My Dear Diary 2019

Foorumit Hahmot My Dear Diary 2019

Tämä aihe sisältää 69 vastaukset, 15 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Kassu 1 kuukausi, 1 viikko sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #4044 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 938
    • Lauman johtaja

    Haluatko kirjoittaa hahmosi tallin ulkopuolisesta elämästä? Tämä on juuri oikea paikka sille. Me kaikki haluamme päästä hahmosi pään sisään ja lukea mitä kaikkea niin parisuhde- kuin perherintamallakin tapahtuu!

  • #4064 Vastaus

    Lola
    Osallistuja
    • Postauksia: 49
    • Koulutuksen tarpeessa

    halusin päästä vähän syventymään Lolaan joten tässä teille takautuvasti pätkä Lolan elämästä ennen Hallavaa

    “Ja loppusuoralla kärkeen ampaisee numero seitsämän Splashy Savior. Numero viisi Still Living koittaa vastata mutta turhaan. SE ON NUMERO SEITSÄMÄN SPLAHSY SAVIOR!”

    Kaikki sen jälkeen oli hämärää. Olin noussut Lassin kyytiin kunniakierrokselle. Olin vastaanottanut kukkakimpun ja antanut itkuisen sekavan haastattelun joka kertoi nuoresta lupaavasta ruunasta jolla oli tajuton halu voittaa.
    Kuukausien taistelun laukkapeikkoa vastaan oli päättynyt voittoon. Eikä mihin tahansa voittoon vaan ansaittuun voittoon. Lassi oli taistellut koko 2000 metriä kuoleman paikalla väsähtämättä ja silti ampaissut selkeään voittoon. Minun oma Lassi.

    Mä olin laittautunut ja pukeutunut pikkumustaan. Me aiottiin talli porukan kanssa lähteä ulos Lassin voiton kunniaksi. Mä olin ansainnut sen.
    Päätettiin ettei mennä meidän rauhalliseen vakio kuppilaan vaan repäistiin ja lähdettiin kylän ainoaan yö-klubiin. Kiskottiin heti alkuun tequila-shotit. Mentiin tanssimaan. Mä tunsin olevani kuolematon.

    Se mies oli karmiva. Niinku sokerimunkki tanssilattialla, rasvainen, ällöttävä ja väärässä paikassa. Kun se koitti tulla iholle ja lupautui tarjoamaan seuraavan kierroksen, mä kieltäydyin ja vetäydyin kauemmas. Mä jäin juttelemaan jonkun puolitutun kanssa ja nappasin shotin. Pian kaikki kuitenkin sumeni. Viimeinen asia mitä mä näin oli sokerimunkki.

    Heräsin järkyttävään kipuun. Mun koko keho särki.
    “Hei, mä olen ensihoitaja Rafael. Sä olet ambulanssissa, sut on yritetty huumata. Pyörryit tanssilattialle ja joku soitti häkeen. Onko sulla mitään muistikuvia siitä kuka se voisi olla?”
    Joku mies puhui. Miehellä oli ruskeat silmät ja vihainen perusilme.
    “Sokerimunkki. Se oli sokerimunkki.” Mumisin vastaukseksi.
    “Sä oot saanu vahvat lääkkeet. Me siirretään sut nyt ensiapuun.”

    Mitä mulle jäi muistoksi siitä illasta? Lassin voittoloimi, kuvia, sekavan itkuinen haastattelu ja paperilappu jossa luki takana puhelinnumero saate sanoilla.
    “Jos tarviit turvaa baariin.
    -Rafael”

  • #4066 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 233
    • Perus pullaponi

    Tarina sisältää kiroilua

    1.1.19

    Mä en yleensä itke. Vaatii aika paljon et mut saa näyttään niin vahvoja tunteita. Suuttuminen on paljon helpompaa. Sitä mä kai teen eniten. Nauraminen on vaikeeta, sillain oikeasti nauraminen. Sellainen, että tuntuu että happi loppuu ja silmiin nousee kyyneleet ihan vaan nauramisen vuoksi. Mutta sekin on silti helpompaa kun itkeminen. Silti, nyt mä itkin. Se riita oli isoin ja typerin mitä meillä on ollut. Se alkoi heti kun pääsin tallilta kotiin.

    ”Mä en rakasta sua enää.”

    Niin se oli sanonut. Ja sanoi se paljon muutakin. Mikä kaikki mussa on vikana, miksei se enää jaksa katsella mua. Että meidän olisi varmaan parempi erota. ”Älä, ei tää oo niin paha. Jos me vaan puhuttais sillee ku aikuiset nii.. Älä jätä mua, oo kiltti äläkä jätä mua.” Kuulin itseni anelevan, mutta Miika ei katsonutkaan mua. Se tuijotti johonkin sivulle silmät tyhjinä. Mä puolestani katsoin sitä liikkumatta vaan metrin päästä sohvan viereltä, jolta olin noussu seisomaan. Se olis ollu ihan askeleen päässä. Olisin voinu kurottaa, ottaa sen kädestä kiinni ja halata. Näyttää, että mä välitin. Että mä rakastan vieläkin. Mutta en saanut aikaseks. Seisoin vaan lamaantuneena paikallani. Sydän jyskytti rinnassa niin että teki kipeää. Se varmaan halkeaa ihan kohta. ”Rakas.. Kato mua.” Pyysin, kuulostaen kokoajan vaan surkeammalta. Se huokaisi ja sen hartiat tipahti alaspäin luovuttaneen olosena. ”Älä kutsu mua noin.” Se melkeinpä kuiskasi, mutta mulle se kuulosti huutamiselta. Miksi se sanoo noin? Miksi se luulee, että se yksin voi päättää jotain tällästä? En haluu olla yksin.

    Miika siirtyi ovensuusta pois ja hävisi mun näkyviltä. Nielaisin tyhjää ja seurasin sitä melkein juosten. ”Mihin sä meet? Et sä voi lähtee noin vaan.” Mun ääni tärisi kun pysähdyin eteiseen katsomaan miten se puki takkia päälle. ”Voin. Ja aijonkin. Mie en jaksa tätä enää kun sie oot niin etänen ja hankala kokoajan. En mie vaan..” Se hiljeni ja kohautti olkiaan. ”Et jätä mua arvaileen mitä mä taas tein väärin, nyt vittu sanot suoraan!” Olin tosissani. En alkais elään sen kanssa et jäisin ihan tyhjän päälle arvaileen sadasta eri syystä miks mut jätettiin. Miika näytti vaivaantuneelta. ”Oikeesti! Sä oot nii vitun epäreilu!” Parahdin ja tunsin miten kyyneleet alkoi poltella mun silmien takana. En varmasti itkis sen nähden. Se ei oo sen arvonen. ”No jos sun on ihan pakko tietää niin vaan.. Kaikki. En mie osaa selittää, sie oot vaan niin.. Tollanen. Kiihdyt heti kaikesta, et vastaa viesteihin, sulla ei oo enää aikaa mulle ollenkaan. Tiesitkö ees että mie pääsin kokeista läpi? Kun et sie yhtään välitä mun menoista. Silloinkin se joku Lily tuli tänne kun meillä piti olla aikaa olla kaksin.” Miika puuskahti turhautuneena. ”Tottakai mä tiiän, mut mitä sä luulet et mä jaksan yhtää mitää ku oon töis? Nii pitäiskö mun yöt ol töis ja päivät jaksaa olla sun kanssa? Vitut jostai nukkumisest eiks vaa? Sitäpaitsi Lily on mun kaveri ja se tarvi jotai sillo kuuntelee, älä vedä sitä tähä.” Kuulostin syyttelevältä, ja tiesin sen itekkin. Pitäis lopettaa nyt, mut niinkun aina, en mä voinu. ”Sä oot saatana tehny mul nii paskan olon viimeaikoin et en vaa oo jaksanu diilaa sen kans, spämmäät viesteil joiden sä tiiät ahistavan mua. Heitit vittu kirjallaki. Ain ku mä kerkeen mä nään sua, laitan viestii ja kysyn kuulumisii. Ruokaaki oon tehny ja kuskannu sua koulust himaa ja takas. Mitä enemmä sä haluut?!” Puristin kädet nyrkkeihin kun en tiennyt miten enää olla. Kurkkua puristi ja päässä jyskytti alkava päänsärky. Stressistä varmaan. ”Ei kyse oo nyt vaan siitä..! Tottakai saat käydä töissä ja nukkua, ja mie pyysin jo anteeks sitä kirjaa. Mie en vaan saa susta enää mitään irti, tää on aina vaan hirveetä työtä kun me nähdään ja sitten riidellään. Ei mulla riitä hermot tähän, sie et oo ainoo jolla on paska olo!”

    Siitä se sit lähti. En tiiä kauanko me seistiin siinä eteisessä ja vaan huudettiin, mutta se tuntu pieneltä ikuisuudelta. Lopulta mä en vaan enää pystyny siihen, pidin vaan suuni kiinni ja otin kaiken vastaan mitä ikinä se mulle sanoikin. Asioita jotka sai mut tuntee oloni ihmiskunnan roskaks, hyödyttömäks, työlääks, ikäväks ihmiseks jonka kanssa kukaan ei jaksaisi olla. Jossain syvällä mä tiesin, että se oli oikeessa. Mä olen hankala, työläs ja ikävä. En vaan halunnu kuulla sitä ihmiseltä jota mä oon rakastanu jo pitkään ja haluun yhä rakastaa. Lopulta Miika tuntui tajuavan myös sen, sillä sen ilme muuttui vihaisesta vaikeaksi, ja sitten pettyneeksi. Tunsin miten kyyneleet kohosi mun silmiin ja sai kaiken näyttämään sumealta. ”Kuule.. En mie..” Se aloitti, mutta pidätti itseään. Sanottu mikä sanottu. ”Mee vaan.” Sanoin hiljaa, ääni yllättävän vakaana. Pidätin hengitystä. ”Lähe sit.” Toistin. Nielaisin tyhjää uudelleen. Miika katsoi mua hetken, ja avasi ulko-oven. Se kääntyi vielä katsomaan mua, muttei sanonut mitään, ja lähti. Sillä sekunnilla kun ovi painui kiinni mun suusta karkas surkee ääni ja kyyneleet alkoi valumaan mun poskille. Voiko ihminen kuolla suruun? Siltä se alkoi tuntumaan, kun valuin eteisen lattialle istumaan selkä seinää vasten ja itkin. Se oli puristava, musertava tunne joka lähti jostain syvältä, ja kumpusi rintakehästä kurkkuun. Se sai hengityksen tuntumaan vaikealta ja koko ruumiin vapisemaan. Painoin kämmenet kasvojani vasten ja purin hampaita yhteen, ja kuulin itsekin miten säälittävältä mä kuulostin.

    Helvetin hyvää uutta vuotta.

  • #4089 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 233
    • Perus pullaponi

    Tarina sisältää kiroilua ja alkoholin käyttöä

    3.1.2019

    ’Lähettäjä: Miika. 3.1.2019, klo. 12.32
    Hei, ehkä mie hätiköin. Yritetäänkö kuitenkin vielä saada tää toimiin? En miekään oikeesti halua erota. Saanko anteeksi?’

    Olin maannu sängyllä useemman tunnin hereillä. En tienny paljonko kello oli, enkä välittäny. Olo oli tyhjä. Kun viimein tunteiden vuoristorata oli alkanu rauhoittumaan aikani itsesäälissä kylpien se kehtaa laittaa tollasen viestin ja olettaa että kaikki olis ok. En ollut vastannut vaikka siitä oli jo päivä kun luin sen. Tuijotin kattoa lasittunein silmin. Mitä nyt? Sen tavarat on mun luona, ja sen luona on jotain munkin kamoja. Meidän piti mennä keikalle parin kuukauden päästä yhdessä. Olin ostanu lipunkin sille omista rahoistani. Seinät tuntui kaatuvan päälle. Kaikki ne puheet meidän tulevaisuudesta, yhteisestä koirasta, haaveesta ostaa asunto kimppaan. Mut nyt..? Mul ei olis mitään. En tiennyt mitä vastata. En halunnut vastata. Oliko se tosissaan? Halusiko se vielä yrittää? Hitaasti suljin mun väsyneet silmät. Sen terävät sanat kaikui mun korvissa. Väsytti, mut tiesin etten sais nukuttua enää. Halusinko mä enää yrittää? Kaiken piti mennä parempaan päin, mut se ajatus teki täyskäännöksen ja löi vasten kasvoja. Lujaa. Ajatus yksin jäämisestä pelotti liikaa. En mä kaikkea pystyisi antaa anteeksi, enkä ees halunnut. En uskonut että se oli edes tosissaan, kunhan vaan leikki mun kanssa. Silti, en uskaltanut päästää irti. Jos oikein yrittäisin nii me saatettais pystyy korjaa meidät.

    En oikeen tiiä mikä älynväläys se oli, mutta mun keho liikkui melkein kuin itsestään. Nousin ylös, pukeuduin, nappasin rahapussin mukaan ja olin ovesta ulkona. Vuodenvaihteen lumimyräkkä oli jättänyt maahan kerroksen puuterimaista lunta joka narahteli jalkojeni alla, jotka suuntasi ihan nurkan takana olevaa pubia kohti. Kello oli jotain kahdeksan illalla, ulkona oli hämärää. Baari oli aika tyhjä. Radiosta soi yksi Arttu Wiskarin uusimmista biiseistä kun siirryin istumaan baaritiskin edessä olevalle penkille. Tiskin takana oli nuori nainen joka vilkaisi muhun lyhyesti kännykkänsä näytöstä. ”Mitäs sulle?” Se kysyi. Mietin hetken. ”Kaks salmarii ja tequila.” Sanoin voimattomalla äänellä ja kaivoin pankkikortin esille.

    ’Yhtä auttaa vain Jumala, toista perjantainen humala.
    Mut täällä pärjää ei luovuttamalla, Suomen muotoisen pilven alla..’

    Kuuntelin vaisuna biisin sanoja, ja maksoin lähimaksulla tilaukseni. Eka salmari. Sen karvas maku tuntui tutulta kielen päällä ja poltti kurkussa. Toinen. Milloin viimeks olin ees ollu baarissa itekseni? Saatika juomassa kunnolla? Suola, tequila, sitruuna. Sain nieleskellä pari kertaa uudelleen kun kroppa muistutti teinivuosien känniseikkailuilta jotka oli aina päätyneet hirveeseen tequilan katkuiseen krapulaan.

    ’Sinä oot minun valon tuoja, kunnes armahtaa meidät Luoja.
    Ei täällä pärjää kuin rakastamalla, Suomen muotoisen pilven alla..’

    Vitun Wiskari. En jaksanu kuunnella nyt mitään rakkauslauluja. Rakkaus on perseestä. Tilasin hanaoluen huuhtomaan meksikolaisen myrkyn alas, ja pian toisenkin.

    Olisikohan kello ollu jotain kymmenen. Näpräsin mun puhelinta tiskin ääressä nuokahdellen. Olo oli hyvä, ja huono. Olin aika hyvässä nousussa, teki mieli seuraa. Baarissa ei ollut ketään tuttua. Selasin viestihistoriaa toisen käden sormiani naputellen tiskin pintaa vasten. Voisin kysyä Lilyä. Eikun ei, sillä oli kai niitä aikaisia aamuja nyt. Rullasin peukalolla alaspäin, ja Ohton nimi iski silmiin. Jäin hetkeksi miettimään, mutta avasin sitten sen keskustelun ja ryhdyin kirjoittamaan.

    ”Lähetkö mun kans tupakalle?” Kysyin Ohtolta, puhe kevyesti sammaltaen. Vaikka en olis ees missään hurjassa kaatokännissä niin samantien mun ässät muuttuu sellasiks et kaikki tajuu et oon juonut. Mut ei mua haitannut, halusinkin olla sekaisin. Kaikki on ollut ihan paskaa viimeaikoina. Mut Ohto on kiva, ja hyvännäköinen. Se suostui lähteen mun kanssa baariinkin, vaikka mä en oo yhtään erityinen, ja on ollut nyt sielä mun seurana jo useemman tunnin.
    ”Voin mä, mut en mä kyl polta.” Ohto vastasi, ja mä olin hetkessä ylhäällä. Otin oven edessä olevasta naulasta mun takin ja siirryin jo ulos se vasta puoliksi mun päällä. Tajusin vetää sentään vetoketjun kiinni ennenkuin otin tupakka askin esille ja nostin yhden röökin esiin. Tarjosin myös Ohtolle refleksistä, vaikka samantien muistin ettei se polta. Siirsin askin takaisin taskuun.
    ”Paljonko sä oot juonu?” Se kysyi katsellessaan mun säätämistä sytkän kanssa. Ei se saatana syttynyt vaikka kuinka renkutin. ”En tarpeeks.” Puhahdin toisesta suupielestäni vastauksen ja viimein sain liekin palamaan. Sytytin röökin, palautin sytkän takin taskuun ja vedin syvään henkeä. Tunsin miten mun kännykkä värisi siinä taskussa, mutta annoin sen olla. Halusin purkaa mun sydäntä Ohtolle. Halusin kertoo, että kaikki on mua vastaan, ja mikään ei onnistu. Kaikki on ihan syvältä, ja mä myös.

    En kuitenkaa tehny niin.

    Me oltiin hiljaa ja mä poltin. ”Hei kuule..” Lopulta rikoin hiljaisuuden ja käänsin katseeni Ohtoon. Se kääntyi katsomaan myös mua. Baarin terassin keltaiset valot sai sen ihon loistamaan ja silmät hohtamaan. ”Sä oot ihan vitun hyvännäköinen.” Kerkesin sanomaan ennenkuin tajusinkaan sitä. Ei mun pitänyt. Ohto hymyili mulle, sillä lailla kauniisti. Sen suupielet nousi ylöspäin ja sen silmät näytti kilteiltä. Mut samaan aikaan jotenkin sääliviltä. Oonko mä säälittävä? ”Sun pitäis nyt sanoo kiitos.” Jatkoin, ja mun olo tuntu kokoajan enemmän sekavalta. Olin kai oikeesti juonu liikaa. Mut en silti halunnu lopettaa. Ohto sanoi jotain, mut en kuullut mitä. Mun katse oli vaan sen huulissa, ja mun ajatukset tuntui pysähtyneen täysin. Niinpä toimin vaan ajattelematta.

    Otin askeleen lähemmäs ja painoin mun huulet Ohton suuta vasten. Se teki yllättyneen äänen, mutta hetken suuteli mua takaisin. Se maistui halvalta kaljalta ja seikkailulta, mutta sitten se vetäytyi kauemmas. ”Mä luulin että sä seurustelet?” Ohto kysyi selvästi hämillään. ”Ei se haittaa.” Vastasin ihan automaattisesti. ”Ei tää haittaa.” Pieni osa mun sisällä tiesi sen myös. En mä saisi, se olis väärin. Miika halusi vielä yrittää, se antoi mulle mahdollisuuden siihen. Se ei halunnutkaan erota, en mä saisi. Mutta toinen osa musta halusi lisää, eikä se välittänyt. Me suudeltiin uudelleen.

    . . .

    Seuraavan kerran kun sain mun tajunnan takaisin ensimmäinen asia jonka rekisteröin oli viiltävä päänsärky. En mä ensimmäistä kertaa ollut krapulassa, mutta se on joka kerta vaan yhtä hirveetä. Mahassa kiersi ja oksetti. En uskaltanut avata silmiäni heti, sillä mua pelotti että antaisin samantien ylen. Kaikki pyöri ja koko kroppaa heikotti. Vähitellen uskalsin raottaa mun silmiä, ja jouduin nieleskeleen pari kertaa tyhjää. Pakko löytää vessa. Darran ja unen sekavuudesta huolimatta onnistuin nouseen ylös, vaikka heti mun piti turvautua seinään etten menis nurin. ”Helvetti..” Mun ääni oli surkee jopa mun omiin korviin. Silti mä puskin eteenpäin, ja onnekseni ekan vastaantulevan oven takaa löysin pienikokoisen pesuhuoneen. Tajusin sentään vetää oven perässäni kiinni ennenkuin yrjösin posliinipönttöön kaiken mitä olin eilen juonu.

    ”Ootko sä hengissä?” Havahduin ääneen joka kuului vaimeana oven takaa. Vähitellen mun katse kiersi ympäristössäni, ja tajusin että olin sammunu vessan ääreen. ”En.” Raakuin vastaukseksi ja vapisevin käsin punnersin itseni jaloilleni. Olin sentään tajunnu vetää vessan oksentamisen jälkeen. ”Heh, heh. Mun pitää päästä kuselle.” Ääni jatkoi. Siirryin lavuaarin eteen ja vilkaisin itseäni peilistä. Näytin ihan hirveeltä. Mun iho oli kalpee ja hikikarpalot kimmelsi mun ylähuulella ja otsalla. Kaikki mahdolliset verisuonet punoitti mun silmissä ja mun huulistakin oli kadonnut väri. ”Oota nyt vittu.” En jaksanut ees kuulostaa ärtyneeltä, vaikka sitä mä olin. Avasin hanan ja huuhtelin naamani kylmällä vedellä, jonka jälkeen huuhtelin mun suun. Join varmaan litran suoraan juoksevasta hanasta, ja sen sammutettuani huohotin kun viimestä päivää unohdettuani hengittää. ”Hei oikeesti.” Ovelta kuului kolahdus, joten käännyin viimein ympäri ja avasin sen.

    Mua vastassa oli puolialaston Ohto. Se vähäinen lämpö mitä mun kehossa oli jäljellä katos samantien. Mitä mä sielä tein? Se ei ollu mun kämppä. ”Vihdoin ja viimein.” Ohto virkkoi ja kulki mun ohitse, sulkien oven perässään. Jäin hetkeksi seisomaan paikalleni, mutta hitaasti jäykin askelin kuljin makuuhuoneeseen. Näin lattialla vaatekasan, ja tunnistin ne mun omiksi. Mitä helvettiä mä olin viimeyönä tehnyt?

    En oo varmaan koskaan ennen krapulassa ollu niin nopee. Kiskoin vaatteet päälleni ihan hetkessä ja silmät paikasta toiseen sinkoillen löysin mun repun joka oli puoliksi sängyn alla. Pakko päästä pois. Käännyin ympäri ja mun sydän hyppäs kurkkuun kun Ohto oli ovensuussa vastassa. ”Onks kaikki okei?” Se kysyi ja katsoi mua kummallisesti. Oliko kaikki okei? En tiennyt. En osannut sanoo. ”Öö, joo. Tai siis, en tiiä. Mun pitää mennä.” Työnsin tieni Ohton ohi ja suunnistin eteiseen. Mua oksetti uudelleen. Mitä mä olin tehnyt? Mitä mä tein sielä? Ohto seurasi mua. Onko sen pakko seurata, menis takaisin nukkuun. ”Jesse hei.” Pysähdyin kiskomasta kenkiä mun jalkoihin ja vedin syvään henkeä. Käännyin hiljalleen katsomaan blondia, mun ilmeestä paistaen syyllisyys. ”Kaduttaaks sua?”
    Nielaisin tyhjää. Kaduinko mä? Kaduinko mitä? Juomista, seurustelemista, Ohtoa, kaikkea? En tiennyt. En vaan osannut sanoo.
    ”Ei, en mä sitä. Mul oli kivaa. Mun pitää nyt vaa mennä.” Tyydyin sanomaan ja pakotin hymyn huulilleni. Ohto nyökkäsi epäilevän näköisenä. Uskoisi nyt vaan. ”Nähään.” Huikkasin ja olin ovesta pihalla ennenkuin se kerkes vastata.

    Halusin vaan kuolla, mun olo oli niin hirvee. Ihan järkyttävän huono olo. Pakotin mun kärsiviä aivoja kelaan takas eiliseen, mistä kaikki oli alkanu. Olin Ohton kanssa baarissa. Tai mä olin baarissa ensin, yksin. Baaritiskin takana oleva mimmi oli vitsaillut, että aika aikaseen mä olin päättänyt alottaa. En ees hymyillyt, vedin alas vaan toisen shotin. Montako mä niitä olin ottanut? Oliko mulla enää tilillä ees rahaa? Ilta oli jatkunu, ja mä olin laittanu Ohtolle viestiä. Pyytänyt sitä seuraksi. Ja se oli tullut.

    Jouduin pysähtyyn nojaan kädelläni lampputolppaan ja hengittään. Rintaa puristi. Ahdisti. Mun hengitys oli kohonnut liikaa, tiesin että jos en hillitsis sitä saisin paniikkikohtauksen. En silti välittäny. Ohto oli ollut hirveen kiva, naurattanut mua sen huonoilla vitseillä ja saanut mun ajatukset pois Miikasta. Jatkoin matkaa ja koitin harhaisilla silmillä löytää jotain tienviittaa joka kertois missä mä ees oon. Jonkun vanhan rakennuksen seinästä sellanen löyty. Mä en ollu koskaan ennen kuullutkaan sellasesta kadusta. Eikun olinpas, mä heitin kerran Ohton sinne. En mä silti osannut sitä seutua. Olin vaan hukassa. Kaivoin kännykkäni esiin ja suuni muuttui kuivaksi. Kymmenen soittoo Miikalta, ja tupla määrä tekstareita. Silmät tyhjinä tuijotin kännykän ruutua, käyden mielessäni itseäni vastaan sotaa kun koitin päättää avaisinko ne vai jättäisinkö myöhemmälle. Päätin avata, vaikka toivoin heti etten olis.

    19.36 ’Sori kun huusin. Koulu stressaa, enkä halua sitä suhun purkaa. Anteeksi.’
    20.02 ’Ootko kotona? Voitaisko puhua kasvotusten?’
    20.20 ’?’
    20.48 ’Soita heti kun näät nää viestit.’
    21.32 ’Ihan oikeesti, voitko vastata? Mie oon huolissani.’
    21.40 ’Ethän oo tehny mitään itelles?’
    22.29 ’Soitan kohta poliisille jos et vastaa.’
    22.38 ’Mie rukoilen vastaa pliis tää ei oo kivaa’
    23.08 ’Ihan totta mie oon tosi huolissani’

    Samanlaisia viestejä yön läpi, viimesin lähetetty 02.58. Suljin nopeasti puhelimeni ja toivoin ettei se tarkistais sen puhelinta ihan hetkeen. En jaksaisi nyt puhua tai selittää missä oon ollu. Miten mä sen ees selittäisin? Mun päässä heitti, ja mun oli pakko kumartua nojaan mun jalkoihin. Toinen käsi suun edessä vedin henkee syvään useempaan kertaan. Halusin vaan kotiin ja pois sieltä.

    • #4099 Vastaus

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 122
      • Perus pullaponi

      Voi Jesse <3 Tulipa aikamatka sekaviin teinivuosiin,myötäelin koko tarinan ajan ihan hulluna. Vitsit kirjoitat samaistuttavaa ja upeaa tekstiä. 🙂

    • #4100 Vastaus

      Elina Honkisuo
      Osallistuja
      • Postauksia: 46
      • Koulutuksen tarpeessa

      Upeaa tekstiä!🤩 Vei heittämällä lukijan mukaan tarinaan.

    • #4102 Vastaus

      Noa
      Osallistuja
      • Postauksia: 10
      • Maitovarsa

      Vähänkö kiva tarina!! Niin samaistuttavaa tekstiä.

  • #4105 Vastaus

    Kassu
    Osallistuja
    • Postauksia: 122
    • Perus pullaponi

    tää ny kuuluu viimevuoden puolelle mutta öö? : D

    24. pvä joulumaaston jälkeen
    Nion lahja mulle oli positiivinen yllätys – en nimittäin jostain syystä odottanut saavani pojalta mitään. Nähdessäni leffaliput jotenkin aavistus siitä että Nio tykkäis musta myös vahvistui.. Ja no, niin.
    Vedän ruskeatukkaisen mölisijän sivumpaan hetkeksi ja ojennan paketin vain suoraan.
    “Joo, tota, tässä olis tää sun oma”, naurahdan ja tiedän mun poskipäiden helottavan punaisina Afrikkaan saakka. Nion ilme on jotain iloisen ja mysteerisen väliltä, en oikein osaa tulkita. Mua alkaa vaan hymyilyttää.
    “Hyvää joulua, Kassu ja kiitos!” Nio lopulta saa suunsa auki ja virnistää hampaat näkyen. Mun rintakehää lämmittää. Että yks osaakin olla sulonen.

    jossain välipäivien aikana heh
    Tää ilta on spesiaali. Melkein tärisen pidellessäni puhelinta. Nyt mä nimittäin aion tehdä sen, paljastaa tunteeni Niolle. Mä oon valmis, mutta voi helvetti mua jännittää. Silittelen Kepaa hetken ja alan sitten pukea päälleni jotain vähäsen hienompaa… Farkut, merkkivaatehuppari ja mun luotettava lämmin untuvatakki. Ehkä pärjään, eikun niin joo, pipo olis varmaan hyvä. Asettelen hiukset mustan pipon alle, varmistan että avaimet ja kaikki on lähtien sitten keskustaan, sitä pikkusta puistoa kohden.
    Nio vastasi tosiaan myöntävästi mun pyyntöön lähteä kävelylle. Se ei aavista varmaan mitään, ja nyt mä aion räjäyttää tän pommin sen naaman edes, jessus. On elämä vaan kummallista.
    Pian mun näkökenttään ilmestyy punaposkinen sinisilmä. Mua alkaa hermostuttaa taas. Ne leffaliputkin mun takataskussa tuntuu tärisevän.
    “Moi”, tervehdin ääni värähtäen tyhmästi. Noloa.
    “Hei! Vähä kylmä, eiks? Menikö joulu hyvin?” Nio kyselee hyväntuulisena. Se ei aivan aidosti aisti mitään tässä ilmapiirissä.. Ihan hyväkin. Tykkään Niosta tollasenaan.
    “Joo on ja menihän se, ehdin kävästä kotonakin”, vastaan. “Entä sulla?
    Me lähdetään kävelemään vieretysten keskustan suuntaan. Jutellaan kuulumisia ja hevosista, sivutaan vähän lukiota ja kaikkea sellaista arkielämää. En kuitenkaan kykene keskittymään kunnolla mihinkään. Pysähdyn itsestään koivun viereen ja käännyn katsomaan Nioa kunnolla.
    “Nio… Mulla olis yks semmonen, öö, juttu”, meinaan tukehtua sanoihini. Nyt helvetti Kassu, teet sen. Ei oo vaikeeta. Anna mennä!
    “..No?” Nio kohottaa kulmiaan pienesti, suu mutrussa. Ikään kuin odottais jotain suru-uutista.
    “Mä tykkään susta”, sanat liukoaa ulos mun suusta niin nopeasti etten meinaa tajuta että nyt mä sen sanoin. Nio on reagoimatta pari sekuntia, ja sitten se punastuu niin paljon etten oo ikinä kenenkään nähnyt punastuvan. Mitä tää on! Mua hämmentää.
    “Aa”, se naurahtaa jotenkin… peitellen jotakin. Hmm?
    “Mäki susta, oikeestaa”, Nio lopulta lisää ja uskaltaa lukita katseensa mun silmiin. Tuijotan poikaa suu auki. Onko tää totta? Se… se tykkää musta takaisin? Onko maailma ihan sekasin? Ei vittu. En sano normaalisti v-sanaa, mutta nyt se tuli.
    “Mitä”, huokasen koska oon tyhmä. Alan heti perään nauraa, en tiedä mitä tässä tilanteessa pitäisi tehä. “Mites ois jos… vien sut treffeille? Nyt heti?” ehdotan. Musta tuntuu ettei tää mee yhtään niin kuin oppikirjoissa nyt, ei kiinnosta. Nio tykkää musta!! Haluan rutistaa sen itteäni vasten niin kovasti.
    “Öö, okei, joo!” Nio vastaa hämmentyneenä, puree alahuultaan ja tarttuu sitten mua kädestä. Ahaa, joo. No tämä taitaa olla ihan normaalia. Lähen johdattamaan Nioa keskustaan vaikka mua kuumottaakin pidellä sitä kädestä. Oon silti onneni kukkuloilla. Puristan hennosti Nion kättä.
    “Mä ajattelin että mentäis leffaan. Siellä pyörii se Bohemian Rhapsody”, virnistän niin kuin aina. Sopii teemaan, ku me ollaan homoja. Gayteens. Hyi, mä en sitten koskaan ajatellut tota.
    “Aa se, joo mennää vaa”, Nio kirii vähän ja taitaa tulla hieman lähemmäskin. En oo aivan varma.

    Arvatkaa mistä löydettiin ittemme seuraavaksi? No mäkistä tietysti. Meillä on leffanjälkeinen ruokailu. Ollaan kummatkin ihan fiiliksissä ja musta on niin mukavaa kun juttu vaan lentää, ei tarvi ajatella sanojaan sen kummemmin ja kaikki on kuten… aina on ollut. Ei tapahtunut välienrikkoutumista, ei mitään. Asiat on okei. Nio tykkää musta. Nio oikeesti tykkää musta.
    “Niin hei muuten, mä mietin et jos haluisit-” Nion lause keskeytyy kun se meinaa tukehtua ranskalaisiin. Kehotan sitä juomaan kokista, mutta onneksi selvitään tällä kertaa hengissä.
    “Niin mitä haluisin?” kohotan toista kulmaa.
    “Tulla mun luo yötä”, Nio pistää ranskiksen suuhunsa ja katsoo mua odottavasti. Mun ei tarvi ajatella hetkeäkään.
    “Joo! Tuun. Mun pitää käydä ruokkimassa vaa Kepa”, innostun heti. Muistan viimekerran Nion luona. Mulla oli niin mukavaa. Ja todellakin me nukutaan tälläkin kertaa vierekkäin. Ehkä jopa halittais? En oo ikinä nukahtanut toinen kundi kainalossa. Mitähän tästä tulee. Melkein voisi tekstata Jesselle päivityksiä tilanteesta, mutta en viitsi. Haluan mieluummin keskittyä Nioon.

    Matkalla poikkeamaan mun luona me ollaan aika hiljaisia, mutta tyytyväisiä. Jonkinlainen rauha on laskeutunut mun ja Nion välille. Ennemmin kun oltiin vielä ihan kavereita, jokin uupui meidän suhteesta, tai siis siitä lähtien kun kehitin tunteet Nioa kohtaan. Vihdoin asiat menee ihmissuhderintamalla niin kuin mä niiden haluan menevän. Ei enää heteropoikia mulle, mulla on Nio nyt, jolla on ihana ruskea takkutukka, syvät siniset silmät ja söpöt posket. Sen hartiat on kanssa kivat, en tiedä, mun tuli katteltua niitä aika paljon kesällä ja viime yökylässä.
    “Kassu?” Nio pysähtyy. Kurtistan kulmia. Mitä nyt? Katson Nioa ja en edes ehdi reagoida sen enempää, kun se tulee ihan lähelle hetkellisesti ja painaa huulensa mun huulia vasten. Mun silmät levenee lautasiksi, ja Nion vetäytyessä en suostu päästämään sitä heti. Kierrän käden pojan ympäri ja annan toisen pusun tällä kertaa omasta aloitteesta, ja sitten päästän toisen otteestani… Mitä just tapahtu. Me pussattiin. Oon halunnut pussata sua niin kauan. Mä putoan kärryiltä. Katellaan toisiamme ujoina hetken aikaa ja remahdetaan sitten tyhmään kikatukseen, ei meistä helvetti soikoon kumpikaan tiedä mitä oikeesti pitäis tehdä tai sanoa.

    Nion luona ollaan rauhoituttu kunnolla. Meitä kumpaakin väsyttää, on maha kipee roskaruuan takia ja tekisi mieli vaan kallistaa ittensä heti sänkyyn.
    “Mun pitää vaihtaa lakanat…” Nio mumisee.
    “Anna olla, ei mua haittaa”, vastaan ja riisun jo hupparia pois. Nio sammuttelee valoja ja ilmeisesti tarkistaa ettei sängyssä ole mitään kummaa, sukeltaen sitten itsekin peiton alle. Mä meen hyvin pian perässä, ja joo, tänä yönä Kassu sai kokea kuinka hiton hankalaa on nukahtaa toinen kainalossa kun käsi puutuu eikä voi vaihtaa asentoa yhtään.

    • #4108 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      jesjes viimein!! ihan hirmu sulonen tarina! toi lopetus varsinki oli mun lemppari 😀

  • #4138 Vastaus

    Ohto
    Osallistuja
    • Postauksia: 5
    • Maitovarsa

    Äiti oli oikeassa
    4.1.2019

    Perjantaiaamuna mä heräsin ensin siihen, että joku kömpi ylös mun kahdelle henkilölle vähän liian kapeesta sängystä. Mä olin siinä enää vain puoliksi ja valtavan peittoröykkiön alla (mulla oli aina kylmä ja mun sängyssä oli kolme peittoa kesäsinkin), joten mä hautauduin syvemmälle peittojeni sisään. Vessan ovi kolahti kiinni, mutta äänestä päätellen en ollut varma menikö se oikeasti kunnolla. Mä en ollut tainnut sanoa Jesselle, että sitä pitää nostaa vähän, että sen saa lukkoon. Jesselle? Ai niin. Voi saatana.

    Mä en ollut ees juonut eilen juurikaan mitään. Tai vähän joo, mutta en läheskään tarpeeks selittääkseni tämän. Hieno homma Ohto. Ei näin. Tosi vastuullista, Jesse oli ollut ihan kännissä. Olinko mä oikeasti niin epätoivonen, etten ollut estänyt sitä? Niin kuin kuka tahansa järkevä ihminen, joka ei käyttäisi humalassa olevia hyväksi, olisi tehnyt? Vissiin olin. Sen tajuaminen sai jonkun terävän ja painavan pistämään vatsanpohjassa. Mä olin ihan hirveä ihminen. Jessellä oli se joku poikaystäväkin! Vaikka siitä se oli kyllä sanonut, ettei se haitannut, joten mä veikkasin niillä olevan joku tilanne päällä. Se ei kyllä auttanut mun tilannettani yhtään. Mä olin siis humalan lisäksi käyttänyt hyväkseni sydänsuruja. Mainiota. Mahtavaa. Kyllä äiti olisi ylpeä. Jumalauta.

    Äiti oli sanonut jo kuusi vuotta sitten, että mä tarvitsin Jumalaa ja Jeesusta, ja että valitsemallani synnin tiellä mä palaisin kun itse paholainen yrittäisi rakastella mun kanssa. Äiti oli juuri liittynyt johonkin lahkoon ja mä olin ollut 16-vuotias ja uskaltautunut kertomaan sille yhden mun suurimmista salaisuuksista. Mulla oli kestänyt pitkään myöntää se itselleni ja äiti oli ensimmäinen ihminen jolle kerroin. Ja hyvin päättyi. Ehkä äiti oli ollut oikeassa, ehkä mä palaisinkin helvetissä. Mutta en kyllä minkään paholaisen suudelman takia vaan omien tyhmien valintojeni takia. Ihan oikeesti, olinko mä niin kamala ja epätoivoinen ihminen, että käytin muita noin häikäilemättä hyväkseni?

    Mä yritin paeta syyllisyyttä peittojeni alle ja nukahtaa uudelleen, mutta lopulta mulla oli niin paha olo ja ennen kaikkea vessahätä, että mun oli pakko nousta. Mä en löytänyt tähän hätään mitään paitaa, mutta mun ajatukset palamisesta pitivät mut ihan tarpeeksi lämpimänä boksereissa. Ja kylmän hikisenä. Mä yritin työntää mielestäni kaikki tulilieskat ja jeesukset ja pirut, mutten onnistunut siinä hirveän hyvin. Miten mä olin onnistunut siinä niin hyvin viimeiset viisi vuotta?

    Vessan ovi oli edelleen kiinni, mutta ei näköjään lukossa. Mä en kuitenkaan halunnut häiritä Jesseä krapulassaan, niin mä päädyin vaan puhumaan oven läpi.
    ”Ootko sä hengissä?” mä kysäisin ja yritin kaikkeni peittääkseni mun oman syyllisyyteni. Ehtisin palaa helvetissä myöhemminkin, ensin piti huolehtia Jessestä.
    ”En”, kuului vastaus ja mun oli pakko naurahtaa oikeasti.
    ”Haha, mun pitää päästä kuselle”, mä yritin, enkä edes huijannut. Mulla oli varmaan maailman pienin rakko. Jesse kiroili sisällä ja avasi oven hetken päästä kun mä koputin.

    Jessen (aika karmeessa kunnossa oleva) naama venähti, kun se näki mut. En mä syyttänyt sitä, mä en olisi samassa tilassa varmaan edes muistanut eilisillasta mitään. Mutta mä en ollut siinä tilassa, valitettavasti, ja mä muistin kaiken. Ulkona oli ollut kylmä ja Jesse oli räpeltänyt sytkärin kanssa ja mä olin kuulemma hyvännäköinen ja- ei. Ei ei ei, paha Ohto. Mä suljin vessan oven perässäni ja kiskoin pyykkikorista jonkun t-paidan päälleni.

    Mä olin just pesemässä hampaita, kun mä kuulin askeleita. Oliko se nyt lähdössä? Hammasharja kädessä mä menin kurkkaamaan, ja vissiin säikäytin Jessen. Ei se voisi tossa kunnossa lähteä ulos, jäätyisi vielä johonkin.
    ”Onks kaikki okei?” mä kysyin ja yritin miettiä sanoja, millä saisin sen jäämään. Ei siksi, että mä halusin sen jäävän, vaan siksi, että mä en voisi ottaa hartioilleni muiden syntien lisäksi vielä sitä, että Jesse löytyisi illalla jostain ojasta oksennukset paitaan jäätyneenä. Jesse vaan tunki mun ja hammasharjani ohi eteiseen, ja se oli oikeasti lähdössä eikä mulla ollut edes autoa millä tarjota sille kyytiä kotiin, eikä taksirahaa, ja en mä voisi antaa sen lähteä yksin ulos kylmään ja se ei varmasti halunnut mua seuraksi ja-
    ”Jesse hei.”
    Hyvä, Jesse pysähtyi. Siihen mun suunnitelma sit loppuikin. Sano nyt jotain. Ole vähän parempi ihminen kuin illalla, ettet sitten kadu tätäkin. Tämä kyllä kaduttaisi mua elämäni loppuun saakka.
    ”Kaduttaako sua?” mä sain sanottua äkisti. En mä edes halunnut tietää, enkä saanut Jesseltä kunnollista vastausta. Se sanoi, että sen pitää mennä ja oli ovesta ulkona niin nopeasti, etten mä kerennyt tekemään mitään. Ja tollasella takilla! Ei hitto, kyllä mun piti lähteä perään. Se oikeasti jäätyisi tonne.

    Mä heitin hammasharjan lavuaariin ja vedin ekat housut jalkaan mitkä löysin. Mä nappasin lapaset ja jonkun kaulahuivin laatikosta ja syöksyin ovesta ulos. Ottais edes lapaset mukaan. Tuolla oli kylmä. Kerrostalon hissillä kesti aina ikuisuus tulla mun kerrokseen, joten mä harpoin rappusia alas kolme kerrallaan. Asunnon ovikin jäi sepposen selälleen. Mulla ei ollut edes avaimia mukana. Alaovi lennähti auki, mutta pihamaalla ei näkynyt enää ketään. Mä jäin lapaset ja kaulahuivi kädessä hytisemään oviaukkoon ennen kuin vilkaisin lämpömittaria. Viistoista astetta pakkasta, hyi hitto. Olis se Jesse ottanut edes lapaset mukaan, mä toistelin mielessäni kun mä kampesin itseni ylös portaita. Mä en niitä kummiskaan tarvitsisi, kun mä palaisin helvetissä pieneksi synnin muotoiseksi korpuksi. Ei siellä olis lapasista hyötyä.

    • #4139 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      tää saattaa tähä mennes olla iha mun lemppari tarina mitä oon tääl lukenu, ihan sairaan hyvää kerrontaa ja kuvailuu!! Oi että tykkäsin, sulla on niin huikee tyyli kirjottaa ja kertoo mitä se hahmo tuntee, varsinkin toi menneisyyden muisteleminen oli ihan omaa luokkaansa. oon sanonu tän ennenki mut voi että tahon lisää, Ohto on nii mielenkiintonen!

  • #4219 Vastaus

    Lola
    Osallistuja
    • Postauksia: 49
    • Koulutuksen tarpeessa

    Mä en osannut käydä treffeillä. Ensihoitaja Rafael seisoi mun vieressä hiljaa enkä mä tiennyt mistä puhua. Kaivoin tupakka-askin taskusta, nostin yhden tupakan mun huulille ja aloin etsimään sytkäriä taskusta. Sytytin tupakan ja laitoin sytkärin takaisin taskuun.
    “Haluatko savukkeen?” Kysyin samalla kun ojensin askia Rafaelia kohti.
    “Joo, kiitos.”

    “Arvaa mitä mä harrastan?” Kysyin samalla kun puhalsin savua ulos.
    “ Tässä on nyt joku juttu. Ihan sama mitä mä arvaan niin arvaan väärin. Öö showtanssia ja tatuointeja?” Rafael nauroi.
    “Ei, harrastan raveja. Mulla on myös poni ja mä kasvatan gerbiilejä.”
    “Ravit ja ponin mä uskon, mutta et varmasti kasvata gerbiilejä.” Rafael vastasi, samalla tuijottaen mua arvioiden.
    “Kyllä kasvatan, tarkemmin sanottuna mustia ja mustavalkoisia gerbiilejä.” Vastasin ja tumppasin tupakan.
    “Voitko todistaa tän?” Rafael haastoi.
    “No voin, mä asun ihan tässä lähellä. Käydään alkon kautta ja mennään meille hengailemaan gerbiilien kanssa.” Nauroin.

    Rafaelin ilme oli näkemisen arvoinen kun avasin mun gerbiili-huoneen oven. Huoneessa asusti tällä hetkellä 21 gerbiiliä. Niistä 4 oli omia tyttöjä,2 toiselta kasvattajalta sijoitettuja tyttöjä, 5 omia uroksia, 2 laina-uroksia ja yksi 8 päinen poikue. Yhdessä terraariossa oli mun tyttölauma ja yksi sijoitettu tyttö. Toisessa oli mun omat pojat. Kolmannessa oli lainapojat. Viimeisessä terraariossa oli toinen sijoitettu tyttö poikasien kanssa.
    “Sä olit ihan tosissaan.” Mies näytti todella hämmentyneeltä.

    Hain keittiöstä viinilasit ja tarjoilin meille viiniä gerbiilihuoneen lattialle. Päästin äiti-gerbiilin ja lapsi-gerbiilit jaloittelemaan. Me juteltiin ja juotiin viiniä keskellä gerbiilin poikasia. Äiti-gerbiili kiipesi mun huppuun hengailemaan, pienet kiipeili vuorotellen mun ja Rafaelin päällä. Me molemmat rentouduttiin ja alettiin olemaan pikkuhumalassa.

    Me naurettiin ja juteltiin pitkälle yöhön. Neljän aikaan Rafaelin piti kuitenkin lähteä, sen piti mennä töihin seuraavaksi illaksi.
    Me sovittiin että nähdään seuraavalla viikolla uudestaan.
    Mä taidan ottaa tästä lähtien gerbsuja kaikille treffeille.

    • #4221 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      hahaa kuin symppis treffihetki gerbiilien keskellä! 😀

  • #4412 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 73
    • Koulutuksen tarpeessa

    Koska muihin hahmoihin tutustuminen vie kuitenkin aikaa, ja koska haluan jo näyttää miten leväperäinen, epäluotettava ja silti lojaali Mikael on…

    Sä oot Mikael sika
    Myöhään illalla 23.1.

    ”No miksi te oikeastaan sitten erositte?” Inka kysyi.

    Olin taas ajautunut muistelemaan ääneen Vanhoja Hyviä Aikoja hänen naarmuisen keittiönpöytänsä ääressä. Helena oli ollut hyvä tyttöystävä. Meillä oli ollut ihanaa. Oltiin oltu piknikillä oman olkkarin matolla ja moottorikelkkaretkellä Kemin tienoolla. Syksyllä meidän piti lentää Alicanteen ja tutkia Laguna Rosa. Sen vesi olisi kuulemma parantanut minun kipeän polveni… Kahvi oli kylmentynyt kupissani, kun olin sekoitellut korttipakkaa jo aika kauan kahvin juomisen sijaan. Inka joi jo kolmatta kupillistaan ja tärisytti jalkaansa pöydän alla niin että hänen tuolinsa nitisi.

    ”Ai hä?” havahduin ajatuksistani. Inkan kysymyksestä oli jo kauan.
    ”Miksi te sitten erositte, kun sä selkeästi olisit halunnu vielä olla sen kanssa?”
    ”Siksi.”

    Kyllä minä olisin Inkalle voinut tunnustaa omasta puolestani sen, että olin ollut toisen kanssa. Pettänyt Helenaa. Helenan takia en kuitenkaan voinut sitä sanoa. Ellei hän itse kertoisi, kukaan ei saisi ikinä tietää. Että minun Helenani oli erehtynyt huolimaan sellaisen miehen, joka oli pettänyt häntä. Minun Helenani keksisi itse jonkin peitetarinan eromme syille, ja kun hän sen keksisi, minä kertoisin saman tarinan niin monta kertaa että siitä tulisi totta. Oli se kuinka hirveä tarina tahansa.

    ”Niin – miksi?” Inka kysyi.
    ”Kuule. Mikset sä kysy Helenalta? Sähän olit sen kanssa elokuvissa viimeksi torstaina.”
    ”Niin olin.”
    ”Miten se muuten voi..?”
    ”Paremmin.”
    ”Hyvä. Hyvä hyvä…”

    Korttipakka oli sekoitettu. Laskin sen käsistäni. Nousin pöydän äärestä. Kaadoin kylmän kahvin pois ja otin uutta tilalle. Kaivoin sokeria ja maitoa kaapeista niin kuin olisin kotonani. Etsin Inkan karkkikätköstä jotain hyvää, mutta siellä oli vain Pätkiksiä. Kun suljin kaapin oven, huomasin miten Inka katseli minua silmät sirrillään.

    ”Se sanoi, että sä petit sitä”, Inka tokaisi suupielet kireinä.
    ”Noni.”
    ”Miehen kanssa Mikael.”
    ”Okei”, huokaisin rauhallisesti ja sekoitin kahvia. Istahdin taas Inkaa vastapäätä ja tavoittelin korttipakkaa pöydän reunalta.
    ”Mut se ei oo totta, eihän?” Inka kysyi ja painoi kädellään käteni litteäksi korttipakan päälle.
    ”On se”, sanoin hyvin painokkaasti ja vastasin Inkan katseeseen ihan suoraan. Mitä ikinä Helena olisi sanonut, olisin väittänyt sitä todeksi. Hetken tuijotimme toisiamme Inkan kanssa. Minä silmät suurina ja vakavana, Inka silmät sirrillään, etukenossa ja epäileväisenä. Ihmisillä oli taipumus tuijottaa minua herkemmin vasempaan silmään. Niin Inkakin teki. Lopulta vedin käteni ja korttipakan pois hänen kätensä alta ja sekoitin kortit vielä kertaalleen. Kuulin miten Plösö haukahteli unissaan Inkan pehmoisella sohvalla olkkarissa.
    ”Sä oot Mikael sika”, ystäväni kuiskasi lopulta.
    ”Jjep, selvä”, sanoin oikein rullaten j-äännettä leukaperissäni ja jaoin kummallekin viisi korttia.
    ”Sarjapettäjä”, hän sihahti ja löi kaksi kolmosta pöytään niin että naskahti.
    ”No sitä mä en ole”, puolustauduin korttejani katsellen ja kaadoin kolmoset kympillä, vaikka minulla olisi ollut kutonenkin.

    • #4420 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Ai vitsi, tässähän oli kurjan tuttu teema🙈 Kiva että päästiin oppimaan lisää Mikaelista, noista hoitotarinoista kuitenkaan ei saa niin syvällistä kokonaiskuvaa. Tässä mä tykkäsin lopusta erityisen paljon, se miten Mikael käytti kymppikortin kutosen sijaan. Se jotenkin tuntui sellaiselta mahtailulta, ”ihan vaan koska mä voin ja pystyn” tyyliseltä vedolta.

      Ja mun on pitänyt jo aikaisemmin kommentoida että oon ihan tosi otettu että oot tykänny mun tarinoista (Luukas ja Dineo on tosiaan myös mun hahmoja jos se ei oo vielä selvinnyt)! Koitan myös sun antamaa kritiikkiä sisäistää, rakentavaa palautetta kun ei voi koskaan olla liikaa ja sä muotoilet ne asiat aina niin selvästi että niistä on helppo ottaa kiinni. Kiitos siitä! 🙂

  • #4416 Vastaus

    Lola
    Osallistuja
    • Postauksia: 49
    • Koulutuksen tarpeessa

    Muistan sen kun liukastuin. Käsi oli jäänyt alle. Olin kaatunut naama edellä jäälle. Joku mummo haukkui mua nistiksi mutta soitti kuitenkin ambulanssin.
    Mä olin ihan selvin päin. Mä olin sekava koska löin pään.
    Päässä humisi. Maailma pyöri ja mua oksetti.
    Ja se käsi. Siihen sattui tuhannen auringon voimalla. En pystynyt liikuttamaan mun sormia.
    Ambulanssissa ne kyseli päivämäärää, nykyistä presidenttiä ja mummon nimeä. Kyllä mä nyt mun oman mummon nimen muistan. Luciana.
    Mummo oli kaunis nainen. Mummo tanssi, lauloi, selvisi sodasta ja kasvatti lapset yksin. Mummo haudattiin Turkuun.

    Ensiavussa ne kuvas mun käden ja pään. Käsi oli murtunut. Mahdollisia hermovaurioita. Ne laittoi siihen iloisen pinkin kipsin. Pää oli kunnossa. Se oli tärähtänyt ja mun poskiluu oli murtunut, mutta ei vakavampaa. Ne halus että mä jään yöksi.
    Joku nainen tärisi viereisessä sängyssä. Se oli kuulemma MDMA-laskuissa koittanut tappaa itsensä.
    “Kyllähän mä tiesin että valtio pitää huolen omistaan. Ne maksaa mulle vaikka kuinka sekoilisin.”
    Hukkaan heitetty ihmisen kuori.

    Mun pitäisi löytää joku ratsastamaan Bigsyä. Lassi saisi jäädä talvitauolle. Gerbiilit pystyn kyllä hoitamaan. Kuka perkele haluaa ratsastaa Bigsyllä?

    Aamulla hoitaja kertoi että pääsen pois kunhan mulla on saattaja. En tunne ketään täältä.
    Avasin Hallavan whatsapp-ryhmän. En ollut tutustunut vielä kehenkään kunnolla. Selasin nimiä edestakaisin ja luovutin. Painoin Jessen nimestä ja soitin sille.
    “Hei Lola?” Jesse vastasi hämmentyneenä.
    “Öäh mulle kävi pieni onnettomuus, oon ihan kunnossa, mutta nää ei päästä mua ulos täältä ilman saattajaa. Tiiän ettei meidän ihmissuhde oo tällä tasolla mut mä en tunne ketään muuta täältä.” Vuodatin Jesselle. Poika pitää mua varmasti hulluna.
    “Tottakai mä jeesaan. Mul menee ehkä 15 minuuttia niin oon siinä”
    Jesse on pelastava enkeli.

    Nousin Jessen autoon kun mies kaarsi pihaan.
    “Ei sun oikeesti tarvii viedä mua, aja vaan sillee että noi kyylähoitsut ei nää.” Aloitin keskustelun.
    “Hei vaan sullekkin. Et selkeesti tunne mua vielä tarpeeks hyvin, mutta mä en jätä sua kävelemään käsipuolena ja naama tohjona. Haluutko kertoo mitä sulle kävi?” Jesse kysyi samalla kun lähti ajamaan pois sairaalan pihasta.
    “Mä liukastuin. Käsi otti ensin vastaan ja sitten naama.” Nauraminen sattui.
    “Auts. Mihin mä vien sut?” Jesse kysyi.
    Annoin pojalle koti-osoitteeni.

    “Voinko mä auttaa jotenkin vielä?” Poika kysyi mun koti-ovella.
    “Keksi joku ratsastamaan Bigsyä kuudeksi viikoksi.” Nauroin samalla kun avasin oven. Sain hyvät lääkkeet, elämä alkoi tuntumaan taas hauskalta.
    “Mä voin kyllä testata sitä. Jos on aikaa.” Jesse tuumi.
    “Se oli vitsi. Nyt kun oot täällä, haluutko nähdä gerbiilivauvoja?” Kysyin.
    “Miten lujaa sä löit sun pään? Montako sormea näät?” Jesse nauroi heilutellen neljää sormea mun naaman edessä.
    “Ainii en kertonu sulle, mä kasvatan gerbiilejä.”
    “Jään vahtimaan sua yöks jos jatkat vielä noin sekavia selityksiä.” Jesse uhkasi.

    “No tule katsomaan.”
    Ohjasin pojan mun gerbiilihuoneeseen.
    Poika näytti yllättyneen hurmaantuneelta. Vapautin pienet lattialle. Jesse hymyili leveästi kun musta poikanen kiipesi pojan olkapäälle.
    “Jos joku olis sanonu että alotan mun aamun hakemalla sut sairaalasta ja päädyn gerbiilitaivaaseen, olisin nauranut. Elämä osaa yllättää.” Jesse nauroi.
    “Niistä on muuten yks poika vapaana. Voit saada sen kiitoslahjaksi jos haluat oman gerbiilin.” Osoitin pientä mustaa poikagerbiiliä.

    Jesse viihtyi kokonaiset kaksi tuntia hyppymyyrien keskellä. Sitten pojalle tuli kiire tallille. Naputin hallavan whatsapp ryhmään viestin.

    “Onnistuin murtamaan mun käden, oisko vapaaehtoisia ratsastamaan demonilla?”

    Miro: “mä voin kokeilla. Ratsastin just Orionilla, se on sentään iso ori.”

    Lily: “Voisin kattoa ehtisinkö menemään sillä jossain vaiheessa.”

    Hymyilin hetken yksinään. Hallava on mahtava paikka, voin itse parantua rauhassa kun tuo mahtava porukka huolehti ponista. Toki aion itsekkin mennä tallille. Kielsivät vaan ratsastuksen.

    • #4418 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Gerbiilivauvat saa mut hymyilemään! Tykkäsin tästä paljon, onnistuit tuomaan Jessestä esille sen auttavaisen ja huolehtivan puolen jota ei vielä turhan paljon oo nähty niin sitä oli kiva lukee! Dialogikin oli tosi onnistunut! Vaikka ikävää että Lola on nyt käsi paketissa, mutta ehkä siitä koituu jotain hyvääkin kun se joutuu ottamaan kontaktia enemmän muihin tallilaisiin🙈

  • #4417 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 109
    • Perus pullaponi

    Mikä niitä miehiä oikeasti vaivaa?
    23.1.2019

    “Ootsä nähny Kristiania?” kysyin Jeremyltä häpeilemättä, kun kävelimme yhdessä lumisissa metsämaisemissa Rissa edellämme juoksennellen. Jeremy huokaisi.
    “Ben on seisonu käyttämättömänä taas pari viikkoa”, hän sanoi. Pysähdyin kohdistaakseni hämmentyneen katseeni mieheen.
    “Täh? Eihän se voi… Helvetti yks parhaimmista kenttähepoista koko maassa”, tuhahdin. Äänenpaiinoni muuttui pikkuhiljaa huolestuneesta vaativaksi.
    “Väitätsä, ettet oo kolmeen viikkoon nähny Kristiania ollenkaan?” tivasin vielä. Jeremy naurahti sarkastisesti ja jatkoi kävelemistä.
    “Näin on. Benillä on ratsastanu vaa Kristianin isä ja mä menin sillä pari viikkoo sit ehkä kerran. Tosin sillonki Kristianin isän pyynnöstä”, Jeremy vaikutti mietteliäältä. Mitä ihmettä Kristianille oli oikein tapahtunut.
    “Mun pitäis ehkä-”, lauseeni jäi kesken, sillä Jeremy täräytti heti vastaan: “Lily en tosiaan suosittele, että oot enempää tekemisissä Krisun kaa ku on pakko.” Hymähdin. Juu juu, enhän minä nyt mitään.

    “Lily! It is so nice to see you again. How is everything with Orion?” Kristianin isä, Michael, tutummin Mich tai Make, oli minua vastassa Nicholsonien kotiovella.
    “Öääh. Hyvin. Is Kristian home?” kysyin. Make näytti hetken epäröivältä, mutta vastasi sitten: “On. Come in. Ja Lily, could you please lure him to ride again. I am little bit worried.” Make avasi ovea enemmän, jotta pääsisin helpommin sisään. Nyökkäsin vain vaisusti ja suuntasin sen enempää miettimättä Kristianin asumukseen. Hän omisti Nicholsonien talosta yhden kokonaisen siiven. Olin mennyt tällä kertaa sisään hänen vanhempiensa ulko-ovelta, koska Kristianin omalta ulko-ovelta ei koputuksiini vastattu.
    “Kristian?” huikkasin varovasti hänen siipeensä saavuttuani. Missään ei näkynyt liikettä. Varoen siirryin keiittiöön. Kummallista, kerrankin Kristianin asumus oli siisti.
    “Lily, what the fuck are you doing here?” pelästyin Kristianin kulman takaa ilmestynyttä figuuria totaalisesti. En tosin tiedä pelästyinkö enemmän hänen äkillistä ilmestymistään vai hänen puolialastonta vartaloaan.
    “Shit”, sanoin, peitin kasvoni käsilläni ja käännyin nopeasti katsomaan muualle.
    “Missä helvetissä sä oot ollu ja voisitko pukea päälles, for god sake”, murahdin hämmennyksissäni.

    “Orionilta irtos kenkä tänää. En oo muistanu kysyy sen kengittäjää”, sanoin samalla Kristianin kasvoja tarkastellen. Hän vaikutti omalta itseltään, mutta ei silti kuitenkaan.
    “Right.”
    “Ja nyt iha oikeesti mene tallille. Ben is lonely. Ja sen kunto laskee. Mitä ihmettä sä oikee duunaat?” suustani irtosi taas kyllä sellaista puheripulia… Kristian vain hymähti.

    En saanut Kristianista irti mitään muuta kuin Orionin kengittäjän yhteystiedot. Miehen tila jäi hiukan kalvamaan minua. Mikä häntä oikein vaivasi. Kaikki tämä oli lähtenyt siitä, kun hän oli uuden vuoden aikoihin käynyt pitkästä aikaa väkivaltaiseksi minua kohtaan. Mikä miehiä aina vaivasi. Minulla oli vain yksi hyvä kokemus miehistä. Tämän hyvän kokemuksen nimi oli Jesse ja me olimme todella hyviä ystäviä. Missä muut hyvät miehet oikein piileksivät? En tosin tiennyt, olinko itsekään kovin hyvä ihminen. Mitä nyt, olin jättänyt esimerkiksi Luukaksen saalistamaan hevosta, jonka hallinnan minä itse olin menettänyt, yksin. Olin jättänyt myös maneesin oven auki, enkä koskaan jäänyt edes selittämään miksi olin niin tehnyt. Kävi ehkä Luukasta hiukan sääliksi. EI. Ei käynyt. En säälisi sitä ihmistä koskaan. Ainoa tunne mitä häntä kohtaan itseltäni sallisin tulisi olemaan ärtymys ja inho. Piste.

    • #4419 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Uuu tää oli mielenkiintonen, jään oottaa et kuullaan lisää mitä Kristianilla on meneillään. Vaikka samalla toivoo ettei Lily olis enää sen kanssa missään tekemisissä! 😀 kamalaa miten oot onnistunu kirjottaa siit lähiaikoina melkein sympaattisen hahmon jota käy sääliks ja tekis mieli antaa kaikki anteeks vaikka samalla se on edellee iha yhtä ärsyttävä kun ennen. (Plus oon aika otettu et tästä miespaljoudesta multa löytyy ne kaks joista Lily pitää ja inhoo eniten🙈 oon tehny jotai oikei siis)

    • #4421 Vastaus

      Mikael
      Osallistuja
      • Postauksia: 73
      • Koulutuksen tarpeessa

      En tiedä onko näitä tapana/luvallista kommentoida, mutta sanokaa jos teen jotain väärin.

      Minun kannaltani on tosi ihanaa ja helpottavaa, että avaat vähän kuka kukin on, koska olen ihan uusi täällä. Kristianin isän suorastaan esittelet ja osoitat suoraan. Kristianista annat sen sijaan niin paljon vihjeitä, että osaan arvata. Tämä auttoi minua hirveästi lukemisessa ja sisäistämisessä. En usko, että teet sitä mitenkään liikaa edes kauan täällä olleiden mielestä. Joskus jokainen kaipaa muistutuksen, ja sinä muistutat niin hienovaraisesti, että se tuskin häiritsee yhtään ketään.

      Edelleen parasta on mielestäni se, mitä Lilyn päässä liikkuu ja se miten sen ilmaiset. Öääh. Hyvin, Lily ilmaisi esimerkiksi kuulumisensa Michaelille. Erityisen hyvin Lilyn ajatuksista saa kiinni kohtaamisessa Kristianin kanssa, vaikka mainitset siinä kappaleessa pelkän hämmennyksen viimeisessä sanassa.

      Jos tekstien hiominen kiinnostaa, voit joku kerta kokeilla oikolukea juttusi toistoasiat mielessäsi. Esimerkiksi viimeisessä kappaleessa oli yksi hyvä kokemus miehistä, hyvä ystävä ja hyvä ihminen. Tarkoitan siis sanatason toistoa. Lausetasolla puolestaan sinulla ei ole ollenkaan tällaisia ongelmia. Vaihtelet tosi tehokkaasti lauserakenteita ja lauseiden pituuksia. Se tuo tekstistä kuin tekstistä aina kivemman kuuloisen ja huimasti mielenkiintoisemman, vaikka sisältö pysyisikin täsmälleen samana. 🙂

      Tykkään oikeasti ihan hirmuisesti lukea tarinoitasi. Hyvä että satuin tulemaan tänne hevosten takia. Vaikka kirjoittaisit mistä, vaikka tekisit avaruuteen sijoittuvaa rikosromaania, haluaisin lukea sen, koska käytät todella kaunista kieltä ja pääset hahmojesi päiden sisälle. Kiitos taas viihdyttämisestäni!

    • #4424 Vastaus

      Lily Wilson
      Osallistuja
      • Postauksia: 109
      • Perus pullaponi

      Kiitos! Tosi ihanaa kuulla tällaista positiivista ja rakentavaa kommenttia. Kannustaa kirjoittamaan enemmän. (:

  • #4425 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 233
    • Perus pullaponi

    Tarinassa puhutaan masennuksesta ja sen oireista

    24.1.19

    Mä olen masentunut. Pelkästään sen sanan ajatteleminen saa mut irvistämään.

    Mutta sitä mä olen, oon ollut yli puolet mun surkeesta, lyhyestä elämästä. Ensimmäiset oireet ilmestyi ranteisiin ala-asteella, jotka piilotin perheeltä ja kavereilta. Mä olin ihmeen suosittu ala-asteella, en ikinä jääny yksin. Oikeastaan mulla oli niin paljon kavereita että mulla oli aina vara valita kenen kanssa leikin. Mutta ei se elämä vaan ole reilua. Kavereista ja uskomattoman rakastavista vanhemmista huolimatta mä olin aivan helvetin onneton. Ylä-aste oli helvetti. Mä vieraannuin kaikista, työnsin kaikki pois mun läheltä. Koulun takana mä aina tappelin muiden jätkien kanssa, tunneilla istuin aina takarivissä. Vihasin koulua, opettajia, itseäni. Mä olin aivan saatanan yksin. Ohimenevät autot näytti houkuttelevilta. Ja sitten äiti näki ja jäin kiinni.

    Päädyin juttelemaan psykiatrille ja psykologille, enkä vieläkään tiedä mikä niiden ero on. Toinen kai saa antaa reseptin lääkkeisiin, ja niitähän mä sain. Lukio alkoi. Löysin uudelleen mun ala-aste ikäisen ystävän, punahiuksisen tytön jolla oli sairaan söpö hymy. Ihastuin, ja elämä oli hetken ihan siedettävää. Me oltiin tosi läheisiä, hyppytunneilla se nukkui mun sylissä. Näytin sille miten tupakkaa poltetaan, ja mun kanssa se uskalsi juoda sen ensimmäiset kännit. Mä olin kai huonoo vaikutusta sille, mutta en tajunnut sitä silloin. Sitten lukion hektisyys alkoi painaa. Ensimmäisen vuoden jälkeen mä olin aivan hajalla. En jaksanut mitään, lintsasin vaan ja valehtelin vanhemmille että opettaja oli sairas, että meillä on etätunti. Numerot tippui entisestään. Joten mä lopetin, ja kadotin mun ystävän. Me ei olla juteltu enää pitkään aikaan. Sillä on kuulemma poikaystävä, ne asuu yhdessä. Sen hymy on edelleen söpö kun selaan sen instagram kuvia. Se näyttää onnelliselta.

    Mun asunto on sotkuinen. Tyhjiä kalja- ja colatölkkejä on pitkin lattiaa, vaatteita roikkuu tuoleilla. Verhot on ollut kiinni ehkä viikon. En muista milloin viimeks kävin kaupassa. Jääkaapissa on kolme kaljaa ja voirasia. Sekin on useita kuukausia vanhoja. Sängyn alla asuu ainakin satakunta pölyvillakoiraa, eteisessä on kasa ilmaisjakeluja oven vieressä. Tönään ne jalalla aina sivuun kun mä lähden jonnekin. Eli tallille tai baariin. Mun kaikki rahat on taas mennyt viinaan. En mä ole alkoholisti, ei mulla ole ongelmaa. Mä vaan tykkään kännistä.

    Vedin peittoa korviini saakka. Tänään en jaksa. En lähde mihinkään. Mulla ei oo enää velvollisuutta käydä juuri tiettyinä päivinä tallilla, ja se on omalla tavallaan helpottavaa siinä missä se tekee haittaa. Kun ei ole pakko niin mä en nouse. Makaan sängyssä koko päivän. Kassu ja Nio pyörii ratsutallilla vähänväliä. Ne on nyt yhdessä, josta oon ihan iloinen.

    Hyvä Kassu, niin sitä pitää. Toivottavasti teidän juttu kestää.

    Mutta samalla se on ironista. Mä törmään niihin kun ne halailee, lepertelee lempeitä. Sydämeen vihlaisee joka kerta, mutta mä olen tosi hyvä peittämään sen. Ajatukset palaa Miikaan. Onko mun sitä ikävä? Nielaisen tyhjää ääneen. Ei oo. Ei sen kaiken jälkeen. Se jätti muhun jälkensä joka sattuu, ja vie varmaan kauan aikaa ennenkuin se parantuu. Ohto ei vieläkään vastaa mulle. Hetken mä olin jo sille vihainen, miksi se ei vastaa? Teinkö mä jotain niin kamalaa ettei se enää näe tarpeelliseksi puhua mulle? Eikö meidän ystävyys merkitse sille mitään? Pitääkö se mua edes ystävänä? Rintaa alkoi puristaa. Vedin jalat koukkuun ja kietaisin kädet niiden ympärille. Helvetin ihmissuhteet.

    Lilyn kanssa me sivutaan näitä aiheita välillä, mutta en pääse ikinä juttelemaan sen kanssa kunnolla. En halua olla vaivaksi, sillä on omiakin murheita. Viimeks kun yritin Miro keskeytti meidät, eikä niin pienelle voi kertoo miten paska maailma oikeesti on. Pysyköön niin iloisena ja viattomana vielä pitkään. Lola on uusi tuttava, se on hauska tyyppi. Se meni ja mursi kätensä, ja nyt Bigsy vaatii liikutusta. Olin lupautunut auttamaan, vaikka nyt mietin miksi. Miksi mä aina oon ensimmäisenä auttamassa, kun mua ei auta kukaan? Vaikka tiedänhän mä. Mä en pyydä apua, enkä osaa ottaa sitä vastaan. Mä oon aina hoitanut kaiken yksin, ja niin mä aijon nytkin.

    Kyllä mä tästä vielä nousen.

    Ehkä.

    En tiedä.

    • #4426 Vastaus

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 122
      • Perus pullaponi

      <3.

      Olipa raadollisen rehellinen teksti, jossa kuvasit varmasti (IRL) erittäin monen masentuneen elämää. Sitä kuinka kaikki vain yksinkertaisesti alkaa mennä perseelleen ja sittenhän se vain menee. Erityisesti suosikki oli

      ”Mun kaikki rahat on taas mennyt viinaan. En mä ole alkoholisti, ei mulla ole ongelmaa. Mä vaan tykkään kännistä.”

      Siis kuinka tyypillistä masentuneille olla myös enemmän tai vähemmän viinaanmeneviä. Ja voi kuinka tyypillisiä ajatusketjuja muodostitkaan tekstissä (kyllä, tunnistin valitettavan monesta kohdasta itseni silloin joskus nuorena, hurjana ja surullisena.) Toivottavasti Jesse tuosta vielä nousee, toivon niiin paljon kaikkea hyvää ja rakkautta Jesselle.

      Jessen pitää kertoa Mirolle, ettei Ohto vastaa sille, niin Miro voi käydä uhkailemassa Ohtoa talikolla.. :–)

      • Tätä vastausta muokkasi 7 kuukautta, 4 viikkoa sitten  Miro Malmstén.
    • #4804 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 122
      • Perus pullaponi

      voi Jesse : ( tästä tekstistä oikee paistaa realismi, tykkään siitä

  • #4439 Vastaus

    Lola
    Osallistuja
    • Postauksia: 49
    • Koulutuksen tarpeessa

    Ei mun ollut tarkoitus etsiä sitä facebookista. Tai ajautua selaamaan sen kuvia. Tai etsiä sen hevosia. Tai katsoa sen ratsastuskuvia. Tai sen instagramia.

    Se on yltiö rikas ja kuulemma ylimielinen. Se ei kuulemma edes aja autoa itse, sillä on palvelusväki hoitamassa. Se pukeutuu merkkivaatteisiin ja näyttää naurettavan hyvältä.

    En mä sitä tutkinut sen takia että se näytti hyvältä. Olin ilmoittanut Bigsyn sen ratsutukseen. En mä voinut täysin tuntematonta päästää mun ponin selkään. Toki Miro oli kehunut sitä ja kertonut siitä aika paljon.

    Sebastian Laurent.

    Sen nimikin kuulosti rikkaalta. Sillä on oma kartano. Tottakai sillä on oma kartano. Sillä on kuulemma toinen toistaan upeampia puoliverisiä. Se on ratsastanut pienestä asti. Ylimielinen, rikas ja hyvä ratsastaja.

    Miksi en voi lopettaa? Iskisin mun naaman läppäriin nyt jos se ei olis jo halki.
    Ehkä ne on nää lääkkeet.

  • #4463 Vastaus

    Luukas
    Osallistuja
    • Postauksia: 21
    • Maitovarsa

    27.1.19

    Luukaksen päivä alkaa kuudelta aamulla. Mies nousee ensimmäisestä herätyksestä ylös, pukeutuu, pesee hampaat ja lähtee lenkille. Kirpeä aamupakkanen pistelee iholla ja vihloo keuhkoissa tovin, ennenkuin siihen tottuu. Seitsemältä Luukas palaa takaisin tätinsä asunnolle, juo kupin kahvia ja hyppää rattiin. Tallilla Luukas pukee Zadan loimeen ja vie sen pihalle, vaikka kai hän voisi nyt jo luottaa että Naava tai Elyssa selviäisi niinkin yksinkertaisesta tehtävästä. Siitä on vain jäänyt tapa. Siitä miehen matka jatkuu salille, jossa hän yleensä saa olla lähestulkoon yksin niin aikaisin aamulla.

    Juoksumatto on Luukaksen ystävä. Sali on melko vaatimaton, yksi iso huone. Sielä on yhdeksän laitetta, jumppamatto ja penkkirivi painojen nostelua varten. Juoksumatto sijaitsee huoneen päässä, oveen nähden oikeassa nurkassa. Siitä on suora näköyhteys peiliin ja sen päällä olevaan kelloon. Luukas lisää kierroksia, hölkkä muuttuu juoksuksi. Mies pitää hengityksensä tasaisena, vatsaan saakka. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos. Kymmenen minuuttia lämpöä alle jonka jälkeen hän painaa sormellaan ylös osoittavaa nuolta. Maton vauhti kiihtyy rauhallisesti. Luukaksella on ikävä kotiin. Mies ei ikimaailmassa myöntäisi sitä kenellekään, mutta itse hän on tuskallisen tietoinen siitä. Siitä taitaa tulla vasta pari kuukautta täyteen kun Luukas joutui muuttamaan Suomeen, mutta se tuntuu pitemmältä. Hänellä ei ole ketään kenen kanssa puhua tai viettää aikaa, eikä sen puoleen että hän sieltä seuraa haluaisikaan löytää. Hollannissa on kaikki paremmin. Sielä on ystäviä, tuttu kieli, tuttu ympäristö, ja mikä parasta, oikeasti laadukkaita hevosia. Hallavassa on tasan kaksi hevosta joilla on Luukaksen silmissä jotain arvoa. Lilyn Orion ja Alanan Lasse.

    Jaloissa alkaa tuntumaan vieno polte. Luukas lisää kilometrejä. Alanan kanssa hän haluaisi päästä juttelemaan uudelleen kunnolla. Ja Lily.. Luukas sihahtaa hiljaa itsekseen. Hän on saanut tarpeekseen sen naikkosen ajattelusta. Se tapa jolla Lily lähti maneesista sanomatta sanaakaan oli syy miksi se Luukasta oli jäänyt vaivaamaan, niin hän oli päätellyt. Ei mikään muu, vaan se, ettei Lily silloinkaan suostunut myöntämään olleensa väärässä. Vaikka hän oli aivan selvästi hävinnyt heidän enemmän tai vähemmän naurettavan vedon. Typerää. Luukas painoi ’stop’ nappia ja vähitellen rullaavan maton vauhti hidastui. Lattialle astuessaan mies otti hetken aikaa jalkoja venytelläkseen ja kurottautui noukkimaan juomapullon käteensä. Siitä vettä rauhalliseen tahtiin juoden Luukas siirtyi jalkaprässin luokse. Sen salireissun jälkeen hän ei enää siunaisi sekuntiakaan Lilyn, tai kenenkään muun Hallavalaisen ajatteluun. He eivät olisi sen arvoisia.

    Ja, mama. Give dad the phone, please.” Luukas huokaisi kuunnellessaan terhakan kuuloisen naisen puhetulvaa, joista suurin osa oli kyselyitä Zadasta. Ei yhtäkään mitä sinulle kuuluu, miten sinulla menee? Ehei, vaan mitä Zadalle kuuluu, miten Zadalla menee. Luukas nojasi selkänsä pukuhuoneen seinää vasten penkillä istuessaan. Mies kohotti katseensa satunnaisesti pätkivään kattolamppuun kunnes Johanneksen ääni sai hänet havahtumaan. Luukas jatkoi keskustelua Hollanniksi isänsä kanssa.
    ”Nyt on vähän kiire, sano nopeasti.” Johannes totesi ensimmäisenä. Luukaksen rintaan nousi kevyt pettymys, mutta hän ei antanut sen näkyä ulospäin. ”Joko te olette kisanneet?” Mies jatkoi poissaolevan kuuloisena.
    ”Ei, miten mä olisin sen kanssa kisannut kun vasta mä olen-..”
    ”Kyllä nyt olisi jo pitänyt ainakin yhdet kisat olla takana. Koita nyt saada aikaiseksi osallistua, niitä kuulemma järjestetään sielä lähistöllä usein.”
    ”Sanoo kuka?” Luukas puuskahti.
    ”Erin, tietysti. Mitä asiaa sinulla oli?” Johanneksen ääni oli lähes moittiva. Luukas epäröi hetken.
    ”Kunhan soitin..” Hän aloitti vaisumman kuuloisena, ja puhelun toisesta päästä kuului raskas huokaus.
    ”Kai sinä ymmärrät että ei minulla tai äidilläsi ole aikaa puhua turhia puhelimessa?” Johannes tivasi. Puhelusta kuului kahiseva ääni, mies vaihtoi puhelimen paikkaa korvalta toiselle.
    ”Olisi jos mä olisin sielä auttamassa.” Luukas närkästyi, muttei ryhtynyt tivaamaan isänsä kanssa. Sitä jääräpäistä miestä hän ei voittaisi vaikka kuinka yrittäisi. ”Joko Texas on myyty?” Sen sijaan uorempi mies vaihtoi puheenaihetta.
    ”Ei. Muutaman kerran sitä on käyty katsomassa, mutta aina löytyy jos jotain. Rakennevikaa, luonnevikaa, sen sellaista.” Mies kuulosti siltä kuin hän lukisi kauppalistaa. Luukas äännähti epämääräisen vastauksen. Pian sen jälkeen hän sulki puhelun ja antoi takaraivonsa pöksähtää seinää vasten. Texas on yksi Luukaksen suosikeista vanhempiensa siittolassa, tamma on korea ja hyppää hyvin. Se on ollut kohta neljä kuukautta myynnissä, joka on heidän hevosille pitkä aika. Luukas oli sekä iloinen kuulemastaan että pettynyt. Niin hieno hevonen ansaitsisi päästä kilpailevaan kotiin eikä seistä vailla tarkoitusta käyttämättömänä.

    Erin tervehti Luukasta hymyillen kun mies palasi takaisin asunnolle. Luukas nyökkäsi sanatta vastaukseksi ja suuntasi vierashuoneelle. Vanhempi nainen seurasi katseellaan Luukaksen kulkua ja huokaisi nenänsä kautta. Erin ei ymmärtänyt miksi ihmeessä se nuori mies on niin etäinen. Asiallinen, toki. Siivoaa aina jälkensä ja kiittää ruuasta. Silti, Erin olisi halunnut päästä tutustumaan siskon poikaansa paremmin, mutta Luukas oli pääsääntöisesti omissa oloissaan.

    Kun Luukas ei ole tallilla tai urheilemassa miehen aika käy pitkäksi. Hän ei viihdy Pronssijoella, sillä mitä se pieni paikkakunta voisi hänelle tarjota? Sänky narahti hänen siirtyessä sille istumaan. Kannettava tietokone piti hiljaista hurinaa sen käynnistyessä. Huoneeseen ängennyt kissa hyppäsi sängylle Luukaksen perässä ja kiipesi kyselemättä miehen syliin. Luukas loi siihen silmäyksen muttei enää vaivautunut tönäämään karvakasaa pois, se ei ollut siihenkään mennessä auttanut. Allergiastaan huolimatta Luukas alkoi silitellä toisella kädellään kissan päätä hajamielisesti sen asettuessa makuulle, ja toisella kädellään hän näppäili käyttäjätunnuksensa salasanan. Kissan kynnet tarrasivat vuoronperään Luukaksen paidasta kiinni sen kehrätessä tyytyväisenä saadessaan silityksiä. Ääni oli rauhallinen ja rentouttava, mutta ei hän silti voinut sanoa pitävänsä kissoista. Niitä pidetään itsekeskeisinä, ilkeinäkin. Vähän kuten Luukastakin.

    Enää viisi pitkää kuukautta ennenkuin hän palaisi takaisin Hollantiin.

    • #4465 Vastaus

      Mikael
      Osallistuja
      • Postauksia: 73
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tätä taustatekstiä mä jo salaa ja vähemmän salaa kaipailin, ja tämä sopikin ennakko-oletuksiini hyvin. Luukas on tuttu hahmo monesta tarinasta, mutta se ei tee hänestä siis yhtään sen huonompaa tässäkään. Päin vastoin: tällaisen hahmon kanssa edessä odottaa ihania mahdollisuuksia. Luukasta pystyy kehittämään, tai hänen asioitaan pystyy yhtä lailla myös sotkemaan lisää, mikä tekee hänestä oikein kiinnostavan seurattavan näin lukijankin näkökulmasta.

      Oikeastaan kirjoitan kommenttia siksi, että koen vastustamatonta tarvetta kehua tämän tekstin pelkistettyä tyyliä. Tässä ei toden totta ole esim. minulle tyypillisiä metrilauseita tai pitsireunuksia, vaan erittäin kauniita vaihtelevan pituisia, kuitenkin lyhyehköjä virkkeitä.

      Lisäksi kehuisin kissasymboliikkaasi. Se oli niin osuva, hyvä ja helppo arvoitus lukijalle, että se olisi varmaan avautunut yhtä hienosti ilman viimeistä lausettaankin. Mun tulkintani mukaan et pelkästään kuvaile Luukasta kissan kautta. Olen näkevinäni siinä kohdassa Luukkaan pienen itseinhon pilkahduksen. Toki joka lukijan tulkinta voi olla erilainen, mutta mulle kissakohta edusti myös tätä.

      Ja lopetus. Osuit ihan maaliin.

      Nyt minäkin jo säälin Luukasta. Onneksi tykkäät kirjoittaa paljon, koska ainakin mä voisin lukea näitä vaikka ihan joka päivä.

  • #4621 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 109
    • Perus pullaponi

    Viestejä Whatsappissa

    1.2.2019
    Yhteystieto: Kristian Nicholson

    21.06 Lily Wilson: “Jeremy hakee teiltä taas trailerin huomenna, kun pitäis taas kisata.”

    21.08 Kristian Nicholson: “Alright.”

    21.12 Lily Wilson: “Where are you? Orion tarvitsis sua, siitä on tullut levoton. Jotrain kokenutta ratsastajaa se tarvitsis.”

    21.27 Kristian Nicholson: “Oot kokeneempi kun mä.”

    21.29 Lily Wilson: “Right, mut sä tiiät mitä mä tarkotan…”

    5.2.2019
    Yhteystieto: Jeremy Mills

    12.56 Jeremy Mills: “Kristianilla on taas jotain suunnitelmia. Heads uppina vaan mainitsen.”

    13.47 Lily Wilson: “Jaa-a, ei se oo mun kaa jaksanu ees kunnolla jutella lähiaikoina. Vaikee uskoo siis.”

    13.52 Jeremy Mills: “Believe me, kohta siltä tulee taas sanoja suusta, ja paljon.”

    6.2.2019
    Yhteystieto: Kristian Nicholson

    20.09 Kristian Nicholson: “Lähetkö Surreyhyn?”

    20.16 Lily Wilson: “Mitä?”

    20.21 Kristian Nicholson: “Oon lähössä Benin kanssa. You could come with Orion.”

    20.25 Lily Wilson: “Oh geez. Justhan me oltiin! Haven’t even heard from you for a month??”

    20.34 Kristian Nicholson: “I’m sorry. I thought that we could settle things up this way.”

    20.36 Lily Wilson: “Wow, mun pitää miettiä.”

    Yhteystieto: Jesse

    20.39 Lily Wilson: “Vittu, oon oikeesti ihan poikki. Taas se pyys mua lähtee Englantii kanssaan.”
    20.57 Jesse: “Juu, et oo menossa.”

    21.04 Lily Wilson: “No mut toisaalta ois kiva selvittää mikä tää homma on ja pääsisin muutenki taas kunnolla treenaamaan Orionin kanssa.”

    21.27 Jesse: “Lily, jumalauta. Tulen ja köytän sut tuoliin kiinni. Oota 15min ni oon siellä.”

    Yhteystieto: Kristian Nicholson

    21.32 Lily Wilson: “No emmätiä. I could. Mut kuinka pitkä reissu?”

    21.34 Kristian Nicholson: “Pari viikkoo.”

    21.35 Lily Wilson: “Millon lähettäis?”

    21.37: Kristian Nicholson: “On sunday.”

    Yhteystieto: Jesse

    21.38 Lily Wilson: “Sä tapat mut.”

    21.42 Jesse: “Voi saatana Lily.”

    7.2.2019
    Yhteystieto: Jeremy Mills

    08.44 Jeremy Mills: “Jaahas, oot sit lähössä. Jos siel tapahtuu jotakin, siis yhtään mitään, ni I swear to god I will kill you both.”

    • Tätä vastausta muokkasi 7 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Lily Wilson.
  • #4665 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 73
    • Koulutuksen tarpeessa

    Pronssijoen susihavainto

    Puhelin päästi sellaisen äänen, ettei siihen kyllä WhatsApp-viestiä tullut. Kovin usein se ei sellaisia päästellyt. Koska Hanko Sushin kaikki asiakkaat söivät jo, eikä kukaan kiinnittänyt minuun huomiota, katsoin puhelinta salaa kassakoneen takana. Joku oli tägännyt minut Facebookissa Pronssijoen puskaradion johonkin keskusteluun. Sellainen ei voinut olla kauhean tärkeää, mutta koska misokeittoa oli koko kattilallinen, tiski oli tyhjä, ja koska en halunnut täydentää juomakaappia, päätin ihan vähän vilkaista.

    Se oli susikeskustelu. Pronssijoella ei ihan hirveästi susista puhuttu, toisin kuin entisen kotini ympäristössä Tervajoella, jossa sudet olivat alkaneet olla jo ihan todellinen ongelma. Jonkun takapihalla oli kuitenkin ollut susi, ja vieläpä keskellä päivää. Se ei ollut edes pelästynyt heti, vaan se oli vain haistellut ympäriinsä ihmisten tultua. Poliisit oli kutsuttu paikalle varmuuden vuoksi. Sitten se oli kuitenkin kadonnut, ja niin olivat poliisitkin. Huolestuneita kommentteja. Susivihaa. Susien raivokasta puolustusta.

    Sitten tuli vastaan kuva, jonka joku oli ottanut suden seistessä pellonreunassa häpeämättömän rohkeana. Sen alla oli kaksi Inkan kirjoittamaa kommenttia. Ensimmäisessä oli vain se Facebookin hohottava tarra tai emoji tai hymiö tai mikä se nyt oli. Seuraavaan Inka oli tägännyt minut ja kirjoittanut: Mikael mä sain Plösön jo kiinni, anteeks. Rauhoittukaa kaikki, se oli koira. Naurahdin ja palasin kuvaan. Se oli kyllä aika hyvä kuva Plösöstä.

    ”Ne luuli Plösöä sudeksi, voi vitsit ne kaikki huusi mulle kun mä hain sen”, Inka nauroi kun töiden jälkeen hain Plösöä hänen luotaan kotiin.
    ”Kuinka sua voi semmoseksi luulla, isin tyttöä?” kysyin Plösöltä ja pussailin sen pilkullista kirsua monta kertaa estoitta, kun kukaan ei ollut kerran näkemässä.
    ”Mistä sen tietää. Roskiksestahan se aikoinaan löytyi. Se vois ihan hyvin olla osaksi susi”, Inka hymähti ja rapsutti ensin Plösön ja sitten minun päätäni.
    ”Ite oot osaksi susi”, tuhahdin hänelle. ”Plösö ei oo, ehän Plösö, Plösö on isin rakas”, jatkoin sitten koiralle. ”Miten sä edes päästit sen karkuun?”
    ”En mä tiedä! Jotenkin mä unohdin että se oli mulla irti kun mä puhuin puhelimessa samalla, ja sit mä en huomannu ettei se ollu enää–”
    ”Vitsi jos se olis jääny auton alle!”
    ”Plösökö muka! Ei hirvenkokoiset koirat niin vaan jää auton alle”, Inka väitti.
    ”Joo sua ei voi enää Inka-tädille jättää ikinä, Inka-täti on vastuuton, varmaan oli päissään kun sua vahti, voi onks Inka kiusannu sua täällä koko päivän, joo ei oo yhtää antanu ruokaakaa, ei oo silitetty ei–”
    ”Noni Mikael, nyt riittää. Ja Plösö rauhotu.”
    ”Sori.”

    Plösön linet teki Swiftywolf /dA

    • Tätä vastausta muokkasi 7 kuukautta, 1 viikko sitten  Mikael.
    • #4668 Vastaus

      Lola
      Osallistuja
      • Postauksia: 49
      • Koulutuksen tarpeessa

      Ihana Plösö 😍
      Hirveen kiva tarina ja kuva.

    • #4683 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Oi vitsi mikä kuva! Ja voi että toi Mikaelin tapa syyllistää Inka-tätiä samalla kun se puhuu Plösölle, jonka mä muuten ajattelin olevan bulldoggi tai muu vastaava. Ei ihan ollutkaan 😀 Plösö on nyt melkein kun Pronssijoen kuuluisuus!

  • #4667 Vastaus

    Lola
    Osallistuja
    • Postauksia: 49
    • Koulutuksen tarpeessa

    Siinä se istui ja tuijotti. Olin odottanut sitä jo kuukausia. Se oli tullut briteistä. Sillä oli mustat mulkosilmät ja munanmuotoinen pää. Pystyt terävät korvat ja musta nenä. Se heilutti häntää ja kusi mun kenkään.
    Sen papereissa luki fiini nimi. When the money talks. Värin kohdalla luki valkoinen ja sukupuolena uros. Rotuna Bullterrier. 12 viikkoinen riiviö.
    Sillä oli super terävät hampaat ja hirveästi energiaa. Söpö pieni possu.
    Se olisi halunnut syödä gerbiiliä välipalaksi mutta mä mälsänä tyyppinä kielsin. Kaikki kiva kielletään.
    Ulkona se loikki lumihangessa innoissaan. Sen mielestä lumi oli paras asia IKINÄ.

    Jossain kohtaa päivää mä tulin siihen tulokseen että se tarvitsee nimen. En mä voi huudella sitä ulkona nimellä When the money talks. Siitä tuli Sputnik. Lähetin Mikaelille kuvan siitä. Yleensä Mikael vastasi viesteihin yhdellä sanalla ja tunteja myöhässä. Nyt se vastasi heti sydämillä ja kysyi nimeä. Onko se koira ihminen?
    Laitoin kuvia myös hallavan ryhmään. Miro halusi paijata pentua ja Jessen mielestä nimi Sputnik ei sovi koiralle. Itse ei sovi koiralle.
    Sputnik auttoi kaikessa. Imuroinnissa, moppauksessa, ruuanlaitossa, tiskikoneen tyhjentämisessä, tiskikoneen täyttämisessä ja vessassa käymisessä. Avulias pieni Sputnik.

    Iltapalan jälkeen käytiin vielä nopeasti ulkona. Naapurin tiibetinspanieli koitti hyökätä pienen Sputnikin kimppuun. Mun pitäis keksiä hyvää koiraseuraa Sputnikille, se tiibetinspanieli oli ikävä akka.
    Illalla katsottiin yhdessä dexteriä. Sputnik keskittyi tosissaan telkkariin ennenkun nukahti. Se kääriytyi mun viereen rullalle, mutta aika pian nukahtamisen jälkeen se kellahti selälleen. Sen jalat osoitti kohti taivasta. Se liikutteli varpaitaan unissaan. Mun elämä ei enää tuntunut niin rikkinäiseltä.
    Täydellinen pieni munapää.

    Tunnelmavideo

  • #4682 Vastaus

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Masa baarista
    perjantai/lauantai 8-9.2.2019, kello 03:45

    Heräsin keskellä yötä ulko-oven kolahdukseen ja sitten humalaiseen hyssyttelyyn ja hiipimiseen. Jo oli aikakin. Ja nyt se käveli sitä samaa kaappia päin, mihin se törmäsi selvänäkin. Lasit helähtivät, sen erotin, ja vaimean ”wanker” -mutinan.
    ”Ai mää vai?” no tuo ei kyllä ollut Jase.
    ”Shhhhhhh…..! Muija nukkuu…!”
    Muija? Mikä helvetin muija?! Veri kiehahti päässä ja olin jo kiipeämässä sängystä ja ottamassa lattialla olevan Oliverin duplorekan aseeksi. Kaulinta tai paistinpannua ei ollut tähän hätään, mutta piru vie tuo rekkakin oli kova, voisi sitä vauvalegoillakin mukiloida tuon kiittämättömän paskiaisen, joka kehtasi tulla myöhässä kotiin, ja vieläpä jonkun kanssa, ja kaiken päälle kutsua minua vielä muijaksi!

    Loppujen lopuksi en jaksanut nousta, vaan käänsin kylkeä ja kiskoin ihan kiusakseni Jasenkin peiton tiukasti ympärilleni. Siinäpä nukkuisi kylmässä. Jase kömpi sänkyyn muka hiljaa ja tunki naamansa kolmen sentin päähän.
    ”Are you awake?” hengityksessä haisi viina ja peitin naamani peitolla.
    ”I am now”, huokaisin. Sain erittäin märän pusun otsalle, ja hellyin jopa päästämään Jasen peitosta irti. ”Käy suihkussa, okay? You stink”, mumisin ja kääriydyin takaisin omaan peittooni. Jase nauroi ja kieri pois sängyltä. Ehkä se selvisi kylpyhuoneeseen, kun shampoopurkkien kolinan ja hiljaisen kiroilun jälkeen sieltä kuului veden kohina. Ja nyt sähköhammasharjan surina, mainiota!

    Lopulta sänkyyn lysähti suihkusta vielä kostea Jase, jonka hiukset olivat takuuvarmasti märät, mutta hän ei kuitenkaan ollut ottanut pyyhettä tyynyn suojaksi. Olin jo huomauttamassa hänelle siitä, ennen kuin muistin toisenkin tulijan.
    ”Who’s downstairs?”
    ”Aa, joo. Masa”, Jase haukotteli ja oli selkeästi jo nukahtamaisillaan.
    ”Kuka Masa? You don’t know anyone?”
    ”Mmm… just met ’im, had a few beers, wife locked him out. He’s sleeping on the sofa downstairs.”
    ”Downstairs? You just met him?! And you brought him here? You idiot!” sihisin.
    ”Hm? He’s a cool dude?” Jase oli selkeästi nyt liian väsynyt ja liian humalassa tajutakseen tilanteen.
    ”Oliver! His room is right next to the sofa, and you thought it was a good idea to bring a random drunkard inside our house. You don’t even know him! He could be a murderer for all you know!” ponkaisin istumaan ja nakkasin sänkyyn rojahtanutta miestäni tyynyllä. ”Now you go downstairs and get Oliver here this instant.”
    Käsky meni kuuroille korville, sillä Jase vain murisi ja nukahti kädet tyynyni ympärillä. Helvetin ukko. Pakko kai se olisi itse nousta ja käydä pelastamassa poikaparkamme mahdollisen murhaajan kynsiltä.

    Sohvalle näytti sammuneen kuitenkin murhaaja-Masan sijaan vain tavallisen keski-ikäisen Masan näköinen Masa, kun hiippailin alakertaan. Ja koiratkin näyttivät pitävän vahtia, torkkuen sohvan edessä. Basil ponkaisi pystyyn kuullessani minut, Wrach vain nosti toista korvaansa ja laski päänsä parempaan asentoon. En halunnut ottaa mitään riskejä, joten hiljaa kiersin asunnossa keräämässä kaikki tabletit ja muut heti lähettyvillä olevat kalliit esineet piiloon keittiön nurkkakaappiin, ennen kuin varovasti raotin Oliverin huoneen ovea.

    Keräsin väsynein silmin pinnasängyn alla piilossa olleeseen äitiyspakkauksen pahvilaatikkoon kaikki, mitä oletin tarvitsevani yön ja ehkä aamun aikana, mikäli Masa paljastuisi seinähulluksi ja joutuisin piiritetyksi omaan makuuhuoneeseeni, kun Jase saisi aivan itse duplorekka aseenaan hoitaa tunkeilijan ulos. Viimeisenä nostin Oliverin sängystään ja toivoin sydämeni pohjasta, ettei hän heräisi. Nukuttamisessa oli ollut tarpeeksi iso homma, ja oli ihme, ettei poika ollut herännyt Jasen ja Masan ei-niin-hiljaiseen sisääntuloon. Turha toivo, että hyvä tuurini jatkuisi. Oliver heräsi, mutta oli kuitenkin niin uninen, että sai vain mutistua jotain epämääräistä ja nukahdettua uudelleen olkapäälleni. Huh, hyvä. Kaavin sängystä patjan ja viltin ja Gary-lampaan, ja heitin ne potkupukujen sekaan äitiyslaatikkoon.

    Yläkertaan muuttaminen oli mielenkiintoinen projekti, kun Basil pyöri jaloissa ja nukkuva Oliver painoi tuhottomasti ja pahviloota oli epäkäytännöllinen kantaa yhdellä kädellä. Jasea syyttäen sain kuitenkin kiukun ja väsymyksen voimalla väsättyä tilapäisen laatikkosängyn Oliverille, painittua tyynyni Jasen suihkuisesta syleilystä ja vielä käärittyä pyyhkeenkin Jasen tyynyn ympärille.

    Kun viimein olin takaisin omalla paikallani, joka oli muuten nyt jo ihan kylmä ja – kiitos Jasen hiuksien – märkä, minua ei väsyttänyt enää yhtään. Kello näytti puoli viittä. Kiva. Enhän minä halunnutkaan nukkua kolmea tuntia enempää, kun en minä nyt enää nukahtaisi.

    Tuhahtaen otin kännykän käteen ja pelasin mahdollisimman tylsää ja nukuttavaa peliä. Kun se ei ollut enää mukavaa, kävin systemaattisesti tykkäämään jokaisesta kommentista, jonka viimeisin instakuvani oli saanut. Ehkä tässä se aika menisi. Vieressä kävi tuhina Jasen vaihtaessa asentoaan. Sentään hän nukkui sikeästi. Ja vaimeasta kuorsauksesta päätellen niin nukkui Masakin.

    Helvetin Masa. Ja helvetin Jase, kun sen piti humalassa olla kaikkien kaveri. En minä halunnut olla minkään Masojen kaveri. Enkä kyllä itse asiassa tässä jäätymässä aamuyöstä omassa sängyssäni, mutta tässä sitä oltiin. Ehkä tämä sitten olikin sitä haaveilemaani unelmaelämää. Jos oli, niin sitten olin kyllä unelmoinut aivan väärin.

  • #4692 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 73
    • Koulutuksen tarpeessa

    Vaarallinen taistelukoira

    Mitä ihmettä hän oli minusta luullut? Lähetti ensin koiranpennusta kuvia ja sitten näytti muka hämmästyneeltä avatessaan ovensa ja tajutessaan että minä ja Plösö siellä koputtelimme. Outo nainen! Silloin kun on koiranpennusta kyse, ei ole enää olemassa mitään sosiaalisia normeja siitä, kuinka kauan ja hyvin toinen pitää tuntea ennen kuin menee kylään.
    ”Me tultiin leikkiin”, ilmoitin ja astuin kutsumatta sisään, ”missä se on?”
    ”Se – se nukkuu. Ja älä nyt ymmärrä väärin, mut nyt on aika iso leikkikaveri-” Lola yritti sanoa.
    ”Ai. Voin mä vaan kattookki, jos sä haluat että Plösö leikkii sen kanssa mielummin kun mä…”
    ”…Mikael.”

    Kului kaksikymmentä minuuttia että Sputnik heräsi. Sillä välin Plösö oli oikaissut itsensä Lolan eteisen nurkkaan. Siellä taisi olla viileintä. Asunnossa oli ihan järkyttävän kuuma minun kotiini verrattuna, ja Plösö makasi oikoisenaan kestääkseen sitä. Ajattelin, että pian joutuisin viemään sen remmiin ulos. Onneksi Sputnik oli vielä niin pieni, että sen piti päästä heti herättyään pissalle. Plösö hiipi varovaisesti sen perässä ulos viilentymään siksi aikaa. Onneksi se ei sentään käynyt vatsalleen sulavalle hangelle. Riitti että se kotona toi litroittain vettä sisälle turkissaan sillä tavalla.

    Ja sitten, sitten minä sain leikkiä koiranpennun kanssa! Makasin Lolan matolla vatsallani ja painin pikkukaverin kanssa toisella kädelläni. En oikein tiedä, kuinka kauan maltoin leikkiä ihan hiljaa ja paikallani niin kuin äijien kuuluu, koska huomiokykyni ei taida olla ihan priimaa jos paikalla on koiranpentuja. Yhtäkkiä vain havahduin siihen, että Plösö rojahti vierelleni makaamaan ja piti huolestunutta volinaa. ”Apuaa, se tappaa minut, apua Sputnik tappaa, älä tapa minua, senkin pikku peruna–” kimitin nimittäin nokkaäänellä siinä vaiheessa, jo selälleni kääntyneenä ja leukaani pureva pennuntuoksuinen Sputnik rintani päällä, kun Plösö meidät keskeytti.

    Laskin heti koiranpennun maahan. Rykäisin ja vilkaisin Lolaa.
    ”Joo, mun pitää mennä”, mutisin ja nousin ylös.
    ”Mikael! Ei sitä saa laittaa lattialle ennenku se on ollu ulkona!” Lola torui kun Sputnik pissasi matonreunalle. Plösö ryömi heti lähemmäs ja kippasi pennun selälleen pitkällä nenällään nuollakseen sen puhtaaksi niin kuin kunnon emo.
    ”Plösö. Nyt mennään. Tuu.”
    ”Mihin sulle tuli kiire?”
    ”Mulla on toi totanoin mun he– Apassi, niin odottamassa.”
    ”Ei se haittaa et sä lauloit koiralle.”
    ”Emmä edes mitää – joojoo! Plösö! Mennään!”

  • #4803 Vastaus

    Nio Luosujärvi
    Osallistuja
    • Postauksia: 117
    • Perus pullaponi

    14.2.2019 Leffailta <3

    Tallilta tullessani siistiydyin, kävin suihkussa ja harjasin jopa pörröttävän pääni. Jalkaan päätyivät farkut ja harmaa kukkaiset Happy Socksit, ja paitana sai toimia siisti neule. Katsahdin itseäni vielä kerran peilistä, ennen kuin työnsin jalkaani vanssin tennarit sekä suljin vetoketjun punaisesta untuvatakistani.
    Juoksin portaat alas, ja jäin rappuun odottamaan Kassun saapumista, jota en kyllä joutunut kauaa tekemään, ennen kuin poika olikin jo pihassa.

    Kaupungissa menimme ensimmäisenä lunastamaan elokuvalippumme If beale street could talk:iin. Koska elokuva alkaisi vasta puoli kuuden jälkeen, ja kello oli vasta vähää vaille neljä, me menimme syömään. Kassu yllätti minut kertomalla, että oli varannut meille pöydän ravintolaan, oi että mä rakastin tuota!
    Ravintolassa meidät ohjattiin pöytään, jossa oliromanttisen kynttilän lisäksi ruusu pöydässä. Tarjoilija jakoi meille ruokalistat, joita aloimmekin seuraavaksi tutkimaan.
    “Mitä sä meinasit ottaa?” kysyin oman valinnanvaikeuden iskeässä, “ja jos säsanot et ranskiksia ja hampparin nii tää suhde oli sit tässä”, lisäsin vielä vitsillä potkaisten tuota hellästi jalkaan pöydän alla.
    “Ömm toi poron käristys kuulostaa ihan helkkarin hyvältä”, hän kertoi katse kiinni listassa.
    “Joo se oli kans mun yks harkinnan kohde, mut ehkä ykköseks kuitenki menee toi lohi tuorejuustosipuli päällysteellä ja pottumuusilla”, haikailen.
    “Joko täälä oli valmista?” ystävällinen nuorehko mies tarjoilia kysyy.
    “Jooh. Mä voisin ottaa ton poronkäristyksen ja sitte kans meille molemmille lasit punaviiniä”, Kassu kertoo pilke silmäkulmassaan. Tarjoilija kirjoittaa ylös lappuseensa, ja kääntää katseensa minuun, “Mä otan ton lohihärpäkkeen sit, ja tosiaan sen lasin, hm, viiniä minkä hän mulle tilas”, katson hiukan kyseenalaistavasti Kassua.
    “Nii te ette olleet autolla siis?” tarjoilija selkeesti vaistoaa et tässä ois joku ongelma.
    “Eii, ihan taksilla mennään!” Kassu sanoo, ennen kuin kerkeän edes ajatella.
    “Noniin hyvä. Mä tuon teille juomat pöytään, sekä pullollisen vettä vielä, talo tarjoaa”, tarjoilija kääntyy pois.
    Kumarrun pöydän yli ja madallan ääntäni, “Hei halooo me ollaan viel alaikäsii, ei me saatas juua vielä, jos et sattunu tajuun”, koputan tuon päätä.
    “Jooo kyl mä nyt tiiän, mut kato kyl meiä ekana ystävänpäivänä voiaa ottaa”, poika vinkkasi mulle silmää.
    “No hyvää ystävänpäivää sulle siis”, kumarruin hiukan enemmän eteen suutelin tuota.
    “Hyvää ystävänpäivää”, kuului vastaus ennen seuraavaa hänen puolesta aloitettua suudelmaa.

    Kun olimme syöneet pääruoat, ehdotin jo laskun tilausta, mutta Kassun vilkaistua kelloa, hän ehdottomasti halusi tilata vielä jälkiruokaa. Hän pyysi tarjoilijan luokseen, ja tilasi yhden kakkupalan. Hetken kuluttua pöytään löysi ystävänpäiväteemalla koristelutu kakkusiivu, ja kaksi lusikkaa. Kassu tarjosi minulle toisen lusikoista, ja aloimme yhdessä syödä kakkuamme.
    Lopulta syötyämme kakun, Kassu pyysi tarjoilijan luokseen. Samaan aikaan kun hän avasi suunsa, ilmoitin maksavani meidän molempien ruoat. Huomasin kyllä ettei poika ollut mielissään asiasta, sillä sain murhaavan katseen oskseni. Kun taroilija lähti hakemaan laskua, täytyi tilannetta oikaista tuolle: “Jos sä maksat kertta leffan ja popparit, nii älä luule, et saisit ruoanki vielä maksaa”, tuo vain mulkoili mua muka vihaisena takaisin.

    Kello alkoikin olla jo sen verta, että lähdimme takaisin Biorexille. Sielä Kassu osti meille yhteiset isot popcornit ennen kuin menimme istumaan salimme eteen.
    Image and video hosting by TinyPic”>

  • #4805 Vastaus

    Kassu
    Osallistuja
    • Postauksia: 122
    • Perus pullaponi

    14.2.2019 ylempi tarina jatkuu

    “En vieläkää tajuu miten se meni läpi”, Nio hihittelee meidän kiivetessä rappusia ylös mun asunnon ovea kohti. Hymähdän.
    “Se on tää mun charmi”, vastaan puoliksi tosissani. Kattoo tarpeeksi vakavasti silmiin niin ei ne epäile mitään. En myönnä mitään miksi ja miten olen oppinut tällästä manipuloimista.
    Mun eteisessä on Kepa heti vastassa. Se hyppii mun ja Nion jalkoja vasten vuorotellen.
    “Rauhoitu!” tuhahdan vahvalla sävyllä. Kepa tottelee tosin vasta kunnon ärähdyksen jälkeen. Nio kumartuu antamaan sille hellyyttä riisuuduttuaan. Päätän käyttää tilanteen hyväkseni ja hipsin mun vaatekaapille penkomaan.
    “Nio”, huikkaan palatessani olkkariin. Nojaudun seinää vasten ihan oma viinipullo kädessä ja leväytän kasvoilleni leveän virneen. Nion silmät syttyy.
    “V-voi jumalauta”, se naurahtaa ja nousee koiran luota tullen lähemmäs. Korkkaan pullon ja ojennan sitä sen jälkeen Niolle. Oles hyvä.
    “Tällästäkö sä ny sitte haluat?” Nio kysyy epäuskoisena ja kääntelee pulloa hieman epävarmana kädessään. Nyökkään ja riisun mun hupparin. Mulla on liiankin hyvä lämmitys.
    “Ei ny mitää räkäkännejä juoda. Pieni hiprakka vaa”, mumisen ja kun Nio ei näytä ottavan ensimmäistä hörppyä, mä teen sen pojan puolesta. Olin suunnitellu tämän(kin) etukäteen. Kepukka tepsuttaa makaamaan sohvalle mutta seuraa mua ja Nioa tarkkana.
    Vihdoin Nio juo itsekin vähän, “En voi uskoo tekeväni tän melkee keskellä viikkoa”. Hymyilen jälleen isosti ja siirryn sohvalle.
    “Pelataanko jotain?”
    “Joo, vaikka. Mutta mitä?” Nio kohottaa kulmiaan. Vannon, se on sulosimmillaan tehdessään tuon ilmeen. Kyseliäs.
    “Hmm… totuus ja tehtävä”, Nio päästää syvän huokauksen heilauttaen päätään taaksepäin.
    “Et sitten mitää aikuismaisempaa keksiny!”
    “Äläs ny, tää voi olla kiinnostavaa”, pyyhkäisen suuta otettuani jälleen kulauksen ja päätän itse pistää pelin aluilleen.
    “Totuus vai tehtävä?”
    “…Tehtävä”, tiedän Nion salaa tykkäävän tästä pelistä, kunhan esittää.
    Parantelen asentoa ja sanon sitten “suutele mua”.

    Herätyksen pärähtäessä soimaan oon hetken ihan ulkona. Availen silmiä ja menee hetki ymmärtää jonkin elävän liikkuvan päälläni… Ai niin. Nio. Henkäisen ja nousen sammuttamaan herätyksen. Kello näyttää puoli seitsemää. Nio kääntelee päätään mun reisillä ärtyneen näköisenä.
    “Ei jaksa”, kuuluu mutina. Hymähdän pienesti ja kurotan kädellä siirtelemään pojan tummia suortuvia pois sen kasvoilta. Oot niin suttusen näköinen. Pyyhin vielä hetken unihiekkoja silmistä, mutta tuun tulokseen että kyllä nyt on pakko nousta. Nostan Nion pään pois mun jaloilta ja meen etsimään pestyjen pyykkien seasta jotain koulukelpoista.
    Viime ilta sujui mukavasti. Ei me jaksettu pelata sitä totuutta ja tehtävää kauaa, alettiin vaan halimaan ja Kepakin tuli messiin. Sitten todettiin että kylläpä väsyttää, siirryttiin sänkyyn jo valmiiksi mutta juteltiin hiprakan vallassa ties mitä ja ilmeisesti nukahdettiin pystyyn Nio mun päällä. Valutan vettä kahvipannuun ja pannun poristessa meen vetämään Nion väkisin ylös sängystä.
    “Nonii sankari, pukemaan!”

    • #4807 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Jääätkäääät!! 😀 Jesse tarvii tästä nyt kyl tilannepäivitystä, Kassuhan ihan hurjaks heittäyty! Nää oli kyl kaks kivaa tarinaa, vähän käy kateeks ettei ollu itellä samanlaista ystävänpäivää :p

  • #4957 Vastaus

    Lola
    Osallistuja
    • Postauksia: 49
    • Koulutuksen tarpeessa

    Mä istuin keittiön lattialla läppärin ja kahvikupin ääressä. Pölypallot pyöri kilpaa keittiön pöydän alla. Vesta soi radiosta ja aurinko yritti paistaa verhojen välistä. Mulla oli hiukset sotkuisella nutturalla ja mustat silmänaluset. Paperinippu läppärin vieressä muistutti mua oikeasta elämästä. Sputnik jyrsi luuta keittiön oviaukossa. Se oli hevosen puikkoluu. Se oli ollut neljä vuotias ruuna jolta oli mennyt hankoside pirstaleiksi kesken ravien. Sen nimi oli Olli ja se oli musta. Sillä oli valtava tähti otsassa. Se olisi voinut olla Lassi. Meillä oli onneksi ollut hyvä tuuri, Lassi oli ehjä ja reipas.
    Nousin hakemaan lisää kahvia keittimestä. Kaadoin maitopurkista viimeisetkin tipat harmaaseen kuppii. Taittelin maitopurkin juuri niinkuin äiti opetti ja laitoin sen roskiin. Tai siis keräyspahviin.
    Mä istuin takaisin koneen ääreen ja aloin käymään papereita läpi. Siinä oli Lassin paperit, Bigsyn paperit, Sasun paperit, Sputnikin paperit ja jokaisen gerbiilin paperit. Ja se lappu. Se oli sairaalan kirjekuoressa. En antanut sille lupaa kurkata ulos ja nauttia auringonvalosta. Se ei ansainnut sitä. Se ei saanut olla esillä ja kertoa kaikille. Sen piti pysyä piilossa. Mutta se ei myöskään ansainnut paikkaa mun silmäterien joukossa.
    Nousin vihaisesti ylös. Aloin tunkemaan sitä ensimmäiseen kaappiin kaiken taakse. Se ei saanut olla esillä. Hörppäsin kahvista ja huokaisin. Se oli jo pilannut mun päivän. Ei sen piilottaminen mitään auta eikä muuta. Vaikka mä piilottaisin sen maapallon ytimiin tai ampuisin sen raketilla kuuhun.
    Se on silti olemassan. Se on silti pysyvä merkintä mun tiedoissa. Se on silti sana jonka mä muistan ikuisesti. Se on silti diagnoosi joka tuntuu pelottavan aidolta.
    Psykoottinen mania.
    Voi kuinka mä toivoinkaan että voisin olla yksi niistä jotka huoletta pyöri pöydän alla

    • #4966 Vastaus

      Mikael
      Osallistuja
      • Postauksia: 73
      • Koulutuksen tarpeessa

      Voi vitsii miten tykkään tämän jutun visuaalisuudesta, jos se nyt on oikea sana. Tästä tulee vähäsen sama olo kuin jos lukisi näytelmää. Luot mulle hyvin tarkan mielikuvan siitä, miltä juuri sillä hetkellä Lolan ympärillä näyttää. Musta tuntuu, että moni kirjoittaja (itsekin usein) unohtaa, että lukija ei muuten näekään sitä kaikkea, mitä kirjoittaja kuvittelee, ellei kirjoittaja kerro siitä. Nyt annat sen verran vihjeitä ja kuvausta, että Lola istui juuri itse asiassa mun keittiön lattialla tuossa viereisessä huoneessa. Tästä lähtien Lolan asunnossa on mun maailmassani mun keittiö, jossa on punainen lattia ja raitamatto. Tiedän, ettet puhunut mitään sellaisesta ja saatat kumota nämä jutut myöhemmin, mutta kaikki muu kuvaus sopii mun keittiöön niin hyvin, että punainen lattia ja raitamattokin vain ilmestyivät sinne sen kaiken muun mukana. 🙂

      Lopun käänne on yllättävä. Tätä mä en osannut odottaa yhtään. Mulle tuli heti tarve ottaa selvää, mitä tällainen diagnoosi pitää reaalimaailmassa sisällään. Ehkä olisin saanut Lolan käytöksestä jotain vihjeitä tästä, jos tila olisi mulle edes jollain lailla tuttu?

  • #4964 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 73
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kuinka Lola ei lähtenyt edes kisahoitajaksi

    Avain takkusi lukossa. En tiedä, mikä vika siinä mahtaa olla. Ovi aukesi aina nätisti, mutta avain jäi lukkoon jumiin. Sitä piti ronklata edestakaisin, jotta se irtosi. Ja silloin kun hermostuin ja aloin vetää, se ei ainakaan irronnut. Sillä kertaa pysyin kuitenkin ihan rauhallisena. Ei tarvinnut sännätä vessaan tai mitään.

    Plösö tassutteli häntä heiluen ja unisena vastaan, kun sain avaimen irtoamaan ja löin oven kiinni. Se haukotteli ja päästi samalla vaimean, pitkän vinkaisun.
    ”Mitä sä tekisit jos tänne tulis rosvoja hä?” kysyin siltä ja silitin sitä. Kun se hyppäsi minua vasten, kumarruin vähän ja halasin sitä sen niskaa rapsutellen. En minä halunnutkaan mitään rosvovahtia. Jos tänne oikeasti tulisi joku, Plösön pitäisi keittää kahvit, sanoa tervetuloa ja ojentaa heille olemattomat pöytähopeamme. Minä olin sen isäntä, ja minä suojelin sitä, eikä se minua. Isin roskispentu. Isin tyttö. Isin prinsessa.

    Plösö kävi pissalla takapihalla sillä aikaa kun minä etsin Ramsesin ja Herkuleen kirjahyllystä. Ne olivat pilanneet Stephen Kingin kirjat, joita en koskaan lukenut. Koira ei odottanut lenkkiä eikä puistoa vielä ainakaan tuntiin. Istuin sohvan sijaan karvamatolle. Äidin mielestä oli kuvottavaa, että koirataloudessa oli karvamatto. Kyässä käydessään hän ei suostunut astumaan sille matolle. Plösö sen sijaan piti siitä. Se valahti makaamaan kyynärpäidensä varaan ja tuijotti minua. Se loikkasi sivullepäin, kun kumarruin itsekin eteenpäin ja läpsytin nopeasti mattoa kämmenilläni. Se hyppi ympärilläni hullun lailla, kun peitin kasvoni käsivarsillani ja kumarruin kasvot mattoa varten. Se haisteli korvaani niin, että nauratti, ja volisi sitten huolissaan, kun se luuli minun itkevän. Silloin minä nostin pääni, ja se tuli hulluksi onnesta. Se pomppi paikoillaan, kellahti sitten kyljelleen ja potkutti vimmatusti takajaloillaan päästäkseen uiskentelemaan kainaloni kautta halaukseeni. Painin sen kanssa tyytyväisenä. Se oli purevinaan käsiäni, mutta alkoi nuolla niitä aina kun en liikuttanut niitä.

    Kun painit oli painittu, haaveilin Apassista olkkarin karvamatolla kyljikkäin Plösön kanssa. Se oli valmis maastoiluun, kunhan polut sulaisivat sopivasti. Ensiviikolla menisin. Vaikka sitten yksin. Pitäisi ruunata se Apassi. Minulla ei ollut ihan hirveästi seuraa tallilla. Sen täytyi johtua siitä, että Apassi oli ori. Kaikki varmasti pelkäsivät, että se ei osannut käyttäytyä. Kyllä se olisi maneesissa osannut käyttäytyä. Paitsi Lola ei pelännyt mitään. Ei edes Plösöä, vakka Plösö on tottavie hurja peto.

    Hurja peto nukkui pää käsivarrellani, mutta kun sen tuli kuuma, se siirtyi jalkojeni viereen ja piteli toisella käpälällään kiinni nilkastani. Silloin etsin puhelimen farkuntaskusta ja soitin Lolalle. Lola vastasi ”mitä!” ja tuuli puhalsi puhelimeen siihen malliin, että hän oli joko koiran tai hevosen kanssa ulkona. Siis huonossa paikassa puhuakseen puhelimeen?
    ”Mä tarvin apuaaa…” hengitin puhelimeen.
    ”Missä?” hän kysyi sillä tavalla kireästi, kuin hänkin olisi avannut ovensa lukkoa eikä avain olisi suostunut irtoamaan.
    ”Apuaaa…”
    ”Mikael? Onko sulla joku oikea hätä?”
    ”Ei.”
    ”No – sanoksä nyt sitten nopeasti mitä sä haluat, vai soitatko sä parin tunnin päästä kun mä pääsen tallilta kotiin?”
    ”Mä vaan halusin kuulla sun äänen kun mä en oo nähny sua moneen tuntiin”, sanoin puhelimeen mahdollisimman haaveksivasti. Plösön tassu nytkähti nilkkani ympärillä.
    ”Mikael oikeasti”, Lola sanoi, mutta kuulosti ennemminkin siltä kuin olisi pidellyt kissanpentua, kuin siltä että hänen kotiavaimensa ei suostunut irtoamaan lukosta.
    ”Meillä on huomenna ne kisat. Lähdetkö mukaan?”
    ”En – Mikael – kuinka vähän sä oikein kuuntelet mitä mä sulle juttelen? Ne Tie Tähtiin -kisat alkaa huomenna. Ja sä lupasit lähteä!”
    ”Ai jaa! No jätänkö mä nyt sitten menemättä Apassilla vai?”
    Lola nauroi puhelimeen. ”Et. Et sä ole mitään edes luvannu. Harvapää.”
    ”Tuu meille. Koirat vois leikkiä.”
    ”En mä ehdi. Mun pitää pakata kisoja varten.”
    ”Sä et ikinä kans käy meillä…”
    ”Mikael. Mä olen käynyt kolme kertaa tällä viikolla. Sputnik on käynyt kuus kertaa. Mun pitää nyt oikeasti hoitaa tätä hevosta!”
    ”Kerro sit miten meni huomenna. Plösöä jännittää ihan hirveesti teidän puolesta. Se lähettää terveisiä.”
    ”Vai että oikein Plösöä…”

    Käännähdin selälleni. Plösö nosti päänsä. Kuului kahinaa, kun se ryömi lähemmäs ja laski päänsä säärelleni. Eläimet pitivät minusta, enkä käsittänyt miksi. Siis muutkin kuin Plösö: Plösöllä ei ollut edes vaihtoehtoja. Olisinpa ollut niin kuin Inka, että minulle riitti aivan hyvin eläinten seura, kunhan joku kerran tai pari kuukaudessa pistäytyi. Houkuttelin Herkuleen rapistelemaan parkettilattiaa pitkin luokseni ja lyllertämään rintani päälle. Minun pitäisi laittaa se laihdutuskuurille ja leikata sen kynnet. Ja minun pitäisi hankkia kämppis.

    • #4995 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Isin roskispentu on sellanen kuvaus, jota en ookkaan koskaan ennen kuullut. Tää tarina oli ihan huikee. Se vei mukaansa, rakastin tota miten kuvailit Plösön liikkeitä ja tunteita. Muistutti ihan mun omaa koiraa, niin realistiselta se tuntui.
      Vähän mä oon kyllä kateellinenkin, miten hyvin säkin osaat Lolaa liikuttaa. Mikael ja se tuntuu sopivan tarinallisesti yhteen niin hyvin, että mä voin vaan haaveilla joskus oppivani kirjoittaan samalla tavalla! Dialogi oli niin mainiota että hymyilin itekseni täällä, ja saatoin kuvitella molempien äänensävyt ihan täydellisesti. Tää oli ihan täys kymppi mulle, aivan nappisuoritus. Lisää Mikaelin päiväkirjatekstejä, mä vaadin!

  • #4991 Vastaus

    Lola
    Osallistuja
    • Postauksia: 49
    • Koulutuksen tarpeessa

    “ Kyllähän mä siitä tykkään hirveesti. Mutta jos kaikki meneekin pieleen. Käydään samalla tallilla ja kaikkee. No Sasu nyt voi muuttaa jos tuntuu ettei mahduta samaan talliin mutta Bigsy. Ei kukaan halua sitä nurkkiinsa. Enkä mä halua luopua Mikaelista. Mutta en tiiä voinko mä jatkaa näinkään, esittää ettei tunnu miltään.”
    Mun keskustelukumppani ojenteli käsiään pähkinän toivossa. Toisaalta tottahan se on, ei nälkäisenä pysty ajattelemaan loogisesti. Ja sitä mä nyt tarvitsin. Loogista ajattelua. Nappasin taskusta pähkinän ja annoin sen mun luotto ystävälle. Luotto ystävän nimi on Audi. Se on vaalean harmaa poika gerbiili. Se oli mun kantaan aivan väärän värinen mutta kun se oli niin mukava luonteeltaan. Audi istui mun vasemmalla olkapäällä ja piti pähkinää pikku käpälillään. Muut poika gerbiilit vilisi pitkin lattioita. Yritin päästää ne joka päivä hetkeksi vapaaksi. Tytöt oli niin siistiä ja rauhallista porukkaa ettei niitä tarvinnut vahtia. Eihän mun gerbiilit huoneessa tietenkään ollut edes mitään johtoja tai muuta super vaarallista. Mutta nää pojat kyllä keksi kaikkea tyhmää varmasti. Niitä piti siis vahtia.

    Audi oli viikossa noussut mun suosikki pojaksi. Se rakasti olla sylissä ja kiipeillä mua pitkin. Se ei ollut musta eikä musta valkoisin merkein mutta päätin silti alkaa käyttää sitä kasvatuksessa. Yhdistän sen johonkin mustaa geeniä kantavaan mukavaan tyttöön. Kesyt pennut viedään käsistä. Tai sitten laajennan mun kantaa eri väreihin. Valkoiset olisi kauniita.
    Jos muuttaisin isompaan asuntoon voisin laajentaa mun kasvatusta myös deguihin. Niistä mä olin haaveillut jo pitkään. Ja neitokakaduista. Mä halusin nimenomaan kasvattaa. Rakastin tutkia sukutauluja, miettiä yhdistelmiä ja lähteä kehittämään omia linjoja.

    Ja olohuoneen voisi järjestää uudestaan.
    Ja auton voisi pestä.
    Ja lakanat voisi vaihtaa.
    Ja mä voisin tehdä melkein mitä vaan ettei mun tarvitsisi ajatella sitä mikä saa mun sydämen hakkaamaan hullun lailla. Sitä joka saa mun vatsan kääntymään väärinpäin. Sitä joka suuteli mua ja sanoi sen jälkeen ettei tehnyt mitään.

    Mä toivoin että se tekisi niin uudestaan.

    • #5004 Vastaus

      Mikael
      Osallistuja
      • Postauksia: 73
      • Koulutuksen tarpeessa

      Aii miten elän mukana hahmojeni tarinaa. Halusin kertoa, että tämä on minusta onnistunut ja suloinen juttu, mutta olen ihan varmasti aika jäävi antamaan mitään oikeaa kommenttia ja arviota Mikaelin takia. Vaikka mulla on kyllä elämä (on on!!) mä elän Mikaelin mukana kaiken, mitä sille tapahtuu ja mitä siitä sanotaan. Ja me olemme tosi mielissämme tästä kaikesta – ihan sama jäikö tämä tähän vai ei.

  • #4998 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 109
    • Perus pullaponi

    ”Se jätkä on kusipää, Lily…”
    25.2.2019

    “Mitä siellä Surreyssa tapahtu?” Jeremy uteli. Kello läheni jo uhkaavasti keskiyötä, kun istuimme Corvetessa Pronssijoen jonkin valaistun kadun reunassa. Seurasin vesipisaroiden liikettä auton tuulilasissa. Taas oltiin plussan puolella.
    “Ei mitään”, valehtelin. Olin maailman huonoin valehtelija, mutta Jeremy ei painostanut minua kertomaan mitään. Surreyn matka oli ollut kokemus, monella tavalla. Olin oppinut hyvin paljon Orionin kanssa ja kehittynyt roimasti ratsastamisessa vain kahden viikon aikana. Olin löytänyt uudestaan tietynlaisen palon esteille ja antanut Orionin näyttää minulle omaa osaamistaan ja taitoaan enemmän kuin koskaan. Olin tutustunut uusiin ihmisiin: valmentajiin, ratsuttajiin ja kilparatsastajiin. Olin löytänyt punaisen langan pään jatkuvan kehityksen-, kilparatsastuksen- ja menestyksen sydämeen. Niin… Ja olin myös päätynyt sänkyyn Kristian Nicholsonin kanssa. Voi paska. Sitä ei koskaan saisi Jeremy, eikä varsinkaan Jesse, tietää. Matka ei ollut virhe, mutta kaikki se mitä minun ja Kristianin välillä tapahtui oli kyllä äärimmäisen suuri virhe. Ja nyt Kristian soitteli minulle taas joka ikinen päivä ainakin kuudesti. Olin itse ajanut meidät takaisin siihen pisteeseen, jossa olimme juuri eronneet.

    Kyyditsin Jeremyn takaisin kotiinsa ja nousin autosta hänen kotipihallaan. Halusin vetää hermotupakan. En todellakaan harrastanut sellaista ja viimeksi olin polttanut yhden tupakan joskus puolisen vuotta sitten Jessen kanssa. Nyt minulla oli ollut vain yksinkertaisesti niin paska päivä, tai ehkä pari päivää, ei, viikko tai ehkä kaksi, että tarvitsin hermotupakan. Jeremy tuli viereeni ja nappasi hatsit syöpäkääryleestäni. Ei hänkään ollut koskaan oikeasti polttanut, mutta arvostin sitä miten hän halusi jakaa taakkaani.
    “Kristian is an asshole”, Jeremy sanoi kasuaalisti hetken hiljaisuuden jälkeen. Heitin tupakan maahan. Se sammui heti kosteuden takia.
    “No he is not. Kristian on vain tyhmä ja hukassa”, puolustin Kristiania. Jeremy hymähti. Hän kosketti kädellään poskeani ja vetäisi minut sitten itseään vasten.
    “Säkin taidat olla vähän hukassa”, Jeremy sanoi hiljaa. Jouduin kohtaamaan hänen katseensa, sillä hän ei antanut minulle muuta vaihtoehtoa. Lakkasin hengittämästä ja kehoni valtasi jännitys. Miksi tämä tuntui niin tutulta ja miksi en pitänyt tästä yhtään? Jeremy yritti suudella minua, mutta työnsin hänet pois.
    “Jer, no. Me ollaan ystäviä, right? Mikä vittu siinä on, että kaikki yrittää hyödyntää mun yksinäisyyttä jollain tavalla?” Ärähdin. Jeremy pyysi anteeksi. Hän oli vilpitön. Olin ehtinyt jo varautua siihen, että joutuisin taistella kunnolla vastaan, mutta ilmeisesti kaikki eivät tosiaankaan olleet kuin Kristian.

    “He did what?” Kristian murahti puhelimessa. Jostain syystä olin päätynyt kertomaan juuri hänelle illan tapahtumista. Oikeasti olisin halunnut kertoa ihan kenelle tahansa muulle, mutta taas minusta oli tuntunut siltä, että Kristian oli ainoa ihminen, joka oikeasti oli vakaasti elämässäni. Ilmeisesti juoksin aina takaisin hänen huomaansa, jos tapahtui ihan mitä vaan. Eroaminen ei ollut helppoa. Tunsin itseni heikoksi, kun en pystynyt rakentamaan esimerkiksi ystävyyssuhteita, joiden avulla olisin pystynyt kadottamaan Kristianin elämästäni lopullisesti. Kristian nyt vain oli siinä. Ja hän tuli aina, kun tarvitsin. Kukaan muu ei siihen pystynyt.
    “Suosittelen pitämään matalaa profiilia. Me kummatki tiedetään, et Jer on vähä taitavampi tappelija ku sä”, muistutin Kristiania hänen impulsiivisuudensa tietäen. Kristian ei todellakaan ollut heikko ja yleensä hän voitti tappelut, joita valitettavasti haastoi. Jeremy oli kuitenkin yksi niistä ihmisistä, jotka olivat fyysisesti voimakkaampia ja taidokkaampia kuin Kristian.
    “Oh I promise I won’t. Jeremy saa vähä kattoa kenen reviirillä kulkee”, Kristian ärisi. Närkästyin.
    “Wow? Mikä reviiri? Ootteko te jotain susia ja mä teidän ruoka? Fuck you both, really”, huudahdin puhelimeen. Hiljenin sitten ja käänsin katseeni jaloissani nukkuvaan koiraan. Ei onneksi herännyt. Se oli liian väsynyt ja vahingoittunut reagoidakseen ääneni muutoksiin.
    “You did already. Hopefully just me tho”, Kristian sanoi kummallisella äänellä. Se oli täynnä voitoniloa ja mustasukkaisuutta.
    “Vittu, haista paska”, sanoin ja lätkäisin luurin hänen korvaansa. Kusipää. Miten olinkaan voinut puolustella Kristiania Jeremylle. Ja mikä minua oikein vaivasi? En enää tiennyt ketä kohtaan tunsin ja mitä.

    Nousin istumaan ja upotin käteni Rissan kauniiseen turkkiin. Luoti oli mennyt sisään sen ryntäästä ja tullut ulos sen olkapäästä. Onneksi vahingot olivat vain lihaksissa ja luussa. Sitä oli ampunut joku huumehöyryissä ollut nainen, jolla ei ollut harmainta aavistustakaan olemassa olevasta maailmasta. Rissa olisi tauolla töistään nyt hiukan pidemmän aikaa, mutta ainakin varmaa oli, että se paranisi täysin. Onneksi se oli poliisikoira, ei meidän perheellämme olisi ollut varaa maksaa niin kalliita leikkauksia.
    “Sä oot vahva tyttö”, sanoin hymyillen ja painoin pääni Rissan päätä vasten. Koira tuhisi rauhallisesti. Tunsin olevani turvassa sen kanssa, vaikka se ei ollutkaan tällä hetkellä samalla tavalla toimintakykyinen kuin ennen. Tunsin olevani turvassa myös Orionin kanssa, vaikka turvallisuudentunteeni olikin saanut eilen pienen takaiskun. Se ei kuitenkaan haitannut, kun tiesin sekä Rissan että Orionin antavan vaikka henkensä puolestani, jos sellaiseen tilanteeseen joutuisivat. Enkä sano, etten itse tekisi samoin.

    • #5000 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Kun vaan sais Jesse tietää. Mä rakastan draamaa ihan yli kaiken, mutta mä oon niin valmis näkemään sen kun Lily heittää vihdoin hyvästit Kristianille. Sen aika on jo!! Tekee mieli ottaa Lilyä harteista kiinni ja vähän ravistaa, ja Jesse tekee varmasti sen jos se saa kuulla. Olit oikeessa, tää kiukuttaa mua ihan suunnattomasti ja Kristian on ihan tyhmä! Kräääähhh

    • #5048 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 117
      • Perus pullaponi

      Siis wäää, mä niiiiin samaistun!! Oon ollu samasssa tilanteessa Lilyn kaa, kyse tosin on ollu vaan kaverista. Ja hei!! Mun ei tarvii tulla Hallva maailmaan, onneks!

  • #5041 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 73
    • Koulutuksen tarpeessa

    Maastolenkin jälkeen illalla.
    Mä lupaan lähetellä näitä vaikka yksityisviestillä Lolalle jos väsytte lukemaan tästä. 🙂 Mutta tiedättehän te, että kun huvittaa kirjoittaa, on kirjoitettava.

    Mikael, suojelusenkeleiden puolustaja

    ”Mä oon aina miettiny, Mikael…”
    Seurasin katseellani Inkan pitkää, laihaa etusormea, jolla hän seuraili keittiönpöytänsä valkoiseksi maalatun pinnan naarmuja. Kynsi oli epätasainen. Sen alla oli vielä hitunen multaa sen jäljiltä, kun Inka oli äsken työntänyt sen kultaköynnöksensä multaan tarkistaakseen, pitikö se kastella. Se oli kultaköynnös neon, ja olisin kuollakseni halunnut varastaa siitä pistokkaan. Mutta se oli vielä ihan liian pieni leikattavaksi.
    ”Mä oon miettiny, miksi sä käyttäydyt niinkun sika”, Inka jatkoi ja sormi pysähtyi. ”Kun oikeasti sä olet kuitenkin aika herttainen. Sä toimit ennenku mietit, mutta kauhean kiltti sä olet.”

    En vastannut Inkalle mitään. Hän puhui Lolasta. Hän ei ollut koskaan tavannut Lolaa, mutta oli puhunut hänestä kanssani jo monta päivää. Sekoittelin kahviani pikkulusikalla välttyäkseni puhumasta. Kun Inkan äiti kymmenisen vuotta sitten kuoli, Inka oli perinyt häneltä naurettavan koristeelliset ja kalliit ruokailuvälineet. Ne olivat aivan liian fiinit arkikäyttöön, mutta Inkalla ei ollut kuulemma aikomustakaan kuluttaa rahaa tavallisten lusikoiden ja haarukoiden ostamiseen, kun hänellä kerran oli jo yhdet. Niistä olisi saanut rahaa, jos ne olisi myynyt, mutta Inka ei kuulemma aikonut tuhlata aikaansa kaiken maailman Facebook-kirppisten yyveen ja aaveen maailmassa, kun kaikille siellä istuville olisi hänen mukaansa pitänyt sanoa vain hoovee.

    Lopulta nostin katseeni pröystäilevästä lusikasta. Inkan katse hakeutui automaattisesti vasempaan silmääni.
    ”Jos se ei oikeasti olisi ollut muuta ku iloa ja yllätystä siitä kun se koristeli Apassin – kun oli mokkapalat ja kaikki – kun se aina hymyilee kun se näkee mut, niin en mä ajattelisi sitä koko ajan.”
    Inka ei sanonut mitään. Hymyili vain sillä tavalla vaisusti, että sen ilmeen täytyi tarkoittaa jotain. Se saattoi olla sääliä. Ehkä ymmärrystä? Jotain ystävällistä se oli.
    ”Mä muistin illalla, että sillä on joku Rafael, ja kuule Inka, mä luulen että jokaiselle on vaan yksi arkkienkeli. Mä en halua rikkoa mitään. Taas. Enkä mä nyt oikeastaan ole mitään miesmateriaalia kenellekään. Mulla on Apassi ja Plösö. Lolakin, jos se ei suuttunut mulle liikaa.”
    ”Mikael on pääarkkienkeli”, Inka sanoi hiljaa. ”Kai nyt kaikki haluaa mielummin Mikaelin kun jonkun luuserienkelin?”
    ”Rafael on suojelusenkeli eikä luuserienkeli. Me ei olla edes tavattu sitä, joten ihan turha puhua mistään luusereista. Lola on hieno nainen. Ei se kiinnostu luuserienkeleistä.”
    ”Arkkienkeli Mikael, kilpakosijoiden puolustaja.”
    ”Pää kii ja jaa jo ne kortit tai mä lähden kotiin.”

  • #5045 Vastaus

    Nancy Whiley
    Osallistuja
    • Postauksia: 8
    • Maitovarsa

    Särjetty sydän

    23.3

    Tuntui että en saanut henkeä. Valtava möykky kurkussani esti sen. Kyyneleet kihosivat silmiini jo vilkaistessani parisängyn kauimmaisessa reunassa ollutta puhelinta. Hautasin pääni tyynyyn ja purin hampailla sitä. Olin romahtanut – täysin. En tiennyt olinko enemmän vihainen vai surullinen. Pakotin itseni hivuttautumaan kohti sängyn kulmaa. Avasin puhelimeni kevyellä napautuksella ja katsoin pysäytettyä videota. Ennen niin täynnä rakkautta – nyt enää petetty tyhjä sydän. Painoin vielä viimeisen kerran valkoista kolmiota keskellä ruutua. Kuva lähti pyörimään. Niklas oli ollut minulle se tuki ja turva mihin luottaa jo kahden vuoden ajan. Olin aina pystynyt kääntymään tuon tummahiuksisen pojan puoleen, mutta nyt viimeisetkin rippeet luottamuksesta oli tiessään. Katsoin videota lasittunein silmin. Kyyneleet peittivät näkökenttäni, mutta näin silti sumeasti miten Niklas painoi intohimoisesti huulensa parhaan ystäväni huulille. Tuo pari erosi hetkeksi kikattaen toisistaan hetkeksi kunnes uudestaan entistäkin ahnaammin alkoi suudella. Kova baarin jumputus soi puhelimeni näytöstä. Niklaksen käsi eksyi alemmas ja alemmas Jessien selkää ja pian tuo pari hävisikin varastotilaan ahnaasti suudellen. Itkin. Itkin kuin pikkulapsi ja viskasin puhelimeni päin seinää. Se tippui kolahtaen lattialle enkä välittänyt. En välittänyt enää mistään. Mikään ei enää kiinnostanut minua.

    Olin tuudittanut itseni kevyeeseen uneen itkien. Oveni kävi ja sulkeutui hiljaa takaisin. Kaksioni täytti kaljan haju ja olin samassa jalkeilla. Vilkaisin kelloa ja se näytti jo yli kolmea yöllä.
    ”Mitä vittua sä teet täällä!” Karjaisin huutoitkien samalla räpsäyttäen valot päälle. Olin kauhea näky mutta en välittänyt. Mustat ripsivärin juovat täyttivät poskeni.
    ”Nans rakas mikä sulla on?” Edessäni oleva poika sai sanotuksi ja oli tulossa hoiperrellen jo halaamaan minua.
    ”Vitun sika. Tuut tänne niin kuin mitään ei ois tapahtunut. Äläkä kutsu mua tolla nimellä. Enää ikinä!” karjaisin tönäisten pojan pois luotani. Romahdin siihen lattialle enkä pystynyt hengittämään. Tunsin kevyen kosketuksen olkapäälläni ja kaljan hajun yläpuolellani. Kierähdin kauemmas Niklaksesta.
    ”Sä petit mua. Sä petit mua mun parhaan ystävän kanssa. Sä petit mua kaikkien näiden kokemusten jälkeen. Luulin että luotit mua – ja rakastit” ääneni hiipui melkein olemattomiin ja hautasin kasvoni käsiini.
    ”Mitä vittua sä selität?” Niklas katsoi minua ennen kuin tuli väkivaltaisesti luokseni ja tarrasi minuun. Rimpuilin ja potkin irti miehen otteesta.
    ”Älä koske muhun. En halua nähdä sua enää ikinä. En ikinä!” huusin edessäni seisovalle miehelle. Kyyneleet valuivat holtittomasti pitkin kasvojani ja pala kurkussani vain kasvoi. Juoksin miehen ohi ja nappasin pöydältä tuon avaimet.
    ”Hei Nans. Mä voin selittää kaiken”, tuo katsoi minua anovasti, mutta mikään koiranpentu ilme ei enää pelastaisi tuota pirua. Kiskaisin pöydältä miehen kassin ja viskasin sen mielipuolisesti kohti miestä.
    ”Lähde! Äläkä vittu palaa! Älä palaa enää ikinä! En halua nähdä sua enää ikinä!” karjaisin vielä viimeisinä sanoina miehelle. Itkin, itkin vuolaasti enkä kuullut enää mitä mies sanoi. Työnsin hänet ulos ovesta ja paiskasin oven lukkoon. Varmistin että se oli lukossa ja laitoin vielä varmuudelta sen takalukkoon. Maailma sumeni ympäriltäni, eikä jalkani enää kannatelleet minua. Tunsin kyyneleen valuvan paidan aukosta sisään, mutta en välittänyt. Ei milkään ei ollut enäö merkitystä. Hiljainen huone ympäröi minut ja tuuditti minut hiljaisuuteen. Haukoin happea pienessä sikiö asennossa lattialla. En rakastaisi enää ketään. En ketään joka tulisi ja särkisi sydämmeni. En jaksanut liikuttaa edes sormea. Tuntui kuin kaikki voima olisi imetty pois minusta. Vain tyhjä aukko oli jätetty tilalle. Kuka minusta muka välittäisi?

  • #5178 Vastaus

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Penelope sanoi…
    maaliskuussa 2019

    Jase näytti epätavallisen totiselta puhelimessa. Nähdessään minut ja Oliverin hän nyökkäsi ja kääntyi sitten taas tuijottamaan tyhjyyteen.
    ”Mhm, yes, I understand… I- yes- absolutely- brilliant- I’ll be in touch, alright? Cheers”, Jase lopetti puhelun laskiessani Oliverin maahan.
    ”Hi.”
    ”Hi”, Jase huokaisi ja haroi hiuksiaan. Hän puri huultaan ennen kuin jatkoi:
    ”Penelope called.”
    Penelope omisti suurimman osan Jasen kilpahevosista. Loput omisti Jasen täti Sage Astor.
    ”Oh?”
    ”She’s bought a barn.”
    ”That’s wonderful!”
    ”In the Netherlands.”
    ”Oh.”
    Se oli hieman kinkkisempi. Oletettavasti Penelope halusi omistamansa hevoset omistamaansa talliin. Hollannissa. Jase asui Suomessa.
    ”She’s gonna move her horses, but gradually. She’s starting with the youngsters, they can have a small break from competing, but the others…” Jase hieroi niskaansa ja sanoi, että hänen parhaat kilpahevoset saisivat vielä toistaiseksi asua senhetkisillä kotitalleillaan, jotta Jase pääsisi treenaamaan niillä, mutta Penelope halusi ne heinäkuuhun mennessä Hollantiin.
    ”What are you gonna do, then?”
    ”What do you mean ’what am I gonna do?’ I can’t just quit my career like that!”
    ”So you’re moving with them?” laitoin kädet puuskaan.
    ”What choice do I have?”

    Jäin miettiään vastausta siihen. En keksinyt muuta ratkaisua.

    ****
    Istuimme Jasen kanssa eräänä iltana keittiönpöydän ääreen. Olimme tehneet ahkeraa googlailua viimeisen viikon.
    ”So…” aloitimme yhtä aikaa.
    ”I have to move, you know it”, Jase sanoi ja nyökkäsin. Se olisi mahtava tilaisuus, kaikki hevoset samassa paikassa, Jase pääsisi oikeasti treenaamaan joka päivä ilman, että hänen piti ajella hirveitä matkoja päästäkseen pois Pronssijoelta. Kaikki Euroopan kilpailutkin olivat lähempänä Hollantia kuin Pronssijokea. Jase halusi pois Pronssijoelta. Hän vihasi Suomea, joka oli kylmä, pimeä ja kaukana kaikesta. Jase kertoi, että Penelope ja Sage olivat jo tehneet diilin, että ainakin osa Sagen hevosista saisi myös asua Penelopen uudella tallilla.

    Kaiken järjen mukaan Jasen olisi kannattanut jo olla lentokoneessa. Sen sijaan hän istui edessäni ruokapöydässä ja tuijotti minua.

    Penelope sanoi, että tontilla on kaksi asuintaloa. Toinen oli aivan pihassa, tallin vieressä, ja Penelope oli aivan ihastunut siihen. Ei kuulemma muusta puhunutkaan puhelimessa. Ja se toinen talo. Se oli kauempana, mutta aivan lyhyen kävelymatkan päässä tallista. Oli kuulemma laidunten vieressä. Omakotitalo. Puuta, kivijalka. Oranssi tiilikatto. Vartin pyöräilymatka viereiseen kylään, 20 minuutin automatka isoon kaupunkiin. Takapiha, aidattu. Juuri remontoitu.

    Penelope sanoi, että saisimme vuokrata sen. Penelope sanoi, että minun hevosilleni olisi varattuna kolme karsinaa viidestä kymmenestä. Jase sanoi, että peltojen poikki oikaisemalla tai vartissa tietä pitkin kylästä poispäin ratsastamalla olisi toinen talli. Kenttätalli. Joilla oli maastoesteitä. Suuria sellaisia. Jase sanoi, että Penelope aikoo kysyä heiltä sen lainasta. Jase sanoi, että jos se ei onnistunut, 45 minuutin trailerimatkan päässä oli vielä suuremmat esteet, joita sai vuokrata.

    Minä sanoin, etten tiedä.

    Vaikka tiesinhän minä, tämä olisi unelmieni täyttymys. Pääsisin pois Suomesta, jossa ulkoradoille pääsi vain pari kuukautta vuodesta. Pääsisin keski-Eurooppaan, lähelle kaikkia kilpailuita. Lähemmäksi Irlantia. Näkisin perhettäni useammin, isä kävi vähintään kerran kuukaudessa Hollannissa. Jasen kisamatkoihin menisi rutkasti vähemmän aikaa. Pääsisin pois pienestä perämetsän ratsastuskoulusta, jossa en päässyt treenaamaan läheskään yhtä hyvin kuin olisin halunnut.

    Jase tuijotti minua odottavasti. Ei minulla ollut täällä enää edes kavereitakaan. Mutta silti jokin esti minua suostumasta. Järki se ei ainakaan ollut, se oli varmaa. Tämä olisi se tilaisuus, jota olin odottanut.

    Nyt kun se oli aivan nenäni edessä, en uskaltanut tarttua siihen. Vilkaisin lattialla leikkivää Oliveria.

    ”I’ll think about it.”

  • #5179 Vastaus

    Luukas
    Osallistuja
    • Postauksia: 21
    • Maitovarsa

    1.3.2019
    Kalla, Sokka Luxuries lanseeraustilaisuus

    Tieto Sokka Luxuriesin lanseeraustilaisuudesta oli kiirinyt Kallasta aina Pronssijoelle saakka, ja sieltä päätynyt myös Theodoren korviin. Ratsutallissa tilaisuus oli mainittu useamman kerran, olihan se kaikille avoin, pohdiskelevalla ja jokseenkin jännittyneellä äänensävyllä. Mennäkö, kannattaako? Onhan siellä Amanda Sokka, perijätär jonka nimi tuntuu herättävän sekä pelkoa että kunnioitusta. Joten Theodorella ei ollut mitään syytä jättää välistä loistavaa tilaisuutta päästä tutustumaan Suomen ratsastuskansan kermaan, ja toivottavasti näkemään omin silmin tämän vaaleahiuksisen jääkuningattaren.

    Kellon lähestyessä kuusi musta taksi pysähtyi tien varteen, ja Theodore loi viimeisen silmäyksen peiliin. Hollantilaisen päällä oli tumma puku, johon tummanpuhuva satiiniliivi toi väriä ja tyyliä. Vielä kerran kaulassaan olevaa solmiota suoristaen Theodore astui ulos oven perässään sulkien. Miehen olo oli tyyni, mutta myös odottavainen. Jo nuoresta lähtien hän oli osallistunut vanhempiensa kanssa mitä hienoimpiin juhlatilaisuuksiin, joten ennen kaikkea Theodore varmasti tuntisi olonsa kotoisaksi. Edes hetkeksi hän voisi unohtaa olevansa jumissa kylmässä, kurjassa suomessa.

    Auburn Estaten maine oli jo entuudestaan Theodorelle tuttu, joskaan koskaan hän ei ollut vieraillut kyseisellä kartanolla. Sokan sisarukset olivat nimellisesti sekä maineeltaan Theodorelle vain sanallisesti tuttuja, mutta kuten kuka tahansa hyvä vieras hän oli varautunut ottamalla mahdollisimman paljon selvää sekä Sokan suvusta, tiluksista, ja hevosista. Olisi moukkamaista mennä paikalle, jos ei tietäisi tilaisuuden järjestäjistä mitään.

    Taksi seisahtui Kallan sydänkeskustaan, ja Theodore maksoi käteisellä lyhytsanaisesti kiittäen. Auton kyydistä noustessaan miestä vastassa oli vaalea rakennus kursiivilla tyylitelty Sokka Luxuries logolla täydennettynä. Kello oli vain hiukan yli kuusi kun Theodore astui tilaisuuden ovista sisään.

    Tila oli valaistu, se oli tyylikäs ja täynnä vieraita, jotka olivat asianomaisesti pukeutunut. Theodore loihti kasvoilleen miellyttävän hymyn, ja nyökkäsi lyhyen kiitoksen tarjoilijan tuodessa lasin kuohuvaa. Juomaansa nautiskellen Theodore antoi katseensa kiertää väenpaljoudessa. Mahtoiko hänen käsityksensä suomalaisista olla väärä? Vieraiden kasvoilla koreili hymyjä, ja asukokonaisuudet näyttivät toinen toistaan kalliimmilta. Väkijoukon keskeltä miehen vihreät silmät kiinnittyivät vaaleahiuksiseen naiseen, joka pelkällä läsnäolollaan keräsi muidenkin katseet, ja puheensa aloittaessa vieraat hiljentyivät kuuntelemaan. Amanda Sokka oli sorja, ammattimaisen kylmä ja tyyni. Theodore viihtyi toistaiseksi sivummalla kuunnellessaan Amandan alkupuhetta, josta illan ohjelma jatkui mallistojen esittelyyn.

    Kauniiden värisävyjen ja laadukkaiden materiaalien lisäksi varusteissa oli ajateltu käytännöllisyyttä ja kestävyyttä. Amandan malliston samppanja- sarja olisi varmasti sopiva ruusukultaisine yksityiskohtineen ja kauniine kimalteineen Theodoren äidin omistamalle lusitano orille. Ei yhtään hullumpi vieminen takaisin kotiin. Isabellalta Theodore tahtoisi varustevalikoimaansa ainakin yhden Cava satulahuovan, eikä uusi kilpatakkikaan huonoksi tekisi.

    “Hey Theodore”, tuttu ääni vei Theodoren huomion. Sebastian Laurentin näkeminen ilahdutti. Theodore oli uskaltanut epäillä että Sebastian ilmestyisi paikalle, miehen maku oli tarpeeksi laadukas että sivistynyt ymmärtääkseen hyvän päälle. Theodore ojensi kätensä tervehtiäkseen Saksalaista, mutta päätyikin halaukseen saakka. Sebastian mätkittyä Theodorea tarpeekseen mies irrotti otteensa jaTheodore saattoi ottaa askeleen taaksepäin sekä suoristaa puvuntakkiaan. Hänen kasvoillaan oli vino hymy siihen saakka kunnes Sebastian mainitsi Zadan.
    “Ugh”, Theodore äännähti silmiään pyöräyttäen. “Sijoituttiin kahdeksanneksi helpon B:n koululuokassa. Kertoo kaiketi tarpeeksi?” Theodore huokaisi ja nappasi ohimenevän tarjoilijan tarjottimelta uuden kuohuviinilasin. Sebastian naurahti ja pudisti päätään.
    “Kuulin huhua, että vanhempi Lindsay on suunnittelemassa yksityistallin avaamista ulkopuolisille?” Saksalainen vaihtoi puheenaihetta, ja Theodore nyökkäsi.
    “Ja, isä on pitkään suunnitellut rakennuttavansa erillisen rakennuksen päätallien läheisyyteen. Hyvää rahaa ja mainetta asuttaa muiden laadukkaita kilparatsuja ja mahdollisesti saada valmentajia paikan päälle”, rakennustöiden olisi tarkoitus alkaa kesällä Theodoren palattua takaisin Hollantiin. “Kenties säkin pääset sinne vielä valmentamaan.”
    “Kenties!” Sebastian virkkoi hyväntuulisesti. “Minne vaan Suomen ulkopuolelle. Seriously, nää naurettavan pitkät talvet vie vielä hengen.”

    Puheenaihe vaihtui talleista, valmennuksista ja säästä Sokka Luxuriesin mallistoihin. Miehet jakoivat ostosuunnitelmiaan, ja Theodore mainitsi ettei viitsisi Zadalle mitään niin kallista ostaakaan.
    “Siitäpä puheenollen”, Sebastian tarttui aiheeseen ja kulki hiljalleen sivummalle puheensorinasta. Theodore kulki mukana.
    “Olisikohan siitä mahdollista saada varsaa?” Sebastianin kasvoilla oli innostunut hymy. Theodore ei ensin uskonut kuulleensa oikein, ja miehen hämmästynyt ilme sai Sebastianin jatkamaan. “Sillä on luonnetta, alright? Ei se ehkä osaavin ole, mutta eihän se sano etteikö varsasta tulisi. Mulla olis just sopiva tamma tiedossa.”
    Theodore kohautti harteitaan Sebastianin sanat prosessoituaan.
    “Eikai sillä väliä. Onhan se rotuunsa nähden hieno.. Mitä sä sillä varsalla tekisit?”
    “Ei se mulle tulis, varsinaisesti. Mulla on työntekijänä kenttäratsastaja jolla vois olla sille käyttöä.”

    Keskusteltuaan hyvän tovin Sebastianin kanssa mieskaksikkoa lähestyi vaaleahiuksinen, hennon vaaleanpunaiseen mekkoon pukeutunut nainen. Sebastian esitteli naisen Adelinaksi, työntekijäkseen, ja kättelyn yhteydessä Theodore esitteli itsensä. Sebastian palasi ohimennen tulevaan Sim Routine Trophyyn, jonka yhteydessä Adelina sai kuulla Theodoren omistavan tulisen arabialaisen orin. Pian Sebastianin katse kiinnittyi jonnekin väkijoukossa, ja hän ilmoitti poistuvansa hetkeksi.

    Theodore antoi katseensa kiertää uudessa tuttavassaan hänen katseen välttäessä. Adelina oli huoliteltu viimeiseen saakka. Kynnet oli varmasti vasta hetki sitten laitettu, huulet rajattu millin tarkkuudella ja ripsissä kaunis kaari. Kaunis nuori nainen.
    “Oletko sä täällä yksin, vai jätitkö seuralaisesi jonnekin?” Theodore uteli, sillä tavalla hurmaava hymy huulillaan ja katse Adelinan silmissä kuohuviinistään juoden. Naisen huulille nousi vieno hymy ja hän sukaisi pitkiä vaaleita hiuksiaan oikean korvansa taakse.
    “Oikeastaan mä tulin ihan yksin.”
    “Niinkö? Liian monta joista valita?” Theodore kysyi päätään kevyesti kallistaen, ja ansaitsi vastaukseksi hyväntuulisen naurun.

    Illan edetessä Theodore huomasi nauttivansa Adelinan seurasta. Keskustelu tuntui yllättävän luontevalta. Adelina kikatti Theodoren viattomalle liehittelylle, ja Theodore nautti ympärillään olevasta arvolleen sopivasta seurasta. Hän vaihtoi ohimennen muutaman sanan, kohteliaisuuksia puolin ja toisin muidenkin vieraiden kesken, kunnes miehen katse kiinnittyi nuorempaan Sokan sisarukseen. Päätään kevyesti nyökäyttäen Theodore lähti kulkemaan vaaleahiuksista mallia kohti. Koko illan Amanda oli ollut vieraiden jututettavana, mutta nyt perijätär oli noutamassa itselleen lisää juotavaa hetken rauhan saatuaan. “Theodore Lindsay”, mies esitteli itsensä kättään ojentaen. Vaaleaverikkö ojensi myös kättään, johon Theodore kevyesti tarttui samalla lyhyesti kumartaen. “Vielä kauniimpi kuin kuvissa.”

    Amanda ei ollut helppoa puheseuraa, naista ei varsinaisesti kiinnostanut kantaa keskustelua. Hän kyllä vastasi Theodoren kysymyksiin mallistosta, naisen suunnitelmista alkanutta kisakautta ajatellen, mutta yhtäkään ylimääräistä sanaa ei nuoremman Sokan huulilta lähtenyt. Adelina oli lyhytikäisen keskustelun aikana hivuttautunut uusi skumppalasi käsissään Theodoren vierelle, ja keskustelu jatkui hetken Adelinan ja Amandan kesken.
    “Suonette anteeksi”, kohtelias sävy oli varmasti vain pakotettu vieraita ajatellen kun Amanda poistui väkijoukon keskeltä. Theodore nyökkäsi naisen kulkiessa ohi, hän uskoi antaneensa itsestään ihan positiivisen kuvan.
    “Tais lähtee valmistautuun jatkoja varten”, Adelina mainitsi olkiaan vähän kohauttaen. Theodore käänsi katseensa uteliaana seuralaiseensa. “Ne siis järkätään kartanolla. Mut miten tylsää lähtee sinne ihan yksin kun kaikilla mulla on joku”, Adelina jatkoi ja hörppäsi kuohuviiniään.
    “Mikä sattuma”, Theodore virkkoi. “Mäkin olin menossa, eikä mullakaan ole seuraa.”
    Mies odotti hetkisen josko Adelina tarttuisi syöttiin.
    “Mehän voitaisiin mennä yhdessä?” Blondi tuntui innostuvan, ja Theodoren kasvoille nousi tyytyväinen hymy. Kenties Adelina oli niin siinä hetkessä kiinni, tai nauttinut yhden lasin liikaa kuohuviiniä, sillä nainen ei kyseenalaistanut ollenkaan Theodoren osallistumista. Tosiasiassa mies oli kuullut jatkojen olevan vain Auburnin omalle väelle eikä ollut edes ajatellutkaan sinne pääsevänsä, mutta Adelinan ja Amandan keskustelussa oli tullut ilmi, että Adelina ratsasti yhtä Amandan hevosista. Adelinan avecina Theodore pääsisi tutustumaan sisäpiireihin entistä paremmin.
    “Loistava ajatus.”

  • #5180 Vastaus

    Lola
    Osallistuja
    • Postauksia: 49
    • Koulutuksen tarpeessa

    Mun oli pakko lainata mun työkaverin Jonnan koiraa. Jonna oli lähdössä kuukauden lomalle ja sen dobermanni uros Mauno kaipasi hoitopaikkaa. Mauno oli suojelu koulutettu valtava typistetty uros. Mauno oli melkein 75 cm korkea ja se painoi 45 kiloa. Mä tarvitsin sellaista koiraa.

    Rafael oli jo kahdesti yrittänyt tulla mun oven läpi. Ekojen treffien jälkeen mies on osoittautunut hulluksi. Eikä mitenkään vähän hulluksi vaan seinä hulluksi. Se sai potkut kuukausi sitten kun se oli varastanut fentanyyliä osastolta. Rafael kuvitteli omistavansa mut. Se luuli että kuuluisin sille ikuisesti.

    Rafael oli viime yönä yrittänyt tulla kirveellä mun oven läpi. Poliisi oli kerännyt sen talteen. En olisi uskonut että se on tollanen sekopää nisti. Olin estänyt sen joka paikassa mutta se koitti tulla mun ovelle jatkuvasti. Mulla ei ollut koskaan yhtä turvaton olo mun omassa kodissa. Maunon piti ratkaista ongelma.

    Olin lähdössä hakemaan Maunoa, nappasin Sputnikin mukaan jotta voi testata tuleeko pojat toimeen. Sputnik on niin kovin nuori että se tulee kaikkien kanssa toimeen. Ja Mauno oli koulutettu niin että vaikka se ei pitäisi jostain niin se pitäisi sen omana tietonaan.
    Jonna oli jo loma fiiliksellä kun vihdoin saavuin sen luokse. Se oli vienyt muut koirat hoitolaan mutta Maunoa ne ei suostunut ottamaan. Typistetty toope olisi ollut kuulemma huonoa mainosta.
    Sputnik ja Mauno leikki pihalla hetken ennen kun mun piti pakata ne autoon ja lähteä kotiin. Halasin nopeasti Jonnaa ja toivotin sille hyvää lomaa. Se antoi mulle vanhempiensa yhteystiedot jos Maunon kanssa ei sujukkaan ja nousi taksiin. Me lähdettiin poikien kanssa kotiin.

    Huomasin sen jo ennen kuin nousin autosta. Mun ulko-ovi oli raollaan. Mä olin varmasti laittanut sen kiinni. Joku oli käynyt mun asunnossa. Saattoi jopa olla sisällä.
    “Mauno viereen.” Pyysin toopen viereeni. Se oli täydellinen suojelukoira. Se oli heti työmoodissa valmiina suojelemaan minua ja Sputnikia jonka olin nostanut syliini varmuuden vuoksi.
    Päästin ensimmäisenä Maunon sisälle ja käskin sen vahtia. Se ilmoittaisi kyllä jos asunnossa olisi joku. Mauno kävi nopeasti kämpän läpi ja tuli mun viereen istumaan. Uskalsin laskea Sputnikin ja alkaa varmistamaan ettei mitään oltu viety.
    Nopealla tarkistuksella kaikki arvoesineet oli paikoillaan, asunto vaikutti siltä ettei mikään ollut muuttunut. Mutta sitten näin sen. Gerbiili huoneen ovi oli auki. Mä olin jättänyt sen kiinni. Mun jalat alkoi tuntua siltä ettei ne kanna enää pitkään.
    Tarkistin ensin terraariot. Kaikki oli hyllyssä ehjinä. Nopealla vilkaisulla huone näytti samalta.

    Mutta sitten mä näin ne. Mua pyörrytti ja oksetti kun tajusin sen. Maassa makasi elottomana melkein 30 gerbiiliä. Ne oli aseteltu riviin. Siinä oli melkein 10 vuoden linjat. Siinä oli mun silmäterät. Siinä oli kaikki mitä mä olin saavuttanut 10 vuoden sisällä. Ne näytti siltä kun ne nukkuisi. Kaikki nukkuvat gerbiilit rivissä odottamassa mammaa kotiin. Yksikään niistä ei enää ikinä kerjäisi pähkinöitä eikä saisi maailman hienoimpia gerbiili vauvoja. Rivin vasemmassa päädyssä oli Audi. Pieni harmaa Audi joka piti jäykillä tassuillaan kiinni omasta hännästään. Audi joka ei enää koskaan istuisi mun olkapäällä. Mä kaivoin mun puhelimen taskusta ja soitin ainoaan numeroon jonku muistin ulkoa. Mikaelille. Mua ei kiinnostanut enää mitä se ajattelee musta sen suudelman jälkeen. Mä en halunnut olla yksin. Oikeasti mä en halunnut olla ilman Mikaelia.

    En muista siitä puhelusta mitään. Muistan vain sen että Mikael kaahasi mun pihaan renkaat huutaen. Se ajaa aina niin rauhassa. Pojalla oli Plösö mukana. Plösö ja Mauno tuijotti toisiaan hetken mutta hyvin nopeasti ne pääsi yli toisistaan. Plösö viihtyi Sputnikin kanssa, Mauno taas makasi eteisessä. Sen tehtävä oli vahtia. Loppuilta meni sumussa. Mikael tutustui Maunoon ja auttoi mua kaivamaan takapihalle haudan. Siihen mä hautasin mun 10 vuoden harrastuksen. Koko gerbiili lauma samassa haudassa.
    Mikael piti musta kiinni koko yön. Me istuttiin sohvalla hiljaa. En halunnut sanoa mitään. Eikö mun tarvinnut. Mikael tiesi kyllä.

    Aamulla Mikael heräsi ennen mua. Me oltiin molemmat nukahdettu sohvalle. Mikael keitti kahvia ja käytti koirat ulkona. Sillä aikaa mä heräsin ja istuin olkkarissa. Olo oli toiveikkaan tyhjä. Rafael oli tuhonnut mun elämästä 10 vuotta vaikka en edes tuntenut sitä kuin muutaman kuukauden. Mutta Mikael. Se oli pitänyt musta kiinni koko yön. Vienyt koirat ulos pyytämättä ja keittänyt meille molemmille kahvia.
    Aika pian Mikaelin piti kuitenkin lähteä. Se vaati mua lupaamaan että soitan sille jos tulee jotain.
    Mä saatoin sen autolle. Plösö olisi selvästi halunnut jäädä Sputnikin kanssa. Auto kävi jo kun vihdoin sanoin sen ääneen.
    “Mä en tiedä voinko mä olla vaan kaveri sun kanssa.”

  • #5391 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 233
    • Perus pullaponi

    23.3.19

    Olin lähtenyt tallilta. Ulkona oli jo pimeetä, pakkasta ei enää ollut. Vettä oli tullut senkin edestä muuttaen maan veden ja jään sekaiseksi kuolemantuomioksi. Väsytti ihan törkeesti. Edelliset yöt oli menneet insomniantäytteiseksi pyörimiseksi sängyssä. Tie oli tumma ja uhkaava, ja sen alla jääsohjo, jonka mä unohdin. Kello oli vähän vaille yhdeksän, radiosta soiva biisi vaihtui juuri Gorillazin Andromedaan. Siinä on hyvä soundi, 2Dn ääni on ihan omanlaisensa ja uniikki.

    Väsyttää.

    En edes tajunnut että aloin pilkkimään ratin takana ennenkuin auto lähti kaartamaan ojaa kohti. Oikea eturengas osui tien reunassa olevaan lumipenkkaan ja tönäisi mut hereille. Sydän jätti takuulla lyönnin välistä kun ensimmäinen reaktio oli vetää terävästi tien keskelle. Kaikki ne tunnit autokoulun liukasradalla tuntui valuvan sillä hetkellä hukkaan kun Zio lähti liiroon. Jalka hakeutui automaattisesti jarrulle. Renkaat hakkasi vastaan, ja tajusin vasta pitkän sekunnin jälkeen höllätä jalan jarrulta. Painaisin sen kytkimelle joka vapautti renkaat, rattia edelleen kääntäen kuin heikkopäinen. Vastakkainen penkka lähestyi uhkaavaa vauhtia. Hetken ehdin toivoa että se riittäisi edes pysäyttämään vauhdin, mutta Zion nokka puski kovaksi pakkautuneen lumen läpi. Turvavyö lukittui ja iski musta ilmat pihalle, ja auto suistui penkkaan.

    Make it for the best times.
    Growing pains, good times.
    Good times, good times..
    Good times, good times..
    Good…

    Ensimmäinen asia jonka kuulin oli mun oma hengitys. Se oli kiivasta ja pinnallista. Seuraavaksi rekisteröin että ilmatyynyt oli lauenneet. Kaikki tuntui käyvän pikakelauksella, mutta samalla musta tuntui että mä liikuin ihan liian hitaasti. Radio soitti vielä, biisi oli vaihtunut. Auto oli edelleen käynnissä, metsämaisemaa valaisi enää toinen etuvalo. Moottori piti erikoista hurinaa, kuulosti kuin sitä sattuisi. Avasin turvavyön kohmeisin käsin ja nousin autosta. Zion etunokka oli jysähtänyt nuorta puuta päin kartanlukijan puolelta ja korkea lumi oli pitänyt auton kääntymästä ympäri. Nyt se korkea lumi myös ylttyi mun polviin saakka ja piti normaalin korkuisen henkilöauton visusti siinä missä se olikin. Tunsin miten sydän hakkasi kylkiluita vasten. Jos se puu olisi ollut isompi, jos se olisi osunut ratin puolelle, jos vauhtia olisi ollut enemmän. Lukuisat mielikuvat siitä mitä olisi voinut käydä ilmestyivät ajatuksiini välähdyksien lailla. Pian niiden tilalle tunkeutui rankka itseinho.

    Jos mä en olisi ajanut väsyneenä.

    Tää ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta kun mä meinasin nukahtaa rattiin. Miksen mä vaan opi? Nyt Zion nokka oli lytyssä ja mä keskellä metsää kylmässä ja pimeessä, olin ollut ties vaikka kuinka kauan. Hinaus maksaisi varmaan ihan tuhottomasti, mistä mä ne rahat revin? Alkoi ärsyttämään ja harmittamaan, ne tuntuivat vatsassa ja rintakehässä ja silmien takana. Teki mieli huutaa, tai vaikka itkeäkin. Äiti ja isä tulee taas olemaan niin ylpee niiden pojasta, työtön kakskymppinen joka käyttää kaikki rahansa alkoholiin ja hevosiin meni ja rikkoi niiden ostaman auton. Ei helvetti.

    Siirryin puoliksi takaisin autoon ja kännykän radioon yhdistävää johtoa pitkin paikansin puhelimen sijainnin. Noukin sen lattialta ja tuijotin hetken sen himmeää ruutua. Kenelle soittaa? Ensimmäinen ajatus oli äidille. Päätin kuitenkin soittaa vasta myöhemmin. Hätäkeskus olisi loogisempi, aikuismaisempi vastaus. Ensimmäisen piippauksen kohdalla tajusin, että se oli ensimmäinen kerta kun soitin hätänumeroon. Kun sieltä vastattiin mun ääni tärisi, enkä tiennyt oliko se jotain shokkia vai vaan jännitystä. Selitin tilanteen, auto oli mennyt metsään ja sille kai pitäis tehdä jotain. Olisko mun sittenkin pitänyt etsiä netistä lähimmän hinauspalvelun numero?

    Puhelun toisessa päässä oleva nainen kysyi savuaako auto, missä mä olen, oonko mä autossa vai ulkopuolella. Ei se savunnut, ja se oli kai hyvä merkki. Jospa mun rakas Zio ei olisi ihan menetetty peli. Se sanoi lähettävänsä ambulanssin ja hinausauton, mutta en mä mitään ambulanssia halunnut. Mä olen ihan kunnossa, turvavyöstä saattaisi enintään tulla mustelma. Ei se mua kuunnellut, kuulemma olo voi olla kolarin jälkeen hyvä vaikka olisikin saanut vakavia vammoja. Noin kaksikymmentä minuuttia mä odotin ennenkuin pelastuspartio saapui. Autoa lähdettiin kiskomaan lumisesta penkasta pois ja mut passitettiin ambulanssin kyytiin tutkittavaksi. Ne teki rutiininomaisesti tarkastuksen kysellen samalla mitä siinä oli käynyt. Kun kerroin että vauhtia oli ollut alta kuudenviiden eikä ne löytäneet mitään mistä pitäisi olla huolissaan mulla oli lupa lähteä kotiin. Muistutti vaan että pitäisi mennä sairaalaan heti jos olo on yhtään huono, ja kysyi missä mä asun, onko mulla kyytiä.
    ”On mulla.” Kuulin vastaavani ennenkuin edes ajattelin.

    Zio vietiin pois, ja mä sain silti kyydin keskustaan ambulanssissa. Jälkeenpäin miettiessä se oli vaan hyvä, koska sillä tienpätkällä ei ollut useampaan kilometriin katuvaloja eikä mua hirveesti olisi huvittanut kävellä pilkkopimeässä metsässä. Siinä bussipysäkin mainoksesta loistavassa sinisessä valossa seistessäni pikanäppäilin äidin puhelinnumeron ja soitin. Viisi tuuttausta ja se vastasi.
    ”Moi. Tota.. Onks sulla tai isäl kiire? Mä tarvisin kyydin.”

    • #5444 Vastaus

      Mikael
      Osallistuja
      • Postauksia: 73
      • Koulutuksen tarpeessa

      Minun ja Kontiokorven uusi periaate: luin ja ajattelin -> siis kommentoin jos vain kelpaa.

      Voi Jesse parkaa. Kirjoitat niin hienosti venyttäen ja nopeuttaen aikaa sopivissa kohdissa, että elin tässä ihan mukana. Kun aloittelin tätä, en kuvitellut tämän päättyvän onnettomuuteen. Onneksi ei käynyt kuitenkaan sen pahemmin.

      Yleensä (ei aina) hyvä tarina lähtee yksityiskohdista. Mitä suurempi asia, mitä kauheampi onnettomuus tai mitä yllättävämpi juttu, sitä pienempiin asioihin tartutaan. Kirjoitat renkaasta, kun auto menee ojaan, ja välistä jääneestä sydämenlyönnistä, kun koko ruumiissa tuntuu säikähdys. Ainakin minut sellainen saa uskomaan juttuusi vain enemmän.
      Omituinen yksityiskohtiin takertumisen tarpeeni tyydyttyy ihanasti erityisesti tässä, kun elollistat autoa:
      Moottori piti erikoista hurinaa, kuulosti kuin sitä sattuisi.

      Jos haluat lukea kritiikkiä, tällä kertaa olisi sitäkin tarjolla, joskin ihan naurettavan pienestä pikkuasiasta. Jätä lukematta, jos et halua. 🙂 Pidä silmällä kirjoittamaasi puhekieltä. Sinulla on yleensä tarkka linjaus siinä, millaista puhekieltä kirjoitat ja millaista et. Jesse puhuu kertojana loppujen lopuksi aika yleiskielisesti: ainakaan tällä hetkellä ei erityisen murteellisesti. Nyt yleiskieltä järjestelmällisesti lähentelevään puhekieleen on lipsahtanut irrallisia sanoja ja ilmauksia, jotka eivät minun mielestäni sovikaan tähän muuten tosi tarkasti hiomaasi tyyliin.
      Ylttyi -> ylsi
      Äiti ja isä tulee taas olemaan niin ylpee -> ylpeitä
      En siis tosiaankaan kritisoi käyttämääsi rekisteriä: se on ihan siisti juttu! Pelkkiä lipsahduksia vain. Jessen repliikit ovat kokonaan eri rekisteristä kuin hänen kertojanäänensä, ja repliikkeinä nämä olisivat menneetkin läpi.

  • #6302 Vastaus

    Nio Luosujärvi
    Osallistuja
    • Postauksia: 117
    • Perus pullaponi

    8.4.2019 Se, johon edes ajatus ei saisi koskea

    Tiiättekö koulusta sen tyypin, joka tekee päivisin jotain niin outoa, kuin bussissa istumista ja niiden kuskeille juttelemista?
    Ja sitten kun sä huomaat koulusta lähtiessäsi että sä ajattelet tuota, joka on vastannut ilkkujille elävänsä loppuelämän oman kätensä kanssa.
    Ja sitten sä tajuat rakastavasi toista, joka sua odottelee tallilla.
    Ja sitten pakenet bussipysäkille kuulokkeet korvilla musiikki täysillä, ja alat hoilottamaan kolmen ihmisen seurassa.
    Ja tajuat että ei hitto, se istuu sun kanssa samassa bussissa, ja sen vieressä on ainoo vapaa paikka.

    • #6305 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 122
      • Perus pullaponi

      mitä tapahtuu!!! vaadin lisää

  • #6325 Vastaus

    Kassu
    Osallistuja
    • Postauksia: 122
    • Perus pullaponi

    12.4.2019

    Istuessani äitin vieressä oman lapsuudenkotini tietsikkanurkkauksessa mulla on uskomaton olo. Katon tietsikan ruutua ja siinä olevaa hevoslistaa samalla kuunnellen kun äiskä puhuu puhelimessa sen Kristan kanssa.
    Lopulta ne lopettaa ikuisuuden kestäneen keskustelunsa.
    “No niin. Nyt varaillaan niitä lentolippuja”, äiti hymähtää. Mä en meinaa kyetä hallittemaan mun intoa. En jaksa odottaa että pääsen kertomaan Niolle! Se saa olla eka ja ainoo joka tästä tulee tietämään ainakin jonkin aikaa. Musta tulee ehkä hevosenomistaja. Mun unelma niiltä ajoilta kun starttasin Hallavassa Pallen kanssa on toteutumassa. Onkoha se sellanen valtava kimo jollasesta oon uneksinu? Pärjäänköhä mä loppujen lopuks oman kanssa? Mitä jos varat ei kuitenkaa riitä vaikka porukat on tässä täysillä mukana? Jos mä rikonkin sen tai se kuolee ennen kuin ees pääsee Suomeen? Eniten mua taitaa kuitenkin ahdistaa se, että ulkomaille matkustus tarkottaa sitä että mun täytyy puhua englantia ventovieraille. Suomalaisen miehen painajainen. No, todennäkösesti naisenkin.
    Meen edes takas listaa ja yritän ymmärtää että mä pääsen käymään noiden hevosten selässä kuukauden sisällä. Joukossa on nättejä kimoja, pieniä mustia, säpsyjä rautiaita ja rentoja ruunikoita, kaikkea mahollista. Yks ruma ankanpoikanenkin löytyy, sen ilme ja valkopäisyys tuo hassun vaikutelman. Mutta sekin hyppää silti 140 ja skouppia vissiin ylemmäskin. Eli hiton hyvä.

    Myöhemmin saman päivän aikana mä oon Nion oven takana hakemassa sitä mäkkäriin mun kanssa. Mikäs sen parempaa ku roskaruokatreffit kymmeneltä illalla arkipäivänä? Nio on kenkiä vaille valmis sen avatessa oven.
    “Hetki”, jätkä sanoo ja mä hillun paikoillani sen aikaa. Lopulta päästään lähtemään. Ulkona Nio ei enää kestä.
    “Kerro ny jo jumalauta! Mä halkean tiedonjanosta”, poika älähtää dramaattisesti ja hipuu lähemmäs. Nappaan Nioa kädestä kii ja virnistän leveästi.
    “Mä meen huhtikuun vikalla viikolla Saksaan kokeilemaan hevosia”, mun ilme muuttuu vielä hullunkurisemmaksi. Nion leuka putoaa.
    “Hä?! S-sä meinaat ostaa OMAN HEVOSEN?”
    “Shh, shh, idiootti, et sä voi yöllä huutaa keskellä katua!” ärähdän alkaen nauramaan heti jälkeenpäin. Hölmö. “Joo, se ois suunnitelmissa. Että semmosta. Et saa kertoo kellekää sitte, tää on mun ja sun yhteinen salaisuus”, muistutan ottaen katsekontaktia. Nio nyökkää.
    “Juu mä oon iha hipihiljaa”, poika lupaa. Hymähdän pienesti ja kurotan antamaan Niolle nopeen suukon jatkaen sitten matkaa normisti.
    Jos totta puhutaan, vaikka kaikki tuntuu ja varsinki näyttääkin olevan täydellisesti just nyt, oon huomannu Niossa jotakin outoa viime aikoina. Se on alkanut välttämään mua välillä, varsinki fyysisiä rakkaudenosotuksia. Kerran en saanu pussata sitä. Välillä se kans tuntuu olevan ihan muissa maailmoissa eikä kuuntele mua ollenkaa, katselee vaan muualle niin kuin esimerkiks siinä bussissa kerran. En tiiä mistä se johtuu, mutta toivon hartaasti etten oo omalta osaltani edenny liian nopeesti tai jotenkin saanu Nioa ahdistumaan. Tänään se tuntuu onneks olevan oma ittensä mikä on hyvä. Mäkki alkaa näkyä rakennusten takaa, katsahdan poikaystävääni ja kiristän tahtia. Mulla on nälkä ja mun täytyy kertoa sille lisää niistä kaikista joita tuun koeratsastamaan.

    • #6327 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 117
      • Perus pullaponi

      Ei hele, nyt kyllä Nio janoaa Sakasta sit joka tuntista päivitystä!

    • #6328 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 117
      • Perus pullaponi

      12.4.2019 Se tulee oleen vain mun kaveri, ehkä.

      Koulussa tuo rinnakkaisluokkalaiten poika kiinnitti katseeni useasti. En kuitenkaan kokenut olevani ihastunnut. Koin enemmän tarvetta olla tuon kaveri. Tomi söi usein yksin, ja yritin hivuttautua syömään tuon kanssa, kuitenkin se jäi yrittämiseksi, omatunto kielsi veljeilyn muiden, kuin Kassun kanssa. Näinpä söin nopeasti, tosinopeasti yksin pöydässä, ja pakenin koulun käytävälle. Kassu sai omalle ruokatunnilleen toiseen lukioon puhelun, joka oli vain ‘mulla on sua ikävä’ -puhelu. Tosiasiassa halusin rauhoittaa omantuntoni, joten me Kassun kaa sovittiin mäkkitreffit illalle.

      Valitettavasti kun suuntasin tallille bussilla, kyydissä etupenkissä istui kyseinen Tomi. Painoin pääni alas ja leimasin korttini. Kiitäessäni bussin takaosaa kohti, kuulin, kun ajatuksissani pyörivä poika nousi ylös ja nojaili kuskin penkkiin jutellen ties mistä.

      Vaikka puolentunnin matkan aikana näytölläni pyöri tempparit, katseeni haki kokoajan Tomia.
      Mä en haluu olla muuta kuin kaveri,aivoni hokihokihoki,yhä uudelleen ja uudelleen. Valitettavasti Kassu seikkaili tänään vain ratsutallilla, enkä nähnyt tuota kuin kymmeneltä illalla, auts.

  • #6341 Vastaus

    Mikael
    Osallistuja
    • Postauksia: 73
    • Koulutuksen tarpeessa

    Tämä jatkaa tätä. Anteeksi, että tässä on kestänyt. Rakastan tätä aihetta enemmän kuin mitään maailmassa, eikä mikään teksti tunnu ikinä tarpeeksi hyvältä ja merkitykselliseltä, joten hion ja hion. Tämäkin tuntuu ihan kauhean huonolta, mutta haluan aivan tosi kovasti vastata, joten.

    Shrek ja paska poikaystävä

    Istuin Lolan sohvalla. Plösökin olisi halunnut istua siinä, koska meillä oli pitsaa. Siirsin sen kuitenkin aina varpaillani kauemmas, kun se yritti pyrkiä vierellemme. Muutkaan koirat eivät olisi panneet pahakseen pitsanpaloja. Minä istuin siinä, koska sain olla Lolan vieressä. Kotona olisin istunut matolla koiran kanssa. Lola keskittyi niin kovasti elokuvaan, että saatoin pikkuhiljaa hivuttautua aina vähän lähemmäs häntä hänen huomaamattaan. Olin aloittanut hivuttautumisen laskemalla käsivarteni sohvan selkänojalle muka venytellessäni. Nyt olin siinä vaiheessa, että pidin toista kättäni Lolan ympärillä ja toista hänen polvellaan. Tämän elokuvan loppuun päästessäni hän jo hyvällä tuurilla nojaisi minua. Ei huomaisi, vaikka painaisin kasvoni hänen hiuksiinsa. Minun on myönnettävä, että kuhertelin usein Lolan kanssa. Yleensä hänen tietämättään. Vaikka ei hän suuttunut silloinkaan, jos sattui huomaamaan.

    Katselin miten Lola katseli Shrek-elokuvia. Hänestä näki, että hän oli nähnyt ne useasti ja tiesi mitä odottaa. Niin tiesin minäkin. En oikein aina ymmärtänyt ihmissuhteisiin perustuvia elokuvia, mutta olin heti ymmärtänyt, miksi Fiona ei halunnut muuttua ihmiseksi. Aluksi taisin tykätä Shrekeistä vain siksi, että kerrankin tajusin jotain. Kerrankin en ollut idiootti. Nyt tykkäsin istua siinä Lolan takia. En muistanut katsella elokuvaa, niin hyvä kuin Shrek olikin. Siinä istuminen oli jännittävää, vaikka olimme olleet siinä sillä tavalla vaikka kuinka monta kertaa. Odotin, että hän saisi pitsanpalansa syötyä. Sen jälkeen hän haroisi hajamielisesti hiuksiani ja se saisi niskani kananlihalle.

    En tiennyt, mitä meillä Lolan kanssa oli, enkä ollut ajatellut selvittää. Olin suudellut häntä pitkään parina iltana lähtiessäni. Olin yrittänyt antaa ymmärtää, että minulle se kaikki oli ajankulua, huvia, niin kuin ajattelin sen hänellekin olevan. Olin kai maskotti, ja täysin tyytyväinen asemaani. Kun olin oikein toiveikkaalla tuulella, ajattelin, ettei kukaan ihminen sillä tavalla hemmottele maskottiaan. Ja Lola tosiaan hemmotteli minua. Yleensä jollain ruualla. Nyt pitsalla. Ensimmäisellä kerralla mokkapalalla, jonka päällä oli apassinmuotoinen koriste. Mokkapalat olivat Lolan bravuuri. Yleensä en kuitenkaan ollut liian toiveikkaalla tuulella. Silloin mielessäni kävi välillä häivähdys siitä ajatuksesta, ettei Lola ole ikuisesti sinkku. Silloin tuntui inhottavalta. Kun kerroin siitä Inkalle, hän sanoi sen olevan sellaista terveellistä mustasukkaisuutta. Mutta minusta se tuntui vain inhottavalta.

    Katselin miten Aasi ja Shrek joivat taikajuomaa pienestä pullosta. Tiesin jo, että Shrekistä tulisi sen avulla ihminen ja Aasista oikea hevonen. Minusta olisi tullut sen avulla älykäs, sinisilmäinen ja ruumiinrakenteeltani vähän vähemän slenderman. Aasin ja Shrekin muuttumiskohta meni kuitenkin minulta ohi, kun Lola kääntyi yhtäkkiä minua kohti. Hän laski pitsanpalan lautaselle ja pureskeli määrätietoisesti suunsa tyhjäksi hieroessaan jauhon tai murut tai mitkä lie sormistaan samalla. Inka teki aina samantyyppisiä eleitä, kun hänen mieleensä tuli jokin tärkeä asia juuri sillä hetkellä kun hän haukkasi pullaa. En kuitenkaan huomannut koskaan kumartuvani sillä tavalla Inkaa kohti hänen tehdessään niin.

    ”Meidän pitää keskustella siitä mitä me ollaan”, Lola sanoi saatuaan suunsa tyhjäksi, ja minä nostin katseeni hänen huulistaan hänen silmiinsä. ”Mitä tää on?”
    ”Mikä — mitä — mitenniin mitä tää on?” kysyin jo valmiiksi jotenkin puolustuskannalla ja nojasin heti aavistuksen kauemmas. Aloin epäillä menneeni taas liian pitkälle. Tiedostan olevani aivan järkyttävän huono ymmärtämään kanssaihmisten mielialoja. Se oli ihan varmasti ollut liikaa, kun olin viime keskiviikkona ujuttanut kaikki kymmenen sormenpäätäni hänen alaselälleen hänen paitansa alle suudellessani häntä eteisessä. Jes, Mikael. Hienoa tennistä, Mikael.
    ”Mikael. Me ollaan pyöritty tän aiheen ympärillä jo kauan.”
    ”Minkä muka?”
    ”Mikael.”

    Käänsin katseeni käteeni. Siihen, jota pidin Lolan polvella. Minä vatvon asioita vain erittäin harvoin, mutta silloin ehdin vatvoa paljon lyhyessä hetkessä. Mitä jos väittäisin, etten tiennyt yhtään, mistä hän puhui? Saisinko sillä tavalla pitää hänet? Vai suututtaisinko hänet? En ollut ihan varma edes siitä, mistä tässä oli kyse. Toruttiinko minua viimeaikojen toimistani vai ei?

    ”En mä muuten tätä miettis, mut toi Plösö on kyselly”, Lola sanoi hetken kuluttua. Hänen kulmakarvojensa ja huultensa asennosta tiesin, että hän matki minua.
    ”Plösö! Aina sä utelet ihmisten yksityisasioita!” toruin koiraa kun sain kasvoni peruslukemille. Kai minä sanoin sen viivytelläkseni. Yritin vimmatusti lukea Lolan kasvoilta oikeaa vastausta kysymykseen, että mitä tää on. Yhtä hyvin olisin kuitenkin voinut yrittää lukea hieroglyfejä: molemmat olivat tulkittavissa, mutta kumpaakaan en osannut.
    ”En mä Plösö tiiä mitä me ollaan”, sanoin epäröiden Lolalle.
    ”Mitä sä sit haluaisit olla?”

    No kuule. Oikea pariskunta. Mutta ei kai sellainen sovi minulle? Helena sanoi aina, että välitän jopa kapisista lemmikeistäni enemmän kuin tyttöystävän mielialasta. Sen täytyy olla totta, koska minulla ei ollut varsinkaan loppuaikoina harmainta aavistustakaan siitä, mikä Helenan mieliala oli. Hän ei sitä sanonut, ja minä en sitä saanut pääteltyä. Niinpä jatkoin tietämättömänä samaan malliin kuin ennenkin, vaikka ilmeisesti meillä oli ongelmia. Vielä tänäkään päivänä en tiedä, millaisia ongelmia meillä oli. Sitten olin vielä mennyt kuvittelemaan, että me erosimme silloin, kun Helena sanoi, että tämä oli tässä. Silloin yritin ilmeisesti ylitulkita hänen viestiään. Olisi kai pitänyt odottaa, että Helena olisi sanonut ensin suorilla sanoilla, että nyt Mikael me olemme eronneet.
    ”Mihin sä menit?” Lola kysyi ja keskeytti epäröintini.
    ”Mä oon paska poikaystävä”, ilmoitin hänelle.
    ”Joo, sä oot sanonu jo jotain viis kertaa.”
    ”No voisinko mä olla sitten sun paska poikaystävä? Ihan mä vaan ton Plösön puolesta–”
    ”Ehkä se just ja just käy.
    ”Sä oot outo nainen. Nytkö mä saan jäädä tänne yöks?”

    Shrek ja Aasi laukkasivat televisioruudussa, eikä mikään muuttunut dramaattisesti. Lola oli keskeyttänyt hivuttautumiseni kysymyksellään, mutta nyt nyin hänet ihan hivuttautumatta hyvään asentoon kainalooni. Annoin elokuvan pyöriä ihan keskenään, ja niin hyvä kuin Shrek onkin, keskityin enemmän piirtelemään nenänpäälläni pieniä kuvioita Lolan korvan alle kuin Shrekin toimiin televisiossa. Sydämessä tuntui hyvälle, mutta olisin tarvinnut Inkan selittämään, miltä minusta tarkemmin tuntui.

    • #6342 Vastaus

      Lola
      Osallistuja
      • Postauksia: 49
      • Koulutuksen tarpeessa

      YHYYY MUN NAAMAAN SATTUU KUN HYMYILEN.

      ihana Mikael ja ihana Plösö.

  • #6400 Vastaus

    Kassu
    Osallistuja
    • Postauksia: 122
    • Perus pullaponi

    huhtikuun vikalla viikolla käyty puhelinkeskustelu

    “Siis ei ykskään?”
    “Ei, ei ykskään niistä, MUTTA!” pidän dramaattisen tauon samalla kun mun hymy suurenee. Puristan puhelinta innoissani. “Yks toinen, naapuritallilta… ori”, alan nauraa hermostuneena. Nio on hiljaa hetken.
    “Kassu ei, ei jumalauta”, voin kuvitella kuinka Nio pudistelee vauhdikkaasti päätään huoneessaan.
    “Joojoo! Arvaa mikä sen nimi on”, mä sen kuin jatkan nauruani.
    “Joku… Faggot? Lucifer? Kannabis?” Nion arvaukset melkeinpä vois osua oikeeseen, mutta tällä kertaa ei.
    “Brokeback Odin Ravenclaw”, paljastan jääden odottamaan reaktiota.
    “Nii siis… mikä?” Nio alkaa nauraa. “Odin… Ravenclaw? Ja Brokeback? Niinku se homoleffa?”
    “En tiiä! Se Brokeback on niiden kasvattajanimi. Eiks ookki hullunkurinen! Mutta se on oikeesti tosi hieno ja kiva. En jaksa oottaa että näät sen. Se tulee heinä-elokuun vaihteessa”, päätän vihdoin istahtaa alas hotellihuoneen sängylle.
    “Nojoo. En mä kyllä meinaa jaksaa oottaa. Otitteko yhtään kuvia?”
    “Ei oikeestaa ehitty. Se oli niin pikanen visiitti”, vastaan ja irvistän. Käsi alkaa puutumaan.
    “No höh… Mihin se menee sitten ku tulee Suomeen?” Nio rapistelee jotakin mikä särähtää kivasti korvaan.
    “Mikään ei oo vielä varma, mutta oon kyselly jo parista paikasta”, myönnän. Kyllä sille tallipaikka saadaan, se on varmaa.

    • #6405 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 117
      • Perus pullaponi

      Onks se ihan ok jos mun reaktio on henkistä hyppimistä tällä mun sängyllä.

      Kyllä, oon outo, mut *lisää henkistä hyppimistä*

  • #6461 Vastaus

    Kassu
    Osallistuja
    • Postauksia: 122
    • Perus pullaponi

    26.5.2019
    tarinan alku Ratsutallin päiviksessä

    Ajan ratsastuskoulun parkkipaikoille ja kiirehdin äkkiä talliin. Sade koveni huomattavasti sillä aikaa kun mä hoidin Symppistä.
    Seela löytyy sohvalta istuskelemasta. Nopeasti se kohottaa katseensa ja vetää kädet taskuistaan.
    “Tossa on noi, mä lämmitin niitäki vähän”, Seela asettaa korvapuustit sohvapöydälle. Nappaan yhen niistä suuhuni ja meen laittamaan ite kaakaoni.
    “Teiks nää ite?” kysyn vilkaisen Seelaa nopeesti.
    “Joo, mut siitä on vähän aikaa, otin ne pakastimesta”, Seela kuulostaa jopa vähän ujolta. Puraisen korvapuustista palan ja pureskelen hetken.
    “Nää on tosi hyviä”, kehaisen ja palaan sohvalle. Huh, mulla on vähän viileä. Hitto kun täällä ei oo mitään vilttiä tällä hetkellä. Seela asettuu mua vastapäätä.
    “Kassu, sä piilottelet jotaki. Oot piilotellu jo tosi, tosi pitkän aikaa”, Seela iskee heti suoraan ytimeen. Meinaan tukehtua kaakaoon.
    “Ootpa sä hyökkäävä! Odota hetki”, köhin ja kun saan kurkun auki katon tytön sinisiä silmiä hölmistyneenä. “Osaat vissiin lukea mua ku avointa kirjaa”, pudistelen päätäni. Seela virnistää tavalla jota en osaa tulkita. Kai sillä on psyykkisiä voimia.
    “Joo tosiaa, niin oonkin. Kahtaki juttua. Mä ja Nio ollaan virallisesti yhessä! Mutta et saa kertoo vielä kellekään, ja-” Seela keskeyttää mut naurullaan.
    “No kyllä mä sen tiiän, se paistaa teistä kahesta niin selvästi!” mua alkaa ihan punastuttaa Seelan vastaus. Ai jaa, paistaa vai. “Te ootte kaks kunnon tolloa. Mutta hei, onnee”, Seela hymähtää pienesti ja hörppää mukistaan. “Mikä se toinen juttu oli?”
    Noniin, nyt sitten vissiin se oikea pommi. “Mä ostin hevosen”, tokaisen hiljaa. Seela ei puhu mitään hetkeen.
    “Sä ostit hevosen, täh? Oikeesti? Millanen?” Seelan uteliaisuus ihan yllättää. Kulmat koholla se tuijottaa mua odottaen vastauksia.
    “Rautias hannover, Saksasta… Sen piti tulla huhtikuussa jo, mutta tuli mutkia matkaan ja tiiätkö, mä oon ollu ihan hermoheikkona ja musta tuntuu että joudun pian oikeesti asumaan pahvilaatikkoon koska tähän meni paljo enemmän rahaa ku odotin vaikka oltiinkin vanhempien kaa valmistauduttu ja se on tällä hetkellä karanteenissa ja mä oon ihan sekasin niistä rokotuksista et mitä kaikkee mun pitää vielä uusia koska unohin jo öö kaiken mitä se eläinlääkäri sano ja ny ihan suoraan sanoen voi vittu mä kuolen”, huokaisen sanaryöpyn lopuksi teatraalisesti ja painun lyttyyn sohvaa vasten. “En aatellu tän olevan näi vaikeeta”, mumisen vielä.
    “Kassu, rauhotu. Sä saat selville ne rokotukset ihan vaan soittamalla sille myyjälle”, Seela hakee muhun katsekontaktia peitellen hymyään. “Kaikki menee varmasti hyvin, mut siis, mikä mutka siihen matkaan tuli?”
    “Se kaatu esteillä ja alko ontumaan sen verran ettei sitä voinut mihkään Suomeen lähteä tuomaan. Mut se parantu nopeesti ja tosiaan haetaan se ihan pian kotitallilleen”, vastaan ja kohottaudun vähäsen. Lämmin muki lämmittää mun käsiä ihanasti.
    “Oho. No, kyllä se siitä. Mihin se muuttaa?”
    “Tonne toiselle ratsutallille toises suunnas ku missä Hallava on. Mietin jos toisin sen ratsutallille ku se ihmeen arabikin lähti, mutta harkitten vielä”, suljen silmät hetkeksi nojaten sohvan selkänojaan. Jatketaan juttelua Olmista, ja keskustelun lopuksi lupaan Seelalle että se saa kokeilla ratsastaa sitä joskus. Olmi ei stressaannu uusista ihmisistä. Aion pistää Nionkin sen selkään heti tosiaan kun se on kotiutunu. Meidän pitkittynyt juttutuokio keskeytyy kun Aleksi tulee kysymään apua hevosten sisälletuomisessa, totta kai me sitä autetaan.

  • #6683 Vastaus

    Kassu
    Osallistuja
    • Postauksia: 122
    • Perus pullaponi

    tarina jonka olis pitäny olla kirjotettuna jo huhtikuussa… ”hups”.

    Huhtikuun viimeinen viikko

    Lasken ahterini mustalle sohvalle hengähtäen syvään. Mä ja äiti ollaan saavuttu meidän Airbnb-asuntoon Berliiniin. Kello näyttää olevan yksi iltapäivällä.
    “Mitä sanot, mennäänkö myöhäiselle lounaalle johonkin?” äiti ehdottaa. Se onneks osaa saksaa, opiskeli sitä ties kuinka monta vuotta aikoinaan ja oli töissäkin täällä ennen mun syntymää.
    “Ei ny vielä…” nurisen ja meen makuulle. Yhtäkkiä muistan jotain. “Kai iskä muistaa ruokkia Kepan?” älähdän.
    “Kassu! On isälläs ennenki koiria ollut”, äiti vastaa terävästi. Koitan rauhoittua uudelleen, mun silmät lupsuu ja huomaamattani torkahdan.

    Herään äidin kolistellessa jotakin. Mumisen jotain epäselvää ja nousen vähitellen jaloilleni, seuraten katseella vaaleahiuksisen naisen tekemisiä. Mä en oo tullu äitiini ulkonäöllisesti sitten yhtään. Äiti on aina ollu pyöreäposkinen ja tukeva, sekä lyhyt. Jotakin 155 senttiä kai. Iskän geenit virtaa mussa vahvana ja sen huomaa kun meidät pistää vierekkäin. Mun pikkusisko sen sijaan on tasapainoinen sekoitus kumpienkin DNA:ta. Hymähdän ja venytän käsiä kattoa kohti haukotellen.
    “Niin halusiksä syömään?” kysyn astellen mun matkalaukulle. Tämä pitäis vissiin purkaa.
    Äiti käännähtää ympäri. “Mennään vaan, mä tiedän hyvän ravintolan tässä lähellä”. Huokaisen helpotuksesta. Tuun vielä monta kertaa toteamaan saman asian: onneks äiti tuntee tän kaupungin.

    Odotellessamme annoksia mun mieleen pomppaa jälleen jotakin.
    “Milloin se vuokra-auto piti noutaa?” lasken vesilasin pöydälle ottaen tiiviin katsekontaktin.
    “Huomenna…” äiti vastaa keskittyen puhelimeensa. Selaa varmaan taas jotain naisten nettilehteä. Ikinä se ei ole myöntäny lukevansa sitä roskaa, mutta mä tiedän totuuden. Tuhahdan vastaukseksi ja päätän laittaa Niolle viestiä.
    ”Turvallisesti perillä 🙂 ollaa äitin kaa syömässä”, kirjoitan ensin. Päätän sitten vielä kysyä: ”mitä teet?”
    Niolla ei mene kauaa vastata, kuten aina. Hymyilen kattoessani kuvaa, jossa se kattoo kameraan kyllästyneen oloisena. Kuvan mukana on teksti ”mä vihaan lukioo” parilla kirosanalla höystettynä.
    “Mitä sä hymyilet?” äiti kysyy. Säpsähdän ajatuksistani ja katon naista silmät suurina. Yhtäkkiä mun ajatusten läpi viiltää ne samat kauhukuvat, että mutsi olis kuullut jotain toista kautta poikansa olevan homo.
    “…Kassu?”
    “E-ei mitää, yks meemi vaa”, yritän naurahtaa normaalisti ja hieraisen niskaa. Rauhoittelen itseäni muistelemalla Jessen sanoja. Kaikki on okei, ei mun tarvi pelätä… Kyllä mä joskus vielä kerron, no big deal, kai?
    Katson Nion sinisiä silmiä kuvassa pari sekuntia, näpyttelen nopeaa vastauksen ja pistän puhelimen sivuun.

    Toinen päivä

    Hyppään valkoisen, uudenkarhean Ford Focuksen pelkääjänpaikalle. Tarkistan vielä kerran että kypärä ja hanskat on varmasti kassissa. Mua jännittää tosi paljon, mutta hyvällä tavalla. Äiskä näpyttelee tallin osoitetta navigaattoriin, mä katselen kaukaisuuteen miettien millaisia hevosia mulle on varattuna. Tähän hevosvälittäjään otti yhteyttä suomalainen kilparatsastaja Diana Holoppa, joka on tehnyt tällästä hommaa paljonkin. Ei olla sen ekoja asiakkaita. Diana odottaa meitä siellä tallilla jo ja sen on tarkoitus esittää hevoset mulle ensin ja sitten mä saan kokeilla jos haluan. Ihan kuin monen uuden hevosen ratsastaminen ei jännittäisi tarpeeksi, mun pitää vieläpä tehdä se huippuratsastajan silmien alla. Mä kuolen. Avaan jälleen kännykän laittaakseni viestiä Niolle, mutta nyt oon varuillani. En tee mitään ilmeitä viestitellessä.
    ”Tästä se lähtee… tiiäks kui paljo mua kuumottaa??”
    ”Se o varmasti hieno kokemus, älä ressaa!”
    Nio lähettää vielä you can do it-gifin perään. Vastaan sydämellä ja äkkiä suljen ruudun, peläten että äiti seuraa puhelimen ruutua sivusilmällään tai jotain.
    Auton lähtiessä liikkeelle kuuntelen radiosta soivaa popmusiikkia ja nojaan otsan ikkunalasiin.

    “Hei! Mä olen Diana, tosi mukava tavata!” melkein säikähdän pienen naisen innokkuutta. Dianan olemus on valoisa, avoin ja se vaikuttaa pirteältä. Paljon pirteämmältä kuin mitä haastatteluissa on nähnyt.
    “Moi, oon Karl ja tässä on mun äiti”, me kätellään pikaisesti ja Diana alkaa selostamaan kovaa vauhtia millainen päivä meillä on edessä. Samalla kun kävellään tallia kohden, innostuu se sepittämään tilan historiastakin ummet ja lammet. Tallin oville asti päästyämme mun aivot on jo niin tukossa tulvivasta informaatiosta että henkeä salpaa.
    Talli on sisältä todella siisti, melkeinpä turhan siisti. Tuntuu kuin olisin astunu ihan eri maailmaan. Katson hevosia karsinoissa, osa työntää päänsä ulos seuraten uteliaina. Yhdellä on todella kaunis pää, hymyilen itekseni. Hevosen karsinan ovessa lukee Onyx.
    “Siinä olisikin ensimmäinen potilas. Meet Onyx! Puhdas angloarabi ja sähäkkä hyppääjä”, Diana ottaa muhun katsekontaktin ja hymyilee silmillään. Selkeästi musta taitaa huomata että ihastuin jo. Ennen kuin ehin kysyä mitään, Diana lisää että meidän täytyy odottaa Henryä joka omistaa paikan.
    Ei mene kauaa kun käytävää pitkin astelee beigeihin housuihin ja siistiin, tummanpunaiseen paitaan pukeutunut tummahiuksinen mies. Huomaan äidin silmien alkavan tuikkia, mua meinaa alkaa naurattaa mutta pidän pokkani. Taas uusi kättelyseremonia, ja sitten mies alkaa puhua vahvalla aksentilla Onyxista samalla kun Diana varustaa tammaa.

    Valtava maneesi on kokonaan meidän tänään. Ylläpidän niin pehmeää tuntumaa kuin vain osaan, mutta en saa Onyxia siltikään toimimaan. Tamma sinkoilee ja loikkaa vahvoilla hypyillä. En tajua miten Diana sai tän menemään niin kiltisti? Tuun lopulta tulokseen että Onyx on liian hankala mulle, vaikka sen ulkomuodosta hirveesti tykkäsinkin.
    “She is too difficult for me”, selitän ottaen Henryyn ja Dianaan katsekontaktia. Henry vain nyökkää.
    “Alright, let’s see the next mare”, mies kääntyy ja avaa maneesin ovet, viittoen jotakuta sisään. Tallityöntekijä taluttaa ruunivoikon puoliverisen sisälle ja ottaa samalla Onyxin, vieden sen pois. Diana kapuaa selkään ja mä keskityn kuuntelemaan Henryä.

    Päivän loputtua mä olen niiiin väsynyt. Englannin puhuminen ja kuunteleminen sekä kahdeksan hevosen ratsastaminen on yllättävän voimia vievää. Kaikki oli omalla tavallaan todella hienoja, mutta osasin ratsastaa hyvin vain kahta – ruunivoikkoa tammaa ja tummanrautiasta ruunaa. En muista kuin ruunan kutsumanimen, Bee. Huokaisen syvään. Ainoa miinus vain ettei kummastakaan tullut sellaista jes-fiilistä. En pysty kuvittelemaan itseni omistamassa kumpaakaan. Laitan taas tilannepäivityksen Niolle ja toivon ehtiväni ennen mutsia suihkuun. Kahden päivän päästä mulla on testiratsastettavana vielä kolme muuta hevosta.

    Perjantai

    Laskeudun pikimustan, herasilmäisen orin selästä. Mun olo on kevyt ja itsevarma. Henrykin jopa hymyilee.
    “That went well, didn’t it?” se kysyy. Nyökkään ja taputan hevosta. Mun vierellä seisoo tyytyväisenä ehkä maailman komein ja mysteerisin ori, Pantheras. Kun yhteinen sävel löytyi, se toimi niin upeasti, kuunnellen pienintäkin apua ja luoja miltä tuntuu olla tän selässä kun se hyppää. Nyt mä tiedän mitä ihmiset meinaa kun ne sanoo hevosten antavan niille siivet.
    Pantheras mykistää pelkällä olemuksellaan. Se on eleiltään vaisu ja analyyttinen, äärimmäisen kiltti eikä edes hörähdä tammoille, kulkee vain vieressä. Helvetin iso se on, 175 senttiä, mutta enpä mäkään ole kauheen pieni. Tuntui just sopivalta.
    Pantheras oli päivän viimeinen hevonen ja ehdottomasti koko reissun parhain. Pyydän että saan ite hoitaa sen ratsastuksen jälkeen.
    “Taidat tykätä?” äiti kysyy mun harjatessa oria pesupaikalla.
    “Todellakin, tietäisitpä miltä tän selässä tuntuu olla!” älähdän hiljaa. “Mulla ei oo ikinä ollu sellasta fiilistä. Tää on just sopiva”, pudistelen päätäni voimatta uskoa koko hevosta todeksi.
    Äiti hymyilee mulle.
    Diana ilmestyy nurkan takaa.
    “Karl, kokeiletko vielä yhtä? Mä ihan unohin”, nainen naurahtaa. Kohotan päätäni kummastuneena. En tunne enää tarvetta kokeilla yhtäkään, punnitsen vaihtoehtoja mielessäni. Päätän lopulta että eipä mulla ole mitään menetettävääkään.
    “Mikä ettei”, nyökkään. Vien Pantherasin karsinaansa ja lähden sitten Dianan mukana maneesille.
    Keskellä maneesia ravaa liinassa vaaleaharjainen hevonen. Huomaan lähempää tarkasteltuna senkin olevan ori. Liinakon keskittymistä ei tunnu häiritsevän meidän saapuminen. Lopulta juoksuttaja pysäyttää hevosen ja päästää sen irti. Yllätyn täysin, mutta en tee muuta kuin seuraa katseellani kun ori sinkoaa täyttä laukkaa maneesin toiseen laitaan. Me pysytellään keskellä.
    “Tää on hannoverori, koko nimi Brokeback Odin Ravenclaw. Vasta tullut myyntiin ja voin vannoa että tulee menemään nopeasti”, Diana kertoo. Kuuntelen ja ristin kädet. Onhan se hieno, sillä on laadukas laukka.
    Riehuttuaan tarpeeksi hevonen pysähtyy kaula korkealla korskuen. Sitten se ottaa kävellen suoran kurssin mua kohden. Hämmennyn aluksi, mutta annan kuitenkin sen tulla lähelle. Ja kun kohtaan liinakon ruskeat silmät läheltä, joku pala loksahtaa paikoilleen. Mulle tulee se tunne, joka heittää mun ajatukset ihan uuteen järjestykseen.
    Tässä se on. Mun hevonen.

    • #6689 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 938
      • Lauman johtaja

      Tätä on niin odotettu! Mahtava tarina

    • #6692 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 117
      • Perus pullaponi

      Wuhuu! Ihana tarina!

  • #6738 Vastaus

    Emily
    Osallistuja
    • Postauksia: 163
    • Perus pullaponi

    Hollannin reissu, maanantai

    22.7.2019
    Lentomme lähti Amsterdamiin kymmeneltä. Edellisenä päivänä oli päättynyt kenttäratsastuskurssi ja taas sitä oltaisiin menossa. Kesä oli suurimmaksi osaksi täyttynyt hevosista, eikä se kyllä yhtään haitannutkaan.

    Olimme aamulla saapuneet isovanhiempiemme luo, lepäilleet hetken ja sitten suuntasimme talliin. Alexander sekä toinen tallityöntekijä ja ratsuttaja Henrick olivat hoitaneet aamutallin jo aikaisin, joten se ongelma ei minulle enään jäänyt. Voisimme siis rauhassa ratsastella vaikka koko päivän. Talvella papan tallilla oli 13 hevosta, mutta nyt määrä oli noussut kahteenkymmeneen. Tai no, hevosia oli 19 ja poneja yksi. Kenen idea oli hankkia hienojen Puoliveristen keskelle lievästi sanoen paksu Shetlanninponi? Ainoa joka siitä hyötyi oli Anika, joka saisi ponilla mielin määrin ratsastella ja vähän myös muut hevoset, jotka saivat seuraa. Noh, anti olla.

    Hevoset viettivät aikaansa laitumella, joten lähdimme vaeltamaan sinne. Anika oli erittäin innoissaan siitä läskistä Shetlanninponista. Tai no anteeksi Lukehan sen nimi oli tai jotain muuta vastaava. Itse menin Elmolla, sellaisella mustalla ruunalla, joka olikin lempparini papan hevosista. Laitumelle päästyäni ajattelin, että huvittavin näky olisi, kun Anika yrittäisi saada Lukea pois ruuan kimpusta, mutta hauskaksi viihdykkeeksi kuitenkin koitui Alexanderin uusi hevonen. Kyllä, mies oli mennyt hankkimaan itsellensä hevosen. Eikä minkä tahansa hevosen, vaan hullun hevosen. Tai no ei se nyt ihan hullu ollut mutta meinasi potkaista kun Alexander yritti hakea sitä laitumelta. Vaikka mies kokenut hevosen käsittelijä olikin, oli ”Diva” ihan omaa luokkaansa. Tamma isolla T:llä tarkalleen ottaen. Ainoa syy miksi Alexander se osti oli hyppykorkeudet. 150-senttiä kisoissa kuulemma. Itse en yhtään ihmettelisi jos hevosella ei hypättäisi metriäkään.

    Varustelimme hevoset ja lähdimme sitten ratsastamaan. Alexanderin sekä Divan sirkus jatkui vielä kentälläkin. Sadetin oli ollut aamun kentällä ja tästä syystä kentällä oli myös satunnaisia vesilammikoita. Diva kirjaimellisesti oli diva ja ensimmäinen ongelma olikin, että Divan oli pakko kiertää vesilammikot mahdollisimman kaukaa. Noh, eipähän ollut minun ongelmani.
    Henrick saapui pian kentälle kokoamaan esteitä. Alexanderilla oli edelleen vaikeuksia Divan kanssa, eivätkä Henrickin ohjeet missään nimessä huonoja olleet. Se minua asiassa vain huvitti, sillä Henrick kutsui Alexanderia pojakseen. Eihän Henrick oikeasti Alexanderin isä ollut, mutta iän puolesta voisi hyvin ollakkin. Lähinnä se vain oli vitsi, mutta huvitti minua silti.

    //Aattelin kirjotella tarinoita Emilyn Hollannin reissusta niin pääsette vähän enemmän perehtymään Emilyn perheeseen, tosin nää tarinat tulee vähän jälkikäteen mutta en usko sen haittaavan XD

  • #6739 Vastaus

    Emily
    Osallistuja
    • Postauksia: 163
    • Perus pullaponi

    Hollannin reissu, torstai

    25.7.2019
    Lämpötila oli jo aamusta korkeella. Oikeestaan kuumuuteen mä heräsinkin ja laahustelin sitten alakertaan aamupalalle, kun kuulin astioiden kilinän. Voi myös olla, että lämpö tuli mummin paistoksista.
    Vaikka Hollannin reissuissa aina paras juttu olikin hevoset, oli mummit aamupala myös mukava. Mummilla oli joka aamu tapana tehdä runsas aamupala, joka oli vaikka verrattavissa hotelliaamiaiseen. Ja hauskaahan tässä oli, että mummi teki niin silloinkin, kun emme Anikan kanssa olleet Hollannissa, vaan mummilla oli myös tapana kutsua Alexander sekä Henrick aamiaiselle.

    Tepastelin keittiöön, jonne kaikki poislukien Alexander ja Henrick olivat tulleet syömään aamiaista.
    -”Goedemorgen” kailotin alakertaan ja istahdin pöydän ääreen. Vaarini luki tyypillisesti lehteä Alexanderia sekä Henrickiä odotellessaan ja siskoni mussutti muroja vieressäni.
    -”Älä jaksa, mummi on laittanu pöydän täyteen erilaisia ruokia ja syöt muroja” Sanahdin siskolleni.
    -”Hei, ensinnäkin murot on hyviä ja toiseksi, näitä ei saa Suomesta” Anika vastasi päättäväisesti ja kaatoi itsellensä lisää muroja. Isovanhempani vain nauroivat.
    Pian saapuivat paikalle Alexander sekä Henrick. Hekin istuutuivat pöydän ääreen ja alkoivat syödä.
    -”Mitäs tänään on ohjelmassa?” Henrick kysyi leipäänsä voidellessa.
    -”Huomenna on kisat, joten kisahevoset saa mennä rennosti, lopuille hevosille sitten treeni ihan jaksamisen mukaan, tänään pitäisi lämpöasteiden nousta melkein neljäänkymmeneen” Vaarini selitti ja jatkoi sitten lehtensä lukemista.
    -”Voisittehan te mennä rannalle hevosten kanssa” Mummini ehdotti ja toi pöytään kasan pannukakkuja.
    -”Joo mennään! Jookojookojooko?” Siskoni aneli johon Alexander vastasi nyökäten.

    Päivän plääni oli siis se, että mentäisiin uimaan. Ei hassumpaa, aluksi oli vain siivottava roppakaupalla karsinoita. Anika valitti kuumuudesta ja hikisyydestä ollessaan vasta toisen karsinan kohdalla. Säälistä se saikin Henrickiltä lisäjelppiä jonka johdosta Alexanderin ja minun siivousurakka lisääntyi.

    Talli sijaitsi lähellä meren rantaa, eikä meininki muutenkaan ollut ihan kuin Hallavassa. Hallavassa nimittäin lähdettiin uittamaan uimakamppeet niskassa ja hevosiltakin löytyi vain suitset. No eipä ole minun vikani mikäli tonnin satula menee pilalle, ainahan voin Alexanderia syyttää.
    Rannalle lähdimme heti tallitöiden valmistuttua. Rannalle oli parisen kilsaa matkaa, joten silloin lähinnä kävelimme ja ravailimme. Rannalla pääsimmekin sitten irrottelemaan ihan kunnolla. Rantaviivaa pitkin laukkaaminen ei nimittäin mikään huono juttu ollut. Henrick ja Alexander laukkasivat edellä, minä vähän matkan päässä heistä ja viimeisenä tuli Anika, joka kiukkuisena yritti saada Lukea laukkaamaan lujempaa. Pyöreä Shetlanninponi vain mateli perässä ja välillä pukitti. Tottakai myös vedessä kävimme, tosin satulat jätettiin rantaan. -Ei siis siitäkään huolta. Itse en ihan uimaan uskaltanut mennä, mutta Luke sai uida ihan kunnolla, Anika kun halusi kulkea muiden mukana.

    Uintireissun jälkeen oli juotettava hevoset kunnolla, ja jopa huuhdella uudeelleen, sillä ne olivat kerenneet paluumatkalla jo kuivua. Saman tempun teimme kaikille hevosille.

  • #6740 Vastaus

    Emily
    Osallistuja
    • Postauksia: 163
    • Perus pullaponi

    Hollannin reissu, perjantai

    26.7.2018
    Mä olin lupautunut kisahoitajaksi Alexanderille ja Henrickille. Alexander uhkarohkeana hyppäsi Divalla ja Henrick taas Femkellä. Ne kisat oli jossain öky-hienolla tallilla, ja kaikki ne taitavat esteratsastajat taisivat huomata musta, etten mä ihan ehkä mikään 120cm ratojen pomppija ollut. Nooh, oli kuitenkin keskityttävä olennaiseen.

    Itse kisapaikalle me saavuttiin joskus kymmenen aikoihin ja luokat alkoi yhdeltätoista. Alexander meni 120 ja 130cm luokat ja Henrick taas 140cm luokan. Aluksi Alexander ja Henrick hoitivat ilmoittautumisen sun muun ja sitten lähdettiin kävelyttelemään hevosia. Ei se trailerimatka mikään hirveän pitkä ollut, mutta ei pienestä jaloittelutauosta mitään haittaakaan ollut. Aikaa oli melko runsaasti sillä Alexander starttasi ensimmäisen luokkansa vasta viimeisten joukossa. Sain siis ommella sykeröitä kaikessa rauhassa.

    Alexanderin radat mä kävin kuvailemassa, kun siihen väliin sai mahdutettua pienen tauon. Mä oikeastaan yllätyin miten hyvin Diva hyppäsi. Oisin olettanut että virhepisteitä ois ennen hylkyä tullut roppakaupalla, mutta virhepisteitä ei ekasta luokasta tullut, saatika hylkyä ja loppujen lopuksi luokasta ropsahtikin toinen sija mukaan. 130cm luokasta tuli 4 virhepistettä, mutta silti kuitenkin viides sija. Sitä luokkaa mä en kerennyt Alexanderin osalta kuvata, sillä mun oli mentävä viimeistelemään Femke omaan luokkaansa. Femke oli ihan eri laatua kuin Diva. Se oli rauhallinen, kiltti ja vaikutti menevän esteistä yli vähemmälläkin työskentelyllä ja sen kyllä rataa seuratessa huomasi. Puhdas rata ja 3 sija nimittäin.

    Vaikken itse kisannutkaan oli ihan kiva silti olla auttelemassa ja seurailemassa. Vähän itsekkin opin ja niistä taidoista tulisikin olemaan hyötyä Mollyn kanssa. Sunnuntaina olisi jo lähtö, mutta suunniteltiin että Alexander tulisi syntymäpäivänsä aikoihin Suomeen.

    //noniin ja nyt kun jälkeenpäin mietin, niin oishan nää kaikki tarinat tosin voinu yhdistää, mutta sepä tais mennä jo🤦🏼‍♀️

  • #6767 Vastaus

    Kassu
    Osallistuja
    • Postauksia: 122
    • Perus pullaponi

    tässä pätkässä on joissain kohdin rujoa kielenkäyttöä ja jotkut voivat kokea aiheen raskaana.

    lauantai 10.8.2019

    “Tuu mun luo tänää. Pliis”, katson Nioa silmiin mahdollisimman vetoavasti. Kello on kaks aamuyöllä, ja me ollaan matkalla kotiin. Tai siis mun luo.
    “Joo Kassu kuudennentuhannennen kerran, MÄ TULEN”, Nio vastaa painokkaasti. Hymyilen leveästi ja jatkan matkaa Nion kättä pidellen.
    “Täällä on nii lämmin vaikka on yö”, huomioin ääneen ja vilkaisen Nioa sivusilmällä. Jätkä hymähtää ja puristaa mun kämmentä hellästi. Mun rintaa lämmittää.

    Avaan oven ja meidän päästyä sisälle otan kengät pois jaloista, ja ennen kuin Nio ehtii mennä mihinkään, tarraan sitä paidasta ja työnnän seinää vasten. Nio suunnilleen sulaa siihen mua vasten. Katon sen sinisiä silmiä hetken, hivuttaen päätäni lähemmäs. Nyt meidän nenät hipoo toisiaan. Lopulta päätän viedä aloittamani loppuun. Painan huulet Nion huulia vasten, toinen vastaa samalla mitalla ja siirtää kätensä mun selälle, puristaen. Lopulta joudun irtautumaan, nostan Nion (melko) sujuvasti syliin ja saan kiikutettua sen makkariin. Laskeudun Nion ylle ja alotan uuden suudelman, Nion rinta kohoilee kiihkeänä. Livutan kämmentä miehen kylkeä pitkin, jättäen sen vyötärölle.
    Nio vetäytyy irti hengittäen raskaasti. “Mmh?”
    Kummastun sen äännähdyksestä, mitä sä mumiset? Tuijotettuani hetken aikaa tajuan ilmeen. Aa. Joo. Öö.
    “Mmh”, vastaan ja naurahdan perään punastuneena. “Tai siis, ei. Ei. Ei vielä”, änkytän jotain ja hakeudun paremmin käsieni varaan. Nio alkaa nauraa mulle, vieläpä mottaa rintaan. Totta kai mottaan takas, ja pian meillä on nyrkkeilymatsi menossa.
    “Kassu, ai, mä putoan, Kassu oikeesti apua”, Nion puhe rakoilee pahasti sen räkättäessä kuin viimeistä päivää. Mä olen ainoa asia joka estää sitä putoamasta sängynreunalta lattialle. Virnistän ja annan lopulta armoa, vetäisen Nion takasin sängylle ja meen makuulle viereen.
    Me katellaan toisiamme hiljasuudessa, mua hymyilyttää paljon.
    “Sä oot nätti”, ajattelen vahingossa ääneen. Hups. Nion suu loksahtaa auki, mutta nopeasti sen ilme muuttuu ilahtuneeksi.
    “Kiitti”, se virnistää ja kurottaa suudellakseen mua, nyt rennommalla otteella. Koitan samalla jaloilla potkia peittoa ylemmäs jotta saan sen kiskastua meidän ylle, onnistuen. Lopetan suutelemisen mutta meen silti lähemmäs kietoen käden Nion ympäri.

    Aika lipuu eteenpäin tuskallisen hitaasti, mä en saa unta millään. Nio nukahti jo. Varovasti vedän käteni takaisin ja kurotan kattomaan kännykkää. Muistan samalla että mulla on vielä farkutkin jalassa, ja niin on kyllä Niollakin. Jeesus.
    Neljä aamuyöllä. Hienosti. Oon laskemassa kännykkää yöpöydälle, kun saan idean. Emmin hetken ja meen sitten WhatsAppiin, avaten mun ja iskän keskustelun. Meen päässäni läpi mun ja Nion yhteisiä hetkiä, aina viime kesästä tähän hetkeen. Jessen sanat kaikuu mun päässä niin että lopulta musta tuntuu että oon menossa hulluksi. Vien toisen käden suulle ja suljen silmät hetkeksi. Mulla ei ole mitään pelättävää, eihän? Ei pitäis olla.
    Mun sormet alkaa täristä kun yritän kirjottaa. Meinaan aluksi tehä jotain pitkää litaniaa, mutta päädyn pyyhkimään sen. Mua alkaa itkettää. Joo, iha oikeesti, itkettää. Hengähdän terävästi.
    “Mä oon homo”. Lähetän viestin ennen kuin ehdin perua senkin ja melkein välittömästi purskahdan itkuun. Lämäsen kännykän patjaa vasten ja se riittää herättämään Nion.
    “Kassu.. Kassu?” Nio nousee istumaan ja tulee lähemmäs, uskaltamatta aluksi koskea muhun. En pysty vastaamaan, peitän kasvot käsillä ja jatkan itkua. Se kaikki tulee ulos nyt, mitä niin kauan oon patonut. Oon menettänyt kaiken itsehillinnän. Mun ajatukset pyörittää uudelleen ja uudelleen ties mitä muistoja lapsuudesta, mun ja Nion hetkiä, nurkkaan sysättyjä ajatuksia. Jotkut on niin vanhoja etten tietoisesti edes muistanu niitä, ja ne on myös vahvimpia. Ne saa mut värisemään ku haavanlehden. Kaikki se liittyy mun seksuaalisuuteen, oon tiennyt sen vittu syntymästä saakka. Luulin pienenä oikeesti olevani sairas.
    “Hei… Mikä on?” nyt Nio koittaa koskettaa mun olkapäätä. Se tuntuu paremmalta kun hyvältä. Poistan kädet mun kasvoilta ja kohottaudun sen verran jotta saan laskettua pääni Nion syliin. Tarraan kynsillä sen farkkuihin kiinni.
    “W-wow, okei… Oo vaan siinä”, Nio silittää mun päätä niin hellästi. Se saa mut itkemään vielä pahemmin.

    Kello on seittemän, nojaan käteen keittiön pöydän ääressä ja kuuntelen ku kahvi tippuu. Mun silmiä polttelee yhä. Nio on suihkussa. Avaan kännykän ja meen mun ja Jessen kessaan. Huokaisen syvään alkaen kirjottaa.
    “Mä kerroin iskälle”. Lyhyt viesti mutta tiedän että Jesse tietää mitä se tarkottaa. Sitten siirrän sen taas sivuun ja meen ottamaan kahvia.
    Nio tuoksuu hyvältä tullessaan suihkusta. Kohotan katseeni jätkään ja hymähdän vinosti, johon se vastaa antamalla mulle suukon huulille ja pian siirtyy makkariin pukemaan. Suljen mun silmät hetkeksi ja yritän päästä eroon jännityksestä. Iskä herää ja lukee sen varmaan jossain kymmenen maissa. Mun rinta puristuu kasaan tätä menoa.

Vastaa aiheeseen: My Dear Diary 2019

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi:




Peruuta