun saat hommasi hoidettua!”

    Mitenköhän muut tallilaiset suhtautuisivat minuun? Valma oli vaikuttanut kivalta, mutta entäs muut henkilöt sitten? En voinut kiistää, ettenkö olisi ollut hieman kauhuissani. Tuntemattomat ihmiset olivat pahin painajaiseni. Yleensähän jenkit kuviteltiin sosiaalisiksi ja puheliaiksi ihmisiksi, myös tuntemattomassa seurassa. Siinä mielessä olin siis perin suomalainen: nautin yksinolosta enkä kaivannut kokoajan sosiaalisia kontakteja. Tosin, samaan aikaan kaipasin seuraa, hyvää ystävää. En vain oikein tiennyt, miten uusien ihmisten seurassa olisi pitänyt käyttäytyä. Saiko heittää huonoa läppää, saiko näyttää heikkoutensa? Tuskin.

    Siinä mietiskellessäni olin saanut haettua Cellen harjat satulahuoneesta ja olin nyt harjaamassa likaantunutta salernonhevosta. Celle steppasi paikallaan hermostuneena ja viskeli päätään kuin maailmanloppu olisi tulossa. En antanut sen häiritä, vaan jatkoin harjaamista kaikessa rauhassa. Samalla selitin jotain omiani ruunalle pehmeällä äänellä.

    ”Oothan sä ainakin mun ystävä?” kysyin hiljaa hevosen edelleen mulkoillessa minua kauhuissaan. Rauhallisesti sivelin ruunan kaarevaa kaulaa ja katsoin hevosta silmiin. Ihan kuin se olisi jo hieman rauhoittunut.

    Huolellisesti harjasin hoitohevostani, edelleen hieman ihmeissäni siitä, että minut oli otettu niinkin hyvin vastaan talliporukkaan. Olin tottunut vain epämääräisiin katseisiin sekä pahansuopiin kommentteihin. Ehkä olin vain tuntenut vääränlaisia ihmisiä. Ehkä niitä oli olemassa hyväntahtoisiakin tapauksia. Hymyilin hieman, siirtyessäni Cellen toiselle puolelle etukautta. Takakautta ei sopinut kulkea, hevonenhan olisi voinut vaikka potkaista säikähtäessään.

    Harjaamisen jälkeen puhdistin tietysti kaviot. Celle nosti ne yllättävänkin hyvin. Kerran se vetäisi kavionsa pois käsistäni, säpsähtäessään jotain, mitä minä en kyennyt näkemään.

    ”Hassu hevonen”, naurahdin ja silittelin sen kaulaa. Cellessä oli tosin samoja piirteitä kuin minussa. Aluksi ujo ja arka, mutta sitten kun siihen jaksoi tutustua, paljastui alta täysin toisenlainen persoona. Sitä puoltahan minä en Cellestä vielä nähnyt, mutta joskus minä vielä sen näkisin. Sen olin päättänyt.

    Vein harjapakin pois ja Aleksin kehottamana uskaltauduin tallitupaan näyttämään naamaani. Siellä istuskelikin muutama hoitaja, keskenään pulisemassa. Kun astuin sisään huoneeseen, uteliaat katseet kääntyivät suuntaani. Tunsin oloni vaivaantuneeksi, mutta pakotin itseni näyttämään itsevarmalta. Tervehdin tallituvassa olevia tyyppejä vilauttaen leveän hymyn.

    ”Moi, mä aloitin täällä tänään hoitajana”, sanoin kuuluvasti. ”Sydney, saanen esittäytyä!”

    Uteliaat kysymykset täyttivät tallituvan. Vaikka olikin hetken huomion keskipisteenä, en tuntenut oloani enää yhtään vaivaantuneeksi. Itse asiassa, viihdyin siinä parin henkilön seurassa pulisemassa. Minulla oli siis mahdollisuus tutustua Hallavan porukkaan, kun vain saisin itseni useammin raahattua tallille ja etenkin tallitupaan. Ehkä mua ei ihan täysin tuomittaisi täällä.

  • #344 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Did you miss me?
    Sydney & Celle, 2hm
    kirjoittanut Sydney

    Siitä oli suorastaan ikuisuus, kun olin viimeksi kunnolla viettänyt aikaa hoitohevoseni kanssa. Tai ainakin se tuntui siltä.

    ”Voisitko sä millään heittää mut iltapäivästä tallille?” kysyin äidiltäni lauantai-aamuna. Hän oli onneksi myöntyväistä sorttia ja hän suostui kuskiksi.

    ”Joo, lähdetään puolen päivän maissa.”

    ”Kiitos, sä et tiedäkään, kuinka paljon mä oon ikävöinyt tallia!”

    Äiti ei ollut hevosihmisiä, joten hän tuskin tulisi ikinä ymmärtämään suhtautumistani hevosiin. Hevoset olivat parhaita ystäviäni, tukipilareitani. Äiti silti hymyili ja nyökkäili ymmärtäväisesti selittäessäni tälle hevosjuttuja. Nainen tuskin tajusi puoliakaan ratsastustunneista, joiden kulusta selitin hänelle, mutta se ei haitannut.

    ”Voisinpa mä vaan mennä tallille joka päivä.”

    Suurin syy siihen, miksi en ollut käynyt Hallavassa useammin kuin yhden kerran, oli koulu. Koulu olisi muuten ihan hyvä juttu, mutta se vei niin kauheasti aikaa. Huokaisin. Kohta olisi edessä taas uusi kouluviikko. Jostakin minun oli pakko repiä aikaa tallille, koska minun piti kerätä luottamusta Celleen, eikä se mitenkään onnistuisi, jos kävisin tallilla epäsäännöllisesti.

    Ei minun pitäisi tallille joka päivä ehtiä, mutta edes kerran viikossa olisi hyvä määrä. Nyt aikaa kuitenkin oli vierähtänyt enemmän. Torstaina oli ollut helppo C -tunti, jolla olin saanut ratsastaa Cellellä, mutta kovin paljoa en ollut ruunan kanssa ehtinyt aikaa viettää. Tunnin ajan tietysti ratsastin hevosella, mutta varustamisen ja purkamisen hoidin varmaan vartissa. Tämän päivän mä olin täysin pyhittänyt Cellen perusteelliselle hoidolle.

    ”Mä tuun hakemaan sitten kolmen jälkeen”, äitini sanoi ja karautti pois Hallavan parkkikselta. Vilkaisin kellonajan hopeanvärisestä iPhonestani. Se oli vähän yli kaksitoista, joten kyllä tässä aikaa olisi Cellen kanssa puuhailla.

    Kopistelin sisään tallirakennukseen. Pari minulle tuntematonta hoitajaa moikkasi minua, tietysti tervehdin takaisin, vaikken heitä tuntenutkaan. Kyllä Hallavan vakiokalusto tulisi ajan mittaan tutuksi. Nappasin Cellen riimun ja riimunnarun matkaani ja lähdin harppomaan kohti tarhaa. Muistin jo hyvin, missä tarhassa Celle majaili. Niinpä löysin hevosen nopeasti.

    ”Moikka Celle”, sanoin rauhallisella äänellä. Raudikko mulkaisi minua kulmiensa alta ja työnsi turpansa takaisin heiniin. Astelin hevosen luo hitaasti ja puhelin ruunalle lempeällä äänellä.

    ”Oliko sulla ikävä mua? Mulla ainakin oli sua ihan hirveä ikävä.”

    Celle ei tietysti tajunnut yhtään, mitä höpisin. Pieni hymynkaarre nousi huulilleni, kun Celle nosti omatoimisesti päänsä pois heinäkasasta ja alkoi nuuhkia minua. Sivelin Cellen turpaa tyytyväisenä. Meidän taival oli lähtenyt tosi hyvin käytiin, ja olin siitä tietysti iloinen.

    Matka talliin sujui hyvin, hieman Celle säpsähti pusikosta pyrähtävää lintua, mutta mitään kamalaa kohtausta ruuna ei saanut. Taputin hevosta kevyesti kaulalle. Kiinnitin Cellen kaksin puolin kiinni käytävälle ja hain hevosen harjat. Ruuna olikin sen verran likainen, että se oli tavallista pitemmän harjaustuokion tarpeessa.

    ”Miten te hevoset saattekin aina itsenne niin likaisiksi?”

    Hinkkasin Celleä puhtaaksi reippain vedoin. Välillä Celle luimi liian kovakouraisen harjaamisen seurauksena, mutta muuten harjaus sujui hyvin. Välillä keskeytin harjaamisen voidakseni helliä hoitohevostani. Celle hieman ihmetteli ylenpalttista hellimistäni, mutta ei ruuna pahemmin protestoinutkaan. Korkeintaan sain muutaman epäilevän katseen.

    ”Sä taidatkin olla Cellen uusi hoitaja?” kuulin pirteän pojan äänen edestäni. Olin juuri puhdistamassa Cellen kavioita, joten laskin kavion alas ja käännyin katsomaan puhujan suuntaan. Lyhyt pörröpäinen poika seistä tönötti Cellen edessä ja tarjosi kättään ruunalle nuuhkittavaksi.

    ”Joo, olen mä”, sanoin ja köhäisin pari kertaa. Minun oli vaikea ottaa ihmisiin katsekontaktia, joten tuijottelin jotain tallin seinää puhuessani pojalle. ”Mun nimi on Sydney.”

    ”Mä oon Ruska, hoidan yhtä welshponiruunaa, Fonzieta. Ai että kun siinä on vauhdikas poni!” Ruska selitti pirteästi. Pojan pirteys tarttui minuun väkisinkin. Naurahtaen kerroin, että tämä oli vasta toinen varsinainen hoitokertani Cellen hoitajana. Olin tosin käynyt sillä yhdellä ratsastustunnilla.

    ”Mut hei toivottavasti sä viihdyt Hallavassa! Mun pitää mennä, mut törmäillään”, Ruska sanoi ja katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Minä jatkoin Cellen kavioiden puhdistamista.

    Cellen hoidettuani päätin hieman käydä taluttelemassa ruunaa lähistöllä. En uskaltanut kovin kauas tallipihasta lähteä, mutta halusin hieman käydä haukkaamassa raitista ilmaa hoitsuni kanssa. Celle nautti koleasta syksyisestä ilmasta. Lämpöä oli ehkä kymmenisen astetta, kesä oli siis jo historiaa. Toisaalta rakastin syksyä, toisaalta vihasin. Syksy oli uuden alun aikaa. Värit kukoistivat, viilenevät ja pimenevät illat olivat tunnelmallisia. Jatkuva vesisade ei tosin ollut mukava. Mutta nyt oli yllättävän hyväkin sää, ei ainakaan satanut!

    Lyhyen lenkin jälkeen palasin jälleen tallipihalle. Vein Cellen takaisin tarhaan ja käväisin vielä tallissa. Vaihdoin muutaman sanan Aleksin kanssa, sitten talsin oleskeluhuoneeseen odottamaan kyytiäni. Siellä kyyhötin sohvalla kokispullo kädessä ja kuuntelin muiden tallilaisten juttuja.

    Nimenomaan kuuntelin. Minusta kuunteleminen oli paljon hauskempaa kuin puhuminen. Kuunteleminen oli erittäin aliarvostettua. Kaikkien oletettiin olevan puheliaita, ja jos puhuit vähän, sinua pidettiin outona. En mä tiedä, ehkä mä sitten olin outo. Mutta kuuntelijan rooli sopi mulle täydellisesti.

  • #345 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Work work work
    Sydney & Celle, 3hm
    kirjoittanut Sydney

    Sunnuntain pitäisi olla lepopäivä, mutta minä päätin lähteä tallille koko päiväksi. Minulla olisi paljon tekemistä, ainakin Cellen karsina piti siivota ja ruunan varusteet puhdistaa. Siispä otin aikaisimman mahdollisen bussin Hallavaan ja lähdin kohti tallia. Tungin kuulokkeet korviini ja pistin Rihannaa soimaan. Katselin maisemia ja olin innoissani tulevasta tallipäivästä.

    Olin ottanut eväätkin mukaan tallilaukkuuni, enhän minä voisi syömättä olla koko päivää. Kirkkaanpinkki Puman laukku lepäsi sylissäni bussimatkan ajan. Kun bussi kaarsi Hallavan pysäkille, heitin laukun olalleni ja lähdin tallustamaan talliin päin. Hyräilin rennosti matkalla talliin. Minulla oli jotenkin erityisen hyvä fiilis tänään. Saattoi johtua hyvin kuluneesta viikonlopusta. Olin kerrankin ehtinyt levähtää kunnolla, huomenna voisin taas lähteä pirteänä uuteen kouluviikkoon.

    Astelin Hallavan tallirakennuksen avonaisista ovista sisään. Melkein törmäsin vaaleatukkaiseen tyttöön.
    ”Oh, sorry!” tyttö kiljahti saaden minut säpsähtämään.
    ”Ööm… Ei se mitään”, piipitin enkä ollut varma, olisiko minun pitänyt puhua suomea vai englantia.
    ”I haven’t seen you before, ooksä uus täällä?” tyttö puhui kahta kieltä sekoitellen.
    ”Joo, olen Sydney, Cellen hoitaja”, kerroin.
    ”Okay, that’s nice! Mä oon Alana, mul on kaks omaa hevosta Fae ja Lasse”, Alana selitti ja nyökkäsin. Alana lähti pian omiin hommiinsa ja minä lähdin omiini. Ihan kivan oloinen tyyppihän tuo oli.

    Suuntasin satulahuoneeseen, josta etsin Cellen varusteet käsiini. Tutkailin melkoisen likaisen näköistä satulaa, milloinhan sekin oli viimeksi kunnolla pesty. Otin raskaan satulan käsivarsilleni ja asetin sen satulahuoneessa olevalle penkille. Satulan viereen otin hevosen suiset sekä muut varusteet, eli harjat, satulahuovat, suojat ja sen sellaiset. Hain ämpärin, johon pistin haaleaa vettä sekä saippuaa. Nappasin keltaisen jumbosienen käteeni ja istahdin penkille työntekoon.

    Varusteiden putsaamisessa vierähtikin ihan mukavasti aikaa. Ei minulla kiire ollut, minulla oli koko päivä aikaa tehdä tallijuttuja. Siispä hinkkasin jokaisen varusteen jokaista pientäkin yksityiskohtaa myöten puhtaaksi. Välillä satulahuoneeseen tuli joku Hallavan hoitajista hakemaan hoitohevosensa varusteita.
    ”Sähän oot täällä ahkerana”, tuli Valma sanomaan. Olin tavannut kyseisen tytön ensimmäisenä päivänäni Hallavassa.
    ”Joo, nää varusteet näytti aika likaisilta”, sanoin irrottamatta katsettani suitsien hihnasta, jota olin tällä hetkellä hinkkaamassa puhtaaksi.
    ”No, työniloa sitten!” Valma tokaisi otettuaan harjapakin käsiinsä ja pian tyttö katosikin näköpiiristä.

    Kun olin saanut puhdistettua Cellen ratsastus- ja hoitovälineet, asettelin ne kuivumaan. Kaadoin ämpäristä likaantuneen veden pois ja vein ämpärin paikalleen. Sitten suuntasin Cellen karsinalle, jossa minua odottikin seuraava operaatio. Karsina ei ollut mitenkään hirveän likainen, mutta kyllä se silti puhdistamisen tarpeessa oli. Niinpä hain kottikärryt sekä talikon, ja aloin lappamaan Cellen karsinasta kakkakikkareita kottareihin.

    Cellen karsina kiilteli piakkoin puhtauttaan. Ihastelin työni jälkiä levitettyäni puhtaat purut karsinan lattialle. Cellestäkin on varmasti mukavaa tulla puhtaaseen karsinaan, ajattelin. Kävin kippaamassa kottareiden sisällön lantalaan, jonka jälkeen vein ne paikoilleen, samoin kuin talikon. Puhdistin lopuksi Cellen ruokakipon. Kun ruokakippokin oli puhdas, suuntasin syömään evääni. Pieni tauko olikin paiklallaan tässä välissä. Tauon jälkeen olin valmis hakemaan Cellen talliin.

    Rautias ruuna seisoi kostessa sunnuntai-iltapäivässä tarhassaan, sadeloimeen vuorautuneena. Celle katsoi minua tavanomaisen epäilevästi, joten minun piti jälleen lähestyä ruunaa kaikessa rauhassa ja olla liikkeissäni todella varovainen. Sain riimun Cellen päähän, jonka jälkeen taputtelin hevosta kaulalle rauhallisesti. Lähdin ruunan kanssa talliin. Celle asteli vierelläni hermostuneena.
    ”Ei tässä mitään hätää ole”, sanoin hiljaa ja sivelin ruunan kaulaa. Se pärski korvat hörössä, sillä oli selvästi kiire johonkin. Pyöräytin malttamattoman Cellen karsinaansa, ja vetäisin sen vetosolmulla kiinni karsinan kalteriin. Otin loimen tottuneesti pois ja päätin viedä sen samalla satulahuoneeseen, kun hakisin Cellen harjat.
    ”Odota siinä ihan hetki, käyn hakemassa sun harjat”, sanoin Cellelle ja rapsutin sitä vähän korvan takaa.

    Hain satulahuoneesta Cellen vasta puhdistetun harjapakin, joka oli täynnä puhtaita harjoja. Nyt ne oli hyvä saada taas likaisiksi. Saavuin hoidokkini karsinalle ja nappasin harjan käteeni. Aloin harjaamaan rauhallisin liikkein Cellen sileää karvaa.
    ”Mooi, suakin näkee taas!” Aleksi tervehti karsinalta. Mies nojasi karsinan oveen ja katseli Celleä pienesti hymyillen.
    ”Näyttäisi siltä, että tulette hyvin toimeen!”
    ”Juu kyllä meillä ihan hyvin sujuu, vai mitä Celle?” sanoin ja juuri sillä hetkellä se luimisti korviaan ja hirnahti kipakasti, kun ulkoa kuului joku ääni.
    ”No niin, rauhoitupas nyt”, sanoin ja sivelin Cellen kaulaa jälleen. Se rauhoitti ruunaa vähän, mutta edelleen se katseli järkyttyneenä ympärilleen ja tuntui kiipeävän seinille.

    Aleksi lähti karsinan ovelta ja jätti minut rauhassa hoitamaan Celleä. Sainkin ruunan juuri harjatuksi, joten heitin harjan pakkiinsa ja otin kaviokoukun käteeni. Celle nosti kaviot kuuliaisesti ja kaivelin koukulla jokaisen likapaakun pois hevosen kavioista. Pian kaikki neljä kaviota oli puhdistettu, joten kaviokoukku pääsi harjojen seuraksi pakkiin.
    ”Hyvä, ihan rauhassa vaan Celle”, sanoin hevoselle ja lähdin viemään pakkia takaisin satulahuoneeseen.

    Palasin vielä hetkeksi hevosen luo. Selvittelin sen harjaa ja häntää käsin, eivät ne kovin takkuiset olleet, mutta tulipahan Cellestä hieman siistimpi. Taputin ruunaa kaulalle, kun olin selvittänyt sen jouhet. Sen jälkeen otin riimun pois Cellen päästä ja poistuin hevosen karsinasta. Asetin riimun roikkumaan Cellen karsinan ovessa olevaan koukkuun.
    ”Nähdään taas pian kulta”, kuiskasin Cellelle ja rapsutin sen turpaa vielä vähän kaltereiden välistä.

    Harpoin ulos tallirakennuksesta tihkusateeseen. Vaikka sää ei kovin kiva ollutkaan, tallipäiväni oli ollut sitäkin kivempi.

  • #346 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Tired little horse
    Sydney & Celle, 4hm
    kirjoittanut Sydney

    Maanantai-iltana päätin käydä moikkaamassa Celleä pikaisesti. Koulupäiväni loppui tänään neljältä, sen jälkeen kävin kotona syömässä ja tekemässä läksyt. Kello oli suurin piirtein seitsemän, kun saavuin Hallavan pihaan koleana elokuun lopun iltana. Tunnit olivat juuri loppumassa ja muistaakseni Celle oli mennyt päivän viimeisellä tunnilla, estetunnilla.

    Olin ollut oikeassa, pian rautias hevonen tuli ratsastajansa kanssa maneesilta päin juuri minun astellessa tallipihalla. Tummaverikkö naishenkilö talutti Cellen luokseni.

    ”Hei, voisitko sä millään ottaa tältä varusteet pois? Mulla ois vähän kiire”, hän sanoi nopeasti.

    ”Joo totta kai!” vastasin ja nappasin Cellen ohjista kiinni. Nainen kiitti ja ryntäsi omiin menoihinsa. Minä vein Cellen karsinaansa ja aloin ottaa siltä varusteita pois.

    Celle oli hieman hikinen, tunti oli varmaan ollut melko rankka.

    ”Oliko sulla kiva tunti?” kysyin ruunalta ja kuulostin varmaan hullulta puhuessani eläimelle. Eihän se kuitenkaan vastaisi.

    ”Pian sä pääset sitten levähtämään!”

    Otin Celleltä satulan ja suitset pois. Kiikutin varusteet satulahuoneeseen, jossa pyyhin satulaa hieman ja virutin suitsien kuolaimet. Sitten laitoin kamat paikoilleen.

    Palasin Cellen karsinalle ottamaan ruunalta suojat pois. Jokaisessa jalassa oli hiekkaan peittynyt suoja. Avasin tarrat ja otin kaikki neljä mustaa suojaa käsiini. Putsasin niitä vähän ja laitoin nekin paikoilleen.

    ”Oot taas kunnon harjaamisen tarpeessa”, höpisin ja pyörähdin satulahuoneessa hakemassa Cellen harjapakin. Asetin pakin käytävälle ja nappasin sieltä kumisuan, jolla aloin hieroa Cellen karvapeitettä. Ruuna ummisti silmänsä ja selvästi nautti saamastaan hieronnasta.

    Harjasin hoitohevoseni vielä parilla muulla harjalla. Minulla ei ollut kiire mihinkään, tai no oli minulla ehkä vähän kiire, talli menisi nimittäin pian kiinni eikä minulla olisi loputtomiin asti aikaa hoitaa Celleä. Suin ruunaa vielä muutaman vedon, sitten heitin harjan pakkiin. Tarkistin kaviot, joissa oli aika paljon likaa. Siispä pääsin kavioiden puhdistukseen.

    Celle nosti kavionsa jälleen hyvin. Rennosti taputtelin hevosta kaulalle kiitokseksi hyvin sujuneesta hoitotuokiosta. Ruuna sai iltaruokansa, joten poistuin karsinasta hetkeksi ja annoin sen syödä.

    Hetken kuluttua vilkaisin kelloa, joka näytti jo vartin yli kahdeksaa. Hoitamisessa oli mennyt aika kauan aikaa, koska en ollut pitänyt kiirettä. Mutta nyt Celle olisi ainakin huolellisesti hoidettu. Vein harjapakin paikoilleen ja palasin vielä hetkeksi Cellen luo. Suurin piirtein tunnin päästä talli menisi kiinni.

    ”Ehdin mä vielä vähän aikaa Celleä rapsutella”, mietin hiljaa mielessäni.

    Siispä rapsuttelin Celleä vielä hetken sen karsinassa. Hymyilin ja katsoin ruunaa, joka lepuutti korviaan sivuilla ja näytti ilmeisen väsyneeltä.

    ”Voi pientä”, lässytin ruunalle. Tiedostin hyvin, ettei Celle mistään pienimmästä päästä ollut, mutta oli paljon suloisempaa sanoa hevosta pieneksi kuin isoksi. ”Mä päästän sut nyt levähtämään.”

    Jätin väsyneen tuntihevosen karsinaansa lepäämään, pian minä tulisin taas tallille moikkaamaan sitä.

  • #347 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Rainy Day
    Sydney & Celle, 5hm
    kirjoittanut Sydney

    Vesi litisi mustien kumisaappaideni alla. Tänään oli satanut koko päivän, ja edelleen taivas oli tummanharmaiden, paksujen pilvien peitossa. Se ei kuitenkaan estänyt minua käymästä rennolla maastokävelyllä Cellen kanssa.

    ”Eihän me olla sokerista tehty, eihän?” puhuin rennolla äänellä vieressäni steppailevalle Cellelle. Ruuna oli täynnä virtaa, toisin kuin eilen, jolloin se oli ollut aivan naatti.

    Minusta syksy oli tunnelmallista aikaa. Monet mainitsivat sen inhokkivuodenajakseen, mutta minusta syksy oli ihana vuodenaika. Värien kirjo kukoisti puissa, hämärtyvissä illoissa tällaiset rennot maastolenkit olivat entistä tunnelmallisempia. Rakastin myös syysmuotia. Paksuun villakangastakkiin, pipoon ja hanskoihin oli mukavaa vuorautua, muttei kuitenkaan ollut niin kylmä kuin talvella.

    Cellen kaviot tallasivat tummaa, sateen seurauksena kastunutta hiekkaa. Siellä täällä oli suuria ja pieniä vesilätäköitä, joita väistelimme taidokkaasti. Celle oli keksinyt, että vesilätäköihin voisi ihan satavarmasti hukkua, siispä hevonen kiersi ne ihan omasta tahdostaan.

    ”Ei sun tarvi pelätä, mä oon tässä”, sanoin hevoselle hiljaa.

    Se käänsi korviaan ja selvästi kuunteli minua. Ruuna korskui ja heilutteli häntäänsä puolelta toiselle. Tuulen viima sai sen entistä varautuneemmaksi. Tavalliseen tapaani sivelin Cellen kaulaa rauhoittaakseni sitä. No, ainakaan se ei vetänyt minua paniikissa ympäri metsiä.

    Hallavassa oli kyllä kauniit maisemat. Maastot olivat erittäin moninaiset, peltoa ja metsää näkyi siellä täällä. Pronssijoki virtasi suuren pellon toisella puolella hyvin kylmän ja kalsean näköisenä.

    ”Kai se on syksy tullut”, höpisin seisoessani Cellen vierellä pellon laidalla.

    Hevonen seisoi ryhdikkäänä vieressäni, pää korkealla ja korvat terhakasti eteenpäin suunnattuina. Se kuunteli hämärtyvän tiistai-illan ääniä.

    ”Lähdettäiskö tallille päin?” kysyin rapsuttaessani Celleä leuan alta, kun se oli viimein laskenut päätään alemmas.

    Raudikko vain huokaisi syvään. Tulkitsin sen myöntäväksi vastaukseksi, joten lähdimme etenemään tallia kohti rauhallisessa käynnissä.

    En ehtinyt olla tallilla kovin kauaa tänään, mutta mukavaa minulla silti oli. Oli ihanaa viettää rankan koulupäivän jälkeen aikaa rakkaan hoitohevosensa kanssa. Harjailin Celleä hieman, kun olimme saapuneet takaisin Hallavaan. Pian minä kuitenkin lähdin taittamaan matkaa kotiin päin, ettei nukkumaan meno venyisi ihan myöhään.

  • #348 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    01. UUSI TUTTAVUUS
    18. joulukuuta 2017
    kirjoittanut Veera

    ”Herkkä isoliikkeinen puoliveriruuna, jonka luottamusta ei ihan hetkessä voiteta. Säikky, mutta sitäkin kiltimpi.”

    Tällainen kuvaus löytyi Celeus Elegans nimisen hevosen ilmoituksesta Hallavan hoitajahaussa, johon olin aivan sattumalta eksynyt selaillessani sosiaalista mediaa. Katsoin ilmoituksessa olevan hevosen kuvaa ja jokin sen kauniissa silmissä sai minut kirjoittamaan hakemuksen hoitajaksi. Ei ollut kyse siitä että olisin uutta hevosta tarvinnut hoidettavaksi, mutta jokin minut sai kuitenkin sille kannalle, että haen tämän hevosen hoitajaksi. Ei mennyt päivääkään, kun sain henkilöltä nimeltä Aleksi vastauksen sähköpostiini, että olisin tervetullut tutustumaan Celleksi kutsuttuun ruunaan.

    Se oli lähtötilanne ja nyt olen jo autonratissa ajamassa kohti Hallavan ratsastuskoulua. Kieltämättä en paikasta tiennyt yhtään mitään ja tulisin siellä varmaan olemaan täysin hukassa itseni kanssa. Enkä suorastaan tiedä, miksi minä ratsastuskoulun hevosta hain hoidettavaksi. Minulla oli niistä vain huonoja kokemuksia ja toivoin tämän Cellen olevan poikkeus käsitykseeni puhumattakaan tallista. Kuitenkin lukemani kuvaus ruunasta vaikutti lupaavalta ja sen takia meninkin avoimin mielin katsomaan mahdollisesti uutta hevosystävääni. Ajoin ratsastuskoulun pihalle missä ei juurikaan autoja näkynyt. Toki toivoin, että tallilla olisi joku halukas minulle esittelemään paikkoja tai ylipäätään näyttämään missä koko hevonen on tarhaamassa.

    Astuin ulos autostani kiepauttaen huivini samalla kaulani ympärille, sillä tämä viima ei minulle armoa antaisi kipeäksi tulemisessa jos en pukeutuisi hyvin. Vaihdoin tennarini tallikenkiin, ja olin onnellinen ettei enää tarvinnut käyttää kumisaappaita lumen saavuttua myös tänne. Tarkkailin ympärilleni ja näin hevosia tarhaamassa tarhoissaan. Yllätyin nähdessäni hevoset yhteisissä tarhoissa, mutta en sitä jäänyt ihmettelemään, vaan menin tarkastelemaan hevosia lähempää. Toisen tarhan kohdalla tuttu silmäpari osui katseeni alle ja tunnistin hevosen loimen alta Celleksi. ”Jaahas sua mä sitten tulin hoitamaan.” Samalla yksi tarhassa olevista hevosista tuli uteliaana katsastamaan käteni jos niistä vain löytyisi nameja. Celle kuitenkin pysyi visusti tarhan perillä välillä katsoen minua ja toisia hevosia, joka osoitti sen ettei kyseinen hevonen todellakaan ollut seurallisimmasta päästä.

    Tallissa oli hiljaista, mutta kuulin juuri ja juuri yhdestä karsinasta ääniä. Astelin lähemmäs kyseistä karsinaa ja huomasin kottikärryt sekä karsinoita siivoavan miehen tai pitäisikö sanoa tallipojan. ”Kröhöm moi! Mun pitäis löytää joku nainen nimeltä Valma täältä. Et osais auttaa?” Mies vaikutti hetken hämmentyneeltä ja näytti ehkä myös jokseenkin tuohtuneelta katsoessaan minua. ”Käy kattoo tallituvasta, voisin veikata sen olevan siellä”. Mies vielä osoitti ja kertoi suunnan mihin pitäisi kävellä ja mistä ovista kulkea. Kiitin tätä ja lähdin hänen osoittamaansa suuntaan. Astuin tallitupaan missä miehen veikkauksen mukaisesti pitkä nainen istui sohvalla ja joi mitä ikinä kupissa olikaan. ”Moikka! Mun piti tulla juttelee sulle, tai tämän käsityksen ainakin sain Aleksilta. Oon siis Veera ja tulin kattoo tota Celleä.” Samaan hengenvetoon vetäsin kaikki ja vikat sanat tahtoivat mennä jo plörinäksi. ”Ai moi! Joo tai siis pääosin voin tulla auttaa tai kertoo tallista jos on tarve, mutta tää talli on kyllä aika yksinkertainen paikka yleispiireittäin. Eli ei pitäisi olla hirveesti muistettavaa. Tiedätkö sä missä Celle tarhaa?” ”joo, ellen sitten hevosesta erehtynyt” naurahdin ja sovimme Valman kanssa, että voisin käydä hakemassa hevosen ja nainen puolestaan hakisi Cellen kamat minulle käytävälle valmiiksi.

    ”Cellee tuutko sisälle?” Aivan turha kysymys, sillä hevonen näytti vain epäröivän enemmän kutsuessani sitä. Totinen arkajalka tämä punarautias totesin itsekseni ja kävelin hiljalleen pienen matkan päähän hevosesta. ”Tulisit sä? Mulla ei sulle herkkuja ole, ja en jaksaisi täällä kyteä koko päivää”. Ojensin hevosen suuntaan käteni ja menin kyykkyyn. Hiljalleen ruuna hivuttautui lähemmäksi lyhyin pienin askelin ja tuntiessani hevosen turvan kädelläni nousin hiljalleen ylös. En halunnut tehdä virhettä, että säikyttäisin hevosen pois luotani, jotenka en edes yrittänyt laittaa riimua vielä hevoselle. Kosketin hevosen turpaa varovasti ja annoin sen puhista rauhassa käteni hiljalleen siirtyessä turvalta ylöspäin sen valkoista merkkiä mukaillen. ”Nonii kato ei oo mitään pelättävää, otetaan ihan rauhassa” puhuin hevoselle ja hivuttauduin hiljakseen, lähes huomaamattomasti hevosen vierelle ja siirsin käteni hevosen kaulalle. Kun hevonen korvia käännellen ja hieman jännittyneenä mulkoili minua, otin varovaisesti toisessa kädessäni olleen riimun esille ja laitoin sen hevosen turvan alle. ”voinko mä laittaa tän sulle ilman, että sä kavahdat karkuun?” Pienet askeleet hevonen otti taaksepäin laittaessani riimua sen päähän, mutta kun riimu oli korvien takana, seisoi se paikoillaan. ”Hyvä poika! Eihän se ollut niin hirveetä, mennääs sisälle.”

    Celle seisoi tallikäytävällä molemmin puolin kiinni, kun vaihdoin muutaman sanan Valman kanssa. Nainen vaikutti mukavalta ja aloin hiljalleen olemaan enemmän luottavaisin mielin paikan suhteen. Tai ainakin kun täällä ei ollut vielä muita, kuin vaan tallityöntekijöitä. Otin hevoselta loimen pois ja kaivoin harjapakista pölyharjan. Varoen aloitin harjaamaan hevosta ja silittelin sekä höpisin sille kaikenlaista maasta taivaaseen. Hiljalleen myös Celle rentoutui enemmän ja ei enää mulkoillut jatkuvasti suuntaani. ”hah ai tätä herkkistä sä tulit hoitamaan?” sivultani kuului aiemmin tapaamani miehen ääni ja katsahdin häneen päin. ”Joo tai ainakin näin oli suunnitelmissa, saa nähdä miten tää menee. Herkät ja säikyt hevoset ei oo mun erikoisalaa. Mä oon muuten Veera.” ”Ohto. No tossa hevosessa sitä säpäkyyttä ainakin riittää jos kellään, että onnea vaan sulle!” Mies poistui yhtä nopeasti kuin tulikin tallituvan suuntaan ja itse jatkoin hevosen harjaamista.

    Ulkona oli vielä kylmempi kuin tullessani tallille tai sitten omat aistini veivät harhaan. Kuitenkin talutin Cellen kentälle, missä aikomuksenani oli ruunaa talutella hetki, että saisin paremman tuntuman hevoseen ja tietäisin minkälainen se on narun päässä. Celle kulki narun päässä varsin kivasti – toki se pieneenkin liikkeeseen minkä tein reagoi säpsähten ja korvat menivät suuntaan sun toiseen, mutta yleisesti katsoen hevonen kulki nätisti ja reagoi pieneenkin paineeseen. Pyörin kentällä Cellen kanssa tovin, kunnes omat raajani alkoivat jäätyä ja päätin lähteä takaisin talliin. Hevonen säikähti pahan päiväisesti matkalla talliin, kun läheisen puun oksilta tippui jäisiä lumipaakkuja ja siinä menikin hetki, kunnes sain sen tallinovista sisälle. Vein hevosen hetkeksi sen karsinaan mitä etsinkin pienoisen hetken ja kävin itse hakemassa autosta lisävarustusta päälleni. Palattuani takaisin talliin vein Cellen tavarat takaisin satulahuoneeseen ja kun sillä hetkellä en Valmaa löytänyt, niin päättelin itse missä hevosen hoitopussi on ollut. Katsoin myös hevosen varusteiden paikan, että tietäisin mistä etsiä jatkossa ja hetken tutkittuani satulahuoneessa paikkoja kävelin takaisin Cellen luokse. ”Heitetääs sulle loimi niskaan, niin pääset takaisin ulos” Loimitettuani hevosen annoin sille vielä autostani tuomat porkkanat ennen kuin vein sen pihalle. ”Ehkä meistä voi vielä tulla ihan toimiva kaksikko” totesin hevoselle päästettyäni sen takaisin tarhaamaan.

  • #349 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    02. JUOKSUTI RALLAA
    23. joulukuuta 2017
    kirjoittanut Veera

    Hämmentynyt rautias tuijotti minua käytävällä, kun tulin satulahuoneesta kädessäni suitset, juoksutusliina ja suojat. Hymähdin huvittuneena hevosen reaktiolle ja ripustin suitset sekä juoksutusnarun roikkumaan lähimpään karsinan oven koukkuun. Ryhdyin laittamaan hevosen jalkoihin suojia, mutta se ei mennyt tarkoituksen mukaisesti ensimmäisellä kerralla ja jouduin mennä näyttämään Cellelle vielä tarkemmin mitä sen jalkoihin oikein laitoin. Pahimman järkytyksen jälkeen ruuna antoi minun laittaa suojat ja taputin sitä kaulalle kehujen sekä kiitoksen merkeissä. Pian olimmekin valmiita lähtemään, kun sain vielä juoksutusnarun viriteltyä hevosen suitsiin.

    Ulkona oli mukava pieni pakkanen auringon paistaessa paksujen pilvihattaroiden välistä taluttaessani Celleä kentälle. Kenttä oli juuri sopivan tuntuinen juoksutukseen ja siellä ei myöskään ollut ketään, jotenka voisimme työskennellä ruunan kanssa rauhassa. Kävelin ensin hevosen rinnalla katsoen miten se tänään käyttäytyisi ja kun Celle hiljalleen alkoi vaikuttamaan rennommalta, ohjasin sen ympyrälle itse jääden sen keskelle. Hetki meni, että yhteisymmärrys syntyi siitä mitä olimme tekemässä, mutta alkuhankaluuksien jälkeen ruuna kävelikin jo nätisti ympyrällä. Muutamaan otteeseen hevonen säpsähti pieniä ääniä viereisestä metsästä, joka johti taas hypähdykseen ja ravaamiseen. Oli kuitenkin hyvä huomata, että Celle ei säikähdyksen jälkeen lähtenyt viemään tai vetämään vaan pysyi ympyrällä. Hetken käveltyämme pyysin hevosen raviin ja Celle nosti ongelmitta ravin tosin muutaman laukka askeleen kautta.

    Ruuna ravasi nätisti tahdikasta ravia ympyrällä, mitä muutamaan otteeseen pyrki itse omatahtoisesti siirtymään takaisin käyntiin. Sen korjaamiseen kuitenkin riitti pieni heilautus narulla huomautukseksi ettei vielä siirryttäisi käyntiin. Vaihdoimme välissä suuntaa ja ravaus onnistui vasempaankin suuntaan hyvin sekä ilman ongelmia. Lopuksi kannustin hevosta nostamaan laukan ja siinä meni hetki, että hevonen ymmärsi mitä siltä tahdoin. Kuitenkin lopulta Celle nosti laukan ja siihen kierrokseen ruuna laukkasi nätisti sekä totteli kaikkea sanomaani. Vaihdettuani takaisin oikeaan kierrokseen hevonen tahtoi laukassa pyrkiä vetämään itseään isommalle ympyrälle ja muutama pukkikin irtosi yllätyksekseni. Pääpiireittäin se kuitenkin liikkui siihenkin suuntaan hyvin ja tämän päiväinen juoksuttaminen oli tuottanut positiivista tulosta.

    Palattuamme talliin vastaan tuli tuttu nainen, Valma, ja oletetusti tallin pääjehu, Aleksi. ”Ai moikka! Mites teillä on mennyt Cellen kanssa?” Valma kysyi omana pirteänä itsenään ja naiselle oli vaikeaa olla hymyilemättä. ”Moi, ja ihan hyvin! Luottamusta joutuu vielä tämän hevosen kanssa työstämään, mutta kyllä se ainakin tähän asti on mun narun päässä pysynyt eikä ole lähtenyt karkuun” Naurahdin ja katsahdin ruunaa, joka ihmetteli kovasti miksi jäimme keskelle tallikäytävää aivan ulko-oven eteen. ”Hienoa, että saimme Cellelle uuden hoitajan. Pahoittelen, että en päässyt paikalle viime kerralla omien menojeni takia. Toivottavasti sait Almalta kaiken tarvittavan tiedon.” Mies ojensi kätensä tervehdyksen merkkinä ja kättelin tätä takaisin. ”Joo ei mitään! Kyllä me pärjättiin viime kerralla ihan hyvin. Teillä on oikein mukava ja pieni viihtyisä talli!” Mies kiitti kehuista ja pyysi ottamaan yhteyttä jos tulisi kysyttävää tai jotain ongelmia Celleen liittyen ennen kuin jatkoi Valman kanssa matkaansa.

    Joulun kunniaksi päätin antaa ruunalle vielä kunnon harjaustuokion ja lopuksi vielä annoin hevoselle ämpäriin tehdyn herkkusekoituksen missä oli omenaa, porkkanaa, leipää sekä vettä. Celle ei selvästikään ottanut pahakseen tästä ja söi tyytyväisenä ämpärin tyhjäksi. Ämpärin tyhjennyttyä heitin hevoselle loimen takaisin niskaan ja lähdin viemään ruunan takaisin ulos. Ulkona paistoi vielä aurinko ja taivaalta leijaili hiljalleen pieniä lumihiutaleita. Tallipiha oli täysin autio hevosia lukuun ottamatta – kaikki olivat varmasti jo valmistautumassa jouluaattoon, mikä olisi huomenna. Avasin riimun ja otin sen pois ruunan päästä. ”Hyvää joulua Celle!” Taputin hevosta kaulalle ja hevonen lähti lähimmälle heinäkasalle lähtiessäni itse autolleni. Toivotuksellani tuskin oli minkäänlaista merkitystä, sillä hevoset tuskin ymmärsivät tästä jouluriehasta tai ylipäätään joulusta yhtään mitään, mutta eihän sitä ikinä tiedä!

  • #1695 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 4
    • Maitovarsa

    1.10 Elina ja Celle
    Menin tänään ekaa kertaa hoitamaan Celleä. Talliboli minulle uusi joten katselin ensin paikkoja ja täytyy sanoa että aivan ihana talli. Aikani kierreltyä törmäsin myös Cellen karsinaan. Kello oli jo kuusi joten Celle näytti olevan sisällä. Avasin varovasti karsinan oven ja ojensin kättä. Ruuna katsoi minua samaan aikaan kiinnostuneena ja varuillaan. Tiesin hevosen olevan säikky joten päätin antaa sille paljon aikaa. Kyykistyin ja odotin että hevonen itse tulee katsomaan. Minun ei kauaa tarvinnut istua kunnes Celle jo tuli minua haistelemaan. Rapsuttelin ruunan päätä. Nousin ylös ja tuo vetäisi pään äkkiä pois ja peruutti. ”Anteeksi. Ei ollut tarkoitus pelotella” sanoin hupsulle ruunalle pahoitellen liian nopeaa liikettäni. Taputin vielä ruunaa ja päätin hakea harjat. Harjasin ruunaa samalla tutustuessani lisää siihen. Olin siirtänyt ruunan käytävälle harjattavaksi. Harjasin ja puunasin ruunan perusteellisesti. Päätin käväistä vielä pienellä kävelyllä. Vaihdoin Cellelle suitset sillä en ruunaa vielä tuntenut. Irrotin ohjat ja vaihdoin riimunnarun. Vein hevosen ulos tallista ja lähdin kävelemään pitkin pihaa. Kävelimme rauhassa pihalla n. 10minuuttia. Meillä sujui oikein mukavasti lukuun ottamatta yhtä säikähdystä kun lintu rapisi puskass. Toin ruunan takaisin talliin ja sanoin sille heipat taputtaen sen kaulaa. Pesin suitset vielä ja kiinnitin niihin ohjat takaisin enne lähtöä. Celle oli kyllä niin symppis.❤️


    3.10 Elina ja Celle
    Punainen auto kaarsi tallipihalle sanoin heipat äidilleni ja lähdin kohti tallia. Tuuli pöllytti mukavasti hiuksiani ja ilmassa oli syksyn ja tietenkin tallin tuoksua. Syksy oli mielestäni kaunista aikaa kun lehdet värjäytyivät oransseiksi ja putoili hiljalleen maahan. Äh olin taas jäänyt ajatuksissani seisomaan tallin oven eteen. Olin vähällä törmätä Vilmaan astuessani talliin. ”Ai sori en huomannut sua” sanoin nolostuneena. Onnekseni tyttö oli mukavan oloinen ja tervehdin tuota esitellen itseni hieman nolostuneena. En ollut hyvä sosiaalisissa tilanteissa. Luikahdin vaalea hiuksisen tytön ohi ja jätin tavarani Celle karsinan luo. Suuntasin takaisin ulos hakemaan tarhasta Celleä. Kävelin iloisena ulos harmaasta kivirakennuksesta. Löysin nopeasti Cellen ja sain sen houkuteltua luokseni ja annoin sille pienen kuivan leivänpalan taskustani. ”Hupsu ruuna” nauroin kun hevonen hamusi taskujani varmistaen ettei varmasti jäänyt yhtäkään leivänmurua huomaamatta. Hain Cellen tuli jo mielellään sisälle ja kiinnitin sen käytävälle ja aloin harjaamaan. Olihan ruuna tietenkin löytänyt mutakohdan jossa piehtaroida. Harjasin ruunan ensin kumisualla ja sitten pehmeällä harjalla puhdistaen myös kaviot. Hiki valui selkääni pitkin kun olin vihdoin saanut ruunan siistittyä. ”Taitaa olla karvanlähtöaika alkanut” katsoin tuskastellen mustaa liiviäni joka oli muuttunut ruskeaksi. Ruuna katsoi minua näyttäen kuin olisi sanonut *no minkäs sille voi kun karvoja lähtee* nauroin hevosen ilmeelle ja halasin sitä. Ajattelin mennä tänään ratsastamaan joten hain ruunan varusteet ja nostin satulan selkään. Vaihdoin omat kenkäni saappaisiin ja laitoin kypärän päähän. Pujotin ohjat Cellen kaulalle ja lämmitin kuolaimet käsissäni. Pujotin suitset päähän ja kiristin reiällä satulavyötä. Talutin hevosen maneesiin, sillä halusin rauhassa tutustua hevoseen. Kiristin satulavyön loppuun ja laskin jalustimet alas. Pidensin niitä muutamalla reiällä ja heilautin itseni jakkaran päältä ruunan selkään. Celle lähti tyytyväisenä pitkin ohjin kävelemään. Kävelimme hetken. Ja keräsin ohjat tuntumalle. Hevonen tuntui mukavalle ja yritin pitää käteni mahdollisimman rentona. Sain hevosen taipumaan ja taputin sitä. Kokeilin nostaa ravin. Celle nosti energisen ja valtavan ravin. En ollut tottunut kovin iso askelisiin hevosiin. Pian sain kevennetyn ravin rytmistä kuitenkin kiinni ja aloin tekemään voltteja ja kolmikaarista kiemurauraa. Sain Cellen taipumaan yllättävän hyvin ja olin super tyytyväinen. Ratsastin kokonaisuudessaan n. 40 minuuttia käyntiä ja ravia. Laskeuduin ruunan selästä iloisena ”kyllä meistä vielä hyvä pari tulee” kuiskasin hymyillen ruunan korvaan. Otin ohjat pois kaulalta ja lähdin taluttamaan hevosta kohti harmaata tallirakennusta. Otin varusteet pois ja harjasin hevosen. Muut hevosetkin oli otettu jo sisälle joten vein Cellen karsinaan. Rapsuttelin ruunaa hetken ennen kuin suljin karsinan oven ja vein varusteet pois. Putsasin ja rasvasin varusteet. Hain vielä omat tavarat Cellen karsinan edestä poiketen samalla rapsuttamaan ruunaa. Toivotin sille heipat ja astelin ulos siellä minua odottikin jo punainen auto. Avasin oven ja istuin autoon iloisena uudesta hevosystävästäni.


    6.10 Elina ja Celle
    Kaunis iltapäivä aurinko paistoin kun astuin bussista ulos. Olin tajunnut että tästä meni bussi sopivasti joten päätin tulla kaveriltani suoraan tallille. Kävin vaihtamassa tallivaateet. Kello näytti puolta kuutta joka sopi minulle oikein hyvin. Vein tavarani Celle karsinan eteen. Huomasin ruunan olevan tunnilla joten ajattelin että nythän olisi hyvä aika siivota karsina. Hain kottarit ja talikon ja vein ne karsinan eteen. Karsina oli päivällä siivottu joten ei ollut paljoa. Kottikärryn pohjan täyttyessä ja karsinan näyttäessä hyvältä kävin kippaamassa kottikärryt lantalaan ja vein ne sitten pois. Lakaisin vielä karsinan edustan ja oviaukon. Tuntia oli vielä vartti jäljellä joten päätin kierrellä tallissa. Tunnin loputtua Celle tuli ratsastajansa kanssa talliin. Tervehdin tuota hieman ujostin. Tarjosin apua ja n. 20 kymppinen nainen oli iloinen avustani sillä hänellä oli hieman kiire. Jouduin vielä vakuuttelemaan naiselle että voisin ilomielin hoitaa Cellen pois. Nainen kiitti vielä ja lähti. Laitoin Cellen käytävälle sillä tunnetusti tuo ei malttanut pysyä paikoillaa. Otin suitset pois ja vaihdoin ne riimuun. Irrotin satulavyön ja nostin painavan satulan ruunan selästä. Taputin iloisena ruunan kaulaa ja aloin harjaamaan sitä. Harjasin satulan alueen märällä harjalla sillä ruuna oli hieman hionnut. Puunasin ruunan loppuun. Tarkistin ruunan perusteellisesti korvan päästä kavioon mutta mitään ei löytynyt. Kaivoin taskustani pienen kuivan leivän palan ja annoin sen Cellelle. Ruuna ahmaisi sen kädestäni tyytyväisenä. Taputin vielä Celleä ja vein sen karsinaan. Sanoin heipat hevoselle ja vein varusteet takaisin paikoille. Otin satulasaippuaa ja aloin putsaamaan varusteita. Satulan ja suitsien taas kiiltäessä laitoin ne takaisin paikoille. Kello olikin jo vierähtänyt ja näytti jo 18.45. Hain tavarani sanoen vielä toiset heipat ihanalle ruunalle ja suuntasin ulos harmaasta tallista. Pihalla odottelikin jo äitini punaisessa autossa. Istuin autoon ja kaarsimme pois pihasta.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
  • #1933 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 4
    • Maitovarsa

    Elina ja Celle 22.10.2018

    Tuuli pöllähti ikävästi hiuksiani astuessani ulos pienestä punaisesta autosta. Takaluukussa oleva shetlanninlammaskoira haukahti avatessani ottamaan takapenkiltä ison sinisen Ikean kassin, jossa oli tavarani. ”Hei hei Suzie ja hei hei äiti”, toivotin pikkuiselle karvakasalle takaluukussa ja tietenkin äidille. ”Tuutko hakemaan mut sitten puol seiska?” Kysäisin nopeasti ennen kuin paikasin oven kiinni. Etupenkillä olibkuulunut myönteistä muminaa joten oletin äidin kuulleen vaikka hän tuijottamin puhelinta.

    Kauhea sää ajattelin mielessäni. Tuuli ulisi ja lehdet lenteli pitkin pihaa. Puiden latvat heiluivat edes takaisin tuulessa.
    Kipitin äkkiä talliin ja käväisin Celle tyhjän karsinan kautta jättämässä tavarat. Katsahdin ranteessa olevaa kelloani ja se näytti neljää. Ajattelin että minulla olisi tänään hyvin aikaa. Päätin ensimmäisenä Cellen ollessa vielä ulkona siivota ruunan karsinan, vaikka ei siellä paljoa mitään ollut. Lähdin hakemaan kottikärryjä ja talikkoa. Matkalla törmäsin vaalea hiuksikseen naiseen, mutta sanoin vain naiselle: ”hei” sillä olinhan minä suoraan sanottuna sysipaska uusien ihmisten kanssa. Vilkaisin tuntilista samalla läpi ja ilokseni huomasin että Celle ei ollut menossa tänään tunnille joten voisin sen ratsastaa. Aluksi ajattelin mukavaa ja rentoa maastolenkkiä, mutta Celle+ kova tuuli ja huojuvat puut ei ollut hyvä yhdistelmä, joten päätin sittenkin mennä maneesiin. Työnsin kottikärryt Cellen ovelle ja pujahdin niistä ohi. Heittelin kakkakikkateita toisensa jälkeen kärryyn, kunnes olin tyytyväinen lopputulkoseen. Käväisin viemässä kakat lantalaan ja kottikärryt takaisin palkoilleen. Lähdin reippain askelin takaisin ulos. Kuljin ripeästi tarhalle, jossa minua oli vastassa rautias ruunan pää, joka katseli minua kiinnostuneena. ”Hei poika” huusin sitä ja katsoin sen reaktiota. Se ei reagoinut mitenkään ihmeellisesti, mutta en pettynyt sillä olinhan hoitanut sitä vasta viikon. Hain sen sisään ja kiinnitin sen käytävälle. Se halusi huulilla minun taskujani, mhyvä naurahdin ja sanoin: ”saat sitten ratsastuksen jälkeen”. Puhdistin ja puunasin sen korvan päästä kävikin kiiltäväksi. Liitin suojat paikoilleen ja nostin satulan selkään. Vaihdoin saappaat ja laitoin kypärän päähän. Hain kuolaimet ja lämmitin niitä käsissä jonka jälkeen pujotin suitset Cellen päähän. Ruuna avasi suun nätisti. Laitoin vielä hanskat käteen.

    Talutin Cellen maneesiin ulkona riehuvaa koiranilmaa pakoon. Kiristin satulavyön ja laskin jalustimet alas. Huomautin itseni jakkaran päältä ruunan selkää. Annoin sen kävellä pitkin ohjin uraa pitkin. Kävelimme molempiin suuntiin ennen kuin aloin kerätä ohjia käteen. Aloitin isoilla ympyröillä ja erilaisilla kaaeilla taivutellen Celleä puolelta toiselle. Ruuna taipui oikein mallikkaasti. Jatkoin työskentelyä ravissa taivutellen ruunaa edelleen puolelta toiselle. Otimme pitkillä sivuilla parit väistöt jotka lähtivät aika ajoin lapa edellä mutta suorituksen kautta sain hyviäkin väistöjä. Laukkailin maneesia ympäri rennosti molempiin suuntiin jonka jälkeen otin takaisin raviin. Ravailin kahdeksikkoa kevyessä ravissa taivutellen ruunaa puolisotkin ohjin samalla ruunan venyttäessä eteen-alas. Tyytyväisenä raviin siirsin ruunan takaisin käytiin. Annoin Cellelle hymy korvissa ja hiestä märkänä pitkät ohjat. Vaikka itse olin hiestä märkä Celle ei ollut hajonnut yhtään. Kävelin hetken vielä maneesin ympäri jonka jälkeen tulin alas selästä. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin mahavyötä. Hain maneesin laidalta talikon ja siivosin Cellen kakat maneesista. Tyytyväisenä talutin ruunan takaisin talliin.

    Pysäytin Cellen käytävälle ja vaihdoin ruumalle riimun. ”Nyt olet herkun ansainnut” vastasin Cellen hupsuun ilmeeseen nauraen. Kaivoin takin taskusta herkun ja ojensin sen ruunalle, joka nappasi sen innokkaasti mutta hellästi. Otin satulat ja suojat pois ja harjasin rautaan ruunan vielä läpi, jonka jälkeen vein sen karsinaan sillä muutkin hevoset oli otettu jo sisälle. Vein varusteet satulahuoneeseen ja pyytäisin ne läpi. Katsoin kelloa ja se näyttikin jo puolta seitsemää. Kipaisin Cellen karsinan kautta hakemaan omat tavarani ja sanomaan heipat Cellelle. Kipitin punaiseen pihalla odottavaan autoon ja istuin sisään vetäen oven äkkiä kiinni sillä ulkona oli alkanut satamaan.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
    • #1959 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 995
      • Lauman johtaja

      Tosi kiva tarina, ihanan kamalan syksyinen tunnelma paistoi läpi 😀
      Saat 2 hoitopistettä ja 1 ratsastuspisteen

  • #2736 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    Elina ja Celle 12.11.2018
    Istuin autossa katsellen maisemia. Omatuntoni hieman kolkutti sillä en ollut käynyt Hallavassa kahteen ja puoleen viikkoon. No mutta nyt sentään olin juuri matkalla Tallille. Pian auto kaarsikin jo hallavan pihaan ja hyvästelin äitini napaten samalla takaluukusta tavarani.

    Ensimmäisenä suuntasin katsomaan ilmoitustaulun läpi. Celle olisi tunnilla 17-18, mutta muuta huomautettavaa ei tainut olla Cellestä. Käväisin viemässä tavarani hoitajien kaappiin. Pamautin vahingossa oven kiinni jättäen pikkurillin kaapin oven väliin. Parkaisin vetäisin sen äkkiä pois oven välistä sulkien sen nyrkkiini väliin ja kiristellen hampaita yhteen kivusta. Varovasti avasin nyrkkiini ja taivuttelin kipeää pikkurilliäni. Ainakaan se ei ollut murtunut. Laitoin kaapin oven tällä kertaa varovaisemmin kiinni ja suuntasin kohti Cellen karsinaa napaten matkalla mukaani kottikärryt ja talikon. Kello näyttikin sopivasti 17.40. Heittelin kakkakikkateita pois karsinasta kottareihin ja levitin purun tasaiseksi. Tyhjensin kottarit lantalaan jonka jälkeen palautin ne oikealle paikalle. Minulla oli vielä kymmenisen minuuttia aikaa ennen tunnin loppumista joten kävelin tupaan. Istuin sohvalle salaten ig:tä läpi. Viereeni istui minua hieman vanhempi ruskea hiuksinen tyttö joka esittäytyi Seelaksi. Tervehdin tuota hieman ujona ja esittäydyin tytölle. Seelaksi esittäytynyt tyttö alkoi rupatella niitä näitä ja itse asiassa itsekkin rentouduin. Juttelimme kymmenisen minuuttia pääosin hevosista, mutta välillä myös muusta aiheen eksyessä. Kuulin Tallin puolelta tuntihevosten tulleen ja hyvästelin Seelan. Suuntasin ripein askelin kohti Cellen karsinaa.

    Celle seisoikin vielä satula selässä käytävällä. Laila niminen nainen oli juuri hoitamassa sitä pois. Tarjouduin viemään varusteet takaisin. Laila kiitteli kovasti ja ojensi minulle Cellen satulan ja suitset. Nostin satulan paremmin syliini ja suuntasin satulahuoneelle. Ripustin suitset hetkeksi odottamaan ja aloin putsata satulaa. Saatuani satulan puhtaaksi palautin sen oikealle paikalle ja siirryin suitsiin. Pesin kuolaimet ja putsasin huolellisesti suitset läpi. Lopulta palautin ne oikealle paikalle. Kävelin takaisin Cellen luo joka odotti jo karsinassa. ”Hei ruunaseni” tervehdin Celleä ojentaen kättä sitä kohti. Ruuna nuuhkaisi kättä uteliaana mutta hieman pettyen kun ei saanutkaan nameja tai niin ainakin ilmeestä päättelin. Naurahdin ja kaivoin taskusta pienen namin ruunan kiinnostuessa enemmän minusta. Annoin namin ja pujotin riimun tuon päähän sillä ajattelin selvittää kunnolla sen hännän. Talutin sen käytävälle ja kiinnitin sen siihen. Nappasin mukanani tuomat harjat ja aloin selvittämään häntää. Lopulta työn ja tuskan jälkeen häntä näytti hyvältä. Palautin hieman haikeana ruunan karsinaan ja halasin sen kaulaa. Suljin oven ja käväisin hakemassa kaapistani tavarat ja kävelin äitini autolle.

    • #2747 Vastaus

      Emily
      Osallistuja
      • Postauksia: 170
      • Perus pullaponi

      Tää oli tosi kiva tarina Cellen hoitamisesta!😁

    • #2768 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 995
      • Lauman johtaja

      Mukava tarina, oli kiva miten juttelit Seelan kanssa tallituvassa (:
      Saat 2hp

    • #2791 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 116
      • Perus pullaponi

      Mukava lyhyt tarina!

  • #3322 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    28.11. Elina ja Celle
    Onko mun pakko olla aina näin nolo?

    Vilkaisin kelloa. Hui! Miten kello oli vierähtänyt jo noin paljon. Olin tullut bussilla suoraan koulusta Hallavaa. Juoksin ensin ilmoitustaulun kautta kaapille. Bussiboli ollut myöhässä joten nappasin nopeasti vain tarvittavat kamat mukaan ja herkun taskuun. Oli sopinut lähteväni käyntimaastoon Miron ja Jessen kanssa. Toisaalta minusta oli kiva lähteä muiden mukana vähän kävelemään mutta toisaalta olin niin perkeleen ujo että minua ahdisti jo vähän nyt. Mikä ihme minua vaivaa, mietin hakiessani Celleä.

    Kuljetin ripeästi Cellen talliin ja aloin harjata sitä. Kuulin Jessen huutavan minulle ”moi” ja vastasin siihen muka normaalisti, mutta kuulin korvissani vain pienen heiveröisen moin. Ääh taas.
    Harjailin ja varustin Cellen ripeästi. Laittessani Cellelle suitsia kuulin Miron huutavan: ”Mä alan varustamaan Mymmeliä!” vastasin olevani kohta valmis. Sujautin suitset vielä rautiaan ruunan päähän ja astelin Valeran ja Jessen perässä ulos. Kiristin satulavyön ja laskin jalustimet. Ponkaisi itseni Cellen selkään ja lyhensin jalustimia vielä reiällä. Minusta oli mukavaa päästä vihdoin Cellen kanssa maastoon. En ollut halunnut mennä yksin joten maastoon meno oli hieman lykkääntynyt. Jessen ääni herätti minut ajatuksistani ja vastasin myöntävästi pojan kysymykselle, hevosten järjestyksestä. Miro ja Mymmeli suuntasi ekana ja minä kurvasin heidän peräänsä. Poika hihkui innoissaan kun oli saanut valita maastoreitin. Kadehdin Miron innokkuutta ja räväkkyyttä – minä kun olin tälläinen ihme ujo.

    Kävelimme jonkun aikaa Cellen aina säpsyessä jotakin. Olin tottunut Cellen pikkuhyppyihin joten ne ei minua hetkauttanut. Pojat olivat lörpötelleet kaiken näköistä ja olin aika ajoin enemmän ja vähemmän mukana keskusteluissa. Olin taas vaipunut omiin maailmoihin ja Miron ääni herätti minut: ”Ootteko jo nähny Netflixistä sen uuden animoidun sarjan?” Miro kysyi innoissaan. Päätin osallistua keskusteluun vaikka en juurikaan piirrettyjä sarjoja katsonut. ”Mikä sen nimi on?” kysäisin silti. ”Öö, ootas kun muistelen! Joku Hilppa se oli. Tai Hi… H:llä se kuitenki alkoi” poika puhui minkä kerkesi. ”Hilda?” kuului takaani hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Joo, just se! Eikä ootko säkin katsonut sitä?” Muro hihkui kääntyessään Mummelin selässä ympäri. Käänsin pääni itsekkin Jessen suuntaan. ”Joo se on hyvä” kuului Jessen hieman matalampi ääni takaani. ”Sehän kertoo noista mytologian olennoista ja on saanu inspiraatioo vanhoist kansanrunoist. Periaatteessa” Jesse vielä jatkoi. ”Kuulostaa jännältä”, totesin siihen, mutta yllätys yllätys kuulosti taas kuin olisin pelännyt Jessen syövän minut. Jatkoimme matkaa rupatellen niitä näitä ja aloin hieman rentoutumaan.

    Näin vähän matkan päässä tasaisen pätkän ja ehdotin muille ravia. Mirolta tuli hyvin nopeasti, mutta ystävällisesti kieltävä vastaus. Poika ei halunnut Mummelin riehaantuvan. Minua ei oikeastaan haitannut vaikka emme ravanneetkaan. Minun ja Cellen yhteiseksi ensimmäiseksi maastoksi kävisi oikein hyvin pelkkä käyntimaasto. Pian Miro ehdotti: ”Käännytäänkö jo takaisin?” ”Joo, mulla alkaa jo olla varpaat jäässä”, vastasin ilman ajattelematta sen enempää. Kaduin hieman jälkeen päin möläytystäni, mutta eikai siinä mitään. Käänsimme hevoset ympäri ja jatkoimme matkaa.

    Pian olimmekin jo tallipihalla. Taputin tyytyväisenä Cellen kaulaa ja laskeuduin selästä. Kiitin muita maastoseurasta ja suunatsin Cellen kanssa pesuboxiin. Riisuin varusteet pois ja harjailin ajan kanssa Cellen läpi. Lopulta vedin sille toppaloimen päälle ja vein sen ulos.

    Tulin vielä siivellekään karsinan ja viemään varusteet paikoille. Minulle jäi vielä vähän aikaa joten putsasin varusteet. Ennen lähtöä kävin toivottamassa Cellelle vielä heipat.

    • Tätä vastausta muokkasi 11 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Elina Honkisuo.
    • Tätä vastausta muokkasi 11 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Elina Honkisuo.
    • Tätä vastausta muokkasi 11 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Elina Honkisuo.
    • #3327 Vastaus

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 122
      • Perus pullaponi

      Olipa huippua lukea vielä sunki näkökulma tarinaan! Näistä saa aina niin paljon irti ku kaikki tekee omanlaisen. 🙂

    • #3328 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      voi eikä, onneks Elina uskaltautui mukaan maastoon ujoudesta huolimatta! tosi kiva tarina, oli hauska lukea tosta päivästä Elinankin näkökulmasta!:)

    • #3332 Vastaus

      Emily
      Osallistuja
      • Postauksia: 170
      • Perus pullaponi

      Kiva tarina! Tätä ”samaa” tarinaa on tosi kiva lukea teidän kaikkien näkökulmasta! 🙂

    • #3347 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 995
      • Lauman johtaja

      Olipas kyllä kiva lukea näin eri näkökulmista. Elina on jotenkin ihanan ujo ja sympaattinen tyyppi! Saat 2hp 1sp ja 1mp

  • #3539 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    15.12 Elina ja Celle

    Joulutunnelmia

    Puolijuoksin autosta iloisena tallille. Olin vihdoin saanut kokeet pois alta ja voisin tulla tallille vaikka joka päivä, ajatella. Perjantaina alkaisi vielä joululoma ja olin jo ihan joulufiiliksissä. Kello lähenteli kahtatoista ja kävin kurkkaamassa ilmoitistaulun läpi. Siellä ei oikeastaan ollut mitään erikoista huomioitavaa. Celle oli ollut tunnilla n. tunti sitten.

    Olin vienyt tavarani kaappiin ja nyt olin ottamassa kottareita, jotta voisin siivota Cellen karsinan. Kuljetin kottarit Cellen karsinan eteen ja aloin lapata lantaa kärryyn.
    ”Moi!” kuului jonkun iloinen tervehdys takaani.
    ”Ai moi” sanoin hieman säikähtäen, sillä en ollut huomannut vaaleahiuksiata tyttöä aiemmin takanani.
    ”Ai sori ei ollu tarkotus säikäyttää. Me ei olla taidettu nähdä ennen. Mä oon Zara” tyttö vastasi iloisesti.
    ”Aa joo mä oon Elina” vastasin hieman ujosti taas sätien itseäni.
    ”Mun täytyy nyt mennä mutta jutellaan joskus myöhemmin enemmän” Zara huikkasi vielä ennen kuin lähti.
    ”Joo moikka” huikkasin Zaran perään.

    Tyhjensin kottarit lantalaan ja laitoin ne paikoilleen. Nappasin Cellen riimunnarun ja suuntasin kohti. ”Celleee! Tuu kattoo mitä toin” huhuilin rautiaalle ruunalle joka odottikin jo tarhan etuosassa. Kaivoin taskusta namin ja ojensin sen ruunalle. Celle nappasi sen kevyesti huulilla suuhunsa. Sujautin sille riimun päähän ja kuljetin sen talliin. Kiinnitin ruunan käytävälle molemmilta puolilta sillä jos edes yrittäisin hoitaa sen karsinassa niin siitä ei tulisi mitään. Hoidin Cellen ajan kanssa ja huolella nauttien vain sen seurasta.

    Lopettin vasta kun rautiaan ruunan karvapeite kiilsi viimeistä karvaa myöten. Yhtäkkiä havahduin ajatuksistani ja otin Cellen karsinalle tuodun punaisen riimun, jossa oli valkoinen turpa- ja niskapehmuste: ”Katso mitä toin sulle. Pienen aikaisen joululahjan.” Annoin pusun Cellen turvalle.

    Talutin Cellen takaisin tarhaan vielä. Sanoin heipat raakkaalle hoitohevoselleni ennen kuin hain tavarani kaapista ja lähdin.

    • #3556 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 995
      • Lauman johtaja

      Mukava tarina! Hauska että olit ottanut Zaran mukaan tähän, sillä sattumalta olin huomiselle (tälle päivälle) laittanut sulle ja Zaralle viestin että voisitte siivota tarhat yhdessä 😀 Voitte sitten samalla tutustua enemmän. Saat tästä 1ho ja 1sp

  • #3842 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    22.12.2018

    Suunnitelman muutoksia

    Ja miten kävikään kun viime kerralla niin uhosin tulevani hoitamaan Celleä joka päivä. Noh… Talviflunssa kaatoi minut sängynpohjalle ja siellähän pari päivää pysyttiin. Kuume onnekseni laski perjantaina ja pääsin jopa hakemaan kämäisen kasiluokan joulutodistuksen. Olin jopa saanut suostuteltua äidin viemään minut jo tänään tallille – tosin sillä ehdolla etten urheile. Cellellä oli tänään muutenkin tunti, joten en edes jäänyt mistään paitsi.

    Hyppäsin ulos punaisesta autosta ja kiitin äitiäni kyydistä. vedin punaista kaulaliinaani ylemmäs kylmän pakkasilman hyökätessä naamaani. Pakkaslumi pöllysi jalkojeni alla kävellessäni iloisena kohti tallia. Kello lähenteli jo kuutta ja hevosetkin oli jo sisällä. Sisälle talliin päästyäni valo sokaisi silmäni. Ulkona oli jo tullut pimeää. Hetken seistyäni oudosti tuijottaen, palautui näkökenttäni. Jatkoin matkaani kohti Cellen karsinaa. Tervehdin monia tallilaisia matkalla ja olin jo alkanut tuntea oloni hieman rentoutuneemmaksi kun tunsin tai no ainakin tiesin lähes kaikki tallilaiset. Enhän minä mitenkään super paljoa aikaani Hallavassa viettänyt, mutta tallilla oli aina niin mukava ilmapiiri. Kaipasin vielä kaveria tallilta. Täällä ei juurikaan minun ikäisiä hoitajia ollut. Miro oli minua nuorempi, vaikka oikein symppispoika olikin, Seela, Jesse,Lily ja Nio olivat minua reilusti vanhempia, Emilyyn voisin tutustua enemmän. Hän ei ollut minua kaksi vuotta vanhempi, Mikaela oli aika lailla samaa ikäluokkaa kuin minä, mutta en ollut häntä kauheasti nähnyt tallilla, uusi hoitaja Clara vaikutti aikalailla minun ikäiseltä. Tai no oikeastaan mitä enemmän mietin täällä on kyllä jonkin verran minun ikäisiä. Sitä paitsi mitä minä ikää niin paljon mietin. Oma mokani on vain kun olen näin hiljainen.

    Nyt kuitenkin ajatukset rakkaaseen celleen. Olin todennut ettei minun edes kannata yrittää hoitaa ruunaa karsinassa. Tervehdin iloisena rautiasta ruunaa ja sujautin uuden sille antamani punaisen riimun päähän. Siirsin sen käytävälle harjattavaksi vaikka eihän se likainen ollutkaan. Olihan se ollut tunnillakin. Halusin kuitenkin viettää aikaa ruunan kanssa joten harjailin sen läpi.

    Käväisin hakemassa kottarit kun olin harjaillut Cellen. Rullasin kottarit Cellen karsinan eteen ja heittelin muutamat kikkareet pois ruunan melkein puhtaasta karsinasta. Näin matkalla Emilyn ja ajattelin nyt tai ei koskaan. Pitäähän minun nyt edes pariin Hallavalaiseen tutustua paremmin.
    ”Moi”, tervehdin Emilyä , joka puunasi parhaillaan Mollya.
    ”Moi!” tervehti tyttö minua lämpimästi takaisin. ”Ei ollakkaan juteltu aiemmin. On kyllä pitäny tulla juttelee”
    ”Joo. Halusin vaa tulla juttelee ja tutustuu” sanoin omaan korvaani aivan liian ujosti.
    ”Teillä on muuten menny tosi hyvin ratsastuskoulumestaruuksissa. Onnee kuulin että teistä tuli Juniorimestarit”
    ”Kiitos paljon”, Emily vastasi iloisena.
    Juttu lähti lentämään niin Cellestä, Mollystä kuin rkm:stä. Pian sainkin jo puhelimeeni hieman kärttyisen sävyisen viestin äidiltäni, että missä oikein kupeksin.
    ”Sori Emily. Mun pitää mennä. Äiti odottaa”, pahoittelin ja kävin kippaamassa pikaisesti kottarit ennen kuin kipaisin autolle.

    • #3847 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 995
      • Lauman johtaja

      Ihana miten Elina uskaltautui menemään Emilyn juttusille! Muutenkin tosi kiva ja rauhallinen tarina. Saat 2hp ja 1sp

    • #3848 Vastaus

      Emily
      Osallistuja
      • Postauksia: 170
      • Perus pullaponi

      Kiva tarina ja kiva et otit Emilynkin tähän mukaan! 😀

  • #3860 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    23.12

    Elina ja Celle

    Aina ei voi mennä putkeen

    Taas tallilla ja huomenna olisi vielä jouluaatto! Ajatella. Olin niitä ihmisiä jotka aloittivat jo lokakuussa joulun fiilistelyn ja huomenna olisi oikeasti jouluaatto. Okei. Ehkä kaikki jo ymmärsi. Nyt vain piti enää suostutella äiti viemään minut huomennakin tallille. Huoh… siitä tulee pitkä keskustelu.

    Vihdoin ja viimein olin tallilla hoitamassa Celleä, kun ruunalla oli vapaa päivä. Vein ratsastuskamppeeni Cellen karsinan lähelle ja ulos mennessä vilkaisin ilmoitustaulua. Aivoni taisi ronksuttaa vähän hitaalla sillä vasta ulkona tajusin että keltaisella post it lapulls oli ollut minun nimeni. Kipaisin katsomassa uudestaan lapun tällä kertaa ajatuksella. Tehtävänä oli siivota Zaran kanssa Cellen ja Oreon tarha. Mikäs siinä kunhan Zara vain tulisi paikalle. Muistinkin että meillä Hallavalaisilla oli whats upp ryhmä josta sain Zaran numeron. Näppäilin nopeasti viestin: ”moi! Oletko tulossa tänään tallille? Meillä olisi luvassa tarhan siivousta. -Elina” Sormeni ja aivoni taisteli toisiaan vastaan yrittäessäni lähettää viestiä. Okei Elina. Kukaan ei varmasti hermoile yhden viestin lähettämisen kanssa yhtä paljoa kuin sinä. Lähetä nyt se vain. Kokosin ajtukseni ja yhdellä vaivattomalla näpäytyksellä viesti oli lähetetty. Miksi edes kävin tälläksen pään sisäisen kamppailun yhdestä harmittomasta viestistä. Ujouteni puski aina vain läpi ponnisteluistani huolimatta.

    Ja arvatkaapas kuka oli taas jämähtänyt ajatuksiin. Noh nyt kuitenkin se Celle. Punainen riimu olallani kävelin Cellen ja Oreon tarhan luo. ”Heippa kulta” tervehdin Celleä. ”Tänään pääset tekemään vähän töitä minun kanssani.” Sain vaivoin vain Cellen ulos tarhasta ja toin sen siaälle. Kiinnitin sen käytävälle ja otin loimen pois. Tein tänään oikein peristeellisen harjauksen ja sain aikaa kulumaan varmaan puoli tuntia. Onnekseni minulla ei ollut tänään aikataulua tallilla olon kanssa. Laitoin suojat Cellen jalkoihin ja nostin satulan selkään. Vaihdoin saapöaat jalkoihini ja laitoin kypärän punertavien hiuksienni päälle. Vilkaisin puhelinta ja Zara oli vastannut: ”Moi Elina! Oon tulossa tallille n. Tunnin päästä, joten nähdään silloin -Zara”. Lukaisin viestin ja laitoin puhelimeni mustan kevyttoppatakkini taskuun. Minulla olisi hyvin aikaa ratsastaa Celle ja sitten siivota tarha.

    Hyppäsin jakkaralta maneesissa rautiaan hoitohevosruunani selkään. Taputin ruunaa kaulalle ja painoin pohkeeni kevyesti hevosen kylkiin. Olimme saaneet koko maneesin käyttöömme. Ihanaa! Käveltyäni reilu viitisen minuuttia aloin keräämään ohjia. Celle puri alkuun aika paljon kuolainta. Siitä huolimatta yritin pitää käteni tasaisena ja taivuttaa ruunaa. Vaihdoimme suuntaa aika ajoin ja tein monenlaisia kiemuroita. Sain Cellen jopa hellittämään kuolaimesta ja hevonen tuli oikeastaan aika mukavaksi. Nostin ravin ja jatkoin samanlaista verryttelyä ravissa. En ollut taas hetkeen mennyt Cellellä, joten minulla meni taas hetki tottua ruunan isoon raviin. Ravailin vielä hetken ja pääti ottaa laukkaverkankin tähän ennen kuin alkaisin kunnolla työstämään hevosta. Nostin laukan ja annoin Cellen mennä isoa laukkaa eteenpäin venyttäen kaulaa. Laukkasin pari kierrosta ja vaihdoin suunnan ja laukkasin pari kierrosta.

    Siirsin Cellen käyntiin ja annoin sen hetken kävellä. Olin laittanut maneesin oven kiinni ja Zara ja Oreo tuli maneesiin. Minä enkä Celle ollut kuullut ennen tätä hetkeä kaksikon tuloa ja maneesin oven kolinasta Celle teki salaman nopeasti 180° käännöksen ja otti lähdöt söikähdettyään. Sinnittelin selässä niin kauan kuin suinkin pystyin mutta lopulta tömähdin pepulleni maneesin pohjaan. Celle oli pysähtynyt parin metrin päähän minusta ja puhisi pää korkealla ja näytti siltä kun ei olisi tiennyt kumpaa pelätä tai hämmästyä enemmän minua maassa vai Oreota ja Zaraa.
    ”Ei kai sattunut” Zara kysyi hieman hätääntynyt ilme kasvoillaan. ”En kuullu et tääl ois ollu ketään. Anteeks kauheasti. Pääsinkin tulemaan aikasemmin ja päätin liikuttaa Oreon”
    Nostin kädellä kypärän lippaa ja itsekkin hieman hämmästyneenä siitä että istuin maneesin pohjalla vastasin: ”Ei tässä mitään. Pieni tärähdya vain”
    Nousin ja nappasin edelleen takanani seisovan Cellen ohjista kiinni. Pudistelin maneesin hienoa hiekkaa housuistank pois. Eihän se kokonaan lähtenyt ja kotona housut lentäisivät pyykkikoriin, mutta nämä saisivat kelvata kotiin asti.
    ”Eihän suo nyt varmasti sattunut? Näytti hurjalta”, Zara kysyi vielä maneesin oven suusta ”ja laitanko tätä ovea kiinni?”
    ”Ei sattunut ja voit jättää sen raolleen nii jos pysyisin selässä” naurahdin.
    Talutin Cellen jakkaran luo ja hyppäsin ruunan selkään uudestaan. Laitoin jalustimet jalkaan ja otin ohjat suoraan käteen. Celle allani tuntui tosi jännittuneeltä ja jouduin aloittamaan käytännössä alusta. Taivuttelin ensin Celleä käynnissä molempiin suuntiin ja kun sain sen jonkun ajan päästä uudestaan rentoutumaan niin nostin ravin. Ravi tuntui alkuun tosi jännittyneeltä ja jouduin sitäkin työstämään aika kauan ennen kuin sain sen rentoutumaan. Otin vielä laukat ja siinä Celle oli jo aika rento. Kaikessa tässä härdellissä oli mennyt kolme varttia joten otin loppuravien kautta käynnin.

    Hoidin Cellen pois tallissa ja vein ruunan takaisin tarhaan. Kerkesin putsata vielä Cellen varusteetkin ennen kuin Zara oli valmis.
    ”Moi taas!” Zara tervehti minua hieman sarkastiseen sävyyn tullessaan tallista.
    ”Moi! Hain jo kottaritkin” tervehdin blondia tyttöä.
    ”Hyvä. Voidaan käydä suoraan hommiin” Zara tuli luokseni huokaisten.
    Kyllähän siinä aikaa kuluikin mukavasti koska kakkakikkareet olivat jäätyneet maahan ja lisäksi Oreo päätti vähän auttaa tönäisemällä kottaritkin kerran nurin. Lopulta kun olimme molemmat tyytyväisiä, Zara lupautui tyhjentämään kottarit jotka oli tosin jo aikaisemminkin tyhjennetty mutta täyttyneet uudestaan. Sanoin heipat vielä Zaralle ja kävin hakemassa tavarat ennen kuin kyytini saapui.

    • #3873 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 995
      • Lauman johtaja

      Toi elinan ujous on aina vaan niin sympaattista! Ja hyvä ettei tippumisessa käynyt pahemmin. Saat 2hp 2kp ja 1sp

  • #4050 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 995
    • Lauman johtaja

    Joulukalenteri luukku 8.
    Kirjoittanut Elina

    Istuin autossa kohti Hallavaa. Valkoista lunta tuprutti auton ikkunaa vasten. Auto kaarsikin jo pian Hallavan pihaan. Kiitin äitiä kyydistä ja nappasin ison Ikean kassin mukaan johon olin pakannut kaikenlaista joulu krääsää. Iloisena hiljaa rallatellen astelin talliin.

    Jätin tavarani talliin ja suuntasin hakemaan rauhasta Ruunaan tarhasta. Huhuilin matkalla jo Cellelle. Celle ja kumppanuudet eli Oreo ja Loki katselivat kaikki rintarinnan tarhan portilla. Naurahdin näylle ja kaivoin taskustani puhelimen ja räpsäisin kuvan. Tungin puhelimen takaisin takin taskuun ja avasin portin. Kaivoin toisesta taskustani pienen omenan makuisen heppanamin, jonka olin Cellelle tuonut. ”Hyvää joulua Celle”, kuiskasin ruunan korvaan samalla pujottaen riimun rautaan päähän.

    Avasin varovasti portin hyvyyttäen Oreota ja Lokia kauemmas. Sain kuin sainkin vain Cellen ulos. Huokaisin helpotuksesta ja talutin Celleä kohti harmaata tallia, jonka kattoa peitti lumikerros. Joululaulut söivät päässäni astellessani iloisena talliin. Sidoin Cellen kiinni käytävälle ja riisuin ruunalta loimen.

    ”Katsos Celle mitä toin” hihkuin iloisena ruumalle esitelmässäni kaikkea jouluhärpäkettä. Pistin toistaiseksi vielä joulukoristeet kassiin ja aloin huolellisesti harjaamaan Celleä. Harjailin sitä varmaan 20 minuttia. Mitenköhän olin taas onnistunut, mutta lopuksi viimeistelin vielä Show Shinellä jotta karva saisi vähän kiiltoa. Lopulta kun olin tyytyväinen sidoin ruunan kaulaan punaisen joulupunoksen.

    Aluksi Celle vähän pelkäsi sitä, mutta näytin sitä rauhassa sille ja annoin pari herkkua. Seuraavaksi laitoin kaikkiin jalkoihin punaiset pintelit. Heitin Cellen selkään punaisen viltin ja otin suitset käteeni ja lämmitin kuolaimet.
    ”Ai moi Fiia!” Tervehdin minun luo tullutta tyttöä.
    ”Moi. Mitäs sä teet?” Fiia katsoi jopa hieman huvittuneena Celleä.
    ”Ajattelin mennä ottaa muutamat jouluiset kuvat. Haluutko napata ne? Mulla on kamerakin” kysäisin tytöltä. Sain myöntävän vastauksen ja pujotin Cellen päähän vielä hevosille suunnitellun tonttulakin, jonka jälkeen laitoin suitset rautiaan ruunan päähän.
    ”Hyvä poika” sanoin Cellelle halatessani sen kaulaa. Vetäisin itse vielä kypärän päähän ja sen päälle ison tonttulakin. Minulla oli päälläni musta takki ja mustat housut. Riisuin vielä pääni takkini, jonka alta paljastui punainen fleece.

    ”Tuu mennään!” Hukkasin Fiialle antaen samalla järkkärini tytölle.
    ”Voitko puntaa mut tonne?” kysyin naurahtaen.
    ”Toki” sain vastaukseksi Fiian puntarissa minut ison ruunan selkään.
    ”Hui. En ookkaan ollu tääl ilman satulaa”, sanoin katsoen maahan.
    ”Voitko ottaa viel mun kengät?” Kysyin Fiialta. Fiia nyökkäsi ja otti kenkäni. Minulla oli jalassa punaiset villasukat.

    Menimme Cellen kanssa lumihankeen poseeraamaan. Fiia räpsi kuvia. Vaihdoimme aina Cellen kanssa asentoja. Kiitin kovasti Fiiaa. Sanoin että tyttö voisi viedä järkkärini kassiini ja että minä kävisin vielä kävelemässä. Fiia lähti viemään järkkärini minun lähtiessä vielä kävelemään pitkin maastotietä.

    Kävelimme jonkun matkaa kunnes tulin takaisin. Taputin tyytyväisenä Cellen kaulaa. Hyppäsin alas melkein lentäen pepulle, kun unohdin kuinka korkea Celle oli. Hipsin sukkasin talliin johon Fiia oli jättänyt kenkäni. Laitoin ne jalkoihini ja otin suitset Celleltä pois. Sujautin ruunalle riimun ja kiinnitin sen käytävälle. Otin joulukoristeet pois ja harjailin vielä Cellen läpi. Lopulta palautin rautiaan ruunan karsinaan halaten sitä pitkään ja antaen vielä yhden heppanamin.

    • #4097 Vastaus

      Elina Honkisuo
      Osallistuja
      • Postauksia: 47
      • Koulutuksen tarpeessa

      Korjaus vielä tohon niin Elina kirjotti 😉

    • #4103 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 995
      • Lauman johtaja

      Oikeesti mikä ihme minuu vaivaa :’DD Elina elina elina elina

  • #4159 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    9.1.2019

    Mörökölli päivä

    Olin jostain syystä suunnattoman kiukkuinen tullessani tallille. Vaikka kuinka yritin olla positiivinen minua rupesi ärsyttämään kahta kauheammin. Minun oli kuitenkin pakko tulla hoitamaan Celle. Tai no pakko ja pakko. Ihan vapaa ehtoisesti tätä tein. Tänään ei ollut vain paras päivä. Astelin harmaaseen talliin ja hevosen tuoksu täytti nenäni. Se toi edes hitusen paremman mielen. Juuri sen verran etten räjähtäisi kenellekkään jos joku sattuisi avaamaan suunsa.

    Vilkaisin ranteessa olevaa kelloani saapuessani Cellen karsinalle. 15.17. Noh päätin hakea Cellen ensin sisälle ja harjailla sen rauhassa. Nappasin mukaani Cellelle ostamani punaisen riimun valkoisilla karvapehmusteilla. Tämä taitaa kyllä olla vähän jouluinen jo. Täytyypä kai ostaa uusi. Huhuilin Celleä vahingossa hieman ärtyisällä äänellä. Ruuna katseli minua kummastuneena. Jouduin kokoamaan ajatukseni ja pahoittelin ärtymystäni Cellelle. Pujotin riimum ruunan päähän ja talutin sen tarhasta. Katselin samalla tarhassa olevaa Lokia joka seisoi kauniina ja ylväänä tarhassa. Huokaisin ihastuksesta. Jos joskus minä saisin oman hevosen se tulisi olemaan tuollainen. Celle tuuppasi minua kylkeen joka sai minut ärsyyntymään, mutta kun katsoin Celleä en pystynyt olemaan sille vihainen ja naurahdin sille: ”ei sinussakaan mitään vikaa ole.”

    Toin Cellen sisälle ja kiinnitin sen käytävälle, sillä tunnetusti hän ei malttanut pysyä paikallaan karsinassa. Olin tuonut harjat jo hoitopaikalle ja aloin harjaamaan. Hymy nousi kasvoilleni ja huomasin kiukun jo olevan pois tai ainakin melkein. Harjailin tyytyväisenä Celleä ja nautin vain sen tuoksusta ja koko olemuksesta. Mutta arvatkaapas miten käy kun luulee jo pääseensä eroon koko päivän vaivanneesta kiukusta. Noh se hyökkää kulman takaa ja puree kiinni kahta kovemmin. Takaani tuli ruskea hiuksinen minua aavistuksen pidempi tyttö joka tokaisi: ”ai täällä sinä oletkin Celle. Ja moi sullekkin. Mä meen Cellelä tunnille, joten voin jatkaa tästä ja katos vaan sä ootkin jo harjannu sen. Hyvä nyt mul ei tuu kiire”
    Joko se olin minä tai sitten vain tämä tuntilainen, mutta sanat olivat kuin punainen vaate. Mulkaisin häntä ja annoin Cellen turvalle hennon pusun enenn kuin lähdin. Todennäköisesti se oli vain minä kuka oli ajatellut sanat todella todella ärsyttävinä.

    Naama väärin päin hain kottarit ja terävin askelin tulin Cellen karsinalle. Viskoin kikkaretta kikkareen perään kottareihin. Ne paukahteli peltiä vasten heitellessäni niitä voimalla kottareihin. Tämä tyttö sai minut räjähtämispisteeseen, vaikka eihän se edes ollut millään tavalla hänen vika. Hän nyt vain sattui menemään Cellelä tunnille, mutta silti tunsin jopa pientä kateutta. Hetkonen tunsinko kateutta siitä että tuntilainen meni ratsastuskoulun tuntihevosella. Ei en saanut mutta silti tunsin. Tiesin itsekki vallan hyvin etten normaalisti ollut tälläinen.

    Tyhjensin kottarit ja nappasin tavarani mukaani. Ulos mennessä huomasin että kyyti ei ollut tullut. Kaikki tuntui tänää maailmaa isommilta asioilta. Pieni kyynel vierähti poskelleni turhautuessani, mutta miksi. Kukaan ei ollut edes tehnyt mitään. Jostain syystä maailmani oli vain nurinpäin. Musta hevonen katseli Cellen tarhasta. Kävelin kohti hevosta ja rauhallinen tunne valtasi minut. Silitin uljaan hevosen turpaa ja se sai kainon hymyn suulleni.

    Käänsin nopeasti pääni auton valojen saapuessa Hallavan pihaan. Loin viimeisen silmäyksen Lokiin ennen kuin lähdin. Olin saanut avautua sille siitä kuinka maailma oli muka minua vastaan ja suurin kiukkuni oli tiessään.

    • #4160 Vastaus

      Lola
      Osallistuja
      • Postauksia: 49
      • Koulutuksen tarpeessa

      Vitsi mä tykkään sun tavasta kirjottaa 🤩
      Ja musta on kiva ku kaikki ei oo aina hattaraa ja glitteriä vaan on just tollasia kiukkupäiviä. Meillä kaikilla on niitä 🤷

    • #4163 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 995
      • Lauman johtaja

      Niin samaistuttava kiukkupäivä, saat 2hp

  • #4422 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    24.1

    Siitä oli taas vierähtänyt aivan liian kauan kun olin päässut moikkaamaan rakasta Celleäni. Olin onnistunut nyrjäyttämään nilkkani koulussa liikuntatunnilla jalkapalloa pelatessa nilkkani. Se oli turvonnut kuin mikäkin pallokala, enkä ollut silloin pystynyt varaamaan sille painoa. Nyt se oli kuitenkin ihan ok ja pystyin kävelemään nilkkatuella. Toki kövelystäni vielä näkyi nilkan arkuus, sillä lenkutinhan minä hieman edelleen.

    Tänään oli torstai ja stressitasoni tahtoi nousta pilvenpiirtäjän päähän asti. Olin saanut tähän asti nauttia kuinka ei ollut vielä kokeita, mutta nyt opettajat päätti kertajysäyksellä jymäyttää kokeet tiiviisti kolmelle viikolle. Olin hyvä koulussa, mutta vaadin myös paljon itseltäni, sillä olihan tavoitteeni eläinlääkis. Olin ollut ajatuksissani enkä ollut oikein rekisteröinyt muualla tapahtuvaa. Saavuin Cellen, Oreon ja Lokin tarhalle ja huhuilin rautiaalle ruunalle. Ruuna nosti päänsä ja katsoi korvat höröllä minua. Näky oli sydäntä sulattava. Avasin porttia sen verran että pystyin sujahtamaan sisälle tarhaan ilman että muut hevoset karkaisivat. Tervehdin pienellä suukolla Celleä ja sujautin ruunan päähän punaisen riimun. Celle hamusi taskujani ja naurahtaen hymy huulillani jouduin sille pienen namin antamaan.

    Talutin Cellen talliin ja laitoin sen kiinni käytävälle. Vilkaisin rannekelloani ja se näytti lähemmäs neljää. Olin tullut suoraan koulusta tänne Hallavaan. Riisuin ruunalta loimet pois ja vilkaisin sen jalkoja. Ruuna seisoi kuin koroilla ja ajatus Celle korkokengissä nauratti minua. Nappasin kaviokoukun ja pyysin ruunaa nostamaan jalkaa. Celle nosti kiltisti jalkaansa mutta ongelmat alkoivat tiukkaan pakkaantuneessa tilsassa. Kaivoin ja kitkutin ja yritin kaikkea saadakseni tilsat pois, mutta ne ei tuntuneet liikahtavansakkaan. Lopulta tuskailtuani jonkin aikaa jo jalan kanssa, tilsa putosi kolahtaen lattialle. Celle nytkähti äänestä ja kiskaisi jalan alas. Omaa jalkaani vihlaisi yhtäkkinen paino, mutta hampaat irvessä kestin sen. Tuskailin vartin verran vielä kolmen muun jalan kanssa ennen kuin aloin harjata sitä. Aloitin kumisualla jolla hieroin hevosta selän läpi. Celle nautti käsittelystöni silminnähden ja huuli pitkänä se nuokkui käytävällä. Siirryin pehmeämpiin harjoihin ja lopuksi viimeistelin pölärillä.

    Kello olikin jo vierähtänyt reilusti yli neljän, joten palautin Cellen karsinaan. Ruunalla alkaisi tunti viideltä ja ratsastajakin tulisi kohta. Suukotin Celleä vielä pehmeälle turvalle ennen kuin suuntasin kohti tallitupaa. Ajattelin mennä tallitupaan odottelemaan että Cellen ratsastaja tulisi. Jostain syystä Hallava tuntui kovin autiolta hoitajista. Tuntilaisia kyllä pyöri käytävällä, mutta ketään tuttua ei näkynyt. Avasin tallituvan oven, mutta sielläkään ei ollut ketään. No ainakin sain olla rauhassa. Istahdin tuvan sohvalle parahtaen kun olin laittanut vahongossa kaiken painon oikean kipeän jalan päälle. Hampaat irvessä hieroin nilkkaa ennen kuin kaivoin taskustani puhelimen. En ollut kerennyt Hallavan whatsapp viestejäkään käynään kunnolla läpi. En nähtävästi ollut ainoa jolla oli ollut huonoa tuuria, sillä myös Lolalta oli käsi poikki. Selailin vielä ig:täni läpi. Ovi narahti auki ja nostin silmäni puhelimestani. Seela oli tullut myös posket punaisina tallitupaan. Tervehdimme toisiamme, mutta tänään ei juttu oikein lähtenyt lentoon. Pari sanaahan me siinä vaihdettiin, mutta ei nyt sen kummenmin.

    Kello oli jo valahtanut lähemmäs viittä joten nousin sohvalta.
    ”Mikä sun jalassa on?” Seela katsoi minua kun nousin hieman vaivalloisesti
    ”Nääh, eipä mitään. Vähän nyrjähti”, vastasin hieman vähättelevästi, sillä en halunnut tehdä siitä mitään numeroa.
    ”Auts. Toivotaan että se paranee pikaisesti”, Seela vastasi katsoen jalkaani.
    ”Toivotaan. Onhan se jo parempi”, vastasin hymähtäen. ”Mun täytyy käydä vielä siivoamassa Cellen karsina niin moikka”
    Työnsin tallituvan oven auki ja nappasin kottikärryt matkaan kulkiessani kohti Cellen karsinaa. Menoni saattoi näyttöä vähän hassulta kun viipotin menemään kuin mikäkin pingviini. Talikko kolahteli kottikärryssä parkeeratessani ne Cellen karsinan eteen. Ruuna oli käytävällä ja sitä laityoi minua reilusti vanhempi mies kuntoon. Tervehdin hiljaisesti tuota ja aloin nakkelemaan kakkakikkareita kärryyn. Ne paukahteli peltiä vasten jatkuvalla syötöllä ennen kuin olin tyytyväinen lopputulokseen. Keikkuen kävelin lantalaan ja kippasin kottarit lantalaan ja palautin ne paikoilleen. Puhelimeni alkoi soittamaan Samsungin tuttua soittoääntä ja nappasin luurini taskusta. Näytöllä luki äiti ja liutin vihreää palloa. Puhelimen toisesta päästä kuului hieman tiukkaan sävyyn että mikö minulla kesti. Pahoittelin viivästymistäni ja sanoin tulevani tuota pikaa. Kipaisin hakemassa tavarani ennen kui astuin ulos. Ulkona oli jo melkoisen pimeää minun tallustellessani äitini punaiselle autolle. Avasin oven ja hieman kärttyisen äitini äänen lisäksi minua oli vastassa Haloo Helsingin, Ei suomaliset tanssi biisi. Olihan äitini Haloo Helsinki fani. Vetäisin auton oven kiinni ja pian auto kaarsikin jo narskuen Hallavan pihasta.

    • #4436 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 995
      • Lauman johtaja

      Sie jaksat aina niin huolellisesti kirjoittaa kaikista hoitotoimenpiteistä ja karsinan siivouksesta, plussaa tallin omistajalta! Tykkäsin tosta Elinan ja Seelan lyhyestä sananvaihdosta, toi oli just niin Elinamaista vähätellä kipeetä jalkaa. Joku toinen hahmo olisi saattanut lähteä esitelmöimään isoon ääneen mitä on tapahtunut, mutta Elina on just sen verran ujompi hahmo ettei sitä tee. Saat tästä 2hp ja 1sp

  • #4459 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    27.1 Elina ja Celle

    Olin saanut vaivoin puhuttua äitini ympäri, että pääsisin ratsastamaan. Olihan tänään Cellellä vapaapäivä tunneista. Olin saanut ympäri puhuttua äitini sillä, että menisin ilman satulaa niin nilkkani ei rasittuisi. Vatsan pohjassani kuitenki leijaili hiukan perhosia, sillä olihan tämä ensimmäinen kertani kun menin ilman satulaa Cellellä ja tiesin vallanmainiosti kuinka hankala ruunan ravissa oli istua. Hallava kuitenkin jo häämötti punaisen auton etuikkunasta. Pienet lumihiutaleet törmäilivät lasiin auton parkeeratessa Hallavan parkkipaikalle. Napsautin auton oven auki ja nousin napaten tavarani samalla mukaan. Sanoin vielä heipat äidilleni ennen kuin pamautin auton etuoven kiinni.

    Jätin tavarani kaapilleni jonka jälkeen suuntasin hakemaan Cellen. Lämpömittarissa lukemat näytti -8°C. Ei mahdottoman kylmä, mutta silti tarpeeksi kylmä että hytisin hakiessani Celleä. Punainen riimu olallani tallustin paksussa lumikerroksessa, joka ei miellyttänyt minua lumen tunkeutuessa kenkiini. Päätin kuitenkin olla välittämättä tästä vaan livahdin tarhan portista sisälle hätyytellen Oreota ja Lokia pois tieltäni. Celle seisoi tarhan nurkassa tyytyväisen näköisenä katsellessaan minun puuskuttavan lumessa kohti sitä. Korvat hörössä se tutkaili minua ja olisin voinut vannoa sen nauravan minulle. Napsautin kärttyisästi narun kiinni riimuun ja käännyin ympäri ja pieni tuskan parkaisu pääsi hiljaa suustani. Minun pitäisi vielä tarpoa koko matka takaisin. Puuskuttaen lähdin kuitenkin polkemaan lunta tieltäni kohti tarhan porttia.

    Hallavan tutun hajun vallatessa nenäni kiinnitin Cellen käytävälle naruihin. Kiskaisin oikean kenkäni pois jalastan tyhjentäen sen lumesta ja pudistellessa lumia myös sukasta. Kiskaisin kengän takaisin jalkaani ja olin nostamassa vasenta jalkaani ilmaan kunnes oikea jalka muistutti minua kivuliaasti nyrjähtäneestä nilkasta. Parahtaen istahdin tallin kivilattialle ja kiskoin vasta istuessani vasemman kengän jalastani putsaten sen lumesta. Saatuani lumen putsaus operaation valmiiksi kiskoin Celleltä loimet pois. Aloitin taas kumisuka hieronnalla sillä olin kuullut sen helpottavan lihasjumeja ja eihän siitä mitään haittaakaan voinut olla. Siirryin vielä pehmeämpiin harjoihin puunaten viimeisenkin karvan kiiltäväksi. Olin taktisesti ajatellut jättäväni kaviot viimeiseksi, mutta asiat eivät menneet niin kuin strömsössä eikä tilsat olleet yhtään pehmentyneet tallin lämmössä. Jouduin sitten taas operoimaan jalkojen kanssa oikein huolella ennen kuin sain tilsat viimeisestäkin jalasta irti. Käväisin pikaisesti hakemassa suitset sekä satulahuovan ja loimivyön. En tiennyt onko Cellellä kovin kova selkä mutta jos se olisi kovin kova yhdistettynä pompottavaan raviin niin olisi seuraavaksi häntäluuni poikki. Heitin huovan ruunan selkään ja kietaisin loimivyön ruunan mahan ympäri. Jouduin vielä vähän kiristämään sitä sillä se oli ollut viimeksi todennäköisesti vähän isommalla hevosella. Vaihdoin vielä itselleni kypärän ja roeckelin ruskeat hanskat. Sujautin vielä suitset ruunan päähän ennen kuin duuntasin maneesiin.

    Vilkaisin nopeasti vielä puhelintani ennen kuin hyppäsin Cellen selkään jakkaralta. Kello näytti yhtä, mutta juuri kun olin ponnistanut Cellen selkään ja roikuin mahallani ruunan selässä oli sen ihan pakko lähteä kävelemään. Yritin kammeta itseni kävelevän rautiaan ruunan selkään, mutta epäonnistuneesti. Liuin selästä takaisin maneesin pohjalle. Onneksi osasin ottaa painon vasemmalle jalalleni säästäen oikeaa täräykseltä, mutta painon romahtaessa vain yhdelle jalalle pyllähdin maneesin pohjalle saakka. Celle vain jatkoi tyytyväisenä rauhallista kävelyä maneesissa. Ponkaisin nopeasti itseni takaisin ja kipitin ottamaan Cellen kiinni. Läksytin leikkimielisesti ruunaa ja talutin sen takaisin jakkaralle. Tällä kertaa pääsin onnistuneesti selkään ja annoin Cellen kävellä pitkin ohjin ympäri maneesia.

    Aloin keräämään pikkuhiljaa ohjia käteen ja taivuttelemaan Celleä. Se tuntui tosi mukavalta ja toimi paljon paremmin painpavuilla kun menin ilman satulaa. Väistin pari kertaa käynnissä molempiin suuntiin Maneesin keskustaa kohti. Sen jälkeen tein pitkälle sivulle pari avoa. Celle meinasi tulla sisäpohjetta vasten, mutta sain korjattua sitä melko hyvin pienillä avuilla. Seuraavaksi pyysin ravia ja hyvä etten lentänyt selästä ruunan lähtiessa ravaamaan normaalia isoa raviaan. Sain kuitenkin vatsalihakset nopeasti käyttöön ja pystyin jopa siedettävästi istumaan siellä. Työnskentelin ravissa kahdeksikolla ja muilla kiemuroilla vaihdellen suuntaa ja taivutusta. Celle oli tosi kiva ratsastaa ja imi juuri sopivasti kuolainta. Otin vielä pari käynti-laukka siirtymistä ja ne sujuivat oikein hyvin lukuun ottamatta paria endimmäistä. Lopuksi annoin Cellen ravailla puoli pitkillä ohjilla venyttäen kaulaansa.

    Hoidin tallissa Cellen pois ja laitoin sen loimet takaisin. Kaivoin dille taskusta vielä pienen leivänmurun ennen kuin palautin sen tarhaa. Tallissa pesin kuolaimet ja putsasin suitset. Käväisin nopeasti siivoamassa Cellen karsinan, joka oli tällä kertaa melko siisti. Hyvästelin Cellen vielä ennen kuin lähdin.

    • #4461 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 86
      • Koulutuksen tarpeessa

      Hihii, ootte te vaan symppis pari!
      Varsinkin kolmannen kappaleen lopussa ja neljännen alussa esiintyi ’vielä’ sana useaan kertaa, joka ei toki sinällään ole väärin, mutta se saa tekstin tuntumaan astetta raskaammalta kun jotain sanaa käytetään paljon lyhyen ajan sisällä. Usein tälläistä täytesanaa ei edes tarvitse, esim. ”Vilkaisin nopeasti puhelintani ennen kuin hyppäsin Cellen selkään” toimii oikein hyvin ilmankin!
      Muuten tarina oli suloinen. Elina on hauskan sisukas ujoutensa alla, ja tuo missä Elina pyllähti maneesin pohjalle ja kiirehti siitä Cellen perään oli oma suosikki. 😀 Saat 1kp ja 2hp!

    • #4466 Vastaus

      Mikael
      Osallistuja
      • Postauksia: 74
      • Koulutuksen tarpeessa

      Voi miten paljon tykkään kun kirjoittaja viitsii huomaamattomalla ja lyhyellä tavalla kuvailla asioita ja tapahtumia ihan vähän syvemmin tai kertoa muuten yhdellä sanalla paljon. Auton etuoven, punainen riimu, tallustin, lumen tunkeutuessa kenkiini, olisin voinut vannoa sen nauravan, napsautin kärttyisästi, tarpoa… Tässä oli poimintoja vain parista ekasta kappaleesta, ja tällaisia ilmauksia on poijjat paljon muuallakin tarinassa! Ihanaa!

      Muutenkin kerrot niin uskollisen tarkasti sekä hoitamisesta että ratsastamisesta, etten kyllä ihan heti pystyisi samaan. Pystyn ihan haistamaan hevosen ja alkaa tehdä mieli tallille. <3

  • #4509 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    30.1 Elina ja Celle

    Aleksilta oli tullut ilmoitus, että hevosten vapaapäivät olivat muuttuneet. Cellen vapaapäivä oli siirtynyt sunnuntaista keskiviikkoon, joten en voinut olla menemättä tallille tänään ratsastamaan. Nilkkanikin oli jo huomattavasti parempi ja pystyin kävelemään normaalisti ja hieman juoksemaankin. Kaiken painon siirtäminen oikean jalan päälle vielä vihlaisi, mutta muuten ei tehnyt kipeää.

    Kiitin äitiäni kyydistä ja nappasin ison sinisen IKEAn kassin mukaani punaisen auton takapenkiltä ennen kuin läimäisin vielä takaoven kiinni. Kävin viemässä tavarani Cellen karsinan lähelle, jotta voisin helposti vaihtaa saappaat nykyisiin mustiin talvikenkiini. Seuraavaksi suuntasin ilmoitustaululle ja siellä olikin että voisin Lotan kanssa hypätä. Hetkinen Lotta, Lot-ta, L-o-t-t-a, mutustelin sanaa suussani, sillä en ollut kuullut tästä. Kaivoin heti samsungin puhelimeni taskusta ja avasin Hallavan WhatsAppin. Pikaisella vilkaisulla profiilikuvasta päätellen tyttö oli noin minun ikäiseni ehkä aavistuksen jopa nuorempi. Kirjoitin nopean viestin:
    *Moi! Ilmoitustaululla oli että voisimme hypätä. Oletko tulossa tänään ja jos olet niin moneltako?
    -Ystävällisin terveisin Cellen hoitaja, Elina*
    Minua jännitti taas lähettää viestiä. En ollut koskaan tavannut tyyppiä ja mitä jos se olisikin aivan kauhea. Mietin jo hetken pyyhkiväni viestin, mutta päätin kuitenkin painaa lähetä nappulaa ja salaman nopeasti vuesti oli lähtenyt.

    Noh koska minulla olisi tässä viekä aikaa, niin päätin aloittaa Cellen karsinan putsaamisella. Nappasin kottikärryt mukaan ja talikko kolisten kottareiden peltiä vasten kiikutin ne rautiaan hoitohevoseni karsinalle. Jos se oli viimeksi ollut kovin siisti niin nyt se oli kuin sikolätti. Minulta pääsi pieni tuskainen tuhahdus kun otin talikon käteen ja aloin lapata lantaa ja likaista purua kottareihin. Olin pikkutarkka karsinan siistrydestä ja nypin talikolla pienetkin hajonneet kakat. Viimein kun karsina oli hyvä mielestäni kävin kippaamassa kottarit lantalaan ja palautin ne takaisin niiden oikealle paikalle. Olin jo unohtanut laittavani viestin Lotalle ennen tätä hetkeä. Kaivoin taskustani uudelleen puhelimen ja vilkaisin viestiketjuamme. Lotta olikin vastannut minulle:
    *Moi! Oon tulossa tässä ihan puolen tunnin päästä tallille.*
    Vastasin vain ok nähdään tuolle ja nappasin riimun matkaani ja suunnistin kohti Cellen karsinaa. Meillä olin hyvin aikaa käyttää maneesia sillä klo 16.30-17.30 ryhmä oli lähtenyt maastoon ja kello oli vasta vähän yli neljä. Minulla kuitenkin kestäisi hoitaa Celle joten kävin hakemassa hvosen jo nyt. Pihaa oli nyt jo aurattu ja tarhakin lumi tallottu joten säästyin kuivilla sukillakin. Celle päätti tänään tarjoutua ja lompsi tarhan porttia kohti minun huhuillessa sitä. Livahdin portista sisään ja sujautin riimun ruunana päähän.
    ”Mitä mamman pikku mussukka”, lepertelin ruunalle antaen sille samalla pusun turvalle.

    Sidoin sen kiinni käytävään ja otin loimet pois jonka jälkeen aloin harjata sitä. Tilsat tuottivat taas suuria ongelmia, mutta niiden jälkeen aika kului joutoisasti minun harjaillessa Celleä. Ollessani melkein valmis talliin tuli Oreon kanssa ruskea kiharahiuksinen tyttö. WhatsAppin profiilikuvan perusteella tunnistin tytön Lotaksi joten tervehdin häntä:
    ”Moi! Sä oot vissiinkin Lotta? Mä oon siis Elina.”
    ”Joo oon. Moi”, rauhallisen oloinen tyttö sanoi hymyillen.
    Käväisin hakemassa Cellen varusteet Lotan jäädessä hoitamaan Oreota. Nappasin ruunan suojat, suitset ja satulan ja vein ne Cellen luo. Heilautin satulan selkään ja laitoin kevyesti mahavyön kiinni. Pistin suitset vielä sivuun ja liutin jalkoihin suojat. Vaihdoin mustat ratsadtussaappaat ja panoin kypärän päähän. Laitoin vielä turvaliivin takin alle ennen kuin pujotin suitset Cellen päähän.

    Kävelytin samalla Celleä maastakäsin kun rakensin maneesin muutaman esteen. Laitoin toiselle pitkälle sivulle pikkupystyn, kokorata leikkaalle pikkuokserin ja toiselle pitkälle sivulle puomi-ristikko-puomi-ristikko-puomi-pikkupysty-puomi jumpan. Kiipesin jakkaralta selkään ja annoin Cellelle vielä pitkät ohjat.Samalla maneesin tuli myös Oreo ja Lotta. Keräilin jo itse ohjia ja aloin ravailemaan hakien hyvää tuntumaa niin että Celle liikkuu jalasta, mutta tulee takaisin pidätteestä. Olimme alkanut Cellen kanssa käymään myös valmennuksissa ja ne oli tuottanut tulosta, sillä yhteistyömme oli parantunut hurjasti. Vaihdoin suuntaa aika ajoin ja tein monenlaisia kiemuroita. Nostin laukan ja aloin työstämään samalla ajatuksella laukkaa. Tein pitkille sivuille lisättyä laukkaa ja otin päätyyn takaisin laukkaa ja tein pääty-ympyrän kooten laukkaa. Annoin Cellelle pitkät ohjat ennen kuin aloimme hypätä. Sivusilmällä vilkaistessani oreota ja Lottaa ei niidenkäön yhteistyö hullummalta näyttänyt.

    Aloin kerätä taas ohjia käteen ja Celle alkoi innostuneesti tarjota jo laukkaa. Rauhoitin vielä käynnin ennen kuin nostin laukan ja tulin oikeasta kierroksesta kohti puna-valkoista mini pystyä joka taisi olla viitisenkymmentä senttimetriä. Celle hieman ampui pystylle ja hyppäsikin kaukaa. Naurahtaen hidastin laukkaa ja ohjasin uudestaan kohti pystyä. Mietin ajatuksissa istu pidätä pidätä istu hyppy. Este sujui maltillisemmissa merkeissä ja ohjasin sen siitä okserille joka ylitettiin isolla hypyllä. Ympyrän kautta tulin vielä jumppasarjan. Tulin tehtävän vielä kerran ja katsoin kun myös Oreo suoritti tehtävää oikein mallikkaasti.

    ”Onko ok jos nostan esteet n.70cm?” kysäisin Lotalta joka vastasi nyökäten. Hyppäsin Cellen selästä alas ja korotin esteet ennen kuin hyppäsin takaisin ruunan selkään. Jatkoin erilaisilla tehtävillä esteitä ja suu leveässä hymyssä ylitin esteitä toinen toisensa jälkeen Cellen kuuliaisesti rummuttaessa kavioilla maneesin pohjaa. Viimeisenä esteenä Lotta nosti minulle okserin 90cm ja hieman jännittyneenä ohjasin Cellen kohti estettä. Ruuna tiesin jujun ja loikkasi kevyesti esteen yli. Hymy korvissa asti halasin ruunan kaulaa ja otin loppuravit ja -käynnit.

    ”Teillä meni supee hienosti”, Lotta kehaisi viimein laskeutuessani Cellen selästä.
    ”Kiitos. Ei teilläkään huonosti mennyt. Ootte söpö pari”, kiitin Lottaa posket punaisina ja päälaki hiessä. Cellelle treeni ei ollut kova joten se ei ollut hionnut. Kuljetin Cellen takaisin talliin ja hoidin sen pois. Rutistin sen kaulaa ja annoin sille namin karsinassa. En olisi halunnut päästää ruunasta irti ja taisinkin sitä rapsutella karsinassa melkein kymmennen minuuttia ennen kuin suostuin lähtemään. Palautin varusteet paikoille ja sanoin Lotalle heipat ennen kuin kiirehdin Hallavan parkkipaikalla odottavaan punaiseen autoon.

    • #4516 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 995
      • Lauman johtaja

      Tää oli ihanan iloinen tarina, saat 2hp 2ep ja 1sp

    • #4517 Vastaus

      Jannica
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Ihana lukea näitä arkisia hoitotarinoita 🙂 !

  • #5062 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    28.2.2019 Elina ja Celle

    Märät housut ja kikattava tyttö

    Auringossa tuntui olevan jo melkoisesti potkua, vaikka oltiinkin kääntymässä vasta maaliskuun puolelle. Minua ei kevään tulo haitannut yhtään ja minun puolesta olisi saanut olla vaikka jo nyt kesä, mutta silti minua huoletti maapallon tulevaisuus ja ilmastonmuutos. Olin vaipunut täysin mietteisiin ja havahduin vasta vasemmalta puolelta kuuluneeseen:
    ”No niin. Perillä ollaan. Tuun hakee sut kuudelta.”
    ”Juu. Kiitti kyydistä äiti”, huikkasin kiskaistessani auton oven auki. Otin vielä loputkin tavarat reippaasti auton takapenkiltä.

    Auto kaarsi nastat narskuen pois pihasta. Vauhdikkaassa kävelyssäni loin katseeni vielä pois kurvaavaan punaiseen autoon ennen kuin tunsinkin maan katoavan jalkojeni alta. Mukavassa ja näyttävässä kaaressa lensin pepulleni keskelle Hallavan pihaa tavaroiden lentäessä käsistäni. Tämähän tästä puuttuikin. Housut litimärkänä ja minä istumassa Hallavan pihassa. En kuitenkaan aikonut pilata mukavaa hoitopäivää yhdillä märillä housuilla.
    ”Mitä sä siinö teet?” kuului kikattava ääni takaani. Tunnistin äänen Lotan ääneksi ja tirskahdin itsekin vähän.
    ”No multa lähti jalat alta, you know” selitin takanani seisovalla tytölle. Tunsin lämpimän henköyksen takaraivossani ja hieman säikähtäen käännyin nousten ylös.
    ”Muten sä nyt tollei? Etkö sä oo ennen hevosta nähny” Lotta kikatti vain kovempaa.
    ”Hupsu Oreo sanoin laikkukkaalle hevoselle ja silitin sen turpaa.
    ”Mä käyn hakemassa Cellen sisään”, huikkasin Lotalle ennen kuin jo katoin talliin sisään. Jätin tavarani Cellen karsinan eteen ja kiiruhdin hakemaan Celleä tarhasta. Sadeloimet päällä kaksi kaverusta katseli minua: Loki ja Celle. Sujahdin sähkölankojen välistä sisään ja pieni porkkanan pala ojossa lähtestyin Celleä. Ruuna nappasi kevyesti namin kädestäni ja rouskutteli sen tyytyväisenä. Sujautin sille riimun päähön ja näin sivusilmällä kuinka syyttävästi Loki katsoi minua mustien kulmiensa alta. Ojensin naurahtaen Lokillekin pienen porkkanan ja talutin Cellen ulos tarhasta.

    Harjailin aikani Celleä, sillä sen tunti alkaisi vasta kuudelta. Pian karsinan ovelle tupsahtikin jo Lotta hieman näreissään.
    ”Mä olin hoitamassa Oreota kaikessa rauhassa, mut sit sen tuntilainen vaa tuli ja hääti mut.”
    ”Noh kello on jo aika lähellä viittä ja tunti alkaa niin ei kai siinä mitään”, vastasin samalla puunaten Celleä käytävällä. Näin kuinka Lotta nojasi tylsistyneenä karsinaa vasten.
    ”Ootas hetki”, Lotta huikkasi minulle ennen kuin jo hävisikim näköpiiristä. Vaikka tuo nuorempi tyttö olikin hyvä kaverini kaipasin rauhaa. Olin hieman sisäänpäin kääntynyt, joten kaipasin hiljaisuutta. Lottahan oli oikea energiapakkaus. Pian tuo tyttö ilmestyikin kottareiden kanssa talikko kolisten. Tuntilaiset alkoivat jo lipumaan tunnille, joten saipahan Lotta hommia. Jatkoin Cellen harjaamista vielä, sillä aina kun pyyhin karvapeitteestä irtokarvoja pois niin aina ilmestyi uusia. Huoh. Karvanlähtö aika.

    ”Mä siivoon Cellenkin karsinan jos sua ei haittaa”, Lotta huikkasi jo talikko heiluen.
    ”Juu ei. Kiitti”, huikkasin. Selvittelin ruunan häntää tuon puolinuokkuessa. Takku takulta se alkoi aueta ja se näytti taas upelta kiiltävän pinnan kera.
    ”Valmis!” kuului ääni talikon kolauksen vahvistamana. Palautin ruunan karsinaan ja annoin sille pienen pusun turvalle. Singahdin Lotan perään hiukset heiluen puolelta toiselle.
    ”Mitäs meinasit nyt tehä?” kysäisin ähkivältä tytöltä, joka tuskaisesti yritti tyhjentää kottareita.
    ”Emmä oikeestaa tiiä” tyttö sanoi saatuaan vihdoin tyhjennettyä kottarit. ”Mitä sä?”
    ”Öö emmä oikeestaa tiiä. Sen takii kysyin”, sanoin nojaillen seinään.
    ”Noh pestäänkö Cellen juoma ja ruokakuppi. Mä pesin jo Oreon” Lotta ylpeili.
    ”Mikä ettei” kohautin hartioitani

    Celle tutkaili meitö kiinnostuneena meidän työskennellessä kuppejen kanssa. Olin saanut likaisemman ruokakupin – olinhan Cellen hoitaja. Kuivunut ruoka ei millään halunnut irrota pohjalta, mutta aikani lotrattua veden kanssa ne alkoi irrota. Cellen tuntilainenkin jo kövi siirtämässä ruunan käytävälle ennen kuin olimme valmiit. Puhelimeni värisi taskussani. Äiti soitti auts.  Olin myöhässä.
    ”Missä sä oot. Oon ootellu sua täällä parkkiksella jo ainakin kymmenen minuuttia” alkoi mäkätys luurin toisesta päästä.
    ”Sori en huomannu ajan kulua. Oon tulossa” huikkasin ennen kuin suljin puhelimen.
    ”Sori Lotta pitää mennä. Sain tän ainakin valmiiksi jo”, siirryin Lotan viereen katsomaan tuon aikaan saannoksia.
    ”Valmis”, tyttö vastasi pyyhkäisten hiussuortuvan pois kasvoilta.
    Kipaisimme molemmat tyhjentämään vielä ämpärit ennen kuin hyvästelin tytön.

    • #5065 Vastaus

      Lotta
      Osallistuja
      • Postauksia: 43
      • Koulutuksen tarpeessa

      Hauska tarina jossa tuli kivasti esille, että Lottakin osaa olla tuollainen energisempi tapaus 😀 Mut sitä vaan mietin kun tuossa sanottiin et ”nuorempi tyttö” kun eiks Elina ja Lotta on aika lailla saman ikäisiä?

    • #5066 Vastaus

      Elina Honkisuo
      Osallistuja
      • Postauksia: 47
      • Koulutuksen tarpeessa

      Kiitos ja onhan ne melko saman ikäisiä. Elina on vain vuoden vanhempi.

    • #5185 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 86
      • Koulutuksen tarpeessa

      mä kanssa pidin kovasti siitä miten otit Lotan tähän mukaan! hauskaa dialogia joka antoi molemmille hahmoille oivan tilaisuuden olla vähän puheliaampia ja avoimempia, ja mikäs sen mukavampaa kun tehdä kurjat siivoushommat yhteisvoimin! 🙂
      sen verran huomautan, että tässä oli aika monta kirjotusvirhettä. sitä sattuu tietysti aina, mutta jos millään viitsii niin tarinan kertaalleen läpi lukeminen sen kirjoitettuaan on hyvä konsti karsia ne. lukijalle aina mukavampi mitä sujuvampaa teksti on! tästä saat 1hp ja 1sp.

  • #5621 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    Elina ja Celle 26.3.2019

    Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla ja linnut sirittivät jossain läheisessä kuusessa. Lempivuodenaikani oli ehdottomasti kesä ja nyt se oli tulossa! Ajatella, kohta koko pimeä syksy ja talvi olisi selätetty, sekä kahdeksasluokkakin olisi kohta ohi. Leveä hymy vain kasvoi kasvamistaan naamallani. Hilpeä musiikki soi hiljaa korvanapeissani ja elämä hymyili.

    Celle tökki minua turvallaan olkapaahan hellästi, mutta samalla niin vaativasti. Ruuna haistoi taskussani olevan porkkanan, jonka olisi kovasti halunnut.
    ”Et sä sitä vielä voi saada hömppä”, nauroin Cellelle ja siirryin kauemmas. Ruuna tempaisi päänsä ylös loukkaantuneena kuin olisi ymmärtänyt jokaisen sanani. Nappasin harmaalta betonilattialta sinisen harjan ja aloin sukimaan Cellen kiiltelevää vaaleanruskeaa karvapeitettä. Se kiilsi karvanlähtö ajasta huolimatta ja ruuna edessäni nuokkui käytävällä pää alhaalla.
    ”Meillä ois tälläkin viikolla operaatiossa maasto”, pellavapäinen Nancy ilmestyi takaani. Säpsähdin ja olin saada sydärin, sillä en ollut kuullut musiikin pauhun seasta tyttöä. Kiskaisin korvanapit nopeasti korvistani ja vastasin varmasti edelleenkin säikähtäneen näköisenä:
    ”Joo tottakai. Mennäänkö heti?”
    ”Joo mennään vaa. Käyn hakee Lokin eka ja laitan sen kuntoon”, Nancy selitti silitellen Cellen turpaa ja kadoten sitten kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Nostin toisen taskustani roikkuvista kuulokkeista korvaani ja biisiksi oli vaihtanut Alan Walkerin – On My Way.

    Nancy puuhaili vaaleat hiukset vilahdellen aina välillä karsinasta mustan hevosen rinnalla.
    ”Viittisitkö Nancy kattoo tätä jos haen varusteet?” kysyin hieman kiusaantuneena vaikka eihän asiassa edes ollut mitään ihmellistä.
    ”Joo toki”, Nancy huikkasi touhujensa keskeltä.
    Kävin ensimmäisenä hakemassa kassistani vähän aikaa sitten Cellelle ostamani persikan värisen huovan, jonka jälkeen suuntasin satulahuoneeseen. Minulla oli kerrankin hyvä fiilis, kun koulu ei stressannut koko ajan.

    Ponnistin kuraisesta maasta Cellen selkään. Jalustimet olivat hieman pitkät, joten lyhensin niitä aavistuksen verran ennen kuin olin valmis. Nancy odottelikin jo Lokin kanssa ja huomattuansa olevani valmis hän kannusti Lokin käyntiin.
    Maastolenkki sujui rennoin tunnelmin meidän kylpiessä auringon kirkkaassa valossa. Tulimme Nancyn kanssa hyvin toimeen vaikka nainen olikin minua viitisen vuotta vamhempi. Kyllähän se näkyi, mutta näin meni hyvin. Nancyn puheliaan luonteen puolesta minun ei tarvinnut olla niin paljoa äänessä, joka sopi kyllä minulle vallan mainiosti. Annoin Cellen kävellä rennosti ja ruuna kulkikin korvat hörössä etuviistossa Lokista.
    ”Käännytäänkö takaisin?” kysyin kääntyen Nancyyn päin.
    ”J..”, Nancy kerkesi avata suunsa ennen kuin puskasta juoksi ruskea rusakko hevosten edestä. Samassa Celle hyppäsi kaikilla neljällä jalalla ylös ja loiskaisi sivuun kääntyen hieman vauhkoontuen. Minulla ei ollut mahdollisuuttakaan pysyä ruunan selässä ja Cellen hypätessä vasemmalle tunsin kun hevonen katosi alta. Sadasosasekunnin ajan olessani ilmassa kerkesi jo moni ajatus pälkähtää mieleeni. Minulla kävi mielessäni mitä jos Celle karkaa ja juoksee autotielle tai mitä jos murran nyt jonkun luun? Pian tunsinkin jo maan tulevan vastaan ja vaistomaisesti yritin ottaa kädelläni kehon painoani vastaan, vaikka niinhän ei olisi kannattanut. Käsi edellä mätkähdin vetisen sammaleen päälle. Näin ruunan katoavan puiden lomaan Hallavan suuntaan. Kirosin syvästi mielessäni, mutta ei auttanut kuin lähteä ruunan perään.
    ”Ei kai sattunut?” Nancy sai kysyttyä, vaikka joutuikin keskittämään kaiken voimansa että Loki ei lähtisi Cellen perään.
    ”Ei pahemmin”, vastasin ennen kuin kerkesin edes ajatella tarkemmin.
    ”Pystytkö kävelemään tallille?” Nancy kysyi hieman huolestuneena tutkien minua.
    ”Joo pystyn”, sanoin lähtien harppomaan jo Cellen perään.

    Pitkän ja tuskaisen matkan jälkeen pääsimme takaisin tallille. Loki oli melkein koko matkan stepannut ja yrittänyt lähteä vähän reippaamminkin tallille. Aurinko paistoi edelleen mitä hienoiten, mutta sää ei vastannut mielialaani – ei sitten yhtään.

    ”Puuttuuko sinnulta hevonen?” Aleksi kysyi olessaan vastassa jo tallilla.
    ”Joo. Onhan sillä kaikki hyvin?” kysyin huolestuneena.
    ”Joo on. Onhan siulla?” Aleksi kysyi tutkaillen minua tarkasti.
    ”Joo on. Tai no onko teillä jäitä?” kysyin katsoen hieman turvonnutta ja aristavaa rannettani.
    ”Joo on. Käyn hakee siulle” Aleksi sanoi katsoen rannettani ennen kuin hävisi talliin.

    Celle oli odottamassa minua jo karsinassa. ”Sinä senkin tuhmeliini”, kiusoittelin Cellelle. Joku oli jo hoitanut sen pois joten avasin oven varovasti ikään kuin peläten sen syöksyvän sieltä ulos. Rapsutin sitä ennen kuin Aleksi jo ilmestyi jääpussin kanssa karsinan ulkopuolelle.
    ”Tässä tää”, Aleksi sanoi ojentaen jääpussin minulle.
    ”Kiitos vielä”, sanoin asetellen sen ranteelleni. Irvistin ranteen vihloessa, vaikka eihän se murtunut ollut. Vain venähtänyt.
    ”Ens kerralla sitte rauhallisempi maastolenkki”, Aleksi katsoi minua huvittuneena.
    ”Pidetään mielessä”, sanoin hieman ujosti.

    • #5938 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 127
      • Perus pullaponi

      heh vähä tää oli söpö. Alussa oli rauhallinen tunnelma ja loppua kohden intensivöityi selvästi.

    • #6014 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 995
      • Lauman johtaja

      Tässä oli kiva kontrasti ton ihanan kevätilman ja vähän hurjemman lopun välillä. Plussaa myös Aleksin murteen huomioimisesta! Saat 1hp 1sp ja 1mp

  • #6466 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    Elina ja Celle 21.5.2019

    Kuuma kesäpäivä ja raikas pulahdus

    Tie Tähtiin-kilpailut oli ja meni. Meidän suorituksemme Cellen kanssa oli liikkuneet aivan laidasta laitaa. Olimme käyneet täysin pohjamudissa, mutta myös sijoittuneet. Loppujen lopuksi ranking listat nähdessäni en olisi voinut olla ylpeämpi.

    Kuuma kesäpäivän aurinko helli minun paljaita vaaleita käsivarsia. Mittari näytti ainakin +25 celsius astetta ja olin läkähtyä harmaan lipikseni alle. Ei saisi kuitenkaan valittaa kerrankin kun oli lämmin. Koulu alkoi pikku hiljaa hellittää otettaan ja päivät alkoivat olla rennompia päivä toisensa jälkeen. Kesäloman lisäksi myös riparini kutkutteli oven takana. Olin päättänyt että haluaisin hepparippikuvat ehdottomasti Cellen kanssa. Sopihan punarautias hoitohevonen täydellisesti minun persikan värisen mekon kanssa. Avasin uutuutta huutavan skootterini penkin ja sujautin sen alle valkoisen kypäräni. Ei voinut olla parempaa asiaa kuin mopo – tai no tietenkin hevoset -, sillä nyt pääsin tallille aina kun halusin ja silloin kun halusin. Olin saanut 15-vuotis synttärilahjaksi valkoisen skoban ja olin kuin ihmeen kaupalla läpäissyt myös teoriakokeen. Eihän ajamiseni vielä kaunista katseltavaa ollut, mutta pikkuhiljaa hyvä tulee. Eikös se niin mennyt?

    Talutin Cellen käytävälle ja tallin ihana viileys sai minut huokaisemaan. Tänään oli niin kuuma etten kyllä totisesti aikonut laittaa satulaa. Harjailin Cellen läpi ja laitoin suojat. Seuraavana oli suitset joita Celle ei olisi millään jaksanut ottaa. Se katseli minua vain ilmeellä: onko pakko.

    Hyppäsin pihalta rautiaan ruunan selkään ja löntystelimme kentälle. Enhän minä siellä jaksanut kovin kauaa pyöriä ja tämän päivän ratsastelut jäi vain 20:neen minuuttiin. Tylsistyyneenä kentällä pyörimiseen päätimme – tai no minä päätin – lähteä pulahtamaan järvelle. Celle lompsi rennoin isoin askelin metsän siimekseen ja minä rallattelin jotain selässä.

    Alta aikayksikön edessä aukeni aava kimmeltävä vesistö. Celle puhisi korvat hörössä ottaen varovaisia askelia kohti vesirajaa. Aallot löivät hiljalleen vettä aina vain lähemmäs Cellen kavioita. Ruunan pörinä koveni vain kun se kurkotti kohti veden pintaa. Aikansa Cellen pöristeltyä omalle melko komealleen peilikuvalle ruuna hyppäsi isolla loikalla veteen. Olin lentää kyydistä ja sain vasta viime hetkellä tarrattua Cellen harjasta kiinni. Kampesin itseni pystyyn takaisin selkään Cellen katsoessa minua kummastellen sivulta.

    Aikamme kahlattua vesi alkoi tuntua jo kylmältä ja käänsin Cellen kohti tallia. Niin kuin tulomatka, niin toinen suunta sujui mukavasti rallatellen. Tallipihassa hyppäsin alas Cellen selästä kengät vettä täynnä. Ne päästi hassun äänen ja jätti pienet lammikot molempien kohdalle. Talutin Cellen karsinaan ja hoidin sen pois. Surkuttelin vähän itselleni, kun minulla ei ollut muita kenkiä kuin litimärät lenkkarini. Noh ei auttanut itku markkinoilla ja kotona saisin ne kuitenkin pois jalasta. Kurkkasin rannekelloani kädestäni ja olinkin saanut kulutettua jo muutaman tunnin. Vielä olisi kuitenkin hetki aikaa siivota karsina.

    Nopeasti heittelin lantakikkareet tallin metallivartisella talikolla punaiseen kottiärryyn ja kävin kippaamassa ne lantalaan jossa surisi ainakin satakunta kärpästä. Hikeä valuen pyykäisin otsaani paidan suuhun ennen kuin sanoin heipat Cellelle.

    • #6485 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 995
      • Lauman johtaja

      Ihanan kesäinen tarina, saat 1 hoitopiste ja 1 maastopisteen

  • #6606 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    Elina ja Celle 28.6.2019

    Olin käynyt Hallavassa viime aikoina hävyttömän vähän ja tunsinkin siitä suurta huonoa omatuntoa. Olihan minulla ollut ripari viikolla 24, mutta mihin nämä kaikki muut päivät oli kulutettu. Miten olin voinut hylätä rakkaan rautiaan höpönassuni. En edes itse tiedä. Onnekseni asiaan oli tulossa muutos, sillä painoin mustan mopokypäräni päähäni ja hyppäsin valkoisen skobani selkään vääntäen avaimista. Skoba pärähti äänekkäästi käyntiin ja pian kuuluikin vain hiekan rapinaa.

    Hallavaan ajoi meiltä skoballa n. puolisen tuntia ja en olisi malttanut istua niinkään kauaa ajellen, mutta valitettavasti vakiollani ei vain päässyt kovempaa ja ehkä hyvä niin. Kypärä kolisten sulloin sen mahdollisimman nopeasti skoban penkin alle napaten sieltä samalla mustan jo hieman kulahtaneen niken pussukan.

    Puolijuosten musta kassi heiluen olallani kiiruhdin kohti tarhoja. Vastassa minulla oli musta ja pilkukas peppu, jotka hitaasti kääntyivät katselemaan. Tänään minulla ei valitettavasti jäänyt yhtään ylimääräistä aikaa Lokille tai Oreolle. Minun pitäisi ehdottomasti hyvittää Cellelle tämä kaikki. Lähes kauimmaisesta nurkasta kuului hörähdys rautiaan hoitohevoseni huomatessa minut. Minun sydämeni oli sulaa a) sille että celle vielä muisti minut ja b) ratsastuskoulun hevonen hörähti minulle, vielä pitkän ajanjakson jälkeen. Vai hetkinen oliko se sama asia. Noh, mitäs sillä oli väliä. Vaikka ruunaseni haisikin ihan pahalta hyttysmyrkyltä, oli se silti maailman paras haju minun syleillessä Cellen kaulaa. Alkuun ruuna näytti hieman hölmistymeeltä, mutta ei kauaa jaksanut ihmetellä huulen hamutessa jo housuntaskujani. Minulta karkasi pieni nauru Cellen turvan kutittaessa kylkeäni. Olihan minun pakko nyt pieni nami herralle antaa kun se noin kovin yritti.

    Tänään olisi kaikilla hevosilla vapaapäivä, enkä olisi voinut olla tyytyväisempi. Harjailin Celleä oikein ajankanssa tallin viileällä käytävällä. Kuvittelin jo ne kaikki ihanat rippikuvat, mitkä aijoin ottaa Cellen kanssa. Toki minun oli kysyttävä lupa vielä Aleksilta, mutta aijoin kyllä saadan sen vaikka mikä olisi. Ja koska tämä ei olisi vielä tarpeeksi, niin Hallavassa järjestettäisiin heinäkuun ensimmäisellä viikolla kesäleiri johon olin ilmoittautunut. Ajatella miten kivaa siitä tulisi.

    Olin saanut Cellen varustettua ja joku oli sopivasti jättänyt kentälle pienen kasan esteitä. Se kävikin sopivasti, sillä pieni ponnutreeni ei olisi pahitteeksi enkä olisikaan jaksanut tällä hetkellä mitään vakavamielistä dressagea vääntää. Celle puhisi tyytyväisenä löntystellessään kenttää ympäri. Lyhensin omia jalustimia este-asentoon.

    Nopean alkuverryttelyn jälkeen aloin ottamaan muutamaa puomia laukassa ja Celle tuntui tosi hyvältä. Juuri sopivasti menossa ja esteelle imien, mutta ei lähtien holtittomasti. Muutaman kerran ehdin puomit menemään ennen kuin tutut kasvot ilmestyivät katsomoon. Lotta tervehti iloisesti minua ja sanoin heipat takaisin Cellen hurvitellessa allani. Tasainen kavioiden jytke täytti valoisan maneesin. Napautin kevyesti pohkeilla rytmiä ja käänsin Cellen matalalle pystylle. Vaikka laskinkin askelia päässäni, hyppy lähti hieman kaukaa. Korvat tiukasti höröllä rautias ruuna suuntasi kohti seuraavaa pikku kavalettia. Hieman isolla loikalla pääsimme siitäkin yli.
    ”Haluutko tulla muuten nostelee esteitä?”, kysäisin Lotalta tytön uppoutuessa katsomossa puhelimensa ääreen.
    ”Juu toki”, sain vastaukseksi tytön työntäessä puhelimensa takaisin taskuun ja hypähdellessä katsomosta alas.
    ”Nostatko tota pikkypystyy?”, kysäisin Lotalta antaen samalla Cellelle vähän pidempää ohjaa välillä. Ruuna allani puuskutti hieman, mutta ei silti olisi malttanut kävellä rauhassa.

    Melko lyhyeiden kävelyiden jälkeen otin ohjia takaisin käteen. Celle olisi ponnistanut jo siitä suoraan laukkaan, mutta ruunalla ei valitettavasti ollut päätäntävaltaa näissä asioissa. Hieman valmistellen nostin laukan ja suuntasin puhisevan turvan kohti sini-valkoista pystyä. Cellen takajalat ponkaisivat meidät ilmaan ja ylitimme vielä pienen esteen valtavalla hypyllä. Minua huvitti vain ruunan käytös ja nauroin vain selässä. Lotta rakensi toiselle sivulle pienen okserin jota kohti lähestyin seuraavaksi. Keltaiset puomit meinasi alkuun jännittää ja siinä mietittiinkin jo pari kertaa, että mennäänkö yli vai ohi. Loppujen lopuksi pienien kiemurteluiden jälkeen Celle ponnisti esteen yli valtavalla ponnulla, sillä kuka tietää, puomithan voi purra pienen ponin jalkoja.

    Otimme vielä muutaman esteen, mutta en tehnyt pitkää treeniä ja loppuverryttelyn ja -käyntien jälkeen talutin Cellen talliin. Aurinko paistoi mukavasti, mutta ei ollut kuitenkaan liian kuuma. Tai no, minulla oli super kuuma, mutta ruuna vieressäni ei ollut moksiskaan.
    ”Hei tota mun kyyti tuli. Nähään taas!”, Lotta sanoi iloisesti.
    ”Heippa ja kiitos avusta!”, huikkasin tytölle takaisin.

    Tallissa hoidin Cellen pois oikein ajan kanssa, sillä en olisi halunnut lähteä tallilta ollenkaan. Pakkohan täältä kuitenkin oli lähteä, kun kotona kyseltiin jo. Heitin Cellen tarhaan antaen tuon pehmeälle turvalle pikkupusun. Kesäloma oli kyllä ihanaa aikaa.

    • #6667 Vastaus

      Inka Lehtimäki
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 21
      • Maitovarsa

      Ihana tarina! Pelkästään ensimmäiset kappaleet kertoi mulle jo tosi paljon Elinasta sekä sen suhteesta Celleen, ja nämä kaksi ovatkin olleet mulle vähän vieraampi parivaljakko. Kirjotit myöhemmin hyvin myös Cellen luonteesta ja innostuksesta esteitä kohtaan, ja tarinan monet kohdat olivat juuri sellaisia, mihin 15-vuotias minä olisi samaistunut todella paljon. Kirjotat jotenkin tosi luonnollisesti, propsit siitä. Saat tästä 1 hp, 1 sp ja 1 ep.

  • #18883 Vastaus

    Elina Honkisuo
    Osallistuja
    • Postauksia: 47
    • Koulutuksen tarpeessa

    Elina ja Celle 20.9.2019

    Kylmä ja kova arki iskee vasten kasvoja

    Tuulen humina kävi mopokypäreäni vasten. Hiekka narskuen parkkeerasin valkoisen skobani tallipihaan ja väänsin sen sammuksiin. Raskaasti nousin skoban päältä pois ja heitin sen tallalle. Kypärä paukkuen runnoin sen penkin alle ja nappasin mustassa pussissa olevat ratsastuskamat.

    Naru heiluen olalla tepastelin kohti Cellen tarhaa. Koulu oli alkanut ja se vei totaalisesti kaikki mehut ja motivaation. Ainoa lohtu oli, että tämä olisi viimeinen vuosi peruskouluani, mutta sekin ilo pilattiin tuputtamalla kuinka tärkeä ja raskas vuosi tämä tulisi olemaan. Syksyn kylmä viima puhalsi kasvojani inhottavasti. En pitänyt lainkaan syksystä ja taas se vain kovaa vauhtia puksutti tulemaan. Huhuilin Celleä tarhasta pujahtaen itse samalla sisään tarhan portista. Loki ja Oreo olivatkin heti vastassa tarkistamassa herkut oikein huolellisesti. Niitä minulla ei tällä kertaa ollut taskussa, joten noiden kahden hupsun täytyi tyytyä vain rapsutuksiin. Aikani paijatessa Oreota ja Lokia Cellekin ilmestyi paikalle. Tervehdin rakasta hoitohevostani ja kliksautin narun kiinni riimuun.

    Useamman minuutin taiteilun jälkeen sain kuin sainkin vain Cellen ulos tarhasta. Kaksi muutakin hörökorvaa olisi kovasti halunnut tulla mukaan, mutta valitettavasti niiden täytyi tällä kertaa jäädä tarhaan. Talutin Celleä kohti tuttua ja turvallista tallia samalla höpötellen rautiaalle ruunalle kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tuuli ujelsi ja tuntui kuin se kaivaisi hieman jotain sadetta. Ensimmäisten pisaroiden tipahdellessa taivaalta sukelsimme Cellen kanssa talliin suojaan. Kiinnitin ruunan käytävälle ja aloin puunaamaan sitä oikein huolella.

    Aikani harjattua Celleä ainakin kymmenellä eri harjalla olin vihdoin tyytyväinen. Liutin suojat punaruskeisiin jalkoihin ja heitin satulan selkään. Vaihdoin omat mukavat ja hieman rikkinäiset lenkkarini uutuutta huutaviin mustiin saappaisiin, jotka tuntuivat jaloissa vielä kovin epämukavilta. Painoin mustan back on trackin kypärän päähäni ja sujautin Cellen suitset ruunan päähän. Kun olimme vihdoin valmiit, lähdimme uhmaamaan tuulta ja sadetta. Kovin pitkälle emme kuitenkaan päässeet minun johdattaessa ruunan maneesiin. Olimmehan koko ratsukko sokerista ja muutenkin. Kuka hullu nyt sateessa ratsastaisi? Kiipesin jakkaran päältä Cellen selkään. Tuo lähti rauhallisesti pärskähdellen kävelemään ympäri maneesia.

    Maneesiin oli sopivasti jäänyt muutama pieni kavaletti ja este. Keräilin ohjia tuntumalla ja lähdin työstämään Celleä. Ruuna tuntui kivan irtonaiselta edestä ja reaktiiviselta. Taivutin punarautiasta hevosta ensin muutamalla kahdeksikolla, jonka jälkeen pyysin hieman avotaivutusta pitkillä sivuilla. Pienistä kommunikointivirheistä huolimatta ruuna oli oikein mukava. Nostin ravin ja lähdin ravailemaan eteen-alas fiiliksellä. Otin rauhallisempaa tahtia, jotta Celle tulisi omille jaloilleen selkä pyöreänä ja lähtisi työntämään takaata. Tein voltteja ja ympyröitä, sekä kiemuroita. Ruuna tuntui aavistuksen jäykältä vasemmalle, joten verryttelin erityisen huolellisesti vasempaan kierrokseen tehden muutaman kierroksen ylitaivutusta. Vasta tämän jälkeen lähdin ottamaan ruunaa enemmän pakettiin. Istuin alas harjotusraviin ja nostin laukan. Hain hyvää tahtia ja työntöä laukassa. Muutama kierros molempiin suuntiin, jonka jälkeen annoin Cellelle pienen tauon pitkin ohjin.

    Keskityin tänään pitkälti omaan istuntaani. Teimme Cellen kanssa ihan perus juttuja kuten käynti-laukkoja ja ravityöskentelyä. Loppuun otimme mielen virkistylseksi muutaman pikkupompun, jonka jälkeen suuntasimmekin jo talliin. Riisuin oikein ajan kanssa Cellen varusteet ja putsasin vielä nekin oikein huolella. Cellekin sai jäädä sisälle, sillä muut hevoset olivatkin tulleet jo sisälle. Hyvästelin ruunan ennen kuin minun piti lähteä kotiin lukemaan kokeisiin.

    • #20784 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 995
      • Lauman johtaja

      Kiva syksyinen tarina. Saat 2hp ja 1kp

Vastaa aiheeseen: Celle

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: