Maisa & Savu

Foorumit Päiväkirjat Maisa & Savu

Luet parhaimillaan 27 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #50307 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Maisa Tuomisalo, hoitaja

      Hoitohevonen: Savu

      Maisa Tuomisalo on 19-vuotias ikuinen ponityttö, joka ei halua koskaan kasvaa liian isoksi ratsastaakseen poneilla. Tälle hevostytölle tallityöt käyvät leikiten huolettoman elämänasenteen avulla ja hän voisikin viettää tuntikausia niitä tehdessä. Luonteeltaan Maisaa voisi kuvailla jääräpäiseksi optimistiksi. Ahkera ja vastuuntuntoinen Maisa on esteratsastaja henkeen ja vereen, mutta viime aikoina myös kouluratsastus on alkanut kiinnostaa. Maisa pitää paljon alkuperäisroduista ja hänen ehdoton suosikkirotunsa on norjanvuonohevonen.

      Hyvä tietää Maisasta:
      – Rakastaa villasukkien neulomista (!!)
      – On käynyt lukion ja viettää toistaiseksi välivuotta
      – Aloitti Hallavassa Savun hoitajana 23.3.2020
      – Kahvila Vireys, paikallinen kuppila on Maisan työpaikka
      – Haluaisi joskus oman islanninhevosen tai vuonohevosen

      Koulu ~ 6p
      Este ~ 5p
      Maasto ~ 1p
      Kisat ~ 3p
      Hoito ~ 29p
      Sosiaalisuus ~ 19p
      Merkit

      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta, 1 viikko sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta, 1 viikko sitten Inka Lehtimäki.
      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta sitten Inka Lehtimäki.
      • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 3 viikkoa sitten Inka Lehtimäki.
      • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 1 viikko sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 1 viikko sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 1 kuukausi, 4 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten Aleksi.
    • #50435 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Koirakaaos
      24.3.2020

      Ensimmäinen päiväni Savun hoitajana alkoi kauhean vesisateen säestämänä. Ihanaa. Itse asiassa vettä satoi myös koko yön, hyvä että sain edes nukuttua sateen ropinalta. Kai tämä nyt sitten on se Suomen sää. Olihan sateella toki hyvätkin puolensa, sillä lumet sulivat nyt toivottavasti lopullisesti pois ja pääsin ensimmäistä kertaa tänä vuonna raahaamaan vanhan polkupyöräni varastosta. Jos vettä olisi satanut näin rankasti minä tahansa muuna päivänä, olisin tulkinnut universumin vihaavan minua. Tänään se tuntui kevään merkiltä. Odotin innolla uusien tallikavereideni tapaamista ja erityisesti hoitoponini, Savun tapaamista. Ja hei, aurinkokin näytti jo vähän pilkistävän. Ehkä tästä tulee sittenkin ihan hyvä päivä.

      Saapuessani tallille huomasin kuitenkin pettymyksekseni, ettei tallilla näyttänyt olevan ristinsielua. Tallipiha oli täysin autio lukuun ottamatta parkkipaikalla nököttävää vaaleanpunaista Hondaa. Jostain syystä en ajatellut sen kuuluvan tallin omistajalle, Aleksille, jonka kanssa sovin tapaavani tallipihassa noin kello kahdeltatoista. Suunnitelmiin kuului tallialueen esittelykierros ja Savun varusteisiin tutustuminen. Ilmeisesti Aleksi oli kuitenkin myöhässä tapaamisestamme, sillä kello näytti jo lähemmäs yhtä eikä miestä näkynyt mailla eikä halmeilla. Kummallista.

      Koska Aleksia ei näkynyt, päätin omatoimisesti lähteä etsimään Savua, jonka löysinkin tarhasta ottamassa varsin lunkisti kahden muun ponin kanssa. Kolmikko nimittäin makoili läjässä keskellä tarhan isointa lätäkköä oikein tyytyväisen näköisinä. Savu oli ilmeisesti jo yrittänyt piehtaroida siinä, sillä sen toinen poski oli aivan mudassa. Onneksi sillä oli loimi, sillä en muuten olisi ikinä saanut sitä puhtaaksi ajoissa ennen iltapäivän tunteja. Nojauduin hetkeksi tarhan aitaa vasten ja hengitin ihanaa hevosten tuoksua.

      Yllättäen tallin ovi pamahti auki ja hengästynyt Aleksi vilkutti minulle.
      ”Sori, mie oon vähän myöhässä, mut täällä on nyt pieni katastrofi!”, huusi Aleksi. ”Tuu auttamaan!”
      Hämmentyneenä lähdin hölkkäämään kohti tallia ja päästessäni kynnykselle leukani loksahti auki. Tallikäytävällä vallitsi sekasorto – kuolaisia hevosten varusteita, kaatuneita kottikärryjä ja talikoita sekä tallituvan pöydältä löydetyt eväät ympäri ämpäri lattiaa ja jopa seiniä. En onnistunut paikantamaan kaaoksen aiheuttajaa ennen kuin kolme isoa koiraa juoksi hännät heiluen ulos varustehuoneesta ja niiden perässä vaaleahiuksinen nuori mies, joka yritti epätoivoisesti saada kiinni yhden koiran suussa roikkuvasta jalustinhihnasta. Koiran mielestä se oli älyttömän hauska hippaleikki.

      ”Ohto ota se nyt kiinni!”
      ”Ei se anna!”
      ”Yritä nyt edes!”
      ”Mä yritän koko ajan!”
      ”Tohelo, etkä yritä!”
      ”No yritä sitten itse!”
      ”Äärgh!”

      Epäonnistuneen hippaleikin pelasti nutturapäinen tyttö, joka onnistui vaivattomasti nappaamaan kaksi villiintynyttä koiraa suoraan syliinsä. Kolmas koira jäi haistelemaan käytävällä lojuvaa, oletettavasti koirien kaatamia kottikärryä ja Aleksi onnistui kuin onnistuikin saamaan viimeisen karkulaisen kiinni. Ohtoksi kutsuttu nuori mies jäi seisomaan keskelle käytävää vähän nolostunut ilme kasvoillaan. Aleksi naurahti Ohton hölmistyneelle ilmeelle ja kääntyi sitten koira kainalossaan minua päin.
      ”Tervetuloa Hallavaan.”

      En siinä ehtinyt kissaakaan sanoa, kun koko tilanne olikin jo ohitse. Koirien omistaja juoksi naapurista hädissään etsimään lemmikkejään ja ne palautettiin omaan kotiinsa turvallisesti. Minä, Ohto, Aleksi ja nutturapää pesimme hevosten varusteet koiran kuolasta, ja onneksemme mitään ei ollut mennyt rikki, ainakaan pahasti. Siivotessamme Aleksi esitteli minulle Savun varusteet ja kaksi muuta tallilaista esittelivät itsensä. Nutturapäinen tyttö, Alva on Hauskan hoitaja ja vaikutti hyvin suorapuheiselta. Nuori mies, Ohto taas kertoi olevansa tallityöntekijä ja ylpeä vaaleanpunaisen Hondan omistaja. Yllätyin, sillä auto näytti niin söpöltä, että oletin sen kuuluvan jollekin nuoremmista tallitytöistä, mutta ilmeisesti olin väärässä. Se oli sen näköinen, että Barbie olisi voinut ajaa sillä. Tai ehkä Ohto olikin oikean elämän Ken? Ohton persoonallisuus jotenkin oudolla tavalla sopi auton kanssa hyvin yhteen.

      Siivotessa aika lensi kuin siivillä ja minulla tulikin melkein jo kiire hakemaan Savua tarhasta sisälle, sillä päivän ensimmäinen ratsastustunti oli pian alkamassa. Tuodessani Savun talliin huomasin, että Savulla olikin tänään vain yksi jatkotasoinen tunti illemmalla, eli kiirehtimiseni oli aivan turhaa. Ruuna sai siis jäädä mutustelemaan heiniä karsinaansa ja pääsin rauhassa tutustumaan poniin ennen illan tuntia. Pitkän harjailun ja rapsuttelun ansiosta meistä tulikin heti kavereita. Tähän tosin saattoi vaikuttaa se, että autoin Ohtoa jakamaan tallin hevosille päiväheinät ja Savu muisti minut nyt hänen henkilökohtaisena kokkinaan.

      Tallilta pääsin lähtemään vasta iltamyöhään, mikä ei kyllä ollut minulle mikään ongelma, tietenkään. Raikas keväinen ilma täytti keuhkoni polkaistessani vauhtia polkupyörälläni ja tunsin vihdoin löytäneeni oman paikkani. Olipa ihanaa pitkästä aikaa päästä osaksi talliporukkaa, minulla olikin ollut ikävä sitä.

      • #50436 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Tätä oli mukava lukea ja kivaa kans lukea tarinaa jossa tapahtuu vähän jotain erilaista heti alusta alkaen.

      • #50438 Vastaa
        Nessa
        Osallistuja
        • Postauksia: 66
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tää oli tosi hyvä ja tasapainoinen tarina😍

      • #50445 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Vitsi mitä toimintaa! Tykkäsin miten tää toi vaihtelua siihen miten hahmot yleensä aloittaa hoitajauransa, mainiota. Kirjotat tosi sujuvasti ja tarinaa oli helppo seurata. Maisa persoona jäi ehkä vielä vähän kaiken toiminnan taakse piiloon, mutta varmasti päästään tutustumaan siihen vielä jatkossa paremmin 🙂 Saat 2hp ja 1sp

      • #50448 Vastaa
        Alva
        Valvoja
        • Postauksia: 106
        • Perus pullaponi

        Olipa kiva tarina! Kirjotat kauheen sujuvasti ja mukaansatempaavasti, eikä tässä ollu yhtään tylsää hetkeä. Onnistuit kans luomaan Alvasta just sellasen tyypin miksikä mä oon sen kuvitellu. 😀

      • #50452 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Tää oli kyllä tosi kiva ja mukaansa tempaava tarina! Oli tosi kiva lukea tätä, ja toi just kivaa vaihtelua, niinkuin moni jo sanoikin (:

      • #50455 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tää oli niin hauska tuon erilaisen alun vuoksi! Tää oli ihan paras 😀 ootan innolla seuraavia tarinoita!

    • #50494 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tässä olis voinut käydä tosi pahasti
      26.3.2020

      Tänään on se päivä, kun pääsen vihdoin ja viimein ratsastamaan Savulla ensimmäistä kertaa itsenäisesti. Olin jo etukäteen kysellyt Aleksilta ja Nadjalta Savun vapaapäivistä ja päätin varata tämän koko päivän ihan vain meille kahdelle. Kaiken lisäksi ulkonakin oli ihana ilma, sillä aurinko paistoi ja lämpötilatkin huitelivat siinä kymmenessä asteessa. Aivan täydellinen päivä maastolenkille näin kevään alkamisen kunniaksi. Ehkä uskallan lähteä jopa ilman satulaa, jos vain olen tarpeeksi rohkea.

      Päätän pitää tämän päivän ratsastuksen rentona, vaikka Tie Tähtiin -kilpailut lähestyivätkin. Vaikka meidän treenailumme voikin laskea yhden käden sormilla, liika paine ei kuitenkaan auttaisi meidän suoritustamme yhtään. Siksi ajattelen, että rento ja mukava hölkkä saisi meidät molemmat vähän rennommiksi ennen kisapäivää. Siispä lähdin ilomielin satulahuoneesta Savun suitset ja suojat sylissäni kohti harmaan vuonohevosen karsinaa, josta se napitti minua uteliailla silmillään. Varusteet jätin karsinan eteen vielä toistaiseksi ja nappasin käytävän harjapakista söpön vaaleanpunaisen harjan, jossa luki harakanvarvaskäsialalla ”sA-Vu”. Harjapakin sisällöstä päätellen ponilla on ilmeisesti kokonainen alkeistuntilaisten fanikerho, koska se on täynnä samanlaisia Savun nimellä koristeltuja vaaleanpunaisia harjoja ja kaviokoukkuja. Luikahdan Savun karsinaan ja se tervehtii minua puhaltamalla lämmintä ilmaa kämmenelleni.

      ”Heh, sun hiukset on saman väriset kuin toi harja”, kuuluu karsinan ulkopuolelta. Katson harjaa ja omia hiuksiani ja naurahdan, sillä ne todella ovat saman värisiä.
      ”Niinpäs on, en hoksannutkaan”, vastaan harjanvarteen nojaavalle pojalle, jonka nimeä en nyt kuollakseni muista millään. Roni? Roope? Ei mitään muistikuvaa. Olen myös salaa onnellinen siitä, että joku uskalsi tulla juttelemaan minulle, sillä en ole kerennyt ensimmäisen tallipäivän koirakaaoksen jälkeen hirveästi tutustumaan muihin tallilaisiin.
      ”Oot vissiin uus täällä?”, kysyy poika ja nyökättyäni hän jatkaa: ”mä oon muuten Ruska”. Kurkkaan karsinan kaltereideni välistä nähdäkseni paremmin, kuka siellä on. Hymyillen kerron olevani Maisa ja että olen juuri aloittanut Hallavassa Savun hoitajana. Mainitsen myös päivän suunnitelmistani Savun kanssa ja Ruska kuuntelee juttujani kiinnostuneena ja melkein jähmettyy paikalleen keskelle käytävää.

      Tallituvasta pöllähtää hieman (lue: todella) väsyneen oloinen punahiuksinen tyttö, joka huokaisee kovaan ääneen.
      ”Eikö ne alkeistuntilaiset vois jo oppia ratsastamaan niin mun ei tarvis uhrata aivosoluja niiden auttamiseen joka asiassa”, se valittaa, ehkä lähinnä Ruskalle tosin. Vilkaisen Ruskaa päin ja poika hymähtää.
      ”Mitä aivosoluja?”, naljailee Ruska leikkisästi ja punapään kasvot lehahtavat aivan hänen hiuksiensa värisiksi ja hän pudistaa päätään kädet puuskassa.
      ”Hah hah, tosi hauskaa”, sanoo tyttö ja väläyttää Ruskalle ilmiselvän tekohymyn. Sitten hän huomaa minut ja hiljenee hetkeksi.
      ”Oon muuten Ciara”, hän esittäytyy. ”Hoidan sitä tallin äkäistä punarautiasta tammaa, Valeraa. Olitko sä SE Maisa? Kuvittelin sut jotenkin eri näköisenä…” hän sanoo mietteliäänä.
      ”Aijaa, heh, joo oon SE Maisa”, vastaan hämilläni, eikä Ciara ehdi enää selittämään, mitä hän tarkoitti sanomallaan, sillä ratsastuksenopettaja Nadja huutaa tallin ovelta häntä auttamaan maneesiin ponien kanssa. Ruska kohauttaa harteitaan ihmeissään.

      ”Mulla alkaa estetunti tässä kohta ja mietin, et haluaisitko lähteä maastoon kävelemään alkukäyntejä mun ja Oskun kanssa?”, Ruska kysyy ja osoittaa karsinaa päin, jossa iso rautias ruuna nuokkuu. Vastaan tietenkin myöntävästi ja Ruska ilahtuu silminnähden. Hevosten varustamisessa ei kestä kauaa ja pian seisommekin molemmat uljaine ratsuinemme tallin pihassa.
      ”Ootko valmis?” Ruska kysyy säätäessään jalustinhihnaansa ja sitten lähdemme kävelemään kohti hiekkatietä.

      Voi, olinkin jo melkein unohtanut ihanan kavionkopseen äänen tietä vasten. Annan Savun köpötellä pitkin ohjin laiskasti Oskun vierellä, joka sekin vaikuttaa väsyneeltä. Osku tuskin arvosti, että sen päiväunet keskeytettiin. Juttelemme Ruskan kanssa tulevaisuuden suunnitelmistamme, lähestyvästä Tie Tähtiin -kilpailusta ja siihen liittyvästä estevalmennuksesta. Ruska kertoi estevalmennuksen pitävästä Alanasta ja kauhun täytteinen kertomus sai perhoset lentelemään minunkin mahassani. Keskustelu tuntuu aluksi kiusalliselta, sillä small talk on minulle jostain syystä vaikeaa. Onneksi se kuitenkin lähti rullaamaan nopeasti ja keskusteluaiheita tulvi joka suunnasta. Opin Ruskasta paljon: poika on juuri päässyt armeijasta ja on ilmeisesti hyvin innostunut esteratsastuksesta. Kävelemme tietä pitkin noin 300 metriä ennen kuin poikkeamme hiekkatieltä metsän siimekseen.

      Savun korvat kääntyvät välittömästi eteenpäin käännyttyämme maastopolulle Ruskan ja Oskun takana. Ruuna on nyt tarkkana kuin porkkana. Itse asiassa sen käynti muuttuu melkein liiankin kiireiseksi ja joudun pidättämään sitä, ettemme mene liian lähelle Oskun heiluvaa häntää.
      ”Häh, mennäänkö me Oskun kanssa vuonohevoselle liian hitaasti?” kysyy Ruska ratsultani ja Savu heiluttaa päätään ylös alas, aivan kuin nyökätäkseen vastaukseksi. Purskahdamme molemmat nauruun ja taputan Savun kaulaa hellästi. Hassu poni.

      Väistelemme märkiä tai upottavia kohtia ja Savu yrittää pari kertaa kiemurtelun lomassa maistaa kuusenhavuja. Kerran se jopa upottaa turpansa tiellä olevaan lätäkköön ja pärskähtää sitten tyytyväisenä maistettuaan maukasta kuravettä. Metsäpolun kiertämisen jälkeen Ruska kääntyy Oskun kanssa takaisin tallille, sillä hänen estetuntinsa on juuri alkamassa. Toivotan ratsukolle hyvää estetuntia ja lähden Savun kanssa vielä uudelle kierrokselle, sillä tällä kertaa ajattelin kiertää vielä vähän pidemmin.

      Olen aluksi huolissani siitä, mitä mieltä ruuna on yksinään maastoilusta, mutta ruuna todistaa huoleni turhiksi. Savu harppoo pitkin askelein innoissaan hiekkatien reunassa korvat hörössä ja hengitän syvään. Klink klonk klink klonk, sanovat Savun kaviot, kun pikkukivet lentelevät sen kenkiin ja kimpoilevat niistä taas takaisin maahan. Teen puolipidätteen ilmoittaakseni Savulle tulevasta avusta, puristan ponin kylkiä pohkeilla kevyesti ja se lähtee reippaasti raviin. Hölkkäämme niin pitkälle hiekkatietä, että tien pohja muuttuu liian pehmeäksi ja meidän on pakko siirtyä takaisin käyntiin. Savu pärskähtää tyytyväisenä ja annan sille selästä käsin porkkanan palan, jonka olin aiemmin napannut mukaan tallista.

      Olemme jo melkein tallipihassa, kun pahaa-aavistamaton poni saa yllättäen kunnon sätkyn, kun iso punainen bussi porhaltaa reilua ylinopeutta puiden takaa ja on ajaa meidän päällemme. Kaiken lisäksi bussikuski kehtaa meidät nähdessään vielä töötätä kovaan ääneen, aivan kuin ratsuni ei olisi vielä tarpeeksi traumatisoitunut kaahailevasta ajoneuvosta. Tavallisesti hyvin rauhallinen Savu hyppää takajaloilleen ja luiskahdan ponin selästä jaloilleni Savun viereen. Raukka jää steppaamaan paikalleen ja puhisee hermostuneena. Onneksi ehdin vielä näyttää bussikuskille keskisormea, ennen kuin se katoaa taas nurkan taakse. Tilanne onneksi päättyy yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin ja loppumatkan päätän taluttaa Savua.

      Tallipihassa Aleksi odottaa meitä kahvikuppi kädessään, aivan kauhusta kankeana ja kertoo nähneensä koko äskeisen tilanteen. Mies onnistui myös nappaamaan bussin rekisterikilvestä valokuvan ja raivosta kihisten ilmoittaa soittavansa bussifirmalle valittaakseen ammattitaidottomista ja liikenteen vaarantavista bussikuskeista. En edes osaa sanoa tilanteeseen mitään, sillä shokki on pysäyttänyt aivotoimintani, ehkä jopa pysyvästi. Alva, Emily ja Ciara hölkkäävät tallista meitä vastaan huolestuneen näköisinä ja kuullessaan tapahtuneesta Alva puristaa kätensä nyrkkiin tuhahtaen vihaisesti.

      ”Mistä tuollaisia ihmisiä oikein sikiää?”, huudahtaa Alva.
      ”Oliko se äijä ihan sokea vai miten se ei nähnyt niitä kylttejä, joissa oikein varoitetaan vastaantulevista hevosista?!” jatkavat Ciara ja Emily yhteen ääneen. Aleksi yrittää toimia järjen äänenä ja rauhoitella meitä kaikkia.
      ”Tässä olis voinut käydä tosi pahasti”, hän muistuttaa ja ohjaa minut Savun kanssa tallin pesupaikalle voidakseen tarkistaa, onko Savu tapahtuneen jälkeen varmasti ihan kunnossa. Naarmuitta selvisimme molemmat. Onneksemme ainoa vamma oli mustelma käsivarressani, kun luisuin alas vuonohevosen liukkaasta selästä. Aleksin tarkastuksen jälkeen vein Savun takaisin sen omaan karsinaan ja harjasin sen kokonaan läpi. Poni oli taas oma hassu itsensä ja jäi rauhallisena odottelemaan iltapäiväheiniään.

      ”Noh, mitä opit tästä?” kysyy Aleksi ja katsoo minua merkitsevästi. En ensin ymmärrä, mitä hän tarkoittaa, mutta sitten hoksaan.
      ”En enää lähde maastoon ilman satulaa ja varsinkaan yksin?”, vastaan nolostuneena. Ensimmäinen maastoreissu ja heti kaikki menee ihan pieleen. En uskalla lähteä maastoon enää ikinä! Aleksi katsoo minua huolehtivainen ilme kasvoillaan ja taputtaa harteitani lohduttavasti.
      ”Just niin.”

      • #50497 Vastaa
        Lily Wilson
        Valvoja
        • Postauksia: 168
        • Perus pullaponi

        Ihanaa kuvailua! Tosi kiinnostava tarina ja hyvä, että siinä piili tuo opetuskin lopussa. 😀 Maisa vaikuttaa rehdiltä tyypiltä!

      • #50499 Vastaa
        Alva
        Valvoja
        • Postauksia: 106
        • Perus pullaponi

        Sä kuvailet kaikkea kauheen hyvin ja näen ton bussille keskisormet pystyssä tilanteen niin hyvin. Mistä Lily jo mainitsikin Maisa vaikuttaa just tollaselta rehelliseltä tyypiltä!

      • #50505 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Onneksi ei käynyt mitään pahempaa! Opettavainen tarina kuitenkin!

      • #50509 Vastaa
        Ruska
        Osallistuja
        • Postauksia: 21
        • Maitovarsa

        Olipa ihanan lämmin tarina, ja paljon hahmoja pääsi mukaan! Tässä pääsi ihanasti sukeltamaan itsekin menoon mukaan. Kuvailit kaikkia hahmoja ihan superosuvasti, ei voi muuta kun kehua tästä 🙂

      • #50513 Vastaa
        Aurora Rosberg
        Osallistuja
        • Postauksia: 15
        • Maitovarsa

        Hurja D:! Onneksi ei käynyt hullummin. Tätä oli kiva lukea kaikkine yksityiskohtineen 😀

      • #50525 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Tää oli kiva ja eteenpäin kulkeva tarina, ja kuvailit tosi kivasti yksityiskohtia 🙂

      • #50533 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Sun tarinoista ei kyllä toimintaa puutu! Mainio tarina, erityisesti tykkäsin Ruskan kohtaamisesta ja pojan kanssa käydystä keskustelusta. Pidän tosi paljon sun tavasta kirjoittaa. Saat 1hp 2sp ja 1mp

    • #50591 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Kolmikaarista kiemurauraa
      28.3.2020

      Tänään sitä taas mentiin, nimittäin alkeistunnille avustajaksi. Tallikäytävä täytty pikkunaperoista innoissaan odottelemassa, että Nadja vihdoin laittais sen tuntilistan ilmoitustaululle. Sitten kun Nadja vihdoin avas toimiston oven lappu kädessään, kymmenkunta aivan liian kärsimättömiä naperoita piiritti sen silmän räpäyksellä ja Nadjan piti oikein kiemurrella lauman läpi ilmoitustaulun luokse.
      ”Pliis saanhan mä ratsastaa Tokolla? Pliis pliis!”
      ”Mä en kyllä halua mennä Lillillä!”
      ”En ratsasta ollenkaan, jos en saa Savua!”
      Tällasina hetkinä sitä melkein kiittää Luojaa siitä, ettei joudu pitämään alkeistuntilaisille ratsastustunteja. Tai mistäs sen tietää, ehkä se vois olla ihan antoisaa. Tai sitten ei.

      Mä ja pari muuta hoitajaa jäätiin hoitohevostemme karsinoiden eteen odottelemaan, et alkeistuntilaiset vaappuis ilmoitustaulun luota meidän luokse. Mua päin lähti kävelemään liian isolla turvaliivillä varustettu lettipäinen tyttö, joka esittäyty Hannaksi. Ilmeestä päätellen Hanna oli Savun ykkösfani eikä karsinaan päästyään malttanut millään lopettaa ruunan harjaamista. Ei sillä, että Savu olis valittanut palvelusta, se nautti rapsutuksista ja huomiosta täysin rinnoin. Lillin ratsastaja olikin taas Hannan vastakohta: tyttö mökötti karsinan edessä, koska olis paljon mielummin halunnut ratsukseen Milon. Ruska oli lupautunu auttamaan Lillin ratsastajaa tänään, koska sillä ei ole hoitajaa ja rehellisesti sanoen olin iloinen pojan läsnäolosta. Se oli tähän mennessä ainoa, jonka kanssa olin ehtiny juttelemaan enemmän. Ja siis. Olihan se myös ihan kivan näköinen. Ruska rapsutteli Lilliä ja tamma yritti rapsuttaa poikaa takaisin, mikä tavallaan näytti aika söpöltä. Siis Lilli näytti! Tai tavallaan vähän myös Ruska, ainakin silloin kun se yritti suostutella Roosaa, Lillin ratsastajaa kiukunpuuskaltaan edes harjaamaan ratsuaan.

      Havahduin yhtäkkiä siihen, että Hanna tökkää mua Savun harjalla ja hymyilee ensin mua ja sitten Ruskaa päin jotenkin kaikkitietävästi.
      ”Varo, ettei kuola ala valumaan”, tyttö sanoi virnistäen ja siirtyi takas Savun karsinaan harjailemaan sitä. Naurahdin äärimmäisen kiusaantuneena ja varmaan punaisempana kuin paloauto. Yritin unohtaa koko jutun ja päätin lähteä hakemaan satulaa ja suitsia varustehuoneesta, mut tietysti Ruskalla oli sama suunnitelma ja olin törmätä siihen matkalla. En tainnut muistaa edes pyytää anteeksi, mumisin vaan jotain epäselvästi. Ruska näytti ihan Nadjalta silloin, kun se katsoo mun kömpelöä ratsastusta Savulla. Sen jälkeenkin se hymyili mulle vähän sen näköisenä, että mulla olis aivotärähdys tai jotain. Ja niin mulla varmaan olikin, ainakin näistä oudoista päähänpistoista päätellen. Toivottavasti en nyt ihan säikäyttänyt sitä.

      Kentällä Nadja käskytti pikkunaperot alkukäyntien jälkeen ihan vaan ravailemaan uraa pitkin sen aikaa, että se ehtisi hakemaan aamukahvin tallituvasta, kun aamulla oli ollut niin kiire. Se taas tarkoitti sitä, että mulla oli aivan liikaa aikaa keskittyä kaikkeen muuhun, paitsi oleelliseen. Esimerkiksi Milon edessä ravaavaan Lilliin ja sen taluttajaan… Nyt Maisa kerää ittes, herranjestas. Mun pitäis keskittyä nyt paljon tärkeämpiin asioihin, kuten Tie Tähtiin -kisoihin ja viikonlopun estevalmennukseen, johon me ei Savun kanssa olla todellakaan valmistauduttu. Kuitenkin kaikki menee meillä ihan pieleen ja Aleksi potkii mut ulos tallilta. Ja mitä mun päässä edes pyöri, kun ilmoitin meidät Savun kanssa mediumiin? Toruin itseäni siitä, etten sitten yhtään helpommasta luokasta voinut aloittaa. Hmm, missäköhän luokassa Ruska kilpailikaan?

      ”Sitten Hanna ja Savu edellä koko rata leikkaa kirjaimesta M kirjaimeen E”, kuulutti kahvikupin kanssa kentän laidalle palannut Nadja. Nadjan huudahdus meinasi mennä multa aivan ohi, hyvä että edes ehdittiin lävistäjälle ajoissa. Miten mä oon tänään näin tohelo?
      ”Missäs pilvilinnoissa se Maisa elää?”, naurahti Nadja. Kysyisin itseltäni ihan saman kysymyksen.
      ”Stressaako tulevat kisat?” se jatkoi ja nolona kohautin vain hartioita.
      ”Ehkä vähän”, myönnän. En edes tiedä jännittääkö mua ne kisat vielä niin paljon. Kyllähän mua siis tavallaan jännittää, mutta en oo vielä jotenkin ees iskostanut mun päähän sitä, kuinka lähellä ne on jo. Ehkä mun olis syytä jännittää niitä enemmän. Jospa mä uskaltautuisin jopa johonkin valmennukseen vielä ennen kauhujen valmennusviikonloppua? Parempi olisi.

      Ja sit se jännitys iski. Aloin miettimään kaikkea, mitä kisoissa vois mennä pieleen ja kaikki tuntui hajoavan kerralla. No nythän mä sitten vasta elinkin ihan omissa maailmoissani, oli pakko ihan ravistella pää tyhjäksi ajatuksista, että pystyin keskittymään Nadjan ohjeisiin kentän laidalta. Mun maha oli ihan täynnä perhosia silloinkin, kun keskityin täysillä tunnin tehtävään ja Hannan auttamiseen. Kuitenkin Savu kieltää esteellä tai pukittaa, ja mä tipun ja kuolen ja… Yritin kyllä parhaani mukaan olla tarkkana, mut ajatukset meinasi silti lähteä sivuraiteille. Lisäksi se, mistä ne perhoset oli sinne mahaan ilmestyneet, oli kans ihan toinen juttu… Mut siitä ei puhuta. Tai ajatella. Ehkä mun mielikuvitus vaan laukkaa eikä mitään perhosia oikeasti ole missään. Kaikki hyvin, eiks niin?

      Lopputunnista keskittyminen pysyi oleellisessa, sillä Nadja pisti meidät avustajat ihan kunnolla töihin tunnilla. Ravattiin nimittäin melkein puoli tuntia putkeen ja kaikki läähätti niin kuin bordercolliet konsanaan. Niin, kaikki paitsi Ruska, joka tais olla armeijan jälkeen aika hyvässä kunnossa. Siltä se näytti ainakin. Äh, missä mä meninkään. Niin siis, jotenkin säikähdin sitä, kuinka huono kunto mulla onkaan. Eikä mikään ihme, olihan mulla tässä välissä aika pitkä ratsastustaukokin. Alkeistunnilla auttaminen ainakin kohottaa kuntoa. Mun omasta alkeiskurssista on jo yli vuosikymmen (hui, olenko mä jo niin vanha?) mut tuntuu, et muistan sen silti kuin eilisen. Taluttaessa tuli ihan nostalginen olo, kun tunnilla harjoiteltiin kolmikaarista kiemurauraa. Kolmikaarinen kiemuraura ei meinannut oikein onnistua osalla rohkeimmista ratsastajista, jotka menivät ilman taluttajia ja sehän se vasta olikin nostalgista. Mistä vetoa, että mun ja Savun meno näyttää Alanan valmennuksessa sitten ihan samalta. Oi voi.

      Alanan valmennuskin stressas mua. Entä jos Alana päättää, et me ei olla Savun kans tarpeeks hyviä ja pakottaa meidät peruuttamaan koko kisajutun. Apua, entä jos Alana päättää meidät nähdessään et oon vaan yksinkertaisesti liian huono hoitamaan Savua ja hajotan sen? Mun verenpaine hyppäsi kattoon, kun edes ajattelin koko asiaa. Mun on pakko valmistautua tähän henkisesti, en muuten ehkä kestä tätä stressiä. Onko liian myöhäistä perua kaikki, lähteä Hallavasta ikuisiksi ajoiksi ja jäädä peiton alle makaamaan? Jospa nyt vaan keräisin ajatukseni ja keskittyisin, näin vaihteen vuoksi. En voinu olla miettimättä sitä, et muut tallilaiset ajattelisi meistä samalla tavalla. Eihän Ruska ajattele niin? Ja taas mun mielikuvitus lähti laukkaamaan. Mulla on paha tapa ajatella asioita liian pitkälle ja käydä mielessä läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot, hyvät ja huonot. Overthinking much?

      Enpä ehtinyt sitten murehtia asiaa sen enempää, sillä seuraavaksi Nadja pyysi ratsukoita kentän keskelle kaartoon. Ehkä ihan hyvä, ettei tää mun outo yliajattelun kierre päässyt enää jatkumaan. Varmaan näytin koko tunnin tosi mietteliäältä, mut ehkä sen vois laittaa kans väsymyksen piikkiin. Kentältä lähtiessä Ruska vielä käänty mua päin hymyillen ja vakuuttelin itselleni, et mun yhtäkkiä taivaisiin hypännyt syke johtui vaan äskeisestä urheilusta.

      • #50592 Vastaa
        Ruska
        Osallistuja
        • Postauksia: 21
        • Maitovarsa

        LOISTAVAA 😀 Sulla on kyllä ihan supermukaansatempaava kirjoitustyyli, ja tässä tarinassa oli kokonaisuudessaan tosi mukava koheesio ja idea säilyi alusta loppuun. Oikea ilo lukea!!

        Krhm pitäiskö sitä sitten vihdoin itekin vääntää vähän tekstiä pihalle että tulis selviteltyä juttuja 😀

      • #50593 Vastaa
        Maisa
        Osallistuja
        • Postauksia: 64
        • Koulutuksen tarpeessa

        Kiitos paljon!! Ja hei tottakai, musta tuntuu et Maisa ainakin arvostais :DD

      • #50607 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Siis aivan mahtava tarina. Puhekielisyys toimi erittäin hyvin ja tuntui ihan kun ois ollut oikeasti Maisan pään sisällä. Mahtavaa vaihtelua tavanomaiseen. Ihana kanssa miten kaikki on niin ihastuneita Ruskaan 😀 saat 2hp ja 1sp

        (Nauran täällä kun autocorrect tekee Maisasta Maksan ja Ruskasta Tuskan)

      • #50610 Vastaa
        Maisa
        Osallistuja
        • Postauksia: 64
        • Koulutuksen tarpeessa

        Kiitos!! Ruskalle pitää selkeesti perustaa nyt joku fan club 😀

    • #50659 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tie Tähtiin -estevalmennus
      29.3.2020

      Meille Hallavaan saapu tänään taitava Alana Gwyln pitämään estevalmennusta, enkä vois olla enemmän kauhuissani. Oon vähän kuullut siitä juttuja tallilla, et se nipottaa ja vouhottaa joka pikkujutusta eikä sille kelpaa mikään. Tarinoiden mukaan Alanan valmennukset saattaa jättää pysyvät arvet syvälle sieluun, eikä niistä hevillä pääsekään sit eroon. Silti päätin, et mun kannattaa mennä sinne valmennukseen ihan avoimin mielin ja keskittyy vaan yrittämään parhaani.

      Musta tuntuu et oon jo unohtanut puolet siitä estevalmennuksesta, vaikka se oli ihan äsken. Alva ja Emily oli ottamassa vierailijoita vastaan ja kasaamassa esteitä kentällä, mut mä olin vähän myöhässä. Mun piti ihan kiirehtiä alkuverkkaan, sillä jumituin talliin etsimään Savun estesuojia, jotka oli mystisesti kadonneet. Meidän alkuverryttely meni siihen, et Savu ei meinannut millään suostua kävelemään yhden kentän laidalle jätetyn katkenneen puomin ohitse. Savu ei yleensä säiky, mut nyt se varmaan aisti mun kauhun ja luuli, et siellä on lohikäärme, joka syö päivälliseks pieniä harmaita poneja. Vaikka annoin sen haistella sitä ihan rauhassa, sen ohittamisesta ei tullut yhtään helpompaa. Ruuna puhisi ja katto sitä päin järkyttyneenä. Sit mä päätin et mun on pakko rauhottua. Ei tää valmennus nyt mikään kauhea rääkki sentään voi olla?

      Ja sit legendaarinen Alana Gwyln saapui paikalle, tietenkin merkkivaatteet päällä. Kuinkahan paljon toi sen termarikin on maksanut? Alana sulkee kentän portin ja esittelee ittensä ylipirteästi ja melkein jo mietin, et ulkonäkö se vaan hämää. Niin luulin siihen asti, kunnes se katsoi mua ja Savua päin, laski vähän aurinkolasejaan nähdäkseen meidät paremmin ja sit huokaisten ihmetteli ääneen, et oon tosissani tullut tänne esteitä hyppäämään vuonohevosella. Mikä Savussa oli muka vialla? Mun takana Hauskalla ratsastava Alva katsoi mua ja Savua jopa vähän säälivästi ja sit ratsasti lähemmäs, et mä kuulisin sen paremmin.
      ”Älä Alanasta välitä, se on aina tollanen”, se lohdutti. Alva oli tosi mukava, mut mulla jäi silti vähän paha maku suuhun.

      Sit Alana antoi meille tehtäväksi alkuun hypätä pitkällä sivulla olevia keltasia pystyjä. Savukin huomas et mua jännitti, koska sen käynti muuttu heti jotenkin töksähteleväks ja pää nousi ylös. En oo ikinä ennen hypännyt sillä ja mun sydän alkoi hakkaamaan ihan kauheaa vauhtia, ja kauheaa vauhtia me mentiin myös Savun kanssa. Mulla ei ollut aluksi mitään kontrollia eikä poni edes reagoinut mun pidättäviin apuihin. Se vaan liihotteli menemään ja meinasi sukeltaa heti ensimmäisen esteen sekaan, mut onnistui pelastamaan meidät viime hetkellä.
      ”Hei, miksi sä olet niin tense? Relax, honey!” Alana pudisteli päätään ja käski meidät voltille.
      ”Pidätä sitä istunnalla, älä vedä niin paljon ohjista tai se menee vielä lujempaa!” ohjeisti Alana ja kun se ei heti toiminut, käski se mua pidättämään sitä mielummin ajatuksella pidätä-hellitä. Mä tein työtä käskettyä ja kuin taikaiskusta, Savu rauhoittui.
      ”Try again, mut paljon hiiitaaaammiiiin!”

      Tällä kertaa me lähestyttiin keltaisia pystyjä rauhallisella, mut eteenpäinpyrkivällä laukalla ja Savu hyppäsi molemmat pystyt niin sulavasti, että mä melkein säikähdin. Ensimmäiselle esteelle me mentiin aavistuksen vinosti ja kiirehtien, mut sain just ja just koottua Savua niin, että esteiden väliin jäi neljä laukka-askelta, niin kuin pitikin. Mitä ihmettä, osaanko mä muka ratsastaa?
      ”Just fine, mut next time suorempi lähestyminen ja remember, sulla ei oo mikään kiire myötäämään esteelle – käsien ei tarvi yltää ponin korviin asti. Kallista ylävartaloas lantiosta eteen, hartiat alhaalle ja taakse. Got it?”

      Seuraavassa tehtävässä me mentiin kahdeksikkoa, johon estekorkeutta nostettiin kymmenellä sentillä. Nostin laukan keskihalkaisijalta ja yritin parhaani mukaan pitää Savua suorassa, mutta se lähti puskemaan lapa edellä eikä tehtävästä meinannut tulla yhtään mitään.
      ”Stop, stop! You’re all crooked ̶ siis ihan vino! Savu ei voi mennä suoraan, jos sä nojailet siellä joka ilmansuuntaan.” Alana laittoi meidät toistamaan tehtävän ja käski keskittyä tällä kertaa istuntaan vähän tarkemmin. Vähän nolotti, kun en tajunnut kuinka vinosti istuin, ennen kuin Alana mainitsi siitä.
      ”Nosta laukka, mutta nyt otat Savun paremmin ulko-ohjan tuelle ja tuot omaa painoa ulos, niin Savu pääsee korjaamaan omaa tasapainoaan helpommin.”

      Eihän se vieläkään ihan täydellisen suorasti kulkenut, mutta saatiin tehtävä ihan kelvollisesti kuitenkin suoritettua. Sitten vaihdettiin suuntaa ja tehtiin sama juttu oikealle. Mulla oli jotenkin huono fiilis suunnan vaihdosta jo ennen laukan nostamista. Mietin vaan, kuinka olis niin mun tapaista kuolla nyt johonkin niinkin tyhmään asiaan kuin yhden pystyn hyppäämiseen. Mun epäilykset muuten osui melkein oikeaan, sillä meidän matka tyssäsi heti ensimmäiselle esteelle. Savu päätti tehdä yllätyssivuloikan esteen ohi niin, että kaadoin kaikki tolpat ja puomit maahan. En ees tajunnut ensin, mille kaikki nauroi, ennen kuin tajusin, et Savun suitsetkin jäi mun käteen. Siis oikeasti. Mun käteen. Kaiken lisäksi ruuna jäi mun viereen tuijottamaan mua kauhean viattoman näköisenä, ihan kuin se ei olis just heittänyt mua selästään. Tilanne oli niin outo, et tuntui kun olisin katsellut itseäni ylhäältä päin ja siksi mulla kestikin hetki päästä kentän hiekasta ylös.

      ”This is what happens when you don’t focus”, totesi Alana omahyväisenä tuijottaen juuri lakattuja kynsiään.
      “I’m so done with this.”
      Tietenkin mun piti valita tää päivä pudota Savulta ja vielä näin tyylikkäästi, oikein yleisön edessä. Laitoin Savulle nolona suitset takaisin päähän ja Alana lähestyi mua jakkaran sekä paksun esteraipan kanssa.
      ”Go on, takaisin satulaan”, se hoputti mua ja mä nousin Savun selkään hyvin tärähtäneenä. Otin vastaan Alanan tarjoaman esteraipan ja Savu tais jotenkin ymmärtää, et nyt ei sovi enää pelleillä, koska toisella yrityksellä se näytti jo melkein esteponilta. Ja kyllähän Savu osaa hypätä hyvin, se vaan taitaa vaatia tarpeeksi jämäkän ratsastajan, mitä mä en kyllä ole. Mun pitäis nyt vaan ryhdistäytyä ja kertoa Savulle selvästi, kuka se pomo täällä oikein on.

      Alana käskytti pari kentän laidalla notkuvaa nuorta auttamaan esteiden kasaamisessa ja laittoi meille lyhyille sivuille ruotsalaiset okserit. Se varoitti, et hevoset kuulemma saattaa tehdä vähän isompia hyppyjä niille, koska ne voi näyttää isoilta ja pelottavilta. Täydellinen tehtävä meille – ratsukolle, joka ei tänään meinannut millään päästä katkenneen puomin ohi. Jostain syystä Savu kuitenkin tuntui varmemmalta nyt ja uskalsin lähteä lähestymään esteitä. Kokosin ruunaa vähän liiankin paljon ja Alana maiskutteli kentän laidalla Savun joka askeleella merkiksi siitä, että nyt pitäis liikkua vähän reippaammin. Ilmeisesti putoaminen sai mut vihdoin tulemaan järkiin ja osasin ohjata Savun pehmeästi ja suoraan okserin keskelle. Savu otti ehkä vähän tavallista isomman hypyn, mutta ei niin, että olisin horjahtanut. Alana oli niin yllättynyt meidän onnistumisesta, ettei osannut sanoa siihen yhtään mitään. Se vaan jäi tuijottamaan meitä suu auki. Oletti varmaan, että mä loikkaan taas okserin sekaan. Enkä syytä sitä, sillä mäkin oletin ihan samaa.

      Savu tuntui vihdoin ihan hyvältä ja homma alkoi rullaamaan, mistä mä olin tosi innoissani. Toisessa tehtävässä oli neljä kavalettia, mitkä meidän on tarkoitus hypätä mahdollisimman keskeltä. Aluksi me kokeiltiin tehtävää apupuomien kanssa ja se suju ku vettä vaan, ei mitään hätää. Sit mentiinkin ilman apupuomeja ja hyvä, että päästiin edes ensimmäisestä kavaletista yli ilman kauheaa kiemurtelua. Lisäksi ravilähestyminen oli meille ongelma, koska Savu olis halunnut vaan päästellä menemään sen kummemmin miettimättä. Välissä se heitti jopa pari kiukkupukkia, kun ruunaa ärsytti hirmuisesti liian hidas tahti.
      ”Huomaatko, kuinka epäröivästi se nostaa laukan tässä? Valmistele laukannosto huolellisemmin, yes, yes, puolipidäte, asetus, pohje!”
      Alanan neuvoista huolimatta kavalettien lähestyminen meni ihan plörinäksi. Savu oli liian kiireinen ja lähtee hyppyyn aivan liian aikaisin.
      ”Ratsasta suoraan towards kavaletteja ja valitse edestäpäin joku kiintopiste. Jos yrität vaikuttaa sen hyppyyn, alat katsoa alas ja sun istunta muuttuu etupainoiseksi. Balance-, siis tasapaino heikkenee ja tuntuma pienenee, eli chin up. Try again!”

      Kappas, sehän menikin jo paljon paremmin! Ei vieläkään mikään huippusuoritus, mutta suoritus kuitenkin. Jopa meille vaikea ravilähestyminen meni nappiin ja Savu pysy mun hallinnassa. Kun perusasiat oli hallinnassa, ei laukkalähestymisetkään enää tuntuneet missään. Ei me edelleenkään menty täydellisesti, mut herranjestas mikä edistys tässä oli ensimmäiseen yritykseen! Olin hurjan ylpeä Savusta. Tässä oli selkeästi paljon parantamisen varaa, mut ensimmäiseksi ALANAN estevalmennukseksi tää ei ollut mikään häävi suoritus. Lopputunnista me saatiin vielä kokeilla mennä pieni rata, mut mä jouduin valitettavasti lopettamaan siihen, koska Savu jatkais vielä seuraavassa valmennuksessa Seelan kanssa. Aika kauhistuttava ajatus mennä sinne kisoihin ilman, että ollaan ikinä harjoiteltu hypätä mitään ratana, mut kai tässä ehtis vielä varaileen estetunteja…

      Loppuverryttelyjen aikana Alana vielä kiersi antamaan meille kaikille palautetta ja mua alkoi melkein pyörryttää, kun näin sen kävelevän meitä kohti.
      ”Kaiken kaikkiaan ihan okei tunti, ilmeisesti ette ole vielä treenanneet paljon yhdessä, joten tavallaan ymmärrän teidän lähtökohdan. Silti sun olis pitänyt paljon jämäkämpi straight from the beginning eikä jäädä satulaan and daydream, koska tänne on tultu treenaamaan seriously. Olit pullaponin selässä tai et, ratsastamiseen pitää keskittyä aina täysillä.”
      Sitten se taputti Savua kaulalle ja siirtyi kentän keskelle niin, et me kaikki kuullaan mitä sillä on vielä sanottavana.
      ”Alright this is it for now, onnea ja menestystä kaikille kilpailuihin!”

    • #50943 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Mammuttivuoniksia ja grillimakkaraa (kisat)
      5.4.2020

      Tik, tok, tik, tok sanoi mun yöpöydällä oleva herätyskello, jonka mukaan kello oli nyt kolme aamuyöllä. Makasin sängyllä kyljelläni ja tarkkailin ikkunasta meidän takapihalla loikkivaa jänistä ja mietin kaikkia mahdollisia tapoja, miten voisin vielä peruuttaa Tie Tähtiin -kisoihin osallistumisen. Mun vatsaa väänsi pelkästä ajatuksesta. Aamulla mun päätä jomotti ja koko keho tuntui jäykältä, eikä mikään ihme, sillä sain nukuttua vaivaiset neljä tuntia. En meinannut millään saada unta, kun jännitin päivän kisoja niin paljon. Savu on kyllä ihan super esteillä, mut mun taidot on ihan ruostuneet.

      ”Maisa, täällähän sä oot! Ala mennä jo sinne grillaamaan makkaroita, eka luokka alkaa ihan just!” huusi Rhea avatessani tallin oven jumppakassi olalla. Siis apua, grillaamaan? Makkaroita? Matkalla heittämään jumppakassia tallitupaan pysähdyin lukemaan ilmoitustaulun talkoolistaa, johon mut oli merkitty kolmen ekan luokan ajaksi grillaamaan. Tässä tuli ihan kiire…

      Mun onneksi en ehtinyt stressaamaan omasta kisasuorituksestani, koska mun grillaamat makkarat oli meidän kanttiinin kuuminta tavaraa (kirjaimellisesti). Jännitystä lievensi myös kanttiinia pitävä Lily ja yhtäkkiä, ennen kuin edes huomasin, piti mun jo lähteä laittamaan Savua valmiiksi. Onneksi Seela oli kerennyt harjailemaan ruunan läpi niin, et mulle jäi vain varustaminen.

      Viimeistään kentän portilla mun sisuskalut olivat tehneet maailmanympärysmatkan jo ainakin viidesti ja musta tuntui, et oksentaisin. Seela oli avaamassa kentän porttia ja tais huomata, et harkitsin vakavasti kisapaikalta pakenemista.
      ”Hei, ota rauhassa, hyvin se menee!” lohdutti Seela ja taputti (ehkä vähän liiankin) rauhallista Savua, jonka silmät oli puoliksi kiinni. Mua kadutti, et en ollut vielä ehtinyt tutustumaan Seelaan niin paljon, vaikka me kisattiin samalla ponilla. Meidän pitää luokkien jälkeen ainakin ottaa yhteiskuva Savun kanssa, joka taisi myös tykätä Seelasta, sillä se alkoi nuokkua sen olkapäällä.
      ”Menkää sit lujaa!” huudahti Miska lippu kädessään. Vihdoin me päästiin radalle, mut Savua ei olis voinut kisajutut vähempää kiinnostaa. Hoputtelin ruunaa aikani, mut silti se vain löntysteli ja samassa luokassa kisaava tyttö ehti jo nauraa kaverinsa kanssa sille, mikä mammuttivuonis heillä oli vastassa.

      Kaksikon hymy kuitenkin hyytyi nopeasti. Kun saatiin lähtömerkki, Savu heräsi päiväuniltaan ja taisi silloin vasta nähdä kentällä olevat esteet ensimmäistä kertaa. Se taisi tajuta, että nyt ollaan tositilanteessa. Ruuna oikein AMPAISI laukalle antaessani laukkapohkeet ja niin me lähestyttiinkin jo ensimmäistä estettä. Eka pysty puhdas, toka lankkueste puhdas, kolmas okseri puhdas… ja näin me jatkettiin koko radan ajan, kunnes päästiin trippelin kohdalle. Savu selkeästi vähän epäröi sen ylittämistä, mutta mä päätin, että nyt mennään eikä meinata ja niin me mentiinkin, puhtaasti. Koska saatiin puhdas rata, jatkettiin vielä uusintaradalle, joka sekin meni – kuin ihmeen kaupalla – puhtaasti. Poistuessamme radalta Seela ja Miska vielä onnitteli meitä enkä osannut edes vastata mitään, kun olin niin hämmästynyt.

      Mä kyllä tiesin, että saatiin puhdas rata, mutta ilmeisesti saatiin myös aika nopea aika, sillä meitä pian pyydettiinkin palkintojenjakoon. Me Savun kanssa kunniakierroksella laukkaamassa heti ensimmäisissä kisoissa oli jotain, mitä en todellakaan olettanut tapahtuvan. Voisin pakahtua onnesta, en edes käsitä tätä! Mun piti ihan nipistää itseäni, kun näin valkoisen ruusukkeen Savun suitsissa liehumassa tuulen mukana meidän laukatessa ympäri kenttää. Savukin taisi olla aika innoissaan, sillä se heitti pari ilopukkia. Munkin teki mieli pukitella ilosta, kun kentän laidalla kello kädessä seisova Ruska vilkutti meille hymyillen. Vaikka me ei tänään voitettukaan meidän luokkaa, niin musta tuntui silti ihan voittajalta.

      • #50944 Vastaa
        Alva
        Valvoja
        • Postauksia: 106
        • Perus pullaponi

        Olipa kivan hyväntuulinen tarina! Sulla on tosi mukava kirjotustyyli, jota on helppo lukea.

      • #50988 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Hymyilytti kun luin tätä. Upea onnistumisen tunne oikein Pursuit tuosta lopputarinasta! Saat 2kp 1sp ja 1ep

    • #51046 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tallivaatteet on mun arkivaatteet
      8.4.2020

      Tykkäsin käydä Hallavassa keskiviikkoisin, koska silloin mun kahvilan työvuoro päättyi jo kahdeltatoista ja pääsin lähtemään normaalia aikaisemmin tallille. Tänäänkin lähdin pyöräilemään Hallavaa päin heti, kun mun työvuoro päättyi. Yleensä tuntien aikaan tallilla oli kauhea hälinä, mutta aamupäivästä siellä sai olla ihan rauhassa, mistä tykkäsin. Tähän aikaan päivästä tallilla yleensä notkui Aleksi ja Nadja tekemässä tuntisuunnitelmia ja huolehtimassa tallin asioista sekä tallityöntekijä Ohto siivoamassa karsinoita tai lakaisemassa käytäviä. Oletin myös, että Inka on tallilla, koska sovittiin mulle täksi päiväksi yksityistunti Savulla. Olisin halunnut mennä esteitä, mutta Inka ehdotti kouluvalmennusta tällä kertaa, koska sileän ratsastus on meillä vielä vähän hakusessa. Se sanoo, ettei esteitä voi hypätä ennen kuin sileän ratsastus sujuu. Ja Inka on kyllä ihan oikeassa.

      Yllätyksekseni tallilla oli jo muutama tallilainen täydessä työn touhussa. Alva oli harjailemassa hoitohevostaan Hauskaa, Emily putsaamassa Mollyn varusteita ja Ciara juuri lähtemässä kävelylle koiriensa ja aina yhtä happaman näköisen Valeran kanssa. Myös Lily tervehti mua yksäreiden puolelta Orionin karsinasta. Moikkasin heitä ja lähdin viemään tallikassiani tallitupaan. Mun mieliala parani heti, kun pääsin vaihtamaan kahvilan työvaatteet tallivaatteisiin. Olikohan jotenkin outoa, että mulla oli parempi olla likaisissa ja haisevissa tallivaatteissa kuin työ- tai arkivaatteissa? Mä varmaan tarvitsisin apua joltain sellaiselta, jonka vaatteet on aina viimeisen päälle, jopa tallilla. Sitä ajatellessa mä katsahdin ikkunasta ulos hiekkatietä pitkin kävelevään Ciaraan. Eipä mulla kyllä olisi varaa noin hienoihin merkkivaatteisiin. Toisaalta Hallavasta oli tullut niin iso osa mun elämää, että tallivaatteet oli mun arkivaatteet.

      ”Aloitetaanko tasalta?”, kysyi tallituvan oveen nojaava Inka laittaen samalla pitkiä vaaleita hiuksiaan kiinni takanaan utelias koiransa Nova, joka parhaillaan haisteli jonkun hevosen käytävälle jättämää lantakasaa. Viikkasin työvaatteet siististi tallikassiini ja laitoin sen omaan lokerooni.
      ”Tasalta sopii hyvin”, vastasin Inkalle hymyillen. Mulla oli siis puoli tuntia aikaa hakea Savu sisälle ja varustaa se. Helppo juttu.

      Harmaa vuonohevosruuna torkkui tyytyväisenä kevätauringossa ponikaverinsa Pilkun kanssa kyljet vastakkain. Kaksikon tarhakaveri, eestinhevostamma Virma otti keväästä kaiken ilon irti ja päätti piehtaroida tarhan mutaisimmassa lätäkössä. Sitten se nousi sieltä ylös, ravisteli itseään ja lähti ravaamaan mua kohti pitkin askelin ja häntä korkealla.
      ”Jollain taitaa olla kevättä rinnassa”, sanoin naurahtaen ja rapsutin Virmaa, joka yritti ahmaista Savulle (lahjomiseen) varaamani porkkanapalan mun kädestä. Luikahdin aidan alitse Savun riimu- ja riimunnaru kädessäni hakemaan omaa hoidokkiani. Virma mulkaisi mua, kun tajusi porkkanan olevan sittenkin matkalla parempiin suihin.

      Savu oli karsinassa vähän sählä, joten päätin sitoa sen kiinni karsinan kalteriin. Se taisi tietää pääsevänsä kohta ulos liikkumaan. Harjatessa ruuna oli lähellä talloa mun varpaat pariin otteeseen, mutta onnistuin väistämään sen kaviota viime hetkellä. Alanan valmennuksesta jäi ihan tarpeeksi mustelmia, joten ei kiitos, en kaivannut tähän enää murtuneita varpaita.
      ”Ai moi, onks teillä tänään Inkan valmennus?”, kuului Soran ääni.
      ”Jep, tällä kertaa kouluvalmennus”, vastasin kiristäessäni Savun satulavyötä. ”Oli muuten mukava käydä hyppäämässä sun ja Vaakun kanssa.”
      ”Niin oli, ehkä voidaan joskus treenata taas yhdessä”, ehdotti Sora hymyillen ja lähti sitten satulahuoneeseen hakemaan Vaakun varusteita.

      Tunnin aiheena oli asettaminen, taivutukset ja pohkeenväistö. Ensiksi teimme Savun kanssa taivutuksia pitkällä sivulla, koska silloin en tule kääntäneeksi sen päätä liikaa.
      ”Pieni johtava ohjasote sisäohjalla, ulko-ohjalla ylläpidä tuntuma”, neuvoi Inka. Tehtävä vaihtui kolmikaariseen kiemurauraan ja mä sainkin ihan tosissani tehdä töitä, että Savu pysyisi pohkeella. Sitten me siirryttiin tekemään sulkutaivutuksia ravissa, mistä ei sitten meinannut tulla yhtään mitään, sillä Savu joko löntysti mahdollisimman hitaasti tai kaahotti alta pois. Oli jotenkin kauhean vaikeaa saada Savu ensinnäkin edes taipumaan mun sisäpohkeen ympärille.
      ”Tarvitko raippaa Maisa?”, kysyi Inka ja ojensi meille pitkän kouluraipan. Savu mulkaisi sitä, mut alkoi onneksi sitten herkistyttyään kuuntelemaan mun apuja paremmin.

      Parin toiston jälkeen siirryttiin tekemään pohkeenväistöjä harjoitusravissa. Savun ravi ei onneksi ollut mitenkään erityisen pomppuisa, niin sain tasapainoteltua siellä suhteellisen helposti. Aluksi meillä oli ongelmana se, että Savu juoksi apujen läpi tai lähti valumaan lapa edellä kuitenkaan astumatta ristiin. Mun istunta teki pohkeenväistöstä vaikeaa, koska mulla oli Inkan sanojen mukaisesti ”käsijarru päällä”. Sitä lähdettiin sitten korjaamaan pehmeämmällä kädellä ja istumalla keskellä satulaa. Lopputunnista pohkeenväistöt alkoivat sujua ja Savu tuntuikin jo hurjan paljon paremmalta. Varsinkin viimeinen laukkapätkä, kun onnistuin Savun kanssa sulkutaivutuksissa, jäi mieleeni.

      Tunnin jälkeen vein Savun takaisin talliin ja hoidettuani laitoin sille loimen, koska sillä tuli treenistä kunnon hiki. Inka taisi olla lopulta ihan tyytyväinen meidän suorituksiin, mutta meillä oli Savun kanssa selvästi vielä paljon harjoiteltavana. Musta vihdoin alkoi tuntua, että meidän yhteistyöstä oli tullut sujuvampaa ja alettiin jo ymmärtää toisiamme Savun kanssa. Tästä on sitten taas hyvä jatkaa Inkan tulevassa estevalmennuksessa ja TT-kilpailuissa.

      • #51076 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Mukava treenitarina, jonka kohokohta oli mun mielestä toi alun vaatemietiskely 😀 Saat 1hp 1sp ja 2kp

    • #51155 Vastaa
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1434
      • Lauman johtaja

      Maisa, Seela ja Savu Tie Tähtiin ensimmäisissä osakilpailuissa

    • #51189 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Perinteitä kunnioittaen (Inkan Tie Tähtiin -estevalmennus)
      10.4.2020

      Tänään ei kyllä puomien kolinalta vältytty. Nämä oli mun ja Savun surkeimmat estetreenit ikinä, ei sillä että niitä olisi edes ehtinyt kertyä vielä. Esimerkiksi ensimmäisen tehtävän jumppasarjat oli meillä lähinnä epäonnistumisten sarja, puhumattakaan mistään laukanvaihdoista esteen päällä tai diagonaalin esteistä. Mun keskittymiskyky oli aivan hakotiellä ja Inkakin huomasi sen.

      Tässä ei ollut nyt kyse siitä, etteikö Savu olisi ollut tänään hyvä: tarhassakin mua oli vastassa ruuna, joka oli valmiina lähtemään töihin. Mutta silti jostain syystä mun aivosolut eivät millään olisi halunneet tehdä yhteistyötä toistensa kanssa. Yritin kyllä parhaani mukaan, mutta aiemmat tallin kaameat tapahtumat olivat jääneet mun mieleen kummittelemaan. Sabotoijat olivat iskeneet jälleen, tällä kertaa vapaina tallipihassa juoksevien hevosten muodossa. Aiemmin luultavasti samat tyypit olivat käyneet tekemässä tuhoja muun muassa Sashan uuden satulahuovan hihnoihin sekä Orionin satulavyöhön, minkä seurauksena Lilyn tallipäivä muuttuikin sairaalareissuksi. Tähänkin valmennukseen Savua varustaessani oli aivan pakko tarkistaa kaikkien varusteiden kunto perin pohjin. Jopa Nessan voittama namiämpäri oli varastettu! Mitähän täältä seuraavaksi katoaa…

      Eilen meidän oli ihan pakko kokoontua tallitupaan porukalla miettimään, että mitä meidän pitäisi tehdä. Me kaikki istuttiin siellä aluksi jotenkin kauhean hiljaisina ja vakavina. Sitten joku avasi suunsa ja tunnelma muuttui täysin. Alva ehdotti, että lukitaan kaikki ovet ja ikkunat, Nessa intoili Aleksin asentamista valvontakameroista ja joku vitsaili, että kääritään vaan talli hevosineen pumpuliin. Kaikki nauroivat vitsille, mutta kukaan ei sitä täysin tainnut torjua. Sehän se vasta olisikin, Hallava täysin pumpulissa. Yrittäkääpä käydä rikkomassa tai varastamassa jotain, me ollaan jo talliovella vastassa pumpuliaseiden kanssa!

      ”Maa kutsuu, Maisa!” huusi Inka naurahtaen hypätessään kentän aidalta alas.
      ”Näytät siltä, että mietit jotain sotasuunnitelmia”, se jatkoi vitsaillen ennen kuin käski meidät seuraavana ratsukkona hyppäämään tehtävää. Voi, kuinka oikeassa Inka olikaan. En kuitenkaan kehdannut Inkalle mainita mun loisteliaasta suunnitelmasta pelastaa Hallavan hevoset pumpuliaseilla, vaan sen sijaan keräsin Savun ohjat tuntumalle ja lähdin laukalla kohti jumppasarjaa. Perinteitä kunnioittaen puomit ottivat osumaa, mutta Inkan mielestä se kuitenkin meni edellisiä kertoja paremmin. Kavaletit ja se yksi ainoa 80 senttimetrin este säilyivät koskemattomina, mutta kaikki muut puomit me taidettiinkin sitten pudottaa. Kunpa saisin mun päähän iskostettua, että ratsastamaan tänne on tultu, ei keilaamaan.
      ”Maisa ja Savu vielä kerran!”

      Tällä kertaa mä keskityinkin tehtävään ihan täysillä. Jopa sivussa Virman kanssa odottava Nio näytti meille peukkuja ja niiden voimalla me selvittiin kavaleteista, sitten me päästiin kolmannesta kuudenkympin esteestä yli ja lopulta me loikittiin puhtaasti myös päädyssä olevasta, korkeimmasta esteestä. Inkan pienellä kannustuksella Savukin keräsi voimansa ja hyppäsi päädyssä olevan esteen yli puhtaasti. Laukka ei meinannut vaihtua ajallaan, mutta se ei haitannut meidän menoa. Viimeisen esteen Savu hyppäsi hieman liian kaukaa, mutta puhtaasti kuitenkin. Meidän keilaus alkoi pikkuhiljaa näyttää enemmän ja enemmän esteratsastukselta.
      ”Hyvä Maisa ja Savu! Eikös tämä ollut vasta teidän toinen puhdas rata? Mahtavaa!” kehui Inka ja mä taputin Savua kiitoksena hyvästä suorituksesta.
      ”Tähän teidän onkin hyvä lopettaa.”

      Loppuverryttelyn jälkeen annoin Savun kävellä pitkin ohjin kohti Hallavan maastoja. Ruunan kavioiden kopsetta kuunnellessa unohdin melkein kokonaan tallin villit sabotaasit. Jossain mun mahanpohjassa tuntui kuitenkin lähestyvät osakilpailut. Tie Tähtiin -kisat on ihan nurkan takana. Meidän on pakko tsempata Savun kanssa, ei tästä muuten tule yhtään mitään.

    • #51205 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Haltijatarkummi hoi! (453 sanaa)
      14.4.2020

      Hallavassa järjestetyn Tie Tähtiin -osakilpailun jälkeen tajusin, kuinka vanhoja ja kuluneita mun nykyiset talli- ja kilpailuvaatteet oikeasti olikaan. Kisahousut oli muuttaneet väriään valkoisesta kakanbeigeksi ja maanantaina huomasin, että vasemman sisäpohkeen kangas oli yhdestä kohtaa kulunut loppuun. Lisäksi tallitakin hihaan oli ilmestynyt outo (ja vähän kissan oksennukselta haiseva, hyi!) tahra, joka ei suostunut lähtemään edes pesussa pois. Senkin takin taisin saada käytettynä mun siskolta, Ronjalta. Olisin suunnannut saman tien hevostarvikeliikkeeseen etsimään uusia kilpailuvaatteita, mutta valitettavasti raha (tai siis lähinnä sen puute) oli ongelma. Kaikki mun töistä saadut rahat on menneet nyt Savulla valmentautumiseen ja Tie Tähtiin -kilpailuihin valmistautumiseen eikä mulla todellakaan ollut varaa uusiin kisavaatteisiin.

      Mun vanhemmat eivät juurikaan auttaneet mua enää tällaisissa kuluissa, koska olin saanut työpaikan paikallisesta kahvilasta. Eihän mun palkka nyt päätä huimannut, mutta sillä sain kaikki pakolliset menot hoidettua. Lisäksi laitoin aina joka kuukausi osan siitä säästöön siinä toivossa, että joku päivä saattaisin päästä tallille omalla autollani, sillä olihan mulla jo ajokorttikin valmiina. Olis niin hienoa päästä joku päivä tallille omalla autolla eikä Ronjan vanhalla polkupyörällä. Joskus todella toivoin, etten olisi nuorin sisaruksista… Sitä paitsi mua ahdisti pelkkä ajatus siitä, jos joutuisin käyttämään nyt kaikki mun vähäisetkin säästöt uusiin vaatteisiin. Ja jossain vaiheessa pitäisi varmaan päästä muuttamaan kotoakin johonkin omaan kämppään… Voi kunpa ratsastus olisi vähän halvempaa.

      Viime viikolla mun piti oikein pysähtyä tallituvan peilin eteen hetkeksi, kun mua tuijotti sieltä takaisin niin kauhean nuutuneen näköinen nainen. Mun peilikuva itseasiassa muistutti vähän jostain keskiaikaisesta köyhän perheen 12-vuotiaasta pikkupojasta, jonka hiukset sojottavat joka suuntaan ja jonka vaatteet ovat ihan rosoiset ja rikki. Meitä ei erottaisi toisistaan, jos mulla ei olisi näitä vaaleanpunaisiksi värjättyjä hiuksia. Vähän hävetti liikkua tallilla näyttäen kodittomalta, mutta minkäs sille mahtoi. Enhän mä mikään Tuhkimo ollut, mutta jos mun hyvä haltijatarkummi olisi tarjonnut heilauttaa taikasauvaa ja korjata mun asu, en olisi kieltäytynyt. Ei edes haittaisi, vaikka lumous särkyisi Tie Tähtiin -kilpailujen loppuun mennessä, kunhan mun ei tarvitsisi tämän näköisenä mennä kisapaikalle. Hallavan oma muotilehden kansikuvatyttö, Ciara, näytti ihan joltain kuninkaalliselta muhun verrattuna.

      Viime aikoina mun talous oli ollut vähän tiukilla, joten en ole voinut haaveillakaan mistään uusista vaatteista, puhumattakaan mistään kalliista kisavarusteista. Mun onnekseni äiti kuitenkin lupasi ostaa mulle uudet kisahousut myöhäisenä syntymäpäivälahjana. Ehdittiinpä me selaamaan myös hevostarvikeliikkeen alelaaria, missä muutama tallille sopiva takki lojui. En viitsinyt mitään hirveän hienoja vaatteita ostaa, sillä kohta nekin ovat ihan Savun kuolassa ja ties missä liassa. Kuitenkin onnistun tippumaan Savulta seuraavassa osakilpailussa lantakasaan. Olin muutenkin jo ihan vakuuttunut siitä, että me pärjättiin viime osakilpailussa ihan vain puhtaasti tuurilla eikä millään osaamisella. Ja luulinko mä tosiaan, että jotkut uudet ja kiiltävät kisavaatteet auttaisi mua pärjäämään paremmin? Jep, ensi kerralla voitto, vain koska tuomari tykkäsi mun uusista saappaista. Niin varmaan. Tässähän iskee huijarisyndrooma. Haltijatarkummi hoi, voisitko millään korjata mun itsetunnon?

      • #51210 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Vaik tulin vähän surulliseks tästä tarinasta ni tää oli super hyvä!!!

      • #51219 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Mä tykkäsin tästä kans! Ihanan erilainen tarina ja kiva että käsitteli tiukasti vaan tota yhtä aihetta.

    • #51265 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      No johan on rekka! (valmistaudutaan lähtöön, 559 sanaa)
      17.4.2020

      ”Noniin, vihdoin on rekat pihassa!” huudahti Aleksi helpottuneena ja pyyhkäisi samalla otsalla valuvan hikipisaran. Ei me oltu edes ehditty aloittaa varsinaista pakkaamisurakkaa, mutta pelkkä rekkojen saaminen samalle alueelle oli nostattanut varmaan meidän koko porukan verenpainetta ja sykettä ihan kiitettävästi. Onneksi tänään ei vielä ollut lähtö lappiin Lehtovaaraan tilalle, sillä sellainen määrä stressiä olisi varmasti ollut meille aivan liikaa yhdelle iltaa. Tunnelma oli kireän innostunut: meitä kisaajia jännitti omat kilpailusuorituksemme ja porukan aikuiset – tai siis Oikeat Aikuiset – kauhistelivat tulevaa ajomatkaa sekä hevosten ja ihmisten majoitusjärjestelyjä. Kunhan reissu nyt sujuisi ilman mitään ylimääräisiä ongelmia.

      Sitten alkoikin urakka. Huomenna me lähdettäisiin aikaisin aamulla kohti Tie Tähtiin -osakilpailuja, joten nyt piti huolehtia hevosten varusteiden pakkaamisesta, kuivikkeiden asettelemisesta hevosten tiloihin sekä heinäverkkojen asentamisesta. Samalla me myös tarkistettiin jokaisen varusteen kunto, ettei vaan tallilla olisi tässä välissä ehtinyt käydä mitään ylimääräistä porukkaa tekemässä muutoksia niihin. Sitten katsottiin kaikki bensat ja rekkajärjestelyt valmiiksi ja kuntoon, että rekat olisi huomenna valmiina lähtöön.

      Mä, Seela, Miska ja Emily päästiin Lilyn lainarekkaan. Meillä todellakin riitti hommaa, koska meidän ratsujen lisäksi Nikon, Ciaran, Alisan ja Nessan hevoset matkustivat myös samassa rekassa. Siellä meinasi tulla jo ahdasta, kun me kaikki yritettiin navigoida tietämme sen kapeilla käytävillä, vaikka olihan se nyt oikea luksusrekka ja paljon isompi kuin suurin osa rekoista. Lilyn poikaystävällä taisi olla aika painava lompakko. Aleksista se taisi myös olla vähän ökyrekka, sillä se huudahti ”no johan on rekka!” sen kaartaessa parkkipaikalle.

      Tänään oli ehkä kevään ensimmäinen oikeasti lämpimin päivä, joten meillä kaikilla taisi olla vähän kevättä rinnassa. Niko ja Ciara ainakin pitivät hauskaa leikkitapellen ja pusutellen koko illan jopa ärsyttävyyteen asti: Lily oli nimittäin käskenyt ne hetkeksi muualle hakemaan meille kuivikkeita ja ne oli saapuneet takaisin niin, että Niko työnsi kikattavaa Ciaraa kuivikkeita täynnä olevalla kottikärryllä. Sitten Niko oli uhannut kaataa kottikärryt, mutta kaapannut Ciaran viime hetkellä syliinsä. Kaikki muut paitsi Seela pyöräyttelivät silmiään ällösöpöilevälle parille. Se taisi nimittäin paeta varustehuoneeseen muka hakemaan Savun satulahuopaa, jonka olin Seelan kanssa jo aiemmin käynyt sieltä hakemassa. Hallavassa on näköjään vieläkin paljon ihmissuhdedraamaa, mistä mä en tiedä yhtään mitään.

      Illan aikana tutustuin lisää mun tulevaan huonekaveriin, Emilyyn, koska olisi aika kiusallista jakaa huone meidän mökissä ilman, että ollaan koskaan edes juteltu kunnolla. Emily kertoi olevansa vähän huolissaan mökin jakavasta kolmikosta, Nikosta, Ciarasta ja Seelasta, koska niillä oli ilmeisesti ollut vähän jotain draamaa keskenään. Mullakin oli epäilykseni niistä, mutta annoin asian olla. Ne saisi setviä välinsä keskenään. Otin muutenkin vältellyt Ciaraa tässä lähipäivinä, koska se oli kertonut koko porukalle Miskan isän olevan kuuluisa esteratsastaja. Tuntui pahalta, että Miskan salaisuus oli levinnyt vain siksi, että joku oli sattunut kuulemaan mun ja Alvan keskustelun aiheesta.

      Meidän keskusteluun liittyi lopulta myös porukkaa Nadjan vuokrarekkaporukasta juttelemaan tulevista kisoista ja siitä, mikä jännitti ja mitkä oli omat tavoitteet. Naurettiinpa me myös sille, että Niko oli meinannut leikata Väinön ravuriharjan ihan lyhyeksi, mutta Minja oli pelastanut tilanteen just viime hetkellä. Myöhemmin myös Ruska tuli mukaan porukkaan ja istui mun ja Soran väliin, mistä olin salaa vähän iloinen. Ei siis sillä, että Soran vieressä istumisessa olisi ollut mitään vikaa, päinvastoin. Loputkin porukasta kerääntyivät siihen juttelemaan meidän kanssa, ennen kuin Aleksi käskytti meidät kaikki kotiin ja nukkumaan, koska huomenna pitäisi herätä aikaisin, mihin me oltaisiin normaalisti yritetty väittää vastaan. Me oltiin kuitenkin niin väsyneitä, että hyväksyttiin kohtalomme ja läksimme kaikki kotia kohti. Jos mulla ei vielä ollut tullut tarpeeksi tervetullut olo Hallavassa, niin nyt ainakin oli.

      • #51272 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Olipa kiva tarina joka kokosi tapahtumia yhteen!

      • #51274 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Joo aivan mahtava porukkatarina. Vaikkei ihan hirveesti kerennyt tapahtumaan niin täs oli kuitenkin koko ajan sellanen hyvä pöhinä päällä! Saat 1hp ja 2sp

    • #51389 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Ponit autoon ja menoksi
      18.4.2020

      Aamu meni nopeasti. Heräsin kuudelta, puin, pakkasin hammasharjat ja kaikki reppuun jo eilen, joten tänään pakkasin sinne vielä illalla viikatut kisahousut ja ovessa roikkuvan harmaan hupparin. En jaksanut laittaa mitään erikoista aamupalaksi, joten söin vaan kinkkuvoileivän. Enpä olisi varmaan saanut mitään muuta ruokaa alas tässä jännityksessä. Sitten avasin vielä hiukset letiltä ja laitoin ne nutturalle, että saan kypärän päähän, joka meinasi muuten unohtua yläkertaan mun yöpöydän viereen. Sinne se olisi varmaan unohtunut, ellei Juho olisi muistuttanut mua asiasta mennessään takaisin omaan huoneeseensa ruisleipä suussaan. Olin tainnut herättää sen kiireessä, hups. Isäkin huikkasi vielä tsempit juuri ennen kuin suljin rivitalon ulko-oven ja lähdin reppu selässäni kohti Hallavaa ja Lehtovaaran kisoja.

      Tallilla oli kauhea hälinä ja kaikilla näytti olevan hirveä kiire. Aleksi ainakin oli niin hermostunut, ettei tainnut edes huomata mun saapumista. Tavallisesti tallille tullessa käyn heittämässä tavarat heti ensimmäisenä tallitupaan, mutta tänään menin viemään tavaroita heti suoraan Lilyn poikaystävän perheen lainarekkaan, etten vaan unohda niitä. Seuraavaksi katse suuntautuikin Savun karsinaa päin. Seela oli jo valmiina hoitamassa Savua kuntoon, joten kipitin äkkiä paikalle auttamaan sitä. Me oltiin vielä ihan vaiheessa, kun muut alkoi jo lastata hevosia autoihin. Kiire kiire kiire. Näin jännittyneenä kun ei mikään meinaa onnistua. Ja missä sen kuljetussuojatkin oli? Seela onneksi löysi ne jostain varustehuoneen perältä. Sitten ponit autoon ja menoksi.

      Ajomatka Lehtovaaraan tuntui kestävän ikuisuuden. Näin aikaisin aamusta tunnelma oli kireä enkä uskaltanut aloittaa väkinäistä ja kiusallista keskustelua kisoista, joten pysyin mieluummin hiljaa. Enhän mäkään ollut mikään aamuihminen. Tuijottelin ikkunasta ohi viliseviä puita ja peltoja eikä kestänyt kauan ennen kuin aika alkoi käydä vähän pitkäksi. Yritin laskea, montako punaista autoa ohitti meidät maantiellä, mutta sekin oli aika tylsää. Pohjoista lähestyessä lumen määrä lisääntyi hälyttävää tahtia, ihan kuin oltaisiin matkustettu ajassa taaksepäin. Hei, tuolla näkyi poro! Vai näkyikö? Silmiin sattuu. Väsymyskin painoi jo, entä jos vähän lepuuttaisin mun silmiä? Ihan vähän vain…

      308 sanaa

      • #51395 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Kiva pieni valmistelutarina, saat 1hp

    • #51454 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tietenkin, maahiset!
      19.4.2020

      Meidän vihdoin saavuttua Lehtovaaraan päätin lähteä maasta käsin kävelyttämään Savua metsätielle ennen mun ja Seelan luokkia. Se oli kuitenkin ehtinyt matkustaa jo tovin siinä kuljetusautossa ja uskoin, että raikas ilma tekisi meille molemmille hyvää. Sitä paitsi mun oli pakko päästä vähän nollaamaan päätä intensiivisen kilpailuaamun jälkeen. Mulla oli tänään ollut harvinaisen huono tuuri: olin nukkua pommiin enkä siksi ehtinyt syödä aamupalaa, kaikki tavarat tuntuivat katoilevan ja sitten hajotin vielä mun upouuden puhelimen pudottamalla sen vesilätäkköön. Ehkä pieni nollaus auttaisi.

      Voi kuinka väärässä olinkaan. Mun ja Savun esterata meni ihan plörinäksi, sillä ruuna oli kauhean tahmea eikä yhtään katsonut, missä sen jalat on. Savu jopa kielsi kerran, mutta siitä voi syyttää kentän laidalla juoksevaa pikkupoikaa, joka oli Savun mielestä hurjan pelottava. Puomit kolisten me sijoituttiin yhdeksäksi. Olisin mielelläni tehnyt siinä kohtaa u-käännöksen Pronssijokea päin ja luovuttanut kisaamisen suhteen ikuisiksi ajoiksi. Tää kisapäivä oli meidän osalta kauhea floppi. Turhautti ja ärsytti ja kiukutti.

      Matkalla takaisin meidän mökille yritin keksiä jotain syitä meidän tän päiväisen epäonnistuneeseen rataan. Halusin jonkin konkreettisen asian, jota syyttää meidän suorituksesta. Sisäinen attribuutio olisi, että mä oon yksinkertaisesti huono. Seelalla meni rata todella hyvin ja ne taisi jopa sijoittua, joten miksen mä sitten sijoittunut Savulla? Viime osakilpailuissa meni hyvin, en ymmärrä. Nousiko meidän viime kisojen sijoitus mulla päähän vai mikähän tässä oikein mättäsi. Olisin toisaalta voinut yrittää alkuverryttelyssä aktivoida Savua enemmän ja ehkä olisin sittenkin voinut ottaa sen raipan sinne radalle. Tykkääkö Savu edes musta? En syytä sitä, jos ei tykkää, mäkään en nimittäin ollut itseni fani tänään. Mun syytä kaikki. Maisa yritä nyt edes!

      Mistähän tää sitten johtui? Ulkoinen attribuutio olisi, että ehkä rata oli vaan ollut vähän liian vaikea meille. Me ollaan treenattu Savun kanssa vasta noin kuukauden, enkä voi näin vähällä treenaamisella olettaa, että kaikki sujuu heti kuin rasvattu ja ruusukkeita satelee pilvin pimein joka ilmansuunnasta, varsinkin tän mun piiiitkän pitkän ratsastustauon jälkeen. Mä ja Savu hädin tuskin tunnetaan toisiamme, nämä jutut vie aikaa. Kaiken järjen mukaan tää tietysti olisi kaikista loogisin vaihtoehto. Harjoitusta siis vain lisää? Joo. Vai? Ei, kun kyllä. Ehdottomasti. Hmm.

      Mun päätä alkoi särkeä kaikki nämä ulkoiset ja sisäiset ja itäiset ja läntiset attribuutiot. Takapenkillä mun vieressä istuva Miska teki yhdessä vaiheessa äidinkielen ja kirjallisuuden kotitehtäviä ja silmäkulmasta näin, että yhdellä sivulla vilahti maininta maahisista. Tietenkin, maahiset! Olin mokannut niin ruhtinaallisesti tänään, että maahisten oli pakko olla syypää tähän kaikkeen. Olin varmasti eksynyt johonkin nurinkuriseen maailmaan tai metsänpeittoon tänä aamuna, kun käytiin Savun kanssa kävelyllä metsässä. Ilmeisesti olin sitten kuitenkin päässyt metsänpeitosta pois omin avuin ilman loitsuja, loruja tai kääntämättä vaatteitani nurinpäin. Olisikohan mun pitänyt kääntää Savun päitsetkin nurinpäin? Hymyilin itsekseni ja Seela katsoi mua vähän hämillään.

      Tiesin kyllä, ettei maanväki ollut oikeasti asialla. Silti mun oli jostain syystä helpompi turvautua johonkin järjettömän absurdilta kuulostavaan selitykseen. Jossain vaiheessa mun täytyi taas palata tosimaailman realiteetteihin, mutta sen aika ei ollut nyt. Nyt sain sulkea silmät ja nukahtaa.

      477 sanaa

      • #51456 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Tosi mukavaa pohdintaa, ja tykkäsin tosi paljon Maisan ajatuksen juoksusta!

      • #51461 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tykkäsin tästä tarinasta todella. Tuntui että kun pohdinta kiihtyi loppua kohden niin reissun väsymys alkoi painaa Maisaa ja lopulta ajatukset meni ihan hassuiksi 😀 Saat 1hp ja 1 kisapisteen

    • #51468 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Maailman paras kakku
      21.4.2020

      Me päätettiin (tai siis Aleksi ja Nadja päätti), että tänään olisi täydellinen päivä meidän rekkojen pesemiseen. Matka Lehtovaaraan ja takaisin oli ollut pitkä ja se todellakin näkyi myös meidän rekkojen pinnalla. Sen lisäksi, että kaikki maantien pölyt olivat muuttaneet pysyvästi niiden pinnoille, olivat kaikki meidän yli lentäneet linnut päättäneet käyttää rekkoja myös omina henkilökohtaisina vessoinaan. Meidän koko porukka oli lopulta ihan veden ja saippuan peitossa, ja siitä tulikin vähän kummallinen olo. Milloin oon viimeksi ollut tallilla näin puhdas?

      Siivousurakka oli pitkä ja uuvuttava, minkä takia Nadjan ja kakkulautasen ilmestyminen tuntui Jeesuksen ylösnousemukselta. Musta ainakin tuntui siltä kuin olisin kokenut jonkin valaistumisen, vaikken hirveän uskonnollinen ollutkaan. Nyt kuulostan ihan järkeni menettäneeltä. Annas kun selitän. Mun sydämessä on siis ollut aina erityinen paikka kaikelle makealle. Tällä siis tarkoitan kaikkia leivoksia, kuppikakkuja, mokkapaloja, kakkuja, keksejä… lista vain jatkuu. Jos se on makeaa niin se kelpaa mulle. Pitänee ehkä mainita, että oikeasti syön muutakin ruokaa kuin leivonnaisia ja niitäkin sentään vain kohtuudella. Siitä huolimatta hammaslääkärit on olleet montaa eri mieltä mun makeanhimosta. En kuitenkaan ole onnistunut tuhoamaan hampaitani ihan vielä.

      Oon maistellut elämäni aikana niin monia monia monia erilaisia leivoksia, joten voisin sanoa, että mulle on tässä vuosien varrella kehittynyt eräänlainen maku näiden juttujen suhteen. Mua voisi melkeinpä sanoa leivosasiantuntijaksi. Tai vaikka kuppikakkuekspertiksi. Kummin päin vaan. Ja sen takia mä olin Nadjan luona ensimmäisten joukossa. Apua, kuulostinpa jotenkin hälyttävän paljon joltain bordercollielta, joka tekisi mitä tahansa yhden pienen kinkkupalan eteen. Mutta tämä kakku oli sen arvoista. En siis liioitellut, kun sanoin Nadjan tekemää kakkua maailman parhaaksi kakuksi.

      Näiden kakkukekkereiden päätarkoitus oli juhlia meidän Hallavan porukan menestymistä viime viikonlopun Tie Tähtiin -osakilpailuissa Lehtovaarassa. Siellä me sitten kilistelimme meidän pahvisia kertakäyttökakkulautasiamme juhlien muun muassa Nessan ja Sashan mahtavaa tuplavoittoa omissa luokissaan sekä Lilylle, joka voitti Orionin kanssa omassa esteluokassaan. Eikä ollut mikään ihme, että meillä oli näin paljon juhlittavana, sillä olihan meillä Hallavassa niin hyvät tiimitkin kasassa.

      Harmi vaan, että en itse sijoittunut, mutta ei kai yhdeksäs sijakaan ollut niin häävi suoritus. Varsinkin, kun tässä oli kyse vasta meidän toisista kisoista ikinä. Silti tuntui vähän pahalta. Kateus koputteli mun takaraivossa vihaisena, mutta huitaisin sitä kakkulusikalla päähän niin, että se hiljeni nyt ainakin hetkeksi. Musta oli oikeasti ihan mahtavaa, että me Hallavassa pärjättiin kisoissa näinkin hyvin. Tää tosiaan oli juhlan aihe enkä voinut olla ylpeämpi meidän porukasta. Mulla ja Savulla olisi varmasti voinut mennä paljon huonomminkin. Siksi päätin salaa omistaa yhden meidän kakkulautasten kilistyksen (tai lähinnä niiden yhteentörmäyksen, pahvi kun harvemmin kilisee) mulle ja Savulle. Me onnistuttiin ylittämään kaikki Lehtovaaran maneesiin pystytetyt esteet, jos ei taidolla niin ainakin tyylillä ja se oli mulle enemmän kun okei.

      433 sanaa

      • #51469 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Tästä tuli jotenkin tosi hyvä fiilis ja tää oli tosi ihana tarina!

      • #51470 Vastaa
        Alva
        Valvoja
        • Postauksia: 106
        • Perus pullaponi

        Tykkään Maisasta ja sen ajatuksenjuoksusta koko ajan enemmän ja enemmän! Ihana toi kuppikakkuexpertti vertaus 😀

        • Tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta, 1 viikko sitten Alva.
      • #51476 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Aaa ihana tarina!!! Maisan ajatuksenjuoksu on jotenki nii lepposaa, tärkeetä mut helppoa luettavaa!

      • #51489 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Samaa mieltä muiden kanssa, Maisa on ihan super symppis tyyppi! Et kyllä oo kertaakaan tarjonnut tylsää tarinaa vaan aina on joku uusi kulma tai huumoria tai jännitystä. 😊 Saat 1hp

    • #51559 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Inkan Tie Tähtiin -estevalmennus
      24.4.2020

      Viime aikoina mulla ja Savulla on alkanut sujumaan oikeasti jo ihan hyvin ja musta tuntuu, että alan pikkuhiljaa pärjäämään Savun kanssa. Inkan ansiosta me päästiinkin tänään sen pitämässä Tie Tähtiin -estevalmennuksessa hyppäämään ihan kunnolla rataa, mitä me todellakin tarvittiin. Meidän aikaisempiin treeneihin verrattuna tää valmennus oli hurja parannus. Kerrankin mua ei hävettänyt ihan hirveästi oma surkea ratsastustaito. Jopa Aleksi sanoi, että näytetään olevan paljon tasapainoisempi parivaljakko, kun mentiin Inkan koulutunnille. Lohduttauduin myös sillä ajatuksella, että todellisuudessa kukaan ei ole täydellinen. Huippuesteratsastajien valmennuksissakin kolisee välillä puomit, joten on ehkä turvallista sanoa, että meillä menee nyt just ihan hyvin.

      Savu on viime aikoina tuntunut milloin tahmealta ja milloin laiskalta, mutta luulen, että se on ihan vain mun syytä. Mun täytyy vain rohkeammin pyytää sitä eteen, sillä oon huomannut, että lämmettyään Savusta kuoriutuu oikea vauhtiponi. Tänään riittävä aktivointi meinasi välillä vähän unohtua ja erityisesti alkuverryttelyn aikana Inka joutui muistuttamaan mua muutamaan otteeseen varsinkin ympyrällä, kun meidän vauhti meinasi hyytyä. Onneksi muistin tällä kertaa ottaa myös sen raipan mukaan, vaikka toisaalta mun ei tarvinnutkaan käyttää sitä kertaakaan. Joko mä oon kehittynyt tai ruuna taisi kunnioittaa raippaa sen verran, ettei uskaltanut pelleillä enää mitään ylimääräistä.

      Savu tuntui jo tosi hyvältä, kun päästiin verryttelyn jälkeen hyppäämään, kiitos Inkan kannustuksen. Aluksi se oli aika hidas pohkeelle, mutta sitten se heräsi, kun tajusi mitä varten esteet oli pystytetty kentälle. Välillä me mentiin jopa vähän liiankin lujaa, mutta se ei haitannut. Esteradalla oikein huomasi, kuinka Savu innostui: se tapitti kentällä olevia esteitä innokkaana korvat hörössä ja hyppäsi kiltisti kaiken yli. Esteiden väliin mahtui pari ilopukkiakin, mistä mä en toisaalta ollut ihan yhtä innoissani. Ensimmäinen ilopukki tuli mulle vähän puun takaa ja jalustimet irtosi mun jalasta, mutta jotenkin ihmeen kaupalla selvittiin parista esteestä ilman niitä. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, että mäkin vältyin isoimmilta virheiltä ja ongelmilta tällä kertaa, mikä tuntui ihan mahtavalta. Toisaalta Savukin antoi mun virheitä paljon anteeksi, mikä helpotti tunnin tehtäviä aika paljon.

      Uskallanko olla toiveikas ensi osakilpailuista ja toivoa, että ehkä me sijoituttaisiin tällä kertaa Savun kanssa, vai olisiko jo pelkkä puhdas rata täysin turha toivo?

      344 sanaa

    • #51570 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Working hard or hardly working?
      29.4.2020

      Harmaa hoitoponini oli hyvällä tuulella. Ruuna nimittäin hörähti nähdessään mut lähestyvän sitä riimunnarun kanssa ja käveli mua portille vastaan, varmaan namien toivossa. Mulle oli nimittäin tullut tavaksi aina antaa sille porkkanapala heti alkuun, ehkä osittain saadakseni sen tykkäämän musta enemmän ja osittain siksi, että mä tykkäsin Savusta niin paljon. Mun suunnitelma toimi, sillä Savu oli alkanut tässä hiljattain ilmeisesti ehdollistumaan tähän namien saamiseen ja hörisi mulle nykyään joka kerta nähdessään mut. Me ollaan taidettu kehittyä Savun ystävyysakselilla hyvän päivän tutuista kavereiksi.

      Oon viime aikoina treenannut Savun kanssa aika intensiivisesti: viime viikolla meillä taisi olla jopa kolmet valmennukset (hyvästi rahat, oli kiva tuntea) ja maanantaina me vielä käytiin hyppäämässä vähän itsenäisesti. Me ollaan treenattu ties mitä tekniikkaharjoituksia ja nopeita lähestymisiä esteille ihan hiki hatussa, joten tänään pitäisi varmaankin keksiä jotain muuta tekemistä. Itsenäiset ratsastukset on muutenkin jääneet nyt aika vähille, kun valmennukset on vieneet kaikki meidän treeniajat. Ehkä yksi, vähän rennompi päivä tekisi mulle ja Savulle hyvää, hauskaahan tänne on tultu pitämään. Sitä paitsi mulla oli ehtinyt tulla jo vähän ikävä sellaista huoletonta puskaratsastusta.

      ”Mennäänkö tänään ilman satulaa, Savu?”, kysyin uljaalta ja vähän likaiselta ratsultani. Se nuolaisi mun porkkanalta haisevaa kättä ja käänsi sitten päänsä pettyneenä poispäin, kun siinä ei ollutkaan enää namia. Rapsuttelin Savua pitkään ja huomasin, että se selvästi tykkäsi hidastempoisemmasta päivästä.
      ”Voi oletpa sä ihana, rapsutatko sä mua takaisin?” kysyin Savulta naurahtaen, sen yrittäessä rapsutuksen keskellä napata mua hellästi takin hihnasta kiinni, tarkoituksenaan rapsuttaa mua takaisin. Ruuna taisi olla hellyydenkipeällä tuulella. Kilpailujännitys kaikkosi taivaan tuuliin ja hetken aikaa oli ihan hiljaista. Savun rauhallisen hengityksen lisäksi vain Ohton käytävän lakaisu kuului. Rapsuttelin sitä vielä muutaman minuutin ennen kuin lähdin hakemaan Savulle harjaa, suitsia ja satulahuovan. Pitkästä aikaa ilman satulaa, aika hyvä suunnitelma vaikka itse sanonkin.

      Satulahuoneessa oli muutama tallilainen putsaamassa varusteitaan ja järjestelemässä tavaroita. Minja selitti jotain kiireestä mennä hakemaan Liljaa tarhasta talliin ja sohvalla istuva Nio tervehti mua pirteänä.
      ”Ajattelitko mennä ratsastamaan Savulla?”, se kysyi pesusieni kädessään. Nyökkäsin hymyillen avatessani samalla Savun harjapakin, josta poimin sille söpön vaaleanpunaisen harjan. Just sen harjan, joka oli ihan mun hiusten värinen. Mun lempiharja, itseasiassa.
      ”Jep, me mennään kentälle vähän jumppailemaan ilman satulaa.”
      Nio näytti mietteliäältä.
      ”Ai, ettekö te meinanneet treenata kisoihin tänään?”, Nio kysyi sitten ihmetellen ja jatkoi hymyillen:
      ”Onhan se ihan hyvä välillä ottaa treenit rennommin. Mekin käydään tässä kohta Virman kanssa kävelyllä.”

      Kentällä mun piti nousta Savun selkään aidan avulla. Savu ei ole kovin korkea, mutta silti tarvitsisin aina jonkin jakkaran tai aidan. Oon muutenkin kauhean jäykkä, enkä mä tunnu venyvän yhtään. Pitäisi varmaan alkaa venyttelemään ennen ja jälkeen ratsastuksen, niin ehkä mäkin pääsisin tällaisen pienen vuonohevosen selkään helpommin maasta. Kävelin Savun kanssa alkukäyntejä kevätauringossa ekstrapitkään, oltiinhan me ansaittu vapaa päivä tästä kaikesta treenihäslingistä. Savu käveli pitkin askelin haistellen – ja maistellen – kentän hiekkaa ja sen reunoille ilmestyneitä leskenlehtiä. Västäräkkikin lauloi meille pienen laulun, jota Savu kuunteli korvat hörössä tyytyväisenä. Kesä oli selvästi aivan nurkan takana.

      ”Working hard or hardly working?” kuului kentän porttia avaavan pojan ääni.
      Nio oli jälleen ilmestynyt paikalle hoitohevosensa Virman kanssa, joka tosin mulkaisi Savua korvat luimussa. Tyypillisen ruunamaiseen tapaansa Savu tervehti kaveriansa Virmaa hörähtäen iloisesti. Taputin ruunaa kaulalle.
      ”Ehkä Virmakin joskus oppii tykkäämään susta”, lohdutin sitä puoliksi kuiskaamalla, ennen kuin vastasin Nion kysymykseen.
      ”Hardly working”, sanoin naurahtaen ja jatkoin sitten:
      ”Täällä me vaan höntsäillään. Ootteko te tulossa maastosta vai menossa maastoon?”
      ”Tulossa. Nähtiin teidät täällä kentällä ja päätettiin käydä moikkaamassa, ennen kuin lompsitaan takaisin talliin”, vastasi Nio. Poika silitti Virmaa otsasta ja tamma sulki silmänsä hetkeksi.

      Hetken juttelun ja kentällä pyörimisen jälkeen Nio ja Virma lähtivät kävelemään takaisin tallia kohti, mutta me jäätiin vielä kentälle. Kävin kevyesti askellajit läpi: ravissa taivuttelua ja väistöjä ja sitten laukassa pääty-ympyröitä. Unohdin raipan talliin, mutta enpä olisi sitä loppujen lopuksi tarvinnutkaan. Savu oli mukavan reipas ja liikkui mielellään. Annoin Savulle pitkät ohjat ja hetkeksi nojasin taakse maatakseni selälläni, kun ruuna lompsi rauhallisena ympäri kenttää. Aurinko lämmitti mukavasti Savun pärskähdysten säestäessä västäräkin laulua ja mun oli pakko vaan hymyillä.

      654 sanaa

      • #51571 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Kirjotit Nion tosi hyvin mukaan! Käyttäyty just niiku oisin varmasti itekki kirjottanu :)!

      • #51633 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Oi miten ihanan keväinen ja rento hötsäilytarina. Saat 1hp ja 2sp

    • #51578 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Miten niin stressaa?
      30.4.2020

      Viime ajat on olleet aika hektisiä Tie Tähtiin -kilpailujen takia, sillä finaali lähestyy jo pian. Sen huomaa myös hallavalaisten käyttäytymisessä tallilla: este- ja kouluvalmennukset stressaavat ja kaikki tuntuvat olevat kauhean kireitä. Tallilla käydessä tuntuu, ettei edes uskalla puhua kellekään siinä pelossa, että joku päättää purkaa stressiään juuri suhun. Jopa Aleksi tuntuu ottaneen vähän etäisyyttä meihin, enkä toisaalta yhtään ihmettele. Onhan sillä varmasti paljon työstressiä muutenkin, varsinkin nyt, kun tallilla on käynyt vähän kummallisia juttuja, kuten sabotaasia. Ottaisin mäkin vähän etäisyyttä muihin.

      Stressi tekee meidät hallavalaiset vähän hulluiksi. Esimerkiksi maanantaina menin satulahuoneeseen hakemaan puhelintani laturista ja vanhan oven narina sai Ciaran suunnilleen räjähtämään. Ensin sen kalliit ja hienot ratsastussukat oli hävinneet (kävi ilmi, että Ciara oli vain unohtanut tuoda ne mukaan) ja kun se selvisi, niin Valeran päitset oli väärässä paikassa. Siitä sai kuulla koko paikalla oleva tallin väki, Ohto mukaan lukien. Sen jälkeen Nio valitti siitä, ettei pysty lataamaan omaa puhelintaan, koska omani oli ainoassa satulahuoneen hyvässä pistorasiassa ja nyt hänen elämänsä on aivan pilalla jokaista elämän osa-aluetta myöten (saattoi olla osittain sarkasmia, en ole täysin varma).

      Eikä tässä vielä kaikki! Toissa päivänä yritin kysellä loimia järjestelevältä Lilyltä, että missä Savun sadeloimi on, mutta se alkoi valittamaan mulle jostain Orionin iltamössökiposta, joka oli Lilyn mielestä ollut väärän värinen, vaikka hän nimenomaan käski Ohtoa antamaan Orionille mössöt punaisesta ämpäristä sen kamalan neonvihreän sijasta, josta on kaiken lisäksi kahva irronnut. Tämä kaikki taisi olla vähän raskasta Lilylle, sillä Rhea löysi Savun sadeloimen myöhemmin Milon paikalta. Eikä muuten harmainta aavistustakaan, missä se Milon sadeloimi on.

      Enkä mäkään ole täydellinen. Tänään Ohto kysyi, käynkö ratsastamassa Savulla, mutta se taisi olla mulle liikaa. Ainakin mä reagoin siihen vähän turhan voimakkaasti. Tai siis en mä tiedä! Kysy joltain, joka tietää! Kannattaako mun edes treenata Savulla, jos se kaikki on ihan turhaa ja me kuitenkin ollaan ihan huonoja ja epäonnistun kaikessa! En osaa ratsastaa ja kaikki on ihan tyhmää ja ihan varmasti siellä kisapaikalla sataa vettä kaatamalla ja unohdan ratsastushousut kotiin tai jotain. Olisinpa vastannut Ohtolle vain jotain ”ai, en oo vielä päättänyt” – tyyppistä, mutta ei. Okei, myönnän, ei mun vastaus ollut aivan niin dramaattinen kuin se, mitä kirjoitin tähän, mutta se liippasi tarpeeksi läheltä. Se raukka tarrasi talikkoon kuin sen elämä riippuisi siitä, samalla kun mä kriiseilin lähestyvistä kisoista. Nio sentään katsoi mua tallikäytävän toiselta puolelta ymmärtäväinen, joskin vähän huolestunut ilme kasvoillaan. Katsoisin mäkin itseäni nyt ihan samalla tavalla. Miten niin stressaa?

      400 sanaa

      • #51634 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        En kestä tää oli niin mahtava! Hymyillen täällä ihan Naantalin aurinkona 😂 Saat 2sp

    • #51579 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Kuunteleeko kissat nykyään iskelmää?
      1.5.2020

      Saavuin Hallavaan, mutta jokin sai mut pysähtymään heti tallin ovella. Jostain kuului musiikkia. Ei tarpeeksi läheltä, että tunnistaisin biisin, mutta juuri tarpeeksi läheltä, että tunnistin sen vielä musiikiksi, enkä vaimeaksi puheensorinaksi tai jotain. Tuskinpa Aleksi nyt tykkäisi, että tallissa popitetaan musiikkia. Vai oliko se kenties Aleksi, joka popitti lempibiisejään tallitöiden lomassa? Vähän epätodennäköiseltä kuulostaa. En tunne Aleksia niin hyvin, että voisin väittää vastaan, mutta tämä ei nyt silti tuntunut ihan oikealta.

      Kuunteleekohan Ohto usein musiikkia töiden lomassa? Ehkä sen kuulokkeista kuuluu musiikki läpi, sillä se ainakin selittäisi, miksi se kuului niin vaimeasti. Kymmenen karsinan siivoaminen käy varmaan jossain vaiheessa vähän pitkäveteiseksi. Mäkin kuuntelin usein musiikkia kuulokkeista tallitöitä tehdessä, vaikka mulla on vain yksi hevonen hoidettavana, eikä sekään edes ollut mun oma.

      Kurkkasin tuntsareiden puolen käytävälle, ei mitään. Käännyin toiseen suuntaan, mutta myös yksäreiden puoli oli aivan tyhjillään. Kävelin käytävän läpi vielä nähdäkseni, olisiko joku karsinassa piilossa, mutta en löytänyt sieltäkään yhtään ketään enkä yhtään mitään. Sieltä suunnasta ei kuulunut pihaustakaan. Ei Inkasta, Ohtosta eikä musiikista. Kylmää.

      Sitten kurkkasin toimistoon, mutta sekin oli tyhjillään. Alkuperäinen epäilykseni osui väärään, sillä musiikki ei kuulunut toimistosta. Aleksilla oli varmaan jotain menoa juuri nyt. Edes Nadja ei ollut paikalla. Inkan auton näin parkkipaikalla, mutta naista ei näkynyt missään. Musiikki kuului nyt kuitenkin vähän selvemmin ja pystyin jo hahmottamaan yksittäisiä laulun sanoja ja vähän rytmiä. Lämmintä.

      Oli selvää, että musiikki kuului jostain tallin sisältä. Siitä olin ihan varma. Vaihtoehdot vaan alkoivat käydä pikkuhiljaa vähiin. Mistä ihmeestä toi musiikki kuului?

      Musiikki voimistui, mitä lähemmäs pääsin satulahuoneen ja taukotuvan ovia. Nyt tunnistin jo biisin, se oli joku suomalainen iskelmäbiisi. En todellakaan tunne kaikkia hallavalaisia niin hyvin, että osaisin sanoa, kuka heistä kuuntelee iskelmää. Se voisi olla melkein kuka vaan. Avasin satulahuoneen oven, mutta sekin oli ihan tyhjä, kissaa lukuun ottamatta. Nähdessään mut se nousi ylös jonkun satulahuovan päältä ja tervehti mua nostamalla häntänsä ylös. Kuunteleeko kissat nykyään iskelmää? Nyt ollaan varmaan yksi askel lähempänä siihen, että kissat valloittaisi koko maailman. Suljin satulahuoneen oven hämilläni. Sori kisse, väärä ovi.

      Onkohan joku jättänyt kännykkänsä tallitupaan johonkin reppuun tai takin taskuun ja nyt joku yrittää soittaa siihen? Ei, kyllä toi musiikki kuuluu vähän turhan voimakkaasti nyt. Ja nyt kuului jotain muutakin, mutta en ihan hahmottanut, että mitä. Kurkistin varovasti tallituvan ovesta sisälle.
      Jackpot.
      Siellä ne olivat, Hallavan kisatiimit yhdessä läjässä sohvalla katsomassa jonkun puhelimesta viime osakilpailujen ratavideoita. Ja se musiikki, minkä olin käytävälle asti kuullut, oli vain ratavideoiden taustalla pauhaava iskelmäradiokanava. Osa piteli käsissään siivoustarvikkeita, mutta ilmeisesti Hallavan tallituvan siivouspäivä oli peruttu.
      ”Hei Maisa, ootko vielä nähnyt tätä videota, missä Niko yrittää Nessan ja Sashan radan taustalla syödä kolmea Lehtovaaran kanttiinin grillimakkaraa kerralla?”

      437 sanaa

      • #51637 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Mistä sä revit näitä aiheita?? Oot nyt virallisesti mun lemppari kirjoittaja kun aina saa nauraa. Tästäkin 1sp

    • #51714 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Päivä preerian komeimman villiorin näkökulmasta (treeni hevosen näkökulmasta)
      5.5.2020

      Tänään mulla kävi harvinaisen hyvä tuuri: pääsin nimittäin käsiksi Maisan päiväkirjaan! Valitettavasti en osaa itse kirjoittaa tai edes puhua samaa kieltä kuin noi kaksijalkaiset, mutta meidän tallin tallikissa lupasi vähän auttaa mua – se nimittäin osaa kirjoittaa aika sujuvasti tuota suomen kieltä. Kovasti se on harjoitellut myös sen puhumista, mutta toistaiseksi sen suusta on kuulunut vain maukumista. Se taitaakin olla aika hankala kieli ääntää. En oo ihan varma, miten se kirjoittaa tätä noilla sen pienillä tassuilla, mut on se nyt ainakin helpompaa kuin jos yrittäisin samaa näillä isoilla kavioilla. Palkinnoksi lupasin antaa sen ottaa päikkärit mun selän päällä.

      Tän päivän aihe on ruoka. Mistä edes aloittaisin? Se on niin, NIIN hyvää. Musta tuntuu, että voisin syödä sitä loputtomiin ja siksi olinkin tänään niin kiukkuinen, kun se yksi tyyppi taas keskeytti mun kallisarvoisen ruokahetken. Siis hei haloo?! Mulla oli tässä vähän niin kun lounas kesken! Mua ei ruokita täällä muutenkaan tarpeeksi ja sitten vielä revitään pois ruoan luota kesken kriittisimmänkin makuelämyksen. Enhän mäkään mene tallitupaan keskeyttämään niiden kaksijalkaisten ruokataukoja! Tai no okei, yritin kyllä kerran, mut en ihan mahtunut ovesta sisään. Olisin varmaan mahtunut, jos olisin yrittänyt tosi kovasti, oon siitä ihan varma. Mutta se ei nyt ollut se pointti! On mulla moraalit sentään…

      Nyt kun kesä on tuloillaan, niin aitojen toisella puolella alkaa kasvaa ruoho ja se jos jokin näyttää maukkaalta. Mitä tekisinkään päästäkseni sen aidan toiselle puolelle! Sitä paitsi tarhassa me ei saada edes syödä sitä hiekkaa, puhumattakaan niistä puisista aidoista! Aleksi kävi viime viikolla laittamassa niihinkin jotain ihme ainetta, ettei me haluttaisi enää järsiä niitä autoja, mutta mä järsin niitä siitä huolimatta. Mua ei pysäytä mikään. Mun täytyisi kyllä muutenkin keskustella Aleksin kanssa näistä mun ruoka-ajoista, kyllä niitä pitäisi olla paljon useammin. Olisko vaikka puolen tunnin välein sellainen hyvä ruokarytmi?

      Mun oma kaksijalkainen hoitajani teki taas sen saman jutun: keskeytti mun kallisarvoisen lounashetken. Ai että mitä varten? No minäpä kerron! Se halusi, että me mentäisiin urheilemaan. Maailman tylsin juttu ikinä. Kaltaiseni villioriin pitäis olla preerialla laukkaamassa vapaana, ei hikoilemassa tunkkaisessa maneesissa. Mut on tää tallielämä välillä myös ihan kivaa – Maisa kuitenkin harjasi mua tänään oikein pitkään ja sitten vielä rapsutti mua ryntäistä. Ehkä mä annan anteeksi, mut vaan tän kerran. Ens kerralla suutun ihan shettiste-, siis aikuisten oikeesti. Siitä voitte olla ihan varmoja!

      Mulle ei laitettu tänään satulaa, mikä oli aika kivaa. Lähinnä siksi, koska satulattomuus meinas sitä, että pääsisin tänään vähän vähemmällä ja olisin kohta taas ruokani äärellä. Aika nastaa siis. Maisa laittoi vain suitset ja jonkun huovan selkään ja hyppäsi mun selkään tallipihassa jakkaralta. On sekin aika laiska, kun ei jaksa maasta hypätä mun selkään. Mähän se tässä kaiken työn teen! Sitten se kehtasi vielä puristaa mun kylkiä sen pohkeilla, mut mä en tietenkään lähtenyt heti kävelemään. Mulla jotenkin kesti hetki prosessoida Maisan pyyntö, tulihan tää nyt kuitenkin aika yllättäen. Mistä mun ois pitänyt tietää, et pitää lähteä heti kävelemään, kun tyyppi on selässä? Ens kerralla lähen vetämään toiseen suuntaan ennen kuin se kerkeää edes selkään.

      Onneksi tänään paistoi aurinko. Se lämmitti niin mukavasti, että olisin halunnut jäädä nököttämään niille sijoilleni ottamaan aurinkoa. Tietenkin toi kaksijalkainen otti sen heti itseensä ja käski mua eteenpäin, vaikka mua ei olis todellakaan kiinnostanut mikään työnteko. Kaksjalkaset voi makoilla auringonpaisteessa tuntikausia, mutta auta armias, jos mä pysähdyn hetkeksi nauttimaan auringon lämmöstä! Hyppäis toikin välillä alas mun selästä ja rentoutuis vähän auringon alla, sellanen tekis noille huumorintajuttomille kaksijalkaisille varmaan ihan hyvää.

      Maisa ohjas mut kävelemään kentän uraa pitkin, mikä oli mun mielestä oikeastaan aika tylsää. Yritinpä pari kertaa napata kentän laidalta itselleni vähän piristystä ankeaan päivään eli toisin sanoen matkaevästä, mut se aina käski mua jatkamaan matkaa. Sitten se alkoi vaatimaan multa jotain ravia?! Meinasin ensin, että ravaile kuule keskenäs, mutta sitten se olikin ihan kivaa. Kai sitä vois vähän liikkuakin joskus, alkaa nimittäin toi maha vähän tuntua. Jopa Virma kommentoi sitä aika ilkeään sävyyn eilen tarhassa. Miks pitää tälleen kiusata viattomia poneja? Virma on varmaan itse kantavana, se on ite joka toista haukkuu!

      No mut Maisa oli tänään aika anteliaalla tuulella – se ei pakottanut mua edes laukkaamaan kauhean lujaa! Mä vaan löntystelin ja se oli mulle siitä huolimatta hirmu kiltti, antoi jopa porkkanapalan sen jälkeen. Mun pitäis varmaan useamminkin löntystellä tälleen, kun Maisa niin näytti tykkäävän siitä. Se laittoi mut tekemään pääty-ympyröitä ja kehui mua, vaikka en kuunnellutkaan Maisan sisäpohjetta ihan vain huvin vuoksi. Laukka oli kans ihan mukavaa ja kerran vedinkin oikein ison pukkisarjan, koska se oli niin hauskaa! Unohdin hetkeksi ihan kokonaan, että Maisa oli siellä selässä. Mut tälleenhän ne preerian villiorit tekee?

      Loppuratsastuksesta Maisa ei laittanut mua enää tekemään hirveästi töitä, joten ehdin suunnitella vähän jo huomisen aterioita ja pientä ohjelmaa ens viikon alkeisjatkotunnille, missä mulla ratsastaa yks tosi ärsyttävä tyyppi. Se ei antanut mulle edes porkkanoita, voitteko kuvitella? Vaikka olin niin hyvä poika!

      No mut mun täytyy nyt mennä, joku tunti on vissiin alkamassa enkä voi antaa niiden kaksijalkaisten nähdä mua karsinan ulkopuolella, ne saa varmaan sydärin. Kiiruhdanpa siis takaisin omaan karsinaani äkkiä. Oli ihan kiva kirjoitella Maisan päiväkirjaan. En tiedä pääsenkö tänne käsiksi enää uudestaan, mutta toivotaan parasta. Ensi kertaan siis. Iiihah- siis heippa!

      848 sanaa

      • #51715 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Tää oli ihan mahtava! Hymyilin koko lukemisen ajan aina vain levenevän hymyn siivittämänä.

        Näitä lisää vielä myöhemminkin ❤️

      • #51747 Vastaa
        Inka Lehtimäki
        Valvoja
        • Postauksia: 50
        • Koulutuksen tarpeessa

        Ihana tarina Savun näkökulmasta! Saat tästä 2kp

    • #51807 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Juhon tallipäivä
      (tuotostehtävä 2: sivuhenkilön näkökulmasta)
      6.5.2020

      Kirjoitettu Maisan veljen näkökulmasta
      Mulla sattui tänään sopivasti vapaapäivä töistä, joten päätin ihan vaan kiltteyttäni antaa Maisalle autokyydin tallille, sillä kun ei vielä ole omaa autoa. Sen piti päästä tänään treenaamaan sen hoitoponin kanssa joihinkin Tie Tähtiin -kisoihin. Maisa on aina ollut vähän kummallisen kilpailuhenkinen: muka väittää ettei ole yhtään, mutta heti kun kisoissa menee huonosti niin yhtäkkiä on pakko päästä treenaamaan ihan hulluna. Se lainasi multakin kerran rahaa johonkin valmennukseen, kun sillä ei meinannut rahat riittää.

      Niin, tänään mä siis vein Maisan tallille omalla autollani. Se oli isän vanha vuoden -89 tummansininen Ford Fiesta, jonka sain siltä syntymäpäivälahjaksi viisi vuotta sitten, kun täytin 20. Se ei kai raskinut myydä sitä pois ja mä satuin etsimään juuri niihin aikoihin itsellenikin omaa autoa, joten se antoi sen mulle ja hankki itselleen ja meidän äidille jonkun hienon Volvon. Ei kai siinä, kyllä mäkin ostaisin itselleni Volvon, jos mulla vain olisi varaa. Mut kyllä tällä mun Fordillakin kehtaa ajella.

      Oon aiemminkin käynyt tallilla, mutta lähinnä Maisan tai Ronjan kanssa, kun äiti on mut sinne raahannut niiden ratsastusta katsomaan. Ainakin silloin, kun ne kävi siellä jossain pienellä tallilla, kun asuttiin vielä pääkaupunkiseudulla. Ne tosin koskaan tulleet seuraamaan mun koripallotreenejä, vaikka harrastin sitä melkein joka viikko silloin aikoinaan. Toivottavasti tän päiväinen tallireissu olisi edes vähän palkitsevampi kuin ne aiemmat, hyrh. Mulle tuli ihan kylmät väreet muistellessani jääkylmän maneesin katsomon penkillä istumista keskellä hyistä tammikuuta. Olihan mulla siellä vilttikin, mutta ei se lämmittänyt tarpeeksi. Sillä välin pikkusiskot pääsi istumaan tunniksi lämpimien pörrökarvaisten ponien satulaan. Joo, myönnän, olin vähän kateellinen. Silloinkin Maisa kävi välillä jossain pienissä kilpailuissa siellä ratsastuskoululla, mutta ne oli aika paljon pienempiä kuin tämä iso osakilpailu. Se oli just aloittanut ratsastuksen, joten estekorkeuskin oli ehkä 20 senttimetriä. Nythän Maisa kisasi jo aika paljon isompia esteitä. Mua ainakin hirvitti sen ratavideota katsellessa.

      Me kaarrettiin autolla Hallavan parkkipaikalle ja pysäköin mun auton siihen. Meidän edessä oli punainen maneesi ja sen takana, metsikön edessä häämötti vanhan näköinen tallirakennus. Siellä maneesissa oli joku jo treenaamassa hevosellaan, varmaan just niihin samoihin kilpailuihin kuin Maisakin. Autosta noustuamme Maisa selitti, että se kivinen tallirakennus oli Ruotsin vallan aikainen, joten ei mikään ihme, että se näytti mun silmään vähän vanhalta.

      Mua vähän jännitti tää koko juttu. Alun perin meinasin vaan, että heitän siskon tallin pihaan ja kaasuttelen saman tien takas kotiin tai kavereille, mut Maisa onnistui ylipuhumaan mut jäämään hetkeksi. Ei kai se pahaa tekisi saada vähän raikasta ilmaa, vaikka se haisiskin vähän hevosen kakalta. Sitä paitsi se kuulemma tarvii jonkun apua estepuomien nostamisessa, eikä ilmeisesti ollut uskaltanut pyytää muilta tallilaisilta apua.

      ”Moi Maisa!” tervehti joku tallissa. Maisa ei ollut hirveästi kertonut mulle vielä, keitä kaikkia tallilla pyöri, joten en uskaltanut sanoa mitään. Hymyilin kuitenkin tuntemattomalle tytölle, joka käveli sitten jonkun hevosen luokse omituinen varuste mukanaan.
      ”Kukas sulla on tänään mukana?” se kysyi Maisalta uteliaana.
      ”Tää on Juho, mun isoveli. Se halusi tulla mukaan katsomaan hevosia ja auttamaan esteiden kanssa”, selitti Maisa. Ja niinhän mä olin, pitkästä aikaa. Viimeksi näin hevosia näin läheltä varmaan joskus vuonna 2006. Olihan mun jo aikakin ryhdistäytyä ja mennä tutustumaan paremmin näihin eläimiin, olihan ne loppujen lopuksi ihan mukavan näköisiä, joskin aika isoja ja vähän pelottaviakin.
      ”Ahaa, moi Juho! Mun nimi on Sora.” vastasi tyttö. Hmm, Sora. Aika erikoinen nimi. Hymyilin sille takaisin ja se alkoi laittamaan tuomaansa varustetta jonkun hevosen päähän. Suitset ainakin menee hevosen päähän, mutta nuo näyttivät erilaisilta. En silti millään saanut mieleeni tuon varusteen oikeaa nimeä.

      ”Uskaltaako Juho kokeilla ratsastamista?” kysyi Sora yllättäen ja katsoi sitten mua päin, samalla laittaen siihen päähän menevään varusteeseen jotain narua kiinni. Se taisi olla riimunnaru, jos nyt oikein muistan.
      ”En mä ehkä kuitenkaan. On ne niin isoja eläimiä, että vähän hirvittäisi kokeilla.” vastasin rehellisesti. En suunnitellut kokeilevani mitään extremelajeja näin aikaisin aamusta, halusin kuitenkin pysyä elossa vielä muutaman hyvää vuosikymmentä.
      ”Se on vähän nössö”, naurahti Maisa ja Sora hymyili takaisin. Niin varmaan olinkin. Mut ei se haittaa, nyt mulle riitti hevosten rapsuttelu ihan mainiosti. Ehkä mä joskus rohkaistuisin kokeilemaan.

      Maisa meni jonkun harmaan hevosen karsinaan harjaamaan sitä. Tän hevosen oli siis pakko olla Savu. Annoin Savun haistella mun kättä, mutta vedin sen äkkiä pois sen suun läheltä, kun se meinasi syödä sen. Maisa nauroi ensin, mutta neuvoi mua sitten pitämään kättä niin, ettei Savu saisi mun sormia syötyä ihan niin helposti.
      ”Just noin, kämmenpuoli ylöspäin ja sormet yhteen.”
      Ja se toimi, Savu haisteli mun kättä utelias katse silmissään eikä edes yrittänyt syödä sitä.
      ”Teistähän tulee kohta kavereita”, sanoi Maisa hymyillen. Katsoin sitä takaisin vähän epäuskoisen näköisenä.

      Savusta Maisa on jaksanut jaaritella kotona loputtomiin: ruokapöydässä aina Savu-sitä ja Savu-tätä. Se oli kuulemma heittänyt Maisan alas selästään jo muutamaan otteeseen treeneissä. Miksi kisata ponilla, joka ei edes halua sua sen selkään? Saatika sitten kisoihin vielä! Mä en tiedä, välitinkö hirveästi hevosista sittenkään. Vähän tylsältä tuntui, nytkin se vain nökötti karsinassa tylsistyneen näköisenä, mitä ihmeellistä siinä nyt oli? Ei se varmaan edes juokse kovin lujaa. Mä ainakin haluaisin itselleni sellaisen ison ja uljaan hevosen, joka juoksisi tosi nopeasti ja jonka selästä mä en koskaan tippuisi. Ainakin sitten, jos ikinä uskaltautuisin sinne satulaan asti… Ennen sitä saattaisin hyväksyäkin tällaisen vähän pienemmän, leveämmän ja tasaisemman ponin. Sitä paitsi eikö tällaiset pienemmät hevoset ole helpompi hallita kuin sellaiset isot hevoset?

      714 sanaa

      • #51841 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tää tarina ei nyt liittynyt TT-kisoihin mitenkään. Voisit vaikka alkuun lisätä, että Juho toi Maisan tallille koska sen pitää treenata kisoja varten. Ja sitten tohon loppuun kun Juho pohtii miten Maisa on puhunut Savusta kotona, niin voisit lisätä että Maisa on kertonut myös kisoista tätä ja tuota.

        Ehkä tässä tarinassa oli vähän vaikea tarttua Juhon ajatusmaailmaan kun se ei ollut mitenkään selkeesti kiinnostunut tai inhonnut hevosia. Ja sit tässä ei ollut mitään mikä ois niiku konkreettisesti sitonut tän johonkin tiettyyn hetkeen niin tuntu vähän irralliselta.

    • #51808 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Melkein romanttista
      (tuotostehtävä 15: J.K.Rowling, Harry Potter ja Azkabanin vanki)
      sanat: takana, harrystä, oli, mulkoillessaan, pilkkopimeä
      8.5.2020

      Oli oikeestaan aika rauhoittavaa istua Hallavan pyykinpesukoneen edessä ja tuijottaa samalla koneessa pyöriviä satulahuopia. Ne oli ehtineet muhia täällä lojuvassa pyykkikorissa jo hyvät kaksi päivää (tai Nadjan sanoin ”hyvät kaksi päivää liian kauan”) ennen kuin Nadja päätti viimein nakittaa jonkun hoitamaan senkin homman, sillä ne ei kuulemma saaneet missään tapaksessa lojua siellä enää finaalipäivän aamuna. Valitettavasti mä satuin olemaan silloin ainoa paikalla. Mut ei se mitään, tääkin on omalla tavallansa oikeastaan aika viihdyttävää, uskokaa tai älkää. Silti mä vähän salaa mulkaisin sitä sen lähtiessä takaisin toimistoonsa tekemään töitä, vaikka ei tää nyt mikään maailmanloppu sentään ollut. Tuli mulle sitä paitsi aika produktiivinen olo tästä. Oon nimittäin ollut viime päivinä tallilla kaikkea muuta kuin reipas. Tai siis, ilman satulaa jumppailu on vaan niin paljon mukavampaa kuin hiki hatussa treenaaminen. En mä oo laiska, mulla on vaan prioriteetit!

      ”Mitäs sä täällä nökötät ihan yksinäs?” kysyi joku ovelta. Käännyin ympäri ja näin mun takana seisovan sinihiuksisen naisen. Se oli Lily Orionin satula sylissään.
      ”Nadja laittoi mut pyykkivuoroon”, vastasin. Lily taisi aistia mun äänessä ripauksen ärsyyntyneisyyttä, sillä se kurtisti vähän kulmiaan.
      ”Jaahas, ja sulla ei tietenkään ollut mitään parempaakaan tekemistä?” se kysyi huvittuneena ja jatkoi sitten: ”eikö sun pitäis olla treenaamassa siihen finaaliin, eikä istua kököttää täällä ihan surkeana?”
      Olisin halunnut vastata, että olin just matkalla treeneihin, mutta se olis varmaan ollut valhe. Siispä vastasin:
      ”Mitäpä sitä muutakaan perjantai-iltaisin tekisi kuin pyykkiä.”
      ”Pidä hauskaa!”, se toivotti mulle hymyillen vielä ennen kuin lähti taas viipottamaan hevosensa luokse satulan kanssa, jättäen mun yksin kuuntelemaan pyykinpesukoneen huminaa. Kohta se lähti tallista Orionin kavioiden kopseen säestämä ja sulki samalla yksäripuolen käytävän valot niin, että siellä oli ihan pilkkopimeää.

      En oo ennen ajatellut asiaa, mut pyykinpesukoneen huminassa oli sitä jotain. Se oli sellainen outo kohina, white noise. Sen ääni yhdistettynä satulahuopien pyörivään liikkeeseen oli tavallaan terapeuttista ja toisaalta samalla myös aika hypnoottista – musta nimittäin alkoi hetken päästä tuntua siltä kuin olisin jossain transsissa. Satulahuopien pyöriessä myös mun ajatukset lähti seilaamaan eikä niitä enää ollut pysäyttäminen. Mikä on elämän tarkoitus ja missä viipyi mun kirje tylypahkaan Harryn ja sen kavereiden luokse? Mä niin olisin hyvä lisäys niiden porukkaan. Tylypahkan dynaaminen nelikko – Harry, Ron, Hermione sekä Maisa. Alapas kirjoittamaan kirjojasi uusiksi, J.K. Rowling!

      Mun motivaatio oli aivan nollilla, olin käynyt vain kahdessa valmennuksessa Savun kanssa ja lopun ajasta höntsäillyt lähinnä maastossa tai ilman satulaa. En tajua, vastahan mä olin Savun kanssa päässyt ihan treenien makuun just ajoissa Tie Tähtiin -kisoihin! Tai sitten mä oon vaan perfektionisti. Juhokin sanoi, että treenaan kuulemma aivan liikaa ja mun pitäisi ottaa nyt vain ihan rennosti, vaikka musta tuntuu ihan päinvastaiselta. Miksen silti saa itseäni kannustettua tekemään mitään? Tallille lähteminenkin on tuntunut melkein jopa vastenmieliseltä, kun muut on aina treenaamassa ja tekemässä viikolle jotain aikatauluja, että mitä ne treenaa ja milloin ja kuinka paljon. Ja sit on mä, lähdössä Savulla maastoon, koska stressi on melkein lamauttanut mut. Kai se sitten oli myös se todellinen syy siihen, miksi olin suostunut tekemään pyykkejä treenaamisen sijasta. Ja finaalikin on ihan nurkan takana. Olispa joku nappi, jota painamalla stressitasot nollaantuu. Sitä mä oikeasti tarvitsen.

      Siinä mä sitten istuin tallin kylmällä lattialla ja tuijotin pyykkikonetta hypnoottisena. Unohdin kaiken muun, maailmassa oli vain me kaksi. Mä ja pyykinpesukone. Melkein romanttista.

      • #51810 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Ai vitsit tää oli mahtava!

      • #51826 Vastaa
        Alva
        Valvoja
        • Postauksia: 106
        • Perus pullaponi

        Oi että, naureskelin täällä itsekseni. Ihan mahtava!

      • #51842 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Jaaa miten tää liittyi TT-kisoihin? 🙈

    • #51809 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Joskus kannattaa tehdä aamupalaksi pullaa
      (tuotostehtävä 7: keskusteluja juoman/ruuan äärellä)
      9.5.2020

      Jokin tuoksui keittiöstä asti tosi hyvältä ja mun oli aivan pakko nousta ylös sängystä ja lähteä tutkimaan, mitä keittiössä oikein puuhattiin. Kello oli nyt jotain vähän yli yhdeksän aamulla, eli vähän outo aika varsinkin meidän perheelle alkaa laittamaan mitään ruokaa. Näin lauantaisin tykkäsin muutenkin nukkua myöhään, sillä arkena mun täytyikin olla useampana päivänä jo seitsemältä kahvilavuorossa. Nappasin mukaani lattialla lojuvan viininpunaisen hupparin ja laitoin sen päälleni. Pitihän mun nyt vähän enemmän vaatetta laittaa päälle ennen perheen tiloihin tai keittiöön astumista, olihan se nyt aika pyhä tila kuitenkin, tavallaan.

      Keittiöstä kuului Ronjan ja äidin pirteä jutustelu ja nauru. Loikin portaat eriparisukat jaloissani ja olin liukastua viimeisellä askeleella, mutta pelastin tilanteen liukumalla sulavasti lattialla suoraan keittiön oven eteen. Juuri mun kurkistaessa keittiön ovesta sisälle äiti veti pellillisen – jotain – suoraan uunista, ihanan lämpimänä ja kutsuvana. Eikä, pullia! Universumi oli päättänyt selvästi palkita mua tänään jostain.

      ”Leivotteko te täällä pullaa ilman mua?” kysyin muka suutuksissani ja laitoin kädet puuskaan.
      ”Eikä, me haluttiin yllättää sut! Hyvää nimipäivää Maisa!” huudahti Ronja innoissaan. Sepä oli outoa.
      ”Mut eihän tänään edes ole mun nimipäivä?” kysyin hämilläni. Ei tosiaan ollut. Tänään oli vasta toukokuun 9. päivä, eli ei todellakaan mun nimipäivä. Mitähän näillä kahdella oli oikein mielessä? Aikoiko ne suostutella mut johonkin riippuliitämään vai oliko ne rikkoneet mun ratsastuskypärän? Niin tai näin, mä saisin tänään syödä pullaa aamupalaksi.

      ”Me tiedetään, mut sun oikeana nimipäivänä oot kisaamassa siellä finaalissa, joten me äidin kanssa päätettiin juhlia sitä jo tänään”, selitti Ronja tietäväinen ilme kasvoillaan, äiti vieressään nyökytellen tukena. Olihan tää vähän outoa, sillä me ei yleensä edes juhlittu nimipäiviä mitenkään erityisesti. Mutta kyllä mulle nyt pullat kelpaa! En tosin saanut heti haukata pullaan kiinni, sillä ne piti jättää hetkeksi keittiön pöydälle jäähtymään. Kohta päästäisiin syömään.

      ”Pojat, me tehtiin pullia, tulkaa syömään!” kutsui äiti isää ja Juhoa. Ne tietysti juoksivat paikalle heti innoissaan ja kuola suupielistä valuen kuin koirat konsanaan, nyt kun oli kerran pullasta kyse. Isä oli ollut katsomassa olohuoneessa televisiosta jalkapalloa ja Juho nukkumassa. Tavallisesti hyvin syväuninen Juho ei herännyt tänäänkään omaan herätyskelloonsa, mutta heräsi kuitenkin äidin hiljaiseen pullakutsuun toisesta kerroksesta. Tai siis, kuka mä olin tuomitsemaan. Olinhan mäkin herännyt pullan tuoksuun ja loikkinut heti etsimään niitä.

      Pullat asetettiin keskelle ruokapöytää, jonka ympärille meidän koko perhe istui niistä nautiskelemaan. Isää ja Juhoa ei edes kiinnostanut tietää, miksi me tänään juhlittiin pulla-aamupalalla, ne oli vaan hirmuisen innoissaan niiden syömisestä. Aurinko paistoi ikkunasta suoraan meidän ruokapöydän pintaan värjäten sen ruskeasta kullanruskeaksi. Oli kiva pitkästä aikaa syödä perheen kanssa kunnolla yhdessä.

      ”Onko Ronja vieläkään löytänyt niitä töitä?” kysyi isä, samalla rikkoen hiljaisuuden joka oli leijunut ruokapöydän yllä muutaman minuutin ajan.
      ”En vielä. Hain kyllä taas moneen paikkaan, mutta vielä ei oo napannut”, kertoi Ronja haikeana. Ronja oli etsinyt itselleen työpaikkaa siitä asti, kun muutti kotoa viime syksynä aloitettuaan korkeakouluopinnot Etelä-Suomessa.
      ”Älä huoli, kyllä sä löydät töitä pian”, sanoi äiti lohduttavasti ja taputti vieressään istuvan Ronjan olkapäätä. Juhokin loi Ronjaan myötätuntoisen katseen. Ehkä siksi, että se oli itse ollut samanlaisessa tilanteessa jokunen vuosi sitten.

      ”Entäs Maisa? Miten sulla on mennyt ne ratsastuskisat?” kysyi äiti toiselta puolelta ruokapöytää, ohjaten keskustelun minuun.
      ”Ensimmäiset kisat meni ihan hyvin ja me sijoituttiin kolmansiksi, mut nyt on mennyt vähän heikommin”, vastasin.
      ”Aijaa, mitä meinaat?” isä liittyi myös keskusteluun.
      ”Sitä vaan, että ei olla enää sijoituttu niissä, vaikka meillä on ollut paljon valmennuksia ja niissäkin on mennyt jo ihan hyvin”, sanoin haikeana.
      ”Mutta eikö ne ollut sun ja sen ponin ensimmäiset kisat?” kysyi isä jälleen, tällä kertaa vähän hämillään.
      ”Oli joo. Ehkä ei pitäisi olla näin itsekriittinen ja keskittyä vaan pitämään siellä hauskaa”, myönsin. Ensimmäistä kertaa niin isällenikin kuin myös itselleni. Nyt kun muistaisin sitten kisaradallakin, että hauskaa tänne on tultu pitämään, niin kaikki menisi ihan hyvin.

      ”Just niin, ei elämää kannata ottaa niin vakavasti”, hymähti isä pulla suussaan ja jatkoi sitten:
      ”Joskus kannattaa tehdä aamupalaksi pullaa.”

      638 sanaa

      • #51811 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        <3

      • #51812 Vastaa
        Maisa
        Osallistuja
        • Postauksia: 64
        • Koulutuksen tarpeessa

        <3

      • #51843 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Kiva lukee vähän enemmän Maisan kotiarjesta ja tää pullahetki oli tosi sympaattinen. Ja kisoista kun puhuttiin 😄

    • #51987 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Apua! Hämähäkki!
      (tuotostehtävä 5: lamaannuttava pelko)
      10.5.2020

      Mulla oli ollut suunnitelmissa käydä kivalla, palauttavalla maastolenkillä pienen harmaan kanssa, mutta rankkasade yllätti meidät perin pohjin. Tallimatkalla ounastelin jo, että tänään saattaisi sataa ihan vähän, mutta viimeistään talliin saavuttuani taivas räjähti ja tuntui, että tallin katto romahtaisi milloin vain. Nessa ja Alisa katsoivat toisiaan hädissään ja lähtivät sitten saman tien juosten hakemaan hoitoponejaan tarhasta, ennen kuin ne olisi ehtineet kastua ihan läpimäriksi. Tytöt taisivat olla hyvät kolme minuuttia myöhässä, sillä talliin tullessaan poniparat olivat ehtineet jo muuttua mutahirviöiksi. Onneksi molemmilla poneilla oli ollut tarhassa päällään sadeloimet, joten kuivatus ei lopulta ollutkaan niin kamala projekti kuin mitä he olivat odottaneet. Nessa ja Alisa vaikuttivat silmin nähden helpottuneilta. Hetken päästä satulahuoneen oven avasi kalpeakasvoinen Sora, jonka silmistä loisti kauhu heti nähtyään tyttöjen ponit. Se lähti hakemaan ylläpitoponiaan Vaakkua tarhasta kiireen vilkkaan.

      ”Perhanan sadepäivä!” raivosi Ciara. Se oli juuri saapunut tallille Nikon kanssa, joka oli suojannut itsensä sateelta asettamalla takkinsa viitaksi. Valitettavasti näytti siltä, että siitä oli mennyt jo vesi läpi. Ciaralla taas ei ollut takkia ja se oli epätoivoisesti yrittänyt suojata itsensä sateelta ratsastushanskoillaan – lienee tarpeetonta sanoa, että sade oli mennyt niistäkin läpi. Tai ohi, miten sen nyt haluaa sanoa. Matka parkkipaikalta talliin oli ollut vähän turhan pitkä.
      ”Et voinut mulle lainata sitä takkia sitten?!” se karjui niin, että tallikäytävällä kaikui.
      ”No sitten mä olisin kastunut!” puolusteli Niko. Ciara mulkaisi poikaystäväänsä turhautuneena ja lähti tömistellen ja sanaakaan sanomatta kuivaamaan itseään tallitupaan, jättäen Nikon yksin käytävälle. Sora ja mä katsottiin toisiamme aluksi pidättäen naurua, mutta se ei meinannut oikein onnistua. Meidän molempien oli pakko purskahtaa nauruun, sillä tilanne oli ollut niin kiusallinen. Niko lähti kiukkuisen Ciaran perään, varmaan yrittäen vähän lepytellä sitä.

      En tosiaankaan odottanut, että seuraavana olis ollut vuorossa sydänkohtaus. Ciara oli nimittäin törmännyt satulahuoneessa uuteen ystävään ja onnistui samalla säikäyttämään kaikki muutkin perinpohjaisesti.
      ”APUA HÄMÄHÄKKI!” huusi hätääntynyt Ciara juostessaan äkkiä ulos satulahuoneesta, kannoillaan turhautunut poikaystävänsä ja Ciaran lailla panikoivat Nessa ja Alisa. Niko mulkaisi Ciaraa.
      ”Ei saa huutaa tolleen!” se huusi takaisin.
      ”Luulin että siellä oli joku käärme!” Niko valitti närkästynyt ilme kasvoillaan.
      ”No hämähäkki on ihan yhtä paha!” puolusteli Ciara epätoivoisena. Nessa ja Alisa nyökyttelivät kiivaasti. Niko kääntyi ympäri, kävi nappaamassa tallituvan pöydältä sanomalehden ja kävi sitten rauhallisesti hakemassa hämähäkkiystävänsä pois kirkuvien tallityttöjen luota pois.
      ”Älä huoli, mä vien sut ulos turvaan”, lohdutti Niko uudelle hämähäkkiystävälleen. Sora tirskahti mua päin ja mä hymyilin sille takaisin.

      Tän pienen välikohtauksen jälkeen siirryin taas hoitoponini puoleen. Savua ei kiinnostanut Ciaran kiljuminen tai lähestyvä finaali. Ainiin, pitäisi varmaan treenata tänään sitäkin varten, ei siitä muuten tule yhtään mitään. Päätin kysyä Savulta itseltään, mitä mieltä se oli päivän suunnitelmasta.

      ”Hypätäänkö tänään, Savu?” kysyin ponilta. Se taisi tosin olla retorinen kysymys. En odottanut Savun vastaavan mun kysymykseen, mutta ainahan sitä voi toivoa. If you can dream it, you can do it, vai mitä? Valitettavasti mä olin meistä (toistaiseksi?) ainoa, joka pystyi vastaamaan tohon kysymykseen. Ulkona ei nyt ehkä voisi treenata, ainakaan ennen kuin rankkasade loppuisi, enkä jaksaisi odottaa ihan niin kauan. Mun alkuperäinen suunnitelma, eli rento ja palauttava maastolenkki saisi siis väistyä.

      Maneesiin matkamme vei. Suojasin Savun satulan omalla takillani, ettei se kastuisi matkan varrella ihan piloille. Nyt mä tosin kastuin, mutta se nyt oli pienempi paha. Maneesin ovi oli vähän raskas avata, kun piteli ponin ohjia toisella kädellä. Lopulta sain sen auki juuri sen verran, että pieni harmaa Savu mahtuisi kulkemaan siitä sisälle, suojaan sateelta. En edes harkinnut laittavani satulaa suojaavaa sadetakkiani takaisin päälle, sillä se oli ihan litimärkä. Asettelin sen kuivumaan maneesin reunalle odottamaan, että hakisin sen siitä sitten pois ratsastettuani Savulla. Kerrankin maneesi oli ihan tyhjillään ja pääsisin ratsastamaan hoitoponillani ihan rauhassa.

      Maneesin kattoa hakkaava sade oli Savun mielestä vähän jännittävää – se tepasteli mun ympärillä, kun yritin asettaa jakkaraa niin, että pääsisin hyppäämään sen selkään. Pörröiset korvat kääntyilivät salamannopeasti aina sateen ropinan suuntaan ja lopulta päätin, että juoksutan sitä vähän alkuun. Ehkä sateen lisäksi myös Savu vähän rauhoittuisi pienen juoksutuksen myötä ja pääsisin sitten yrittämään uudestaan. Hetken aikaa se ravaili pää korkeuksissa ja jännittyneenä kipittäen, mutta se onneksi myös rauhoittui ihan yhtä nopeasti kuin oli jännittynytkin. Rauhoittelin sitä omalla äänelläni ja annoin sen hetken tutkia maneesia rauhassa, ennen kuin yritin taas sen selkään.

      Juoksutus kannatti: allani oli nyt sekä rauhoittunut, että myös lämmennyt ratsu. Pystyin aloittamaan heti ravityöskentelyllä. Ratsastin kulmat oikein huolellisesti ja tein pieniä temmon vaihtelun harjoituksia maneesin pitkillä sivuilla. Savu pärskähteli tyytyväisenä. Kun sain vihdoin sisäpohkeenkin kunnolla läpi, nostin Savulla kulmasta laukan. Laukka rullasi aavistuksen jäykästi, mutta tämä kierros oli muutenkin Savulle luonnostaan vähän vaikeampi. Se oli mullekin itse asiassa vähän vaikeampi suunta, joten annoin anteeksi. Mun oma vinous ei auttanut Savua yhtään.

      Kunnolla lämmettyään Savu jopa vähän innostui ja teki pari ilopukkisarjaa, mutta säilytin niissäkin tasapainoni. Aika yllättävää, mutta kai se on sitten varmaan vähän kehittynyt tässä Savulla treenatessa. Kun tunsin, että laukka alkoi pyörimään kunnolla, ohjasin ruunan maneesiin jo valmiiksi pystytetylle ristikolle. Ruuna hyppäsi sen puhtaasti, joten kokeilin pikkuhiljaa vähän erilaisia lähestymisiä sille. Nostin ristikon vielä pystyksi ja hyppäsin sen muutaman kerran. Lopulta hidastin Savun raviin ja tein vielä muutamat voltit päätyihin. Savu oli silmin nähden tyytyväinen. Jumppasin sitä vielä molempiin suuntiin avo- ja sulkutaivutuksilla ja kun ne alkoivat sujua, hidastin vuonohevosen käyntiin.
      ”Hieno Savu, hyvä poika!” kehuin ja annoin sille viimein vapaat ohjat. Savu käveli matkaa voittavin askelin pitkin uraa pärskähdellen tyytyväisenä.

      872 sanaa

      • #52071 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Toi tarinan alku oli erityisen hauska yllättävine sadekuuroineen ja hämähäkkeineen. Kuvailit kaikkia hahmoja tosi aidon tuntuisesti. Saat 2sp 1hp ja 1ep

    • #51988 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Terapiakoira Savu
      (tuotostehtävä 10: kirje/päiväkirjamerkintä)

      14.5.2020 torstai, ilta
      Mitä ihmiset yleensä kirjoittaa päiväkirjoihinsa? Oon ihan pihalla tästä, vaikka päiväkirjaan kirjoittaminen on mulle jo ennestään tuttua ehkä jostain ala-asteelta. Ajattelin, että tää voisi auttaa mua käsittelemään mun ajatuksia ja tunteita vähän paremmin. Kuulumisia tai jotain tajunnanvirtaa tänne varmaan vois kirjoittaa, en tiedä. Mulla menee ihan hyvin just nyt, vaikka stressi alkaa pikkuhiljaa yltyä. Tie Tähtiin -kilpailujen finaali on ihan kohta, joten mä oon aika kauhuissani siitä. Mä ja Savu ei ehkä olla oltu tän osakilpailun parhain ratsu, eikä kyllä toisiksi parhainkaan. Pikemminkin ehkä yhdeksäskymmeneksi parhain tai jotain sinne päin.

      Mulla oli tänään ihan mukava päivä. Tai siis tähän asti ainakin, eihän tää päivä ole vielä edes loppunut. Siivosin mun huoneen ja sitten jatkoin samaa teemaa tallilla ja siivosin Savun karsinan. Alkuperäinen suunnitelma oli jäädä kotiin löhöilemään, mut oon iloinen, että päätin reipastua ja lähteä tallille, se nimittäin auttoi vähän. Aamupäivällä mua nimittäin stressasi kaikki niin paljon, että mun aivot muutti sen stressin isoksi energiaryöpyksi, joten stressikin lopulta väheni tallilla reippailun myötä. Juttelin Aleksin kanssa tulevasta finaalista ja mun onnekseni se antoi mulle vähän vinkkejä kisaradalle. Siitä reipastuin entisestään ja lähdin Savun kanssa vetämään viimeisiä estetreenejä Aleksin vinkeistä motivoituneena.

      Laitoin Savulle meidän ensimmäisistä kisoista voittaman korvahupun, sillä se tuntu tuovan meille onnea. Niin tai näin, treenit onnistui ihan hienosti. Hypättiin vähän rataa ja mentiin maastoon kävelemään loppukäyntejä. Yritin pitää Aleksin vinkit mielessä, mutta välillä mun oli hankala keskittyä tekemiseen ihan täysillä, kun tuli niin epävarma olo. Mun pää oli täynnä tuhansia turhia ajatuksia, joille ei tuntunut löytyvän paikkaa. Siksi mä kai kokeilen nyt tätä päiväkirjajuttua. Tän vihkon kansien alla mun turhilla ajatuksilla on varmasti tosi mukavaa, tai niin mä ainakin haluaisin uskoa.

      Äsh, nyt en taas tiedä mitä kirjoittaa. Mun ajatukset on kauhea sotku, en edes osaa lajitella, että mitkä on nyt niitä turhia ajatuksia ja mitä mun oikein pitäisi ajatella. Mulla oli samanlainen olo eilenkin. Tallin jälkeen romahdin sohvalle katsomaan netflixiä, koska se tuntui auttavan, tai ainakin harhauttavan mua. En jaksais oikeastaan edes kirjoittaa tästä kisastressistä vaikka se toisaalta auttaisi, koska tuntuu, että sitten stressaisin sitä vaan lisää. Mutta onko mulla edes mitään stressattavaa? Mitään ei oo tavallaan edes tapahtunut, mut ehkä se on myös ongelmana? Okei, nyt mä päädyin nyt siihen tulokseen, että tarviin terapiakoiran. Koira korjaisi kaikki mun ongelmat. Ehkä Savu voisi olla mun terapiakoira.

      Hallavassa kaikki on tosi mukavia, mut mulla on silti tavallaan vähän ulkopuolinen olo, varsinkin kisojen suhteen. Oon yleensä sosiaalinen ja tykkään jutella ihmisille, mutta nykyään mussa on korostunut joku kummallinen sivustaseuraajan rooli, en vaan osaa mennä mukaan juttelemaan tai mukaan tähän kisahenkeen, roikun vaan mukana ja yritän näyttää siltä, että mulla on hauskaa. Mulla on oikeasti hauskaa, mut mun huijarisyndrooma sanoo, että muut luulee, etten pitäisi niiden seurasta. Kauhean ristiriitainen olo kaikesta, mutta kai tää jossain vaiheessa sitten menee ohi. Finaalikin on ihan kohta ohitse. Ajattelin näin vaihteen vuoksi olla meidän kisatiimille pettymys ja alisuoriutua omassa luokassa. Kohta tääkin stressi loppuu onneksi.

      ♥ : Maisa

      490 sanaa

      • #52073 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Voi Maisa 🙁 saat tästä 1hp

    • #52491 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Onko se loma tosiaankin jo ohi?
      7.8.2020

      Mä olin päässyt viettämään tänä kesänä kesälomaa oikein kunnolla. Olin leikannut itselleni kesätukankin, otsahiukset ja kaikki! Tänä vuonna mun kesäloma alkoi juhannusviikonloppuna, joten olin ehtinyt viettämään aikaa niin kavereiden ja perheen kanssa kuin tallillakin. Viime viikolla kävin perheen kanssa mökkeilemässä meidän sukulaisen mökillä muutaman sadan kilometrin päässä täältä jossain metsän keskellä ja ai että, se niin teki terää. Ainoa huono puoli mökkiviikonlopussa oli, ettei siellä ollut yhtäkään hevosta. Luulisi, että sellaisessa maalaiskylässä olisi ollut edes jotain hevosia laitumella, mutta ei! Mulla ainakin olisi oikein iso hevoslauma takapihalla, jos asuisin siellä ja mulla olisi hehtaaria rakentaa omat tallit ja laitumet. Mutta kohta loma loppuu ja arkeen on palattava. Huomenna on jo loman jälkeen mun ensimmäinen kahvilavuoro. Onko loma tosiaankin jo ohi?

      Tunsin selässä pienen tuuppauksen ja käännyin salamana ympäri katsomaan, että kuka tai mikä mua oikein oli tökännyt. Pärskähdys paljasti syyllisen identiteetin ennen kuin ehdin edes näkemään mitään. Savuhan se siinä! Pieni harmaa poni oli päättänyt tulla tökkimään mun selkää kesken aina niin ihanan laitumen siivouksen. Tähän aikaan vuodesta Hallavan hevoset oli tavallisesti laitumella lomailemassa ja hoitajat huolehtivat pääsääntöisesti niiden liikutuksista. Tämä päivä ei poikennut mitenkään tavallisesta.

      Savua näytti kiinnostavan kottikärryt hirmuisesti. En tiedä kenen lantaa se luuli mun lapioivan sinne, mutta se oli vakuuttunut siitä, että niille pitäisi suorittaa makutesti niiden omistajan selvittämiseksi. Savun ilmeestä päätellen se maistui hyvältä ja se taisi yrittää houkutella muakin maistamaan vähän. En maistanut. Laitumen siivoamisen ja vesiämpäreiden täytön jälkeen mä kävin hakemassa Savun päitset ja riimun laitumen portin luota ja vein harmaan ruunan talliin varustettavaksi. Kaipa me jotain tekemistä tänään keksittäisiin.

      Tallista kuului naurua ja vaimea musiikki radiosta. Aleksi ja Nadja kävelivät mua tallipihalla vastaan tervehtien meitä pirteinä ja jatkoivat matkaansa tallin ovien kautta toimistoon puhumaan ilmeisesti leirijutuista. Olin lähellä viedä Savun sisälle talliin, mutta tein u-käännöksen viime metreillä. Sidoin sen kiinni vetosolmulla ulkona olevalle väliaikaiselle hoitopaikalle ja annoin sille mun taskuun eiliseltä tallireissulta unohtuneen leipäpalan. Savu jäi nakertamaan sitä tyytyväisenä, joten kävin hakemassa tallista harjat ja varusteet.

      ”Ai moi!”, huudahti Alva satulahuoneen oven takaa. Pian saman oven takaa kurkkasi myös punapäinen Ciara. Punaiset hiukset oli tällä kertaa tosin piilossa kypärän alla, se oli kai juuri menossa tai tulossa ratsastamasta.
      ”Mitäs te?” kysyin kaksikolta matkalla Savun harjapakin luokse.
      ”Valera on ollut jotenkin hankala viime aikoina, mutta oon menossa tässä joskus yksityistunnille sen kanssa, eli ehkä me selvitään.”
      ”Ai harmi, mitä tarkotat hankalalla?” kysyi Alva huolestuneena. Sen huolestuneiden kulmakarvojen yläpuolella oleva vaalea nuttura oli purkautumassa ihan just. Alva oli varmaan ottanut kypärän päästään ihan vasta pois. Me juteltiin hetki satulahuoneessa Ciarasta ja Valerasta, kunnes Ciara ilmoitti lähtevänsä ratsastamaan. En halunnut jättää Savua liian pitkäksi aikaa yksin ulos, joten mäkin lähdin harjailemaan sitä jo. Alva jäi kaivelemaan repustaan jotain välipalaa ja lähti viemään sitä tallitupaan, joten meidänkin tiet erkanivat.

      Enpä ehtinyt Savua kovin pitkään harjailla, ennen kuin Valera laukkasi melkein suoraan mun syliin hiekkakentältä tallipihalle ilman ratsastajaansa. Se tanssahteli paikallaan vielä senkin jälkeen, kun olin saanut sitä sen ohjista kiinni ja pysäytettyä sen. Alva kai kuuli Valeran tallitupaan asti ja lähti puolikas välipalapatukka suussaan juoksemaan kohti hiekkakenttää, jonka pohjalla Ciara makasi liikkumattomana.
      ”Vie Valera talliin ja varmista että se on kunnossa!” käski toimiston ikkunasta tapahtumat nähnyt Aleksi, joka lähti juoksemaan samaan suuntaan kuin Alva.

      Vein Valeran ja Savun molemmat omiin karsinoihinsa ja tarkistin Valeran kunnon. Fyysisesti ihan kunnossa ja muutenkin se alkoi jo vaikuttaa omalta, äkäiseltä itseltään. Hetken päästä talliin tupsahti Ciara Aleksin ja Alvan kannattelemana, loikkien välillä onnettomasti yhdellä jalalla. Valera oli selvinnyt tapahtuneesta onneksi pelkällä säikähdyksellä, mutta Ciaran vointi näytti paljon huonommalta. Nadja lähti soittamaan Ciaran vanhemmille ja Aleksi lähti hakemaan auton avaimiaan ja ilmoitti vievänsä Ciaran sairaalaan. Ciaran seurana oli nyt vain mä ja Alva, joka selitti mulle nyt mitä oli käynyt. Ilmeisesti Valera oli tehnyt jotain, minkä seurauksena Ciara oli lentänyt kaaressa suoraan maapuomin päälle ja murtanut jalkansa ja saanut mahdollisesti myös aivotärähdyksen. Enempää me ei ehditty tapahtuneesta jutella, kun Aleksi saapui jo avaimien kanssa viemään Ciaraa sairaalaan.

      En edes huomannut, että Ohto oli ollut paikalla sen koko ajan. Se vaan kurkkasi meitä jostain karsinasta kuulokkeet päässään vähän pelokkaan näköisenä. Ilmeestä päätellen sekään ei ollut huomannut meitä, tiedä sitten. Selitettiin me sillekin sentään kaikki tallituvassa eväiden äärellä – tai Alvan tapauksessa edelleen puolikkaan välipalapatukan äärellä, odottaen Aleksilta, Nadjalta tai potilaalta itseltään jotain tilannepäivityksiä. Lähinnä me tuijotettiin jäähtyvää lounasta hiljaisuudessa. Ainoa ääni oli kehräävä tallikissa sohvalla. Ei tässä muu auttanut kuin odotella.

      • #52527 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Tää tarina saa mut edelleen hyvälle fiilikselle. Joo, eihän tää oo hattaraa ja ruusuilla tanssimista missään kohtaa ainakaan täysin, mutta silti tää on semmonen ihanan kevyt ja helppo lukuinen tarina jossa tapahtumat vaan soljuu järkevästi eteenpäin.

      • #52542 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Minjan kanssa samaa mieltä, että sun kirjoitustyyli on aina jotenkin ihanan kevyt ja tapahtumat soljuu omalla painollaan eteenpäin. Välillä naurattaa ja sit saakin taas jännittää mitä seuraavaks tapahtuu. Tuntuu, että Maisa kattoo maailmaa ihan omalla tavallaan. Ei ehkä vaaleanpunasten linssien läpi mut melkein kuitenkin. Saat 1hp ja 1sp

    • #52556 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Nähdään huomenna taas
      9.9.2020

      VIHDOIN saan pitää pipoa tallilla ilman, että kukaan mulkaisee mua oudosti. Kesä on ihan kiva, mutta mikään ei voita syksyä, sori vaan. Nyt voin hyvällä omatunnolla käyttää pipoa tallihommissa ilman, että kukaan mulkaisee mua oudosti käytävällä. Heinäkuussa kun ei ole muka ”sosiaalisesti hyväksyttävää käyttää pipoa” silloin, kun ulkona on 20 astetta lämmintä. Tätä ollaan kuulkaas odotettu!

      Jätin mun pyörän tallipihan pyöräpaikoille ja lähdin kävelemään kohti tallirakennusta. Jo pyörää lukitessa huomasin, miten ihanan syksyiseltä koko paikka alkoi pikkuhiljaa näyttämään. Musta näytti aina niin kivalta, kun syyslehtiä oli alkanut putoilla jo vähän joka puolelle. Oli ollut kylmä aamu ja nyt vielä melkein sitä kylmempi iltapäivä siitäkin huolimatta, että aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja olin niin kiitollinen mun juuri valmistuneista vaaleanpunaisista villasukista. Jep, nyt on se aika vuodesta – vihdoin.

      Ihana Savu hörisi mulle karsinastaan korvat hörössä, ja mä tervehdin sitä porkkanapalan kanssa. Oli aina yhtä mukava nähdä sitä. ”Moi Maisa!” huudahti Minja kävellessään mua vastaan käytävällä matkallansa viemään Liljan varusteita pois. Ei kylläkään kovin lujaa, sillä ei meinannut edes kuulla sitä mun kuulokkeista kuuluvan One Directionin sulosoinnuilta. Otin kuulokkeet pois korvista ja sujautin ne äkkiä takin taskuun.
      ”Mitäs sä?” kysyin ja Minja virnisti.
      ”Kävin äsken liikuttamassa Liljan”, se kertoi ja jatkoi sitten: ”se oli ihan hyvä tänään, mites Savu?”

      Kohautin harteitani. Olin käynyt syysmaastoissa niin monta kertaa viime viikkojen aikana, että mun puhelimen kuvagalleria oli täynnä pelkkiä syksyisiä maastokuvia Savusta. Minja kertoi Liljasta ja sen tulevasta mammalomasta, sekä sen potentiaalisesta ylläpitohevosesta sen ajaksi. Aistin vähän epävarmuutta Minjan äänestä sitä kertoessaan, mutta niin kai kenen tahansa ääni olisi vähän epävarma. Jotain se mainitsi myös Ciarasta ja sen auttamisesta ja luulin jo saaneeni aneurysman sen kuullessani, mutta ehkä Ciara sitten oli muuttunut. Jos se edes oli mahdollista? Pohdin sitä niin kauan, että Minja häipyi hoitamaan omia juttujaan johonkin.

      ”Mun nimi on Saara”, sanoi joku pieni ääni mun takaa säikäyttäen mut. Joka syksy uusi alkeisryhmä aloitti Hallavassa ratsastustunnit. Pieni, vaalealettinen Saara oli kai ensimmäistä kertaa tallilla äitinsä kanssa.
      ”Hei Saara, käydään hakemassa sulle vähän pienempi kypärä, okei?” ehdotin ja lähdin näyttämään tietä tallin omien lainakypärien luokse, sillä Saaran kypärä oli ainakin neljä kokoa liian suuri. Aika söpöä oikeastaan.

      Oikea kypäräkoko löytyi ja Savukin saatiin varustettua. Nadja ilmestyi talliin ja totesi, että voitaisiin lähteä jo kohti ulkokenttää. Annoin pienen Saaran taluttaa Savua koko matkan, vaikka olinhan mä toki sen toisella puolella koko ajan pitelemässä siitä myös kiinni. Eipä se Saaraa ainakaan näyttänyt haitata. Muistelin mun ihan ensimmäistä kertaa täällä Hallavassa, kun olin auttamassa alkeistunnilla. Mieleen tuli myös Ruska taluttamassa… Lilliä? Sitäkään ei ole näkynyt tallilla useampaan kuukauteen. Siitä on ikuisuus! Itse asiassa aikaa on kulunut jo niin kauan, että voisi sanoa, että ruska on täällä taas…
      … niin siis lehdissä, tajusittehan? Nyt kun on jo syksy? Heh heh tosi hauska juttu, vai mitä? Ei tarvii vastata.

      Koska tämä tunti oli ryhmän ensimmäisiä ikinä, oli tunnin aiheetkin sen mukaisia. Ei sentään kolmikaarista harjoiteltu, vaan kääntymistä, pysähtymistä, liikkeelle lähtemistä ja sen sellaista. Savu on aina niin hyvä alkeistunnilla, varsinkin jos joku tuttu ihminen oli sen mukana auttamassa, kuten nyt. Saara halusi kokeilla vähän ravaamistakin, joten mäkin sain vähän liikuntaa. Mun pitäisi käydä joskus oikeasti lenkillä, mutta helpompi sanottu kuin tehty. Jos voisin juosta aina hevosen kanssa niin lenkille lähteminen olisi varmaan huomattavasti helpompaa. Tai sitten yksinkertaisempi ratkaisu: alan vain pyöriä tallilla alkeistuntien aikaan, niin Nadja voi pakottaa mut siihen. Onneksi me ei ravattu tunnilla sitten lopulta kovin paljon, sillä mä en olisi varmaan kestänyt sitä. Oliko tää vain syksyisempi ja tylsempi versio siitä maaliskuun alkeistunnin tallipäivästä?

      Hyvästä tuntiratsun työstään Savu ansaitsi tänään erityispitkän harjauksen ja rapsutteluhetken sekä porkkanoita iltaruokansa seassa, mikä ei kyllä poikennut tavallisesta oikeastaan yhtään mitenkään. Alkeistuntilaisten lähdettyä ponit jäivät syömään iltaheiniään tyytyväisinä. Kello alkoi olla jo aika paljon ja ulkonakin oli niin pimeää, että mun täytyi kaivaa repusta valmiiksi taskulamppu kotimatkaa varten. Tallissa leijaili ihana hevosten ja heinän tuoksu, enkä olisi meinannut millään malttaa lähteä vielä kotiin. Toivotin Savulle hyvää yötä eikä sitä olisi voinut vähempää kiinnostaa ennen kuin heitin karsinan kaltereiden välistä sen iltamössöämpäriin vielä pari porkkanapalaa lisää. Kaiken kaikkiaan tänään aika hyvä tallipäivä.
      ”Öitä Savu, nähdään huomenna taas.”

      • #52566 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tulin taas tosi hyvälle tuulelle tätä lukiessani. Pääsin jotenkin tosi hyvin takaisin siihen syksyiseen ratsastuskoulumaailmaan, joka välillä täällä kotisohvalla tuntuu tosi kaukaiselta. Tykkään erityisen paljon siitä miten Maisa ajatuksissaan välillä puhuu suoraan meille tai omalle pään sisäiselle yleisölleen. Saat 2hp ja 1sp

    • #52559 Vastaa
      Minja
      Osallistuja
      • Postauksia: 180
      • Perus pullaponi

      Tässä on jotai semmosta mitä mä en osaa pukee sanoiksi (nothing new under the sun…).

      Tää on toisaalta kivaa viittausta menneeseen, mutta myös sitten nykyhetkeen ja jotenkin vaan niin ihana tuollainen pikkuratsastaja <3. Ylipäätään tää oli kivaa vaihtelua perinteisiin ratsastustarinoihin ja näitä vois olla mukava lukea satunaisesti tasapainottamassa ihan niitä perinteisempiäkin hoito- tai ratsastustarinoita.

    • #52562 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Outo valmennus
      10.9.2020

      Vein Savulle heti tallille saapuessani muutaman porkkanan, jotka se otti vastaan hyvillään, yllätys. Savua harjatessa pohdin päivän toimintasuunnitelmaa. En ollut hetkeen ratsastanut kunnon sileän treeniä Savulla, mutta toisaalta olisi ihan kiva käydä maastossakin vaikkapa sitten vähän laukkaamassa. Maastoon kerkeäisi tosin kyllä treeninkin jälkeen.

      ”Mulla olis ollut valmennus parille tyypille, mutta toinen niistä jätti viime hetkellä tulematta. Oisitko kiinnostunut? Ohjelmassa olis ehkä ravipuomit, jos saadaan niistä väsättyä jotain. Kysyin jo Seelaa, mutta sen piti lähteä johonkin. Kerkeisitkö sä? Olis mukava saada joku toinenkin mukaan.”
      Kuin taikaiskusta Nadja oli pelastanut mun päivän. Treeni kuulostais kivalta, millonhan viimeksi mä olen sielläkään edes käynyt. Se todellakin tulee tarpeeseen.
      ”Tottakai!” hihkaisin innoissani ja Nadja vastasi mulle hymyilemällä, ylpeänä siitä, että oli onnistunut sittenkin löytämään jonkun toisenkin valmennukseensa.

      Laitoin raipan hetkeksi kainalooni ja laskin Savun jalustimet alas säätääkseni niitä.
      ”Yhdeksäs reikä ylhäältä laskettuna”, ajattelin ääneen säätäessäni jalustinhihnoja itsekseni. Aivan meidän vieressä Nadja laski ravipuomien välejä ja asetteli niitä jalallaan oikeaan kohtaa. Valmennuksen toinen ratsukko käveli kentälle ja alkoi säätämään omia jalustinhihnojaan.
      ”Indy älä töni”, sanoi ehkä noin oman ikäiseni poika pienelle ruunikolle tammalle. Ruunikko tamma yritti jatkuvasti töniä hihnoja säätävää ratsastajaansa turvalla. Indyn otsalla oli söpö, suuri läsi ja se tutki uutta ja vierasta ympäristöänsä uteliaana. Moikkasin poikaa, mutta se ei moikannut takaisin. Se vain katsoi mua tyhjä ilme kasvoillaan ja oletin, että poika ei ehkä ollut yksinkertaisesti kuullut mua.

      Asetin mun ratsastussaappaani kärjen jalustimeen, ponnistin itseni satulaan ja annoin Savulle luvan lähteä liikkeelle. Ohjasin ruunan uralle ja se napitti silmillään pientä ruunikkoa kiinnostuneena sen kävellessä rennosti pärskähdellen meidän edellä. Mäkin seurasin pienen tamman askellusta meidän edellä enkä voinut olla huomaamatta, kuinka pitkä sen ratsastaja oli ratsuunsa verrattuna. Indy oli mun arvion mukaan ehkä noin 145 senttinen ja sen ratsastaja oli ainakin yli 170 senttiä pitkä. Indy oli kuitenkin aika vantteran näköinen eikä poikakaan hirveän painavalta näyttänyt.

      ”Onko Maisa ja Iivo valmiita aloittamaan?” kysyi kentän aidalla istuva Nadja. Sen viereen oli tullut pari nuorempaa tuntilaista innokkaina seuraamaan meidän valmennustamme. Me kaksi ei oltu alkuverryttelyn aikana vaihdettu yhtäkään sanaa, kun oltiin molemmat niin keskittyneitä omiin hevosiimme. Savu ainakin vaati kunnon alkuverryttelyä, muuten se ei liikkuisi yhtään mihinkään. Katsoin Indyn selässä istuvaa Iivoa ja se kääntyi kentän porttia kohti tuijottaen Nadjaa tuimasti ja sitten nyökäten melkein sotilaallisen vakavasti.
      ”Aloitetaanpa sitten vähän suoristustehtävällä ja siirrytään sitten ravipuomeille.”

      Savu oli alkuverryttelyn jälkeen onneksi vähän vetreämpi, joten suoristustehtävät menivät ihan hyvin. Kerran se säikähti jotain kentän laidalla olevassa pusikossa olevaa sapelihammastiikeriä – kissaa siis – ja lähti pukkilaukkaa pakoon, mutta sain sen pysäytettyä aika nopeasti putoamatta sen selästä. Se olis ollut noloa. Pukkilaukkaepisodi näytti virkistävän myös Indyä, joka olisi mielellään halunnut lähteä meidän mukaan. Iivo taisi olla mua vähän parempi ratsastaja, sillä Indy ei hievahtanutkaan meidän suuntaan, kun Iivo käski sen pysähtyä. Iivo katsoi meitä melkein vahingoniloisesti vähän hymyillen, mikä oli musta vähän outoa.

      Ravipuomeilla Savu innostui vähän turhankin paljon. Pienet pukit sinne tänne ravipuomien keskellä ei aivan vakuuttanut Nadjaa, joten meidän piti mennä tehtävä läpi useammankin kerran. Indy taas suoritti kaiken kuuliaisesti ja täydellisellä tahdilla. Kun meilläkin alkoi sujua, nostimme puomit kavaleteiksi ja toistimme saman tehtävän toisessa suunnassa. Molemmilla pitkillä sivuilla kavalettisarjat ja päädyissä muutama kavaletti oli asetettu ellipsin muotoon. Savulla oli niin hauskaa, että jarrut meinasivat unohtua välillä.

      Lopuksi Nadja kiitti meitä valmennuksesta ja lähti puomitehtävän jälkeen päiväkahville Aleksin kanssa, päästäen meidät tekemään loppuverryttelyn itsenäisesti. Eipä siitä muuta olis ollutkaan jäljellä kuin loppukäynnit, jotka meinasin muutenkin tehdä maastossa. Melkein kysyin, olisiko Iivo halunnut tulla Indyn kanssa meidän mukaan, mutta se tuntui vähän oudolta. Eihän se ollut edes moikannut mua takaisin.
      ”Voiko täällä kävellä loppukäynnit maastossa?” kysyi Iivo yhtäkkiä. Yllätyin niin, että olin hätkähtää ja pudota Savun satulasta alas. Häkeltyneenä osoitin vain maastoreitille vievän tien suuntaan ja nyökkäsin.
      ”Viitsisitkö lähteä mukaan? Indy kun ei oikein tykkää olla yksin maastossa.”, jatkoi Iivo ja mä johdatin sen maastopolulle Savun johdolla.

      ”Sulla on tosi hauskan väriset hiukset”, sanoi Iivo yrittäen kai täyttää hiljaisuutta. En tiedä oliko se edes kehu. Niin robottimaisen tylsistyneellä äänellä se sanoi sen. Hymyili se silti vähän, eli ehkä se oli kehu. Tai sitten sillä oli elohiiri poskessa.
      ”Kiitti, mä kyllä tykkään”, vastasin kiusallisesti naurahtaen. Iivo vakavoitui taas enkä uskaltanut sanoa enää mitään, sillä se näytti melkein vihaiselta tuijottessaan ratsunsa korvia. Loppumatka me käveltiin hiljaisuudessa, kunnes tallin pihalla se yhtäkkiä kysyi, oliko mulla snapchat ja tällä kertaa jopa aidosti kiinnostuneen näköisenä. Kai Iivo ihan mukava oli sittenkin, ehkä vähän ujolta tosin.

      Varusteiden purkamisen ja huollon jälkeen Nadja tuli juttelemaan meille valmennuksesta ja antoi meille molemmille vinkkejä ja palautetta. Sitten me Iivon kanssa puhuttiin vähän hevosista, sellaista ihan peruskauraa, niin kuin ”kauanko oot ratsastanut” ja Iivo kertoi myös, että Indy on hänen sukulaistensa poni, joka oli hänellä ylläpidossa. Mäkin olin kuulemma tervetullut kokeilemaan sitä joskus sen sukulaisten tallille. Sitten Iivo pakkasi tavaransa hevoskuljetusautoon, talutti Indyn sisälle, huikkasi mulle heipat ja lähti takaisin kotitallilleen.

      Olipa outo valmennus. Olin pudota Savun selästä kahdesti ja Nadjan uusi valmennettava käyttäytyy tosi ristiriitaisesti. Ehkä olis parempi vain lähteä kotiin ja unohtaa koko juttu.

      • #52563 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Olipas kiva päästä lukemaan ulkopuolisestakin ratsukosta valmennuksessa ja hevosten kanssa on kyllä aina niin mielenkiintoista kun ei tiedä että mitä käy.

        Onneksi sentään Savu ei tuota pahemmin pönttöillyt tunnilla ja jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan tapaavatko nää kaks vielä uudelleen.

      • #52567 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Kiva idea tuoda ulkopuolinen ratsukko Hallavaan käymään! Musta tuntuu, että kun jengi haluu tuoda jonkun oman sivuhahmonsa niin siihen tutustutaan aina ensin ”jossain muualla”, joten tää oli tosi raikas lähestymistapa. Heti alkoi myös kiinnostaa, että törmätäänköhän me vielä tähän tyyppiin lisää sun tarinoissa. Ainakin sen verran monta kysymysmerkkiä jäi ilmoille. Saat 1ep ja 1sp

Luet parhaimillaan 27 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Maisa & Savu

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi:




Peruuta