My Dear Diary – Arkisto

Foorumit Arkistot My Dear Diary – Arkisto

Luet parhaimillaan 301 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #258
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Haluatko kirjoittaa hahmosi tallin ulkopuolisesta elämästä? Tämä on juuri oikea paikka sille. Me kaikki haluamme päästä hahmosi pään sisään ja lukea mitä kaikkea niin parisuhde- kuin perherintamallakin tapahtuu!

      • Tätä aihetta muokkasi 11 kuukautta, 2 viikkoa sitten Aleksi.
    • #467
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kuumehoureilua
      22. marraskuuta 2013
      kirjoittanut: Mikki

      Olin kuumeisena kääriytynyt peittooni kun kämppäkaverini Aatos skypetti blondille tyttöystävälleen, jolla oli vähän väliä minulle jotain sanottavaa. En erityisemmin pitänyt Iinasta, mutta olin joka tapauksessa yllättynyt että Aatoksella ylipäätään oli tyttöystävä. Ja Aatos keräsi kaljatölkit pois näkyvistä hänen takiaan!
      ”Näytätkö sitä poroa [SIIS POROA] mahassasi?” Aatos kysyi yhtäkkiä. Olin ennenkin puhunut Iinalle tatuoinneistani ja hän piti minua outona, ymmärsin kyllä. Katsoin kysyvästi Aatosta ja läppärin ruudussa hymyilevää Iinaa. No, okei, ei se ollut niin kamalaa, ruumiini oli muutenkin jo häpäisty, kiitos Aliisan.
      ”Teenkö ensin vatsalihaksia ja punnerruksia?” naurahdin molemmille ja avauduin paketinomaisesta kääröstä. Olin jo valmiiksi ilman paitaa, joten nousin vain seisomaan ja jäin tuijottamaan kattoon nukahtanutta perhosta. Näin kavereideni suiden liikkuvan, mutten kuullut puhetta. Tuntui, kuin olisin ollut karusellissä ilman mitään mistä pitää kiinni.

      Havahduin seuraavan kerran suihkutilan lattialta jalat vessanpöntön päälle nostettuna. Iina tuijotti minua suurilla silmillään ja kaatoi suuhuni vettä. Olin näköjään pyörtynyt. Ja näköjään Aatos oli kutsunut Iinan matalaan majaamme. Siinäpähän saivat viettää perjantaitaan kipeää kaveriaan tuudittaen, awesome.
      ”Voi minun pikku Mikaelini”, hän sanoi ja kulautti äänekkäästi valkoisesta viinapullostaan. Nyt tiedän, miltä tuntuu kun vanhemmat ryyppäävät, mietin ja tajusin yhtäkkiä olevani vain bokserit jalassa kämppikseni tyttöystävän hellittävänä. Nousin ylös ja riuhtaisin tummanvihreän pyyhkeen seinältä yrittäen peittää sillä itseni.
      ”Tähän pitää kai tottua…” sanoin käheällä äänelläni ja näin tytön katseen valuvan rintakehälleni.
      ”Mistä tuo arpi on tullut?” hän kysyi ja näin Aatoksen jäävän kiinnostuneena kuuntelemaa.
      ”No, minulta piti poistaa sydämestä joku juttu, kun olin pieni”, selitin ja yskin vettä keuhkoistani. Toivoin, ettei kukaan kysyisi mitään tatuoinneistani, sillä niihin liittyi pitkät tarinat.
      ”Aika onnistuneesti se on porolla piilotettu”, Iina vastasi ja ojensi viinapulloaan minulle. Pudistin päätäni ja toivoin lähes tuntemattomien ihmisten jättävän minut rauhaan.
      ”Hei sinullahan on se hiano kuva, missä näkyy kun tatuoit itteäs”, Aatos muisti ja katosi saman tien makuuhuoneen puolelle. Tästä tämäkin sitten lähti. Miksi minä hävisin aina? Pian pitkä ja vaalea kihartuvahiuksinen poika harppoi kylpyhuoneeseen ja asettui vatsalleen vierelleni makaamaan. Voihan opiskelijaelämä, tämä on rappio.
      Iina avasi pojan antaman valokuva-albumin, jossa oli kuvia minusta pienenä, noin kolmetoistavuotiaasta eteenpäin ja kuuntelin huonovointisena tytön ihastuskiljahduksia ja hihityskohtauksia.
      ”Kerro minulle tästä kuvasta”, tyttö sanoi intohimoisesti ja näytti valokuvaa niin lähellä silmiäni, että jouduin katsomaan kieroon. Nostin kuvaa näkoalueelleni ja huomasin kuvan olevan neljän vuoden takaa nimettömästä Lappalaisesta kylästä. Kuvassa oli kaksi porontaljaan kääriytynyttä hahmoa, molempien kasvoja halkoivat sinivihreät maalisudin vedot ja molemmilla oli hyytävän väriset silmät, joihin heijastui punaisena välkkyvä tuli. Kuvassa olin minä, kun hiukseni olivat luonnostaan hieman kiharat ja ulottuivat leukaan asti. Vieressäni oli vaaleahiuksinen kalpea tyttö, jonka katseessa välkkyi salaperäisyys. En ihmetellyt yhtään, miksi Iina kysyi.
      Minulla oli todella nuutunut olo, joten oli helppoa palautua hetkeen, jolloin kuva oli otettu. Iina painautui Aatoksen vartaloa vasten ja sulki silmänsä. Uusi (juoppo) perheeni oli valmis kuuntelemaan tarinaa. Oletko sinä?

      Kuume oli noussut luvattoman korkeaksi, enkä ollut varma kestäisinkö tajuissani ilman lääkkeitä. Eihän meidän opiskelijakämpässämme ollut edes buranaa, joten ei kestänyt kauaakaan, kunnes nukahdin mitä omituisempaan uneen, jolla loppujen lopuksi oli todella vähän tekemistä tositapahtumien kanssa…

      ”Mie tiiän millon ne tulee, mie tunnen sen”, vaaleahiuksinen tyttö sanoi silmät innosta kiiluen. Pidin hänen kädestään tiukasti kiinni ja katsoin taivaalle. Uskoin tyttöä, hänhän oli noidan tytär. Tytön katse muuttui äkkiä vakavaksi ja hän oli kuin jähmettynyt kiveksi.
      ”Ne on täällä”, hän sähähti ja hätkähdin säikähdyksestä. Nousimme poron taljan alta ja juoksimme sortuvan lumen läpi tunturin laelle. Tyttö otti pehmeää vastasatanutta lunta kinoksesta polviensa korkeudelta ja heitti ne ilmaan. Tunsin kuinka suuret lumihiutaleet laskeutuivat hyytävinä kasvoilleni ja sulivat viileinä juovina kaulaa pitkin. Kun avasin silmäni uudelleen, näin taivaalla miljoonien, miljoonien tähtien lomasta eriväreinä välkkyvät revontulet. En ollut koskaan nähnyt niin montaa eri väriä, oli punaista, sinistä ja vihreää, oranssia ja valkoista. Ne häilyivät kuin satumaiset verhot ja pyyhkivät kasvojeni läpi moneen kertaan.
      Tyttö antoi tasapainonsa pettää ja mätkähti pehmeästi selälleen lumihankeen. Hän piti kädestäni kiinni, joten hämmästyin kaatuessani lumeen tytön viereen. Lunta pöllähti karvareunuksisen huppuni sisään ja tunsin kirpeät sormet kaulallani. Keskityin kuitenkin taivaalliseen näkymään ja sukelsin avaruuteen.
      ”Tuu, Hiipuva Hämärä”, tyttö kuiskasi ja auttoi minut ylös.
      ”Kuuran Kuiske”, vastasin hiljaa ja palasimme pienen laavun luokse, jossa tuli paloi. Katselin kun kipinät lensivät kohti tähtiä, mutta katosivat ennen kuin ne ehtivät pitkälle. Parrakas vanha mies kuorsasi tyytyväisenä pulkassa, joka tasapainotteli lumikinosten päällä. Meidän oli lähdettävä, ennen kuin sudet alkoivat laulaa. Jos kuulisimme ulvontaa, saattaisi olla jo liian myöhäistä. Tyttö, Kuuran Kuiske heitti lunta tulen sähiseville käärmeille ja pian viimeinenkin kipinä putosi sammuneena lumeen. Kuun kalpea valo hohti lumessa ja näytti pulkan jäljet, jotka johtivat pieneen nimettömään kylään.
      ”Tuu sie perässä, mie ohjaan”, Kuiske sanoi hiljaa ja virnisti. Tiesin että hän halusi ohjata, enkä itse välittänyt liiemmin naamalle iskeytyvästä lumisuihkusta. Toisaalta kenkäni tulivat täyteen lunta jo puolessa välissä mäkeä.

      Työnsimme pulkkaa kuorsaavine miehineen mäen reunalle, josta näki tiheästi asutetun parinkymmenen mökin kylän kahden tunturin välissä. Asetuin pulkan takaosaan varovasti, ettei parrakas mies heräisi ja polkaisin jalallani vähän vauhtia. Lumi narskui allamme ja pian kiisimme tähtimeressä lumihiutaleiden kanssa kilpaa. Kuiske vilkaisi minua ja painoin hiljaa jalallani vilisevää maata. Jalkani porautui lumeen hetkessä ja lumikinokset jylisivät jaloissani, kun istuin selin miehen selkää vasten ja vilkuilin tyttöä päin.
      Hän ohjasi jalallaan pulkkaa, enkä voinut enää katsoa lumisen sateen tullessa päin näköä. Se oli menoa se. Jarruttelin jaloillani, kun pulkka pomppi ja luikerteli valkoisten muhkuroiden yli ja välistä. Kun tyttö ei enää ohjannut ja matka oli lopuillaan, nostin jalkani takaisin pulkkaan ja katsoin sulavasti liukuvaa maisemaa vierellämme.
      Yhtäkkiä pulkka kolahti johonkin ja lensimme pulkasta miehineen päivineen ja löysin itseni naamallaan lumihangesta. Jäisestä patjasta tuijotti sinivihreä hahmo, kun pyyhin lumia kasvoiltani. Kasvomaalaukset.
      Nousin polvilleni lumihankeen ja etsin ympäriltäni muita. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, olin kierinyt tunturia alas kylän ohi. En tiennyt missä olin.
      ”Kuuran Kuiske, ootko siellä?” kysyin ensin hiljaa epäröiden. Vastausta ei kuulunut.
      ”Kuuran Kuiske! Saaton Sade!” huusin, mutta tytöstä eikä tämän isoisästä kuulunut mitään. Vain tähdet katsoivat minua ihmetellen. Nousin seisomaan ja pälyilin ympärilleni, varpaani olivat lumesta märät ja hytisin kylmyydestä. Lähdin tarpomaan mäkeä ylös toivoen, että muut olisivat kunnossa.

      Tuulen tuiverrus katosi kantamattomiin ja jäljellä oli vain pistävä hiljaisuus. Minua pelotti, olin ihan yksin. En ollut mikään sotamaalattu Hiipuva Hämärä, kuten kaikki minua täällä kutsuivat. Olin ihan pelkkä Mikki, ja halusin kotiin lämpimään Sveitsiin.

      Eikä aikaakaan kun heräsin suihkun lattialta uiden kylmässä hiessäni.

    • #468
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Itsetunto-ongelmia
      lauantai 23. marraskuuta 2013
      kirjoittanut: Valma

      Pyöräilin kovaa tuulta vasten kohti tallia ja ajattelin. Tämän viikon aikana oli tapahtunut paljon. Tiistaina porukkaa oli tullut huikeasti lisää: Tiitu, Sussu, Lotta, Rexa, Tuutu, Lev, Softis… ja Mikki. Tosin hänet olin tavannut vasta keskiviikkoiltana.
      Yritin ajatella kaikkea muuta kuin Mikkiä, jotten kiusaisi itseäni. Tiesin, että ainakin Nanna ja Narnia tykkäsivät hänestä. Silti torstai palautui automaattisesti mieleeni. Olin uskaltautunut puhumaan Mikille. Olimme jutelleet kaikenlaista, ja olin tarjonnut Mikille puolet juustosämpylästäni. Sitten Mikki oli mennyt harjoittelemaan hevosellaan Pinkillä esteitä maneesiin. Ratamestarin rooli oli tuntunut unelmieni täyttymykseltä. Lopuksi Mikki oli antanut minun ratsastaa loppukäynnit. Pinkki oli valtava, ja sen käynti oli ollut jotain aivan muuta kuin Dunjan ompelukonetikutus. Olin luvannut itselleni, että kun ylittäisin 180 sentin mitat, kysyisin Mikiltä, saisinko alkaa hoitaa Pinkkiä.
      Sitten, perjantaina, olin istunut Dunjan karsinassa haaveilemassa, kun olin kuullut käytävältä puhetta. Siellä Mikki oli juttelemassa jonkun tytön, Aliisan, kanssa. Oli heti ilmiselvää, että Aliisa päihittäisi meidät kaikki onnettomat tallitytöt. Hänessä oli jotakin paljon omaperäisempää. Paksut rastat, virkeät ja päättäväiset silmät. Vakoilutuokioni lopuksi Narnia oli ilmestynyt talliin, ja Aliisa oli alkanut esitellä Mikin Suomi-aiheisia tatuointeja.
      Vertasin itseäni tahtomattani Nannaan, Narniaan ja Aliisaan.
      Nanna oli ihan tavallinen ja mukava, mutta hänessä oli jotakin kapinallista ja rohkeaa, jotakin sellaista, mikä minusta puuttui. Narnia taas oli muuten vain täydellinen: huippumusikaalinen viulisti-pianisti, joka osasi lisäksi piirtää mahtavasti. Aliisa oli jotain, mikä löi laudalta kaikki maailman muut tytöt.
      Entä minä sitten? Olin pahainen 15-vuotias jänishousu, joka pelkäsi pimeää, ukkosta ja ahtaita paikkoja, joka punasteli lapsellisesti ja ihastui mahdottomiin poikiin. En ollut tippaakaan musikaalinen tai liikunnallinen. En oikeastaan ollut todella hyvä missään. Paitsi tietenkin neulomisessa, mutta se ei ollut sellainen taito, millä kannatti rehennellä.

      Tällainen ajattelu teki minut mielettömän surulliseksi.
      Unohda Mikki. Unohda kaikki pojat, käskin itseäni. Sinulla ei ole mahdollisuuksia.
      Jos Mikki vielä alentuisi puhumaan minulle, käyttäytyisin häntä kohtaan kuin ketä tahansa poikaa. Pystyisin siihen.
      Ja silti tiesin, etten pystyisi.

    • #469
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Maanantai yö
      2. joulukuuta 2013
      kirjoittanut Nanna

      Olin aivan kohmeessa hapuillessani kotioveni lukkoa auki. Olin taivaltanut viiden kilometrin matkan Hallavasta keskustaan pakkasen kiristyessä ja yön laskeutuessa ylleni. Kello oli nyt lähemmäs kahtatoista ja hytisin sekä kylmästä, että pelosta. Käänsin jännittyneenä avainta lukossa ja avasin sitten oven. Tyhjät pullot kilisivät ovea vasten työntäessäni sitä auki ja astuessani sisään koleaan asuntoon. Yritin hiipiä mahdollisimman hiljaa olohuoneen läpi omaan huoneeseeni, mutta viinapullot vaikeuttivat kulkuani.
      Pysähdyin säikähtäneenä kuullessani sohvan jousitusten natisevan jonkun kääntäessä siinä kylkeään. Isäpuoleni. Kurkkasin sohvan selkämyksen takaa ja näin saastaisen pahalta haisevan miehenkörilään sammuneena viinapullo kainalossa. Tarkistin että tämä hengitti vapaasti ja jatkoin sitten varovaista kulkuani keittiön ohi. En halunnut herättää isäpuoltani, enkä varsinkaan äitiäni, jos hän edes olisi asunnossa. Kurkkasin keittiöön, mutta se oli tyhjillään. Huokaisin helpotuksesta. Ehkä hän oli ulkona.
      Kävelin hieman rohkaistuneena omaan huoneeseeni ja suljin oven tiiviisti perässäni. Pönkitin tuolin ovenkahvaa vasten, jottei kukaan pääsi sisään. Olisin turvassa. Ainakin tämän yön…

    • #470
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Hienojen koulujen kettuja
      6. joulukuuta 2013
      kirjoittanut: Mikki

      Oli torstaiaamu. Hätkähdin hereille viileään hiljaisuuteen. Hämärä täytti huoneen, jonka tunnistamiseen jouduin käyttämään koko aamutokkuraisen aivokapasiteettini. Olin viltteihin käärittynä tallituvan sohvalla, päälläni oli punainen Norjalainen jumpsuit, jota koristivat valkoiset ja tummansiniset lumihiutalekuviot ja raidat. Pohjolan piraatteja, tykkäsin sanoa.
      Nousin istumaan ja venyttelin. Olin nukahtanut tallille, sillä eilen olimme Inkan, Maikin ja Nannan kanssa jutelleet ihan yöhön asti. Katsoin kelloa. Se näytti puoli kahdeksaa.

      ”Hitto”, sanoin käheällä äänelläni ja pörrötin hiuksiani. Tänään olisi ollut koulun itsenäisyyspäiväjuhla, ja tietysti minun olisi pitänyt olla siellä vastaanottamassa stipendi ja saippualta haisevat halaukset. Olin kyllästynyt pyytämään apua dramatiikan lehtorilta sitomaan rusettini, olin kyllästynyt hymyilemään ylpeille opettajille selkä suorana. Se kunnia ja se arvostus, se ei tullut elämääni kovan työn ja ahkeruuden tuloksena. Sain sen kaiken, koska tykkäsin kirjoittaa, ja möhlin päivät pitkät koulun kirjaston ikkunasyvennyksessä. Hymyilin. No, parempi niin, ja olihan minulla aikaa pyöräillä koululle.

      Nousin ylös, venyttelin taas ja saatoin hengittää syvään kuvitellen aaltojen lyövän rantaan. Jooga oli ehdoton kitaranviritin ennen palkintotilaisuuksia. Hämärässä luonnonvalossa, lumen heijastamassa paljettimeressä, puin päälleni eilisen kauluspaidan, joka oli tietysti rytistynyt kaapissa, ja tummansiniset pillifarkut, jotka tuntuivat ihan yhtä epämukavilta kuin eilenkin. Otin punaisen kaulahuivini ja violetin pipon, joka painoi lakalla kuorrutetut hiukseni kaikilla voimillaan alas.
      Toppatakki tuntui jäykältä kotelolta, mutta puin sen päälleni ja lähdin sanomaan heipat rakkaalleni.

      Pinkki nukkui. Se roikotti päätään matalalla, mutta nosti sen huomatessaan minut. Tamma hamusi kättäni ja hymyilin. Kaikki oli hyvin. Harmaat puut nukkuivat, kuten lumiset tietkin. Otin pakkaseen kääriytyneen joponi ja lähdin epätoivoisesti vingurtamaan pitkin lumen peittämiä uria, läpi nukkuvien kylien ja peltojen vierustojen, kunnes kohmeiset pyörät koskivat aurattujen teiden pintaa. Suuri kivirakennus oli saanut lempeän peiton yöllä sataneesta lumesta. Valo nousi lumisten mäntyjen takaa, ja sininen utu levisi valopilkkujen ympärille.

      Kaadoin pyöräni aidan viereen ja havahduin ihmisiin, jotka kävelivät juhla-asuissaan valopilkkujen luokse. Rakennuksen oville, hienoissa kengissään hangessa kompastellen. Naurahdellen, valitellen, juoruillen, ihan kuin ylemmän luokan kansaa. Koulun seinässä riippuva kellotaulu torui minua. Olin tietysti myöhässä, ties kuinka monta kilometriä olin sitkuttanut Hallavan syrjäseuduilta keskustaan.
      ”Michael!” joku seurueesta huomasi minut ja lähti juoksemaan luokseni. Se oli Verner.
      ”Sä oot niin myöhässä! Missä sä oot oikeen luurannu? Ne on pyytäny sua jo kaks kertaa nousemaan lavalle!” Verner torui. Hänen silmissään välkkyi huolestunut liekki.
      ”Mä nukahin tallille. Sieltä on hemmetin pitkä matka tänne”, naurahdin ja pörrötin pojan hiuksia. Hän oli paras ystäväni tästä koulusta, suloinen runoilijapoika.
      ”Mennään nyt äkkiä”, hän sanoi ja raahasi minut sisälle ihmispaljouden sekaan. Puistelin heinänkorsia kauluksestani ja nyökkäilin hämmentyneille ihmisille. Hiukseni olivat sekaisin, ryppyisen paitani napit olivat puoliksi auki, kaulukset pystyssä ja hihat käärittyinä. Riisuin takkini ja kävelin saliin Vernerin perässä. Kirjallisuuspuolen lehtorit tuijottivat minua kuin Tylypahkan opettajat, nenänvarttaan pitkin, paheksuen. Paitsi näytelmäkerhon johtaja, Vera. Hän hymyili leveästi ja käveli mikin luokse rennosti virnistäen.

      ”Grhm, anteeksi. Suurenmoisesti menestynyt kirjailijalupauksemme Michael Grazel on saapunut paikalle”, nainen sanoi, jolloin väki kohahti ja sali täyttyi puheensorinalla.
      ”Haluamme kiittää sinua siitä, että olet tuonut koulullemme uutta väriä ennen kaikkea näytelmäkäsikirjoituksillasi”, hän jatkoi tuijottaen minua suoraan silmiin ja näytti käsillään, että nousisin lavalle. Olin tosiaan saanut suosiota heti tullessani, ja minusta puhuttiin paljon, vaikka vietinkin aikaani lähinnä kirjoituspainotteisella puolella. Koulussa oli muitakin ns. linjoja, kuten urheilulinja, musiikkilinja, taidelinja ja tavallinen yleislinja.
      Nousin portaita ylös ja näytin Vernerille kieltä. Hän pudisti hymyillen päätään ja taputti muiden mukana.

      Yleisössä oli niin paljon tuntemattomia kasvoja, kadehtivia kasvoja, paheksuvia kasvoja ja ihailevia kasvoja. Otin Veralta ruusun ja kirjekuoren, käännyin taas yleisön puoleen ja kumarsin. Aplodit jatkuivat.
      ”Haluatko sanoa jotakin, Michael?” Vera yllytti ja tarjosi mikrofonia minulle. Paidanhelma roikkui pitkänä housujeni päällä. Yleisössä olevilla luokkatovereillani oli kravatteja, rusetteja ja suoria housuja. Itselläni oli jalassakin vain kuluneet ruskeat maiharit, joiden nauhat roikkuivat laiskasti maassa.
      Otin Veralta mikin ja silmäilin yleisöä.
      ”Désolé, je suis en retard”, sanoin normaalisti, mutta se kuulosti nopealta tuhahdukselta. Nostin kasvoilleni virnistyksenkaltaisen hymyn ja seilasin katseellani kysyvissä ilmeissä. Sitten silmäni pysähtyivät. Tutut kasvot, vaaleat tuuheat hiukset ja upeat vaatteet.
      ”Salla?” sanoin mikrofonin viereen vaistomaisesti, mutta kaiuttimet toistivat sen silti. Hymy palasi kasvoilleni ja vilkutin hämmentyneille tytöille, jotka olivat alkaneet supatella keskenään.
      ”Kiitti”, hymähdin sitten hilpeästi päitään pudistelevalle yleisölle nostaen ruusua kuin maljaa ja hyppäsin alas lavalta. Vera nauroi, vaikka muut hänen vieressään katsoivat minua kuin nenäänsä kaivavaa pikkupoikaa.

      ”Kuka on Salla?” Verner kysyi, kun raahasin häntä ihmispaljouden läpi sinne, missä Salla oli seisonut ystäviensä kanssa.
      ”Kaverini tallilta”, vastasin kiireisesti ja yritin tähyillä tuttuja kasvoja ja tunnistettavia hiuksia ihmisten seasta. Olin tukehtua hajusteiden hulabaloohon, jopa suussani maistui pahalta. En tiennytkään, että Salla kävisi samaa koulua kanssani. Olikohan täällä muitakin?
      Yhtäkkiä suurisilmäinen ihmettelevä katse kohtasi minut inhoavien katseiden ympäröimänä. Hänen ystävänsä näyttivät pelottavilta, kun heidän silmänsä vaelsivat vartaloani päästä varpaisiin ja takaisin.
      ”Salla! En mä tiennyt että me ollaan samassa koulussa, täähän on mahtavaa”, sanoin Sallalle melun läpi. Verner seisoi tulipunaisena takanani.
      ”Mikki”, Salla sanoi epäröiden. Tiesin, ettei välimme olleet ehtineet lämmetä tallin tapahtumien jälkeen, mutta se ei häirinnyt erilaisessa ympäristössä.
      ”Mä oon ollut tän koulun kanssa ihan pulassa, miks sä et oo ettiny mua käsiis?” naurahdin ja taputin säälittävältä näyttävää Verneriä olkapäähän.
      ”En mä tienny että sä oot Michael Grazel, vaikka olin kyllä kuullut susta”, Salla myönsi ja hänen äänensä muuttui aavistuksen koppavaksi. Samalla hänen ystäviensä ilmeet kirkastuivat, minun olisi tehnyt mieli irvistää heille.
      ”No, nyt mä tiedän ainakin että käyt hienoa koulua”, vitsailin yrittäen saada ilmapiiriä tuttavallisemmaksi. Salla näytti kuitenkin hieman pelokkaalta. Hän nyökkäsi jäykästi ja suki hiuksiaan. Hänen hymynsä oli tarkkaan määritelty, eikä hänen silmissään ollut iloa.
      ”Nice to meet you, too”, huikkasin Sallan ohitse hänen ystävilleen, jotka tuijottivat minua kylmästi upeissa mekoissaan ja korkeissa koroissaan ja hymyilin sitten leveästi Sallalle. Vinkkasin vielä kömpelösti silmääni, jonka jälkeen marssin juhlaväen läpi avoimelle käytävälle Verner perässäni.

      Hänellä oli vaaleanruskeat hiukset, jotka olivat siistillä nutturalla hänen takaraivollaan, ja hänen asiallista asuaan piristivät siniset henkselit. Juhlasali, oikeastaan koko koulu, oli täytetty sinivalkoisilla koristeilla ja itsenäisyyspäivärekvisiitalla. Minun itsenäisyyspäiväjuhlani olivat tältä osin ohi. Juttelimme Vernerin kanssa tovin, kunnes kuoro alkoi laulaa.
      ”Kiitos Verner, mä lähen nyt kotiin”, sanoin ystävälleni hymyillen ja lähdin sitten kävelemään käytävää pitkin kohti ulko-ovea. Salista huokui tunkkainen ilma. Siellä oli laulamassa kymmeniä tyttöjä ja poikia tummansiniset kaavut yllään.

      Silloin näin Sallan. Hän oli yksin ja näytti, kuin hän olisi purskahtamassa itkuun. Ihmiset kävelivät hänen ohitseen sokeina.
      ”Mitä nyt, Mikki?” Verner kysyi ja kiiruhti luokseni.
      ”Mikä Sallalla on?” hän ihmetteli ja näytti vähintään yhtä huolestuneelta kuin minäkin. Verner oli minua reilusti lyhyempi, joka korosti hänen vähemmän maskuliinisia piirteitään. Näin hänessä jopa äitiäni.
      ”En tiedä”, vastasin nopeasti ja lähdin tytön luokse Verner vanavedessäni. Tyttö oli niin haavoittuvan näköinen, että pelkäsin koskea tätä, koska käsissäni ei ollut silkkihansikkaita.
      ”Salla, mikä sul on?” kysyin tytöltä, joka pelästyi ääntäni. Hän puri hampaitaan yhteen.
      ”E-ei mikään”, Salla valehteli ja naurahti hermostuneesti. Hänen silmänsä anelivat kyyneleitä pysymään poissa. Tuijotimme tyttöä vakavana.
      ”Hei, kerro nyt. Mä nään et kaikki ei oo kunnossa”, rohkaisin tyttöä ja otin tätä kädestä, mutta Salla vetäisi sen pois.
      ”Missä sun kaverit on?” yritin saada tytöltä vastauksia ja katsoin ympärilleni, mutta heitä ei näkynyt.
      ”Ne… Ne ei… Ne ei halua viettää aikaa mun kanssa”, Salla änkytti ja hymyili jäykästi yrittäen näyttää siltä, kuin se olisi okei. En todellakaan tiennyt, mitä riitoja Sallalla oli ystäviensä kanssa, mutta se, että tyttö pystyi pitämään kaiken sisällään, kertoi, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta.
      ”Miksei muka? Kerro nyt miks sä itket”, sanoin Sallalle ja talutin hänet käytävälle.
      ”E-en mä itke”, hän valehteli taas. Kyyneleet olivat vangittuina hänen katseessaan.
      ”Sä voit luottaa muhun”, rohkaisin häntä ja puristin hänen kättään. Istutin hänet rappusille ja kävin itsekin istumaan. Verner seisoi nolona kauempana.

      Sallan silmäkulmasta pakeni suolainen avunhuuto.
      ”Ne ei pidä siitä, että käytän aikaani hevosiin mieluummin kuin juoruiluun ja shoppailuun”, Salla tuhahti ja naurahti omalle säälittävyydelleen. Hän sivalsi pisaran poskeltaan ja hänen kasvoilleen jäi punainen juova. Miten äsken niin sädehtivästä tytöstä tuli hetkessä itkuaan pidättelevä tulitikkutyttö?
      ”Mun pitää maksaa niille, että ne kehtaa olla koulussa mun kanssa. Ei hitto miten mä näyttäisin säälittävältä yksinään”, Salla naurahti estääkseen totaalisen murtumisen. Olin todella huolissani tytöstä. Kauankohan häntä oli käytetty hyväksi tuolla perustelulla? Olihan hän ollut Hallavassa jo useamman viikon.
      ”Ei sun tarvii kestää sellasta”, lausuin itsestäänselvyyden, joka ei tietenkään helpottanut Sallan oloa tippaakaan. Tyttö pudisti päätään. Hänen suupielensä nykivät.
      ”Maanantaina mä kerron niille, ettei ne voi päättää miten sä aikaas käytät”, lupasin päättäväisenä ja hivuttauduin vielä tukevammin tytön kylkeen. Kyynelten pato petti ja hän sulki kasvonsa käsiinsä.
      ”Si-sit mä jään ihan y-yksin ja mulle nauretaan”, Salla änkytti itkuisena. Halasin tyttöä rohkeasti ja hyssyttelin kuin kauppakeskukseen eksynyttä pikkulasta.
      ”Et sä jää yksin…” lohdutin, ”Sä saat mahdollisuuden tutustuu oikeisiin ystäviin.”
      Salla nyyhkytti pienenä keränä käsivarsieni suojassa. Olin varma että kaikki kääntyisi hyvin. Nyt sain myös selville, miksi tyttö oli käyttäytynyt niin kylmästi tallilla. Ihmissuhdeongelmat heijastuivat aina kaikkialle.

      Saatoimme Vernerin kanssa Sallan kotimatkalle. Lumiset tiet olivat miljoonien askelten kuvioimat ja valo puski pilvien takaa. Olin varma, että Salla oli mukava persoona, mutta vasta, kun hänen muurinsa oli murrettu. Talutin jopon kämpille asti ja rojahdin sängylle heti, kun se oli riittävän lähellä.
      Lumihiutaleet satoivat höyhensaarille.

    • #471
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Maikin miljöö mietteet
      sunnuntai 8. jouluuta 2013
      kirjoittanut: Maikki

      Outoa kuvitella että maailma pyörisi. Pääni pyöri, oli pahaa olla. Oli mukava aina karata Astan luokse. Aina pitäis kydä sossu keskusteluita, mie en jaksa. En mie ole tarpeeksi vanha tekemään kaikkea paperihommia ja rampata vähän väliä sossussa.

      Perheeni oli mahtava mutta silti vihasin sitä, Mari oli täydellinen. Mari oli kotona vanhempieni kanssa, teki hommia ja harrasti halpaa harrastusta. Mie olin vain poissa oleva sulkeutunut, harrastaessaan itsemurha lajia. Että mie vihaan tätä. Mie vihaan ystäviä koulussa, mie vihaan perhettäni, huonettani ihan kaikkea. Onneksi miun ei tarvi kertoa mitään, voin pitää kaiken sisälläni, edes sossun tädit ei saa miun suuta auki.

      Tallissa oli elämäni, ystäväni ja harrastukseni. Voin esittää vahvaa, mutta kyllä joku pian huomaa että sorrun, ainakin Valma. Ehkä vain lähden kävelemään tallille, vanhempien huutojen välistä kuinka en ole kotona tarpeeksi….

      -Ei mun pidä olla täydellinen ja saada kymppejä kokeesta, mutisin itsekseni. Kokoajan hoputetaan lue kokeeseen, vaikka koe on kahden viikon päästä, ja sitten kun sanoo että en ees lukenu paljoa ja sain kasi puolen niin pitäis saada vähintään ysi ja siitä kauhea sota. Harrastukset häviää kuulemma ekana.
      -Joo mä voinki jo nyt lopettaa kitaran soiton, tein tiukan katseen minun isääni ketä lähtee hakemaan juuri kitaraani, joltain myyjältäni. Enhän edes ehtinyt alittaman sitä, isä minua sinne vaan hoputti.
      – Nii viedään lapselta kaikki harrastukset niin hän varmaan lukee kokeeseen hyvin, istuu kotona ja varmaan touhuaisi vanhempiensa kanssa jotain, pysyis varmaan erossa kaikesta pahasta, Maikki tuhahti ja alkoi melkein itkemään, ja ryntäsi ulos vajaan jossa hänellä oli pieni talli vanuaivoilleen.

      Ei kukaan ymmärrä, ei kukaan. Likka nojautui seinää vasten ja valui siitä maahan istumaan. Kankaiset hepan päät ja tikut tujottelivat silmineeni minua. Ajattelin karata mamman luokse hän varmasti ymmärtäisi mutta turhaa. Kyyneleet valuivat silmiini kylmä hiipi sisääni. En mä ole Mari mä tiedän jo mihin tähtään tiedän mitä numeroa pitää kohottaa mutta tuo oli liikaa. Vaivauduin ahdinkoon.

      Pihalla minulla oli keppi haarojen välissä, ja karvainen vanuaivo hallitavana, issika tatu. Menin maastoon selvittämään ajatuksiani mikä ei harmikseni auttanut, minun pitäisi kuitenkin mennä jossain välissä sisälle, mutta kun en halua. Astuin sisälle menin omaan huoneeseeni menin peiton alle nukahdin…

    • #472
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      torstai 12. joulukuuta 2013
      kirjoittanut: Salla

      Astuin sisälle valoisaan tallitupaan. Paikka oli tyhjä, ja ainoat elävät sielut siellä kuuluivat minulle, ja toiselle tallikissalle, Hiisulle. Kaunis naaraskissa makoili tyynyn päällä vailla huolen häivää. Sillä hetkellä tunsin pientä kateutta sitä suloista karvanyyttiä kohtaan.
      Naurahdin ajatuksilleni ja istuin kissan viereen. Se nosti kuonoaan, ja maukaisi. ”Rauhassa tyttö, en mä sun paikkaasi vie” suputin oranssille kasalle, ja silitin sen pehmeää turkkia rauhoittavasti. Kissa painoi päänsä takaisin tyynyyn, ja minä uppouduin omiin ajatuksiini.
      Havahduin ehkäpä viiden minuutin päästä siihen, että tallituvan ovi kävi. Sisään asteli kylmän rauhallinen, ehkäpä seitsemän tai kahdeksantoistavuotias nuori poika. Tuon komeita piirteitä kehystivät upeat vaaleat hiukset, ja jäänsiniset silmät. Sydämmeni taisi jättää muutaman lyönnin välistä kohdatessani hänen katseensa ensimmäisen kerran. Poika katsoi minua, ja hymyili, taisi sanoa ”Hei”. Hymyilin tuolle pienesti, ja vastasin: ”Moi! Ootko uusi täällä?”

      Illalla lähtiessäni tallilta, yritin saada jonkinlaista käsitystä tapahtumista. Tunsin pientä lämpöä, vaikka ulkoilma oli kylmä kuin jää. En tuntenut kunnolla koko poikaa – Jasperia, mutta minusta tuntui että haluaisin todellakin tutustua häneen paremmin..

    • #473
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kummallisuuksia tallituvassa
      perjantai 20. joulukuuta 2013
      kirjoittanut: Emppu

      Astuin tallituvan ovesta sisään mielessäni mukillinen lämmintä kaakaota. Hiljaa vihellellen aloin kaivella kaappeja.
      – Mitä ihmettä? ähkäisin, kun mukeja ei löytynytkään mistään.
      Kurkistin joka paikkaan. Pöydän alle, jääkaappiin, mikroon, sohvan alle… Mutta mukeja ei ollut missään. Löysin kylläkin etsiessäni kaikenlaista muuta sälää, mutta mukeja ei vain näkynyt.
      – Mitäs sä täällä touhuat? Maikki asteli tallitupaan.
      – Mä etin mukeja. Tahon kaakaota, ilmoitin ja heittäydyin masentuneena sohvalle.
      – Eiks ne sit oo kaapissa? Maikki ihmetteli ja alkoi räplätä kaappinsa lukkoa.
      – Ei ole, huokaisin.
      – Ootko varm… Ooh!
      Käännähdin katsomaan Maikkia, joka oli juuri saanut kaappinsa oven auki. Kurkkasin tytön olan yli ja hämmästyin.
      – Maikki, noihan on… Ootko sä varas?! kirkaisin.
      Kaikki tallituvan mukit oli survottu Maikin kaappiin. Niitä oli ratsastuskenkien sisällä, vaatteiden alla ja päällä. Haukoin henkeäni kerta kaikkiaan mykistyneenä.
      – Mitäs te täällä? kysyi samassa ääni.
      Käännähdimme kummatkin ympäri. Maikki oli kasvoiltaan punainen ja puristi käsiään nyrkkiin. Topias seisoi oven edessä ja katseli meitä kummastuneena. Tajusin näyttäväni ihan ääliöltä seisoessani siinä henkeä haukkoen.
      – Arvaa mitä Maikin kaapissa on? henkäisin sitten.
      – No, mitäs siellä sitten pitäis olla? poika kysyi ja kurtisti kulmiaan.
      – Mä en oo tehny mitään! Maikki kiljaisi samassa.
      Vilkaisin Maikkiin ja siirryin sitten sivummalle. Topias kurkkasi nopeasti kaappiin.
      – Oho, hän sanoi selvästi hämmästyneenä.
      Ovi kävi uudelleen ja tällä kertaa tallitupaan asteli Valma.
      – Mitäs nyt? hän ihmetteli ja katseli meitä hiukan kysyvästi.
      Topias osoitti Maikin kaappia. Valma kurkisti sinne mietteliäästi ja vilkaisi sitten meitä kysyvästi.
      – Selittäisikö joku? hän pyysi sitten.
      – Se en ollu mä! Mä en oo mikään varas! Maikki huusi vihaisena.
      – Ei sinua kukaan ole syyttänytkään, sanoin.
      – Mutta miks noi mukit on sun kaapissas? Topias kysyi.
      – Mitkä mukit? kysyi poika, joka oli juuri astunut ovesta sisälle.
      – Mikki, tuu kattomaan, Valma henkäisi ja poika tuli tottelevaisesti hänen luokseen.
      Seisoimme siinä pitkään ihmettelemässä kaappia. Maikki mumisi aina välillä jotain syyttömyydestään, mutta ainakaan minä en kuunnellut. Ei Maikki mitään varastaisi, vakuuttelin itselleni. Mutta jos se ei ollut Maikki, niin kukas? Minua pelotti.

      Siinä vaiheessa, kun Aleksi saapui tallitupaan, minä luikahdin ovesta ulos. En tiennyt mitä ajatella, paitsi tietysti, että tallilla tapahtui outoja. No, pitäisi kysyä vaikkapa Maikilta, mitä Aleksi oli sanonut. Olin kuitenkin päättänyt ottaa muutaman valokuvan Mincasta, joten suuntasin pihattoa kohti ja annoin kaiken oudon unohtua.

    • #474
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kummallisuuksia tallituvassa pt.2
      perjantai 20. joulukuuta 2013
      kirjoittanut: Aleksi

      Saavuin tallitupaan kuullessani sieltä outoa hälyä. Ovenraossa minua vastaan tuli Emppu, joka oli juuri lähdössä. Muut seisoskelivat kummissaan Maikin kaapin edessä pällistellen jotakin.
      ”Aleksi, tuu kattoon. Tää on nyt ihan outoo..” sanoi Topias mietteliäällä äänellä ja astui syrjään Maikin kaapin edestä. Silloin näin sen. Kaappi oli pullollaan tallin mukeja. Niitä oli sullottu joka paikkaan.
      ”Emmie oo niitä tuonne laittanu! Joku muu on käyny miu kaapilla!” tiuskaisi Maikki tuohtuneena.
      ”Mistä ne sitten on sinne ilmestyny. Ei kaappeihin oo muita avaimia ku teidän omat ja sitten miun yleisavain”, ihmettelin kummastuneena. ”Ehkä miun on parempi kattoo, että se yleisavain on varmasti tallessa.”
      ”Hyvä idea, Aleksi. Me laitetaan sillä aikaa nää mukit takaisin paikoilleen”, Valma tarjoutui.

      Menin Halin kaapille, jonka ylähyllylle olin muistaakseni avaimen jättänyt. Avatessani kaapin oven sieltä simkosi syliini mustavalkoinen karvapallo kamalasti valittaen.
      ”Niisku! Mitä hittoa??” pääsi suustani. Kuinka kissa oli päässyt Halin lukittuun kaappiin ja kuinka kauan se oli siellä ollut?
      ”Oliks Niisku Halin kaapissa?” henkäisi Valma ja peittä suunsa kämmenellään.
      ”Kissa kaapissa?! Kuka laittaa kissan kaappiin?!” myös Topias oli täysin hämmennyksen vallassa.
      ”Varmaan sama, joka laitto nää mukit miun kaappiin!” huusi Maikki.
      ”Jotain outoa täällä tallissa nyt kyllä tapahtuu”, mutisin rauhoitellessani sähisevää kissaa. ”Tänään aamupäivällä joku oli päästänyt Killen tarhastaan ja se oli tietysti villiinnyttänyt muutkin hevoset. Kille ei olisi mitenkään pystynyt hyppäämään aidan yli ja olin varmasti sulkenut portin sen perässä!” kerroin tallilaisille. ”Joku pilailee meidän kustannuksellamme…”

    • #475
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Tonttuli sai tahtonsa läpi
      20. joulukuuta 2013
      kirjoittanut: Mikki

      Talli tuoksui hassulta, hämmennykseltä. Tallituvassa oli käynyt joku tihutyöläinen, piilottanut kaikki mukit Maikin kaappiin, ja lukinnut kissan Halin kaappiin. Olin varma, että se sama riiviö oli myös sotkenut naamani hammastahnalla ja ottanut minusta ja Inkasta kuvia muutama päivä sitten. Olin kironnut tämän tihulaisen maasta helvettiin ja uhkaillut listiväni sen, jos saisin sen kiinni, mutta näköjään uhkailu ei ollut kannattanut. Luulin jo päässeeni pois sotkuista, kunnes nimetön uhkauskirje saapui kaapilleni.
      Minun piti tehdä jotakin kertakaikkisen epämääräistä, jotta hän armahtaisi minut julkiselta nöyryytykseltä, enkä tiennyt kumpi oli parempi vaihtoehto, itsensä nolaaminen vai nöyryytetyksi tuleminen. Sydämeni tykytti tietämättömyyttä, jotakin yliluonnollista oli meneillään.
      Nojasin tallituvan seinään ja suljin silmäni, jotta pystyisin keskittymään hengitykseeni. Silloin Valma laittoi minulle viestiä: ”Mua pelottaa. Joku uhkaa nöyryyttää mua, jos en tee niinku se käskee, se oli laittanu mulle kirjeen! D:”
      Tiesin heti, että tekijä oli sama. Olikohan uhrejakin enemmän? En tiennyt, olisiko pitänyt kertoa Aleksille tai poliisillekin kenties, mutta koska uhkaus oli lähinnä naurettava ja hupaisa, en pystynyt kuin hymähtämään huvittuneesti. Voi Valma raukkaa.
      Naputtelin tälle vastaukseksi: ”Vähän joulumieltä Valmaseni, musta tuntuu että sillä on vaan tylsää, ja se nauttii muiden nöyryyttämisestä (; Se uhkasi muakin, joten jos haluut nähä jotain hauskaa, niin tuu tallille ;D”
      Kaappiini oli tungettu kirjeen alle retrot persikanväriset verkkarit, housut ja takki, joiden koko oli naisten Small. Minua ei pahemmin haitannut nolata itseni, se oli lähinnä mahdollisuus pitää hauskaa ja kasvaa henkisesti. Sveitsiläiset ystäväni olivat lähinnä hulluuden perikuvia, joten tämä ei ollut niin uutta ja ihmeellistä, kuin olisi voinut olla. Tallilla oli paljon porukkaa, vaikka olikin hevosten vapaapäivä. Tein kuitenkin työtä käskettyä, ja puin tiukat verryttelyhousut jalkaani ja verkkatakin ylleni. Puku oli ahdistavan kireä ja hihat ja lahkeet jäivät huomattavan alimittaisiksi. Käärin hihat ja lahkeet niin, että näky oli jokseenkin siedettävä, mutten voinut pidätellä nauruani. Rätkätin täyttä kurkkua tyhjässä tallituvassa, niin että kyyneleet karkasivat silmäkulmistani ja vatsaan sattui. Pörrötin jo valmiiksi sotkuisia hiuksiani ja hyppäsin käsieni varassa lattialle vatsalleni.

      Nyt lähtee! Ryömin persikanvärisessä asussa ulos tallituvasta, lapaset kädessäni ja villasukat jaloissani. Lumi takertui vaatteisiini, kunnes sain avattua tallin oven ja ryömin käsivoimillani sisään. Katsoin häpeällisellä ilmeellä tallissa ihmettelevää porukkaa, mutten pystynyt olemaan nauramatta, kun naurun tirskahdukset putoilivat heidän suustaan. En tarkasti ajatellut, keitä tallissa oli, mutta laskin katseeni takaisin heinäpölyn kuorruttamaan lattiaan ja lähdin matelemaan tallin käytävää pitkin muiden jalkojen juuressa. Kuulin Pinkin hörähtävän lyhyesti, ja jotenkin aistin äänestä kysyvän vivahteen. Pinkkikin tiesi, että nyt ei ollut Mikillä kaikki kohdallaan.
      Verryttelytakki kiristi lähinnä hauisten kohdalta, kun ponnistelin eteenpäin käsivoimillani. Liikkuminen oli vaikeaa samaan aikaan kuin nauroin.

      ”Mitä hemmettiä sie teet?!” Aleksin ääni läiskähti selälleni oven avautuessa. Sitä seurasi hämmentynyt nauru, joka kohahdutti muun yleisön uudelleen. Nostin uupuneena pääni miestä kohti, kasvoillani oli apua anova ilme.
      ”Mut on pakotettu tähän!” rääkäisin teatraalisen säälittävästi ja ryömin ripeästi miehen ohi. Kun tuntsaripuoli oli loppumassa ja tallinpääty tuli vastaan, pystyin hengähtämään naurultani. Möngersin ulos ja kierin tallinpihan läpi ikuisuudelta tuntuvan matkan takaisin tallitupaan. Sillä nousin takaisin ylös, pudistelin lumia vaatteistani ja riisuin ne muista välittämättä mahdollisimman nopeasti pois päältäni.

      Puin punaisen OnePiecen päälleni ja kun katsoin lattialla olevia verkkareita, ne olivat kadonneet. Lattialla oli vain lunta ja tumma kohta, mutta vaatteita ei näkynyt missään. Katsoin hämmentyneenä Emppua ja muita, jotka olivat ennättäneet tallitupaan.
      ”Kuka ne otti?” kysyin lähes vihaisesti. Tytöt näyttivät säikähtäneen tuhahdustani, ja pudistelivat päitään hämmentyneinä. Hymähdin ihmeissäni, mutta virnistin sitten tajutessani säikäyttäneeni tytöt.
      ”Tää paikka on kun joku piparminttuinen kummitustalo”, naurahdin enempää ajattelematta sanojani ja pörrötin Empun hiuksia ikään kuin todistaakseni, että tarkoitukseni ei ollut pelästyttää ketään. Tein kaakaota ja jäin todellisuutta tajuamatta kelaamaan päivän omituisia tapahtumia.

    • #476
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      perjantai 20. joulukuuta 2013
      kirjoittanut: Salla

      Nyt se oli sitten vihdoin suoritettu. Joulutodistus oli saatu, ja pian alkaisivat ne odotetut joulupyhät, joiden aikana voisin vain istua alas hörppimään kuumaa minttukaakaota, höystettynä kermavaahdolla, ja lukea uusimpia hevosalan kirjoja ja lehtiä.
      Syvä haukotus pääsi suustani, kun raahasin itseni kaapilleni. Hymyilin pienesti nähdessäni Snezanan villin tulisen katseen suurimmassa kuvassa, jonka olin kiinnittänyt kunniapaikalle aivan keskelle kaapin ovea. Sitten silmiini osui jotain punaista. Terästin katsettani, ja kosketin punaista paperia ihmetellen. En minä mitään punaisia lappuja ollut kaapinoveen teipannut. Repäisin lapun irti, ja aloin rypistää sitä, aikomuksena heittää se suoraa päätä paperinkeräykseen. Muutama kirjain, jotka havaitsin lapun toisella puolella, muuttivat kuitenkin suunnitelmani.
      Luin sanat, ja lehahdin tulipunaiseksi. Kuinka kukaan kehtasi kiristää minua! Manasin mielessäni sen alhaisen otuksen joka tälläistä julkesi tehdä, alimpaan helvetin osastoon jonka vain saatoin tähän hätään keksiä. Avasin kaapin tuohtuneena, eivätkä edes kuvat Moorland’s Totilaksesta, Snezanasta, tai Miltonista saaneet minua hymyilemään. Nappasin ratsastuskypäräni nopeasti, ja heitin kassin kaappiin. Sitten painelin suoraa päätä talliin. Vielä minä selvittäisin kuka minua kiristi!
      Vaikka tiesin ettei kiristäjä voisi toteuttaa uhkaustaan (sillä millä hän minut saisi nöyryytettyä?) olin silti hyvin huolissani, mihin suuntaan tapahtumat Hallavassa etenivät.

    • #477
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Chasing cars
      22. joulukuuta 2013
      kirjoittanut: Mikki

      Olin jo monena yönä valvonut turhan pitkään, ja tällä kertaa päädyin ulos kävelemään viileään pakkasyöhön. Kirpeä ilma huuteli kasvoilleni lauseita, joita en jaksanut ymmärtää. Kuului kaukaisuuksiin ulottuva kolahdus, joka sai minut hätkähtämään. Katulamput sammuivat yksitellen ja pian maiseman täytti pilkkopimeä verho, joka väistyi kuitenkin hiljaa ja antoi tähtien ja kuun heijastua lumen kautta silmiini. Muutamissa pihoissa puihin oli ripustettu jouluvalonauhaa, jotka valaisivat tietä tähtien avuksi. Unettomat jalkani veivät minua kuiskivaa lumipeitettä pitkin Hallavaan, jonka räystäänreunaa valaisi lämminsävyinen tähtinauha. Väsyneet silmäni kiersivät pihaa, kunnes pysähdyin tallin oven eteen ja asetin käteni sen kahvalle. Tiesin, ettei se ollut auki. Tallin ovi oli kylmä ja karhea, ja se sai minut uskomaan, etten pääsisi sisään, niinpä laskin käteni ja hivuttauduin istumaan ovea vasten nojaten.

      Viime päivinä Pinkkiä oli käynyt katsomassa kaksi tyttöä, jotka olivat halukkaita hoitamaan silmäterääni. Tiesin, että se olisi rapsutuksia rakastavalle hevoselleni vain hyväksi, mutta en oikein tiennyt kumman heistä valitsisin. Olin kysynyt Valman mielipidettä, mutta sen olinkin jo osannut arvella. Hän ei pahemmin välittänyt kummastakaan, olivathan he kauniita nuoria ja lahjakkaita tyttöjä molemmat. Olin kuitenkin vakuuttanut, ettei muut tytöt minua juuri kiinnostaneet sillä tavalla, ja toivonmukaan Valma saisi pidettyään epäilyksensä kurissa, eikä säikyttäisi uutta hoitajaa heti tiehensä. Hoin mielessäni kirjaimia sekalaisessa järjestyksessä, niin kauan, kunnes jouduin vetämään taas henkeä. Tarpeeksi monta kertaa kirjainmatran lausuttuani otin puhelimeni esiin ja etsin käsiini Becan numeron. Se työntyi universumin painovoimalla mieleeni ensimmäisenä, ilman suurempaa päätöstä, ja vakuutin itselleni, että se oli oikea päätös.
      Puhelimen valo poltti silmiäni ja rypistin kulmani vähentääkseni sen aiheuttamaa kipua. Suljin silmäni, hymyilin ja näppäilin kosketusmuistini varjolla viestin, jossa oli tarkoitus lukea ”Tervetuloa tiimiin Pekka, you are one of us now (;”. Pudotin puhelimen syliini ja mietin, miksei minulla ollut kylmä. Siirsin takkini huppua paremmin silmilleni ja otin paremman asennon, polvet vasten kehoani. Kello oli muistaakseni puoli kolme yöllä, mutten saanut unta. Hyräilin hetken Chasing Cars -kappaletta, kunnes käperryin pieneksi möykyksi odottamaan aamua.

    • #478
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      torstai 26. joulukuuta 2013
      kirjoittanut: Valma

      Tarvoin lumikinosten läpi tallille tähtikirkkaan taivaan alla. Koko naamani oli jäässä. Lunta oli satanut monena yönä, niin saoi nytkin, ja se kasautui kinoksiksi teiden varsiin ja ojiin. Tallitietä ja tallin pihaa ei tietenkään ollut aurattu. Päädyin tavanomaisesti luistelemaan napajäätiköllä ilman luistimia. Yritin väistellä liukkaimpia piilojäitä, ja päädyin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi tuvan ovesta. Lopulta päätin kävellä suoraan surman suuhun – lumen peittämälle jäälle. Liukastuin tietysti heti. Kaaduin istualleni lumeen.
      Lumi pehmensi alastuloani sopivasti. Kellahdin selälleni ja tein lumienkelin keskelle pihaa. Katsoin taivaalle silmät sirrissä. En tunnistanut tähtikuvioita, edes Otavaa en löytänyt.
      Oli joulupäivä. Aamulla olimme käyneet isolla porukalla joulumaastossa, sitten olimme syöneet joulupuurot tuvassa. Aamupäivä koko sakin kanssa oli ollut rattoisa.
      Kuulin takaani askelia. Lopetin lumienkelin tekemisen ja vääntäydyin katsomaan. Mikkihän se siellä. Sydämeni sykähti, vaikka olin nähnyt hänet viimeksi aamulla.

      – Moi! sanoin. Nousin istumaan.
      – Heippa! Mikki sanoi tullessaan lähemmäs. – Mä jo pelkäsin, että sä olit sammunut hankeen, hän virnuili.
      – Joo, mä kännäsinkin eilen illalla joulun kunniaks. Nyt on krapula, sanoin totisena. Me molemmat nauroimme. Mikki ojensi kätensä ja auttoi minut seisomaan. Astuin varovasti pois lumienkelistä. Minä ja Mikki katsoimme sitä hetken käsi kädessä. Sitten Mikki yhtäkkiä kaatui lumeen ja alkoi vimmatusti huitoa omaa enkeliään minun enkelini viereen. Kikatin iloisesti.
      – Mä oon krapulassa, mutta sä oot kestohumalassa, vitsailin.
      – Oui, Mikki sanoi reippaasti ja hyppäsi ylös.

      Unohduin taas katselemaan taivasta. Puhalsin suustani höyryä ja yritin jälleen tavoittaa Oravan. Mikki osoitti sen minulle.
      – Se on niinku kauha. Ja kun kattoo tosta kauhan varresta tonnepäin, tulee Pohjantähti.
      Löysin Otavan, mutta Pohjantähdestä en ollut varma.
      – Ääh, se on vaan yksi tähti muiden joukossa, sanoin lopulta. Mikki hymyili minulle lämpimästi.
      – Niin se on. Jokainen tähti on valtava valopallo, erityinen ja mahtava. Täältä katsottuna ne on vaan pieniä pisteitä, kaikki samanlaisia, ei mitenkään erityisiä.
      Ajattelin välimatkaa, joka oli Maan ja tähtien välissä. Jo sen ajatteleminen huimasi. Sitten ajattelin jokaista tähteä yksitellen. Kun tarkemmin ajattelin, jokainen niistä oli mahtava ja kirkas. Jokainen oli erilainen, mutta silti upea.
      – Mun mielestä ihmiset on kuin tähtiä, Mikki sanoi sitten. – Me ollaan vaan pieniä palasia maailmankaikkeudessa. Mutta silti yhtä kauniita ja kirkkaita.
      En ollut kovin henkevä heppu, mutta nyt tajusin jotakin Mikin sanoista. Osoitin yhtä tähteä.

      – Mä olen toi, sanoin. Se ei ollut kovin kirkas tähti, vaan muita himmeämpi. Mikkikin osoitti taivaalle.
      – Ja mä olen toi, hän sanoi. En voinut olla varma, mitä tähteä hän osoitti, mutta se saattoi olla kirkas tähti minun tähteni vieressä. Mikki tuli seisomaan viereeni ja laski käsivartensa olkapäälleni. En epäröinyt hetkeäkään, vaan kiedoin omani hänen ympärilleen. Sanoja ei tarvittu.
      Sillä hetkellä sain kokea sen, millaista on palella ulkopuolelta, mutta olla lämmin sydämessä.

    • #479
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Torstain tunteiden purkua
      perjantai 27. joulukuuta 2013
      kirjoittanut: Maikki

      En tiedä mitä sanoa, mie tykkään hänestä mutta sehän muuttaisi kaiken. Vanhemmat olivat taas riidelleet, voisivat lopettaa. Mie ja Marihan siitä eniten kärsitään! Äiti oli kääntynyt harrastukseni puoleen, kun kerroin kaikesta! Olimme käyneet joulualeista ostamassa miulle valkoiset kisahousut, ja käytetyn kisatakin. Käytin myös vähän omaa rahaani ja ostin Astalle jotain pientä. Isä väitti äitin olevan ihan pimahtanut. Ei auta vaikka äii väitää etä minua pitäisi tukea, isä vain valitteli että miksi kalleimmalla tavalla.

      En tiedä mihi purkaisin oloani, Asta oli hyvä mutta en saisi siltä vastatukea. Haluaisin puhua jollekulle mutta kenelle, häelle josta tykkään, niinhän se onnistuisi mutta kun. Tuntuu aivan älyttömän tyhmält, olen vasta yksitoista mutta silti jo tiedän elämänirakkauden Astan lisäksi. Mutta en ole varma häen näkemyksestään. Ehkä auttaisi vain jos jatkettaisiin ystävyyttä niinkuin ennen? Who no? Likaa pohdittavaa likan päähän. Miksen voi elää niinkuin elokuvissa ja kertoa vanhemmille kaikki huoleni ja olla oikeassa protessissani? Miksen voi asua täydellisessä perheessä?

      Ahdistaa, silmät sumenevat, jalat pettävät, kaadun maahan ahdinkoon. Masennus valtaa kehoni, mietin elämäni asioita. Kuinka kurja elämäni olikaan muaalla kuin tallissa. Se mies josta en edes puhu, vanhemmat koulu, kaikki kaikki! Alan huutamaan, itkemään. En kestä tätä painetta vanhempiemme ympärillä. Raivaan käsilläni scheleichit hyllyltä alas lattialle, ponilta katkesi jalka. Yli sadan elukan tiputtua maahan tajuan tilanteen, rojahdan sängylle, kyyryyn, itken vapisen. Äiti ryntää huoneeseen isäni kanssa, he näkivät koko tilanteen. Äiti painaa kokovartalonsa halaukseen, ja hyväilee selkääni kädellä ja toistaa ”Ei mitään hätää Maikki, äiti ja isä on tässä”. Itken voimakkaasti kauan, en suostu tuleman kyyrystä irti, isä meni keittämään teetä ja juttelemaan Marin kanssa.

      En kestä tätä ahdinkoa mikä sisälläni on, en vastaa äidin miljonaanteekaan kysymyksseen. Loppu olikin selvä vastaus ” jätä mut rauhaan!”. Tuntui ilkeältä sanoa se äidilleen julmasti, hän kai oli myös hysteeriassa minun takiani. Kääriydyn peiton alle, ehkä huomenna ei ahdista, nukahdan.

    • #480
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Menneisyyden kaivelua
      maanantai 10. maaliskuuta 2014
      kirjoittanut: Elsu

      Kotona olen alkanut purkaa muuttolaatikoita, taas kerran. Lasken sen jo ihan perusjutuksi, ei siinä ole mielestäni mitään uutta tai outoa. Mufu nukkuu sängylläni, mutta Minttu makaa vieressäni ja yrittää auttaa minua purkamaan laatikoita. Vetäisen yhden Ikea-muuttolaatikon eteeni ja alan purkaa sitä. Vaatteita vien vaatekaappiini ja Minttu on vetäissyt jo omatoimisesti vanhan tennispallon ja nyt järsii sitä innoissaan. Naurahdan koiralle ja otan pölyttyneen valokuva-albumin laatikon pohjalta. Pyyhkäisen pölyt pois albumin päältä ja katson sitä hieman ihmetellen. En muista tälläistä.

      Jatkan albumin tutkiskelua. Siinä on kuvia äidistäni, isästäni ja minusta ihan pienenä vauvana. Katson kuvia kostunein silmin, sillä minulla äitiä ikävä. Eivätkä isän tyttöystävät välittäneet yhtään minusta tai mitä isän elämässä oikeasti menee. Äitini kuoli junaonnettomuudessa, kun olin viisi enkä ole vieläkään oikein hyväksynyt sitä. Minttu laskee päänsä syliini ja nuolaisee naamaani. Rapsutan koirani turkkia ja suukotan koiraa silmien väliin. Jatkan albumin selausta ja huomaan pari kuvaa, joihin äidin paikalle on liimattu isän ensimmäinen tyttöystävä, mustasukkainen Iina, johon isä tutustui minun ollessa kahdeksan. Ennen sitä isä ei ollut tapaillut ketään. Yritän varovasti irrottaa Iinan kuvia valokuvista, mutten uskalla sillä kuvat sanovat valittavaa ääntä, joten jätän kuvat pettyneenä paikoilleen. Isän ja Iinan juttu ei jatkunut pitkään, sillä isäkin taisi huomata, ettei Iina välittänyt pätkääkään minusta, esitti vain. Nainen olisi mielummin halunnut, että myös minä olisin ollut samassa junassa äitini kanssa.

      Seuraavaksi albumiin on laitettu yhteisiä kuvia minusta, isästä ja Mirandasta, ranskalaisperäisestä naikkosesta, jonka isä tapasi aika pian Iinan jälkeen. Hänen kanssaan isä olikin kauemmin ja asuimme jopa nelistään, sillä Mirandalla on ikäiseni poika. Carlo kyllä mietti minua enemmän, kuin siskopuolena, sillä ahdisteli välillä minua. Ei siinä mitään, komea italiaispoika, mutta tietää itsekkin olevansa komea. Kun olin 13, Mirandalla ja isällä tuli riitaa, ja isällä oli toinen, Tarja. Muutimme sinne suoraan, ja asuimme siellä, vuoden. Sen jälkeen isä oli taas löytänyt jo uuden, jonka nimeä en muista, jonka kanssa asuimme vain puoli vuotta , mutta nyt olemme muuttaneet Pronssijokeen. Juuri näin keväällä, kun minun pitäisi tehdä yhteishaku, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa jne. jne. Minttu pitää päätään yhä sylissäni, mutta siirtyy, kun suljen kuva-albumin ja laitan sen kirjahyllylle. Vilkaisen laatikkoon, varmistaakseni onko siellä vielä tavaraa. Taittelen tottunein ottein laatikon ja sujautan sen sängyn alle, missä on muutenkin kaikki tyhjät Ikea-muuttolaatikot. Kaikki laatikot on nyt purettu ja lähden kävelemään alakertaan. Minttu ja Mufu seuraavat minua hirveällä kiirrellä.

      Päästän koirat takapihalle ja menen itsekkin takapihalle hypyttämään pieniä esteitä kaksikkoa. Mufu jopa innostuu jahtaamaan leikkisästä Minttua, ja koirat temmeltävät täysillä ympäri pihaa. Nauran, kun kaksikko juoksee ympäriinsä. Kuulen auton äänen kaartavan pihaan ja koirat ampaisevat pian sisälle istumaan pääoven eteen, hännät heiluen. Naurahdan kaksikolle taas, isä tulee kotiin.

      ”Miten on mennyt?”, isä kysyy, samalla kun tyhjennän hänen kanssaan kauppakasseja.
      ”Ihan perus, purin kaikki laatikot ja kohta lähen tallille. Frozzen naruriimu unohtu”, sanahdan ihan ohimennen. Isä valittaa, ettei sen takia kyllä lähdetä Helenan luokse. Pyörittelen silmiäni ja selitän, että voin ostaa ihan hyvin uuden. On perjantai ja en ollut koulussa tänään, vaan menisin maanantaina ensimmäistä kertaa uuteen kouluun. Menen laittamaan tallivaatteet päälleni ja lähden kohti Hallavaa kävellen. Mintun ja Mufun jätän kotiin, riekkumaan takapihalle ja isän riesaksi.

    • #481
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Helvetin portti ja kukkulan kuningas
      torsati 31. heinäkuuta 2014
      kirjoittanut: Seera

      Kolme urheilukassillista ja kaksi muovipussillista vaatteita, muovipussillinen kenkiä ja matkalaukullinen muita tavaroita, sekä skeittilauta, nyrkkeilysäkki ja punainen akustinen kitara pinsseillä ja painokuvilla päällystetyssä kitaralaukussaan odottivat nyt levottomassa kasassa pienen makuuhuoneen keskellä. ’Keskellä’ tarkoitti, että huoneen reunoilla on enintään metrin välein kymmenen senttimetrin levyinen jalansija. Leväkuningatar vihreine hiuspötkylöineen tuijotti minua salmiakkikuvion muotoisesta lasiruudusta, jonka olin juuri saanut naulattua seinälle yölampun viereen, tarpeeksi alas, että jouduin jännittämään vatsalihakseni päästäkseni riittävään takakenoon nähdäkseni kuvitellun päälakeni. Virnistin kuvatukselle, heilautin leväpötkylät hartioideni taakse ja mietin sitten kuka oli pakottanut minut värjäämään takapiiskani limaisen ja haisevan väriseksi. Kun hyväksyttävää vastausta ei ponnahtanut mieleeni, mutristin suutani ja asetin toisen, tällä kertaa varrellisen ja tyttömäisesti koristellun peilin edellisen viereen.

      Seinään hakatut naulat riiputtivat pian monia erikokoisia peilejä, ehjiä ja särkyneitä, ja muutaman kerran järjestystä vaihdettuani asetin valkoisia höyheniä lepattavan valtavan unisiepparin ylimpään naulaan. Hymyilin nopeasti ja retkahdin sitten vaatekassien muhkuroimalle kapealle sängylleni tuijottamaan katossa koomailevaa hämähäkkiä. Talon muut asukkaat eivät olleet vielä saapuneet, joten olin käyttänyt etulyöntiasemani mittaamalla jokaisesta makuuhuoneesta etäisyyden jääkaapille, ja valinnut lähimpänä sijaitsevan huoneen ja teipannut mustalla ilmastointiteipillä lattiaan linjat huoneeni ovelta vessaan, sohvalle ja jääkaapille niin, että voin tarvittaessa zombeilla silmät sidottuna tai paperipussi päässä valtaistuimilleni tai pandoran lippaaseen, olettaen tietysti että tunnen paljain varpain teipin yököttävässä laminaattilattiassa.

      ”Ei sil oo välii et oon hullu…” hyräilin mystisen Juliuksen biisiä, jonka lyriikat sopivat lähes jokaiseen elämäntilanteeseen ja palauttavat ylikuumenneenkin päänupin paikoilleen. Kun tavaroiden purkaminen ei kuitenkaan enää huvittanut, tökin jeesusteipin voimalla soluasunnon yleistilojen kattoon häiritseviä ja ahdistavia julisteita epämääräisistä jumalhahmoista ja demoninperkeleistä, en ainoastaan peloteksellani tulevia kämppäkavereitani vaan myös tehdäkseni asunnosta oman asuntoni, omannäköiseni ja tarpeeksi pelottavan, ettei pikkusisaruksia voisi tuoda sisään juoksentelemaan ja puklailemaan sohvien uumeniin. Julisteprojektin jälkeen innostuin teippaamaan itselleni pyhitetyn hobitinkoloni oven mustalla ja punaisella jeesusteipillä, ensin mustalla uloimmat reunat, sen sisään punaiset, sitten mustat ja rituaalin loputtua oveni oli kuin helvetin portti. Virnistin tyytyväisenä ja kiipesin sitten ruuvaamaan huoneeni kattoon mofokoukkua, jonka oli loogisesti ajateltuna mahdotonta pettää kesken säkin mukilointisession. Nyrkkeilysäkki oli violetti, koska en halunnut mustaa antirasismin nimissä, ja siihen oli teipattu Justin Bieberin paraatihymypärstä. Olin joskus tehnyt listan henkilöistä, joita teki mieli pahoinpidellä ja tapanani oli vaihtaa kuvaa mieleni mukaan. Nyrkkeilysäkkini toinen päätähti on Päivi Räsänen ja Jim Carrey, vaikka Jimistä pidänkin monin puolin. Joillakin henkilöillä vain on naama joka sopii nyrkkeilysäkille, ymmärrätte varmaan.

      Juuri kun olin häviämäisilläni tuijotuskilpailussa Justin Bieberiä vastaan, kämpän ovi avautui hiljaa ja epäröiden. Ovenavausta muistuttava yllättävän pitkä vaalea henkilö hipsi varovasti sisään valtavan matkalaukun kanssa ja kääntyessään oven sulkemisen jälkeen takaisin hänen kehonsa pysähtyi, kun hän huomasi että asunnossa oli jo elämää. Vakoiltuani tulokasta hetken ovensaranoiden lomasta pyydystin tavarakasasta lempeällä katseella varustetun valkoisen maskin, jonka olin onnekkaasti voittanut itselleni jonkin vaihtoehtoisen nettikaupan arvonnasta. Maski oli lähes täydellinen kopio The Purge: Anarchy –elokuvan hahmon naamarista, tummennetut silmät ja otsaan nuhruisesti tussilla kirjoitettu ”GOD”, joten sen voittaminen oli välittömien juhlien arvoinen.

      Asetin maskin tottuneesti kasvoilleni ja tunsin kuinka mystisesti silmieni taakse piiloutuneet piirteet ja tuntemukset huokuivat jumalan kasvojen alta ja tunsin itseni samaksi mitä olin vielä kun ketään ei ollut talossa, omaksi itsekseni. Otin askeleen sivulle ja hymyilin tytön harhaileville kasvoille. Ja kuten varmaan jokainen osaa arvata, tytön katseen kohdatessa minut, leväpäänä, jumalan lempeys kasvoinani, tyttö kalpeni ja veti säikähdyksissään happea niin suuren annoksen, että hän pystyi olemaan hengittämättä niin usean sekunnin, että putosin laskuista. Suuret silmät pullottivat tytön päästä ja hänen kasvojensa kalpeus alkoi muuttua hämmentävän vaaleanpunaiseksi.

      Tiesin kyllä että minun olisi pitänyt tervehtiä, pyytää anteeksi, esittäytyä, tai edes kertoa että helvetin portin takana lymyävä huone on varattu, mutta tyttö näytti niin hämmentävältä, etten kyennyt kuin sulkea oven edessäni ja jäädä tuijottamaan kylmää ovenkahvaa.
      ”Leivon huomenna muffineja tai sydämenmuotoisia keksejä”, sanoin itselleni äänettömästi ja sillä tavoin tein sovinnon nykyhetken kanssa.

    • #482
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Tappaja-apina ja aamurallit
      lauantai 2. elokuuta 2014
      kirjoittanut: Seera

      Perjantai on pahin. Luojan kiitos on perjantai.

      Heräsin tuttuun tapaani myrkynvihreään karvaiseen tappaja-apina-herätyskelloon, joka alkoi viisi minuuttia ennen asetettua aikaa mölyämään ja murisemaan ja heiluttamaan kaikkia raajojaan zombitartunnan saaneen elkein. Tämän jälkeen se putosi lattialle ja jäi tärisemään maahan kuin epileptisen kohtauksen uhri ja jäi kuolemankorahduksien saattelemana pyörimään ympyrää hypähdellen välillä vatsalleen tai sitten taas selälleen, kunnes unenpöpperöinen leväpää, eli minä jaksoin hiljentää tämän otuksen naksauttamalla siltä niskat nurin. Julmaa, tiedän, mutta vuosien saatossa olen oppinut, että paras tapa aloittaa päivä on tappaa se, kuka sinut herätti. Vielä helpottaakseni oloanne voin kertoa, että apina ei ole tippaakaan säälittävän näköinen, vaan pelottava ja raivohullu.

      Seuraavaksi, edelleen murhanhimoinen katse silmilläni, nostin kasvoni ja katsoin ympärilleni hetkeen muistamatta missä olin. Vääristynyt naamani valahti peruslukemille huomatessani urheilukasseista ja muovipusseista tehdyn muurin, joka ylettyi melkein kattoon asti. Muuta en ollutkaan saanut edellisenä päivänä aikaiseksi, koska kaikki aikani kului säikytellen vuoron perään ilmestyviä tulevia ex-kämppäkavereitani. Tämä ei ollut ensimmäinen asunto, jossa asuin ilman vanhempiani, ja ex-kämppiksiä oli jo kertynyt ihan suhteellisen mukava yhteisö.
      Kurotin sängyn alta yhden energiajuoman ja litkin sen viimeistä pisaraa myöten yhdellä hengenvedolla. Odotin, että juoma teki taikansa ja kun aloin tuntea mukavaa kihelmöintiä varpaissani, nousin ylös sängystä, halasin JB-kasvoista nyrkkeilysäkkiäni, tein kymmenen miestenpunnerrusta, hyppäsin kylki edellä oveani päin niin että tärähdyksestä aiheutuva hetkellinen jomotus herätti minut lopullisesti. Aamurituaali oli suoritettu, ja sen jälkeen olin vapaa tekemään mitä mieleni teki.

      Asunnon jokainen sielu oli herännyt viimeistään herätystäräytykseen, joten sain irvistää huomenet jokaiselle kolmelle kauhistuneelle kuolevaiselle, jotka tuijottivat huoneidensa ovien raoissa silmät pyöreinä leväkuningatarta, joka virkeänä, mutta syntymäkoomaisena laahusti pelkissä pikkuhousuissa, pyyhe hartioilla suihkuun. Näin takaraivollani kuinka kolme kuolevaista tuijottivat vuoroin toisiaan ja vuoroin minua.
      Suihkukoppi oli samassa tilassa vessan kanssa. Pesin hampaat, kirjoitin hammastahnalla peiliin ”REDRUM”, kävin suihkussa ja järkytyin omasta peilikuvastani, joka muistutti, että tänään paikallisessa hevoskylässä alkoi heppaleiri. ”Heppaleiri” toi mieleen kasan hulvattomia ja vähemmän hulvattomia muistoja, ja koska olin luvannut itselleni tutustua paikalliseen hevoskansaan, näytin ufo-tervehdyksen peilikuvatukselleni ja juoksin pyyhe hampaiden välissä etsimään heppavaatteita vaatekassimuurista.

      Mitään ei löytynyt.

      Näytin Justin Bieberille kieltä ja puin hieman masentuneena päälleni violetit urheilushortsit ja yhden lempi t-paidoistani, kanariankeltaisen väärinpäinolevalla laaman naamalla varustetun paidan, jonka selkäpuolella luki ”I WILL EAT YOU”. Pakkasin kitarareppuun kitaran kaveriksi muutamia juttuja, tappaja-apinan, sekä paksun päiväkirjani, jonka kannessa luki ”Holy Bible”, ja nostin repun selkääni, otin skeittilaudan ja laitoin GOD-naamarin kasvoilleni ja katosin kuulokkeet korvillani helvetillistä musiikkia kuunnellen rappukäytävään.

      Uusi asfaltti, uudet kujeet, vampyyrihampaat ja punaiset piilolinssit takataskussa.

    • #483
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Sydänsuruja
      lauantai 25. lokakuuta 2014
      kirjoittanut: Valma

      Sinä iltana avasin Skypen jännittyneenä. Mikki oli online, tietenkin. Menin makaamaan mahallani sängylle ja laitoin koristetyynyn läppärin alle.
      Viivyttelin pitkään, ennen kuin klikkasin keskustelunaloitusnappia. Tänään Mikki oli saanut tietää, oliko hän päässyt tarkka-ampujakoulutukseen. Tiesin, että hän halusi kovasti päästä sinne… mutta toivoin salaa, ettei hän pääsisi, enkä tahtonut myöntää sitä edes itselleni, sillä se paljasti, että olin maailman itsekkäin ihminen. Sillä tiesin myös, että jos Mikki pääsisi, hän ei enää palaisi minun luokseni Suomeen. Tai jos palaisi, niin vasta monen vuoden päästä, ja silloinkin vain käymään. Se merkitsisi väistämättä suhteemme loppumista.
      Mikki putkahti näytölle siluettina, sillä hänen takanaan kirjoituspöydän lamppu loisti kirkkaasti. Hän siirtyi ilmeisesti istumaan pöydän ääreen niin, että lamppu valaisihänen kasvonsa. Näin jopa tietokoneruudulla, miten täydellisen ihana Mikki oli. Sydämeni sykähti, ja aloin pulputtaa kaikenlaista turhaa viivyttääkseni väistämätöntä.
      – Arvaa mitä? Me hoidettiin tänään iltatallia, ja Klikki karkasi Maikilta tallissa ja…

      – Valma, Mikki keskeytti. – Mä pääsin siihen koulutukseen.
      Sillä hetkellä maailmani tuntui luhistuvan. Ei ollut enää minua ja Mikkiä, olin vain minä, yksin, arkana kylmässä Suomessa, ja joku Mikki Sveitsissä puhumassa ranskaa ja elämässä täydellistä elämää, ehkä pian jo uuden tytön kanssa. Olin mykkä. Olin niin järkyttynyt, etten pystynyt edes itkemään. Ja hyvä niin. En halunnut, että Mikki tulisi surulliseksi minun takiani. Tajusin, että minun pitäisi iloita Mikin puolesta.
      – Mutta… Sehän on hienoa.
      Kuulostipa lattealta. Sydän jyskytti korvissani, mutta kuulin Mikin huokaisevan. Hän katseessaan oli surua.
      – Tietenkin se on. Mutta… Äh…
      Harvoin näki, että Mikillä ei ollut sanoja. Tavallaan olin hyvilläni – se kertoi, että tämä oli Miikillekin vaikeaa.

      – Mun tulee kamala ikävä sua, kuiskasin, enkä ollut varma, saiko hän selvän sanoistani. Ilmeisesti sai.
      – Niin munkin sua, hän sanoi hiljaa. Tunsin, miten silmieni takana pisteli uhkaavasti. Mikin ääni muuttui lempeäksi. – Valma, tää on ollut mielettömän upeaa aikaa, jota mä en varmasti unohda ikinä. Mutta elämä jatkuu. Ei tää ollut vielä tässä, sulla on vielä paljon edessä siellä Suomessa, ja mulla on paljon edessä täällä.
      Nyökkäsin, sillä pelkäsin, että alkaisin itkeä, jos yrittäisin sanoa jotakin. Kuumat kyynelet valuivat hitaasti poskilleni, en voinut estää niitä tulemasta. Mikki liikahti vähän, niin kuin olisi halunnut halata, mutta muisti sitten, että välissämme oli tuhansia kilometrejä erottamassa meidät toisistamme.

      – Kai se niin on, ettei mikään oo ikuista, sanoin lopulta tukkoisella äänellä.
      – Maailma muuttuu, me muututaan, välillä kahden ihmisen tiet lähtee eri suuntiin, ja sitten toisten taas yhdistyy, Mikki sanoi hiljaa. – Sulla on vielä kaikki edessä, Valma.
      Nyökkäsin. Vaikka olin tolkuttoman surullinen, Mikin kauniit sanat antoivat toivoa ja uskoa siihen että pääsisin yli surustani.
      – Valma, ole jo hiljaa, me yritetään nukkua, kuulin äidin huikkaavan huonettani vastapäätä olevan oven takaa.
      – Joojoo, huusin takaisin. Sitten huokaisin vavahdellen. – Mun pitää kohta mennä.

      – Valma… Kirjoituspöydän lampun keltainen valo sai yksinäisen kyyneleen kimaltamaan Mikin leualla. – Muista ne tähdet. Muista, että jokainen on omanlainen mutta erityinen. Muista, että sä olit kaunein asia, minkä voi laittaa pöydälle. Muista pullonpyöritys. Ja lumienkelit.
      Kauniit muistot saivat minut itkemään ja nauramaan samaan aikaan. Olisipa Mikki ollut oikeasti tässä, niin olisin voinut halata häntä viimeisen kerran.
      – Muistan. Lupaan, etten koskaan unohda…
      Meinasin sanoa ”sua”, mutta jätin sen sanomatta.
      – Mäkin lupaan, Mikki sanoi hiljaa. Sitten suljin keskustelun ja laitoin läppärin kiinni. Painoin kasvoni päiväpeittoon ja itkin.

      Sinä yönä kuuntelin sitä samaa kappaletta, jota olin kuunnellut niin monta kertaa silloin, kun ikävä oli ollut sietämättömin. ”My heart will go on”. Sanat olivat haikeat, mutta samalla toiveikkaat, ja tänä yönä ne saivat mielessäni uuden merkityksen.

    • #484
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      tiistai 28. lokakuuta 2014
      kirjoittanut: Maikki

      Olin helppottunut kaikki nää viikot, extempore lähdöt tallille ei oo koitunut kohtaloksi. Kuitenkin nyt, nyt oisi puhuttelu. En tiedä oliko se hyvästä vai pahasta. Memmu oli leiponut pullaa ja lämmittänyt kaakaota. Kaksi muksua oli muuttanut viikon sisällä, meitä oli enää neljä talossa.

      Keittiötä vaivasi hiljaisuus. En olisi halunnut astua ”oviaukosta” sisään. Mahaani myllersi, entä jos olisikin saanut selville mun kuviot. Astuin keittiöön tekohymy kasvoissa, seisoen oven suuhun.
      -Istu vaan, Memmu hymyili ja kaatoi itselleen kupin kahvia, ja käveli kohti pöytää. Istuin varovasti pöytään, katsellen keittiötä mikä oli tosin jo tuttu. Käteni näpräsivät toisiaan, hikosivat. Memmu ojensi kätensä pullalautasta kohden. Nappasin pulla lautaselleni pullan ja aloin haukkailemaan siitä palasia.
      -Miten Rassen kanssa sujuu? Memmu hymyili.
      -Hyvin, vähän vielä vaatii hiomista haltuun saamisessa, hymyilin. Aina oli kiva puhua omasta ponista.
      -Hyvä. Entä koulu? Memmu katsahti minuun.
      -Ka-i hyvin? En itse tiennyt mikä olisi hyvä ja mikä huono.
      -Sulle tullu paljo valituksia tunneilla nukkumisesta, Memmu tökkäsi minua silmillään.
      -En mie ole nukkunut! Päästin suustani.
      -Ei vaan, et ole ollut mukana aiheessa, Memmu selventi.
      -Ai…,mumisin.
      -Mistäs se johtuu? Memmu vaati vastausta.
      -No kai mä oon nukkunut huonosti, mumisin.
      -Mikset sä sitten ole saanut unta? Memmu ihmetteli.
      -Painaako suo joku?
      -Mm.. No aiktaulut, sanoin lopun hiljaisesti
      -Maikki me ollaan puhuttu tästä. koulun täytyy sujua sulavasti ja nukkuminen pitäisi aloittaa jo kympiltä viimeistään,Memmu tuhahti.
      -No joo, masennutti sanoa se.
      -Okei tehdään diili. Koulun täytyy sujua. Läksyille täytyy jättää tunti päivästä, ja ruoka-aikaan täytyy olla kotona. Mihin aikaa loppuu viimeinen tunti? Memmu alkoi latoa sääntöjä.
      -Kahdeksalta, mutta jos autan iltatallista siitä saa etuja, lopusta vähän valehtelin Memmulle.
      -Okei ysiksi kotiin, ja kympiltä sänkyyn. Onko meillä diili? Memmu kysyi.
      -Kiitos! pinkaisin tuolista halamaan Memmua.
      Memmu halusi vielä tämän jälkeen puhua vaikka mistä, juteltavaa riitti vielä paljon…

    • #485
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      TEKSTI SAATTAA OLLA OSITTAIN YLI K13 MATERIAALIA. LUE OMALLA VASTUULLA.
      Ja oon pahoillani rumasta kielen käytöstä…

      Yhdennäköisyyksiä
      tiistai 18. marraskuuta 2014
      kirjoittanut: Max

      Istuin melko tyhjässä baarissa, musiikin jumputtaessa huumaavalla voimakkuudella, viskilasi edessäni. Tuijotin lasittunein katsein tiskin toisella puolella olevaa hyllykköä täynnä viinaa. Mitä helvettiä mä taas luulin tekeväni? Peitin kasvoni hetkeksi käsiini ja kokosin itseni taas. Otin katsekontaktin baarimikkoon ja ohjeistin tätä kaatamaan minulle tequilan. Helvettiinhän tässä oltiin muutenkin menossa. Nuolaisin kämmentäni, ja sirottelin siihen suolan. Otin sitruunan valmiiksi toiseen käteeni ja tequilalasin toiseen. Nuolaisin suolat, kaadoin myrkyn kurkkuuni ja puraisin kirpeää hedelmää peittääkseni tequilan oksettavan maun. Suljin silmäni ja odotin, että pahoinvoinnin aalto menisi ylitseni.
      Joku istahti viereeni.
      En jaksanut välittää. Kumosin viskilasini tyhjäksi ja pyysin baarimikolta toisen. Mies katsoi arvioiden kuntoani, mutta totteli kuitenkin. Mitä helvettiä mä olin tekemässä?

      ”Huono päivä koulussa… eh? Kai sä tyttö tiiät et tänään on vasta tiistai?” viereeni istunut iäkkäämpi mies uteli.
      ”Painu vittuun”, mutisin hiljaa pitäen katseeni tiukasti viskilasissa.
      En vaivautunut katsomaan miehen reaktiota, ja vaikkei tuo vaihtanutkaan olinpaikkaansa kauemmas, ei hän ainakaan yrittänyt häiritä minua enää.
      Join ylhäisessä yksinäisyydessäni viskini loppuun pyöritellen samoja ajatuksia pääkoppani sisällä. Yhtäkkiä tunsin olevani kyllästynyt tähän, liian kyllästynyt tähän kaikkeen. Kyllästynyt istumaan baarissa humaltumassa, ja kyllästynyt vellomaan samoissa ajatuksissa kerrasta toiseen.

      Menin ulos ja kaivoin takustani L&M:n vihreän kartongin. Hätävara-askini. En mä oikeasti polttanut. Silloin vaan kun vitutti. Yritin saada sytkärini toimimaan, mutta pentele vaan temppuili. Vilkaisin ympärilläni olevaa joukkoa. Päätin lähestyä erästä yksikseen seisovaa tyttöä.
      ”Onks tulta?”
      ”Joo… oota hetki”, tyttö vastasi ja alkoi kaivaa laukkuaan. Tarkastelin tuota sillä aikaa kun tämä tonki laukkunsa sisältöä. Melko pitkä, mua ainakin päätä pidempi, pitkät mustat hiukset, hieman aasialaiset kasvonpiirteet, mutta vaaleansiniset silmät, ehkä noin 25-vuotias. Ihan nätti.
      Tyttö löysi sytkärinsä ja ojensi sen minulle. Sytytin tupakan ja annoin sytyttimen takaisin. Vedin myrkyllistä savua keuhkoihini ja ajattelin kuinka tuhka takertuisi limakalvoihini. En jaksanut välittää. Savu tuntui taivaalliselta puhaltaessani sen hitaasti nenän kautta ulos. Katsoin tyttöä, joka oli jäänyt tuijottamaan minua.
      ”Ootsä yksin täällä?” kysäisin.
      ”En… kaverit oottaa sisällä. Ne ei polta.”
      Nyökkäsin.
      ”Mä oon Max”, ojensin käteni odottaen että tyttö tarttuu siihen.
      ”Jenna.” Kättelimme. Tyttö hymyili. Vedin lisää savua keuhkoihini. Tunsin tutun irrallisuuden tunteen täyttävän kehoni. Hymyilin tunteelle. Tequila. Katsoin tyttöä silmiin. Tuo ei kääntänyt katsettaan pois. Poltimme hiljaisuuden vallitessa. Pääni oli tyhjä. Ei ajatuksia. Ei paskanjauhantaa. Pidin siitä.
      Astuin askeleen lähemmäs. Painoin huuleni tytön huulille. Työnsin sormeni tämän hiuksiin. Suutelimme. Ja mä olin vapaa kaikesta paskasta. Mun pää oli hiljainen. Mieli tyhjä.
      Ja se kaikki oli ohi liian nopeesti. Jenna vetäyty pois ja sano että sen piti lähteä takas sisälle. Sen kaverit odotti. Mä jäin seisomaan lumisateeseen ja poltin röökini loppuun. Mitä helvettiä mä kuvittelin taas tekeväni?

      ***

      Kolistelin tieni kerrostalon rappukäytävää pitkin kolmanteen kerrokseen asuntoni ovelle. Painoin ovikelloa pohjassa ja nojasin päätäni ovea vasten. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Mitä helvettiä mä taas sähläsin?
      Kuulin asunnosta ääniä ja olin kaatua nenälleni jonkun avatessa oven sisältä päin.
      ”Max! Mitä helvettiä!” puhuja oli Niko. Pojan vaaleat hiukset sojottivat pystyssä, silmät olivat unesta tokkuraiset ja yllään tuolla oli vain mustat bokserit. Työnnyin asuntoon sisään ja valuin seinää pitkin istuvaan asentoon. Yritin avata takkini vetoketjua.
      ”Vittu, sä melkein herätit koko talon. Otolla ja Jessellä on huomenna töitä. Tiiätsä mitä kello on? Se on vittu kaks, ja tänään on keskiviikko. Vittu keskiviikko, tajuutsä! Ihmisten pitää olla huomenna töissä!”
      Mä en vastannu. Mitä mä oisin voinu vastata? Mua kiinnostanu paskaakaan oliko jollain töitä huomenna vai ei. Mä mulkaisin Nikoa mun kulmieni alta kyynelten sumentamin silmin ja jatkoin taisteluani takin kanssa.
      Poika huokaisi syvään, kyykistyi eteeni ja auttoi takin pois yltäni. Mä en jaksanu välittää, kun poika tarttui mua vyötäröltä ja nosti seisomaan. Yleensä mä en kestäny jos joku koski muhun, mut nyt mä en jaksanu välittää.
      ”Pysytsä pystyssä? Mee sohvalle, mä tuon sulle vettä”, Niko määräsi. Mä en tienny muutakaan ja tottelin. Vedin samalla ahistavat farkut jalastani. Jätin ne myttyyn lattialle ja rojahdin sohvalle. Mä en vaan voinu lopettaa itkemistä.
      Niko tuli istumaan mun viereen ja tyrkkäsi vesilasin mun kouraan. ”Juo.”
      Tottelin. Kumosin vesilasin kurkkuuni ja asetin sen pöydälle. Mä tärisin. Olin ihan palasina. Niko huokasi mun vieressä. ”Tuu tänne.”
      Mä käperryin pojan kainaloon. Painoin märän poskeni sen lämmintä rintaa vasten. Niko silitti mun käsivartta. Mitä vittua mä tein? Miks mä olin taas näin sekasin? Mitä helvettiä mä taas pillitin? Miks mä en ollu jo okei?
      ”Max… Sä voit puhuu mulle”, Niko sanoi hellästi. Se ei vaikuttanu enää vihaselta. Mä en tienny mitä mä oisin sanonu. Mä en ollu tottunu puhumaan. Mut nyt jostain syystä tuntu et se ois tehny hyvää. Joten mä yritin.
      ”Joel… mä näin tänään tallilla… yhen pojan joka näytti melkein Joelilta”, mä nyyhkytin. Kuulostin jopa omissa humalaisissa korvissani pikkutytöltä, mut en jaksanu nyt välittää. ”Emmätiä… jotenki mä vaan taas.. emmä tiä…”
      ”Ja mä oon vaan niin helvetin yksin. Emmä tiä, mä en vaan osaa olla ihmisten kanssa. Mä oon ihan hiton yksin… tallillakin… vaik kaikki on niin kivoi tyyppei ja kaikkee.. mut en mä tiä… Jotenki mä vaan pidän etäisyyden kaikkiin… Mikä mua vaivaa? Miks mun pitää olla näin yksin… ja miks mun pitää vieläkin aatella Joelia, vaik se on iha täys mulkku ja siitäki on jo ainaki pari kuukautta… vittu…”
      Mä olin ihan helvetin pahassa laskuhumalassa ja vaan vuodatin kaiken Nikelle. Tuo ei sanonu mitään. Silitti vaan hitaasti mun käsivartta ja paino päänsä mun hiuksiin. Me oltiin siinä vaik kuinka pitkään. Ja pikkuhiljaa mun nyyhkytys rauhottu. Mä kohottauduin pojan kainalosta ja se pyyhki mun meikin tahrimat mustat kyyneleet.
      ”Mennään nukkumaa. Huomen kaikki on paremmi”, poika sano. Mä nousin huterasti ylös ja seurasin perässä kun Niko piti mua kädestä ja veti mut sen huoneeseen. Me kääriydyttiin sen sängyssä sen paksun peiton alle ja mä nukahdin melkein saman tien. ”Kiitos kun mun ei tarvii olla yksin..”

    • #486
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Aamupalaksi lounasta
      keskiviikko 19. marraskuuta 2016
      kirjoittanut: Max

      ”Ylös, ulos ja omille teille, rakastavaiset!”
      Hätkähdin yhtäkkiä hereille syvästä unestani kuullessani jäätävän huudon jostain jalkopään seuduilta. Samassa jokin hyppäsi päälleni ja alkoi nuolla kaulaani. Minulta meni hetki prosessoidessa, missä olin ja mitä tapahtui. Olin jonkun sängyssä. Tanskandoggipentuni Puppe seisoi päälläni tassut harallaan ja antoi minulle märkiä suukkoja jälleennäkemisen riemusta. Sängyn jalkopäässä seisoi Otto leveästi virnistellen.
      ”Nukutko mun vieressä ens yönä prinsessa?” Poika lähetti lentosuukon.
      ”Häh?” Olin yhtenä kysymysmerkkinä ja totesin samalla, että päätäni särki julmetusti. Otto poistui naureskellen ovenraosta ja sitten vasta aloin kunnolla rekisteröidä missä olin. Niken huoneessa. Ja nähtävästi jonkunlaisessa ansassa pojan pitkien raajojen alla. Pikkuhiljaa viime yön tapahtumat alkoivat palata mieleeni. En yhtäkkiä oikein tiennyt miten päin olisin. Pitäisikö minua hävettää, vai olisinko niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
      Puppe oli siirtynyt seuraavan herätettävän kimppuun ja nuoli nyt unenpöpperöisen Niken kaulaa, joka alkoi pikkuhiljaa päästä takaisin maanpinnalle unimaailmastaan. Tuo avasi hitaasti silmänsä ja työnsi lempeästi Pupen alas sängystä. Tuijotimme hetken toisiamme.
      ”Huomenta.” Pojan naama oli kymmenen sentin päästä omastani. Ja tuon vasen käsi oli mitä häiritsevimmällä tavalla oikean rintani päällä.
      Kierähdin poispäin käsien ja jalkojen alta ja päädyin lattialle. Puppe ryntäsi heti luokseni kerjäämään rapsutuksia.
      ”Huomenta”, vastasin yrittäen vaikuttaa rennolta ja nousin seisomaan. Poistuin takavasemmalle jättäen pojan retkottamaan sänkyyn.
      Ja törmäsin keittiönpöydän ääressä virnuilevaan Ottoon. Pyöräytin pojalle silmiäni ja kävin kaivamassa jääkaapista appelsiinimehua. Kävin istumaan pöydän ääreen ja join pitkin kulauksin suoraan tölkistä.
      ”Oliko hauska ilta?”
      ”Ei.”
      ”Ai. Eiks Niko ollu tarpeeks viihdyttävä? Ainakin sun farkkujen sijainnista päätellen oisin aatellu, että teillä on ollu aika kiire… hm… nukkumaan.”
      ”Haista vittu”, mulkaisin Ottoa ja heitin tätä leivänpalasella.

      ”Muuten, miks sä syöt spagettia aamiaiseks?”
      ”Aamiaiseks? Mä oon lounastauolla töistä. Kello on kakstoista.”
      ”Täh!? Ei hitto, mun pitäis olla tallilla liikuttamassa Loki ja Hali ennenku illan tunnit alkaa…” Nosin salamana pöydästä ja kiirehdin omaan huoneeseeni vaihtamaan vaatteita.
      Hetken päästä olin jo ulko-ovella ja vastassani olivat suuret pyöreät nappisilmät.
      ”Äh, en mä voi ottaa sua tänään mukaan. Hirvee kiire…” Ryntäsin Niken huoneen ovelle ja olin melkein törmätä itse pääpiruun, joka oli juuri astumassa keittiön puolelle.
      ”Niko hei, voitsä kattoo tän päivän Pupen perään?” pyysin pojalta paras koiranpentuilme kasvoillani.
      ”No, joo… Eihän mulla muutakaan tekemistä tänään oo.”
      En voinut olla kiitollisempi, joten päätin Ottoa kiusatakseni antaa nopean pusun Nikon poskelle. Molemmat pojat jäivät hölmistyneinä katsomaan perääni kun ryntäsin tuulispäänä ulos asunnosta.

    • #487
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      tiistai 25. marraskuuta 2014
      kirjoittanut: Maikki

      Nojasin Memmuun. Tyhjä olo mahassani oli kaipuuta. Kaksi kuvaa yöpöydälläni, kaksi kuvaa työpöydälläni, kymmeniä kuvia seinilläni. Kaksi kuvaa Astasta, yksi kuva Rassesta ja yksi Beestä. Tunsin Memmun käden silittävän selkääni, ja pussaavan päälakeani. Suljin silmäni, kyyneleet liimasivat ripseni yhteen. Menneisyys riipi muistoissa. Mulla oli oma vastuu, mulla oli oma perhe, mulla oli oma hevonen, mulla oli ystäviä, mulla olii energiaa, mulla oli iloa ja Asta. Nyt mulla oli Valma,Inka, Salli, Salla, muihin en tuntenut syvää luottoa. Mulla oli mahdollisuus ratsastaa satuponi Beellä. Mulla oli Memmu ja Memmun mies.

      -Mikset sie vois alkaa hoitamaan Astaa uudestaan?, Memmu kysyi hempeällä äänellään.
      -Just mä sen lopetin sille on varmasti hakenut hoitaja. Se olisi epäreilua, valitin.
      -Ainahan sä voit yrittää uudelleen, Memmu sanoi nousi ylös ja käveli huoneesta ulos.

      Sanat jotka painavat minua. ”Voit yrittää uudelleen”. Nostin taulun yöpöydältäni, silitin kuvaa tnsin sen hetken sormissani asti. Ehkä toivoa oli…

    • #488
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      sunnuntai 14. joulukuuta 2014
      kirjoittanut: Reetta

      Nyt mä kerron vähän kotioloista, alkaa henkilöitten esittelyllä. Lukeminen omalla vastuulla..

      Nina: On 19-vuotias vastuuntunnoton kämppikseni.
      Jouni: Ninan poikaystävä joka saa minut välillä ärsyyntymään.
      Roni: Toinen ikäiseni (eli 17-vuotias) kämppikseni joka on lähinnä kaverini.

      Tuijotin vierestä kun Nina skypetti Jounille ja huuteli yltiöromanttisia sanoja. Välillä Nina sai hihityskohtauksia poikaystävänsä imarteluista. Makasin Ninan takana patjalla ja peitin korvani tyynyllä. Että tietokoneen pitikin olla huoneessani! Mietin josko pakenisin Ronin huoneeseen, keittiöön en ainakaan menisi kun tiskit olivat pesemättä ja oli minun vuoroni pestä ne. Marssin saman tien Ninan ohitse näyttäen samalla keskaria näytössä hymyilevälle Jounille ja paiskautin oven kiinni perässäni.

      Astuin sisälle Ronin huoneeseen jossa pauhasi Redraman musiikki. Roni makoili sängyllä ilman paitaa ja hätkähti nähdessään minut. Muistin olevani vain lökäreissä sekä topissa joka paljasti kokonaan mahan sekä kaula-aukko ylettyi aikas pitkälle. En silti säikähtänyt omaa vaatetustani vaan retkahdin makaamaan sängylle mahalleen Ronin viereen.
      -No moi.. Roni tervehti huvittuneena ja tuijotti rajusti meikattuja silmiäni ja takkutukkaani jota parhaillaan laitoin nutturalle.

      -Sori.. Mun oli pakko paeta tänne Ninan ja Jounin yltiöromanttista skypetystä.. Huokaisin Ronille ja käännyin selälleni.
      -Yäk. Taas..! Roni puistatteli. Ronin huone oli täynnä tyhjiä kaljapulloja vaikka poika olikin saman ikäinen kuin minä.
      -Haluuksä yhen kaljan? Roni kysyi huomattuaan minun katselevan kaljatölkkejä. Mietin hetken. Tiesin että olimme alaikäisiä mutten halunnut näyttää nynnyltä joten nyökkäsin ja avasin tölkin.

      Hätkähdin siihen kun naamalleni kaadettiin vettä.
      -Kunnon kaatokänni! Nina nauroi kun huomasi minun heränneen. Mietin että Ninanhan olisi pitänyt olla vakava ja sanoa ettei alaikäiset saisi juoda. Pyöräytin silmiäni ja nousin ylös. Pyörrytti. Painuin mitään sanomatta Ronin huoneeseen ja heitin vaatteet pois.
      -Wooouuu.. Roni yskähti huomatessaan minut.
      -Tuun tänne nukkuun, en haluu liata mun peittoo oksennuksella mut sun peitolla ei oo väliä.

    • #489
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Nostalgiaa osa I
      perjantai 10. huhtikuuta 2015
      kirjoittanut: Clara

      Halasin Isääni niin, että hyvä ettei tältä lähtenyt henki. Tuntui kuin oisimme olleet erossa mahdottoman kauan, sillä halaukset kestivät tavallista pidempään. Mutta olin vain kaivannut tutun ruututakin hajua, kovasti, sillä isä oli käynyt suomessa viimeksi viime kuun alkupolella. Katsoin isää hymyillen silmiin, ja kuiskasin pari tärkeää sanaa. Irrouttauduin loplta isän otteesta ja silmäili tuttua, vaaletukkaista tyttöä, tai naista, viime tapaamisesta kun oli jo vajaa vuosi.
      -He-hetkonen! Lilian! Mitä hittoa sun tukalle on tapahtunut! Nauroin isosiskoni raidoille. Lilian virnisti tuttuun tapaansa ja huitaisi kättään.
      -No, mitäs sulle on taphtunut, mun viis vee pikkusiskosta on jo kasvanu noin iso! Lilian naurahti ja rutisti minua pikaisesti. -Ymm.. Ja pelkkä Lilli riittää.. Lilian mumisi. Hymähdin pienesti, siskoni oli aivan entisellään: revityt farkut, huulikoru, villi tukka, ja sen sellaista.

      Auto kurvaili hitaasti suuren, mökkimäisen omakotitalon eteen, mutta minä en katsellutkaan kovin paljoa taloa, vaan tallia, hevosaitauksia ja varsapihattoa.
      -Oijoi! Onko uusia varsoja! Hihkaisin onnessani, toljottaen malttamattomasti auton ikkunaruutua.
      -On tietenkin! Sunshine ja Daim varsoivat. Lilian tokaisi.
      -Sunshine! Sunshine! Oikeastikko!? Ihanaa! Mikä sen nimeksi tulee? Utelin heti isältä. Isä kohautti huolettomasti olkapäitään.
      -Mmm.. No päätä sinä. Hän kehottti virnistäen. Päästin suustani pienet ilonhuudahdukset ja suuntasin tallille. -Käyhän, eka katsomassa huonettasi, ja vie matkalaukkusi sinne ensin, ennen kuin menet katsomaan varsoja.
      -Okei, ihan pikaisesti sitten! Sanoin ja kiiruhdin sisälle tallon Lilianin perässä.

      Kaikki oli talossa ennalaan: vanha rikkinäinen kellokaappi, jonka ukki oli joskus tehnyt, olohuoneen nahkasohva, omassa huoneessani kaikki kuvat minusta ja Skidistä, sekä ruusukkeet joita olimme keränneet. Sängyn nurkkaan oli heitetty vanha western satula – jossa luki minun ja Skidin nimi.
      -Voi kunpa olisit vielä täällä, Skidi.. Kuiskasin haikeana sivellen satulaa. Silkkaa uteliaisuuttani, vilkaisin vielä vaatekaappiini, jossa sijaitsivat nahkakengät ja tetsoni. Työnsin kengät jalkaani, vaikka ne olivat jo pari numeroa liian pienet, ja nappasin tetsonini matkaan, ennenkuin riensin takaisin ulos.
      -Wau.. En muistakkaan kuinka hyvältä näytit noissa, pihalla virnistelevä Jake letkautti. Vilkaisin poikaa, ja muistin sitten, miksi olin ihastunut häneen silloin aikoinaan. Mutta tunteet olivat jo ohi, niin ajattelin, kunnes Jake käveli lähemmäksi ja painoi suukon poskelleni. Niin, vanha suola janottaa..

      -Ihania! Lirkutin päästessäni pihattoon. Isä hymyili vinosti kysyen nimi ehdotuksia Sunshinen varsalle.
      -Ymmmh.. Sun, Moonshine, Happy Sun.. Tai sitten isänsä mukaan, niinkuin Dark Shine, Dark cloud..
      -Dark Shine kuulostaa hyvältä. Lilian totesi. Puistelin päätäni, ja koetin keksiä vielä Daimin varsalle nimeä, tämän temmeltäessä. Oripoika oli kirjava, ja suloisen näköinen kuntaas Sunshinen varsa oli musta, mutta siitä voisi hyvin vielä tulla kimo.
      -No Dumble, voisi sopia Daimin varsalle. Isä ehdotti. Nyökkäilin päätäni, sekään ei ollut paha. Hetken kuluttua jätin Lillin ja isän pohtimaan varsojen nimiä, ja lähdin itse vaeltelemaan tallia. Muutama uusi ilmestyskin oli tullut, mutta suurinosa hevosista olivat vierlä vanhoja tuttuja. Skidin vanhaan karsinaan oli laitettu uusi hevonen ”Freedom” – Nimikyltillä varustettuna. En viitsinyt alkaa tehdä tuttavuutta hevosen kanssa, vaan lähdin tallivintille vielä tarkistamaan paikat.
      Ilta alkoi hämärtyä, ja oli aika mennä nukkumaan. Olin jo kotiutunut huoneeseeni, levittämällä tavarat ympäriinsä, niin minulle tuli tuttu olo. Olin juuri lukemassa kirjaa, kun Lilian hiipi huoneeseeni. Tytön silmistä kuulti jännittynyt katse, ja toivoin, ettei se vain liittyisi millään tavalla Ruotsiin jäämiseen, sillä halusin olla kotona Suomessa äidin kanssa.
      -Hei Clauska.. Mul olis yks juttu.
      -No? Kysyin vilkaisematta siskoa kirjan takaa.
      -Ootko sä ikinä aatellu, että, mä muuttaisin Suomeen? Lilli uteli. Kurtistin kulmiani, ja siirsin kirjani yöpöydälle. Puistelin päätäni.
      -En, en oo miettinyt. Vastasin uteliaana.
      -Niin no.., mä vähän meinasin. Lilian sanoi madaltaen hieman ääntään. -Mutta, mä haluan että se käy myös sulle. Olin hetken hiljaa ja tuijotin taas yöpöydälleni laittanutta kirjaa. En oikein tiennyt, joten emmin hetkisen.
      -No.. Tuu vaan. Sanoin sitten. Lilli näytti riemastuneelta ja sutkautti vain pienet iloiset kiitokset, ja hiipi pois, sammuttaen lähtiessään yövaloni. Valuin hieman hämmentyneenä sängyn pohjalle. Mitäköhän tämäkin merkitsisi?

    • #490
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kotiin paluu osa 2
      lauantai 11. huhtikuuta 2015
      kirjoittanut: Clara

      Oli lähtöpäivä. Mahassani kirpisteli perhosia, sillä Lilian tulisi mukaani. Se oli vielä toissapäivänä hassu ajatus, mutta siinä me istuimme, lentokoneessa, lauskeutumaisillamme Suomeen.
      -Laskeudumme Suomeen, olkaa hyvät, ja pitäkää turvavyöt kiinni. Lentoemäntä kuulutti.
      -Kamalan ylirauhallinen ja piipittävä ääni, tolla naisella. Lilian naurahti ja pyöritteli silmiään. Kohautin harteitani, ja katsoin lentokenttää ikkunasta, äiti tulisi varmaan pikkuveljien kanssa vastaan. Kun lentokone oli laskeutunut, ihmiset alkoivat keräilläö tavaroitaan, ja tunkeutua toisten ohi ulos koneesta. Odotimme Lilianin kanssa että suurin osa ihmispaljoudesta oli lähtenyt, että mahtuisimme rauhassa pois.
      -Onks kivaa? Kysyin tarkkaillen Lillin ilmeitä. Sain vastaukseksi innostuneen hymyn ja nyökkäyksiä. -Noniin, mennään. Äiti varmaan odottaa jo.

      -Nääks sä äitiä? Lilian kysyi ja tähyili ihmisten seasta Lauraa ja pikkuveljiä. Vilkuilin kaikkia tummatukkaisia äitejä, muttei yksikään niistä ollut meidän. Hetken kuluttua bongasin ihmisten joukosta Lucaksen.
      -Tuolla! Hihkaisin ja vedin Lilianin ihmisten läpi pikkuveljien ja äidin luokse. Saapuessamme heidän luo, Lilian ryntäsin ensin halaamaan äitiä, ja sitten pikkuveljiään Lucasta ja Lauria.
      -Mulla oli kamala ikävä teitä! Lilian leperteli pikkuisille kaksosille, jotka näyttivät hieman hämmentyneiltä. Rutistin itsekkin äitiä pikaisesti, ja annoin muideen yhdessä päivitellä kuulumisia.

      Kun kaikki oltiin saatuahdettua autoon, alkoi matka kotiin. Onneksi talomme ei ollut kauhean kaukana lentokenttää, mutta Helsingin ruuhka pääsi yllättämään.
      -Voi vitsit, hirvee ruuhka. Äiti huokaili tööttäysten lomasta. Lilian kuitenkin löysi jossain välissä matkaa, ”oikoreitti Pronssijoelle” -Kyltin ja niin auto saatiin ajettua monttujen kautta Pronssijoen keskustaan. Lilian näytti ihmettelevän kaikkea Suomessa, taloja, autoja, kirkkoja, maatiloja, ja kaikkea sen semmoista, joka oli erillaista kuin Ruotsissa. Saapuessamme lopulta tutun kerrostalon eteen, Lilian alkoi muistaa paikkoja. Hän muisti kerroksen numeron, ja jopa ovikellomme äänen. Isäpuoli Mikko tuli avaamaan, mutta tämä ei saanut ainuttakaan rutistusta. Lilian vain moikkasi häntä kuivasti ja käveli ohi. Hän oli ilmeisesti vieläkin katkera isän, ja äidin erosta.

      Esittelin Liliannelle huoneen, josta hän saisi tehdä oman laisensa. Jätin siskon pakkaamaan ja siirryin itse keittiön puolelle käväisten välillä vilkaisemassa, että Lilli löysi paikkoja. Hetken päästä huomasin kännykkääni ilmestyneen viestin. ”tallilla kello viisi?” se oli Jennyltä.
      Palasin Lilianin huoneeseen.
      -Et haluis käydä tallilla? Sain ensin kysyvän katseen, mutta hetken selitettyäni, sain vain riemuhuudot ja pään nyökytystä. ”Joo, kello viis. Otan siskon mukaan, jos se innostuis..” Tekstasin Jennylle takaisin, tietän kumminkin, että Lilian innostuisi, ja paljon.

    • #491
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Viimein ja viimein…
      tiistai 12. toukokuuta 2015
      kirjoittanut: Inka

      Olin vetänyt päälle kukallisen kesämekon ja valkoiset ballerinat. Hiuksiani en ollut edes jaksanut laittaa, sillä mitä turhaa? Anton oli sentään veljeni! Ostin pehmiksen jäätelökioskilta ja rauhassa söin sen puiston penkillä. Linnut lauleskelivat yhä ja kukat taipuivat kevyessä tuulenvireessä kumartamaan kohti puiston keskellä olevaa suihkulähdettä. Istuskelin puoli tuntia syömässä jäätelöä, mutustin vohvelinkin parempiin suihin. Hyräilin itsekseni, kukaan ei tuntunut kuuntelevan vaikka kaikenlaiset ihmiset vilistivät ohi.

      Yhdellä miehellä oli viininpunainen kravatti, suorat housut sekä aurinkolasit. Harmaahiuksisella naisella oli lierihattu ja poncho. Päiväkotiryhmän lapsille oli vedetty huomioliivit päälle ja ne huutelivat ohi taapertaessaan ”boom kah, boom boom kah”. Suloisia. Mä pidin pienistä lapsista.

      Aika riensi eteenpäin, eikö Tony ottanut ilmestyäkseen. Kiersin hermostuneesti ympyrää, puisto alkoi hiljaa tyhjentyä, enää muutama seitsemäsluokkalainen poika paini suihkulähteellä. Kunhan he olivat saaneet minua tarpeeksi punastutettua kommenteillaan vartalostani (tiedätte varmasti mistä osista puhutaan… yhh, niinpä), jäin yksin puistoon. Silloin joku, ehkä pari vuotta minua vanhempi mies ilmestyi paikalle ja remahti nauruun. Mutristin huuliani melkein automaattisesti.
      ”Mitä?” kysyin päätäni kallistaen.
      ”Eikö ollutkin hyvä vitsi!” mies nauroi. En vieläkään tunnistanut häntä.
      ”Mikä vitsi?” ihmettelin ääneen. Ruskeahiuksinen mies ehti nauraa mieltä hetken, kunnes tajusin.

      Ei Tony ollut tulossa tapaamaan minua. Hän oli tuskin lähettänyt sitä viestiäkään. Pettymyksen väreet ravistelivat vartaloa ja vetivät tunteet heti aallonpohjan puolelle.

      Siinä vaiheessa revin kännykän esiin, valitsin ensimmäisen turvalliselta tuntuvan numeron (Maikki) ja lähdin paikalta puhelin tuutaten. Ripsivärit valuivat itkun myötä poskille. Vielä yksi tuuttaus. Ja toinen.
      ”Tony ei tullut”, itkin ennen kuin Maikki ehti edes tervehtiä. ”Se oli joku pila.”
      ”Inka, voi ei… mä oon ihan älyttömän pahoillani! Missä sä oot?”
      ”Täällä K-Citymarketilla…”, nyyhkäisin.
      ”Onks sulla bussirahaa?” Maikki uteli.
      ”Ei”, vastasin ja yritin hengittää syvään.
      ”No sitten me kävellään. Rana piristää sua varmasti.”

      Mutta en ollut silloin varma.
      Mistään.
      Olisihan Ranakin voinut karata päivän aikana.

    • #492
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kaahari napattu
      lauantai1. elokuuta 2015
      kirjoittanut: Valma

      Sinä tiistaina satoi. Ilta oli jo alkanut hämärtyä, kun astuin Hallavan tyhjään tupaan. Aikomuksenani oli hakea tallitakkini kotiin pestäväksi, sillä Dunja oli rapsutustuokiomme aikana töhrinyt takin koko vasemman hihan vihreällä hevosenkuolalla.
      Sade piiskasi tuvan ikkunoita, kun nappasin takin naulakosta. Samalla hetkellä kännykkä piippasi taskussani. Kaivoin sen kulmat kurtussa esiin. Viesti oli Sandralta, ja se oli lyhyt ja epämääräinen. Ennen kuin olin edes ennättänyt avata viestiä, minulle tuli tunne, ettei kaikki ollut kohdallaan. Viesti kuului: Hienostoalue. Jäin kiinni. Topias
      Sydämeni jätti lyönnin väliin. Hienostoalue? Se, jolla asui oranssin urheiluauton omistaja? Nielaisin. Oliko Sandra mennyt sinne yksin? Ja mitä tarkoitti, että hän oli jäänyt kiinni?
      Kurkkasin toimistoon, mutta Aleksia ei näkynyt. Sitten yritin soittaa Sandralle, mutta kuului vain hiljainen tuuttaus. Koko ajan pala kasvoi kasvamistaan kurkussani, kun etsin vimmaisesti whatsappista Topiaksen numeroa. Nostin puhelimen korvalleni. Topias vastasi parin tuuttauksen jälkeen.
      – Topias. Sun täytyy tulla nyt heti, sanoin ääni väristen. Topiaksen ääni kuulosti hämmentyneeltä ja vähän ärtyneeltä.
      – En mä voi nyt, mä olen kaverilla viettämässä iltaa!
      – Asia koskee Sandraa, henkäsin. Topiaksen sävy muuttui samassa huolestuneeksi ja kaikkea muuta kuin vastahakoiseksi.
      – Mä tulen heti. Missä te olette?
      – Mä olen tallilla, sanoin itku kurkussa. – Mutta Sandra on siellä hienostoalueella. Mä sain siltä viestin, että se on jäänyt kiinni, eikä se vastaa puhelimeen…
      Luojan kiitos Topias ei alkanut kysellä, mikä hienostoalue.
      – Mä olen siellä kymmenessä minuutissa. Tule Maalaismiehentien ja Pronssijoentien risteykseen.

      Hölkkäsin sateessa maantien varteen. Ei kestänyt kauaakaan, kun Topiaksen punainen Audi kurvasi mutkasta. Se luisui edessäni pysähdyksiin ja kaarsi kääntymän Maalaismiehentiellä. Hyppäsin kyytiin. Topias istui ratissa silmät huolesta tummina. Pian jo huristelimme Pronssijoentietä pitkin kohti keskustaa.
      – Sano mihin mennään, Topias komensi. Hänen sävytön äänensä teki tilanteesta vielä kammottavamman. Auto kiisi pimeydessä, ja samalla papatin uskomatonta vauhtia koko jutun alusta loppuun. Osoitin Topiakselle peltotien, jota pitkin pääsi autolla hienostoalueelle. Topias ei selvästikään pelännyt auton likaantumista kaahatessaan veden täyttämistä kuopista. Puristin turvavyötä rystyset valkoisina.
      – Jätetään auto tähän, sanoin tien päässä, kun hienostoalue tuli näkyviin. Hyppäsimme Topiaksen kanssa ulos sateeseen.
      – Mikä se talo on näistä? Topias kysyi.
      – Toi, ensimmäinen vasemmalta.
      Osoitin suurta, valkoiseksi rapattua taloa. Topias lähti harppomaan talolle, ja menin puolijuoksua hänen perässään.
      – Topias, sanoin hengästyneenä. – Se mies voi olla vaarallinen, jos se nappasi Sandrankin… Meidän pitää soittaa poliisi…

      Mutta Topias ei kuunnellut. Hän soitti päättäväisesti ovikelloa. Sisältä kuului askelten jyminää, ja ovi aukesi.
      – Onko teillä jotain asiaa? jo tutuksi tullut bodarimies tiuskaisi.
      Sydän pamppaili jossain kurkkuni tienoilla, ja puristin tiukasti Topiaksen hihaa, ettei hän tekisi mitään tyhmää, kuten yrittäisi sisään miehen ohi. Topiaskin oli lihaksikas, mutta ei sellainen kaappi kuin tämä mies, joka oli lisäksi Topiasta ainakin kymmenen senttiä pitempi. Topias yritti pitää äänensä vakaana.
      – Oletko sattunut näkemään tänä iltana pienikokoista, punatukkaista tyttöä? hän kysyi. Äkkiä mies tunki naamansa aivan lähelle Topiasta. Hän haisi vahvasti alkoholilta.
      – Teidän lasten ei olisi koskaan pitänyt puuttua asioihin, jotka ei teille kuulu. Alkakaa laputtaa!
      Kiskoin kauhuissani Topiaksen pois ovelta. Ovi paukahti kiinni, ja Topias tuijotti sitä edelleen hädissään ja raivoissaan.
      – Tule, mennään autolle, sihisin ja kiskoin Topiasta mukanani kaatosateessa, kun hän harasi vastaan minkä ehti.
      – Ei me voida jättää Sandraa tuonne! Topias huudahti.
      – Ei me olla jättämässäkään. Meidän pitää soittaa poliisille.
      Silloin Topias seurasi minua vastaan vänkäämättä. Autolla kaivoin kännykän taskustani ja tarkkailin taloa. Topias tarttui salamana kännykkään, näppäili hätänumeron ja laittoi luurin korvalleen. Kuuntelin puolella korvalla hänen sanojaan, ja ahdistus puristi sisuskalujani. Sandra oli mahdollisesti tuolla vankina. Eikö se ollutkin minun vikani? Minä se olin ollut vähällä jäädä Dunjan kanssa auton alle, minä se olin kertonut Sandralle, miltä auto näytti.

      Sadepisarat läiskivät auton tuulilasia, ja Topias laittoi tuulilasinpyyhkijät käymään. Kuulin, kuinka linjan toisesta päästä meitä pyydettiin pitämään taloa silmällä ja kertomaan, jos sieltä poistuisi joku. Minulla oli ontto olo. Nyt emme voineet tehdä muuta kuin odottaa. Mitä jos Sandra olisi… ei, en voinut ajatella loppuun saakka.
      Poliisiauto kurvasi Topiaksen auton taakse ikuisuudelta tuntuneen vartin kuluttua, ja sen perässä saapui ambulanssi. Menimme Topiaksen kanssa kahta rotevaa miespoliisia vastaan.
      – Tuoko on se talo? toinen poliisi kysyi osoittaen oikeaa taloa. Minä ja Topias nyökyttelimme. Poliisit selittivät menevänsä tutkimaan talon ja kehottivat meitä menemään ambulanssiin odottamaan. Topias näytti siltä kuin haluaisi sanoa vastaan, mutta lähti sitten edeltä ambulanssiin. Kiipesimme kuivaan, lämpimään autoon sivuovesta. Jalkani olivat tunnottomat, kun istuuduin toiselle istumapaikalle kasvot kohti ohjaamoa. Topias istui minua vastapäätä. Jälkeenpäin en muistanut lainkaan, mitä kaksi ambulanssinkuljettajaa sanoivat meille. Muistin vain sen hetken, kun Topias katsoi sivuikkunasta ja huudahti:
      – Nyt ne tulee!
      Talon pihatietä pitkin käveli bodarimies käsiraudoissa kahden poliisimiehen saattelemana. Painauduin penkin selkänojaa vasten, sillä en halunnut enää nähdä häntä. Mies sullottiin poliisiauton takatilaan, ja toinen poliiseista tuli puhumaan ensihoitajille.
      – Talossa ei ole ketään… tyttö on kellarissa… ei vakavasti loukkaantunut…
      Viimeisen lauseen kuullessani olin vähällä pyörtyä helpotuksesta. Sandra oli kunnossa! Topias hypähti seisomaan, kun ensihoitajat tulivat hakemaan ambulanssin takaosasta valtavan lääkärinrinkan.
      – Jääkää te tänne odottamaan, toinen ensihoitaja, nuori, vaaleatukkainen nainen sanoi ystävällisesti. – Me tuodaan teidän kaveri pian tähän autoon ja ajetaan sitten terveysasemalle.

      Ensihoitajat harppoivat ulos. Minä ja Topias jäimme kahdestamme autoon. Topias rummutti sormillaan reittään ja katseli hermostuneen oloisena talolle. Minä vain puristin penkin reunoja. Alle viiden minuutin kuluttua talon ovi aukesi taas, ja tällä kertaa tulija oli Sandra perässään ne kaksi ensihoitajaa. Poliisiauto lähti pihasta iljettävä kaahari takakontissa.
      Minä ja Topias juoksimme heitä vastaan. Topias kietoi kätensä tiukasti Sandran ympärille ja näytti siltä, ettei päästäisi ikinä irti. Sandra ja Topias vain seisoivat siinä pitkään sylikkäin ensihoitajien katsoessa hienotunteisesti muualle. Silloin kyyneleet nousivat silmiini ja valuivat yli, ja kun Topias lopulta päästi irti, halasin Sandraa tiukasti.
      – Ihanaa, että sä olet hengissä, nyyhkytin. Kuulin, kuinka Sandra puoliksi naurahti, puoliksi nyyhkäisi.
      – Olen olen, hän vakuutti.

      Pian istuin ambulanssissa pelkääjän paikalla toisen ensihoitajan ajaessa. Sandra ja vaaleatukkainen ensihoitaja istuivat takaosassa, ja kuulin vähän väliä, miten Sandra kiukkuisesti vakuutteli olevansa kunnossa. Sandra näytti ambulanssin sisätilojen valossa oikeastaan aika kamalalta: hiukset olivat takussa, meikit levinneet, vaatteet sotkussa, paita revennyt vasemmasta olkapäästä ja kasvojen vasen puoli yhtä mustelmaa. Hänen silmänsä olivat kuitenkin tavanomaisen energiset, eikä hän vaikuttanut edes kovin säikähtäneeltä. Se tosin saattoi johtua lievän aivotärähdyksen aiheuttamasta sekavuudesta, kuten ensihoitaja oli huomauttanut.
      Topias olisi kovasti halunnut matkustaa Sandran mukana, mutta hänen autonsa olisi jäänyt hienostoalueelle. Niinpä hän ajoi paraikaa ihan ambulanssin perässä.
      Kun näin terveysaseman valot, sanoinkuvaamaton huojennus kuohui lävitseni. Sandra oli kunnossa lievää aivotärähdystä lukuunottamatta, ja kaaharibodari oli turvallisesti poliisin huomassa.

      Voitte lukea rivien välistä, ettei inspis ollut ihan kohdallaan D-: No, sainpahan kirjoitettua…

    • #493
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Valman päiväkirjasta:
      torstai 4. elokuuta 2015
      kirjoittanut: Valma

      Rakas päiväkirja,
      eräänä toukokuun lauantaiaamupäivänä minä ja Christian menimme puistoon. Me ostimme jäätelöt ja istuimme puistonpenkille syömään niitä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ja kesä tuoksui ilmassa. Kun olimme syöneet jäätelömme, me vain istuimme siinä hiljaa. Chris lepuutti oikeaa käsivarttaan olkapäilläni, ja minä pitelin hänen vasenta kättään. Suljimme silmät kasvot kohti aurinkoa. Ajattelin, että voisin vain olla siinä loputtomiin. Olen ajatellut niin monta kertaa Chrisin seurassa.
      Hänen hengityksensä muuttui rauhalliseksi, hän varmaankin torkahti. Avasin silmäni ja tarkastelin hänen suurta kättään, jossa oli pitkät sormet, leveä kämmen ja sileä iho. Kädet olivat yhtä täydelliset kuin jokainen osa hänessä. Christian oli täydellinen, ihana ja on edelleen, vaikkemme olekaan yhdessä.
      Auringonsäteet saivat Chrisin tumman pörrötukan näyttämään punaisemmalta kuin se oli. Iho taas näytti vaaleammalta kuin sisätiloissa. Kapea nenä, täyteläinen alahuuli ja kuoppa leuassa. Hän oli niin kaunis. Haluan pitää tuon kuvan mielessäni ikuisesti.
      Silloin Christian heräsi, katsoi minua lempeästi ja suuteli otsaani.
      – Enkeli, hän sanoi.
      – Sä olet, vastasin siihen. Christian on minun enkelini. Rakastan häntä yhä todella paljon, olen uskomattoman rakastunut. Ajattelen häntä vähintään kerran minuutissa. Jätetyksi tuleminen sattuu valtavasti.
      Rakastan Christian Koivulaa. Toivon hänelle kaikkea hyvää ja ihanaa elämässä, vaikkei hän olekaan enää vierelläni. Toivon, että hän kokee mahtavia asioita ja saa elämältä sen mitä haluaa, ja saa vastaanottaa rakkautta, vaikka sen antaja en olisikaan minä.
      Juuri nyt minä olen kuitenkin rakastunut, sydämestäni ei löydy tilaa muille kuin Chrisille, ja tälle ajalle ei näy loppua. Vaikka tiedän, ettei saisi toivoa, en voi olla toivomatta… ehkä Christian joskus palaa luokseni, jos vain odotan kärsivällisesti. Lupaan odottaa ja olla häntä vastassa, sillä olen yhä niin rakastunut kuin ihminen vain voi olla.

    • #494
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Erään surkean tarinan alku
      Heinäkuun lopun kesäisenä iltana
      korjoittanut: @Eevi-Sofia

      Mies oli itsevarma kuin saalistamista varten suunniteltu petoeläin, sellainen, jonka jokainen lihas ja luuston kulmaus oli rakennettu huolellisesti käyttötarkoitustaan varten. Hänessä oli voimakasta läsnäoloa, joka sai minutkin unohtamaan, että oikeastaan olin hieman varovainen ja tunnusteleva uusia ihmisiä kohdatessani. Tietysti aurinkoisella kesäillalla, terassin iloa ja elämää huokuvalla äänimaisemalla ja onnellisilla ihmisillä ympärilläni oli myös tekemistä asian kanssa. Sitä paitsi olisin valehdellut, mikäli en olisi myöntänyt, että ilmassa leijuvan musiikin, hyväntuulisen jutustelun ja naurunpyrskähdysten säestämät ystävälliset, ihailevat sanatkin tekivät minuun vaikutuksen. Saatoin olla 25-vuotias aikuinen nainen, mutta olin myös sinisilmäinen, enkä suinkaan immuuni suitsuttaville, hyväksyntää huokuville kehuille.

      Hyvät ystäväni, joiden kanssa olin liikkeellä, lisäsivät vettä myllyyn. He virnuilivat tietäväisinä ja sanoivat miehen kuulumattomissa asioita, kuten:
      ”Siinäpä sulla onkin melkoinen saalis! Jos ei sulle kelpaa…”
      ”Ei, kyllä sä olet tuon saalis eikä päinvastoin. Sehän ei saa katsettaan irti, katso, tuolla se taas on!”
      ”Mitä sä oikein mutuilet? On jo aikakin, että otat silmälaput silmiltäsi ja muistat taas, että maailmassa on mahdollisuus muuhunkin kuin yksin kotona pönöttämiseen.”
      ”Eevi-kiltti, älä nyt taas päätä että kaikki on tuhoon tuomittua, ennen kuin edes kokeilet. Vaihdatte edes puhelinnumerot.”

      Minä olin häkeltynyt. Mies hakeutui seuraani kerta toisensa jälkeen. Hän osasi keskustella ja tuntui elävän huomioidakseen minua, mikä tuntui varsin kummalliselta ja hieman imartelevaltakin. Siinä hän istui, vieressäni penkillä, ja vaikutti siltä, ettei olisi ollut missään muualla maailmassa mieluummin. Oman ystävänsäkin hän lähetti pois sanomalla:
      ”Älä nyt sinä tule siihen säätämään, kun mä juttelen Hänen kanssa.”
      En tiennyt, pidinkö siitä. Oliko se omistavaa käytöstä vaiko vain toverillista vitsinvääntöä? En ollut varma. Kuka muka olisi tosissaan kokenut minun seurani niin kiehtovaksi, ettei olisi malttanut huomioida ketään muuta? Sen täytyi siis olla vitsi. Jokin sisäpiirin huvitus, kenties.

      Illan päätteeksi me vaihdoimme numeroita. Hymyilin, kun sain puhelimeeni makeita unia toivottavan viestin. Hymiö viestin perässä tuntui suloisen merkitykselliseltä.

      Minä tein päätökseni. Aioin ottaa ystävieni vinkeistä vaarin ja unohtaa, yhden heistä sanoja lainatakseni, aikaisemmasta erostani saakka jatkuneen luostarielämäni. Antaisin miehelle edes mahdollisuuden. Tutustuisin. En peruisi treffejä viime hetkellä ja jäisi kotiin miettimään, kuinka näin oli paljon parempi ja turvallisempi. Antaisin itsellenikin mahdollisuuden.

    • #495
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Eloa pumpulipilvellä
      Elokuun loppupuoli
      kirjoittanut: @Evi-Sofia

      Elämä oli sitten mukiinmenevää. Mukavaa. Ihanaa, suorastaan. Tunsin itseni kertakaikkisen typeräksi ollessani niin iloinen ja onnellinen – sillä piru vieköön, eikö maailmassa ollut niin paljon murheita, ettei tällaiseen oloon olisi ollut oikeutta? Mutta ehkä minulla oli. Ehkä minulla oli oikeus olla oikein, oikein onnellinen tämän pienen hetken elämästäni.

      Elin melkein kuin kuherruskuukautta. Olo oli kuin yläasteella ensimmäisen ihastukseni noteerattua olemassaoloni. Kun teki mieli kirjoitella vain vihkon kulmiin meidän nimiä ja tuhertaa sydämiä ympärille. En minä niin koskaan tehnyt, koska joku olisi voinut huomata. Minä en ollut kovinkaan avoin tunne-elämäni suhteen. Ihastuksistani en puhunut parhaille kavereillenikaan.

      En minä ollut maininnut Jarkostakaan vielä kenellekään. Lomani loputtua olin töissä saanut kuulla loman tehneen minulle hyvää. ”Oletpa aurinkoisen näköinen!” ”Kylläpä näytät rentoutuneelta ja onnelliselta!” ”Jaksat taas loman jälkeen paiskia hommia.” Minä vain myhäilin salamyhkäisesti ja tuumailin rauhallisesti, että niin, loman voimin sitä kyllä jaksaisi taas jouluun saakka.

      Ja jaksaisinhan minä. Minulla oli jo ollut ikävä kaikkia sympaattisia vanhuksiani. Oli ollut ikävä töitä.

      Töiden alettua oli vähemmän aikaa käydä tallilla, mutta päätin silti muistaa tallilaisia. Minä olin aina pitänyt leipomisesta ja joskus pienen hetken ajatellutkin, että voisin todella jäädä kahvilahommiin, tai ehkä käydä ravintola-alan koulunkin. Leivoin yhä paljon, mutta vain kahdessa tapauksessa: leivontainnostus iski, kun olin joko oikein onnellinen tai hyvin onneton. Nyt olin kaikeksi onneksi ensimmäistä. Työpaikan taukohuoneesta ylijääneet leivonnaiset kelpaisivat toivon mukaan tallin väelle.

      Tallilla kukaan ei, luonnollisesti, tiennyt parisuhdetilanteeni muutoksesta. En kokenut luontevaksi tipauttaa sitä missään keskustelussa, ja miksi ihmeessä olisinkaan niin tehnyt? Pääasia oli, että itse tiesin olevani parisuhteessa. Omat vanhempanikaan eivät olisi tienneet, ellei Jarkko olisi kovasti toivonut sitä. Olin jo tavannut hänen vanhempansa. Olihan se minusta tuntunut hieman pikaiselta, mutta ainakin minusta tuntui, että mies oli tosissaan minun suhteeni. Tuskin hän nyt muuten vain olisi esitellyt kuukauden ajan tuntemaansa ihmistä perheelleen seurustelukumppanina? Päätin siis suhtautua pikaiseen virallistamisenhaluun imarteluna ja ihailun merkkinä.

      Oli melko lämmin sää, vaikka sekalainen pilviverho täplittikin taivasta. Pyöräilin Kertun ulkoilutettuani tallille ja pohdiskelin matkalla, että jokin taivaan pumpulipilvistä oli tainnut leijailla alas ja kietoutua elämäni ja mielialani ympärille ja tehnyt kaikesta hattaramaisen suloista. Poskeni punoittivat jostakin muustakin syystä kuin pyöräilyn aiheuttamasta fyysisestä rasituksesta; toivoin mielihyvänpunan tasaantuvan ennen tallille pääsyä, jotten vaikuttaisi kerrassaan kummalliselta ja herättäisi huomiota.

    • #496
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      keskiviikko 26. elokuuta 2015
      kirjoittanut: Maikki

      Katsoin ikkunasta ulos, nojasin lasiin. Mieleni heittelehti. En ollut varma miltä minusta tuntui enkä ole ollut varma pitkään aikaan. Mieleni vaelsi painajaisia että myös unelmia. Mieleni havahdutti kuitenkin ovesta kantautuva koputus. ”Maikki tää pitäis laittaa sun jalkaan ettei vaan mitään kävisi” Memmu selitti nostaen kättään missä roikkui jonkinlainen tuki joka kuuluisi jalkaani. En vastannut kävelin vain hitaasti Memmua kohden. Memmu käveli luokseni ja laskeutui kyykkyyn asettaakseen tuen jalkaani. Tuen piti olla tarpeeksi kireä, ja sitä en itse olisi saanut laitettua. ”Jos oot valmis niin eiköhän lähetä” Memmu katsahti silmiini. Nyökkäsin ja lähdin kävelemään hitain mutta varmoin askelin kohti ulko-ovea.
      En ole ollut Hallavassa yliin puoleen vuoteen. Memmu kyllä selitti kuinka Asta oli kaivannut minua ja mitä Hallavassa tapahtuu. Minua ei kiinostanut. Pelkäsin vieläkin liikennettä hieman, eikö se voisi kadota. Törmäystilanne toistui usein päässäni jonka takia olin joutunut juttelemaankin jonkun aikuisen kanssa.
      Vähän yli puolivuotta sitten kävelin kotiin koulusta. Kävelin varovasti suojatietä yli ja pääsinkin siitä yli, mutta auto ohjautui väärään suuntaan törmäten minuun. Onnekseni en jäänyt alle mutta oikeasta jalasta meni monet asiat poikki tai muusiksi. Nyt vasta olen päässyt liikkumaan vapaammin ja kuntoutus on alkanut. Olin kuitenkin menettänyt iloni pitkien lomien jälkeen tekemättä mitään, etäännyin muista. Nyt Memmu oli halunnut muuttaa asian.
      Memmu käänsi autonsa kohti Maalaismiehentietä. Mielessäni ei liikkunut oikeastaan mitään, vaikka ajattelin paljon asioita. En ollut innostunut enkä jännittynyt lähinnä lamaantunut…

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #497
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      What even, Alanan perjantaipäivä
      28.8.2015
      kirjoittanut @Alana

      Minun oli pakko myöntää, fiilis ei ollut paras juuri nyt. Äiti ei edelleenkään antanut minun ratsastaa Faella, vaikka putoamisestani olikin kulunut jo yli viikko. Hän oli viime päivinä riidellyt useasti isän kanssa hevosestani, ja tuhahtaen olin aina paiskannut Alinan ja minun yhteisen huoneen oven kiinni kiljuen ”Kiitti kun yrität viedä mun parhaan kaverin pois!”, millä kielellä nyt satuin sanomaan sen. Toissapäivänä olin huutanut iiriksi, ja äiti ymmärsi silti. Äiti ei suomalaisena osannut iiriä yhtään sen enempää kuin käskeä koiraamme tulla luokseen tai istua tai olla syömättä pöydältä. Se oli aina ollut minun ja sisarusteni ns. salakieli, sillä satuimme kaikki kolme kuulumaan siihen noin seitsemäänkymmeneen prosenttiin irlantilaisista jotka itse asiassa puhuivat kieltä.

      Silmissä sumeni, mutta räpyttelin vain kovasti ja sain viereeni singonneelle Empulle soperretuksi sen, että Fae pitäisi juoksuttaa, sen selkä näytti hieman kipeältä, mutten tasan tarkkaan jättäisi treenejä kaatumiseen. Kömmin seisomaan silmiäni hieroan, ja eteeni tungettiin Faen ohjat Valman toimesta, tyttö oli nähtävästi käynyt hakemassa hevoseni ja toi sitä jo takaisin.
      ”I’m fine”, totesin pyyhkiessäni hiekkaa kypäräni päältä ja ottaessani ohjista kiinni.
      ”Sä et näytä siltä”, joku totesi selkäni takaa, mutta vastasin siihen kuitenkin.
      ”I’m fine. I’m fi—” en edes päässyt lauseen loppuun kun polvet pettivät alta ja valahdin maahan.
      ”Joku käy hakemassa Aleksin tänne nyt! Heti!” yritin erottaa äänen aiheuttajaa, mutten saanut mitään selvää sumenevassa mielessäni.

      Tokenin jonkin ajan kuluttua, ja hetken hämmennyksen jälkeen päättelin olevani Aleksin sohvalla.
      ”Hei! Se heräs!” joku hihkaisi läheltäni ja sai huoneessa hiljaa keskustelleet ihmiset kääntymään luokseni. Ympärillä hääräävät ambulanssimiehet ja –naiset (tarkasti ottaen yksi molempia, ei sen enempää) kyselivät minulta kaikkea ”mihin sattuu”sta ja ”mitä kävi” väliltä, ja yritin vastata mahdollisimman totuudenmukaisesti. Päähän sattui, putosin hevosen selästä.
      ”Onko.. Is Fae okay?!” havahduin saman tien, ja sain Aleksilta varmistuksen. Tamma oli juoksutettu ja oli nyt karsinassaan jonkun epäonnisen joutuessa riisumaan se. Jonkin ajan kuulustelun jälkeen ja kun äitikin oli pölähtänyt paikalle kyselemään, oli diagnooseikseni luotu venähtänyt vasen ranne, jonka kanssa pitäisi ottaa rauhallisesti jonkin aikaa ja pään lyömisestä aiheutunut pyörtyminen. Takaraivooni tulisi varmasti mustelma, ja kotona pitäisi olla pari päivää ihan hissukseen, mutten ollut kuolemassa. Lääkäriinkään ei tarvinnut raahautua, ellei minua alkaisi pyörryttämään, oksettamaan tai särkemään päätä ilman syytä. Äiti oli heti tämän kuultuaan miltei kantanut minut autoon, ja paaponut sen jälkeen.
      ”Siitä hevosesta on pakko päästä eroon, sehän on vaarallinen!”

      Nyt istuin huoneeni lattialla pää polviin painautuneena, ja nyyhkin itsekseni. Vielä viikko sitten olisin vain soittanut Henrille ja kertonut hänelle murheistani, ja tuo olisi ymmärtänyt ja lohduttanut. Nyt sitä vaihtoehtoa ei ollut. Isoveljeni Andy istui sängylläni ja tentti, ettei harmitukseni vain johtunut Henristä.
      ”I’ll beat the sh*t out of him, he can’t go around bein’ mean to my little sisters”, poika, vai pitäisikö tuota jo mieheksi kutsua, totesi, ja parahdin. Ei, ei se Henrin syy ollut. Itse asiassa olimme vielä ihan hyvissä väleissä, vaikka satuimme eroamaankin. Poika oli lähettänyt minulle viestin maanantaina ja sanonut, että halusi tavata niin pian kuin mahdollista. Kuinka ollakaan, puoli tuntia sen jälkeen kuuntelin Henrin selitystä siitä, ettei ollut enää varma oliko hän tyttöihin päin. Heidän naapuriin oli kuulemma muuttanut joku perhe Helsingistä, jonka pojan kanssa Henri oli viettänyt paljon aikaa. Kuinka ollakaan, asiat olivat edenneet hieman odottamattomasti, ja nyt olimmekin tässä. Poika oli nähtävästi odottanut minulta toisenlaista reaktiota, sillä olin vain hymyillyt ja sanonut olevani okei asian kanssa.
      ”Eksä ookkaan vihanen?” tuo oli kysynyt hämmentyneenä.
      ”Miks olisin, that’s great news! I’m happy for you, I really am. Ehkä ei mitä mä odotin mutta ei se mua haittaa”, olin selittänyt, enkä joutunut edes tekohymyilemään. Toki olisin halunnut suhteemme kestävän pidempään, mutta toisaalta olin kiitollinen pojan kertoessa heti totuuden, eikä yrittänyt esittää pidempään. Päätimme siis yhteistuumin olla kavereita, mikä oli molempien mielestä luonnollinen vaihtoehto.

      Samassa Alina pölähti punaisine hiuksineen huoneeseen, ja kiekaisi kaverinsa järjestävänsä juhlat.
      ”You have to come!” tuo hihkui, ja ennen kuin huomasin, istuin vessanpöntöllä Alinan tyrkkiessä ripsiväriä ja silmänrajauskynää naamaani, itse kun olin laittautunut kuulemma liian hitaasti.
      ”Ow! Don’t poke me eyes!” älähdin, mutta Alina vain nauroi ja heitti syliini vaatteita. Nähtävästi olin menossa siis juhliin tänään.

      Jonkin ajan kuluttua istuinkin jonkun tyypin sohvalla, samalla kun pohdin olisiko täällä tasan puolet vaiko kaikki Pronssijoen nuorista. Joitain tallilaisia täällä kyllä varmasti olisi. Tai mistä sen tietäisin, kun olin muutenkin pihalla tapahtumista. Kuulin läheisen poikaryhmän keskustelun musiikin yli, ja kiinnostuneena jäin kuuntelemaan.
      ”Mut et sä voi mennä noin vaan! Se on just eronnu, anna sille nyt vähän aikaa!”
      ”Se on kyl nii pirun nätti, oikeesti ootteko kattonu? Mä ainaki tiiän mitä mä haluun.. Jos mä en mee nyt ni joku muu ottaa sen! Ja nyt on just nyt yksin tossa sohvalla!”
      ”Ja mitä sit, ihan ku se susta tykkäis.”
      ”Testataanko? Mä voin saada sen kuolaamaan perääni vaikka nyt heti.
      Samassa tajusin, että he puhuivat minusta. Yritin esittää välinpitämätöntä kieltämättä hyvännäköisen pojan istahtaessa viereeni, ja jostain mieleni sopukoista muistin tuon olevan samassa lukiossa, vuotta ylemmällä luokalla.
      ”Moi, onko sulla hauskaa?” tuo kysyi virnistäen ja nojasi hieman ahdistavan lähelle.
      ”Eipä oikeestaan”, totesin ja katsoin toiseen suuntaan, nähden Alinan tanssivan kavereidensa kanssa.
      ”Mä voisin muuttaa sen, tiedätkös?” poika jatkoi, ja hymähdin. Yritystä ainakin oli. Ja niin, hetken jutustelun jälkeen päädyin viettämään pojan seurassa koko illan, siihen asti kunnes Alina tuli päästämään minut tuskistani. Poika nojasi kuitenkin vielä aikaisempaa lähemmäs, mikäli se oli edes mahdollista, ja yritti selkeästi jotain hyvän yön suukkoa, mutta kohteliaasti tai ei niin kohteliaasti kieltäydyin kunniasta.
      ”Ei ees pientä pusua poskelle? Älä jaksa, kyl sä haluut. Mä ainakin haluun.” poika oli yrittänyt vielä.
      ”Aina ei saa haluamaansa”, totesin ja luikahdin siskoni perässä ulos.

      Ei edes kahdenkymmenen minuutin päästä kännykkäni piippasi tuntemattoman numeron viestin vuoksi, ja luin sen kummissani. Miten se nyt noin nopeasti oli numeroni selvittänyt?
      ”Mä saan aina haluamani. (;” luki tekstarin vihreässä kuplassa, ja tallensin numeron nimellä ”Weird creep”. Tietäisin ainakin mihin en vastaisi.

    • #498
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Ensimmäinen varjo paratiisissa
      Syyskuun alku
      kirjoittanut: @Eevi-Sofia

      Olimme viettäneet Jarkon kanssa aikaa varsin tiiviisti yhdessä siitä saakka, kun tapasimme. Minusta se oli enimmäkseen ihan mukavaa. Oli kivaa palata takaisin kotiin työpäivän jälkeen niinä päivinä, kun Jarkko oli siellä odottamassa. Kävimme yhdessä kävelyllä Kertun kanssa ja laitoimme ruokaa, teimme kotoisia asioita ja toisinaan kävimme ulkona syömässä.

      Ja vaikka kaikki se oli ihanaa, minä aloin huomata itsessäni väsymystä, jota jatkuva seurassa oleminen aiheutti.

      Väsymystä, en kyllästymistä.

      Sitä Jarkko ei tuntunut ymmärtävän. Eroa niiden kahden sanan välillä. Minä en kaivannut aikaa erossa hänestä, vaan aikaa ihan vain itseni kanssa.

      Se iltapäivä oli alkanut kuin mikä tahansa aiempikin yhteisistä illoistamme. Olin käynyt töistä päästyäni ulkoiluttamassa Kertun ja jättänyt sen sitten kotiin mennessäni itse Jarkon luokse. Olimme vaihtaneet päivän kuulumiset, pari suukkoa ja pitkän halauksen ja ryhtyneet laittamaan ruokaa. Jarkko tiedusteli, katsoisimmeko elokuvaa, ja minä sanoin, että en voisi tänään jäädä niin pitkäksi aikaa, sillä Kerttu odottaisi kotona ja kaipasin itsekin hieman omaa aikaa kotona.

      Siitä alkoi alamäki. Sanani loukkasivat miestä, jonka elämän keskipiste olin ollut tapaamishetkestä lähtien – tai, ajattelin värähtäen, jo ensisilmäyksestä. Sain selittää selittämästä päästyäni, mitä olin tai en ollut tarkoittanut, ja kuulin sanojeni vääntyvän hänen käsittelyssään aivan toisenlaisiksi kuin olin itse alunperin halunnut. Aloin jo epäillä omia tarkoitusperiänikin, kun tarpeeksi kauan kuulin omat sanani itsensä vastaisina.

      Olin hämmentynyt ja pyörällä päästäni. Pohdin kuumeisesti, miten rauhoittaa tilannetta. Tunsin oloni syylliseksi: totta kai minun olisi pitänyt haluta viettää jokainen hetkeni uuden kumppanini kanssa. Olinko minä sitoutumiskammoinen? Erakkoluonne? Ei, sanoi pieni ääni päässäni. On ihan normaalia kaivata omaa tilaa – parisuhteessakin. Katsoin silti olevani velvollinen pahoittelemaan, sillä olin aiheuttanut toiselle mielipahaa.
      ”Anteeksi”, sanoin siloittelevasti ja kiedoin käteni miehen ympärille. ”En mä tarkoittanut mitään pahaa. Väsyttää vain, kun töissä on ollut muutoksia ja jotenkin kaipaan sellaista mahdollisuutta hiljentyä ja prosessoida uusia asioita itseni kanssa. Sopiiko, että menen täksi yöksi kotiin ja tullaan huomenna sitten Kertun kanssa tänne?”

      Ajatus suunnittelemastani tallipäivästä kummitteli mielen perukoilla, mutta se sai kai odottaa. Enhän minä voinut parisuhteessa ollessani aikatauluttaa kaikkia päiviä mielivaltaisesti vain itseäni ajatellen – olinhan minä ollut tallilla muutamana iltana viikossa tähän saakka juurikaan kyselemättä Jarkolta, mitä mieltä hän oli. Voisinhan minä yhden tallipäivän jättää väliin, huomioida poikaystäväni (miesystävä, huomautti jälleen pieni ääni jostakin mieleni takavasemmalta) mielipide yhdessäolosta ja sen määrästä. Tämä yksi kerta ei vaatisi minulta suurtakaan joustoa, mutta voisi ilahduttaa toista suuresti.

      Niinpä raksin kotiin päästyäni kalenteristani yli talli-merkinnän ja kerroin Kertulle, että huomenna mentäisiin Jarkon luo. Vannotin sitä käyttäytymään nätisti ja tiesin, että se tekisi niin. Kerttu oli maailman kiltein ja joustavin koira ja sopeutui tilanteeseen kuin tilanteeseen. Niin minäkin halusin sopeutua.

    • #499
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kauneutta, jota kukaan muu ei ymmärrä
      sunnuntai 8. marraskuuta 2015
      kirjoittanut: Inka

      Sade hakkasi mun pimeän huoneen ikkunaa ja vesi valui alas jakaantuen suistomaiseksi muodostelmaksi lasia vasten. Käärin villapaidan hihat käsieni ympärille katsellen sitten ulkona katulampun valossa huojuvia koivuja. Niistäkin oli jo lehdet pudonneet.

      Mun vuokrakämpässä oli ilmeisesti ollut jonkinlaisia homevaurioita, joten muutto takaisin vanhan katon alle oli pakollinen. Satu oli laittanut mut ullakolle, kun kerran entisestä huoneestani oli jo tehty jonkin sortin jooganurkkaus. Mä odotin. Perhe oli ottanut hoitaakseen jonkun pojan, joka vaati erityistukea. Hän oli tulossa tänään, ja mä halusin tietysti olla heti ystäviä – Sannasta ei olisi seuraksi, ja Satukin olisi varmaan tapansa mukaan vain ideaa vastaan. Kristian oli tässä perheessä se, joka määräsi. Mun mielestä oli suloista, että hän halusi auttaa sitä poikaa.

      Ovikello soi. Kristian avasi. Mun ikkunaan liimautunut katse eksyi ympäri huonetta, haparoin valokatkaisijaa sormillani, ja kun se viimein löytyi syöksähdin ovelle. Laskeuduin portaat alas, ja sitten mä näin sen.

      Ulkona ovella seisoi varmaankin mua vuoden tai kaksi nuorempi poika, katse tyhjänä. Harmaissa silmissä oli niin surullinen ja hämmentynyt pilke, että jäädyin paikalleni. Pojalla oli kasvoillaan muutamia viattomia pisamia, mutta muuten kasvot olivat vaaleat ilman pienintäkään poikkeusta. Vaaleanruskeat hiukset olivat suloisella tavalla sekaisin. Vasta nyt huomasin silmien alla olevat tummat renkaat, arpeutuneet rystyset sekä sen, ettei toinen räpytellyt silmiään miltei ollenkaan. Koko pojasta hehkui salaperäinen aura, josta hänellä itselläänkään ei tuntunut olevan tietoa.

      ”Inka, tässä on… itse asiassa, me emme tiedä hänen nimeään”, Kristian sanoi hymyillen. Sanna pyöritteli silmiään ja katosi takanani olevaan portaikkoon. ”Hän ei osaa puhua, eikä muista mitään menneisyydestään. Hänet löydettiin metsästä viikko sitten…”
      Mä olin jäätynyt katsomaan tuota poikaa. Hänen katseensa oli tiukasti maassa, eikä se liikkunut sieltä.
      ”Eikö tuolla pitäisi sitten olla nimi?” Satu mutisi ja sai jopa Kristianin nyökyttelemään.
      ”Kyllä se varmaan sopii, täytyy häntä nyt jollain nimellä kutsua…”
      ”Luukas”, purkautui mun huulien välistä ennen kuin kerkesin ajatella asiaa sen enempää. Pojan katse nousi salamana mun silmiini, ja kun kohotin kulmakarvojani säikähtäneesti, näin kuinka toisen kulmat nousivat aivan samalla tavalla. Kun räpäytin silmiäni, Luukaskin räpäytti, ja kun hymyilin ujosti, hänkin hymyili. Silti onneton kiilto säilyi silmien harmaudessa ennallaan, vain huulet hymyilivät.

      ”Ei tiedetä, mikä hänellä on. Autismiin liittyy usein matkiminen, mutta noin rajuja muistinmenetyksiä ei ole hetkeen nähty”, Kristian selitti ja kosketti varovaisesti sormillaan Luukkaan käsivartta. Poika sävähti ja katsoi hetken niin haavoittuvaisen näköisenä kättään, että sai sellaisen vaikutelman ettei häntä ei olisi ikinä aiemmin kosketettu… mä tunsin ihan uudenlaista surua, jonkinlaista haikeutta pojan puolesta.

      Illalla, kun mä istuin pianon ääreen ja aloin soittaa, Luukas asteli hitaasti yläkerrasta olohuoneeseen ja istui nojatuoliin katse tiukasti koskettimilla vaeltelevissa käsissäni. Jotain tuntui syvällä vatsanpohjassa, kun huomasin toisen silmien lasittuvan. Niiden harmauteen tuli ihaileva kiilto, ja kyynel vierähti pitkin poskea Luukkaan suupieleen.

      Ruokapöydässä Kristian yritti kysellä Luukkaalta tuon oikeaa nimeä, mutta ei saanut muuta aikaiseksi kuin Sannan toteamaan että taloon oli otettu jonkinlainen hullu. Mä olin eri mieltä – varsinkin kun pojan haavoittuva katse lipui käsiini, ja sen jälkeen toisen omat yrittivät pidellä veistä sekä haarukkaa oikealla tavalla.

    • #500
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kukka ja uusi koti
      sunnuntai 15. marraskuuta 2015
      kirjoittanut: Kukka

      Heti herätyskellon soidessa kasvoilleni nousi niin innostunut hymy, ettei se lähtisi pois koko päivänä. Minut oli vallannut samanlainen innostuksesta ja odotuksesta täyttynyt tunne kuin lapsilla jouluaattona. Pinkaisin ylös pellavalakanoistani ja tunsin olevani maailman onnellisin tyttö. Vaikka huone oli hämärä ja muutto oli täysin kesken eikä jalansijaa ennen etsimistä löytänyt, tiesin sydämessäni, että juuri nyt kaikki oli täydellistä.

      Hiivin narisevia lattialautoja vältellen mutta siinä onnistumatta, uuden kotini sydämeen, kuin lapsi joulukuusen luo lahjojen ja joulupukin toivossa. Lahjojen sijaan löysin pölyyntyneillä, kuluneilla huonekaluilla ja rojulla vuoratun kauniin vanhan asunnon, jonka rappeutuneet pinnat oikein hohkasivat uudelleensyntymisen toivoa ja mahdollisuutta. Suljin silmäni ja hengitin syvään. Tämä on uusi kotini ja aion täyttää sen rakkaudella.

      Niilon äiti, joka piti minusta kovin ja periaatteessa omisti asunnon, oli antanut minulle vapaat kädet, mitä tuli maalaamiseen ja sisustamiseen. Sen jälkeen mielikuvat unelmien kodista olivat vain voimistuneet, enkä malttanut odottaa muuttoa. Nyt unelmakämpän tuominen esiin tästä kulahtaneesta asunnosta oli käsillä, ja pystyin jo näkemään sieluni silmin, millaiseksi asunto oli tuleva muuttumaan.

      Olin päättänyt laittaa kämpän kuntoon mahdollisimman pian, ettei tarvitsisi elää päiväkausia pahvilaatikoiden ja turhan roinan keskellä. Mielessäni oli ollut kuva täydellisestä asunnosta jo ennen kuin tiesin muuttavani Pronssijoelle, ja pystyin jo nyt hahmottamaan tulevan sisustuksen sekasotkuiseen asuntoon. Tietysti asunto vastasi mitä parhaiten unelmiani, vaikkei monikaan olisi sitä sotkusta huomannut. Paljon oli tehtävää, mutta siitä jos mistä aioin nauttia!

      Visualisoituani tulevan operaationi suurpiirteisesti, siirsin laatikoita ja epämääräistä roinaa hieman sivummalle ja valmistauduin nopeaan aamujoogaan. Venyttelin ja herättelin kehoani muutamilla liikkeillä, minkä jälkeen en malttanut enää odottaa siivoamisen aloittamista ja ryhdyin raivaamaan tietäni keittiöön. Kaapeista löytyi juuri täydelliset ainekset aamiaiseen; pakasteherneitä ja kananmunia, joista paistoin sievän vihertävän lätyn itselleni.

      Päivä oli tuleva täyttymään täydellisestä tohinasta, siivousoperaatiosta ja hurjasta muodonmuutoksesta. Olin saapunut Pronssijoelle edellisenä iltana suuremman muuttokuorman kanssa, ja parin päivän päästä rakkaan ystäväni Mariannen äiti ajaisi trailerin kanssa tuomaan loput tavarat, mainion koirani Juksun, sekä Mariannen herttaisen issikkaruuna Mirrin.
      Marianne muutti kuukausi sitten ulkomaille opiskelemaan, eikä voinut viedä ponia mukanaan. Hän ei suostunut kuitenkaan luopumaan rakkaasta Mirristään, joten hän päätti jättää sen minun vastuulleni ja tuoda Hallavaan. Olen tuntenut Mirrin jo monta vuotta, heti Marianneen ystävystyttyäni, ja rakastan sitä kuin se olisi omani. Olin todella otettu tästä tarjouksesta, enkä malttanut odottaa pääseväni aloittamaan hevostelua ihan uudessa ulottuvuudessa, vieläpä uudessa tallissa, josta olin kuullut niin paljon hyvää!

      Yhtäkkiä makuuhuoneesta laahusti jokseenkin krapulaisen näköinen olento. Pelkissä boksereissa ja villasukissa, edelleen silmiään kaksin käsin hieroen hän haahuili pois näkyvistä vessan suuntaan, mutta palasi sitten hämmentyneenä takaisin. Hetken haparoituaan hän nosti kätensä ja osoitti minua sormellaan kysyvästi tuijottaen.

      Poika oli nimeltään Repe. Olin nähnyt hänet muutaman kerran aikaisemminkin, lähinnä pikkuserkkuni Niilon luona kyläillessämme, ja Niilo oli kertonut hänestä paljon noloja juttuja. Ajattelin tietäväni Repestä paljon enemmän kuin hän tiesi minusta, mutta taisin olla väärässä.

      ”Kukka-kummituskuiskaaja, eikö niin? Se tyttö, joka eksyy vapaaehtoisesti ja syö karkkeja lattialta?” poika sai vihdoin sanottua ja hymyili veikeästi. Purskahdin nauruun. Taisimme olla tasoissa, kiitos Niilon.
      ”Aivan oikein, ja sinähän olit Rellestäjä-Repe, joka on murtanut miltei jokaisen luunsa kolmesti ja joutuu vaikeuksiin ihan vain typeryytensä takia. Ainiin, taisit myös pureskella varpaankynsiäsi”, vastasin samalla mitalla nauruani pidätellen. Repe pudisti päätään häpeästä hekottaen, kunnes sai vihdoin kerättyä itsensä.
      ”En pureskele enää varpaankynsiäni, ei hätää”, hän korjasi ja odotti minun sanovan jotain vastaavaa.
      ”Ei hätää, en minäkään ole vaihtanut karkkeja varpaankynsiin”, hihkaisin ja asettelin lautaseni tiskialtaaseen, jota asutti sen likaiset perheenjäsenet. Meistä tulisi Repen kanssa vielä hyvät ystävät.

      Jonkin ajan kuluttua Repe oli henkisesti valmistautunut jättämään hyvästit asunnon sotkuiselle ja mauttomasti sisustetulle olemukselle ja suostui mielellään auttamaan pienessä pintaremontissa. Asunnon seinät olivat rakenteeltaan täydelliset, ne täytyi vain maalata vaaleankeltaisesta valkoiseksi, kuten myös muutamat kellanruskeat puukalusteet keittiökaapit mukaan lukien. Metsänvihreät vanhanaikaiset sirot puutuolit saivat jäädä entiselleen, rakastuin niihin heti ensisilmäyksellä. Kaikki vaaleanharmahtavat ja tummanruskeat puukalusteet tulivat pysymään entisellään muutamaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Lopputulos olisi raikas, mutta rennon luonnollinen.

      Parin tunnin kuluttua vanhassa kerrostaloasunnossa ei ollut yhtäkään tiellä olevaa huonekalua. Kaikki oli siirretty kapealle käytävälle tientukkeeksi, mutta vanhemman asuinväen ilmestyminen tuona hetkenä oli Repen mielestä hyvin epätodennäköistä. Kolme jätesäkillistä turhaa rojua päätyi läheiselle hyväntekeväisyyskirpputorille ja samalla reissulla asuntoon muutti kymmenkunta ”uutta” tavaraa, kuten keittiövälineitä, puisia leikkuulautoja, tikapuut ja teekokoelmalleni täydellisesti sopiva seinälle tuleva hyllykkö.

      Maalausoperaatioon avuksi saapui Repen puhelias kaveri, joka vannoi että Repe joutuisi vielä muuttamaan kodistaan minun hullujen ideoideni tieltä. Repe vaikutti kuitenkin täydelliseltä kämppikseltä, joka oli avoin muutokselle ja ideoi itsekin sitä sun tätä, joka toisinaan oli kerrassaan nerokasta. Hän suhtautui hurjaan muodonmuutokseen niin hyvin, että tunsin olevani arvostettu sisustussuunnittelija suositussa tv-formaatissa. Rakastin sitä. Olin ihan elementissäni.

      Muutaman tunnin kuluttua painotalon ylijäämäpapereilla vuorattu lattia oli täynnä maalitahroja. Veetiksi itseään kutsuva puhelias häseltäjä tuntui tietävän pintaremontista yhtä jos toista, eivätkä Repen hetkittäiset epäilyt muutamista ratkaisuista saaneet elää kovin pitkään. Keittiön uuden raikkaanvalkoisen ilmeen rikkoi pirteä metsänvihreäksi maalattu hylly, joka toimi vanhassa keittiössä kuin kauneuspilkku. Ihastuttavia yksityiskohtia olivat myös sinne tänne kirjoittelemani aforismit ja muistutukset, joista lempparini oli ehdottomasti mottoni keittiön yläkaapin alareunassa, ”ei se oo niin justiinsa”, jonka huoleton sanoma tuli tarpeen kokeilevassa keittiössä yllättävän usein.

      Hyvän musiikin soidessa ja lähimmäisten kanssa nauraessa aika kului kuin siivillä, ja asunto oli pian kuin uusi. Uuden ilmeen saaneiden puupintojen kevyen maalipinnan alta kuulsivat puun säikeet juuri täydellisesti, ja asunto oli täyttynyt puhtaasta valosta. Huoneiden keskelle siirretyt uudistusta kaivanneet huonekalut loistivat nyt uudelleensyntymisen hohtoa. Vanhasta oli tullut nyt uutta, ja uutta tuli olemaan vielä niin monet asiat tulevina päivinä. Sydämessäni leiskuvan kiitollisuuden määrää oli vaikea kuvitella. Kaikki vain oli juuri niin kuin piti, ja rakastin joka ikistä sekuntia tässä uudessa kodissani.

      Maalitahrojen kansoittamalla suojapaperilla vietetyn ranskanperunoista koostuneen lounaspiknikin jälkeen oli aika paljastaa paperin alla piilottelevat huonekalut ja lattia. Kirjaimellisesti hypin innosta, kun pojat repivät paperin näkyvistä ja asunnon uusi olemus sai viimeistellyn ilmeen.
      ”Tää on täydellinen!” hihkuin onneni kukkuloilla enkä voinut olla halailematta ja kiittelemättä poikia tuon tuosta. He vain vilkuilivat toisiaan ja pyörittelivät päätään naureskellen yltiömäiselle ilakoinnilleni, mutta tyytyväisiä olivat taatusti hekin.

      Seuraava urakka oli tuoda sohva ja muut käytävälle pelastetut huonekalut takaisin sisälle, uusille paikoilleen. Homma sujui näköjään parhaiten silloin, kun sain katsoa vierestä kun Repe ja Veeti kantoivat painavia tavaroita oikeille paikoilleen minun ohjeistuksellani, vaikka silloinkin muutin mieltäni järjestyksestä milloin minkäkin suhteen, eikä säätämiseltä voinut välttyä.
      ”Ootko sä nyt ihan varma että haluat nukkua ton räkänokan kanssa samassa huoneessa?” Veeti kysyi ennen toisen sängyn siirtämistä.
      ”Jätkä kuorsaa niin että sun pitää käyttää korvatulppia, ja piereskeleekin unissaan, enkä ihmettelisi jos sillä olisi toinen sormi suussa, toinen nenässä ja kolmas housuissa, ja se näky odottais sua joka aamu… eli ootko sä nyt ihan varma?” hän jatkoi kun en näyttänyt harkitsevanikaan erilaista järjestelyä. Toinen vaihtoehto oli vaihtaa sohvan ja sängyn paikkaa, mutta kaikki toimisi täydellisesti alkuperäistenkin suunnitelmien mukaan, joten moinen oli täysin turhaa. Nyökkäsin päättäväisesti ja yritin olla häiriintymättä poikien keskinäisestä nahistelusta.
      ”Tuskin olen itse yhtään siveellisempi nukkuessani, joten emmeköhän me toisiimme totu”, totesin viileästi ja nojasin seinään odotellen poikien siirtyvän kantohommiin.

      Muutaman tunnin kuluessa asunto oli muuttunut jälleen asumiskelpoiseksi, mutta tällä kertaa raikkautta ja persoonallisuutta hehkuvaksi kodiksi. Olimme olleet huiman nopeita, vaikkemme uskaltaneetkaan vielä täyttää uudelleenmaalattuja kaappeja ja hyllyjä tavaroista, vaan päätimme antaa niiden kuivua huomiseen. Huonekasvit, kymmenet huonekasvit ja Juksu-koiran tavarat tulisivat parin päivän päästä, jonka jälkeen kaikki olisi niin täydellistä kuin vain osasin kuvitella.

      Hymyni oli valehtelematta säilynyt samanlaisena aamusta iltaan, eikä ilon ja innostuksen määrä eronnut juurikaan jouluaatosta. Kaikki oli täydellistä, ja nukkumaan käydessäni tunsin sydämessäni, että olin kotona.

    • #501
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kukka Kahvilaneito
      lauantai 28. marraskuuta 2015
      kirjoittanut: Kukka

      Olin käyttänyt koko edellisen päivän keittiöni mullistuksessa. Olin istuttanut yrttejä pieniin ruukkuihin, jotka ripustin verhotankoon nerokkaalla tavalla päällekkäin saadakseni ne viemään ihmeellisen vähän tilaa keittiöstä. Vaikka asunto oli pieni, keittiölle oli varattu mukavan laaja ala, ja kaapistot työtasoineen reunustivat yhden neljäsosan koko kodista.
      Keittiö oli ehdottomasti kotimme sydän. Vaikka Repe ei ymmärtänytkään, miksi kaapeista löytyi mitä ihmeellisimpiä raaka-aineita, hän tykkäsi maistella väserryksiäni ja suostui jopa käymään luontaistuotekaupassa ostamassa manuka-hunajaa ja mantelijauhoja. Olin todellinen onnenpekka saadessani hänet elämääni. Kerran hän osti minulle puoli kiloa tummasuklaarusinoita, kun käräytin vaivalla leipomani sämpylät, löin varpaani kivuliaasti pöydänjalkaan ja lysähdin lattialle itkemään ja nauramaan hysteerisesti. Toisinaan universumi muistutti minulle, että olen vain ihminen, enkä mikään Pyhä Henki. Mutta johan olisi tylsä elämä ilman kommelluksia.
      Repessä parasta oli kuitenkin seikkailumieli. Hänellä oli mielenkiintoisia ja persoonallisia ystäviä, joiden kanssa hän teki milloin mitäkin ihmeellistä ja ystävällisyydessään he ottivat minut mukaan hulluttelemaan. Pari päivää sitten olimme seinäkiipeilemässä, joka oli kerrassaan mahtavaa ja ehdin jo unelmoida tulevasta kesästä. Mitä kaikkea jännää voisimmekaan yhdessä tehdä, vuorikiipeillä?

      Tänään oli kuitenkin ihka ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassani, herttaisessa kahvilassa nimeltä Villivanilja. Pian sen jälkeen, kun tiesin muuttavani Pronssijoelle, otin innoissani selvää mahdollisista mukavista työpaikoista, ja huomasin kyseisen kahvilan hakevan työntekijää, koska Villivaniljan toinen omistaja oli piakkoin siirtymässä äitiyslomalle. Mikä täydellinen sattuma!
      Olin aina halunnut työskennellä kahvilassa, ja itse asiassa unelmoinut oman kahvilan perustamisesta jo vuosia.

      ”En voi uskoa, että tänään aloitan kahvilaneidon elämän!” hihkuin itsekseni hörppien samalla hieman kiirehtien taivaallista vadelmasuklaasmoothietani.
      ”En haluaisi pilata innostustasi, mutta Villivanilja ei ole kovin suosittu paikka”, Repe totesi ohimennen hämmentäen keskittyneesti pillillä omaa smoothietaan.
      ”No onhan se hieman… tylsä, mutta monille varmasti kullanarvoinen kantakahvila”, hymähdin eksyen ajatuksiini. Kahvilan kalusteet olivat kieltämättä aika kehnot, eikä se ehkä ollut se kaikkein kaunein ja tunnelmallisin kuppila, mutta universumi oli johdattanut minut tämän kahvilan luokse varmasti tarkoituksella. Sitä paitsi kahvila sijaitsi sopivan lähellä, ja työpaikka oli aina työpaikka.

      Vanhan rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan kahvilan kaunis nimikyltti kohosi pian näkyville ja sai innostukseni kuohumaan yli, jonka ansiosta hyppelehdin loppumatkan kaulahuivi viuhuen. Avasin kahvilan oven ja lehmänkellon helähtäessä tiskin takana hääräilevä nainen huomasi minut.
      ”Luojan kiitos!” hän henkäisi helpottuneena, mutta oli nähtävästi niin kiireinen, ettei sen ystävällisempää tervehdystä saanut sanottua, vaikkei asiakkaita juuri ollut. Tervehdin iloisesti ja kävelin hieman hämmentyneenä tiskin luokse.
      ”Sinullahan on aikaisempaa kokemusta myyjänä toimimisesta? Minun on pakko lähteä viemään poikaani hammaslääkäriin, mutta pärjäät varmasti!” nainen selitti ja katosi pian keittiön puolelle. Hänellä näytti olevan todella kiire, joten hengitin syvään ja lähetin hänelle rakastavia ajatuksia. Toivottavasti hän kerkeäisi hyvin ja ajaisi varovasti.

      Jonkin ajan kuluttua tajusin, että nainen oli lähtenyt takaovesta ja olin nyt aivan yksin vastuussa kahvilan palvelusta. Löysin asiakasnaulakon ja jätin takkini siihen, kun en viitsinyt lähteä tutkimusretkelle keittiöön.
      ”Huhhuh, tästä se lähtee”, mutisin itselleni, kun siirsin lasivitriinissä olevia syntisen herkullisen näköisiä kakkupaloja paremmin esille.

      Ei aikaakaan kun lehmänkello helisi ja viluisan näköinen papparainen taapersi sisään äänekkäästi hengittäen.
      ”Hyvää huomenta!” hihkaisin tiskin takaa ja suin villisti pörröttäviä hiuksiani tehottomasti korvan taakse. Vaari katsoi minua hieman ihmeissään ja pienen hiljaisuuden jälkeen vastasi, ”No huomenta, huomenta”, ja otti harmaan lätsänsä pois päästä köpötellessään vaivalloisesti tiskin luokse.
      ”Sinnuu en ookkaa enne nähnö, Amandaa tuuraamasa oletan”, mies mutisi ja tuijotti minua arvioivasti. Hän oli kerrassaan herttainen vanhus, vaikka jouduinkin tekemään kaikkeni kuullakseni, mitä hän sanoi.
      ”Olen Kukka Ketonen, aloitin täällä ihan äskettäin, ja Siiri lähti juuri viemään poikaansa hammaslääkäriin. Mitä saisi olla, kuppi kuumaa?” vastasin reippaasti ja hymyilin yhä leveämmin.
      ”Jassoo, kyl kiitos… kuumaa mustaherukkamehhuu chilil ja soijamaadol, kute tavallisest”, mies vastasi tottuneesti ja kaivoi lompakostaan muutaman kolikon. En voinut peitellä huvittuneisuuttani ja yllättyneisyyttäni, kun vaari täräytti niinkin eksoottisen kuuloisen tilauksen.
      ”Mielenkiintoinen valinta”, tokaisin hymyillen ja katselin ympärilleni mahdollisten mustaherukkamehuautomaattien varalta. Vaari kuitenkin neuvoi mistä tarvittavat ainesosat löytäisin ja annoin hänen itse annostella chilin määrän varmuuden vuoksi.
      ”Onko tämä joku uusi trendijuoma?” vitsailin kun kirjoitin käsin kuittia kassakoneen takkuiltua.
      ”Emminä trenteistä tiie, mutta hyvvää o, maist vaik!” vanhus yllytti ja tarjosi kuppia minulle. En voinut vastustaa kiusausta, mutta hygienian nimissä otin juomaa pieneen lusikkaan ja nielin sen kuin yskänlääkkeen. Yäh! Se oli kerta kaikkiaan eksoottisen yököttävää, mutta parempaa kuin kokiskaakao ja vissykahvi (älä kysy). En pystynyt peittelemään irvistystäni, mutta nyökyttelin siitä huolimatta hyväksyvästi lusikalla viuhoen.
      ”Kiitos, kiitos, ei enää ikinä!” naurahdin, kun vaari käkätti hyväntahtoisesti tiskiin nojaten.
      ”Tän mehu ansiost oon laihtunnu viistois killoo ja aion ellää sata vuotiaaks”, vanhus kehuskeli ja jäi läheiseen pöytään hörppimään kupillistaan.

      Asiakkaita ei todellakaan ollut montaa, joka pelasti minut suurimmilta möhläyksiltä. Siiri saapui jonkin ajan kuluttua ja neuvoi minua olennaisissa asioissa kahvilan käytännöistä tavaroiden sijaintiin. Tummatukkainen, noin nelikymppinen Siiri vaikutti melko stressaantuneelta, mutta hyväntahtoiselta ja kohteli asiakkaitaan hyvin. Hän oli kuulemma yksinhuoltaja, eikä yrityksen pyörittäminen lähes yksin jättänyt hänelle lainkaan vapaa-aikaa. Lupasin tehdä parhaani hänen auttamisessaan, mutta huoli ja väsymys olivat uurtuneet syvälle naisen kasvoihin. Kahvila tarvitsi uudistusta, se oli selvä, ja sitäkin enemmän rakkautta!

    • #502
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kahvilaneidon unelma
      maanantai 30. marraskuuta 2015
      kirjoittanut: Kukka

      Eräänä iltapäivänä sain Universumilta mielettömän lahjan. Istuskelin punavalkoraidallisissa sukkahousuissani latailemassa kappaleita Spotifyn joulusoittolistalleni, Juksu-koira sylissäni nukkumassa, kunnes yhtäkkiä puhelimeni alkoi soittaa Survivorin Eye of the tigeria, saaden minut hätkähtämään niin että Juksukin heräsi.
      Soittaja oli Siiri, toinen kahvilanpitäjistä, jossa olin töissä. Siiri kertoi pahoittelevasti, että he olivat Amandan kanssa päättäneet sulkea kahvilan joksikin aikaa, sillä Siirillä ei yksinkertaisesti riittänyt puhti kahvilan pyörittämiseen yksin, vaikka minusta olikin ollut suuri apu. Kahvilalla oli kuulemma mennyt huonommin jo kauan ennen kuin Amanda jäi äitiyslomalle, eikä mikään tuntunut auttavan asiaa.
      Tietysti päätös sulkemisesta tuli yllätyksenä, vaikkei kahvila kovin eloisalta ollutkaan näyttänyt. Kaikki ongelmat kuitenkin pitivät sisällään myös ratkaisun, eikä mikään ollut mahdotonta, joten hetken mietittyäni heitin oman ideani kehiin: Jos saisin vapaat kädet kahvilan sisustuksen, tarjonnan ja ilmeen suhteen, ja viikon aikaa tehdä taikani, niin lupaan, että kahvila alkaisi kantaa hedelmää. Investointirahoituskin olisi jo hoidossa, sillä sain toissapäivänä yllättäen sievoisen summan rahaa palkkioksi aikoinaan tekemästäni taideprojektista. Sijoitin rahat enemmän kuin mielelläni auttaakseni näitä ihania kahvilanomistajia toteuttamaan unelmansa menestyksekkäästä kahvilasta. Tiesin, että Villivaniljalla oli potentiaalia saavuttaa suurtakin suosiota, kunhan vain työntekijät löytäisivät taas intohimonsa ja levittäisivät innostusta koko kahvilaan ja kaikkeen tekemäänsä. He tarvitsivat vain hieman apua saadakseen takaisin uskon omaan tekemiseensä!
      Siiri sanoi keskustelevansa asiasta Amandan kanssa, mutta hänen äänestään oli kadonnut epätoivoinen sävy.

      Vastauksen odottaminen ei minua kuumottanut. Olin täysin varma siitä, että Universumi oli järjestänyt tämän kaiken, ja palikat olisivat pian loksahtamassa kohdalleen. Sillä tavalla oli käynyt niin monesti viimeisimpien vuosien aikana elämässäni, että osasin jo odottaa ihmeiden tapahtuvan. Mikä onni! Ja kaikki vain pitämällä itsensä tyytyväisenä olosuhteista huolimatta.
      Lähdin siis heti etsimään suurta valkoista paperia, jonka levitin keskelle olohuoneen pöytää, jonka alatasolla odottelikin jo valtava pussukallinen Promarker-tusseja ja stabiloita samanlaisia suunnitteluvimmoja varten.
      Laitoin musiikin soimaan ja annoin ideoiden virrata käteni kautta paperille. Suunnitteleminen ei ollut koskaan ollut näin vaivatonta ja hauskaa: Olin kuitenkin unelmoinut omasta kahvilastani jo pitkään, ja mieleeni oli jo piirtynyt kuva täydellisestä kahvilasta yksityiskohtiaan myöten.

      Ensinnäkin, tylsien logo-paitojen sijaan jokaisella työntekijällä tulisi olemaan ihana röyhelöessu, jossa lukisi oma nimi Villivanilja-logon lisäksi. Kauniit punatiiliset seinärakenteet tulisivat paljastumaan huonolaatuisten posterien takaa, ja täydelliset isot ikkunat ja ikkunasyvennykset saisivat nyt tuoda upeat piirteensä esiin. Kahvilaan tulisi rumien halpakalusteiden sijaan aidosta puusta tehdyt tuolit ja pöydät, ja muutama pehmeä sohva reunustamaan seiniä. Tiski oli ihan sopiva, jos sitä hieman tuunaisi julkisivulta. Lehmänkello ovessa oli myös ihastuttava, ja se sai luvan jäädä…
      Pian valkoinen paperi oli kaikkea muuta kuin valkoinen, kun olin täyttänyt sen leikkisillä luonnoksilla ja ranskalaisilla viivoilla. Minä ihan hehkuin innosta. En malttanut odottaa pääseväni kertomaan uudesta projektistani Repelle, joka varmasti haluaisi auttaa kahvilan muodonmuutoksessa.

      Yhtäkkiä musiikin pysäytti tuttu soittoääni, ja vastasin puhelimeeni salamannopeasti.
      ”Kukka puhelimessa!” hihkaisin ja Juksukin tuijotti minua jännittyneenä, ihan kuin sekin odottaisi vastausta projektin hyväksymisestä.
      ”Oltiin Amandan kanssa samoilla linjoilla sen kanssa, ettei mikään estä sinua kokeilemasta siipiäsi kahvilanpitäjänä. Sinulla kuitenkin intoa ja energiaa riittää, joten mikäs siinä, kunhan et kuitenkaan hajota koko paikkaa”, Siiri naurahti pienesti puhelimen toisessa päässä. Hän vaikutti jo nyt ihan eri ihmiseltä, enkä epäile hetkeäkään etteikö loma tekisi hänelle hyvää.
      ”Kiitos, kiitos, kiitos!!” hihkuin ikionnellisena hyppien tasajalkaa sohvalla niin että Juksu päästi leikkisän haukahduksen ja alkoi ryntäillä ympäri kämppää.
      Sovimme Siirin kanssa juttelevamme ideoistani huomenna kahvilassa, ja hän auttaisi tilastoiden hoitamisessa ja pitäisi huolen, etten keksi mitään pähkähullua. Olin varma että saisin Siirin innostumaan kahvilaremontista. Ehkä uskaltautuisin lisäämään myös muutamia raakaleivonnaisia lasivitriiniin perinteisten sokeriherkkujen kaveriksi. Otettaisiin askel nykyaikaisuuteen ja ruvettaisiin myymään hyvän olon ja omantunnon herkkuja. Mikä unelma!

    • #503
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Haavekatto
      keskiviikko 2. joulukuuta 2015
      kirjoittanut: Inkeri

      Hiivin onnellisena kohti keittiötä, väistellen isoja muuttolaatikoita, ja muutamaa aukinaista maalipurkkia joidenka rippeet olivat luultavasti kuivuneet purkkien pohjille eilisyön jäljiltä. Olin käyttänyt koko eilisen päivän (=ja yön) uuden asuntoni mullistuksessa, ja olimme saaneet yhdessä Violan kanssa maalattua maakuhuoneiden seinät, ja muutenkin siirelleet sohvia, sänkyjä, kaappeja ja muuta tavaraa parempiin paikkoihin. Serkkuni oli oikeastaan melko nerokas tilan säästyttämisen suhteen, ja olin saanut hurjasti enemmän tilaa asumiseen, kun vain muutamaa massiivista hyllyä oltiin siirretty uusiin paikkoihin. Myönnetään, etten olisi itse osannut ajatellakkaan kuinka paljon tilaa säästyisi, kun niitä siirrettäisiin. Nyt myös Rama, Ganesha ja Indra mahtuisivat juoksentelemaan enemmän sisällä, joten Violan matkaaminen Lapista Pronssijoelle asti ei ollut ollut turhaa ollenkaan.

      Hymyilin pirteästi, kun huomasin lämpimän teekupin yhdellä keittiön työtasoista. Serkkuni itse puhisi unissaan sohvalla Indra kainalossaan, joten tartuin teekuppiin, ja istuuduin kotoisasti ikeasta napatulle nojatuolille. Viola oli luvannut tänään käydä ostamassa pari uutta tyynynpäällistä ja uusia kuvakehyksiä olohuoneeseen, kun itse voisin ideoida ja tyhjentää muuttolaatikoita sillä aikaa. Olin visualisoinut jo koko operaation, ja tiesin että uudesta mutta pienestä asunnostani tulisi vielä upea.

      Laskin teekupin pahvilaatikon päälle, ja aloin vetämään maalitahraisia college-housuja pyjamapöksyjen tilalle. Hetken kuluttua Viola heräsi Raman innokkaaseen nuolemiseen, ja päästi ilmoille iloisen ja aamutokkuraisen ääntelyn.
      “Hih, tuahon suuntaan koiraseni, miulla ol vielä kauneusunet kesken”, nainen torui lempeästi, ja pörrötti unisesti kastanjanruskeita hiuksiaan. Sitten tämä vielä lisäsi ihmeissään minulle:
      “Jok oot sieki herräillä”.
      “En saanut unta”, vastasin virnistäen. “Ja kello on jo kahdeksan”.
      Serkku hymähti mietteissään, teki muutaman venytyksen, ja vilkaisi sitten toiveikkaana keittiötason suuntaan.
      “Mie taisin nukahtuo tuossa vällillä.. Ootkos sie jo juonut sen teen minkä mie keitin?”.
      Nyökkäsin ja mumisin myöntävästi. En ollut vieläkään tottunut serkun murteeseen, sillä jostain syystä se ei sopinut yhteen tämän luonteen kanssa. Toinen puhui tuolla tavalla, vaikka oli ennen puhunut ilman minkäänlaisia murteita. Mutta Violan sanoin se oli vain “Osa Lapin Taikaa”, johon lukeutui myös unisiepparit sun muut taikauskot. Tai hyvähän minun oli sanoa, koska kieltämättä olin itsekin melkoisen taikauskoinen tyyppi. Tai ainakin keskivertoihmistä enemmän.
      “Mä voin kyllä vielä keittää sullekkin teetä jos haluat?”
      “Kyllä kiitos!”

      Kun olimme saaneet syötyä aamupalat, riideltyä suihkuvuoroista, vaihdettua vaatteet ja pursottaneet toistemme naamaan hammastahnaa, (älä kysy) Viola päätti lähteä nuuskimaan kirppiksiä kelpokaman varalta, ja minä jäin kotiin. Muistivihkoni ei kuitenkaan saanut täydennystä, vaan käperryin sittenkin sohvalle Ganeshan viereen lepäämään, ja katselin onnellisena pienen asuntoni kattoa. Mä voisin piirtää sinne pilviä ja sateenkaaria, tai maalata tähtitaivaan. Tai koota niitä nykyihmisten suosimia elämänviisauksia hienoilla fonteilla. Tai mitä tahansa, kunhan se muistuttaisi unelmoimaan. Ja myös sen, että niistä unelmista voisi joskus tulla totta.

      Päätin, että siitä katosta tulisi haavekatto.

    • #504
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Prinsessoja ja astronautteja
      keskiviikko 16. joulukuuta 2015
      kirjoittanut: Inari

      Rakas päiväkirja,

      mun pää räjähtää kohta. Oon saanut ihan liikaa ihmiskontakteja viime päivinä. Tekisi mieli ilmoittautua johonkin testiryhmään, ja ampaista raketilla Kuuhun. Tai vaikka Marsiin. Joka tapauksessa noin muutama vuosi ihanaa, rauhallista yksinoloa tekisi hyvää.

      Tämä kaikki alkoi yhdestä pienestä ja viattomasta hakemuksesta. Oikeastaan kirjoitin sen aivan huvin vuoksi, kun mulla ei sattunut olemaan parempaakaan tekemistä juuri sillä hetkellä. Pronssijoki Sport etsi kiireapulaista ainakin joulun ajalle, ja täytin hakemuksen niiden varmaan triljoonan muun kanssa, joiden mielestä olisi siistiä olla töissä urheilukaupassa. Kerroin urheilutaustani ja opintojeni lisäksi niitä ihan tylsiä, tavallisia juttuja: Olen ahkera, vastuullinen, omatoiminen ja sitä rataa. Omistaja luki todennäköisesti ainakin 20 samanlaista tekstiä – mahtoi ukkoa jo alkaa väsyttää.

      Ette voi kuvitellakaan sitä ihmetyksen määrää, kun mulle soitettiin ja pyydettiin tulemaan käymään Pronssijoki Sportissa. Olen varma, että kukaan ei ollut tuhlannut resurssejaan hakemusten lukemiseen, vaan he päätyivät vain arpomaan yhden onnekkaan. Ainakin mulla kävi uskomattoman hyvä tuuri!

      Sain olla yhden päivän koeajalla – kuulemma kokeilla, miltä asiakaspalvelu heidän liikkeessään tuntui. Todellisuudessa he varmaan halusivat testata, millaisen ummikon olivat ottaneet. Ilmeisesti tein heihin vaikutuksen. Se johtui varmaan pitämästäni jumppasessiosta: Näytin yhdelle naiselle, miten hän voisi käyttää kahvakuulaa. Pian ympärilläni oli iso joukko jumppaajia testaamassa välineitä – ja kolme heistä osti kahvakuulan! (Tästä olen ikuisesti ylpeä.)

      Niinpä olen edelleen töissä, mutta meno on aivan hirmuinen: koko pieni pulju on niin täynnä väkeä, että hyvä kun itse sovin vielä sisälle. Omistaja, leppoinen nelikymppinen Ossi, vakuutteli, että ryysis helpottaisi joulun jälkeen. (Yritin päätellä rivien välistä, että saisin jatkaa töitäni silloin, jihuu!) Olin tästä väenpaljoudesta kuitenkin aika ymmälläni, koska kuvitelmissani ihmiset vain söivät ja lihoivat jouluna.

      Vaikka jouluruuhka kävikin hermoilleni, toisaalta ei ole lainkaan hullumpaa palvella kasapäin hyväkuntoisia nuoria miehiä. Nämä suhteet olivat mulle tällä hetkellä juuri sopivan lyhyitä ja pinnallisia. Ja eräs herttainen vanha mies kutsui mua prinsessaksi. Niinkin pieni kommentti sai stressaavasta päivästä taas valoisan.

    • #505
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Jääkiekon hienouksia – 4.1.2016
      kirjoittanut: @Alana

      Tuskastuneena valuin kohti ystäväni Tuomaksen asuntoa, jolle olin lupautunut menemään kylään. Tai no, en nyt ollut varma ”ystävä” – sanan käytöstä, sillä itse ainakin olin vähintään korviani myöten ihastunut. Joka tapauksessa, olin aivan umpiväsynyt jäähallilla vietetyn päivän seurauksena. Meillä oli alkanut jo puoli kahdeksalta aamulla, ja vasta kolmelta pääsin pois. Pronssijoen jääkiekkoseura, joka oli luovasti nimetty Pronssijoen jääkiekkoseuraksi (eli tuttavallisemmin Projokko), oli järjestänyt kaikille yli 13-vuotiaiden joukkueilleen epäviralliset mestaruudet, joissa Pallokalat oli totta kai mukana. Koko seurassa oli sekajoukkueita ruhtinaalliset kaksi, ja toinen niistä oli pikkulasten ”joukkue”.

      Selkää särki aivan vietävästi, ja se oli oikeastaan niin jumissa, että käveleminen oli todella hankala prosessi. Kaikki oli alkanut hartiajumista, joka oli päivän mittaan liikkuessa vetreytymisen sijaan jumiutunut vielä enemmän. Tai en minä siihen pelatessa ollut kiinnittänyt niinkään huomiota. Koputin pienen kerrostaloasunnon puiseen oveen, ja sen avautuessa tervehdin oven takaa kurkkaavaa nuorta miestä, jonka hymy hyytyi tuon katseen osuessa naamaani.
      ”Moi, mitä sulle kuu- mitä kävi?”
      ”I got beat up”, kohautin olkiani, ja astuin Tuomaksen perässä sisälle.
      ”Häh?”
      ”No siis…” riisuin takkini vaivalloisesti, ja päädyin kertomaan koko tarinan miksi toinen puoli naamastani oli mustelmilla, ja otsassa ja poskessa oli samanlaiset ”palamisjäljet” kuin mitä saisit trampoliinille naamallesi kaatumisesta.
      ”It was my first real hockey fight”, virnistin leikkisästi, mutta Tuomas näytti vain huolestuneelta ja kävelytti minut olohuoneeseen. Siinä kävellessämme selitin tuolle kuinka pelatessamme 16+ poikien joukkuetta vastaan, maalialueella oli pyörinyt aina kiekon ollessa meidän joukkueen puolustuspäädyssä, eli siinä missä olin maalissa, yksi poika aivan koko ajan. En ollut katsonut hallin seinässä olevaa kelloa jäljellä olevista peliminuuteista, ja olin tönäissyt tuon pois maalialueelta, jossa hän ei edes olisi saanut olla kuin vain luistellakseen siitä läpi. Siinä samassa tuomareina toimineet tuomariopiskelijat olivat viheltäneet pelin poikki jotta saisimme juomatauon, joka oli näin epävirallisessa ottelussa pyhitetty aina joka erän puoleen väliin. Heti vihellyksen kuultuani avasin kypäräni korjatakseni sen asentoa, ja samalla maalialueella pyörinyt poika löi minua kylkeen ja mailallaan kiskaisi minulta jalat alta. Avattu kypäräni valui pois kaatuessani, ja poika kaatui päälleni joukkuekaverini luistellessa vauhdilla paikalle. Kaikki tapahtui niin nopeasti, sekunneissa, mutta tuomareiden ja valmentajien saadessa ihmiskasan, ja ennen kaikkea sen pojan, pois päältäni, olin saanut jo muutaman napakan hanskaniskun naamaani. Kampesin itseni ylös joukkueemme kapteenin, Sebastianin avulla, ja joku ojensi kypäräni takaisin. Olimme kuitenkin voittaneet pelin, ja kätellessämme joukkuetta tuo poika oli vain mulkaissut minua, selkeästi kettuuntuneena siitä, että hävisi tytölle, joka ei muuten päästänyt yhtä ainoaa kiekkoa läpi, ja joka oli jatkanut peliä muutaman iskun saatuaan. Oli minua kyllä vähän sattunut, ja eniten yllättynyt, sillä tällä tasolla harvemmin tapahtui mitään muuta fyysistä kontaktia kuin taklaus.

      ”Idiootti jätkä..” Tuomas mutisi ja piti vihreät silmänsä tarkasti minussa, kun lysähdin tuon olohuoneen matolle vatsalleni. ”Ootko kunnossa?”
      ”Joo… My back just…” mutisin ja komensin tummatukkaista yhdeksäntoistavuotiasta laittamaan Suomi – Ruotsi mm-lätkäpelin päälle. Siinä maatessani Tuomas teki työtä käskettyä, ja viritti läppärinsä televisiona toimivaan näyttöön. Oikeasti se oli tietokoneen näyttö, mutta katsoimmekin ottelua suorana Yle Areenalta. Selostajat lätisivät omiaan vielä, ja ottelukin alkaisi vasta viittä yli neljä, kellon ollessa vasta varttia vaille.

      Tuomas oli hetken hiljaa ja tunsin kuinka tuo katsoi matolla makaavaa minua, mutta itse vain yritin painaa joitain jumeja pois käsilläni, laihoin tuloksin.
      ”Tiiätkö, mä tiedän yhden muinaisen parannuskeinon, se toimii melkein kaikkiin asioihin”, poika virnisti, ja komensi minua kääntymään selälleni ja laittamaan silmäni kiinni. Vasen niistä melkein olikin kiinni turvotuksen vuoksi, mutta suljin sen. Silmäni kuitenkin lehahtivat heti auki tuntiessani pehmeät huulet omillani, ja näin virnistävän Tuomaksen vain sentin päässä kasvoistani. Nopeasti tuon poskia vilkaistessa hoksasin, etten ollut ainoa punasteleva, mutta Tuomas näytti paljon varmemmalta kuin minä, siitä olisin pannut vaikka pääni pantiksi.
      ”No, auttoko?” poika virnisti kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja vastaus pulpahti heti mieleeni.
      ”Ei…” totesin, ja hymyilin tuon hyytyvälle hymylle, ”…vielä.”
      Se sai nuoren miehen hymyn levenemään taas, ja kaappaamaan minut sohvalle.

      Loppujen lopuksi Suomi päätyi voittamaan Ruotsin, mikä tarkoitti kullasta kamppailemista seuraavassa pelissä, mutta se ei suinkaan ollut ainoa hymyni aihe. Jos totta puhuttiin, minulta kesti pari tuntia odotettua kauemmin saada raahattua itseni pois Tuomakselta ja tallille, jonka toivoin olevan nyt kahdeksan aikaan illalla hiljainen. En haluaisi selitellä pian hirveillä mustelmilla olevaa naamaani kenellekään.

    • #506
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Valvottavia ajatuksia
      lauantai 9. tammikuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Tarvoin eteenpäin upottavassa, syvässä lumihangessa. Yritin pitää mahdollisimman kovaa vauhtia yllä, mutta jalat tuntuivat raskailta, eikä matka edennyt paksussa lumessa. Oli pimeää, ja takaani kuului epämääräistä huutoa ja raskaita askelia. Hengitin kiivaasti, ja sydämeni tuntui takovan kurkussa asti.
      Raskaat askeleet ja miehen vihainen huuto lähestyivät. Yritin vielä kiriä hiukan välimatkaa, mutta turhaan. Silloin kuulin laukauksen, ja kaaduin lumikinokseen.

      Unimaailma rakeili ja vaihtui todellisuudeksi. Tunnustelin pehmeää, lämmintä sänkyä. Ympärilläni oli pilkkopimeää, ja minun oli pakko kurottaa sytyttämään lukulamppu. Karmivasta painajaisesta oli jäljellä enää sydämeni kiivas syke, kylmä hiki iholla ja kauhun tunne. Se oli vain unta, vakuutin itselleni. Ei pyssyjä, ei vihaisia ukkoja.
      Tiesin vallan hyvin, mistä painajainen oli peräisin. Mieleeni palautui elävästi, miten perjantaina maastoreissumme oli saanut ikävän keskeytyksen. Minä, Aleksi, Ellen, Alana ja Salli olimme olleet rauhallisella kävelylenkillä leveällä metsäpolulla, kun takaamme oli kantautunut huutoa. Se oli ollut Floora, joka oli juossut meidät kiinni kauhistuneena ja järkyttyneenä. Hän oli kertonut sekavasti mökistä, miehestä ja laukauksista. Olin heti tiennyt, mistä mökistä oli kyse. Siitä, jonka ohi minä ja Jerry olimme muutama päivä sitten ratsastaneet.

      Olimme palanneet pikavauhtia tallille. Max oli lupautunut hoitamaan Lokin, kun Aleksi oli vienyt Flooran mukanaan toimistoon, jotta Floora voisi kertoa kunnolla, mitä oli tapahtunut, ja Aleksi voisi soittaa poliisille. Me muut olimme jääneet hiljaisina talliin hoitamaan hevoset yökuntoon ja odottamaan uutisia.
      Floora oli ilmestynyt käytävälle nopeammin kuin poliisille soittamisen olisi luullut kestävän. Pienen, punatukkaisen tytön kasvoilla oli näkynyt kummallisen epäröivä, pelokas ja nolostunut ilme.
      – Tuota… Älkää kertoko kenellekään niistä laukauksista. Musta tuntuu, että mä vain kuvittelin ne. Mutta sitä miestä mä en kuvitellut.
      Floora parka. Olin katsonut häntä tarkkaan, ja hän oli väistänyt katsettani. Oli varmasti vaikeaa, jos oli vilkas mielikuvitus. Tyttö oli näyttänyt siltä, ettei itsekään oikein ollut tiennyt, mihin uskoa.

      Käänsin tyynystäni esiin viileämmän puolen. Sykkeeni alkoi tasaantua. Kuuntelin kellon tikitystä. Floora oli kertonut Aleksille, ettei mitään laukauksia ollutkaan, ja Aleksi oli päättänyt jättää soittamatta poliisille. Hän oli sanonut, että olisi parasta pysytellä vastedes loitolla mökistä ja koko pellosta. Sinne oli tainnut muuttaa vihainen erakko.
      Laitoin silmät kiinni ja yritin ajatella mukavia asioita. Niin kuin Dunjaa, Darcya ja Lukaa. Huomisen hankilaukkakisoja. Nukahtaminen vei jonkin aikaa, mutta kohta vaivuin jo hyvään, hevosentuoksuiseen uneen, jossa sain laukata Dunjalla loputtomasti pitkin peltoja.

    • #507
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Keskiviikko, 13. tammikuuta 2016
      kirjoittanut: @Eevi-Sofia

      Tieto alkoi vähitellen upota tajuntaani. Tieto siitä, että olin juuri sopinut ottavani ylläpitoon varsan, jonka olin nähnyt pari päivää aikaisemmin vastasyntyneenä. Varsa oli ollut hento ja kaunis ja tomera, mutta vielä sitä katsellessani minulla ei ollut ollut aavistustakaan siitä, että tulisin vielä olemaan sen kanssa tekemisissä. Nyt minua miltei hengästytti. Olin vasta lopettanut puhelun varsan omistajan kanssa. Hän oli vanha ystäväni. En ollut tavannut Tinjaa pariin vuoteen, sillä hän oli muuttanut Tornioon, perustanut tallin ja alkanut kasvattaa suomenhevosia. Tinja oli tarjonnut minulle diiliä ja minä olin hyväksynyt sen. Minä ratsuttaisin ja kilpailuttaisin hänen omistamaansa varsaa täällä, missä kilpailuja oli enemmän ja lähempänä.

      Niin että eihän tässä mitään. Minä olin vain juuri luvannut tuttavalleni, että ottaisin hänen vastasyntyneen hevosen vastuulleni. Olin luvannut tehdä siitä ratsun. Ihan tuosta noin vain, nukkumatta ensin yön yli tai edes harkitsematta kahdesti. Olin kuullut sanovani kyllä, vaikka minun todellisuudessa olisi pitänyt sanoa onpa mielenkiintoinen tarjous, lupaan harkita sitä, soitan takaisin kun olen miettinyt vähän aikaa.

      Hyvänen aika! Milloin minä viimeksi olin tehnyt mitään niin täydellisen vastuutonta? Antaa nyt tuolla tavalla hevosenkokoisia lupauksia!

      Mitä minä nyt tekisin?

      Soittaisinko takaisin ja ilmoittaisin olleeni hätäinen?

      Se olisi voinut olla järkevää. Jostakin kummallisesta syystä minä kuitenkin jätin puhelimen siihen missä se sattui olemaan ja istahdin sen sijaan tietokoneen ääreen. Avasin hakukoneen ja aloin tehdä tutkimustyötä lähialueen talleista. Epäonnisen parisuhteeni ja sen sotkuisen päättymisen jälkeen olin irtisanoutunut työstäni Palvelutalo Pronssin fysioterapeuttina, pakannut elämäni ja koirani ja muuttanut Pronssijoelta naapuripitäjään. Täällä minulla ei ollut suhteita hevospiireihin enkä tiennyt, millaisia mahdollisuuksia minulla olisi ottaa hevosta tänne ylläpitoon.

      Sain kulutettua hyvän aikaa siinä käytännön asioita selvitellessäni. Oli tietysti järkevää ryhtyä selvittämään mahdolliselle hevoselle tallipaikkoja. Sellaiset saattoivat olla kiven alla. Jos en löytäisi tallipaikkaa, soittaisin Tinjalle ja kertoisin tilanteesta. Siihen vedoten voisin perua lupaukseni vaikuttamatta ailahtelevaiselta ja järjettömältä.

      Lista lähialueen talleista kasvoi googlailun aikana, mutta hupeni, kun aloin soitella niiden omistajille. Toiset eivät ottaneet lainkaan vierashevosia talleihinsa, toisilla ei ollut tilaa. Yhdessä tallissa olisi ollut tilaa, mutta varsaa tallinomistaja ei jostakin epämääräisestä syystä suostunut majoittamaan. Lähialueen uusimmassa hevostallissa oli niin tähtitieteellinen karsinavuokra, että kiitin kauniisti ja lopetin puhelun ennen kuin olisin vahingossa purskauttanut ilmoille kysymyksen: uskoiko tallin omistaja tosiaan, että hevoset kakkivat kolikoita ja kahisevaa? Enhän minä voinut maksaa hevoseni asumisesta enemmän kuin omastani kahdessa kuukaudessa!

      Erään ratsastuskoulun omistaja puolestaan kuulosti ymmärtäväiseltä tilanteeni kuultuaan ja lupasi ottaa meidät jonoon, mutta povasi, ettei karsinapaikkaa vapautuisi vielä ainakaan vuoteen. Se olisi liian pitkä aika. Aloin jo lannistua ja olin vähällä soittaa Tinjalle, mutta siinä puhelimen yhteystietoja selatessani katseeni pysähtyi tuttuun nimeen. Painoin sitä, puraisin huultani ja hengitin jännittyneenä syvään.

      ”Hallava, Aleksi puhelimessa”, kuului virallinen vastaus.
      ”HeiAleksiEevitässä!” henkäisin niin nopeasti, etten ollut varma, saiko Aleksi puheestani selvää – mutta sai hän.
      ”Eevi! Hei!” Aleksi sanoi ilahtuneen kuuloisena, ja virallisuus varisi pois laimentamasta lämpöä ja ystävällisyyttä. ”Onpa hauskaa, että soitit. Mitäs siulla on mielessäs? Tuutko tunnille?”
      ”No… itse asiassa”, sanoin ja huomasin hymyileväni hölmösti itsekseni. ”Mulla on vähän niin kuin tarvetta sun avullesi.”
      ”Kerro pois”, Aleksi kehotti ja niin minä kerroin.

      Kerroin tarjouksesta, jonka Tinja oli tehnyt, ja talleista, joihin olin soitellut tuloksetta. Aleksin kanssa oli helppo jutella ja hän pääsi nopeasti jyvälle tilanteestani.
      ”Mie auttaisin kyllä mielelläni”, kuului hetken kuluttua lausahdus, jonka perään odotin ikävää mutta-alkuista jatkoa.

      ”Mutan” sijaan Aleksi sanoikin:
      ”Meillä voisi olla täällä siun varsalle paikka. Milloin sanoitkaan, että tarvitsisit sille tallipaikan? Helmikuusta alkaen?”
      ”Mitä?” kysyin pöllämystyneenä pienen hiljaisuuden jälkeen, sillä en ollut vielä toipunut ”mutan” odottelusta.
      Aleksi nauroi mahanpohjaa kutkuttavasti ja minä yritin keräillä itseäni saadakseni aikaiseksi jonkin järkevämmän vastauksen. Miehen vielä naureskellessa sainkin sanottua posket hieman punoittaen (onneksi keskustelimme puhelimen välityksellä):
      ”Ai! Olisiko! Sehän olisi mahtavaa. Ja joo, tammi-helmikuun taitteessa varsa tulee vieroitusikään.”

      Niin kävi, että en minä sitten soittanutkaan Tinjalle ilmoittaakseni kieltäytyväni sittenkin sopimuksesta. Minä soitin hänelle ilmoittaakseni, että olin saanut järjestettyä tallipaikan tutun kautta. Siitä alkoi odotus: pian minulla olisi varsa, josta saisin tehdä hevosen.

      Huh, miten jännittävää.

    • #508
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Miksi otsikoita on niin vaikea keksiä?
      lauantai 16. tammikuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Tää tarina sisältää kuitenkin tyttöjen (ja poikien) draamaa lukiobileissä 😀 Kannattaa lukea loppuun asti, koska tää vaikuttaa tiettyihin asioihin aika olennaisesti

      Lauantai-iltana Pronssijoen pikkulukion rikkain ykkösluokkalainen, Laura, järjesti kotonaan bileet, joihin sai kutsua kavereitaan. Laura oli kutsunut luokkatoverini Essin, ja Essi oli kutsunut lukuisien kaveriensa joukossa myös minut. En ollut aluksi ollut innostunut tulemaan, sillä tiesin, että tuntisin isossa porukassa itseni ulkopuoliseksi. Hetken mietittyäni pyysin seurakseni Elleniä, joka oli rinnakkaisella luokalla. Hän oli minua astetta rohkeampana ihmisenä innostunut bileistä, ja oli sanonut minulle, että kerran elämässä ne lukiobileetkin oli koettava. Ellen kysyi minulta lupaa, voisiko pyytää poikakaveriaan Aaronia mukaan. Hän lupasi, ettei minun tarvitsisi heidän seurassaan tuntea oloani kolmanneksi pyöräksi. Olin tavannut Aaronin vain muutaman kerran, ja silloinkin vain pikaisesti, mutta poika vaikutti mukavalta.
      Minua bileet hermostuttivat hiukan. Oli sovittu, ettei bileisiin tuotaisi alkoholijuomia, mutta sopimus ei vanhemmat lukiolaiset tuntien pitäisi, mikä tuntui olevan bileiden järjestäjälle, Lauralle, se ja sama. Minä en kilttinä tyttönä halunnut olla laittomuuksissa mukana, ja Ellen oli luvannut, että voisimme lähteä heti, jos meininki menisi liian villiksi.
      Ennen bileitä meikkasin ja pukeuduin kotona. En ollut koskaan ollut lukiobileissä, mutta Ellen oli kertonut, että ne olivat aika rennot bileet. Siispä laitoin ylleni mustat farkut ja vaaleansinisen villapaidan. Äiti vei minut Pronssijoen keskustan omakotitaloalueelle. Vilkutin äidille ja jäin tienvarteen odottamaan. Olimme sopineet Ellenin kanssa tapaavamme kadunkulmassa kahdeksalta. Ellen tulisi Aaronin kyydillä.
      Parin talon päässä oli Lauran koti. Se oli koko kadun isoin ja uusin, siinä oli kolme kerrosta, ja pihalla erotin peitetyn uima-altaan. Valtavista olohuoneen ikkunoista näkyi värivalot ja ihmishahmoja.

      Odotin ja odotin, mutta Elleniä ei kuulunut. Juuri, kun olin soittamassa hänelle, puhelimeni tärisi.
      – Ellen täällä! kuului langoilta kiihtynyt ääni. – Aaronin auto meni rikki. Nyt meidän pitää odottaa yksiä sen kavereita, me tullaan niiden kyydillä.
      – O-okei, änkytin. – Mutta… mä oon jo tässä pihalla. Kauanko teillä kestää?
      – Kauan, Ellen vastasi. – Ne Aaronin kaverit ei oo vielä edes lähtenyt. Mutta hei, mee vaan sinne sisälle, ei ne sua pure.
      Niin, mitä muutakaan voisin tehdä? Lopetin puhelun, toivoin sydämeni pohjasta että Ellen tulisi nopeasti, ja lähdin sitten marssimaan kohti Lauran taloa.

      Talon koko ällistytti minut sisältäkin. Hämärässä, valtavassa aulassa oli naulakon täydeltä takkeja, ja melu oli kova. Musiikki pauhasi, ja olohuoneen suunnalta näkyi välkkyviä värivaloja ja puheensorinaa. Aulassakin oli nuoria seisomassa ryppäittäin nurkissa juttelemassa. Minua alkoi kaduttaa, että olin lähtenyt. Ripustin takkini jo pursuilevaan naulakkoon ja kävelin varuillani peremmälle.
      Kauhukseni en tavoittanut olohuoneessa yksiäkään tuttuja kasvoja – ainakaan sellaisia, joiden kanssa uskaltaisin jutella. Vähän porukkaa tanssi jo parkettilattialla, ja sohvapöydillä oli tyhjennettyjä kokistölkkejä. Ilma oli kuuma ja tunkkainen. Olisin mielelläni vetäytynyt vessaan piiloon ja odottanut siellä, kunnes Ellen olisi tullut, mutta en uskaltanut lähteä etsimään vessaa valtavasta talosta. Näin nurkassa yksinäisen rahin, jolle suunnistin istumaan. Tein niin kuin stereotypinen antisosiaalinen suomalainen, otin kännykkäni esiin ja aloin selata Facebookia.
      Ajantajuni meni. Lopulta vain tuijotin kännykän näyttöä ja yritin olla olematta.

      – Mitäs noin kaunis neito tekee juhlissa ilman seuraa?
      Minulta vei hetken tajuta, että kysymys oli osoitettu minulle. Sulloin kännykän kiireesti taskuuni ja kohotin kasvoni. Edessäni seisoi pitkä, harteikas ja ruskeatukkainen poika harmaassa villapaidassa ja sinisissä farkuissa.
      – Ömm… Odotan kaveria!
      Jouduin puoliksi huutamaan metelissä.
      – No, mä voinkin sitten pitää sulle seuraa, poika sanoi, ja hänen kasvonsa levisivät koko vitivalkoisen hammasrivin paljastavaan hymyyn. Hän istahti muitta mutkitta viereeni ahtaalle rahille. – Oliver.
      – Valma, esittäydyin. Poika kätteli minua. Vastasin kohteliaasti hymyyn, mutta minulla oli hiukan epämukava olo niin lähellä vierasta ihmistä.
      – Mikä sut tänne toi? Oliver kysyi. Arvioin hänet ehkä pari vuotta minua vanhemmaksi. Hän nojasi rennosti kyynärpäillä polviinsa ja suuntasi suklaasilmänsä minuun. Käänsin vähän säikähtäneenä katseeni poispäin.
      – Näiden bileiden järjestäjä kutsui mun luokkakaverin ja se kutsui mut, selitin. – Ja nyt mä odotan yhtä toista kaveria tulevaksi. Entä sä?
      – Lauran isosisko oli mun luokkakaveri kun olin lukiossa, ja se kutsui mut. Mä olen nykyään armeijassa, mutta nyt olen viikonloppulomalla. Hei kuule, mä huomaan että sä et viihdy täällä metelissä. Mennäänkö yläkertaan? Siellä on avarampaa.

      Jostakin syystä tunsin oloni tavattoman hermostuneeksi seuratessani Oliveria kierrerappuja pitkin yläaulaan. Sielläkin oli ihmisiä, mutta ei niin paljon, ja sohvapaikkoja oli vielä vapaana. Oliver johdatti minut yhdelle sohvalle. Istuimme sohvan eri päihin.
      – Minkä ikäinen sä olet? Oliver kysyi.
      – Seitsemäntoista. Lukion kakkosella, vastasin. Oliver kohotti kulmiaan.
      – Sä näytät vanhemmalta!
      Minua nauratti.
      – Se johtuu varmaan meikistä. Mä en normaalisti käytä yhtään.
      – En usko. Sun olemuksessa on jotain semmosta, että sä olet varmasti henkisesti enemmän kuin seitsemäntoista.
      Se kuulosti hassulta. Kurtistin kulmiani ymmärtämättä täysin, mitä Oliver tarkoitti.
      – Sä olet varmaan yhdeksäntoista? kysyin.
      – Joo. Mä kirjoitin ylioppilaaksi viime keväänä, ja nyt pidin tyhjän puolivuotisen.
      – Mihin sä aiot hakea seuraavaksi? kysyin uteliaana. Omien tulevaisuudensuunnitelmien ruotiminen pyöri jatkuvasti mielessäni, siitä muistuttivat vanhemmat ja opinnonohjaajat. Siksi oli hauskaa kuulla, mitä tekivät ne, jotka olivat juuri valmistuneet lukiosta.
      – En mä tiedä oikein. Tiedän vaan että yliopistoon. Aika monta ovea on vielä auki. Pitäisi kuulemma jo tietää, mutta jos ei tiedä niin ei vaan tiedä. On niin monta mielenkiintoista juttua mitä mä haluaisin tehdä elämässä. Mä haluaisin olla lääkäri, mutta tiedän kyllä, ettei mulla riitä taidot lääkikseen pääsemiseen. Ja mä haluaisin olla opettaja. Ja haluaisin surffata Australian rannikolla ja Kaliforniassa, hypätä benji-hypyn ja niin edelleen. Mitä noista sitten valitsis. Miten on, tykkäätkö sä extreme-urheilusta.
      Naurahdin.
      – En todellakaan. Mä en ole vauhdin ystävä.
      – Sä et näytäkään siltä, Oliver sanoi hymyillen.

      Juttelimme pitkään ja hartaasti kaikesta maan ja taivaan välillä. Lakkasin odottamasta hetkeä, jolloin Ellen tulisi pelastamaan minut pinteestä. Ja tajusin, että vaikka minä ja Oliver olimme aika lailla toistemme vastakohtia, oli meillä myös jonkinlainen yhteinen punainen lanka. Oliver oli kivaa juttuseuraa, vähän samaan tapaan kuin Jerry silloin kun hän heittäytyi niinkin puheliaaksi että sanoi muutaman sanan minuutissa. Jossakin vaiheessa vilkaisin kännykän kelloa. Se oli melkein puoli yksitoista. Olimme jutelleet yli kaksi tuntia. Istuimme vastakkain, sohvan päädyissä, jalat sohvalla koukussa.
      – Huh, täällä on kuuma, Oliver sanoi. – Mennäänkö parvekkeelle? Se on tuon oven takana.
      Myönnyin. Minullakin oli aika kuuma. Oliver meni edeltä suurelle parvekkeelle, josta näki talon takapihan. Nojasimme kaiteeseen. Ulkona oli parikymmentä astetta pakkasta, ja hengityksemme nousi höyrynä ilmaan. Oliver kurottui katon ohi katsomaan taivaalle.
      – Kiva kirkasta nyt, hän sanoi. Minäkin kurotuin katsomaan tähtiä. Löysin Otavan ja Orionin.
      – Aika siistin näköistä, sanoin. Kaiteelle satanut lumi kimalteli kuun valossa. Kylmänväreet kiirivät ylävartaloni läpi ja saivat minut puistelehtimaan vähän.
      – Onko sulla kylmä? Oliver kysyi. Hän avasi neuleensa napit ja asetteli vaatteen minun hartioilleni oman villapaitani päälle. Hänelle jäi vain valkoinen T-paita. Olin huomauttamassa, että hän paleltuisi kuoliaaksi.

      Seuraavaksi kaikki tapahtui nopeasti. Ensimmäiseksi huomasin, että Oliver katsoi minua kummallinen, vakava ilme kasvoillani. Seuraavaksi tunsin hänen huulensa omillani ja kätensä selässäni. En ehtinyt reagoida mitenkään, en ehtinyt päättää, mitä mieltä olin äkillisestä suudelmasta. Ja seuraavassa hetkessä parvekkeen ovi kolahti auki, ja kuulin Ellenin hämmentyneen äänen.
      – Valma?
      Oliver irtautui minusta salamannopeasti. Minun kasvoni olivat varmaan lakanaakin kalpeammat. Oliver näytti hämmentyneeltä. Hän katsoi Ellenistä minuun ja takaisin. Näin Aaronin, joka seisoi Ellenin takana.
      – Mitä… Tunnetteko te? Oliver kysyi.
      Ellen tuijotti minua ilmeettömänä ja kalpeana.
      – Joo. Tunnetaan. Valma on mun ystävä. Tai en tiedä onko enää. Jos se pussailee mun selän takana mun isoveljen kanssa.
      Silloin palaset loksahtivat päässäni paikalleen kammottavalla tavalla. Ellenin isoveli, joka oli armeijassa. Oliver, jolla oli ratsastusta harrastava pikkusisko.
      – Mä en tiennyt, henkäisin. En tiennyt, miten sanoisin, ettei suuteleminen ollut ollut minun ideani.
      – Et varmaan, Ellen sanoi, ja nyt hänen silmänsä kipunoivat. Näin Aaronin tarttuvan häntä rauhoittavasti käsivarresta. Näytti siltä, kuin Ellen olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta sitten hän käännähti ja lähti pois Aaron kannoillaan. Minä ja Oliver jäimme seisomaan parvekkeelle. Seisoimme hiljaa varmaan kymmenen sekuntia. En uskaltanut vilkaistakaan Oliveriin. Tajusin, että hänen villapaitansa oli vielä olkapäilleni. Ojensin sen hänelle, ja lähdin mitään sanomatta sisälle. Kuulin Oliverin huutavan perääni.

      Matkallani eteiseen en nähnyt Elleniä tai Aaronia. Minulla oli tyhjä olo. Miten olin saattanut olla niin tyhmä? Miten en ollut yhdistänyt asioita toisiinsa?
      Kiskoin takin ylleni ja lähdin pakkaseen. Kaivoin kännykän taskustani. Akku oli loppu. Mitään ajattelematta lähdin kävelemään rivakasti kohti keskustaa. Kotiin oli monta kilometriä, mutta nyt ei auttanut muukaan.
      Olin kävellyt pakkasessa jo jonkin matkaa. Lauran koti oli kadonnut näkyvistä, ja varpaani ja sormeni olivat tunnottomat. Silloin kuulin takaani autonmoottorin hurinaa. Joku pysähtyi viereeni, ja matkustajanpuoleinen ovi aukesi. Tiesin katsomattakin, että kuskin paikalla istui Oliver.
      – Hyppää kyytiin, mä voin viedä sut kotiin.
      – Ja miksi mä sun kyytiisi hyppäisin, kysyin väräjävällä äänellä. Yritin saada ääneeni suuttumista.
      – Hei, ei ole mun vika, että sä satut olemaan mun pikkusiskoni bestis.
      Tiesin sen. Puntaroin hetken mielessäni, kävelisinkö mieluummin jäljellä olevat kilometrit varpaat jäässä vai istuisinko kaikkien ongelmien aiheuttajan autoon. Päädyin jälkimmäiseen. Kapusin etupenkille ja tuijotin tiukasti eteeni.
      – Mä asun siinä keskustan rivitaloalueella.

      Sen jälkeen autossa vallitsi kiusallinen hiljaisuus. Lopulta minun oli pakko katkaista se.
      – Miksi sä suutelit mua? kysyin. Ääneni kuulosti heikolta ja surkealta omaankin korvaan. Oliver hymähti kiusaantuneen kuuloisesti.
      – No, miksi toista ihmistä nyt yleensä suudellaan.
      Huokaisin. Oliver oli ollut mukavaa juttuseuraa, mutta ei missään nimessä poikaystävämateriaalia.
      – Oisit voinut edes varoittaa jotenkin. Mutta hei, mä en halua että mulla on mitään juttua mun parhaan ystävän isoveljen kanssa. Tai nyt jo varmaan entisen parhaan ystävän.
      Huokaisin taas ja taistelin pitääkseni kyynelet sisälläni. Silloin tajusin, että olimme kotini kulmilla.
      – Mä jäisin tässä, sanoin. Oliver pysäytti auton tien sivuun. – Kiitos kyydistä, sanoin ja nousin autosta. Kävelin pihatietä pitkin kotiovelleni taakseni katsomatta. Pelkäsin jo valmiiksi sitä hetkeä, kun tapaisin Ellenin seuraavan kerran.

    • #509
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      perjantai
      29.1.2016
      kirjoittanut: @Alana

      Koko viikko oli ollut suorastaan hektinen, ja nyt sain viimein rojahtaa sohvalle pyjamissani. Eihän kello ollutkaan kuin yksitoista perjantai-illalla. Parasta lepotauossa oli kuitenkin se, että vierelleni sohvalle rojahti Tuomas popkornikulhon kanssa. Tuo laittoi leffan pyörimään, mutta ajatukseni oli vain viikon tapahtumissa.

      Alkuviikosta Fae oli pudottanut takajalankenkänsä tarhassa, ja siten liukastunut toisella takajalallaan. Sen johdosta olinkin tavannut tiistaina kolmijalkaisen hevosen tarhassa, sillä se oli venäyttänyt lihaksensa liukastuessaan, jonka jälkeen se oli ollut aika paikoillaan, jolloin lihas oli jähmettynyt. Tamma oli niin jumissa, että se oli jumiuttanut selkänsä, jolloin jouduin uhmaamaan kivusta erittäin kiukkuista hevosta hieroessani sitä auki. Tallilla olikin kulunut ihan kiitettävästi aikaa Faeta hoitaessa, ja siihen päälle vielä jääkiekkotreenit ja koulu.

      Tänään olikin ollut superjännittävä päivä ujolle itselleni, sillä olin joutunut laulamaan koulun esityksessä, monen ihmisen edessä. Olin ihan hyvä laulamaan, mutta en todellakaan pitänyt ihmisten edessä laulamisesta. Varsinkaan kun lauluna oli Lumiukosta tuttu Walking in the Air, sillä kukaan muu ei ollut tarjoutunut vapaaehtoiseksi. Minäkään en kyllä ollut, mutta Alina oli ilmoittanut minut mukaan. Ja sen jälkeen kiristänyt varastavansa vaatteitani ellen laulaisi.

      Olin onneksi selviytynyt hyvin, eikä lavalla laulaessani jännittänyt enää yhtään niin paljoa kuin astellessani lavalle. Tuomas seisoi myös takarivissä, sillä hän oli avuliaasti luvannut kuskata minut koulusta hirveällä kiireellä jäähallille. Periaatteessa heti lavalta poistuttuani olin rynnännyt Tuomaksen mukana tuon autolle, jossa odottelikin jo lätkäkassini. Minulla oli tasan seitsemäntoista minuuttia ennen kuin minun piti olla jäällä, ja naamassani oli melkoiset jäänsiniset luomivärit ja muuta mukavaa, mikä ei todellakaan sopinut treeneihin.
      ”Pysy sit tiellä”, olin virnistänyt poikaystävälleni tuon kavutessa kuskinpenkille, samalla kun tungin itseni takapenkille, jossa minun oli määrä vaihtaa edes osa vaatteistani, jotta minulla olisi enemmän aikaa jäähallilla. Tuomas oli vain todennut yrittävänsä kovasti, ja saikin käsiini juuri sopivasti osuneen urheiluteippirullan poskeensa.

      Olin joka tapauksessa viitisen minuuttia myöhässä, ja vielä ensimmäisistä treeneistäni uuden joukkueen kanssa. Valmentajani oli keskiviikkona ehdottanut minulle vaihtoa, sillä 16+ poikien joukkue oli jäänyt ilman maalivahtia heidän ainoan muuttaessa yhtäkkiä pois. Hieman minua jännitti, sillä tämä oli sama joukkue jossa pelasi se Miro, joka oli aiheuttanut pari viikkoa sitten naamani mustelmille.

      Joka tapauksessa saavuin oikein hienosti ja hehkeänä myöhässä.
      ”Jätkät hei, tulkaas tänne, alotetaan nyt kuiteskin.. Kaikki ei oo nyt vielä täällä, mutta nyt ei voida oottaa enää”, valmentajani oli juuri selittämässä.
      ”Teille pitäis tulla tänään uusi maalivahti vähän kattelemaan ja kokeilemaan, ja mitä todennäköisimmin se nyt jää ainakin kauden loppuun asti.”
      Poikien seasta kuului ilahtunutta mutinaa ja muutama ”kuka” – kysymys. Minä sain juuri sopivasti raahattuani itseni jäälle, vasta toinen patja jalassa ja kypärä kainalossa. Ja ne siniset luomivärit vielä naamalla.
      ”Minä”, hymyilin vastauksena kysymykseen. ”Sori mä olen myöhässä, mulla oli laulujuttu”, selitin valmentajalleni, joka vain hymyili ja käski pukea suojukset nopeasti.
      Poikien joukosta oli kuulunut epämääräistä mutinaa, paitsi se Miro oli protestoinut sukupuoltani aika äänekkäästi. Onneksi joukosta kuului yksi tuttu ääni:
      ”Alana!” tajusin äänen kuuluvan Henrille, ex-poikaystävälleni. Olin aivan unohtanut Henrin pelaavan tässä joukkueessa. Olimme kyllä vieläkin ystäviä, mutta silti… Tulevat joukkuekaverini supattivat kuin pikkutytöt minun pukiessa loppuun, ja kuunnellen keskustelua puoliksi sain huomata Henrin joutuvan armottoman ”mistä sä tunnet sen?” – pommituksen kohteeksi. Henri vain selitti meidän seurustelleen aikaisemmin, mikä aiheutti seuraavan ”miks sä jätit sen?” – vyöryn. Onneksi keskustelun keskeytti valmentaja, joka komensi kaikki lämmittelemään.

      Treenien jälkeen minulta kesti hetki päästä pukuhuoneeseen asti poikien halutessa jutella kanssani, mutta olin loppujen lopuksi vain tunkenut läpi ja sanonut minulla olevan kiire. Niinhän minulla tavallaan olikin, Fae piti juoksuttaa ennen kuin talli menisi kiinni.

      Olin sopinut Tuomaksen kanssa meneväni tallille ja tulevani sitten hänelle, mutta poika yllättikin minut parkkipaikalla ja halusi välttämättä tulla tallille mukaan. Halusi kuulemma tavata tämän mystisen Faen, josta selitin niin paljon.

      Tämä kyseinen mystinen Fae oli taas oikein edustavana. Se juoksutti minua tarhassa pari minuuttia, jonka aikana pyllähdin kerran maahan Tuomaksen suureksi naurunaiheeksi. Tamma tuli loppujen lopuksi vauhdilla ulos tarhasta, ja melkein rynni päältäni sisään talliin. Kun pysäytin sen rauhoittaakseni sitä, se nousi pystyyn ja miltei riuhtaisi itsensä irti. Tuomas oli jo tulemassa apuun hevoseni etukavioiden käydessä uhkaavan lähellä otsaani, mutta päätti tyytyä puremaan huultaan huolestuneen näköisenä. Olin varoittanut häntä Faesta, ja sen tavasta olla aggressiivinen varsinkin vieraita kohtaan. Tamman ollessa turvallisesti karsinassaan Tuomas uskalsi tulla kysymään olinko kunnossa.
      ”Joo, I do this every day”, virnistelin ja painoin nopean suukon pojan poskelle.

      Harjailin Faeta Tuomaksen katsellessa käytävältä, säpsähtäen joka kerta Faen näykkäistessä ilmaa.
      ”Miten sä voit vaan olla noin.. paikoillaan?” poika hämmästeli, ja vastasin vain tottuneeni siihen. Valma pölähti käytävälle Dunjan kanssa, ja pysähtyi niille jalansijoilleen.
      ”Ei kannata koskea siihen Faehen, se on ihan kamala. Ootko sä eksynyt? Tarttetko apua?” porkkanapää kysyi, eikä ilmeisesti ollut huomannut minua Faen karsinassa.
      ”Eei, en mä oo eksynyt, mä vaan-” Tuomas takelteli, ja kurkkasin karsinasta käytävälle.
      ”Se on mun kanssa”, totesin kylmästi, loukkaantuneena kuullessani hevoseni olevan kamala. Ei sillä, kyllähän se oli vähintäänkin asennevammainen, mutta silti..
      ”Ai moi Alana, kukas tää on?” Valma kyseli kuin hyväkin ystävä, ja vastasin vain muutamilla sanoilla.

      Onneksi pääsin pois tallista maneesiin, raahaten Tuomaksen mukanani. Tuo ihmetteli hieman minua ja Valmaa, mutta kohautin vain olkiani.
      ”You can’t like everyone, can you?”
      Juoksutin Faeta vain hieman, sillä vaikka se oli paljon puhtaampi kuin alkuviikosta, se oli vielä aavistuksen jäykän näköinen, jonka jälkeen Tuomas sai ensimmäisen hurjan jännittävän hevoskokemuksensa, kun hän piti Faen juoksutusliinasta kiinni parin metrin päässä samalla kun minä hieroin tamman selkää enemmän auki.

      Lopulta pääsimme lähtemään tallilta, joka oli venähtänyt odotettua myöhemmäksi, sillä tallitupa oli ollut täynnä uteliaita tallilaisia, jotka olisivat mielellään tutustuneet Tuomakseen tarkemmin. Onneksi poika pelasti minut sosiaaliselta tilanteelta sanomalla meidän pitävän käydä vielä kaupassa ennen kuin ne sulkeutuivat. Olin näkevinäni muutaman merkitsevän katseen olisikohan ollut Elleniltä, mutta päätin ignoorata sen ja antaa tummatukkaisen miehenalun miltei kiskoa minut pois, kikattaen vitsille, jonka tuo oli kertonut hiljaa.

      Nyt havahduin takaisin todellisuuteen Tuomaksen kutittaessa kylkeäni, josta muuten kutisin aivan liian paljon, ja Tuomas tiesi sen. Popkornit putosivat lattialle hypähtäessäni kauemmas, mutta sekään ei vienyt kutitusta pois. Itse asiassa Tuomas lopetti vasta, kun putosin tuon lattialle, ja hihitellen jäin kippuraan siihen.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #510
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kissatarinoita
      keskiviikko 20. huhtikuuta 2016
      kirjoittanut: @Alana

      – Huhtikuun enisimmäisenä päivänä Alanan piti varmistaa Aleksilta ainakin viisikymmentä kertaa, ettei tämä ollut aprillipila. Aleksi nauroi, ja vastasi viisikymmentä kertaa ettei ollut, ja tunki rimpuilevaa, mustaa kissaa tytön syliin. Niin päätyikin viimeinen Hiisun pennuista muuttamaan maailmalle, ja Dreiksi ristitty tyttökissa saikin hulppean kyydin Alanan sylissä uuteen kotiin.
      – Vaikka Wrach vierastikin kissaa aluksi, niistä tuli aika pian hyvät kaverukset. Nyt ne ovat suorastaan erottamattomia.

      – Drein lempiasiaksi muodostui pian Wrachin selän päällä oleskelu. Kissa antaakin Wrachin hoitaa kävelyn puolestaan. Paitsi jos Wrach menee eri suuntaan kuin Alana, silloin Drei seuraa Alanaa kuin hai laivaa.
      – Drei on rauhoittunut siitä, kun se tuli Hallavasta. Tähän mennessä se on rikkonut vain yhden lasin, kun se sai juoksuhepulin keskellä ruokapöytää.
      – Drei saa paljon juoksuhepuleita.
      – Paljon.
      – Wrach on aivan älyttömän kärsivällinen nuoren kissan kanssa. Vaikka Drei roikkuisi sen hännässä kiinni (se on tehnyt sitä), Wrach ei komentele sitä.
      – Drei on kova ”puhumaan”.
      – Se on järkyttävän kovaääninen.
      – Nähtävästi Drei pitää (Alanan jokakertaiseksi säikähdykseksi) keskellä yötä naamalle hiipimisestä??
      – Jonka jälkeen se nukahtaa siihen???
      – ???
      – Alanalla on outoja eläimiä. Kuitenkin ne ovat niin rakkaita <3

    • #511
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Paluu
      lauantai 30. huhtikuuta 2016
      kirjoittanut: Mikki

      Siinä se oli, Pronssijoki, kaupunki, jonne olin kaivannut enemmän kuin minnekään muualle. Kolme vuotta sitten olin saapunut tähän kaupunkiin täysikäisyyden kynnyksellä lukio-opintojen perässä ja tutustunut upeisiin ihmisiin ja luonut ihmissuhteita, jotka rikastuttivat elämääni enemmän kuin olisin osannut uskoa. Lähtö Sveitsiin ei ollut äkillinen, mutta silti tuntui kuin en olisi ehtinyt hyvästellä. Sydämessä oli valtava aukko ja olin pelännyt, etten ikinä tulisi palaamaan tähän kaupunkiin.

      Nyt kuitenkin istuin automaattivaihteisessa volkkarissa, takakontissa pari putkikassillista tavaroita ja takapenkillä rakas, Pronssijokeenkin tutustunut karvaturrini Taku ja pelkääjän paikalla joku väsynyt kyytiä kaivannut teinipoika. Nyt oli lukio ja armeija käyty ja Pronssijoella odotti työharjoittelu eräässä leirikeskuksessa. Oliko kaikki muuttunut? Toisaalla tuntui siltä, kuin ikuisuus olisi kulunut siitä kuin viimeksi astelin Pronssijoen katuja. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että vasta eilen olin pakannut tavarani ja lähtenyt. Kaipasiko minua kukaan?

      En silloin tiennyt palaavani, enkä halunnut kahlita ystäviäni odotukseen. Niinpä annoin heille luvan jatkaa elämää ilman minua, ja itselleni luvan jatkaa elämää ilman heitä. Helppoa se ei ollut, mutta muuttaminen ja irti päästäminen ei ollut minulle uutta. Tietysti tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut pitänyt yhteyttä, vaikka kuluneen vuoden aikana se olisikin ollut täysin mahdollista. Oikeastaan uskoin, ettei tuttuja kasvoja enää tulisi vastaan edes Hallavassa, Aleksia lukuun ottamatta. Olihan siitä jo aikaa kun viimeksi täällä asuin. Saisin siis aloittaa puhtaalta pöydältä, vaikka Hallavaan aioinkin palata.

      Viereltäni kuului kuorsausta, ja pipopäisen nuorukaisen poski oli painautunut epämukavan näköisesti turvavyötä vasten. Päätin kiertää Hallavan pihan kautta varmistaakseni, että se oli vielä pystyssä. Kostea hiekkatie ja harmaa taivas eivät rauhoittaneet perhoslaumaa vatsanpohjassani, enkä juurikaan osannut jäsennellä ajatuksiani. Kun harmaa tallirakennus tuli esiin harvalehtisten puiden lomasta, purskahdin itsenikin täysin yllättäen räkäiseen ja äänekkääseen itkuun. Jopa kyydissä koisinut teinipoika heräsi, eikä tiennyt mitä tehdä.

      ”Hei… öö… ootko sä kunnossa?” uninen matkustaja kysyi hieman epävarmana ja tuijotti ikkunasta paeten awkwardia tilannetta. Niistin nenäni nenäliinaan ja pyyhin kyyneleitä, yrittäen hillitä nyyhkimistäni.
      ”Juu… Ei täs mitään, matka jatkuu”, sain vihdoin sanotuksi ja yritin nähdä eteeni vetistelystä sumentuneista silmistäni. En vaan voinut olla ajattelematta sitä, kuinka väärin oli lähteä Pronssijoelta ja Hallavasta ja jättää kaikki ystävät ja Valma tänne odottamaan että palaan ja sitten kertoa etten ikinä palaisikaan ja sitten palata kuitenkin. Ei täällä ole kukaan odottamassa minua. Ei kukaan ole enää aikoihin kaivannut minua. Miksi palasin? Vaikka mikään ei olisi muuttunut, en kuuluisi tänne enää. Minä lähdin. Jätin kaikki tänne.

      Kyynelehtimiselleni ei näkynyt loppua. Teinipojalla oli yllättävän paljon kärsivällisyyttä.
      Ei minulla ole oikeutta palata tänne ja pyytää heitä olemaan kuin olisin ollut täällä koko ajan. Toisaalta olen vain ihminen, enkä maailman napa. Pronssijoki on pärjännyt varsin hyvin ilman minua. En edes tiedä miksi tunnen näin suurta syyllisyyttä lähtemisestä. Ainut mitä voin tehdä, on pyytää anteeksi ja antaa ihmisten elää omaa elämäänsä kuten haluavat. Tietysti pelkäsin eniten sitä, että kaikki hallavalaiset olisivat olleet katkeria lähdöstäni ja levittäneet kamalia huhuja minusta uusille hoitajille, ja että Valma seurustelisi jonkun kusipään kanssa tai että Maikki ja Salli ja muut ihanat tallitytöt olisivat eksyneet pimeälle polulle ja Inka ja Salla olisivat tehneet itsemurhan tai murhanneet jonkun muun tai toisensa ja Aleksi olisi lopettanut Hallavan kokonaan tai myynyt sen jollekin sydämettömälle viiksekkäälle sedälle tai että jotain muuta pahaa olisi tapahtunut sillä aikaa kun en ole ollut vahtimassa. Parasta olisi siis ottaa selvää heti paikalla.

      Niistin nenäni aggressiivisesti viidennen kerran ja nousin rymistellen ulos autosta, jonka olin pysäyttänyt parkkipaikalle johtavan tien keskelle. Kävelin silmät punaisina sekavin ajatuksin kohti tallia yrittäen yhä tasata hengitystäni, mutta pysähdyin matkan puolessa välissä kuullessani ääniä tallin suunnalta. Siellä hän oli, kaunis oranssihiuksinen hymyilevä tyttö juttelemassa innostuneena jonkun toisen tallitytön kanssa. Tuijotin silmät pyöreinä ja luulin kai olevani näkymätön, mutta kun Valman katse kääntyi minua kohti, tein salamannopean käännöksen takaisin autolle ja juoksin koko matkan katsomatta taakseni. Yhtäkkiä tiesin tismalleen mitä tehdä: hypätä autoon ja peruuttaa sopivan leveään kohtaan, kääntää auto ja kaasuttaa takaisin keskustaan.

      ”K-kiitos kyydistä”, teinipoika kiitti edelleenkin hieman varautuneesti ja laputti tiehensä reppuineen päivineen Pronssijoen vilinään. Taku tuijotti minua kysyvästi takapenkiltä, kun jäin hiljaisuuteen pohtimaan viimeaikaisia valintojani. ”Voihan tappivanukas mikä torvelo oletkaan”, tokaisin itselleni myötätuntoisesti. Ei Valma minua tunnistanut… Ei tietenkään, kun hän ei osannut minua odottaa. Sitä paitsi näytän melko erilaiselta kuin pari vuotta sitten, erilainen hiustyyli ja partakin, ja autolla liikenteessä. Nyt vain muutto vanhaan tuttuun kerrostaloon, tutustuminen uuteen kämppikseen eli tulevaan työkaveriin ja heti huomenna alkavatkin työt leirikeskuksessa nuorten parissa. Tulen käymään Hallavassa kun se tuntuu hyvältä idealta. Hevosten pariin on kuitenkin päästävä, mitä pikimmiten, sen parempi.

    • #512
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      perjantai 29. huhtikuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Perjantai-iltana mieleni kävi valtaisaa myllerrystä, kun saavuin kotiin. Äiti ja isäpuoli Mikko istuivat keittiössä iltateellä. Tervehdin heitä lyhyesti ja pingoin tallireppu selässäni yläkertaan omaan huoneeseeni.
      Spurtti bussipysäkiltä kotiin oli saanut minut hengästyneeksi, ja istuuduin sänkyni reunalle vetämään henkeä. Muutaman tunnin takaiset tapahtumat palautuivat mieleeni. Olin seissyt tallipihalle juttelemassa Eevan kanssa, kun Eeva oli harjannut Aavaa puomilla. Silloin olin sattunut vilkaisemaan Eevan olan yli Kavipolulle ja nähnyt pihan laidassa tuttuakin tutumman hahmon. Hontelo, poikamainen olemus ja kauas erottuvat tulipunaiset hiukset. Päässäni oli raksuttanut, kun olin kiivaasti kelannut muistojani. Saattoiko se olla..?
      Ennen kuin olin ehtinyt reagoida (jälkeen päin ajatellen en tiennyt lainkaan, miten olisin reagoinut), hahmo oli kääntynyt kannoillaan ja palannut pikavauhtia parkkipaikalla odottavaan volkkariinsa ja ajanut matkoihinsa. Minä olin vaipunut hiljaisuuteen ja missannut puolet siitä, mitä Eeva oli minulle sanonut seuraavien kymmenen minuutin aikana. Eeva oli kysellyt kummissaan, mikä minulle oli tullut.

      Nyt istuin sängylläni tallivaatteet yhä päälläni. Hengitykseni oli tasaantunut. Kurottauduin ottamaan läppärini työpöydältä. Ikkunasta selkäni takaa loisti ilta-aurinko, kun avasin sähköpostini. En tarkalleen tiennyt, miksi olin säästänyt kaikki Mikin lähettämät viestit. Uusimmat olivat vuoden 2015 loppukeväältä. Olimme lopettaneet seurustelun lokakuussa 2014, ja sen jälkeen olimme vaihtaneet laiskasti kuulumisia, mutta yhteydenpito oli sammunut kevään kuluessa. Oli tuntunut oikealta, vaikkakin hirvittävän surulliselta päästää Mikki menemään. Tiesin, ettei meille kummallekaan ollut luontevaa tavata vain netin välityksellä, ja se oli ollut uuvuttavaa.
      Luin kaikki vanhat sähköpostit. Synttärionnittelut minulle uudenvuodenaattona, Mikin hevosen Pinkin kuulumisia Sveitsistä siittolasta, hassuja kertomuksia hölmöistä armeijakavereista… Vanhat muistot nostivat hymyn huulilleni. Seuraavaksi otin esille vanhat päiväkirjani ja lueskelin hymyssä suin onnellista hehkutustani itsenäisyyspäivän ratsastuksesta, lumienkeleistä, tähtikuvioista ja voikukkaseppeleistä. Tuttu kaipuuntunne nousi pintaan. Mikki oli ollut huippua seuraa, poikaystävänä ja muutenkin. Hänen kanssaan olin kokenut muutamat elämäni ikimuistoisimmista hetkistä.

      Mitäköhän Mikki teki Pronssijoella? ajattelin. Jos se nyt oli Mikki. Hänhän oli muuttanut Sveitsiin ikään kuin pysyvästi. Ehkä hän oli käymässä ja katselemassa tuttuja paikkoja. Ehkä hän viipyisi vain muutaman päivän.
      Minulle tuli epätoivoinen olo. Mitä jos en ehtisi näkemään Mikkiä? Vaikka Pronssijoki oli melko pieni paikka, oli epätodennäköistä, että törmäisin Mikkiin sattumalta, ellei hän tulisi Hallavaan. Mitä jos… näkisin hänet? Halaisimmeko kuin vanhat ystävät, vai olisimmeko kuin emme tuntisi toisiamme? Millainen hän olisi nykyään? Oli kulunut kaksi loputtoman pitkää vuotta siitä, kun olin nähnyt hänet viimeksi. Saattoihan olla, että hän ei enää edes muistanut minua. Jos lähettäisin hänelle tekstarin, muistaisiko hän edes, keneltä Valmalta se oli?
      Syteen tai saveen, päätin ja tartuin kännykkääni. Kaivoin osoitekirjasta Mikin numeron ja kirjoitin lyhyen viestin: OLITKO se sä? T. V
      Kun yritin lähettää viestin, kännykkä ilmoitti, että numero ei ollut käytösssä. Ehkä Mikin puhelin oli kosahtanut SIM-korttia myöten, hänhän oli valittanut sen toimimattomuudesta jo ennen eroamme.

      Painoin kasvot käsiini. Pääni sisällä kuohui. Tuskin saisin nukuttua silmällistäkään tänä yönä.

    • #513
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Valma
      sunnuntai 1. toukokuuta 2016
      kirjoittanut: Mikki

      Onnistunut tutustumispäivä Pronssijoen leirikeskuksessa oli saanut minut hieman rentoutumaan, vaikka joka kerta miettiessäni Hallavaa tai ajaessani muistoja tuovien paikkojen ohi, ajatukseni lähtivät vaeltamaan kohti epävarmuutta. Perjantain perusteella Valma pyöri vielä Hallavassa, joten oli hyvin mahdollista että siellä kävi vielä muitakin tuttuja. Monet olivat varmasti lähteneet opiskelemaan muualle, mutta jos Pronssijoella asuu, niin ei Hallavasta noin vain lähdetty. Olihan paikka kaikissa ominaisuuksissaan täydellinen.

      Tiesin, etten voisi kauaa viivytellä palaamista Hallavaan, vaikka pelko tuttujen kasvojen kohtaamisesta olikin läsnä. Ainakin samassa kerrostaloasunnossa asui joku hallavalainen heppatyttö, sillä olin useampaan otteeseen nähnyt vaaleahiuksisen ratsastushousuihin ja Hallavan logolla varustettuun takkiin pukeutuneen nuoren naisen kipittävän vastaan rappukäytävässä. En ollut kehdannut aloittaa keskustelua, vaikka hän vaikuttikin erittäin mukavalta aina hymyilevine kasvoineen. Sen sijaan koiramme tulivat hyvin toimeen ja tänäänkin jouduin pyytämään Takua moneen kertaan jättämään pienemmän karvaturrin rauhaan ja seuraamaan minua ulos.
      Annoin pitkäkarvaisen punaisen irlanninsetteriristeytyksen juoksennella irti mutaista pellonreunaa pitkin, kun kävelin reippaasti kävelytietä lähintä kauppaa kohti. Oli kaunis keväinen sää, ja auringonpaisteen lämmön vuoksi ulkona tarkeni hupparissa. Linnut lauloivat keskenään kilpaa, mikä kuulosti siltä kuin ala-asteikäisille olisi annettu läjä instrumentteja, joista on mahdollista saada vain kauniita ääniä; kaaosmaista, mutta kaunista kuitenkin. Kun vihdoin saavuimme pienen Siwan pihalle, kiinnitin Takun rennosti pyörätolppaan ja lähdin kipaisemaan kaupassa aikeinani ostaa vain muutama juttua.

      ”Manteleita, manteleita… ja jäätelöä, koska kevät”, puhelin itsekseni sitä mukaa kun kävelin katse nauliintuneena hyllyjen valikoimiin. Kauppa oli minulle tuttu, eikä myyjäkään ollut vaihtunut sitten viimekerrasta. Mukaani tarttui pussillinen luomumanteleita ja Jättis passionhedelmä-tuuttijäätelö, jonka valitsin häpeilemättä puhtaasti koon perusteella. Maksoin ostokseni kortilla ja jäin kuittiroskiksen viereen availemaan jäätelöä paperikääröstään.
      Kaupan ovi avautui. Vilkaisin katsomaan tulijaa ja tajusin, että sisään astui sama tyttö, jonka olin nähnyt Hallavan pihassa perjantai-iltana. Se oranssihiuksinen hyväsydäminen ja herttainen Valma, jota olin eniten viimevuosina ikävöinyt, mutta jonka kohtaamista myös eniten pelkäsin. Se oli kuin hidastetusta elokuvasta. Katseemme kohtasivat ja minut tajutessaan Valma teki äkkikäännöksen takaisin ulos. Tyrkkäsin roskat roskikseen ja kiirehdin mantelipussi hampaideni välissä ulos hänen perässään.

      ”Valma, odota!” huudahdin saatuani mantelipussin taskuuni ja juoksin hänen peräänsä. Valma ei katsonutkaan taakseen, ainoastaan käveli kiireisesti poispäin kaupasta. Kun saavutin tytön parkkipaikan reunalla, tartuin hellästi hänen käsivarteensa ja hän pysähtyi kääntymättä kuitenkaan puoleeni.
      ”Valma, anteeksi”, sanoin tuijottaen hänen takaraivolleen valahtanutta nutturaansa. Siinä hän taas oli, ihan lähellä, olemassa.
      ”Anteeksi, etten soittanut.”

      Pienen hetken jälkeen Valma kääntyi katsomaan minua, posket punaisina ja silmät vettyneinä. Olimme pitkän aikaa hiljaa.
      ”Mulla oli sua kamala ikävä”, hän sanoi sitten nopeasti, hieman ehkä syyttävällä ja katkeralla äänensävyllä.
      ”Mitä sä täällä edes teet..?” hän kysyi pienen tauon jälkeen vähän murjottaen ja pyyhkäisi nopeasti poskelleen eksyneen kyyneleen. En ollut varma, tulkitsinko hänen äänensävynsä vain omien odotusteni mukaan vai oliko Valma oikeasti minulle vihainen. Oli miten oli, hänellä oli kaikki oikeus tuntea mitä hän tunsi. Pisamaposkinen tyttö vilkaisi kättäni, joka piti edelleen hänen käsivarrestaan kiinni.
      ”Mullakin on ollut sua ihan hirveä ikävä… En tiennyt että palaan…” sain vihdoin sanotuksi anteeksipyytäen, ja yhtäkkiä meidät molemmat täytti yllättävä hämmennys. Valman suupielet nousivat hymyyn.
      ”Mikki”, hän sanoi sitten, melkein kuin kaikki olisi normaalisti. Katsoin häntä tietämättä kuinka reagoida.
      ”Mitä sä täällä teet?” Valma toisti nyt hämmentyneen huvittuneesti naurahtaen, enkä voinut olla hymyilemättä. En löytänyt sanoja. Tuijotin vain hänen kauniita silmiään hämmentyneen hilpeästi hymyillen.

      Sitten halasimme, rutistimme toisiamme kuin sovinnon merkiksi, mutta silti se oli niin paljon enemmän. Kyyneleet lipuivat poskiani pitkin, kun hengitin tytön tuttua tuoksua hänen kaulaliinansa läpi. Kaikki oli hyvin.
      Sitten hymyilimme toisillemme, hieman nauroimme ja pyyhimme kyyneliä ja kävelimme Takun kera läheiselle leikkipuistolle juttelemaan. Kerroin, miksi olin Pronssijoella, ja kuinka pahoillani olin siitä, etten ollut pitänyt yhteyttä pitkään aikaan, tai kertonut tulostani. Valma ymmärsi ja kertoi pääpiirteittäin, mitä Hallavassa oli tapahtunut poissa ollessani, ja keitä tuttuja siellä vielä pyöri hänen lisäkseen. Olin hieman surullinen, että Inka ja Salla olivat lähteneet, mutta innoissani siitä, että pääsisin tutustumaan uusiin hoitajiin ja yksityisten omistajiin. Hän kertoi naapurini olevan nimeltä Kukka ja kertoi myös muista hallavalaisista. Juttelimme Hallavan lisäksi myös paljon muusta, välillä haikeammin ja välillä nauruun tikahtuen. Olin niin iloinen, että Valma oli täällä. Kun olimme jutelleet useamman tunnin, syöneet jäätelöni enemmän ja vähemmän puoliksi ja kun Valma oli joutunut useamman kerran vastaamaan kärsimättömiin puheluihin, halasimme ja lähdimme hieman vastahakoisesti ja viipyillen vastakkaisiin suuntiin.

      Kotiin päästyäni en sanonut koko päivänä sanaakaan. Hymyilin vain. Sydämeltäni oli vierähtänyt mitä valtavin kivi.

    • #514
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Valman päiväkirjasta:
      1.5.2015

      Rakas päiväkirja,
      Mikki todella on täällä. En nähnyt harhoja. Pari viikkoa sitten en osannut kunnolla kaivatakaan häntä – en ollut niin pitkään aikaan nähnyt häntä. Mutta kun perjantaina näin hänet tallin pihalla, syttyi sisälläni hurja toivo. Voisiko Mikki olla täällä, Pronssioella? Ajattelin häntä koko viikonlopun. Tunsin oloni hurjan levottomaksi, minun oli vaikea keskittyä mihinkään. Tuntui, että oli pakko saada tietää. Nyt tiedän.
      Lähdin iltapäivällä ruokakauppaan ostamaan hiivaa leipomista varten. Päällimmäisenä mielessäni pyörivät aamupäivän tapahtumat tallilla, ja taka-alalla alitajuntani työskenteli Mikki-ongelman kimpussa. Olin juuri kävelemässä kohti liukuovia, kun näin lasin toisella puolella pitkän, punatukkaisen hahmon, joka kuori jäätelöstä papereita. Tiesin alle sekunnissa, kuka se oli. Katseemme osuivat silmänräpäyksen ajaksi, enkä ehtinyt ajatella. Käännyin kannoillani ja painelin puolijuoksua takaisin parkkipaikan reunassa häämöttävää pyörääni kohti.
      Muutaman sekunnin kuluttua tajusin, että seisoin kasvotusten ihkaelävän Mikin kanssa, ja hän piti minua käsivarresta. Ensimmäiset sekunnit olivat yhtä sokkia, eikä minulle jäänyt niistä mitään mieleen. Seisoin vain ja tuijotin Mikkiä. Hän näytti ihan samalta kuin ennenkin, tutulta ja turvalliselta, vähän varttuneemmalta tosin. Hänen näkemisensä sai kyynelkanavani avautumaan, ja yritin turhaan pyyhkiä tuntemattomasta tunteesta kumpuavia pisaroita kasvoiltani.
      Sitten järkytys pyyhkiytyi taka-alalle.
      – Mikki, minä sanoin ja onnistuin jo hymyilemään. – Mitä sä täällä teet?
      Sitten halasimme tiukasti. En muista, että mikään halaus olisi koskaan tuntunut yhtä hyvältä. Itkin hiljaa Mikin paitaan ja rutistin häntä itseäni vasten. Mikki oli siinä, ihan lähellä ja todellisena. Palaset loksahtivat paikoilleen.
      Hiiva sai jäädä ostamatta, ja istuimme läheisen leikkipuiston keinuissa auringonlaskuun saakka. Juttelimme, juttelimme ja juttelimme. Kaikesta mahdollisesta. Välillä nauroimme ja välillä taas itkimme. Ja söimme jäätelöä. Ihan liian aikaisin äiti alkoi kaivata minua kotiin. Halasimme taas, ja Mikki antoi minulle uuden numeronsa.

      Olen nyt varmasti maailman onnellisin tyttö. Mikki aikoo aloittaa uudestaan Hallavassa, ja minä saan nähdä hänet monta kertaa viikossa. Ikävöinkö häntä poikaystävänä vai ihan vain ystävänä, sillä en nyt aio vaivata päätäni. En mitenkään malta odottaa, että näen hänet tallilla mahdollisimman pian.

    • #515
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      sunnuntai 1. toukokuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Miten monta pykälää mieliala saattoi tipahtaa parissa tunnissa? Sata? Miljoona?
      Mikin tapaamisen tuoma kupliva ilo oli pois pyyhitty. Kaaduin sängylleni, hautasin kasvoni koristetyynyyn ja toivoin, että se tukahduttaisi nyyhkytykseni niin, etteivät ne kantautuisi alakerrassa olevan Mikon korviin. Minä itkin ja itkin. Päässäni riehui surun, järkytyksen, häpeän ja pelon myrsky. Ajantajuni hävisi, ja vähitellen myrsky ja nyyhkytykset laantuivat, mutta tunteet jäivät. Makasin pitkään paikoillani ja kävin läpi kaikki Alanan minuun kohdistamat syytteet.
      Olin pieni neiti kaikkitietävä.
      Olin neiti täydellinen, joka ei muka tehnyt mitään väärin.
      En koskaan ollut ajatellut tippaakaan Alanan tunteita.
      Luulin ja halusin, että kaikki ihmiset nuolivat takapuoltani.
      Elin sateenkaarimaassa, jossa minä kuvittelin olevani koko universumin keskipiste.

      Kävin väittämät yksitellen läpi ja tulin siihen tulokseen, että ne kaikki pitivät paikkansa ja niin kaikki minusta varmasti ajattelivat. En vain huomannut sitä itse.
      Kun olin näyttänyt surun merkkejä, minua oli tylysti kehotettu huomaamaan, että en ollut ainoa ihminen maan päällä. Rivien välistä olin ymmärtänyt, että Alana ei aikonut sortua itkeviin kasvoihini, jotka saivat minut muiden silmissä näyttämään kiltiltä ja viattomalta uhrilta. Elämä oli kuulemma kovaa. Ja sitä se totisesti oli.
      Tein mielessäni nopean suunnitelman seuraavien päivien varalle. Äiti oli sukulaisilla, ja Mikko-isäpuoli ei vartioisi menemisiäni, sillä hän oli töissä aamu kahdeksasta iltapäivä neljään. En menisi kouluun – miten enää koskaan voisin tavata ketään, kun olin saanut tietää rehellisen totuuden todellisesta minusta?
      Sitten tein kaikkein vaikeimman. Tartuin kännykkääni ja lähetin Aleksille lyhyen tekstarin:
      Mun pitää lopettaa Dunjan hoitaminen koulukiireinen takia, kysy haluaisko joku pieni alkaa hoitamaan sitä. T. Valma
      En voisi enää ikinä astua jalallani Hallavaan.

    • #516
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Alanan reissupäiväkirja
      Jääkiekkoa ja järkyttyneitä ihmisiä
      kirjoittanut @Alana

      Monday 2.5.2016
      Tänään lähti tasan yhdeltä tilausbussi Pronssijoen jäähallilta, joten minäkin olin tietysti mukana. Koko viisi- ja puolituntisen ajomatkan aikana bussissa raikasi varmasti valmentajien ja bussikuskin mieliksi viimeaikojen hittikappaleita, ja joukkueemme kovaääninen ja paikoittain erittäin ruma kielenkäyttö.

      Kertailin mielessäni eilisen ja tämän päivän tapahtumia, ja erityisesti eilistä purkautumistani. Noh, tehty mikä tehty, ja sitä paitsi, kuulisipa Valma välillä muutakin kuin pelkkää ylistystä. Toisaalta olisin voinut olla hieman kiltimpi, varsinkin tänään Nannan kanssa puhuessani, mutta eipä minua loppujen lopuksi kiinnostanut. Ei kaikista voinut tykätä.

      Hotellille päästyämme jakauduimme kahden hengen huoneisiin, jopa minä, jonka kämppikseksi valikoitui Johannes. Oikeastaan olin saanut valita ensimmäisenä, ja totta kai valitsin parhaan ystäväni. En kyllä ollut varma miten mielenterveyteni kestäisi Johannesta miltei viikon. Poika varasi heti itselleen vessasta puolet, ja lukittautui mielenosoituksellisesti sinne puoleksi tunniksi. Kävin vessassa viereisessä huoneessa, muiden joukkuekavereiden wc:tä lainaamassa.

      Tuesday 3.5.2016
      Game day!
      Aamulla oli nopeat treenit, jonka jälkeen kuvailimme huvikseen ”musiikkivideota”. Näyttelimme siis uudelleen Shakiran Waka Wakan, ja pakko sanoa, siitä tuli hieno. Se jäi kyllä hieman kesken.

      Illalla oli peli, joka sujui ihan hyvin. Voitimme 6-4, mikä tarkoitti että pääsisimme mittelemään kullasta! Kuulemma Pronssijoki ei ollut päässyt edes näin pitkälle viiteen vuoteen. Pelin jälkeen minä valitin niistä neljästä maalista jotka päästin, joista yksi olisi ollut aika helposti torjuttavissa, jos joku vastustajista ei olisi kommentoinut jotain fiksua ja erittäin epäkunnioittavaa sukupuolestani, mikä häiritsi keskittymistäni. Kyllähän minä olin kuullut paljon p****aa minusta jäällä, se kuului ainakin jotenkuten asiaan, mutta näin rumaa kommenttia en ollut vielä ikinä kuullut. Joukkuekaverini kyllä meinasi mottaista tätä fiksua sillä sekunnilla, mutta onneksi sain hänet pidettyä paikoillaan sanomalla etten haluaisi stressata jäähyn ajan ja tehdä paljon ylimääräistä työtä. Ilta kuluikin hotellilla pelaten aliasta ja trivial pursuitia sekä monopolia, mutta viimeisin keskeytettiin puolen tunnin sisällä, sillä se uhkasi aiheuttaa eräänlaisen sisällissodan.

      Wednesday 4.5.2016
      Keskiviikkona joukkuellamme oli vapaapäivä, aamulla oli vain pikaiset treenit, jonka jälkeen oli vapaata toimintaa.

      Keskellä päivää päätimme tehdä juoksulenkin läheiseen pikaruokaravintolaan, sillä jos tekisimme töitä puolikkaan ranskalaisannoksen eteen, se ei voisi olla pahaksi, eikö?

      Loppupäivä menikin Waka Waka -versiomme viimeistelyssä, jonka jälkeen leikimme paljon seuraleikkejä sun muita ”team building exercises”.

      Thursday 5.5.2016
      Game day numero 2!
      Kuulemma Pronssijoen paikallisesta lehdestä saavutaan paikalle, halusivat kuulemma hieman videoida peliä ja haastatella meitä. Minua se vain nauratti, oliko Pronssijoki oikeasti niin pieni kylänpahanen, ettei sieltä riittänyt juttua paikallislehteen muusta kuin meidän joukkueestamme, joka ei sentään ollut niin superhyvä? Joka vuosi nyt joku voitti sarjan SM-mestaruuden, eli emme nyt olleet mitään supererikoistapauksia, vaikka finaaliin pääsimme.

      Noh, kun pelin aika koitti, minua ainakin jännitti, jos voisi sanoa. Toistelin itselleni sen olevan hyvää jännitystä, ja että olimme jo nyt todella pitkällä, ei olisi maailmanloppu vaikkemme voittaisi. Oli hopeakin jo saavutus!

      Peli tuntui äärettömän, tuskallisen pitkältä. Nyt osasin sentään keskittyä 100 -prosenttisesti peliin, enkä edes kuullut minuun kohdistuvaa vihapuhetta (pelin jälkeen kaverini olivat kysyneet miten olin osannut ottaa niin rauhallisesti, ja jouduin vastaamaan etten tiennyt mistä he puhuivat). Keskittyminen kannatti, sillä vain kaksi maalia pääsi pujahtamaan näppieni tai jalkojeni ohitse, mutta vastustajalla oli hieman enemmän ongelmia, ja hän päästi kolme. Vasta kellon soidessa ja joukkuekavereideni suorastaan loikatessa päälleni tajusin, että me olimme voittaneet. Oho. Me voitimme. Olimme virallisesti vuoden 2016 B-junnujen SM-kultamitalistit. Vau. Oho. Hups.

      Loppupäivä sujui rattoisasti, palkintojenjaon jälkeen se uutisfirma haastatteli meitä hieman, ja otti hieman kuvia meistä, jonka jälkeen päivittelimme kaikki sosiaalista mediaa pukuhuoneessa.

      Illalla kun katsoin kännykkääni, oli instagram-kuvani saanut miltei viisisataa tykkäystä. Viisi?? Ei minulla ollut edes niin paljon seuraajia. Syy tykkäysten määrään löytyikin pian, sillä kaverini olivat ottaneet yhteiskuvia, ja merkanneet minutkin kuviin. Jaa. Onnittelukommentteja oli superpaljon, mutta vastasin vain lähimpien ystävieni (eli oikeastaan Alinan ylpeään kolmen kommentin mittaisesn monologiin siitä, kuinka hänen ”pikku Alanansa on kasvanut niin isoksi”. Alina oli tasan kolme minuuttia vanhempi) ja joukkuekavereiden insidejuttuihin pelistä. Muihin voisin vastata myöhemmin.

      Illalla, vielä edellistä myöhemmin, juhlistimme muutaman täysi-ikäisen kanssa (eli kaikkien paitsi seitsemän, sori naperot) kauden loppumista ja ehkä vähän voittoakin, ja vaikka tulisinkin jo aavistelemaan kuinka mukava olisi melkein kuuden tunnin bussimatka huomenaamulla, varsinkin krapulaisena, en välittänyt vaan kaappasin Johanneksen kainalooni ja jaoimme juomamme. Ihmisten ilmoille pitäisi mennä vasta maanantaina!

      Friday 6.5.2016
      Ei olisi pitänyt juoda eilen. Herätys oli kahdeksalta. Join aamupalalla neljä kuppia teetä. Oksensin ennen bussiin menoa. Se oli kyllä pääosin vain teetä ja aamupalaleipää, en minä eilen edes niin paljoa ollut juonut. Johannes oli paljon pahemmassa kuosissa (ja Mikael, mutta se ei ollut kenellekään yllätys).

      Olo parani kuitenkin buranan voimalla, ja kun pääsimme Pronssijoelle olin oikeastaan aika normaalin oloinen. Tai no, ehkä hieman väsynyt. Kävin kotona ottamassa päiväunet, jonka jälkeen lähdin tallille. Pitihän sitä Faeta käydä moikkaamassa! Ihmisiä tosin en halunnut niinkään tavata, pystyin vain kuvittelemaan mihin saakka juorut olivat kiirineet, ja varsinkin nyt kun olin ollut koko viikon poissa. Noh, se selviäisi pian. Saisi nähdä, minkälaista siellä olisi, aamun lehteen oli jo ehtinyt juttu meidän voitosta, ihan toiselle sivulle (voi apua…), ja jossa komeili semi isolla joukkueemme kuva, jossa olimme kaikki selin kameraan, mutta naamat käännettyinä silti iloiseen virnistykseen kameraan kohti. Ja tietenkin ne mitalit näkyvillä. Minä olin aika reunassa, mutta kyllä siitä minun sukunimeni sai selville aika helposti. Minusta lehtileike oli hieman ylimääräinen, pelkkä verkkolehden kolumni olisi riittänyt, mutta hei, eipä haittaa. Ei se kulta nyt oikeasti niin iso asia ollut.
      Noh, tallilla sen näkisi miten kävisi. Ehkei minua vihattaisi, vaikka olisinkin saanut olla koko viikon se hullu rähjääjäblondi

    • #517
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Suuria tunteita
      tiistai 3. toukokuuta 2016
      kirjoittanut: Mikki

      Olin viettänyt koko päivän leirikeskuksessa, sillä olihan ensimmäinen kunnollinen työpäiväni, josta olin ihan puhki. Olin kuitenkin suunnitellut meneväni illalla Hallavaan katselemaan paikkoja ja vaihtamaan pari sanaa Aleksin kanssa, josko hän olisi vielä paikalla. Niinpä laitoin Valmalle viestiä, olisiko hän kiinnostunut tulemaan mukaani. Totta puhuen, minua jännitti, ja arvelin Valman läsnäolon helpottavan asiaa. Toisaalta en voinut myöskään olla täysin varma, olisiko Valma valmis hengailemaan ex-poikaystävänsä kanssa, varsinkaan tallilla, johon suurin osa yhteisistä muistoistamme sijoittui.

      Jonkin ajan kuluttua puhelimeni viestiääni kertoi Valman vastanneen.
      ”Eei pysty”, luki viestissä. No mitäs kokkelia.
      Olin epävarma. Johtuiko kieltäytyminen minusta, ajankohdasta vai oliko jotain sattunut. Päätin kysyä, oliko kaikki kunnossa. Pyörin levottomasti kämppäämme ympäri odottaen vastausta. Mitä jos Valma jostain syystä olisi päättänyt vältellä minua? Olihan se oikeutettua ja ihan ymmärrettävääkin, mutta viime tapaamisemme perusteella olin olettanut, että kaikki oli hyvin välillämme.
      ”Ei oo kukaan kuollu tai mitään eikä oikeestaan oo mitään sattunutkaan mutta en voi mennä tallille D-: ”, tuli vastaus vihdoin. Mietin hetken mistä moinen mahtaisi johtua. Valman tuntien jotain tallilla kuitenkin oli tapahtunut, tai sitten hänen perheensä olisi päättänyt kieltää häneltä tallilla käynnin, mikä olisi kyllä mielestäni varsin omituista. Jos ongelma kerran liittyi talliin, niin voisin unohtaa tämän päivän Hallavasuunnitelmat ja viettää tytön kanssa aikaa ihan muuten vaan. Olin ajatellut häntä lähes taukoamatta siitä asti, kun sain tietää, että minulla oli mahdollisuus palata Pronssijoelle. Sovimme Valman kanssa, että haen hänet viidentoista minuutin kuluttua, ja katsoisimme meillä leffaa herkkujen kera.

      Katselin ympärilleni. Yhtäkkiä tunsin oloni erittäin epämukavaksi, ja kämppä vaikutti paljon sotkuisemmalta kuin minuutti sitten. Aloin vimmatusti järjestelemään sekä omiani, että kämppikseni tavaroita ja vaatteita omille paikoilleen ja sängyn alle piiloon luodakseni siistimpää ilmettä. Olimme molemmat vasta muuttaneet, joten tavarat vielä etsivät omia paikkojaan ja kovin kodikkaalta ei kämppä näyttänyt. Onneksi meillä oli mukava sohva ja kaapissa poppareita ja karkkipussi. Minua jännitti, vaikken olisi halunnut myöntää sitä itselleni. Katsoin hermostuneena kelloa, aika kävi vähiin. Olin jo lähdössä eteiseen, kunnes muutin mieltäni ja avasin housujeni sepaluksen. Kiskoin paidan päältäni ja ryttäsin sen kaappiin niin huolimattomasti, että se putosi ja jouduin nostamaan sen sinne uudelleen. Riisuin myös housuni ja rupesin käymään vaatteita läpi. Mitä hitsiä pistäisin päälleni?

      Viiden minuutin kuluttua juuri järjestelemästäni vaatekaapista oli muuntautunut epämääräinen läjä rypistyneitä ja taittelemattomia vaatteita, mutta ainakin päälläni oli viininpunaiset chakihousut ja kissakuvioinen povitaskullinen t-paita, sekä auki napitettu harmaa neule. Minulla alkoi olla jo tosiaan kiire, mutta kävin vielä kylpyhuoneessa lisäämässä deodoranttia, korjailemassa kampaustani ja varmistamassa, ettei hampaissani ollut mitään epämääräistä. Sitten kiirehdin laittamaan kengät jalkoihini ja juoksin autolle. Taku jäi hämmentyneenä eteiseen kallistelemaan päätään.

      ”Miksi sä nyt noin jännität? Ei nää ole mitkään ensitreffit”, puhuin itselleni melko vihamieliseen sävyyn ajaessani volkkarini pois parkkipaikalta. Kännykkäni näyttö pelkääjän paikalla kertoi minun olevan pari minuuttia myöhässä. Käännyin kadulle, jossa Valman kotitalo sijaitsi, ja siellä tyttö odottelikin tien reunassa hento hymy kasvoillaan. Sydämeni tykytti luvattoman nopeasti, kun ajoin tytön kotipihaan. Ikkunaverhot heilahtivat ja se sai minut vieläkin epävarmemmaksi. Valma hyppäsi kyytiin nostaen puhelimeni kojelaudan päälle ja tervehti. Häntäkin punastutti.
      ”Miten menee?” kysyin lämpimästi peruuttaessani pois pihasta ja sykkeeni alkoi tasoittua. Minulla oli vieläkin hirveän kuuma kotipuolessa sähellyksestä, mutten kehdannut laittaa ilmastointia viileämmälle. Olihan Valma joutunut tovin odottamaan ulkona viilenevässä kevätillassa.
      ”Ihan hyvin…” hän vastasi hieman surumielisesti, josta tiesin viimeistään, ettei kaikki ollut kohdallaan. En sanonut mitään. Hymyilin vain, sillä olihan kaikki niin kauan hyvin, kun Valma oli vierelläni.
      Ajoin kerrostalon pihaan omaan parkkiruutuuni, otin puhelimeni ja avaimen ja nousin autosta. Auton takana näin taas tytön hymyilevän varovaisesti, enkä malttanut enää odottaa, vaan halasin häntä lämpimästi ja hartaasti tytön vastatessa halaukseen. Lukitsin auton ja lähdimme kävelemään kohti sisäänkäyntiä. Sydämeni oli alkanut taas hakata.

      Päästyämme asunnolleni Taku tuli innokkaana tervehtimään Valmaa. Silläkin oli ollut herttaista punapäätä ikävä.
      ”Jätä vaan takki johonkin siihen”, kehotin hieman varautuneena ympärilleen katselevaa tyttöä heilauttaen kädelläni eteisessä sijaitsevaa kengistä ja ulkovaatteista muodostuvaa kasaa kohti.
      ”Ja mä oon todella pahoillani tästä sotkusta, ei olla vielä ihan päästy jyvälle tän kämpän siistillä pitämisestä”, naurahdin samalla kun kolusin keittiön kaappeja hieman hermostuneena. Tuntui oikeasti siltä kuin toisin tytön kotiini ensimmäistä kertaa. Valma oli melko hiljainen, hän vain hymyili vienosti ja katseli paikkoja. Löydettyäni karkkipussin ja otettuani mukit appelsiinituoremehua varten ohjasin Valman istumaan sohvalle viereeni.
      ”Haluutko mehua?” kysyin kaataessani sitä jo itselleni. Valma nyökkäsi, joten kaadoin hänellekin.
      Valmaa alkoi hymyillä tavallista isommin, joten loin häneen kysyvän katseen.
      ”Tää on oranssi, ja sulla vihreä”, hän sanoi nostaen mukiaan.
      ”Ihan niin kuin ennen”, hän lisäsi haikeasti ja tuijotti mukiaan. Olin ihan alitajuisesti ottanut juuri ne mukit, joita olimme tottuneet käyttämään luonani ja piknikeillä. Niin paljon muistoja lipui ajatuksiini.
      Jäimme muistelemaan taas menneitä, ja aloimme molemmat vähitellen rentoutua. Aika kului kuin siivillä.

      ”Hei muistatko sen kärttyisän marjastajamummon, joka me säikytettiin laukkaamalla sitä outoa maastopolkua, kun me yritettiin löytää se muinainen viinikellari metsän keskeltä?” Valma muisteli naurua pidätellen. Mieleeni palasi silmänräpäyksessä muistikuva Maikin kertomasta huhusta metsän keskellä sijaitsevasta kummitustyrmästä, jonka Aleksi paljasti olevan hylätty ulkokellari. Kuuntelimme marjastajamummon yhtäjaksoista mäkätystä ainakin varttitunnin, kunnes päätimme epäkohteliaasti ravata tiehemme.
      ”Ei sitä voi unohtaa! Miten se pääsikään niin lujaa pienillä jaloillaan”, nauroin niin että vatsaa sattui. Mummeli oli lähtenyt peräämme kiukuspäissään edelleen marmattaen lapsukaisten vastuuttomuudesta holtittomuudesta, ja siitä että emme saisi niin keskenämme ratsastella ilman aikuisten valvontaa. Kikatimme vedet silmissä vatsojamme pidellen.
      ”Mummoparka taisi kadottaa kakkulansa marjamättäille.”
      Valma oli tikahtua nauruunsa niin, että joutui ottamaan hartiastani tukea. Katseemme kohtasivat ja naurumme lakkasi. Sydämeni tykytti niin kovasti, että Valmakin olisi voinut kuulla sen.
      En tiedä mitä ajattelin, mutta ainut, mitä näin, oli tyttö, johon olin syvästi rakastunut ja jota ilmiselvästi rakastin vieläkin, ja joka oli nyt aivan lähelläni. Nojauduin eteenpäin ja suutelin tyttöä pitkään ja hartaasti. Siitä suudelmasta olin unelmoinut niin usein kuluneiden vuosien aikana, etten melkein voinut uskoa sitä todeksi. Juuri kun olin viemässä kättäni hänen niskaansa, Valma vetäytyi kauemmas.
      Katsoin tyttöä lempeästi. Hän näytti hieman järkyttyneeltä, säikähtäneeltä ja eksyneeltä. Olinko toiminut täysin holtittomasti? Olimme toki suudelleet aiemminkin, mutta nyt asiat olivat toisin. Minun olisi pitänyt ymmärtää se.

      ”Sori”, sain töksäytettyä tajuttuani virheeni. Vaikka Valma olikin vastannut suudelmaani, ei se tarkoittanut että suudelma olisi okei. Olinko pilannut kaiken? Valma oli ihan hiljaa, ja katsoi tilannetta paeten muualle.
      ”Mä jotenkin… luulin… tai siis…” yritin selittää, mutta tilanteen korjaaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Inhosin itseäni hetki hetkeltä enemmän.
      ”Mä rakastan sua, Valma.”

    • #518
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      kyyneleitä ja muistoja
      keskiviikko 4. toukokuuta 2016
      kirjoittanut: Salli

      Olin saanut korviini huhut Valman lopettamisesta Hallavassa. Se oli saanut sydämeni murtumaan. Valma oli aina ollut minulle tuki ja turva. Hallavassa ensimmäinen ihminen kehen tutustuin kunnolla ja viimeinen kenet haluaisin lähtevän Hallavasta pois. En voinut muuta, kun maata sängyssä. En haluaisi itse mennä tallille, koska en tulisi näkemään Valmasta mitään. En edes Dunjan puhdasta olemusta, tuvan leipomuksia tai mitään mikä oli Valmalle ominaista. Tuntui kuitenkin hölmöltä olla aivan pirstaleina, koska asuimmehan samalla paikkakunnalla ja olimme pari kertaa olleet yhdessä kaupungilla ja kävelleet ympäri kyliä. Asia sai minut kuitenkin erittäin surulliseksi. Äitini tiesi asiasta ja yritti saada minua lähtemään tallille tai laittamaan Valmalle jotain viestiä. En halunnut laittaa edes viestiä, koska pelkäsin saavani vastauksena, ettei Valma haluaisi nähdä minua. Entä jos Valma ei halunnut käydä tallilla minun takiani? Olin kuullut huhua, että Alanalla olisi jotain osuutta asiaan. Mutta Alana? Ehkä hieman hiljainen ja ei niin helposti lähestyttävä, vaikka hänen ja Valman suhde ei ollut erityisen hyvä niin miten Alana olisi voinut Valmalle tehdä tai sanoa jotain erittäin pahaa. Alana ei herättänyt minussa kovin hurraata huutavia tunteita, mutta silti hän vaikutti niin tasaiselta ja pidättyväiseltä. Ulkonäköhän voi aina pettää, mutta silti en voi uskoa Alanasta mitään sellaista. Oscar viihtyi hyvin Valman kanssa, vaikkei muuten näyttänyt kovin viihtyväiseltä. Toisaalta huono sanoa, koska en tunne poikaa oikeastaan ollenkaan. Entä jos Oscarilla olisi osuutta asiaan? Toisaalta hänkin on niin hiljainen ja varovainen ettei varmasti uskaltaisi loukata ketään. Nannan ja Valman välit olivat aika rajusti viilenneet, mutta tuskin Nanna haluaisi aiheuttaa mitään suurta härdelliä. Valma vietti niin paljon aikaa monien ihmisten kanssa, muta silti syytin aika paljon itseäni. En kuitenkaan ikinä haluaisi hänelle mitään pahaa tai olla ilkeä. Olin ollut Valman kautta niin monissa asioissa mukana.

      Mikin ja Valman tarina oli totisesti ollut sydäntä lämmittävä. Mikin lähdettyä tuntui ettei Valma koskaan kunnolla pääsisi yli, läpi, ali tai sivuilta punatukkaisesta pojasta. Olihan Mikki todella ihana ja hauska. Valman elämä oli Mikin jälkeen aika poikarikasta, kun hevonen sai uuden hoitajan tai uusi yksityinen tuli taloon poika mukanaan Valma oli aina pojan mieleen. Joskus tunsin itseni Valman rinnalla hiukan unohdetuksi. En ollut mikään erityisen näköinen ja muutenkin olin aika lapsellinen. Valma oli näyttävä värikkäine hiuksineen ja oli luonteeltaan kultainen. Halusin olla aina niin piristävä ja iloinen joskus ehkä hieman liikaa ja liian innokkaasti olin menossa kaikkeen mukaan. Toisaalta useat ihmiset pitivät siitä että osaan ottaa tilanteen haltuun napakasti ja muuttaa sen negatiivisen tunnelman nopeasti positiivisemmaksi. Aika monet saivat Duracell-pupu käsityksen minusta mikä varmasti ärsyttää monia. Jos luonteeni olisi ärsyttänyt Valmaa, hän olisi varmasti voinut sen sanoa minulle. En olisi loukkaantunut siitä, koska Valma on minulle niin tärkeä. Juuri nyt minulle tuli kauhea ikävä Maikkia ja Sandraa, sekä Inkaa. Miro tulvahti mieleeni. Miro oli mieleiseni poika, vaikka olikin minua vanhempi. Tunsin kuinka kuuma nousi poskilleni ajatellessa mustatukkaista poikaa. Ei, ei, ei hän seurusteli Nannan kanssa.

      Vedin peittoa tiiviimmin päälleni ja katseli samein silmin huoneeni kattoa. Minulle alkoi tulla hiukan kuuma peiton alla, koska suoraan koulusta tultuani kipusin sänkyyni ja vedin peiton päälleni. Nälkä kolotti vatsassa ja janottikin jonkin verran, mutta minun ei tehnyt mieli syödä tai juoda. Oikeastaan mieleni teki vain maata ja miettiä kaikkea Hallavassa tapahtunutta. Tiesin sisimmässäni kuinka hölmöä oli murehtia, mutta suurin osa minussa halusi murehtia.
      Annoin ajatusteni juosta ensimmäisestä päivästäni Hallavassa tähän hetkeen. Emppu ja minä hoitamassa yhdessä Mincaa, Maikki ja minä maastossa shettiksillä olimme kunnon poniteam Maikin kanssa, ratsastukseni Dunjalla ja Valma taluttamassa Astaa, Sandran viimeinen päivä Hallavassa, uittoretket ja kaikki hulvattomat maastoretket. Länkkärikurssi jolloin sain ensimmäisiä kosketuksia Mincaan, haastava tunti Kyyhkyllä josta ei tullut oikein mitään. Miro ratsastamassa Pallella maastossa ja aristelemassa laukkaamista pellolla. Darlin hoitamiseni, sekä ihastumiseni Dunjaan. Dunjaan ihastuin ensimmäisenä, kun olin käynyt Hallavassa, mutta kukakapa ei olisi ihastunut pystyharjaiseen voipalloon. Janelle jonka kanssa en saanut kunnon ystävyyttä aikaiseksi, mutta silti niin lempeä ja vaniljainen. Aleksi opettamassa minut hyppäämään, kun aluksi pelkäsin sitä. Tunti milloin sain Klikin liikkumaan todella hyvin ja ensimmäisen kerran kun sain hevosen kantamaan itseään kunnolla, sekä kaikki leirit, retket ja kisat. Havahduin mietteistäni ja tunsin kuinka peittoni oli märkä. Olin hieronut kyyneleeni siihen. Naama tuntui tokkuraiselta ja kostealta. Heitin peiton sivuun ja nousin sängyn reunalle istumaan. Hengitin syvään ja nousin seisomaan. Maailma pyörähti ympäri ja pääni tuntui jonkun toiselta. Kävelin seinästä tukea pidellen keittiöön. Tunsin kuinka kyynelet vierivät yhä poskillani ja käteni tärisivät. Kaivoin vetolaatikosta muovikahvaisen veitsen. Henkäisin syvään ja laskin veitsen vasemman ranteeni päälle.

    • #519
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Jatkoa Mikin tarinalle
      kirjoittanut: Valma

      Kaikki tapahtui niin nopeasti. Aivan liian nopeasti. Yhdessä hetkessä kikatin marjastajamummolle Mikin olkaan tukien. Ja seuraavassa me suutelimme. Minä en epäröinyt hetkeäkään vastata suudelmaan, se tuli niin luonnollisesti. En ajatellut mitään, elin vain hetkessä.
      Suudelman loputtua tuntui rikolliselta, että olisin toivonut sen kestävän pitempään.
      Mikki näytti yhtä järkyttyneeltä kuin minäkin. En pystynyt katsomaan häntä silmiin, minulle tuli sietämätön tarve kiemurrella paikallani Mikin olohuoneen sohvannurkassa. Mikki selitti jotain epäselvää, ja minusta tuntui, ettei hän tiennyt täysin itsekään, mihin hän pyrki. Seuraavat sanat tulivat täysin puskista.
      – Mä rakastan sua, Valma.

      Se oli minulle liikaa. Käteni vapisivat, ja pelkäsin alkavani itkeä minä hetkenä hyvänsä. Päässäni pyöri aivan liian suuri tunteiden mylläkkä – samaan aikaan, kun suudelman aiheuttaman kielletyn onnentunteen ilotulitteet räjähtelivät värikkäinä verkkokalvoillani, mieleni kävi kiivaasti läpi tähänastisen rakkauselämäni kipeimpiä muistoja.
      Pomppasin ylös, sillä minusta tuntui, etten enää kestäisi.
      – Mä… tarvitsen aikaa, mokelsin ja säntäsin eteiseen. Potkaisin kengät jalkaani, ryntäsin rappukäytävään, portaat alas katutasolle ja ulos. Mieleni kuohuessa vimmatusti kävelin eteenpäin ilman päämäärää.

      Löysin itseni vanhan ala-asteen pihalta. Istuuduin hiekkakentän viereen kivelle, jossa pensaat suojasivat minua ohi kulkevien ihmisten katseilta. Kylkeni pisti, ja painoin pääni polviin.
      Annoin itselleni sekunniksi luvan muistella, miten hyvältä suudelma oli tuntunut. Sitten muistutin itseäni siitä, että kaikella oli kääntöpuolensa. Muistelin, miten Mikki oli kertonut minulle päässeensä Sveitsin tarkka-ampujakoulutukseen. Miten Christian oli lähtenyt omille teilleen jättäen taakseen minun sydämeeni suuren mustan aukon, joka oli vasta pikkuhiljaa parantumassa, ja palannut takaisin vain särkeäkseen sydämeni uudelleen. Enkö ollutkin silloin päättänyt, että enää en iskisi silmääni kehenkään?
      Surun jälkeen tuli suuttumus. Miksi, miksi Mikki oli mennyt pilaamaan hetkellisen mielenrauhani? Kaikki oli jo valmiiksi tarpeeksi sekaisin.
      Tunteet jättivät jälkeensä surullisen harmaan tyhjyyden. Hengittelin syvään pää yhä polvissa ja toivoin, että kaikki olisi toisin. Kunpa rakkaan ihmisen kanssa voisi vain rakastaa ja nauttia yhdessäolosta, ilman että tarvitsisi ajatella sen pidemmälle. Mutta ennemmin tai myöhemmin piti valita – ja siihen valintaan en ollut valmis.

      Huokaisin. Loppujen lopuksi Mikki ei ollut ainoa ongelmani. Kaikki oli ollut sekaisin jo muutaman päivän. En uskaltanut mennä tallille, enkä itse ollut itseni suurimmassa suosiossa tällä hetkellä. Nannan kanssa oli välirikko. Minun täytyisi saada asiat järjestykseen, ennen kuin voisin päättää yhtään mitään.
      Kaivoin kännykän taskustani. Oli yksi ihminen, jolle halusin puhua. Valitsin Oscarin numeron.
      Oscar vastasi melkein heti.
      – Voidaanko me nähdä? kysyin.
      – Nyt heti vai? Mä olen tallilla. Miten olis vaikka huomenna? kuului linjan toisesta päästä Oscarin ääni. Päättelin, että hän huomasi, ettei kaikki ollut hyvin.
      – Ei kun nyt heti, sanoin tukahtuneesti. Jossakin alitajunnan perällä olin tyytyväinen siitä, että minulla oli sellainen ystävä kuin Oscar.
      – Okei sitten. Missä nähdään?
      Sovimme näkevämme Siwan viereisessä leikkipuistossa, Oscar pääsi sinne tallilta kätevästi bussilla, eikä sinne ollut Pronssijoen alakoulultakaan pitkä kävelymatka. Nousin ylös hiukan horjuvin askelin ja suuntasin kulkuni keskustaa kohti. Oli aika selvittää asiat.

      Jouduin odottamaan Oscaria jonkin aikaa, sillä bussin tulo kesti. Pian Oscar kuitenkin ilmestyi leikkipuiston laidalle reppu selässään ja vielä tallivaatteet päällä. Hölkkäsin häntä vastaan. Jalkani olivat hapoilla kävelemisestä. Oscar näytti huolestuneelta.
      – Kaikki hyvin? hän kysyi. Avasin suuni vastatakseni, ja silloin joka ikinen pato sisälläni murtui. Purskahdin itkuun ja heittäydyin pojan kaulaan. Hän ei tainnut järkytykseltään saada sanaa suustaan, piteli vain käsiä varovasti ympärilläni. Hän tuoksui tallilta. Sitä tuoksua olin kaivannut ikuisuudelta tuntuvan ajan, ja se sai minut itkemään entistä holtittomammin.
      Oscar antoi minun tuulettaa tunteitani pitkään. Kun nyyhkytykset lopulta harvenivat, ja sain taas henkeä, hän työnsi minut käsivarrenmitan päähän ja tarkasteli lievästi kauhistuneen näköisenä. Katsoin sivuun. Näytin varmaan hirveältä. Kasvot punoittivat ja silmät olivat turvonneet.
      Oscar johdatti minut istumaan keinuun. Hän istui viereiseen ja katsoi minua kysyvästi. Pyyhin vähän nolona nenääni paidanhihaan.

      Seuraavaksi vuodatin Oscarille kaiken, alkaen pitkään jatkuneesta ulkopuolisuudentunteesta, viilenneistä väleistä Nannan kanssa, jopa Alanan karjumisesta. Puhuminen oli aluksi vaikeaa, mutta kun pääsin alkuun, annoin sanojen vain tulla, ja se nosti raskaan taakan olkapäiltäni, ja se tuntui uskomattoman hyvältä. Jaettu suru oli puolikas suru. Oscar kuunteli mukisematta ja nyökytteli ja hymisi välillä. Toisinaan hän näytti surulliselta tai järkyttyneeltä. Kun tulin Alanan huutokohtaukseen, epäröin vähän. Sanat satuttivat yhä tuhottoman paljon, ja vaikken halunnut myöntää sitä, uskoin niistä jokaisen. Oscar kyllä tiesi, että Alana oli huutanut minulle, mutta tarkkaa sisältöä hän ei ollut kuullut.
      Kaikki Alanan sanoma oli iskostunut tarkasti mieleeni, ja nyt toistin kaiken Oscarille. Se tuntui vapauttavalta, vaikka minua piinasikin edelleen epävarmuus. Aiheuttivatko nämä Alanan kertomat piirteet kaikki ongelmani?
      Huokaisin helpotuksesta, kun olin päässyt Alana-kohdan ohi, ja koska Oscar näytti siltä, että voisi kuunnella vielä lisää, jatkoin Mikkiin. Kerroin, että olimme seurustelleet kauan sitten, ja että nyt Mikki oli tullut takaisin.

      Takeltelin kertoessani suudelmasta – enhän tiennyt vielä mitä itsekään ajattelin siitä.
      – Ja se sanoi, että… se rakastaa mua…
      Katsoin polviani. Sitten nousin niin nopeasti seisomaan, että Oscar säpsähti. Aloin kävellä edestakaisin ja potkiskella hiekkaa.
      – Ei toista voi niin vaan suudella noin vaan ajattelematta pitemmälle! Mitä Mikki nyt sitten haluaa tietää? Että haluanko mä seurustella sen kanssa?
      Katsoin Oscaria. Hän katsoi takaisin pää kallellaan.
      – No, haluatko sä?
      – No en tiedä!
      – Rakastatko sä sitä vielä? Oscar jatkoi tenttiään. Heilautin käsiäni.
      – Joo, parahdin. – Rakastan ihan helvetisti, ei kai tässä muuten mitään ongelmaa olisi!
      Vaikenin ja pysähdyin. Oscar näytti kummalliselta. Haavoittuneelta. Tajusin, mitä olin juuri sanonut, ja yhdistelin muutaman palasen. Ei. Ei vielä tämäkin päälle.
      Käteni valahtivat alas.
      – Oscar…
      Oscar hymyili tekohymyä, jonka oli tarkoitus peittää alleen loukkaantuminen.
      – E-ei se mitään. Jatka.
      Minä tein sen, mikä tuntui sillä hetkellä parhaalta. Esitin, etten huomannut mitään.
      – Kai se oli siinä. Kiitos kun kuuntelit. Tämä auttoi mua tosi paljon.
      Oscar nyökkäsi.
      – Ihan mielelläni mä. Mutta hei, kello on sairaan paljon, mun on pakko lähteä nyt kotiin. Nähdään taas joku päivä.
      Oscar nousi, otti reppunsa ja lähti. Katsoin hänen peräänsä ja istuuduin keinulle, jonka hän oli jättänyt vienosti heilumaan. Tuntui, että kaikki tekemiseni tänään oli satuttanut minulle tärkeitä ihmisiä.

    • #520
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Jatkoa Mikin puolelta, pohdiskelua ja itseinhoa
      kirjoittanut: Mikki

      Vain yksi harkitsematon suudelma ja yhtäkkiä kaikki oli pilalla. Miten se tapahtuikaan niin nopeasti? Hetki sitten minulla oli hauskempaa kuin vuosiin, mutta nyt olin taas täysin riekaleina. Valma oli lähtenyt tiehensä, enkä ehtinyt reagoida siihen mitenkään. Minun olisi pitänyt pysäyttää hänet, puhua asiat puhtaaksi ja pahoitella holtittomuuttani. Totuus kuitenkin oli, etten tiennyt itsekään, miten asiat olivat. Miksi en mennyt hänen peräänsä? Olin vain jäänyt raivoissani heittelemään koristetyynyjä sohvaa vasten, kyyneleitäni epäonnistuneesti tukahduttaen, itseäni inhoten. Menetinkö hänet lopullisesti?

      Makasin sohvalla silmät punaisina ja turvonneina, räkäinen neuleenhiha korostamassa säälittävyyttäni. ”Miksi olen näin hemmetin torvelo? Mulla oli täydellinen kurssi kohti mitä parhainta ystävyyssuhdetta… Jos en olisi hätiköinyt, olisimme ehkä voineet… jopa palata yhteen.”
      Nyt olin kuitenkin säikäyttänyt Valman tiehensä. Olin yrittänyt pelastaa tilanteen puhumalla, mutta sen sijaan möhlinkin vielä pahemmin tunnustamalla rakkauteni. Tottahan se oli, että rakastin häntä vieläkin, mutta oliko se sitten palavaa intohimoista rakkautta vai toverillista rakkautta, sitä oli vaikea sanoa; ehkä jotain siltä väliltä, tai vähän molempia.
      ”Mikä idiootti olenkaan…” vuodatin Takulle, uskotulle räkähihaani imeskelevälle terapeutilleni. En tiennyt miten minun olisi pitänyt suhtautua itseeni. Ei kukaan voinut olla niin typerä, mutta toisaalta olisin voinut edes yrittää ymmärtää omaa käytöstäni. Itseinhoon oli kuitenkin helppo sortua, ja juuri nyt en jaksanut ponnistella asian suhteen.
      ”Mitä mä oikein kuvittelin suudellessani häntä? Että Valma rakastais mua edelleen ja olis valmis palaamaan entiseen muitta mutkitta, ehkä vielä sängyn kautta?” naurahdin epäuskoisesti omalle ääliömäisyydelleni. Taku kuunteli enemmän tai vähemmän tarkkaavaisena, mutta ainakin valkoinen katto pysyi yhä tyynen valkoisena.

      ”Tulisiko siitä edes mitään? Mun työharjoittelunikaan ei kestä ikuisesti… Ja sitä paitsi haluun vaan olla ystäviä…” puhuin katolle, joka vaikutti olevan jopa kiinnostunut käsittelemästäni aiheesta.
      ”Mutta mä rakastan Valmaa. Voiko sellasen kanssa olla ystäviä? … Ehkä ajan mittaan yhdessäolo helpottuu, ja se jännitys katoaa meidän väliltä… vai katoaako?”
      ”Ja totta himskatissa se tyttö saa mun jalat alta! Miten se tekee sen? En kyllä ehkä pysty hillitsemään itseäni, jos joudun leikkimään että on okei olla pelkkiä kavereita…”
      ”Toisaalta mä en todellakaan aio särkeä sen tytön sydäntä toistamiseen. En vois tehdä sitä, vaikka mä kuinka palavasti tuntisin vetoa häntä kohtaan. En mä vaan vois. Enkä aio. Nyt mun pitää vaan unohtaa kaikki ajatukset siitä että me palattais yhteen tai tehtäisiin mitään muuta epämääräistä. Pelkkä kaveri, tai ei yhtikäs mitään. Ota tai jätä. Ei kompromisseja. Sä pystyt siihen. Ei ajatustakaan enää musta ja Valmasta yhdessä. Se suudelma sai olla viimeinen, tyydy siihen tai lähde kävelemään”, puhuin katon sijaan nyt itselleni; päättäväisesti, melkeinpä jopa tiuskien.

      ”Jos sä todella rakastat Valmaa, sä päästät irti.”

      Olinko minä ollut ihan rikki eromme jälkeen? Todellakin. En saanut kunnolla nukutuksi moneen viikkoon, ja harkitsin useamman kerran todella leikin jättämistä kesken armeijassa. Toisaalta olin päässyt haaveilemaani tarkka-ampujakoulutukseen ponnistelujeni ansiosta, ja olisi ollut kerrassaan typerää kieltäytyä tai jättää homma kesken. Lopulta löysin takaisin kiinni rutiineihin ja purin ikäväni sähköposteihin tai tukahdutin sen entistäkin kovempaan työhön. Se ei kuitenkaan ollut ainut keinoni täyttää reikä sydämessäni.
      Suhteeni erääseen naispuoliseen vapaaehtoisen asepalveluksen suorittajaan kesti useammankin kuukauden, mutta hänen siirtonsa toiselle kampukselle katkaisi suhteen. Hän oli kyllä tietoinen erostani ja siitä, etten halunnut mitään vakavaa, mutta yksinäisyys suhteen loputtua sai minut jälleen tuntemaan oloni rikkinäiseksi. Tieto mahdollisuudesta palata Pronssijoelle oli saanut minut elättelemään epärealistisia toiveita Valman suhteen.
      Ja nyt se oli mäjäytetty päin omia kasvojani.

      Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Valmalle viestin:
      ”Oon tosi tosi pahoillani äskeisestä. Mä en tiedä mikä muhun meni, kai vanhojen muistelu vaan sai mut jotenkin kuvittelemaan, että kaikki olis niin kuin ennen. Mä haluan olla vaan ystäviä. Unohetaan toi äskeinen ja koitetaan alottaa alusta. Ihan pelkkinä kavereina.”

    • #521
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      kissatauluja ja oven kuluttamista
      torstai 5. toukokuuta 2016
      kirjoittanut: Salli

      Yritin saada käsieni tärinää loppumaan. Kyyneleet vierivät entistä enemmän poskiani pitkin. Kuulin oven kolahduksen ja iloisia ääniä.
      ”Hei Salli! Saatiin vieraita”, äitini huuteli ja käveli korkokengät kopisten parketilla. Nostin katseeni käsistäni vaikken nähnyt kovin hyvin, koska kyyneleet olivat samentaneet silmäni. Äitini saapui keittiöön käsissään kauppakassi ja työlaukku. Kuulin kolahduksen, kun kauppakassi putosi lattialle ja sisällä ollut kastikepurkki hajosi palasiksi ja värjäsi parkettia punaiseksi. Äitini repäisi veitsen kädestäni ja laski sen altaaseen ja alkoi etsiä puhdasta pyyhettä. En voinut muuta kuin seisoa paikallani kädet täristen. Tunsin kuinka äitini kietaisi pyyhkeen ranteeni ympärille ja kiristi sen lujasti kiinni. Äitini työnsi minut ulos keittiöstä ja talutti eteiseen. Vieraamme jotka olivat vielä eteisessä näyttivät järkyttyneiltä. En pystynyt tunnistamaan ketä he olivat, mutta kuulin henkäyksen kun kävelin heidän ohi. Katsoin vain eteenpäin ja ajatukset myllersivät päässäni. En saanut mistään niistä kunnolla kiinni. Aina kun sain otteen jostakin ajatuksesta se juoksi jo kaukana. Äitini avasi etupenkin oven minulle ja auttoi minulle turvavyön ja kiiruhti käynnistämään autoa.

      Heräsin nytkähtäen. Silmäni tuntuivat raskailta ja kättäni särki ikävästi. Kesti hetken ennen kuin sain katseeni tarkentumaan mihinkään. En aluksi muistanut mitään, mutta sitten koko sotku palasi rytinällä mieleeni. Olin liian väsynyt itkemään. Nyt tunsin enemmän ärtymystä ja inhoa, kun surua ja kaipuuta. Ovi kolahti. Käänsin katseeni ja näin vihreäasuisen nuorehkon naisen, joka hieroi käsiään yhteen ja hymyili minulle.
      ”Heippa! Sä oletkin heräillyt jo täällä. Mun nimi on Ingrid. Onko sulla nälkä ja sattuuko johonkin?” hän esittäytyi ja katsoi minua lempeästi, mikä ärsytti minua. Hänen hiuksensa roikkuivat olkapäillä hiukan rasvaisina. Ingrid ei selvästi ollut mitään meikkaajatyyppiä, koska hänen ripsivärinsä komeilivat paakkuisina ripsillään. Toivoin, että hän olisi parempi työssään kun meikkaamisessa.
      ”On mulla vähän ja kättä särkee”, sanoin uupuneesti ja nousin istumaan. Nostin käteni peiton alta ja vasemmassa kädessä komeile näyttävä side. Mieleeni kiiri välittömästi veitsi ja kastike keittiön lattialla.
      ”Missä mun äiti on?” kysyin ja katsoin hoitajaa, joka asetti sängyn istuma-asentoon ja antoi minulle toisen tyynyn laitettavaksi selän taakse.
      ”Hän lähti hetkisitten käymään kotona. Otatko nyt aamupalaa vai odotatko tunteroisen lounasta?” Ingrid astui kauemmas sängystä ja työnsi kätensä paitansa taskuihin.
      ”Odotan lounasta. Onko mun puhelin täällä ja saisinko mä jotain juotavaa?” kysyin ja annoin katseeni vaeltaa huoneessa. Huoneessa oli pari kaappia, peili ja televisio. Vessa oli varmastikin oven vierestä josta Ingrid tuli sisälle. Huoneen seinät olivat puoliksi valkoiset ja puoliksi vaalean keltaiset. Seinällä oli pari kissataulua ja maalattuja kukkia.
      ”Selvä juttu. Joo äitisi laittoi puhelimen ja laturin tähän pöydälle”, Ingrid sanoi ja antoi puhelimen käteeni ”tuon sulle kohta juotavaa, mutta haluatko odotellessa katsoa elokuvia? Tästä listasta näet mitä elokuvia meillä on”, hän jatkoi ja ojensi kaksipuoleisen listan jossa oli liuta erilaisia elokuvia. Ingrid lähti huoneesta ovi kolahtaen ja jätti minut huoneeseen yksin. Olin selvästikin Pronssijoen sairaalassa.

      Huokaisin ja katsoin kättäni. Side oli melkein kyynärpäähän asti ja ranteen kohdalla oli paksummalti sidettä. Kosketin hellästi rannettani. Siihen ei sattunut, mutta särki inhottavasti. Mietin mitä olin mennyt tekemään, kun olin joutunut sairaalaan. Ovi kolahti, mutta nyt sisälle ei astunut Ingrid vaan joku aivan toinen nainen. Naisella oli huikan harmahtavat hiukset ja pienesti rypyttynyt naama. Nenä oli hiukan koukkumainen, mutta muuten hän näytti erittäin elegantilta. Meikata hän ei osannut, mutta eyelinerit hän oli osannut tehdä.
      ”Terve Salli. Olen Laura ja olen sun lääkäri”, hän esittäytyi ja veti tuolin itselleen ja istahti takki kahisten tuolille ”sulla oli aika pahan näköinen viilto vasemmassa ranteessasi. Haluaisitko sä kertoa mitä tapahtui?”
      Mietin hetken mitä kertoisin hänelle, mutta päädyin lopulta siihen ettei totuus voisi tilannetta kovasti enää pahentaa.
      ”Mun hyvä kaveri.. tai ennemminkin mun ystävä, joka on mulle niin kun sisko ei kertonut mulle mitä hänelle kävi ja lopetti yhtäkkiä tallilla käymisen…” henkäisin ja räpläsin sormillani puhelimeni latausjohtoa. Laura istui hiljaa ja odotti selvästikin minun jatkavan. Kerroin sitten Lauralle kaiken mitä Hallavassa oli viimepäivinä tapahtunut. Tuntui huojentavalta puhua jollekin. Laura istui hetken hiljaa, kun olin päättänyt kertomukseni.
      ”Aivan. Eli tämä Valma on nyt suuressa osassa siihen mitä teit?” Laura töksäytti ja katsoi tuimasti minua.
      ”Ei oo.. tai no on tai en minä tiedä”, mutisin. En halunnut Valmalle mitään osuutta tähän asiaan. Olin senkin nyt pilannut ja saanut Valman leimaantumaan syylliseksi. Toisaalta Valma oli mukana tässä, mutta en halunnut hänelle mitään taakkaa.
      ”Mun mielestä nyt olisi parasta ottaa Valmaan yhteyttä ja selvittää tämä asia teidän kesken ja sitten selvitetään sun kanssa tämä viiltely”, Laura sanoi napakasti. Viiltely kuulosti pahalta korvaani ja sai minut sävähtämään. Tuntui, että olisin tehnyt maailmanluokan rikoksen. Valmaan halusin kyllä ottaa yhteyttä, mutta se ei tuntunut nyt normaalilta ja yhtä luontevalta. Laura sanoi, että voi mennä siksi aikaa pois kun soittaisin Valmalle. Laura lähti ulos huoneesta ja minut jätettiin taas yksin huoneeseen.
      Otin puhelimen käteeni. Näppäilin koodin ja etsin osoitekirjasta Valman numeron. Katsoin pitkään Valman kuvaa jonka olin laittanut hänen kuvakseen puhelimeeni. Valma seisoi Dunjan vieressä ja silitti tämän kaulaa. Valma ja Dunja sopivat niin hyvin yhteen. Jopa nimet sopivat yhteen täydellisesti. Sisälläni kuohahti pienoinen ärtymys. Tunne mitä tunsin nyt Valmaa kohtaan oli minulle aivan uutta. Kaikkiin ihmisiin joskus kyllästyi ja tunteet kuumenivat, mutta Valmaa kohtaan minulla oli melkeinpä aina positiiviset fiilikset. Panoin luurin kuvaa ja nostin puhelimen korvalle ja kuuntelin tasaista tuuttausta. Katsoin vastapäistä seinää ja tunsin kuinka käteni alkoivat hiukan täristä. Tuuttaukset loppuivat ja kuulin Valman rauhalisen äänen, mutta tällä kertaa äänestä paistoi yllättyneisyys vahvasti läpi.
      ”Salli? Miten sä voit? Sun äiti laittoi mulle viestiä. Oon niin pahoillani kaikesta. Toivon ettei sua viedä minnekään niin kuin ne suunnittelevat..” Viedä minnekään? Ovatko lääkärit lähettämässä minua suljetulle?

    • #522
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Maanantai, 9. toukokuuta 2016
      kirjoittanut: @Eevi-Sofia

      Olo oli kevyt ja rento. Ilta-aurinko paistoi vielä ja päivä oli ollut mitä onnistunein. Susi oli ottanut ison askeleen kohti aikuisuutta ja minä olin ylpeä ja tyytyväinen. Tallilta olin huristanut hakemaan Kertun kotoa ja matkustanut sitten takaisin Pronssijokea kohti – vanhempieni luokse. Grillikausi sai alkaa. Minä iloitsin erityisesti siitä, että sai taas grillattuja maissintähkiä.

      Ruokailun jälkeen nappasin Kertun mukaani ja lähdin sen kanssa lenkille ennen saunaa. Vanhempieni puusauna oli yksi parhaista asioista, mitä tiesin. Niin oli myös kauniissa maisemissa vaeltelu.

      Saavuimme jonkun aikaa käveltyämme pienen kauppakeskittymän laitamille. Kun olin ohittamassa pientä ruokakauppaa, lasiset liukuovet siirtyivät sivuun ja kaupan eteisväliköstä astui ulos tuttu tyttö. Kasvoni levisivät iloiseen hymyyn, kun tunnistin Valman ja tervehdin häntä. Olivat huhut hänen tallielämästään sitten totta tai eivät, ainakin hän ilahtui minun näkemisestäni. Näin sen kyllä, vaikka pohjimmiltaan hieman ujon tytön ilmeet olivatkin hieman pidättyväisempiä kuin valtiovarainministerityyppisten superekstroverttien.

      ”Kerttu, nätisti”, komensin koiraa, joka oli kovin kiinnostunut Valman ostoskassista.
      Oranssitukkainen tyttö kyykistyi rapsuttelemaan koiraa ja siitäkös Kerttu oli mielissään. Se ei ollut mikään yltiösosiaalinen koira, mutta suhtautui kyllä rapsutteluihin kiitollisesti. Minä pidin itsenäisestä ja kuitenkin ystävällisestä koirastani hyvin paljon.
      ”Olipa kiva törmätä tällä tavalla”, hymyilin Valmalle, joka nyökkäsi tomerasti.
      ”Mitä kuuluu?” Valma kysyi ja naurahti Kertulle, jota kiinnosti nyt enemmän maassa mönkivän koppakuoriaisen tutkiminen kuin rapsuttelijan kanssa seurustelu.
      ”Hirmu hyvää, kiitos kysymästä”, vastasin sydämeni pohjasta. ”Pääsin pitkästä aikaa vanhempien valmiiseen pöytään, mikä on tietysti aina iloinen asia. Lisäksi kävin tänään ensimmäistä kertaa Susin selässä! Käveltiinkin vähän kentällä.”
      ”Oho, vau!” Valma näytti innostuvan aidosti, mistä olin hyvilläni. Mitkä möröt tytön olivatkaan karkoittaneet tallilta, ainakaan ne eivät olleet lievittäneet hänen hevosintoaan. Kyllä Valma vielä hevosten pariin palaisi, kunhan kokisi sen mukavaksi ja turvalliseksi.
      ”Joo, mä olen huippuinnoissani. Aleksi auttoi ja koko homma meni ilman mitään ongelmia”, kerroin ja tunsin oloni onnelliseksi ja lämpimäksi.

      Vaihdoimme vielä muutamia kuulumisia. En kysellyt talliin liittyvistä murheista, sillä ajattelin, että Valma puhuisi niistä vain jos itse haluaisi. Kerroin mukavia asioita talliin ja hevosiin liittyen, ja ajattelin itsekseni, että ehkä ne kannustaisivat Valmaa vielä tulemaan takaisin. En ainakaan aistinut kovin suurta vastentahtoisuutta tai jännitystä, kun keskustelu koski hevosia, lievää surumielisyyttä ja kaipuuta vain. Oli selvää, että talli oli Valmalle kuin toinen koti ja sieltä poissa pysyminen tuntui kurjalta.

      Lähtiessämme eri teille hymyilin vielä Valmalle.
      ”Joku päivä säkin vielä näet, kuinka fiksu ja taitava ratsu Susi on”, sanoin toteamuksenomaisesti. En pyytänyt tai käskenyt Valman tulla tallille, mutta annoin hänen tietää, että hän oli tervetullut. Että hän kuului tallille meidän kaikkien muiden kanssa, oli tapahtunut sitten mitä tahansa.
      Vastaukseksi sain pienen pilkahduksen tytön silmissä. Ajatus tallille tulosta selvästi houkutti, ja tytön kasvoilla vilahtaneesta kiitollisuuden häilähdyksestä päättelin, että hän ymmärsi vilpittömän viestini.

    • #523
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      vapaus koittaa ja isejä
      maanantai 9. toukokuuta 2016
      kirjoittanut: Salli

      Valman ja minun puhelu päättyi ristiriitaisissatunnelmissa. Toisaalta olin iloinen, että Valma oli kertonut mistä hänen kohdallaan oli kysymys, mutta minua hermostutti mitä itselleni tapahtuisi, kun pääsisin takaisin Hallavaan ja kotiin. Valma oli laittanut minulle viestejä mitä hänelle kuului ja kertoi pieniä tietoja tallilta mitä oli varmastikin kuullut Oscarilta tai Mikiltä. Itseasiassa en tarkemmin tiennyt kunnolla hänen suhdetta muihin. Valma kertoi yhtenä iltana, että Miro olisi palannut kesäksi Pronssijoelle ja Hallavaan. Sydämeni sykähti ja tunsin kuinka paloin halusta päästä takaisin tallille. Kuinka säälittävää oli ajatella jotain tuollaista tallaisella hetkellä. Laura ja Ingrid kävivät usein minua katsomassa ja Laura vihjaisi, että pääsisin pian takaisin kotiin. Minun tarvitsisi vain käydä parin viikon päästä näyttämässä kättäni ja saisin käydä kesän loppuun asti puhumassa jollekin Mira nimiselle naiselle kerran viikossa tai useammin jos niin haluan. Olin viiltänyt vähän pahemmin käteeni, mutta en halunnut tarkemmin siitä tietää. Minut siirrettiin omasta huoneesta kahden hengen huoneeseen erään pari vuotta minua vanhemman tytön Aliinan kanssa, joka oli ollut mopokolarissa ja murtanut pahasti jalkansa ja vasenmassa ranteessa oli todella pieni hiusmurtuma. Aliina oli innostunut ratsastuksesta ja joskus käynyt kuulemma Hallavassakin tunneilla. Minä en häntä muistanut, mutta Aliina sanoi muistavansa ainakin Maikin ja Nannan. Kerroin tallilta vähän uusia kuulumisia ja Aliina ilahduttivat varsauutiset kovasti. Aliina ei ollut uskoa, kun kerroin Halin poismenosta. Aliinan suosikki oli Hallavassa ollut Kyyhky, mutta kertoi ratsastaneensa vain pari kertaa tammalla.

      Laura asteli huoneeseen ja hymyili meille, kun huomasi meidät syömässä sipsiä yhdessä ja katsomassa elokuvaa. Laura oli tullut minulle niin tutuksi, mutta hän ei silti käyttänyt päivieni aikana mitään muita vaatteita ja hiukset olivat koko ajan himpun rasvaiset.
      ”Salli. Saat lähteä aamulla Aliinan kanssa yhtä aikaan kotiin”, Lauran sanoi reippaasti ja laski kätensä tuolin selkänojalle, jossa äitini oli ihan kulumiseen asti istunut. Suupieleni nousivat korviini asti ja naurahdin iloisesti. Onneksi sain lähteä samaan aikaan, kun Aliina ettei minun tarvitsisi olla yksin. Laura antoi vielä nopeasti viimeiset ohjeet meille molemmille ja toivotti hyvää jatkoa lähtiessään. Oven sulkeuduttua katsoi Aliinaa innoissani.
      ”Mieti! Saadaan molemmat mennä kotiin huomenna ja nukkua omassa sängyssä!” sanoin Aliinalle joka napsi viimeisiä sipsejä pussista. Alina hymyili minulle takaisin, mutta vaikutti silti hieman vaisulta.
      ”Onhan se tosi kivaa, mutta nähdäänkö me sit olenkaan?” Aliina sanoi ja pyritteli sipsin palasta sormillaan. Oliko Aliina tosissaan nauttinut olla seurassani?
      ”Totta kai me nähdään vielä joskus. Sä voisit tulla käymään Hallavassa, kun sun jalka on vähän parempi. Pääsisit morjestamaan Nannaan ja toki me voidaan nähdä muutenkin”, vastasin hänelle ja otin yöpöydältä puhelimeni.
      ”Toivottavasti sillä mulla ainakin ollut tosi hauskaa sun kanssa”, Aliina sanoi ja tyhjensi loput sipseistä suuhunsa. Aliina oli harjoitellut roskien heittämistä sängystä roskikseen, mutta kevyet esineet tuottivat hänelle hiukan hankaluuksia. Yleensä minä sain keräillä ne lattialta ja laittaa roskikseen.
      Näppäilin puhelimen suojakoodin ja kirjoitin äidilleni pikaisen viestin jossa kerroin, että saisi tulla aamupalan jälkeen hakemaan minua. Nostin katseeni puhelimesta ja katsoin Aliinaa, joka räpläsi kaukosäädintä. Aliinan vanhemmat eivät olleet monesti käyneet häntä katsomassa ja muutenkin hän ei kertonut vanhemmistaan tai sukulaisistaan paljoa.
      ”Öm tota.. Kuka tulee sua huomenna hakemaan? Että tarvitko sä kyytiä, me voidaan viedä sut kyllä kotiin huomenna”, sanoin hiukan varovaisesti ja odotin Aliinan reaktiota kysymykseen. Aliina keskeytti kaukosäätimen räpläämisen ja katsoi minua pienesti hymyillen.
      ”En mä tarvi. Isi tulee hakemaan mua, kun sillä on nyt kerrankin vapaata”, Aliina sanoi ja käänsi nopeasti katseensa minusta.
      ”Missä sun vanhemmat on töissä?” töksäytin ehkä hieman ilkeänsävyisästi. Sain Aliinalta oudoksuvan katseen ”mietin vain, koska et oo kertonut niistä tai sun sukulaisista oikeastaan mitään”.
      ”Sä oot kyllä ihan oikeassa. Mun äiti suhteessa toisen naisen kanssa ja mun isi tekee paljon työmatkoja ulkomaille niin oon aika harvoin isin kanssa. Äitin suhteesta en tykkää hirveästi huudella, koska jooh”, Aliina kertoi nopeasti pitämättä taukoja. Kohotin yllättyneesti kulmiani. En tehnyt sitä sillä etten hyväksyisi samaa sukupuolta olevien suhdetta, vaan etten ennen ole törmännyt oikeassa elämässä vastaavaan. Olin tietenkin elokuvissa ja sarjoissa nähnyt, mutta en näin läheisissä ihmisissä tiennyt ketään sellaisessa suhteessa olevaa.
      ”Hei ei mitään ongelmaa”, vastasin lempeästi takaisin ja kiinnitin huomion takaisin viestiini. Lähetin viestin ja avasin minun ja Valman viestiketjun. Kirjoitin Valmalle hieman pidemmän viestin, jonka lähetin sormet syyhyten. Äitini suhtautui aluksi hieman vastahakoisesti Valman ja minun ”uuteen” suhteeseen, mutta sain selvitettyä tilannetta äidille Lauran avulla. Sain monesti myös selittää, että tein kaiken itse eikä kukaan pakottanut minua mihinkään. Isäni aluksi tyrmistynyt tilanteesta, koska olen luonteeltani hiukan samanlainen kuin hän joten hän sulki tunteensa ja ajatuksensa pään sisälle tai ainakaan minun kuullen hän ei mitään sanonut. Isäni kävi minua katsomassa ja toi herkkuja, mutta tapahtuneesta hän ei halunnut missään nimessä puhua.

      Aamulla heräsin auringon kajastukseen, joka tuli sälekaihtimien välistä. Aurinko sai norsunluun väriset seinät näyttämään keltaiselta. Kukkataulut sopivat niin hyvin seiniin ja näyttivät kauniille auringossa. Kuulin hieman rymistelyitä. Hieroin silmiäni ja nousin istumaan. Toisella puolellani Aliina veti reppunsa vetoketjun kiinni ja piti toisella kädellä kiinni sängyn päädystä.
      ”Lähdetkö sä jo?” kysyin yllättyneenä ja nousin sängystä ylös ja kävelin Aliinan sängyn viereen. Aliina käänsi selkänsä minuun ja istui sängyn reunalle reppunsa viereen.
      ”Joo. Isi tulee ihan kohta pyörätuolin kanssa hakemaan mua. Yritin olla hiljaa ettet heräis, mutta taisin epäonnistua”, hän naurahti ja käänsi hiukan päätänsä kohti minua. Aliinan miltein valkoiset hiukset kimaltelivat valossa ja hänen ripsensa näyttivät todella pitkiltä, kun niitä katsoi sivusta päin.
      ”Kuka tahansa herää jos paiskoo harjaansa kovakantista kirjaa vasten”, naurahdin ja otin kiinni Aliinan repun olkaimesta ja vedin sen itseäni kohti. ”voin kantaa tän”.
      ”Kiitos, mutta luulen isin saavansa senkin kannettua”, Aliina sanoi ja heilautti kättään huolimattomasti suuntaan missä oli hänen loput tavaransa. Yksi ratkeamaisillaan oleva urheilukassi ja Ikean sininen kassi täynnä hänen omia pyyhkeitä ja lakanoita. Aliina kertoi, että hänellä on hajusteallergia ja iho menee rikki tietynlaisista aineista joten siksi hänellä oli omat pyyhkeet ja petivaatteet mukana.
      ”Kyllä mä voin tän kantaa, koska ei se saa työnnettyä sua ja kannettua samalla kahta kassia. Äitikin voi varmaan tulla hakemaan”, sanoin nauraen ja laskin repun lattialle. Kiiruhdin vaihtamaan yöpuvun päivävaatteisiin. Laitoin toisen puhtaista pitkähihaisista, sekä hieman nukkaiset collegehousut. Laitoin nopeasti viestiä äidille viestiä voisiko hän tulla jo nyt hakemaan minut ennen töiden alkua. Sain melkein heti takaisin vastauksen jossa hän kertoi, että isä tulisi hakemaan ja veisi minut suoraan kouluun. En saanut olla koulusta enää pois. Kokeet painoivat päälle, mutta onneksi minulla ei ollut muuta kuin aikaa lukea kokeisiin.

    • #524
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Talli – 12.5.2016
      kirjoittanut: Pujo

      Muutosta oli kulunut vasta viikko, mutta olin sopeutunut nopeasti. Minulla oli parempi olo kuin pitkään aikaan (liekö raikkaan ilman ansiota, eläinten ja luonnon seuran tai jonkin), ja tuntui kuin olisin jättänyt kaikki murheeni edelliseen kaupunkiin.
      Oli tosin yksi asia, joka vaivasi minua… Mutta en halunnut ajatella sitä tällä hetkellä.

      Ajatukseni siirtyivät takaisin nykyhetkeen, eli lusikkaan, joka kolahti myslikulhon pohjaan. Tänään minun olisi määrä aloittaa ladon eteläseinän maalaamista. Olin innoissani projektista, sillä pidin kovasti edistyksen näkemisestä. Ja mikä parasta, kun lato olisi vihdoin kunnostettu – saapuisi sinne pari pehmeävillaista asukasta!

      Nousin ylös pienen ja pyöreän, vaaleansiniseksi maalatun pöydän äärestä ja asetin aamiaisastiani lavuaariin. Pesin käteni, suunnistin alkovin suuntaan ja riisuin yöpukuni heittäen sen sängylle. Avasin vaatekaapin oven ja katsoin sen sisällä olevia epämääräisiä vaatekasoja. Jotkut asiat ei muutu edes muuttaessa. Tiesin kyllä, mitä sieltä halusin, mutta… Haa! Siellä. Repäisin kaapista maastonvihreät capri-mittaiset sivutaskuhousut ja vetäisin ne jalkaan. Seuraavaksi työnsin käteni paitahyllyn kasaan, toivoen hyvää onnea. Käteni hapuili jotakin käytössä pehmennyttä kangasta, ja päätin vetäistä vaatekappaleen ulos. Se oli löysä, hyvin ohut villapaita joka oli yksi lempipaidoistani. Puristin silmät kiinni ja hymyilin hienosti samalla kun vedin paidan ylleni. Enää sukat, ja olin valmis.

      Astelin ulos mökistäni juuri oikeaan aikaan. Näin Marjan kävelemässä latoa kohti maalisuteja käsissään ja juoksin hänen luokseen. ”Huomenta”, sanoin Marjalle, ja hän vastasi, ”Huomenta! Maalipurkki ja maalaushaalari on jo tuolla ladonseinällä oottamassa. Mie tuun näyttämään siulle vielä että mistä maalaat ni sitten saat alottaa”. ”Juu”, vastasin ja nyökkäsin tomerasti.

      Aikani maalattuani, Marja tuli sanomaan minulle että voin lopettaa tältä päivältä. Hän pyysi minua ruokkimaan vielä kanat, jonka jälkeen olisin vapaa. ”Lyhyt työpäivä”, ajattelin. Lopettelin maalaamisen, riisuin haalarin ja vein tavarat latoon sisälle. Samalla otin ladosta kanarehusäkin ja aloin astelemaan kanalaa kohti. Täytin kanojen ruokinta-automaatin ja katselin hetken kanojen puuhia. En ollut vielä oppinut yhdistämään oikeaa kanaa oikeaan nimeen – paitsi Turbon – sehän oli kanalan pulskin kana. Hymyilin ja vein säkin takaisin latoon. Sen jälkeen suuntasin reittini päärakennukseen, jossa olisi luultavasti ruokaa. Vatsassani kurni jo kiitettävästi, ja Marjan kokkailut olivat kieltämättä hurjan maukkaita.

      Vatsani oli sopivan täynnä ja suustani pääsi tyytyväinen kiitos. Autoin Marjaa täyttämään tiskikoneen ja samalla sanoin, ”Meen nyt tuonne ulos vähän tutkimaan lähiympäristöä, en kovin kauas kuitenkaan”. Marja katsoi keittiön ikkunasta ulos jonka jälkeen käänsi katseensa minuun ja sanoi, ”Kannattaa käydä joen rannassa joku kerta!”.

      En oikein tiennyt, minne päin suunnistaa. Osaisin joka tapauksessa tulla takaisin maatilalle, joten päätin vain lähteä johonkin suuntaan. Askeleeni veivät metsään.

      Vaelluskengille oli käyttöä, sillä rakastin metsässä rämpimistä. Tämä metsä ei ollut kuitenkaan kamalan vaikeakulkuinen, ja askeleeni veivät nopeasti eteenpäin. Katselin jatkuvasti ympärilleni ja painoin mieleeni kiviröykkiöitä sekä muita mielenkiintoisia kohtia, kunnes huomasin metsän harvenevan edessäpäin. Jatkoin kävelyä, saavuin metsän reunalle ja yllätyin edessäni auenneesta näkymästä.
      Talli!
      Tiesin kyllä, että Pronssijoella oli talli, mutta en osannut arvata että se olisi näin lähellä maatilaa. Jäin metsän laidalle katselemaan jonkin matkan päässä olevan tallin pihan liikehdintää. En oikeastaan halunnut, että minut huomataan, sillä näytin varmasti melko hölmöltä seisoessani metsän laidalla, utelias ilme kasvoillani ja kuivia oksia paitaani tarttuneena. Oli kuitenkin mukava nähdä hevosia, ja seisoin metsän laidalla vielä tovin.

      Lopulta lähdin takaisin metsään ja saavuin takaisin tilalle. Suuntasin suoraan mökilleni talli mielessäni. Uskaltaisinkohan käydä tallin luona uudelleen?

    • #525
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kohtaaminen 20.5.2016
      (aka Alana on awkwardi)
      kirjoittanut @Alana

      ”Haha, no, älä jaksa, ei se mennyt niin”, hihittelin Tuomaksen jutulle. Sain kuulla uuden version siitä, kuinka olin kompastunut juuri äsken kaupan portailla.
      ”Ei, mä näin ihan selkeesti, että se lista nous silleen vähän, ja että se ihan tahalteen kaato sut, ethän sä nyt tollasena keijuna voi kaa-”
      ”Keijuna? Hei, mä saan tehtyä enemmän punnerruksia kuin sä”, huomautin suu virneessä, ja pidensin hieman askeltani, jotta poikaystäväni joutuisi tekemään töitä perässä pysymiseeni.
      ”Toi ei oo totta, testataanko? Ihan varmasti saan tehtyä enemmän punnerruksia, älä yritä”, Tuomas virnisteli ja kiskaisi minut vyötäröstä lähemmäksi. Minä itse yritin rimpuilla irti.
      ”Fine, sä voitit, mutta mä saan hienomman spagaatin kuin sä.”
      ”Sitä mä en ees yritä kiistää”, tummatukka mutisi hiuksiini.

      Tänään oli perjantai, mikä tarkoitti Tuomaksella bunkkaamista. Se oli jäänyt tavaksi, vaikka huomenaamulla ei ollutkaan treenejä. Sen sijaan meillä olisi lauantain aamu ja ilta yhdistetty yhdeksi päivän kestäväksi rupeamaksi. Suunnittelimme tekevämme lettuja, mutta koska Tuomaksella ei ollut edes jauhoja kämpässään, olimme joutuneet lähtemään lähikauppaan.
      ”MIKSI sulla ei ole jauhoja?!”
      ”No, en mä oo tarvinnu niitä, ja sit… nii ei oo vaa tullu hankittuu ja-”
      ”SHAME ON YOU. THIS IS BLASPHEMY! Kauppaaaaannn! Heti!”
      Olimme jo aika lähellä Tuomaksen kerrostaloasuntoa, mutta vielä olisi parisataa metriä jäljellä.
      ”Hei kato, eikös noi ollut niitä sun tallikavereita?”
      ”What?” havahduin hereille ja tajusin Tuomaksen vilkuilevan penkillä istuvaa Valmaa. Ja Oscaria.
      ”Mennään tervehtimään, sä et ikinä esittele mua kellekkään”, Tuomas hymyili, ja ohjasi minut suoraan kaksikon luokse.
      ”Ehh… Moi”, totesin erittäin awkwardisti, ja sain Valman vilkaisemaan minua hämmentyneenä, ja Oscarin katsomaan nopeasti maahan.”Tässä on mun poikaystävä, umm…”
      Tuomas esitteli itsensä, jonka jälkeen siirsi vasemman kätensä tarkasti farkkujeni takataskuun. Ei just nyt pliis.
      ”Sä et vastannut mun viestiin. — öh.. Bye”, mutisin Valmalle, jonka jälkeen kiskoin Tuomaksen äkkiä mukaani.

      ”Mikä toi nyt oli, Alana hei, älä jaksa, eiks ne ollukkaan sun kavereita..?”
      ”Kavereita? That was Valma. Siitä mä oon puhunu. Ja Oscar on se sen sidekick, you know, se joka aina näyttää että se haluais puhuu mulle mutta ei uskalla.”
      ”Hei sen puolustukseks mullakin kesti kaks viikkoo ennen kuin uskalsin puhua sulle. Sä olit vähän öö… pelottava kun pidit joukkuees niin hyvin hiljasena.”
      ”No mutta they’re idiots, ja enhän mä nyt niin pelottava oo. Et uskaltais pussata.”
      ”No okei, et niin pelottava. Kyllä mä sua just ja just siedän”, Tuomas virnisti, ja sai osakseen vain tuhahduksen ja leikkisän tönäisyn. Just ja just… Poika ei kyllä saisi lettuja. Ainakaan mansikkahillon kanssa. Saisi syödä sitä yhtä, palanutta letunroikaletta jonka säälistä antaisin hänelle. Ehkä.

    • #526
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Torstai, 26. toukokuuta 2016
      kirjoittanut: @Eevi-Sofia

      Minulla oli pieni ja mitätön olo. Lojuin sängynnurkassa ja kieriskelin itsesäälissä ja kuukautissäryissä. Teki mieli itkeä ja rääkyä, olin minä itkenyt ja rääkynytkin. Nyt tiesin näyttäväni karmealta. Silmät turvonneina ja punaisina ja naama kyyneleistä kiiltelevänä ja kiristyneenä en olisi halunnut kohdata omaa äitiänikään. Tai ehkä en varsinkaan äitiä, joka olisi huolestunut niin, että olisin tuntenut oloni yhä surkeammaksi.

      Kerttu rötkötti tyynyni päällä ja tuijotti minua pistävästi. En tiennyt, oliko se huolissaan vai yrittikö se vain viestiä, että oli aika koota itseni ja lakata olemasta säälittävä. Kun naurahdin koiralle, se hypähti nuuhkuttelemaan kasvojani. Pieni vaaleanpunainen kieli lipaisi sieltä täältä, ja kielsin tukahtuneesti Kerttua nuolemasta naamaani. Se työnsi karvaisen kuontalonsa leukani alle ja heilutteli kuonoaan kaulaani vasten. Se kutitti ja sai minut hihittämään ja niiskuttamaan. Koira oli takuulla yksi elämäni parhaista asioista.

      Ihan mukava asia oli myös paras ystäväni, joka lyhyen viestittelyn jälkeen ilmoitti saapuvansa luokseni heti. Mieli seesteisempänä odotin ystävää saapuvaksi ja suoristin matonkulman, jonka epäilemättä Kerttu oli rytännyt jonkun leikkinsä timmellyksessä.

      Pian Heini olikin oven takana.
      ”Kiva kun tulit”, sanoin.
      ”Tietysti, pönttö.” Heini sai senkin kuulostamaan lämpimältä. Heini oli paras. Ja Heini oli tuonut patonkia, suklaata, mansikoita ja valkoviiniä.

      Minun ei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään. Heini etsi itse välineet käsiinsä ja leikkasi patonkia tarjolle. Hän keräsi tavarat tarjottimelle ja kantoi ne parvekkeelle.
      ”Alas tulla tänne sieltä, neiti hyvä”, hän komensi, ja minä tietysti tottelin. ”Pullo on vielä viilenemässä mutta aloitetaan patongilla ja pillimehuilla.”
      ”Pillimehuilla?” kysyin suupielet nykien.
      ”Oli buffakeikka ja näitä jäi pari yli, niin nyysin itselleni”, ystäväni sanoi olkiaan kohauttaen. ”Haluatko sä mansikan vai vadelman?”
      ”Vadelman, ellet sä halua.”
      ”Hyvä, mä halusinkin päärynän.”
      ”Ai sulla oli sellainenkin.”
      ”Joo, mutten kertonut, jotta saan sen itselleni.”

      Istuimme parvekkeella hyvän tovin ja paransimme maailmaa. Sitten Heini keksi haluta aurinkoisempaan paikkaan, sillä parvekkeelleni oli jo hippinyt syvä varjo. Otimme viinipullon ja mansikat mukaamme ja lähdimme lähistöllä sijaitsevaan puistoon.

      ”Arttu on kuulemma kihloissa”, juorusin, kun asetuimme istumaan nurmikolle.
      ”Oho! Ai sen Moonan kanssa vai”, Heini kiinnostui heti.
      ”Joo. Näin facebookista.”
      ”Et kai sä haikaile sitä Arttua enää?” Heini kysyi muina naisina.
      ”Minä? No en. Se suhde kuuluu nuoruuteen ja menneisyyteen”, tuumasin.
      ”No hyvä. Mä olisin löylyttänyt sut, jos olisit alkanut määkiä haluavasi takaisin yhteen sen kanssa. Tai siis, se oli kiva mutta… tsiisus, että se oli tylsä.”
      ”Ehkä loppuaikoina”, puolustin entistä avopuolisoani.

      ”Ooh, katso, poliisiauto”, Heinin huomio oli kuitenkin jo kiinnittynyt jonnekin ihan muualle. ”Höhöö, miksi ne tuohon pysähtyy?”
      ”Tuleeko ne tänne”, kysyin ihmeissäni, kun virkapukuinen poliisipari asteli letkeän näköisenä kohti.
      ”Sun olisi pitänyt ainakin harjata tukkasi”, Heini supatti minulle, enkä ehtinyt kysyä, mitä hän sillä tarkoitti, ennen kuin toinen poliisimiehistä tervehti meitä.

      ”Päivää daameille”, pitkä, ehkä noin nelissäkymmenissä kolkutteleva poliisi sanoi hassun honottavalla äänellä, joka ei sopinut hänen vakuuttavaan ulkonäköönsä. ”Saatiin soitto, että puistossa on teinityttöjä juopottelemassa.”
      Tuijotimme miestä häkeltyneinä.
      ”Anteeksi”, Heini aloitti, ”mutta – sanoitko teinityttöjä?”
      ”Taisinpa sanoa”, mies totesi rauhallisen hyväntuulisena. ”Voitaisiin vilkaista teidän papereita.”
      ”No mikäs siinä”, Heini tuumasi ja näin, että ystävän oli vaikea olla repeämättä täyteen nauruun.

      Niin me kiltisti esitimme paperimme. En ollut moneen vuoteen kuvitellut, että joutuisin esittelemään niitä tällaisessa tilanteessa. Oloni oli jo paljon vähemmän mitätön ja enemmän hilpeä ja ehkä suklaa, viini tai hyvä seura oli häivyttänyt kuukautistuskat pois mielestäni. Hymyilin vähän onnellisempana kuin ennen.

      ”Hirveetä, että sä näytit noin karmealta just kun tuli söpö poliisimies juttusille”, Heini huokaisi.
      Pärskähdin naurusta.
      ”Anteeksi? Sehän oli varmaan nelkyt! Ja miten tuommoista honohonoa pystyisi kuuntelemaan päivästä toiseen?”
      ”Pölvästi, ei se vaan se toinen! SE vasta oli kuumaa kamaa. Huhhuh.”
      ”Äh”, sanoin minä, sillä en minä kyennyt miettimään mitään (komeitakaan) poliisimiehiä, kun mieltä kaihersi pettymys ihan muunlaisen tyypin välinpitämättömyydestä. Olin siihen päivään mennessä ymmärtänyt, että jos Aleksi koskaan osoittaisi minuun kiinnostusta… no, se olisi todennäköisesti tapahtunut jo. Ehkä minun todella olisi pitänyt ihastella kuumaa poliisia, mutta ihan vielä en ollut valmis.

      Ehdotinkin vienosti, että ehkäpä Heinin itsensä olisi pitänyt alkaa haastelemaan söpön poliisinsa kanssa. Ystävä kuitenkin tuhahti. Kohotin kulmiani.
      ”Hetkinen. Onko SULLA joku syy tuhahtaa noin?” kysyin silmiäni siristäen.
      ”Eeeeehkä. Se syy ei vaan tiedä sitä vielä.”
      ”Kuka se on? Kerro heti kaikki!”
      ”Ehkä kerronkin, mutta ensin voisit kaataa mulle vielä yhden pienen lasillisen vinkkua.”

      Minä kaadoin ja Heini kertoi.

      Se oli loppujen lopuksi kertakaikkisen hyvä ilta.

    • #527
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Sami
      lauantai 28. toukokuuta 2016
      kirjoittanut: Nanna

      Mä saavuin hiljaiseen puistoon hengästyneenä kaikesta juoksemisesta. Tiesin ettei Sami ilahtuisi jos olisin myöhässä, joten olin juossut koko matkan parkkipaikalta sovittuun tapaamispaikkaan. Meidän oli tarkoitus lähteä puistolta yhtä matkaa erään Samin ystävän luo viettämään iltaa.
      Näin pojan jo matkan päästä. Tyylikkäästi pukeutuneena. Vilkuillen hermostuneena kelloaan. Syyllisyys läikähti rinnassani. Olin myöhässä. En ollut ehtinyt käydä suihkussa ja housuissani oli Tintun karvoja.
      ”Anteeksi mä oon myöhässä”, henkäisin heti pojan luo päästyäni. ”Mulla oli hirveästi tehtävää tallilla..” Nojauduin eteenpäin antaakseni pojalle suukon tervehdykseksi, mutta tuo vetäytyi taaksepäin loukkaantunut ilme kasvoillaan.
      ”Etkö sä yhtään kunnioita meidän yhdessä sopimia aikatauluja? Tai mun ystäviä sen puoleen? Sä haiset ihan hevoselle”, Sami nyrpisti nenäänsä inhon vallassa.
      ”Anteeksi. Mä.. mun piti käydä vaihtamassa vaatteet, mutten vaan ehtinyt…” tiesin että kaikki oli minun syytäni. Olin pettänyt Samin luottamuksen. Olisi pitänyt lähteä tallilta aikaisemmin. Olisi pitänyt käydä suihkussa. Olisi pitänyt laittaa jotain nättiä päälle.
      ”Mitä sä selität? Sä oot vaan omahyväinen pikku ämmä!” Sitten se tuli. Nyrrki. Se osui mua leukaan ja kaaduin maahan.
      ”Anteeksi! Mä en tarkottanut! Mä oon niin pahoillani. Anteeksi”, yritin lepyyttää Samia. Mä tiesin että olin ansainnut lyönnin. Mä olin itsekäs. En ollut ollut ajoissa. Katsoin anovasti vihasta kihisevää poikaa ja pyysin tätä ymmärtämään, että olin vain tenyt pienen virheen. Se ei toistuisi.
      ”Sä oksetat mua”, poika sanoi kylmän viileästi ja lähestyi. Suojasin päätäni käsillä sillä tiesin mitä oli tulossa.

      ”Lopeta!” jostain kuului huuto. Lähestyviä askelia. ”Jätä hänet rauhaan!”
      Katsoin käsieni välistä kuinka Sami näytti säikähtäneeltä perääntyessään kauemmaksi. ”Älä kuvittelekaan tulevasi mun luo yöksi”, Sami sihisi vielä hampaidensa takaa ennen kuin karkasi paikalta.
      Jäin maahan nyyhkyttämään. Kaikki oli mennyt ihan päin helvettiä. Ja kaikki oli mun syytä. Olin loukannut Samia.
      ”Nanna! Ootko sä kunnossa?” säikähdin kuullessani nimeni. Oli tarpeeksi paha että joku ohikulkija oli todistanut tilanteen. Mutta että joku joka tunsi minut? Keräsin itseni salaman nopeasti ja suoristauduin ylös maasta. Kohtasin Mikin katseen uhmaa silmissäni. ”Jätä mut rauhaan.” Samaan aikaan sydämeni hakkasi. Miksi juuri Mikki?!? Poika varmasti kertoisi kaikille! Sitten kaikki tietäisivät millainen nössö olin. Kaikki saivat tietää ettei kaikki ollukaan niin hyvin Samin ja Nannan pikku paratiisissa.
      Käänsin selkäni ja lähdin kävelemään poispäin.
      Mikki kuitenkin tarttui käteeni ja pakotti minut katsomaan häntä. ”Hei. Oletko sä kunnossa? Soitanko mä poliisit?”
      ”Et. Sä oot vaan pahentanut asioita!”
      Mikki meni ymmälleen. Katsoi minua kuin hullua. ”Pahentanut?”
      ”Nyt Sami ei anna mulle ikinä anteeksi! Oon nöyryyttäny sitä julkisesti..”
      ”Nanna mitä sä puhut? Oliko toi sun poikaystävä?”
      En vastannut. Riuhtaisin käteni irti Mikin otteesta ja lähdin kävelemään.
      ”Nanna…” poika pyysi minua vielä pysähtymään, muttei sentään enää yrittänyt tarttua minuun eikä lähtenyt seuraamaan. Jätin hänet yksin seisomaan ja lähdin kohti parkkipaikkaa.

      Mä olin taas pilannut kaiken. Sami vihasi mua.

    • #528
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Alanan sosiaalinen media 5.6.2016
      ft. Alanan paras ystävä Johannes ja joukkuetoveri Ba
      kirjoittanut @Alana

      @alanagwyln team booty shorts 8′)
      @joh.h.9 me arvostetaan sun #hockeybutt ;’)

      Kommentit:
      @ba_nguyen BUBBLE BUTT!!!!!!!! 8′) ;’)
      @joh.h.9 mai anakonda dount vant none unless ju got buns hun ;’)
      @alanagwyln :’) mai anakonda never vant none fröm ju <3 @joh.h.9
      @joh.h.9 :'((
      @ba_nguyen bro, DENIED :')))))))) @joh.h.9

    • #529
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Alanan sosiaalinen media 5.6.2016
      ft. Alanan paras ystävä Johannes ja joukkuetoveri Ba
      kirjoittanut @Alana

      @alanagwyln team booty shorts 8′)
      @joh.h.9 me arvostetaan sun #hockeybutt ;’)

      Kommentit:
      @ba_nguyen BUBBLE BUTT!!!!!!!! 8′) ;’)
      @joh.h.9 mai anakonda dount vant none unless ju got buns hun ;’)
      @alanagwyln :’) mai anakonda never vant none fröm ju <3 @joh.h.9
      @joh.h.9 :'((
      @ba_nguyen bro, DENIED :')))))))) @joh.h.9

    • #530
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Maanantai, 6. kesäkuuta 2016
      kirjoittanut: @Eevi-Sofia

      Olin pakahtua onnesta. Leirin jäljiltä väsytti hieman, mutta kun oli hyvää seuraa, univaje unohtui. Katselin tyytyväisyydestä hyristen Aaroa, Juhaa, Lauria ja Juusoa, jotka olivat minun rakkaita veljiäni. Kerrankin olimme koolla – koko sisaruskatras saman pöydän ääressä! Hymyilytti.

      Minä pidin perheestäni valtavan paljon. Pidin säännöllisesti yhteyttä äitiin ja isään. Ei ollut asioita, joista en heidän kanssaan olisi voinut jutella. Ja vaikka olin ollut viisilapsisen perheen pienin ja saanut osakseni poikien pössitystä, minulla oli lämpimät välit ihan jokaiseen veljeenikin. Kaikki lapsuuden itkut ja äitiiiii-huudot olivat vuosien myötä unohtuneet tai ainakin saaneet kaunistavan kultakerroksen päälleen.

      ”Ajatella, että isä täyttää jo 60”, sanoin.
      ”Tai että ne on olleet naimisissa 35 vuotta”, Juuso puuskahti. ”Se on aika pitkä aika.”
      ”Millaiset juhlat me oikein halutaan järjestää?” Lauri kysyi. ”Isot vai pienet ja missä?”
      Jostakin syystä veljesten katseet kääntyivät minuun. Nauratti.
      ”En mä ole ehtinyt mitään paikkoja etsiä, kun olen ollut leirillä”, huomautin. ”Mutta selvähän se, että ei me mitään megabileitä olla järjestämässä. Isä haluaa varmasti vain läheiset paikalle ja hyvää ruokaa tarjolle, sillä se on tyytyväinen.”
      ”Mä voisin käynnistellä konetta ja voidaan sitten googlailla juhlapaikkoja tästä lähialueilta”, käytännöllinen Juha tarjoutui.

      Sillä välin, kun Juhan kannettava tietokone käynnistyi, me unohduimme hölpöttämään kaikkea ihan muuta kuin juhlasuunnitelmiin liittyvää asiaa. Ehdimme niin harvoin kokoontua koko sakin voimin, että kuulumisia piisasi. Osa kuulumisista oli pieniä ja osa suurempia. Yksi oli, no, erityisen suuri.

      ”Vaan katsokaas tätä”, Aaro sanoi yhtäkkiä salaperäisen näköisenä ja kaivoi esille…
      ”Siis mitä? Joko te taas lisäännytte? Kuule äijä, etkö sä ole kuullut ehkäisystä?”
      Juuson reaktiosta olisin osannut päätellä katselevani ultraäänikuvaa, ellen olisi sitä muuten jo tiennyt. Aaro ja hänen vaimonsa Jessika menivät naimisiin miltei neljä vuotta sitten, ja sen jälkeen lapsia oli tupsahtanut taloon jo kaksi. Olin siis nähnyt ultraäänikuvia ennenkin, ja vaikka ne eivät olleet visuaalisesti suuria taideteoksia, olivat ne elämän vaikuttavimpia kuvia. Tunsin liikutuksen nostavan päätään. Voi, minä se en sitten ikinä tottuisi vauvauutisiin! Minusta tulisi kolmatta kertaa täti.

      Aaro sen kuin naureskeli kaksoisveljeni kommentoinnille.
      ”Jonkunhan ne lapsenlapset täytyy meidän vanhemmille tehdä”, hän kuittasi leppoisasti. ”Kun ette te siihen hommaan taida ryhtyä… Juha kumppaneineen ei halua, eräjorma-Lauri löytää enemmän neliapiloita kuin naisia, sitoutumiskammo-Juuso löytää kyllä naisia muttei äitejä ja, no, ei taida sullakaan, Eevi, häävisti mennä.”

      Se sattui vähän, koska se oli niin totta. Ehkä koin jotakin orastavaa kolmenkympin kriisinpoikasta, kun lapsista ja puolisoista puhuttiin. Minulla ei tosiaan mennyt sillä saralla turhan vahvasti. Järjellä ajatellen tiesin, ettei tässä ollut kiire, mutta biologinen kelloni oli välillä eri mieltä. Typerä kello.

      ”Vaikka mä olen kyllä iloinen, ettei mene”, Aaro sanoi yhtäkkiä lempeänä. ”Ettet jäänyt kiltteyttäs siihen suhteeseen sen ihmispaskan kanssa.”

      Se vasta sattuikin, mutta isoveljien turvallinen läsnäolo vähän pehmitti kipua. Kömmähdykseksi osoittautunut suhteeni Jarkon kanssa kivisti vieläkin sydäntä ja sielua. Välillä heräsin öisin kuulostelemaan, oliko asuntoni tyhjä. Aaro vetäisi minut lyhyesti kainaloonsa ja taputti rauhoittelevasti olkapäätäni. Aaro oli sellainen. Veljistäni vanhin oli turvallinen nallekarhu, jolla oli raavaan viikingin ulkonäkö. Raamikas köriläs näytti särmikkäältä, mutta suli niin lämpimään ja lempeään hymyyn erityisesti lastensa kanssa leikkiessään, ettei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hänen rinnassaan sykkinyt maailman suurin sydän. Minä ihailin Aaroa kovasti ja olin ylpeä siitä, että veljeni oli niin hieno ihminen.

      ”Onko se Jarkko nyt jättänyt sut rauhaan?” Juha kysyi ja näin hänen leukapieltensä kiristyvän hieman, kun hän mainitsi hirviömäisen ex-kumppanini nimen.
      ”On”, vastasin, vaikka se ei ollut aivan totta. Mies pommitti minua yhä välillä whatsapp-viesteillä, mutta ne eivät minua häirinneet, sillä olin vaientanut keskustelun. Facebookista olin poistanut tunnukseni, joten se siitäkin häiriköinnistä.
      Juha rentoutui silminnähden. Hän oli meistä viidestä ehkä kaikkein tulistuvaisinta sorttia, mutta leppyi myös nopeasti. Juhalla oli huumorintajua ja minun oli helppo uskoa, että hän oli pidetty opettaja. Juhan luokassa oli varmasti hauskaa ja epäilemättä turvallinen ilmapiiri.

      Pian surffailimme internetin ihmeellisillä aallokoilla. Lauri innostui välittömästi luonnonläheisestä huvilasta. Minuunkin kauniit järvimaisemat ja miellyttävästi suunniteltu rantahuvila tekivät vaikutuksen, mutta Juuso epäili, että siellä olisi tuhotolkulla hyttysiä.
      ”Ihan kuin ne haittaisi ketään muuta kuin sua”, metsien mies Lauri kuittaili kaupunkilaispojallemme.
      ”Ihan kuin ne nimenomaan ei haittaisi ketään muuta kuin sua”, tuhahti Juuso takaisin.

      Minusta oli kiintoisaa, kuinka veljeni olivatkin niin loputtoman erilaisia. Oli karhumainen Aaro, joka oli varma ja vakaa kuin peruskallio. Oli Juha, joka saattoi kiivastua ja leppyä yhtä nopeasti kuin ajatus syntyi, ja joka kuitenkin osasi ilahduttaa kaikkia ympärillä olevia. Sitten oli Lauri, porukkamme puuhamies ja eränkävijä, ikuinen partiolainen ja luontosielu. Viimeisimpänä oli kaksoisveljeni, joka todella oli sitä, vaikka välillä ihmettelinkin, kuinka se oli mahdollista. Juuso oli pitkä ja niin komea, että olin hänelle hieman katkera – miksen minä ollut yhtä hengästyttävän kaunis, vaikka synnyimme samaan aikaan ja kasvoimme yhdessä?

      Vaikka veljeni olivatkin hyvin sekalainen sakki, aloin minä näin vanhemmiten yhä selkeämmin huomata, että minulla oli jotakin yhteistä ihan jokaisen kanssa. Laurin kanssa jaoin rakkauden luontoon ja koripalloa ammatikseen pelaavan Juuson tapaan minäkin nautin urheilusta. Ripaus Aaron viisautta oli ehkä iskostunut minuunkin, mutta oli minulla Juhan herkkyyttäkin.

      Samasta puusta meidät oli veistetty, vaikka niin kovin erilaisia päällisin puolin olimmekin.

      Siitä minä olin onnellinen.
      Takaisin alkuun Siirry alas
      Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

    • #531
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Veljet!
      maanantai 6. kesäkuuta 2016
      kirjoittanut: Nelli

      Kävelin syreenipuskien reunustamaa vanha katua pitkin. Ilisesti hyräillen vedin matkalaukkuani perässäni, kun käännyin kotipihaan. Leiri oli loppunut tänään. Iloisesti avasin punaisen oven ja huusin tapani mukaan äänekkään tervehdyksen. Olohuoneesta kuului äidin tervehdys. Potkaisin kengät jaloistani ja lähdin portaita kohti. Matkalla kurkkasin olohuoneeseen, jossa äiti ja isä katsoivat satuhäitä. Äiti oli jäänyt pahasti koukkuun tuohon ohjelmaan ja suunnittelikin aina välillä hänen ja isän vihkivalojen uusimista. Tosin isä oli äidin ajatusta vastaan. Naurahtaen lähdin kiipeämään portaita yläkertaan.

      Yläkerrassa katsoin ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Veljieni huoneitten ovet olivat kiinni. Toivoin mielessäni, että pojat olisivat jossain futis harkoissa. Avasin huoneeni oven ja silloin tunsin sen. Päälleni oli pudonnut vettä ja ämpäri! Jäin paikoilleni seisomaan. Mitä äsken oli tapahtunut? Nopeasti kelasin kaiken päässäni ja kiskaisin ämpärin päästäni. Pyyhin enimmät vedet kasvoiltani ja katsoin tuimasti kahta kaksin kerroin hytkyvää veljeäni. Että ne sitten kehtasivat. Silloin päässäni napsahti. Kaikki raivo purkautui huutona ulos suustani. Lähdin jahtaamaan hihittäviä veljiäni. Ensin jahtasin pikkuveljeni huoneeseensa ja hänen perässään isoveljeni huoneeseensa. Veljeni kiskaisivat ovensa lukkoon ja jatkoivat nauramista huoneissaan.

      Vihaisena kävelin takaisin huoneeseeni ja lukitsin oveni. Sen jälkeen nappasin kirjoituspöydältäni kynän ja päiväkirjani. Lysähdin sängylleni ja aloin kirjoittamaan:

      Rakas päiväkirja olen niin kyllästynyt Leoon ja Aatuun. Miksi heidän pitää aina olla pahanteossa? Että he osaavatkin olla idiootteja. Nuo heidän kepposensa ovat niin lapsellisia. No ehkä vielä joskus kostan heille. Onneksi tilanne rauhoittuu pian, kun Aatu muuttaa syksyllä pois kotoa opiskelemaan. Sen jälkeen tänne jää vain toinen riiviöistä. Äh, että he sitten osaavatkin ärsyttää minua. Jos minä saisin valita ottaisin mielummin heidän tilalleen vaikka kaksi ponia! No aivan sama ihan turhahan minun on valitaa, koska tiedän että joskus vielä muistelen rakkaudella näitä aikoja, vaikka nyt se tuntuukin melkein mahdottomalta.
      Tässä kaikki tällä erää Nelli kiittää ja kuittaa.

      Suljin päiväkirjani ja vein sen omalle paikalleen. Otin rätin pöydältä ja aloin kuivaamaan lattiaa. ”Poikien pitäisi kyllä tehdä tämä homma”, mutisin hinkatessani lattiaa kovin ottein. Lopulta lattia ei ollut enään märkä. Heitin rätin pois ja vaihdoin läpi märät vaatteet kuiviin. Lopuksi otin kuulokkeet hyllyköltä ja puhelimen niiden vierestä. Tungin kuulokkeet korviini ja laitoin YouTubesta soimaan Elastisen ja Sami Hedberin biisin ”täytyy jaksaa”.

      Puolen tunnin päästä kuulin kuinka huoneeni oveen koputettiin. ”Sisään!” murahdin ja käänsin musiikkia kovemmalle (ihan vaan siltä varalta että toinen tulijoista olisi jompikumpi veljistäni). ”Anteeksi, me ollaan pahoillamme”, kuului pieni piipittävä ääni ovenraosta. Pysäytin musiikin ja otin kuulokkeet korvistani. ”Mitä?” kysyin vähän ivallinen hymy kasvoillani. ”Me ollaan pahoillamme idiootti”, isoveljeni murahti. Pikkuveljeni piteli pientä koria täynnä lempikeksejäni ja ojensi niitä minua kohti. Vesi herahti kielelleni nuo ihanat suklaakeksit nähdessäni. ”Joo, saatte anteeksi”, kiirehdin sanomaan ja nappasin keksit itselleni. Laitoin keksit pöydälleni ja halasin veljiäni. Molemmat hyppäsivät taakse päin. ”Ei sitä nyt tarvi alkaa lääppimään!” Aatu kivahti ja lähti omaan huoneeseeni. Leo seurasi isoveljensä esimerkkiä ja meni itsekin huoneeseensa. Kurkistin portaikkoon ja näin kuinka äiti vinkkasi silmää minulle alakerrasta. ”Äidit ovat kyllä ihan parhaita”, naurahdin samalla, kun menin takaisin huoneeseeni.

    • #532
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      maananati 13. kesäkuuta 2016
      kirjoittanut: Oscar

      Istuin leikkipuiston keinussa odottamassa Valmaa, tuijottaen huolestuneena kännykän ruutua. Olisikohan Valma jo nukkumassa? Ei olisi ihme, kello oli jo puoli kaksitoista. Tai jos hän ei ollut nähnyt viestiäni. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt että odottaisin täällä, ja tuskinpa minua Lauran juhlissakaan kaivattaisiin. Hitto vieköön. Mun teki niin kovasti mieli karjua ääneni rikki, mutta jätin kuitenkin sen suunnitelman sikseen – mitä nyt turhaan. Ei kuitenkaan kestänyt edes kovin kauaa, kun porkkananoranssi pää vilahti kauempana leikkipuistossa.
      “Valma!”, huudahdin helpottuneena. Tyttö nosti nopeasti katseensa ja hölkkäsi luokseni.
      “Mä näin vasta äsken sun viestin, mutta onnistuin kuitenkin livahtamaan ennenkuin… Voi ei, mikä hätänä?”, Valma kauhistui nähdessään runnellut kasvoni. “Mitä ihmettä on tapahtunut?”
      “Mä.. mä..”, sopersin yhtäkkiä voimakkaiden tunteiden vallassa ja yritin saada jotakin sanottua.
      “Ei mitään kiirettä, mä kyllä kuuntelen”, Valma kuiskasi. Hän istahti víereiseen keinuun ja hymyili mulle ymmärtäväisesti. “Mä oon sen velkaa sulle.”

      Lopulta mä kerroin Valmalle kaiken, aina meidän muutosta Suomeen, vanhempieni erosta, äidin uudesta (ääliöstä) miehestä, Laurasta ja Livistä, äidin ja Karlin yllättävästä kihlaus-uutisesta, Lauran reaktiosta, bileistä, Karlin ja mun tappelusta ja mun mustasta silmästä. Valma kuunteli mykistyneenä kertomustani ja huokaili aina muutamaan väliin. Lopulta sain kaiken tarvittavan sanottua ja katsoin tyttöä lasittunein silmin.
      “Kiitos. Mä en tiedä miten olisin pärjännyt ilman sua. Tää oikeesti auttoi.”
      “Sä teit saman mulle, Oscar”, Valma sanoi, jonka jälkeen välillämme vallitsi pitkä hiljaisuus. Ei mikään kiusallinen, vaan enemmänkin osaanottava. Lopuksi Valma rikkoi hiljaisuuden:
      “Sattuuko sua sun silmään vielä?”
      “Joo, mutta ei sillä ole niin väliä. Mä oon vieläkin ihan älyttömän vihainen äidille, että se meni – hitto vieköön – kihloihin sen mielipuolen kanssa.”
      “Kerroitko sä sille että.. sun isäpuoli löi sua?”
      “Jep. Eikä uskonut. Se luuli että olin humalassa.”
      Valma nyökkäsi. Oli varmaankin hankalaa prosessoida kaikkea äsköistä informaatiotani, mutta tyttö oli kuitenkin ihmeen hyvin pysynyt kärryillä.
      “Mutta mä kuitenkin toivon ettet sä olisi noin vihainen sun äidille”, Valma jatkoi. “Eihän se voi tietää minkälainen.. ööh, tyyppi se sun isäpuoles on.”
      “Niin, totta. Mä ehkä vähän raivostuin liikaa”, hymyilin toivottomana. “Mutta nyt kaikki on jo turhaa. Kaikki häävalmistelut on aloitettu jo suunnittelemaan ja äiti on niin rakastunut siihen mielipuoleen, että uskoisi kenenkään varoittelua.”
      “Mutta ehkä ne on oikeesti tarkoitettu toisilleen, ja sun vanhempias taas ei.”
      “Aijaa?”, tuhahdin epäuskoisena.
      “Mistä sitä tietää, että jos se sun isäpuoles on heti huomenna pyytämässä anteeksi ja häpeää hirveästi tekojaan.”
      “No se nähdään sitten.”

      Juttelimme Valman kanssa vielä pitkään, ja aika tuntui kuluvan kuin siivillä. Mun oli jo paljon helpompi puhua aiheesta, ja olokin oli kuin ihmeen kaupalla parantunut.
      “Hei kello on jo yli yksi, enhän mä voi pidättää sua täällä enää pidempään”, mumisin vilkaistessani kännykän digitaalikelloa.
      “Mutta ootko sä varma että sä pärjäät?”, Valma kysyi huolestuneena. “Laurallahan on ne bileetkin meneillään ja sä et varmaan saa unta koko yönä..”
      “Totta”, hymyilin. “Minkäs sille mahtaa. Mut mee nyt vaan, kyl mä pärjään.”
      “Varmasti?”
      “Varmasti.”

    • #533
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      perjantai 17. kesäkuuta 2016
      kirjoittanut: @Alana

      Minä olin niin väsynyt. Pari viime viikkoa olivat olleet suorastaan hektisiä, ja vasta nyt sain hengähtää hetkeksi, vasta nyt, annettuani Faen kävellä tunnin maastossa sinne mihin se lystäsi. Ensin sain kuulla, että vanhempani muuttaisivat takaisin Irlantiin. Äiti oli saanut niin hyvän tarjouksen valmentaa meidän tallin läheisellä ratsastuskoululla, josta ei kuulemma voinut kieltäytyä, ja isä halusi palata täysillä mukaan kasvatustouhuun. Alinakin oli pohtinut lähtöä, mutta hän löysi itselleen kämppiksen jostain kaverin kaverista, ja halusi käydä lukion loppuun. Ja minä, noh, minä olin juuri saanut kisakauden kunnolla startattua Faen kanssa, ja olimme käyneet tamman elämän ensimmäisissä kenttäkisoissa. Niissä se oli sijoittunut viidenneksi 27:stä osallistujasta, ja toisissa kilpailuissamme voitimme! En minä nyt halunnut lähteä. Sitä paitsi, Suomessa oli Tuomas ja ystäväni ja jääkiekko. Ja jos tein sopimuksen kaudelle 2016-2017 Pronssijoen Hiekan kanssa, en minä voisi nyt enään sitä peruuttaa. Enkä vielä uskonut sitä todeksi, en edes toissapäivänä kun olin haastateltavana yhtä urheilulehteä varten. Hiekka oli tiistai-iltana julkaissut ensi kauden lopullisen kokoonpanonsa, ja tietenkin minusta oli noussut pieni haloo. Ei mikään kohu, mutta kyllä minä olin muutaman artikkelin lukenut joistain nettilehdistä, joissa pohdittiin kuinka tulisin pärjäämään. Sitä oli kyllä kysytty myös Pronssijoen nettilehden videohaastattelussa.
      ”Alana, miten luulet pärjääväsi miesten sarjassa, kun et ole kuitenkaan kokenut pelaaja? Oletko lukenut urheilutoimittaja Virtanen artikkelin sinusta, siinähän hän epäilee taitojasi aika ronskisti…” haastattelija kysyi, ja huokaisin sisäisesti.
      ”No, tulevaisuutta ei voi tietää, mutta ainakin minulle tarjottiin paikkaa pelata, joten tietenkin minä otan sen”, hymyilin suloisesti.
      Virtanen oli itse ollut myös maalivahti, muttei tosiaan ollut päässyt Pronssijoen joukkueeseen, joten hän oli siirtynyt valittamaan kaikista pelaajista kolumnissaan. Kaverini, erityisesti Johannes, olivat kertoneet postittaneensa Virtaselle paljon jääpaloja, ja sanoneet että minä saisin grillata kun menisimme joukkueen kanssa jonkun kesämökille, kun olin kuulemma jo niin etevä siinä.

      Minulle oli tullut kriisi. Äiti ja isä muuttaisivat heinäkuun alussa pois, ja minä joutuisin etsimään itselleni talon. Tai no, loppupeleissä päädyin muuttamaan Tuomakselle, sillä poikaystäväni asui lähellä jäähallia, ja Hallavaankin oli hieman lyhyempi matka. Ja saisin asua Tuomaksen kanssa. Ja saisin käyttää autoa. Tällä viikolla olinkin siis myös muuttanut jo yhteen Pronssijoen vanhoista kerrostaloista, ja sopeuttamaan Drein uuteen kotiin. Wrachilla ei ollut mitään ongelmaa sopeutua, mutta koska tulisin olemaan niin paljon poissa, päätimme Alinan kanssa että koira muuttaisi hänelle. Sitten tuli mutkia matkaan kun Alinan uusi kämppis paljastuikin allergiseksi koirille. Tai ainakin Wrachille, mutta joka tapauksessa Tuomas otti susikoiran ilomielin takaisin reppuselkäänsä. (Hän siis aivan oikeasti kantoi koiran reppuselässään alakerrasta viidenteen kerrokseen.)

      Unet olivat jääneet vähiin kun olin rampannut muuttohommissa, jäähallilla tai tallilla. Ja tallille meno oli alkanut ahdistamaan. Kesäleirin ajan minulla oli ollut superhauskaa hengaillessani pääasiassa Kukan kanssa ja hoitaessani Susia ja Novaa, mutta nyt porukan palatessa minä en tuntenut kuuluvani enää joukkoon. Tietenkin Hallavalaisten välit olivat tiivistyneet kesäleirillä, ja heidän palatessaan Kukka ja Eeva olivat sopineet hieman vanhempina ja parempana seurana joukkoon kuin minä. Olimme Valman kanssa erittäin jäisissä tunnelmissa, Oscar ei sen takia puhunut minulle, vain katsellut kulmiensa alta, ja muilla oli parempiakin kavereita. Eikä asiaa auttanut se, että nyt olin kuulemma joku pikkujulkkis, kun olin päässyt lehteen. En kyllä omasta tahdostani, en ollut ihmeellinen, ainoa ihmeellinen asia minun joukkuevalinnassani oli sukupuoleni. Ihan kuin naiset eivät osaisi pelata. Joka tapauksessa olin ollut aika lailla kahdestaan Faen kanssa, enkä ollut edes jutellut kenellekään. Jonkun olin kuullut supattelevan että olisin mukamas ylimielinen tai ”liian hyvä” puhuakseni muille Hallavalaisille, mutta oikeasti en vain kokenut heidän haluavan puhua kanssani. Kukapa nyt halusi. Minä olin vain turha teinityttö, joka omisti vihaisen hevosen ja pelasi jääkiekkoa, ja kuka sai paniikkikohtauksen joutuessaan mennä ratsastamaan kentälle parin muun ihmisen kanssa. En loppujen lopuksi mennyt. Täristen ja itkua pidätellen olin ponnistanut Faen selkään ja suunnannut maastoon ilmoittamatta kenellekään ja ottamatta puhelinta mukaan. Se siitä koulutreenistä joka olisi kyllä pitänyt tehdä. Jos jotain kävisi, Fae osaisi kotiin, eikä minua jäisi varmaan kukaan etsimään.

      Tammani lompsiessa reippaaseen tahtiin eteenpäin minä keskityin pitämään sen satulasta kiinni kaksin käsin. Kyllä minä selviäisin. Ehkä. Joskus. Kunhan vain muistaisin hengittää. Mutta se oli niin vaikeaa.

    • #534
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      torstai 23. kesäkuuta 2016
      kirjoittanut: Oscar

      Lyhyt ”hahmoesittely”

      Karl Andersen – Oscarin ja Florencen tuleva isäpuoli, Livin ja Lauran isä. Menossa naimisiin Annin kanssa. (Tarinassa työmatkalla.)
      Ann Westwood – Oscarin ja Florencen äiti, Livin ja Lauran tuleva äitipuoli. Menossa naimisiin Karlin kanssa.
      Florence – Oscarin sisko
      Laura & Liv – Oscarin tulevat siskopuolet.
      Maddy Andersen – Karlin äiti, Livin ja Lauran mummo, Annin tuleva anoppi.
      Susan – kodinhoitaja

      ”Elokuussa? Ei kai tämän vuoden elokuussa?”, Maddy Andersen a.k.a mun tuleva isoäitipuoli (??) tuijotti äitiä järkyttyneenä. ”Mutta eihän se ole ajan puolesta mitenkään mahdollista.”
      ”Häihin on vielä reilusti aikaa.” Äiti istui keittiön pöydän ääressä vieressään vino pino kirjoitettavia kutsukortteja. Hän naurahti hyväntuulisesti. ”Maddy, me emme ota häistä paineita.”
      ”Me?” Laura nyrpisti nenäänsä. ”Ja minähän en kuulu ’meihin’ ettäs tiedätte.”
      Vaikka Laura oli virallisesti sitä mieltä, että Susan oli taloudessamme turhan panttina, hän kuitenkin hiippaili joka iltapäivä ympäri keittiöitä ja napsi Susanin leivonnaisia. Tänään oli tarjolla pikkuruisia omena-kaneli-muffineja, jotka maistuivat yhtä herkullisilta kuin tuoksuivat. Kun Laura haukkasi sellaista, hän ei mahtanut mitään autuaalle ilmeelleen. Huomattuaan Susanin ja mun tarkkailevan häntä, hän lisäsi kiireesti: ”Liv ja mä ei voida missään tapauksessa auttaa teitä häiden suunnittelussa. Meillä on tarpeeksi tekemistä muutenkin. Joten ehkä teidän pitäisi lykätä häitä loppusyksyyn. Tai ensi kevääseen.”
      ”Niin, tai vuoteen 2046”, hymähdin piikikkäästi. ”Voisitte sitten viettää samaan syssyyn 80-vuotissynttäreitänne.” Kahmaisin pöydältä kolme muffinia ja virnistin Florencen toruvalle ilmeelle. Mä en ollut enää pitkään aikaan ollut kiinnostunut koko hääkeskustelusta, mutta Susan oli kieltänyt uhmakkaasti viemästä muffineita huoneeseeni – joten ei kai siinä muuta. Karl oli työmatkalla, eikä mun tarvinnut tällöin kestää sen naamaakaan.
      ”Ei, se ei käy laatuun! Miten aiot saada kaiken valmiiksi ennen elokuuta? Siis elokuuta!”, Maddy pyöritteli päätään. ”Herää jo Ann! Hääpaikka, kirkko, juhlapaikka, istumisjärjestys, hääkimppu, morsiuspuku…..”
      Blaa blaa blaa.
      Maddy jatkoi luettelemistaan, ja Florence näytti siltä, että räjähtäisi ihan kohta. Ja Laura. Ainoastaan Liv loi muhun paljonpuhuvan katseen ja nappasi pöydältä viimeisen muffinin. Suurin osa Maddyn puheesta meni mun toisen korvasta sisään ja toisesta ulos, paitsi sillointällöin muutama sana tarttui tajuntaani. Kattaukset…. Hääsuunnittelija….. Rahat…..

      ”Nyt loppu!”, Florence kajahti lopulta, kun Maddy oli juuri päässyt vauhtiin servettien ja pöytäliinojen kanssa. Kun keittiöön tuli täysin hiljaista Florence hymyili voitonriemuisesti ja rykäisi: ”Noniin. Voitteko nyt isot ihmiset lopettaa riitelynne ja kuunnella? Mikäli teitä kiinnostaa, että Penelope on jo ylihuomenna täällä.”
      ”MITÄ?”, Laura kirkaisi. ”Mutta minähän sanoin että se teidän ääliö serkkunne ei tänne tule!”
      ”Minähän sanoin…”, matkin Lauran kimeää ääntä. ”Sori, mutta sä et voi päättää kaikesta.”
      ”Mut… Mä… Miksi…. Ja isällekkö on ihan ok, että tänne muuttaa vuodeksi joku rasittava serkkutyttö?”, Laura nauroi hysteerisesti ja haki katseellaan Liviä. Liv oli kuitenkin enemmänkin haltioissaan Florencen uutisesta, eikä huomannut Lauran anelevaa katsetta.
      Äiti huokaisi syvään:
      ”Laura, ymmärrän että ajatus tuntuu sinusta juuri nyt..”
      ”Ei!”, Laura keskeytti yrittäen kuulostaa päättäväiseltä, mutta hänen äänestä huokui selvä epätoivo. ”V*tut.”
      Laura lähti raivostuneena keittiöstä ja paiskasi oman huoneen oven kuuluvasti kiinni. Melkein odotin, että hän avaisi sen vielä uudestaan ja paiskaisi sen kahta kovempaa kiinni.
      ”Aamen.” Liv nyökkäsi painokkaasti.

      Että mä sitten rakastin perheriitoja.

    • #535
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      perjantai 24. kesäkuuta 2016
      kirjoittanut: Oscar

      Tullessani kotiin Karlin auto oli parkissa ajoluiskalla, joten mä päätin häipyä suorinta tietä huoneeseeni. Olin saanut mielenkouhuista siltä päivältä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ensinnäkin keittiöstä tulvi herkullinen tuoksu ja toiseksi kahviautomaatti oli siellä. Jos tahdoin selviytyä loppupäivästä, tarvitsisin kofeiinia. Niinpä mä vedin syvään henkeä ja kävelin keittiöön. Onnekseni Karl loisti poissaolollaan, ja hänen sijastaan pöydän ääressä istuivat Florence ja Liv, jotka molemmat tuijottivat nälkäisen näköisenä peltiä, jonka Susan veti juuri uunista.
      ”Tulit juuri sopivasti, Oscar! Susan on leiponut skonsseja.” Liv hymyili tyytyväisenä. ”Ja Laura on yhä sen kaverinsa luona.”
      ”Ne eivät ole skonsseja, vaan ranskalaisia briosseja”, Florence oikaisi häntä.
      ”Oui, ma chérie”, Susan liversi iloisena.
      ”Jassoo”, mumisin. Susan muistutti mua juuri nyt Mikistä, jonka ranskankielentaidosta olin saanut jo aikoja sitten tarpeeksi. ”Susan, viititkö tuoda niitä skonsseja mun huoneeseen? Ja yhden expresson.”
      ”Ranskalaisia briosseja”, Florence toisti.
      ”Ihan miten vaan.”
      Susan vilkaisi mua huolestuneena, mutta heilautin laiskasti kättäni.
      ”Mitään kamalaa ei oo tapahtunut, mua vaan väsyttää.”
      Samassa harppasin eteistilan kautta näyttäviin rappusiin, ja kiirehdin huoneeni ovelle mahdollisimman nopeasti. Tarvitsin todellakin lepoa kaikesta draamasta. Laurasta, häistä, Emmasta, Christianista.. Huoh. Chris oli kyllä harvinaisen ärsyttävä tyyppi. Ja Emma. Miksi Lauran parhaan kaverin täytyi hengata juuri samalla tallilla kuin mä? Laurassa oli ihan tarpeeksi kestämistä kotona. En saanut enää tallillakaan olla rauhassa. Unohtamatta Valman eksiä, joita oli tallilla nyt peräti KAKSI. Kuinkakohan monen pojan kanssa Valma oli jo ollut? Viiden? Kymmenen? Oliko sillä joka sormelle poikaystävä aina kaiken varalta? Huokaisin syvään ja lysähdin sängylleni. Että kaikki oli niin hankalaa. Valma oli ihana tyttö, eikä varmasti ollut särkenyt kenenkään sydäntä tahallaan. Sen poikaystävät olivat vain harvinaisia kusipäitä. Niin sen täytyi olla.

      Susan keskeytti sekavan ajatuksenjuoksuni koputtamalla huoneeni oveen.
      ”Sisään”, mumisin ja nousin sängylleni istumaan. Kodinhoitaja kantoi käsissään isoa tarjotinta, johon oli koottu lautaselle viisi ranskalaista briossia, kermavaahdolla kuorrutettu expresso ja suklaalevy.
      ”Ah, sä oot kultainen”, hymyilin kiitollisena.
      ”Älä suotta kiittele.” Susan hymyili aurinkoisesti, ja laski tarjottimen yöpöydälleni. Sitten hän lähti vähin äänin huoneesta. Ulkopuolella hän vielä huikkasi: ”Älä sitten likaa sitä valkoista päiväpeittoa!”
      ”En likaa.”

      Kun olin vetänyt mahani täyteen Susanin herkkuja, kuulin käytävältä askelia. Askeleet pysähtyivät oveni eteen, seisoivat siinä, ja jatkoivat matkaa.
      ”Kuka siellä?”, kysyin. Ei vastausta. Jaahas. Harppasin sekunnissa ovelle, ja avasin sen. Ei ketään. Ok. Outoa.

      Eikä mulla ollut mitään hajua siitä, että huoneeni ovessa luki kissan kokoisin kirjaimin: ”OLEN ITSEÄNI TÄYNNÄ OLEVA KUSIAIVO. ÄLÄ AVAA, ELLET HALUA KUULLA V*TTUILUANI!”

    • #536
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Takaisin Pronssijoelle – 7.7.2016
      kirjoittanut: Pujo

      Asiat eivät menneet lainkaan suunnitelmieni mukaisesti.

      Äiti soitti toukokuun seitsemästoista päivä ja kertoi, että minun täytyisi palata mahdollisimman pian takaisin. Pääsisin kyllä taas Pronssijoelle, mutta olin ärtynyt.
      Lähdin takaisin kotikaupunkiin, ja viivyin kauemmin kuin olisin halunnut.

      Ensin vastassa oli mummoni, joka oli murtanut jalkansa. Onneksi hän on hyvässä kunnossa, eikä jalan murtuma ole vaarallinen. Mutta sitten vastaan tuli isoisäni koiran, Laurin sairastuminen, mikä johti rakkaan Laurin lopettamiseen. Se oli suuri menetys.
      Eikä aikaakaan, kunnes koitti ylioppilasjuhlieni aika. Huonon sään takia epämiellyttävässä sisäilmassa istuminen oli turhauttavaa, eikä juhlatkaan kovin kummoiset olleet. Kyynistyessäni huomasin vielä järkyttävän oloni, ja tajusin tulleeni kipeäksi. Kaksi viikkoa kului sairastaessa elämäni sitkeintä nuhakuumetta. Olin jo aivan valmis kuolemaan, mutta jostain kumman syystä en kuollutkaan, vaan tervehdyin.

      Oli jo kesäkuun kahdeskymmenes päivä ja kaavailin Pronssijoelle palaamista, kunnes äiti päätti, että lähdemme viikoksi tuttumme luokse Rovaniemelle. Epätoivo sisälläni vain lisääntyi, vaikka Rovaniemi oli mukava paikka. En pitänyt äidin tavasta ilmoittaa asioista viimehetkellä…
      Rovaniemeltä, jopa hieman rentoutuneena palattaessa, sanoin äidilleni että haluaisin jo takaisin Pronssijoelle. Äiti suhtautui onneksi myönteisesti ajatukseeni. Vihdoin pääsisin takaisin Pronssijoelle!

      Pakkasin tavaroitani helpottuneena. Oli tiistai, kahdeskymmeneskahdeksas päivä kesäkuuta ja pääsisin vihdoinkin pois betoniviidakon pakokaasukatkuista. Hyvästelin perheenjäseneni ja lähdin.

      – –

      Illalla istuin taas ”omassa mökissäni”, pöydän ääressä teekuppi edessäni. Tunsin oloni raukeaksi. Marja oli ollut melkeinpä kauhuissaan nähdessäni minut, sanoi että haistoi stressipilveni jo kaukaa. Ei ihmekään, sillä silmänaluseni olivat tummat kuin hiili ja ihonikin oli harvinaisen kelmeä, ainakin Marjan sanojen mukaan! Hän suorastaan vaati minua olemaan tekemättä mitään töitä seuraavaan viikkoon, mutta sain vakuuteltua hänelle, että olisin jo parissa päivässä taas mitä parhaimmassa kunnossa.

      Ei mennyt kauaa, kun voin jo hurjasti paremmin. Jatkoin taas ladon maalaamista, ja välillä huolehdin kanalasta sekä ajoin nurmikkoa. Iltaisin kävin kävelemässä lähimetsissä ja muutaman kerran kävin joenkin rannassa.
      Eräänä iltapäivänä näin jonkin matkan päässä pienen porukan uittamassa hevosia. Muistin heti tallin, jonka olin nähnyt ensimmäisellä tutkimusretkelläni toukokuussa. Pieni jännitys valtasi minut, mutta jäin katselemaan hevosia vähäksi aikaa. Halusin tutustua talliin.

    • #537
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      pyylevä
      sunnuntai 10. heinäkuuta 2016
      kirjoittanut: Salli

      Istuin tallivaatteissa ruokapöytämme ääressä ja tungin naamani Balleriina-keksejä. Äiti ja isä olivat lähteneet vastaan meille tulevaa poikaa ja hänen sossuaan juna-asemalle. He olivat siivonneet kuin hullut viime päivät. Minä taas olin kaiken aikani tallilla ja yritin kaikkeni kisatiimin takia. Illalla kävelin ovesta sisään ja sieltä suoraan huoneeseeni nukkumaan. Aamulla söin tukevasti, pakkasin eväät ja kävin suihkussa. Suihkun jälkeen kiidin bussilla tai pyörällä tallille. Vanhempani olisivat halunneet minun tekevän jogain pojan eteen, mutta minä en vaivautunut edes valitsemaan hänelle uusia petivaatteita. Valma oli äksyillyt minulle tallilla, mutta en jaksanut välittää. En oikeastaan jaksanut nyt välittää mistään. Äiti oli niin pojan pauloissa ja isä yritti päästä äitiä karkuun autotalliin. Välillä tuntui siltä, että äiti oli ainut kuka valmistautui pojan tuloon. En ollut kertonut pojasta kavereilleni, mutta pian senkin aika olisi. Taas uusi asia mistä ihmiset saisivat tuijotella minua.
      Ovi kävi ja kuulin ääniä eteisestä. Pyyhin kädelläni keksien murut lattialle ja nousin seisomaan. Näin keittiöstä vähän ovelle ja ensimmäisenä näin pienen pyylevän silmälasipäisen naisen kyhäävän kenkiä jaloistaan. Äiti ja nainen puhuivat leppoisasti toisilleen.
      ”Salli, tuletko auttamaan?” äitini kysyi ja pyörähti keittiössä. Seurasin häntä hiljaa eteiseen missä nainen kokosi käsiinsä eteisen rahille laskemansa mapit ja kansiot. Tervehdin häntä ja hän vastasi hymyillen. Äiti ohjeisti hänet keittiöön ja seurasin äidin perässä ulos autokatoseen. Poika ja isäni purkivat hänen tavaroita autosta ulos.
      ”Riku tässä on Salli. Salli tässä on Riku”, hän esitteli minut tummahiuksiselle pojalle, joka katsoi minua nenänvartta pitkin. Hänellä oli lävistyksiä ympäri naama. Nenässä hänellä oli septum, kulmakoru, sekä huulikoru. Ne sopivat hänelle kuin sokeri pinaattilettuihin eli erittäin hyvin. Rikulla oli täydellinen leukalinja ja muutenkin selkeät kasvonpiirteet. Naurahdin hermostuneesti sillä hän toi mieleeni Krisun. Riku oli kyllä ilo silmälle siitä ei voi kiistellä.
      ”Salli ja Ilari auttavat sua kantamaan tavarat. Minä ja Seija ollaan olohuoneessa. Salli, näyttäisitkö Rikulle hänen huoneensa?” äiti touhotti ja oli jo menossa takaisin sisälle.
      ”Joo toki”, vastasin paksusti ja ovi paukahti äidin perässä kiini, kun hän viiletti jo pyylevän Seija-naisen luokse. Käännyin isäni puoleen, joka laski viimeksiä kasseja peräkontista pois.
      ”Riku varmaan osaa kertoa mitä voit kantaa. Mun pitää käydä tän jälkeen vielä kaupassa”, hän sanoi ja laski kitarakotelon varovasti maahan. Riku kääntyi katsomaan minua ja se sai minut hermostumaan. Hän katsoi minua päästä varpaisiin ja varpaista päähän. Hän arvioi varmasti ikääni. Paljonkohan sai? Ehkä 11 tai 12?
      ”No ota, vaikka toi kitara.. mutta käsittele sitä varovasti. Se oli tosi kallis”, Riku sanoo ja ojentaa kitarakotelon minulle.
      ”Mmh.. seuraa mua niin näät sun huoneen”, mutisin hänelle ja tartuin kitaraan. Avasin ulko-oven ja Riku tuli perässäni reppu selässä ja toisessa kädessä hän kantoi isoa urheilukassia. Kävelin keittiön lähti pieneen aulaan missä oli ovet makuuhuoneisiin. Avasin toisen oven ja viimeisen oven ja kävelin huoneen perälle ja laskin kitarin sängyn päälle.
      ”Jos tää järjestys ei oo sun mieleen niin nää kaikki kalusteet on siirrettäviä, mutta en toivo mitään kunnon remonttia, koska mun huone on tossa sun huoneen vieressä”, sanoin ja osoitin obelta katsottuna vasemmalle ”äiti ja iskä nukkuu eteisen läheellä niin niistä ei oo muuta harmia, kun ulko-ovi pitää vaan kauheeta ääntä kun sen laittaa lukkoon”. Riku katsoi minua hymyillen.
      ”Puhut niinkuin olisin karkaamassa täältä”, hän sanoi ja kohotti aavistuksen vasenta kulmakarvaansa jota koristi musta lävistys.
      ”Ei sitä koskaan tiedä mihin tulee lähtö”, sanoin poissaolevasti ja kävelin ovelle ”haetaan ne loput tavarat niin pääsen vielä tallille”. Riku katsoi minua uudellee ja ymmärsi nyt varmasti miksi minun vaatteeni olivat aivan karvoissa ja muun lian peitoss.
      ”Ratsastatko sä?”, hän kysyi aavistuksen halveksivalla äänellä.
      ”Mm joo? Täällä on tosi hyvä ratsastuskoulu aivan Pronssijoen lähettyvillä”, kerroin hänelle hieman innostuneena.
      ”Ootko sä hyvä ja käykö siel poikia?” hätkähdin sitä miten suoraan Riku kysyi kysymyksensä. Tuhahdin hänelle pienesti, mutaa yritin säilyttää malttini.
      ”No ihan ok ja joo käy. Sen omistaa yks Aleksi. Voitasko nyt mennä?”, Riku nyökkäsi ja seurasi minua ulos.

    • #538
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Tosi ystäviä on mahdoton unohtaa
      sunnutai 10. heinäkuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Sunnuntaina kisatiimillä oli lihaskuntoa ja kehonhuoltoa, ja yksi pelkoni toteutui: Eevi-Sofia oli laittanut whatsapp-ryhmään viestiä ja ilmoittanut, että tapaisimme Pronssijoen joogastudion edessä. Seuraavat pari tuntia oli kulutettu salissa jumppamatoilla tekemällä erilaisia taivutus- ja lihaskuntoliikkeitä, joista jäivät muistoksi ikävät lihaskolotukset. Jooga oli kuitenkin ollut sellainen urheilulaji, josta minä voisin tykätä, sopivan rauhallinen, joten jos saisin kerättyä rohkeutta, voisin osallistua myöhemmin joogatunnille omillani.
      Jooga itsessään ei kuitenkaan ollut päällimmäisenä mielessäni, kun suoriuduin kotiin treenikassi olalla ja hiukset yhä nutturalla. En saanut ajatuksiani muualle Christianista, jonka olin nähnyt ensimmäisenä saavuttuani joogastudion oville. Hän oli hymyillyt ja vinkannut vähän silmää, enkä ollut voinut olla vastaamatta hymyyn. Koko joogatunnin ajan osan keskittymistäni oli vienyt Christian, joka oli tehnyt liikkeitä pienen salin toisessa päässä, aivan Emman vieressä. Heti tunnin aluksi olin jäänyt ajatuksissani katselemaan Christiania, joka oli näyttänyt harvinaisen komealta shortseissa ja hihattomassa urheilupaidassa. Sitten Christian oli saanut minut kiinni tuijottamasta. Olin kääntänyt kiireesti katseeni toisaalle.
      Sama oli toistunut monta kertaa tunnin aikana. Joko minä tuijotin Christiania tai hän minua, ja sitten toinen sai toisen kiinni. Se oli tuntunut kutkuttavalta, pelottavan mukavalla tavalla, ja nyt ihoani kihelmöi jännittävästi, kun ajattelin, että näkisin Christianin jo huomenna teoriatunnilla.

      Niin ihana kuin tämä tunne olikin, minun täytyi muistuttaa itselleni, että se oli luvaton. Mutta miten päästä eroon luvattomista tunteista? Vai pitäisikö vain… antaa mennä?
      Ajatukseni askartelivat yhä näiden asioiden parissa, kun istahdin huoneessani sängyn laidalle ja aloin päättömästi selailla kännykkäni kuvia. Yhtäkkiä näytölle putkahti yli kaksi vuotta vanha kuva minusta ja Nannasta hoitohevosinemme. Pysähdyin tähän kuvaan, ja yhtäkkiä minulle tuli mieletön ikävä Nannaa, niin kova että miltei unohdin Christianin ajattelemisen hetkeksi. Jos minä ja Nanna olisimme puheväleissä, kysyisin tietenkin häneltä, miten menettelisin luvattomien tunteideni suhteen.
      Kuvassa minun hiukseni olivat nutturalla virkkuukoukuilla, niin kuin olin niitä aina ennen pitänyt. Taisin olla kymmenisen senttiä lyhyempi kuin nykyään. Nanna taas oli hyvinkin erinäköinen kuin nykyään, ja ajattelin hetken hymyillen, että mummot eivät olleet tuohon aikaan tainneet mulkoilla häntä pahasti kadulla. Kuvassa Nannalla oli punaiset olkapääpituiset hiukset eikä samaa määrää lävistyksiä. Katseessa oli kuitenkin jotain, mikä viesti, ettei hän huolinut kaverikseen ketä tahansa.
      Muistelin minun ja Nannan ihan ensimmäisiä kohtaamisiamme. Olin pelännyt Nannaa. Hän oli vaikuttanut niin hiljaiselta ja vakavalta, ja hänen katseensa oli saanut minut ajattelemaan, että hän piti minua vähän nolona ja tyhmänä.
      Miten hölmöjä ennakkoluuloja ne olivatkaan olleet, ajattelin nyt. Olimme ystävystyneet nopeasti. Minä olin vuodattanut Nannalle onnettoman ihastukseni Mikkiin, ja Nanna oli aina kuunnellut. Vasta jonkin aikaa sen jälkeen kun Mikki ja minä olimme eronneet, Nanna oli tunnustanut minulle, että oli itsekin ollut ihastunut poikaan, muttei ollut halunnut tulla meidän väliimme.
      Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Se jos mikä oli tosi ystävyyttä.

      Siirryin ajatuksissani eteenpäin. Nanna oli lähtenyt Hallavasta ja palannut takaisin erilaisena. Ainakin ulkoisesti. Muutos oli tuntunut minusta pelottavalta, ja välimme olivat alkuun olleet vähän kiusalliset, olimmehan molemmat melko hiljaisia ja varautuneita. Pian olimme kuitenkin löytäneet saman yhteyden kuin ennen Nannan lähtöä. Nanna oli kertonut minulle, miten paljon hän oikeasti välitti Mirosta. Ja kun Miro oli muuttanut muualle, olin saanut olla lohduttavana olkapäänä, kun Nanna oli surrut seurustelusuhteen päättymistä.
      Milloin välimme olivat alkaneet viilentyä? Milloin oli alkanut se tunne, että aina minun seurassani Nanna oli vain ajatellut muita asioita? Milloin olimme lakanneet viettämästä aikaa yhdessä? Kuinka pitkään aikaan ainoa, mitä olimme puhuneet toisillemme, oli ollut tiuskimista tai säästä keskustelemista?
      Mietin, mitäköhän Nannalle kuului nyt. Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia hänellä oli, tapailikohan hän jotakuta, tykkäsiköhän hän yhä Mirosta sillä tavalla.

      Muistin, mitä äiti oli joskus sanonut minulle. Kolme tärkeää asiaa tosi ystävistä.
      Tosi ystäviä on vaikea löytää. Olin ollut pitkään aika yksinäinen Hallavassa, olin kyllä tullut toimeen kaikkien kanssa, mutta en saanut oikeaa ystävää. Sitten minulla ja Nannalla oli alkanut synkata.
      Heitä on vielä vaikeampi menettää. Mutta se oli tapahtunut. Olin menettänyt Nannan, ja saatoin vain toivoa, etten lopullisesti.
      Mutta heitä on mahdoton unohtaa. Kurkkuani kuristi. Viimeinen lause oli niin hirvittävän totta.
      Oliko jo liian myöhäistä? kysyin itseltäni. Voisinko vielä paikata välimme ja korjata väärinymmärrykset ja kuroa kuilun välillämme umpeen?
      Vai olimmeko vain kasvaneet erillemme? Mitä, jos meistä ei koskaan enää tulisi ystäviä?

    • #539
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Koski
      tiistai 12. hienäkuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Seisoin jälleen kosken partaalla, sen saman, jonka rannalle olin muutama päivä sitten pysähtynyt Dunjan kanssa. Tällä kertaa olin yksin. Koski näytti tavallistakin vaarallisemmalta kuohuvine vaahtopäineen ja veden lomasta pistävine kivihampaineen, ja kosken ylittävä silta näytti niin huteralta, että se romahtaisi hetkenä minä hyvänsä. Raju tuulenpuuska oli heittää minut koskeen, ja heilautin käsivarsiani säilyttääkseni tasapainoni.
      Silloin näin kosken toisella rannalla punatukkaisen hahmon. Mikki. Rinnassani läikähti vuosien takaa tuttu onnentunne, ja suuni levisi hymyyn. Astuin epäröimättä sillalle, ja se nitisi allani. Mikki hymyili minulle sillan toiselta puolelta, ja astelin ripeämmin päästäkseni nopeasti hänen kutsuvien käsivarsiensa väliin suojaan.
      Äkkiä rannalla ei ollutkaan enää Mikki, vaan siellä oli Christian. Tunsin hetken oloni hämmentyneeksi, mutta sekunneissa hämmennys vaihtui iloon. Nopeutin askeliani entisestään, välittämättä siitä, että kapean, kaiteettoman puusillan rakenteet huojuivat ja valittivat allani. Tuuli humisi korvissani.
      Olin sillan puolivälissä, kun aloin miettiä, että tässä tunteessa oli jotakin väärää. Juuri ajatuksen saavuttaessa tajuntani lankut allani pettivät. Christian huusi jotain, mutta en ehtinyt kuulla oman kirkunani yli, mitä se oli. Kaatuessani huidoin käsilläni ja onnistuin juuri ja juuri tarttumaan kiinni sillan tukihirrestä. Jäiset vesiroiskeet iskeytyivät selkääni ja löivät ihon tunnottomaksi.

      Katsoin apua anoen kosken toiselle puolelle, mutta Christian ei ollut enää siellä. Siltaa pitkin minua kohti käveli itsevarmoin askelin Nanna, joka ei tippaakaan näyttänyt pelkäävän, että silta pettäisi. Nannan kasvoilla ei näkynyt sääliä, tai pelkoa, tai järkytystä. Mitään, mikä viittaisi siihen, että hän välitti tippaakaan, mitä minulle tapahtuisi.
      Hän seisahtui metrin päähän yläpuolelleni. Taistelin pitääkseni otteeni hirrestä samalla, kun tuuli yhä ulvoi korvissani ja vaahtopäät hakkasivat jalkojani ja selkääni.
      – Auta, kiljuin tuulen ja veden melun yli.
      Nanna laittoi kädet taskuihinsa.
      – Sä et ansaitse sitä, hän sanoi hitaasti. Hän ei puhunut kovaa, mutta hänen äänensä kantoi vaivatta korviini. – Mitä sä olet tehnyt ansaitaksesi avun?
      Tuijotin Nannaa ällistyneenä. Ja sitten hän ei ollutkaan enää Nanna, vaan Alana, joka näytti yhtä tyyneltä ja kylmältä.
      – Sä pilasit kaiken, Alana sanoi. – Sun suhteen Mikkiin, ja sen jälkeen Christianiin. Ja nyt vielä kehtaat toivoa niitä takaisin. Ja Nanna inhoaa sua. Minkä luulet olevan siihen syynä?
      Kurkustani nousi epätoivoisia nyyhkäyksiä. Sanat olivat pahempia kuin yksikään hyinen vaahtopää.
      – Sinä, Alana sanoi. – Sinä, ja vain yksin sinä. Ei sulla ole oikeutta saada ketään heistä takaisin.

      Sitten Alanan tilalla oli Oscar. Hän ei näyttänyt samalta kuin muut, ei kylmältä. Hän näytti vain surulliselta. Katsoin häntä anovasti. Tunsin, miten otteeni alkoi irrota sillasta. Kohmeiset sormeni eivät jaksaneet kannatella koko painoani.
      – Hyvän ystävän pitäisi voida auttaa kun toisella on vaikeaa, Oscar sanoi surullisesti. – Ja mitä sä olet voinut tehdä mun hyväksi?
      Tunsin kasvojeni vääntyvän itkuun, ja kyyneleet ja kosken kylmä vesi sekoittuivat kasvoillani. Tuuli paiskasi hiukseni taakse.
      – Sä olet aiheuttanut vain surua, Oscar sanoi. – Montako eksää sulla on vielä tallille tuotavana? Viisi? Kymmenen? Et tiedäkään miltä musta tuntuu, kun sä säädät vuorotellen niiden kaikkien kanssa.
      Käteni koskettivat hirttä enää vain sormen päistä. Mietin, miltä tuntuisi pudota koskeen ja ruhjoutua kiviä vasten kuoliaaksi. Vilkaisin allani kuohuvaan veteen.
      – Auta, voihkaisin Oscarille. Oscar kallisti päätään ja hymyili surumielisesti.
      – Sä et ansaitse ketään auttamaan, hän sanoi. – Päästä vain irti.
      Vedin katkonaisesti henkeä ja suljin silmäni. Kirkaisin kerran ja päästin irti hirrestä. Ohikiitävän hetken tunsin putoavani, ja sen jälkeen koski otti minut hyytävään syliinsä.

    • #540
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      toivoa on ja ihana nimi
      tiistai 12. heinäkuuta 2016
      kirjoittanut: Salli

      Kun saavuimme Rikun kanssa kotiin olin aivan raivoissani vanhemmilleni. Raivoni oli suurimmaksi osaksi ainoastaan turhautumista ja epätietoisuuden purkamista. Äitini ja isäni pahoittelivat kovasti ja sanoivat, että olisivat halunneet heti kertoa. Seija oli kuulemma estellyt heitä kertomasta. Syytin vanhempiani siitä, että näytin itse tyhmältä saadessani tallilla tietää Rikusta. Riku pahoitteli itsekin asiaa ja sanoi, että luuli minun jo tietävän mistä on kysymys. Sanoin haluavani tietää nyt samalla kertaa kaikki lisä yllätykset. Vanhempani sanoivat ettei ollut enää muuta ihmeellistä ja Riku oli samoilla mielillä. Tuhahdin heille ja marssin loppu illaksi huoneeseeni
      Makasin sängylläni ja katsoin kattoon. Asento ei ollut kovin miellyttävä, koska en aamulla ollut pedannut sänkyä ja se painoa minua ikävästi lapaluiden väliin. Tallilla olleet vaatteeni lojuivat yhdessä kasassa sängyn reunalla mihin olin ne mytännyt. Olin vetänyt päälleni shortsit ja löysän T-paidan. Varpaillani oli hieman kylmä, koska olin pitänyt yötä päivää ikkunaa auki ja sälekaihtimia kiinni. Isäni oli myös ilmalämpöpumpulla viilentänyt ilmaa entisestään. Ajatukseni eivät liukuneet tavalliseen tapaansa vaan töksähtelivät milloin mihinkin tallijuttuun tai jäätelökioskiin. Ajoittain havahduin ja tajusin äsken olevani vain koomassa. Katsoin kattolaudassa olevaa pientä halkeamaa. Se vain oli valkoiseksi maalatussa puulaudassa. Ovelta kuului koputus, m ikä sai minut nousemaan istumaan. Ynähdin vastaukseksi ja hilauduin nojaamaan seinään. Ovi avautui raolleen ja Rikun pää ilmestyi esiin. Hän keräsi vartalonsa huoneeseeni ja sulki oven perässään.
      “Ootko sä mulle vihainen?” Riku kysyi ja jäi seisomaan oven eteen. Hymähdin ja vedin jalkani risti-istuntaan. Taputin kädelläni sängyn viertä merkkinä, että Riku voisi istua siihen jos haluaisi.
      “En mä tiedä. En oikeastaan, koska oon aina halunnu isoveljen ja nyt saan vielä huippuratsastajan veljekseni”, sanoin naurahtaen. Riku istui sängylleni ja nojasi käsiensä varassa taaksepäin.
      “On se susta varmaan kivaa. Mä olin vähän jännittynyt aluksi siitä, että joudun tai pääsen perheeseen missä ratsastetaan”, Riku selitti hieman nolostuneesti.
      “Miks sä et enää kilpaile?” kysyin spontaanisti ja sain Rikun kääntämään katseensa muhun.
      “Eihän mulla oo hevosta ja en oo ratsastanu varmaan puoleen vuoteen tai oikeastaan sen jälkeen, kun alko mennä asiat alamäkeen”, hän kertoi lattiaan tuijotellen. Riku nojasi nyt seinään ja piti käsiä rennosti kylkiensä vierillä.
      “Sä voisit alottaa uudestaa Hallvassa?” ehdotin varovasti ja vastaukseksi sain Rikulta naurahduksen.
      “Ehkä joskus jos täällä tulee menee hyvi”, hän sanoi epävarmasti. Katsoin sängyllä istuvaa poikaa. Hän näytti ulkoa niin vahvalta ja sellaiselta kellä asiat menevät todella hyvin. Hänestä voisi lullaa, että saapastelisi Emman kaltaisen tytön kanssa pitkin kauppakeskusta muiden kavereidensa kanssa. Harrastaisi jotain joukkuelajia ja someissa hänellä riittäisi seuraajia ja tykkääjiä. Todellisuudessa hän olikin vain poika, joka yritti löytää pohjaa uudelle elämälleen aivan vieraiden ihmisten keskellä ja kohtaamaan harrastuksen mistä oli jo ehkä luopunut.
      “Onks susta kiva olla täällä meillä?” kysyin rauhallisesti. Riku katsoi huonettani poissa olevasti.
      “On. Te vaikutatte näin ainakin mukavilta ihmisiltä”, hän huokaisi ja valahti nyt makaamaan sängylleni kädet ristittyinä mahan päälle.
      “Sun kanssa on helppo olla ja puhua. Nyt ainakin, kun et katso mua niin murhaavasti”, sanoin varovaisesti. Riku katsoi minua virnistäen.
      “Et säkään mikään hullumpi ole”.
      “Musta tuntuu, että toisaalta oltaisi tunnettu kauemmin tai jotain. Toivottavasti sä viihdyt meillä ja tullaan vielä jatkossa hyvin toimeen”, katsoin Rikua hymyillen. Sanoin kaiken aivan suoraan sydämestäni. Toisaalta ei sitä voisi ikinä tietää millainen Riku mahtoi olla, koska olin ollut hänen seurassa vasta päivän.
      “Mäkin toivon”, Riku sanoi hymyillen “millon oot muuten seuraavan kerran menossa Hallavaan?”.
      “Huomenna, kuinka niin?” kysyin ihmeissäni, koska Riku ei ollut kovinkaan nauttinut olostaan tuvassa.
      “Mm.. no ajattelin jos voisin tulla ehkä muistelemaan sitä miten niiden eläin ten kanssa ollaan. Antaiskohan se Aleksi mun ratsastaa jotain hevosta?” Riku kyseli hieman ujosti.
      “No kyllä varmaan tunneilla, mutta voihan sitä kysyä. Joku yksärikin vois kaivata hoitajaa niin sitäkin voit kysyä, mutta saat Mincan kanssa touhuilla jotain mun kanssa. Se on kyllä sulle liian pieni ratsastettavaks, mutta yritä tutustua ihmisiin niin voi olla että saat ratsastaa yksiäreillä tai jotain”, yritin selittää tilannetta, mutta olin innoissani asiasta. Hevoset auttoivat minua sairaalan jälkeen ja ne voisivat auttaa nyt Rikua sopeutumaan hänelle uuteen arkeen.
      “Okei, mä tuun sit sun mukaan huomenna! Haluan ainakin nähdä ne loput sieltä tallilta”, hän sanoi kiinnostuneena.
      “Joo Alana sun pitää ainakin nähdä se on se kenestä kerroin sulle vähän. Omistaa sen aika kauhean mutta hienon hevosen. Sitten Mikki ja Maikki on siel paljon muitakin hyviä tyyppejä”, kerroin hänelle.
      “Alana on kyllä ihana nimi”, Riku sanoi hymyillen. Olisi hyvä jos Riku innostuisi Hallavasta. Pääsisin seuraamaan huippu ratsastusta aivan läheeltä ja se auttaisi minua tutustumaan Rikuun. Ainakin toivon, että auttaisi.

    • #541
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      keskiviikko 13. heinäkuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Heräsin sairaalassa.
      Tiesin sen siitä, että lakanat tuntuivat juuri pestyiltä, ja tyyny oli littanampi ja kuhmuraisempi kuin minun tyynyni kotona, ja kaikkialla oli valkoista, ja näin silmäkulmastani tippatelineen. Laskevan auringon valo suodattui himmeänä sälekaihdinten raoista, ja silmäni tarkentuivat äitiini ja isäpuoleeni Mikkoon, jotka istuivat sängyn vieressä. Äiti näytti huolestuneelta, ja Mikko piti vakavan näköisenä kättään hänen hartioillaan.
      Tunnustelin hetken oloani kulmat kurtussa. Kosken kylmyys oli poissa, minulla oli oikeastaan aika lämmin. Vaikka ympärillä oli rauhallista, päässäni tuntuivat yhä kohisevan tuuli ja kosken kuohuna. Ohimoita jomotti.
      Äiti kurottui taputtamaan kättäni huomattuaan, että olin herännyt.
      – Hei, kulta, hän sanoi lempeästi. – Muistatko, mitä tapahtui?
      Kulmakurttuni syveni, ja pudistin päätäni. Suu tuntui kuivalta ja kurkku käheältä.
      – Olit talliporukan kanssa pelaamassa jalkapalloa, ja sait ilmeisen kovaa pallosta päähän. Sinulla on aivotärähdys, mutta onneksi mitään muuta vahinkoa ei seurannut.
      Palaset loksahtelivat yhteen mielessäni. Kisatiimin oheisliikuntatunti! Olimme pelanneet jalkapalloa Pronssijoen urheilukentän toisella puolikkaalla, ja toisella puolikkaalla oli treenannut joku poikajoukkue.
      – Nyt mä muistan, kähisin.
      – Haluatko vettä, kulta? äiti kysyi ja ojensi minulle yöpöydältä kertakäyttömukin. Kohottauduin vähän pystyäkseni juomaan. Sitten palasin uupuneena makuulle. Yhtäkkiä oheisliikuntatunnin tapahtumat iskeytyivät tajuntaani.

      – Huh kun täällä on kuuma, huomautin Inkalle. Aurinko paistoi kuumasti, ja jouduin siristelemään silmiäni.
      – Ei ihme kun sulla on toi huppari, Inka naurahti. – Ota se pois.
      – Hyvä idea, totesin hetken mietittyäni. Kiskoin hupparin yltäni. – Mä käyn viemässä tämän tuonne katsomoon.
      Lähdin kävelemään kentänpuoliskojen välistä kohti katsomoa, johon olimme jättäneet tavaramme. Olin ajatuksissani, enkä huomioinut toisella puolikkaalla tapahtuvaa harjoitusta. Sekunnin ajan ehdin kuulla poikien varoitushuutoja, ja sitten –
      PUM. Kompastelin sivulle ja painoin kädellä pääni vasenta puolta, johon pallo oli osunut. Näkökenttäni laidalla pomppi mustia pisteitä.
      – Sattuiko pahasti?
      Kysyjä oli urheilullinen, blondi, suunnilleen minun ikäiseni poika, joka oli hölkännyt vierelleni. Suustani purkautui naurunkikatus. Tilanne tuntui hupaisalta. Vain minulla oli niin huono tuuri, että olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan saadakseni pallosta päähän.
      – Ei sattunut, sanoin. Poika näytti vieläkin huolestuneelta ja vähän nololta.
      – Anteeksi kamalasti, mä en tähdännyt suhun…
      – Ei se mitään, vakuutin yhä hymyillen. Poika palasi helpottuneen näköisenä kavereidensa luokse. Sitten Inka ja Mikki ehtivät paikalle.
      – Sehän osui sairaan kovaa, Mikki hämmästeli. – Ootko sä kunnossa?
      – Juujuu, vakuutin, mutta nyt epävarmuus kuulsi äänestäni. Inka tarttui käsivarteeni, ja maa tuntui keinahtavan allani. – Okei, mä en ole varma, sopersin ja nostin käden otsalleni.
      – Siirrytäänpä tuonne penkeille, Mikki sanoi, ja hän ja Inka alkoivat taluttaa minua kohti katsomoa. Maa keinahteli ensin vain vähän, sitten voimakkaammin. Käveleminen tuntui yhä vaikeammalta. Puolimatkassa tunsin, miten huppari putosi kädestäni, ja silmissäni musteni. Valahdin maahan. Viimeiseksi kuulin litanian mojovia kirosanoja Mikin äänellä.

      Minua puistatti.
      – Mikä päivä nyt on? kysyin.
      – Keskiviikko, kulta, äiti vastasi heti. – Iltapäivä. Olet nukkunut eilisestä asti.
      En jaksanut alkaa analysoimaan, mitä se merkitsi. Suljin uupuneena silmäni. Tunsin vielä, miten äiti silitti hiuksiani.
      – Kun heräät seuraavan kerran, olosi on parempi.
      Olin jo puoliksi ajelehtimassa koskessa raivoavien tyrskyjen ja terävien kivenlohkareiden seassa ja mieleeni palautui, miksi olin sinne joutunut. Tuskin, äiti, ajattelin.

      Onnettomuus futiskentällä sattui siis tiistaina 12.7, ja sen jälkeen Valma meni sairaalaan. Mielikuvitusta käyttämällä selvitään päällekkäisyyksistä 😉

    • #542
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      maistuu
      keskiviikko 13. heinäkuuta 2016
      kirjoittanut: Salli

      rikun ja sallin viestiketju

      “moro meetkö tallille tänään?”

      “Joo meen. Haluutko tulla mukaan?”

      “en mä varmaan nyt mut käy kaupas kun tuut äitis tekee jotain juhlapäivällistä”

      “Okeii. Ei se tee mitää juhlaruokaa vaan serkkuja tulee käymään :-D”

      “aijaa missä sä muute oot ny?”

      “Mäa oon Aliinan kanssa kirjastossa”

      “ai sen tytön kaa kenet me nähtiin kaupas?”

      “Joo just se 😀 Ootko keksiny mitään tekemistä?”

      “oon kattonu netflixiä ja soittanu kitaraa et ei m itää ihmeellist”

      “Aivan. Ootko muuten kysyny Aleksilta sitä hevosjuttua?”

      “nääs en mä viel ehkä sitte ku tiiän millasia ihmisiä siel on”

      “Siel on tosi mukavia ihmisiä! Tuu joskus koko päiväks sinne niin pääset tutustuu aikalailla kaikkiin”

      “no ehkä joskus”

      “:-D osallistu sit kanssa jollekin kesätunnille!”

      “en mä viitti”

      “Miks?”

      “mä en oo ratsastanu pitkää aikaa ja en mä haluu ku olis jotenki tosi outoo”

      “Öm okeii.. joskus sun on sit tultava!”

      “joo joo”

      “Mutta tota eiks sulla ollutkin omia hevosia niin missä ne n yt on?”

      “ei ne tavallaan ollu mun mut ne on niiden alkuperäsil omistajil tai sit uusil”

      “Saat joskus selittää mulle että mitä ihmettä tapahtuu!”

      “hmh ehkä joskus :-p”

      “Sit kun mulla on seuraava estevalmennus niin saat tulla kattoo : -)”

      “ehkä mä tuun ketkä siin menee”

      “Mä, Roope, Iita, Emma, Inka, Sini Alana ja Julia”

      “joo kyl mä voin tulla haluun nähä minkälaine se alanan hevonen on”

      “Joops. Mä muuten tuun nyt kotiin, koska alko sataa ihan hulluna ja oon pyörällä”

      “tervetuloa täällä mä olen ja toivottavasti sun ei tee mieli suklaata ku tuut”

      “ET MUUTE KOSKE SIIHEN LEVYYN!”

      “maistuu hyvin”

      “…”

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #544
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      keskiviikko 13. hienäkuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Heräsin vielä keskiviikkona myöhään illalla. Oloni oli parempi, mutta huomasin kyllä edelleen, etten ollut aivan täysissä ruumiin voimissa. Enkä sielun. Sisälläni oli ontto tunne, jolla ei ollut mitään tekemistä aivotärähdyksen kanssa.
      Sain suostuteltua äidin ja Mikon lähtemään kotiin yöksi vakuutettuani monta kertaa, että pärjäisin kyllä omillani. He odottivat kuitenkin, että lääkäri kävi tarkistamassa vointini. Lääkäri ilmoitti, että selviäisin kyllä, mutta että minun täytyisi jäädä tarkkailtavaksi pariksi yöksi.
      Kun äiti ja Mikko lähtivät, tuli hiljaista. Olin yksin neljän hengen huoneessa, ja makasin hämärässä paikoillani kuuntelemassa tuuletuslaitteiston hurinaa ja tuijottamassa eteeni. Säpsähdin tuntiessani taas kosken kylmät pärskeet selässäni. Ajatukseni palasivat kuin automaattisesti koskiuneen, ja muistikuvat uneni hahmojen puheesta virtasivat mieleni läpi yhtä kirkkaina kuin jos ne olisivat olleet todellisia.
      Mitä sä olet tehnyt ansaitaksesi avun? Sä pilasit kaiken. Sun suhteen Mikkiin, ja sen jälkeen Christianiin. Ja nyt vielä kehtaat toivoa niitä takaisin. Ja Nanna inhoaa sua. Minkä luulet olevan siihen syynä? Sinä, ja vain yksin sinä. Ei sulla ole oikeutta saada ketään heistä takaisin.
      Puristin käteni nyrkkiin, hampaani yhteen ja silmäni kiinni karkottaakseni tunnun jäisistä roiskeista, lahosta palkista sormien alla ja kylmästä, kosken melun yli kuuluvasta puheäänestä. Pysyin jännittyneenä tässä asennossa pitkään, ja ajantajuni ehti jo kadota, ennen kuin nukahdin levottomaan uneen.

      Torstaiaamupäivä kului tylsissä merkeissä. Sairaanhoitaja kävi välillä juttelemassa, mutta muuten olin yksin. Yritin ajankuluksi katsoa lapsuuden lempielokuvia, mutta ruudun tuijottamisesta tuli vain pää kipeäksi, joten tyydyin istuskelemaan sängyssä ja katselemaan sälekaihtimien välistä pihalle. Oloni oli kutakuinkin normaali, mutta kalvava, ontto tunne pysyi vatsan pohjassa, vaikka olin syönyt tukevan aamiaisen ja lounaan. Niin iso ja vilkas kuin sairaala olikin, en ollut tavannut muita ihmisiä äidin, Mikon, sairaanhoitajien ja lääkärin lisäksi, mutta ajattelin, että ehkä niin oli paras. Aika menetti merkityksensä.
      Päivä alkoi jo kääntyä illaksi, kun kuulin huoneeni raollaan olevan oven takaa kiistelyn ääniä.
      – Oletko sä varma että se oli numero yhdeksän? Ettei vaan ollut kymmenen.
      – Vuorenvarma. Mennään nyt vaan sisään.
      – Mutta mitä jos se on väärä huone, siellä voi olla jotain ihan outoja tyyppejä! Mennään vielä varmistamaan…
      Sydämeni hypähti. Toisen äänen tunnistin, se oli Salli. Toinenkin kuulosti tutulta, ja hetken mietittyäni ymmärsin: Riku, Sallin uusi isoveli ja entinen kilparatsastaja.
      Yskäisin.
      – Täällä mä olen, sanoin kuuluvalla äänellä. Kohottauduin istumaan kunnolla ja olin iloinen, että minulla oli ylläni omat vaatteet, jotka äiti oli tuonut minulle, sairaalavaatteiden sijaan.
      Salli marssi huoneeseen etunenässä, ja hänen perässään tuli yhä epäröivän näköinen Riku. Salli iski tuomisensa Rikun syliin ja tuli halaamaan minua. Rutistin tiukasti takaisin.
      – Äiti suostui ajamaan mut katsomaan sua, Salli kertoi ja veti itselleen tuolin. – Rikukin tuli.
      Hymyilin vähän Rikulle, joka seisoi tuomiset kädessään vaivaantuneen näköisenä yhä ovella. Hän hymyili takaisin varovasti.
      – Istu toki, kehotin Rikua, niin kuin he olisivat Sallin kanssa olleet kotonani vieraisilla. Riku veti itselleen jakkaran Sallin viereen.

      – Se näytti aika pahalta, Salli sanoi ja minulta vei hetken, ennen kuin tajusin mistä hän puhui. – Tai ensin sä vaan nauroit ja sitten minuutin päästä sä olit maassa. Ja sitten Eevi soitti ambulanssin. Inka meni ihan sekaisin ja Mikillä oli täysi työ rauhoitella sitä. Ja tallilla on kaivattu sua. Oscar….
      Tunsin äkillistä tarvetta kääntää keskustelu muualle. Katsoin Rikua.
      – Oletko sä vielä käynyt tallilla? Muutenkin kun vaan pikavisiitillä.
      Riku pudisti päätään.
      – Ehkä mä joku päivä…
      – Joskus Riku tulee meidän kanssa ratsastamaan, Salli sanoi varsin topakasti. Riku vilkaisi minua virnistäen ja kohautti olkapäitään. Ele viesti: minkäs teet, kun Salli jotain päätti, hänen päätään oli hankala kääntää. Minua hymyilytti. Riku oli varmaan jo saanut tutustua pikkusiskonsa päällimmäisiin piirteisiin.
      – Sä saat olla täällä ihan yksin, Salli sanoi kateellisena. – Kun mä olin sairaalassa niin jouduin jakamaan huoneen. Paitsi että mun huonekaveri oli kyllä tosi kiva.
      – On tämä oma rauha ihan mukavaa, mutta välillä on yksinäistä, selitin. – Ja tylsää. Mä en ole tehnyt tänään mitään koko päivänä, ja pääsen kotiin vasta huomenna.
      – Voi sua, Salli sääli. – Mikki sanoi että se tulee ehkä tänään vielä käymään täällä…
      Mikki… Ajattelin Mikkiä unessani kosken toisella rannalla, hänen ojentuneita käsivarsiaan ja lämmintä hymyään. En ansainnut hänen huolenpitoaan.
      – Oscarkin varmaan tulee. Et arvaa miten orvolta se näyttää yksin tallilla! Ai niin, meillä on sulle tuomisia.
      Salli ojensi minulle ison, räikeän oranssin kortin, jossa luki kimallekynällä ”Parane pian, Valma!”, ja sen ympärillä oli pienellä tallilaisten allekirjoituksia. Tuijotin korttia häkeltyneenä. Oscar, Ruusu, Mikki, Inka, Katri, Eevi, Aleksi… Joukossa oli myös parin pienen tuntilaisen nimet. Nanna puuttui, mutta en oikeastaan olisi odottanutkaan, että hän olisi kirjoittanut nimensä korttiin. Samoin Christian. Sen huomaaminen puolestaan sai minut pohtimaan kuumeisesti, oliko hänen allekirjoituksensa puuttumisella jokin syvällisempi merkitys.
      – Me käytiin ostamassa nämä sulle ennen kuin tultiin tänne, Salli sanoi ja ojensi minulle aikuisten värityskirjan ja puukynät. – Siltä varalta että sulla on täällä kamalan tylsää…
      Huomioni oli yhä kiinnittynyt korttiin, ja tunteet, jotka olin pitkään onnistunut pitämään sisälläni, olivat nyt tulvia yli äyräiden. Asetin kortin huolellisesti yöpöydälle.
      – Kiitos, ihanaa, sanoin lämpimästi Sallille. – Arvatkaa mitä, mua väsyttää kamalasti. Harmi, ettei ehditty juttelemaan pitempään, mutta tiedättehän, aivotärähdys…
      – Nyt sun täytyy vaan ottaa rauhallisesti ja levätä, Salli vannotti. Lupasin tehdä niin. Nopeiden hyvästien jälkeen kaksikko oli poissa.

      En mennyt lepäämään, vaan istuuduin taas sänkyni laidalle tuijottamaan ikkunasta ulos. Ontto tunne nakersi taas mahaani sisältäpäin.

    • #545
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      keskiviikko 13. heinäkuuta 2016
      kirjoittanut: Christian

      ”Mä tulin tänne tapaamaan mun tyttöystävää”, vastasin vastaanottovirkailijalle. Se näytti silmälaseissaan ihan kirjastotädiltä, joka aikoisi ihan just heittää mut ulos mekkaloinnin takia.

      Pronssijoen sairaala ei ollut iso, mutta silti se näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin. Jokaisella oli siniset muovipussit jaloissa, sisustus suosi haaleaa keltaisensuuntaista väriä, ja desinfiointiaine lemusi vain pahemmin, mitä syvemmälle sisälle menit. Mä vihasin sairaaloita. Niitä oli ällöttävä katsoa, mutta pahinta oli nähdä ihmisiä, joiden henki riippui jo sairaalan koneista, tai ihmisiä, joilta puuttui jokin raaja. Mä en ollut koskaan ymmärtänyt, miten nuo ihmiset jaksoivat enää edes yrittää, mutta kunnioitin sitä kyllä niin paljon.

      Olisi tehnyt mieli juosta sen itkevän naisen perään, joka juuri sai tietää ettei voi koskaan saada lapsia.

      ”Sori poitsu. Vierailuaika on päättynyt”, tantta vastasi silmät tietokoneen ruudussa kiinni ja yskäisi niin, että koko aulalle tuli selväksi että kyseessä oli kymmeniä vuosia tupakoinut tyyppi. Onneksi meidän välissä oli lasi.
      ”Miten niin on päättynyt??” mä ärähdin ja iskin nyrkkini tiskiä vasten.
      ”Puoli kahdeksalta lähtien täältä kyllä häädetään kaikki vierailijat. Potilaat tarvitsee lepoa”, nainen ilmoitti kuin mikäkin professori, eikä vieläkään suonut mulle katsahdustakaan.
      ”Hei come on! Tollanen menevä misukka kuin sä voisit edes yhden palveluksen mulle tehdä, mulla on elintärkeää asiaa sille”, sanoin ja vähän huumoriakin putosi sekaan, mutta oikeastaan mun otsan verisuonet alkoivat pikkuhiljaa pullistua. Tää täti oli aivan hemmetin ärsyttävä.
      ”No nyt et ainakaan pääse sitä tapaamaan. Porttikieltoako tulit hakemaan?”
      ”En, kun tulin tapaamaan Valmaa, mun tyttöystävää!”

      ”Valmaa? Siis sitä herttaista tyttöä, joka sai aivotärähdyksen?” kuului mun selän takaa. Sairaanhoitaja oli pitkä ja hoikka, ja hänellä oli vaalea, hyvinhoidettu polkkatukka.
      ”Joo”, vastasin vähän epäröiden.
      ”Kaisa, vierailuaika on päättynyt. Ei sulla ole mitään valtuuksia päästää tällaista hulttiota tuonne sotkemaan asioita”, mummo tiskin takaa kommentoi, ja tämä Kaisa nyökkäsi.
      ”En mä päästäkään”, hän vastasi rauhallisella äänellä ja kurotti kättään kohti mun hyppysissä olevia aarteita. Vaistomaisesti vedin käden selän taakse, nää oli vaan Valman silmille.

      ”Mä olen Valman hoitaja ja olin juuri menossa katsomaan, että onko hän jo saanut unta. En voi tietenkään enää päästää sua tonne, mutta voin kyllä viedä nuo hänelle, jos se sopii?” Kaisa ehdotti hymyillen. Mä puristin suklaarasiaa ja korttia kädessäni tiukasti, mutta sitten tunsin kalansilmätädin tuijotuksen selkäytimessäni asti, ja päätin antaa tantan maistaa omaa lääkettään. Ojensin suklaat ja kortin sairaanhoitajalle.
      ”Kiitos vaan. Mä voin jatkaa tästä eteenpäin”, Kaisa hymyili ja asetteli tavarat kainaloonsa siksi aikaa kun desinfioi kätensä. Kortti rypistyi, mutta ainakin se pääsi perille asti. Mä seisoin käytävän ovella, aulan puolella ja katsoin hyvin tarkasti, että sairaanhoitaja meni oikeaan osoitteeseen eikä tehnyt lahjoille mitään.

      Kun Kaisa tuli Valman huoneen ovesta ulos ilman tuomisiani, huokaisin helpotuksesta, toivotin uudelle tätituttavuudelleni hyvää illanjatkoa ja katosin mahdollisimman nopeasti sairaalalta. Kyllä Elisan Fiatissa vauhtiakin osasi olla, ja siitä oli hyötyä kurvatessani parkkipaikalta mahdollisimman kauas tästä mun masennuksen tyyssijasta.

      *****

      ”Valma, anteeksi kun mä olen ollut niin etäinen, mutta en oikein tiennyt mitä mä tunnen sua kohtaan. Nyt mä oon kumminkin aika varma siitä, että mä taidan rakastaa sua. Sulla on lupa reagoida ihan miten haluat, mut löytää huomenna, perjantaina tallilta. Kunhan sanot edes jotain.

      Ainiin, nauti kans suklaista.”

    • #546
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      torstai 14. heinäkuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Torstai-iltana minä olin suosittu. En ehtinyt kauaa istua sairaalasänkyni laidalla tuijottamassa ikkunasta ulos Sallin ja Rikun lähdön jälkeen, ennen kuin raollaan olevalta ovelta kuului varovainen koputus, ja Mikki astui huoneeseen.
      – Moi, Mikki tervehti vähän epävarman kuuloisena. – Miten sä voit?
      Puristin kasvoilleni heiveröisen hymyn ja vastasin:
      – Hyvin.
      Sitten purskahdin itkuun.
      Mikki näytti järkyttyneeltä. Hän kiirehti heti kyselemään, sattuiko minua johonkin tai oliko minulla huono olo. Sain vain vaivoin pudistettua päätäni vollottaessani käsieni takana piilossa. Mikki kysyi, mikä sitten oli hätänä, enkä pystynyt vastaamaan siihenkään kysymykseen. Lopulta hän istui sängyn laidalle viereeni ja vain halasi minua tiukasti. Painauduin Mikin rintaa vasten ja kyynelehdin hänen paitansa pilalle, mutta hän ei valittanut, halasi vain, hieroi lempeästi selkääni ja vakuutti, että kaikki oli hyvin.
      Pahin itkunpuuska alkoi kohta laantua, mutta en halunnut vielä tulla piilostani.
      – Miten… miten pahasti ihminen v-voi mokata, sanoin. Ääneni oli erittäin tukkoinen, ja kouristuksenomaiset nyyhkäyksen katkaisivat puheen välillä.
      – Mitä, eihän se nyt sun vikasi ollut että sait pallosta päähän, Mikki hämmästeli. Hän yritti vetäytyä kauemmas, mutta minä takerruin häneen itsepäisesti, ja jossakin mieleni sopukassa tajusin, että se oli ehkä hivenen noloa. Käyttäydyin kuin pieni lapsi.
      – E-ei, ei sitä, vastasin.
      – No, mitä sä sitten olet mokannut? Mikki tiedusteli.
      – Kaiken!

      Aloin pikkuhiljaa rauhoittua, kun Mikki sanoi, ettei minusta saanut tässä mielentilassa mitään järkevää irti. Irrottauduin nolona halauksesta ja kuivasin silmiäni. Katsoin poispäin, sillä näytin epäilemättä karmealta. Mikki ojensi minulle paperinenäliinan, johon niistin nenäni.
      – No niin, kertoisitko sä nyt, mitä sä olet mielestäsi mokannut?
      Sanat tulivat suustani tasaisena virtana, ja himmeästi käsitin, että vuodatus kuulosti kokonaisuudessaan aika itsesääliseltä. Puhuessa taakka nousi hartioiltani, kun tajusin, miten perättömältä suurin osa itsesyytöksistä kuulosti.
      – Eikö niin, että jos jollakulla on tolkuttomasti ongelmia ihmissuhteissa, niin eikö tässä jossakussa ole pakko olla jotakin ratkaisevaa vikaa? puuskahdin litaniani päätteeksi.
      – En mä usko, Mikki sanoi. Tunsin hänen tuijotuksensa. – Saanko kysyä, mistä sä sait tämän kaiken päähäsi?
      – Unesta, sanoin ja nauroin aavistuksen hysteeristä, itkunsekaista naurua. Se kuulosti niin typerältä.
      Mikki oli hetken hiljaa.
      – Jassoo. No, sen verran perättömältä tuo kuulostaakin… Ja kun sä sanoit, että Nanna vihaa sua, niin mä satun tietämään, ettei niin ole asianlaita. Se käski mun tuoda sulle terveisiä.
      – Millaisia terveisiä? kysyin valppaana. Mikki kohautti olkapäitään.
      – Ei se sanonut millaisia. Ihan mukavia terveisiä, luulisin.

      En tohtinut kysellä enempää Nannasta, vaan nostin jalkani sängylle ja nojasin istuma-asentoon nostettuun sängynpäätyyn. Halusin kuulla kaiken, mitä Hallavassa oli tapahtunut, mutta Mikki vakuutti, ettei mitään mullistavaa muutosta ollut ehtinyt tapahtua kahden päivän aikana.
      – Koska sä saat taas elää normaalia elämää? hän kysyi.
      – En mä ole varma. Lääkäri varmaan kertoo huomenna. Mulla on ainakin nyt ihan tavallinen olo.
      Sen jälkeen juttelimme hevosista ja tv-sarjoista ja metsäpalovaroituksista, ja huomasin hymyileväni ja nauravani vapautuneesti ensimmäistä kertaa kahteen päivään. Aika kului siivillä, ja puoli kahdeksalta sairaanhoitaja tuli häätämään Mikin. Mikki oli kovin vastentahtoinen lähtemään, ja sairaanhoitaja ilmoitti, että odottaisi huoneessa, kunnes hän lähtisi. Vaihdoimme siis nopeat halaukset, ja Mikki vannotti minua laittamaan viestin, jahka pääsisin kotiin.

      Sinä yönä nukahdin aikaisin, nukuin rauhallisesti ja heräsin vasta yhdeksältä, kun sairaanhoitaja Kaisa tuli kysymään, mitä haluaisin aamupalaksi. Oloni oli terve ja normaali, mutta ennen kaikkea valoisa ja virkistynyt. Olin valmis kohtaamaan Oscarin, Nannan, Alanan ja Christianin.
      Yöpöydälleni oli ilmestynyt sydämenmuotoinen suklaarasia ja kortti.
      – Tiedätkö sä keneltä nuo on? kysyin Kaisalta. Hän hymyili ilkikurisesti.
      – Sun poikaystävältäsi, hän vastasi. – Se nuori mies oli varsin sinnikäs halutessaan tavata sut. Sun täytyy pitää tiukasti kiinni siitä.
      – Mutta… aloitin hämmentyneenä. Sitten tajusin. Sen oli täytynyt olla Christian. Poikaystävä, ajattelin, ja en voinut olla virnistämättä. Se poika otti kaikki keinot käyttöön saadakseen tahtonsa läpi.
      – Sinä nukuit jo, joten laitoin pojan tuomiset vaan yöpöydälle, Kaisa selitti huomaamatta hämmennystäni.

      Aamupäivällä lääkäri tuli varmistamaan, että saisin lähteä kotiin. Odotellessani äitiä pakkasin vähäiset tavarani ja saamani lahjat reppuun ja maistelin suklaata. Kun olin varma, että olin yksin, uskalsin lukea suklaarasian kanssa tulleen, vähän ryttääntyneen kortin. Kirjaimet olivat Christianin käsialaa:

      Valma, anteeksi kun mä olen ollut niin etäinen, mutta en oikein tiennyt mitä mä tunnen sua kohtaan. Nyt mä oon kumminkin aika varma siitä, että mä taidan rakastaa sua. Sulla on lupa reagoida ihan miten haluat, mut löytää huomenna, perjantaina tallilta. Kunhan sanot edes jotain.

      Ainiin, nauti kans suklaista.

      Painoin kortin rintaani vasten ja hymyilin tyhjälle seinälle. Tunsin äkillisen lämmön koko kehossani, sormenpäissä ja varpaissa asti, ja hurja onnentunne roihahti sisälläni.

    • #547
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kuuntelija
      lauantai 16. heinäkuuta 2016
      kirjoittanut: Nanna

      Mulla oli takanani maailman kamalin kesä.
      Mutta tässä mä seisoin. Käsivarsi kipsissä. Varovainen hymy huulilla.

      ”Voitko sä nyt vihdoin kertoa mitä sulle on käynyt”, Miro puristi tervettä kättäni joka lepäsi hänen kämmentensä välissä. Me istuttiin tallin takana, uusien heinäpaalien päällä.
      ”Ne ei edes siellä sairaalassa suostuneet kertomaan…”

      Muistelin kuinka viikko sitten sairaalassa lempeä naispoliisi oli kuulustelujen jälkeen katsonut minua silmiin ja pyytänyt soittamaan jollekin läheiselle. En ollut tiennyt kenelle soittaa. Olin menettänyt kaikki kaverini, sillä S ei ollut pitänyt vanhoista ystävistäni, he eivät olleet hyvää seuraa.
      Jotenkin päädyin kaivamaan Miron numeron esiin ja puoli tuntia tekstarin jälkeen poika ilmestyi huoneeni ovelle hiukset pörrössä, huolestunut ja hämmentynyt ilme kasvoillaan.

      Sillon mä en ollut voinut kertoa mitään. Mä olin niin täynnä häpeää ja menetyksen tuskaa. Mutta olin nyt käynyt muutaman kerran terapeutin luona ja olin pikkuhiljaa alkanut oppia tulkitsemaan tunteitani. En mä koskaan ollut ollut rakastunut, en oikeasti.
      Terapeutti oli kehottanut mua puhumaan jollekkulle läheiselle, se olisi kuulemma tärkeää toipumisen kannalta. Joten tässä mä olin.

      ”En mä oikein tiedä miten aloittaa…”
      ”Ei sen oo väliä, aloita jostain.”
      ”Muistatko sä kun mä kerroin, että meillä menee S… Samin kanssa hyvin?”
      ”Joo… muistan”
      ”Se ei ollut totta.”

      Ja niin mä kerroin nopeasti kaiken. Päästämättä kyyneleen kyyneltä. Katsoen päättäväisesti mun ja Miron yhteen kietoutuneita käsiä.
      Kun mä sain tarinani päätökseen, mä en vieläkään uskaltanut katsoa Miroon.

      ”Mitä… Mitä sille tapahtui?”
      ”Se sai syytteen pahoinpitelystä ja perheväkivallasta.”

      Sitten mä olinkin jo Miron tiukassa halauksessa. Mä koitin hengittää sisään ja ulos, mutta en mä voinut itselleni mitään. Mä tarrauduin Miron paitaan ja annoin kyynelten kastella sen. Mä itkin mun kohtaloani. Mä itkin sitä kuinka yksin mä olin ollut. Ja mä itkin sitä, että se kaikki oli nyt ohi.

    • #548
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      lauantai 16. ehinäkuuta 2016
      kirjoittanut: Miro

      Mä istuin mun vanhojen sijaisvanhempieni kotona entisessä omassa huoneessani, joka kai oli nykyään pyhitetty vierashuoneeksi, mutta jonne mä kuulemma olin aina tervetullut asumaan kun siltä tuntui. Joskus kauan sitten mä olin pohtinut, miksi mulla oli aina ollut koditon olo, vaikka jokaisessa sijaisperheessä oli vakuutettu, että mun kotini olisi nyt siellä missä oli sen perheenkin koti. Vasta paljon myöhemmin, monien hyvästien jälkeen mä olin tajunnut, että koti tarkoitti paikkaa, jonne voi aina palata. Mä olin myöntänyt itselleni, että mä salaa kadehdin niitä, joilla oli koti. Sitten mä olin muuttanut Pronssijoelle Nellin ja Hannun luo, ja pari kuukautta myöhemmin musta oli alkanut tuntua, että koti oli ehkä löytynyt. Mulle oli käynyt selväksi, ettei koti ollut aina täydellinen: Nellin ja Hannun asettamat säännöt olivat aluksi tuntuneet aivan liian tiukoilta, ja mun ”pikkuveljeni” Väinö oli ollut ja oli toisinaan edelleenkin suunnattoman rasittava. Mutta täällä mä tunsin oloni hyväksytyksi, ja musta tuntui, että kuuluin perheeseen.
      Nyt mä lepuutin jalkoja kirjoituspöydällä ja puhelinta jalkojen päällä. Mulla oli tuolissa mukava takanoja. Mä juttelin Whatsappissa Nannan kanssa. Keskustelu oli siirtynyt töistä tallin asioihin.
      Saisinpa mä itseäni niskasta kiinni ja juttelisin Valmalle, Nanna kirjoitti. Pitää vähän keräillä rohkeutta.
      Höh, sen kun vaan meet juttusille, mä vastasin. Onko se koskaan purrut ketään? Ja mulla on semmoinen kutina että se kaipaa sua.
      Mietin hetken, ennen kuin kirjoitin:
      Ja ei kai teidän välillä varsinaisesti mitään anteeksipyydettävää ollut?
      Eei kai, tuli vastaus. Arvaa mitä.
      En arvaa, mutta sä valaiset mua kohta, näpyttelin uteliaana.
      Okei, lupaat sitten, ettet tuomitse. Mua jäi kaivelemaan se mitä juteltiin yks päivä ennen kesälomaa Alanan kanssa. Vähän niinkun puhuttiin Valmasta selän takana. Ihan kummia juttuja. Tai no, lähinnä Alana puhui ja mä myöntelin.
      Mä näppäilin kiivaastI:
      Älä nyt tommoisia enää muistele, ja Valmahan tuskin tietää tosta. Olitko sä sitten samaa mieltä Alanan kanssa?
      Silloin tuntui että joo mutta näin jälkeenpäin ajatellen, olihan ne väitteet aika päättömiä…
      Niin, eli meet vaan Valman juttusille. Jos sä haluat niin mäkin voin jotain sanoa sille, lupasin.
      Ei, mä hoidan tän kyllä ihan itse.
      Hymyilin itsekseni. Nyt kuulosti Nannalta.
      Muuten, tuli Nannalta viesti. Laitoin pari kysymysmerkkiä. Nyt rupeaa tuntumaan, että pystyy jo ajattelemaan tulevaisuutta, muutakin kuin sitä miten selviää seuraavaan päivään. Mutta nyt mä taidan mennä nukkumaan, väsyttää hulluna.
      Sydäntä lämmitti. Tuntui älyttömän hyvältä kuulla, että Nannan tie oli ylöspäin. Mä en oikein keksinyt mitään sanottavaa, joten laitoin vain ”mainiota” ja monta punaposkista hymiötä. Vaihdoimme nopeat hyvänyöntoivotukset, ja mä jäin istumaan pöydän ääreen hölmönä hymyillen. Siitä lähtien, kun Nanna oli aikaisemmin tänään painautunut tallin takana mun rintaani vasten, mulla oli ollut onnellinen olo. Jo tuolla nimenomaisella hetkellä jokin mun sisällä oli liikahtanut oikealle paikalleen, kun olin vain saanut vetää Nannan käsieni suojaan ja pitää siinä, lähellä ja turvassa. Mä vakuutin itselleni, että tämä onnentunne johtui siitä, että Nanna oli päässyt irti kamalasta poikaystävästään ja saanut uuden alun, mutta jossain mun mielen sopukassa kyti ajatus: Nanna oli nyt sinkku. Teki mieli potkaista itseäni, Nannalla tuskin kävi sellainen asia mielessäkään tällaisella hetkellä, ja mun tehtäväni oli nyt olla hyvä ystävä eikä haaveilla meidän romanssista. Sitä paitsi mä en asunut Pronssijoella pysyvästi, eli olisi masokistista yrittää kyhätä meidän välille kesän aikana jotakin, joka taas murenisi syksyllä, kun mä muuttaisin rannikolle. Se ei satuttaisi vain mua, muistutin itselleni. Vaan myös Nannaa. Ja jos jos mä oikeasti välitin Nannasta, mä pitäisin näppini visusti erossa siitä.

    • #549
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      sunnuntai 17. heinäkuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Minä kiduin kotona, olin kitunut siitä lähtien, kun olin perjantaina päässyt sairaalasta. Lääkäri oli käskenyt ottamaan rauhallisesti kolme päivää kaiken varalta, ja äiti halusi pitää kiinni säännöstä turhankin tiukasti. Olin vakuuttanut, että voisin ottaa rauhallisesti tallillakin, en ratsastaisi tai siivoaisi karsinoita. Mutta mikään ei ollut auttanut – ei tallia, kolme päivää olisi pysyteltävä kotosalla.
      Tallilta saamani kortti oli seinällä sänkyni yläpuolella, ja aikuisten värityskirja oli kaiken tylsyyden keskellä päässyt ahkeraan käyttöön. Chrisiltä saamani suklaat olin jo syönyt.
      Sunnuntai-iltana makasin peiton alla hämärässä huoneessa ja pidin kädessäni Chrisin lähettämää korttia. Minun ei tarvinnut sytyttää lamppua muistaakseni jokaisen kortissa lukevan sanan.
      Valma, anteeksi kun mä olen ollut niin etäinen, mutta en oikein tiennyt mitä mä tunnen sua kohtaan. Nyt mä oon kumminkin aika varma siitä, että mä taidan rakastaa sua. Sulla on lupa reagoida ihan miten haluat, mut löytää huomenna, perjantaina tallilta. Kunhan sanot edes jotain.
      En ollut ilmestynyt perjantaina tallille, koska olin ollut ikään kuin kotiarestissa, ja oloni oli tullut päivä päivältä epävarmemmaksi. Aluksi olin kuvitellut, miten syöksyisin suoraan Christianin syliin ja kävelisimme käsi kädessä auringonlaskuun. Nyt en kuvitellut enää mitään.
      Mä taidan yhä rakastaa sua, luki kortissa. Minäkin olin aika varma, että olin rakastunut Christianiin, mutta en tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia.
      Suljin kortin huolellisesti yöpöytäni laatikkoon, jossa säilytin sitä, ja painoin pääni tyynyyn. Huomenna menisin vihdoin tallille, ja toivoin näkeväni Christianin siellä. Silloin kaikki selviäisi, suuntaan tai toiseen.

    • #550
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      tiistai 19. heinäkuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Seisoin kotini keittiön ikkunassa ja katselin ilta-auringon värittämälle pihatielle. Koko talo oli sähkölaitteiden hurinaa lukuun ottamatta aivan hiljainen, sillä äiti ja Mikko olivat lähteneet Mikon kummilapsen syntymäpäiville. Kellon viisarit tikittivät ikkunan yläpuolella hitaasti kohti kello seitsemää. Chris oli luvannut, että tulisi meille seitsemän maissa, ja lähtisimme yhdessä jäätelölle puistoon. Se tuntui nostalgiselta. Kun olimme seurustelleet, olimme kesäisin käyneet puistossa jäätelöllä vähintään kerran viikossa.
      Mitä tarkoitti seitsemän maissa? pohdin, kun kello näytti muutamaa minuuttia vaille. Vaikuttaisin säälittävältä, jos istuisin ikkunalla odottamassa Christiania. Jouduin pakottamaan itseni kääntymään poispäin, ja yritin keksiä itselleni jotakin puuhasteltavaa. Juuri silloin kännykkäni soi keittiötasolla. Säntäsin vastaamaan innokkaana, mutta soittaja ei ollutkaan Christian.
      – Ai, moi, Oscar, tervehdin puhelimeen.
      – Moi. Öö…. Oscar kuulosti epävarmalta. – Voitaisko me tavata jossain?
      – Ai ihan juuri nyt vai? kysyin. – Nyt just on vähän hankala hetki…
      – Ei välttämättä just nyt mutta mahdollisimman pian, Oscar sanoi.
      Mietin, mitä asiaa Oscarilla mahtoi olla. Liittyikö se jotenkin hääsuunnitteluihin, tai inhottavaan isäpuoleen?
      – Kävisikö sulle huomenna? kysyin. – Muuten voitais nähdä nyt heti, mutta mä olen nyt kohta lähdössä jäätelölle….
      Sitten muistin, mitä mieltä Oscar oli Christianista ja keskeytin lauseen. Oscar kuitenkin arvasi loput.
      – Christianin kanssa? hän varmisti, ja hänen äänensä kuulosti surulliselta ja vähän katkeralta. – Meidän pitää nähdä nyt heti. Oletko sä kotona?
      – Joo, vastasin avuttomana.
      – Okei. Mulla menee viisi minuuttia päästä sinne.

      Odottelin levottomana seinäkellon minuuttiviisarin siirtyessä hitaasti numero kahdentoista ohi. Toivoin enemmän kuin mitään muuta, että Oscar ehtisi paikalle ensin, ja että hän myös ehtisi lähtemään ennen Christianin saapumista. Kun ovikello vihdoin soi, menin avaamaan sydän pamppaillen. Huokaisin helpotuksesta, kun oven takana odotti Oscar tukka pörrössä.
      – Tule sisään, sanoin yrittäen kuulostaa rauhalliselta ja siltä, ettei minulla ollut tulta pyrstön alla. – Haluatko sä jotain juotavaa?
      – Mä haluan jutella sun kanssa, Oscar sanoi päättäväisesti. Hän pysäytti minut tarttumalla olkavarsiini. – Kuuntele mua. Sä olet oikeasti lankeamassa sen jätkän ansaan kolmannen kerran?
      – Tämä ei ole mikään ansa, yritin selittää, mutta Oscar keskeytti minut.
      – Valma, mä varoitan vielä kerran. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Se lähtee taas kesän lopussa ja satuttaa sua.
      Minun oli vaikea katsoa Oscaria silmiin.
      – Mä osaan kyllä pitää huolen itsestäni, vakuutin. Oscar kuulosti turhautuneelta.
      – No toi ei vaikuta oikein siltä. Usko mua, Valma, sun ei kannata langeta taas siihen ansaan!

      Katselin jonnekin ovelle päin, Oscarin olan yli. Hätkähdin pahanpäiväisesti, kun Oscar karjaisi päin kasvojani:
      – KATSO MUA, VALMA!
      Käänsin säikähtäneenä katseeni hänen silmiinsä. Oscar puhui nyt kiivaasti, vähän ääntään korottaen.
      – Tämän kerran: Älä ala sen jätkän kanssa, siitä on sulle vaan harmia. Mä olen sun ystäväsi, ja mä välitän, jos se taas satuttaa sua.
      Suuttumus kyti sisälläni ja leimahti äkkiä liekeiksi. Oscar ei tuntenut Christiania, mutta kehtasi silti epäillä häntä.
      – Mitä sä tiedät Christianista? tivasin tuohtuneena ja korotin ääntäni puoliksi huomaamatta. – Miksi sä yrität saada meitä eroon toisistamme? Mä luulin että ystävät haluaa toisilleen parasta!
      – ETKÖ SÄ NÄE ETTÄ SITÄ MÄ JUURI YRITÄN? Oscar huusi, ja hänen silmissään näkyi silkkaa suuttumusta. Hänen otteensa käsivarsistani tiukkeni, mutta minä en perääntynyt. – SÄ OLET NIIN RAKKAUDEN SOKAISEMA ETTET TAJUA YHTÄÄN MIHIN OLET ITSEÄSI LAITTAMASSA!
      – SÄ OLET VAAN MUSTASUKKAINEN! huusin takaisin kasvot kuumottaen, hetkeäkään miettimättä. Seuraavassa hetkessä tajusin, että sen olisi voinut jättää sanomatta. Oscar vaikeni, ja hänen otteensa käsivarsistani hölleni. Kaikki raivo näytti valuvan pois hänen olemuksestaan.
      – Niin, ehkä niin, hän sanoi hiljaa. Hän painoi leukaansa alaspäin ja katsoi minua kulmiensa alta, ja hänen vaaleanruskeiden silmiensä katse tuntui porautuvan suoraan sieluuni. Silmissä oli kyyneleitä, tajusin. – Mutta sä olet mun ystäväni… tai ainakin olit. Ja nyt sun täytyy valita. Joko sä kuuntelet mua ja käsket Christianin jättää sut rauhaan. Tai sitten sä menet sen jätkän mukaan, ja menetät mut. Koska mä en kerta kaikkiaan pysty katsomaan sivusta, miten joku poika satuttaa mun ystävää kerta toisensa jälkeen, ja se ei tee asialle mitään.
      Välillemme laskeutui syvä hiljaisuus. Tuijotin ällistyneenä Oscaria. Hiljaisuuden katkaisi ovikellon soiminen. Minua revittiin kahtaalle. Halusin rynnätä ovelle ja syöksyä Christianin syliin, mutta samaan aikaan halusin sanoa, että tekisin mitä vain pitääkseni Oscarin ja minun ystävyyden, sillä se oli yksi kalleimmista asioista elämässäni. Hän ei voinut laittaa minua valinnan eteen.

      Ovikello soi toisen kerran, päättäväisemmin. Näin oven aaltolasi-ikkunasta tummatukkaisen hahmon.
      – Se on Christian, sanoin, ja tunsin, miten silmieni takana pisteli. Räpyttelin kyyneleet pois. – Mun täytyy mennä.
      Oscarin ilme koveni.
      – Sä siis valitset sen?
      Nyökkäsin turtana. Oscarin tiukan ilmeen takana näkyi tuskaa. En osannut kuin seistä paikallani, kun hän kumartui antamaan suukon suoraan huulilleni. Sitten hänen kätensä valahtivat kyljille ja hän kääntyi kohti ovea. Hän katsoi minua vielä kuin sanoakseen jotakin, mutta muuttikin mielensä. Sekunnissa Oscar oli pyyhältänyt pois, ja Christian seisoi kummastuneen näköisenä oven raossa.
      – Valma?
      Kävelin suoraan hänen syliinsä.

    • #551
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      perjantai 22. heinäkuuta 2016
      kirjoittanut: Oscar

      Seuraavan kerran kun heräsin, mun jalka tuntui suurinpiirtein siltä, että sitä pitkin olisi kipittänyt kokonaisen muurahaispesän armeija. Nousin sängyssäni istuma-asentoon, jotta voisin katsoa mikä jalalla oli, mutta kaaduinkin sitten takaisin saman tien. Mua oksetti, pyörrytti ja särki päätä aivan vimmatusti. Vilkaistessani vasemmalle, huomasin yöpöydällä tyhjän viinipullon. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Hätkähdin. Olinkohan mä juonut itseni känniin? Muistin vain että olin ottanut pullosta ison kulauksen, palannut huoneeseeni ja alkanut.. Niin, mitä mä olinkaan alkanut tekemään? Tunnustellessani hieman oloani, tajusin että mun huoneen ovelta kuului ääntä. Hetken kuluttua erotin äänen sanoiksi, ja sitten puheeksi.
      ”Sillä on varmaan ihan kauhea krapula”
      ”Ei olisi pitänyt antaa sitä pulloa, tietysti tässä kävi näin”
      ”Tää kyllä pitää ikuistaa kameralle!”
      ”Hei ei hätää, luin netistä että lapsen ensimmäinen alkoholikokeilu tapahtuu yleensä jo ennen täysi-ikäisyyttä”
      ”Mä en kyllä tajua miks se teki noin, viinihän maistuu ihan paskalta!?”
      ”Pitäiskö meidän herättää se?”
      ”Se ei varmaan muista eilisestä mitään..”
      ”Shh, laita se pois..”
      Sitten tuli hiirenhiljaista, ja mun huoneen ovea raotettiin hieman. Ensimmäiseksi meidän herttaisen kodinhoitajan, Susanin, pää pilkisti esiin, sitten äidin, Florencen, Livin ja vielä Pennyn, joka virnisteli jo huoneen ovelta mulle. Kaikki kerääntyivät sänkyni ympärille jolloin alkoi taas uusi puheensorina.
      ”Muistatko mitään eilisestä?”
      ”Mä löysin netistä jooga-asentoja, jotka helpottaa krapulaan!”
      ”Oksettaako?”
      ”Hei tässä on roskis, voit oksentaa sinne!”
      ”Sä olit aikamoinen näky eilen”
      ”Miks sä joit koko pullon, mä ajattelin et oisit ottanut siitä lasillisen tai vastaavaa?”
      Pyörittelin silmiäni ja yritin saada ääneni kuuluville, mutta kurkustani ei tullut muuta kuin epämääräistä kohinaa. Musta tuntui kuin kurkku olisi täynnä lasinsirpaleita.
      ”Olkaa hiljaa, se haluaa puhua”, Penelope tulkkasi kädet puuskassa.
      ”Mitä tapahtui?”, kuiskasin. ”Mä en muista…”
      ”No ensinnäkin”, äiti aloitti. ”Sä veit viinipullon sun huoneeseen. Kun kysyin syytä, sanoit että ihan huvikseen. Ajattelin silloin, että halusit vaan maistaa sitä, mutta.. Ilmeisesti olitkin sit vetänyt koko pullon.” Hän irvisti. Muistin katkonaisesti kuinka mä olin miettinyt mun sängyn reunalla Valmaa, ja ajatellut, ettei viini vaikuttanut muhun. Miten tyhmä mä olin ollut?
      ”Mitä mä sitten tein? Eihän Liv herännyt?”, kysyin hermostuneena ja katsoin hihittävää pikkusiskoani.
      ”Ei herännyt”, Florence vakuutti. ”Toisin kuin mä ja Penny. Sä tulit meidän kummankin huoneeseen vuodattamaan sun sydänsu-”
      ”Että mitä?”
      Penelope virnisti pahoittelevasti, mutta Florence ei ollut moksiskaan.
      ”Niin, höpisit jotain Valmasta ja Christianista ja.. Emmasta. Ihan vaan laskettelit luikuria ja sitten tunnustit rakkautesi mulle ja pyysit mua naimisiin. Harmi, sulla ei ollut sormusta”, Florence naurahti.
      ”Aaaa, taisin vaan keksiä ne sydänsurut päästäni”, hymyilin hermostuneena, ja vaihdoin Penelopen kanssa nopean katseen. ”Mm, miks mä oon nyt sängyssä?”
      ”Koska sä sammuit just sopivasti siihen. Mä peittelin sut”, Susan nauroi. ”Mutta lupaat ettet enää vedä itteesi tollaseen kaatokänniin. Nähtävästi alkoholi vaikuttaa suhun suruna ja rakkaudentunnustuksina.. Vähän väärille ihmisille.”
      ”Mmh”, mutisin.
      ”No, sä tarvitset nyt aamupalaa ja lepoa”, äiti sanoi tyynesti. ”Jos jätettäisiin Oscar hetkeksi rauhaan?”
      ”Juu, hyvä idea”, Susan nyökytteli ja mutisi jotain aamupalan tekemisestä.
      Muut menivät, mutta Penelope jäi vielä huoneeni ovelle. Hän katsoi mua ehkä hitusen säälivästi, joka sai mut kiemurtelemaan paikoillani. Olin varmaankin kertonut kaiken.
      ”Nyt mä sit sain kaiken lopultakin selville. Sulla on kyl ollut yllättävän rankkaa, ja.. Jos kaipaat kuuntelijaa niin..”, Penny kohautti olkapäitään ja katosi.

      Huokaisin syvään, ja yritin keräillä ajatuksiani. En ollut käynyt tallilla mun ja Valman riidan jälkeen, mutta ehkä se olisi parempi niin. Yhtäkkiä kyyneleet kirvelivät silmiäni, mutten antanut niiden tulla. Olin niin täynnä huolta Valmaa kohtaan, mutta toisaalta myös vihaa, enemmän Christiania kohtaan. Valmalla oli aina erityinen paikka mun sydämessä, mutta en ymmärtänyt vieläkään hänen sokeita valintojaan. Chris oli petturi, ja jättäisi Valman taas kesän loputtua. Miksei se ymmärtänyt sitä? Kaikki oli kuin kamalaa painajaista, josta en herännyt, vaikka kuinka yritin. Sen lupauksen mä kuitenkin tein, että tekisin kaikkeni, ettei Valman sydän särkyisi taas. Mä en kestäisi nähdä sitä, ja pystyin vain kuvittelemaan kuinka pahalta se Valmasta tuntuisi.

    • #552
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      25.7.2016 – Kaksi hevosta
      kirjoittanut: Pujo

      Oli maanantai ja rento päivä. Minulla ei ollut hetkeen ollut erityisiä töitä maatilalla, joten olin seikkaillut ja vaellellut ympäriinsä vähän joka päivä. Pronssijoki alkoi tulla jo hyvinkin tutuksi. Kävelin metsässä ja suuntasin tallille päin. Olin aina silloin tällöin käynyt katselemassa ulkotarhoissa olevia hevosia, mutta liuennut paikalta aina kun näin ihmisiä lähettyvillä. En voinut itselleni mitään, vaikka toisinaan harmitti etten tuntenut ketään tallilaista. Olin niin onneton uusien ihmisten tapaamisessa.

      Tänään olin kuitenkin päättäväinen. Päätin käydä katselemassa hevosia ja samalla reissulla kävellä tallin poikki… Ehkäpä saisin sanottua tervehdyksen edes jollekin.

      Kävelin päättäväisesti metsän läpi. Hymyilin välillä ja naurahdin omaa surkuhupaisuuttani – miten minua jännitti näin paljon! Tulin metsänreunalle ja näin tarhat. Eräässä tarhassa oli kaksi tummaa hevosta. Kävelin kyseisen tarhan aidanvierukselle ja huomasin toisen hevosista tulevan luokseni. Otin pienen askeleen taaksepäin ja hymyilin hörähdykselle, jonka hevonen päästi. ”Pureekohan se”, ajattelin, mutta päätin kuitenkin varovaisesti liikkua lähemmäs. Ojensin kättäni hevosen turpaa kohti, ja tunsin lämpimän puhalluksen kämmenessäni. Hipaisin kädelläni turpaa. Hevonen vaikutti kiltiltä, mutta en silti uskaltanut silittää enempää. Naurahdin hiljaa ja jatkoin matkaani.

      Kävelin kentän ja tarhojen välistä ja tulin tallin pihalle. Jatkoin kävelyä tasaiseen tahtiin, ja näin kuinka minua vastaan käveli henkilö. Hänellä oli tummanruskeat, lyhyet hiukset ja silmälasit. Kävelin edelleen tasaista tahtia, hieman jännittyneenä. Pidin katsettani alhaalla mutta aika-ajoin nostin katseeni eteenpäin samalla vastaantulijaa vilkaisten. Sitten toteutin päätökseni.
      ”Moi”, sanoin pikaisesti mutta kirkkaasti, luoden hetkellisen katsekontaktin. Kuulin kuinka tervehdykseeni vastattiin, ja sitten ohitimme toisemme.

    • #553
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      5.8.2016 – Ketjut
      kirjoittanut: Pujo

      Heräsin aamulla kun Tonttu – maatilan komea kukko, kiekaisi niin että hetken aikaa luulin maailmanlopun olevan käsillä. Siristin silmiäni ja haukottelin. Venyttelin antaumuksella, jonka jälkeen nousin sängystä. Kello oli puoli kahdeksan kun suuntasin pihalle nurmikonleikkuutalkoisiin.

      Töiden jälkeen mietin, mitä tekisin. En ollut käynyt Pronssijoen viihtyisässä keskustassa kovinkaan usein joten päätin suunnata sinne, ja olihan minulla jo taskurahaakin kertynyt kesän aikana. Kysyin Marjalta parin kirpputorin sijaintia, ja lähdin matkaan. Kun olin päässyt mummopyörälläni keskustaan, huomasin nälän kurnivan vatsassani. Palloilin kahden vaihtoehdon välillä: menisinkö lähikauppaan vai kahvilaan. Päätin mennä kahvilaan, sillä kaipasin jotakin uutta tunnelmaa, ja näin pienen matkan päässä kahvilan kyltin.

      Astuin sisään kahvilaan ja herkullinen tuoksu valtasi minut. Katselin ympärilleni kävellen tiskin luokse. Myyjänä oli mintunvihreät hiukset ja monta lävistystä omaava tyttö, joka tervehti minua kysyen samalla mitä saisi olla. Tervehdin ja pyysin fetasalaatin sekä vettä. Kiitoksen sanottua otin tarjottimen ja menin ikkunan vieressä olevaan pöytään istumaan.

      Parin tunnin päästä keskustasta palatessani poljin hiekkatietä takaisin. Vastaan tuli pieni mutta melko jyrkkä mäki, ja nousin satulasta polkemaan seisaaltani. Ensimmäisen polkaisun jälkeen pyörän ketjuista kuului KRUNTS, ja kuinka ollakaan seuraavassa hetkessä olin maassa, kyynärpää ja polvi verillä. En voinut uskoa mitä oli juuri tapahtunut. Jäin vain maahan istumaan ja käänsin katseeni pyörääni, jonka ketjut olivat irronneet. Mutisin kylmällä ja tunteettomalla äänellä ”kiitosta vaan” pyörälleni.

      En tiedä kuinka kauan istuin maassa pyörääni tuijottaen, mutta yhtäkkiä kuulin lähestyviä askeleita. Nostin katseeni tulijaan ja tajusin sen olevan se myyjä, joka oli ollut kahvilassa. ”Kuinka tyypillistä minulle”, ajattelin nolostuneena ja nousin seisomaan toivoen, ettei hän muistaisi minua. ”Onks kaikki ookoo?”, kuulin tytön sanovan ilmeettömästi ja varovasti. ”Jhoo”, vastasin itseironisesti. Hymyilin – tai lähinnä irvistin, ja tartuin pyörääni. ”Pyörästä irtos ketjut kun tässä polkasin”, jatkoin ja katsoin tyttöä, joka katsoi minua ja sitten pyörääni. Talutin pyöräni mäentasanteelle ja aloin operoimaan irronneita ketjuja takaisin. Tyttö oli menossa samaan suuntaan kuin minä, joten hän tuli perässäni. Näin sivusilmälläni hänen kaivavan jotain laukustaan. ”Tässä sulle pari puhdistuspyyhettä, jos tarviit”, hän sanoi ja ojensi minulle kaksi pientä neliönmuotoista pakkausta. ”Aa, kiitos!”, sanoin ilahtuneena ja otin puhdistuspyyhkeet vastaan. Hymyilin pikaisesti katsoen tyttöä silmiin, ja huomasin hänenkin hymyilevän. Hän jatkoi matkaansa, ja minä jatkoin ketjujen takaisinlaittamista. Lopulta sain ketjut paikoilleen. Talutin pyöräni viereiselle leikkikentälle ja istahdin puistopenkille. Avasin puhdistuspyyhkeen ja puhdistin käteni. Puhdistin toisella pyyhkeellä vielä haavojani, jotka eivät onneksi olleet pahoja. Vaikka tilanne oli ollut nolo, olin kiitollinen, että tyttö oli mennyt ohitseni.

    • #554
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      lauantai 6. elokuuta 2016
      kirjoittanut: Christian

      Se oli ihan tavallinen perjantai. Tai, ei nyt ihan.

      Mun elämä oli aika lailla kamalaa sotkua. Panda oli myynnissä, mä olin lähdössä Ruotsiin opiskelemaan. Elisalla oli kesäsiivoukset menossa, joten en halunnut olla kotonakaan. Oikeastaan ainoa asia, joka mun elämässä olis vielä hetken paikoillaan, oli Valma. Ja Valmakin tuntui haluavan selvitystä, mutta asioista puhuminen olis tarkoittanut mulle vaan sitä, että sitten pitäisi jo unohtaa tämä suhde. Että me ollaan sovittu, että tää oli vaan tässä. Eikai tän pitänyt olla tässä?

      Valma halusi aina samaa jäätelöä. Mä osasin jo tilata sille, vaikka porkkanapää itse ei ollut vielä ilmestynyt paikalle.

      Nyt se oli pakko tehdä.

      Puhua.

      Mä en alottanut mansikkajäätelöäni, ennen kuin tutunnäköinen tyttö käveli puiston portista sisään ja hymyili hermostuneesti mut nähdessään. Valma teki niin aina. Tällä kertaa oli vain yksi ero – munkin huulilla oli hermostunuttakin hermostuneempi hymy. Hermostuneisuus paheni joka askeleella, jonka tyttö otti mua kohti. Melkein hätkähdin, kun Valma istui mun kylkeen. Se alkoi heti höpöttämään, mutta mä vaan hymyilin ja katsoin Valmaa.

      Siinä tytössä oli jotain niin kaunista. Valma ei ollut mikään bikinimalli, vaan se kauneus oli sisällä. Se teki Valmasta kauneimman tytön, jonka mä olin ikinä nähnyt. Kauniimman kuin Sonja. Mutta mä olin nähnyt Valman kauneuden tarkalleen kaksi kesää liian myöhään. Silloin, kun mun piti jo lähteä.

      Valma rupesi tuijottamaan mua oudosti – olihan se nyt selvää, kun mä olin yleensä niin puhelias. Tökkäsin tyttöä sen omalla jäätelöllä nenään, ja johan alkoi höpötys taas.

      ”Syös nyt se jäätelö”, mä naurahdin niskaani hieroen. ”Ei se ilmanen ollut.”

      Valma naurahti. ”No, kaksi euroa, huhhuh mikä menetys.”

      Valma rupesi silti syömään jäätelöään. Me katseltiin hiljaa eteenpäin mansikkajäätelöpalloja tuhoten, katseltiin vähän päälle parikymppisiä aikuisia, joilla oli koira talutushihnan päässä. Katseltiin ohikulkevaa teinityttöjen joukkoa, jonka jokaisella jäsenellä oli kännykkä tiukasti kädessä. Squad goals? Katseltiin perheitä, vanhoja pariskuntia. Mua kuumotti yhä enemmän. Kumpikaan ei uskaltanut avata suutaan. Syötiin vaan jäätelöitä. Mä olin valmis ensimmäisenä, ja kauhu tais jo paistaa mun silmistä. Alle viikko aikaa olla Valman kanssa.

      Ei tän nyt ihan näin pitänyt mennä. Ilman Oscaria… äh. En voinut syyttää ketään tästä. Mähän se olin silloin vuosi sitten halunnut lähteä. Olisi pitänyt jäädä.

      ”CHRIS?!?!”

      Mä en edes tajunnut, että Valma huitoi käsiään mun vieressä ja haukkoi henkeä. Se kaivoi jäätelötötteröään, joka oli aika outoa ottaen huomioon, että sillä ei ollut jäätelöä jäljellä. Tältä kiskalta ei saanut edes oikeaa vohvelia, joten ei Valmalla ollut enää mitään syötävääkään.

      ”MIKÄ TÄÄ ON???”

      Käännyin katsomaan. Valma piteli kädessään jotain. Se oli rengasmaisen pyöreä – keskellä oli reikä ja koko homma oli peittynyt sulaneeseen mansikkajäätelöön. Valma kaivoi nenäliinan laukustaan ja puhdisti tämän renkaan. Okei, kyllä mä tiesin mikä se oli. Valma näytti innostuneelta, ja mun hymy nousi korviin, kun viimein saisin sen ulos. Nää päivät… ne oli olleet hirveetä tuskaa. Mä valmistauduin jo olemaan maailman onnellisin jätkä, onni kupli jo mun sisällä, näinhän tän pitikin mennä. Enää piti vain avata suu:

      ”Aaaa. Joo. Valma, menisitkö mun kanssa naimisiin?”

      Mutta tytön hymy hyytyi heti, kun se vaan kuuli mun sanat.

    • #555
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      lauantai 6. elokuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Istuin vihreällä, puisella puistonpenkillä kääntyneenä kohti Christiania, joka tuijotti minua odottavasti. Vasen käteni oli koholla, ja etusormen ja peukalon välissä oli siro sormus. Aivoni raksuttivat, kun yritin vimmaisesti käsittää, mitä juuri sekunti sitten olin kuullut.
      Oliko asia todella niin, että minua oli juuri kosittu?
      Yläasteikäisenä olin katsonut läpi Youtuben jokaisen kosintavideon ja haaveillut, että joku joskus kosisi minua. Olin haaveillut siitä, että joku rakastuisi minuun niin paljon, että haluaisi viettää loppuelämänsä minun kanssani, ja olin myös haaveillut siitä, miten seuraisin sitä ihmistä kaikkialle. Olin haaveillut häistä, omasta prinsessapäivästäni, ja ehkä myös perhe-elämästä.
      Tämä hetki tuntui kuitenkin täydellisen absurdilta. Prinssini istui siinä edessäni kovin hämmentyneen näköisenä, ja tajusin (tai olin aina tiennyt) että olin umpirakastunut häneen. Villi riemuntunne täytti sydämeni. Puristin jäätelönkylmän sormuksen nyrkkiini, kiedoin käteni Christianin kaulan ympärille ja suutelin häntä unohtaen täysin sen, että olimme julkisella paikalla, keskellä puistoa, ja ohi käveli ihmisiä jäätelöiden kanssa. Meidän tyhjät jäätelötötterömme olivat varmaankin aikaa sitten pudonneet maahan, mutta en välittänyt siitä nyt.

      Kirkas valo tuntui äkisti himmenevän auringon mennessä pilveen. Ehkä viileä tuulenpuuska pudotti minut pilvilinnoistani maankamaralle. Joka tapauksessa erkanimme toisistamme, Chris vaikuttaen haluttomalta. Hänen huulillaan oli onnellinen, rentoutunut hymy, mutta minä en osannut vastata siihen.
      – Chris… aloitin tietämättä, miten jatkaisin. Katsoin alas kiinni puristuneeseen nyrkkiini, jossa sormus oli. Se ei enää tuntunut edes viileältä. – Me ollaan vielä niin nuoria. Mä olen seitsemäntoista, mulla on vielä lukio kesken, ylioppilaskirjoitukset ensi vuonna, ja mä asun kotona vanhempien luona.
      Chrisin hymy hiipui, ja hän puristi kättäni ja katsoi minua epätoivoisesti silmiin.
      – Ei sillä ole väliä. Valma, mä rakastan sua, ja mä tiedän että haluan viettää loppuelämäni sun kanssa.
      – Mäkin rakastan sua, sanoin hiljaa vastaten vakaasti Chrisin katseeseen. – Mutta… nyt ei ole oikea aika.
      – Mitä sä tarkoitat? Chris kysyi jäykästi.
      – Mä en edes itse tiedä, sanoin lempeästi. – Christian, mun täytyy ajatella.
      Käänsin Chrisin käden kämmenselkä alaspäin, asetin sormuksen hellästi kämmenelle ja suljin sormet sen ympärille.
      – Mun täytyy ajatella, toistin. Sitten minä vain nousin penkiltä ja lähdin pois.

      Puistosta ei ollut pitkä matka kotiin, ja kävelin sen kuin unessa. Minulla oli omituinen tunne siitä, että mieleni oli irtautunut kehosta ja katselin itseäni ulkoa päin.
      Mitä minä tarkalleen ottaen olin vastannut kosintaan? yritin miettiä. Olinko vastannut kieltävästi? Tavallaan. En ollut valmis jättämään lukiota, muuttamaan pois kotoa ja jättämään tallikavereita. En pystyisi sellaiseen.
      Mutta jos todella rakasti jotakuta, eikö sitten ollutkin valmis luopumaan mistä vain hänen takiaan? Työnsin ajatuksen mielestäni. Nyt tulevaisuuden ajatteleminen tuntui yhä kivuliaammalta. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Vaihtoehto yksi: lähtisin Chrisin kanssa Ruotsiin, menisimme ehkä naimisiin, ja samalla jättäisin kaiken tutun ja turvallisen taakseni. Vaihtoehto kaksi: päästäisin Christianin lopullisesti menemään ja jäisin tänne.
      Oli kolmaskin vaihtoehto, mutta en tiennyt, laskettiinko sitä. Että Chris muuttaisi Ruotsiin ja minä jäisin tänne, mutta pysyisimme yhdessä. Tiesin ettei Chris pitäisi ajatuksesta, enkä totta puhuen minäkään. Matkustaminen oli kallista, enkä ollut varma, kestäisimmekö me, jos näkisimme toisiamme niin harvoin. Mutta mitä enemmän ajattelin, sitä houkuttelevammalta vaihtoehto numero kolme tuntui.
      Kun saavuin kotiin, tartuin kännykkääni ja kaivoin yhteystiedoista Nannan numeron. Käteni olivat alkaneet täristä, hikoilin ja minua hengästytti, ja ajattelin, olinko ehkä saamassa jonkinlaista paniikkikohtausta.
      – Hellou, Nanna vastasi. Minä en tervehtinyt mitenkään, vaan sanoin suoraan asiani, joka minun oli pakko pullauttaa ulos.
      – Christian kosi mua.
      Linjan toisessa päässä syntyi syvä hiljaisuus.

    • #556
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Tuttu?
      lauantai 6. elokuuta 2016
      kirjoittanut: Ruusu

      Sairaalan säälittävän pienestä TV:stä pyöri Frozen, mitä huoneeni toinen asukas halusi välttämättä katsoa. Yksi sänky oli vielä tyhjillään, mutta sen tulevaa asukkia en varmaankaan saisi edes tietää, sillä sideharsoin koristeltu jalkani oli vain venähtänyt, mutta olin silti saanut lievän aivotärähdyksen.

      En seurannut elokuvaa lainkaan. Mielessäni pyöri vain kolme asiaa. Kisat, Bambo ja Celle. Kisoihin tuskin pääsisin jalkani kanssa – ellei lääkärini sitten antaisi armoa ja päästäisi minua puolikuntoisella jalalla kisaamaan -, Bambon hoidosta vastaa varmasti Katsu ja Aleksi, mutta sitten on Celle. Kylmät väreet kulkivat kehoni läpi, saaden minut värisemään. Entä… Entä jos Celle ontuisi? Olisiko se minun syyni? Katsoisiko Aleksi minua kaatumisesta lähtien kulmiensa alta? Laitettaisiinko koko tapaturma minun niskoilleni? Miljoonat ajatukset vilisivät päässäni sekavina, saaden jo valmiiksi kipeän pääni jyskyttämään.

      Yritin saada silmäni ummistettua ja nukuttua, mutta heleästi laulettu Let It Go tunkeutui päähäni. Ja ovenkahvan alaspäin vetäminen. Siristin silmiäni nähdäkseni tulijan, jota valkopukuinen lääkäri saattoi huoneeseen. Miksi aikuinen (ihan bytheway, myös erittäin pahalta haiseva) mies tuotiin meidän kanssa samaan huoneeseen? Nyt en ainakaan saisi nukuttua sen mädän kananmunan leuhkan takia. Voisi se pahasti ontuva mies käydä edes pesulla ja pukeutua ei-niin-epäilyttävästi. Tummanvihreä, pitkä takki ja lähes koko naaman peittävä huppu ei ollut kovin innostuttava näky. Myös vieruskaverini soi epäileväisen katseen tuolle oudolle miehelle, joka tuosta vain kuskataan nuorien huoneeseen ja laitetaan sänkyyn katsomaan Frozenia, jonka loppulaulu oli juuri alkamaisillaan.

      Onnekseni mies laitettiin levittämään pahaa katkuaan vierustoverini viereen, jonka nimeä en ollut tajunnut kysyä.
      ”Toi mies näyttää epäilyttävältä… Oonko mä ilkee, jos sanon, että oon nähnyt sen hortoilemassa sen tallin… mikäs se nyt… Hallavan! Niin, Hallavan lähettyvillä?” pinkkitukka nojasi minun sänkyä päin ja asetti kalpean kätensä kuulosuojaksi.

      Havahduin sanan ”Hallava” kuulemiseen. Jos oikein kaivelin jomottavia aivonystyröitäni, mieleeni muistui hämärästi, että olin joskus kuullut puhuttavan mysteerisestä ravimiehestä. Mutta sen miehenhän pitäisi olla putkassa, ainakin jos mielin uskoa tallin väkeä?

      ”Et sä välttämättä.. Mä käyn Hallavassa hoitelemassa yhtä hevosta ja ylläpidän sellasta shettistä, joten oon kyllä kuullut, kun tallin popula on selitellyt juttuja jostakin mysteerisestä ravimiehestä. Kuulema uhkaillut tyyppejä kiväärillä”, supatin.

      Ääneni kuulosti yhä hennolta ja huulien avaaminen oli yhtä raskasta kuin ylös nouseminen, mutta onnistui kuitenkin, toisin kuin vielä eilen. Frozenin loppulaulu tuntui rasittavan pitkältä. Biisi soisi kipeässä pääkopassani taatusti vielä seuraavan viikon.

      ”Mä näin sen ukkelin heilumassa tossa… Oliko se nyt viime syksyä, mutta anyway, siellä Hallavan lähellä. Siinä pihalla se hortoili. En kyllä kiinnittänyt siihen suurta huomiota, mutta näyttää se nyt kyllä tutulta, ja läheltä katsottuna vielä hämärämmältä”, havahduin mietteistäni toverini napakkaan äänensävyyn, liittyen siihen, että tunteeni Chrisiä kohtaan olivat jo joten kuten hälventyneet.

      ”Älä puhu noin kovaa”, laitoin käteni suuni eteen ja tajusin, että mokoma pappa tuijotti meitä pahasti.
      Se voisi tehdä meille mitä vain kuultuaan, mitä me siitä puhuttiin. Jos se olikin yhtä viaton kuin Valma konsanaan, yksinäinen ukkeli vain, ja me luultiin siitä ties mitä. Tai no… Ainahan olisi mahdollisuus, että se olisi sama tyyppi, joka on härnännyt hallavalaisia..?

    • #557
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      lauantai 6. elokuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Kun ovelta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuului koputus, minä kökötin sohvalla hämärässä olohuoneessa raidalliseen vilttiin kääriytyneenä kuin toukka. Nousin vaivalloisesti ylös ja hypin viltin kanssa eteiseen avaamaan oven. Näytin varmasti aika hirveältä, silmät olivat punaiset ja huulet kalpeat, mutta tiesin, ettei Nannaa haittaisi.
      – Mä toin tätä, Nanna sanoi heiluttaen kädessään rasiallista uuniomenajäätelöä. – Täähän on sun suosikkia.
      Nyökkäsin mykkänä ja väistyin ovelta, jotta Nanna pääsi peremmälle.
      – Missä teidän porukat on? hän kysyi riisuessaan kenkiä. – Autoa ei ollut pihassa.
      – Ne on Mikon sukulaisilla kylässä jossain pohjoisessa, vastasin kummallisen sävyttömällä äänellä. – Tulee takaisin vasta sunnuntai-iltana.
      – Sittenhän me voidaan pitää täällä kunnon tyttöjen ilta, Nanna julisti optimistisesti. – Pyjamabileet.
      En voinut olla vähän hymyilemättä.
      – Sä et tainnut kuitenkaan ottaa pyjamaa mukaan? varmistin, ja lampsimme keittiöön, tai minä hypin, edelleen vilttiin kääriytyneenä.
      – No, en, Nanna myönsi. – Mutta ei kai pyjamabileisiin välttämättä pyjamaa tarvita.

      Kohta istuimme sohvalla katsomassa jotakin vanhaa romanttista nyyhkyleffaa, jonka Nanna oli löytänyt kirjahyllystä. Minä tuijotin televisioruutua mitään näkemättömin silmin ja lapoin suuhuni uuniomenajäätelöä muovikulhosta. Tämä taisi olla vähän niin kuin stressisyömistä, pohdin. Heti perään ajattelin, että lempiherkkuni meni hukkaan, kun en juuri pysähtynyt nauttimaan siitä.
      Minulla ei ollut hajuakaan, kuinka kauan elokuvaa oli kulunut tai mitä siinä oli tapahtunut, kun Nanna kurottautui sammuttamaan television kaukosäätimellä. Jokin tovi oli täytynyt vierähtää, sillä olohuoneessa oli nyt vielä paljon hämärämpää kuin elokuvan alkaessa. Tunsin, miten Nanna katsoi minua sivusta.
      – Okei, nyt mä olen ihan liian utelias pystyäkseni olemaan kyselemättä. Mitä oikeastaan tapahtui?
      – Mähän kerroin jo, sanoin. – Christian kosi mua.
      Sanat soivat kummallisesti korvissani.
      – Juujuu, Nanna sanoi. – Mutta missä, ja milloin?

      Kerroin tunteettoman kuuloisesti siitä, miten sormus oli ilmestynyt jäätelötötterön pohjalta ja miten Chris oli pamauttanut kysymyksen: halusinko mennä naimisiin hänen kanssaan. Sitten vaikenin tietämättä, miten oikein jatkaa. Rutistin vilttiäni tiukemmin estääkseni käsiäni vapisemasta. Tunsin joka sekunti Nannan tuijotuksen.
      – Mitä sä sanoit? hän kysyi hiljaa.
      – Noh… Hain sanoja. – En mä sanonut mitään. Se kuulosti ensin niin ihanalta.
      – Mitä sitten? Nanna kysyi.
      – Mä sanoin että me ollaan niin kamalan nuoria, ja että mulla on vielä lukio kesken.
      Äkkiä minun teki mieli repiä hiuksia päästä tai jotain.
      – Eikö Christian tajua, sanoin turhautuneena, muksauttaen nyrkillä reittäni jokaisen sanan painoksi. – En mä voi niin vain lähteä täältä ja jättää kaikkea kesken. Mutta en mä voi antaa sen mennä taas kerran. Miten ihmistä voi edes laittaa valitsemaan tällaisten asioiden väliltä?!

      Turhautunut vuodatukseni muuttui pian itkuksi. Nanna otti minulta jäätelökulhon ja asetti sen sohvapöydälle. Sitten hän mönki lähemmäs ja kietoi käsivartensa lohduttavasti ympärilleni. Hautasin pääni hänen olkapäähänsä ja annoin jollekin ylemmälle ja voimakkaammalle taholle kiitoksen siitä, että minulla oli Nannan kaltainen ystävä.
      – Mä rakastan sitä jätkää ihan helvetisti, vollotin. – Ei meille voi tulla ero, taas. On pakko olla olemassa joku muu ratkaisu.
      Nanna oli hetken hiljaa.
      – Kaukosuhde? hän ehdotti.
      – Ei me olla juteltu siitä, mutisin. – En mä ole varma, kestäisinkö sitä, tai kestettäiskö me.
      – Eihän sitä voi tietää jos ei ole kokeillut, Nanna sanoi. – Kyllä mä uskon, että todellisen rakkauden eteen on valmis antamaan aika paljon.
      – Niin, mumisin. Minun pitäisi jutella Christianin kanssa mahdollisimman pian ja puhua kaikki selväksi. Kihlautuminen tuntui nyt sivuseikalta – halusin vain, etten menettäisi häntä. Uusi nyyhkytys nousi jostakin vatsani pohjasta ja purkautui huulilta. Nanna rutisti minua tiukasti.
      – Kaikki järjestyy, hän lupasi. Hukuttauduin halaukseen ja sillä hetkellä uskoin hänen sanansa, enkä ajatellut mitään muuta.

    • #558
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Tiistai, 9. elokuuta 2016
      kirjoittanut: @Eevi-Sofia

      Työtön.

      Raadollisen kylmä, kiemurteleva ja kuristava kauhu kasvoi sisälläni. Maistelin sanaa, jota en ollut osannut pelätä, ja joka nyt osoittautui suurimmaksi kauhistukseksi ikinä. Oli kuin kaikki ilma olisi paennut ulottuviltani. Itku kyti jossakin, mutta liian vielä liian syvällä järkytyksen alla noustakseen pintaan. Se nousisi vielä, raivokkaana ja kaiken päihittävänä.

      Olin juurtunut sijoilleni, halvaantunut myrkyllisten tunteiden voimasta. En osannut edes käpertyä pieneksi, vaikka jokin osa mielestäni huusi ja vaati sitä. Suojautumista. Lohdullista halia, vaikka sitten vain itseltäni. Eihän minulla ollut muita.

      Työtön.

      Työtön.

      Työtön – tyhjän päällä!

      Aivoni alkoivat päästä tilanteen tasalle. Aivan ensimmäisenä kävelin konemaisin askelin sohvalle. Kun Kerttu hyppäsi viereeni, kaappasin sen syliin ja halasin koiraa tiukasti. Päässä raksuttivat laskelmat. Kuinka paljon minulla oli säästöjä? Kuinka suuri vuokrani oli, kuinka suuri oli Susin karsinavuokra? Kuinka paljon rahaa meni Susin ja Kertun kuluihin kuussa ja kuinka paljon jouduin itse syömään pysyäkseni elossa? Kuinka pitkäksi aikaa rahat riittäisivät?

      Milloin joutuisin luopumaan hevosesta, kysyi lannistavan realistinen osa minua. Se olisi ensimmäinen, josta joutuisin tässä vaiheessa päästämään irti.

      En kuitenkaan vielä. Kauhua töni pienen pieni mutta sinnikäs päättäväisyys. Minä aioin pitää tärkeän pienen hevoslapseni mahdollisimman kauan. Hankkisin ensimmäiseksi vuokraajan – se pienentäisi hieman kuluja. Sitten miettisin jatkoa.

      Itku alkoi vasta, kun ajattelin, että saattaisin joutua muuttamaan taas. Pienempi ja halvempi asunto voisi käydä välttämättömäksi ratkaisuksi, mutta minua väsytti. Olin joutunut muuttamaan liian monta kertaa liian lyhyen ajan sisällä. Olin kuitenkin ihminen, joka tarvitsi kodin – vakaan, turvallisen, muuttumattoman.

      Mutta minä tekisin mitä vain saadakseni pitää eläimeni. Aloittaisin raivokkaan työnhaun, kaivaisin pölyttyneen toimintanimeni esiin ja markkinoisin hierontoja. Katselisin asuntoja. Pienentäisin ruokamenojani.

      Ja etsisin sen vuokraajan. Sen tekisin ensimmäiseksi. Kaiken muun ehtisin aloittaa heti huomenna.

    • #559
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Debyytti – 14.8.2016
      kirjoittanut: @Alana

      Minulta kysyttiin jo kolmannen kerran, jännittikö minua. Ja jo kolmannen kerran vastasin, että aivan helvetisti. Ei minua pitäisi jännittää, kyseessä oli aivan normaali jääkiekkopeli. Joukkueemme oli pelannut jo kahdesti aikaisemmin tällä kaudella, ja tämä pukuhuoneessa istuskelu ja odottaminen oli muodostunut jo tavaksi. Sammakkovenytys oli tuttu ja turvallinen, samoin muutama sivuspagaatti. Ja sen jälkeen patjat päälle ja parit venytykset lisää. Helppoa, tuttua, ja ennen kaikkea rutiininomaista. Nyt vain jännitti. Ja ehkä minulla oli vähän syytäkin. Nyt luistelisin jäällä suoritettujen alkulämmittelyjen jälkeen ensimmäistä kertaa suoraan maaliin, enkä vaihtopenkille. Ja katsomossa istui ainakin Alina, Tuomas, ja vissiin pari Hallavalaistakin. Tai sellaisen kuvan olin saanut ainakin Eevistä ja Kukasta kun olin hermoillut peliä tallituvassa.
      ”Me tullaan tsemppaamaan sua! Mulla ei kyllä ole hirveesti tietoa lätkästä, mutta Eevi tässä voikin auttaa sitten joidenkin juttujen kanssa. Kai Eevi tietää jääkiekosta?”
      ”Noo jotain, perusjuttuja…”

      Päästessäni jäälle Johanneksen perässä huomasin heti villisti vilkuttavat Kukan, Eevin, Sallin ja Ruusun. En edes jutellut Sallin ja Ruusun kanssa niin paljoa. Mutta noh, eipä minua haitannut loppujen lopuksi. Hieman kauempana istuivat vierekkäin Alina ja Tuomas, ja pari minun ja Johanneksen vanhaa joukkuekaveria. Johannes suuntasikin parin kierroksen jälkeen ilmeilemään heidän kanssaan, ja venyttelyideni lomasta näinkin tuon naama kiinni pleksissä.

      ”Hyvin se menee”, Pronssijoen Hiekan ykkösmaalivahti, eli Mäkelä, oli kopauttanut olkapäätäni ja luistellut sitten muiden kanssa vaihtopenkille. Minä hymyilin hermostuneesti ja vedin kypärän päähäni. Henkäisin syvään, pyöräytin hartioitani, ja valmistauduin kohtaamaan sen tosiasian, että näillä näppäimillä minun ensimmäinen ammattimainen jääkiekkopelini alkaisi. Olin valmis. Ehkä. Nopeasti päätin, että olin, ja keskityin silmieni edessä putoavaan kiekkoon.

      Ensimmäinen erä kului pääasiassa toisessä päädyssä ja keskellä, mutta pääsin minäkin torjumaan muutaman kerran.Hiekka johti 2-0, mutta toiseen erään lähdettäessä vastustava joukkue oli selkeästi kuullut jonkun supermotivoivan kannustuspuheen, sillä he hyökkäsivät päälle järisyttävällä voimalla, ja saivat maalin joka pujahti ikävästi juuri sormieni ohi. Ja toisen viiden minuutin kuluttua. Sitä en voinut kuitenkaan jäädä murehtimaan, vaan piti keskittyä pelaamaan. Se tässä olikin välillä hankalinta, päänsä nollaaminen jokaisen maalin jälkeen. Toisessa erässä ei tullut enään maaleja kummallekaan, joten lähdime 2-2 -tilanteesta liikkeelle. Jossain vaiheessa kolmatta erää Johannes taklattiin törkeästi, ja tuo lensi komean kaaren. Ilmat lähtivät pihalle ystävältäni, ja vastustajat saivat rangaistuksen. Ja me saimme maalin minuutin päästä. Kelloa vilkaisemalla minulle paljastui erää olevan vielä kolme minuuttia jäljellä, ja samalla päätin, että me voittaisimme tämän, mikäli se minusta olisi kiinni. Yrittäisin ainakin. Torjuisin niin hyvin kuin osaisin.

      Ei minun loppujen lopuksi tarvinnutkaan tehdä torjuntoja enään, ja niitäkin vain kolme, jotka olivat aika helppoja. Peli pyöri lopussa niin vahvasti vastustajan päädyssä, että näin hyökkäävän joukkueen maalivahdilla oli aika rentoa. Ja sitten summeri jo soikin. Ja Johannes huusi korvaani.
      ”Broo! Sä selvisit! Mä sanoin ettet sä kuolis!”
      ”Hei, en niin, but you on the other hand…” virnistin.
      Kättelyiden sun muiden virallisuuksien jälkeen katosimme kaikki pukuhuoneisiin, minä omaan pikku eristyskopperooni jossa kävin suihkussa, paitsi ensin olin kyllä muun joukkueeni kanssa omassa pukukopissamme. Sain muutaman kannustavan taputuksen olalle ja yhden taklauksen (Johannes), ja päästessäni parkkipaikalle sain vastaani ensin poikaystäväni, jolta sain suukon, sitten siskoni, joka totesi että olisi pystynyt itse parempaan, ja sen jälkeen Hallavan poppoon.
      ”Se meni superhyvin!” Ruusu hymyili.
      ”Noo… Een mä nyt kyl sanois, ihan perus… but thanks.”
      ”Tiedätkö, Eevistä kuoriutui räyhääjä!” Kukka selitti innostuneena. ”Hirveä möly siitä lähti, varsinkin sillon kun sä teit sen tosi siistin kopin. Ja kuulemma joku ois pitäny olla rangaistus tai paitsio tai pitkä kiekko tai jotain, en mä oikeen saanu selvää, mutta hirveen tärkeeltä se kuulosti.”
      Eevi sen sijaan hymyili vain ovelana. Ja Salli oli aika hiljaa, totesi vain että ”hieno peli”, ja kertoi Rikun kysyneen olisiko okei jos hän tulisi joskus katsomaan minun ja Faen treenejä. Totesin vain että tervetuloa, mutta silloin saattoi joutua töihin.

      Tuomas kyyditsi minut kotiin, ja rojahdin heti sänkyyn. Poikaystäväni katsoi vielä jotain leffaa, mutta kömpi ennen pitkää myös sänkyyn, varastaen kyljessäni röhnöttäneen Wrachin paikan. Ja Drei-kissakin kaivautui kainalooni. Jos en ollut erityisen suosittu tallilla, minulla oli ainakin oma porukkani kotona.

    • #560
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      maananati 22. elokuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Istuin ullakkohuoneeni syvällä ikkunalaudalla polvet rintaa vasten ja tuijotin ulos sateeseen. Pihatie oli märkä ja teräksenharmaa, ja sade roiski vesilätäkköihin. Välillä tuulenpuuskat käänsivät pisarat iskemään ikkunaan. Lasi oli kylmä, ja hytisin hiukan, vaikka minulla oli paksu villapaita ja villasukat. Syksy oli selvästi tullut. Koulu oli alkanut, samoin kun ratsastustunnit, ja elämä oli eräällä tavalla palannut vanhoihin, arkisiin uomiinsa. Mutta kuten jokaisen kesän jälkeen, jotkin asiat eivät enää koskaan tulisi olemaan samoin kuin ennen kesää.
      Minulla oli nyrkissäni ruutupaperille kirjoitettu lappu. Se oli ryppyinen ja hiukan hapertunut, sillä olin saanut sen jo monta viikkoa sitten. Paperissa oli muutama rivi Christianin vinolla ja kapealla käsialalla. Olin lukenut sen ensimmäisenä päivänä monta kertaa, kunnes olin sisäistänyt sen sanoman.
      Valma, kirje alkoi. Mä mietin asioita, ja sä olit ihan oikeassa. Me ollaan vielä niin nuoria. Meillä on vielä niin monta valintaa edessä, ja me tullaan vielä kasvamaan ja muuttumaan paljon.
      Seuraavat rivit olivat tuntuneet erityisen sydäntäsärkeviltä, mutta nyt kun olin ehtinyt totutella ajatukseen, se tuntui melkein… luonnolliselta. Oikealta.
      Mun täytyy vetää takaisin jotakin, mitä mä sanoin siellä puistossa. Mä kyllä rakastan sua, sitä en vedä takaisin ja se tuskin tulee hetkeen olemaan toisin. Tämä kuulostaa varmaan kamalalta, mutta mä en usko että haluan viettää loppuelämääni sun kanssa. Me ollaan niin erilaiset, siitä tuskin tulisi mitään hyvää loppujen lopuksi.
      Aluksi alitajuntani oli käskenyt minua kiistämään sen kaiken, mutta nyt pystyin jo myöntämään, että Chris oli oikeassa. Niin ihanaa kuin hetken seurustelu olikin ollut, meistä ei koskaan olisi tullut mitään.
      On parasta, että me jatketaan omillamme, ja jos joskus viiden tai kymmenen vuoden päästä näyttää siltä, että me haluttaiskin palata yhteen, niin se on sitten eri juttu. Mun täytyy kuitenkin kiittää sua tästä kesästä, nää kaksi kuukautta on olleet ehkä mun elämän parhaat, ja mä olen niin onnellinen että sain viettää ne sun kanssa.
      Hyvää jatkoa, onnea ylioppilaskirjoituksiin ja kiitos kaikesta, Chris.
      Nojasin pääni kylmään ikkunalasiin ja seurasin katseellani vesivirtaa, joka valui kohti ikkunanpieltä. Kyyneleet noruivat poskilleni, eivät kesämuistojen nostamina, vaan siksi, että tunnustin itselleni, että viime kesänä olin sotkenut melko lailla kaiken. Vastahan Mikki ja Inka olivat tulleet takaisin, mutta en ollut lainkaan pitänyt huolta suhteistani ystäviini. Ja nyt Rana oli poissa, enkä ollut edes seissyt Inkan tukena, vaikka juuri se minun olisi hänen ystävänään pitänyt tehdä. Nannaakin olin hädin tuskin tavannut.
      Kurotuin noukkimaan kännykän ikkunan alta sängyltä ja pyörittelin sitä epätietoisena sormissani. Olin viettänyt koko kesän minun ja Christianin suloisen vaaleanpunaisessa kuplassa ja siinä samassa käytännössä unohtanut ystäväni. Kaipasivatkohan he minua edes enää?

    • #561
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Läksiäiset
      maanantai 22. elokuuta 2016
      kirjoittanut: Kukka

      Koko edellisen illan oli uuni ollut päällä, niin paljon tuli leivottua yhdessä Eevi-Sofian kanssa Mirrin – ja minun – tämänpäiväisiä läksiäisiä varten. Olin niin kiitollinen, että Eevi auttoi mielellään tässä urakassa, sitä paitsi nautin hänen seurastaan kovasti. Tänään naapurissani kätevästi asuva Nikitan hoitaja, Mikki, oli tarjoutunut kuskiksi, pitihän jotenkin saada nämä naurettavan suuret läjät omenapiirakoita, hevosenkenkäleivoksia, kaurakeksejä ja täytekakkuja kuljetettua tallille.

      Kun kello lähestyi viittä, punahiuksinen miehenalku olikin jo ovella smart casual –vaatteissaan leveällä hymyllä varustettuna. Ihmettelin, miten poika kulki aina tallillakin hienoissa vaatteissa, mutta eihän siinä mitään jos tykkäsi pestä pyykkiä. Itselläni oli erikseen tallivaatteet, jotka kävivät pesussa ehkä turhankin harvoin. Repe oli tähän aikaan vielä töissä, ja sanoi tulevansa ehkä vasta myöhemmin läksiäisiin. Olimme jo pakanneet valmiiksi lomamatkaamme varten, ja lähtisimme ylihuomenna jännittävälle retkellemme: reppureissaamaan ainakin kuukaudeksi ympäri Eurooppaa. Olin voittanut eräässä arvonnassa lentoliput kahdelle Pohjois-Italiaan, ja siitä sitten ideamme lähti itämään. Tänään oli siis syytä juhlia, vaikka haikealtahan Hallavasta lähtö tuntui. Koko kesä oli kuitenkin ollut kuin lottovoitto, ja hevostyttö minusta oli tullut jäädäkseen.

      ”No huhhuh! Ajattelit ruokkia sitten koko kylän”, Mikki hämmästeli nähdessään keittiön kaikki pöytätasot täyttävät herkut. Hihitin, oli pakko myöntää, että taisimme hieman innostua Eevin kanssa. Ensin piti vain etsiä netistä pari kivaa reseptiä, mutta emme oikein osanneet päättää. Kaupassa ollessamme menimme sitten hieman sekaisin ostoslistaa tulkitessamme, kun emme muistaneet mitkä päätimme jättää pois. Lopulta päättelimme, että olisi fiksua ostaa kaikki listan asiat, niin mikään ei jäisi puuttumaan. Siinä musiikkia kuunnellessa ja taikinoita maistellessa uunin kuumuudessa, touhussa ja tohinassa totesimme, että parempi vain tehdä kaikki katsomamme reseptit. Kyllä ne viikon kuluessa ehdittäisiin loppuun syödä!

      Siinä meni hetki, että lastasimme ruuat autoon – ja että asettelimme ne tallituvan pöydälle. Nanna tuli onneksi auttamaan, sillä kertakäyttöastiat olivat Aleksin toimistossa piilossa, toimiston ovi lukossa ja Aleksi maastossa pitämässä tuntia. Mutta Nannalla oli keinonsa päästä toimistoon ilman avaintakin, siihen tarvittiin vain hevosenkenkä, raippa ja kaviokoukku – loppu on historiaa.

      Tuntien loputtua tuntilaiset liittyivät innoissaan kakkukesteille ja söivät, luojan kiitos, oman osuutensa herkuista. Ruusu ja Salli olivat varanneet parhaimmat herkuttelupaikat, eivätkä siitä liikkuneet ainakaan tuntiin. Hertta vastasi musiikista, Eevi kaikenlaisesta yleisestä häseltämisestä, sekä Mikki ja Miro ylenpalttisesta vitsailusta ja tunnelman korkeana pitämisestä. Nanna päätti jossain vaiheessa pudottaa kermavaahtoisen kakkupalan Miron syliin ja Aleksi oli saada Eevin tukehtumaan piiraaseensa väärinymmärretyillä sanoillaan. Jossakin vaiheessa itse juhlakalu tuli hämmentämään kakkukansaa, kun Mikki sai idean tuoda Mirrin tallitupaan. Siinäpä oli vasta hämmennystä, kun poni tuli pieneen ja ihmistäyteiseen huoneeseen maistelemaan leivoksia. Ei se lainkaan välittänyt hälinästä, oli vain tyytyväinen saamastaan huomiosta. Aleksi päätti pitää pienimuotoisen juhlapuheen nyt kun itse juhlakalukin oli paikalla, joka sai suuren osan yleisöstä kyyneliin. Tosin ei liikutuksen ja haikeuden kyyneliin, vaan naurusta ja kokikseen tukehtumisesta johtuviin kyyneliin.

      Illan pidentyessä ja porukan vähentyessä haikeus alkoi tulla kesän ja yhteisten muistojen muistelemisen mukana. Haikeutta lisäsi myös se, että Mikki kertoi olevansa myös lähdössä pian – takaisin opiskelupaikkaansa toiseen kaupunkiin. Olihan hänen työharjoittelunsakin jo loppunut. Loppuilta pelasimme korttipelejä ja Aliasta, ja viimeisten hyvästien hetkellä minulta ainakin tuli kyyneleet. Miten etuoikeutettu olinkaan saadessani viettää niin suurenmoisen vuoden niin suurenmoisella tallilla! Nyt oli kuitenkin aika lähteä uusiin seikkailuihin, mutta kuka tietää, viekö tieni takaisin Hallavaan joskus tulevaisuudessa.

    • #562
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Piinallinen odotus
      tiistai 23. elokuuta 2016
      kirjoittanut: Valma

      Tiistai oli yksi sateinen syyspäivä muiden joukossa. En ollut vielä saanut itseäni potkittua tallille. Olin missannut Kukan läksiäiset ja kuullut uutisen, että Mikkikin oli lähdössä, mutta en ollut saanut soitettua kummallekaan heistä. Sen sijaan olin hyvän aikaa lukenut ylioppilaskirjoituksiin ja leiponut pullia pakastimeen. Yhdeksän aikaan illalla istuuduin sängylleni, jo valmiina paneutumaan yöpuulle. Tällaisina iltoina tuntui aina mukavalta mennä nukkumaan siitä huolimatta että olin pihalla tallin tapahtumista, ajattelin avatessani kännykällä Facebookin jokailtaista selaustuokiota varten. Olin saanut huomiseksi kaiken valmiiksi, ei ollut huonoa omaatuntoa tekemättä jääneistä askareista, ja olin sopivasti väsynyt.
      Katsoin pari hassua kissavideota, hymyilin niille ja aloin jo pikkuhiljaa tuudittautua tyytyväiseen unetuksen tunteeseen. Sitten jostakin ponnahti iltapäivälehden otsikko Nuori nainen kadonnut Pronssijoella. Napautin otsikkoa yhä unisena, ja kun uutinen aukesi, kaikki unisuus oli äkkiä poissa. Nopeasta silmäilystä kävi ilmi, että nuori nainen oli pudonnut hevosen selästä metsässä tänä iltana, ja että hevonen oli palannut ratsastuskoulu Hallavaan ilman ratsastajaa, jota etsittiin parhaillaan.
      Sydämeni tuntui jättäneen lyönnin välistä. Tuijotin uutista ja kävin läpi kamalimmat vaihtoehdot. Nanna, Mikki, Inka (joka tosin olisi epätodennäköisesti ollut maastoilemassa), Salli… Oli kadonnut kuka tahansa, hänelle oli saattanut tapahtua ihan mitä vain. Etsin nopeasti Nannan numeron ja painoin vihreää luuria.

      Nanna vastasi, ennen kuin linja ehti edes tuutata.
      – Nanna.
      Hänen äänensä kuulosti terävältä. Hän oli varmasti vartonut puhelimen ääressä uutisia. Huokaisin helpotuksesta tajutessani, ettei kadonnut ollut ainakaan Nanna.
      – Valma täällä. Kuka se oli? kysyin enempää viivyttelemättä. Sydämeni jyskytti. Älä ole Mikki tai Salli. Älä ole kukaan tuttu…
      – Alana, Nanna sanoi. Hänen äänensä kuulosti heti paljon veltommalta. En ollut varma, oliko hän pettynyt vai helpottunut, ehkä molempia.
      Tuntui kuin kivi olisi jysähtänyt raskaasti rinnalleni. Mieleeni palautui elävästi, miten olin pelastanut Alanan koskella.
      – Mi-mitä tapahtui? änkytin.
      – Kukaan ei tiedä, Nanna sanoi. – Me ehdittiin kuulla vain huhuja, me ei oltu paikan päällä.
      Olin juuri kysymässä ketkä me, kun Miron huikkaus kuului taustalta.
      – Roope oli kuulemma törmännyt Faeen pihassa, kuului.
      – Ja sitten ne oli odotelleet vähän aikaa josko Alana saapuisi tallille, mutta kun sitä ei kuulunut, niin soitettiin hätäkeskukseen, Nanna jatkoi. Kuulin taustalta askelia. – Odota mä laitan kajarille, Miro on täällä myös.
      Nielaisin. Minulla oli äkkiä kovin yksinäinen olo täällä kotona, odottamassa yksin, epätietoisena, pimeässä uutisia, sillä välin, kun metsässä saattoi tapahtua mitä vain.
      – Missä te olette? kysyin.
      – Nannan kämpällä, Miro vastasi. – Aleksi lupasi soittaa heti kun on jotain kerrottavaa.
      – Sä voit tulla myös tänne, Nanna lupasi.
      – Mutta huomenna on koulua…
      – Ei sen väliä, Miro keskeytti. En viitsinyt pelätä olevani kolmas pyörä. Minulla oli helpottunut olo. En joutuisi odottamaan yksin, ja Nanna oli itse pyytänyt minua heidän seurakseen.

      Pyörämatka tihkusateessa Nannan asunnolle kesti puolisen tuntia. Hupparini oli märkä, kun kipitin rappukäytävässä porrasvälit nopeammin kuin koskaan ennen. Pimpotin Nannan ovikelloa, ja Miro tuli avaamaan. Potkin kengät pois eteisessä.
      – Me oli suunniteltu että pidettäisiin leffailta, Miro selitti osoittaen sohvapöydällä lojuvia levykoteloita. – Mutta me tultiin toisiin ajatuksiin.
      Nanna kökötti sohvannurkassa jalat koukussa rintaa vasten ja hymyili minulle jännittyneen näköisenä. Kävin istumaan sohvan toiseen päätyyn. Miro rojahti väliimme ja heilautti käsivartensa näennäisen rennosti minun ja Nannan ympärille. Sitten alkoi hiirenhiljainen, pelokas odotus.

    • #563
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      torstai 25. elokuuta 2016
      kirjoittanut: Mikki

      Istuin sohvalle ja tuijotin eteisessä odottavia matkalaukkua ja putkikassia. Minulla oli ollut mukanani vain vähän tavaraa, tiesinhän lähteväni taas kesän loputtua. Se aika oli kuitenkin juuri nyt käsillä, enkä tuntenut minkäänlaista halukkuutta muuttaa taas pois ja jättää kaikki jälleen kerran tänne. Rakastin Pronssijokea. Vaikka olin asunut todella monessa paikassa ja jopa useammassa eri maassa, Pronssijoki tuntui kodilta. Taku vaistosi alakuloisuuteni ja hyppäsi sohvalle vierelleni, laski päänsä syliini ja katsoi tummilla silmillään myötätuntoisesti. Tuskin sekään halusi lähteä kaupungin vilinään ja ihmispaljouteen, pieneen asuntoon ja kehnoihin koirapuistoihin. Päivittäisistä pitkistä kävely- ja juoksulenkeistä huolimatta oli selvää, että Takun kokoinen koira viihtyi Pronssijoella paremmin.

      Olin väsynyt, ja venytin lähtöäni jo kolmatta päivää. Toissailtana tallilla vietettiin Mirrin ja Kukan herkullisia ja sokeriöverisiä läksiäisiä, joista rohkaistuneena olin päättänyt lähteä seuraavana päivänä ajamaan. Päivä muuttui kuitenkin illaksi ja yhtäkkiä olikin tilanne päällä. Ilta oli ollut hengästyttävä ja masentava Alanan ja Faen epäonnistuneen maastoreissun myötä. Etsinnöissä oli kestänyt todella pitkään – tai ainakin se tuntui siltä – mutta onneksi tyttö lopulta löytyi ja kiidätettiin sairaalaan. En ollut kuullut mitään uutta Alanan tilasta, mutta uskoin ja toivoin, että kyse oli vain aivotärähdyksestä.

      Olisipa kaikki niin kuin ennen. Minulla oli ikävä ystäviäni, joihin olin pitänyt tavallista enemmän etäisyyttä juuri sen takia, että lähtö olisi helpompaa. Mutta ei se ollut. Kuilu sen välillä, että muuttaisi pois jatkamaan opintoja kaupunkiin, jossa en kovin hyvin viihtynyt, tai jäisi Pronssijoelle – todella siis jäisi – ja saisi olla rakkaiden ystävien kanssa ja jatkaa Hallavassa, tuntui silti valtavalta. Olin kuitenkin päättänyt. Tiesin tämän päivän koittavan, ja sitä varten olin tehnyt monia vaikealta tuntuvia valintoja koko kesän. Vaikka olin yrittänyt nauttia kesästä työharjoittelun ohella täysin rinnoin, ei se ollut mahdollista, kun tietyin väliajoin jokin pieni ääni muistutti, ettei kesä ollut ikuinen.

      Olin hyväksynyt tosiasian, että tulisin taas ikävöimään tätä kaikkea. Olin hyväksynyt tosiasian, että Pronssijoki tuskin odotti minua tulevaisuudessa. Tuijotin ilmeettömänä tyhjään huoneeseeni ja yritin vakuuttaa itselleni, että oli turha katua Hallavaan palaamista, vaikka lähtö olikin taas yhtä helvettiä. Kyllä kesä oli ollut kaiken tämän tuskan arvoinen. Kesäiset onnenmakuiset muistot tulvahtivat ajatuksiini ja syvä kiitollisuus valtasi mieleni. Hymy hiipi taas hetkeksi kasvoilleni.

      Okei.

      Vielä tämä päivä.

      Lähtisin huomenna.

    • #564
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      torstai 25. elokuuta 2016
      kirjoittanut: @Alana

      Sairaalan seinä oli häikäisevän valkoinen, ja kuulin itseni murisevan ja siristin silmiäni.
      ”You absolute fucker”, kuului Alinan virnistys noin kolmen sentin päässä naamastani, ja hymyilin. ”Sä säikäytit mut, jesus, älä tee tota enää toiste.”
      Hetki piti miettiä, että mistä ihmeestä siskoni pulisi, mutta se palautui mieleeni aika nopeasti. Ei kyllä varmaan kaikki, mutta olin aika varma että olin pudonnut pahasti tai jotain. Olinhan sairaalassa. ”Dude, en mä oikeen voinu sille mitään.”
      ”Tiiäks, I’m pretty sure että sain sydärin tai jotain, kun Aleksi soitti mulle ja sanoi, että sä olit jossain metsässä”, niin tosiaan, Alinan numero oli Faen karsinanovessa, minun numeroni alapuolella.
      ”No anteeks”, totesin. ”You still love me.”
      ”Joo, ja Tuomas oli livid. Niin kuin I’m talking ’bout dad silloin kun me lähdettiin maastoon kahestaan, remember?”
      ”Oh yeah, dad ei vissiin tykänny. But now that I think of it, don’t you think että kaks six year olds ja two off track thoroughbreds, who were like five, is a good idea?” hihitin. Onneksi olimme selvinneet ehjin nahoin siitäkin. Ja vielä tähän päivään saakka oli mysteeri, miten olimme saaneet a) satulat selkään ja b) itsemme selkään. Muistan siitä vain sen, että taiteilimme tikkaiden kanssa ja satulavyö oli hankala. Ihme että olimme saaneet ne edes kiinni.
      ”Se oli meidän paras idea to this day. Mut tiiäks Tuomas oikeesti, se valitti mulle varmaan solid thirty minutes siitä, että Fae on vaarallinen ja että se pitäis myydä ja all that. You gotta stop falling off and fekin’ nearly dying koko aika.”
      ”How’s Fae muuten?” kysyin tajutessani tilanteen.
      ”She’s fine, se oli tosi hikinen kuulemma, and a few scraps here and there, but you know, fine. Sillon kun mä tulin tallille niin se oli jo purettu ja pesty. Se ei ees yrittänyt purra sitä ööö…. Roopea vissiin joka sen purki, Fae was fricken tired. Se oli kuulemma tullut talliin jotain puol ysi.”
      ”Jesus, mä katoin kelloa sillon just vähän ennen, I fell jotain seiskalta. Vähän vaille I think.”
      ”Se on siis eksynyt tai jotain, mut thank god se löysi perille…”
      ”No älä… I wouldn’t live with myself jos sille olis käyny jotain…”

      Torstaina viiden aikoihin pystyin vasta puhumaan Alinalle, joka oli kuulemma ollut vierelläni oikeastaan koko ajan siitä lähtien, kun minut löydettiin keskeltä saniaispuskaa kello 10:56 tiistai-iltana. Ja nyt oli jo torstai, kello 17:23 Alinan oltiin käsketty kutsua hoitaja paikalle heti, kun olisin herännyt, joten pian mustatukkainen, elämäänsä aavistuksen kyllästyneen näköinen nuori nainen saapui paikalle naamallaan levein asiakaspalveluhymy, jonka olin nähnyt.
      ”Mites täällä voidaan? Sä ootkin ottanut nyt aika pitkät päikkärit, joten nyt pitäisi sitten hieman katsoa lisää sun päätä. Ota ekaks tästä särkylääke, sulla on varmaan aikamoinen päänsärky?” nimilapun mukaan Hanna kysyi, ja ojensi muovimukia, jonka sisällä kolisi pilleri. Nyökkäsin ja otin kiitollisena pillerin.

      Minulla oli loppujen lopuksi lievä aivoruhje. Kuulemma aivotärähdyksen pahempi versio, mutta olin kolauttanut pääni aika onnekkaasti. Ei pitäisi jäädä pysyviä vammoja, mutta päänsärky, oksetus, ja kaikki muutkin oireet saattaisivat kestää jopa kuukauden. Mutta ei pitäisi. Kysymykseeni ratsastuksesta ja jääkiekosta en saanut suoraa vastausta, mutta saisin ilmeisesti jatkaa. Ainakaan mitään suoraa kieltoa ei tullut, ja kysymyksenikin oli oikeastaan muotoiltu muotoon, että milloin voisin taas aloittaa. (Lääkäri oli vain naurahtanut kuivasti, todennut etten tainnut edes ajatella että tästä olisi tosiaan voinut loppua koko touhu, ja kertonut sitten että ”katsotaan”.)

      Illemmalla sain vieraita. Ensin Johannes saapui paikalle Ban kanssa, ja sainkin kuunnella poikien tyhmiä juttuja hymy suussa. Heidän (ja ok Alinankin) yllytyksestä minun piti soittaa Hallavaan. Eikun vaan Alinan näppäilemänä Aleksin numero ja kaiuttimelle.
      ”Ratsastuskoulu Hallava, Aleksi tässä.”
      ”Umm.. Hey-” aloitin, mutten ehtinyt loppuun.
      ”Alina, kiva kun soitit, onkos siitä Alanasta kuulunut mitään, vaiko ihan huvikses soittelet? Elä siitä Faesta murehdi, hää on viettänyt vapaapäivää Susin kanssa tarhassa, ja on ihan kunnossa. Mie voin tehä sille iltapuuronkin, nou worries, vai miten työ nyt puhuttekaan…”
      ”Öö, Alanasta on kuulunut”, vilkaisin vieressäni tirskuvaa Bata. ”Actually, mä oon tässä, hi.”
      ”Oho! En mie ees tunnistanu, työ kuulostatte ihan samalta… Noh, millos sie tuut takaisin tallille?” Aleksi selkeästi vitsaili.
      ”Ehh, jos mä sanoisin, niin huomenna, but sadly mulla ei ole hirveästi sanavaltaa over lääkärin, so… Täällä mä olen ainakin maanantaihin, ja sit toinen viikko kotona.”
      ”Joo, ei mikään kiire, kyllä Fae pärjää täällä, ja kivempi se on tietenkin terveenä tulla sitten touhuumaan”, linjan toisesta päästä kuului epämääräistä mutinaa, ja sen jälkeen ”nyt pitääkin mennä, siellä on joku suuri ihme pihalla tai jotain. Näyttää sateenkaarelta.”
      ”Joo, heippa, umm.. Ja sori? Mä kuulin että sinne tuli joku toimittajakin, tai sit nää huijaa mua.”
      ”Noo, eipä se ollut mikään iso juttu, mutta yöunet jäi kyllä vähän lyhyeksi”, Aleksi röhötti luuriin, ja minäkin virnistin, vaikkei sitä tietenkään kännykän läpi nähnyt.

      Alina oli lähtenyt kotiinsa noin tunti sitten, ja hänen pitäisi mennä kouluunkin huomenna. Ennen hänen lähtöään olimme kuitenkin soittaneet myös vanhemmillemme, mutta koska päätäni särki, oli Alina hoitanut enimmän puhumisen, ja minä olin vain hieman hymyillyt face time -kameralle. Sain kuulla samat ”olimme niin huolissamme” -litaniat kuin olin kuvitellutkin, mutta jaksoin silti kertoa hieman enemmän kuulumisia.

      Tuomas saapui suoraan töistä illalla. Tuo näytti siltä, ettei olisi nukkunut pariin päivään, ja minä vahvojen särkylääkkeidenikin lomasta huomasin tummat silmänaluset. Poika oli vissiin käynyt täällä eilen, mutta minä en tietenkään ollut tiennyt sitä. Hankalahan sitä tajuttomana…
      ”…Moi”, tuo istahti sängyn vieressä olevalle tuolille ja katsoi minua hieman tietämättä mitä tehdä.
      ”Moi.”
      Miten voikaan olla näin kiusallinen hiljaisuus? Me asuimme yhdessä. Me olimme seurustelleet tammikuusta. Ei meillä tullut kiusallisia hiljaisuuksia. Paitsi nyt.
      Viimein Tuomas rykäisi kurkkuaan.
      ”Tiiäks, se oli hirvein puhelu minkä mä oon ikinä saanut. Alina soitti illalla ja sanoi, että sä olit jossain metsässä eikä kukaan tiennyt mitä oli käynyt. Ja sit aattelin hetken, että olisitko sä tehnyt suutuksissas jotain tosi tyhmää ja hypänny sinne koskeen tai jotain…”
      ”Mut et sä nyt niin tärkeä oo”, virnistin.
      ”Mä toivon että kukaan ei oo”, Tuomas hymyili takaisin, ja hetkessä kaikki kiusallisuus oli ohi. Paitsi sitten kun väsyin ja puhelin sekavia lääkkeiden alaisena. En tiennyt sitä vielä, mutta siitä tulisi video, joka naurattaisi Tuomasta vielä pitkään.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #566
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Home sweet home 30.8.2016
      kirjoittanut: @Alana

      Maanantaina 29. elokuuta 2016, kello 11.23, minä astuin kerrostaloasunnon ovesta sisään ensimmäistä kertaa miltei viikkoon. Olin kaatua selälleni, kun järkälemäinen uroskoira rymisteli iloisesti loikkien luokseni, mutta Tuomas sai minut kainaloista kiinni. Eikä antanut ottaa itse kenkiä pois, vaan istutti minut eteisen jakkaralle ja kiskoi lenkkarit pois jaloistani.
      ”Tuomas– you know, mä en oo liikuntakyvytön…”
      ”Niin, mutta ei sun kannata silti riehua, aivovammat ei oo leikin asia. Wrach, istu!” poika komensi ympärillämme innoissaan hääräävää koiraa.
      ”Eli kenkien pois ottaminen on riehumista?” virnistin epäuskoisena.
      ”No eii, mutta mä oon varovainen. Ja sä riehut melkeen joka asiassa, joten…”
      ”Toi ei oo totta, and you know it!” mutristin huuliani, ja vaelsin keittiöön.
      ”Niinniin, sähän oot ihan rauhallisuuden perikuva”, kuulin virnistyksen, vaikka Tuomas olikin makuuhuoneessa. Minä itse kiipesin pöydän päälle, jotta ylettäisin ottamaan kattilan hyllystään. Olin syönyt miltei viikon sairaalan ruokia, ja nyt halusin pikanuudeleita.
      ”Oho”, totesin kattiloiden kolistessa hyllyssään, ja pudottaessani vahingossa yhden. Ei olisi kannattanut, Tuomas kiiruhti keittiöön järkyttyneen näköisenä, ja miltei raahasi minut pois työtasolta, välittämättä tuon taivaallista murinastani ja rimpuilustani.
      ”Oikeesti? Mä käännän selkäni minuutiks, ja sä oot jo kiipeilemässä seinillä?” sain suukon otsaan.
      ”Mä halusin nuudeleita. And you know, mä en edelleenkään ole pikkulapsi”, valitin penkiltä, johon minut oltiin istutettu. Tuomas oli hetken hiljaa, ja vain katseli minua väsyneenä.
      ”Ei oteta riskejä, jookos?”

      Loppujen lopuksi minä vietin suurimman osan päivästä kotona, kuunnellen X Ambassadorsia ja hengaillen lemmikkieni kanssa. Tuomas oli lähtenyt jo vastahakoisesti töihin (”Kyllä mä pärjään, ja Alina oli kans tulossa viideltä.”). Onneksi siskoni tosiaan saapui viideltä, ja lähdimme yhdessä kauppaan. Itse asiassa Wrach tunki itsensä mukaan, joten Drei jäi itsekseen torkkumaan raapimapuun päälle.

      Oli niin mukavaa kävellä ulkona, vaikka vähän satoikin. Me vain nauroimme Alinan kanssa ja heitimme hajonneen sateenvarjon roskiin, ja jatkoimme matkaa tyytyväisinä. Wrach ei vaan ollut kovin tyytyväinen, se alkoi vanhemmiten olla sokerista tehty. Mutta me olimme varautuneet, ja koiralla olikin sen neonkeltainen sadetakki päällä.

      Kauppaan kun pääsimme, minulla alkoi olla jo aika kova päänsärky, ja vähän oksettikin. Alina siis teki ostokset vain nopeaan, ja minä maksoin, ja poislähtiessämme huomasimme jonkun kyyristelevän Wrachin luona.
      ”No hei, joo, ootkos päässyt lenkille, ja nyt sut on jätetty ihan yksinään sateeseen, voi voi…” tyyppi leperteli. Tyyppi paljastui Eevi-Sofiaksi. Ja tyyppi hihkaisi ja halasi minua.
      ”Alanaa! Ihana nähä sua! Mä aavistelinkin että toi ois voinut olla teidän koira, Pronssijoella ei hirveesti ton kokosia koiria ole..” Eevi pulisi iloisena, ja tervehti Alinaa siinä samalla. Niin, tosiaan, he olivat varmasti tavanneet tallilla, kun molemmat hoitivat Faeta siinä sivussa. Juttelimme hetken niistä näistä, mutta kun päänsärkyni uhkasi äityä sietämättömäksi, sanoimme heipat Eeville, ja lähdimme tallustelemaan kohti kotia.

    • #567
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Tämä tarina sijoittuu elokuun lauantaihin 27. elokuuta 2016.
      kirjoittanut Valma

      Kun saavuin Mikin kotitalon alaovelle, olin jo tullut katumapäälle. Epäröin ovella monta minuuttia käsi häilyen ovisummerin yläpuolella, ja lopulta minun ei tarvinnut painaa sitä ollenkaan. Rapusta tuli hymyilevä mummeli, joka tervehti aurinkoisesti ja piti minulle ovea auki olettaen että olin ilman muuta menossa sisälle. En kehdannut vetäytyä, joten hymyilin vain kiusaantuneesti ja kävelin sisään. Nousin portaat kaikessa rauhassa käsi kaiteella, yksi askelma kerrallaan. Joka askeleella mieleni teki yhä enemmän kääntyä kannoillani ja palata kotiin. Tallilla olin vielä tuntenut epätoivoista hinkua tavata Mikki, mutta nyt ajattelin, että tämä oli varmasti virheliike. Olin menossa hyvästelemään Mikkiä ennen tämän muuttoa, vaikka emme olleet juuri sanaa vaihtaneet koko kesän aikana. Mitä sanoisin hänelle? Entä mitä Mikki sanoisi?
      Tuskallisin epäröinti koitti Mikin kämpän ovella. Nyt sain todella kerätä kaikki päättäväisyyteni rippeet painaakseni ovikelloa. Sydän jyskyttäen jäin odottamaan.
      Sisältä kuului raskaita askelia, ja sitten Mikki avasi oven. Tuijotimme toisiamme pitkään eri puolilla kynnystä, kunnes Mikki lopulta astui sivuun ja kehotti tulemaan peremmälle.
      – Täällä ei ole kauhean siistiä just nyt, hän pahoitteli. Hän ei katsonut minua silmiin.
      – Ei se mitään, mähän tulin vähän niin kuin yllätysvisiitille, sanoin ja naurahdin hermostuneesti. Eteisessä oli muuttolaatikoita, keittiötasot olivat tyhjät ja lattioilla ei näkynyt mattoja eikä ikkunoissa verhoja. Epäröin, pitäisikö minun riisua kengät. Tilanne tuntui hetki hetkeltä kiusallisemmalta.

      – Nyt sä jo lähdet, sanoin yrittäen avata keskustelua. Olimme yhä eteisessä. Sydäntä vihlaisi. Tämä saattaisi jäädä viimeiseksi kerraksi kun näkisin Mikkiä, ja tunnelma oli tällainen.
      Mikki huokaisi eikä vieläkään katsonut minua.
      – Nyt mä sitten lähden, hän toisti.
      – Tän kesän loppu on ihan syvältä, pullautin samassa suustani. – Ja… okei, ei tää kesä ole muutenkaan ollut kaikkein onnistunein.
      Mikki kohotti kulmiaan.
      – Mä olin ymmärtänyt, että sulla on ollut mitä ihanin kesä kultasi kainalossa, hän sanoi pisteliäästi. Äänensävy sattui enemmän kuin sanat. Lehahdin punaiseksi ja purin huulta. Muistutin itselleni, että itsepä olin kaiken sotkenut ja välini Mikkiin tyrinyt.
      Olin luullut olevani nöyrä ja virheensä ihminen, mutta nyt tosipaikan tullen virheidensä myöntäminen ja anteeksi pyytäminen tuntui mahdottomalta. Ihan kuin kurkussa olisi ollut jokin konkreettinen este.
      – Älä viitsi, puolustelin. – Mä ja Christian… Äh.
      Mikki katsoi minua nyt suoraan, kulmat kurtussa ja pää kysyvästi kallellaan.
      – Sä ja Christian mitä?
      Heilautin oikeaa kättäni kärsimättömästi.
      – Ei ole enää mitään mua ja Christiania! Se lähti Ruotsiin kaksi viikkoa sitten ja me… erottiin.
      Näin, että Mikki säpsähti vähäsen, mutta hän ei sanonut mitään, tuijotti vain edelleen. Minun oli pakko kääntää katseeni pois.

      Tappelin siinä hetken itseni kanssa, ja lopulta karaisin kurkkuani ja pakotin sanat ulos suustani:
      – Mä olin hirveän tyhmä. Kun mä ja Christian seurusteltiin, mä tavallaan unohdin kaiken muun, kaikki kaverit ja niin edelleen. Meillä olis ollut koko kesää aikaa tehdä jotain yhdessä mutta mä vähät välitin, ja voit uskoa, että nyt ottaa aivoon. Ja sulla on kyllä sata prosenttia oikeus olla mulle vihainen.
      Raskas taakka oli jo nousemassa hartioiltani, mutta pahin oli vielä edessä. Pala nousi kurkkuun ja puna poskilla syveni.
      – Mä tulin pyytämään anteeksi, kakistin kurkustani. – Sun ei ole tietenkään pakko antaa anteeksi, mutta mä toivoin että me voitais hyvästellä sovussa.
      Keräsin rohkeuteni nostaa katseeni. Mikki tuijotti ovea selkäni takana kädet puuskassa. Syntyi hetken hiljaisuus, kun Mikki vain seisoi liikahtamatta enkä minä tiennyt mitä sanoa. Hetki hetkeltä olin vakuuttuneempi, ettei Mikki antaisi minulle anteeksi. Mitä syytä hänellä olisi, mietin, olinhan minä totta totisesti ansainnut tämän. Pitäisikö minun vain lähteä kotiin?

      Vihdoin Mikki huokaisi, ja hänen asentonsa tuli rennommaksi. Nyt hän katsoi minua silmiin, eikä hänen katseessaan ollut enää kylmyyttä tai terävyyttä. Hän huokaisi toisen kerran.
      – Totta kai sä saat anteeksi, Valma.
      Olisin voinut lysähtää kynnyksen eteen silkasta helpotuksesta.
      – Mulla on ollut ikävä, Mikki jatkoi. – Olisin mäkin voinut vähän kysellä että voitaisko nähdä. Eli olihan tää vähän munkin vika. Sori, mä seisotan sua ovenraossa.
      Juuri silloin mahani murisi kovaäänisesti, ja se sai minut naurahtamaan helpottuneen ja hiukan hysteerisen kuuloisesti. Mikkikin virnisti.
      – Ei se mitään, mun täytyy lähteä kotiin tekemään ruokaa äidille ja Mikolle kun lupasin. Minulla oli kummallisen kevyt olo, ja tuntui, että olisin voinut nauraa mille vain. Hymy kuitenkin haihtui, kun muistin, mitä oli edessä: jäähyväiset.
      – Okei. Nyt taitaa sitten olla aika, Mikki sanoi. Hän tarjosi halausta vähän epävarman näköisenä, ja minä kiedoin käteni tiukasti hänen ympärilleen. Olin samanaikaisesti pakahduttavan onnellinen ja pohjattoman surullinen. Kurkkua kuristi, kun nojasin leukani tuttuun ja turvalliseen olkapäähän, enkä voinut olla ajattelematta vanhoja hyviä aikoja silloin kaksi vuotta sitten. Räpyttelin silmiäni kiivaasti, ennen kuin irrottauduin halauksesta.
      – Tsemppiä opiskeluihin, toivotin käheällä äänellä.
      – Tsemppiä ylioppilaskirjoituksiin, Mikki sanoi yhtä tukkoisen kuuloisesti. – Sano vielä terveisiä kaikille tallilla.

      Nyökkäsin ja pyyhkäisin nenänalustaa. Sitten avasin oven rappukäytävään. Olin jo astumassa kynnyksen yli, kun jokin sai minut vielä katsomaan olkani yli.
      – Valma.
      Mikin katse näytti kummallisella tavalla epätoivoiselta. Hän astui kaksi askelta minua kohti, laittoi kämmenen kaulalleni ja suuteli minua. Vastasin suudelmaan sen enempiä vatvomatta, se vain tuli, luontevan tuntuisesti.
      Parin sekunnin kuluttua erkanimme toisistamme. Mikki tuijotti minua, ja näin hänen kasvoiltaan kuvastuvan kaiken, mitä itse tunsin. Olimme epätietoisia ja järkyttyneitä, mutta, niin kuin kaksi vuotta sitten ja tämän kesän alussa, toivottoman rakastuneita.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #569
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      1. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Inka

      1) Sydäntä ja varsinkin mun päätä särkee.
      2) Keuhkoja puristaa.
      3) Vatsassa tuntuu iso, kylmä kivi.
      4) Oon laihtunut jo ainakin kilon viimeisten kahden viikon aikana, koska ei tee mieli syödä mitään.

      Kaiken tämän lisäksi olin vielä pyjamassa ja jo pari päivää sitten ripsille hutaistut maskarat poskilla. Kuka nyt jaksaa meikit poistaa? Panostus mun omaan itseeni oli ihan nollassa, kun avasin yksiön oven ja näin… niin, kenetköhän mä edes näin? En tuntenut miestä, ei kiinnostanut, suuttumus iski mun yli kun se ei ollutkaan huolestunut ystävä kera suklaan ja Disney-leffojen. Mikkikin oli lähtenyt, enkä ollut saanut mitään hyvästejä jätettyä. Vastaamattomia puheluja oli iPhonessa useampi kymmenen. Hetkeksi raivostuin niin paljon itselleni, että paiskasin oven kiinni ennen kuin ovella ollut tyyppi ehti edes avata suutaan. Huusin ääneen, käännyin selkä kohti ovea ja valuin lattialle istumaan pää kämmenien suojassa. Ei mulla ollut ketään, eihän? Olisi pitänyt tajuta se heti!

      Mutta sitten kello soi uudestaan. Ja kolmannen kerran. Sitten tyyppi avasi postiluukun ja sanoi: ”Inka, mä haluan vaan jutella.”

      Mulle iski paniikki. Jutella? Inka? Kuka… mun nimi tais olla Inka. Niin muuten olikin. Mitä asiaa tolla on mulle? Varmaan halusi tulla kertomaan jostain Soneran liittymästä tai siitä, miksi on hienoa olla Jehovan todistaja.

      ”MÄ. EN. PÄÄSTÄ. SUA. SISÄÄN.”

      ”Päästäthän. Oot juuri päästämässä.”

      ”Mä–”

      Mutta mun käsi oli jo ovenkahvalla. Hitaasti ja varovaisesti kurkkasin ovenraosta porraskäytävään.

      ”Oon nähnyt sut ja Ranan kisoissa muutaman kerran.” Rana. Mun sydäntä raapi joku, kuin armoton eläin. Jouduin katsomaan ylös ja räpyttelemään, etteivät kyyneleet tulisi, mutta avasin silti oven. ”M– HERRANISÄ. Mitä sulla on hiuksissa?” Tunnustelin päälakeani varovaisesti, rasvaiset kuin mitkä: ”Ai. Joo. Voisin varmaan pestä nää.”

      Mies pujahti asuntoon sisään mitään vastaamatta, käveli keittiöön ja etsi jotain kaapeista. Jostain syystä mä en tehnyt mitään, vaikka kaveri oli varmaankin tekemässä vuosisadan yksinkertaisinta murtoa. Mutta ei, kun tyyppi löysi kahvipaketin, hän menikin keittimen luo ja laittoi sinne vedet, kahvin ja napsautti koko homman päälle. Ai se meinasi jäädä? Tän jälkeen kaveri meni vuodesohvalle istumaan ihan kuin kävisi täällä joka päivä, risti jalkateränsä ja laski ne sohvapöydälle. Seurasin jonkinlaisessa horroksessa tyyppiä varmana siitä, että tämä olis mun loppuni, mutta jostain syystä en jaksanut välittää. Kun eihän mulla niitä kavereita ollut.

      ”No! Joko aiot päättää mun päivät! Tee se nopeasti”, ärähdin.
      ”En mä mitään sellaista? Ja miksi ihmeessä haluaisit kuolla?”
      ”Koska Rana on kuollut!!!” huusin ja aloin taas itkemään vuolasta virtaa. Sanoin sen ensimmäistä kertaa ääneen.
      ”Tiedän. Mutta varmasti ystävät ovat olleet sun tukenasi!”
      ”NO EIVÄTPÄ OLE OLLEET.”
      ”Ootko kurkannut puhelimestasi, keltä ne vastaamattomat soitot on?”

      Oho. Enpä tullut ajatelleeksi.

      ”Anyways, mä oon sellainen… tavallaan ratsastuskykyjenetsijä. Työskentelen Sage Astor-nimiselle naiselle, joka on–”
      ”SE KUULUISA ESTERATSASTAJA?”
      ”Just se. Dewberrystä on juuri tuotu Suomeen hieno estehevonen, tamma, ja se on varsin vaikea tapaus. Tietääkseni Rana on… taisiis oli vaativa myös! Ajateltiin, että kiinnostaisko sua sponsoriheppa?”

      Sain vaan itkettyä. Ne oli kaipauksen kyyneliä, mutta ehkä myös vähän onnen. Harvat saivat tällaisia tilaisuuksia.

      ”Täähän tarkottais tietysti sitä, että treenaat Sagen valmentajien silmien alla…”
      ”J-joo?”
      ”…ja että joudut itse etsimään kotitallin tästä läheltä…”
      Ei ongelma mulle.
      ”…ja että sä kilpailet tammalla heti kun se on valmis. Ja ahkerasti kisaatkin.”

      Mä olin risteyksessä.

      Pystyisinkö siirtymään eteenpäin?

    • #570
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Priorities – 3.9.2016
      kirjoittanut @Alana

      Minua ärsytti istua kotona. Ärsytti niin paljon, etten voinut lähteä lenkille tai tallille tai pelaamaan jääkiekkoa. Ärsytti Tuomaksen holhous, ärsytti selloni soitto. Jopa ärsytti Drein kokoaikainen nuohous ja Wrachin uninen tuhina.

      Niinpä tein lauantai-iltana loogisen ratkaisun: lähdin katsomaan lätkäpeliä. Okei, meidän joukkueen peliä, ja olin jo muutenkin luvannut mennä joku päivä tapaamaan heitä. Otin korvatulpat ja särkylääkepurkin mukaani, ja odottelin Johannesta saapuvaksi. Autolla en sentään lähtenyt itse ajamaan, sillä se jäisi hallille jos joutuisin ottamaan särkylääkkeen.

      Olin viikon aikana lukenut jotain jääkiekkonettilehteä, joka erikoistui meidän sarjamme. Joten tietenkin siellä oli ilmoitusluontoinen artikkeli Pronssijoen Hiekan väliaikaisesta varamaalivahdista. Se oli joku poika, jota en tuntenut pahemmin, mutta hän oli vasta 16. Kai. Tai täyttäisi tänä vuonna 17, eli periaatteessa oli minua vain vuoden nuorempi. Joka tapauksessa nuori tyyppi. Kommenteissa oli sitten keskitytty valittamaan minusta, sillä artikkelissa mainittiin loukkaantumiseni johtuneen ratsastusonnettomuudesta.

      ”No on kyllä typerää käytöstä, jos tuolle tasolle on päässyt pelaamaan, niin pitäisi kyllä sitten olla siitä kiitollinen eikä lähteä kokeilemaan onneaan vieraassa lajissa. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, ja tässä tapauksessa ura. Hiekan olisi muutenkin pitänyt alunperinkin tarjota sopimusta jollekkin taidokkaammalle miehelle, joka ottaisi tämän pelin tosissaan, eikä tekisi mitä tahansa hormonit määräävät. Jo viisitoista vuotta olen seurannut tätä joukkuetta, ja kertaakaan en ole ollut pettynyt maalivahteihin, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Mihin tämä maailma on menossa?”

      Kiva juttu, nimimerkki ”Raimo_1963”, mutta näin vain huomautuksena, minä olen ratsastanut pidempään kuin sinä olet seurannut tätä joukkuetta, joten en ollut kokeilemassa onneani vieraassa lajissa. Sinun sen sijaan kannattaisi kokeilla onneasi aavistuksen misogynistisiesi kommenttiesi peittämisessä paremmin. Ja jos Raimo_1963 ei tiennyt, isäni oli edustanut Irlantia kahdesti Olympialaisissa, kerran voittaen hopeaa kentästä, ja toisen kerran ollen top kahdessakympissä. Ja äiti oli voittanut kolmesti kouluratsastuksen SM-kullan. Tekstasin säännöllisesti yhdelle Englannin tunnetuimmista junioriesteratsastajista. Eikä lähteä kokeilemaan onneaan…

      Toisaalta kommenteissa oli jotain perääkin. Olin abivuodella lukiossa, mutta tämän metsäseikkailuni johdosta kiitin onneani, että nyt oli kirjoitettavana vain kaksi. Keväälle kun oli pari enemmän. Minulla oli nuori kilpahevonen kontollani, jonka kanssa oli suuret (ja ennen kaikkea täysin mahdolliset) suunnitelmat, jonka kanssa olisi tarkoitus kilpailla miltei joka toinen viikko. Ja minulla oli siihen päälle seitsemät treenit viikossa, plus pelit, joista osa saattoi olla toisella puolella Suomea. Olin pulassa ajankäyttöni kanssa. Jotain pitäisi jättää pois.

      Istuin lämmittelyjen aikana valmentajien kanssa, keskustellen vähän suunnitelmia sun muita. Lippiksen lipan alta näin minun sijaiseni, ja poikaraukka näytti kauhistuneelta, kun hän näki minut vesipullojen luona. Hymyillessäni tuolle rohkaisevasti hän näytti edelleen kauhistuneelta, hieman punaisemmalta kuin aikaisemmin, ja kääntyi salamannopeasti pois. Muutama joukkuekaverini virnuili minulle ja poikaraukalle, enimmäkseen kyllä poikaraukalle ennen kuin luistelivat tervehtimään minua. Minä en olisi saanut astuakaan jäälle, mutta kyllä minut laskettiin halauksesta jäälle, kun jouduin ringissä tapahtuneen ”kierrätetään ja halataan Alanaa” keskelle.

      Peli oli juuri alkamassa, kun jo aikaisemmin mielessäni pyörinyt kysymys palasi mieleeni. Hevoset vai jääkiekko? Kumpaan keskittyä, ja kumpi siirtää taka-alalle? Jääkiekosta minulle maksettiinkin, ja se oli minulle tärkeää. Mutta kyllä Faekin oli tärkeä. Supertärkeä. En minä voisi ikinä edes ajatellakaan siitä-

      Pillin viheltäessä ja kiekon pudotessa maahan hevoseni kuva haihtui salamana mielestäni.

    • #571
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Jeesuksen mysteeri – päivä maatilalla
      17. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Työpäivä alkoi maatilalla tavallisesti. Tunsin, kuinka vasta-ajettu nurmikko tuoksui nenääni päältäajettavan ruohonleilkurin ratista. Hurr hurr, sanoi leikkuri, kun olin viimeistelemässä ruohokaistaletta. ”Kestä vielä hetki, rakkaani”, sanoin ruohonleikkurille taputtaen sen konepeltiä. Sain kuin sainkin nurmikon ajettua loppuun ilman bensan loppumista, joten hymyilin. Ainahan siitä tuli hyvä fiilis, kun ei tarvinnut lopettaa herkkää ruohonajoa kesken kaiken.

      Kun tulin ulos autotallista, päätin käydä kanalalla tarkistamassa munatilanteen. Nappasin samalla kanarehua mukaani, sillä oletettavasti sitä olisi tarve lisätä hieman. Kanalalle saavuttuani, tunsin aivastuksen hiipivän nenääni. Astelin kanalan ovelle koko ajan valmiina aivastamaan, mutta aivastusta ei tullut. Oli varmasti aikamoinen näky, kun avasin oven silmät sirrissä, kasvot melkein rullalla ja suupielet missä sattuu. Vihdoin pääsin pinteestä, kun aivastin juuri kun suljin kanalan oven. Suunnistin kanojen ruoka-alueelle ja kaadoin rehua maahan. Kaikki viisi kanaa, plus komea kukko saapuivat heti paikalle. Hetkinen. Viisi kanaa? Katsoin kanoja epäileväinen ilme kasvoillani. Pahvi, Turbo, Sohvi, Ahven, Tohveli… Missä Jeesus on? Ajattelin, että se olisi orrella, joten kurkkasin koppiin, mutta kanasta ei näkynyt merkkiäkään. Olin hämilläni. Katsoin uudestaan ruoka-alueelle siinä toivossa että Jeesus olisi luikahtanut sinne samalla kuin kurkkasin koppiin, mutta ei. Ei jälkeäkään.

      Kulmat kurtussa mietiskellen poistuin kanalasta. Oliko Jeesus karannut? Mutta miten?
      Hetkinen. Aivastus… Ehkä Jeesus oli livahtanut kanalan ovesta ulos samalla kun olin taistellut aivastusta vastaan! Olinpa ollut huolimaton. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin alkaa etsimään. Katselin heti ympärilleni, mutta en nähnyt kanaa missään. Mutristin suutani ja aloin kävelemään rauhallisesti kanalan ympärillä. Kun Jeesusta ei näkynyt, laajensin etsintöjäni koko pihapiiriin.

      Mutta mikään ei tuottanut tulosta. En ymmärtänyt, miten yksi kana voisi kadota kuin pieru Saharaan. Aloin jo pikku hiljaa myös huolestua. Päätin mennä päärakennukseen kertomaan Marjalle, mitä oli meneillään. Löysin Marjan keittiöstä tekemässä ruokaa.
      ”Marja”, aloitin kysyvästi. ”Jeesus on kateissa”. Marja katsoi huolestunutta ilmettäni ensin hämillään, mutta sitten huvittuneena. ”Jeesus? Ai nii se kana! Mie jo hetken luulin että oot kääntyny kristinuskoon”, Marja vastasi nauraen ja jatkoi virnistäen, ”kyllä se Jeesus jostain löytyy. Ei meiän kanat oo pihapiiriä kauemmaks ikinä karannu”. Hän kääntyi ja raotti uunin luukkua. En voinut uskoa silmiäni. Uunissa oli… kana paistumassa?! Hätkähdin ja naurahdin vaivaantuneesti. Tunsin kylmän hien kohoavan ja lähdin pois keittiöstä. Olin hätääntynyt. Kävelin suoraa päätä ulos. Hengitykseni oli muuttunut raskaaksi, ja silmäni olivat järkytyksestä pyöreät. Ei kai Marja ollut kokannut Jeesusta?! Hölkkäsin kanalalle vilkuillen alati ympärilleni. Jeesusta ei vieläkään näkynyt missään.

      Tallustin ympäri pihapiiriä miettiessäni kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, mitä Jeesukselle olisi voinut tapahtua. En halunnut menettää toivoani, joten päätin sinnikkäästi jatkaa etsintöjäni.

      Päivä oli jo päättymässä, eikä Jeesusta ollut vieläkään löytynyt. Turtuneena ja lannistuneena raahustin omaan mökkiini. Tein iltatoimet ajatellen vain Jeesusta. Yksinäinen kyynel vierähti poskelleni, kun rojahdin sänkyyn. Olin menettänyt toivoni. Tietenkin Marja saisi tehdä omilla kanoillaan mitä lystää, mutta olin silti katkera. Painoin päätäni syvemmälle tyynyyn ja niiskutin nenääni. Aloin vaipua surulliseen uneen.
      Jeesus…

      Kot ko-toot
      Kot ka-poot
      Pot
      Kot kot

      !!!

      Hätkähdin hereille. Haukoin henkeäni.

      Pot po-kot

      Kana? Kana!

      Ponkaisin sängystä ylös ja näin… Näin Jeesuksen kotkottamassa muovipussille. Olin hyvin yllättynyt. Kasvoni kääntyivät sekunnissa hymyyn, ja aloin nauraa hervottomasti. Istahdin sängylle äimistyneenä. Mitä ihmettä Jeesus teki mökissäni!? Ehkä se oli tullut kissanluukusta sisään…
      Nousin sängynpäädystä ja astelin kanan luokse. Ensin se nokki muovipussia, jonka jälkeen se käänsi tummat, arvoitukselliset silmänsä puoleeni. Jeesus nyki päätänsä kuin ihmetellen, miksi seisoin siinä. Pudistin päätäni huvittuneena. Oli aika viedä Jeesus takaisin kanalaan.

      Jeesuksen paluumatka sujui yllättävän helposti. Ilmeisesti sillä oli ollut nälkä, kun se räpiköi puoliksi itsekseen takaisin kanalalle. Olin kantanut sitä käsissäni osan matkasta, mutta lopulta sujui helpommin, kun vain laskin Jeesuksen maahan. Raotin kanalan ovea ja Jeesus meni heti rehun luokse nokkimaan. Katselin hetken kanoja hymyillen, vieläkin hämmästyneen huvittuneena.
      Palasin takaisin mökilleni, valmiina tekemään itselleni aamiaista. Kävin petaamassa sänkyni, kun huomasin jotakin. Lattialla oli vaatekasani, ja vaatekasan päällä oli… Kananmuna?

      En voinut kuin nauraa.

    • #572
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      8. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      X.9.2016 – +358 50 6** ****

      Olin saanut puhelinsoiton.
      Olin poistanut hänen numeronsa yhteystiedoistani, mutta muistin vieläkin tuon numeroyhdistelmän ulkoa.
      Ahdistuksen aalto kiiri lävitseni.

      Sysäsin tunteen syrjään ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

      Kolme päivää myöhemmin puhelimeni soi ollessani tallilla. Katsoin ruutua ja näin saman numeron kuin kolme päivää sitten. Kaikki pysähtyi heti. Painoin punaista luuria hätääntyneenä, mutta sitä minun ei olisi kannattanut tehdä.
      Puhelin alkoi soimaan heti uudestaan. Se soi ja soi. Hän tiesi, että olin huomannut. Ahdistukseni vain kasvoi ja kasvoi, ja kehoni tuntui raskaalta. Jalkani ja käteni valahtivat kylmiksi, ja päässäni pyöri. Kiirehdin vessaan välttäen katsekontakteja. Toivoin, ettei kukaan ollut nähnyt.

      Istuin vessanpöntön kannen päällä keho jännittyneenä. Puhelin soi taas. Annoin sen soida. Ahdistuksen kyyneleitä alkoi kohota silmiini, kun tuijotin näyttöä. Puristin silmäni kiinni. Ei.
      En voinut nyt itkeä.

      Suljin puhelimen.

      Hengitin väristen sisään ja ulos. Tungin puhelimen housujeni taskuun ja nousin seisomaan. Sydämeni hakkasi lujaa. Katsoin itseäni peilistä ja huomasin itkuiset kaavoni. Vihasin tätä näkyä. Käänsin pääni lavuaaria kohden ja repäisin seinästä käsipyyhepaperin. Siirryin pois peilin ääreltä ja niistin nenäni. Puristin hetken paperia kädessäni ja heitin sen roskakoriin. Suljin silmät ja hengitin sisään. Halusin olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

      Astuin ulos vessasta. Halusin pois tallilta. Onneksi olin hoitanut jo Darlin. Kävelin suoraa tietä ulos polkupyöräni luokse. En viipyillyt lainkaan, vaan lähdin tallipihasta salamannopeasti.

    • #573
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Ikävöintiä
      Päiväkirja1
      kirjoittanut Rena

      Rakas päiväkirja…
      En jaksaisi enään järjestellä muuttolaatikoita, vaikka puolet tavaroistani jäi isälleni, purettavaa oli ihan sikana. Oma kirjakokoelmani, nuotteja, viulu, viulun huoltotarvikkeita ja tottakai muuta pikkusälää.
      Jokainen laatikko pienessä huoneessani on jo nyt täynnä, pikkusiskollani on kaksi kertaa isompi huone kuin minulla. Ja hän sai sen perusteella että `mun lelut tarvii enemmän tilaa´, voin mäki hankkii jonkun Schleich-kokoelman jotta saan suuremman huoneen ;-;.
      Oon yrittänyt soittaa iskälle aika monta kertaa muuton jälkeen, mut se ei vastaa. Iskä on varmaan taas revenny juomaan, oma vikansa ku hääti meijät pois sillain.
      Mulla on myös ikävä parasta ystävääni, Millaa. Sain Millallta ekan kirjeen eilen, kotona kaikki oli ihan semi hyvin. Tallilla on kuulemma nykyään hiljaista, kun mä en ole siellä touhuamassa koko aikaa.
      Ja tottakai ikävöin suklaan ruskeaa Taunoa, Tauno on lempiponini. Se on eloisa mutta kuulevainen vanhus, tekisi mieli palata kotiin.

      Mutta perjaatteessa on ehkä aika kääntää uusi sivu elämässä, saan varmaan uusia kavereita, jos en koulusta niin sitten tallillta. Tallilla olen tavannut pari ihan mukavaa tyyppiä, varsinkin yksi tyttö nimeltä Salli. Uskon että meistä voisi tulla ihan semi hyvät kaverit. Mutta mun pitää nyt lukea enkun sanakokeeseen.

      Hyvää yötä päiväkirja…

    • #574
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Runo Venuksesta
      9. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Marjal ja Vesal se maatila ompi
      Kaunis ku kortti tuo pirtin portti

      Portil sie joskus voit kissan nähhä
      Se kissa ei vierasta paljoa sähhä

      Kissa o karski ku naapurin Matti
      Ja suur ku mikäki Goljatti!

      Jos sie hämmästyt kissan nimmee-
      No se on vähä pimmee mut äläpäs viel mee

      Ojennappa kissalle kähes ja silitä
      Voit iha yllättyy ku on nii siliä

      Kyl Venuksel o korein oranssi turkki
      Jopa naapurin Matti se mehästä kurkki!

      ////vielä selvennykseksi sanottakoon, että Venus on suuri oranssi kollikissa, norjalainen metsäkissa rodultaan. piirrän siitä kuvan joku päivä ;—-)

    • #575
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Uusi toivo
      11. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Seison musiikkiopiston edessä viuluni kanssa, odottaen että äitini hakisi minut kotiin. Huokaisen pitkästymisestä, katsahdan kelloon. 18.46, äiti on 16min myöhässä.
      -Moi, soitit tosi hyvin tänään, joku sanoi vieressäni.
      Katson vierelleni, siinä seisoo noin 167cm pitkä tumma hiuksinen poika. Hänellä on tumman ruskeat silmät, ja tuuhea tukka. Poika kantaa kitaralaukkua selässään.
      -Ööh, kiitti. Salakuuntelitko vai? En muistaakseni treenaa kitaristien kanssa, sanon.
      -Noh, mä oon myös pianisti, ja kyllä salakuuntelin. Kukaan ei oo koskaan soittanu viulua yhtä hyvin kun sä noissa tiloissa, poika sanoo imarrellen.
      -Noh, kiitos, sanon ja naurahdan.
      -Mä olen Jesse, poika sanoo ja ojentaa kättään.
      Tartun hänen käteensä ja sanon:
      -Mä oon Rena.

      Hymyilimme toisillemme, kiusallinen hiljaisuus uhkaa laskeutua päällemme.
      -Ööm, musta tuntuu että mun äiti on unohtanu et mut pitää hakea. Joten haluutko mennä vaikka kaakaolle tonne läheiseen kahvilaan? Kysyn Jesseltä.
      Hän nyökkää myöntävästi, lähdemme kävelemään kohti kotoisaa kahvilaa.
      -Etkös sä oo B-llä, Jesse kysyy minulta.
      -Juu, entä sä, kysyn.
      -A-lla, aattelin vaa ku näytit tutulta, Jesse vastaa.
      Ylitämme suojatien, ja sitten edessämme on kaivattu kahvila. Kävelemme sisään, istumme nurkkapöytään ja tilaamme kaakaot.

      Aika kuluu siinä jutustelussa, pian kello on 19.30 ja päätän että minun pitäisi soittaa äidille että hakisi minut täältä.
      -Noh, kiitti seurasta, mutta musta tuntuu että mun pitäis lähtee kotia kohti. Ku huomenna on kuitenkin kouluu ja sillain, sanon Jesselle.
      -Aa, kello onki jo noin paljon. Mutta me nähään sitte huomenna? Jesse kysyy.
      -Juu, nähään huomenna, sanon ja hymyilen hieman.
      Nostan viuluni ja lähden paikalta, näpyttelen äidille viestin:
      ”Moi, tuutko hakemaan mut siitä musiikkiopiston lähellä olevasta kahvilasta?? :)”

      Jään odottamaan suojatielle yksin, aurinko on alkanut laskemaan taivaan rantaan. Aloin selaamaan Jessen insta-titliä jonka nimen hän oli minulle antanut. Ja huomasin äskettäin lisätyn kuvan auringon laskusta, ja kuvatekstin ”Uusi tuttavuus, uusi toivo”
      Hymyilin, pian äitini harmaa volvo kaarsi tielle ja pysähtyy eteeni. Vein viulun takapenkille ja itse menen etupenkille äidin viereen.
      -Anteeks kun unohin hakee sut, jouduin jäämään vähä ylitöihin, Äiti selittää anteeksi pyytävänä.
      -Ei se mitään, sanon ja hymyilen Äidille.
      -Noh, mitä teit odottaessa, Äiti kysyy.
      Ajamme kohti kotia, moottorin ääni kuulostaa kotoisalta kaiken vieraan keskellä.
      -Kävin vaan kaakaolla, sanon ja hymyilen itsekseni.

    • #576
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Keskustelujen kermaa
      (eli vanhoja alanan salakuvaussessioita a la johannes)
      11 syyskuuta 2016
      kirjoittanut @Alana


      ”Ahhahaha Alana miks näytät noin hämmentyneeltä?”
      ”Mä oon hämmentynyt.”
      ”???”
      ”Mitä sä teet?”
      ”Mä venyttelen. Eksä muka näe?”
      ”Sä näytät valaalta joka nuolee juomapulloaan. Ei toi ees auta mitään what even Johannes älä ole ällöttävä.”
      ”….”
      ”Älä tee tota.”
      ”( ͡° ͜ʖ ͡°)”
      ”…”
      ”( ͡° ͜ʖ ͡°)”
      ”Miks mä oon sun kaveri.”

    • #577
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kuumepäivä numero yksi
      15. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Kun heräsin aamulla kello seitsämän aikaan järkyttävään janoon, oloni oli kuin koomasta nousseella. Huulet kuivina ja kuoleman maku suussa keräsin itseni keittiöön. Otin lasin astiakaapista ja täytin sen vedellä. Huuhdoin suuni jonka jälkeen otin jääkaapista appelsiinimehupurkin. Mehua juodessa istahdin tuolille ja räpsytin hitaasti silmiäni. ”Ugh”, oli fiilikseni sekä henkisesti että fyysisesti. Nappasin buranan ja päätin valmistaa jotain pientä purtavaa.

      Hieman myöhemmin kuulin ulko-ovelta koputuksen. Se oli Marja, joka kävi tuomassa minulle lämmintä kasvissosekeittoa. Otin keiton kiitollisena vastaan sillä näkkileipä ei ollut paljoakaan auttanut nälkään. Söin ja juttelimme hetken niitä näitä, kunnes Marja lähti pois. Pian Marjan lähtemisen jälkeen minulle saapui uusi vieras kissanluukusta – se oli Venus, joka tuli kerjäämään herkkupaloja. Hymyilin ja otin laatikosta herkkupussin, josta annoin muutaman kissalle. Se jäi kiehnäämään jalkoihini. Rapsuttelin sitä hetken.
      Päätin hieman rentoutua ja lukea kirjaa sängyssä. Venus tuli viereeni kehräämään ja lämmittämään reittäni.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #579
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Lenkki – 14.9.2016
      kirjoittanut @Alana

      Se oli yleisesti tunnettu fakta, että juokseminen teki paremmalle tuulelle. Varsinkin jos nautti lenkkeilystä. Minä en ollut päässyt edes juoksemaan pitkään aikaan. Hallavassa nyt olin käynyt kuluneen viikon aikana neljästi, mutta silloinkin olin ottanut todellakin iisisti. Mutta urheilemaan olisi pitänyt päästä jo kauan sitten -ainakin omasta mielestäni.

      Niinpä olinkin yhtä hymyä sitoessani juoksukenkiä jalkaan keskiviikkona. Olin pärjännyt koko eilisen päivän ilman särkylääkkeitä, ja tasaisena jumputuksena jatkunut päänsärky oli viime päivien aikana vähentynyt hieman vähemmän jumputtavaksi. Ja oksentanutkin olin viimeksi viikko sitten, joten sen kunniaksi palkitsin itseni lenkillä. Ihan lyhyellä vain, tämä olisi tasan 3.7 kilometriä. Ja ottaisin rauhallisesti. Yleensä lenkkikumppanini valittivat vauhdista, menin kuulemma liian kovaa. Siihen olin kerran todennut, ja tulisin aina vastaisuudessakin toteamaan ”I don’t go for jogs. I go for runs. Mä juoksen”. Menin automaattisesti kovaa. En mitään pikajuoksija kovaa tai edes maratooni kahdessa tunnissa -kovaa, mutta aina lenkillä minä oikeasti juoksin.

      Ja niin juoksin tänäänkin. Juoksin sen 3.7 kilometriä niin kovaa kuin pystyin tässä kunnossa, ja melkein leijailin koko matkan. Juoksu tuli niin luonnostaan, vaikka aikaa menikin kahdeksan minuuttia enemmän kuin yleensä. Normaalisti olisin ollut pettynyt tulokseen, mutta nyt se aiheutti vain iloisen huuman.

      Tästä se taas lähtisi. Nousisin taas. Odottakaa vain.

    • #580
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kuumepäivä numero kaksi
      15 syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Joko Venus oli parantajakissa tai sitten aloin muuten vaan paranemaan. Oli minulla silti vielä hieman kuumetta, mutta oloni oli paljon parempi kuin eilen. Makoilin sängyssä ja katselin kattoa mietteliäänä. Olin unohtanut että edes omistin puhelimen.

      Aloin hyräilemään Bulgarialaista kansanmusiikkia hiljaa ja käheästi, kunnes naurahdin ja totesin ettei siitä tullut yhtään mitään. Sen sijaan kaivoin kanteleeni esiin. En ollut soittanut sitä vähään aikaan, mutta sormeni osasivat heti liikkua kielillä. Soitin päämäärättömiä melodioita jotka olisi voineet jatkua ikuisuuksiin.

    • #581
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      100% PONITYTTÖ
      19. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Melkein pompin innosta, samalla kun kävelen kohti postitoimistoa, koska minun pitäisi hakea pakettini postista, jossa olisi uusia vaatteita ja ratsastustarvikkeita.
      Aurinko paistoi, tänään oli ehkä paras päivä muuttoni jälkeen. Koulussa olin hengannut uuden ystäväni kanssa, ja aloitimme tekemään esitelmää saturnuksesta. Sitten kun tulin kotiin sain uunituoreita pullia, vitsit oli muuten hyviä. Ja nyt olen hakemassa pakettia, jota olen odottanut aivan liian kauan. Astun postitoimiston ovista sisään, ja tunkkainen haju saapuu nenääni. Varmaan ilmastointi rikki. Astelen tiskille hakemaan pakettia, odotan vuoroani kärsivällisenä.
      Ja vain hetki sen jälkeen seison ulkopuolella iso paketti käsissäni, into ja jännitys valtaavat minut täysin. Olisi tehnyt mieli repiä paketti jo auki siinä saman tien, mutta päätän kumminkin odottaa kotiin asti. Hölkkään puolet matkasta kotiin, ja juoksen portaat ylimpään kerrokseen. Kaivan avaimen taskustani ja avaan narisevan oven.

      -Moi, oon kotona, huikkaan äidille.
      Jätän kenkäni eteisen nurkkaan ja kiiruhdan huoneeseeni, pamauttaen oven kiinni perässä. Heitän paketin sängylle ja otan pöydällä olevasta penaalista sakset, leikkaan paketin auki ja vedän ekana ulos liilan vetoketjullisen hupparin, jonka selkämyksessä lukee vaaleanpunaisilla pölkkykirjaimilla:
      ”100% PONITYTTÖ”.
      Vedän hupparin päälle ja kiiruhdan katsomaan itseäni eteisen peilistä.
      -Tä on aivan ihana! Melkein huudan eteisessä.
      -Mikä ny noin hienoo muka on, siskoni Minka kysyy olohuoneesta.
      Minkalla on juuri menossa ehkä pahin murrosikä vaihe, mikä on niin rasittavaa.
      -Mun uuet vaatteet tuli just postissa, sanon siskolleni ja menen takaisin huoneeseeni.
      Istahdan sängylleni ja otan paketista seuraavan vaatekappaleen, eli uudet ratsastushousut.
      Ne ovat tummanruskeat ja ne istuvat täydellisesti, sitten paketista löytyi pari T-paitaa ja college-housut. Ja tottakai, asia jota olin toisiksi eniten odottanut, eli liila-pinkki riimunnaru Astalle.
      Sain viestin Jesseltä:

      Jesse: Moi, pääsetkö Skypettää??? 😉
      Rena: Oota hetki, meillä on iha just ruoka(pinaattikeittoa). Tuun sen jälkeen 😉
      Jesse: Okei
      Rena: Pitikö meijän treenata sitä enkkua tänään?
      Jesse: Näh, en jaksa
      Rena: Ite sanoit että sun pitäis harjotella!
      Jesse: Möö, en mä osaa, eikä jaksa.
      Rena: Voi ressukkaa, jos ei ehitä tänään. Nii katotaan huomenna koulun jälkeen.
      Jesse:Jos on pakko ;-;. Hyvää ruokahalua =)
      Rena: Kiitos -_-

      Laitan puhelimeni laturiin ja menen keittiöön, Äiti ja Minka istuivat pöydässä jo.
      -Noh, mites Renan päivä on mennyt? Äiti kysyy minulta.
      -Iha mukavasti, koulussa aloteltiin yhtä esitelmää ja sillain, kerron Äidille.
      -Sehän mukavaa, entä sinulla Minka?
      -Iha ok, mut mä haluun uusii vaatteita, Minka valittaa.
      -Juurihan sinä sait kasan uusia vaatteita, Äiti vastaa kyllästyneen kuuloisena.
      -Mut haluun lisää ja., Minka yrittää jatkaa, mutta Äiti keskeyttää puheen ja sanoo:
      -Kulta pieni, kaikkeen ei vaan ole varaa nyt.
      Minka hiljenee ja pyörittää ruokaa lautasellaan, Äiti näyttää väsyneeltä. Hän tekee kahta työtä nyt samaan aikaan, maksaakseen lainan jonka hän otti tätä asuntoa varten.
      -Mä saan varmaan sen väliaikaisen paikan kahvilasta, mutta jos pärjään hyvin niin se vois varmaan olla ihan pysyväkin ratkaisu, sanon hiljaisella äänellä.
      -Voi minun rakkaat tyttöni, Äiti sanoo ja katsoo meitä lempeillä silmillään.
      Söimme ruuan loppuun, keskustellen Astasta ja joistain Minkan uusista kavereista.

      Kun olin valmis, menin huoneeseeni ja otin tietokoneeni pöydältä. Menin sängylle istumaan, ristin jalkani syliini ja näppäilin koneelle salasanani. Avasin skypen, tarkistin äkkiä pienestä pelistä joka oli pöydälläni että hiukseni olisivat hyvin. Sitten soitin Jesselle videopuhelun.

      -Moikka, Jesse sanoo hymyillen.
      Hän on varmaan omassa huoneessaan, video kuvasta päätellen.
      -Morjens, mitäs teet, kysyn häneltä.
      -Luin vähän hissaa, olikos hyvää keittoa, Jesse sanoo naurahtaen.
      -Tottakai, sanon ja irvistän Jesselle, jatkan puhetta:
      -Ne mun uudet vaatteet tuli postissa, siis se huppari on aivan ihana, sanon aivan tohkeissani.
      -Rauhotu 100% ponifani, eikös siinä niin pitäny lukea, Jesse sanoo hymyillen vinoa hymyään.
      -Juuri niin siinä lukee, sanon yllättyneenä.
      -Tuutko sinne konserttiin ens viikolla, kaikki meijän ikäluokasta tulee sinne, Jesse kertoo.
      -Kyllä mä kai tuun, mut mulla ei oo mitään päälle pantavaa, sanon harmistuneena.
      Siis oikeasti minulla ei ollut mitään päälle pantavaa, minulla oli vain yksi mekko. Mutta se on liian räikeä niin juhlalliseen tilaisuuteen.
      -Noh, etköhänsä jotain kivaa löydä, jos et löydä mitään. Lainaa jotai mun siskolta, siis Annalta. Etteks te oo aika saman kokoset? Jesse kysyy.
      -Ollaan me varmaan suurinpiirtein saman kokoset, sanon naurahtaen.
      -Sehän on aivan mahtavaa, Jesse tokaisee hymyillen.
      -Mut hei, eikös meijän pitäny treenata sitä enkkua? Kysyn virnisäen,
      -Onks iha pakko, en haluu, Jesse anelee.

    • #582
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      !||||Teksti sisältää rajua kielenkäyttöä||||!

      Oudot unet saavat meidät tekemään outoja asioita.
      19. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Heräsin aamulla siihen, kun pääni seivästettiin viikatteella.

      Siristin silmiäni ja ravistin päätäni vetäessäni henkeä sisään tukkoisesta nenästäni. Olipa siinä uni. Katsoin kelloa ja se näytti melkein kahdeksaa. Ei huvittanut makoilla enää sängyssä, joten nousin ylös samantien haukotuksen saattelemana.
      Minulla oli kummallinen olo – mikä saattoi johtua toiminnantäyteisestä unesta. Tuntui siltä että tänään pystyisin mihin tahansa. Oman pään seivästyminen viikatteen terään ei toki lähtökohtaisesti olisi varmaankaan kaikista voimauttavinta… Mutta uni oli uni.
      Aamiaismysliä syödessäni fiilistelin adrenaliinivirtausta heiluttaen lusikkaa kuin miekkaa kuunnellen samalla glitch mobia. Hyvä fiilis teki ihmeitä. Kun puhelimeni kolahti lattiaan vaatteiden penkomisen seurauksena, en säikähtänyt. En ajatellut niitä ahdistavia asioita, joita olisin varmasti ajatellut jos puhelin olisi kolahtanut lattiaan edellisinä päivinä. Tänään tuntui siltä että halusin kohdata ongelman ja lopettaa sen. Nappasin puhelimen määrätietoisena taskuuni ja marssin ulos.

      Kävelin jonkin aikaa, kunnes tulin syrjässä olevalle pienelle ja vanhalle sillalle, joka ylitti noin kaksi metriä leveän purovirtauksen. Pysähdyin sillalle ja kaivoin puhelimen esiin lainkaan epäröimättä. Tuntui melkein jo siltä etten ollut oma itseni, sillä toimin niin määrätietoisesti. Siinä minä kuitenkin seisoin ja avasin puhelimeni. Näppäilin PIN-koodin. Avasin suorinta tietä puheluhistorian ja painoin numeroa, joka oli soittanut minulle monta kertaa.
      +358 50 6** ****. Puhelu tuuttasi vain kerran.
      Toisesta päästä kuului ensin hidasta ja tyytyväistä naurua. ”Sä soitit! Ihan vitun mahtavaa. Tulitko järkiis huora? Tajuutko kui vitun paljon mä oon yrittäny saada suhun yhteyttä?”
      ”Lakkaa ottamasta yhteyttä muhun. Mä sanon vielä kerran että sun pitää lopettaa tää koska mä en aio antaa sulle ikinä enää yhtään mitään” Vastasin takaisin kylmän tasaisella äänellä.
      ”Älä viitti. Sä tiedät miten paljon mä tykkään susta. Missä sä oot. Mä aion löytää sut perkele”, hän vastasi siirtyen huvittuneesta aggressiiviseksi.
      ”Sä et löydä mua. Painu helvettiin”, vastasin korottaen ääntäni
      ”Vitun homo!” kuului huutava ääni toisesta päästä jatkaen, ”Mä löydän sut ja mä aion vittu kuristaa sua niin että anelet polvillas”.
      Suljin silmäni ja sanoin samalla kylmällä äänellä, ”Mä en pelkää sua”.
      Kuulin epämääräisiä, vihaisia sanoja ennen kuin lopetin puhelun.

      Ja sitten se iski. Vapisin yhtäkkiä kuin haavanlehti tuulessa ja puhelimeni putosi vahingossa puroon. Suustani pääsi epäuskon naurahdus joka muuttui raskaaksi hengitykseksi. Oli pakko kyykistyä alas. Otin tukea sillan kaiteesta ja käännyin istumaan nojaten kaiteeseen. Tuijotin eteenpäin shokissa ja yritin parhaani mukaan tasata hengitykseni. Tunsin itkun poltteen nenässäni mutta en itkenyt. Käteni olivat kylmät ja kohmeiset.
      Mitä oli juuri tapahtunut? Olin… tehnyt jotain todella rohkeaa. Mutta samalla jotain todella pelottavaa.

    • #583
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      ”Pysykää nyt hetki paikoillaan, tästä tulee hieno kuva instaan” – 20.9.2016
      kirjoittanut @Alana

      Askel positiiviseen suuntaan. Oikeastaan enemmän liuku oikeaan suuntaan, sillä pääsin viimeinkin jäälle pienen sairaslomani jälkeen. Tai, noh, pienen ja pienen, olihan putoamisestani jo kuukausi. Ajatella… En ollut pelannut jääkiekkoa tai ratsastanut kuukauteen. Hullua. Minä kun olin tottunut siihen, että koko ajan oli treenaamassa ja kiirehtämässä seuraavaan paikkaan. Kun olin viikko sitten suoriutunut lenkistäni kunnialla, olin sen jälkeen juossut joka aamu ja ilta, ja aika pitkiä matkojakin. Edellisiltana lenkki Wrachin kanssa venyi kymmenen kilometrin mittaiseksi, mutta ihan puolivahingossa vain.

      Mutta tänään oli suuri päivä. Minä menisin treeneihin. Vihdoinkin. Ja ensimmäinen pelini tulisi olemaan kahden viikon päästä, ehkä aikaisemmin jos kaikki sujuisi hyvin. Nyt en tulisi näissä treeneissä tekemään kaikkea, sillä valmentajat halusivat, että ottaisin rauhallisesti näin alkuun, mutta kyllä minä olisin huomiseen salivuoroon tulossa tekemään ihan töitä. Ja kunnolla. Minulla oli tavoitteena pystyä kyykkäämään oman painoni verran useammin kuin kolmesti vuoden loppuun mennessä, eikä se tavoite ollut enää kaukana. Toinen tavoite olisi päästä naisten maajoukkueeseen ensi keväänä, mutta se oli vähän kaukaa haettua. Eikä minulla kyllä riittäisi aikakaan mihinkään mm-kilpailuihin kun Faetakin pitäisi treenata. Mutta kyllä minä saisin asiat järkättyä ennen pitkää.

      Nyt en kuitenkaan keskittynyt tulevaisuuteen, vaan nykyhetkeen, ja nautin luistelemisesta täysin rinnoin. Kohta pääsisin myös ratsastamaan. Ja sitten olisi kaikki taas hyvin.


      @alanagwyln back at it with my meditating brothers @joh.h.9 and @ba_nguyen <3
      Kommentit:
      @joh.h.9 meditointi on tärkeää terveydelle
      @ba_nguyen sun kannattais kokeilla et olisit vähä vähemmän bitch (;
      @alanagwyln heitterit tullaan blokkaamaan!!!!!!!1!!1!1!!

    • #584
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Wilman parhaat
      21. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Istumme Jessen kanssa toisen kerroksen oleskelu tilassa, ruokavälkkä oli alkanut juuri. Eikä kummallakaan ole nälkä kun ruokana on kolmen kalan kastiketta. Selaan wilmaa, olin saanut viime äikän tunnilta tsempin näköjään.
      -Mulla taitaa olla vaan tsemppejä wilmassa, totean Jesselle
      -Mulla taitaa olla vaan jotain häiriökäyttäytymis juttuja. Jesse sanoo.
      Hän ottaa puhelimen taskustaan ja avaa wilman

      -Esim jongleerasi perunoilla ruokalassa, hyppäsi ikkunasta ulos kesken matikan tunnin, säikäytti rehtorin luuranko puvussa. Sitten ehkä paras saavutukseni: myöhästyi tunnilta ja sanoi syyksi: portaat ei antanut mun tulla ylös. Jesse kertoi minulle ylpeänä.
      Naurahdin ja ravistin päätäni huokaisten.
      -Sähän oot taitava, siis miksi sä säikyttelet jotain rehtoria luuranko puvussa? Ja missä teijän matikan tunti ollaan pidetty jos vaa hyppäsit ikkunasta?! Kysyin.
      Nauroimme, Jesse yritti selittää mutta eihän se onnistunut nauru myrskyn takaa. Näin meidän jokainen välkkä kului, nauramalla maailman typerimmille jutuille, mikäs siinä. Jesse on koulun se kuuluisin oppilas, kaikki ovat ihastuneet häneen ja kinuvat hänen seuraansa.
      Kuulin tänään ystävältäni että koulussa kiertää huhu jonka mukaan minä ja Jesse seurustelisimme… Juu ei ehkä kuitenkaan.

      -Muuten Anna kysy että haluutko siis lainata siltä sitä mekko konserttiin, Jesse kysyi.
      Minua nolostutti lainata mekkoa ystäväni siskolta konserttiin, mutta tarvitsin jonkun mekon sinne. En valitettavasti voi mennä farkuissa ja hupparissa.
      -Juu, millon voisin käydä teillä kattomassa sitä mekkoa? kysyn
      -Anna sano että huomenna päivällä se ehtis, Jesse kertoi
      -Okei, sanon ja hymyilen
      Rehtori kävelee ohitsemme luoden pitkän katseen Jesseen, kun hän on mennyt ohi. Katsomme toisiimme ja purskahdamme järjettömään nauruun.

    • #585
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Näkki menomestoilla
      21. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Salli

      Olin miettinyt Rikun kanssa aamulla ennen koulun alkua kuinka kauan kestäisi koululle bussilla ja kuinka kauan pyörällä. Päätimme ottaa kisan. Rikuhan ei varsinaisesti peruskoululla opiskellut vaan kävi amiksen kautta tekemässä muutamia kursseja siellä. Riku oli saanut siirron Pronssijoen Ammattikouluun ja opiskeli nyt toista vuotta amiksessa. Riku suostui tulemaan pyörällä ja minä bussilla. Sovimme, että Rikun täytyisi käyttää pyöräteitä suurimmaksi osaksi. Riku talutti pyöräänsä ja minä kävelin hänen vierellä. Lähtö tapahtuisi kun bussi pysähtyisi pysäkille. Riku istui jo valmiina pyörän satulassa ja katse tiiviisti bussin tulo suuntaan. Minä taas seison lähellä rotvallin reunaa ja pidin bussikorttia valmiina.
      Kun bussi jarrutti kirskuen Riku polkaisi pyörän käyntiin ja lähti reippaasti eteenpäin. Minä hyppäsin ainoana pysäkiltä kyytiin ja leimasin kortin nopeasti. Riku viiletti jo kaukana edellä. Bussi lähti nytkähtäen liikkeelle ja minä istuin mahdollisimman lähelle ovea ja puristin tankoa minkä puolivälissä komeili punainen STOP-nappi. Tämä bussi menisi ihan koulun vierelle ja sinne oli vain kolmen pysäkkivälin matka. Olisin siis valmiina painamaan nappia.
      Sumuinen aamu alkoi vähitellen selvitä, mutta viileä ilma tunki sisälle kolkkoon linja-autoon. Olin pukenut päälleni tavanomaiset vaatteet eli minulle ne tarkoittavat farkkuja, hupparia, sekä tennareita. Viileän ilman takia olin päättänyt laittaa hieman paksumman takin ja ottaa hanskat. Riku taas meni omalla tyylillään ja käytti tyylikkäitä vaatteita tai sitten ei ollenkaan tyylikkäitä. Tänään hän näytti kouluun lähtiessä aivan näkiltä. En tiedä miltä Näkki näyttää, mutta ajattelisin että Rikulta tänä aamuna.

      Ensimmäiseltä pysäkiltä kyytiin astui mummo sateenvarjon kanssa ja köpötteli höpötellen istumaan käytävän toiselle puolelle. Vilkaisin häntä hymyillen ja hän vastasi hymyyni höpötellen. Hän kertoi, kuinka oli päättänyt lähteä käymään ystävättärensä luona ja kuinka leipoisi iltapäivällä pullaa. Vastailin hänelle lyhyesti ja pidin tarkkaan silmällä tietä. Toiselta pysäkiltä ei lähtenyt kyytiin ketään, mutta bussista jäi pois kyydistä pari keski-ikäistä toimistonaista. Minua alkoi hermostuttaa. Riku oli jo varmasti lähellä koulua. Meiltä ei ollut kuin kahdeksan minuutin matka jos meni ns. oikeita reittejä.
      Puhelimeni värähti taskussa ja kaivoin sen esiin. Olin liittynyt vasta hetki sitten luokkani WhatsApp-ryhmään ja sinne sateli varsinkin iltaisin paljon viestejä. En ollut kovin koulukeskeinen kavereiden osalta, mutta viihdyin minä muutaman kanssa. Luokamme oli jakautunut neljään kategoriaan. Ensimmäinen oli henkilöille jotka kiihkoilivat kaikesta ja fanittivat innokkaasti bändejä ja elokuvia. Heidän kanssaan pystyi työskentelemään, mutta tahtoivat olla hiljaisia. Keskenään kirkuivat ja itkivät hysteerisinä jos saivat ilmi jotain uutta ja jännittävä (lue ennalta arvattaa). Toinen oli ne hieman ulkopuolella olevat (todella hyvät koulussa, urheilijat jne.), mutta silti ihan huipput ihmiset keiden kanssa pystyi tekemään mitään. Itse kuuluin ysin alusta alkaen tähän kolmanteen mihin kuuluivat sitten kaikki muut ketkä eivät sopineet mihinkään muualle. Joukossamme oli niin suosittuja, kuin edellä mainituista kategoreista. Neljännessä oli sitten nämä erilaiset ketkä eivät edes yrittäneet tulla toimeen. Meidän ryhmän sisällä oli myös pieni yläluokitus niille ”suosituille” jotka lisäsivät vahvasti itseään esitteleviä kuvia Instagramiin ja roikkuivat kaikkien poikien kaulassa nuoleskelemassa.

      Kolmannen pysäkin ohi ajoimme raa’asti ja jatkoimme matkaa. Pakkasin puhelimen taskuuni ja varmistin, että kaikki tavarani olisivat mukana. Mummo höpötteli edelleen minulle tai sitten itselleen ja olin valmiina painamaan nappia. Bussi ajoi pienen metsikön läpi ja sen takaa pilkisti rakas peruskoulumme. Painoin nappia ja hivuttauduin käytävän puoleisella paikalle. Bussi pysähtyi ja syöksyin ulos sieltä, kuin hai kaislikosta. Juoksin nopeasti pyöräparkin luokse minne jätettiin mopot ja pyörät. Parkki oli yli-asteen päässä ja ysiluokkalaisten, sekä ammattikoulun ovi oli lähinnä parkkia. Meidän oli tarkoitus mennä pyöräparkin kulmalle kun olisimme tulleet. Juoksin suoraan eteenpäin ja näin kuinka Riku kurvasi pyörällä pihaan ja työnsi sen telineeseen. Siirryin kävelemään ja huokaisin. Menetetty peli. Riku huomasi minut ja heilautti voittajana kättä ja lähti oman kaveriporukkansa luokse. Minä taas kävelin pihaan yksikseni ja liityin huulta purren oman ryhmäni joukkoon missä puitiin tulevan viikonlopun menomestaa. Ei siis minulle mitään.

    • #586
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Pujo saa uuden puhelimen sekä ihailijan
      21. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Marja kysyi miksi puhelimeni on ollut pitkään kiinni. Äitini oli ilmeisesti yrittänyt soitella, ja lopulta oli soittanut Marjalle ihmeissään. Niin, se puhelin… Olin unohtanut sen kokonaan kun minulla ei muutenkaan ollut suurempaa puhelin-elämää. Puhelin oli siis puron pohjalla. Sain selitettyä Marjalle, että puhelin oli tippunut retkeillessä enkä ollut löytänyt sitä enää. Marja pyöritteli silmiään ja päivitteli huolimattomuuttani, ja tokaisi, ”No eiköhä siun sit pitäs uus hankkia”. Nyökkäsin ja sanoin meneväni heti tänään kaupoille.

      Pronssijoen keskustassa oli elisan liike, joten suunnistin sinne. Olin vähän hämilläni nähdessäni kaikki hienot kosketusnäyttöpuhelimet, ja ilmeisesti se näkyi ilmeestäni, kun sain heti innokkaan myyjän hyörimään ympärilleni. Kerroin haluavani edullisen nokia lumian, ja myyjä ohjasi minut nokiahyllylle. Tutkiessani puhelimia, huomasin myyjän vilkuilevan minua välillä vaivihkaa. Lopulta vilkaisin takaisin ja myyjä vähän punastui. Huokaisin mielessäni ja kerroin tehneeni valintani. Menin kassalle ja sama myyjä tuli ottamaan maksuni. Samalla muistin onneksi sanoa että tarvitsisin myös uuden sim-kortin. Myyjä hääräsi hetken aikaa kassan takana olevan tiskin luona ja sujautti ostokseni pussiin. Maksettuani kiitin hymyillen ja astuin ulos kaupasta.

      Suunnistin heti kotiin ja aktivoin sim-kortin netissä. Sen jälkeen avasin uuden puhelimeni, ja tutkailin sitä hetken. Löysin yhteystiedoista ”mustan listan”, ja sain heti idean. Kerrankin teknologiasta oli minulle suunnatonta hyötyä, ajattelin kun näppäilin tietyn numeron listalle. Oli hyvä fiilis. Kaivoin pussista takuukuitin ja samalla huomasin siellä pienen paperinpalan, joka ei näyttänyt kuitilta. Siinä oli puhelinnumero. Mitä ihmettä?? Olin hetken aikaa ymmälläni kunnes palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Se myyjä. En tietenkään ollut tajunnut myyjän eleitä kun vasta nyt. ”Hemmetti”, totesin ääneen ja laitoin paperilapun lipaston päälle. Ei minua sen kummemmin kiinnostanut ottaa häneen yhteyttä, mutta ehkä sitten jos joskus olisi tylsää.

    • #587
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Ainoa oikea
      22. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Kävelin kohti Jessen kämppää, kun piti sitä mekkoa käydä lainaamassa.
      Kun talo aukeni eteeni, se oli kuin valkoinen unelma. Suuri etu ja taka piha. Uima allas takana ja talo oli kaksi kerroksinen+kellari, kellari oli kuulemma muunnettu nuorten bile majaksi. Kelpais mulle tälläsessä asustaa.
      Pihassa oli jopa neljä ajoneuvioa, pari mopoa ja kaksi tyylikästä henkilöautoa.
      Kävelin ovelle ja pimpotin ovikelloa, sisältä kuului kovaa Jessen huuto:
      -Mä Avaan!!
      Ja samassa hetkessä ovi aukeni edessäni ja Jesse seisoi oven takana.
      -Moi, sanoin Jesselle.
      -Moi, tuu vaan sisään, Jesse selitti.
      Nyökkäsin ja hymyilin kohteliaasti, eteinen oli avara, yksi seinusta oli peli-ovisista kaapeista täynnä, ja toisella seinustalla avautui näkymä laajaan ja moderniin olohuoneeseen. Otin kenkäni ja jalasta ja laitoin ne muiden kenkien sekaan.
      Jessen sisko Anna tuli olohuoneesta, hän on tyrmäävän kaunis. Vaalean ruskeat tuuheat hiukset, sopusuhtaiset kasvot, siniset silmät ja suloiset hymykuopat.
      -Moi Rena, tuu nii mennään mun huoneeseen, Anna sanoi ja vilautti minulle ilosen hymyn.
      Nyökkäsin ujosti ja lähdin Annan perään, vilkaisin nopeasti vielä Jesseen päin. Hän näytti minulle peukkuja ja hymyili rasittavaa ’Good Luck’ hymyä.

      Annan huone oli avara, muut sinät olivat valkoista tiilitapettia, mutta yksi oli tyylikäs kuva seinä. Veikkaan että kuva olisi NewYorkista??
      Anna riensi heti järkyttävän suureen vaatehuoneeseensa, menin istumaan sängylle hieman kiusaantuneena. Olin puhunut Annalle vain kerran ennen tätä…
      Pian Anna tuli takaisin kantaen mitä upeampia mekkoja sylissään.
      -Kokeile tätä sinistä eka, sitte punasta ja tota oranssia, sitten voisit kokeilla…
      Anna jatkoi mekko esittelyään ja minä vain istuin sängyllä suu auki, minulla oli yhtä paljon normaaleja paitoja kuin Annalla oli juhlamekkoja!
      Kokeilin ekana tumman sinistä istuvaa mekkoa, joka piilotti juuri ja juuri polveni.
      Menin seisomaan kokovartalo pelin eteen ja tarkastelin itseäni.

      -Liian istuva, ja väri ei oo oikee, Anna sanoi takaani.
      Sitten vaan laitoin toisen mekko niskaan, ja toisen , ja sitten vielä jonkun…
      ”Väärä väri, ei sovi hiuksiin, rinnat ei korostu tarpeeksi, lantio ei näy, liian pitkä, olkaimet väärän malliset…” Annalta löytyi jokaiseen upeaan mekkoon joku selitys, että miksi se ei sopinut minulle hyvin.

      Olimme käyneet kaikki mekot läpi, minusta tuntui jo toivottomalta. Harkitsin jo lähtemistä ja että laittaisin päälleni konserttiin farkut ja jonkun T-paidan. Mutta sitten Anna hyppäsi pystyyn ja kiiruhti vaatehuoneeseensa, hetken päästä hän palasi sieltä tummanvihreän mekon kanssa.
      Mekko oli aivan upean näköinen, yläosa on olkaimeton ja se on kirjailtu ’timanteilla’, ja alaosa on hieman röyhelömäinen.
      Anna ojenti mekon minulle, vedin sen päälleni ja menin pelin eteen.
      Mekko loppui polvieni kohdalla, se oli upean näköinen mekko.
      -Tätä mä oon ettinyt, toi on täydellinen! Anna hihkaisee innoissaan
      Totta puhuen minäkin melkein kiehuin innosta, pyörähdin ypäri. Tunsin itseni prinsessaksi, avasin hiukseni ponin hännältä ja katsoin itseäni pelistä.
      -Tä on aivan ihana, kiitti Anna, sanoin ja menin halaamaan Annaa.

      Sadepilvet uhkasivat että kastuisin matkalla kotiin, olisi pitänyt ottaa takki mukaan. Mietin kun lähden kävelemään kohti kotia mekko mukana. Vaikka saattisin kastua, mielialani on korkealla taivaassa. Puhelimeni alkoi soimaan, otin puhelimen taskusta ja katsoin että kuka soittaa. Tuijotin puhelimen näyttöä hieman järkyttyneenä, vastasin puheluun ja sanoin.
      -Isä?
      -Moi Rena, voi isin kulta pieni. Tulisitte jo kotiin äitin ja Minkan kanssa, täällä on vaan niin yksinäistä ja kaikki on ihan perseellään. Kuulen isän humalaisen äänen puhelimessa.
      Hetken ehdin toivoa että isä olisi voinut oikeasti välittää minusta, äiditä ja siskostani. Edes sen verran että pystyisi soittamaan minulle selvin päin. Teki mieli alkaa itkeä keskellä katua, mutta pidin itseni kasassa ja vastasin kylmän kovalla äänellä isälleni:
      -Mä en puhu sulle kun oot humalassa, sun pitäis tietää se jo.
      -Mutta isin kultapieni, eikö sulla oo ikävä sitä rakasta sontaläjääsi, isäni mussuttaa.
      Sontaläjällä hän tarkoittaneenkin Taunoa, tunteet kiehuivat yli ja huusin puhelimeen:
      -Haistappa p****, häivy mun, Minkan ja äitin elämästä, mä vihaan sua.
      Katkaisin puhelun raivoissani, ja olin 100% varma etten enään koskaan vastaisi isän puheluihin.

    • #588
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Pujo muistelee
      23. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Kukaan ei todellakaan uskoisi minusta, Pujo Tuulenheimosta mitään sellaista. Sinänsä se on ihan hyväkin asia, sillä en enää ollut sellainen. Se oli tuntematon ja joku muu. Mutta minä tiesin kuitenkin että se olin ollut minä.
      Millainen minä, luontoa rakastava, empaattinen ja pääosin rauhallinen ihminen olin ollut? Olin ollut suoraan sanottuna kamala. Ja todella huonossa seurassa.

      Kaikki alkoi kun menin lukioon. Yläasteen kaverit katosivat kuin tuhka tuuleen. Olin yksin – ei sillä että se olisi oikeastaan haitannut. Yksinäisyyden myötä minusta tuli kuitenkin helppo pyöritettävä, sillä ajattelin ettei kukaan pitänyt minusta ja tartuin jokaiseen huomionosoitukseen. Lopulta päädyin mukaan porukkaan, jossa tehtiin arveluttavia asioita. Autiotalojen vandalisoimisesta siirryttiin liikennemerkkien sotkemiseen, viritettyihin mopoihin ja kossupulloihin. Muistot olivat sumuisia ja aina kun poikkesin niihin, tunsin oloni surulliseksi.
      Lukion kaksi ensimmäistä vuotta olivat olleet elämäni kamalimmat.

      Toisen lukiovuoden jälkeisenä kesänä tajusin vihdoinkin kuinka perseestä kaikki oli. Kävelin aamuneljältä nenä verisenä kotiin päin ja katsoin auringonnousua. Kyyneleet valuivat poskilleni ja istahdin puistonpenkille. Soitin äidille ja pyysin hänet hakemaan minut kotiin. En enää ikinä halua nähdä kenenkään kasvoilla sitä ilmettä, joka äidilläni oli kun hän näki minut.
      Elämäni muuttui kertarysäyksellä ja lukion kolmas vuosi meni pääosin hyvin. Entisestä porukasta elämääni jäi vain minua satunnaisesti ahdisteleva Jemina. Hän oli epävakaa tapaus. Asiat välillämme olivat menneet todella väärin. Jemina oli tyttö joka ei pelännyt käyttää väkivaltaa.
      Lopulta hän kuitenkin jätti minut rauhaan enkä kuullut hänestä pitkään aikaan. Kunnes vähän aikaa sitten kävin läpi puhelinsoittoepisodin. Sekin oli kuitenkin sivuutettu, ja olin taas vapaampi. Ja onnellinen.

      Retkotin sängyllä lämpiman viltin kanssa ja mietiskelin. Hymy nousi huulilleni ja mietin Hallavaa.

    • #589
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Lemme take a selfie
      23. syyskuuta 2016
      kirjoittanut @Alana

      Perjantaiaamuna julkaisin selfien instagramissa. Perjantai-iltana sain vihaisen viestin jonkun tyypin tyttöystävältä. Ja muutaman muunkin viestin. Ja kommentteja monta. Jaha, peruspäivä.

      ”Lopeta mun poikaystävän ahdistelu!!!”
      Öö, niin mikä? Julkaisin kuvan itsestäni? Ei sitä ole pakko katsoa. Ainoa ahdistelu mitä tässä on, on sinun viisikymmentä vihaista viestiäsi.

      ”Mitä eyelineria käytät?”
      Jotain perus markettimerkkiä, tällainen hyvä mutta halpa. Ja olen aika varma että silmäni sulavat jossain vaiheessa pois kun ottaa huomioon sen määrän, jota olen tätä pistänyt silmiini.

      ”Älä yritä viedä mun miestä!!!!!!”
      Kiitos näistä kauniista sanoistasi. A) en yritä viedä miestäsi, minulla on ihan omakin poikaystävä, kiitos huolenpidostasi. B) ei ole minun syyni, että poikaystäväsi tykkäilee ja/tai kommentoi kuviini. Ja C) jos se häiritsee sinua, puhu asiasta poikaystävällesi eikä minulle.

      ”Oot niin kaunis!!!! Olisitko vapaa huomenna? (;”
      Kiitti, ja en. Ja kiitti myös tästä hienosta kuvasta sukuelimestäsi, tyttöystäväsi arvostaa varmaan myös sitä jos lähetän tämän screenshotin hänelle. Ainakin hän tekee kuvalla enemmän kuin minä. Pidä hauskaa huomenna. (;

      ”Hahahahahaha näytät gingeriltä apinalta!”
      Johannes, älä yritä piiloutua feikkitilin taakse. Tiedän, että olet siellä. Tule pois.

      ”Vitun huora kuulin et sulla olis jotain juttuu mun poikaystävän kaa!! Jätä se rauhaan äläkä pakota sitä tykkäämään sun kuvista!! Se ei enää tykkää mun kuvista ollenkaan kun se kattoo vaan sun!!!!! Oikeesti *lisää liuta painokelvottomia ja rumia kirosanoja minusta tähän* likanen huora lopeta toi!! Sun syytäs et se pettää mua!!!! Tapan sut jos nään sut ihan oikeesti!”
      Nämä viestit olivat lempiviestejäni. Sori, ei oo mun ongelma jos et ole tarpeeksi kiinnostava. Ja sitä paitsi, jos epäilet, että poikaystäväsi pettää sinua, niin silloin asialle kannattaisi varmaan tehdä jotain. Sitä paitsi, en ole kuullut ikinä tuosta tyypistä, ja huhujen mukaan panen monta tyyppiä, joten pistäisitkö pliis kuvan siitä että tietäisin kenet mun pitäis potkia pois tästä mun selkeesti monimutkasesta suhdekuviostani, josta oma poikaystäväni ei näköjään tiedä mitään. (Ihme, mullahan kun on miehiä tätä rataa ainakin kaksyt!) ¯\_(ツ)_/¯

    • #590
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      24 syyskuuta 2016
      kirjoittanut Salli

      Olin kävellyt Rikun kanssa ympäri Pronssijokea, koska olimme käyneet hakemassa viimeisiä herkkuja kaupasta. Kiertelimme ympäriinsä ja kävimme koulun läheisellä urheilukentällä. Huomasimme siellä joukon nuoria juomassa. Riku pudisti päätänsä ja työnsi kätensä taskuihin. Häntä ei kiinnosta erityisemmin. Minä taas halusin tietää ketä siellä oli.
      Arvata saattaa, että siellä minun koulukaverini ja muut ylemmän asteen oppilaat viettivät lauantaita. Kävelimme heidän ohi, koska siitä meni yksi oikoreitti kotiin.
      Porukka tunnisti meidät ja kouluporukkamme ”pääjehu” huusi meitä liittymään joukkoon. Lähdimme nopeasti pois paikalta. Riku ei nauttinut tilanteesta ja oli loppumatkan erittäin jännittynyt.
      Kotona avasin snapchatin ja tämä pääjehu oli laittanut minulle snäppiä ja kuvan tyttöystävästään viinapullon kanssa. Oi miten ihania ihmisiä minulla oli vierelläni.

    • #591
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      25. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Caitlyn

      Mä norkoilin parasta aikaa tietokoneella, kuuman kahvin höyrytessä mun vieressä pöydällä. Mua ei väsyttänyt lainkaan vaikka kello oli yli kahdentoista. Muut oli lähtenyt viettämään aikaa sitten iltaa, kun taas mä päätin olla fiksu ja jäädä tällä kertaa himaan. Mä olin ainakin saanut viimeksi tarpeekseni, kun heräsin lauantai aamuna aivan jäätävään päänsärkyyn – huomaten totta kai samalla, etten ole kotona, enkä kyllä kaverillakaan. Järkytykseni huomasin lopulta istuvani Thomaksen sohvalla – sen kaverin makoillessa sammuneena lattialla ja Thomaksen taas nukkuessa sen omassa sängyssään. Ei helvetti. Mä en tiennyt (enkä tosin edes muistanut), että miten olin päätynyt Thomaksen kämpälle vaikka hengailin ihan eri porukassa. Kai mä sit olin vaan niin jurrissa, että mun ymmärrystaso oli nolla ja olin lopulta siirtynyt hengailemaan toiseen porukkaan, jossa Thomaskin oli.
      Mä en lähes koskaan viettänyt iltaa vetääkseni kännejä ja tällä kertaa kuin tein niin.. Voi sanoa, että se oli kyllä melkoinen virhe!!

    • #592
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kuin kissa kuumaa puuroa
      26. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Pakkasin reppuni koulua varten, ja mietin mitä tekisin Jessen suhteen. Söin nopean aamupalan Minkan kanssa ja lähdin kouluun. Asteita oli suurrenmoiset 4°C, ei en nauttinut tästä suomen ilmastosta. Äiti oli alkanut laskea päiviä jo jouluun, mitä hulluutta sanon minä.
      Saavuin naulakoille, olin kävelemässä vakio naulakko paikalleni. Mutta näin Jessen siellä, paniikki iski minuun ja vein takkini toiseen paikkaan. Hipsin pois naulakoilta katsellen ympärilleni jottei Jesse yllättäisi minua jostain nurkan takaa.
      Ai miksikö en tahdonnut nähdä Jesseä? Se johtui eilisestä, toivoin vain että Jesse ei kuuluisi maailman rauhaa rikkoviin mopo poikiin. Perjaatteessa tunsin oloni täydelliseksi hölmöksi, mutta toisaalta tunsin olevani jopa vihainen Jesselle.

      Ja näin koko päivän jatkui, minä juoksemassa pakoon Jesseä. Kunnes tuli viimeinen tunti, joka oli fysiikkaa. Minä ja Jesse olimme samalla kurssilla, ja me olimme työparit…
      Ennen tuntia menin tyttöjen vessaan miettimään hätä suunnitelmaa. Mitä sanoisin Jesselle, ja oliko hän huomannut minun välttelyn???
      Kysymykset hyrräsivät päässäni, mutta päätin vain ryhdistäytyä ja mennä tunnille.
      Kävelin tyynenä (vain osittain tyynenä) luokkaan ja menin paikalleni, Jesse ei ollut vielä tullut. Kaivoin kirjat repustani ja pyörittelin kynää kädessäni.
      Ja sieltä hän tuli Jesse Hietajärvi, hän ja hänen tuuheat hiuksensa. Ja tuo valloittava hymy. Ei herran jestas, miten joku voikaan olla noin täydellinen?!?!

      Hän istui viereeni, mutta minä vain katsoin taululle. Nimittäin opettaja oli alkanut kirjoittamaan jotain sinne, Jesse kuiskasi minulle:
      -Mikäs sulla on tänään??
      Huokaisin, kuiskasin takaisin.
      -Miten niin??
      -Oot vältellyt mua koko päivän kuin kissa kuumaa puuroa, Jesse melkein tokaisi.
      -Paha sun on alkaa väittämään mua huonoksi ihmiseksi, sanoin takaisin inhoten.
      -Jaahas, mitäs mä nyt oon tehnyt? Jesse kysyi melkein ilkkuvalla äänen sävyllä.
      -Mä vaan luulin susta jotain muuta, ja iha BTW meinasit ajaa mun ja Astan päältä eilen, että sillain teit, tiuskaisin takaisin.
      Oli haastavaa keskittyä opettajan puheeseen samalla kuin kävi toista maailman sotaa vieruskaverin kanssa.
      -Omia unias näit, Jese tiuskaisi takaisin.
      -Jos mä nyt näin tyhmä oon nii ehkä mä en tuukkaan sinne konserttiin, otappas vaikka tuolta Elina mukaan, sanon takaisin.
      Elina oli ehkä yksi koulun kauneimmista tytöistä, ja myös umpi rikas.
      -Ei sitten, pyydämpäs Elinaa, Jesse sanoo.
      -Jesse ja Rena, keskittykää opetukseen, opettaja huusi edestä.

      Koko loppu tunnin kumpikin yritti pysyä mahdollisimman kaukana toisistaan, ja vihan kipinät melkein kipinöivät välissämme.

      Kun tunti vihdoin ja viimein loppui, otin tavarani nopeasti mukaan ja menin pika kävelyä naulakoille. Mokomakin mopo poika, ihan turhaa tollaset jutut.
      Vedin takkini päälle, ja lähdin ulos syys ilmaan. Kävelin reippaaseen tahtiin kohti kotia, pian Jesse ja hänen ystävänsä kaasuttivat ohitseni mopoillansa. Yritin olla piittaamatta heistä, kaivoin kuulokkeet taskustani ja tungin ne mjkorviini, laitoin musiikkia soimaan.

      Kotona vedin takin ja kengät pois jalasta ja viipotin suoraan huoneeseeni. Istuin sängylläni polvet sylissä, kiikuin itsekseni edes takaisin. Ja jostain syystä kyyneleen poikanen tippui silmäkulmastani, aloin nyyhkyttämään hijaa.
      -Kopkop, Rena ooks sä täällä. Äiti koputti huoneeni oveen.
      -Mee pois, sanoin kyynelten keskeltä.
      Mutta ihankuin äiti olisi kuunnellut, ovi aukesi ja äiti seisoi oven takana. Hän tuli huoneeseeni, sulki oven peräsään ja istui vierelleni sängylle.
      -Mikä on? Äito kysyi ja veti hiukset pois silmiltäni.
      -Jesse, meille tuli riitaa ja… Huuleni väpättivät kun yritin jatkaa lausetta.
      Äiti halasi minua ja sanoi:
      -Voi äitin lapsi raukkaa, älä noista pojista välitä. Pitkän elämäni varrella olen huomannut ettei niihin voi laskea sitten minkään laista luottoa. Joten anna Jesselle anteeksi luonnon vuoksi, mutta älä yritä rakentaa turhaan mitään mikä tulisi kuitenkin sortumaan.
      Äiti oli viisas, aina oikeat sanat tulivat äidin lohduttavasta suusta.
      -Mä rakastan sua äiti, sanoin ja halasin äitiä kovaa.
      -Niin minäkin sinua, äiti sanoi, ja jatkoi sitten:
      -Tuota noin, niiden poikien suhteen. Isäsi on soittanut minulle miljoonia kertoja ja pyytänyt sinua puhelimeen, onko jotain sattunut teidän välillä mistä minä en olisi tietoinen?
      -Ei oikeestaan, haluun vaan jatkaa puhtaalta pohjalta. Sanon ja luon pienen hymyn kasvoilleni.

    • #593
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Nostalgiaa ullakolla
      26. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Vesa ja Marja olivat keksineet minulle täksi päiväksi hommaa, jota kuka tahansa ei varmaan haluaisi tehdä. Nimittäin ullakon siivoamista. Minä kuitenkin könysin ullakolle innokkaana, osaksi senkin takia että ullakko oli ollut yksi lapsuuteni lempileikkipaikkoja. Tehtävänäni oli lajitella tavaroita erilaisiin pinoihin, jotta Marja ja Vesa voisivat helpommin katsoa mitkä löydöksistä laitettaisiin mihinkin.

      Tuumasta toimeen, aloitin ullakon perimmäisestä nurkasta. En kuitenkaan päässyt pitkälle projektissani, kun löysin jotakin muistoja herättävää. Se oli vanha ja nuhjuinen pehmoleluni…

      ”En oo enää lapsi!”, huusin ja viskasin Pepe-pupuni maahan. Mökötys alkoi, kun olin loukkaantunut äidin laukomista sanoista. Hän oli lässyttänyt minulle ja kutsunut minua lapseksi. Pyh! Nousin uhmakkaasti sohvalta ja tömistelin ulos pohtimaan syvällisesti sitä, kuinka iso jo olin. Olinhan jo kuusivuotias, ja kohta aloittaisin ensimmäisen luokan.

      Ja voin vannoa, että tuon tapahtuneen jälkeen minulle oli tullut ikävä Pepe-pupua montakin kertaa.

    • #594
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Suomen suurimmat juntit
      27. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Rena:
      Katsoin kelloani kärsimättömänä, olin pukeutunut harmaisiin college housuihin ja löysähköön T-paitaan. Istuin huoneessani sängyllä, ajattelin Jesseä. Jos en olisi välittänyt Jessen vapaa-ajan harrastuksista tai ollut niin pikkumainen. Jesse ei olisi menossa vuosisadan konserttiin tänään illalla Elinan kanssa. Olin nähnyt Jessen vain kerran koko koulu päivän aikana tänään, hän ei varmaan huomannut minua. Kello oli puoli neljän paikkeilla, noin 45minuutin päästä Jessen piti tulla hakemaan minua konserttiin. Mutta nyt hän hakeekin Elinaa, itsekeskeistä v**** Elinaa. Aika kului kuolettavan hitaasti, luin kirjaa, tein läksyjä, soitin viulua ja jopa yritin jutella Minkan kanssa päivän kuulumisista. Mutta ei, silti aika vain mateli, varmaan vain kiusatakseen minua.

      Ovikello soi, kello oli viittä vaille neljä. Istuin sängyllä ja pyörittelin kynää kädessäni, olin liian masentunut avatakseeni ovea.
      -Rena, täällä kysytään sua! Äiti huusi eteisestä.
      Kukakohan siellä olisi, pohdin ja menin ovestani ulos, näin eteiseen huoneeni ovelta ja siellä seisoi Jesse. Tyylikkäästi pukeutuneena ja ruusu kädessä, katsoin hämmästyneenä Jesseä joka oli huomannut minut. Kävelin eteiseen ja sanoin hieman ujosti.
      -Moih…
      -Moi, tota noin, Jesse aloitti sopertelevasti.
      -Sä tiiät ettei mulla oo kovin suuria puhe lahjoja, mutta pakko kai sitä on kokeilla. Anteeksi että olin suomen suurin mäntti, siis olin ehkä typerin ihminen ikinä. Joten jos sä vielä tahot, mä tarviin jonkun sinne konserttiin mun kanssa, Jesse sanoi ja katsoi kiusaantuneena jalkoihinsa.
      -Anteeks munkin puolesta, mutta mä en voi mennä tän näkösenä! Voihkaisin surkeana.
      Tässä vaiheessa äiti tuli keittiöstä, varmaan oli salakuuntelemassa meitä…
      -Mä voin auttaa sua valmistautumaan, ja Jesse voi odottaa olkkarissa. Äiti ehdotti
      Nyökkäsimme kumpikin, näytin Jesselle olohuoneen ja sitten kiiruhdin äidin kanssa huoneeseeni.

      Jesse:
      Kun Rena palasi olohuoneeseen, en kyvennyt sanomaan muuta kuin Wau. Hänen hiuksensa lepäsivät hänen hartioillaan kaharalla. Mekko oli tumman vihreä, ylä osa oli olkaimeton ja se oli koristeltu ’timanteilla’. Alaosa oli röyhelöinen ja loppui suurinpiirtein polvien kohdalla.
      -Mennäänkös? Rena kysyi ja hymyili minulle leveästi
      -Todellakin, melkein hihkaisin
      -Mä voin heittää teidät sinne, Renan äiti huikkasi.
      -Okei, let’s go. Rena sanoi.

      -Pitäkääs hauska ilta, Renan äiti huikkasi meille kun olimme astumassa ulos autosta.
      -Juu, ja kiitti kyydistä, sanoin.
      Kävelimme lukion liikuntasaliin, mihin oli raahattu tuoleja ympäriinsä, istuimme viidenteen riviin. Istuimme aika keskellä salia, Rena katsoi minua ja kuiskasi.
      -Anteeks myös mun puolesta, mäkin olin iha juntti.
      -Ollaan siis suomen suurimpia juntteja yhdessä, kuiskasin takaisin ja hymyilin huolettomasti.
      Sitten valot sammuivat, pari sekunttia myöhemmin kohdevalot osoittivat orkesteria, kapellimestari aloitti ohjaamisen. Ensimmäiseksi vahva aloitus, huilu ja piano yhdessä, rumpujen lyöntejä ja…
      En ole mikään klassisen musiikin suurin ystävä, mutta pakko sanoa että tämä oli ehkä paras musiikki kokemus ikinä.
      Noin konsertin puolessa välissä katsahdin Renaan, hän pyyhki poskeltaan kyyneleen.
      -Itketkö sä, kuiskasin Renalle.
      -No joo, mä oon herkka nainen, anna mun itkeä rauhassa, Rena snoi takaisin.
      -Selvän teki herkkä nainen, vastasin ja pudistin päätäni.

      Rena:
      -Siis toi oli ihan taivaallista, ja ne viulistit oli iha hiton hyviä. Sanoin hihkuen intoa.
      -Pakko sanoa että olin yllättynyt kuinka hyvää matskua noilta tuli, Jesse totesi.
      Katsahdin Jesseen, hän hymyili vinoa hymyään. Odottelimme Jessen äitiä, jonka piti hakea meidät kymmenen minuuttia sitten…
      -Huomenna on se fysiikan tukari, ootko menossa sinne? Jesse kysyi minulta hetken hiljaisuuden jälkeen.
      -Juu, sellasta oli vähän suunnitteilla. Viimeiks ei iha tullu kuunneltua nii tarkkaan, sanon ja naurahdan.
      -Kieltämättä, ymmärrän pointtisi, Jesse sanoi, ja me nauroimme.
      Pian musta maasturi auto ajoi pihaan, se oli Jessen Äidin auto. Menimme kumpikin takapenkille istumaan, minä istuin ajajan puolella.
      -Noh, mitens konsertti sujui? Jessen äiti kysyi meiltä.
      -Tosi hyvin, musiikki oli ihan mahtavaa, vastasin hymyillen.
      Jessen äiti oli kaunis, ruskeat hiukset, sopusuhtaiset kasvot ja täydelliset mustat ripset. Siis jokainen Jessen perheestä oli tyrmäävän kaunis/komea, miksi minulla ei voisi olla sellaisia enkelin geenejä?? Auto sarttasi käyntiin, kiinnitin turvavyön ja katsahdin ulos. Illan tapahtumat pyörivät päässäni, odotas kun pääsen kotiin kirjoittamaan Millalle kirjeen.
      -Rena, heitänkö sut siis teille? Jessen äiti kysyi minulta.
      -Juu, minnes muuallekkaan, sanoin ja hymyilin vaisusti.

      Jesse:
      -Me kai nähdään huomenna, Rena kysyi kun pysähdyimme hänen kotinsa eteen.
      -Juu, tottakai, vastasin ja hymyilin.
      -Mutta kiitti kyydistä, Rena sanoi vielä äidilleni ja lähti autosta.
      Vaihdoin itsekkin paikkaa, menin äidin viereen etupenkille. Vedin turvavyön nopeasti kiinni, ja vielä vilkaisin ohimennen Renan perään. Kaikki oli loppujen lopuksi mennyt hyvin, tunsin oloni rentoutuneeksi. Tai ainakin osittain.
      -Renahan on todella nätti tyttö, Äiti sanoi samalla kun ajoimme kohti kotia.
      -Juu, niinhän se on, sanon takaisin ja katselen ulos ikkunasta.
      -Oottekos te joku, tai äh, onko teillä jotain sellasta teijän välillä vai?? Äiti uteli kiusaantuneena.
      -Ei, ei mitään sellasta, korjasin äitiä nopeasti ja katsoin häntä totisesti ja sitten jatkoin:
      -Ollaan vaan kavereita, parhaita kavereita.

    • #595
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      28. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Valma

      Minun elämässäni oli tapahtunut jotain, mitä kovin moni ei tiennyt. En mitä sitä erityisesti salaillutkaan, ei vain ollut tullut julistettua koko maailmalle, että minä ja Mikki seurustelimme jälleen. Äiti ja isäpuoli tiesivät, toisella paikkakunnalla asuva isäni ei. Pari koulukaveria oli nähnyt meidät jossakin ja kysynyt seuraavana päivänä, seurustelimmeko, ja olin kyllä vastannut kiertelemättä. Kukaan tallilla ei tiennyt, paitsi Nanna. Hänelle olin tietysti kertonut heti kun olin ajatellut, että minulla oli jotakin kerrottavaa. Hän oli ottanut tiedon vastaan kulmiaan kurtistellen mutta yhtä kaikki iloisena minun ja Mikin puolesta. Mikki ei ollut koulun alettua ehtinyt paljon tallilla naamaansa näyttää, ja totta puhuen minua hirvitti kertoa muille, sillä moni tallilla tiesi aikaisemmista suhteistani.
      Kaikki oli tapahtunut tavallaan hiljalleen, toisaalta silmänräpäyksessä. Muistin kuin eilisen päivän, kun olimme hetken mielijohteesta suudelleet Mikin kämpän eteisessä, ja olin luullut niitä jäähyväisiksi. Seuraavana päivänä Mikki oli soittanut ja kertonut, että hän opiskelisi tästä lähtien Pronssijoelta käsin. Sillä hetkellä en ollut vielä aivan käsittänyt, mitä se tarkoitti meitä ajatellen.
      Me olimme käyttäneet varmasti kymmeniä tunteja ihan vain puhumiseen. Olimme pikkuhiljaa, sentti sentiltä päästäneet toisiamme lähemmäksi. Mikille se ei ollut vaikeaa, vaan se tuli häneltä luonnostaan. Minusta taas sitoutumisen ajatteleminen tuntui vähän pelottavalta, mikä kai oli ihan ymmärrettävää, kun otti huomioon kaiken viimeaikaisen pelleilyn, joka oli lopulta päättynyt huonosti.

      Nyt, kun vihdoin olimme virallisesti yhdessä, etsin jatkuvasti suhteestamme merkkejä, jotka kertoisivat, että se olisi kestävämpää laatua kuin aikaisemmat. Ainakin tunsin olevani aikuisempi kuin silloin kun olimme seurustelleet viimeksi. Ei voi sanoa, että rakkaus olisi nyt tuntunut arkisemmalta, ei suinkaan. Mutta kaikki se ylenpalttinen hehkutus oli poissa, ja jostakin syystä tunsin oloni hitusen itsevarmemmaksi ajatellessani sitä.
      Mikki vietti nyt päivänsä opiskellen. Etäopiskelu oli kuulemma rankkaa, ja siksi Mikki oli lopettanut Nikitan hoitamisen.
      – Kyllä mulla varmaan aikaa olisi, hän oli selittänyt, – mutta mä en nyt halua ottaa kontolleni mitään ylimääräisiä velvollisuuksia. Mä käyn tallilla silloin kun intoa riittää.
      Silloin, kun Mikki ei opiskellut ja minä en ollut koulussa tai tallilla, olimme yleensä hänen kämpällään, sillä siellä sai olla rauhassa. Joskus kävimme lenkillä, ja aina toisinaan Mikki tuli meille päivälliselle (äiti oli hulluna häneen). Seurustelusuhde solahti kätevästi arjen lomaan.

      Eräänä syksyisenä tiistai-iltana olimme lenkillä Pronssijoen metsässä. Mikään himokuntoilulenkki se ei ollut, kävelimme vain polulla käsi kädessä ja ihailimme syksyn värejä ja nautimme yhdessäolosta. Silloin uskalsin ensimmäistä kertaa ajatella, että ehkä tämä kestäisi. Seurusteleminen ei tietenkään aina ollut pinkkejä sydämiä ja ruusuilla tanssimista, vaan siihen sisältyi myös pettymyksiä, kyyneliä ja vaikeita hetkiä. Mutta nyt tiesin, että minä ja Mikki olisimme yhdessä valmiit taistelemaan tiemme kaikkien hankaluuksien yli.

    • #596
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Pujon jännittävä metsäretki
      29. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Kello oli kolme ja olin valmiina lähtöön.

      Samosin joen toisella puolella olevaan metsään ja kävelin siellä rauhallisin askelin. Syksy oli jo vauhdissa ja ympäristö oli täynnä kauniita oranssin, keltaisen ja ruskean sävyjä. Hengitin raikasta, kostean sammaleen tuoksuista ilmaa ja löysin vanhan kivimuurin pätkän. Tutkin sitä hetken ja jatkoin matkaani.

      Kuulin lintujen ääniä ja näin kuinka noin viiden metrin päästä minusta, hölmistyneen oloinen rusakko pinkaisi pystyyn ja juoksuun. Pian näin myös kaksi oravaa leikkimässä männyn rungolla. Metsä ei ollut kovinkaan tiheä eikä siellä ollut runsaasti kiviä, mutta löysin juuri sopivasti yhden suuren kiven, konka päälle kiipesin. Avasin reppuni ja kaivoin sieltä ruisleivät. Kaadoin termarista kaakaota ja asetin mukin kivelle. Katsoin edessäni jatkuvaa metsää ja ajattelin, kuinka onnekas olin saadessani olla juuri tässä. Hymyilin ja haukkasin leipää.

      Oli kulunut jo muutama tovi, ja päätin suunnistaa takaisin kotiin päin ennen kuin alkaisi hämärtyä. Pian näin kummallisen kiven, jota en ilmeisesti ollut huomannut tullessani. Paitsi että se ei ollutkaan kivi. Se oli karhu. Sydämeni hyppäsi kurkkuun kun tajusin että se oli karhu. Ei minua niinkään pelottanut, mutta kun karhu nosti päänsä ja katsoi minuun, kyllä siinä sydän hakkasi. Onneksi olimme kuitenkin sen verran kaukana toisistamme, että tohdin liikkua poispäin. Karhun kohtaaminen tietenkin sekoitti hieman paluureittiä, ja pelkäsin eksyneeni. Epätoivo alkoi hiipiä takaraivooni, kunnes huomasin puiden lomasta pilkottavan joen. Helpottuneena seurasin rantaviivaa sillan luokse.

      Kotiin saavuttuani ja lämpimän suihkun jälkeen kaaduin makaamaan pehmeälle sängylleni. Mieleeni piirtyi kuva karhun kohtaamisesta. Eihän se ollut mikään ihme että metsässä tulee karhu vastaan, mutta siinä tilanteessa koin jotakin niin suurta kunnioitusta ja ihmettä että tuskin koskaan unohdan sitä hetkeä.

    • #597
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Antoisa kauppareissu
      1. lokakuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Sain Marjalta tehtäväkseni käydä keskustassa ruokakaupassa. Asensin polkupyörääni tukevamman korin ja polkaisin matkaan. Pyörä kulki hiekkatietä ja polkeminen tuntui sulavalta, sillä Vesa oli opettamut minut kiristämään pyörän ketjut. Enää ei tarvinnut pelätä koko aikaa ketjujen irtoamista.
      Kurvasin K-Marketin pihaan ja lukitsin pyörän. Huomasin koiraparkissa lempeännäköisen corgin, joka katseli ohimeneviä ihmisiä valppaana. Se käänsi katseeni minuun ja alkoi heiluttaa häntäänsä katsekontaktista, ja en voinut kuin hymyillä. Olisin kovasti halunnut rapsuttaa tuota suloista koiraa, mutta päädyin kävelemään hännänheiluttajan ohi sillä sen omistaja ei ollut paikalla.

      Astuin sisään markettiin ja otin itselleni korin. Kauppalista ei ollut onneksi pitkä: kahvipaketti, 4 banaania, 2 punaista maitoa, vaalea leipä ja kissan raksut. Kiertelin hyllyillä keräten ostoksia kasaan. Leipähyllylle päästyäni huomasin tuorehyllyssä yhden pussin rustiikkileipää, mikä oli aivan syntisen hyvää. Se oli viimeinen rustiikkileipä ja koin pienen voittajafiiliksen laskiessani sen ostoskoriini. Käännyin hymyillen jatkamaan matkaani, mutta en päässytkään pitkälle kun kuulin jokseenkin tutun äänen sanovan sivusuunnasta, ”Moi…söpö”. Käänsin katseeni hämilläni ja näin vaaleatukkaisen hippitytön. Sitten tajusin, että se oli se myyjä joka oli sujauttanut puhelinnumeronsa mukaani ostettuani uuden puhelimen. En ollut koskaan ottanut häneen yhteyttä, ja tunsin oloni hieman nolostuneeksi. ”Moi”, vastasin pieni hymynkare huulillani. Hän oli kovin tuttavallinen ja rento, ja kysyi kuulumisiani. Yritin peittää vaivaantuneisuuteni ja jatkoin keskustelua parhaani mukaan. Onneksi hän oli luonteva puhuja, ja lopulta en enää tuntenut oloani vaivaantuneeksi. Ennemminkin koin vain syyllisyydentuntoa siitä, etten ollut laittanut hänelle koskaan viestiä. ”Sullahan on vielä mun numero, vai?” Hän kysyi ja vastasin naurahtaen, ”Joo, voisin mä laittaa sulle viestiä joku päivä”. ”Törmäillään”, tyttö sanoi iloisesti ja jatkoimme eri reittejä.
      Huh.

      Kotiin päästyämäni kaivoin heti tytön numeron esiin. En ollut muistanut edes hänen nimeään, joten toivoin että se lukisi siinä ostoskuitissa. Löysin sen rypistyneenä lattialta (se oli toiminut oivallisena kissanleluna). ”Tänään teitä palveli Sini”. Tallensin numeron puhelimeeni.
      Ihan joka päivä ei varmasti törmäisi niin kiinnostuneeseen tyyppiin. Olin vieläkin melkoisen hämilläni koko jutusta, mutta moinen huomio tuntui kuitenkin aika kivalta.

    • #598
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      2.10.2016
      kirjoittanut Pujo

      Tänään olin saanut paljon aikaiseksi. Olin siivonnut kanalan, ajanut nurmikon, haravoinut ja järjestellyt ullakon tavarat loppuun. Tallillakin olin käynyt ja olin saanut Darlin varustettua aika mallikelpoisesti. Vaikka oloni oli hyvä, vatsanpohjassani oli koko päivän tuntunut pieni jännitys, sillä mietin Siniä vähän väliä. Ei – en minä suinkaan ihastunut ollut. Halusin vain keksiä, minkälaisen viestin kirjoittaisin hänelle, ja milloin lähettäisin sen.

      Illalla saunan jälkeen, posket punaisina ja hiukset sojottavina, ajattelin lopettaa jännitykseni ja laittaa sen viestin. En tiedä helpottiko vai hankaloittiko asiaa se, että hänellä oli WhatsApp. Avasin keskustelun ja luin nimipalkista, paikalla tänään klo 21:37. Hän oli luultavasti hereillä. WhatsApp-viestit tuntuivat jotenkin konkreettisemmilta kuin tekstiviestit, joista ei nähnyt oliko vastaanottaja lukenut sen. Aloin näpyttelemään viestiä.
      ”Moi! t. Pujo” – Äh.. Olikohan tuo liian tylsä? Pyyhin tekstin ja kirjoitin uuden.
      ”Hejsan Sini🐔” – Naurahdin kanaemojille ja aloin pyyhkimään tekstiä mutta painoin pyyhkimen sijaan enteriä, joka lähetti viestin. Voihan hemmetti. Hemmetin hemmetti ja turmion tursas. Irvistin tuskasta ja häpeästä, suljin kännykän näytön ja hautasin sen peiton alle. Nostin kädet ohimoilleni ja toistin mielessäni mantraa siitä kuinka tyhmä olin. Huokaisin. Tehty mikä tehty, saa nähdä mitä Sini vastaa. Ääääähhh.

      Hetken kuluttua puhelimeni ilmoitti uudesta viestistä. Sydämeni pompahti hieman ja odotin hetken, ennen kuin uskalsin katsoa viestin. Tai viestit.
      Sini: ”Mooooi!!🐸”
      Sini: ”Kivaa että laitoit viestiä✨”
      Sini: ”Mite menee?”
      Ja huokaisin helpotuksesta. Ehkä kanaemoji ei ollutkaan niin suuri munaus. Minun pitäisi ottaa vähän rennommin.
      Pujo: ”Ei hassummin, tulin just saunasta ja nyt koitan keksiä iltapalaa”
      Sini: ”Mä vedin just rustiikkileipää, piti kato tänään käydä uudestaan kaupassa kun sä veit eilen sen viimeisen leivän :D”
      Pujo: ”Eheh, sori.😁”

      Sini oli niin luonteva, että olin ihan haltioissani. Hän puhui minulle kuin olisimme hyviä kavereita, ja minun oli jotenkin helppo lähteä mukaan tuttavallisuuteen. Minusta tuntui että uusi ystävyys oli lähtenyt hetkessä liikkeelle.

    • #599
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      6. lokakuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Oli synkkä ja myrskyinen päivä. Pujo käveli tallille huppu päässä ja koitti välillä vetää sitä enemmän suppuun. Tuuli oli kova ja se melkeinpä riepotteli hänet ojaan. Hän yritti parhaansa pysyä tiellä ja pian näkikin jo tallin horisontissa. Pieni huokaus karkasi hänen keuhkoistaan kun hän tarpoi vastatuuleen. Puut keinuivat välillä todella uhkaavasti ja aamulla oli myrskyvaroituskin kuulutettu radiosta.

      Kun Pujo saapui tallipihaan, siellä kävi kunnon kuhina. Siinä missä tuuli oli voimistunut, hevoset päätettiin hakea sisälle niiden käydessä levottomiksi. Taivas synkkeni synkkenemistään, ja sieltä täältä kuului tuulen hiljentämiä ihmisten huudahduksia. Darli oli vielä vailla taluttajaa, joten Pujo tarttui toimeen ja riimunaruun. Darli säikähti tuulenpuuskan aiheuttamaa kolahdusta, ja hypähti hieman sivulle. Pujo rauhoitteli hiirakkoa ja lopulta he pääsivät karsinaan turvallisesti.

      Kaikki tallilla olevat kokoontuivat vuoron perään tallitupaan päivittelemään säätä. Pujo tarkisti vielä että Darlilla oli kaikki ookoo, ja hänkin viipotti tupaan. Tupaan saapuessa kävi niin, että hän kompastui tuvan kynnykseen ja kaatui. Kaatui niin mallikkaasti, että kolahti pää edeltä lattiaan. Pujo kerkesi naurahtaa, ennen kuin hän tajusi vetävänsä viimeisen henkäyksensä. Hänen ympärilleen puhkesi kaaos. Pujon eloton ruumis makasi tallituvan suulla ja ensiapukoulutuksen saanut Aleksi totesi shokissa, ”Pujo on kuollut”.

      ANTEEKSI, tämä tarina ei oikeasti tapahtunut, joten ei, en tappanut hahmoani XD
      Striikkikuukausi on vihdoin tullut päätökseen !!! Tättäräääää

    • #600
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Viikko 2.10. – 9.10.2016
      Kokoelma Alanan puhelimesta.
      kirjoittanut @Alana

      sunnuntai 2.10.2016
      Taustatietona: minulla ja Johanneksella oli Pronssijoen paras tanssi Single Ladiesiin (se oli ihan todistettu, meillä oli ollut joukkueen kesken tanssikilpailut!), mutta olin aina vitsaillut, etten voinut tanssia kunnolla. Nytpä pystyin. Kotiin päästyäni olin soittanut Johannekselle, ja selittänyt tilanteen. Ystäväni oli jo tunkemassa itseään kylään, mutta totesin vain meneväni nukkumaan heti kun pääsisin suihkusta. Vaikka kello olisi vasta puoli yhdeksän. Enpä kyllä mennyt aivan heti nukkumaan, vaan pillitin kuunnellessani musiikkia. Ja soitin sitten Alinalle.

      maanantai 3.10.2016
      Vaikka aamulla oli suoraan sanottuna paska olo, pakotin itseni silti nousemaan sängystä ylös ja kouluun. Koulusta päästyäni yhdistin lenkkini ja tallin, joten juoksin Hallavaan. Ignoorasin muita ihmisiä, ja kävin Faen kanssa maastossa.

      keskiviikko 5.10.2016
      ”….ja sit se vaan lähti…! Enkä mä tiiä mitä mä tein väärin ja ku se oli ihan normaali eka…” nyyhkin tallituvassa Eeville, joka ei ollut tainnut odottaa aivan tällaista vastausta ”mitä kuuluu” -kysymykseensä.

      torstai 6.10.2016
      Koska minä en omistanut autoa, Johannes tarjoutui hakemaan minut treeneihin. Ja kun pääsin autoon, siellä soi täysillä PPAP, sillä Johanneksen mukaan näytin siltä ”että sä oot vaan kuunnellu surullista Beyoncee muutaman päivän” (mikä oli täysin totta), joten niinpä kuuntelin viisitoista minuuttia loopilla typerää rinkutusta ja Johanneksen kaunista säestystä. Hallille olisi ajanut viisi minuuttia, mutta Johannes päätti kiertää. Vaikka siitä tuli päänsärky, niin siitä tuli myös pieni virne naamalleni.

      lauantai 8.10.2016
      Hallavassa oli kenttäkisat, joten päivä menikin siinä. Eipä minulla oikein mitään.

      sunnuntai 9.10.2016
      Tänään päivitin instagramiani. Poistin sieltä viimeisimmän ällösöpön halikuvan, koska niin kuuluu tehdä. Mieleni ei sen johdosta tehnytkään mieli kuunnella surullista Beyoncea, vaan sitä tanssittavampaa Beyoncea, eli sitä mitä yleensäkin kuuntelin. Paitsi Halo oli yksi kaikkien aikojen lempibiisejäni, joten sitä tulisin kuuntelemaan vastaisuudessakin.

    • #601
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Konstit on monet
      18.10.2016
      kirjoittanut @Alana

      Pleksi rämisi, pelaajat huutelivat toisilleen, jäästä irronnut lumi pöllysi, fanit lauloivat. Jossain taustalla soi rumpu. Bum. Bum. Bum. Padum. Padum. Bum. Bum. Bum. Sydän hakkasi rinnassa samaa tahtia kuin rumpu, seuratessani silmä kovana kuinka vastustaja sai kiekon. Kiekkoa kuljetti aika keskikokoinen pelaaja, ehkä hieman sieltä suuremmasta päästä, mutta niin nopea. Tuo viiletti ohi omien pelaajiemme, lähestyen uhkaavaa vauhtia maalivahtia. Muutaman metrin päässä tuo vilkaisi sivulleen, laukoi, ja… Bum. Bum. Padum. Ruks. Rummun ääni pysähtyi äkisti katsomon kohahtaessa, kun Pronssijoen Hiekan ykkösmaalivahti lävähti maalia vasten 190-senttisen vastustajahyökkääjän kaatuessa ja törmätessä häneen. Maali lähti sijoiltaan törmäyksen voimasta, mutta olin varma että kuulin ruksahduksen. Ainakin kuulin MM:än parahduksen.
      ”Shit.” henkäisin ja tuijotin silmä kovana nyt maalin eteen muodostunutta pelaajakasaa, joka kiroili ja möykkäsi yhtenä rykelmänä. MM makasi edelleen samassa asennossa, jossa oli törmännyt maaliin hieman syrjemmällä nujakasta, ja tuomarit huitoivat villisti käsillään, kuka viestien hylätystä maalista ja kuka rangaistuksista. Pelaajakasa rauhoittui kunnolla vasta, kun lääkäri vaappui edelleen kyljellään olevan maalivahdin luokse. Valmentaja vilkaisi minua, ja käski alkaa lämmittelemään varoiksi, joten nousin seisomaan. Siinä hytkyessäni ja pyöritellessäni käsiä tuijotin huolestuneena MM:n suuntaan. Sentään hän makasi nyt selällään, mutta muuta muutosta ei ollut tapahtunut.

      Hetki kului epätietoisuudessa, kun MM liikkui hyvin hitaasti ja lääkäri puhui hänelle. Jonkin ajan kuluttua jäälle hommattiin kuitenkin paarit, ja joukkuetoverini siirrettiin niille. Kun häntä lähdettiin rullaamaan pois jäältä, minä astuin sille vetäen kypärän päähän.
      ”Alana!” hätkähtäen vilkaisin paareille kiinnitettyä brunettea. ”Älä anna niiden voittaa”, tuo virnisti maskinkin alta näkyvästi, joka vääntyi sitten irvistykseen.
      ”Keskity sä nyt vaan siihen ettet kuole ok?” hymyilin takaisin ja luistelin maalia kohti, jota parhaillaan kiinnitettiin takaisin jäähän. Varoin kuitenkin visusti astumasta viivoille, sillä se tietäisi huonoa onnea. Ainakin omasta mielestäni. Ehdin vielä tehdä parit venytykset jäällä ennen kuin peliä jatkettiin taas, ja jouduin pyyhkimään kaiken muun mielestäni.

      Erätauolla selvisi, että MM oltiin kuljetettu sairaalaan polvivamman takia, ja että siinä saattoi olla hänen uransa. No se ei kyllä piristänyt yhtään. Eikä kyllä sekään, että hävisimme loppujen lopuksi. Ja vielä yliajalla.

      Minua väsytti ja lihaksia särki kun olin joutunut miltei kylmiltäni kunnolla töihin, mutta pelin jälkeen minun piti astella kameran eteen haastattelua varten.
      ”Ei mä en halua ei ei ei”, sopersin äkisti mieleni vallanneessa paniikissa.
      ”Sun on pakko, ne halus nimenomaan sut. Sitä paitsi sä et voi vaan kieltäytyä, eikä täällä oo ketään muutakaan haastateltavaa.”
      ”Ei ei ei ei mä en pysty ei ei ei..”
      ”Nyt on vaan pakko.”

      Loppujen lopuksi vedin hiukset ponnarille, nieleskelin ylös nousseen oksennusmöykyn takaisin alas, ja pyyhkäisin silmäkulmiani. Kädet tärisivät mutta puristin ne vain nyrkkiin ja annoin olla. Ehkä näyttäisin ulospäin joltain muulta kuin paniikkikohtausta pidättelevältä ihmisrauniolta.
      Olin parin viime viikon aikana saanut tavallista enemmän paniikkikohtauksia, mistä en pitänyt ollenkaan. Olin jo niin pitkään selvinnyt ilman, ja nyt olin vain heikko kun annoin niiden tulla takaisin. Sen lisäksi olin joka yö itkenyt itseni uneen, ja pyörittänyt nonstoppina mielessäni Tuomaksen sanoja siitä, etten ollut edes pitkäaikainen suunnitelma ja kuinka olin vain nätti mutta niin typerä ajanviete. Ja vaikka tiesinkin, etten saisi antaa sen vaikuttaa minuun, oli minulla ainakin sata eri syytä, miksi Tuomas oli oikeassa. Tuomas oli aina oikeassa. Mutta nyt henkäisin syvään, ja astelin televisiokameran eteen.

      Kun viimein pääsin selittämästä jatkosta ja siitä, kuinka nyt olisin ykkösmaalivahti sillä juuri tulleiden tietojen mukaan MM todellakin olisi ulkona ainakin muutaman kuukauden, lysähdin Johanneksen auton etupenkille.
      ”Me mennään muuten juomaan. Tänään. Nyt.”
      ”Nyt on tiistai. Huomenna on koulua. Ei me voida mennä baariin tiistaina.”
      ”No on mulla kotonakin. Ja jos et tuu, ni more for me”, kohautin olkiani ja käskin Johannesta ajamaan.

      Niinpä en päätynytkään itkemään itseäni uneen tänä iltana, minä kun kerkesin sammumaan ennen sitä. Mutta kerrankin, ensimmäistä kertaa sitten eroni, fiilis ei ollut paska. Vaan ihan tyytyväinen.

    • #602
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Ratsastusikävää
      19. lokakuuta 2016
      kirjoittanut Daw

      Istuin maneesin katsomossa katselemassa kun viisi noin helppo C-tasoista ratsukkoa kiersivät uraa alkulämmittelyjen merkeissä Aleksin ohjeistuksella. Kaikki ratsut, Klikkiä lukuun ottamatta, kävelivät reippaasti ja innostuneesti uraa pitkin. Klikki taas näytti oikein uneliaalta laahustaessaan eteenpäin. Olin juuri tullut käymään tallilla ja koska minulla oli aikaa koko ilta, enkä vielä tiennyt mitä tekisin Lotan kanssa, olin päättänyt tulla hetkeksi maneesiin seuraamaan ratsastustunteja. Sitä paitsi, ennen nyt alkanutta tuntia oli alkeistunti, joten talli olisi vain täynnä pieniä lapsia sekä heidän vanhempiaan, joten voisin ihan hyvin odottaa hetken tallin rauhoittumista ja mennä vasta sitten puuhailemaan Lotan kanssa. Aamulla olin ollut muutaman tunnin töissä. Olin sopeutunut Lidliin hyvin, olin tutustunut työkavereihini eikä asiakaspalvelutyö ollutkaan niin hirveää kun olin aluksi ajatellut. Totta kai välillä tuli vastaan hankalia asiakkaita ja töissä olo ärsytti, mutta olin selvinnyt hyvin. Työpäivän jälkeen kävin koirani Bellan kanssa lenkillä ja katsoin kotona Netflixistä jakson Bonesia. Sitten päätin lähteä tallille.

      Katsellessani ratsukoita, niitä kymmenen vanhoja, innokkaita ponityttöjä tallin ponien selässä, alloi ratsastusikävä hiipiä mieleeni. Siitä tuntui olevan ikuisuus kun olin viimeksi ratsastanut, tai edes ollut hevosen selässä. Ennen Lotan syntymää olin ratsastanut Lotan emällä Nellalla aktiivisesti, olihan se oma hevoseni, mutta kun synnytys tuli lähemmäksi, vähenivät luonnollisesti ratsastuskerratkin. Sitten syntyi Lotta ja vain kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin Nella menehtyi äkillisesti. Se tapahtui niin nopeasti, vain pieni lyhyt hetki, ja minulla ei enää ollut elämäni hevosta… Siitäkin oli jo useampi kuukausi, reippaasti yli puolivuotta, enkä ollut sen jälkeen ratsastanut kuin pari hassua kertaa erään ystäväni hevosella. Eikä minulla olisi vielä pitkään aikaan omaa hevosta, jolla ratsastaa. Miksei varsani voisi kasvaa hiukan nopeammin?

      Kaipasin ratsastusta todella. Vaikken ollut enää teinivuosien jälkeen ollut se kaikkein innokkain treenaaja ja kisaaja, oli ratsastaminen ollut jo monia vuosia osa päivittäistä elämää. Olin aloittanut ratsastustunnit viisivuotiaana, eikä minulla sen jälkeen ollut ollut yhtä pitkää ratsastustaukoa kuin nyt. Käytyäni pari vuotta ratsastustunneilla, sain ensimmäisen hoitohevoseni, valkoisen prinsessaponitamman Lissun. Muutamaa vuotta myöhemmin sain ensimmäisen ponini ja sen jälkeen Nella, elämäni hevonen. Olin 14 kun sain Nellan, se oli silloin seitsemänvuotias ja käyttäytyi kuin sika. Sillä oli ravitaustaa, mutta oli ratsukoulutettu. Saimme kuitenkin aloittaa tamman kanssa aivan alusta. Alku ei ollut helppo, Nella vei minua välillä aivan 100-0, mutta en luovuttanut ja yhteinen sävel alkoi löytyä. Ei meistä ikinä tullut kilparatojen kingejä, mutta Nellan kanssa löysin itselleni sen tärkeimmän ratsastuksessa, ne pienet onnistumisenhetket kun hetken ajan tuntui siltä kuin ratsuna olisi Valegro ja itse olisin Charlotte Dujardin. Ne hetket, kun kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen ja kaikki tuntui täydelliseltä.

      Havahduin hetkeksi todellisuuteen Aleksin yrittäessä saada Klikkiä hereille ja katselin kun ratsastajat käänsivät poninsa keskihalkaisijalle ja väistättivät ponit sieltä uralle sekä yrittivät tehdä täydellisiä kymmenen metrin voltteja osassa maneesin nurkkia. Naurahdin, kun mieleeni muistui, kuinka emme aikoinaan meinanneet edes käynnissä mahtua 10 metrin voltille Nellan kanssa. Nella oli alussa niin jäykkä ja omapäinen ja kun sitä ei huvittanut, ei ollut paljoa tehtävissä. Lukemattomia kertoja oli tullut kyyneleet silmiin sitä hevosta ratsastaessa. Oli se vain sellainen jäärä ja laiskamato, jonka kanssa sai välillä tapella aivan joka asiasta. Kaikesta huolimatta kiinnyin tähän hevoseen lujasti ja olihan meillä hyvät hetkemme. Ne hetket kun yhteissävel löytyi ja kymmenen metrin voltit onnistuivat joka askellajissa.

      Kaipasin koulutuuppailua, esteiden ylityksiä, pieniä onnistumisen hetkiä, maastoilua kapeilla metsäpoluilla ja sänkipelloilla laukkaamista syksyisin. Pidin myös siitä, kun muutaman kerran vuodessa ilmoitin itseni ja Nellan joihinkin paikallisiin kisoihin joihin sitten treenasimme tosissamme ja sitten menimme näyttämään parastamme, välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä. Kaipasin kaikkea tätä. Kaipasin ylipäätään ratsastusta ja Nellaa ja tekisin mitä tahansa, että saisin hevoseni takaisin.

      Voi kun saisin sen takaisin.

    • #603
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Se on pitkä tarina
      20. lokakuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Dawin auto kaarsi kotini eteen, kiitin tuhannesti kyydistä ja hyvästelin Dawin ja Linan. Tähdet olivat täyttäneet mustan taivaan, sydän hakkasi rinnassa. Olin yhä aivan täpinöissäni kuluneesta päivästä.
      Astuin taas tupakan hajuseen rappuun, hyppelin portaat ylimmäiseen kerrokseen. Kaivoin kotiavaimet takkini taskusta ja avasin oven. Jätin ulko vaatteet naulakolle nätisti ja menin sitten keittiöön.
      -Moikka, sähän olit ulkona myöhään, Äiti sanoi olohuoneesta.
      Säpsähdin hieman, koska luulin että koko talo nukkuisi jo nyt.
      -Juu, olin tallilla. Vastasin ja hymyilin hieman.
      -Mitäs te siellä touhusitte? Äiti kysyi kiinnostuneena.
      -Öm, se on aika pitkä tarina, selitin äidille hieman nolostuneen oloisena.
      -Vai on pitkä tarina, Äiti sanoi ja katsoi minua arvioivasti.
      -Siihe liittyy pellejä, halloween ja iltahämärän retki ladolle, selitin ja nyökäytin päätäni.
      -Vai sellasta te nykynuoret touhuatte nykyään, eikai täällä Pronssijoella liiku niitä säikytteliä pellejä, Äiti kauhisteli heti perään.
      -Toivotaan niin, sanoin.

      Avasin jääkaapin oven, kaappi oli täynnä tähteitä. Otin eilisen päivän lasangen lopun ja laitoin sen mikroon lämpeämään. Otin myös maitoa vaaleanpunaiseen muovimukiin. Kun olin saanut haalittua itselleni syötävää, lähdin niiden kanssa huoneeseeni. Söin rauhassa ja katselin väsyneenä Netflixiä. Kun olin valmistunut syömis urakastani päätin lähteä käymään pikaisessa suihkussa. Lämmin suhku, siis ei voisi olla mitään parempaa. Mutta säikähdykseni huomasin että lempi shampooni oli loppu, huokaisin ja luovuin ajatuksesta että pesisin hiukset. Pesen ne huomenna, ajattelin kun poistuin raikkaana suihkusta.

      Vedin päälleni XL-kokoisen Batman paidan ja polvisukat, tiedän. Kunniaa tyylikkyydelle. Menin sängylle makaamaan, pohdin itsekseni: Hallava on mun toinen koti, ja tallilaiset mun toinen perhe, vitsit rakastan nykystä elämääni!
      Avasin puhelimen ja huomasin että Jesseltä oli tullut viesti:

      Jesse: Tänään tulee yks sika hyvä leffa telkkarista, sano et aijot kattoo sen!!
      Rena: Totanoin… Oon aika varma että oon saanut ihan tarpeeksi kauhua parille päivälle xD
      Jesse: ??MITÄS NYT ON TAPAHTUNUT??
      Rena: Olin tallilla, ja meillä tallilaisilla oli hauskaa ;3
      Jesse: Noh, kerroppa ihmeessä hieman lisää 😀
      Rena: Noh, ehkä mä onnistun tiivistämään tän jotenkuten, olin tallituvassa ja meni pariminsaa sitten siellä oli iha sikana tallilaisia. Alettiin puhumaan Halloweenistä ja klovneista, sitte yks Ruska sai päähänsä että lähetään yhelle vanhalle ladolle retkelle, noh sitten me päätettiin lähteä, mutta mä halusin vähän säikytellä porukkaa joten hipsin pois porukasta ja menin edellä sinne ladolle ja kun ne muut tuli säikyttelin porukkaa vähäsen. Sitten mä pakenin paikalta talli tupaan ja ne muut luuli et olin kuollu tai jotain. Mutta kun porukka palas sinne tallille niin paljastuin ja mut melkein murhattiin kutittamalla… Ihan perus päivä tuolla Hallavassa 😛
      Jesse: Okeii… Pitäiskö mun nyt pelätä sua? O_o
      Rena: Tottakai, oon demoni joka vallottaa maailman, Buhahaa!
      Jesse: Sä aiheutat mulle painajaisia, joten hyvää yötä 😎
      Rena: Öitä ^^

    • #604
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kauhujen illan jälkeen
      21. lokakuuta 2016
      kirjoittanut Daw

      Vasta auton ratissa huomasin kuinka väsynyt oikeasti olin. Kellokin oli jo vaikka kuinka paljon ja minun pitäisi nousta ylös aikaisin aamulla. Olin lupautunut kyyditsemään Pujon ja Renan koteihinsa ja Lina oli tulossa mun luokse yöksi, sillä ei enää kuulemma pääsisi kotiinsa sisälle, unohdettuaan avaimensa kotiin. Jätin ensin Pujon kotiinsa ja sen jälkeen ajoin Pronssijoen keskustaan, missä selvisi, että asuimme itse asiassa Renan kanssa lähes vierekkäisissä kerrostaloissa. Toivotimme Linan kanssa Renalle hyvät yöt ja lähdimme sitten kohti kämppääni.
      ”Siellä saattaa sitten olla vähän sotkusta”, varoittelin Linaa.
      ”Joo, ei se mitään haittaa”, Lina vakuutteli.
      ”Niin ja mulla on sit kans koira, Belle, se on oikein kiltti vaikka vähän innokas. Ja mun on muuten pakko viedä se ulos ennen kun ruvetaan nukkuun”, kerroin.
      ”Joo, mä voin itse asiassa tulla mukaan”, Lina sanoi.
      ”Ei sun oo pakko tulla, voit ihan hyvin odottaa mun kämpässä, mutta tuu vaan jos haluut”, vastasin ja aistin tunnelmasta sen, ettei kumpaakaan meistä oikein huvittanut olla hetkeen yksin tämän illan jälkeen. Otimme koirani ulos, joka olisi halunnut olla ulkona pidempäänkin. Olihan raukka joutunut olemaan yksin asunnossani useamman tunnin. Emme kuitenkaan olleet ulkona kuin kymmenisen minuuttia ja sinäkin aikana kerkesimme pelästyä useamman kerran, milloin ohi ajavaa poliisiautoa ja milloin tuulen heittelemiä lehtiä. Olimme kummatkin edelleen säikkyinä illan tapahtumien jälkeen.

      Tultuamme takaisin sisälle pieneen kaksiooni istuimme hetken keittiössäni juoden kaakaota ja jutellen päivän tapahtumista.
      ”Siis mä en tajua, miten mä en yhtään siellä metässä tai ladolla ollessa tajunnu, et se ois ollut Rena, joka siellä säikytteli”, päivittelin.
      ”En mäkään, nyt kun jälkikäteen aattelee niin kaikki tuntuu ihan itsestään selvältä”, Lina vastasi.
      ”Totta”, vastasin. Petasimme Linalle pedin sohvalleni ja menimme nukkumaan. Olin aivan rättiväsynyt ja kaikista illan tapahtumista huolimatta nukahdin nopeasti ja nukuin sikeästi herätyskellon soimiseen saakka ilman unia pelottelevista klovneista, karhuista tai kummitusladoista.

      Aikaa nukkua ei jäänyt kovin montaa tuntia, herätyskelloni soidessa jo puoli seitsemältä. Töihin oli lähdettävä, ei auttanut mikään. Väsymys painoi silmiäni, mutta kahvikuppi ja koiran käyttäminen ulkona helpotti väsymystä hieman. Olin melko kateellinen Linalle, joka kävi vielä lukiota ja näin ollen oli syyslomalla. Tytöllä oli siis aikaa nukkua vaikka kokopäivä ja toipua eilisen tapahtumista. Lina olikin ollut niin peloissaan koko illan, päivä sattui vielä olemaan tytön ensimmäinen päivä hoitajana. Linaa miettiessäni tajusin, etten ollut muistanut kertoa Linalle, että mun olisi lähdettävä aikaisin aamulla töihin, joten juuri ennen lähtöäni kirjoitin Linalle lapun: ”Moi, toivottavasti nukuit hyvin. 🙂 Mun piti lähteä aamulla töihin, ota jääkaapista aamupalaa ja lukitse ovi lähtiessäsi. Jos on jotain asiaa niin soita.” Kirjoitin perään vielä puhelinnumeroni ja lähdin sitten kävellen töihin.

      Jonkun mielestä saattoi olla hieman uhkarohkeaa ja tyhmää jättää minulle melkein ventovieras tyttö yksin koirani kanssa kämppääni. Olin tutustunut Linaan vain alle vuorokausi aikaisemmin, mitä jos tyttö olikin oikeasti murtovaras ja tullessani takaisin kotiin kämppäni olisi tyhjennetty täysin. Itselleni ei kuitenkaan tullut edes mieleenkään aamulla herättää Lina ja häätää hänet kämpästäni samalla kun itse lähdin töihin ja sitä paitsi, luotinhan minä Linaan ja eikä murtovaras voisi muutenkaan olla niin peloissaan metsässä kuin Lina oli eilen illalla ollut, vai mitä?

      Onneksi työpäiväni oli lyhyt ja iltapäivällä kotiini tullessa olin niin rättiväsynyt etten edes huomannut keittiön pöydälläni olevaa lettupinoa, jonka Lina oli minulle kiitokseksi leiponut, ennen kuin heräsin muutamaa tuntia myöhemmin päiväuniltani.

    • #605
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      21. lokakuuta 2016
      kirjoittanut Daw

      Mä venailin Hallavan parkkiksella itelleni kyytiä. Äiti sanoi tulevansa hakemaan mut kun on käynyt kaupassa ja puhelusta oli nyt reippaat parikymmentä minuuttia. Mua turhautti ja siinä sit seisoskelin naama norsunvitulla, kun puhelin tärisi taskussa.

      Thomas.

      ”Nii?”, mutisin puhelimeen leuka väpättäen. Mulla oli ihan jäätävän kylmä ja nälkäkin vielä.
      ”Missä nä oot?”, Thomas kysyi.
      ”Häh? Tallilla venailen kyytiä”, sanoin hiukan hämmentyneenä. ”Miten niin?”, jatkoin.
      ”Jaa, no minäpä haen sut”, Thomas sanoi.
      ”No eikä tarvi, kun mutsi on tulossa just hakemaan”, sanoi huokaisten.
      ”No soita sille, ettei tarvi hakea”, Thomas sanoi ja löi luuria.

      No mitähän helvettiä nyt???

      ”Haloo?”, äiti sanoi puhelimeen.
      ”Ei tarviikaan hakea mua tallilta”, mutisin. ”Sulla kestää muutenkin niin kauan”, jatkoin.
      ”Kaupassa mä olen vielä, sanoinhan etten pääse ihan heti hakemaan”, äiti sanoi.
      ”Joo, no ei nyt tarviikaan hakee”, toistin. ”Nähään kotosalla”, sanoin ja lopetin puhelun.

      Noin kymmenen minuutin kuluttua Thomas ajoi Hallavan parkkikselle. Se pysäköi auton, kun mä seurasin tilannetta vähän kauempana. Sitten se tuli mun luokse ja sytytti röökin palamaan. Seisoin kädet lanteillani, vaatien selitystä.

      ”Kylille?”, se vaan kysyi.
      ”No ajattelin kyllä kotiin mennä”, sanoin turhautuneena.
      ”Noh?”
      ”No en nyt jaksa lähtee, väsyttää”, mutisin.
      ”Jaa, no vien sut sit kotias”, Thomas sanoi ja tumppasi röökin maahan. Sitten se katsoi mua hetken aikaa outo virne naamallaan.
      ”No mitä?”, katsoin jätkää kysyvästi.
      ”Ei mitään”, se mutisi.

      Hymyilin.

      Lähdettiin kummatkin kävelemään autolle. Meidän välit oli ihan fine ja Thomas oli ihan kiva. En mä sitä enää vihannut, mutta en halunnut hypätä syliinkään ja unohtaa sitä mitä se teki. Thomas huomasi, että mun mielestä se oli ihan kiva. Jätkä tosiaan halusi palata yhteen, mutta mä en tiennyt. Senkin Thomas huomasi. Ihan kuin se olis lukenu mua kuin jotain kirjaa, ja sekös vasta ärsytti. Itseasiassa Thomas oli aika kiva. Ihan liian kiva..

    • #606
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Sininen ihme
      21. lokakuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      ”Sini”
      ”Sini sä näytät ihan hupsulta!”
      Nauroin ja kaivoin kännykkäni taskusta ottaakseni kuvan vaaleatukkaisesta ilmestyksestä sukkahousut päässä. Sukkahousuissa oli reikiä. Sini poseerasi.

      Sini hekotti ja veti sukkahousut päästään. Hän heitti ne kaaressa taakseen ja tuli virnistäen vierelleni. Olin ehtinyt mainita hänelle tarvitsevani Halloween-asun, ja hetkessä hän oli singonnut huoneen nurkkaan todeten samalla ”Haa”.

      ”Niin ettäkö tuo ei olis sopiva Halloween-asustus?”, hän kysyi hupaisasti. ”Ei!”, vastasin naurahtaen. ”On mulla yks idea mutta en oikein tiedä että miten ihmeessä toteuttaisin sen. Tietty mulla on muutenkin ulkona takki päällä…”, sanoin hieman mutisten, syventyen omiin ajatuksiini. ”Niin mikä?”, Sini kysyi uteliaana ja havahduin. ”Siis sinne tallille, kun mulla on idea mulle ja Darlille. Lumikki ja kääpiö”, vastasin hymyä virnistäen. ”Oh my god! Lumikki!”, Sini hihkaisi ja taputti minua päälaelle innoissaan. ”Aiotko hankkia mekon?”, Sini kysyi ilkikurisesti. ”En todellakaan”, vastasin nauraen. ”Ja siinä se ongelma onkin. Mun pitäisi hankkia jostain mahtavat ompelulahjat tai joku tosi kattava kirpputori. Tietty sellaset keltaset housut ois varmaan aika helppo toteuttaa, mut en oo ihan varma yläosasta”, puhuin kun aloin kaivamaan repustani luonnosvihkoa. Näytin Sinille kuvan suunnitelmastani. Hän katsoi piirrostani ja käänsi sitten katseeni minuun kuin olisi juuri voittanut jonkin arvonnan. ”Arvaa mitä. Miulla on salanen taito”, Sini sanoi katsoen minua silmiin. ”Mie osaan ommella”, hän jatkoi. Ilmeeni kirkastui ja henkäisin innostuneena. ”Mitäs jos… Mentäs maanantaina kirpparikierrokselle, ja sitten sä voisit toimia mun henkilökohtaisena vaatteidentuunaajana?”, kysyin Siniltä tämän nyökytellessä päätään. ”Sä oot kyllä yks ihme”, totesin ja laskin käteni hänen olkapäälleen. Sini hymyili leveästi ja ylpeästi.

    • #607
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Pujo pohdiskelee
      27. lokakuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Kyllä minä tiedän, minä tiedän että Sini pitää minusta sillä tavalla. Yritän vain jotenkin sivuuttaa asian ajattelemisen ja kaikki ne hienovaraiset vihjaukset, koska en vain oikein osaa suhtautua asiaan mitenkään järkevästi. Kyllä me joskus halailemme pitkiä aikoja, mutta kai hyvät ystävätkin niin tekevät? Entä ne kerrat jolloin hän katsoo minua silmiin hieman pidempään kuin tarvitsisi? Ehkä hän flirttailee kaikille, enkä minä ole mikään poikkeus. Sanokaa minua lapselliseksi tai epäkypsäksi, mutta taidan olla vain ujo. En uskalla heittäytyä, vaan aina jokin minussa jarruttaa.

      Kävelen metsäpolkua ja yritän etsiä sitä tuttua siltaa. Ja sitä puroa johon tiputin edellisen kännykkäni. Ajatuksiani sumentaa Sini. Hengitän syvään ja pakotan itseäni olemaan ajattelematta mitään. Kuivia oksia ratisee askelteni alla. Metsässä on loppusyksyn väristä ja kostea sammal tuoksuu. Pysähdyn hetkeksi katsomaan ympärilleni. Olen harhautunut hieman reitiltä, joten vaihdan suuntaa.

      Saavun sillalle. Hengitän taas syvään ja nojaudun sillan kaiteeseen katsomaan puron virtausta. Tuskin minä sitä kännykkää puron pohjalta ikinä löydän. Ei sillä että tarvitsisin sitä, haluaisin vain kierrättää sen sopivalla tavalla… Pudistan päätäni ja katselen maisemia. Keltalehtisistä koivuista on jo suurin osa lehdistä varissut maahan. Ainut puu, jossa näyttää olevan vielä lehdet tallessa, on yksinäinen leppä puron reunalla, noin kuuden metrin päästä minusta. Kuulen veden virtausta, tuulessa havisevia mäntyjä ja oman hengitykseni. Hautaan leukani villahuiviini ja suljen silmäni. Pahus.

      Minulla taitaa olla asioita käsiteltävänä. Ja tunteita selvitettävänä.

      Miksi en voisi vain tietää selkeästi mitä haluan? Tai että mitä muut haluavat minusta, onko minun aivan pakko olla näin sokea? Ehkä itsesyytökseni ovat turhia, ehkä minun pitäisi oikeasti olla ajattelematta. Niinhän muutkin joskus tekevät, ja heistä tulee hyviä, kun eivät jumitu omiin henkisiin kamppailuihinsa. Pyöritän silmiäni puoliksi huvittuneena, puoliksi itsesäälin täyttämänä. Mitä ihmettä?

      Minun täytyy vain mennä eteenpäin. Ehkä kokeilla kepillä jäätä – tai koettaa rikkoa oma jääni.

    • #608
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Valintoja
      28.10.2016
      kirjoittanut @Alana

      Lähettäjä: jokeripokeri🕵🏼✨
      klo 8:23 sanoin myyrikselle et eksyit matkallas opintielle 🌚
      8:49 okei mis oot?
      8:50 varmaa nukuit pommiin 😂
      9:43 ???
      9:52 miks tuomas yritti soittaa mulle???
      9:52 ootko kunnossa?
      10:17 soita sit ku pystyt
      10:18 tää ei oo hauskaa

      ***

      Perjantaiaamuna heräsin siihen, kun tunsin jonkin lämpimän painautuvan selkääni vasten. Miltei vinkaisin tajutessani tilanteen, mutta jätin nuorukaisen nukkumaan samalla kun itse kömmin pois sängystä. Kurkkua kuristi hieman pukiessani lenkkivaatteita päälle ja ruokkiessani Drein ja Wrachin. Lenkille lähdin kun Wrach oli imuroinut ruokansa ja ilmestyi seurakseni eteiseen.

      Asunnossa oli hiljaista vielä senkin jälkeen, kun olin käynyt suihkussa ja pukenut päälleni. En oikein tiennyt mitä tuntea, iloa vai surua. Päällimmäisenä mielessä oli ehkä ahdistus. Ja epävarmuus. Toisaalta olin iloinen eilisestä mutta toisaalta vihainen ja pettynyt itseeni. Päätin kuitenkin työntää tunteeni syvälle piiloon, ja keittää puuroa.

      Siinä kattilaa tuijotellessani kuulin hiljaiset askeleet takanani ja tunsin käden vyötäisilläni. Vaistomaisesti pidätin hengitystäni.
      ”Mitäs kokkailet?” Tuomas nojasi leukaansa olkapäälleni samalla tavalla kuin hän oli tehnyt niin monena aamuna aikaisemmin.
      ”Puuro”, kerroin jännittyneenä, ja Tuomaskin huomasi sen. Niinpä hän pyörittelikin sormiaan rauhallisia ympyröitä kylkiäni pitkin, mutta toisin kuin ennen, ne toimivat nyt päinvastoin, ja tunsin hengitykseni salpautuvan.
      ”Hei Alana…?”
      ”Mm?”
      ”Mä mietin…” Tuomas aloitti, mutta hiljeni sitten hetkeksi, ”Mitä jos… Jos… Öm..”
      Pojan epäröinti sai minut vaan hermostuneemmaksi, ja ellei tuo pian saisi asiaansa kakistettua ulos olin varma etten saisi enää happea. Peukalot pyörivät vieläkin kyljissäni ja silmät välttelivät katsettani.
      ”Nii että jos me voitais välillä tavata. Niinku eilen..?” Tuomas astui askeleen taaksepäin ja minä en todellakaan saanut enää henkeä. Ei kyllä ollut ihme, kun otti huomioon minkälainen myräkkä sisälläni kävi.
      Sano kyllä, sano ei.
      Tätähän sä halusit?
      Tää ei kyllä oo hyvä idea.
      Mut ei kai sen tarvii olla fiksua?
      Ei ei ei.
      Jes jes jes.
      Ei ei ei ei ei.
      Pois pois pois.
      Poispoispois.
      ”… Alana…? Ooksä kunnossa?” Tuomas yritti varovaisesti, ja vasta silloin tajusin puristavani puurokauhas rystyset valkoisina. Hellitin otettani. Kauha putosi kolahtaen lattialle. Kädet tärisivät. Minä tärisin. Tuomas katsoi minua hämmentyneenä. Sitten hän tajusi. Minä tärisin. Kädet tärisivät. Pois pois pois.
      ”Voi vittu…” tuo huokaisi, ja ojensi sitten käsiään minua kohti. ”Okei, okei, mä lasken sulle, muistatko, neljä sisään, neljä u-”
      ”ÄLÄ KOSKE MUHUN!” parkaisin äkisti ja lattialla puurokauhaa ahkerasti puhdistanut Drei pompahti metrin ilmaan. Tuomas pysähtyi kesken askeleen ja pudotti kätensä kylkiensä viereen. Minä yritin hengittää syvään. Sain aikaiseksi yhden värisevän henkäyksen ennen kuin hyperventilointi alkoi.
      ”Et sä tolleen eilen sanonut”, Tuomas virnisti leppoisasti. Minä otin haparoivan askeleen taaksepäin. Ja toisen. Tuomas seurasi perässä.
      ”Ä-älä…” sain pakotettua suustani. Selkä osui keittiön seinään ja lysähdin istumaan.
      ”Mä lasken sulle, okei? Noni, neljä sisään ja neljä ulos”, Tuomas kyyristyi eteeni ja alkoi laskea. Minä en onnistunut hengittämään tuon laskujen tahtiin, ja lopulta olin pienessä kippurassa keittiön nurkassa. Tuomas näytti luovuttaneen, ja hätisti Wrachin pois.

      Jonkin ajan kuluttua hän yritti uudelleen.
      ”Mä autan sut sänkyyn, okei? Sun pitää antaa mun koskee suhun…”
      ”Eieieieieiii!” Tuomas laittoi kätensä selälleni, mutta kiskaisi sen nopeasti pois. Hieman rauhoittunut nyyhkintäni alkoi taas.
      ”Mä soitan sit vaikka Johannekselle, olisko se sit parempi?” Tuomas huokaisi. Minä pudistin päätäni.

      Asunnossa oli hiljaista, minä tärisin ja painoin kynnenjälkiä kämmeniini puristaessani käsiä nyrkkiin, ja Tuomas oli suihkussa. Hella alkoi haista palaneelta puurolta, ja Wrach pyöri hermostuneena ympärilläni, välillä tuuppien jalkaani ja tuoden minulle vähän väliä jonkun leluistaan. Jossain vaiheessa Tuomas ilmestyi keittiöön, ja sammutti hellan. Sanoi menevänsä nyt, jättävänsä avaimensa eteisen pöydälle.

      Ja niin minä jäin yksin palaneen puuron hajuiseen asuntoon.

    • #609
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kaakaota
      31. lokakuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Jesse: Moi, pääsetkö uloss??
      Rena: Nytkö, vasta pääsin kotiin `-´
      Jesse: Nyt nyt!!
      Rena: Okei, älä nyt tapa kuitenkaan ^^
      Jesse: Okei (=
      Rena: Missäs nähdään ja milloin ;3
      Jesse: Keskustass??
      Rena: Oon siellä 15min päästä

      Tämän nopean viesti-keskustelun jälkeen, vedin nopeasti ulkovaatteet päälle ja lähdin suuntaamaan kohti keskustaa. Minä ja Jesse olimme lähiaikoina viettäneet paljon aikaa yhdessä, Jesse oli ihan mahtavaa seuraa. Ja hänellä on yhtä omitinen huumorintaju kuin minulla.
      Ylitin suojatien ja säälittävä pronssijoen keskusta avautui edessäni, Jesse seisoi lämpimästi varustautuneena aukion toisella reunalla. Vilkutin hänelle kättäni ja vaapuin kylmyydestä kohmettuneena hänen luokseen.
      -Heippa, sanoin ja hymyilin.
      -Moi, minnes mennään? Jesse kysyi ja hymyili.
      -Käydäänkö kaakaolla? Kysäisin ja kohautin olkapäitäni
      Päätimme siis lähteä kaakaolle, kävelimme läheiseen kahvilaan ja menimme istumaan nurkkpöytään. Tilasimme kaakaot kermavaahdolla ja jäimme pöytään odottelemaan, muistelin ensimmäistä kertaa kun tapasimme. Menimme silloin juuri tähän kahvilaan ja joimme kaakaot. Mutta ilman kermavaahtoa kylläkin, onneksi pian tarjoilia kiikutti pöytäämme kaksi isoa mukillista lämmintä kaakaota.
      -Aamen, Jesse tokaisi ja otti hörpyn juomastaan.
      Naurahdin kun katsoin pojan kovaa tahtia, pian oli puolet isosta mukillisesta sujahtanut Jessen suuhun.
      -Sehä oli nopeaa, sanoin ja otin pienen hörpyn kaakaosta.
      -Mieti, me ollaan jo lukiossa. Ekös meijän pitäis opetella juomaan jo kahvia? Jesse pohti ääneen.
      -Sitten kun mä täytän 18 niin opettelen juomaan kahvia. Vastasin.
      -Sitten sä oot ’aikuinen nainen…’, Jesse lauloi pätkän aikuista naista.
      -Okei, toi loi karmivaa. Ja yaks jute, mä oon sillon vasta täysikänen, enkä aikuinen. Itse asiassa lain mukaan oon nuori kai kunnes täytän 22? Jos siis oikein muistan, Kerroin Jesselle.
      -’Täysikäinen nainen sä oot…’ Jesse jatkoi.
      Pudistin päätäni ja join kaakaotani.
      -Mut siis oikeesti, mä varmaan juon vielä kuuskymppisenä kaakaota kun muut juo kahvia, Jesse sanoi, ja me nauroimme.

      Olimme saaneet kaakaomme juotua, lähdimme ulkoilmaan ja kävelimme pitkin Pronssijoen pimeitä katuja. Otimme pari insta kuvaa toisistamme ja nauroimme taas typerille jutuille. Kello oli jo paljon ja minun kuului palata kotiin piakkoin. Jesse antoi minulle kyydin mopollansa, hyvästelimme toisemme ja minä pakenin kylmää säätä sisälle. Äiti ja Minka olivat aloittelemassa päivällistä keittiössä kun saavuin sisälle. Nälkä oli ainakin kova, joten liityin heidän seuraan.
      -Mitens sun päivä meni? Äiti kysyi minulta kun söimme herkullista makaroonilaatikkoa.
      -Tosi hyvin, entä teidän? Kysyin takaisin.
      -Hyvin, äiti vastasi.
      Minka ei tainnut kuulla kysymystä, hänellä oli kuulokkeet päässä ja neiti oli täysin uppoutunut omaan maailmaansa. Huokaisin, mutta juttelin äidin kanssa mukavia ja sitten ruuan päätteeksi lupasin hoitaa tiskit. Tiskasin astiat ja palasin huoneeseeni tekemään läksyjä.
      Makoilin sängyllä biologian kirjan kanssa, ja tutustuin kalojen elämään. Biologia on yksi inhokki aineistani, ei siksi että se olisi vaikeaa. Mutta minä olen elänyt koko elämäni metsässä, ja osaan koko kirjan jo ulkoa. Koska opin nuo kaikki asiat ehkä kolmevuotiaana…
      Puhelimeeni tuli viesti, katsahdin näyttöö, se tuli Jesseltä. Avasin puhelimen ja luin viestin:

      Jesse: Sä tiedät kuinka surkeet puheen lahjat mulla on, joten teen tän nyt näin. Ollaan tunnettu vasta noin kolme kuukautta mutta kuitenkin. Hyi että kun oon säälittävä… Alax?

    • #610
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Liikaa
      1. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Kävelimme Sinin kanssa Pronssijoen keskustassa. Oli tiistain pimeä alkuilta jota valaisi kellertävät katuvalot sekä satunnaisissa puissa roikkuvat tähtivalot. Keskusta oli hiljainen lukuun ottamatta hiljaisia liikenteen ääniä ja meidän hidastempoista keskusteluamme. Juttelimme maailmasta ja yritimme löytää tähtiä pilviseltä taivaalta. Etsintä ei kuitenkaan tuottanut tulosta.

      Istahdin kävelykadun reunassa olevalle penkille ja huokaisin. Hengitys höyrysi. Sini istui viereeni ja olimme hetken hiljaa, kukin omissa ajatuksissaan. Minä mietin tallijuttuja ja Sini mietti…

      *muisk*

      Se kävi nopeasti. Säpsähdin lämpimästä poskisuukosta enkä voi sanoa että olin suunnattoman ihastuksissani… Olin vaivaantunut. Apua. Sain aikaiseksi naurahtaa ja kääntää pääni hieman poispäin. ”Mistäs tuo tuli”, kysyin varovasti. ”Näytät vaan niin söpöltä”, Sini vastasi. Tilanne oli aika suloinen, kyllä, mutta minä olin suoraan sanottuna kauhuissani. Tunsin poskieni kuumenevan ja vatsassani lennähti perhosia. Apua. Naurahdin jälleen vaivaantuneesti ja sanoin, ”Mä en tiedä miten suhtautua”. Sini naurahti kepeästi. ”Ei se haittaa. Sori”, hän sanoi hieman anteeksipyytävä ilme kasvoillaan.

      Tosiaan. En tiennyt lainkaan miten suhtautua. Eikä seuraavat kysymykset joita itseltäni kysyin, auttaneet ollenkaan:
      Pidänkö minä Sinistä siinä mielessä? En tiedä.
      Haittaako minua lähentely? En tiedä.
      Haluaisinko jotain perusystävyyttä enemmän? En tiedä.
      MIKSI EN VOINUT TIETÄÄ.
      Olin yrittänyt löytää selkeämpiä vastauksia kysymyksiini jo aikaisemmin, mutta tuntui etten ollut päässyt yhtään eteenpäin.

      Mutta ehkä yhden asian tiesin. Halusin tai en, en ainakaan ollut valmis. Liian nopeasti.

      Loppuilta Sinin kanssa kului minulla ajatusmyrskyssä, jonka peitin vitseihin ja iloiseen olemukseen.
      Kotiin saavuttuani minua alkoi ahdistaa oma itseni. ”Miksi olen tällainen” oli illan kuuma ajatuksenaihe. Keitin ennen nukkumaanmenoa itselleni valeriaana-hibiskusteetä toivoen sen rauhoittavan ja väsyttävän minua, mutta se ei auttanut.

    • #611
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      1. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Caitlyn

      Olimme lentokoneessa ja katsoimme lumoutuneena laskevaa aurinkoa. Näkymä oli henkeäsalpaavan upea, jotenkin niin aavemaisen kauniin unen sekainen, että minun oli pakko ottaa kuva todisteeksi. Se oli niin upea näky; vaaleanpunaista, oranssia, keltaista, kuin pilvet olisi värjätty. Ihan kuin ne olisi ollut hattaraa, suloisien raikkaissa väreissä. Thomas katseli maisemia mun toisella puolella. Mä olin helvetin onnellinen, puristin jätkän kättä hymyillen. Yhtäkkiä kuitenkin kaunis maisema vaihtui myrkyisäksi. Tuli pimeää, ympärillä satoi kaatamalla ja salamoi. Kone tärisi rajusti ja huomasin koneen siiven alkavan savuamaan. Sitten se tapahtui. Kone alkoi putoamaan. Ihmiset huusivat hädissään, happinaamarit tipahtivat alas meidän tasollemme ja ilmanpaine kasvoi kasvamistaan. Minä huusin. Huusin niin, etten ollut koskaan huutanut. Huusin Thomasta. Minun oli vaikea hengittää, minua pelotti, pelotti niin hirveästi. Sydän jyskytti rinnassani, kun etsin haparoivin käsin Thomasta. Olin ihan paniikissa, enkä saanut henkeä. Thomas oli kadonnut, kaikki ihmiset olivat kadoneet. Olin yksin. Ympärilläni kaikki muuttui mustaksi, mutta tunsin silti putoavani vaikka en nähnyt enää mitään. Kuin olisin ollut pyörremyrskyn sisällä, joka riuhtoi minua puolelta toiselle niin, että se sai pääni pyörälle. Korvissa humisi voimakkaasti, kunnes en enää kuullut mitään. Näin vain, kun tumma maa alkoi näkyä alhaalla. Sitten minä taas huusin. Huusin uudelleen ja uudelleen. Nyt tajusin sen. Minä kuolen!

      ”Caitlyn!”, Thomas ravisteli minua raivokkaasti hereille. ”Caitlyn”, se huudahti uudelleen, kunnes säpsähdin hätääntyneenä täristen hereille. Hengitin kiivaasti itkien, ja kädet täristen katsoin Thomasta pelokkain silmin.
      ”Minä –”
      ”Shh, se oli vaan unta”, Thomas sanoi rauhoittavasti pilkko pimeässä huoneessa ja kaappasi mut tiukkaan halaukseen. ”Se oli vaan unta”, se toisti ja samalla tunsin kynsien painautuvan niskaan vasten. Kun katsoin Thomasta, huusin. Sen naama oli piti valkoinen, silmät mustat ja hampaat oli kuin jollain mutantoituneella oliolla. Niitä oli varmaan kymmenittäin. Teräviä valkoisia hampaita, jotka loistivat pimeässä, kuin valmiina raatelemaan minut hengiltä.
      Huusin, pistäen samalla silmäni kiinni. Tämä on unta. Tämän on pakko olla unta!
      ”Herää”, huusin lopulta pelokkaana itselleni. ”Herää”, toistin.

      Yhtäkkiä kaikkialla oli hiljaista, eikä kynnet enää painaneet niskaani vasten. Kaikkialla oli niin hiirenhiljaista, että raotin varovaisesti silmiäni. Minä olin.. Olin kaapissa? Missä Thomas oli? Missä Thomaksen huone oli? Entä missä minä olin?

      Yritin avata ovea, mutta huomasin jonkun kaapin ulkopuolella. Hätkähdin. Se huomasi minut. Minä katsoin sitä hahmoa kauhusta kankeana, että olin kusta housuuni. Se oli jotain niin pelottavaa, etten enää pystynyt hillitsemään itseäni, vaan aloin huutamaan kauhuissani. Olin niin kauhuissani, että tiesin jo kuolevani. Tiesin, että viimeistään nyt en selviäisi. Minä kuolisin. Niin siinä kävisi, pakostakin. Kuin kauhuelokuvissa, joissa henkilöillä ei ollut mitään mahdollisuuksia selvitä hengissä.

      ”Herää, herää, herää”, aloin huutaa itselleni itkien. Hautasin kasvoni käsiini ja toisin samaa sanaa monia kertoja. En pystynyt enää tähän, minua pelotti. Pelotti niin paljon, etten enää tiennyt mitä tehdä.
      ”Caitlyn, sinä et herää. Olet nyt minun maailmassani ja minä päätän milloin sinä heräät”, hahmo sanoi sähisevän epäselvällä äänellä aivan kaapin toiselta puolen. ”Ja jos minä saan päättää milloin heräät, niin et koskaan”, se sähähti.
      Minä huusin lyyhistyen kaapin pohjalle, ja samaan aikaan kaapin ovi rävähti auki.

      Säpsähdin huutaen hereille. Hengitin kiivaasti itkien ja kädet täriste katsoin herännyttä Thomasta. Olin kauhusta kankeana.

      ”Shh, se oli vaan unta”, se sanoi rauhoittavasti pilkko pimeässä huoneessa ja kaappasi minut tiukkaan halaukseen.
      ”Ei”, kuiskasin kauhuissani. Tajusin tämän tapahtuneen jo kerran.

    • #612
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      SELVITYS
      6. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Tänään.

      Pujo: Voinko tulla teille tänään joskus kuuen maissa?
      Sini: Tottahan toki Pujoseni
      Pujo: Juuu

      Kello oli kuusi ja minä kävelin Sinin asunnolle. Kerrostalo kohosi edessäni ja keräilin rohkeuteni rippeitä kasaan. Minua jännitti. Halusin vihdoin tuoda Sinille selkeästi ilmi, mitä ajattelin. Ja nyt oli vain mentävä. Astuin sisään kerrostalon aulaan ja kipusin ylös kaikki viisikymmentäneljä porrasta. Soitin ovikelloa ja odotin. Ovi avattiin.
      ”Moi!”, hihkaisi vaaleatukkainen, aina yhtä pirteä ilmestys ja halasi.
      ”Moi”, vastasin minä, jännittynyt olento.
      ”Laitoin äsken teevettä kiehumaan”, tuo ilmestys sanoi samalla kun otin ulkovaatteitani pois. Sanoin okei ja astuin peremmälle.

      Henkäisin syvään teekupin höyrytessä jännityksestä hionneessa kädessäni. Olin ottanut Nordqvistin Viisasten teetä. Ja sitten avasin suuni.
      ”Sini, kuinka paljon sä pidät musta? Koska sä oot varmaan jo tajunnu että… Mä en tiiä oonko siinä mukana”, kysyin häneltä vakavana. Sini katsoi minua silmiin hieman ujona, mikä oli häneltä aika harvinaista.
      ”Haluun tietää mitä sä haluut musta”. Täräytin sen sitten suoraan.
      ”Haluun et ollaan kavereita. Koska oot mahtava tyyppi. Onhan se totta että kiinnostuin siusta niinku… Sillein mut…”, hän ei oikein löytänyt sanoja.
      ”Niin…”, sanoin hiljaa. ”Mä vaan… Toivon ettet sä oota multa jotain spesiaalia. Koska mä haluan tällä hetkellä vaan platonista juttua ilman mitään pusuja”, sanoin katsoen lattiaan. Sini liikahti. Mitäköhän hän sanoisi.
      ”Pujo… Ymmärrän kyllä. Ja haluun pyytää anteeksi jos oot tuntenu olos epämukavaks”, Sini sanoi ja nostin katseeni häneen. Hänellä oli anteeksipyytävä ilme. ”Saat anteeksi. Tässä maailmassa on meitä varten varmasti vaikka mitä kivaa, enkä mä halua lopettaa meidän ystävyyttä”, sanoin ja naurahdin heti perään, ”Olenpa siirappinen”. Sinikin nauroi, ja minulla oli vapautunut olo.

      Puhuimme vielä lisää aiheesta, ja sain selitettyä hänelle seikkaperäisesti kuinka olin kamppaillut itseni kanssa. Kerroin, että jos haluaisin myöhemmin jotain enemmän, tekisin sen selväksi. Sini ymmärsi. Olin iloinen!
      Loppuilta kului mahtavasti – paistoimme lettuja ja nauroimme huonoille vitseille. Lähdin kotiin yhdeltätoista, hymyssä suin ja kiitollisena.

    • #613
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      11. marraskuuta 2016
      kirjoittanut @Eevi-Sofia

      Jotenkin siinä kävi niin, että me päädyttiin Kellariin. Me oltiin kaadettu piccolo-pullosta kuoharimaljat, sillä meistä kumpikaan ei kestänyt paljoa skumppaa. Se oli meistä salakavalaa. Sitten olimme siemailleet hienostuneesti valkoviiniä, joka ei enää loppuvaiheessa ollut ihan optimaalista tarjoilulämpötilaltaan, mutta kuka siitä enää silloin välitti? Ei Heini enkä minä, eikä meitä muita ollutkaan. Heinin poikaystävä oli naapurinsa polttarireissulla ja me tytöt oltiin ihan vain kaksistaan, niin kuin joskus vanhoina ja hirveän hyvinä aikoina. Cheers!

      Kellarissa me hylättiin fiini viinilinja. Minä ehdin tiskille ensin ja tilasin meille molemmille oluet, minulle Krusovicen tummaa ja Heinille Fuller’sia, sillä jostain syystä ystäväni piti Stout-oluista. Heini näytti kovin ilahtuneelta nähdessään, että muistin, mistä hän piti, ja se sai minut hyvälle tuulelle.

      Saimme vallattua itsellemme mitä mahtavimman pöydän. Heini kiirehti hakemaan meille Kimblen, jota pelasimme, kunnes Heini voitti minut ja määräsi minut häviäjänä hakemaan hänelle toisen juoman.
      ”Mulla on vielä kesken”, nurisin.
      ”Sulla oli liian kiire hävitä mulle, että olisit ehtinyt juoda”, Heini totesi. ”Ja entä sitten? Ei se olut siitä mihinkään juokse. Hop hop, mä odotan kuivin suin.”

      No minähän menin. Sillä välin yksinäinen Heini oli kuin houkutuslintu miehille. Minua vähän nauratti, kun takaisin pöytään palatessani Heini oli jo syventynyt keskusteluun kahden nuoren miehen kanssa. Miehet olivat siistejä, kohteliaita ja hauskoja, joten mikäs siinä.
      ”Nyt meitä on tarpeeksi, että voidaan pelata Aliasta!” Heini innostui, kun istahdin alas. ”Petrushan voi olla Eevin pari, kun te istuttekin jo vierekkäin.”
      Vaaaaai niin. Jostain syystä minulle tuli tunne, että ystäväni yritti parittaa minua muutenkin kuin Aliaksen osalta. Hymyilin kohteliaasti mutta vähän velvollisuudentuntoisesti Petrukselle, joka vastasi omalla myöntyväisellä hymyllään.

      Ja me pelasimme. Heinillä ja hänen parillaan, jonka nimi oli Joel, ei mennyt kovin hyvin. Heini oli surkea selittäjä. Minä ja Petrus emme kokeneet suurta henkistä yhteyttä, mutta olimme pelissä vahvoilla puhtaasti Heinin ansiosta. Lopulta Heini kyllästyi. Lähdimme yhdessä käymään vessassa.
      ”Onko se Petrus susta yhtään söpö?” Heini tiedusteli. ”Eihän se mikään Aleksi ole, mutta musta ihan okei.”
      ”On se varmaan, mutta usko pois, se saisi olla vaikka itse… no joku huippukuolattu yksilö, ihan kuka tahansa”, sanoin, kun en keksinyt ketään superihailtua miesjulkkista esimerkiksi, ”enkä mä olisi milläänsäkään.”
      ”Voi Eevi”, Heini sanoi hassun lempeästi.
      ”Älä ole hassu”, minä nauroin. ”En mä -”
      ”Voi kun mä toivoisin, että te menisitte vaikka edes yksille treffeille sen sun Aleksisi kanssa. Onko se sanonut sulle mitään siitä?”
      ”Mistä? Treffeistä?” pärskähdin, enkä ymmärtänyt yhtään, mistä Heini puhui.
      ”Ei kun siitä kun se kuuli kuinka sä olet ihastunut siihen”, Heini sanoi ja jos hän ei olisi ollut aikuinen, olisin kuvaillut hänen sävyään pikkuvanhaksi.

      Tuijotin Heiniä.

      ”Siis – se mitä?” kysyin järkyttyneenä.
      ”Silloin siellä tallissa! Kun sä tuvassa silloin sanoit, että -”
      ”Ei helkkari”, minä vinkaisin, jätin ystäväni niille sijoilleen ja marssin suoraa päätä hyisen kylmälle terassille, missä viihtyivät vain sinnikkäimmät tupakoijat.

      Oli perjantai-ilta, tai lauantaiyö, kello kamalan paljon ja minun sisälläni paniikki ja vellova häpeä, enkä minä ajatellut selkeästi, ja minä kaivoin puhelimen esiin ja puhelimissa pitäisi olla automaattilukitus aina tietyn kellonajan jälkeen.

      Minä-soitin-Aleksille.

      Ja minä katkaisin puhelun ennen kuin kukaan ehti vastata. Ennen kuin Aleksi ehti vastata.

      Ja sitten Aleksi soitti takaisin ja minä olin vähällä pelästyä hengiltä ja painoin vahingossa vihreää luuria ja pudotin puhelimen.

      Koska milloinpa minä olisin toiminut esimerkillisesti ja aikuismaisesti tilanteissa, jotka liittyivät millään tapaa Aleksiin.

      Kiiruhdin poimimaan puhelimen maasta takaisin näppeihini. Se näytti ehjältä. Puhelu oli vielä käynnissä. Alistuin kohtalolleni ja painoin puhelimen korvalleni.
      ”-loo? Eevi? Onks siulla kaikki hyvin?”
      ”Anteeksi!” inahdin puhelimeen. ”Mun ei olisi pitänyt soittaa. Herättää.”
      ”Et sie herättänyt, katoin leffaa”, kuului miehen väsymyksenpehmentämä ääni, josta katosi asteittain hieman huolestunut sävy.
      ”Kuule…” aloitin, mutta purin huultani. ”En mä voi puhua nyt. Mä en mitenkään voi. Anteeksi vielä.”
      Laskin puhelimen hitaasti pois korvalta ja painoin punaista luuria.

      Olo oli kamalampi kuin ikinä.

      Olin mokannut pahemmin kuin ikinä.

      Mitä minä olin ajatellut?

      Miten olin kuvitellun puhelun menevän?

      Seisoin kiristyvässä pakkasessa muiden ihmisten tupakoiden savukiehkurat ja hengityshuuru ympärilläni ja ajattelin, etten enää ikinä voisi mennä tallille. Pitäisi soittaa Tinjalle heti huomenna ja sanoa, että hän voisi hakea Susin omaan talliinsa niin pian kuin mahdollista. Pitäisi pyytää Alana huolehtimaan tammasta siihen asti kunnes Tinja ehtisi toimia. Pitäisi kaivaa itselleni syvä, syvä kuoppa, johon voisin ryömiä suunnilleen seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi tutisemaan oman häpeäni seuraksi.

      Aleksi oli kuullut. Aleksi tiesi. Ja minua melkein itketti häpeästä, koska olin kevyessä humalassa ja täydellisen varma, että Aleksi piti minua idioottina. Tuijotin puhelintani, johon oli kilahtanut viesti melkein heti puhelun jälkeen. En uskaltanut avata whatsappia nähdäkseni, mikä ja keneltä se oli.

      Voi ei. Voi ei, voi ei, voi ei. Olipa mainiosti toimittu, Eevi-Sofia, todella, todella mainiosti. Tosi esimerkillisen lapsellisesti. Silloin kun kerrankin olisi pitänyt käyttäytyä niin kuin aikuiset ihmiset käyttytyivät. Eli – MITEN? En selvästikään tiennyt.

    • #614
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      11. marraskuuta 2016
      kirjoittanut @Eevi-Sofia

      Sinä lauantaina minä oikeastaan melkein toivoin, että olisin saanut kokea humalan loihtiman armollisen unohduksen. Että olisin herännyt aamulla kamalassa, fyysisessä krapulassa pää tyhjänä ja vatsa tyhjänä kaiken oksentamisen vuoksi. Siinä olisin sitten surkutellut huonoa oloa, ehkä miettinyt, että tämä ei nyt mennyt suunnitelmien mukaan ja että voi hyvänen aika, näin ei ollut käynyt melkein kymmeneen vuoteen.

      Mutta tietenkin minä heräsin vain kamalassa henkisessä krapulassa. Se oli krapulan ilkein, katalin, karmaisevin ja kuolettavin muoto, ja minä kärsin siitä harvoin, koska en hölmöillyt humalassa tai edes ollut humalassa (usein). Eikä eilinenkään mitään itsessään aiheuttanut (paitsi ehkä se kun soitin mutta se johtui paniikista eikä humalasta voi ei voi ei voi ei) vaan tämä morkkis juonsi juurensa paljon kauemmaksi.

      Siihen saamarin päivään, kun minä menin puhumaan sivu suuni, pahaa aavistelematta ja täysin selvinpäin.

      Mistäminäolisinvoinuttietääettäsetyperämieslymysipiilossaoventakanajuurisilloinkunminäkeskustelunystävänikanssa????

      JaMIKSItästätuliminullenäinvaltavaKRIISI?

      Koskatälläasiallaoliminulleoikeastiväliä.

      Olehiljaatyperäajatus.

      Onkotuopuhelin?

      Onse.Onse.ONSE.MISSÄse?

      Ryömin kiireellä sängyn laidalle etsimään puhelinta, joka lopulta löytyi yöpöydän sijaan tyynyni alta.

      ”Haloo?” vastasin hengästyneenä silkan etsimisen kiireen takia.
      ”Ootko sä kotona?” minun vanhin isoveljeni kysyi vaivautumatta tervehtimään.
      ”Juuuu-u”, sanoin ja mietin kiireisenä, miksi ihmeessä Aaro sellaista kyseli.
      ”Kuule, pääsisitkö hakemaan nappulat sun luokse?”
      ”Öh, pääsen, kohta, mutta miksi?”
      ”No -” Aaro aloitti, mutta minulla välähti (hämmästyttävää kyllä) ennen kuin hän ehti sanoa muuta.
      ”NYTKÖ?”
      ”Juu”, isoveli sanoi ja kuulin jännitystä ja iloa pian kolminkertaisen isän äänestä.
      ”Voi! Ihanaa! Totta kai mä haen muruset tänne. Mulla menee, öö, puoli tuntia?”
      ”Ei kiirettä, tässä on hyvin aikaa”, Aaro arvioi.
      ”Voi miten jännittävää”, sanoin liikuttuneena.

      Morkkis oli kuin pois pyyhkäisty. Mitä sitä semmoisia potemaan, kun minusta oli kuitenkin tulossa täti kolmatta kertaa? Puhelun päätyttyä tuijotin hetken hölmösti hymyillen eteeni ja pyyhkäisin onnenkyyneleen pois silmäkulmasta kiertelemästä. Yksi puhelu, ja minut oli kaivettu häpeän alhosta puhtaan onnen kukkulalle.

      Vaan nyt piti käydä toimeen. Petasin sänkyni, siistin hieman ympäriinsä ja, mikä tärkeintä, siistin itseni. Tasan 27 minuuttia puhelin päättymisestä seisoin veljeni ovella, painoin ovikelloa ja kuulin pienten jalkojen töminää. Reipas Matias avasi oven ja hymy syttyi pienen pojan kasvoilla, kun hän näki minut. Sisälläni läikähti lämmin tunne. Oliko mikään parempaa kuin lapsen vilpitön kiintymys? Matias oli suvun esikoisvauvana kietonut kaikki pikkiriikkisten näppiensä ympärille ja se oli minusta ihan oikein, sillä Matias oli minusta maailman paras tyyppi. Ja tietysti pikkusisko Verna oli sellainen myös. Ei ollut epäilystäkään, etteikö parivaljakon pikkusisaruksesta tulisi sellainen niin ikään.

      ”Eevi tuli, Eevi tuli!” Matias kiekui ilmoituksen niin, että koko talo varmasti kuuli.
      ”No niin tulin”, nauroin. ”Pääseekö täti sisälle asti vai pitääkö kököttää täällä ulkona?”
      Pääsinhän minä. Kun otin kenkiä jalasta, Aaro ilmestyi Vernan kanssa näkyville. Pienen pieni tytönpumpula töpsötteli luokseni ja kaappasin veljentyttären syliini.
      ”Onko nappulat valmiina viettämään tätiviikonloppua?” tiedustelin ja molemmat nyökyttelivät. ”No hyvä. Tehdään mukavia asioita.”

      Ja niin oli henkinen kituminen tehty mahdottomaksi. Tätivelvollisuudet eivät jättäneet aikaa kärsimiselle.

      Ai niin, eivätkä oikein tallillakäymisellekään. Tiesin Auran olevan Helsingissä viikonlopun, joten lähetin viestin Alanalle:
      Mulle tuli tätivelvollisuuksia, pystytkö huolehtimaan että joku liikuttaa Susin tänään? Huomenna sille voi antaa vapaan.

    • #615
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Caitlyn kuusvee
      13. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Caitlyn

      Penkoessani ullakolta löytyviä tavaroita, yllätyin löytäessäni vanhan lukollisen päiväkirjani. Aikani sitä ihmettelin, kunnes päätin rikkoa lukon ja kurkistaa kirjoittamiani päiväkirjamerkintöjä. Päiväkirjamerkinnöt koskivat yllätys, yllätys hevosia ja olin kirjoitellut heppapäivistä kaikenlaisia merkintöjä. Yksi sivu kuitenkin oli hieman erilaisempi, sillä sivulta löytyi kuva, jossa Caitlyn kuusvee taluttaa silloista hoitoponiaan Mindiä talliin tulevaa ratsastustuntia varten.

      Mä olin kirjoittanut sen päivän merkinnön näin:

      11.06.2007
      tänään oli huippu kiva päivä!!! pääsin hoitamaan mindiä <3 ite ja pääsin ratsastamaan sillä ilman satulaa. mindi oli aika itsepäinen ja tipahdin sen selästä kaksi kertaa mutta onneksi hiekka oli pehmeää niin ei sattunut. HUHHHH!! mindi yritti vähän pukittaakin mutta pysyin onneksi selässä. ärsytti kun kypärä oli niin iso että se valui silmille koko aika... laukassa en nähnyt mitään kun kypärä tipahti silmille.... mindi laukkasi vieläpä kovaa!!!! hoitaessani mindiä se polkasi ihan vahingossa mun varpaille. onneksi mulla oli turvakengät niin ei sattunut mutta vähän säikähin. heti kun mä oli saanut harjattua sen ja vein se tarhaan niin se piehtaroisi.... ihan turhaan harjasin!!

      mindi on silti ihan paras <3333 :-)) :-))) (piirrettyjä sydämmiä ja miljoona hymynaamaa)

    • #616
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      14. marraskuuta 2016
      kirjoittanut @Eevi-Sofia

      Hyvin nopeasti putoamisen jälkeen minä tiesin, että nyt oli napsahtanut luu poikki. Oikeastaan tajusin sen samalla hetkellä, kun rymähdin salin kovalle lattialle. Se ei tosiaankaan ottanut minua vastaan hellästi syleillen, kattia kanssa.

      Olisin halunnut ilmoittaa muille reippaasti, että nyt kävi kehnosti, mutta sen sijaan purskahdin välittömästi itkuun. Adrenaliiniryöppy sai aikaan tuskaisen ulvahduksen, kun kipristyin lattialla kasaan ja kaiken painon vastaanottanut käsivarsi ilmoitti vaurioitumisestaan ikävällä kivun aallolla. Muuallekin tulisi kolottamaan, mutta sitä en ehtinyt siinä ajatella.

      Otteeni tangosta oli pettänyt, ja siinä sitä oltiin. Rähmällään maassa murtuneen kyynärluun, kuten hyvin pian selviäisi, kanssa.

      Absurdia kyllä, mietin vain, mitä äiti sanoisi. Kurtistaisi varmasti kulmiaan sen oloisena, että hänen teki mieli sanoa ”mitä minä olenkaan yrittänyt sanoa”. Hän oli tottunut huokailemaan milloin kenenkin lapsensa toheloinnille. Me olimme liikkuvainen lapsikatras ja väkisinkin luita murtui välillä eikä muilta vammoilta vältytty. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun erityisesti minä olin pienimpänä ja hennoimpana saanut ihan tavallisissa pihaleikeissäkin vahingossa köniini, kun neljä veljeä pisti oikein rymyten. Sentään urheilulajien harjoittelut yleensä sujuivat vähän kontrolloidummin kuin Hopean perheen lasten möyrimiset. Vaan saattoi treeneissäkin sattua.

      Ohjaaja otti ohjat käsiinsä minun itkeä vollottaessa kuin pieni lapsi. Se hävetti. Ei julki-itkeminen ollut kivaa eikä siihen tottunut, ja aina minä yritin kamppailla sitä vastaan. Nyt en osannut edes yrittää hillitä rääkymistäni. Kanssamme treenaava lukiolaistyttö oli kasvoiltaan kalpea kuin aaveen nähnyt, ja ajattelin tyttöparan pelästyneen hengiltä. Yritin itkuntuherrukseni seasta lohdutella ja rauhoitella tyttöä, joka kysyi hieman epävarmana, pitäisikö kutsua ambulanssi. Toisen säikähdykseen keskittyminen rauhoitti omaa oloani.

      ”Ei onneksi”, sanoin minä ja jatkoin niiskutusten takia hieman katkonaisesti: ”Käsi vaan mahdollisimman liikkumattomaksi ja kipaisu naapuriin.”
      ”Onpa onni, että meillä on lekurikeskus vieressä”, joku sanoi.
      ”Joo. Tämmöisiä Eevejä varten me tämä sali juuri tähän perustettiinkin”, Jenni-ohjaaja vitsaili ja tunnelma salissa alkoi keventyä.

      Illemmalla makasin sängyllä kiitettävässä kipulääkepöllyssä. Käsi oli kuvattu ja kyynärluu oli todettu murtuneeksi. Sitä en ollutkaan koskaan ennen pistänyt hajalle, tuumasin hajamielisenä ja ähkäisin, kun Kerttu loikkasi lattialta sängylle ja mönki mahani päälle. Se oli hämmentynyt, kun lojuin aloillani, ja halusi kai tulla varmistamaan omalla koiramaisella tavallaan, että olin kunnossa.
      ”Kyllä tämä tästä”, juttelin koiralle ja rikoin asuntoni hiiskumattoman hiljaisuuden.

      Seuraavaksi hiljaisuuden rikkoi ovikello. Kerttu hätkähti ja siinä samassa se oli jo porkkanahäntä tomerasti pystyssä heilahdellen matkalla ovelle. Kömmin hitaammin perässä ja avasin oven itku taas kurkussa.
      ”Ihanaa, että tulit”, niiskutin.
      ”Tietysti tulin”, äiti sanoi. ”Hei Kerttu. Pitääkö sen päästä kohta pissalle?”
      ”Kyllä sen varmaan kohta pitää”, nyökkäilin ja olin onnellinen siitä, että oma äitini asui kylliksi lähellä tullakseen hoitamaan koiraa (ja ehkä vähän minuakin) hädän hetkellä.

      Aikuinen tai ei, kyllä äidin läsnäolo oli aina lohdullista. Murtumaa se ei valitettavasti riittänyt parantamaan, mutta mielipahaa kyllä.

    • #617
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Kanelitapaturma
      14. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Oli maanantai-ilta ja minä olin valmistamassa kaneli-appelsiiniteetä, sillä Sini oli tulossa pian käymään – ja meille oli tullut tavaksi juoda teetä aina kyläillessä. Keitin veden ja kaadoin sitä teekannuun kahden appelsiiniteepussin päälle. Sitten kurkottelin maustehyllylleni, jossa oli kaikenlaisia mauste- ja yrttipurkkeja melko tiiviisti vierekkäin. Ja kuinkas siinä kävikään… Yritin siirtää kanelijauhepurkkia saadakseni sen takaa kanelitankopussin, ja kanelijauhepurkki kaatua kapsahti ja avasi huonosti kiinni olleen korkkinsa. Täydestä purkista tippui kunnon kanelipilvi suoraan ylöskatsovalle naamalleni. Kanelijauheen pöllytessä yskin ja yritin pyyhkiä kanelia käsilläni pois hiuksistani ja kasvoistani, mutta sitä oli aivan liikaa. Kiiruhdin vessaan pesemään kasvojani ja sain lopulta kanelit pois naamaltani. Kuivasin kasvoni ja koetin vielä harjata kanelijauhetta pois hiuksistani, mutta osa taisi hukkua jonnekin sen pehkon sekaan. Luovutin hiusten suhteen ja pudistelin vielä villapaitaani jolle oli myös kaneli yltänyt. Huokaisin ja palasin teen pariin. Otin teepussit pois kannusta ja nosti maustehyllyn kanelipurkin pystyyn. Tällä kertaa sain kanelitangot turvallisesti ulos maustekaapista, ja laitoin yhden tangon teehen. Sen jälkeen tehtävänäni oli vielä putsata pöydälle ja lattialle yltäneet kanelit. Mökissäni ei ollut pölynimuria, enkä viitsinyt hakea sitä päärakennuksesta joten päätin toimia talouspaperin voimalla. Pyyhin ja pyyhin, ja sain kanelit siivottua yllättävän hyvin.
      Kuinkahan kauan siinä oli kestänyt?

      Ulko-ovelle koputettiin, ja menin avaamaan. Sini tervehti ja halasimme.
      ”Tuoksutpa kanelille”, hän tokaisi.


      Pujo kanelihyökkäyksen uhrina

    • #618
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Painajaisia
      15 marraskuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Tuuli puhisi korvissani, olisin pian kotona. Aavistelin jo että isä olisi täysin humalassa ja äiti olisi lähtenyt naapureille Minkan kanssa. Pakkasta oli varmasti ainakin -20°c, työnsin käteni syvälle taskuihin ja huokaisin. Näin ojan reunassa ruskean ponon hahmon. ”Tauno?” Kysyin hiljaisuudelta. Poni jatkoi matkaansa metsään jättäen kavionjälki vanan perässään. Lähdin seuraamaan vanaa, mitä syvemmälle metsää menin sitä pimeämpää tuli, kuulin ponin henkeä kirpaisevan huudon. Juoksin sitä kohti, kompastuin pari kertaa maassa oleviin kantoihin ja puskiin. Saavuin laajalle aukiolle, Tauno seisoi kärsivän näköisenä aukion toisella laidalla, kuulin kuinka se puhui minulle.
      ”Sinä lupasit, lupasit tulla moikkaamaan minua. Lupasit että näkisimme vielä ja lupasit etten olisi enään yksin. Petit lupaukseni.” Ponin ääni kaikui päässäni, kyynel toisensa perään valui poskiani pitkin. ”Anteeksi, anteeksi, mun piti tulla mutt…” Ääneni sortui kesken lauseen ja kuiskasin jatkuvasti ”Anteeksi, anteeksi…” Suljin silmäni ja annoin kyyneleiden valua vuolaasti kasvojani pitkin. Avasin hetken päästä silmäni ja katsoin ympärilleni, en nähnyt enään Taunoa. Katselin hädissäni ympärilleni mutta ponista ei näkynyt jälkeäkään. Tuntui siltä kuin joku/jokun olisi raapinut minua sydämmestä, tunsin pelkkää kipua

      -Rena, Rena, herää… Kuulin äänen sanovan vierestäni.
      Olin herännyt, hengitin jännittyneesti ja kyyneleet valuivat poskillani. Tunsin olevani Jessen lämpimässä sylissä, tunsin hänen hengityksensä niskassani.
      -Kaikki on okei, se oli vaan unta, Jesse vakuutteli kuiskaillen.
      Pyyhin kämmen selälläni pari kyyneltä silmänkulmasta ja sitten käännyin sängyllä Jessen puoleen. Katsoin hänen huolestuneisiin silmiin ja tunsin oloni turvalliseksi.
      -Nii, vaan unta. Totesin ja huokaisin:
      -Mitä kello on?
      -kello on 00.17, mä käväsen pikasesti vessassa tuun iha just takas, Jesse kertoi.
      Hän nousi ylös sängyltä ja käveli ovelle, katsoin Jessen hämärää huonetta. Olin ollut eilen illalla Jessellä ja kun hänen piti heittää minut kotiin, hänen moponsa ei käynnistynyt. Joten päätimme että jäisin heille yöksi, olin lainannut Jessen siskolta yöpujamaa.
      Jesse palasi hetken päästä ja tuli vierelleni peiton alle, nukahdin Jessen syliin melkein heti.

    • #619
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      39 lausetta; yksi tunne
      Arjen palasia
      15. marraskuuta 2016
      kirjoittanut @Alana

      ”Faen loimesta on jäljellä enää kaulakappale, et jos haluut käydä korjaamassa sen ni suosittelen…”
      ”Tänään ei sit jätkät tartteta kiekkoja jäällä!”
      ”Hei, olisitteko kiinnostunut vastaamaan kyselyyn alle 20-vuotiaiden musiikkitottumuksista?”
      ”Teiksä sen äikänesseen? Se pitää palauttaa tänään.”
      ”Hei! Teiltä putos hokki!”
      ”Sen ravi näyttää vähän epäpuhtaalta…”
      ”Ja sit vielä toiset kaksyt samanlaista! Jaksaa vaan!”
      ”Laskut tuli postissa.”
      ”Annas nyt Mikko-Liisa tädin mennä ensin bussiin.”
      ”Ai oot menossa nukkumaan? Laita kuva ;)”
      ”Oho sori, se myytiinkin jo.”
      ”Bussi lähtee sit torstaina 5:20.”
      ”Alana, haluaisitkos sie vähän autella noiden alkeistuntilaisten kanssa, kun on nyt aika moni poissa..?”
      ”Fae puraisi yhtä tyyppiä joka silitteli sitä tarhassa!”
      ”Anteeksi neiti, taitoluistimet ja niiden tarvikkeet ovat käytävällä 14, tämä on miesten osasto.”
      ”Valitettavasti ne pääsivät juuri loppumaan.”
      ”On sun hevosellas paljon kapasiteettia, kun se tollasia pukkeja tekee!”
      ”Mä olin ihan varma et se olit sinä, mutta vaan että olisit leikannut ja värjännyt hiukses!”
      ”Kumpi teistä on vanhempi? Entä kauniimpi?”
      ”Milloin minä saan lapsenlapsenlapsia tytöt..?”
      ”No luulisi teidän nättien tyttöjen perässä juoksevan miehiä vaikka millä mitalla!”
      ”Ja huomiseksi vielä lisäksi tämä tehtävä!”
      ”Akku vähissä.”
      ”Kahvikone epäkunnossa! Huolto tilattu.”
      ”Ihan ok, tulkaa uudestaan.”
      ”Uudestaan.”
      ”Vatsalihaksia!”
      ”Se sinun koirasi haukkui tänään koko päivän!”
      ”Tiesitkös, on sillä siun hevosellas aikamoisen napakka tuo sen potku… Onneksi ei ihan minuun osunut.”
      ”Älkääs nyt vielä näyttäkö väsyneiltä, me vasta aloitettiin!”
      ”Oho, oliko Alana noi teiän rehusäkit mitkä kaatu ja levis ihan kokonaan?”
      ”Talossamme tehdään huoltotöitä: vesi on katkaistu aikavälillä 9:00-14:30”
      ”Annappas kun me riitelemme äänekkäästi kello 2:30 yöllä, jotta kaikki naapurit heräävät!”
      ”Haha näytit niin tyhmältä kun liukastuit!”
      ”Sulta puuttuu tästä viisi senttiä.”
      ”Se tartteis varmaan hieronnan.”
      ”Sen satula näyttää vähän epäsopivalta.”
      ”Tulisitkos hakemaan hevoses tarhasta, se ei anna kiinni.”

      Vittu.

    • #620
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Yllättävä enkeli
      perjantai 18.11.2016
      kirjoittanut @Alana

      Noin. Se oli sitten siinä. Minä ostin itselleni hevosen. Kun Jase keskiviikkoiltana näytti minulle ja Emmalle myynti-ilmoituksen aivan ihanasta ruunasta, olin heti käynyt Aleksin puheilla, ja kertonut, että ”olisin ehkä saattanut possibly löytää hevosen, tai no Jase löysi mutta siis umm anyways, soo, olisko mahdollista että se voisi muuttaa tänne you know ehkä?” Ja vastauksen saatuani olin samantien soittanut ilmoituksessa näkyvään numeroon. Belgiahan oli pari tuntia Suomen aikaa jäljessä, kyllä ne varmaan vielä vastaisi.

      Se yksi puhelu oli parin päivän aikana vaihtunut monen moneksi sähköpostiksi, milloin äidille ja isälle, milloin hevosen myyjälle Mathikselle ja milloin Aleksille. Olin katsonut ainakin kymmenen eri videota O’ Dearista, ja kaivellut sen laukka-aikojenkin videoita. Se oli ollut risuesteillä. Ja joistain kenttäkisoistakin oli video youtubessa, joten olin viettänyt aikaa aika lailla nenä kiinni ruudussa. Olin jo tekemässä tarjousta ensimmäisen videon nähtyäni.

      Sen sijaan olin soittanut Emmalle, ja selittänyt ideani, jonka olin saanut. Se säästäisi omaa lompakkoani, eikä Emmallakaan olisi varmaan vastaväitteitä. Linkitin ystävälleni yhden videon, jossa esiteltiin ruunan ratsastettavuutta kentällä. Emma oli yhtä myyty kuin minäkin, ja asia oli oikeastaan sillä selvä.
      ”Se näyttää vähän tollaselta hassulta.”
      ”Oh shit, niin näyttääki. Mä olin sanomassa Goofy, tai siis se umm mikä se onkaa suomeks–”
      ”Hessu Hopo, sen nimeks ei muuten todellakaan tuu hessu tai hopo”, Emma oli ilmoittanut samantien.
      ”Joo, ei, mut siis se vähä näyttää siltä, you know? Vähä sellane fiilis”, olin selittänyt virnistäen.

      Meidän O’ Dearimme oli parhaillaan Virossa, ja syyksi omistaja oli selittänyt jotain koeajasta ja epäsopivuudesta uudelle ostajalle. Olin kysymässä koeratsastuksesta, mutta minulle ilmoitettiinkin, että Suomeen oltiin tuomassa nyt maanantaina yhtä toistakin hevosta samasta paikasta, joten valkoisen ruunan voisi tuoda samantien. Eipä siis kuin vaan Aleksille taas soittoa ja hieman muutakin järkkäilyä. Johannes joutui taas selittämään matikanopelle, miksi olin (taas vaihteeksi) poissa tunnilta.

      Nyt perjantai-iltana treenien jälkeen pystyin huokaisemaan helpotuksesta, kaikki olisi järjestyksessä. Soitin siis Emmalle taas, ja jäimmekin hihkumaan yhdessä varmaan vartiksi. Se tulisi jo ihan pian! Äkisti! Mutta ei se haittaisi! Sitten se olisi jo täällä! Meidän hevosemme! Suloinen hevosemme! Ihanaa!

      Mutkia vain meinasi tulla matkaan lauantaiaamuna, kun sain puhelun, että meidän pitäisi hakea ruunamme muutaman tunnin ajomatkan päästä maanantaina. Minulla ja Emmalla oli koulua, enkä voinut olla poissa aamun treeneistäkään. Mutta onneksi pulmaamme löytyi ratkaisu aika kivuttomasti. Jason Astor, pelastava, hevosia löytävä, enkelimme.

    • #621
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Ananas
      18. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Sini raahasi minut baariin illalla. Kyseessä oli Pronssijoen hippihipsterimesta Ananas, jonne oli tänään menossa myös Sinin muita tuttavia. En ollut aikoihin käynyt baarissa (ainakaan vuoteen), eikä minua kamalasti innostanut mennäkään melun ja humalaisten ihmisten takia, mutta päätin lopulta kuitenkin suostua. Sovimme Sinin kanssa että voisin lähteä sieltä milloin tahansa, eikä hänen ole pakko lähteä samaan aikaan sillä minua ei haitannut kävellä yksin kotiin.
      Aloin valmistautumaan ja yritin etsiä jotakin päällepantavaa. Mitä baariin yleensä pistetään päälle? Ei ainakaan hevosilta haisevia vaatteita. Kävin suihkussa ja etsin kaapista puhtaita rättejä. Löysin mustat vakosamettihousut, joita en ollut käyttänyt pitkään aikaan. Vedin ne jalkaan ja päätin vetää jalkaan myös metsänvihreät, pitkävartiset villasukat. Tyylikästä! Sitten etsin vielä yläosaa. Löysin tummansinisen poolovillapaidan, joka oli sopivan kevyt. Nappasin keittiöstä kourallisen cashewpähkinöitä ja mutustin niitä samalla, kun viestittelin Sinin kanssa.

      [19:03 Pujo] Alan olla valmis
      [19:03 Sini] Juu, mie kans!
      [19:04 Sini] Saadaan muute ilmane kyyti sinne baariin, Oona sano ajelevansa ja voi hakee siutki sieltä. Tullaan siihe sen jälkee ku meikä on napattu tästä
      [19:04 Pujo] Jeeees
      [19:05 Pujo] Sano sit ku meen toho ulos oottaa
      [19:06 Sini] Joo

      Ja sitten tuli lähdön aika. Vedin kengät, takin, pipon ja lapaset ylleni ja tallustin pihalle, johon vihreä Corolla kurvasi. Hyppäsin takapenkille ja tervehdin autossa olevaa porukkaa. Oona, kuski, oli 20-vuotias merkonomiopiskelija, pelkääjän paikalla oli Noomi, jota olin välillä tavannut Sinin luona kyläillessäni (he olivat ystäviä ja asuivat samassa kerrostalossa). Takapenkillä istuivat minä, Sini ja Oliver, joka oli muistaakseni 21-vuotias graafikko-opiskelija. Tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi muiden jutellessa, mutta kului se aika kuunnellessakin.

      Auto kurvasi baarin läheiselle parkkipaikalle. Nousimme ulos autosta ja liikuimme baariin. Ovella portsari kysyi porukastamme ainoastaan minun henkkarini, ja vitsailin sisälle päästyäni vauvanaamastani. Baari oli aika kivannäköinen sisältä. Keltaiset sohvat ja baaritiskin luona olevat puupölkyt olivat kivoja yksityiskohtia, ja suuri ananaksenmuotoinen viinahylly pyöreän baaritiskin sisäpuolella oli aika mahtava. Pakko siis myöntää, että olin kyllä vaikuttunut baarin hienosta suunnittelusta. Ananas-baari ei ollut tosiaan mikään kliseinen Hawaii-tropiikkimesta, kuten olin aluksi pelännyt – siellä ei ollut mitään kaislakatoksia eikä kukkaleitä. Kuvitella, että Pronssijoella oli tällainen paikka! Kun olin ihmetellyt tarpeeksi ja olimme valinneet suuren pyöreän pöydän porukallemme, siirryimme Sinin kanssa baaritiskille. Baarin spesiaali-bravuuri oli piña colada. Baarimikko suositteli sitä kovasti, ja päätimme Sinin kanssa ottaa sellaiset. Tarjouksena olikin kaksi -20% alennuksella, ja minä päätin tarjota.

      Tulimme pöytään, johon oli saapunut pari muutakin. Tunsin heidät vain nimeltä, toinen oli Herman ja toista kutsuttiin Daniksi. Istuimme alas ja liityimme keskusteluun. Tai lähinnä muut keskustelivat, minä kuuntelin ja naureskelin väliin ja hörppäilin makeaa juomaani. Olin hidas, ja muut kävivät tiskillä jo toista kertaa. Tutkailin juomalasissa mukana tullutta hopeankiiltävää muovitupsua, kunnes kuulin lauseen, ”Et taida olla mikään vakiobaarilainen”. Hetken ajattelin, että se oli joku hirvittävä iskuyritys, mutta se olikin Dani vesilasi kädessä, joka vaikutti vähän ujolta kömpelön keskustelunavauksen myötä. Hymyilin myötätuntoisesti ja vastasin, ”En, mutta ihan mukavaa täällä on ainakin tähän mennessä ollu”. Siirryin hieman sivuun viestittääkseni että hän voisi tulla viereeni istumaan. Muut alkoivat palata tiskiltä myös pöytään. Puheensorina valtasi pöydän, ja minä juttelin Danin kanssa. Tutustuimme toisiimme, kerroimme mitä teimme ja sen sellaista. Dani olikin ihan mahtava tyyppi – hän kertoi opiskelevansa musiikkia ja osasi soittaa pianoa, viulua ja kitaraa. Vitsailimme bändin perustamisesta, ja sovimme että voisimme joku päivä soittaa yhdessä jotain. Aika kului ja meillä oli tosi hauskaa. Välillä keskustelimme muunkin porukan kanssa. Nauru kaikui.

      Kello oli jo yksitoista, ja baarin metelitaso nousi pikkuhiljaa. Sini tarjosi minulle toffeeliköörishotin, jonka jälkeen hihittelin hetken aikaa ”Ei enää”. Alkoholi vaikutti minuun herkästi koska en oikeastaan ikinä juonut missään, mutta onneksi shotti haihtui myös nopeasti. Päätin seuraavaksi kieltäytyä kohteliaasti Noomin tarjoamasta piña coladan puolikkaasta, sillä en halunnut olla humalassa.

      Pelasimme baaripöydässä korttia, ristiseiskaa. Pelin loputtua minusta alkoi tuntua siltä, että haluaisin lähteä pian kotiin. Sini ja muut eivät kuitenkaan näyttäneet merkkejä kotiin lähtemisestä, ja sanoin Sinille, että lähtisin kohta. Hän kysyi, oliko minulla ollut hauskaa, ja vastasin myöntävästi. Sini näytti iloiselta, ja minäkin olin iloinen. Ilta oli kyllä sujunut erittäin mukavasti, ja olin saanut uuden ystävän. Uudesta ystävästä puheen ollen, Dani näytti tuntevan olonsa hieman epämukavaksi. Hän tuli luokseni ja valitti, että hänkin haluaisi lähteä, mutta Oona-kuski ei ollut vielä lähdössä. Sitten sain idean.
      Kysyin häneltä varovasti, haluaisiko hän lähteä kanssani ja yöpyä luonani. Hän näytti ilahtuvan. Niinpä me sitten lähdimme pian kahdestaan kävelemään pimeässä, loskaisessa yössä hyvästeltyämme muut. Juttelimme matkalla kaikenlaisista aiheista maan ja avaruuden välistä, eivätkä hetken hiljaisuudetkaan olleet lainkaan epämukavia.

    • #622
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Joooohan Nylund
      19. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      -Nii siis mikä oli, kysyn Äidiltä ja katson häntä yllättyneenä.
      -Johan Nylund, ei me heti haluttu teille kertoo ku se oli niin alkutekiöissä, Äiti sepittää.
      -Siis joku ruotsalaine? sanon ja pyöräytän silmiäni.
      -Suomenruotsalainen, Äiti korjaa.
      -Siis ei herran jumala, tokaisen ja jatkan:
      -Vähiten mä nyt mitään isäpuolee kaipaan.
      -Anna edes Johanille mahdollisuus, Äiti aneli minulta.
      -Vain mahdollisuus, mä en lupaa mitään, sanon ja huokaisen.
      -Kiitos Rena, Äiti sanoo ja tulee rutistamaan minua.

      Näin sain selville että, mulla on nyt joku suomenruotsalainen isäpuoli. Mihin tää maailma on nyt menossa, pian huomasin itseni soittamassa Jesselle Skype-puhelua huoneessani. Pian Jesse vastasi tähän puheluun ja hänen hymyilevä naama ilmestyi tietokoneeni näytölle.
      -Moikka, Jesse sanoo hymyillen.
      -Siis sä et ikinä arvaa, tokaisen ja naurahdan itsekseni.
      -En varmaan arvaakkaan, kerro ihmeessä jotta säästyn arvaamisen vaivalta, Jesse sanoo.
      -Siis äiti on hankkinu jonku suomenruotsalaisen lakimiehen miesystäväkseen, kerron korostaen sanaa suomenruotsalainen.
      -Nii minkä oli hankkinu? Jesse kysyy ja kohottaa kulmiaan.
      -Poikaystävän, siis argh, puhisen.
      -Mikä sen nimi on? Jesse kysyi.
      -Johan Nylund, jos oikein muistan, kerron.
      -Ai Joooooohan? Jesse sanoo ja vinkkaa silmää.
      -Juu, juuri se. Vastaan ja hymyilen.
      -Valitettavasti mun pitää mennä, mun futistreenit alkaa koht, Jesse kertoo minulle.
      -Aaa, okei, sanon ja hymyilen hieman.
      -Nähdään maanantaina, Jesse sanoo ja virnistää.
      -Nähään, vastaan ennekuin puhelumme sammuu.
      Kaadun sängylleni selälleni ja katson kattoa. Vai suomenruotsalainen Joooohan.

    • #623
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Hilda
      19. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Daw

      Istuin toista kertaa tällä viikolla Hildan keittiön ruokapöydässä syömässä hänen itse alusta asti valmistamiaan herkullisia lihapullia ja perunamuusia puolukkahillon kera. Koirani Belle loikoili olohuoneen sohvalla aivan Hildan maltankoiranartun Keijun vieressä.
      ”Onpa herkullisia lihapullia”, kehuin ruokaa Hildalle.
      ”Hyvä, että maistuu. Otappa vielä vähän lisää” Hilda sanoi vienosti hymyillen.
      ”No jos mä vähän vielä”, sanoin ja otin vielä hieman lisää ruokaa. Ruokailun jälkeen tarjouduin laittamaan astiat astianpesukoneeseen ja siistimään muutenkin keittiön. Hilda yritti vastustella, mutta myöntyi lopulta ja lähti etsimään Skipbo-kortteja. Iltamme tulisi mitä luultavammin sujumaan niin kuin aikaisemminkin. Ensin söisimme yhdessä päivällistä, sen jälkeen pelaisimme yhdessä jotain peliä, useimmiten Skipboa tai Unoa. Puoli yhdeksältä avaisimme television ja katsoisimme ykkösen uutiset. Sen jälkeen ottaisin molemmat koirat ja käyttäisin ne ulkona, palauttaisin Keijun takaisin kotiinsa ja me menisimme Bellen kanssa omaamme.

      Olin tutustunut seinänaapuriini, 75-vuotiaaseen Hildaan melko pian muutettuani elokuussa Pronssijoelle. Aluksi olimme tervehtineet toisiamme törmätessämme toisiimme rappukäytävässä tai ulkona koiran ulkoilutuksen parissa. Pian tervehtiminen oli muuttunut kuulumisten vaihtoon ja kerrostalomme hissin ollessa rikki syyskuussa olin kantanut Hildan ruokaostoksia rappusia pitkin ylös kolmanteen kerrokseen, missä asuntomme sijaitsivat. Tämän jälkeen Hilda oli kutsunut minut kahville luokseen, kiitokseksi avusta, niin kuin hän asian ilmaisi. Sen jälkeen olin viettänyt aikaani viikoittain Hildan luona hänelle seuraa pitäen. Enkä voinut itsekään olla myöntämättä että olihan minustakin mukavaa saada seuraa pimeinä syysiltoina. Hilda oli myös ahkera kertomaan pitkiä tarinoita nuoruudestaan ja siitä kuinka maailma oli täysin erilainen paikka vielä muutama vuosikymmen aikaisemmin, aikana jolloin minua itseäni ei vielä edes ollut olemassa.

      Olimme kummatkin alkaneet auttaa toisiamme arjen pienissä ongelmissa. Itse autoin Hildaa ruokaostoksilla käymisessä ja otin myös usein Keijun mukaani kun lähdin Bellen kanssa ulos lenkille. Olin myös auttanut häntä kotitöissä ja muun muassa vaihtanut uuden lampun palaneen tilalle olohuoneen kattoon. Hilda taas oli tarjonnut minulle herkullisia päivällisiä iltoina jolloin olisin muuten luultavasti sortunut hakemaan mukaani aterian Mäkkäristä. Lisäksi Belle ei enää joutunut olemaan niin paljoa aivan yksikseen kotona, sain viedä narttuni hoitoon Hildan luokse aina kun sitä tarvitsin. Kaikkein parasta ystävyydessämme oli kuitenkin toistemme seura. Viihdyimme todella toistemme seurassa ja Hildan kanssa pystyi keskustelemaan aivan kaikesta. Sitä paitsi omat isovanhempani olivat kuolleet jo vuosia sitten ja Hildastakin näkyi päällepäin yksinäisyyden merkkejä vaikkei hän itse ikinä yksinäisyydestään kertonutkaan.

      Olin saanut keittiön puhdistettua ja Hilda odotti minua jo pöydän ääressä Skipbo-korttien kanssa.
      ”Okei, montako korttia otetaan?” kysyn Hildalta ja niin aloitamme pelin koiriemme leikkiessä toistensa kanssa jalkojemme ympärillä.

    • #624
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Radikaali
      22/11/2016
      kirjoittanut @Alana

      Johannes ei ollut vastannut varttiin, vaikka olikin nähnyt viestini. Virnistelin itsekseni pyyhe päässä ja Alinan pestessä käsiään pois väristä. Vasta kun olimme saanut kaiken siivottua, hiuksetkin olivat jo kuivuneet, ja olin jo puolimatkassa tallille, käymässä kiivasta viestittelyä Emman kanssa, ystäväni suvaitsi vastata.
      SIIS TEIT MITÄ?!?!?!?!
      Siihen minä vastasin valokuvalla. Johannes sen sijaan ei taaskaan vastannut.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #626
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      25. marraskuuta 2016
      kirjoittanut @Eevi-Sofia

      Fysioterapeutti, jolla on käsi paketissa, on vähän niin kuin hyödytön fysioterapeutti. No, mä olin joka tapauksessa vielä työtön, joten ihan se ja sama. Mutta yhtä kaikki mun elämäni sisällöt olivat kutistuneet aika olemattomiin, kun olin rysähtänyt alas tangolta. En ollut juurikaan käynyt tallilla, sillä Aura oli touhukkaasti ilmoittanut hoitavansa Susia kuin omaansa, ja tietenkin myös muut harrastukseni olivat jäissä. Olisinpa harrastanut jotakin yhdellä kädellä tehtävää, mutta seinäkiipeilemään en uskaltanut, joogasta ei tullut mitään ja tankoakrobatiaan olin aivan liian jyrän alle jäänyt. Lihaskolotuksia oli yhä kaikkialla, vaikka olinkin jo voiton puolella.

      Tylsistyin venyttelyyn ja Kertun kanssa löntystelemiseen hyvin nopeasti. Selasin työpaikkailmoituksia ja ajattelin, että varmaankin pitäisi vain muuttaa johonkin isoon kaupunkiin. En kuitenkaan ollut valmis tekemään niin.

      Eksyin kummallisille vesille siinä surffaillessani. Löysin mahtavan vuokrakiinteistön, joka oli kuin luotu alani yritystä varten. Yritys? Ha ha, haaa-a. No niin, jalat takaisin maanpinnalle.

      Vaan oliko se nyt niin kummallinen aivoitus? Olihan minulla toiminimi hierontoja varten jo niiltä ajoilta, kun olin ollut palvelutalo Pronssin fysioterapeutti ja tehnyt sivutoimisena hierontoja muun työn ohessa. Kirjanpito oli minulle tuttua ja tunsin lukuisia alan ihmisiä, jotka työllistivät itse itsensä. Monesta opiskelukaveristanikin oli tullut yrittäjiä. Heistä läheisimpiin otin yhteyttäkin, kun olin tovin prosessoinut asiaa ujosti mielessäni.

      Oli käsi paketissa tai ei – hyödytön minä en suostunut olemaan. Minä ryhdyin toden teolla tekemään suunnitelmia oman tulevaisuuteni varalle. Loin ja hioin yritystoimintasuunnitelmaa, neuvottelin kiinteistönvälittäjän kanssa ja kävin katsomassa muutamia toimitiloja. Mikään ei kuitenkaan iskenyt minuun niin kovasti kuin se yksi tietty toimitila lähellä Pronssijoen ydintä. Jos minä siihen tarttuisin, minusta tulisi yrittäjä ja viimeistään silloin minä todella hyväksyisin sen, että Pronssijoella oli minun kotini.

      Ja ajatus tuntui hyvältä. Sittenkin, vaikka tiukkojen laskelmien jäljiltä uumoilin, että joutuisin luopumaan taas silloisesta vuokra-asunnostani, jos haluaisin minimoida taloudellisen stressin. Se oli varmaa, että hevosesta en luopuisi – Susin tallipaikka- ja muut maksut eivät olleet niitä kuluja, joita minä olisin valmis leikkaamaan, tulisi yritys tai ei.

      Minähän asuisin vaikka vanhempieni vintillä, jos se takaisi minulle mahdollisuuden ottaa tulevaisuuteni ohjat omiin käsiini, huomasin ajattelevani. Mitä enemmän minä asioita pohdiskelin, sitä selkeämmin ymmärsin, kuinka kovasti todella halusin olla se taho, joka päätti minun elämästäni. Aivan liian kauan olin seilannut tuuliajolla milloin kontrolloivan miehen ja milloin epävakaan työnantajan ohjailtavissa. Aivan liian kauan olin arkaillut tarttua toimeen.

      Nyt oli aika. Oli aika olla se muutos, mitä elämäni tarvitsi ja lakata voivottelemasta epäsuotuisaa kohtaloa.

      Oli asioita, joihin en voinut vaikuttaa, ja niitä asioita, joille saatoin tehdä jotakin. Työelämä kuului loppujen lopuksi selkeämmin jälkimmäiseen sarakkeeseen. Ja, minä ajattelin päättäväisenä, kun laittaisin elämäni järjestykseen askel askeleelta, ehkäpä nekin seikat, joihin en kyennyt suoraan vaikuttamaan, vähitellen asettuisivat paikalleen. Niin minun oli nyt uskottava, totesin, ja pistin tuulemaan. Tuumasta toimeen ja kohti onnea ja tasapainoa.

    • #627
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Vastaamattomia viestejä
      26.-27.11.2016
      kirjoittanut @Alana

      From: jokeripokeri🕵🏻✨
      Saturday 26.11.2016, 18:17
      Tuun sit hakee sut huomenna siit teiä parkkipaikalt 8:20 ku ajan siit ohi

      To: jokeripokeri🕵🏻✨
      Saturday 26.11.2015, 18:20
      Joo, ok, nähään sillon! Thanks for the ride, btw en olis jaksanu kävellä treeneihi 😂

      To: Jason Astor
      Saturday 26.11.2016, 18:46
      Oon nyt täs sun autol, you coming? Jos halusit tea ni the offer’s not going to stay forever

      From: Jason Astor
      Saturday 26.11.2016, 18:47
      Sweet relief sulla kesti kauan! Pistän vaa satulan pois

      From: Emma💎
      Saturday 26.11.2016, 19:36
      Hei näitkö et Jase ois lähteny tallilta? Se vaan katos ja sen kypärä jäi tallituvan pöydälle.

      From: Emma💎
      Saturday 26.11.2016, 19:40
      Se lähti kai suunnillee samaan aikaan kun sä?

      From: Emma💎
      Saturday 26.11.2016, 19:41
      Tiiätkö sä jotain tästä? Se lähti kai jotain varttii vaille 7?

      From: Emma💎
      Saturday 26.11.2016, 19:47
      Älä sit vastaa 😒

      —-

      From: jokeripokeri🕵🏻✨
      Sunday 27.11.2016, 8:17
      Mul meneeki hetki pidempää oon jotai puolelt siin

      From: jokeripokeri 🕵🏻✨
      Sunday 27.11.2016, 8:29
      No et sä ookkaa täs viel ja tos sun paikalla on joku kallis auto

      From: jokeripokeri🕵🏻✨
      Sunday 27.11.2016, 8:31
      Ootko tulossa??

      From: jokeripokeri🕵🏻✨
      Sunday 27.11.2016, 8:34
      Oliko myöhänen ilta 🌚🌚

      From: jokeripokeri🕵🏻✨
      Sunday 27.11.2016, 8:34
      ALANAAAAAAA 🌚🌚🌚🌚🌚🌚🌚

      From: jokeripokeri🕵🏻✨
      Sunday 27.11.2016, 8:35
      I’ll leave you to it 🌚🌚🌚 meen jo treeneihi mut älä luulekaa et en kertois sun oikeeta syytä mikset tuu

      From: jokeripokeri🕵🏻✨
      Sunday 27.11.2016, 9:13
      Ens kerralla pistä herätys noi ei ollu hirveen tyytyväisii et olit poissa. Mut niinku puolet haluu sit kuulla et varaudu 😎

      To: Emma💎
      Sunday 27.11.2016, 10:14
      Sori! Joo Jase vei mut kotiin ja mun kännykästä loppu akku 😅😅

      To: jokeripokeri🕵🏻✨
      Sunday 27.11.2016, 10:15
      Uh rude!!!1!1!1!1!! Sillon ku sä missasit treenit ku jäit sen jonkun olivian kaa ni valehtelin sun puolesta!!!1!!1!1!1′ 😒😒😒😒😒

      From: jokeripokeri🕵🏻✨
      Sunday 27.11.2016, 11:50
      Eli et kiistä sitä 🌚🌚

      To: jokeripokeri🕵🏻✨
      Sunday 27.11.2016, 11:51

    • #628
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Pakokeino
      2.12.2016
      kirjoittanut @Alana

      Juoksumatto hurisi tasaiseen tahtiin. Minulla oli kuulokkeet yhä korvissa, vaikka musiikki oli pysähtynyt jo aikoja sitten. Napsautin maton nopeammalle. Minä juoksin.

      Minä juoksin pakoon. Juoksin pakoon elämää. Juoksin pakoon itseäni. Juoksin pakoon ajatuksiltani. Mutta vaikka kuinka juoksin, juoksumatto ei irronnut pulteistaan ja kadonnut maan pinnalta. Sen vuoksi säädin sitä vielä kovemmalle. Jos se kohta lähtisi ja veisi minut mukanaan.

      Askel. En ollut tarpeeksi hyvä. Askel. Olin epäonnistunut. Huono. Arvoton. Häpeäksi. Askel. Juoksin kovempaa. Sekään ei riittänyt. Kovempaa. Kovempaa, nopeammin, paremmin.

      Päässä huimasi, happi loppui. Hyvä. Mahdollisimman kauas kaikesta. Vaikka se juoksumatto pitikin itsepintaisesti kiinni pulteistaan ja pysyi paikallaan. Vielä vähän kovempaa.

      Jos voisin juosta itseni pois.

      ***

      ”Hei”, ääni toisti, nyt hieman kovempaa. Säpsähdin. Askel sekosi. Meinasin kaatua juoksumaton vielä pyöriessä hurjaa tahtiaan. Vasta kun tuo oli varma, etten kaatuisi, ääni puhui taas.
      ”Kai sä tiiät, ettei ne maksa sulle yliaikaa?” poika kysyi virne naamallaan, ja katselin ympärilleni hämmentyneenä. Kappas, oli täällä vielä äsken porukkaa. Poika näytti huomaavan pöllämystyneen ilmeeni.
      ”Tää menis nyt kiinni. Muut lähti jo kymmenen minsaa sit.”
      Ei kai tämä nyt vielä, kyllä se aina normaalisti oli yhdeksään saakka..?
      ”Sä oot ollu siinä tunnin. Mä en halunnu eka tulla keskeyttää sua ku sulla näytti olevan flow päällä”, poika, joka oli varmasti joku meidän koulun ykkönen, totesi ja vilkaisi juoksumaton ruutua, ”mut nyt mun pitäis lähtee kohta himaan ja näin…”
      Seurasin pojan esimerkkiä ja vilkaisin itsekin vielä päällä olevan juoksumaton ruutua. Oho. Olin juossut hieman päälle tunnin, ja melkoista haipakkaa.
      ”Oh. Right. Sori, uh, sh-” sihahdin reiden alkaessa krampata.
      ”Mä alan jo siivoileen täällä, viis minsaa?” poika ehdotti ja vilkaisi edelleen nopeaan tahtiin rullaavaa laitetta.
      ”Joo, thanks, ja sori..”

      Hiljensin juoksumaton vauhtia reilusti, ja lähdin hölkkäämään. Nyt jokainen askel sattui jalkoihin eikä happea ollut tarpeeksi ja päivän ruoat meinasivat tulla ylös. Silti jatkoin tasaisesti hidastuvalla vauhdilla eteenpäin, ennen kuin kävelin kylkeäni pidellen. Hetkeksi unohtunut ahdistus tuli takaisin meinatessani oksentaa.

      ”Voinko auttaa jotenkin?” kysyin silti paikkoja siistivältä pojalta.
      ”Ei sun tartte, mä oon just valmis.”
      ”Oh, no, hyvää viikonloppua sit, ja sorry taas…”
      ”Hyvää viikonloppua.”
      Sitten pukuhuoneeseen. Ja vauhdilla.

      Ehdin juuri kiskaista vessan ohuen vanerioven auki, kun ne päivällä syömäni viisi ja puoli digestive-keksiä ja kaksi miniluumutomaattia löysivät itse tiensä pönttöön. Ajatukset tulivat taas. En ollut tarpeeksi hyvä. Olin epäonnistunut. Huono. Arvoton. Häpeäksi.

      Löysin itseni Pronssijoen urheilukeskuksen ulkopuolelta, edelleen treenikamat päällä. Olin lähtenyt vain mahdollisimman nopeasti, jotta se poika pääsisi kotiin. Tästä olisi nelisen kilometriä kotiin, helppo matka. Ihan sama vaikka vähän jäätyisinkin. Ansaitsin sen.

      En ollut tarpeeksi hyvä. Varsinkaan jääkiekossa. Torjuntaprosenttini oli vain 91.132%, mikä ei ollut lähelläkään tavoitteitani. Sarjan parhaalla oli 94 piste jotain, ja minä olin vain keskikastissa. Enkä edes sillä paremmalla puolella, vaan sijalla 12/21. Jos laskettiin vähintään kauden 1/3 otteluista pelanneita maalivahteja. Se ei ollut tarpeeksi hyvä. Ei minulle, ei joukkueelle, ei kenellekään.

      Olin epäonnistunut. Kisasin vain jotain pikkukilpailuita Faen kanssa, Lassen kanssa en ollut ehtinyt päästä mihinkään. Faenkin kanssa olimme menestyneet parhaiten rataesteillä, mutta kentässä oli sitten mennyt huonommin. Minun piti voittaa. Kaikki odottivat, että voittaisin. Minä tiesin, että minun piti voittaa. Oli pakko. Minulla oli hyvät hevosetkin ja vahva koulutus, isän tuki ja hevosmaailman arvostus. Ja silti en pärjännyt ja olin vain jollain pikkutallilla keskellä metsää jossain Suomessa. Ja kävin jossain ratsastuskoulumestaruuksissa häviämässä tuntilaisille. Kaikki Hallavan samassa luokassa ratsastavat olivat voittaneet minut. Ja vieläpä esteillä. Inka, Valma, Katri, Salli. Olin hypännyt metriä kauemmin kuin he kaikki olivat ratsastaneet yhteensä. Ja hävisin. Hävisin ja pudotin kuusi puomia ja sotkin radan ja pilasin Aleksin hevosen. Koulussakin olin ollut vain jossain keskellä. Epäonnistunut.

      Huono. Elämäni mureni käsiini kuin Digestive-keksi. Kaikki oli sotkussa ja laiminlöin kaikkea yrityksessäni hallita kaikkea. Onneksi oli yöt, joiden aikana sain paljon rästiin jääneitä koulutöitä tehtyä. Päivät menivät hallilla tai tallilla.

      Arvoton. En ollut hyödyllinen kenellekään. Olin vain tiellä. En edes, kynnysmatto. Kuulemma kaunis, mutta silti kynnysmatto. Kaikki suorastaan pyyhkivät kengänpohjistaan kaiken kuran päälleni. Luulin olleeni arvokas ja tärkeä Tuomakselle, mutta en ollutkaan. Ja Jase, noh, miksi olisin hänellekään mitään? Se oli vain se kerta, ja minun pitäisi uskoa se. Ei antaa mielen tehdä tepposia. Keskittyä olennaiseen.

      Häpeäksi. Olin häpeäksi isälle. Olin häpeäksi äidille. Ja siskolle ja veljelle. En pärjännyt missään. Jos olisin jäänyt Irlantiin olisin jo Faen ja muiden hevosten kanssa jo pitkällä, kenties kuuluisakin muualla kuin Pronssijoen lehden tulitikkuaskin kokoisella jääkiekkopalstalla. Olisin menestynyt. En olisi epäonnistuja. En olisi häpeäksi vanhemmilleni ja sisaruksilleni. Kaikille heille, joiden sukunimi Gwyln kantoi mukanaan onnea ja menestystä.

      Kotiavain ei meinannut mahtua lukkoon. Sisään päästyäni riisuin kylmät ja ohuet vaatteet. Käänsin suihkun kuumimmalle. Astuin sisään. Kylmää ihoa kihelmöi ja poltti kuuma vesi. Jos en voisi juosta itseäni pois, voisin ehkä sulattaa itseni pois.

      Jos se olisi parempi pakokeino.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #630
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Pää pilvissä
      7. joulukuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Viimeaikoina elämä oli hymyillyt minulle toden teolla. Ja minä olin hymyillyt elämälle takaisin.

      Ensinnäkin, olin sijoittunut Darlin kanssa kolmanneksi Vaahterapolussa olleissa RKM-harjoituskisoissa. Koko juttu oli minulle täysin uusi ja hyvin jännittävä, mutta olin silti onnistunut. Darli oli saanut minulta kisan jälkeen ylimääräistä rakkautta ja hoivaa niin paljon, että se varmaan alkoi luulla olevansa kuninkaallinen. Mutta ansaitsihan se kehut ja rapsutukset, sillä se oli ollut niin hyvä ratsu! Ja karsinan puunaukset, varusteiden puhtaaksi jynssäämiset… Hyvä poni.

      Ja eilen oli ollut itsenäisyyspäiväjuhlat maneesissa. Olin pyytänyt Sinin illan partnerikseni, osittain siksi että hän oli puhunut haluavansa joskus istahtaa hevosen selkään – sekä myös siksi että hän sattui olemaan erittäin hyvä ystäväni. Olin suunnitellut tarjota hänelle talutusratsastusta Darlin kanssa, ja hän ilahtui siitä suunnattomasti. Se päivä oli hymyä täynnä.
      Ja se poskisuukko. Minua hieman hävetti, sillä ajattelin olleeni nolo. Kotiin mentyäni olin vakuutellut itselleni että kyseessä oli vain yksinkertainen juttu. Mutta kuten tavallista, spekulaatiot sekä ajatukset olivat jälleen huipussaan, enkä tiennyt taaskaan mitä halusin. Tällä kertaa spekulaatiot eivät aiheuttaneet suurta ahdistusta, mutta minun pitäisi kuitenkin ottaa selvää itsestäni. Kyllä, halusin suukon. Olisiko minulle kelvannut kenen tahansa suukko? …Ei. Miksi halusin suukon? Koska tuntui siltä. Miksi tuntui siltä? Ehkä illan pukeutuminen ja tunnelma oli sekoittanut pääni ja lähettänyt aivoihini signaaleja, jotka saivat minut ajattelemaan että pitäisi käyttäytyä kuin pari. Hah, mikä typerä selitys. Olinko minä ihastunut? Äh, ei tässä sellaisesta ollut kyse. Pidin Sinistä, hän piti minusta. Oliko siinä jotakin väärää? Ei.

      Olimme jutelleet tapahtuneen jälkeen Sinin kanssa ihan tavalliseen tapaan. Toki olimme puhuneet myös tapahtuneesta, mutta hieman vitsikkääseen sävyyn. Olin myös sanonut, että yllättävien pusujen kielto oli vieläkin voimassa.
      ”Ehkä menen tänään Sinin luo ja koetan ottaa selvää”, ajattelin.

      Ja Sinin luo minä menin.
      Makasin hänen sängyllään puoliväsyneenä. Sini hyppäsi myös sänkyyn ja lösähti retkottamaan viereeni.
      ”Sini”
      ”Mm?”
      ”Mitä sä sanoisit. Että miksi mä yhtäkkiä halusin sulta suukon”
      *Sinin naurahdus*
      ”Hmm, no, miksi se syy pitäisi tietää. Kunhan vaan halusit”
      ”Niin, mutta sehän on ristiriidassa mun aikaisemman linjauksen kanssa”
      ”Voi Pujoseni, sie ajattelet joskus turhan liikaa”
      ”Voi olla…”
      ”Mitä jos. Myö ollaan vaan niiku. Kaksi ihmistä jotka muuttuu ja elää. Ilman sen kummempia statuksia tai kategorioita”
      ”Kuulostaa hyvältä”
      ”Ja siulla on aikaa. Ei kaikkien asioiden tarvii olla selviöitä”

      Hymyilin.

    • #631
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Huolestuttavaa kasvua
      9. joulukuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Minulle sanottiin vuosi sitten etten tulisi kasvamaan yhtä milliä enmpää, sen turvin uskalsin otta Astan hoitsuksi. Jal lisäksi, kuka tyttö kasvaa pituutta vielä lukiossa. Pelkään pahoin että se olen minä, olen huomannut että Asta tuntuu todella pieneltä. Yksi päivä kun olin ratsastamassa Eevi sanoi että näytän pitkältä Astan selässä, niin näytänkin. Koska näköjään hormonini eivät toimi normaalisti, vaan päättivät nyt alkamaan kiriä ihmisten mittoja. Olen kasvanut parisenttiä nyt puolen vuoden aikana ja lisää olisi kai tulossa. Terkkari sanoi että minulla on mahdollisuus kasvaa vielä jopa 10cm. 10cm!!! Kun aloin ratsastaa Astalla olin jo lähellä sitä pituus rajaa että olenko vielä settis ratsastaja vai enkö ole. Ja nyt olen alkanut kiriä pituutta joten voisin alle puolessa vuodessa kasvaa Astan yli. En halua kasvaa pois ponityttö mitoistani, haluan olla porkkana päinen pätkä ikuisesti, haluan olla Astan hoitaja ikuisesti.

      Siinä epätoivossani etsin Sallin numeron ja soitin hänelle, pian tuttu pirteä ääni vastasi minulle linjan toisesta päästä:
      -Moikka, mitäs nytten?
      -Mulla on ongelma, aloitin ja sepitin ongelmani Sallin kuunnellessa hiljaa.
      -Okei, toi on aika kinkkinen onglma. Hmmm, mutta voi aina olla mahollista ettet kasva enää, Salli yritti piritstää minua.
      -Nii kai, mutta se on niin epätodennäköstä. Huokaisin hiljaa.
      -Noh, onks Hallavassa joku muu vähä isompi heppa josta tykkäät. Esim Melli? Teillähä meni hyvin se maastoki ja kaikkee. Tai sitten Kyyhky, jos haluut suokin. Salli mainitsi.
      -Nii kai, mä mietin sitä. Kiitti ja öitä. Sanoin ja toivottelimme toisillemme hyvät yöt.

      Melli, onhan se mukava heppa, ja meillä sujui hyvin maastossa. Ja Kyyhky näyttää hyvin mukavalta. Mutta Asta on niin ihana, rakastan tuota pikkuponiani. Lösähdin sängylleni ja tuijotin kattoon.
      -Mitäköhän mä nyt teen, mutisin itsekseni ja paneuduin ajatuksiini.

    • #632
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Minun elämäni on Pronssijoella.
      15. joulukuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Elämässäni ei ollut melkein mitään mielekästä sisältöä ennen tänne tuloa – olin vain kuihtunut harmaassa kaupungissa ilman ystäviä. Nyt olen saanut monta kaveria, minulla on ihana harrastus ja mikä parasta, täydellinen elinympäristö.

      Rakastan elämääni tällä hetkellä.

      Ainut ongelma on kuitenkin se, että mitä aion tehdä ensi vuonna. Tämä oli välivuoteni. Minun pitäisi löytää opiskelupaikka, sillä en voinut jäädä loisimaan tätini luo ikuisuudeksi. En edes tiedä mitä haluaisin tehdä, mitä haluaisin opiskella tai minne haluaisin mennä opiskelemaan. Voisikohan minusta tulla vaikkapa eläinhoitaja, matkaopas, tarjoilija, muusikko, parturi-kampaaja tai kenties floristi? Mitähän mieltä ystäväni olisivat, mikä sopisi minulle.

      Kysyin Nannalta.
      ”Floristi vois olla aika kiva. Etkös sä oo aika viherpeukalo sun itujes kanssa”

      Kysyin Sallilta.
      ”Mites parturi-kampaaja? Sähän leikkaat omat hiukses”

      Kysyin Renalta.
      ”Sä kun hoidat jo hevosta, niin mitä jos susta tulis eläinhoitaja?”

      Kysyin Siniltä, kysyin Danilta. Sini sanoi, että tarjoilijana saisi kai helposti töitä. Dani sanoi jälleen, että perustetaan bändi (en tiedä kuinka tosissaan hän oli).

      Marjaltakin kysyin. Hän sanoi, että voisin olla oiva matkaopas, sillä osaan suunnistaa niin hyvin.

      Kaikkea kanssa. Kyselykierros ei tainnut selkeyttää ajatuksiani yhtään.

      Mitä jos minusta tulisi sitten moniosaaja? Yrittäjä, joka hoitaa eläimiä, pyörittää kukkakauppaa sekä parturi-kampaamoa, tekisi kiireapulaisena tarjoilijantöitä, esiintyisi iltaisin muusikkona eri paikoissa ja kausittain järjestäisi vaellusretkiä ja kulttuurikierroksia ryhmille… Herranjestas.

    • #633
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      16. joulukuuta 2016
      kirjoittanut @Eevi-Sofia

      Jouluksi kotiin – siinä fraasi, joka aiheutti minussa tarpeen tuhahtaa ja ryömiä muuttolaatikkoon ja kellua sillä virtaa pitkin suunnilleen Välimerelle asti. Sain kiittää siitä turhautumisen määrästä kyllä ihan vain itseäni, sillä kuka käski ruveta muuttamaan juuri joulun alla? No niinpä niin. Olin taas ajanut itseni typerään tilanteeseen ja nyt murjotin ihan omaa ansiotani.

      Olin muuttanut lukemattomia kertoja. Viimeisen puolentoista vuodenkin sisään mahtui jo neljä muuttoa. Tämä oli viides. Jos monista muutoista oli jotakin hyötyä, niin ainakin tavaroita karsiutui joka muuton yhteydessä. Heitin surutta pois kaiken, mikä vähänkin tuntui siltä että voisin siitä luopua. Kierrätyskeskukset ja muut vastaavat varmaan tunsivat minut jo niin hyvin, että olisivat osanneet kivuttomasti listata parisataa pientä ja suurta faktaa minusta ja julkaista ne somessa.

      Vaikka tavara väheni, muuttamisesta ei oikeastaan tullut yhtään sen helpompaa. En kai ollut järjestelmällinen käytännön ihminen, kun en kertakaikkiaan osannut suunnitella muuttojani niin, että ne olisivat olleet mukavia ja näppäriä. Vai olivatko muutot ikinä?

      Olin luvannut tyhjentää vanhan asuntoni tämän viikon loppuun mennessä. Suurimmat oli jo viety eilen autolla yhdessä isän ja Laurin kanssa. Onnea oli perhe, joka oli aina valmis auttamaan yläraajavammaista muuttokuikeloa. Olin jo nukkunut yhden yön uudessa kodissani, joka oli säälittävän pieni, mutta niin halpa, että uskaltaisin ruveta yrittäjäksi. Kylpyhuoneen nimittäminen huoneeksi oli loukkaus huoneita kohtaan, niin ahdas se oli. Harmitti hieman keittiön puutekin – nyt minulla oli säälittävän pikkuinen keittokomero, johon mahtui astumaan sisään puolentoista askeleen verran ja peruuttamaan ulos. Saatoin asua sikäli kehnommin kuin edes opiskeluaikoina, mutta muuten asunto oli näppärä. Sijainti oli mainio, makuualkovi kotoisa kolonen ja olohuoneessa vessasta ja keittiöstä nipistetyt neliöt näkyivät tilavuuden tuntuna. Sitä paitsi asunnossa oli maailman ihanin leveä ikkunalauta, kaunis puistoon antava ikkuna ja pieni parveke, josta Kerttu voisi vartioida valtakuntaansa.

      Vuokranantajaperhe oli maailman mukavin. He olivat alunperin ostaneet asunnon vanhimman tyttärensä oppisopimustyöpaikan läheisyydestä, sillä perhe itse asui kauempana naapurikaupungissa ja tyttären työmatka olisi käynyt hurjan pitkäksi. Tytär oli suorittanut oppisopimuskoulutuksensa loppuun, jäänyt vielä pariksi vuodeksi töihin samaan firmaan ja hakenut sitten jatkokouluttautumaan. Sille tielle tytär oli sitten jäänytkin.

      ”Meidän poika se haaveili, että voisi tulla tänne asumaan ja käydä täällä lukiota”, Henrik kertoili.
      ”Juu, mutta siitä ei kyllä pojan tuntien olisi tullut yhtikäs mitään!” Leila sutkautti huvittuneena. ”Mukava ja hyvä poikahan se on, mutta kyllä se tiedetään, että haihatteluksi sen elo täällä olisi mennyt. Siinä olisi lukio unohtunut äkkiä, kun olisi koko ajan käty eli kämppä tyhjänä, niin kuin nuoret sanoo.”
      ”Ties mihin kuntoon olisi asuntokin päätynyt. Ei niin, että poika itse, mutta jos vaikka bileet karkaisi käsistä…” Henrik maalaili, ja minä mietin, kuinka suuret bileet alle 30:een neliöön oikein mahtuisi.

      Solmin vuokrasopimuksen Henrikin ja Leilan kanssa. He lupasivat, että saisin heidän puolestaan vaikka maalata seinätkin, jos en pitäisi asunnon alkuperäisistä väreistä, ja minä kiittelin luottamuksesta. He totesivat, että saisihan sen kaiken maalattua sitten uudestaan peittoon, jos valitsisin aivan hirveitä värejä. Nauroin ja nyökyttelin.

      Kaikki tärkein oli jo uudessa asunnossa, mutta vielä piti käydä hakemassa pikkusälää vanhasta kodista, jotta se todella olisi tyhjä eikä minun tarvitsisi enää mennä sinne. Saisin viettää viikonloppuni rauhassa uutta kotia laitellen ja fiilistellen.

      Päällimmäinen fiilis siinä huojuvaa tavarapinoa kanniskellessani oli kyllä ”perkele” eikä mikään ”ah, ihana uusi koti”. Kirosin mielessäni itseäni: MIKSI minun piti eilen sanoa veljelle ja isälle, että saisin loput asiat hoidettua itse? Kuin ihmettelyn varmemmaksi vakuudeksi tavarat levisivät sylistäni ja kassi tömähti olkapäältä lattialle. Kirosin – enkä enää mielessäni, vaan ihan ääneen. Siksi en kai kuullutkaan askelia ja säikähdin kuollakseni, kun selkäni takaa kuului ääni:
      ”Oho! Tarttisitko auttavaa kättä?”

      Ääni suorastaan jysähti syvälle sieluun. Se oli syvä ja lämmin ja täyteläinen. Ja vaikka se oli pehmeä ja miellyttävä, siinä oli samalla jokin itsevarma säväys. Sellainen, että jos sillä äänellä käskettäisiin, sitä toteltaisiin.

      Nyt ääni oli kuitenkin käskevän sijaan ystävällinen ja niin oli sen omistajan ilmekin, jahka löysin miehen kasvot. Kun käännyin katsomaan taakseni, tuijotin ensin hetken aataminomenaa. Tajusin, että joutuisin kohottamaan katsettani vieläkin ylemmäs, ja sitten varmaan punastuin. MiksimiksimiksiMIKSI minun piti törmätä TUON näköiseen MIEHEEN juuri silloin kun omaisuuteni lojui rapussa?

      ”Näytänkö mä siltä, että mä tarvitsen apua?” yritin vitsailla ja kai virnistelin hulluna. Yhtäkkiä oli MAHDOTONTA olla hymyilemättä.
      ”No kyllä tuo mun mielestäni vastaa apua tarvitsevan ihmisen määritelmää”, mies tuumasi ja viittasi tavaroihini. ”Muuttoako sää oot tekemässä? Ja käsi paketissa, tietenkin.”
      ”Juu, liian helppoa muuttaa ilman lisähaasteita”, hymyilin hurmaavasti ja ryhdyin keräilemään kamppeitani.
      ”Tervetuloa taloon”, mies toivotti ja minä kihisin mielessäni onnesta. (Heini muuttaisi minun luokseni kyttäämään moista komistusta ovisilmästä. Saattaisin itsekin joskus vilkaista, ihan vain koska visuaalinen miellyttävyys toi hyvää mieltä.)
      ”Kiitos! Oi, ja kiitos”, sanoin, kun mies nosti yhden pussukoistani lattialta ja keräsi pari irtoroinaakin.

      Tuntematon herrasmies kiipesi kanssani toiseen kerrokseen, jossa uusi asuntoni sijaitsi. Ovella ryhdyin tasapainottelemaan käsissäni olevia romppeita kaivaakseni avaimen taskusta, mutta mies oli nopeasti paikalla ja nappasi lisää tavaroita pois sylistäni. Yritin pitää ilmeeni neutraalina, kun hän vahingossa tökkäsi tissiäni.
      ”Anteeksi kopelointi, ei ollut tarkoitus”, mies sanoi niin herttaisen asiallisesti, että en osannut olla nauramatta. Hänkin hörähti. Nauratti vielä, kun avasin oven ja päästin miehen pienen kotikoloni eteiseen.
      ”Kerttu, meeppä pois tieltä”, komensin koiraa, joka olisi ollut välittömästi tättähääräilemässä jaloissa. ”Anteeksi vaan, täällä on kamala kaaos. Tai no, varmaan ymmärrätkin…”
      ”Juu, eipä mitään. Eiköhän tästä kiva kämppä vielä tule, kun pääset asettumaan kodiksi”, mies jutusteli ja kertoi sitten: ”Mää asun tossa kerrosta ylempänä. En ihan yläpuolella mutta voidaan kuitenkin sitten kesällä huudella toisillemme parvekkeelta.”
      ”Sehän kuulostaa mukavalta”, hymyilin. ”Voidaan varmaan ensiksi huudella nimemme?”
      ”No sen mä voin huudella vaikka ihan tässä”, mies lupasi ja laski tavaroita pöydän kulmalle. ”Mä olen Markus.”
      ”Eevi”, esittäydyin. ”Kuule, kiitos paljon avusta. Olisitko sä kahvia halunnut? Kyllä mulla on kahvinkeitin… jossain tuolla.”
      Viittilöin keittiön nurkassa nököttävien laatikoiden suuntaan.
      ”Tänään mun täytyy lähteä töihin, mutta joku toinen päivä sitten? Jos et kerkeä kaivaa omaa keitintäsi esiin niin saa mun luona pistäytyä. Luukussa lukee Pohjanheimo. Rimpauttelet vaan ovikelloa kun alkaa kahvihammasta kolotella”, Markus sanoi kantapäillään keinahdellen ja ojensi sitten kätensä käteltäväksi. ”Oli kiva tavata, Eevi! Mää hilpasen nyt töihin, niin en myöhästy.”
      ”Hyvää työpä…iltaa”, toivotin ja seurasin miestä eteiseen.

      Kun olin sulkenut oven Markuksen perässä, jäin nojaamaan selkääni ovea vasten. Sydän tykytti aivan hulluna. Samaan aikaan kun sätin itseäni järjettömästä käytöksestä ja ihmeelliseksi hempukaksi muuttumisesta, tunsin hassua, läpättävää iloa.

      Ja minä kun olin kuvitellut tietäväni, mitä totaalinen ihastuminen oli. Mitä tämä sitten oli? Mielen häiriötila? Jokin sairaus?

      Ohimenevä höpsähdys, sitä se oli, sanoin itselleni.

      Nyt ei muuta kuin hommiin. Jospa tämä asunto jo jouluna oikeasti olisi kutsuttavissa kodiksi.

    • #634
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Tottumiskysymys
      perjantai 16.12.2016
      kirjoittanut @Alana

      Tähän voisi tottua, huomasin itseni ajattelevan. Jasen sohva oli mukava, ei liian kova mutta ei liian upottava, makuuhuoneesta lainattu peitto oli lämmin. Instasta vyöryi eteeni mukavia kuvia, taustalta kuului suihkun ääni. Kello näytti reilusti yli kymmentä, leffa odotti käynnistämistä.

      Kaivauduin syvemmälle peittoburriton sisälle ja suljin hetkeksi silmäni. Edes tämäniltainen häviö ei kirvellyt tai pilannut tätä hetkeäni hiljaisuudessa. Ja vaikka en ollut edes pelannut, vaan pelaisin huomenna, minua väsytti älyttömästi. Jos vain aloitettaisiin se leffa. Mutta Jase oli edelleen suihkussa, johon hän oli kadonnut heti päästyämme sisälle. Hän oli ollut jollain tallilla ratsutettavaansa katsomassa, ja oli sitten koukannut vajaa puoli tuntia suuntaansa hakemaan minut. Meillä oli ollut vieraspeli, ja Jase oli välttämättä halunnut katsoa leffan juuri tänään. Ei uskonut, että voisimme aivan hyvin tehdä sen huomennakin. Minä olin käynyt suihkussa jo hallilla, ja Jaselle päästyämme minä olin vaihtanut verkkarit shortseihin ja toppiin. Sitten oli tullut kylmä ja hain peiton. Mutta nyt oli päällimmäisenä mielessä väsymys. Mutta en minä vielä nukahtaisi.

      ”Nukuksä?” kuului yhtäkkiä huvittuneen kuuloinen kysymys vierestäni.
      ”Mmm…?? Eeen…” sain aikaiseksi mutista ja tehdä tilaa sohvalla suihkunraikkaalle brunetelle. Haukotusta en pystynyt peittämään, ja Jase näytti hetken siltä, kuin aikoisi kommentoida väsymystäni.
      ”Monelta sun pitää olla huomenna?” Jase sen sijaan kysyi.
      ”Ai tallilla? Ei väliä, peli on vasta illalla. Mut joskus et lähen sielt neljältä at the latest. Lasse pitää ratsastaa, ja Fae kävellä sen kaa…”

      Me pistimme leffan pyörimään. Se oli joku hömppäleffa, jonka olin valinnut mielummin kuin Jasen ehdottaman kauhuleffan. Minun piti saada unta, kiitos. Ja unta minä loppujen lopuksi sainkin. Alkuperäinen suunnitelma oli varmaan jotain muuta, mutta minä nukahdin puolen tunnin jälkeen tiukasti peittoon käärittynä, pää Jasen sylissä, ja tuon pyöritellessä peukalollaan laiskoja ympyröitä niskaani. Vielä ennen nukahtamistani muistin ajatelleeni, että tähän voisi tottua. Siihen perään lisäsin itselleni, etten saisi eikä kannattaisi tottua. Mutta toisaalta, tähän voisi tottua. Joo, niin voisi. Taisin olla tottunut jo.

    • #635
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      19. joulukuuta 2016
      kirjoittanut @Eevi-Sofia

      Markuksen parvekkeella oli nainen. Se oli kaunis ja se poltti siinä aamutupakkaansa kaikessa rauhassa, sen näköisenä kuin se kuuluisi sinne. Minä saatoin toljottaa, mutta ei nainen huomannut. Se katseli eteerisen näköisenä huurtuneita puiden latvoja ja niiden ylle kohoavaa ujoa auringonkaistaletta.

      En minä kytännyt Markusta. Ei minusta ollut tullut kerrostalokyylää eikä hullua stalkkerinaista. Minä olin vain tullut lakaisemaan parvekkeelleni livahtaneet lumet pois, jotta voisin asettaa pienet parvekekalusteeni paikalleen sen sijaan, että ne lojuisivat pikkiriikkisessä yksiössäni. Sisätiloissa, minne ne eivät kuuluneet, ulkokalusteet. Niin, että minä siis sisustin parvekettani ja tuijotin naista, joka olisi minun puolestani saanut olla ruma mutta joka ei suostunut olemaan sitä. Kuka näytti noin masentavan hyvältä näin aikaisin aamulla?

      Livahdin vaivihkaa sisään ja katsahdin Kerttua, joka nökötti sievänä keränä sohvankulmassa ja vilkuili minua karvaisten kulmiensa alta.
      ”Perkele”, sanoin koiralle, joka vastasi hiljaisuudella. ”Pitäisiköhän mun paukahtaa oven taakse nyt hymyilemään hurmaavasti ja kysymään, saisiko sitä kahvia?”
      Ja mitä itua siinä olisi ollut? Markuksella oli parvekkeellaan kaunis nainen, joka ei taatusti puhunut koiralleen niin kuin se olisi ollut ihminen.

      Asuntoni alkoi näyttää kodilta. Vielä siellä oli vähän ylimääräistä tavaraa, joka ei ollut löytänyt paikkaansa, mutta olin tehnyt parhaani. Ihan hyvä siitä olikin tullut. Harkitsin vielä, missä kahvinkeittimen paikka oli. Sille ei oikeastaan ollut paikkaa keittokomerossa, joten se nökötti nyt ruokapöydänkulmalla, mikä oli vähän typerää. Kahvinkeitin oli minulle niin pyhä asia, että Heinikin oli pistäytyessään vitsaillut, että voisin laittaa sen ikkunalaudalle siinä missä tavalliset ihmiset pitivät siinä kasveja, kynttilöitä ja koriste-esineitä. Hulluinta oli, että olin todella alkanut harkita sitä. Mikä olisi mukavampaa kuin istua aamuisin ikkunalaudalla ja kaataa kahvikuppiin täytettä suoraan pannusta? Hmm.

      Päivän valoisimpaan aikaan nappasin Kertun hihnanpäähän. Pikku porkkanahäntä oli innokkaana lähdössä lenkille, ja hyvän lenkin me teimmekin. Tuli lämpimän tyyni olo, kun kuljeksimme ympäriinsä vailla kiirettä minnekään, Kerttu ja minä. Kerttu puuhasteli omiaan ja minä seurasin sen menoa, kun se etsi aina vain uutta nuuhkittavaa ja hypähteli puolivillaisesti erään naakan kannoilla. Niin kuin Kerttu muka oikeasti olisi osannut jahdata lintuja, minua nauratti. Koirani saattoi olla montaa asiaa, mutta peto se ei ihan oikeasti ollut. Se ei kai tajunnut olevansa petoeläin. Eikä se haitannut. Minun Kerttuni oli maailman paras Kerttu, niin yksinkertainen kuin se olikin.

      Olimme ulkona yli kaksi tuntia. Kun palasimme kotipihaan, Kerttu huomasi Markuksen ennen minua. Sitten minäkin huomasin, ja se oli taas menoa. Mies kyykistyi rapsuttamaan minun koiraani ja hymyili ja minä olin suurinpiirtein valmis konttaamaan Kertun viereen kerjäämään rapsutuksia.

      ”Moikka, Eevi! Ja Kerttu?”
      ”Juu, Kerttu”, vahvistin.
      ”Ootte olleet lenkillä?”
      ”Oli niin ihana sää, että oli pakko hyödyntää. Tehtiin parin tunnin lenkki”, kerroin ja hymyilin (tietenkin, koska en osannut olla hymyilemättäkään).
      ”Kuulostaa kivalta. Voisin joskus vaikka tulla teidän mukaan”, Markus sanoi, enkä ollut varma, kuulinko oikein. Teki mieli kysyä, että mitäs parvekenaisesi siitä tuumaisi.
      ”Kyllä meidän mukaan saa lähteä, me lenkkeillään joka päivä”, sanoin ääliömäisesti – haloo, kai koiran nyt PITIKIN päästä ulos joka päivä???
      Markus vain nauroi.

      ”Kävin justiin heittämässä systerin junalle”, Markus rupatteli avatessaan rapun alaovea ja minä nyökyttelin. ”Se oli pari päivää kylässä.”
      AHAA.
      ”Jaa”, sanoin (JaaaAAA, mietin). ”Tuliko se kaukaakin?”
      ”Vaasasta. Mä olen itekin sieltä kotoosin, mutta oon kyllä ollut töissä niin paljon muualla, että vähän on alkanut kotipaikkakunnan käsite hämärtyä.”
      ”Okei, eli on sun siskollasi sitten vähän junamatkaa istuttavanaankin tänään”, hymähdin ja suuntasin portaikkoon ensimmäisenä.
      ”No juu, mutta Amanda onkin sellainen reissusielu, ettei se ikinä pistä pahakseen. Se on niitä ihmisiä, joille matka on tärkeämpi kuin määränpää”, Markus kuvaili, ja minulle tuli lämmin olo siitä, millaisella sävyllä hän puhui siskostaan.
      ”Onko se sun pikkusisko?” kysyin vielä, sillä jotenkin aavistelin niin.
      ”On, ja ainoa”, Markus kertoi.

      Tulimme minun kerrokseeni.

      ”Oli kiva jutella”, sanoin onnellisena ja rohkenin vielä jatkaa: ”Ja ihan tosi, meidän lenkkiseuraan saa liittyä koska tahansa.”
      ”Voisin hyvin ylihuomenna!” Markus sanoi jotenkin ilahtuneen oloisena, mikä nosti ohuen punan minun poskilleni. ”On vapaapäiväkin. Ja tulet vaikka sitten kahvikupin ääreen lämmittelemään sen jälkeen.”
      ”Kuulostaa hyvältä”, tuumasin ja pelkäsin, että poskeni poksahtaisivat pian hymyilemisestä.

      Ja taas minä löysin itseni nojailemasta kotioveeni sydän pamppailen.

      Olin parvekenaisen nähtyäni sättinyt itseäni siitä, miten saatoin ihastua ihmiseen, josta en tiennyt mitään.

      Mutta tiesinhän minä Markuksesta aika paljon!

      Tiesin ainakin, että hänellä oli kahvinkeitin ja pikkusisko.

      Se oli jo jotakin se.

      Minulla oli myös kahvinkeitin ja minä olin pikkusisko. Sen täytyi tarkoittaa jotakin. Hymyilin onnellisena ja unohdin tuntea oloni hölmöksi.

    • #636
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Omgomgomg
      20.12.2016
      kirjoittanut @Alana

      Vielä parin päivän jälkeen tapahtuneesta muistin sen hetken selvästi. Pystyin nyt toistamaan tapahtumat päässäni, ja ne pyörisivät silmieni eteen kuin filminauhalla.

      Lauantaina Pronssijoen Hiekka oli lähtenyt kotipeliin aika laihoin odotuksin. Perjantaina oli ollut peli, joka hävittiin, ja kahden peräkkäisen pelipäivän toisessa pelissä saattoi olla varsin hidasta porukkaa. Ja kun nopeus oli meidän suurin vahvuus. Minä olin kyllä aivan pirteänä ja valmis pelaamaan täysillä, sillä perjantain pelissä oli pelannut nyt loppukaudeksi meidän joukkueeseen kutsuttu, juuri 17-vuotias Juuso.

      Yllättäen joukkueemme pelasi aivan superhyvin! Kenties häviöstä sisuuntuneena, tai sitten jokaisella peliminuutilla lähenevä joululoma innosti pelaamaan, mutta kaikki tuntui vain sujuvan. Emme sentään aivan dominoineet, mutta kolmanteen erään lähtiessä johdimme 3-0. Minä ajattelin tehdä parhaani ja saada kauden toisen nollapelin. Siinäpä olisi sitten ihan aihetta joululomalle! Seuraava peli olisi vasta joulun jälkeen.

      Kolmannessa erässä vastustaja oli selkeästi kuullut jonkin motivoivan puheen pukuhuoneessa (tai kenties uhkauksia, ken tietää), ja peli oli tasaisempi. Mutta maaleja ei syntynyt, kummallekaan. Peliä oli kolmisen minuuttia jäljellä, kun vastustajat ottivat maalivahdin pois. Sitten peli siirtyi pyörimään meidän päätyymme, mutta itsepintaisesti puolustuksemme piti puolensa, ja sain muutaman helpon torjunnan. Ja yhden kriittisemmän, mutta sekään ei ollut mikään supernäyttävä tai hankala. Kahden minuutin kohdalla peli siirtyi enemmän keskialueelle. Kunnes kiekko pompahti takaisin minulle, ja pysäytin sen mailallani. Johannes oli aika pitkällä, joten päätin, että jos saan kiekon hänelle, saamme aika helposti maalin. Muut pelaajat siirtyivät jo meidän päätyä kohti, kun kiekko lähti mailastani. Ja mihin se menikään.

      Vierestäni kuului innostunutta venäjänkielistä kiroilua, ennen kuin hallin (kieltämättä jääkiekkopelien skaalassa aika pienikokoinen) yleisö räjähti. En edes kuullut selkeästi tuomarin vihellystä maalista, kun joukkuekaverini loikkasivat päälleni.
      ”YOOO!”
      ”Sä teit sen!!!”
      ”Menikse sisään? Sainks mä maalin?!” kiekaisin ja siinä sattumalta ollut Ba nauroi ja nyökytteli. Holy shit, holy shit, mä tein maalin?!
      ”Heiheihei sun pitää mennä antaa fistbumpit!”

      Melkein teki mieli itkeä, niin iloinen olin. Minä tein maalin! Maalin! Omgomgomg. Olikohan se videolla? Oli varmaan. Omgomgomg. !!!!!!!!

      Peli loppui 4-0 meille, ja minä sain kuin sainkin sen nollapelin. (Ja maalin!!!!!) Ilta sitten venähti aavistuksen myöhäiseksi joukkueen kesken, mutta onneksi sunnuntaina ei ollut kiire mihinkään, joten pystyin rauhassa parannella krapulaani ennen kuin raahauduin tallille. Sunnuntaina myös huomasin, että kyllä, maalistani oli video, se oltiin pistetty joukkueen twitteriin, ja että se oli levinnyt melkein kuin kulovalkea. Ainakin normaaleihin päivityksiimme verrattuna.

      Sunnuntaina olinkin yhtä hymyä tallilla, ja söin jopa kolme Renan ja Sallin tekemiä pipareita, joululoman kunniaksi. (Vaikka maanantaina ja tiistaina olikin vielä treenit.) Ensimmäistä kertaa pitkään hetkeen, kaikki tuntui edes yhden päivän ajan sujuvan oikein, oikein hyvin.

    • #637
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      21. joulukuuta 2016
      kirjoittanut @Eevi Sofia

      Ne olivat parhaat treffit ikinä ja minä olin maailman onnellisin. Kaikki tuntui loksahtavan paikalleen saman tien. Edes se, ettemme olleet sopineet tapaamisaikaa, ei muodostunut ongelmaksi. Markus vain ilmestyi oven taakse ja asensi erään korkealla killuvan lampun sillä välin, kun minä puin ulkoiluvaatteet päälleni. Olisin minä saanut lampun itsekin laitettua, ehkä pöydän päällä varvistellen, mutta Markus tarvitsi vain tuolin eikä varvistellut lainkaan. Katselin käsistään kätevää miestä onnesta soikeana ja ajattelin, että se oli hänen ensimmäinen kädenjälkensä minun asunnossani. Kuinka paljon iloa se lamppu tulisikaan minulle vielä tuottamaan hämärinä päivinä ja pimeinä iltoina!

      Ja sitten me menimme. Ensin kävelimme puiston poikki joen luo ja jatkoimme sitten sen rantoja seuraillen pienen metsikön poikki. Pääsimme pellon laitaan. Kerttu sinkoili onnellisena pitkin poikin peltoa. Se oli jo aikuinen, mutta sai pentumaisia hepuleita aina suureen, avoimeen tilaan päästessään. Me katselimme sen menoa ja nauroimme pienen koiran päättömälle innolle.
      ”Kuinka kauan se jaksaa juosta tolla tavalla?” Markus kysyi.
      ”Kauan”, sanoin. ”Älä huoli, siitä ei virta lopu.”
      ”Se on kyllä varmaan tottunutkin liikkumaan”, Markus uumoili. ”Kun on päässyt liikunnalliseen kotiin. Hyvä niin, kyllähän koirat on tehty liikkumaan paljon.”
      ”Kyllä terrierit paljon jaksaakin”, naurahdin. ”Ikinä en oo tainnut saada Kerttua niin väsyksiin, etteikö se olisi taas innoissaan lähtenyt ulos heti seuraavan mahdollisuuden tullen.”
      ”Ehkä me yritetään nyt?” Markus ehdotti pilkahdus silmissään. ”Ollaan ulkona puoli päivää ja katsotaan, vieläkö tappijalka on yhtä innoissaan tästä päivästä kuin me.”

      Markus oli ulkoilmaihminen. Arvostin sitä, että hänellä oli kunnon ulkoiluvaatteet. Hän ei valittanut puolikkaalla sanallakaan kylmästä, märästä, tuulesta tai mistään muustakaan, vaan pysyi positiivisena ja iloisena itsenään ihan koko lenkin ajan. En tiedä millaisten ihmisten kanssa olin ollut tekemisissä, kun puoliksi odotin sitä hetkeä kun mies alkaisi marista ulkona olemisen takia. Kaupunkilaishenkisten?

      Kerttu porhalsi sinnikkäästi etummaisena koko lenkin ajan. Välillä se pysähtyi ihmettelemään, mihin suuntaan seuraavaksi lähdettäisiin, mutta sitten se viipotti taas menemään tomerana. Me kävelimme perässä, välillä rupatellen ja välillä kotoisan hiljaisuuden vallitessa. Hetkeäkään ei ollut sellainen olo, että olisi pitänyt rikkoa hiljaisuus ennen kuin se kasvaisi kiusalliseksi. Kiusallisia hiljaisuuksia ei ollut. Siitä jos mistä osasin arvella olevani ihan oikeassa seurassa.

      Markuksen asunto oli isompi kuin minun. Se oli oikea kaksio, ei makuualkovillinen yksiö niin kuin minun luukkuni. Parempi keittiökin siinä oli, vaikka kylpyhuone olikin yhtä järjettömän piskuinen kuin minun asunnossani. Sinne oli tungettu kiinteä kylpyamme, ja Markus totesikin, että jos hän vain olisi saanut aikaiseksi, amme olisi revitty maan tasalle. Nyt hänen kylpyhuoneeseensa ei nimittäin mahtunut pyykinpesukonetta, ja se kismitti miestä.
      ”Tosin taloyhtiön pesutupa on kyllä mielenkiintoinen paikka!” Markus lupaili. ”Suosittelen: tee joskus ekskursio sinne. Et tiedä mitä löydät ennen kuin käyt siellä.”
      ”Onneksi mulla on oma pesukone”, naurahdin. ”Tuo mainospuhe ei nimittäin ollut houkutteleva, pikemminkin pelottava.”
      ”Voin lähteä turvaksi”, mies väläytti kauniin hymyn ja minä olin sulaa vahaa hänen edessään – tuollaisen turvan kanssa menisin minne vain.

      Me joimme kahvia ja juttelimme. Sitten me keksimme laittaa yhdessä ruokaa ja juttelimme. Söimme ja juttelimme. Juttelimme lisää. Keitimme glögiä ja juttelimme. Ajauduin miehen kainaloon juomaan glögiäni ja pussailimme. Se tuntui niin luonnolliselta, ettei yhtään mietityttänyt, saiko ensimmäisillä treffeillä pussailla tai mitä niitä typeriä sääntöjä nyt olikaan.
      ”Onko sulla useinkin tapana keitellä naapureille glögiä ja pussailla niitä tällä tavalla?” kysyin kuitenkin, hyvä olo sydämessä kuplien ja hymy suupieliä hipelöiden.
      ”Mä en tiedä, oletko sä nähnyt yhtäkään toista tämän talon asukasta”, Markus sanoi ja alkoi nauraa tavalla, joka sai hänet näyttämään mielestäni komeimmalta mieheltä, jonka olin koskaan tavannut. ”Alakerran Hilman kanssa olen kyllä kahvitellutkin, ettei se olisi ihan yksin, mutta pussailu tuntuisi väärältä. Ties vaikka mummukka unohtaisi hetkeksi hengittää ja potkaisisi tyhjää.”
      ”Kamala”, henkäisin ja repesin nauruun. ”Ei saisi nauraa, mutta jotenkin mielikuva susta ilahduttamassa vanhaa Hilma-mummoa pusulla… ja mummoparka ilahtuisi niin, että henki lähtisi.”
      ”Kuolisipa onnellisena”, Markus tuumasi viattomana.
      ”Niinkö hyvänä suutelijana sä tosissaan itseäsi pidät”, kysyin kiinnostuneena.

      Opin hurjan paljon uutta Markuksesta. Tunnit hujahtivat, kun tutustuin ihmiseen, joka tuntui hetki hetkeltä enemmän Siltä Oikealta, eikä minua edes pelottanut olla niin varma asiasta. Pitäkää vain minua sinisilmäisenä romanttisena hölmönä (mitä olenkin), mutta peli tuntui selvältä.

      Illan jo lähestyessä kömmin vastentahtoisesti ylös sohvalta, jolla olimme loikoilleet tovin syvän hiljaisuuden vallitessa.
      ”Ethän sä vielä mene?” miehen ääni oli pehmeä ja silmät pyytävät.
      ”Mun on käytävä katsomassa, mitä Kertulle kuuluu ja käytettävä se ulkona.”
      ”Okei. Tuo se sitten tänne?”
      ”Okei.”

      Sujautin kengät jalkaan ja livahdin rappukäytävään. Olin suorastaan hämilläni siitä, kuinka hyvä olo minulla oli.

      Mikä hauskinta, oli käynyt ilmi, että me olimme Markuksen kanssa tavanneet aiemminkin. Emme olleet tiennyt sitä ennen kuin puhe kääntyi toistemme töihin. Markus kertoi olevansa poliisi. Minä halusin tietää, mitkä tehtävät olivat olleet hänelle kaikkein mieleenpainuvimpia. Hän kuvaili muutamia tilanteita, joissa oli pulssi kohonnut jännityksestä ja muutamia, jotka olivat jääneet surullisina mieleen. Sitten hän naurahti.
      ”Tältä kesältä oli ihan hauska tilanne, kun saatiin tieto puistossa ryypiskelevistä alaikäisistä ja lähdettiin niitä katsomaan. Pyydettiin paperit ja ei ne mitään teinityttöjä olleetkaan vaan tyyliin sun ikäisiä naisia.”
      Tuijotin miestä typertyneenä.
      ”Niinkö tosiaan?” kysyin ja minua nauratti.
      ”Ihan totta! Kyllä mä ymmärrän, että kassatkin voivottelee sitä, kun ikiä on niin vaikea arvioida.”
      ”Markus”, keskeytin hänet. ”Minä ja mun paras ystävä siinä oltiin.”
      ”Mitä?”
      ”Joojoo!”
      Nauroimme makeasti. What are the odds?

      Tietysti minun täytyi soittaa Heinille, kun kiersin Kertun kanssa lähipuistoa.
      ”No heipä hei”, sanoin, kun Heini vastasi puhelimeen. ”Arvaa, kenellä on maailman mahtavin naapuri?”
      ”Ei ainakaan mulla”, Heini murahti. ”Ne taitaa taas kasata huonekaluja.”
      ”Onkohan ne jotain huonekalukauppiaita”, pohdin, mutta muistin sitten palata asiaan. ”Et ikinä usko. Mun uusi naapuri on se poliisi kesältä. Mä olen ollut sen kanssa koko päivän ja musta tuntuu, että mä olen jo ihan rakastunut.”

      Langalle levisi hiljaisuus.

      Sitten Heini kysyi epäileväisenä:
      ”Mutta – sähän sanoit itsekin, että se on ihan liian vanha?”
      ”Ei se, pönttö!” kiirehdin välittömästi kiistämään. ”Vaan se nuorempi tietysti! Se, jota sä kuvailit syntisen komeaksi.”
      ”ET OLE TOSISSASI.”
      ”Mm-hm”, hymähdin viattomana. ”Mä olen kai menossa sinne vielä.”
      ”Hetkinen nyt”, Heini yritti päästä kartalle. ”Sä olet ollut sen kanssa koko päivän JA aiot viettää, mitä, koko yönkin sen namupalan luona?”
      ”Musta olisi ihanaa saada nukkua sen vieressä”, huokaisin syvästi toiveikkaana. ”Mä en ehkä halua lähteä sen luota ikinä pois.”

      Heini toivotteli minulle jäitä hattuun ja minä ajattelin, että se nyt oli pahan kerran myöhäistä. Minun hattuni ei olisi pysynyt jäisenä, vaikka päätäni olisi pidetty pakastimessa. Sukat pyörivät jaloissa kuin hyrrät. Olin hullaantunut ja huumaantunut ja ihan sekaisin. En tiennyt, miten kaikki päättyisi, mutta se tuntui suloisen merkityksettömältä. Oliko minkään pakko päättyä? Entä jos tämä oli alku jollekin pysyvälle?

      Minä tiesin todella, todella toivovani sitä.

    • #638
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Talvipäivä maatilalla
      22. joulukuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      ”Hei Pujo, pyytäsin sinua vielä tekemään vähän hommia ennen kun lähet jouluksi kotia”, sanoi Marja, nostaen katseensa neulomastaan villasukasta. Talossa tuoksui joululeivonnaisilta, ja kaappikello soi yhden kerran puoli kolmen merkiksi. ”Kuten tavallisesti, voisit ruokkia elukat. Ja sitten sen lisäksi tehdä joulusiivoukset kanalassa ja ladossa”, Marja sanoi, ja minä nyökkäsin. ”Juu, onnistuuhan se”, vastasin, ja kävin hakemassa keittiöstä pari piparia, ennen kuin lähdin omaan mökkiini vaihtamaan vaatteita.

      Matka päärakennuksen ja mökin välillä oli melko lyhyt, niin että sen pystyi kulkemaan ilman ulkovaatteita. Ulkona oli kuitenkin kylmä viima tänään, joten kerkesin hytistä yhden kerran, ennen kuin pääsin takaisin lämmitettyyn luolaani. Laitoin kevyesti lämmikettä päälle, sillä työn touhussa ei kauaa kylmettyisi – ja muutenkin sekä kanala että lato oli tietenkin lämmitettyjä. Astuin ulos hämärään ja suunnistin kanalaan.

      Tonttu-kukko oli tänään erityisen suojelevainen kanojaan kohtaan. Kun astuin kanalan sisäovesta siivousvälineiden kera, se meinasi hyppiä jaloille. Se kuitenkin rauhoittui, kun huomasi kanojensa olevan ihan turvassa. Naurahdin ja aloin siivoamaan kanankakkaa pois lattialta sekä kopeista. Jeesus oli hyvin kiinnostunut puuhistani. Se oli kanoista kaikkein uteliain, eikä koskaan kyllästynyt tähän jokapäiväiseen toimintaan. Turbo tepsutteli hiljalleen päälliköllisesti tarkkaillen, Tohvelin ja Ahvenen seurassa. Pahvi ja Sohvi makoilivat kanalan länsireunalla, eivätkä edes siirtyneet, kun tulin siivoamaan niiden lähelle. Tonttu piti vahtia ja tepasteli ympäri kanalaa. Kun olin siivonnut kakat pois, kävin hakemassa hieman lisää pellavapehkua kanalaan. Sitten puhdistin juomavesisäiliön. Puhdistin myös ruokinta-automaatin, ja täytin sen rehulla. Kanalan ikkuna näytti hieman likaiselta, joten putsasin senkin. Harjasin vielä munakourut, ja tarkistin orsien kunnon. Niitä ei tarvinnut vaihtaa, joten tyytyväisenä päätin kanalan siivouksen olevan valmis.

      Sitten siirryin ladolle. Siellä lammaskolmikko vietti talveaan, isossa yhteisaitauksessa. Voimakolmikko Pieta, Pullervo ja Pärttyli oli rennosti makoilemassa – mutta heti kun tulin sisään, nuo uteliaat pässit nousivat ylös ja tulivat luokseni aidalle. Tervehdin niitä ja hymyilin. Vaikka ne olivat pässejä, olivat ne leppoisia ja kilttejä, lampaanpitäjän unelmia – Vesa oli kyllä löytänyt täydellisen katraan. Lampolan siivouksessa piti ottaa kolmikko pois jaloista, joten siirsin ne pienempään varakarsinaan. Pärttyli oli leikkisällä tuulella, mutta sain kaikki kolme kuitenkin paimennettua karsinaan ilman hankaluuksia. Sitten aloin siivoamaan. Työ oli samanlaista kuin tallillakin, mutta alue oli suurempi kuin yksittäinen karsina, joten siihen meni enemmän aikaa. Hain lopuksi myös kuiviketta. Muuta siivottavaa ei enää ollut, joten päästin lampaat takaisin aitaukseensa. Ne näyttivät iloisilta, ja juoksentelivat hetken ennen kuin tajusivat alkaa odottamaan ruokaa. Rapsutin Pietan otsaa, ja kurkotin käteni sen pehmeään villaan. Kolmikko oli keritty syksyllä laidunkauden päätteeksi, mutta villa oli jo kasvanut melko paljon.
      Hain heinävarastosta muutaman sylillisen heinää. Pari sojottavaa kortta pisteli leukaani ja totesin ”Auts”, kun laskin heinät lampaille. Rouskutus alkoi ja minua hymyilytti. Huomenna lähtisin kotiin viettämään joulua, enkä malttanut odottaa, että pääsisin kertomaan Pronssijoki-elämästäni sukulaisille. Olin tehnyt ja saavuttanut niin paljon puolessa vuodessa.

    • #639
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Rena the presidentti
      23. joulukuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Olin tullut tallilta kotiin hauskan päivän jälkeen, olin ollut maastossa muiden Hallavalaisten kanssa, Äidin miesystävä oli tullut meille jouluksi, itse en tullut oikein toimeen tämän kyseisen Johanin kanssa. Hän luulee että minulla pitäisi olla jo kovat tulevaisuuden suunnitelmat. Kuten esim Minkalla oli jo, Minka aikoi asian-ajajaksi. Ja Johan oli asian-ajaja, joten nuo kaksi tulivat hyvin toimeen kahdestaan. He puhuivat aina jostain suurista rikollisista ja oikeuden mukaisuudetsa.
      Yksi päivä kun Johan yritti keskustella kanssani, keskustelu meni suurrin piirtein näin:
      Johan- Kerro minulle harrsatuksistasi
      Rena- Mä hoidan ponia tallilla, soitan viulua ja jatkan joulun jälkeen balettia.
      Johan- Onko sinulla mitään rakentavia harrastuksia, kun ei tuollaisia talli juttuja lsketa. Esin väittely kerhoon kuulumista tai matematiikkaan liittyviä?
      Rena-Ei oo
      Johan- Mitä muuta elämääsi kuuluu?
      Rena-Ööööm, mulla on poikaystävä.
      Johan- (pitkä huokaisu)

      Aina kun edes yritän olla mukava hänelle ja keskustella, hän alkaa puhua siitä kuinka huonosti olen suunnitellut tulevaisuuttani ja että kuinka hän voisi selittää minulle suomen valtosta jotain.
      Antakaa nyt anteeksi jos minusta ei tule: asian-ajajaa, tuomaria, pääministeriä tai presidenttiä.
      Musta vois tulla vaikka pummi tonne Hallavan metsiin, tai sitten von työskennellä kaupan kasoilla pikku palkoilla. Ei mulla oo sellasta suurta elämän suunnitelmaa, katon vaan että mitä elämä tuo eteen meen sen mukana

      Yksi ilta kuulin kuinka Johan kysyi Äidiltä, josko Äiti haluaisi muuttaa hänen luokse asumaan, minun ja Minkan kanssa. Johan asuu parin tunnin matkan päässä, ei käy minulle.
      Pahoittelen Pronssijoki, muttet pääse minusta eroon noin helpolla!

    • #640
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Haikein mielin
      24. joulukuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Aioin olla poissa Pronssijoelta vain kolme päivää, mutta se aika tuntui hyvin pitkältä. Olisin halunnut jäädä maastoilun jälkeen vielä tallitupaan sillä tunnelma ja seura oli niin lämmintä, mutta minun oli pakko lähteä. Ja haikein mielin minä lähdin. Hyvät joulut toivotettuani kävelin tallirakennuksen läpi ulos. Kävelin hitaasti ja mietin jälleen kuluneita kuukausia. Kyyneleitä taisi kohota silmiini.

      Pujo kuittaa. Olen saapunut ”kotiin”. Talossa on äiti, minä, mummi ja Esa. Esa on äidin uusi miesystävä. Äidin mahtava idea olla kertomatta minulle hänestä etukäteen, oli paska. Makaan vanhassa sängyssäni jouluvalojen hennossa kajossa, ja kuuntelen alakerran räjähtäviä naurunpurkauksia. En löydä korvatulppia. Aluksi olin ollut jopa innoissani tänne tulemisesta, mutta tällä hetkellä haluan pois.

    • #641
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Joulublues
      24.12.2016
      kirjoittanut @Alana

      Minulla ei juurikaan ollut joulufiilis, vaikka oli jouluaatto ja radiosta tuli joululauluja. Tämä mikään joulu ollut. Minä olin yksin, Alina oli lähtenyt 22. päivä Irlantiin, ja tulisi takaisin vasta kolmas päivä. Tai no, en ollut aivan yksin, sillä olihan minulla Drei ja Wrach seuranani, mutta siihen se jäikin. Aika säälittävää. Minä en ehtinyt lähtemään Irlantiin, sillä kaikki lennot menivät juuri huonosti, ja kun treenitkin alkoi jo 26. päivä taas, ettemme menisi aivan soitellen sotaan.

      Olisin ehkä voinut mennä jollekin kaverille, mutta ne kaikki olivat muualla. Johannes oli jossain pohjoisessa sukulaisia tapaamassa, Ba taasen vietti joulunsa Englannissa. Emma oli parhaillaan jossain Sveitsissä tai Aspenissa (se oli selittänyt niin tiuhaan tahtiin jostain komeasta tyypistä, joka oli aina siellä samassa paikassa viettämässä joulua, joten se itse paikka meni minulta vähän ohi) sukulaisia tapaamassa. Jase taisi olla lähimaisemissa (vaikka sekään ei asunut Pronssijoella), mutta jotenkin minulla oli sellainen kutina, ettei minua arvostettaisi Astoreiden joulupöydässä. Tai Jasen poissaoloa siitä (sitä paitsi, jouduin myöntämään itselleni, ei se varmaan olisi edes halunnut tulla seurakseni jouluaattona). Hallavalaisten joulusuunnitelmia en ollut edes kysynyt.

      Miltei itkin kirkossa. Irlannissa kävimme aina, aina isän äidin kanssa joulukirkossa, ja yritinkin tuoda edes sen palasen normaaliutta tähän ensimmäiseen jouluuni. Mutta ei Pronssijoella, tai missään lähelläkään, ollut katolista kirkkoa, joten olin mennyt evankelis-luterilaiseen joulukirkkoon ajatellen, että idea oli tärkein ja ei se niin erilainen voisi olla. Voi, miten väärässä olinkaan. En osannut yhtään niitä virsiä, mitä laulettiin, ja koko toimitus ei kyllä muistuttanut yhtään samaa, kuin mihin olin jo pikkukersasta saakka osallistunut (kieltämättä alussa se oli ollut sitä, että Maimeó oli kovin uskonnollisena pitänyt minut ja Alinan kovassa kurissa, mutta ennen pitkää olin tykästynyt tähän traditioon).

      Tallilla olin käynyt pikaisesti, uhmaten taivaalta vauhdilla tupruttavaa lunta, antamalla hevosilleni jouluomenat (ja Lasselle porkkanan Emman käskystä), ja toivottamassa Aleksille hyvät joulut. Kuulin silloin joulumaastosta, johon päätin osallistua kohteliaasti. Kävin siinä välissä kotona hakemassa ratsastuskamppeet ja Lassen uuden, supersöpön baby bluen satulahuovan ja toppaloimen. Fae saisi luvan jäädä talliin, ja ottaisin Lassen sen sijaan. Ja vaikka maasto olikin ollut hauska, ei sekään vetänyt vertoja meidän perheemme joulumaastolle, johon kuului paljon naurua, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sekä lopuksi sisälle päästyämme maimeón keittämät riisipuurot (reseptin hän oli saanut äidiltä, ja siitä oli sen jälkeen tullut meidän jouluinen tapamme. Maaston jälkeen syötiin riisipuuroa, ja se joka sai mantelin joutui tekemään iltatallin karsinansiivouksen.)

      Nyt olin jo kotiutunut tallilta aikoja sitten, ja skypettänyt perheeni kanssa. Voi, koko kööri oli kasassa, ja maimeó näytti taas vanhemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Isä ja äiti kertoivat kuinka heillä olikaan ikävä ja minulla oli ikävä ja että toivottavasti minulla olisi mukavaa ja onnea maalista, se oli hieno ja minä taasen vastailin ja kerroin Faen ja Lassen kuulumisia.

      Emma ja Jase pistivät kummatkin ”hyvää joulua” -kuvan aterioistaan yhteiseen wappiryhmäämme (sen nimi oli dream team 💁🏻💋💦) , ja se sai minut vilkaisemaan omaani. Olin ostanut kinkkuleikkelepaketin, joka nyt nökötti pöydälläni lautasella. Katsos kuinka kaunis jouluateria. Pakkausmuovilta ja -kaasulta haisevan kinkun kylkeen olin keittänyt makaroneja, ja siinä se sitten olikin. Oikea joulun multihuipentuma. Ja lopulta en edes saanut syötyä sitä kaikkea, sillä kääntäessä selkäni Drei oli onnistunut pudottamaan lautasen (joka onneksi oli muovia), ja nyt molemmat elukkani söivät kinkkua ja makaronia hirveää vauhtia. Annoin niiden. Varmaan nauttisivat jouluateriasta enemmän kuin minä, hymähdin, ja kävin sulkemassa joululauluja toistavan radion. Suuntasin nojailemaan ikkunalautaan, ja katsomaan autioita katuja ja valoisina välkkyviä ikkunoita. Pimeässä illassa ei liikkunut juuri ketään, ja se ei haitannut, sillä katselin hiljalleen tippuvia lumihiutaleita.

      Niin että hyvää joulua vaan kaikille.

    • #642
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Game face
      27-28.12.2016
      kirjoittanut @Alana

      Me istuttiin Emman kanssa niiden perheen kalliilla sohvalla, uusimpaa teknologiaa edustavista kaiuttimista kaikui musiikkia, plärättiin molemmat kännyköitä, ja syötiin pitsaa. Suoraan laatikosta.
      ”Mm, oh my god, millonkohan mä oon viimeks syöny pitsaa?” pohdin pelastaessani tomaatinpalan putoamiselta. En haluaisi olla se, joka pudottaisi kotipizzan rasvaisen tomaatin vaalealle nahkasohvalle.
      ”No en tiiä, ku oot tollanen dieettifriikki. Niinku joo kyl mäki tykkään syödä terveellisesti, mut et voi väittää ettei mäkkärin nugetit oo hyviä”, Emma kommentoi nostamatta katsettaan kännykän ruudustaan. ”Ja jos oot kertomassa miten ne tehään ni nou thanks, mä en haluu tietää.” Hei, en mäkään ollut halunnut. Ei vaan ollut mun syy, että Johannes oli idiootti ja tunki sen videon eteeni. Haukottelin.
      ”Menitkö eilen myöhään nukkumaan?” blondi virnisti, ja pudistin päätäni.
      ”Älä yritä, mä näin Jasen mystoryn. Te katoitte viel yheltä jotain leffaa. Ja sä pussasit sen poskea tasan kello kaks nelkytseittemän yöllä”, Emma heilutteli kännykkäänsä tietävänä.
      ”No mä ainaki nukahdin sen jälkeen like, viimestään kolme.”
      ”Joo joo.”
      ”No joo-o!”

      ”Alana. Wtf, mikä tää nimi on?” Emma kysäisi yhtäkkiä silmät levällään. Sillä oli mun ajokortti kädessä.
      ”Mun keskinimi”, kohautin olkiani.
      ”Miten tää ees sanotaan, Orf–”
      ”Wrong”, keskeytin blondin jo ensimmäisen tavun jälkeen. ”Se on Órfhlaith. Sanotaa niinku or-la.”
      ”Orla? Or-la. Oorla?” Emma yritti ja mä nauroin.
      ”Ei. Niinku um, painota? Painota joo sitä alkua. OR-la.”
      ”No niinhän mä tein.”
      ”Etkä tehny.”
      ”No mitä vittua, ihan varmasti sanoin just silleen. Ihan sama, joku sun nimi.. Mitä sä ees puhuit, jotain haltiakieltä?” Emma virnisti turhautuneena.
      ”Joo joo! Tiesiks et kaikki Irish people on oikeesti tonttuja ja mul on yhteyksia to fairies. Duh. Ja sit we have like five leprechauns living in our back yard and they drink with us. You know, peruspäivä.”

      Me oltiin jo siirrytty Emman huoneeseen ja sen valtavalle sängylle, ja istuttiin siinä. Minä tekstasin ja Emma selaili jotain instaa vissiin. Paitsi yhtäkkiä se suurinpiirtein rääkäisi.
      ”Kato! Apua!” blondi tunki iphoneaan naamaani. Ruudulla näkyi joku komea mies jolla oli kissa sylissä.
      ”Omg, onkohan sillä instaa, oo, se on tägätty tähän, kato nyt!” toinen selitti ja scrollaili menemään.
      ”Hei, varmaan seuraat sitä jo mut I found sellanen malli, joka on kans kouluratsastaja ja sit se pistää hyvii kuvii. Tykkäisit varmaa siitä”, selitin ja kaivoin sitä esille.
      ”Hei muuten miehistä ja eläimistä puheen ollen, mihin sä tungit sun lemmikkis?”
      ”Oh, ne on Jasella, se haki ne päivällä.”
      ”Hetkinen. Sanoksä, nyt ihan oikeesti, että Jase, tää sama Jase, joka valitti ku sen piti yhet Lassen sonnat siirtää viis metriä kottareihin maneesissa, suostui, ihan vapaaehtosesti, siivoomaan sun kissan hiekkalaatikon useamman päivän ajan. Ootko nyt ihan varma et puhutaa samasta tyypistä?” Emma kyseli pilke silmäkulmassa.
      ”No.. Ei ihan vapaaehtosesti. But I asked nicely!” virnistin. Ja mulla ei ollut varaa kenneliin ja Alina tulisi takaisin Irlannista vasta ensi vuoden puolella.
      ”Jep jep… Voin sanoa et onnittelut jos saat ne elossa takasin. Mä en antais Jasen hoitoon mitään elävää. Paitsi et sehän ratsastaa nyt Lassee tän ajan mut sentää tallilla on muitaki.”
      ”Camoon, vähän luottamusta. Mä annoin sille paljon ohjeita. Plus, Wrach nyt on nii helppo ja tottelee paljon. Ja varotin et Drei saattaa pudottaa kaikki jutut off his shelves, et kyl ne varmaan selviää.”

      Menimme aika myöhään nukkumaan, ja ehdimme nukkumaan huimat kaksi tuntia, ennen kuin nousimme ylös puoli kuuden maissa.
      ”Siel pitää olla vasta vähän ennen seittemää, miks sä herätit mut näin aikasin..” Emma murisi.
      ”Kyl sä tiiät, sulla kestää kuitenkin meikata. Ja mä meen lenkille nyt, ei menee kaksyt minsaa tops.”
      ”Kuin pitkälle meet?” Emma kiskoi hiukset ponnarille kun mä sidoin jo kenkiäni kiinni.
      ”Viis kilsaa, tai ei se ehkä ihan oo niin paljoo mut sinne kauemmalle Alepalle ja takas.”
      ”Herranjumala, oot hullu. Ja sanot et sul ei mee puolta tuntia? Hullu.”
      ”Meh, ei se oo ees paha”, totesin astuessani ovesta ulos.
      ”Hullu!” kuului vielä Emman tokaisu ovenraosta pujahtaessani kylmään ulkoilmaan.

      Kun tulin lenkiltä, Emma oli saanut aikaseksi levittää pohjameikin naamalleen. Minä suuntasin suihkuun, ja sieltä poistuessani oli juuri ripsarit menossa. Mä pistin vain silmämeikkiä ja huulipunaa vähäsen, ja jätin hiukset auki. Valmiita olimme aika samaan aikaan.
      Valmiita kohtaamaan mitä vastaan tulee, ja sietämään muita ihmisiä pienessä tilassa useamman päivän ajan. Taisteluilme valmiina. Täältä me tultiin.

    • #643
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      28.12.2016
      kirjoittanut Miro

      Mä lötkötin omalla, pehmeällä sängylläni omassa huoneessani kotikotona ja kihisin tukahdutetuista tunteista. Tapaninpäivästä ja siitä, kun mä olin palannut väliaikaisesti tallille, oli kulunut kaksi päivää. Oli vaikea edes löytää sanoja sille, miten muikeaa oli ollut nähdä hallavalaisia (varsinkin Nannaa, jonka mä olin onnistunut yllättämään täydellisesti). Mä olisin vain halunnut pyöriä tallilla koko loman Nannan ja muiden kanssa ja nähdä vanhoja hevostuttuja.
      Mutta sitten. Tänään varhain ennen aamun valkenemista porukka oli pakannut tavaransa ja hevosensa autoihin ja rekkoihin ja ties minne, ja ottanut ja lähtenyt.
      – Me mennään Kolille muutamaksi päiväksi, Nanna oli selittänyt. – Mä olen tosi pahoillani, ettet sä pääse mukaan.
      Niin olin mäkin.
      – Mutta me tullaan jo uudenvuodenpäivänä takaisin, Nanna oli luvannut. – Sen jälkeen lomaa on vielä pitkästi jäljellä.
      No, niin oli. Mutta mitä tapahtui mun suunnitelmille viettää uutta vuotta tallikavereiden seurassa? Ne menivät päin sanonko mitä.

      Mulla oli edessä monta kiduttavan tylsää päivää. Tai no, olihan pari yksityisen omistajaa jäänyt Hallavaan, ja Pallekaan ei ollut lähtenyt reissuun. Mutta silti mä olin enemmän kuin katkera. Nanna ja muut pitäisivät hauskat pari päivää Kolilla, puuhaisivat hevosten kanssa, nauraisivat ja pitäisivät hauskaa, hankkisivat läjittäin uusia kavereita. Ja mä olin tullut lomaksi Pronssijoelle saadakseni viettää aikaa niiden kanssa.
      Okei, eihän tämä ollut kenenkään muun kuin mun vika, päätin lopulta huokaisten. Olisi pitänyt ottaa etukäteen selvää asioista, niin en olisi pettynyt. Mä en silti voinut olla olematta vähän kaunainen siitä, että juuri mun piti jäädä paitsi kaikesta kivasta.
      Mä otin kännykän yöpöydältäni ja menin Whatsappiin. Mä olin ollut eilen illalla aika nuiva, kun olin saanut kuulla huonot – mulle huonot – uutiset. Niinpä mä lähetin Nannalle viestin:
      No pitäkää nyt hauskaa siellä, mutta mä olen kyllä vieläkin vähän katkera että jätätte mut tälleen tänne. Sano muille terveisiä.
      Ja perään muutama musta kuu.

    • #644
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      7. tammikuuta 2017
      kirjoittanut @Eevi-Sofia

      Tinja oli ilmoittanut, että Susin kolmas varsa syntyisi Heljänkoskella. Ylläpitosopimuksemme päättyisi. Hän ei kysynyt, hän kertoi, ja se oli ihan oikein. Ei Susia tarvinnut enää ratsuttaa – ei ainakaan minun, joka en ilman valmentajaa saisikaan vietyä sitä pidemmälle. Susi ei ollut kilpahevonen. Se oli siitostamma ja sellaisen elämää se lähtisi viettämään.

      Onneksi ei ihan vielä, sillä Susilla oli ihana tammavarsa alla ja ennen varsan vieroitusikää Susi ei muuttaisi pois.

      En ollut kertonut kenellekään muulle kuin Auralle. Tiesin, että Aleksin kanssa pitäisi jutella pian, mutta en saanut aikaiseksi. Miehen yhyttäminen taas yhteen kahdenkeskiseen juttutuokioon, etenkin, kun se koskisi Susin lähtöä, tuntui ylivoimaiselta tehtävältä. Tiesin tekeväni asiasta itse itselleni liian vaikean. Meidän välillämme ei ollut mitään kiusallista eikä omituista, niin uskoin viimeistään Kolilla vietettyjen päivien jälkeen, mutten päässyt yli ajatuksesta, että olin tehnyt itsestäni kummajaisen miehen silmissä.

      Juttutuokio kyllä tapahtuisi, ja mieluiten mahdollisimman pian. Ei voinut käydä niin, että yhtenä päivänä Susi vain lähtisi pois, enkä minä olisi maininnut mitään etukäteen.

      Minulla oli kädet täynnä työtä yrityksen käynnistämisen kanssa, enkä ollut täydellisen varma, miten hevoselämäni jatkuisi. Tiesin, että halusin sen jatkuvan, mutta miten? Susin kouluttamisen ja ylläpitämisen jälkeen tuntihevosen harjailu ei tuntuisi kai miltään, ja omaa hevosta en mitenkään voisi ostaa. En nyt, kun yritykseni oli niin alkutekijöissä ja elämä sitä myöten myllerryksessä.

      Onneksi minulla riitti hevosihmisiä tuttavapiirissä. Pitkään asiaa pohdittuani laitoin erään hevosystäväporukkani yhteiseen, jo jonkin aikaa hiljaisena olleeseen Facebook-ryhmäkeskusteluun viestin.

      Heippa! Mä olen nyt jäämässä hevosettomaksi. Jos tiedätte kivoista hevosista, jotka voisi tulla ylläpitoon, vinkatkaa ihmeessä.

      Ei mennyt kauan, kun Petra vastasi:
      Mä olen kyllä miettinyt, että voisin myydä Valgusin. Siitä saisit itsellesi kivan hevosen, teillä meni niin hyvin kenttäkurssillakin! Mulle se ei ole kovin sopiva.

      Sydän sykähti. Muistin kyllä Valgusin, suuren ruunan, jolla Petra oli yllyttänyt minut alkukesästä osallistumaan viikonlopun mittaiselle kenttäratsastuskurssille. Valgus oli hieno. Ei ehkä sellainen, jonka kuvittelin Susin jälkeen haluavani, mutta… jos ei muuta ilmaantuisi… Valgusta saatoin ainakin harkita.

      Paitsi etten ollut ostamassa hevosta. Kirjoitin Petralle henkilökohtaisen viestin, sillä asian jatkopuinti ei välttämättä kiinnostanut muita ryhmässä olijoita.

      Valgus on mahtava, mutta en ole juuri nyt ostamassa hevosta. Onko yp täysin poissuljettu ratkaisu?

      Ei auttanut kuin odottaa. Petra oli kadonnut online-tilasta. Pahoin pelkäsin, että pyyntöni oli kohtuuton – jos hän halusi myydä hevosensa, hän saisi sen kyllä kaupaksi. Enkä minä tiennyt, oli Valgus juuri minua varten, niin kiva kuin se olikin. Se vaan, etten tiennyt, tulisiko muita vaihtoehtoja kovin nopealla aikataululla.

    • #645
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      15/01/2017
      kirjoittanut Caitlyn

      ”Vitsi mua jännittää”, mutisin kuuman kahvikupin lomasta, pyöritellen sormeani kupin rivassa.
      ”Ai se, kun sun hevonen synnyttää?”, Thomas kysyi, jolloin tahaton naurun tyrskähdyn pääsi suustani.
      ”Synnyttää”, mutisin leveästi hymyillen. ”Joo, Beeda varsoo kohta, ei mee varmasti enää kauaa. Sen lantiositeetkin on löystyny ja se on muutenkin aika levoton”, mutisin kiireisesti perään.
      ”Aha”, Thomas katsoi mua ilmeellä, kuin olisi tipahtanut totaalisesti kärryiltä. En kuitenkaan välittänyt. Eihän Thomas ollut mikään hevosihminen, joten ei se oikein edes tiennyt niistä mitään. Thomas tiesi kuitenkin tasan tarkkaan, että mulla on hevonen, sen nimi on Beeda, se on tyttö ja se on raskaana.

      Juotuani kahvin loppuun, mä ajattelin lähteä käymään tallilla. Aleksi oli kyllä luvannut soittaa, jos se näkisi et jotain alkais tapahtumaan, mutta mä halusin kaikesta huolimatta itsekin tarkastaa tilannetta usein. Onhan tää Beedan ensimmäinen tiineys (jossa mä haluan olla mukana 110% !!!), enkä mä itsekään ole ollut koskaan ennen mukana tämmösessä. Kun Beeda syntyi, niin se oli ollut jo jonkin aikaa jalkeilla, eikä koko varsomista keretty näkemään. Beedan emä kun oli niin ovela, että se pyöräytti Beedan pari viikkoa etuajassa. Tosin olinhan mä nähnyt kantavia tammoja, viikon-parin päivän ikäisiä varsoja, mutta että varsomisessa.. Se ei ollutkaan niin tuttu asia se.

      ”Vienkö mä sut tallille?”, Thomas kysyi halaten samalla takaapäin. Sen lämmin hengitys kutitti mun niskaa.

      Oli aika omituista, että me oltiin saatu meidän juttu toimimaan. Niin omituista. Mä kun kuvittelin, että tästä tulis pelkästään jotain typerää sähläämistä, eikä koko juttu kestäis kun sen kuukauden-pari, mutta toisin kävi. Tosin, eihän me oltu vielä ees mitenkään virallisesti yhdessä, mutta oliko sillä nyt väliä? Mä halusin edetä rauhassa ja Thomas hyväksyi sen, joten….

      ”Jooh”, mutisin lopulta ja aloin pistämään ulkovaatetta päälle. Vaikka ulkona ei ollut kylmä, niin silti oli talvi ja sitä vaatetta sitten löytyi vaikka millä mitalla. Kun olin kuorruttanut itseni vaatteilla, lähdettiin Thomaksen kanssa kohti Hallavaa.

      Autossa istuessani aloin yhtäkkiä ikävöimään ratsastusta. En ollut ratsastanut Beedalla pitkiin aikoihin kunnolla, enkä ollut kivunnut muidenkaan hevosten selkään. Taidot oli varmasti ruostunut, sen mä ainakin tiesin ja se mua myös pelotti. Mun pitäis alkaa valmentautumaan ahkerasti Beedalla ja yrittää kehittää taas taitoja. Meidän piti kilpaillakin, mutta koska Beeda astutettiin, niin kaikki siirtyi reippaasti eteenpäin, mutta eihän meillä kiire ollut. Olihan Beeda vastan nelj.. Eipäs kun viisi vuotias. Se täytti joku päivä sitten vuosia.

      ”Kato perkele!!”, Thomas karjaisi niin, että mun sydän hyppäsi kurkkuun. Hirvi juoksi tien yli. Hemmetti vieköön HIRVI, ja jumalaton sellanen.
      ”Oohhh, hele vieköön!”, mutisin rutistaen auton kahvaa toisella kädellä rystyset valkoisina.
      ”Onneks juoksi tuolla vähän kauempana.. Kerettiin sentään jarruttaa”, Thomas huokaisi helpottuneena, kun suuri tumma hirvi hävisi metsän pimeyteen, ja päästiin jatkamaan kunnolla matkaa.
      ”Onni oli meidän puolella”, mutisin ja huokaisin kans helpotuksesta.
      ”Mitähän vielä, varmaan se hevonen synnyttää sit seuraavaksi”, Thomas naurahti.

      Saavuttuamme Hallavaan, vaihdettiin Thomaksen kanssa pikaiset suukot, jonka jälkeen mä nousin ulos autosta.

      ”Mä soitan sit, kun tarvii tulla hakemaan. Jos soittoa ei kuulu, niin on melko varmaa, että Beeda varsoo, joten sillon mä jään tänne”, sanoin.
      ”Ok”, Thomas nyökkäsi haukotellen.

      Mä työnsin auton oven kiinni ja lähdin talliin. Yllätyksekseni Alana touhuili jotain Faen karsinassa, joten moikkasin naikkosta iloisesti, siirtyen sitten itsekin Beedan karsinaan.

    • #646
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Yksi kuudes osaa…
      16. tammikuuta 2017
      kirjoittanut Rena

      Vois joskus oppii ottaa avaimet mukaan… Mietin kun olin taas onnistunut unohtamaan avaimet kotiin, koulu oli loppunut. Ja kukaan ei hetkeen olisi kotona, Minka kavereilla ja äiti töissä. Potkaisin lumikökköä joka pyöri vähän matkaa ja sitten pysähtyi aloilleen.
      ”Moi Rena” Kuulin äänen ja puhuja oli Daw.
      Daw oli näköjään kävelyllä kahden koiran kanssa.
      ”Moi, ketäs nä söpöläiset on.” Kysyin ja menin kyykkyyn ja annoin pienien koirien tulla nuuskimaan käsiäni.
      ”Belle, mun koira ja Keiju, mun naapurin koira.” Daw vastasi ja hymyili.
      ”Mitäs sä täällä?” Daw jatkoi.
      ”Ööh, jäin vähä niinku lukkojen taakse.” Sanoin ja nousin pystyyn hieman nolostuneena.
      ”Noh, haluutko vaikka tulla meijän kanssa kävelylle?” Daw ehdotti hymyillen.
      ”Joo” Vastasin kiitollisena seurasta.

      Lähdimme kävelemään joen rantaan, joen rannassa ei sen suuremmin oltu kolattu, joten jalan jäljet jäivät selvästi polulle. Sain itse taluttaa Dawin naapurin koiraa Keijua, kävelimme aikamme jutellen niitä ja näitä.
      ”Nii minnes me muute ollaan matkalla” Kysäisin Dawilta ja naurahdin.
      ”Mennään tonne koirapuistoon, se on tyhjillään melkein aina talvella” Daw kertoi ja osoitti hieman kauvempana olevaan aidattuun alueeseen.
      Sinne päästyämme päästimme koirat vapaaksi, joissain kohdissa oli niin pehmeää lunta että koirat uppostivat lumeen niin että vain korvat näkyivät.
      ”Mitens sulla menee?” Kysyin Dawilta.
      ”Ihan hyvin, suunnittelen opiskelujen jatkamista.” Daw kertoi.
      ”Kiva, kiva” Sanoin ja katsoin kuinka Belle pomppi lumessa.
      ”Miten sulla menee?” Daw kysyi takaisin.
      ”Iha hyvin” Vastasin ja hymyilin.
      ”Kiirettä koulun kanssa ku on nyt aika täys jakso” Jatkoin.
      ”Aaaa, onko sulla pitkää matikkaa, fysiikkaa tai kemiaa” Daw kysyi.
      ”Pitkä matikka, ja matikkaa mulla on esim tässä jaksosa. Mä en oo hyvä matemaattisissa aineissa” Sanoin ja kohautin olkapäitäni.
      ”Okei, noh yks kuudes osaa suoritettua lukiosta sulta, vai?” Daw sanoi kannustavasti.
      ”Jepp” Sanoin ja hymyilin.
      Juttelimme vielä hetken erillaisista kursseista ja Dawin lukio ajoista. Sitten pyydystimme koirat kiinni ja lähdimme kävelemään takaisin, aurinko paistoi ja pakkasta oli noin -6°C.

      Kun pääsimme perille, Daw hyvästeli minut ja jatkoi matkaansa naapuri taloon. Astelin rappuun ja kävelin portaat ylös koti-ovelleni, pimpotin ovikelloa, ja hetken päästä Minka avasi oven.
      ”Moro” Minka sanoi ja asteli takaisin huoneeseensa.
      ”Moi vaan” Huokaisin tytön perään ja otin ulkovaatteet päältäni, sen jälkeen menin huoneeseeni ja laitoin valot päälle. Jätin reppuni huoneen nurkkaan ja sitten avasin puhelimen, suunnittelin lähtöä lappiin, kävisin tallilla ja moikkaamassa kavereita. Ja minun lappi-ystäväni kävivät kiivasta keskustelua tulevasta:

      Milla: No siis ainaki lähetään tallille!
      Okko: Laskettelemaan!
      Salla: Entäs jos Rena itse päättäis mitä tehtäis xD
      Milla: Ei se osaa
      Rena: Äläs nyt aliarvioi minua ^^
      Okko: Noku mä oon sellane Renan oikeekäsi nii kyllä mä osaan päättää hyvi =)
      Salla: Rena, ootko päättäy ajankohan jo? Ku mietin et mille päivälle varilen meille heppoja tallilta^^
      Rena: En oo vielä lyöny mitää lukkoon, mut kerron kyllä heti kun saan selville `-´
      Milla: Kenellä haluut muute mennä, ite varmaan meen Willalla xD
      Okko: Mä varaan Hösön!
      Rena: Öööm, vois mennä Pirnssillä
      Salla: Mä otan sit Essin 🙂

      Sammutin puhelimen ja hymyilin itsekseni, kaivoin repusta matikan kirjan ja aloin väsäämään läksyjen parissa.

    • #647
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      et osaa voidella näkkäriä oikein /voi kuuluu sileällepuolelle
      18. tammikuuta 2017
      kirjoittanut Salli

      Kävelimme Ingridin, Eliaksen ja Rikun kanssa Pronssijoen vilkkaassa keskustassa. Ingrid ja Elias tutustuivat nopeasti vanhempiini ja lähtivät tiistaina yhdessä käymään Eliaksen ja Ingridin mummon ja papan kuona. Heidän isovanhempansa asuivat noin puolen tunnin ajomatkan päässä. Äiti ja isä kävivät sillä aikaa kaupassa ja kerkesivät vielä kahvittelemaan isovanhempien luokse ennen kuin lähtivät takaisin. Minä ja Riku opiskelimme ahkerasti ja Riku oli käynyt siistimässä vähän mökkiä loppu viikoksi.

      Kortin saatua Riku oli alkanut viemään minua kouluun ja hakemaan minua. Olin siitä hiukan tyytyväinen, vaikka olisin päässyt menemään bussilla. Ainakin sain välillä katseita hieman vieraammilta ihmisiltä, kun nousin 18vuotiaan nuorenmiehen kyytiin. Riku oli hakenut minut tänään koulun jälkeen ja kertoi meidän käyvän tänään ostoksilla. Näyttäisimme samalla vielä vähän keskustaa vierailemme.

      Lunta oli satanut melkein koko päivän, mutta se oli onneksi jo kerinyt loppumaan. Tulin Ingridin kanssa hyvin juttuun ja olin kertonut hänelle paljon Hallavasta. Hän oli käynyt tiistaina ratsastamassa ja oli mennyt Darcylla koulua. Elias taas oli käynyt hallilla vähän lätkimässä ja katsonut Pronssijoen treenejä. Hän kehui Alanan taitoja, mutta olisi halunnut päästä jäälle katsomaan käytännössä mihin suoritukseen Alana pystyisi.

      ”No niin käydäänkö eka kahvilla?” Riku kysyi, kun lähestyimme kahvilaa kohti. Minä en kahvista niin perustanut, mutta kahvilan suklaa- sekä juustokakku olivat taivaallisia. Kekseissäkään ei ollut valittamista, veivät melkein voiton jopa Subwayn Cookieista.

      ”Mikäs siinä. Tekis kyllä vähän mielikin”, Elias sanoi ja potkaisi lumipaakkua.

      ”Mennään vaan”, Ingrid sanoi hieman poissaolevasti ja selasi puhelintaan.

      ”Mennään tänne”, Riku piti meille ovea auki ja pujahdimme sisään lämpimään kahvilaan. Vedin keuhkoni täyteen herkullista tuoksua. Töytäisin Rikua kylkeen ja menin varaamaan meille ikkunapöydän. Heitin kangaskassini sohvalle ja takkini laitoin tuolin selkämykselle.

      ”Mä ottaisin latten ja palan mustikkapiirakkaa”, Ingrid oli hulluna mustikoihin. Ainakin hän söi niitä aina kun oli mahdollisuus. Kävelin Rikun vierelle ja katsoi vitriiniin ja tarkistin, että suosikkejani olisi kaapissa.

      ”Sä varmaankin otat suklaakakkua”, Riku totesi ja naurahti.

      ”No totta kai. Mitäpä muutakaan?”, nauroin hänelle takaisin.

      ”Mulle ihan normaali kahvi ja jauhelihapitsan palanen”, Elias tilasi ja heitti myyjän kanssa vitsejä. Tilasimme loppuun ja menimme pöytään odottamaan juomia ja ruokiamme.

      ”Käyttekö usein täällä?” Ingrid kysyi ja riisui ulkovaatteitaan. Elias oli mennyt Rikun kanssa sohvalle, minä ja Ingrid istuimme nojatuoleilla.

      ”Ei me kauhean usein. Yleensä silloin jos tekee mieli jotain hyvää ja itse ei jaksa tehä… eli aika usein”, selitin ja naurahdin pienesti.

      ”Joskus tullaan tänne istumaan jos meiltä on koulu loppunu aikasin ja katotaan sit, kun muilta loppuu ja ne ajaa tästä ohi. Monet kerrat ollaan nähnyt hyvät kaatumiset ja autojen luisut”, Riku virnisti.

      ”Kohta loppuu suurimmalla osalla koulu niin siks oikeestaan hyvä, että tultiin kahville”, sanoin ja vedin tuoliani hieman eteenpäin.

      ”Kunnon meno”, Elias virnisti. Puhelimme jonkun aikaa koulussa tapahtuneista kommelluksista. Saimme nopeasti tilauksemme.

      ”Ai moi Nanna!” hihkaisin, kun Nanna toi tilaustamme pöytään.

      ”Moii”, Nanna tervehti iloisesti.

      ”Tässä on siis Nanna. Käy kans Hallavassa”, selitin Ingridille. Elias heitti Nannalle vitsejä ja yritti saada tyttöön jotain kontaktia. Nanna vain katsoi Eliasta kummeksuen ja lähti pois paikalta tyhjän tarjottimen kanssa. Elias oli toivoton naistenmies. Kyllä hän oli jo ehtinyt parin Pronssijoen lukion tytön kanssa jutella, mutta ilmoitimme Eliakselle Rikun kanssa nopeasti, että kaikki tunsivat lähestulkoon toisensa. Elias ei paljoa piitannut varoituksistamme.

      ”Ihan kivan oloinen typy”, Elias sanoi ja hörppäsi kahvistaan. Olin tukehtua kakkuun kuullessani sanan ”typy”.

      ”Et sä voi noin sanoa mun hyvästä kaverista”, sanoin kulmat kurtussa.

      ”Muutenkin ihan kauhea sana”, Ingrid täydensi silmiään pyöräyttäen. Elias kohautti harteitaan. Kahvittelimme rauhallisissa merkeissä ja katsoimme, kun loput koululaisista lähtivät kotiin. Tällä kertaa ei sattunut mitään, mutta saimme kertoa melkein jokaisesta autoilijasta, pyöräilijästä, mopoilijasta tai kävelijästä kuka tuli kahvilan ikkunoiden ohi, että kuka hän oli, kuinka vanha ja millainen hän oli.

      ”Onks täällä Lidlikin?” Elias kysyi hämmentyneenä, kun kävelimme kahvilasta pois ja aioimme mennä kauppaan.

      ”Joo?” kysyin ja katsoi Eliasta.

      ”Vau aika edistyksellistä”, hän tokaisi ja veti kädet takkinsa taskuihin.

      ”Mennääks sinne kauppaan?” Ingrid kysyi. Emme laittaneet vastaan joten kävelimme ovista sisään ja lähdimme täyttämään ostoskoreja. Ingrid ja Riku ostivat kunnon ruokaa ja Elias laitettiin ostamaan herkut. Autoin hieman Eliasta suhteiden kanssa. Hän olisi halunnut viisi pussia karkkeja, mutta sanoin kahden riittävän hyvin.

      ”Sun tässä pitäis olla vanhempi, mutta sä et vaa osaa”, mutisin kun otin kaksi ylimääräistä sipsipussia Eliaksen korista ja laitoin ne takaisin hyllyyn.

      ”Ikä ei kerro kaikkea”, Elias sanoi ja veti uuden sipsipussin koriin.

      ”Ei ilmeisesti”, tuhahdin ja otin sipsipussin taas pois korista ”et tarvii neljää pussia sipsiä”.

      ”Mistä sitä tietää jos tulee himo?” huokaisin ja katsoin poikaa silmät suurina.

      ”Sitten ajatte autolla takaisin kauppaan ja ostatte”, sanoin ja työnsin Eliaksen pois sipsien luota.

      ”Seki kyl olis hyvä vaihtoehto”.

      ”Se ei oo vaihtoehto vaan toimintatapa. Niinkun se, että laitetaan voi näkkärin sileälle puolelle”, sanoin ja kävelimme Rikun ja Ingridin luokse. He miettivät mitä pastaa ottaisivat.

      ”Voi kuuluu kyl sille reikäpuolelle”, Elias sanoi tyynesti. Katsoin häntä ja tökkäisin sitä kylkeen.

      ”Salli”, Riku sanoi minulle napakasti.

      ”Mutta se sano et näkkärissä voi kuuluu reikäpuolelle!” kivahdin ja laitoin käteni puuskaan.

      ”Okei saat sit lyödä sitä useammankin kerran”, Riku vastasi ja otti pussillisen pastaa koriinsa. Ingrid otti toisen omaan koriinsa.

      ”Joo kyllä sille sileälle puolelle”, hän sanoi ja katsoi puhelimestaan kauppalistaa.

      ”Reilua. Koen väkivaltaisuutta”, Elias vastasi teeskennellen surullista.

      ”Terve Salli ja Riku”, kuulin tutun äänen takaamme. Käännyin ja näin Ruskan seisomassa ostoskorin kanssa.

      ”Ai moi!” tervehdin hymyillen ja annoin käsieni irrota puuskasta ”tässä on Ingrid ja Elias, joka laittaa voin väärälle puolelle näkkärissä”.

      ”Ei oo reilua”, Elias sanoi ja katsoi minua tuimasti. Ingrid ja Riku nauroivat ja Ruska katsoi meitä hieman kyseenalaistaen.

      ”Kumpi on vääräpuoli?” pörröpää kysyi.

      ”Reikäpuoli”, Riku vastasi hymyillen.

      ”Okei, sit ymmärrän mikä tässä on ongelmana. Elias oon sun kanssa samalla linjalla. Reikäpuolelle voi”, Ruska vastasi.

      ”Hei älä säki alota! Mene jo! Hus pois!” hätistin Ruskan pois, joka lähti nauraen matkoihinsa.

      ”Kiitos! Ainut tukijani!” Elias osoitti kunnioitusta Ruskalle. Selitin vielä vieraille kuka Ruska on ja Ingrid ihmetteli kuinka näimme alle tuntiin kasi hallavalaista.

      Kassalla meitä palveli Dawn ja, kun kävelimme vähän erikautta takaisin meille näimme Eevin liikkeen, Alanan lenkillä koiransa kanssa, sekä Jasen ja Inkan ajavan tallia kohti. Rena, Valma ja Katri tulivat eri kohdissa meitä vastaan, kun kävelimme koulun ohitse ja näimme Pujon etäältä. Yritin selittää Rikun kanssa ettei ollut tavallista nähdä niin montaa hallavalaista kerralla, mutta Ingrid ja Elias eivät sitä uskoneet. No en minäkään olisi uskonut jos olisin nähnyt kymmenen hallavalaista noin kahdessa tunnissa.

    • #648
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Onnibussilla onneen
      19.1.2017
      kirjoittanut @Ohto

      Mun asumisjärjestelyt oli vähän muuttuneet. Me oltiin Nikon kanssa eletty rauhallista elämää pienessä yksiössä, ja vaikka keittiöön ei mahtunut yhtä ihmistä enempää ja kellarin pyykkituvassa oli hiiriä sekä oravaperhe, se oli just passeli järjestely mulle. Vuokra oli jo valmiiksi hävyttömän alhainen, mun osani siitä oli varsin pieni, ja sängyksi muuttuva sohva oli yllättävän mukava, ja sen epäilyttävän, keskiaikaisen tahran oli Niko peittänyt jesarilla.

      Harmi vaan, mulla ja Nikon tyttöystävällä ei ihan kemiat kohdannut, ja mulle oli annettu kaksi päivää aikaa ”lähteä helvettiin meidän sohvalta makoilemasta” kun se muutti Nikon luokse. Ja mä lähdinkin. Onnibussilla niin pitkälle kuin viidellätoista eurolla pääsi.

      Onnibussi oli selkeästi mun tie onneen. Se jätti mut Pronssijoen ABC:n viereen, jossa mä bongasin jonkun punatukkaisen tytön tuskailevan kantamustensa kanssa. Bussikuski oli dumpannut sen kassit pysäkille bussin takaosasta, ja nyt se kantoi käsissään neljää valtavaa säkkiä ja reppuun sillä oli sidottu vielä muovikassi. Tarjouduin tietenkin auttamaan, ja kyselin mihin se oli matkalla. Tyytyväisenä se ojensi mulle kaksi ikeakassia, jotka oli täynnä hevoskamaa. Pääasiassa loimia, mitä nyt nopeasti vilkaisemalla sain selville. Mä kun en kaivellut toisten tavaroita muuten vaan. Oli kuulemma matkalla jäähallille, sen siskolla oli kuulemma peli. Tai jotain.
      ”Siks mulla on näin paljon kamaa, kun se pyys mua hakemaan postista näitä sen hepoille. Olin mä muutenkin siellä päin niin mielellänihän mä, sillä on nii kiire aina…” tyttö selitti roudatessamme kamoja.
      ”Mä oon muuten Ohto”, tajusin esittäytyä jossain vaiheessa, ja punatukka nyökkäsi.
      ”Alina. Mihin sä oot menossa?” Alina tajusi kysyä.
      ”Öömm, eeen tiiä, ei mul oikeen oo mitään… Tuli vähän kärhämää ni piti lähtee”, selitin. ”Johonkin nukkumaan”, kohautin olkiani, vähän hällä-väliä asenteella.
      ”Eli sulla ei oo kämppää?” Alina kyseli.
      ”Ei.”
      ”Hmm.”

      Me käveltiin noin puolessa tunnissa kantamustemme kanssa, ja sinä aikana meistä tuli vissiin ihan ystävät. Ainakin jutusteltiin tyytyväisinä vähän kaikesta ja seurattiin toisiamme instassa. Kun me päästiin jäähallille saakka, meidän tiet oli vaarassa erota, ennen kuin tyttö ehdotti, jos haluaisin tulla katsomaan peliä. Eipä mulla muutakaan tekemistä ollut, ja lippukin oli vain vitosen. Alina tarjosi mulle hodarin kahvilasta kiitokseksi avusta, ja sen jälkeen me siirryttiin katsomon puolelle. Mä pyörittelin lippua käsissäni, ja hämmennyin hetkeksi.
      ”Sanoiksä et sun siskos pelaa..?”
      ”Aa, joo, se on maalivahti. Pronssijoelle. Toi”, se hymyili ja osoitti ympyrää luistelevaa tyyppiä hiekanvärisessä paidassa. En olisi ehkä tunnistanut sitä naiseksi kaikkien toppausten alta, mutta sitten se otti kypärän pois, ja tajusin joskus lukeneeni jonkun jutun siitä. Joka tapauksessa katsoimme Alinan kanssa peliä ja erätauoilla juttelimme vähän kaikesta. Alina tarjosi, että heille voisi tulla yöksi, että se varmaan sopisi Alana-siskolle, vaikka sen poikaystävä olikin tulossa kylään. Se oli tulossa hakemaan tyttöjä, ja varmaan mahtuisin mukaan autoon.

      Pelin jälkeen odotimme Alanaa saapuvaksi kahvilassa. Se saapui jonkin ajan kuluttua korollisissa nilkkureissa ja villakangastakissa, eikä se vaikuttanut yhtään samalta kuin äsken kaukalossa peliin keskittynyt maalivahti. Nyt siitä tuli ensin mieleen teiniprinsessa, mutta päättelin, että jos se vietti aikaansa vapaaehtoisesti kokonaisen joukkueellisen miehiä kanssa, ei se voinut olla kovin avuton. Tai mistä sen tiesi. Sillä oli blondit hiukset, latvoissa näkyi haaleata laventelia, ja kasvoilla sillä oli säkenöivä hymy, samanlainen kuin siskollaan, jota se nyt halasi iloisena, ja ryhtyi sitten tutkailemaan kassien sisältöä.
      ”Hm, aww”, sain selvää sen puheesta, ennen kuin se puhui siskolleen jollain vieraalla kielellä, nostellen haaleanpinkkiä loimea ulos ikeakassista.
      ”Tässä on Ohto, se tulee meille yöks”, Alina sanoi, ja vasta nyt Alana kiinnitti muhun huomiota.
      ”Oh. Moi”, se hymyili leveästi ja ojensi kätensä. ”Alana.”
      Suuntasimme tavaravuorinemme parkkipaikalle, jossa Alana lähti johtamaan tietä kohti mustaa Range Roveria. Se suukotti jotakuta avoimesta ikkunasta, ja avasi sitten takaluukun. Tungimme kaikki tavarat sinne, ja mä menin Alinan kanssa takapenkille.
      ”Kuka toi on?” kuskinpenkillä istuva, about mun ikäinen tyyppi kysyi ja vilkaisi mua.
      ”Ohto. Se tulee meille. Just drive”, Alana hymyili lempeästi ja brunette käynnisti auton.

      Illalla jutustelimme nelistään hetken, ja sain selville, että siskokset olivat kuuluisien ratsastajien jälkeläisiä, Alana oli vieläkin aktiivisesti mukana hevosten kanssa, poikaystävä oli myös kuuluisa ratsastaja, ja myönsin itsekin, että olin ratsastanut seitsemänvuotiaasta 13-vuotiaaksi, ennen kuin seiskalla lopetin. Silti olin käynyt siskoni kanssa tallilla auttamassa häntä aina välillä, joten aivan ruosteessa en varmaan hevosten kanssa olisi. Jossain välissä iltaa tuli sovituksi, että voisin jäädä tänne asumaan. Se oli ollut maanantaina.

      Nyt torstaina olin tullut Alanan seurana tallille, sillä sillä oli kuulemma kiire, mutta kaksi hevosta ratsastettavana. Niinpä mä harjasin ja varustin käytävällä aivan valtavankokoista, valkoista Lassea, samalla kun Alana harjasi karsinassa toista hevostaan Faeta. Se murjotti minkä kerkesi, mutta Lasse seisoi käytävällä nätisti korvat hörössä ja antoi mun harjata itseään kauniisti.Toimintasuunnitelma oli seuraava: Lasse tarvitsi pitkät alkukäynnit, Fae loppukäynnit, joten Alana ratsastaisi ensin rautiaan kun mä talsin Lassen kanssa, ja sitten me vaihdettaisiin lennosta ja kävelyttäisin Faeta loppuajan. Satulakin pitäisi vaihtaa, niillä kun oli yhteinen koulusatula ja Alana kieltäytyi menemästä koulua estesatulalla. Sanoi, että Fae saattaisi olla lennokas ja että Lassen ravia oli mukavempi istua koulupenkillä.

      Joka tapauksessa se tallireissu päättyi työpaikkaan. Mä parhaillani olin juuri tullut Faen karsinasta suitset kädessä, kun joku ponnaripäinen mies ilmestyi mun eteeni ja kyseli kuka olin. Ihan ehkä aiheesta, näytin kieltämättä vähän epäilyttävältä hiipparoidessani ulos yksityishevosen karsinasta vieraassa tallissa.
      ”Öh.. Ohto? Mä tota Alanaa auttelin, kun sillä on kiire..?” selitin ja laitoin suitset koukkuun.
      ”Aleksi, tallin omistaja. Ootkos sie paljon hevosten kanssa toiminut?” se jatkoi kyselyään ja vilkuili uteliaana selkäni takana murjottavaa Faeta. Sillä oli vissiin maine vähän hankalana känkkäränkkänä, mutta ei se mun kanssa ollut mitenkään mahdoton. Alana oli sanonut, ettei sen kanssa pitänyt välittää mistään, jolloin se lopettaisi nopeasti pelleilyn ja suurimman äksyilun.
      ”No… En nyt muutamaan vuoteen, mutta joo, vähän..?” mä välttelin sen katsetta ja yritin löytää johonkin kadonnutta Alanaa pelastamaan mut.
      ”Ei siuta kiinnostaisi avustaa hieman tallien teoissa aina välillä?” Aleksi ehdotti rento hymy naamallaan, ja mä olin hämmentynyt, mutta ohi pyyhältävä Alana näytti mulle peukkuja loimi sylissään, joten aavistelin että sillä olisi ollut näppinsä pelissä. Totta, olinhan eilen valittanut sitä, että mun pitäisi varmaan löytää töitä täältä. Mä siis nyökkäsin hermostuneena Aleksille vastauksen, ja sen hymy leveni entisestään.

      Loppujen lopuksi, nyt mä en ollut enää Hallavassa pelkkä Ohto Forsvik. Nyt mä olin Ohto Forsvik, tallityöntekijä. Ja ai että, se kuulosti hyvältä.

    • #649
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Just a smile
      19. tammikuuta 2017
      kirjoittanut Rena

      Tänään oli ensimmäinen kerta kun menin Pronssijoen balettitunneille. Ne pidettiin Lukion liikuntasalissa iltapäivällä. Yksi samalla äidinkielen kursilla oleva tyttö kertoi minulle että harrasti balettia samaisessa ryhmässä. Tämän tytön nimi on Linda.
      Olimme äidin kanssa käyneet ostamassa minulle uuden balettipuvun treeneihin, mutta vanhat kärkitossuni olin kaivanut esille laatikkojen pohjalta. Iltapäivällä tuntui luontevalta pakata laukkuun baletti tavarat ja laittaa hiukset siistille nutturalle päälaelle. Kävelin Lukiolle, ja vatsassa pöyri perhoset. Päästyäni perille minulla oli vielä rutkasti aikaa verrytellä. Suuntasin pukuhuoneille, ja astelin tyttöjen pukuhuoneeseen. Linda istui penkillä ja tervehti minua.
      ”Moi Rena, hei kaikki tässä on se uus josta puhuin Rena.”
      Huoneessa oli neljä muuta tyttöä, tyttöjen nimet olivat: Sonja, Elviira ”Elvi”, Minttu ja Anna. Yleensä en ollut hermostunut uusien tuttavuuksien tapaamisesta, mutta nyt minusta tuntui jännittyneeltä. Muut tytöt puhuivat päivästä ja viime baletti kaudesta. Itse vaihdoin vaan pikaisesti vaatteet ja puikkelehdin salin puolelle venyttelemään, pitäisi venytellä enemmän. Huomasin kun venytin jalkojani tangolla.
      ”Moi, kuka sä oot” Joku kysyi hieman kauvempaa.
      Säpsähdin hieman ääntä, käännyin ja näin musta tukkaisen pojan. Pojassa oli hieman aasialais piirteitä kavoissa, ja hänellä oli baletti varusteet päällä.
      ”Oon Rena, ryhmän uus jäsen” Selostin ja nyökkäsin.
      ”Aaa, oot se uus. Mä oon Toshiro, käyn lukion tokaa.” Poika esitteli itsensä.
      ”Okei, kiva tavata.” Vastasin ja jatkoin venyttelyä.
      Hetken päästä kuulin uuden äänen saapuvan saliin.
      ”Nonniin kaikki, eiköhän aloitella.” Nainen huusi ja meni peilien eteen.
      Uskoakseni tämä kyseinen nainen oli opettajamme, keräsin itseni ja kävelin naisen luokse.
      ”Moi, oon Rena.” Esittäydyin naiselle.
      ”Ahaa, olet se uusi jäsenemme” Nainen sanoi ja selasi kalenterin näköistä vihkosta.
      ”Rena Helmot… No minä olen ryhmän vetäjä Satu Lampi, ja tiedän, nimeni on huvitava” Satu sanoi ja hymyili.
      Satulampi, noh joo. Ihan hauska nimi, Satu toivotti minut vielä tervetulleeksi ryhmään ja sitten aloitimme.

      Ensin menimme tangolle ja teimme plie sarjoja ja erillaisia ojennuksia, satu seurasi liikkeitäni aivan vierestäni ja se kieltämättä hermostutti hieman kun joku tuijotti sinun jokaista liikettäsi parin sentin päästä.
      ”Grand plie, ja relevee. Ryhtiä Sonja, Toshiro ojenna varpaat, Linda kädet ovat pehmeät, eivät kuoleman koukistamat!” Satu huuteli ohjeita tuntilaisille.
      Sitten lähdettiin hyppelemään erillaisia hyppyjä salin kulmasta toiseen vuoron perään.
      ”Hyppyjen pitää olla allonger, eli pitkiä. Ja sitten myös pitää olla Attitude, joka tarkoittaa ryhtiä. Tässä opetan teille koko ransakan baletti sanaston mutta mikäs siinä.” Satu selitti ja hymyili.

      Tunnin lopussa venyttelyn jälkeen Satu kutsui meidät kaikki ympyrään salin keskelle.
      ”Nyt tutustutetaan Rena meijän tapoihin, eli jokaisen tunnin lopussa me keräännytään tähän lattialle ja kerrotaan fiilikset menneestä tunnista. Ja joka kerta pitää kertoo joku uus asia itsestään. Tämä voi olla sulle vielä uutena helppoa, mutta esim Sonjalle ja Mintulle. Jotka ovat olleet ykkösluoksta lähtien minun tunneillani alkavat jo tietää toisistaan kaiken.” Satu kertoi hymyillen.
      Minttu ja Sonja istuivat lähekkäin melkein minua vastapäätä, tytöt hymyilivät ja katsahtivat toisiinsa.
      ”Mä, voin aloittaa” Toshiro sanoi ja kertoi:
      ”Mulle jäi tosi hyvä fiilis, ku pääs pitkän loman jälkeen taas tanssimaan. Ja onhan se kivaa ku saatiin meijän ryhmään lisäystä. Ja uus juttu, mä sain pikkuveljen viime viikonloppuna!”
      Kierros kulki ja näköjään päällisin puolein kaikilla oli hyvä fiilis, kun minun vuoroni tuli. Ei itselläni ollut mitään hajua että mitkä omat fiilikseni olivat. Mutta silti vastasin:
      ”Mulla itsellä on hyvät fiilikset myös, kiva ku pääs jatkaa balettia tauon jälkeen, ja nyt tää ryhmä vaikuttaa kivalta. Ja joku juttu, käyn lukion ekaa.”

    • #650
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Onnellisuutta
      22. tammikuuta 2017
      kirjoittanut Pujo

      Naurua, hymyä ja sointuja. Hänellä oli kitara, minulla oli kantele. Soitinyhdistelmämme oli hauska ja musisoimme yöhön asti mökissäni. Lauleskelimme kaikenlaisia kappaleita kantrista rokkiin (taisi siinä olla välissä joku koominen heviyrityskin), samalla kun joimme mangomehua.

      ”Pujo mä haluun että me nauhotetaan jotain”, Dani sanoi yhtäkkiä.
      ”Siis niinku oikeesti, ihan kunnon laitteistolla”, hän jatkoi ja katsoi minua merkitsevästi.
      ”Se olis kyllä aika mainiota…”, vastasin mietiskellen.
      ”Mutta mitä me sillä nauhotuksella tehään? Ja missä nauhotetaan?”, esitin kysymyksen.
      ”Sain just idean – Sinillähän on alkukeväästä synttärit. Ja sehän tykkää susta-” – keskeytin herran lauseen ironisella naurahduksella ja kysyvällä katseella johon hän jatkoi naurahtaen, ”Ei siis mitään rakkauslauluja mut joku kiva biisi vaan”.
      ”No joo vois se olla aika kiva”, sanoin myönteisin mielin.

      Ulkona oli pimeää ja lähdin Danin kanssa pihalle odottamaan hänen kyytiään.
      ”Meistä tulee supertähtiä”, sanoin hupaisasti ja heilautin kättäni tähtitaivaalle. Virnistin ja loin katseeni Daniin joka hymyili. ”Meidän koululla on pieni äänitysstudio niin mä voin kysyä että päästäskö sinne vähän nauhottelee”, hän oli kertonut.

      Daniel, eli Dani, oli Sinin tavoin noussut nopeasti läheiseksi ystäväkseni. Meillä oli paljon yhteistä – molemmilla pörröinen hiuspehko (hänellä oli vieläpä kunnon luonnonkiharat), into musiikkiin, filosofisuuteen sekä syvällisyyteen taipuvainen ajatusmaailma ja taipumus seikkailullisiin retkiin. Olimme käyneet muutaman kerran tarpomassa Pronssijoen metiköissä, ja kerran testasimme joen jäätä (mikä meinasi päätyä avantouintiin…). Hän oli puhunut minulle myös hevosista, ja siitä kuinka oli joskus käynyt isosiskonsa kanssa talleilla – jopa Hallavassakin hän oli pyörähtänyt sen alkuaikoina. Yritin välillä houkutella häntä tallille, mutta hän ei jostain syystä ollut vielä uskaltautunut mukaani. Oli hän kuitenkin luvannut tulevansa, joten en lakannut muistuttelemasta.

      ”Moikka, nähdään ens viikolla”, Dani huikkasi samalla kun astui siskonsa autoon.
      ”Juu, moimoi”, vastasin ja vilkutin.
      Hymyilytti kovin, ja huomasin kissaherra Venuksen tepsuttavan päärakennukselta tulevaa polkua pitkin luokseni. Se kurahti ja puski jalkojani, jonka jälkeen se lähti kipittämään edelläni mökkini suuntaan. Venus ei talvisin ulkoillut suuresti, ja mökistäni oli ilmeisesti tullut yksi sen lempipaikoista, olinhan kissahöpsönä kiikuttanut sinne kaikki tarpeelliset kissatarvikkeet. Kissanluukku oli lukossa, ja oranssi kolli odotti ovella ja maukaisi vaativasti kuin hoputtaakseen minun hidasta askelta.
      Avasin oven, ja ensitöikseni irrotin lumikokkareen Venuksen vatsakarvoista. Kissa kehräsi ja pyysi ruokaa, joten päätin antaa sille pienen aterian nappuloita. Minäkin otin syötävää: leikkasin itselleni omenan ja päärynän kulhoon. Oloni oli jälleen niin hyvä, etten tiennyt miten päin olisin. Kävin sänkyyn puoliksi makaamaan, ja Venus hyppäsi viereeni ja alkoi pestä itseään. Napsin hedelmälohkoja ja annoin ajatusten kuluttaa aikaa.

      Kissan kehräys, lämmin viltti ja makuuasento tuudittivat minut pian uneen, ja heräsin tunnin päästä huomatakseni, että kello tulisi pian kaksi aamuyöllä, ja hedelmäkulhoni viimeiset sisällöt olivat levinneet sänkyyn. Unisena korjasin tahmeat lohkot pois, kävin pikaisesti peseytymässä ja hautauduin takaisin sänkyyn valot sammutettuani. Venus vaihtoi asentoa, ja liikkui lämmittämään reittäni. Nukahdin hetkessä, ja uneksin lentämisestä.

    • #651
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      25. tammikuuta 2017
      kirjoittanut @Alana

      Jase: Emma auta
      Emma: kello on kymmenen mulla ei oo aikaa sun kriiseille just nyt
      Jase: tää on tärkeetä auta nyt
      Emma: no?
      Jase: alana vaa lähti ja se ei vastaa puhelimeen
      Emma: no ei se varmaan ihan ilman syytä?
      Jase: meil tuli vähän riitaa ja se lähti ulos ja sil ei oo ees takkia
      Emma: kauan se on ollu?
      Jase: joku puol tuntii?
      Emma: soita. nyt.

      Jase: ”Mä en oikeesti tiiä mitä mä tein, yhtäkkii se vaa kilahti ja lähti, voi vittu, sil ei oikeesti oo takkii mukana, wtf miksi. Miks se ei ottais sitä mukaan?”
      Emma: ”No varmaan se tulee kohta takasin, sillähän on aina kylmä, kyl sä tiiät.”
      Jase: ”Mitä mä teen, se ei vastaa puhelimeen ja mä oon yksin niillä, ja– joo, joo, se jätti avaimet tänne. En mä voi lähtee uloskaa ettii sitä ku jos se tuleeki täs välis ni sit se ei pääse sisälle?”
      Emma: ”voi jeesus Alana, miksi olet tyhmä… Onks sen sisko missä?”
      Jase: ”Sil on kuulemma joku juttu, ja se Ohto vai kuka nyt onkaan on sen kaa. Ei mul oo niitten numeroit.”
      Emma: ”Niinpä tietysti… Mun pitää hei oikeesti tehä tää yks juttu, kyl se varmaa kohta tulee. Mä voin soittaa sille.”

      Emma: ei se vastannu. Mitä sä ees teit et se suuttu?
      Jase: Olin rehellinen? Mä sanoin et se ei ees yritä tehä aikaa millekkään ja sit se veti hirveet raivarit. Mut se oli vaan ignoorannu mua viimeset kolme päivää eikä se ollu kotona koko viikonloppuna
      Emma: voi elämä jase. Sä oot idiootti kai sä tiiät sen? Tiiätkö paljon duunii se tekee? Se on nukkunu muutamana viime yönä tyylii 10h ja se syö ihan paskasti ja mä en tajuu miten se on ees elossa vielä tbh
      Jase: 10 on aika paljon kyl yössä?
      Emma: yhteensä!! Yhteensä 10!!! Sä et varmaa nää sitä mut sil on aina ihan sikana meikkiä. Se on kans laihtunu ihan älyttömästi mikä on ehkä hyvä mut ei nii paljoo. Etkö oo oikeesti huomannu?
      Jase: ei me olla puhuttu sillee kunnolla varmaan viikkoon
      Emma: no ei se nyt viikossa oo saanu tota itelleen tehtyä. Nyt se vasta näkyy. Ota aivot käteen pliis
      Jase: tää ei oo kaikki mun syytä hei
      Emma: en mä sanokkaan ja sul on iha oikeus olla harmissas jos se ei vastaa sulle tai anna vai mistä ikinä te nyt riitelittekään, mut yritä nyt ymmärtää et alanal ei vaan aika riitä kaikkeen ja musta tuntuu et sil tulee iha just burn out. Ja se ei ite ees usko olevansa tarpeeks hyvä eikä se kuuntele mua.
      Jase: noni sen sisko tuli. Se ei vastaa niillekää. Se on ollu tuol jo tunnin se on varmaa ihan jäässä. Lähen ettii sitä autol. Miks se on nii tyhmä?
      Emma: idk seura tekee kaltasekseen?

      ***
      En ollut tarpeeksi hyvä. Kyllä minä sen tiesin. En onnistunut ikinä missään ja sotkin vain aina kaiken. En ollut lähelläkään siellä, missä piti. Minun ikäisenäni isä kilpaili jo ammattilaisena suurissa luokissa, äiti myös, eikä todellakaan vain omistanut kahta hevosta joilla ei edes kilpaillut niin isoja luokkia. Johanneksella taasen oli auttamatta edessään NHL-ura, ja vaikka olin tietenkin tyytyväinen ja iloinen sen puolesta, olin samalla kovin katkera. Minun urani kun oli nyt realistisesti katsoen aika lähellä huippuaan. Johonkin MM-joukkueeseen saattaisin päästä, olisin jo päässyt tänä vuonna mutta joukkue etsi kuulemma kokeneempia maalivahteja, mutta siihen se sitten jäisi. Minulla ei ollut aikaa Jaselle, ja vaikka kuinka halusin, minun piti vain myöntää, että olin epäonnistunut. Ja laiska ja piittaamaton ja itsekeskeinen ja yleisesti ihan paska tyyppi. Enkä ollut edes mallin mitoissa.

      Olin liian vähän, liian paljon, liian lyhyt, liian painava, liian ruma, liian huonokuntoinen, liian huono, liian sietämätön, liian tyrkky, liian yrittävä, lista jatkui ikuisuuksiin. Ja Jase oli vain tehnyt siitä konkreettisemman sanoillaan, etten yrittänyt tarpeeksi. Mutta minä yritin. Ihan oikeasti. En vain ollut tarpeeksi hyvä.

      Kylmä viima tuli läpi pitkähihaisen ja legginsien. Silti jatkoin kävelyä. Ihan sama vaikka jäätyisin, en ollut tarpeeksi hyödyllinen muutenkaan. Muutama mies huuteli jotain kännipäissään perääni, mutten kiinnittänyt heihin huomiota. Keskityin vain kurkkua kuristavaan pelkomyttyyn ja keskityin katsomaan maata jalkojeni edessä, ja pohtimaan syytä olemassaololleni.

      ”Hei.”
      Melkein kiljaisin kun yhtäkkiä joku tarttui olkapäähäni kiinni. Käännyin salamana ympäri, ja olin jo mottaamassa tyyppiä naamaan, kun tajusin että se oli Jase. Eli meinasin motata sitä silti, mutta tajusin, että vikahan oli mussa. Niinpä päädyinkin vain tuijottamaan ylöspäin Jasen suusta tulevaan hengityshuuruun, samalla kun sen katse vaelteli kasvoissani.
      ”Pistä takki päälle, jooko?” Jase nosti takkia paremmin näkyville. Ja kuten fiksu ja kypsä ihminen, pudistin päätäni ja puristin kädet nyrkkiin.
      ”Hei… Älä jaksa, sulla on ihan varmasti kylmä… Ei oo terveellistä juosta täällä pitkin pihoja ilman takkia..”
      Välttelin Jasen katsetta, vaikka se olikin aika hankalaa, kun se piti toisella kädellä kiinni leuastani. Toinen käsi asetteli villakangastakkia harteilleni.
      ”Ja sitä paitsi, ei kukaan haluaisi, että noin täydellinen tyyppi kuin sä löytyis jostain ojasta jäätyneenä?”
      Nopea vilkaisu Jasen kasvoihin paljasti sen hymyilevän. Näin yhtäkkiä kun kaikki tuli, takista tuleva lämpö ja Jasen lämpö ja tuoksu ja pelkästään se, että se seisoi tässä edessäni 23:12 oman mokailuni ja murjotuksen johdosta, sai minut itkemään. Ensin nyyhkäisemään, sitten halaamaan Jasea tiukasti, ja lopulta vollottaen selittämään, miksi olinkaan niin kamala ihminen. Ja Jase, Jase vain kuunteli kärsivällisenä, ohjasi minut autoon istumaan ja napsautti penkinlämmittimen päälle. Sitten se ajoi lähimpään mäkkäriin, ja tilasi minulle ranskalaiset ja pirtelön. Sanoi, ettei se näkyisi missään, vaikka vähän huijaisin terveellistä ruokavaliota.
      ”Ei vaan kerrota niille sun salaateilles. Mitä ne ei tiedä, ei voi satuttaa niitä, right? Ja hei, jos se sun dieettis huomaa, niin syytät vaan mua, okei?”
      Ja siinä hetkessä, katuvalon keltaisessa loisteessa aution mäkkärin parkkipaikalla katsoin vieressäni istuvaa tyyppiä, ja tajusin, että ei hitto. Mä taisin olla rakastunut.

    • #652
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Lauantai 28.1.2017
      kirjoittanut Miro

      Me vietettiin neljän hengen porukalla kotiravintolailtaa mun koulukavereiden, Jonin ja Tuiskun, isossa kaksiossa. Me kokattiin italialaista, ja syömisen jälkeen varmaan pelattaisiin korttia tai vastaavaa. Mä kaipasin Pronssijoelle, mutta musta tuntui, että olin löytänyt paikkani myös täällä, enkä enää viettänyt koko päivää haikailemalla kavereita, perhettä ja tallia kotipuolessa. Alkuaikoina me oltiin koulukaverien kanssa puhuttu aika paljon ajasta ennen kotoa muuttoa ja opiskelujen aloittamista, mutta nyt, kun tämän kaupungin sisälle oli muotoutunut ”uusi elämä”, siitä riitti juteltavaa. Kun mä päätin lähteä viikonlopuksi Pronssijoelle, mä missasin aina jotakin, mitä täällä tapahtui. Se tuntui julmalta, mutta nykyään mä olin täällä ollessani niin kiireinen, etten juuri ajatellut Pronssijokea. Ellei joku puhunut aiheesta, niin kuin porukan neljäs, Eveliina.
      – Kuinka usein sä käyt kotona? se kysyi, kun me pilkottiin yhdessä vihanneksia. Mä kohautin olkiani hämmentyneenä kysymyksestä.
      – En mä oikein osaa arvioida. Pari kertaa kuukaudessa? Mä olin koko joululoman siellä, sen jälkeen en oo käynyt. Kuinka niin?
      – Kunhan kysyin, Eveliina sanoi. Se oli mulle Jonia ja Tuiskua uudempi tuttavuus. Se oli vuotta nuorempi kuin mä, ja aloittanut ensihoitajaopinnot vuotta nuorempana kuin mä. Suoraan sanottuna mä en ihan ymmärtänyt, mitä sellainen tyyppi teki ensihoitajaopinnoissa. Se oli piskuinen, mua liioittelematta varmaan puoli metriä lyhyempi, hento blondi, ja näytti siltä, että se ei ollut kovin vahva, ei henkisellä eikä fyysisellä tasolla. Tuisku oli joskus julmasti epäillyt, että se oli tullut tänne miesten takia. Se pyörikin suurimmaksi osaksi meidän porukassa.

      – Entä sä? mä kysyin.
      – Ehkä kerran kuussa. Mä haluaisin käydä useammin, mutta junalla meneminen on kallista. Sä olet onnekas, kun sun porukoiden koti on niin lähellä.
      Mä nyökkäsin hymyillen. Yksi asia, mikä muistutti mua Pronssijoesta lähes päivittäin, olivat mun ottoäitini Nellin viestit, jotka sisälsivät enimmäkseen kyselyitä siitä, milloin tulisin kotiin seuraavan kerran.
      – Onko sulla vielä kotona jotain muuta, kun perhe? Tai siis, joku harrastus vaikka? Mulla melkein kaikki kaverit muutti opiskelemaan samaan aikaan kun mä, Eveliina sanoi.
      – Mä kävin tallilla Pronssijoella, mä kerroin. – Sinne jäi muutama kaveri kaipaamaan. Mä käyn moikkaamassa niitä oikeastaan joka kerta kun olen siellä päin. Mutta koulukavereita mulla ei ollut montaa.
      – Jonilla on varmaan vaikeaa, kun sillä jäi poikaystävä Ouluun, Eveliina pohti. Mä mutisin vähän ajatuksissani jotain. Mielessä kävi Nanna. Mä muistin, miten mun pääsy jatko-opintoihin oli merkinnyt loppua mun ja Nannan suhteelle. Sitten mä mietin, miten Joni soitteli videopuheluita Oulussa asuvalle kullalleen ja näytti lähes poikkeuksetta niiden puheluiden jälkeen monta pykälää onnellisemmalta.
      Mä tunsin Eveliinan kulmakurttukatseen itsessäni, ja kysyin siltä, mitä niiden tämän viikon ohjelmaan oli kuulunut.

      Tuntia myöhemmin ruoka oli löytänyt tiensä meidän vatsoihin, ja me lahnattiin olohuoneessa juttelemassa joutavia. Me ehdittiin pelata yksi peli kusetusta, ennen kuin Eveliina sanoi, että sitä väsytti ja että se lähtisi kämpille nukkumaan. Se antoi pikaisen halauksen meille kaikille (mikä korosti sitä, että meidän joukossa oli yksi tyttö, sillä meidän muiden tapoihin ei kuulunut halata, jos nähtäisiin kuitenkin kahden päivän päästä koulussa) ja lähti.
      – Se oli vähän kummallinen tätä, mä sanoin miettivästi ja jaoin kortit uutta kusetuserää varten.
      Tuisku kohotti mulle lävistettyä kulmakarvaansa.
      – Jaa.
      – No mitä? mä ihmettelin.
      – ”Mitä”, Joni matki naama virneessä. – Voiko olla, ettet sä ole huomannut?
      – Huomannut mitä? mä kysyin, mutta aavistelin pahaa.
      – Se on ihan kusessa suhun, Tuisku sanoi. – Herttaässä, se sanoi ja laittoi kortin pöytään. Tai matolle.
      Mä läiskäisin pöytään kakkosen, mutta olin empiväni saadakseni aikaa vastata.
      – Älkää nyt nähkö draamaa siellä missä sitä ei ole, mä sanoin huokaisten.
      – Älä jaksa, Tuisku sanoi liioitellun kyllästyneenä. – Kaikki muut näkee, miten se katsoo sua.
      Mä pudistelin päätäni hymyillen epäuskoisesti. Peli rullasi taas pari kierrosta.
      – Mutta noin niinkun vakavasti, Joni sanoi lopulta laitettuaan pöytään ristikuningattaren, tai väitettyään tehneensä niin. Tuisku käräytti hänet, ja hän nosti huokaisten pakan pöydästä. – Musta tuntuu että se arpoo koko ajan, pyytäisikö sua ulos. En nyt sano, että sun pitäisi pyytää sitä johonkin kynttiläillalliselle, mutta sinuna antaisin sille mahdollisuuden.
      – Hmm, mä sanoin ja käytin taas aikaa korttien valikoimiseen.
      – Mä nään sun vastahakoisuutesi, Tuisku sanoi pohtivasti. – Mikä mättää? Aina voi yrittää, vaikkei siitä sitten tulisikaan lopulta mitään vakavaa.
      – Nyt mä tiedän, Joni sanoi ovelasti. – Mirolla on joku toinen. Joku vakavampi juttu.
      – HÄH, Tuisku älähti. – Mikset sä ole kertonut meille mitään?!
      Mä nousin paremmin istumaan.
      – Voi hyvänen aika, rauhoittukaa nyt, mä komensin. – Ei mulla ketään ole.
      Mä näin sieluni silmin Nannan epäluuloisen kulmienkohotuksen, ja mun niskaa kuumotti.
      Molemmat kaksi tuijottivat mua hetken. Sitten Tuisku sanoi ”herttaässä” ja laittoi kortin pöytään.
      – Tää on sadas kerta tämän pelin aikana, kun sä laitat herttaässän, mä sanoin yrittäen vaihtaa aihetta. Mä kurkkasin päällimmäisen kortin. Punainen sydänhän se siinä. Mä nostin isoksi kasvaneen pinon, ja peli jatkui. Mä toivoin, että puheenaihe nimeltä Miron rakkauselämä oli tältä erää käsitelty.

    • #653
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Maanantai 30.01.17
      kirjoittanut Daw

      Kello 6.00 soi herätyskello. Torkutan. 6.10 herätyskello soi uudelleen. Torkutan uudestaan. 6.30, kellon soidessa neljättä kertaa, nousen ylös. Olisin halunnut vielä nukkua, mutta ei voi mitään, työt eivät odota. Nousen väsyneenä ylös, laahustan vessaan, vedän farkut jalkaan ja takin päälle. Napsautan hihnan Bellen kaulapantaan, joka jo iloisena ja pirteänä odottaa minua ovensuussa. Lähdemme ulos muutaman asteen pakkaseen. Huomaan unohtaneeni lapaset sisälle, joten sormiani paleli koko lenkin ajan vaikka yritinkin pitää ne parhaani mukaan takin taskuissa.

      Kello 7.30 soitan Hildan ovikelloa Belle vierelläni, valmiina lähtemään töihin. Hilda avaa oven pirteänä ja toivottaa Bellen tervetulleeksi.
      ”On tuo teidän nykynuorten meno ihmeellistä, kun ette te näytä edes kerkeävän nukkua, Hilda toteaa katsoessaan minua: ”Kun minä olin nuori..”
      ”Hei Hilda, mun on ihan pakko mennä nyt, työt alkaa, nähdään sitten illalla”, keskeytän mummon. Lähden ulos ja alan kävellä kohti Lidliä. Argh, unohdin taas lapaset.

      Kello 9.30 istun Lidlin kassalla väittelemässä 20-vuotiaalta näyttävän nuoren miehen kanssa.
      ”Mutta kun meillä on sellainen ohjeistus, että meidän pitää pyytää paperit kaikilta tupakkatuotteita ostavilta, jotka näyttää alle 30-vuotiailta”, yritän selittää.
      ”Mutta, etkö sä nyt herranjestas nää, että mä oon yli 18?”
      ”Sori, mutta mä en voi myydä sulle tupakkaa, jos sä et pysty todistamaan ikääsi.”
      ”No haista vittu sit”, mies tokaisee ja lähtee ulos.

      Kello 12.00 istun lounastauolla työkaverini Veetin kanssa. Päädymme puhumaan hevosista, tai siis Lotasta. Veeti oli joskus sanonut, että oli itsekin joskus käynyt tallilla pikkuveljensä mukana. Muuta en tiennyt, mutta olin kertonut Lotan koulutuksesta Veetille melko paljon.
      ”Kaikki tallilla vihjailee mulle, että Lotan pitäis päästä starttaamaan raveissa, ku se ravaa nii hyvin”
      ”No, voihan sitä kokeilla, tiiä vaikka siitä tulee vielä ravikuningatar”, Veeti naurahtaa.
      ”Mutta en mä oo mikään ravi-ihminen, ei mulla oo ees mitään ajolupaa vai miksä sitä kutsutaan”
      ”Äkkii sellasen hankkii, jos sen haluaa, mutta siis eihän sun ois pakko sitä ite ajaa, annat vaan jollekkin muulle ajettavaks”
      ”Nii, mut en mä ees tunne ketään”
      ”Mä saattaisin tuntee”
      ”Kenet?”
      ”Mun pikkuveli, Valtteri”
      ”Ai se ajaa?”
      ”Joo, se on just siirtymässä poneista hevosiin, ja se saattais ehkä tarvita jonkun hevosen, jolla päästä treenaamaan”
      ”Oikeesti?”
      ”Mä voin kysyä siltä”
      ”Siis se ois oikeesti ihan huippua”
      ”Mä tiedän”
      ”Kiitos”

      Kello 15.20 istun taas kassalla kun Valma ilmestyy kassalle.
      ”Moi”, tervehdin.
      ”Moi”, Valma vastaa pirteänä.
      ”Koulusta päässyt vai?”
      ”Joo, tallille lähössä, ootko sä tulossa tänään?”
      ”Kyl mä nopee tuun käymään, se ois 7.15 euroo”
      ”Tässä, me nähään sit tallilla”
      ”Kiitos, joo, moikka”

      Kello 16.15 saavun kotiin, heitän työvuoroni lopuksi ostamani ruuat jääkaappiin ja lähden sitten Hildalle.
      ”Mites teidän päivä on mennyt?” kysyn Hildalta tervehtien koiria, jotka tulivat juosten luokseni eteiseen.
      ”Hyvin, käytiin kävelyllä ja sitten lueskeltiin päivän lehti ja tiedätkö, siellä oli juttu siitä, kuinka puhelimen sininen valo valvottaa ja sen takia nuoret ei enää nuku. Se on huono juttu se älypuhelin, ei kai sunkin väsymys vaan johtuisi siitä”, Hilda aloitti lukemastaan artikkelista kertomisen.
      ”Jaa, sitä ei tiedä, mutta hyvä että teillä on mennyt hyvin. Jos mä nyt käytän koirat ulkona niin syödäänkö me sitten ja pelataan erä korttia?”
      ”Teeppä niin. Ruoka on valmista puolen tunnin kuluttua.”

      Kello 18.00 kiitän Hildaa herkullisesta lasagnesta ja onnittelen häntä voitetusta Uno-erästä.
      ”Mun on nyt pakko mennä, kun se mun hevonenkin kaipaa hoitoa tänään”, sanon pahoittelevalla äänellä.
      ”Niin, ne on ne elukat hoidettava. Tuotko sinä Bellen taas huomen aamulla?”
      ”Joo tuon samaan aikaan kuin tänäänkin eli puoli kahdeksalta. Noni, me mennään nyt, huomiseen!”
      ”Menkää, menkää, mutta muista sitten laittaa puhelin pois päältä puolitoista…”
      ”Joo muistan, moikka!” Huokaisu.

      Kello 18.15. istun auton rattiin ja puhelimeni piippaa. Avaan WhatsApp-viestin joka oli tullut Veetiltä:
      ”Kysyin Valtterilta ajosta ja se sanoi, että voidaan kokeilla. Käykö sulle lauantaina, jos mentäis raviradalle kokeilemaan?” Suuni loksahtaa auki, siis Lotta pääsisi jo ensi viikonloppuna raviradalle treenaamaan. Kirjoitan viestin takaisin:
      ”Loistavaa! Kiitos! Lauantai käy, jos vaan saan traikun lainaan”

      Kello 18.45 Saavun Hallavan pihaan ja kävelen suoraan taukotupaan, jossa Valma istuikin.
      ”Et ikinä arvaa mitä tänään tapahtui”, aloitan ja istun alas pöydän ääreen Valmaa vastapäätä.
      ”No mitä?” Valma kysyy kysyvä ilme kasvoillaan.
      ”Mä oon kai löytänyt Lotalle ohjastajan”, sanon tyynesti.
      ”Mitä etkai, onnea. Pääseeks Lotta nyt sit ravikisoihin?”
      ”Sitä en uskalla vielä sanoa, mutta lauantaina pitäis lähteä raviradalle, pitääkin pyytää Aleksilta traileria lainaan.”
      ”Oi niin jännää, Hallavassa ei vielä ookkaan ollut yhtään ravuria.”
      ”Nii, tästä tulee kyllä jännää, tiedä mihin me Lotan kanssa päädytään, mutta mites sun päivä on menny?” kysyn.

      Kello 21.00 saavun kotiin. Käyn vielä Bellen kanssa ulkona, teen voileivän ja istun hetkeksi television ääreen. Katsahdan viimeviikolla saapunutta pääsykoekirjapinoa vierelläni. Lukisin kyllä sitten huomenna.

      Kello 22.00 Asetan herätyksen huomisaamulle klo 6.00 ja kaadun sänkyyn.
      Että sellainen viikon aloitus.

    • #654
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      2. helmikuuta 2017
      kirjoittanut @Eevi-Sofia

      Jännittävää. Ihan yhtäkkiä olin kamalan tyytyväinen elämääni, vaikka olin julmetun väsynyt. Ainoa mieltä painava asia oli Susin lähestyvä lähtö, mutta muuten kaikki päässä mylläkkänä pörräävä ajatusmassa oli oikeastaan mukavaa ja positiivista. Olin hulahtanut kerralla yrittäjän elämään – ja parisuhteeseen. Ja syvälle hulahdinkin.

      Eikä harmittanut.

      Oli mielenkiintoista huomata, kuinka aiempi työmaine seurasi yrityksen avaamisessa mukana. Olin nopeasti saanut tuttuja asiakkaita edellisen työpaikkani listoilta, ja joitain, jotka tunsin jo Palvelukoti Pronssin ajoilta. En toki omia mummoja ja pappojani, mutta heidän jo keski-ikäiset lapsensa saattoivat hyvin tulla luokseni. Se oli hurjan tärkeää ja toi minulle turvallisuudentunnetta yrittäjyyden alkuvaiheissa.

      Paljon sain hieronta-asiakkaita. Olinhan minä sen tiennyt, että kun ihmiset saivat itse valita, hoitivatko lihaskipujaan mukavalla hieronnalla vai jumpalla, joka vaati huomattavasti omaa työtä, valtaosa oli mukavuudenhaluisia ja halusi rentoutua hierontapöydällä. Minä en tuputtanut heille fysiopalveluita, vaikka siitä saisikin pysyvämpää apua. Kannustin kyllä kevyeen liikkeeseen, mutta en tuominnut liikkumattomuutta. Yllättävän moni asiakas häpeili omaa vähäistä liikunnan harrastamistaan, enkä minä suinkaan halunnut heidän epämukavuuttaan kasvattaa, vaikka olinkin paranevan hyvinvoinnin kannalla.

      Joka tapauksessa kuitattakoon työelämä sanoilla raskasta mutta antoisaa. Joskus päivät venyivät, toisinaan ajanvarauksia ei ollut paljon. Paperinpyörittelyä piisasi, mutta aloin jo päästä jyvälle kaikesta.

      Kerttu ei joutunut kärsimään niistäkään päivistä, joina minä olin pitkään kiinni asiakastyössä. Joskus se oli mukanani töissä ja toisinaan Markus lenkitti sitä minun puolestani. Oli kamalan ihastuttavaa, että hän vapaaehtoisesti vaatimalla vaati saada auttaa minua oman lemmikkini hoitamisessa. Artun, entisen avomieheni, kanssa eläessäni olin saanut miltei anella häntä lenkittämään koiraa välillä, vaikka olimme hankkineet Kertun yhdessä ja yhteisestä päätöksestä. Kertusta ei sitten koskaan tullutkaan Artun koiraa.

      Kaiken kaikkiaan elo Markuksen kanssa oli yhtä pinkkiä, höttöistä unelmaa, mutta tuntui silti tukevalta ja todelliselta. Oli mukavaa, että asuimme saman rapun eri kerroksissa. Saatoimme koska tahansa piipahtaa toistemme luo vaikka katsomaan jotakin sarjaa, ja sitten toisaalta pystyimme koska tahansa palaamaan kumpainenkin omiin koteihimme.

      Markus oli täydellinen ihminen. Ei siksi, että hän olisi ollut virheetön, vaan siksi, että hän oli kaikkine puutteineen aito ja suoraselkäinen. Hän osasi puhua ja hän osasi kuunnella, ja vaikka hän mielellään hemmotteli minua, en koskaan ollut hento kukkanen hänen kämmenellään, vaan omilla jaloillani seisova arvostettu kumppani. Ehkä miehessä heijastui minun oma vuosien myötä rakentamani itsetunto ja arvostus itseäni kohtaan – tai ehkä hän vain oli sellainen. Minä en tiennyt, enkä kokenut tarvetta analysoida. Markus oli täydellinen ja minä olin onnellinen.

      Ja hän halusi nähdä Susin ennen kuin se lähtisi. Häntä kiinnosti minun pieni ponini. Hymysuin lupasin ottaa hänet mukaani tallille ja yhtä leveästi hymyillen hän ryhtyi kaivelemaan tallille sopivia ulkoiluvaatteita.

    • #655
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Netflix and chill
      5. helmikuuta 2017
      kirjoittanut Rena

      Palasin kotiin tallilta uupuneena, jalkoja väsytti ja silmät pysyivät hädintuskin auki. Koti oli tyhjillään, nimittäin Äiti ja Minka olivat taas lähteneet Johanin luokse viikonlopuksi. Joten saisin taas vallata koko talon itselleni viikonlopuksi. Puhelimeni värisi uuden viestin mekiksi.
      Jesse: Hellou my girl ^^ Mitäs touhuut tänään?
      Rena: Löhöön sohvan nurkassa, Minka ja Äiti on Johanilla taas joten xD
      Jesse: Ei täälläkään mitään sen kummempaa oo meneillään >_< Rena: Jaa-aa (zzz) Jesse: Oisko Netflix and chill paikallaan? Voisin tulla vaikk teille ja käydä kaupan kautta hakemass jotai hyvää 😉 Rena: Jos vaan jaksat mun tylsää seuraa, oon vähä uninen *-* Jesse: Jos haluut lepäillä nii voin kyllä antaa sun torkkua 😀 Rena: Ei,ei, tuu. Oon iha louner täällä! Jesse: Oon siellä 20-minuutissa ^^ Hymyilin, ja kipaisin äkkiä suihkussa. Puhtaana vaihdoin päälleni yöpujaman ja muovailin sohvan nurkkaan mukavan oloisen kotikatsomon. Ovikellon soidessa kipusttelin ovelle ja avasin oven. Jesse seisoi oven takana hymyillen. ”Heippa” Hän sanoi, halasimme pikaisesti ja kutsuin pojan sisään. Menimme keittiöön taikomaan hieman purtavaa. Pilkoimme kurkkua, paprikaa ja porkkanaa dipattaviksi ja sekoitimme dipit. Ja tottakai olihan meillä hieman herkkujakin, tepastelimme olohuoneen sohvalle. Jesse laittoi American horror storyn toisen kauden pyörimään, olimme katsoneet jo ensimmäisen yhdessä läpi. Istuin sohvalla peittojen alla nojaten Jessen olkapäähän ja narskuttaen porkkana tikkuja. ”Mitens sulla meni päivä” Jesse kysyi. ”Ei siinä mitään sen kummempaa, käväsin tallilla ja aamulla tein kouluhommia.” Kerroin pojalle. ”Entäs sun päivä?” Kysyin takaisin. ”Ei siinä sen suurempaa, käytiin Ellan kanssa kemoss.” Jesse kertoi. Ella oli Jessen nuorin pikkusisko, joka oli muistaakseni 11-Vuotias. Ella sairastaa leukemiaa, sairaus uusiutui tytöllä noin kuukausi sitten. Tiesin miten sekiasin asiat olivat Jessellä mutta en keksinyt keinoa auttaa. ”Miten Ella voi?” Kysyin. ”Ei mintenkään ruhtinaallisesti, mutta kyllä se jaksaa” Jesse sanoi. Otimme toisiamme vaistomaisesti käsistä kiinni. ”Mä voisin joku päivä tulla teille vaikka kokkaamaan, jos sun porukat on taas myöhään töissä.” Ehdotin Jesselle. ”Juu, se vois olla kivaa. Ella tykkää susta,” Jesse sanoi hymyillen ja hieroi kämmenselkääni. Jatkoimme sarjan katsomista jutellen niitä näitä, kunnes nukahdin Jessen kainaloon.

    • #656
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Ääniviesti Eeville
      maanantaina 6.2. klo 03:24
      kirjoittanut @Alana

      I know kello on kolme yöllä ja sä oot varmaan nukkumassa mut Eevi I need your help. Tää on ihan tyhmä juttu ja probably nothing, mut mun menkat on tosi myöhässä ja I might be pregnant ja I don’t know what to do. En oo tehny mitään testiä vielä because en mä voi mennä ostaa sellasta ku kaikki sanoo mua jo valmiiks huoraks ja että mä pääsin joukkueeseen vaan by sleeping with the coach ja– oh no en mä voi olla pregnant– I just can’t, sit en voi pelaa– mut entä jos oon mitä mä sit teen? — Tää on ihan tyhmää sori, shouldn’t have bothered you. Mut oot niinku… the wisest ihminen jonka tiiän ja I don’t know aattelin et you could help mut kello on kolme sori jos herätin.

    • #657
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      [jatkoa ylemmälle viestille]
      Paniikki
      6.2.2017
      kirjoittanut @Alana

      Heräsin hätäpäissäni viideltä aamulla, ja ryntäsin tarkistamaan kännykän. Eevi ei ollut vastannut. Miltei purskahdin itkuun puolentoista tunnin yöunien jälkeen. Mitä jos Eevi ei vastaisi ollenkaan ja sitten se tietäisi ja entäpä jos se levittäisi tätä eteenpäin? Sitten olisin pulassa ja pitäisi tyyliin muuttaa pois Pronssijoelta ja kertoa Jaselle ja–
      Tajusin, etteivät vanhempani tietäneet edes Jasesta. Tai Andy, mutta se kyllä seurasi snäppiäni ja instaa. Ja okei, oli isällä heppainsta, mutta… Niille pitäisi kertoa Jasesta, ja ne nirhaisivat minut, varsinkin Andy, ja okei isä ja äiti myös ja mummo varsinkin jos olisin raskaana. Apuaapuaapua. Ja mitä Jasekin sanoisi… Ja Alina ja Ohto ja koko Pronssijoki, joka oli koko komeudessaan varsin pieni kylänpahanen jossa kaikki tunsivat kaikki ja jossa jutut levisivät nopeasti. Miksi minä ikinä tulinkaan tänne… Sitten minulla olisi joku lapsi ja kaikki lähtisivät loppujen lopuksi pois, hylkäisivät minut kun en ollut tarpeeksi hyvä ja vielä joku teiniäiti ja jäljelle jäisi vain minä ja lapsi, jota en halunnut.
      Vai halusinko? En, en oikeastaan. Ehkä joskus mutta ei nyt ei vielä ei lähimainkaan. Se tekisi minusta pahan ihmisen, kun en halunnut sitä. Jos tekisin abortin voisinko elää sen kanssa loppuelämäni? Että tapoin sisälläni kasvavan, tulevaisuudessa ihmisen? Ei se vielä ollut ihminen mutta se olisi silti minun lapseni ja ja ja–

      Melkein pyörryin hyperventilaatiooni, ennen kuin tajusin napsahtaa paniikista takaisin todellisuuteen tuntiessani karheakarvaisen koiran kuonon painautuvan poskeani vasten. Huohotin syvään ja yritin järkeillä. Ei se ollut edes varmaa, olinko raskaana. Ja jos olin, en minä voinut lasta tähän elämään ottaa, joten se oli oikeastaan sillä päätetty. Ja sitä paitsi, Eevi tietäisi mitä tehdä. Kunhan vastaisi. Rauhoituttuani kapusin ylös sängystä, ja lähdin lenkille.

      En mennyt tänään kouluun, pääasiassa siksi, ettei minulla ollut mitään tänään, koeviikko kun oli. Kymmeneltä soitin skypessä isälle, ja toivoin, että hän vastaisi. Ei sieltä vastannut isä, vaan isoveljeni sotkuiset punaiset hiukset.
      ”Heyy”, hymyilin Andylle. ”Is dad at the stables?”
      ”Mhm, story, ’orse?”
      ”Uhh.. Well, I was gonna call them to tell something, but I might as well tell you now that you’re there. I have a boyfriend. For like… a month..?”
      Andyn kulmat kohosivat, ja isä paukkasi paikalle äiti vanavedessään.
      ”Alana here was telling me she has a boyfriend”, Andy kääntyi tuolissa selin minuun, ja sain seuraavassa hetkessä ruudulleni kolme lähekkäin tungettua naamaa.
      ”Ooh! Do we know him?” isä kysyi virnistäen.
      ”Uh.. Well.. Maybe? Or like, it’s Jason, Astor, uh.. Like Sage Astor…?”
      Langan toisessa päässä oli hetken hiljaista.
      ”Oh! Right. Astor…”
      ”Hieno juttu kulta”, äiti hymyili isän mutinan vastapainoksi.
      ”Yeah. Uh, I gotta go now, byee.”
      Huh. Nyt se oli alta pois. En voisi järkyttää niitä kerralla perinpohjin, jos niikseen tulisi.

      Vilkuilin koko päivän ajan puhelintani, mutta Eevi ei vastannut. Johannes tuli meille, juttelimme tulevaisuudesta, penkkareista ja kesästä. En kertonut, että kesäsuunnitelmani saattaisivat olla aivan toiset, kuin treenaaminen ja hevosilla kisaaminen.
      ”Kai sä tuut kattoo mun kaa vanhoi? Kaikki muut on siel risteilyl..”
      ”Miksi sä niitä menisit kattoo?”
      ”Noku Emmalla on vanhat, ja you know, me ei voida muutenkaa mennä mihinkää ulos juomaa ku sit sillon heti sen jälkeen on peli, remember? Sen takia me ei voitu lähtee, Johannes.”
      ”Hm, totta, joo, kyl mä tuun. Onneks ne on kotipelejä ne 17. ja 19. päivä, en jaksais lähtee mihinkää.”
      ”No sit ku oot NHL:äs ni better get used to roadtrips”, muistutin ystävääni.
      ”Nooo, ei se NHL oo nyt niin varma…” Johannes kiemurteli, ja pudistin vain päätäni.
      ”Come on. Kyl se on. Niiku, oot aika varmasti first round pick, mikä on ihan helvetin hyvin, you know.”
      ”No, ei se mikään huippuhyvä oo. Eka tai toka olis siistii.”
      ”First round on niinku top 30. 31, ku tulee se Las Vegasin uus joukkue. That’s 31 out of niinku… kuinka monta? Hundreds.”
      ”No kun sä pistät sen tolleen, on se aika hyvin…”
      ”Johannes, dude. Oot ihan sika hyvä pelaaja, like, meiän joukkueen paras. Ja koko sarjassakin oot tosi hyvä puolustaja. Just admit it, oot hyvä lätkässä.” Itse asiassa, Johannes oli sarjan kolmanneksi eniten pisteitä saanut puolustaja. Ja sillä oli tosi hyvä taklaus, pysäytti isonkin miehen kuin seinään. Tosin, kyllä Johanneskin oli iso, 190-senttiä leveäharteista tyhmyyttä ja pelkkää lihasta.
      ”Okei, okei, olen hyvä lätkässä. Ootko tyytyväinen?”
      ”Jos lähetät mulle a picture of Sidney Crosby’s ass, sen allekirjotuksella.”
      Johannes nauroi.
      ”Luuletko, että tuun saamaan sellasen?”
      ”You’re a smart boy, figure something out. Ja, en oo picky, haluun vaan a signed NHL butt. Ei haittaa kenen”, virnistin.

      Johanneksen seurassa olin unohtanut mahdollisen vatsassani majailevan tyypin, mutta paniikki hiipi takaisin blondin lähdettyä. Vääntelin käsiäni kamalan hermostuneena, nypin kynsinauhoja, revin huulien kuivunutta ihoa, meikkasin, pesin sen pois sillä kädet tärisivät, meikkasin taas. Tummat silmänaluset piiloon. Terve hehku naamalle, punaa poskiin. Siivosin, leikkasin Wrachin kynnet, lakkasin omat kynteni, pyyhin sen pois. Tein mitä tahansa, paitsi ajattelin.

      Kymmentä vaille viisi tajusin vilkaista kännykkääni. Useamman viestin joukosta, yksi iski silmään:
      Eevi, klo. 15:48: Hei, haluaisitko tulla meille juttelemaan, käviskö viideltä?
      Sydän hyppäsi kurkkuun, paniikki iski. Hätäisesti kirjoitin vastauksena että käy jos Eevillekin vielä käy, ja kiskoin takin ylleni. Sitten katsoin itseäni taas peilistä, varmistamassa, että vähäiset yöunet olivat peitettyinä. Sen jälkeen suorastaan ryntäsin ulos asunnosta. Kiinnitin huomiota siinä pikakävellessäni, etten ollut syönyt tänään. Sitten näinkin jo Eevin rapun, ja vapisevin käsin soitin hänen asuntonsa ovikelloa. Sisään päästyäni harpoin portaat ylös, ja olin soittamassa Hopean nimellä varustetun asunnon ovikelloa. Eevi olikin jo varmaan odottanut, että pääsisin ylös saakka, sillä ovi avautui ennen kuin ehdin edes soittaa sitä.

      ”Hei, kiva kun pääsit, haluaisitko tee-”
      Takerruin Eeviin halauksessani kuin hukkuva oljenkorteen.
      ”Please help me, it can’t be true.”
      Ja nyt itkin jo. Eevi oli vain hiljaa, ja sulki oven perässäni.

    • #658
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Selvitys
      8.2.2017
      kirjoittanut @Alana

      Kykin vessanpöntöllä, kädet tiukasti itseni ympärillä, välttäen katsomasta pöydällä nököttävää raskaustestiä. Olin tehnyt sen jo parikymmentä minuuttia sitten, mutta en ollut vielä katsonut sen tulosta. Olisipa tulos mikä tahansa, se vain katoaisi, jos en kiinnittäisi siihen mitään huomiota. Eikö niin? Voi, kumpa se oikeasti toimisi niin.

      Sai sitä toivoa, joten tuloksen katsomisen sijaan selailin ohjevihkosta. Kaksi viivaa oli yhtä kuin hymynaama, raskaana. Yksi viiva taas oli lappusessa surunaama, ei raskaana. Miksei se voisi olla helpottunut virnistys, eikä surunaama? En minä tätä halunnut, eikä negatiivinen tulos todellakaan olisi negatiivinen tulos minulle.

      Vielä viisi minuuttia kului, ja kun osasin lippulappusen varmasti ulkoa, luovutin ja nousin ylös pöntöltä, jossa olin pitänyt majaa. Pesin kädet, välttelin testin katsomista. Sen sijaan nostin paidan ylös, tutkailin vatsaani. Voisiko siellä oikeasti, aivan tosissaan, olla jotain, joku? Se vaikutti kovin absurdilta ajatukselta, vatsani vaikutti aivan normaalilta. Ainakin vielä. Mistä sitä tietäisi.

      Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua rohkaistuin. Haparoin käteeni raskaustestin, ja varovasti vilkaisin sen pikku ruutua.

      Vaaleanpunainen tikku putosi samantien kädestäni, ja yritin vilkuilla, olinko nähnyt oikein. Maahan kyykistyessäni ja ruutua uudelleen tuijottamalla sain vastaukseni. Käsi lennähti suulle, estämään yllättyneen parkaisun. Siellä minua tuijotti takaisin, kaksi tyytyväistä viivaa pienellä ruudulla, ja sulkiessani silmäni näin syvälle muistiin porautuneen hymynaaman.

      Tiesin, että pitäisi tehdä vielä ainakin toinen testi, varmuuden vuoksi, ja vapisevin käsin tungin testipuikon takaisin pakettiinsa. Sitten purskahdin itkuun. Ja, aivan kuin pilkatakseen, en saanut sitä vaaleanpunaista hymynaamaa pois silmistäni.

    • #659
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1002
      • Lauman johtaja

      Sveitsiläinen vauva
      12. helmikuuta 2017
      kirjoittanut Salli

      Kun olin avannut Valmalle tilannetta Sveitsin suhteen sain uutta ajateltavaa. Kuulin vahingossa Renan kanssa Alanan ja Jasen keskustelun. Kuulimme kuinka Alana ja Jase ruotivat tilannetta siitä kuinka Alana olisi raskaana. Olimme _hiukan_ hämillämme, mutta lupasimme keskenämme ettemme levittelisi tapausta eteenpäin. Se oli aikamoinen pommi. Olisin kovasti halunnut keskustella kuulemastani Alanan kanssa, mutta pidättelin itseäni. Olisin joutunut selittelemään miten kuulin asiasta ja miten piilottelimme tallissa.
      Äitini oli myös keksinyt varata lentoliput hiihtolomaksi muutamaksi päiväksi Sveitsiin milloin pääsisin tutustumaan ehkä tulevaan kouluuni. Kerroin myös Renalle vaihtoehdostani, kun hän kysyi mitä tekisin lomalla. Rena onnitteli minua ja yritti olla iloinen, mutta huomasin hänen silmistään hänen olevan allapäin. Sveitsi houkutteli kovasti, mutta olin käynyt opon kanssa keskustelun merkonomin opinnoista ja hänkin oli sitä mieltä, että se voisi olla hyvä valinta. Tutustumisen jälkeen näkisi miten valitsisin ja jättäisinkö hevoset. Toisaalta muuttaminen sukulaisteni luokse Sveitsiin olisi kova pala, mutta siellä on juustoa ja laskettelua ainakin saatavilla riittämiin niin mikäs siinä.
      ”Mitäs syrra”, Riku tervehti ja kävi istumaan sängyn päähäni. Nojasin seinään ja olin kääriytynyt peittoni alle lämpimään.
      ”Eipä tässä mitään kummallista bro”, vastasin ja tein Rikulle enemmän tilaa. Rikullekin oli ostettu liput Sveitsiin ja hän oli aika innoissaan matkasta. Olihan hän käynyt hevosten myötä tässä EUttomassa maassa, mutta oli todella innoissaan tulevasta matkasta.
      ”Kai me käydään laskettelemassa?” Riku kysyi ja nojasi kirjahyllyyn.
      ”No totta kai! Sit tehään kaikkea muutakin kivaa mikä ei oo niin kliseistä”, vastasin hymyillen. Olin yrittänyt kertoa Rikulle, että Sveitsissä oli paljon kaikkea tekemistä ja kokemista, mutta hän pitäytyi kaavoissa ja ajatteli matkan olevan tylsä koulureissu.
      ”Yaas! Pitää sit ostaa suklaata ja ai että pääsee hotellin aamupalalle”, Riku päivitteli. Nauroin hänelle ja potkaisin häntä kevyesti jalkaan.
      ”Kuulostat ihan sellaiselta massalta igfeed blondilta jolla on kallis kello ja sil on suomenruotsalainen poikaystävä”, tuhahdin ja nauroimme yhdessä.
      ”Hei c’moon, sä itekin tykkään hotellien aamupaloista, että ei mitään valittamista sulta kuule”, Riku sanoi ylpeästi ja haroi hiuksiaan. Pyöräytin silmiäni ja jatkoimme keskustelua, sekä intoilua tulevasta.

    • #660
      Aleksi
      Avainmestari