O' Dear

Foorumit Päiväkirjat O' Dear

Tämä aihe sisältää 42 vastaukset, 9 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Alana 5 kuukautta sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #807

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    (c) Alex

    O’ Dear
    Lasse
    täysiverinen, ruuna, synt. 08.11.2016, Belgia
    om. Alana Gwyln

    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
    • Tätä aihetta muokkasi 3 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Aleksi.
  • #813

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    kirjoittanut: Emma
    dream team is complete
    21222016

    Tallipihassa oli painostava tunnelma. Mä melkein kuulin sirkkojen sirityksen, kun istuttiin Alanan kanssa väärinpäin käännetyillä ämpäreillä. Ilma tuntui seisovan paikoillaan, ei ollut mikään marraskuun tuulisin päivä. Loskasohjo pilasi kengät, ja sehän ei peruspirkompia hoitajia haitannut, mutta mua kyllä. Vääntelin Ariatin kenkiin sekä villasukkiin pakattuja jalkojani hermostuneena, Alana jauhoi purkkaa, kumpikaan ei sanonut mitään. Mahassa oli niin paljon perhosia, että meinasimme molemmat lähteä lentoon. Aina kun auton ääni kuului tallitieltä, nousimme seisomaan jännittyneempinä kuin koskaan aiemmin, mutta aina sieltä tuli vain jonkun tuntiratsastajan äidin Kia tai Nissan.

    “Sos”, Alana sanoi, kun seuraava ratsastajatar oli löytänyt tiensä talliin. Meihin oltiin luotu vähän oudoksuvat katseet, mikä oli aika rohkeaa, koska vastasimme aina takaisin kymmenen kertaa pahemmalla mulkaisulla.
    “Omg”, mä vastasin.
    “Rip.”
    “Sos.”
    “Omg. Omg. Omg.”
    “Woah, Alana, take it easy”, mä naurahdin.
    “Eiku really!! Toi on Jasen auto!!”

    Musta Range Rover ajeli tosiaan tallitietä tänne päin rauhallisesti ehkä kymmenen kilometrin tuntivauhdilla. Siinä kesti ikuisuus. Alana ja mä ehdittiin kokea jo kaikki hevosenomistajan vaiheet ennen auton pysähtymistä: Suunnaton ylpeys. Onnellisuus. Hienoinen paniikki. Ihan kunnon paniikki. Rauhoittuminen. Hyväksyminen. Kyllä me pärjättäisiin.

    Jase hyppäsi autosta. Sitä harmitti edelleen, ettei Alana ollut valinnut Red Hot Romancea, mutta kyllä mies oli alkanut lämpenemään jo vähän O’ Dearillekin.
    “Miltä tuntuu?” Jase kysyi virnistys naamallaan (se ei koskaan hymyillyt, virnisteli vain), mutta Alana vain tiuskaisi takaisin:
    “Shut up ja avataan ovet.”

    Jase oli vähän hämmentynyt, mutta ohjasi blondin trailerin sivuovelle.
    “Se on oikeasti maailman kiltein ja kokenut matkustaja, et pärjäät sen kanssa aivan varmasti”, Jase sanoi. “Mut oo nyt varovainen.”
    Aika hellyyttävä lisäys.

    “Emma, voitko avata ton, you know?” Alana kysyi.
    “Joo”, vastasin vaisusti. Jännitti ihan älyttömästi, kun menin vapisevin sormin availemaan trailerin siltaa. Sisältä kuului lattiaa kuopivan kavion ääni ja Alanan ihastunut huokaus.
    “Jesus Christ, he’s huge!” naisenalku huudahti. Odotin ehkä minuutin tai pari, kunnes kuulin Alanan äänen taas. Käsky avata silta.

    Se oli virallinen totuuden hetki. Tallista tuli juuri sopivasti hoitajien ja alkeiskurssilaisten pitkä jono, kun aukaisin sillan ja sen takaa paljastui vitivalkoinen takapuoli sekä tummansinisiin kuljetussuojiin käärityt jalat. O’ Dear peruutti majesteetillisin askelin alas siltaa, ja Alana ei ollut väärässä. Se oli aivan pirun iso. Silmissä oli maailman suloisin pilke ja korvat oli suunnattu eteenpäin kohti muita hevosia. Dominanttikimo seurasi Alanaa ilman pienintäkään jännittyneisyyttä ja hörisi ohi kulkevalle Darcylle hyväntuulisesti.

    Sitten O’ Dear lähti kävelemään isoin harppauksin. Ruuna näytti siltä, ettei tiennyt, minne haluaa ensimmäiseksi mennä. Jos Alana ei olisi käsitellyt sellaisia hevosia kuin Fae, O’ Dear olisi varmaan kaatanut hänet innoissaan. Isokokoinen kimo kiersi ympyrää blondin ympärillä varmaan vartin ajan, maisemia tutkien, välillä jalat haralleen pysähtyen kuin olisi halunnut hajota joka ilmansuuntaan tutkimaan.

    “No, mitä mieltä oot?” mä kysyin Jaselta, joka tais olla se asiantuntija tässä.
    “Ihan kiva…” mies huokaisi luovuttavaan sävyyn. “Onhan se aika hieno, ja kiva kun ei tee typeryyksiä niinku esimerkiks Fae. Toi kokokin on aika kunnioitettava.”

    Tosiaan. O’ Dear oli säkäkorkeudeltaankin jo reilusti Alanaa pitempi, ja mä olisin päässyt näkemään jättikokoisen ruunan selän yli vain joillain kymmenen sentin koroilla. Upea täysiveriruuna oli pelkkää jalkaa.

    Alanan kasvot olivat täynnä ylpeyttä ja innokkuutta kun ne kääntyivät meidän puoleen.
    “Emma, tuu nyt moikkaamaan!” hän sanoi innoissaan. “Tää on niinku… you know… Goofy!”

    O’ Dearista tosiaan tuli mieleen Hessu Hopo. Se näytti vähän hölmöltä seistessään siinä pää kallistuneena, korvat suunnattuna eteenpäin ja ainutlaatuinen pilke silmissä. Rapsutin ruunaa kaulalta (jouduin nousemaan varpailleni) ja se hörähti iloisesti alkaen hinkkaamaan mun olkapäätä otsallaan.
    “He needs a name”, Alana sanoi. Onnellinen hevosenomistaja piteli tummanruskeista ohjista kiinni.
    “No joo. O’ Dear on ehkä vähän liian pessimistinen”, naurahdin.
    “Mikä?”
    “Pessimistic.”
    “No mut, entäs Goofy?”
    “Ei tällasesta hienosta voi tulla Hessua. EIEI, eikä Hopoa. Eikä Goofya.”

    Hetken hiljaisuus.
    “Toihan on ihan reppanan näköinen”, Jase kommentoi. Me ei ehditty älähtää miehelle vähemmän kuin tyytyväisinä, kun tuo ehti jo lisäämään: “Lasse. Miten ois? Se on niin ressukan nimi.”

    “Lasse”, mä sanoin.
    “Lasse”, Alanakin sanoi.

    Hiljaisuus.

    “Voi herranjumala. Tehkää siitä nyt Lasse. Ei se niin vaikeaa oo”, Jase älähti.

    Toinen hiljaisuus.

    “Tykkäätkö Lassesta?” mä kysyin Alanalta. “Mun mielestä se on superkiva.”
    “Joo”, Alana vastasi. “Sopii niinku hanska. Vai miten se meni?”
    “No jotenki noin.”

    Niin me vietiin Lasse talliin, riisuttiin siltä kuljetussuojat ja vaihdettiin suitset riimuun. Ruuna vietiin tarhaan, mutta me ei missään vaiheessa lähdetty sitä vahtimasta paskakelistä huolimatta. Iso, ihana, valkoinen Lassemme laidunsi ihan tyytyväisenä tummansininen loimi päällään. Se näytti niin hienolta.

    Muiden tallilaisten uteliaat, ihailevat katseet olivat mulle ja Alanalle jonkin sorttista sielunruokaa. Kun Aleksi tuli keskustelemaan meidän karsinajärjestelyistä ja mainitsi ohimennen että Lassehan vaikuttaa kivalta hepalta, me oltiin sydämet silmissä kaakattamassa että “joo niinpä ah se on prinssi”.

    Sitten tuli Caitlyn. “Teidän heppanne on tosi kivan oloinen!”

    TEIDÄN heppanne.

    Sydän jätti yhden lyönnin välistä.

    Mä olin nyt tavallaan hevosenomistaja. Tavallaan. Puoliylläpitäjä. Mutta se riitti, että sais olla tuollaisen ihanan ruunan kanssa tekemisissä, ja että olisin Alanan kanssa nyt team. Mä, Alana ja Jase. Lasse, Fae ja Cilla. Dream team.

  • #816

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Jännän äärellä
    22.11.2016

    Lasse oli saapunut eilen. Meidän ihana, valkoinen Lassemme. Se oli niin hieno! Niin iso! Ja niin mahdottoman söpö! Hyvä etten purskahtanut itkuun nähdessäni sen ensimmäistä kertaa. Se vaikutti jo siinä kolmen sekunnin jälkeen siltä oikealta. Emma oli aivan yhtä sydämet silmissä kuin minäkin, ja olisin voinut vaikka vannoa nähneeni Jasen rapsuttelevan sen turpaa ne samaiset, tosin ehkä hieman pienemmät kuin Emman ja minun, sydämet silmissä. Vaikka ei se tietenkään mitään myöntäisi. Olimme Emman kanssa haikein mielin jättänyt illalla valkoisen ruunamme karsinaan Faelta lainattu fleece päällä.

    Nyt saapuessani tallille, myöskin Faelle alunperin ostettuun mutta tammalle liian isoon, sadeloimeen verhottuna tarhasi meidän eilen niin valkoinen Lassemme. Nimenomaan eilen. Nyt minua odotti Faen ja Susin viereisessä tarhassa kaksi hevosta: yksi harmaa, ja yksi mudanruskea. Cilla näytti samanväriseltä kuin aina aikaisemmin, mutta Lasse taasen oli ottanut kaiken ilon irti Suomen mutakeleistä. Luojan kiitos loimessa oli kaulakappale, tai olisin oikeasti pillittänyt. Nyt ei olisi kuitenkaan aivan vielä Lassen aika, vaan nyt minulla olisi ensin pikkuhyppelyt Faen kanssa. Kellokin oli vasta yksi, kiitos koeviikon, joten minulla olisi hyvin aikaa ennen tunteja. Otin siis nopean snapin Emmalle Lassesta, ja nappasin sitten Faen sisälle.

    Faen kanssa sujui mahtavasti. Tallissa se oli oma, hapan itsensä, mutta kavaleteista se suoriutui hyvin ja treeneistä jäi muutenkin tosi tyytyväinen olo. Olin taluttamassa tammaa talliin, kypärä kainalossa, kun Emman ääni pysäytti minut kesken kaiken.
    ”Sä teit sen! Oo, noi on ihan sika hienot! Sopii sulle!” blondi ilmaantui eteeni ja tutkiskel hiuksiani samalla kun Fae tutkiskeli Emman laukkua.
    ”Eeh, kiitti.. Ja joo, kyl mä tein, mut that’s thanks to you”, virnistin. Emma oli painostanut minua leikkaamaan ja värjäämään hiukseni siitä lähtien, kun olin pohtinut asiaa ääneen.
    ”Ja mä sanoin et ne sopis sulle! Ja olinko oikeessa?” Emma nykäisi käsilaukkunsa pois juuri kun Fae oli nuolaisemassa sitä.
    ”No joo…” myönnyin. ”Onko meillä muuten original plan menossa? Kai Jase on tulossa?”
    Emma nyökkäsi. Hyvä.

    ”Siis, hyi, kato tätä”, Emma nyrpisti nenäänsä saapuessaan Lassen kanssa tallikäytävälle.
    Minä nauroin Faen karsinasta.
    ”Joo, se on aika järkyttävä. Mä tuun auttaa sua sit ku oon pistäny tän pois.”
    Emma vain jatkoi matkaa aavistuksen ällöstyneen näköisenä Lassen karsinalle, pitäen metrin turvavälin mutavettä valuvaan ruunaan. Se ei kyllä ollut yhtään liioiteltua.

    Onneksi loimen alta paljastui paljon puhtaampi hevonen, jonka jalat olivat vain likaiset. Emma harjaili niitä, samalla kun minä yritin taiteilla kuraista loimea kuivumaan ilman, että kastuisin itse. Se ei onnistunut, mutta sain onneksi reisilleni vain murto-osan kurasta, minkä olisin voinut saada! Success.

    Kun olimme kuorineet Lassen rentouttavan jalkakylvyn, Jase suvaitsi saapua paikalle. Lasse seisoi parhaillaan käytävällä Cellen satula ja Faen karvaromaani selässään, kun mies kyseli oliko Inkaa näkynyt. Cilla pitäisi kuulemma pistää kuntoon.
    ”Ei oo, mut jos sulla on tulipalokiire ratsastamaan, ni…” kuulin hymyn Emman äänessä. Itse olin satulahuoneessa, etsimässä sopivaa vyötä Lassen satulaviritelmään, sillä tallin oma oli aavistuksen liian pitkä. Koska tuntien alkuun oli vielä muutama tunti ja Lassen mukana oli tullut vain suitset, Aleksi oli antanut meille luvan lainata jotain sopivaa satulaa kunhan palauttaisimme sen.
    ”Alana.”
    Matkani satulahuoneesta pysähtyi äkisti ja meinasin pudottaa Faen satulavyön.
    ”MIKSI sulla on liilat hiukset?” Jase tentti, ja tuijotti hiuksiani jonkin asteen järkyttyneenä. ”Mitä sä teit?”
    ”Mä leikkasin ne? Eikä ne oo liilat, vaan light lavender.”
    ”No olkoon vaikka ripulin väriset, mutta miksi ihmeessä?” Jase tuhahti ja kohautin olkiani.
    ”Mä halusin. Eiks oo kivat?” hymyilin mahdollisimman suloisesti.
    ”No… Iha ok…”
    ”Mä tykkään niistä”, virnistin, ja Emmakin nyökytteli.
    ”Ne on kivat”, blondi totesi.

    Faen satulavyö kävi Lasselle juuri ja juuri. Saimme vyön maasta käsin ensimmäisiin reikiin ilman, että kuristimme hevosemme, joten tyydyimme siihen. Selästä käsin se menisi vielä reiällä tiukemmaksi. Meillä ei vain juuri nyt ollut ketään siellä selässä. Tai oikeastaan, se ketään ei tiennyt vielä joutuvansa Lassen selkään.
    ”Jase… Ota kypärä mukaan ja tuu meiä mukaan!” Emma huhuili satulahuoneeseen.
    ”Miksi? Se on teiän hevonen, menkää te?”
    ”Ei me osata päättää kumpi menee eka! Ja sitä paitsi, me aateltiin, että jos Lasse on ihan kamala, ni sä saat olla se joka on siellä selässä sillon ku se lähtee.”
    ”Jaha…”

    Silloin oltiin jännän äärellä, kun minä punttasin Jasen hevosen selkään. Jase olisi halunnut mennä jakkaralta, mutta koska se oli kamalan kaukana (toisella puolella maneesia), käskin Jasea ”just man up ja anna mun nostaa”, ja hups vain, siinä sitä oltiin, näkemässä Lassen ratsastusta ensi kertaa livenä.

    Se meni aika hyvin. Lassesta näki, että se olisi ollut koko ajan menossa, mutta kuunteli kyllä hienosti. Alkuun mukamas myrtsi Jasekin näytti loppua kohden piristyvän, tai ainakin näytti ihan jopa tykkäävän Lassesta.
    ”No, minkälainen se on?” Emma kyseli kun valkoinen ruuna käveli pitkin askelin maneesia ympäri. Minä raahasin Faen kanssa hiekalle jättämiä esteitä takaisin paikoilleen.
    ”Ihan kiva, tosi kevyt edestä. Se vähän vaikuttaa tollaselta adhd:lta, mut muuten ihan jees”, Jase pohdiskeli selästä käsin.
    ”Ja siis mulle on ihan sama minkälainen se on ratsastaa, jos se hyppää tollasella tekniikalla”, totesin estetolppien lomasta. Jase oli mennyt yhden kavaletin muutaman kerran, ja vaikka olin jo videoista nähnyt Lassen hienon hyppytekniikan, näytti se livenä paljon paremmalta.
    ”No joo true kyl”, Emma naurahti sokeripalansa päältä, ja kääriytyi syvemmälle loimen sisään. Ei maneesissa nyt oikeasti ollut niin kylmä, mutta toisaalta Emman tallitakki oli aika ohut. Mutta se oli hieno.

    Niinkuin Lassekin.
    ”Kyllä te siitä vielä pelin saatte”, kuten Jase sanoi. Eli normaalin ihmisen näkökulmasta meillä oli älyttömän hyvä hevonen.

  • #817

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kolmas (eli se paras) maasto
    25.12.2016

    Sunnuntaiaamuna heräsin aika aikaisin, joten loikoilin sängyssä kännykän kanssa, ennen kuin kävin suihkussa ja pesemässä hampaani. Olin juuri saanut urheiluliivit ja alusvaatteet päälleni, kun kännykkä soi. Hm, facetime Jaselta. Vastasin siihen sen kummempia miettimättä, Jase oli aika laiska tekstaamaan.
    ”Moi, merry Christmas”, hymyilin. Ruudusta näkyi Jasen sotkuiset hiukset ja paidaton olemus.
    ”Hei, joo, hyvää joulua”, ja haukotus perään.
    ”Ooks vähän väsyny? Heräsiksä vasta?” tirskuin.
    ”Mm joo. Oli vähän myöhänen ilta…” Jase virnisti ja jatkoi ennen kuin ehdin kommentoida. ”Porukat halus tehä jotain lautapelejä vielä yöllä.”
    Huh, onneksi se oli lautapeli. (Vaikka minulle ei kuulunutkaan se, mitä Jase teki. (Ja kenen kanssa.))
    ”Oh, cool”, totesin.
    ”Ja hei, myöhäsistä illoista puheen ollen, mitä sä teet tänää?” apuaapuaapua, Jasen virnistys ei jättänyt mitään arvailun varaan. Kieltäydy, kieltäydy, you already have a huge crush don’t make matters worse, alkoi heti soimaan varoittavana mantrana päässäni.
    ”Nothing, I’m all alone”, hymyilin silti, posket hieman punaisempina.
    ”Hyvä. Voidaan tavata Hallavassa sit, voin tulla hakemaan sut sieltä.”
    ”Oorr, sä tuut mun kaa maastoon.”
    ”Maastoon? Miksi?”
    ”You’ll see.”

    Syötyäni ja käytyäni lenkillä suuntasin kohti tallia. Hallavassa oli aika hiljaista tähän aikaan, ja aloitin päiväni pesemällä hevosteni kaikki ruokaämpärit. Siitä innostuessani otin pesuun myös suojat, paitsi ne jotka laittaisimme heppojen jalkoihin maaston ajaksi. Koska nämä kyseiset hepat olivat vielä pihalla, päätin putsata niiden karsinat tässä välissä. Lantaa tuli vaikka millä mitalla molemmista karsinoista, mutta päätin silti mennä vain yhden kerran lantalaan. I ain’t no quitter. Olin juuri kärräämässä kasaa pois Lassen karsinasta, kun aiemmin niin hiljaiselta käytävältä kuului kavioiden kopinaa ja kaksi kiihtyneen kuuloista ääntä, jotka puhuivat hiljaisella volyymilla. Silti erotin muutaman sanan, kun hevonen oli pistetty karsinaan. Hm, joku tuntsari, kun se ei mennyt tästä ohi. Ja yksäripäädyn ovi narisi, ja meni itsekseen kiinni, kun taas tuntihevosten ei narissut, ja saattoi paukahtaa kiinni jos ei ollut varovainen. Aivan kuin olisin kuullut nimeni, joten luonnollisesti jäädyin kuuntelemaan.
    ”Vaikka Klikki onkin tosi kiva, niin onhan se silti tosi epäreilua! Sillä on kaks hevosta, hyvää hevosta, ja molemmat sen vanhemmat mainittiin viime hippoksessa!”
    ”Ja näitkö sä sen sielä itsenäisyysjuhlissa?” kuului toinen ääni, jota en ollut ikinä kuullut aikaisemmin. Ensimmäinen olisi ehkä voinut olla Lina. Tai joku.
    ”No nimenomaan, sit vielä joku Jason Astor. Kamoon! Ne oli ihan rakastuneen näkösiä, ja tanssi yhessä koko ajan! Jase ei ees tanssinu kenenkää muun kanssa, eiks nii.”
    ”No en mä niin tarkkaan nyt kattonu..”
    ”Mut jättäis nyt jotain muillekin! Ja näitkö sä ku-” Linan ääni keskeytyi hänen nähdessään minut kottikärryjen kanssa. Hän vilkaisi nopeasti kaveriaan (jonka olin ehkä joskus nähnyt tunnilla?) ja kaveri sen sijaan harjasi Klikkiä hiljaisesti.
    Jase saapui suurin piirtein silloin, kun saavuin lantalasta.
    ”Kumman sä haluut? Taino, mä päätin jo, sä meet Faella”, hihkaisin ja ojensin brunetelle riimunnarun käteen.
    ”Onks se viel ulkona?” Jase kysäisi ja katsoi minua kulmiensa alta.
    ”On, ja Lasse kans. Tuu nyt, ni päästään ennen ku tulee ihan pimeä. Fae sitä paitsi tulee portille vastaan.”

    Ennen pitkää seisoimme tallipihalla hevostemme kanssa, molemmilla loimet selässä. Lassella oli enkkuviltti, ja Faella keltainen heijastinratsastusloimi, joten minulle ei ainakaan tulisi kylmä. Jaselle saattaisi, mutta toisaalta, Fae todennäköisesti pitäisi hänet lämpimänä. (Jase ei ollut ”jaksanut” ratsastaa kahdella ohjalla, joten hän vaihtoi tamman kuolaimet olympioihin. Minä yritin estellä, mutta lopulta päätin antaa olla. Omapahan oli Jasen ongelma, jos he palaisivat tallille ennätysvauhtia.)
    ”Heiheihei! Lina! Haluuksä ottaa meistä kuvan nopee?” hymyilin huomatessani Klikkiä taluttavan tytön.
    ”Miks me nyt mitään kuvia, herranjumala, sä oot ihan sika lyhyt”, Jase murisi ja yritti hakea estejalustimiani jalkoihinsa. Mies pidensi jalustimia useammalla reiällä, ja suostui sitten kuvaan.
    ”Kyllähän tästä nyt, oooämgee Jason Astor menee maastoon eikä aina treenaa mitä tämä on, joten siksi me otetaan kuva.”
    Linan kaveri otti pari kuvaa kännykälläni, ja toivotti sitten hyvää maastoreissua. Haha, sitä minäkin toivoin.

    Alkumaasto sujui ihan hyvin. Me lauloimme – tai minä lauloin ja yritin saada Jasea mukaan.
    ”Dude, et sä voi olla laulamatta! All I Want for Christmas! Se on vaa pakko laulaa!”
    ”Ei, mä en laula. Ikinä.”
    ”–Is youuuuuu baaaaaaaaby!”
    Joka tapauksessa, me lauloimme ja kuljimme vierekkäin letkeässä käynnissä tietä pitkin. Metsässäkin menimme pieniä autoteitä, joten pystyimme sielläkin kulkemaan vierekkäin ja juttelemaan.
    ”Tiiäks, mä kuulin pari päivää sit the worst pick up line ever”, totesin hetken hiljaisuuden jälkeen. Jase vilkaisi minua toinen kulma koholla, ja hihitin.
    ”Mä olin kaupassa, ja mulla oli Lassen loimi mukana ja siin pussissahan on tosi isolla se kuva hevosesta. Mut anyways, joku jätkä tuli kysymään multa, et ”Sähän ratsastat hevosilla?” ja mä olin et joo, ja sit, I shit you not, se sano et ”osaaks ratsastaa millään muulla?” ja I swear, mä melkeen löin sitä. But now that I think of it, se oli tosi hassua. In that moment it wasn’t, but in retrospect.”
    Jase oli hiljaa.
    ”??? Jase? Huhuu???”
    ”Mut… osaatko?” mies kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen aivan totisena, ja repesin nauruun. Jasenkin suupielet nyki.
    ”I think you know the answer to that, honey.”

    Lasse siirtyi kapealla metsäpolulla lyhyen jonomme kärkeen, ja keskityin vain hetkeksi nauttimaan ruunan pitkistä askelista ja hiljaisesta metsästä. Se oli kyllä niin kiva hevonen. Tammikuussa olisi jo kilpailuitakin, kun ruunan passi oli tullut postissa, ja sen kaikki rokotukset olivat kunnolla. Treenitkin oli jo edistyneet, mutta silti lähtisimme niihin kisoihin hyppäämään vain metriä. Aloitetaan pienellä. Olisikohan Hallavassa lähiaikoina kisoja, siellä voisi mennä isompaakin. Ja Emma haluaisi varmaan mennä myös. Ruusunpunaiset ajatukseni Lassesta keskeytti Jasen muriseva ääni, kun Fae ilmeisesti sääti takana jotain tyhmää taas vaihteeksi. Ilmankos, laukkapelto lähestyi joka askeleella.
    ”Miks mun piti mennä tällä, Lassehan on isompikin ja mä oon isompi.”
    ”Sä meet Faella siks, et Lasse on nopeempi, ja mä haluun voittaa”, käännyin satulassa. Jasen ilme kääntyi ovelaan virnistykseen.
    ”Ai voittaa? Mut? Sehän nähään.”
    Pellolle päästyämme minä ja Lasse saimme etumatkan, mutta puolessa välissä Jase pyyhälsi Faella tuhatta ja sataa ohi. Wtf, mistä se noi vauhdit sai?? Lasse yritti kiihdytellä, mutta en uskaltanut antaa sen mennä aivan täysiä (jarruista en ollut vielä varma, ainakaan maastossa), joten loppujen lopuksi Jase voitti, ja hänen virneensä oli varsin leveä saadessani heidät kiinni. Fae puuskutti mutta näytti varsin tyytyväiseltä ravatessaan volttia pidemmillä ohjilla.

    ”Mä sanoin et mä voittaisin”, kuului Jasen ääni vierestäni jo viidettä kertaa.
    ”Yeah yeah, I get it”, jatkoin mukamas murjottamistani, ja puristin oksasta nappaamaani lunta tiukemmin myttyyn hanskojen sisällä.
    ”Iäh!” Faekin säpsähti Jasen äkillistä parkaisua, kun se samainen lumimytty löysi tiensä miehen poskelle. Minä hihitin tyytyväisenä.
    ”Mikä toi oli?!”
    ”Kosto.”
    ”Mistä? Mitä mä oon ikinä tehnyt sulle, minähän olen varsinainen enkeli, joka–”
    ”Siitä että sä voitit mut”, nauroin. Siitä syntyi niin suuri lumisota, kuin ratsailla voi. Se kyllä piti lopettaa, kun Fae alkoi käydä kierroksilla ja Jase ei enää osunut kun hänen piti rauhoitella samalla ravaavaa tammaa. Lasse vain katseli meidän touhuja aavistuksen hämmentyneenä, mutta sieti touhuja hyvin.

    Loppulenkki sujui mukavissa tunnelmissa, nauroimme tyhmille jutuille ja kerroimme joulukuulumisiamme toisille.
    ”Mikset sä sanonu mitään, sä olisit ihan hyvin voinu tulla meiän luokse!” Jase kertoi totisena kuullessaan surullisen joulukinkkuni ja yksinäisen jouluni tarinan.
    ”Nii, joo, ”moi, tässä on mun kaveri Alana, me ollaan friends with benefits ja sillä ei oo elämää ni se tulee nyt viettää meiän kaa joulua”, that would’ve worked”, vastasin ehkä aavistuksen happamana. Poskia lämmitti kuitenkin se, että Jase olisi oikeasti ehkä huolinut seurani. Enkä minä edes tiennyt, mitä ihmettä me olimme. Ehkä friends with benefits oli paras kuvaus. Tai jotain.
    ”No ei, ei se tolleen olis menny. Mut entäs tää, ”mun tyttöystävän perhe on muualla joulun ja se olis aivan yksin, joten se on nyt meidän kaa”?” Jase ehdotti.
    ”Mikä tyttöystävä?” no nyt ainakin posket olivat lämpimät.
    ”No siis mä aattelin.. Että jos.. Tota… You know… Jos sä haluaisit… mut ei oo pakko.. Mut jos sä haluaisit, ku..?” oho, oho, Jase oli aina vaikuttanut niin varmalta sanoistaan. Taisi se vähän punainenkin olla. (Minä kyllä olin häneen verrattuna paljon punaisempi. Paaaaljon.)
    ”Really? Koska yeah, se olis jees”, hymyilin. Siitä hyvästä sain harvinaisen hymyn vastaukseksi. Se oli vielä, jos se edes oli mahdollista, paremman näköinen kuin Jasen tavaramerkkivirnistys.

    ”Saanks mä pistää tän instaan?” kysyin autoa ajavalta Jaselta, ja näytin Linan ottamaa kuvaa. Yritin olla captionin kanssa sniikki ja vain vihjata jotain, mutta Emma näki siitä suoraan läpi. Ainakin sain viiden minuutin kuluessa screenshotin kuvastani instassa, ja sen mukana viestin:
    ”VIIMEINKIN. SÄ TAJUSIT! TE TAJUSITTE! GOOD JOB. Proud mama <3”

  • #818

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Juorumylly
    9.2.2017

    Lasse ei tuntunut välittävän ollenkaan sisälläni riehuvasta myrskystä. Se katseli tyytyväisenä korvat hörössä tallin tapahtumia, sitä ei kiinnostanut minun nyppivä hännänselvitys vapisevin käsin. Sillä oli loimi päällä, se oli hypännyt oikein hienosti äsken tunnilla. Muutaman kerran se hyppäsi niin vahvasti takaa, etten meinannut pysyä mukana enää hypyn loppupuolella. Siitä se lähtisi. Olisin jo ilmoittanut minut ja Lassen Vaahterapolun kisoihin, mutta halusin vielä varmistaa, halusiko Emma mennä jonkun radan.

    Tallissa oli hiljaista, muut tunnilla olleet olivat tainneet lähteä jo hevostensa karsinoista. Näpräsin Lassen karsinan ovessa roikkuvaa riimua, kännykkä poltellen taskussa. Lasse itse höristeli iloisena ja pyöritteli huulillaan takin huppua.

    —-
    ”Pliis sano et se ei oo totta.”
    Alanan säpsähdystä säpsähti Lassekin. Nyt taisi tulla se vastaus siihen pari tuntia sitten lähetettyyn viestiin. Jase sen sijaan harppoi heidän luokseen, ja haki katseellaan Alanan silmiä. Ne olivat visusti porautuneet maahan.
    ”It is…”
    ”Mut- ei- hä- mut eihän se- me ollaan tehty kaikki?” Jase näytti kerrankin menettäneen puhekykynsä.
    ”No apparently not enough…” Alana mutisi.
    ”Mitä sä aiot tehä sille, et kai sä nyt meinannu pitää sitä?”
    ”No! Herranjumala, no. I’m not a mother… Barely remember to feed myself…”
    ”Huh. Ketkä tietää tästä..?” Jase huolehti ja viittilöi johonkin päin Alanan vatsaa.
    ”You, me, ja Eevi.”
    ”Eevi? Miks? Sä kerroit sille ennen ku mulle?”
    ”I panicked, ok?! I got fucking scared, you know, a freaking baby and all. Jesus. En mä tienny kenelle muullekkaa soittaa.”
    ”Mut vaan me kolme tiietään?”
    ”Mhm. Vaan me kolme.”
    Vaan eipä tiennyt nuori pari, että heidän keskustelunsa olivat kuulleet Rena ja Salli, jotka olivat tahtomattaan jääneet hiljaa Nikitan karsinaan. Eivätkä tajunneet Salli ja Rena, että asiaa myöhemmin taukotuvassa pohdiskellessaan, että huoneeseen oli saapunut muitakin. Eikä kukaan tiennyt, että perjantai-iltaan mennessä koko Hallava tuntui supisevan Alanan mahdollisesta lapsesta.

    Loppujen lopuksi, vain he kolme tiesivät totuuden. Loput luulivat mitä juorut kertoivat, kaksosista ja kolmosista ja paisutetuista kertomuksista.

  • #819

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Jos maneesiin haluat mennä nyt…
    20.2.2017

    Jos satuit osumaan maanantaipäivällä sopivaan aikaan Hallavan maneesiin, saatoit nähdä varsin totisina pidetyt Alanan ja Jasen nauravan ja hyppivän kilpaa. Lopulta voiton vei Alana Lassella, kun este oli huimat 145 cm, vaikka Jase kuinka yrittikin väittää, että he pudottivat Faen kanssa puomin vain siksi, että tammalla oli ollut taukoa isommista esteistä, ja ettei hän ollut aiemmin hypännyt sillä. Ihan järkeenkäyvät selitykset, mutta kyllä ”selkeästi mä voitin”, kuten Alana totesi voitonriemuisena.

    Alana ja Lasse

    Jase ja Fae

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
  • #821

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kirjoittanut: Eevi-Sofia, 18.5.2017

    ”You look sad, or maybe stressed”, Alana huomautti, kun astuin tallitupaan, missä nuorempi nainen juuri laittoi Oliverille sukkaa paremmin jalkaan.
    ”Ei kun mulla oli vaan varattuna Danielin valmennus, mutta en voi mennä Valgusin kanssa. Harmittaa, että pitää perua”, kerroin.
    ”Oh no, eihän sun tarvitse perua”, Alana sanoi kepeästi. ”Ota Lasse!”
    ”Oikeasti? Daniel tulee torstaina tänne.”
    ”Yeah, really, you should. On hyväksi Lasselle päästä kunnon koulutreeniin. Besides, it’ll take ya mind off bad things. Kurjaa, että Valgus on kipeänä”, pienen poikavauvan äiti sanoi myötätuntoisena.
    ”Kiitos. Oikeassa oot. Mä kaipaan nyt kunnon ratsastusta enemmän kuin mitään.”
    ”And we’ll be there, you know, kannustamassa, won’t we, Oliver?” Alana kujersi pojalleen.
    Minä kauhistuin.
    ”Mutta enhän mä uskalla sitten edes hengittää Lassen selässä, jos sä olet katsomassa”, voihkaisin.
    ”Bullsh…ooops”, Alana vilkaisi poikaansa ja virnisti minulle. ”En antais sulle mun hevosta, jos en tietäisi että osaat ratsastaa sitä.”

    Niin minä siis päädyin Lassen selkään. Daniel Susineva ei hämmentynyt hevosvaihdoksesta, nyökkäsi vain ja sitten ryhdyttiin hommiin. Miehellä tuntui olevan nopeasti aika maaginen tatsi tähänkin hevoseen, ja se selittyi, kun yksien välikäyntien aikana juttelimme. Kävi ilmi, että Danielilla oli ollut pitkään ratsutettavana hyvin samantyyppinen täysiveriruuna. Olipa mukavaa ratsastaa valmentajan edessä, joka tunsi haasteet ja mahdollisuudet ratsun kanssa.

    Ja niin saimme aikaan aika hienoja muutoksia ravin sisällä. Alana videoi, minkä Oliverin vahtimiselta ehti, ja mitä nyt itse kerkesin ratsuni omistajaa vilkuilla, hän näytti oikein tyytyväiseltä. Tietysti valmennustuntiin mahtui kömmähdyksiä ja pulmiakin, mutta se hyvä puoli ohjatussa ratsastuksessa oli, ettei kaikkia ongelmia tarvinnut ratkaista yksin. Sitä varten kentällä pönötti asiantunteva silmäpari, joka tarkkaili herkeämättä kaikkea, mitä tein hevosen kanssa, ja antoi ratkaisuehdotuksia.


    Pieni lisäyspätkä lävistäjällä – ja hei, melkein kuin oikea kouluratsukko!

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
  • #823

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kirjoittanut: @aleksi, 27.6.2017


    Alana ja Lasse maastoesteillä

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
  • #825

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kirjoittanut: Eevi-Sofia, 10.7.2017

    Minä sitten pidin Lassesta. Koska olin hevoseton ja Alana puolestaan perheellinen, olimme tehneet molempia ilahduttavan sopimuksen, että ratsastaisin Lassella. Paljon olinkin ratsastanut, niin itsenäisesti kuin kptivalmennuksissakin, ja olimme jopa käyneet yksissä koulu- ja estekisoissa Vaahterapolussa. Siellä on tavannut Susin Hallavassa syntyneen pojan Siriuksen ja tietenkin sen omistajan, Auran. Reissu oli ollut kaikin puolin mukava.

    Alana oli tiedustellut, kiinnostaisiko minua Lassen puoliylläpito nyt kun olin vailla omaa hevosta.

    Kaksijakoiset fiilikset olivat kuohahtaneet mielessäni. Lasse oli ihana ja minä kaipasin vastuullista hevosharrastamista, mutta… Mitenkäs olivatkaan kaksi edellistä ylläpitosopimustani päättyneet? Aika tulikivenkatkuisissa tunnelmissa. Susin kohdalla tunnelma kiristyi, kun olin Kolilla sen varsominen aikana. Minua ei pidetty vastuullisena ylläpitäjänä siitostammalle – ja suoraan sanottuna enhän minä siitostammaa halunnutkaan, vaan ratsuhevosen. Se vaan ei ollut minun päätettävissäni, koska minä en ollut omistaja.

    Valgus oli Susia suurempi katastrofi, joka yhä vieläkin välillä valvotti minua öisin ja aiheutti ikävän tunteen vatsanpohjaan. Menetin paitsi hevosen, myös ystävän.

    Yritin toitottaa itselleni, että ei niin kävisi Alanen hevosen kanssa. Että joskus minun ylläpitotuurini kääntyisi.

    Sinä ihanan helteisenä kesäpäivänä olin vihdoin alkanut saada itseni vakuutettua siitä, että voisin ottaa Lassesta puolikkaan vastuulleni. Me teimme hevosen viikko-ohjelman mukaisen pitkän maastolenkin. Vaihtelevissa maastoissa eri askellajeissa reippaasti edetessä elämä hymyili. Lasse tuntui kepeältä ja vaikka se välillä meni kovaa, minua ei hetkeäkään pelottanut, että se katoaisi hallinnasta. Minulla oli siihen hyvä ote, hyvä tuntuma. Luottavainen olo.

    Hymyilin takaisin tallinpihaan saapuessamme niin leveästi, että tulomme nähnyt Rena suorastaan nauroi meille.
    ”Taisi olla kiva lenkki?”
    ”Ihan huippu!”

    Riisuin Lassen pesukarsinassa, sillä se oli hionnut kevyesti ja oli paras huuhtaista se läpikotaisin, jotta sillä olisi mukavampi olo.

    Suojia irroittaessa kulmani kurtistuivat.

    Jalat olivat lämpimät. Lämpimämmät kuin olisi kuulunut olla. Sydän kierähti kivikovana ja teräväreunaisena kurkkuun, mutta nousin rapsuttamaan Lassen korvantaustaa.
    ”Kaikki hyvin, ukko, kylmätään vain nämä kintut huolellisesti”, sanoin, ja kuulin kireyden äänessäni.

    Olinko minä rikkonut Alanankin hevosen? Mitä jos se oli nyt jalaton?

    Käytin jalkojen kylmäämiseen tuhottomasti aikaa, sillä mikään määrä hoitoa ei tuntunut helpottavan omaa huoltani. Lasse ei ollut moksiskaan, antoi vain minun häärätä. Lopulta pyöräytin hevosen karsinaan ja menin soittamaan Alanalle. Olo oli tärisevä ja hutera.

    Pillahdin itkuun heti, kun Alana vastasi.

    Kesti kauan, ennen kuin sain kakisteltua asiani ulos.

    ”Tästä syystä m-mä en i-ikinä voi ratsastaa mitään – mitään muita hevosia kuin o-omaani!” nikottelin kauhusta ja häpeästä vapisten. ”Ne kaikki hajoaa mun alla! Mä teen jotain tosi pahasti väärin enkä mä edes tiedä mitä?!”

    ”Eevi kuule. Joskus sä olet vähän stupid”, Alana sanoi rauhallisesti.
    ”Hä?”
    ”Breathe in and listen. Mä en usko, että Lassessa on mitään vikaa mitä siinä ei ollut ennen. Ei se ole priima hevonen, think about it, mieti mitä kaikkea sillä on tehty. Laukkatreenit, eventing, everything. Sometimes jaloissa on lämpöä but then we just hoidetaan se tosi hyvin. Kyllä se käyttökunnossa pysyy kun ollaan careful sen kanssa and I know you are, minkä tahansa hevosen kanssa.”

    Alana luotti minuun. Alana ei syyttänyt minua. Alana oli varma, etten ollut aiheuttanut Lasselle monttukohtaloa.

    Ja Lasse oli ihan kunnossa ja minä ylireagoin, enkä minä ollut huono hevosihminen.

    Sen suurempaa kiveä en koskaan ollut saanut vierittää pois sydämeltäni. Minä en ollut rikkonut Lassea. Minä en ollut kelvoton hevosenrikkoja, niin kuin olin antanut itseni kuvitella – ihan turhaan. Minähän tein aina parhaani hevosten kanssa, ja se riitti.

    ”Voinko – voinko mä siis oikeasti ylläpitää Lassea? Puoliksi?”
    ”Voit.”

  • #826

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    No ei toiminut
    19.8.2017


    Jos Alana oli toivonut, että nämä kisat olisivat sujuneet Lassen kanssa paremmin, kuin mitä ne katastrofaaliset Faen kanssa, niin Alana oli väärässä. Hyvin väärässä. Viime päivien runsas sade yhdistettynä virhearviointiin ponnistuspaikasta päättyi hyvin mutaiseen hevoseen, ja vielä mutaisempaan, sekä varsin kiukkuiseen Alanaan. Se oli kuulemma näyttänyt hurjalta, kun Lasse vain kaatui, teki kuperkeikan ja jopa liukui muutaman metrin eteenpäin, siltä, että nyt olisi sattunut ja pahasti, mutta ainoa, joka kai onneksi koki kolauksen oli itsetunto. Ja vähän Alanan selkä sekä vasen polvi. Mutta jos ei paareilla pitänyt poistua, ei sattunut, kuten blondi totesi synkän näköisenä pyyhkiessään mutaa pois poskestaan.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
  • #827

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    1.10.2017


    Alana unohtaa joka kerta, että omistaa VALTAVAN hevosen, ennen kuin
    pistää sen seisomaan ponien viereen.
    Lasse, Prookkis ja Alana.

    Uusi kisatakki pääsi heti tositoimiin sateen yllättäessä kilpailijat, mutta Lasse hyppäsi hienosti metrikympissä toiselle sijalle. Erityisen ylpeä Alana oli kuitenkin nuoresta Prookkiksesta, ja tämän omistajasta Emiliasta, jotka uskaltautuivat 60-70 cm luokkaan! Tästä parivaljakosta Alana on yrittänyt koulia esteratsukkoa jo heinäkuusta saakka, ja hyvin näyttää sujuvan, vaikka Emilia omiaan ja poninsa taitoja epäileekin.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
  • #828

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kirjoittanut: @aleksi
    10.12.2017

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
  • #830

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Tyyntä myrskyn jälkeen
    5/1/2018 – Jase

    Jason Astor paukautti autonsa oven kiinni ja kiskoi takin kaulusta ylemmäs. Ilma oli taas vaihteeksi hirveä, kolea ja tuulinen, ja Jase keksi ainakin sata asiaa, joita tekisi mieluummin kuin tätä. Pakko se olisi kuitenkin Lasse liikuttaa, ei sitä voinut pelkän Eevin huoleksi jättää. Ihan hyvin se oli jo menneen viikon pärjännyt pelkästään Eevinkin kanssa, mutta Alanan painostuksesta Jase joutui lähtemään kodin lämmöstä. Tai, no, painostuksesta ja painostuksesta, Jason tarvitsi tilaa hengittää, ja Lasse oli hyvä tekosyy. Alanahan ei tallilla ollut käynyt sen jälkeen. Itse asiassa, hän ei ollut käynyt missään, eikä Jase häntä siitä syyttänyt. Kyllähän se häntäkin harmitti, totta kai, ja kovasti harmittikin, mutta Alana otti asian niin raskaasti, kuin sen vain pystyi ottamaan. Istui vain tyhjä katse silmissään, hädin tuskin söi, eikä puhunut mitään. Tai silloin kun puhui, syytti itseään tai itki, usein molempia. Ei tämä kyllä mukava loppu ja alku vuodelle ollut. Mutta Jase ajatteli, ettei asialle enää mitään voinut, ei mennyttä voinut muuttaa, ja paras vaihtoehto olisi vain jatkaa eteenpäin. Hm, ehkä koiranpentu auttaisi? Veisi ajatukset muualle? Oli se yksi rotukin, mistä Alana piti kovin… Tai varsa, uuden varsan kouluttamisesta Alana oli haaveillut jo pitkään, ja oli valittanut Jaselle pitkät pätkät silloin, kun Valera, se Aleksin varsa johon Alana oli ihastunut, sai hoitajan. Vei kuulemma hänen hevosensa mokoma. Vaikka eihän se Alanan ollut missään vaiheessa, kunhan oli pari kertaa harjannut sen.

    Ajatus jäi hautumaan, ja Jase jatkoi matkaansa talliin. Lasse oli näköjään ulkona, likaisena niin kuin aina, ja sen suuren, kuraisen olemuksen näki kauas. Onneksi oli loimet, ja varsinkin kaulakappaleet. Onneksi Lasse tuli portille vastaan, joten Jasen ei tarvinnut metsästää sitä liukkaasta tarhasta, vaan valkea ruuna oli helppo ottaa sisälle. Kaikki sen kanssa oli kyllä helppoa ja vaivatonta, mistä Jase oli ihan kiitollinen. Alanan hevosista Lasse oli kyllä ehdottomasti se, josta hän piti enemmän. Fae oli ollut potentiaalinen ja muuten hyvä, mutta miten Alana oli jaksanut taistella tamman kanssa jokaisesta asiasta oli mysteeri.

    Lassen loimi oli suorastaan törkyinen, mutta se oli onneksi tehnyt tehtävänsä, eikä hevonen sen sisällä ollut kovinkaan likainen. Jaloistakin lähti kura helposti, sillä Alana suihkutti ne aina täyteen harjanselvitysainetta. Ja kävi pikkukammalla kaikki läpi, koska jos Alana oli jossain tarkka, se oli hevostensa kanssa. Okei, oli se kaikessa tarkka, mutta hevosistaan se oli sitten supertarkka. Omiin ajatuksiinsa uppoutuneena Jase varusti Lassen, jätti moikkaamatta tallilaisia, ja talutti ruunan maneesiin.

    Lassen läpiratsastus sujui ilman suurempia tapahtumia. Se meni rutiinilla, se sama ohjelma, jolla Jase läpiratsasti aina. Ja lisänä, vähän enemmän treenimielessä, parit laukanvaihdot lävistäjällä, kun niissä Lasse kuulemma aina sääti vähän omiaan. Paitsi esteradalla, siellä se suoritti vaihdot tarkasti ja ilman turhia säätöjä, mutta sileällä sinne tuli väliin välillä turhia pikku ponnahduksia. Jase heitti Lasselle viltin takaisin selkään ja jäähdytteli sen.

    Tallissa käytävällä seisoi Eevi-Sofia hevosensa kanssa, ja Jase tervehti häntä kohteliaasti. Eevin kasvoilla käväisi hämmennys, ennen kuin hänkin tervehti. Tosiaan, Alana oli ikään kuin vain kadonnut yhtäkkiä. Ei ollut puhunut Eeville ainakaan viikkoon mitään, Jase oli joutunut itse pyytämään naista huolehtimaan Lassestakin. Ja Jase oli ainoa, joka tiesi viime aikojen tapahtumista mitään. Edes vanhemmille ei ollut kerrottu, edes silloin syksyllä. Se oli ollut salaisuus, ja ehkä hyvä niin.

    Autoon takaisin päästyään Jase mietti sitä koiranpentua. Hän oli alun perin miettinyt sitä synttärilahjaksi, itse asiassa niin paljon, että hän oli jo soittanut kasvattajallekin. Silloin, pari viikkoa sitten sillä oli ollut vielä yksi pentu edellisestä pentueesta, mutta Jase oli sanonut odottavansa seuraavaa. Nyt hän kuitenkin kaivoi numeron kännykästään, ja hetken pohtimisen jälkeen soitti siihen. Eipä siitä kysymisestä haittaakaan ollut. Eikä kahdensadan ylimääräisen kilometrin ajamisestakaan.

  • #831

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Mietteitä
    Sunnuntai 15.4.

    Tallillakäynti oli viime aikoina jäänyt minulta hieman vähemmälle. Ehkä ihan ymmärrettävästi, olisinhan, herranjumala, menossa naimisiin alle viikon päästä! Viime viikot olivatkin kuluneet valmisteluissa ja puhelimessa, olin myös pari kertaa lentänyt Irlantiin järjestelemään asioita paikanpäällä.

    Nyt olin tekemässä viimeisiä valmisteluita tallilla. Lento lähtisi yhdeltätoista ja sitä ennen piti vielä hoitaa Lasse ja Rokki. Koirat olin jo vienyt yhdelle pelikaverille viime kaudelta, Basil varsinkin pitäisi kovin päästessään pitkille ja tehokkaille juoksulenkeille. Se oli kasvanut kohisten ja oli täynnä energiaa, joka sitten välillä purkautui pieninä pahantekoina. Esimerkiksi Oliverin lempi-pehmosiili koki karun ja täytteenpuuttoisen kohtalon. Sentään ehdimme juuri ja juuri kiskoa helistimen ulos vaalean koiran kidasta ennen kuin se kerkesi nielaista sen. Drei taasen olisi viikon seinänaapurimme teinitytöllä, kuulemma halusi kissan, mutta ei ollut vielä aivan varma. Tässäpä se tulisi testattua, jos jaksaisi Drein tapaa kaataa hiekkalaatikkonsa, jaksaisi kyllä hoitaa omaakin kissaa.

    Ade hoitaisi Rokkia ja se sitä paitsi sai muutenkin hyvää hoitoa tasaisin väliajoin käydessään tunneilla. Lasse saisi vapaaviikon, mutta olin antanut Aleksille luvan ottaa sen kokeneempien tunneille mikäli olisi tarve. Ja tietenkin ratsastaa sitä itse, mikäli halusi.

    Juuri nyt Lasse seisoi tarhassa Hanin kanssa. Ne nysväsivät kylki kyljessä, kuten miltei aina. Ne olivat hauska parivaljakko, vaikka nyt niiden korkeuserot olivatkin tasoittuneet verrattuna alkuperäiseen tilanteeseen. Nykyään Lasse ei näyttänyt enää niin valtavalta, Hani oli jo iso hevonen. Viheltäessä ne molemmat nostivat samaan aikaan päänsä ja lähtivät yhtä matkaa lompsimaan kohti porttia kunnes Lasse pisti raviksi ja saapui höristen luokseni. Sen jalat oli umpikurassa ja loimi läpimärkä, mutta onneksi hevonen sen sisällä oli vielä jonkin verran puhdas. Ja juuri tämän takia käytin kaikissa Lassen loimissa kaulakappaleita. Sillä oli erittäin huono kylmänsietokyky mutta mahtava kyky kerätä itseensä valtava määrä kuraa. Se etsi aina likaisimman ja märimmän nurkan tarhasta ja piehtaroi siinä. Toivottavasti pahimmat kurakelit olisivat ohi pian, jotta voisin päästää ruunan ilman loimea ulos. Tai tulisi niin lämmintä, että voisin pestä sen.

    Olin kehittänyt jo tässä ajan mittaan taktiikan kuoria ruunalta loimet niin, etten sotkenut itseäni kuraan. Sain ne jopa kuivumaan sotkematta ja se oli aikamoinen saavutus. Ainakin se oli käsilihaksia vaativa urheilusuoritus. Käsilihakset olivat myös koetuksella silloin, kun piti hinkata ruunalta talvikarvaa irti. Sillä ei tuntunut olevan muihin hevosiin verrattuna minkäänlaista talviturkkia, mutta silti siitä lähti tuhottomasti karvaa. Miten olemattomasta pystyi irrota näin paljon? Olisi kohta kalju koko hevonen. Ja sitten se palaisi taas kesällä, sitä aurinkorasvalla läträämistä olikin tullut jo ikävä. Olin jo löytänyt alennuksesta valtavan pönikän viisikymppistä aurinkorasvaa ja ostanut niitä kolme. Viime kesänä Lasse onnistui palamaan jaloistaankin. Turvan se poltti jo huhtikuun pienessä auringonpaisteessa ja vietti koko loppukesän hengitellen aurinkorasvahuuruja.

    Aurinkorasvat mielessäni varustin Lassen ja otin suunnaksemme maneesin. Vielä yhdet nopeat koulutreenit ennen taukoa. Vähän jännitti. Ei se koulu, vaan ensi viikko. Minä menisin naimisiin. Jasen kanssa. Kirkossa. Elämäni ainoat kirkkohäät, ei niitä voisi uusia. Ja taas kerran epävarmuus alkoi hiipiä mieleeni. Olikohan tämä viisasta? Mitä jos olin tekemässä elämäni suurimman virheen?

    Kouluratsastuksesta ei tullut mitään, ajatus sinkoili joka suuntaan. Niinpä tein viimeisen laukannoston ja tein päätöksen.

    Me menisimme nyt maastoon.

  • #832

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Huono päivä?
    maanantai 10.9.2018

    Ärsytti, kun ratsastin Lassen kentälle. Olimme käyneet maastossa kävelemässä alkukäynnit ja tarkoituksenani oli hypätä vähän. Olin jopa käynyt valmistelemassa muutaman puomin jo ennen kuin lähdin laittamaan Lassea. Lähdössä ja maastossa oli kestänyt vähän, ja silloin, kun palasin kentälle, joku oli jo kiskomassa puomeja pois. Eii, pliis, en jaksaisi tulla alas selästä.
    ”No ehdittiin jo kerätä… mut tossahan ne on käden ulottuvilla”, Niko kertoi ja jokin sen äänessä sai ärsytykseni kohoamaan. Mun puomit! Menisi kapisen lämppärinsä kanssa pois tieltä jo. Näköjään Seelakin oli Mellin kanssa kentällä, ja vaikka Melli olikin suloinen, halusin nekin vain pois alta. Väistäkää, antakaa mun ratsastaa.

    Eipä siinä auttanut muu kuin selästä alas liukuminen ja uusien puomien kantaminen. Lasse seurasi kiltisti perässä ohjat kaulalla, kun urheilin kolme puomia kerrallaan ja rakensin suuren pääty-ympyrän jossa oli kaksi kavalettia, yksi neljän puomin kaari sekä yksi este ihan tolpilla. Vähän jumppaa.

    Olin juuri kerennyt nousta takaisin selkään ja ottaa vähän ravia, kun tutut lastenrattaat työnnettiin kentän laidalle. Joko kello oli niin paljon?
    ”Hey honey”, huikkasin ohi ratsastaessani ja Jase nyökkäsi vastaukseksi instan lomasta. No moi vaan. Välillä Jase suvaitsi nostaa katseensa ruudusta ja joko vilkaista ilmeisesti nukkuvaa Oliveria tai nostaakseen jotain esille ratsastuksestani. Normaalisti vinkit olivat tervetulleita, mutta nyt ärsytti jo valmiiksi, eikä Jase ollut vaivautunut edes moikkaamaan. Hädin tuskin viitsi sen yhden ainoan esteeni nostaa pystyksi, vaikka olikin parkkeerannut suoraan sen viereen rattaiden kanssa.

    Lasse liikkui kuitenkin hyvin. Vaadin siltä ensin useita laukannostoja pysähdyksestä ja keskityin kovin saadakseni ne kunnolla ylämäkeen. Lasse niin helposti nojasi eteen nostoissa, varsinkin kun tehtiin sen mielestä tylsiä asioita. Esteillä ja maastossa ei ongelmaa ollut. Laukka oli muutenkin meidän kouluohjelmiemme murheenkryyni, hassulta kuin se kuulostikin. Lasse entisenä laukkahevosena hallitsi hyvin esteet ja maastokokeet, jossa sen pitkä askel oli vain hyödyksi, mutta kouluaitojen sisällä sillä oli helposti liian vähän tilaa liikkua, eikä laukan kokoaminen ollut Lassen lempijuttuja. Sitäkin oli kyllä työstetty.

    Otin muutamat hypyt ympyrällä, ennen kuin sotkin jonkun lähestymisen aivan täysin. Lasse hyppäsi kyllä yli, vähän kenguruloikalla mutta yli kuitenkin, ja onnistui täysin tuhoamaan takasuojansa siinä laskeutuessaan. Minulla oli treeni vielä kesken, enkä varmana hyppäsi ilman suojia, joten Jase sai lähteä satulahuoneeseen hakemaan kulahtaneita maastoilusuojiani.

    Sillä välin kävelin välikäyntejä pitkin ohjin ja vilkuttelin rattaissa istumaan nousseelle Oliverille. Jasella oli tapaaminen jonkun sponsorin kanssa, joten vahdinvaihto piti suorittaa näin tallilla. Ja koska meillä ei edelleenkään ollut muuta autoa kuin se Porsche, joutuisin kävelemään kotiin.

    Jasen suojienhakureissussa kesti hämmentävän pitkään. Ja sitten kun hän palasi, hän oli hiljainen ja laittoi vain suojat Lassen jalkoihin.
    ”I gotta go now”, Jase mutisi ja keräsi tavaransa Oliverin rattaista.
    ”Okay, drive safe. Ja saa sponsoridiili”, hymyilin ja olin kumartumassa antaakseni nopean suukon. Jase väisti sen sulavasti, taputti Lassea lavalle ja minua reiteen ja lähti sitten kohti parkkipaikkaa. Jäin hetkeksi katsomaan hänen peräänsä kulmat kurtussa.

    No mitäs ihmettä? Sain aina heippasuukon. Mitäköhän tallissa oli tapahtunut? Ehkä en vain ollut ainoa, kenellä oli vähän huono päivä?

  • #1244

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    17.10.2018
    – Jason Astor

    Jason Astor tarvitsi tauon. Kotona oli miltei sietämätöntä olla, Oliverilla oli hirmuripuli ja nälkä koko ajan ja Alanalla maailman suurimmat menkat, kiirettä töissä ja kireät hermot. Tuntui vähän syylliseltä jättää Alana yksin kolmatta päivää putkeen huutavan Oliverin kanssa, mutta pari tuntia ei tappaisi ketään, eihän?

    Porschessa oli niin hiljaista, Jase ei laittanut edes musiikkia päälle. Ah, hiljaisuus, ei puolitoistavuotiaan möykkää tai tyttöystävän nurinaa. Tai vaimohan se oli, mutta sillä ei ollut niin väliä Jaselle. Siinä hetkessä se oli tuntunut hienolta, mutta häiden jälkeen kaikki oli palannut takaisin ennalleen. Ainakin Alana oli tyytyväinen, sillä oli ollut hirvittävät omatunnontuskat Oliverista. Oikeastaan niin suuret, että koko sen viikon, mitä he olivat Irlannissa ennen häitään, Alana oli istunut kirkossa ja pyytänyt tekojaan anteeksi. Tai mitä se nyt tekikään, Jasea ei ollut ikinä kiinnostanut tarpeeksi keskittyäkseen uskontoon. Oli sitä tähdellisempiäkin asioita murehdittavana kuin Jeesus. Jase oli kerran erehtynyt sanomaan sen Alanalle, joka oli tehnyt nopeasti ristinmerkin ja mutissut sitten, että Jasen olisi parempi varoa sanojaan tai kärsisi. Kenen toimesta, Alanan vai Jeesuksen, Jase ei ollut uskaltautunut kysymään, vaan nähnyt paremmaksi hipsiä takavasemmalle.

    Kuten hän teki nytkin. Mutta Lasse piti liikuttaa, senhän oli Alana itsekin sanonut. Niinpä Jason Astor kurvasi Hallavan tallipihaan ja veti aurinkolasit nenälleen, vaikka aurinko paistoi vain puoliksi pilven takaa. Tallin käytävällä näkyi siniset hiukset punertavan hevosen kanssa ja Jase virnisti.
    ”Heey, Lily, right?” hän moikkasi ja veti aurinkolasit pois päästä. Ei niitä nyt sentään sisällä pidetty.
    ”Moi”, Lily katsahti häneen ja jatkoi sitten Valeran harjaamista.
    ”Mites menee?”
    ”Hyvin.”
    ”Good, good. Hey- I was wondering, haluutko lähteä maastoon?” Jase ei edes pitänyt maastoilusta, mutta Alana oli käskenyt. Ja sitä ei juuri nyt parennut ärsyttää yhtään enempää. Heittäisi vielä Oliverin ripulivaipan kohti.
    ”Maastoon? Miehen kanssa, joka ei edes vaivaudu esittäytymään?” Jase suorastaan tunsi Lilyn katseen porautuvan sieluunsa.
    ”Hm. Aattelin, että tiesit mut. Is this a no? Tiedätkö, on aika monta ihmistä, jotka maksaisivat et ne pääsis maastoon mun kanssa”, Jase heitti ilkikurinen virne naamallaan. Instassa oli aika monta fanityttöä, jotka tarjosivat vaikka mitä ja vaikka mistä. Se oli heidän yhteinen harrastuksensa Alanan kanssa, ihmisten arvostelu ja ällöttäviin ehdotuksiin vastailu.
    ”No- siis- voin mä lähteä. Et vieläkään oo esitellyt itseäs.”
    ”Jason Astor, hyvää päivää, pleasure to meet you”, Jase ojensi kätensä käteltäväksi. Esittäydyttäisiin nyt sitten, kun kerran vaadittiin.

    Lasse oli tarhassa, joten Jase lähti hakemaan sitä sisälle. Matkalla tuli vastaan voikkoa ponia taluttava blondi pikkupoika, joka pysähtyi toljottamaan. Poika näytti haluavan sanoa jotain, mutta ei saanut yhtään sanaa suustaan.
    ”Moi”, Jase nyökkäsi ja fiksasi lippistä päässään. Lapsille kuului olla kohtelias, vaikkei yhtään huvittanutkaan. Jase oli tajunnut sen lopullisesti oikeastaan vasta Oliverin myötä. Poika hymyili leveästi, muttei saanut vieläkään puhuttua, vilkutti vain ja lähti sitten kiireen vilkkaa pois, poni ravaten ohjanmitan päässä perässä. Selvä.

    Maastossa oli hiljainen, painostava tunnelma. Jason istui Lassen selässä ohjat yhdessä kädessä ja Valera poukkoili perässä, Lily selässään. Jase yritti kuumeisesti keksiä jotain sanottavaa. Hermostutti. Ja hermostuminen hämmensi, Jason Astor oli aina tyynen rauhallinen ja sulava ihmisten keskellä. Kaikki pitivät hänestä. Paitsi Lily, ilmeisesti.
    ”So… Onko treenit sujunut hyvin?” Jase ryki kurkkuaan. Lily vain nyökkäsi vastaukseksi. Puhuisi nyt, eikä vain näyttäisi tuomitsevan.

    Hiljaisuutta jatkui kilometrin ajan ja Jase oli jo moneen kertaan pohtinut kääntävänsä Lassen ympäri. Miksi se oli tullut mukaan, jos ei kerta vaikuttanut seura kelpaavan? Jasen seura kelpasi kaikille, sehän oli itsestäänselvyys. Ja nyt kun ei kelvannut, niin Jasen olisi parasta vain antaa olla. Eikö vain? Mutta Jase ei halunnut. Ei, kaikki pitivät hänestä. Lilynkin olisi pakko. Ehkä se oli vain ujo? Kyllähän tällaisen komean kuuluisuuden seurassa sieti ollakin hieman ujo.
    ”Ravataanko?” Lily kysäisi ja Jase keräsi ohjat käteen. Lasse lähti ravaamaan lennokkain askelin, mutta nopea vilkaisu taakse paljasti, että Valera pysyi perässä. Samalla Jase yritti kuumeisesti keksiä keskustelunavausta. Mistäköhän Lily piti..? Silloin Jase muisti, että Lily oli tainnut joskus ajaa tallille ihan ookoohienossa Toyotassa. Rumahan se oli Jasen mielestä, Jase piti paljon uudemmista urheiluautoista, mutta sitähän Lilyn ei tarvinnut tietää.
    ”Se sininen Toyota parkkipaikalla, se on sun, right?” se tuntui saavan Lilyynkin eloa, sillä hän nyökkäsi.
    ”Joo. Celica, vuosimallia 90”, Lily nyökkäili ja ratsasti hieman lähemmäs. Lassea ei kiinnostanut Valeran luimivat korvat ollenkaan.
    ”Cool, sä siis huollat sitä vai…?”

    Jase oli tyytyväinen itseensä keksiessään niin hyvän keskustelunavauksen, että se kantoi koko maastoreissun ajan. Lily oli selittänyt autostaan, Jase oli nyökkäillyt ja väliin kertonut Porschestaan. Ja sitten he olivat väitelleet kummalla oli parempi auto. Tallipihassa Jase laskeutui kepeästi vielä kävelevän Lassen selästä.
    ”I know, että aattelet, että sun autos on paljon hienompi, ja I gotta prove you wrong. Tuun hakemaan sut huomenna, we’re going for a ride”, Jase iski silmää ja oli jo puolimatkassa talliin, jättäen Lilyn pihalle yksinään. This should be fun.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Alana.
    • #1295

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Ihana lukee pitkästä aikaa sun tarina, ja Jasen näkökulmasta oli tosi kiinnostava! Luin tätä eka ihan viattomasti ilman mitään ennakko-odotuksia mut tossa lopussa muistin et teillähän on joku juttu kehitteillä ja nyt jäi ihan hirveesti odotuttamaan et mitäs nyt?? Kiitos lisää!

    • #1301

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 123
      • Perus pullaponi

      ny alko kuumottaa että mitä on luvassa.. 😀 hyvä teksti, toivottavasti pia saadaan lisää!

    • #1311

      Seela
      Osallistuja
      • Postauksia: 41
      • Koulutuksen tarpeessa

      Vitsit! Tää tarina saa janoamaan jatkoa!

  • #3551

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Valmennus Nicholsonien tallilla
    5.12.

    Sanottiin Alana Gwylnistä mitä tahansa, hän osasi ratsastaa, se piti myöntää. Piti myös myöntää sen olevan vain vuosien säntillisyyden ja hullun pikkutarkkuuden tulosta. Saadakseen selville, mistä Alana oli perinyt tiukan itsekriittisen analyysin omaan ratsastukseensa, ei tarvinnut kuin istahtaa Nicholsonien hyvinvalaistun maneesin katsomoon seuraamaan Marcus Gwylnin valmennusta. Jos hän oli läksyttänyt tytärtään kolmevuotiaasta saakka samalla tarkkuudella kuin nyt valmennettaviaan, ei ollut mikään yllätys, että tyttö oli vain aivan käsittämättömän taitava.

    Marcus tunnettiin tiukkana valmentajana, jolle kelpasi vain paras mahdollinen tulos. Jokainen kolmesta ratsastajasta taisi tietää sen istuessaan ratsunsa selässä maneesissa. Hallavaa edustivat Henry ja Lilja sekä Alana Lassella, ja kotitallillaan ratsastamassa oli Kristian uudella kilpahevosellaan. Se oli upea hevonen, sellainen, jollaisen Alana halusi. Mutta Alanan tyyliin ei kuulunut valmiiden hevosten ostaminen, vaan hän piti hieman projekteista. Niillä voisi ainakin aloittaa, sitten uran edetessä pitäisi ratsastaa enemmän valmiita hevosiakin. Lasse oli jostain sieltä välimaastosta. Se oli hyvä hevonen, hyvin koulutettu ja taitava ja kieltämättä näyttävä. Valtava valkoinen ruuna käänsi aina katseita mihin tahansa menikään. Alanalla oli tajuttomasti hänelle lähetettyjä videoita kilpailuista ja niiden lämmittelyistä, sillä mihin tahansa hän menikään, useampi ihminen tunnisti hänet joko instagramista tai sitten vain tiedosta, että Alana Gwyln kilpaili valtavalla valkoisella hevosella.

    Nyt Alana Gwyln oli kiitollinen, että maneesin katsomossa oli vain kymmenisen ihmistä, sillä edes paras ei tuntunut kelpaavan.

    ***
    ”Again.”
    Isä sanoi sen jo ennen kuin Lasse oli laskeutunut hypystä.
    ”Again?! Why?” tuhahdin laukatessani isän ohi.
    ”Left back leg could’ve been higher.”
    Jaaha. Varmaan olisikin voinut olla korkeampi, ellei Lasse olisi jo aika hemmetin väsynyt – minusta puhumattakaan. Isä oli ollut koko valmennuksen ajan aivan käsittämättömän tiukka kaikille, ja tyyliin tottumaton Henry oli näyttänyt siltä, kuin alkaisi itkeä ihan kohta. Minä ja Kristian olimme kokeneet tätä enemmän, ja meidän tilanteemme oli vielä pahempi, kun isä tunsi meidät. Se sanoi, että teki sen rakkaudesta, mutta kuka lastaan oikeasti rakastava pisti ne hyppäämään saman esteen viisitoista kertaa putkeen yhden pari senttiä liian matalalla olevan takajalan takia? Kristian oli selvinnyt yhdellätoista toistolla, Henrylle oli riittänyt seitsemän.

    Lasse hyppäsi saman esteen jälleen kerran hyvin, samalla tavalla kuin se oli joka kerta hypännyt. Minä vain käytin vielä enemmän pohjetta ja potkaisin sitä vähän turhan rumasti vasemmalta, mutta ilmeisesti nyt hyppy kelpasi isälle.
    ”That was… acceptable. You fixed the leg, but now you looked like a sack of potatoes. And don’t kick him like that. He’s a good horse, not a backyard bred… thing.”
    Minua vähän nauratti kaikesta turhautumisestani huolimatta. Takapihalla kasvatettu juttu? Tiesikö isä, että Lilja, jonka hän oli muuten antanut olla yhden huonon ja neljän keskinkertaisen hypyn jälkeen, oli kasvatettu oikeastaan aika takapihalla? Ei Hallava nyt tallien mittapuulla siitä hirveästi eronnut. Vilkaisin Henryä, joka ei ollut tainnut kuulla tai tajuta asiaa. Sen suu oli tiukka viiva ja se kävelytti Liljaa pitkin ohjin ympyrällä. Kristian sen sijaan raaputti niskaansa samalla kun uusi hevonen marssi ripein askelin korvat hörössä pitkin maneesia. Sitten hän pysäytti hevosen jonkun katsomossa istuvan kohdalle, ja tajusin sen olevan Lily. En kuullut mitä Kristian sanoi hänelle, mutta tyttö nousi seisomaan niin ripeästi, että Kristianin hevonen käänsi päätään hänen suuntaansa suorastaan räpsähtäen. Lily näytti aika innostuneelta, itse asiassa.

    Meidän valmennuksemme oli siinä, ja isä oli jo antanut kaikille palautteen ja lähtenyt vessaan ennen seuraavaa valmennusta. Me olimme jo loppuverkanneet, ja nyt kaikki ratsastivat pitkin ohjin. Olin heittänyt enkkuviltin Lassen niskaan ja nyt ratsastin Kristianin vierelle.
    ”Hey”, totesin.
    ”Hey. Tough?” Kristian käänsi katseensa minuun ja nosti kulmaansa.
    ”Oh man, yeah. He says he’s strict because he wants me to be the best, but really? I jumped that thing a bajillion times”, huokaisin. Kristian naurahti.
    ”Well, you’ll need the practice if you wanna beat me”, iskikö se silmää? Julkeaa!
    ”Hah! Wait and see! I’ll beat you and your… Benny boy anytime!” uhosin, johon Kristian vain nauroi omahyväisesti. Pöh, minähän olin ollut häntä edellä useasti kesän kilpailuissa, joihin olimme sattuneet samanaikaisesti.

    ”Wanna try?”
    ”Try? Ben?” hämmennyin.
    ”Yeah, or- I mean no, my other horse. Orion. Lily’s getting him ready as we speak”, Kristian heilautti kättään.
    ”Oh, yeah, I mean sure! Wanna try Lasse? Do a horse swap? For a bit?” ehdotin kohteliaisuudesta. Kristian nyökkäsi, ja sanoi Lilyn tuovan Orionin kentälle muutaman minuutin päästä.
    ”Henry!” huikkasin pojalle, joka oli Liljan kanssa meistä erillään. ”Me mennään ulos, menee viel hetki, et jos katotaan kohta millon lastataan ne?”
    Henry oli tullut hevosensa kanssa kyydilläni, joten hän joutuisi nyt odottamaan. Henry vain nyökkäili. Ei se kyllä ollut menomatkallakaan paljoa puhunut.
    ”Sä voit heittää sen johonkin karsinaan, kysy tallista mikä niistä on vapaana. Meillä kyllä riittää niitä”, Kristian heitti väliin ja kääntyi sitten takaisin puoleeni.
    ”Let’s go”, hän virnisti ja ratsasti ulos maneesista. Minä seurasin Lassella perässä.

    Lily talutti kentällä vahvasti loimitettua voikkoa hevosta, jota vilkuilin epäluuloisena. Tekke? Ei niistä ollut huipputasolle. Hyviä hevosia, mutta ei enää tietyn pisteen jälkeen kentässä, jossa täysiverinen tai sen risteytys oli lyömätön.
    ”Otitko sä kypärän mukaan? Miksi?” Kristian nauroi ja ratsasti Lilyn ja Orionin vierelle.
    ”Mä luulin et-” Lily pysäytti orin Kristianin hevosen viereen, johon mies heilautti kättään ja viittilöi kohti minua.
    ”Ei kun Alana menee sillä. Vie se sinne”, Kristian tokaisi, ja Lily mulkaisi minua. Melkein nauroin, mutta se olisi ollut tavattoman epäkohteliasta. Pomppasin alas Lassen selästä ja otin Orionin ohjat Lilyltä. Sain ne häneltä vähän nykäisemällä, sillä hän oli tuntunut vähän jäätyvän. Tai muuten vain kykenemätön ymmärtämään, että sen oli tarkoitus päästää ohjista irti, että minä pääsisin ratsastamaan.

    ”Pidä tätä”, Kristian tyrkkäsi Benin ohjat Lilyn käteen ja kiukusta kihisevän näköinen Lily jäi pitämään Lassea ja Beniä. Tarkistin satulavyön ja säädin jalustimia sellaisiksi, että arvuuttelin voivani mennä niillä. Kristian itse fiksasi jotain takkiaan ja kypärää, joten pomppasin Orionin kyytiin itse. Olin onnistunut säätämään jalustimet aivan sopivan mittaisiksi, vaikka olinkin säätänyt jalustimia viimeksi varmaan kaksi kuukautta sitten. Jase oli mennyt silloin Lassella koulua.

    Orion oli ihan mukava, se yllätti minut positiivisesti. Eniten minua kuitenkin huvitti Lilyn tasaisesti synkkenevä ilme kun hän vahti minua ja hevosta silmä kovana samalla kun käveli Benin kanssa uran sisäpuolella. Kristianilla näytti sujuvan Lassen kanssa ihan mallikkaasti, ja tuntui oudolta nähdä oma hevosensa jonkun muun ratsastamana. Tai ei, mutta Lassella oli ratsastanut tänä vuonna minun lisäkseni vain Jase ja Eevi. Hm. Tämä oli ihan kivaa vaihtelua!
    ”You wanna jump?” Kristian huikkasi ja havahduin ajatuksistani. Siirsin Orionin käyntiin.
    ”I mean I won’t say no”, virnistin takaisin ja siinä samassa Kristian pyysi Lilyä laittamaan pienen esteen uralle.

    Pienen hetken ajan Lilyn silmissä näytti olevan outo kiilto. Varmasti halusi minun epäonnistuvan. Mutta olin ratsastanut lukemattomilla Orionin tyylisillä hevosilla, ja olin varma, että minulla ei olisi minkäänlaista ongelmaa. Kristian hyppäsi esteen Lassella kahdesti ennen kuin totesi minulla olevan kiva hevonen ja antoi sen ravata rennosti eteen ja alas.

    Vilkaisin vielä Lilyn hapanta naamaa ennen kuin nostin laukan. Väläytin hänelle vielä oikein leveän hymynkin, ja ellen olisi keskittynyt ratsastamiseen, olisin varmasti vilkuttanut hänelle. Lähestyminen sujui varmasti, eikä hypyssäkään ollut ongelmaa.
    ”Sehän meni hyvin!”
    Lilyltä en saanut samanlaista reaktiota kuin Kristianilta, vaan hän keskittyi potkiskelemaan hiekkaa ja kävelemään Benin kanssa.
    ”What did you expect? I told you, I’ll kick your ass!” nauroin.
    ”We’ll see about that!”

    Emme me siinä enää jääneet kisailemaan, vaan laskeuduimme kumpikin alas ja vaihdoimme hevoset takaisin. Kristian nousi Orionin selkään ja minä puolestani asettelin enkkuviltin Lassen selkään paremmin. Meidän pitäisi varmaan lähteä piakkoin. Talutin Lassea vielä hetken kentällä ja hymyilin leveästi Lilylle vielä poistuessani kentältä. Kristianille huikkasin kiitokset treeniseurasta ja hevosesta, ja sanoin, että pitäisi ottaa joskus uudestaan.

    Henry oli jo huuhdellut ja kuivattanutkin Liljan Nicholsonien solariumlamppujen alla, joten purin Lassen ripeästi. Se höyrysi solariumin alla ja mutusti sille antamaani omenaa tyytyväisenä korvat hörössä. Huomenna olisi luvassa vain rento hölkkäily, että se saisi palautua mutta ei jäykistyisi. Yksi vähän rankempi treenikerta ei haittaisi yhtään.

    Kun hevoset olivat tiukkaan loimitettu kaulakappaleineen päivineen – Lasse ainakin, sillä en halunnut sen sairastuvan – ja lastattu, jäin miettimään Lilyn synkkää ilmettä ja melkein nauroin ääneen. Henrykin uskaltautui kysymään:
    ”Mitäs virnistelet?”
    ”Hm? Aa, sitä vaan et jotkut ihmiset on vaan tosi kateellisia. It’s funny”, selitin ja starttasin auton. Henry ei vastannut enää mitään ja keskittyi räpläämään kännykkäänsä. Tämä päivä oli hauska. Pitäisi tosiaan ottaa uusiksi joku kerta, mutta ehkä ilman isän huutoja. Mutta ehdottomasti Lilyn happaman ilmeen kanssa. Hitto, että se oli kateellinen! Toisaalta, sietikin olla, kyllä minäkin antaisin mitä vain ollakseni kuin minä.

    • #3553

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      ai helvetti toi vika lause oli kyllä niin Alanaa, samaan aikaan niin ärsyttävää mutta niin viihdyttävää. 😀 toi Lilyn ja Alanan välinen dilemma on kans tosi mielenkiintonen, näitä vois lukee vaik kui paljo!

    • #3557

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Aah tää oli niin hyvä! Alana on mahtava 😀 (voi ei mikä typo…. kirjotin tohon eka vahingossa Anala :’DDDDD) Ja voi Henry- ja erityisesti Lily-parkaa. Jos haluut kerätä näitä pisteitä niin saat 1hp 2sp ja 2ep

    • #3573

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 122
      • Perus pullaponi

      Voihan Alana 😀 Apua<3

  • #3857

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Lämmin
    23.12.2018

    ”Oh my god- Mä luulin et mä sanoin jo kerran, et maneesi on varattu!” ärähdin oven avautuessa jälleen kerran. Eihän siitä ollut kuin ruhtinaalliset kolme minuuttia, kun edellinen oli käynyt häiritsemässä minua. Lassea oven avautuminen ei häirinnyt, se käänsi vain korvaansa ja kohotti hieman päätään, mutta palasi takaisin täyteen keskittymiseen pienellä puolipidätteellä. Olin varannut maneesin, sillä halusin hypätä Lassella isoa rataa, enkä voinut tehdä sitä kunnolla ja ratatemmossa, mikäli minun tarvitsisi murehtia eteen ratsastavista pulliaisista.

    Mutta nyt tulija ei ollutkaan kukaan tuttu, vaan joku vieras mies. Hämmennyin niin, että hidastin Lassenkin laukasta käyntiin vieraan kohdalla.
    ”Anteeks. En tiennyt että täällä peräkylässäkin varataan maneeseja. Itse asiassa, oon ihan yllättynyt että täällä edes on maneesi, joka on pystyssä”, tyyppi selitti ja sulki ovea, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen.
    ”Ookay…” pysäytin Lassen, sillä en ollut ikinä nähnytkään tätä miestä, ja minulla oli kännykkä vielä takin taskussa. Soittaisin vaikka poliisin poistamaan nämä hiippailijat minun maneesivuoroltani.
    ”Ai! Se oot sä! Itse Alana Gwyln!” mies kääntyi katsomaan meitä. Sen katse kohosi ensin Lassen jaloista ennen kuin pysähtyi naamaani. Hmm, ei hullumman näköinen. Vaikka sehän nyt oli toissijaista.
    ”Do I know you?” kysäisin kyllästyneenä. Jos tämä oli taas joku instagramhörhö joka oli stalkannut liikaa ja päättänyt etsiä minut käsiini, soittaisin poliisille ihan muusta syystä kuin maneesiin tulemisesta.
    ”Theodore Lindsey. Mutta sä voit kutsua mua Luukakseks”, mies virnisti.
    ”Alright, Theodore. Mitä sä teet täällä?” kysäisin ja käytin ihan tahallani sen oikeaa nimeä. En taatusti käyttänyt kenestäkään miehestä mitään nimeä, jota ’sain käyttää’. Se teki ihmeitä kaikessa, niin flirttailussa kuin silloin, kun halusin tulla jätetyksi rauhaan. Tämä oli varmaan jossain siltä väliltä. Jos Jase sai flirttailla kaiken maailman Lilyjen kanssa, minä saisin flirtata maneesihiippareiden kanssa.
    ”Tai, no, whatever, nyt ku oot siinä, nosta tota okserii ja noita kahta pystyy neljäl reiäl”, osoittelin raipallani esteitä.
    ”Kuulin että itse Alana Gwyln pitää suurta hevostaan täällä ja aattelin tulla kattomaan”, Theodore virnisti ja yllätyksekseni nosti okseria. Se oli seissyt niin paikan omistavin elkein ovensuussa, etten ollut varma tekisikö se sen oikeasti. ”Ja mulla on hevonen tuolla ratsutallilla ja aattelin kattoa maneesin ennen ku tuun sen kanssa tänne”, mies selitti hetken hiljaisuuden jälkeen.
    ”Ok cool. Väistä, tuun tän radan nyt.”

    Lasse hyppäsi ratamme nätisti, niin kuin aina. Vähän se kuummui, niin kuin aina, ja yritti rynnistää, mutta se kuunteli hienosti pidätteitäni ja odotti tasan sen verran kuin pyysin, niin kuin aina. Ei meillä ollut ongelmia, yhteistyö sujui hyvin. Lasse oli hyvä hevonen, minä olin hyvä ratsastamaan. Voittokombo.
    ”Lookin’ good!” itsensä jakkaralle istumaan löytänyt mies totesi meidän lopettaessamme radan.
    ”Well, not so bad yourself, Theodore”, hymyilin leveästi ravatessani ohi. What the hell, tämä oli hauskaa, enkä minä nyt tosissani ollut.
    ”Ratsastit myös ihan ok”, Luukas heitti takaisin ja katsoin häntä olkani yli.
    ”Ihan ok? Oon loukkaantunut. Hurt! Eksä tiiä kuka mä oon?” minua nauratti.
    ”Sä oot Alana Gwyln, isäs on kenttälegenda ja sulla on 24.8 tuhatta instaseuraajaa.”
    ”That’s… accurate. Ja creepyy.”
    ”Mulla on sun insta tässä auki”, Luukas selitti ja heilutti kännykkäänsä virne naamallaan. Oh. Hyvä, tai olisin oikeasti varmaan soittanut poliisit.

    Luukas-Theodore jäi maneesiin istuskelemaan koko ratsastamiseni ajaksi, ja vaikka olinkin halunnut olla yksin, se ei haitannut minua yhtään. Päädyin kyselemään hänen hevosestaan, ja kuulemani mukaan se oli aika mielenkiintoinen tapaus, josta Luukas ei ollut yhtään innoissaan.
    ”Joo, mun isä osti sen ja-”
    ”Venaa sun isä? Sä olit Lindsey, right? From the Netherlands? Eiks siellä oo joku siittola?” tajusin. Isä oli joskus tainnut ostaa jonkun siitostamman sieltä, ja jotain oria me olimme kyllä käyttäneet. Theodore nyökkäili. Enpä kyllä ollut tiennyt tai välittänyt tarpeeksi, että heillä oli poika. Enkä kyllä ollut ikinä edes käynyt heidän tallissaan, sillä olin lapsena sen yhden kerran jämähtänyt kentän laidalle tutkimaan ruohoa. Sieltä löytyi neliapiloita, sen muistan. Mutta ei siellä kyllä ketään poikaa ollut. Tai mistä minä tiesin, kun katselin vain apiloita. Hevosmaailma oli pieni.

    Theodore teki lähtöä silloin, kun loikkasin alas Lassen selästä.
    ”Hey-”, keskeytin hänen menonsa ja käänsin katseeni pois enkkuviltistä ja kohti miestä. ”We gotta go ride some day. That is, IF you can even ride your ’crazy horse'”, virnistin, vaikka olinkin puoliksi tosissani. Luukas pysähtyi.
    ”Is that a challenge?” hän kysyi virne naamallaan.
    ”No siis mä voitan kuitenkin, et take it as you will. Mutta se olis hauskaa”, hymyilin ja näpräsin Lassen loimen reunalla. Ruuna haisteli taskujani korvat hörössä ja rapsutin hajamielisesti sitä korvan takaa.
    ”No, see you, Alana Gwyln”, mies vielä heilautti kättään ennen kuin poistui paikalta.
    ”And you, Theodore!” minun oli pakko vielä huikata.

    Ovi sulkeutui miehen perässä ja jäin hetkeksi paikalleni seisomaan. Hmm. Ehkä voisin tehdä pikkuvisiitin ratsutallin kentälle joku päivä? Ja oliko maneesissa aina näin lämmin? Ehkä se oli vain Lasse. Kyllä, Lasse se oli. En ikinä ollut pitänyt lävistyksistä, ei se mikään muukaan voinut olla. Ainakin Luukaksen nenässä oli sellainen. Ei. Hyi. Lasse se oli, Lasse oli aina lämmin. Sehän suorastaan höyrysi! Ja sitä paitsi pitäisi mennä kotiin, Jase tulisi illalla jälleen yhdeltä kolmen viikon kisamatkaltaan. Joo, Lasse se oli. Lasse oli lämmin.

    • #3858

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 117
      • Perus pullaponi

      Vähänkö kiva tarina!

    • #3859

      Luukas
      Osallistuja
      • Postauksia: 21
      • Maitovarsa

      uuh vitsit nää sun tarinat on niiiin hyviä! tykkäsin ihan sikana, Alana on vaan nii huvittava persoona 😀

    • #3872

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Ihan sika viihdyttävä tarina! Saat 2ep ja 2sp

  • #4996

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Tie Tähtiin 2019 – Hukkasuon osakilpailut
    24.2.2019

    Hukkasuo oli helppo löytää. Ainakin minulle, sillä olin käynyt siellä valmentamassa Emiliaa ja hänen poniaan Prookkista, ennen kuin Emilia oli ilmoittanut lähtevänsä ulkomaille ja siitä muutamaa kuukautta myöhemmin ilmoittanut loukkaantuneensa, ja keskeyttävänsä siksi sopimuksemme. Olisi kiva nähdä häntä pitkästä aikaa. Taustapeilistä vilkkui mutkien takaa aina Aleksin hepparekan etuvalot, ja yritin pitää häneen reilua välimatkaa. En halunnut nähdä muita tallilaisia edes taustapeilistä, sillä pystyin aistimaan hermostuneen kitinän jo tänne saakka.

    Ensin olin ollut loukkaantunut, että minulta ei oltu edes kysytty, mahtuisiko kyytiin ketään muuta. Sen sijaan, että kyytiäni olisi harkittu, Miron uusi lainatamma Salty tungettiin samaan traileriin Orionin kanssa. Se olisi varmasti hyvä kombo, toisilleen vieraat ori ja tamma samassa pikkukopperossa pari tuntia. Toisaalta, eipähän olisi ainakaan minun trailerini seinät täynnä reikiä matkan jälkeen, joten ehkä oli ihan hyvä, että saimme Lassen kanssa matkustaa yksin. Ei ollut ketään häiritsemässä ja kysymässä neuvoja kisajännitykseen. Sen sijaan minulla soi bluetoothin kautta hyvää musiikkia, ja pystyin keskittymään vain Jasen uusimman ostoksen, mustan Land Roverin, ikkunasta avautuvaan maisemaan. Se oli kaiken lisäksi niin hyvä vetoauto – ja vielä automaatti – ettei minun oikeasti tarvinnut miettiä mitään. Se oli aika terapeuttista.

    Hukkasuossa olin jättänyt Lassen traileriin kun kävin ilmoittautumassa ja törmäämässä Emiliaan pöydän takana. Olimme vaihtaneet nopeat kuulumiset, mutta koska minulla oli hevonen vielä trailerissa ja Emilialla kiire kuuluttajanhommissaan, emme jutelleet kauaa. Sain hänestä oikeastaan irti vain sen, että rikkinäisen polven kanssa ei ratsastettaisi vielä useampaan kuukauteen.
    ”Mites, onko sulla tukijoukot paikalla?”
    ”Ai Jason ja Oliver? Ei, ne on kotona, Jasella on hirveä flunssa, ni on ollut vähän säätämistä.”
    En kerennyt toivottamaan Emilialle paranemisia, ennen kuin hänen puhelimensa soi ja hän alkoi papattaa tulostimesta ja lähtölistoista.

    Koululuokka sujui keskinkertaisesti. Hyvin tasoomme nähden, mutta tiesin jo radalta poistuttaessa, ettemme sijoittuisi. Vaikka olinkin oikeasti tyytyväinen Lasseen, se oli malttanut olla hienosti, radasta jäi silti pettynyt fiilis. Oli lapsellista olettaa, että olisimme oikeasti sijoittuneet meille vaikeassa koululuokassa, mutta pettymys kalvoi silti mieltä. Annoin Lasselle tarkkaan punnitun määrän heinää kun riisuin sen koulusatulan selästä ja heitin villaloimen sen tilalle. Yritin piristää itseäni esterataa varten, sillä tiesin sen olevan meidän vahvuutemme. Kyllä VaB kouluradalta jo saattoi olettaa keskinkertaista suoritusta kenttähevoselta, kyllä tämä tästä. Analysoimme kätevästi trailerini viereen pysäköineen Sebastianin kanssa suorituksiamme pienten esteluokkien aikana, enkä edes huomannut ajankulua. Kouluradan pettymys unohtui leikkimielisen flirtin alle.

    Esteradalle lähdin leikkisällä silmäniskulla Sebastianille. Puristin satulasta laskettuna kolmatta Lassen nutturaa kahden sormen väliin hyvää onnea tuomaan, ennen kuin taputin Lassea kaulalle ja kierrätin sen ravissa parin jännemmän esteen ohitse. Sisälläni oli vain tyyni rauhallisuus, I got this. Kisatakki istui hyvin, housut olivat puhtaan valkoiset, satulahuovan kultakanttaus suorassa ja otsapannan timantit kiilsivät. Kaikki oli hyvin.

    Ensimmäinen ja toinen este sujui hyvin, kuten oletinkin. Lasse heilautti päätään ennen kolmatta estettä, mutta ei rikkonut tahtia yhtään. 120-senttiset esteet lähestyivät tasaisen varmasti, ja aivan yhtä varmasti Lasse ponnisti hyppyyn. Ei ongelmaa.

    Sitten alkoi tapahtua kummia. Neljännelle esteelle lähestyminen tuli liian nopeasti, enkä kerennyt tekemään kuin pari hätäistä puolipidätettä, jotka sotkivat niin aiemmin radankävelyssä laskemani laukat kuin uuden lennosta tehdyn suunnitelman. Lasse raukka oli niin rehellinen, että hyppäsi silti, ja kiskaisi mukanaan okserin kolme puomia hypätessään aivan liian läheltä ja huonossa tasapainossa. Siitä se keräsi kyllä sellaiset kierrokset, että ponnahtamalla se oli jo rynnistämässä kohti seuraavaa estettä, joka oli väärä este. Minulla ei ollut enää edes jalustimia jalassa ja hätäisesti ja vähän rumasti toteutetulla ohjausliikkeellä sain meidät kohti viidennettä estettä. Hyppy oli huono, mutta puomit pysyivät ylhäällä ja ajattelin selvinneeni. Koska en saisi puhdasta rataa kumminkaan, eikä minun siten ollut enää edes järkeä ratsastaa aikaa, kerkesin hyvin ottaa laukkaa takaisin ja saada oikean jalustimeni edes pikkuvarpaan alle. Oli sitä pahemmastakin selvitty, ja vielä maastoradalla.

    Tänään ei sitten kyllä selvitty. Ratsastin kuudennelle esteelle niin umpisurkeasti, että Lasse nappasi puomit mukaan jo etujaloillaan. Seitsemännelle potkaisin sitä ja sain hirveän hypyn, josta jäin itse jälkeen ja sen johdosta saimme taas puomin. Häpeä alkoi kuristaa ja silmät sumentua ja Lassella nousta kierrokset ja kiukku. Se kulki korvat aivan luimussa, laukasta oli hävinnyt kaikki letkeys eteenpäin. Se pomppi eteenpäin järkähtävin liikkein oikeastaan vain takajalkojensa varassa, ja vaikka tiesin, että minun olisi kannattanut ottaa voltti ja nollata tilanne, en jostain kumman syystä tehnyt edes sitä, vaan ratsastin huonosti huonossa laukassa huonolla tiellä ja lähestymisellä okserille. Ja Lasse kielsi. Se ei ollut ikinä kieltänyt. Ikinä. Paitsi nyt. Ja minä meinasin pudota selästä. Kuin alkeiskurssilainen olin lennähtänyt kaulalle ja jouduin työntämään itseni takaisin satulaan. Lasse nakkeli niskojaan ja ponnahteli hermostuksissaan, kun ensin taputin sitä rauhoittaakseni sen ja sitten käänsin sen uudelleen kohti estettä.

    Minua hävetti ja halusin esteestä yli, joten ratsastin sitä liikaa pohkeella. Ja ei. Lasse totesi, että hyppää keskenäsi, ja kielsi jo kolmen metrin päästä. Näpäytin sitä raipalla jo ennen kuin se oli pysähtynyt, mutta sen seurauksena koko hevonen tuntui jarruttavan vielä voimakkaammin ja miltei istahtavan maneesin hiekalle. Kylmä hiki ja varmasti pari kyyneltä virtasivat.

    Me kielsimme ulos. Meidät hylättiin. Se ei edes iskostunut päähäni ennen kuin Emilian ääni kuului kaiuttimista:
    ”…ja ratsukko hylätään tottelemattomuuden vuoksi.”
    Minut. Hylätty. Ei. Ei? Ei minua hylätty. Ei hylätty silloin seitsemänvuotiaanakaan, kun ponini meni piehtaroimaan kolmesti kesken radan. Jalat tuntuivat lyijyltä. Erotin luimivan Lassen korvien välistä Aleksin, Miron ja Jessen naamat. Mirolla oli possumunkki kädessä, mutta suu auki. Tuijotti minua säälivästi. Koko katsomo tuijotti. Säälivästi. Halveksuen. Ei.

    Halusin pois. Ja äkkiä. Mitä minä enää edes tein radalla, kun meidät oli hylätty? Pois. Ja äkkiä.
    ”Voit hypätä vielä yhden esteen, jos haluat”, Emilia kuulutti ja heilautin vain kättäni hänen suuntaansa. En nyt. En tässä. Pois pois pois. Lasse lähti maneesista kiukkuisessa ravissa häntä pyörien ja korvat samanlaisessa luimussa kuin Faella. Kaikki katsoivat peräämme.

    Ulkona hyppäsin alas Lassen selästä jo käynnissä. Ohitin joukon hallavalaisia, jotka innoissaan kälättivät suorituksistaan ja sijoituksistaan. Joku oli voittanut, joku hypisteli ruusukkeita kädessään. Minä puristin Lassen ohjia ja yritin olla itkemättä.
    ”Hei Alana! Miten meni?” joku huudahti peräämme. En vastannut. Päätelkööt mitä hyvänsä. Minä en rupatellut, enkä varsinkaan nyt. Ratsastin aivan surkeasti. Aivan täysin umpisurkeasti.

    Hävetti. Mitä isäkin sanoisi? Ei varmaan sanoisi mitään, sillä ei hyväksyisi minua tyttärekseen. Ei hänen tyttärensä ratsastanut huonosti ja sitten vielä potkinut hevostaan kiukkuiseksi. En osannut edes ottaa satulaa pois ilman, että vatsapanssari putosi maahan juuri johonkin paskaläjään ja jouduin noukkimaan sen sieltä. Sitten tippui valkoinen huopa, ja jouduin puremaan huuliani, etten oikeasti parkuisi siinä niin. Minähän olin aivan surkea. En ansainnut Lassea, joka tuntui nyt jo unohtaneen fiaskomme ja kiskoi heinäverkosta tyytyväisenä viimeisiä korsia. Se yritti rehellisesti ja parhaansa, ja minä vain ratsastin sitä entistä huonommin.

    Olo ei parantunut edes kävelyttäessäni ruunaa. Itse asiassa häpeä vain kasvoi kasvamistaan, kun muut ratsastivat ympärilläni varmoina sijoituksestaan. Ja Lily. Lily, joka oli hypännyt itse alas oman hevosensa selästä tuli ulos maneesista Orionia taputtaen. Hän sanoi jotain Kristianille, enkä katsonut sitä yhtään enempää. Lilyä ei varmaan oltu hylätty kuin jotain puskaratsastajaa.

    Päivitin Equipea kuin heikkopäinen. En varmana ollut ainoa hylätty, enhän. Ehkä olin vain kuvitellut hylyn, ehkä olimme tehneet samanlaisen hyvän ja siistin radan niin kuin aina ennenkin. Mutta ei. Instan direviesteihin tupsahteli lähemmäs kymmenen videota radaltamme, joita jotkut yleisössä olevat kymmenenvuotiaat olivat kuvanneet samsungeillaan. Ja jopa siitä pikselimössöstä paistoi umpisurkea ratsastukseni kilometrin päähän. Halusin kotiin.

    Lasse lastasi itsensä. Olin lähtövalmis kymmenessä minuutissa. Kassu ilmaantui jostain käsissään sinivalkoinen ruusuke. Menisi siitä tiehensä leuhkimasta.
    ”Et kai sä oo jo lähdössä?”
    ”Olen. Jase on kipee, mun pitää mennä”, totesin ja suljin trailerin oven.
    ”Kassu! Hei, tuolla kahviossa on– m-moi”, Nio saapui vauhdilla Kassun luokse, mutta hän pysähtyi kuin seinään nähdessäni minut.
    ”Mut hei Alana, tollasta sattuu”, Kassu jatkoi hymyiltyään ensin Niolle. Minä en hymyillyt. Mistä Kassu mitään tiesi?!
    ”Aha. Mä meen nyt.”

    Vielä auton ratissa vilkaisin luokan lopullisia tuloksia. Minä olin viimeinen. Aivan täysin viimeinen. Ja ainoa hylätty. Se tuntui vielä pahemmalta. Vatsanpohja oli kylmä ja painava. Selasin listaa. Naava oli voittanut. Ja Lily oli viides. Jopa Lilykin sijoittui. Ja minut hylättiin. Jopa estekammoiset puskaratsastajat keskenkasvuisine hevosenpuolikkaineen olivat minua parempia. Sen tajutessani purskahdin itkuun.

    Itkin koko matkan takaisin Hallavaan. Se vaihtui matkan varrella surusta kiukkuun. Helvetin Lily! Kuka hän luuli olevansa?! Ei hänestä oikeasti ollut mihinkään, kyllähän nyt hyvällä hevosella pärjäsi kuka tahansa. Paitsi Orion ei ollut edes hyvä hevonen. Se oli laiha, nuori ja asenneongelmainen. Lilystä nyt puhumattakaan.

    Ja silti he olivat minua parempia.

    Hallavan tallipiha oli tyhjä, olin ensimmäinen takaisin. Muut varmasti juhlivat vielä heidän hyvää menestystään. Ei minulla ollut mitään asiaa heidän iloonsa. Minä olin aivan surkea. Ei minulla pitäisi edes olla hevosia.

    Vaikka tiesin, ettei tallilla varmaan ollut ketään lisäkseni, en noussut autosta. Sen sijaan otin hansikaslokerosta varameikkini. Saatoin ehkä olla sysipaska, mutta ihmisten ilmoille minä en menisi itkuisen näköisenä. Meikkivoide kirveli suolasta aralla iholla, mutta ansaitsin sen. Levitin sitä vielä hieman aggressiivisemmin. Jase yritti soittaa, en vastannut. Laitoin ripsiväriä. Peitin häpeäni. Maskin viimeisteli hymy ja syvään hengittäminen.

    Hoitaisin Lassen pois, antaisin sille porkkanan vaivannäöstä ja korvaukseksi huonosta ratsastuksestani. Purkaisin trailerin ja jättäisin sen parkkipaikan nurkkaan. Poistuisin tallilta ennen kuin muut saapuvat täynnä iloa ja sääliä. Poistuisin tallilta enkä muuten palaisi. En kehtaisi näyttää naamaani enää missään. Ei noin huonon suorituksen jälkeen. Ehkä muuttaisin maasta, vaikka Siperiaan. Sieltä käsin en aiheuttaisi pettymystä isällekään.

    • #4999

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Vau.
      En oikeestaan tiiä mitä muuta sanoa kuin että vau.

      Tää oli just sitä, mitä mä toivoin saavani lukea. Raa’an rehellistä ja aitoo tunnekuohua Alanalta, joka on tottunut olemaan täydellinen ja ylisuorittaja jonka ei tarvitse välittää mistään tai pelätä mitään. Etenkin toi miten kerroit Alanan ja Lassen radasta oli niin aidon tuntuinen, että mä pystyin kuvitteleen olevani katsomossa todistamassa tätä tapahtuvan. Näissä sun tarinoissa toistuu se, että sä tiedät mistä sä kirjoitat ja miten haluut sen tuoda lukijalle esille. Sellainen ammattimainen ote. Ehkä se ei susta tunnu siltä mutta lukijana se tuntuu, ja se on yksi niistä asioista mitä mä haluan kirjoittajana oppia.
      Tää oli alusta loppuun saakka hurjan mielenkiintoinen. Se, että Alana ei suostunut meneen tyhjään talliin ilman meikin korjausta on niin Alanaa, ja se monen muun yksityiskohdan kanssa oli vaan niin kekseliästä etten ite olis ikinä ajatellutkaan.
      Tää oli todella hyvä!

    • #5006

      Mikael
      Osallistuja
      • Postauksia: 74
      • Koulutuksen tarpeessa

      Minustakin tämä on hyvä!
      Musta on hämmentävää kokea sääliä Alanaa kohtaan, kun minä ihan itse (siis minä oikea ihminen) vähän arastelen sitä ja sen kommentteja. Olet kirjoittanut sen niin hyvin ja todelliseksi minulle, että tulen ottamaan kyllä ihan tosi totena sen, jos se joskus Mikaelille napauttaa jotain. Ja silti ihan samaan aikaan haluaisin istua sen kanssa autossa tämän raskaan matkan jälkeen, haukotella ja sanoa, että voi kun ei aina tarvitse olla täydellinen. Ehkä joku päivä joku sanookin sen sille.

    • #5011

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Siis tää oli ihan sairaan hyvä. Tuntu että tätä lukiessa meni koko ajan kylmät väreet niskassa kun myötäelin niin vahvasti noi kaikki tunteet tossa tarinan aikana. Tää oli vaan jotenkin niin rehellinen ja aito. Ei hirveen moni viittis kirjottaa omaa hahmoaan ratsastamaan huonosti vaan keksis ennemminkin jonkun ulkosen syyn miks kisat ei mennytkään ihan putkeen. 1hp 1sp 1kp 2ep ja 2kisapisettä

  • #5226

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Shave and a haircut
    14.3.2019

    Olin antanut Lasselle hyppytaukoa Hukkasuon katastrofaalisten kisojen jälkeen. Koska minä en halunnut olla tallilla ja Lassen piti saada jotain mielekästä tekemistä, maastoilimme miltei viikon putkeen. Olin siellä metsässä samoillessani saanut hyvin aikaa väistellä puista putoavaa lunta ja miettiä Penelopen tarjousta.

    Olin soittanut isälle, äidille, melkein Eevillekin, ennen kuin olin viime hetkellä sulkenut puhelimen. Eevillä oli varmasti muita kiireitä. Vanhempieni mielestä tämä oli mahtava tilaisuus, enkä kiistänyt sitä. Se oli. Pääsisin varmasti kilpailemaan muillakin kuin ainoastaan omilla hevosillani. Urallani olisi vihdoinkin hyvät mahdollisuudet lähteä käyntiin, Suomen pienet kilpailut olin jo nähnyt ja voittanut. Ja nolannut itseni Tie Tähtiin -sarjassa.

    Ja se talo. Ura hiiteen – voisin muuttaa saman tien vain ja ainoastaan sen talon takia. Jase oli muutama päivä sitten käynyt Penelopen mukana katsomassa paikkoja, ja oli pommittanut minua kuvilla talosta. Se oli ihana, aivan täydellinen. Ja halpa, vuokra oli omakotitalosta saman verran kuin nyt rivitaloasunnostamme, joka oli pimeä ja jonka naapurissa tapahtunut vesivahinko oli varmasti kastellut myös meidänkin rakenteet. Naapuriin oli kaiken lisäksi muuttanut kyylääjämummon tilalle aivan tajuttoman ärsyttävä kukkahattutäti miehensä kanssa. Olin tavannut tädin ensin, naureskellut mielessäni ja tavannut sitten miehen. Kyllä oli nauru hyytynyt, mieshän oli vielä vaimoakin pahempi! Naputti kylpyhuoneen putkea aina, kun Oliver itki. Ihan kuin se paukuttaminen auttaisi väsynyttä taaperoa nukahtamaan yhtään nopeammin.

    Ketä minä yritin huijata? Muuttaminen olisi varmasti paras elämässäni tekemäni päätös. Ainakin se olisi parempi päätös kuin fleecetakin pukeminen Lassen klippausta varten.

    Olin kyllä varautunut klippaukseen pukemalla sileän takin päälle, mutta sitten minulle oli tullut kuuma ja olin ottanut sen pois, ja nyt minulla oli tummanvihreän fleecetakin hihat täynnä valkoisia karvoja. Sen päällä minulla oli vielä ohut liivi, vihreä sekin, jonka selässä oli kultakirjailuin isän tallin logo ja nimi. Samanlainen oli kaikella henkilökunnalla, isän kisagroomi Veralla oli niitä ainakin kolme, kaksi näitä ohuita istuvampia sekä paksumpi toppaliivi.

    Klipperit surisivat tasaisesti, Lasse katseli tallin tapahtumia, ja minulla oli aikaa miettiä tulevaisuuttani ja ikävöidä kotiin vielä vähän lisää. Hollannissa olisin lähempänä kotia. Ei Suomi tuntunut kodilta, ei edes näiden neljän vuoden jälkeen. Lassen karvaa putoili lattialle samalla lailla kuin ulkona lunta. En pitänyt lumesta.

    Jätin Lassen kylkiin suorakulmiot. Sillä oli niin herkkä iho, että sille olisi mukavempi jos pohkeeni ja kyljen välissä olisi pidempää karvaa. Sen ihon takia minä ruunaa klippasinkin. Ja siksi, että vihasin karvaisia hevosia. Näillä keleillä olisin voinut antaa karvavihani olla, ettei Lassea olisi tarvinnut verhota miljoonaan loimeen, mutta näillä keleillä en myöskään voinut pestä ruunaa. Kun se joka tapauksessa hikoili ratsastaessa, ja piti loimittaa aina heti sen jälkeen, oli parempi, että iho saisi hengittää paremmin. Pidemmällä karvalla Lasse hikoilisi enemmän, kuivuisi hitaammin, ja kaikki hiki jäisi muhinoimaan sen iholle, jolloin se kuivuisi ja kutiaisi.

    Lassen hyväksi, ajattelin pyyhkiessäni karvaa pois naamastani. Lassen hyväksi. Jätin satulan alle pidemmän karvan, ja siirryin viimeistelemään kaulan. Rajat enää siistiksi, ja korvan etuosat lyhyiksi, sitten olisin valmis klipperin kanssa.

    Olin nyppinyt Lassen harjan jo eilen, joten minulla oli enää häntä siistittävänä. Harjasin irtokarvat irti ruunasta ja vähän fleecestäni, ja heitin Lassen selkään villaloimen. Sen sai kätevästi taitettua pois tieltä, kun selvitin hännän vielä neljännen kerran.

    Yritin mekaanisella työllä olla ajattelematta Hollantia, mutta uppouduin silti ajatuksiini. Kykin Lassen takajalkojen vieressä ja saksin häntää 15 senttiä kintereen alapuolelta. Se oli tarkka kohta, vihasin siitä pidempiä häntiä, jotka näyttivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sotkuisilta, ja siitä lyhyemmät hännät vasta tyhmiltä näyttivätkin. Kuolin aina vähän joka kerta, kun näin ratsastuskouluhevosten hännät – varsinkin, jos joku hoitaja oli yrittänyt siistiä niitä itse.

    ”Onks sulla pyyhe siellä alla?” meinasin leikata ihan mihin sattuu säikähtäessäni. Olin jo ärähtämässä, että menes nyt pois siitä, ennen kuin katsoin ylös ja näin sen villihevosen omistajan. Interesting, en ollut varmaan ikinä puhunut hänelle. Mikaelko se nyt oli.
    ”Miks sulla on pyyhe sen hännän alla?” Mikael toisti ja osoitti Lassen hännän ja pakaroiden väliin rullattua käsipyyhettä. Normaalisti olisin jättänyt vastaamatta, mutta hän näytti kysyvän aivan tosissaan. Kun en vieläkään ollut kerennyt vastaamaan, hän jatkoi selitellen:
    ”Apassin häntä pitää leikata, enkä mä osaa, ja sulla on aina niin siististi leikattu sen häntä, niin mä ajattelin, että sulla olis joku vinkki, tai taikakeino…”
    ”Oh, sure, joo!” hymyilin ja nousin ylös. ”Se on siis siks, et se nostais tota häntää vähän ylemmäs. Kun sä ratsastat, niin ne kantaa häntää, ni sit jos sen leikkais silleen et sen häntä olis vaan ihan kiinni sen pepussa, ni sit ku mä ratsastan ja Lasse kantaa häntää ni sit se häntä olis liian lyhyt. Ku sen pitää olla about puolessa välissä tosta, et se näyttää siistiltä”, selitin ja osoittelin kintereen ja vuohisen väliä. Mikael nyökytteli mietteliään näköisenä.
    ”Ja se on muutenki helpompi leikkaa, ku se tulee luonnollisesti sit alas. More even. Siin vois käyttää myös harjaa, mut Lasse vihaa sitä ni mä käytän pyyhettä. Tai jos ei oo ni käsivarsi, mut siihen on hankala löytää vapaaehtosia”, hymähdin. Mikaelilta näytti menevän vitsi ohi, ja hän tuijotti tiiviisti Lassen puoliksi leikattua häntää näyttäen yrittävän painaa tarkan kuvan muistiin.
    ”I- I can help you, jos ollaan joskus samaan aikaan”, tarjouduin ja kaduin sitä saman tien. Sillä Apassillahan oli valtavasti karvaa! Minun sakseni eivät varmasti edes pystyisi siihen… Mutta sen eron, sen halusin nähdä!

    Mikael ei näyttänyt tekevän elettä lähteäkseen, joten kyykistyin takaisin Lassen hännän puoleen ja yritin blokata Mikaelin olemassaolon. Tämä oli minun terapiahetkeni, ja lempikohtani joka puoli vuotta. Rakastin siistiä hevosten harjoja ja häntiä. Jase oli kutsunut minua kummaksi ja sanonut, että sitä vartenhan groomit olivat. Ehkä, mutta minä halusin tehdä tämän itse.

    Jotenkin päädyin silti selittämään Mikaelille hännän leikkauksesta vielä enemmän. Itsepähän ei lähtenyt ja antanut minun olla yksin. Siistin vielä harjankin eilisen nyppimisen jäljiltä, ja selitin ratsuharjan hienouden ja oikean pituuden. Kamalat hännät vielä pystyin yökkien sietämään, mutta kamalat harjat? Hyi. Pilasi koko hevosen. Mikael kysyi, liioittelinko. En varmasti. Sanoin, että halusin saksia suurimman osan ratsastuskouluhevosten harjoista. Osa oli jo niin pelastamattomissa, että halusin ajaa ne kokonaan pois. Hyi.

    Pysähdyin hetkeksi. Voisin olla jossain muualla, jossa hevosten harjat eivät aiheuttaisi oksennusrefleksiä. Ehkä minun paikkani ei ollut ratsastuskoulussa.

  • #5262

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Pulla
    17.3.2019

    Minä olin pakannut Lassen autoon ja lähtenyt Seppeleestä. Tällä kertaa kukaan tallilaisista ei edes tullut juttelemaan minulle. Joko se oli hurjan häpeän ja säälin takia, tai niiden myrkyllisten katseiden takia, joita yritin olla viljelemättä, mutta jossa epäonnistuin. Aivan niin kuin ratsastamisessakin.

    Ajoin pois Seppeleen pihasta ennen Aleksia, silloin, kun Hallavasta oli vielä kokonaiset neljä hevosta lastaamatta. Tuijotin suoraan eteenpäin ja sammutin radion. En halunnut kuulla sitä. Hoin itselleni, että tämänpäiväinen kilpailu meni paljon paremmin kuin viimeiset. Meitä ei hylätty esteradalla, ja koulussakin paransimme yhdellä sijalla.

    Silti kylmä epäonnistumisen möykky painoi kurkussa. Vihreä kisapaita kutitti ja ahdisti, vaikka se oli erittäin hyvää teknistä kangasta. Ja se oli vihreä. Tänään oli St. Patrick’s Day. Vihreän pukematta jättäminen olisi tiennyt epäonnea. Mitäköhän se epäonni olisi enää tässä lisää painanut, olisin varmasti voinut haistattaa pitkät kaikille maailman pyhimyksille ja Patrickeille ja silti menestyä paremmin kuin nyt. Ei. En olisi voinut. Toinen käteni puristi rattia kun toinen teki pienen ristinmerkin. Pyhimykset eivät kuolleet siksi, että minä voisin menestyä. Ei menestykseni ollut heistä kiinni. Saisin apua silloin, kun sitä ansaitsin ja tarvitsin. Loppu oli kiinni vain itsestäni.

    Se teki tästä vielä kamalampaa. Olin aivan surkea. Ja esteradalla olin ollut niin lukossa, että olin saanut aikaiseksi vain keskinkertaisen radan ja pudottanut kolme puomia. Se oli kolme puomia liikaa. Aivan liikaa. Kaikki ne tilaisuudet, joita Jumala ja lähtökohtani olivat suoneet, mihin ne olivat menneet? Olin varmasti tuhlannut ne. Minun piti olla parempi. Minä olin hypännyt tämänkokoisia esteitä jo 11-vuotiaana. Kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta, enkä nyt saanut ratsastettua edes yhtä kolmen laukan linjaa?

    Olin kiittämätön. Isä ei ollut myynyt yhtä hevostaan, että olin saanut hienon kisaponin vain siksi, että jännittäisin radalla kymmenen vuotta myöhemmin. Tuhlasin kaikki ne uhraukset, joita eteeni oli tehty.

    Käännyin huoltoasemalle. Tankki vilkutti keltaista valoa, mutta ajoin suoraan parkkipaikan perimmäiseen nurkkaan. Sammutin auton. Hengitin syvään, suljin silmät. En itkisi. Painoin pääni rattia vasten. Yritin olla tuntematta syyllisyyttä. Pilasin kaiken. Itkin. Ensin vain huomaamatta, sitten pää käsissäni. Tuhlasin kaiken. En ansainnut tästä mitään.

    Kaikkein vähiten ansaitsin Lassen. En ollut vieläkään maksanut sitä täysin takaisin isälle. Senkin sijoituksen olin heittänyt hukkaan. Oma hevoseni, omilla rahoillani. Eikä ollut. Oma hevoseni, mutta isältä lainatuilla omilla rahoilla. Sitäkään en ollut tehnyt itse. Minä en ollut ikinä tehnyt mitään itse. En oikeasti. Olin aivan täysin epäonnistunut.

    Jostain kaukaa kuului värinää. Ai. Kännykkäni, etupenkillä. Aleksi soittaa.
    ”Hi?” kuulostin aivan yhtä surkealta kuin oikeasti olin.
    ”Hei, missäs työ menette? Ettei ole sattunut mitään? Mie ajoin Hallavaan jo puoli tuntia sitten, ja sie lähdit sieltä Seppeleestä jo aikaisemmin…”
    ”I- oh- yeah. Mä- mä eksyin. Tai siis- otin väärän käännöksen. Scenic route”, olin kaiken päälle vielä surkea valehtelijakin. Ja minä olin sentään valehdellut vielä pidempään kuin olin ratsastanut.
    ”Selvä. Yrittäkäähän löytää perille, tuvassa ainakin oli tuoretta pullaa vielä hetki sitten.”
    ”Joo. Jättäkää mulle yks”, sanoin kuivasti. Eivät varmana jättäisi, en minä ansainnut sitä.

    Siihen mennessä, kun olin kuivannut kyyneleet, meikannut uudelleen, käynyt katsomassa Lassen kunnon ja ajanut Hallavaan, olin jo unohtanut pullan. En minä sitä ansainnut, tiesin kyllä, mitä minusta puhuttiin. Tämän jälkeen puhuttiin varmasti enemmän. Alana oli ilkeä, ja kaiken lisäksi vielä surkea ratsastajakin! Ei se sen isä osannut mitään, kun noin kelvottomia tyttäriä päästi maailmaan nimeään nolaamaan. Alanalle ei ainakaan jätetä pullaa. Sen mielestä se on pahaa ja kuivaa kuitenkin.

    Tallituvan pöydällä oli liinalla peitetty lautanen. Kaikki olivat jo lähteneet, kun laskin kypäräni pöydälle. Liinan päältä keikahti lappu. Laitoin sen takaisin. Alana, siinä luki. Ja pieni hymynaama. Raotin liinaa. Lautasella oli yksi pulla. Sokerit olivat varisseet siitä pois ja koristivat nyt lautasta. Puraisin pienen palan. Pulla oli jo kuivunut.

    Kyyneleet löysivät taas tiensä poskilleni. En minä ansainnut tätä.

    • #5263

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 117
      • Perus pullaponi

      Vaikka tää oli tällanen ’Alanan surkutarina’ (:D) nii tykkäsin tästä fiiliksestä ja itsesäälissä rypemisestä :DD. Osasit musta kirjottaa tosi hyvin Alanan tunteet ja olotilan, ja pystyin kokoajan kuvittelemaan Alanan autoonsa istumaan ja sitten vielä Hallavaan, näkemään pullan 🙂

    • #5268

      Mikael
      Osallistuja
      • Postauksia: 74
      • Koulutuksen tarpeessa

      Olen joskus kertonut siitä, miten minulla on joskus vaikeuksia erottaa hahmo ja kirjoittaja toisistaan. Mitä parempi teksti on, ja mitä enemmän pystyn eläytymään hahmon tunteisiin, sitä vaikeampaa se on. Tiedän, ettet tietenkään ole Alana – olet itsekin sanonut, että eihän tuollaista voi ollakaan. Hyvä kirjoittaja sen sijaan olet, ja minä tunnen pistoksia sen takia, miltä Alanasta tuntuu, ja sen takia, mitä kirjoitin hänestä viimeksi. Eilen illalla mietin taas, olenko sittenkin pahoittanut oikean ihmisen mielen, vaikka kirjoitinkin keksitystä akkelista. 😀 Voidaan siis sanoa, että hyvin tehty: tunteita on herätetty.

      Alana on taitavasti rakennettu kertoja tarinassaan, ja hyvin rakennettu hahmo. Yksiulotteiset ”pahiksen” ja ”hyviksen” hahmot ovat tylsiä. Pitää olla kaksijakoisuutta, ja sitä todella Alanassa on. Hahmot hänen ympärillään näkevät ihan eri asioita ja puolia hänestä kuin me tarinoiden lukijat. Tekisi ihan hirveästi mieli laittaa hahmo reagoimaan siihen, mitä minä tiedän, mutta eihän niin voi tehdä. Olen siitä onnekkaassa asemassa Alanan suhteen, että minulla on Mikael. Se ei edes tajua, vaikka sille välillä nyrpisteltäisiinkin nenää!

      Tavallaan harmittelen sitä, miten Alanalle on nyt käynyt kisoissa. On ollut kiinnostavaa nähdä tämäkin puoli hänestä. Toisaalta sekin olisi ollut kivaa, jos hän olisi sattunut voittamaan. Mitähän hän olisi silloin tehnyt ja ajatellut? Ja jos hänellä menee seuraavaksi hyvin, hän tuskin ottaa sitä enää itsestäänselvyytenä.

      On ollut miellyttävää tutustua tähän hahmoon. Ennalta olisin tuominnut hänet niin, että hän syyttäisi hevosta ja raivostuisi. On helpottavaa, ettei hän tee niin. Yhtä mielenkiintoinen pikkuseikka on se, että Alanalle kelpasi kuiva pulla. Siis ilman päälle siroteltuja kultahippuja tai mitään. Tästäkin huomasin, että olen aikaisemmin tutustunut vain hänen ulkokuoreensa. 😀 En tiedä, onko hän edes aikaisemmin ollut näin monipuolinen heppu.

    • #5321

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Voi Alana! Samaistun aina ihan sika hyvin näihin sun kirjoittamiin tarinoihin, ihan kun kirjaa lukis. Kuvailet kaikkea niin ihanan elävästi ja Alana on ihan parhaita hahmoja mihin oon virtuaalimaailmassa törmännyt. Saat tästä 1kp ja edellisestä tarinasta 2hp ja 1sp

  • #6217

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Tie tähtiin estevalmennus 31.3.

    Se oli päätetty. Ajatus harhaili, kun yritin käsitellä kaikkia mahdollisuuksia, ja pitää asian salassa. Penelope oli pitänyt Hollannin-investoinninsa verrattain salassa, jolloin meidän piti tehdä samoin Jasen kanssa. Ymmärsin hyvin. Mutta astellessani tallitupaan ja kuullessani supatuksen olisin halunnut niin kovin ilmoittaa, että juorutkaa nyt, kun vielä voitte, ettei minun ilkeää ja ylimeikattua naamaani tarvinnut enää kauaa katsoa. Eikä tulisi muuten ikävä.

    Sen sijaan olin sanonut moi huoneen hiljentyessä äkisti, ottanut saappaat ja kypärän kaapistani ja lähtenyt talliin. Siinäs puhuivat, ei minua ratsastuskoululaisten tai lasten mielipiteet kiinnostaneet. Kohta voisivat katsoa kuulumiseni lehdestä. Minä lähtisin Hollantiin. Heti kolmas kesäkuuta. Minä ja Lasse. Rokista en ollut vielä varma, sillä en ollut vielä keskustellut Aleksin kanssa mistään, edes Lassen karsinapaikasta. En ollut varma jatkuiko Hallavan tunnit kuinka myöhään, tai siitä, kykenikö Aleksi antamaan ponin pois tuntikäytöstä siksi ajaksi. Ja jos Aleksi halusi pitää lasten kesäleirejä, joihin tarvitsi pientä, kilttiä ponia… Rokin kanssa ei ollut niin kiire, kerkeäisin hakemaan sen myöhemminkin kesällä mukaani.

    Kesä, Hollanti ja ponileirit mielessäni nousin Lassen selkään puolitoista tuntia kestävää estevalmennusta varten. Olisin ollut innoissani, mutta koska Hallavan säälittävän kokoiseen maneesiin oli ahdettu esteiden lisäksi yhdeksän ratsukkoa, odotukseni lisätreenistä tai sen hyödystä eivät olleet kovin korkealla. Tässä sitä kuitenkin oltiin. Ja vielä Dineon valmennuksessa. En edes pitänyt hänestä. Mutta koska kaikille valmentajille – jopa huonoille – piti olla edes jotenkin kohtelias, nyökytin hänen tyhjänpäiväisille neuvoilleen ja korjasin itse omat ongelmani.

    Näköjään se valkoinen pikkuponi oli mukana. Ja Lily rotallaan. Ei se varmasti edes jaksaisi liikkua näin kauan! Jase istui katsomossa lippis päässä ja tylsistynyt ilme kasvoillaan, mutta tuli kiltisti ottamaan alkuverkkojen jälkeen Lasselta riisumani enkkuviltin reunan yli. Katsomossa istui myös Oliver, joka viltin käsiinsä saatuaan nousi seisomaan sen päälle, ja askarteli siitä sitten itselleen piilon. En olisi edes huomannut sitä, mutta edessämme menevä mustankirjava ori vetäisi itsensä ensin puoli metriä matalammaksi ja pomppasi sitten sivulle sellaisella loikalla, että Lassekin meinasi pyörähtää 180° ympäri ihan vain solidaarisuudesta. Mutta koska minä olin tilanteen tasalla ja hevoseni hyvin koulutettu, ruuna otti vain pari hätäisempää askelta ja katseli sitten korvat hörössä Oliveria.
    ”Katsomossa pitää olla paikoillaan!” Dineo ilmoitti samantien, ja käännyimme molemmat Jasen kanssa mulkaisemaan häntä. Kenelle hän luuli sen sanovansa? Ihan kuin emme tietäisi, eihän Jase ollut kuin eilen kotiutunut Pariisista GP-luokista. Anteeksi, että taaperomme oli elossa, eikä aivokuollut vihannes, joita nämä kaikki amatöörit hevostensa selässä olivat. Jos yksi viltti ja kolmevuotias pikkupoika, joka kaiken lisäksi istui yllättävän rauhallisesti paikoillaan, aiheuttivat sydänkohtauksen, ei arvon hienohelmojen kuulunut olla kisakentillä, joissa ihmiset avasivat sateenvarjoja ja työnsivät lastenrattaat keskelle kulkuväylää.

    Sen jälkeen Jase oli tainnut kääriä Oliverin tiukkaan vilttiburritoon ja tenttinyt maneesissa olevien hevosten värejä. Ettei vain tätiratsastajamme leikkiponeineen saisi aivohalvausta.

    Pienestä säikähdyksestä huolimatta Lasse oli erittäin hyvä ratsastaa. Oletettavasti. Dineokin oli ensimmäisten tehtävien ajan aivan hiljaa. Hän sai sanotuksi vain ”hyvä” jokaisen tehtävän jälkeen. Niinpä. Hevoseni oli energinen, mutta keskittynyt, se hyppäsi juuri siitä, mistä pyysinkin. Eli juuri täydellisestä kohtaa, luonnollisesti. Lasse pärski tyytyväisenä ja rentona, kun muut puursivat ja hikoilivat tehtävien parissa.

    Vaikka koko valmennus sujuikin juuri niin hyvin, kuin sen kuuluikin, eikä Dineon kommentit korjanneet pieniä, omia virheitäni, Lasse väsyi valmennuksen edetessä. Se ei olisi enää jaksanut tai viitsinyt pitää itseään tarpeeksi kootussa laukassa, ja viimeisiksi tehtävillä radoilla se alkoi kuummumaan, eikä 180-senttisen, pitkäjalkaisen täysiverisen mahduttaminen samaan esteväliin kuin se näppärä pikkuponi ollut enää aivan yksinkertaista.

    Lasse puhisi ja pärski minkä kerkesi, ja yritti rynnistää jokaiselle esteelle. Se oli kuitenkin ollut koko valmennuksen niin hyvin läpi, että sen onnistui tehdä vain pieni ponnahdus kolme askelta ennen esteitä, ja jatkaa sitten matkaa ja ponnistaa aika hyvästä laukasta. Viimeisen okserin jälkeen annoin Lassen tarkoituksenmukaisesti ottaa muutaman hieman reippaamman askeleen, tai sille olisi jäänyt täysiä paahtaminen päällimmäiseksi mielentilaksi. Kyllä hevosella nyt piti hauskaa olla! Jos ei, niin Lasse ei satavarmasti raahaisi minua mukana maastoradalla, jos kaikki treenimme olisivat hiki päässä vääntämistä. Dineon mielestä rata meni pilalle kolmen viimeisen askeleen takia, ja komensi meidät tekemään koko sarjan uudelleen.

    Lasse yritti painaa kädelle entistä enemmän, mutta malttoi silti odottaa hyppyjä. Suoriuduimme radasta aivan yhtä hyvin kuin edellisestäkin, ja vauhdin sijasta annoin Lasselle jo laukassa ohjat, jotta Dineokin ymmärtäisi, että tämä oli nyt tässä. Minä en hyppyyttäisi hevostani enää yhdenkään esteen yli, eikä se ollut missään vaiheessa poissa kontrollistani, vaikka annoinkin sen ottaa muutaman pidemmän askeleen radan jälkeen. Jos ei kelvannut, niin tulisi itse ratsastamaan dinosaurus samoihin väleihin kuin muut ryhmän rimppakintut! Siinä ei ilman täydellistä kontrollia onnistuttu, ettäs tiesit. Dineokaan ei kommentoinut enää mitään.

    Onneksi pääsisin kohta pois täältä, ja kunnon valmentajien tunneille, enkä täyteen ahdettuun ratsastuskoulun maneesiin. En malttanut odottaa. Olin alkanut vihata tätä paikkaa.

  • #6311

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Word travels fast
    sunnuntai 7.4.2019

    Oliko oikeasti niin, että minun piti ajaa miljoona tuntia hornankuuseen vain menestyäkseni estekilpailuissa? Ilmeisesti.

    Koululuokka oli sujunut yhtä tasaisen yllättävän hyvin kuin aikaisemmissakin osakilpailuissa, mutta tällä kertaa minä ratsastin esteillä paremmin.

    Ainoa, jonka olisin voinut korjata, olisi ollut ratsastaa yhteen väliin yhden tai jopa kaksi laukkaa vähemmän. Olisimme voittaneet siinä tapauksessa. Nyt jouduin tyytymään hopeaan ja siniseen ruusukkeeseen. Se riitti.

    Lasse oli hypännyt hyvin ja korvat hörössä. Se riitti. Ei ehkä haluamaani voittoon, mutta edellisten kisojen katastrofien jälkeen olisin ollut ihan tyytyväinen puhtaaseen rataan. Ainakin niin olin toistanut itselleni, ei minun tarvinnut voittaa, puhdas rata, kaikki sen enempi olisi vain plussaa. Vaikka olin koko lauantaisen ajomatkan hokenutkin sitä itselleni, en silti ollut varma mitä olisin tehnyt, jos olisin taas ratsastanut huonosti.

    Onneksi nyt minun ei tarvinnut miettiä sitä. Huomenna olisi syntymäpäiväni, Hallavalaiset olivat esteiden palkintojenjaosta saapuessani hymyilleet jopa niin sievästi, että hetken helpotuksessani pystyin helposti kuvittelemaan sen aidoksi. Sebastian Laurent oli jättänyt tammansa hoitajansa pideltäväksi ja tullut jopa halaamaan minua, ja minä olin heittänyt tarjoavani kahvit seuraavan kerran kun näkisimme. Hän oli iskenyt silmää ja sanonut, ettei pelkät kahvit ehkä riittäisi.
    ”If either of us wins, champagne then.”
    ”I’ll look forward to that, miss Gwyln”, Sebastian oli virnistänyt ja lähtenyt, ja minä olin jäänyt katsomaan hänen peräänsä. Vai että hän ihan odotti. Sepä mukavaa.

    Koko matka oli ollut ihan mukava, itse asiassa, vaikka ajoinkin itsekseni kahdeksaakymppiä koko pitkän matkan takaisin Hallavaan. Olin kerennyt vaihtaa siskoni kanssa kuulumiset puhelimessa, pitää facetimen ruokakaupassa olevan Jasen (ja Oliverin) kanssa, sanella koko ostoslistan jokaisessa hyllyvälissä, ja vilkuilla trailerin kamerasta Lassen vointia.

    Sitten olin ajanut hiljaisuudessa taas pari tuntia, ennen kuin Jase oli soittanut uudelleen ja kertonut Penelopen haluavan meidän ilmoittavan muutosta vielä sinä päivänä. Hän oli kuulemma tunti sitten laittanut facebookiinsa virallisen vahvistuksen tallistaan, ja toivoi meidän julkisuuden täyttävän ne parisen kymmentä karsinapaikkaa, jotka Penelope halusi vuokrata muille.
    ”I’ve got the post ready, but she specifically asked for both of us”, Jase selitti ja kuulosti kokkaavan samaan aikaan.
    ”I- can you wait? I haven’t even spoken with Aleksi, and it’s just a wee bit shitty to announce you’re moving on instagram before speaking to anyone, don’ya think?”
    ”Penelope said it was urgent.”
    ”And you can’t do it without me? I’m sorry luv, but I’m still driving-”
    ”Ok, turn your phone off then, I’m gonna post it now.”
    ”Great, can’t wait for all the messages!” totesin, ja suorastaan tunsin jo, kuinka kännykkäni ylikuumeni tuhansien ilmoitusten johdosta. Akkuni hyppäsi aina vähintään 20 prosenttia alaspäin aina, kun minä tai Jase julkaisimme jotain.
    ”And just so we’re clear, no replies to questions on why we’re leaving?”
    ”Absolutely not. I don’t want to start anything… especially since I can’t tell Aleksi before it’s blown up already.”

    Niinpä Jase oli ilmoittanut muutostamme instagramin draamannälkäisille teineille. Minä olin sammuttanut puhelimeni ja toivonut, ettei Aleksi saisi tietää ennen kuin voisin itse kertoa hänelle.

    Taisin olla toivonut turhaan, kun ajoin tallin eteen. Aleksin hevosrekka oli jo pihalla, ja viimeisiä hevosia taidettiin juuri purkaa. Sammutin auton ja avasin puhelimeni. Ruutuun lävähti saman tien ilmoitusten virta. Minä olin vielä laittanut instagramin ilmoitukset pois, mutta nämä kaikki olivat tekstiviestejä tutuiltani. Hallavan oma ryhmächatti oli täynnä viestejä. Joku oli laittanut kuvan Jasen päivityksestä ja kysynyt, oliko se totta. Sitä seurasi muutama viesti, että olisiko asiaa kannattanut kysyä suoraan minulta, mutta sitä useampi viesti oli vain päivittelyä siitä, miksi olin lähdössä, aivan kuin minä en olisi ryhmässä ollenkaan.

    Huokaisten jätin puhelimen etupenkille. En olisi halunnut poistua auton turvasta, mutta Lasse oli pakko päästää ulos. Samalla sekunnilla, kun avasin Land Roverin oven, kaikki pihalla olevat silmäparit kääntyivät tuijottamaan minua. Oli kai turha toivoa, ettei Aleksi olisi kuullut. Hänhän oli matkustanut useamman tallilaisen seurassa viimeiset kymmenen tuntia.

    Piha oli jo varsin hämärä, mutta erotin Aleksin jo pitkältä. Käännyin pois. Ensin Lasse ulos trailerista, sitten kaikki muu. Siihen pystyisin. Ehkä. Jos en kiinnittäisi huomiota minua kohti kiirehtiviin ihmisiin, heitä ei ehkä olisikaan olemassa, eikö vain?

    • #6354

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Oi vitsi kun rakastan näitä sun tarinoita! Sekä toi valmennustarina että tää oli molemmat aivan loistavia! Jotenkin ne vaan on niin soljuvia ja aidontuntuisia ja kaikissa on joku tietty punanen lanka minkä kantaa koko tarinan läpi. Saat tästä 1kisapiste ja 1sp

  • #6409

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Hallavan oma Spider-man
    8.5.2019

    ”Okei käsi ylös ne, jotka kerkeää just nyt hyppäämään Lassella”, ilmoitukseni tallituvan ovelta sai aikaan puheensorinan loppumisen ja hämmentyneen hiljaisuuden. Seitsemän pikkutytön kädet ponnahtivat ylös, mutten vilkaissut heitä enää uudelleen. Ei.
    ”Nio? Onks toi käsi?” Nion ilme muuttui puoliksi nostetun käden vieressä entistä epävarmemmaksi, mutta koska en saanut pikkutyttöjen lisäksi muita vapaaehtoisia, päättelin, että kyllä se oli käsi.
    ”Hyvä! Kerkeetkö just nyt ratsastamaan? Mä pidän sulle tunnin. Pistä turvaliivi”, ilmoitin ja käännyin kannoillani jo ulko-ovea kohti. Sivusilmällä näin Kassun ja Nion vaihtavan hämmentyneet katseet keskenään, ennen kuin Nio kiipesi ylös sohvalta ja riensi kaapilleen.

    Minä hain Lassen sisälle yrittäen olla nilkuttamatta hirveän pahasti. Lauantaina oli ollut Tarantulan eläinlääkäri, ja vaikka se oli täysin terve, minä en tainnut olla, sillä olin jostain syystä ostanut sen helvetin elukan. Vaikka se oli potkaissut nilkkani jalkapallon kokoiseksi. Nyt nilkka onneksi muistutti enää vain tennispalloa. Ja senkin olin piilottanut painesiteen alle lääkärin ohjeiden mukaisesti. Mitään ei ollut kuulemma hajonnut ainakaan hirveän pahasti, mutta lähellä oli ollut. Olisin varmasti voinut ratsastaakin, lääkäri oli kieltänyt vain juoksemisen, mutta liila nilkka ei mahtunut mihinkään kenkäänkään, paitsi kolmen euron kangaskenkiin ja Jasen crocseihin. Niinpä valkoiset kangaskenkäni olivat nyt vähän vähemmän valkoiset ja vähän enemmän hevosenlannassa. Mieluummin se kuin crocsit.

    Lasse katseli maisemia ja löntysteli tyytyväisenä vieressäni talliin. Nio pyöritteli kypäränsä käsissään Lassen karsinan edessä.
    ”Mä en voi ratsastaa, mut Lassella pitää hypätä, ja mä pidän kohta muutenkin enemmän tunteja, joten sä saat nyt olla tommonen guinea pig. Toivottavasti ei haittaa”, selitin pojalle, joka näytti varmasti vielä enemmän epäilevältä. Kassu hölkkäsi paikalle turvaliivi kädessään ja Seela vanavedessään. ”Hyvin se menee”, vakuuttelin, ”Lasse on ihan kiltti. Sitä pitää vaan osaa ratsastaa. Te voitte vaikka laittaa sen käytävälle tai johonki ja harjaa sitä, mä haen sen kamat.”

    Jätin jälkeeni kolme vielä vähän hämmentynyttä teiniä ja yhden valkoisen hevosen, ja vasta kun olin hieman kauempana alkoi epäuskoinen supina.

    ”…onkohan sitä purrut joku, tiiätkö niinku spider-mania, mut supervoimien sijaan siitä tuli mukava? Ehkä sillä on joku taka-ajatus- onko sulla henkivakuutusta?”
    ”En- en mä tiedä, onko mulla? Apua-”
    Minua hymyilytti kun jätin Lassen satulan sen paikalle. Kassu ja Nio näyttivät minut nähdessään hieman vaikeilta, mutta virnistin vain:
    ”Vitsi jos oiski purassu, vaikka Tarantulan purasu olis kyllä varmaan vielä pahempi.”
    ”Tarantulan?”
    ”Joo joo! Semmonen iso ja karvanen ja kiukkunen. Tarantula.”
    ”Ei niitä oo Suomessa?”
    ”Mullapa on. Ja sen potku hurts like hell. Mun nilkka näytti jalkapallolta pari päivää sitten.”
    ”Mitä-”
    Pojat näyttivät pyörtyvän hetkenä minä hyvänsä, mutta Seela nojaili karsinan seinään ja oli kuin en olisikaan paikalla selittämästä kaiken maailman hämähäkeistä.
    ”I’m kidding”, hymyilin napatessani harjan Lassen harjakassista. ”Puoliks. Tarantula on hevonen. Tää on vielä aika under wraps, meaning et en oo kertonu kenellekään vielä, mut ostin- muistattekste Faen? mm, tamman, joka on vielä vähän pahempi. Ja sen nimi on hirveen kiva Tarantula.”
    Kassu ja Nio vilkuilivat toisiaan jotenkin innostuneena. Tiesivät varmasti jotain, mitä minä en. En kyllä oikeastaan halunnutkaan tietää.
    ”Ai- onnea..?” Seela pelasti hiljaisuuden.
    ”Mut hey, sain sen halvalla sen tason hevoseks, mut se meinas kans tappaa eläinlääkärin, so en tiiä who’s the real winner here. Se selvii sit.”

    Laitoimme Lassen kuntoon sen jälkeen hiljaisuudessa. Niosta paistoi jännitys kilometrien päähän, ja selkään noustessa hän sai Lassenkin pörhistymään ja säpsähtämään kottikärryjä.
    ”Hei mä tuun kuolemaan”, Nio ähkäisi ja puristi ohjia ja Lassen olematonta harjaa.
    ”You won’t, if you’ll breathe!” heitin takaisin. ”Rentoudu ja hengitä, pliis, tai Lassekin pyörtyy kun sä puristat sitä noin paljon. Ja se on sentäön aika iso hevonen.”
    ”Mä tuun kuolee”, Nio toisti, mutta pyysi Lasselta käyntiä.
    ”Nonsense. Hengität vaan. -Kassu! Tuu auttaa kantaa esteitä!” itse piirsin kädessäni olevalla aurauskepillä viivoja kentän hiekkaan.
    ”Tohon okseri, tähän ja tähän pysty, ja sit tähän neljä puomia tälleen.”

    Kun Kassu kantoi esteitä, minä ohjeistin Niota tekemään alkuverryttelyjä kevyessä ravissa.
    ”Pidä noi ohjat, anna sen valita ite miten se menee. Joo, just sinne! Vähän pohjetta- joo! Ja sit isoja voltteja, taivuta kunnolla.”

    Nio näytti hetken kuluttua jopa rentoutuvan hieman Lassen ravissa, eikä Lassekaan näyttänyt kamalalta, joten annoin luvan laukata.
    ”Semmonen kevyempi istunta, oliks se nyt esteistunta? Kummiskin, paino jalustimilla, oot lähellä hevosta, ja sit ihan vaan uraa pitkin, mut tee isoja kaarteita ja ympyröitä.”
    Nio istahti harjoitusraviin, ja Lassen selkä notkahti alas ja tahti kiihtyi.
    ”Okei, seis, nosta käynnistä, sen ravi on aika hirvee. Joo, kääynti, hyvä, ja sit vatsalihakset! Mm, toi on ihan minimi collection, ihan ok, mut vois olla enemmänki. Tee vaikka tohon voltti, ja nosta sit sen jälkeen.”

    Kassu istahti aidalle Seelan viereen, ja minä laitoin aurinkolasit silmille. Nio oli puolessa välissä volttia, kun Kassu kysyi:
    ”Saisko sitä videoida? Nio ehkä haluaa jotain todisteita tästä.”
    ”Ai Lassea? Yeah, go for it. Lähetä mullekki. Mut jos se haluu pistää niitä instaan, ni ei mitään hirveitä videoita”, totesin ja katsoin kuinka Lasse hypähti eteenpäin laukkaan ja repäisi siinä samalla ohjat Nion käsistä.
    ”Whoa, ohjat käteen, se vähän yllätti sut nyt, istu alas ja nojaa taakse. Yeah, that’s it, joo! Ja ihan vähän pohje tossa kulmassa. Mm, ihan ok!”

    ”No? Uskallatko hypätä?” kysyin, kun Lasse pysähtyi eteeni.
    ”Saanko mä? Vaikka tää meni aika kovaa?”
    ”Joo, sure. Se oli reipas joo, mut tasanen, sun pitää vaan ite hengittää, alright? Kyllä te voitte hypätä. Mut jos tulee joku tilanne et sun pitää jarruttaa, et ohjaa sitä sit suoraan aitaa päin, okei? Koska se hyppää sen. Sä voit käyttää aitaa jarruna, jos on pakko, mut et ohjaa sitä päin. Tuut vaikka sit mun päältä”, selitin, ja Nion ilme muuttui taas vakavaksi. ”Et sä mitään hätäjarruja tarvii, trust me. Lasse on kiva hevonen. Mä vaan sanon siks et mä en halua, et se hyppii aitojen yli. Koska jos se tuodaan siihen ni se menee siitä yli.”
    Kassu näytti peukkuja, Seela nyökkäsi. Nio taputti Lassea kaulalle.

    ”Niiden puomien jälkeen nostat tossa laukan, ja sit tuut nätin kaaren tolle pystylle tossa. Ei oo paha”, osoittelin reitin. Nio oli tullut puomeja jo muutaman kerran ravissa, ja ajattelin nyt aloittaa kunnon hyppäämisen.
    ”Joo, ja tahti, tahti, joo ja nosta-” kerkesin sanoa, ennen kuin Lasse oli jo ampaissut laukalle ja loikannut esteen yli korvat hörössä ja kiihdyttänyt sen jälkeen vielä tukka putkella eteenpäin.
    ”Whooa, tuu uudelleen, ei raviin! Laukassa! Ja pidätteet tällä kertaa, joo, raauhassa. Hengitä. Ja istu! Istu! Is-” nyt Lasse kiihdytti vasta pari askelta ennen estettä eikä ottanut aivan samanlaista spurttia sen jälkeen.
    ”Parempi, mut jarrut ois hyvät. Toi on ihan pieni este, ei tarvii vauhtia. Ota käyntiin hetkeks.”
    Nion naama oli lähes yhtä valkoinen kuin Lassenkin.
    ”Anna pitkät ohjat, kävellään hetki. Se pääs nyt viemään sua, mutta toi toka oli jo paljon parempi! Sun pitää vaan istua ja olla rauhallinen. Ja koota laukkaa. Se on niin iso ja vahva hevonen, et eihän se mee ton hitaammin, ellei se oo hyvin takaosan päällä. Ja siinä sun pitää istua, pelkkä ohja ei tee mitään, mut sun pitää myös käyttää pohjetta. Ei se pääse kokoomaan jos sulla ei oo sille tukea takaa, ja sit jos se tulee pitkässä laukassa ni se tulee kans kovaa. Se on laukkahevonen, se hyppäs isoja risuesteitä täysiä jo kaksvuotiaana, et se kyllä osaa hypätä kovaa. Mut jos sä istut hyvin ja pidät tasasen pohkeen- et aja sitä, mut se tarvii yllättävän paljon- ni se myös kokoo ja tulee paljon kevyemmäks edestä. Jos sä vedät sitä ni se ihan varmasti lähtee vielä kovempaa. Okei? Hyvin se menee. Tuu toi pelkkä pysty nyt viel kerran”, selitin ja jättäydyin sitten pystyn viereen seisomaan kädet puuskassa. Nio näytti miettivän sanojani vielä hetken, ennen kuin kokosi ohjat ja nosti laukan.
    ”Työstä jo siellä! Pohje, pohje, vähän kevyempi käsi ja istu! Joo! Tossa laukassa tuut!” Lasse rentoutui ja pärskähtäen heilutteli korviaan laukan tahtiin. Esteelle lähestyessä sen pää kohosi taas ylös, mutta se ei lähtenyt kiihtymään.
    ”Joo! Huomaatko! Eikö ollut kevyt? Tuu uudelleen, nyt silleen et se ei lähe yhtään vetämään. Ooh, there you go! Joo! Se oli hyvä, kiitä.”

    Nio uskaltautui hengittämään jo niin, että kykeni hymyilemään Kassun kännykällekin.
    ”Se meni hyvin. Anna sen kävellä hetki, mut seuraavaks mennään tää okseri, tuut tuolta kulmasta vasemmassa laukassa, mut sen sijaan et menisit lävistäjän, sä käännytki oikeelle ja teet tiukan käännöksen tästä, et kerkeet tälle pinkille pystylle. Pohje on nyt tässä se tärkee, toi on tiukka tie ja se vaatii tasapainoa ja vauhdin hallintaa. Tuut vähän ton okserin vasempaan reunaan ni saat enemmän tilaa, ja istut pystyyn heti sen jälkeen. Ja katse ja pohje. Mä nostan tän pystyn, kerkeet kyl hyvin ottaa sen takasin ennen tätä. Ja jos et, ni pidä pohje kiinni ja käsi tasasena, ni Lasse kattoo sulle sellasen paikan ettet kuole. Varmaan lähtee kaukaa, ni pidä käsi edessä jo valmiiks. Mut vaan jos et saa sitä kiinni!”

    ”Off you go, muista tasanen laukka, teillä ei oo kiire!” aurinko häikäisi juuri huonosti aurinkolasienkin läpi, mutta erotin silti Lassen ilmeet. Sitä oli huvittava katsoa maasta käsin, ja siitä huomasi paljon enemmän asioita kuin videoiltakin. Sehän oli ihan valtava, vaikka Nio taisi olla minuakin pidempi. Minun pieni dinosaurukseni.

    Dinosaurus saapui okserille ihan hyvässä laukassa, mutta ei vaihtanut esteen päällä. Nio yritti jarruttaa sitä raviin, mutta ruuna vaihtoi laukan itse pompahtaen puolessa välissä kaarretta.
    ”Ei se mitään, jatka!”
    Pinkki pysty lähti aavistuksen kaukaa, mutta ei mitenkään kamalasti.
    ”Joo, kiitä! Tuu viel uudelleen, mut nyt mieti tossa okserilla jo mihin sä oot menossa. Yritä saada vaihto jo siin esteellä.”

    Nio teki työtä käskettyä, ja oli kääntävien apujensa kanssa niin hyvin ajallaan, että hän meinasi jatkaa matkaansa eteenpäin Lassen käännähtäessä niin terävästi oikeaan okserin jälkeen. Onneksi hevosellani oli pitkä kaula, joten Nio kerkesi päästä vielä mukaan seuraavalle esteelle.
    ”Joo! Hyvä! Kiitä! Just noin, huomasitko miten tasanen se oli? Ja vaikka se onki iso ni se kyl myös kääntyy jos sen tuo siihen hyvin”, hymyilin ja nostin okseria.
    ”En kai mä tuu tota?” Nio kysäisi ravatessaan ohi.
    ”Tuut. Ei tää oo ku ehkä 80, tai 90. Ihan pikkunen. Tuut ton toisen pystyn kentän takaosaa kohti, tuut ton lyhyen sivun tosta ja sit käännät pitkän sivun alusta tälle okserille. Helppo juttu. Sit ei mennä enää. Muistat vaan tasanen tuntuma ja kevyt pohje kun lähestyt, sillä alkaa nyt varmasti olee kierroksia ni pysyt ite vaan rauhallisena vaikka tolle pystylle onkin pitkä lähestyminen. Et anna sen kiihdyttää ni kaikki menee hyvin.”

    Niinhän se menikin. Hieman Lasse kiihdytti, mutta se ei silti lähtenyt Nion kontrollista, ja he laskeutuivat okserilta hyvin ja tasapainossa.
    ”Joo! Et kuollu! Toi vika hyppy oli hyvä! Ravaa sillä vähän pidemmällä ohjalla, anna sen venyttää. Joo mut älä heitä ohjaa kokonaan pois vielä”, kehuin ja nostin pari puomia syliini. Matkanteko oli aika vaivalloista, ja Seela saapuikin Kassun tönäisemänä auttamaan minua. Kassulla oli kiire videoida Niota, eikä minua oikeastaan edes haitannut. Nio oli ratsastanut ihan hyvin. Ainakin paremmin kuin ne pikkutytöt. Olisin minäkin voinut ratsastaa, mutta näin oli varmasti helpompi.

    Sitä paitsi, Kassu näytti hyvin ylpeältä, Niosta nyt puhumattakaan. Hm, tuntui ihan mukavalta tarjota tällainen kokemus. Eipä sitä nyt joka päivä ihan jokainen päässyt Lassen tasoisen hevosen selkään. Oliko minusta tulossa pehmis? Tämä oli varmasti Oliverin syntymäpäivien johdosta, vaikka niistä oli jo pari päivää, olin silti herkällä tuulella. Minun pikkuvauvani alkoi olla jo iso! Ja kohta minä jo lähtisin Hallavastakin, johon olin saapunut ikuisuudelta tuntuneen aikaa sitten. Vaikka olinkin valmis lähtemään, eihän täällä ollut minulle mitään, eikä varsinkaan ystäviä tai treenimahdollisuuksia, lähtö tuntui äkkiä haikealta.

    Seela kantoi puomeja totinen ilme kasvoillaan. Hän ei tainnut hirveästi pitää minusta. Pitikö täällä kukaan?
    ”Oho! Hyppäskö Nio Lassella?” joku kailotti kentän aidalta. ”Siistiä!”
    Ehkä en ollut aivan täysin vihattu?
    ”Kiitos, tää oli hyvä tunti. Sä olet hyvä opettaja”, Nio sanoi hieman hiljaisella äänellä laskeutuessaan Lassen selästä. Olin jopa niin herkällä tuulella, että ihan hymyilin lämpimästi.
    ”Thanks. Sä ratsastit myös hyvin. Vaikka se onkin vähän erilainen ku Fonzie.”
    Nio jopa nauroi! Olinko minä nyt jopa hauska?

    Oliko minusta tullut pehmis? Vai – ja se oli vieläkin epämukavampi ajatus – olinko minä itse inhottava, eikä minusta siksi pidetty?

    Jäin pitämään Lassesta kiinni kun muut siivosivat esteet pois. Tuijotin ruunan vaaleanpunaista turpaa ja avasin mekaanisesti turparemmin. Tulisiko minun oikeasti jopa ikävä Hallavaa? Tiesin siihen vastauksen. Toiseen kysymykseeni en halunnut tietää vastausta.

    Tulisiko Hallavalla ikävä minua?

    Pudistin päätäni. Ehkä Kassu oli oikeassa, ehkä minua olikin puraissut joku hämähäkki. Pehmo minusta ainakin oli tullut.

    • #6410

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 117
      • Perus pullaponi

      Tää oli musta tosi kiva tarina, ja tykkäsin tästä Alanan vähemmän ’rasittavasta’ puolesta 😀

    • #6435

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Oi tää oli niin kiva tarina! Tykkäsin varsinkin tosta lopun pohdinnasta mut myös kaikki dialogi oli hauskaa luettavaa. Kiva idea laittaa Alana vetämään estetuntia niin saatiin vähän eri perspektiivi näihin ratsastustarinoihin. Laitan sulle 1ep, 1hp ja 2sp

  • #6457

    Alana
    Osallistuja
    • Postauksia: 65
    • Koulutuksen tarpeessa

    Pieni seikkailu
    17.5.2019

    Viikko. Tasan viikko, ja sitten minä pakkaisin hevoseni ja lähtisin Hallavasta. Kukaan paitsi Aleksi ei tainnut tietää tarkkaa lähtöpäivääni, sillä olin puhunut lähtöni ajankohdasta vain viikkoina. Halusin mahdollisimman vähän hämmennystä, mahdollisimman vähän uteliaita silmäpareja katsomassa, kun lähdin ja vapautin Hallavan ikeestäni. Riemuitkoon lähdöstäni vielä enemmän yllätyksenä.

    Laiva lähtisi Turusta kahdeksalta, olisi perillä Tukholmassa kuudelta paikallista aikaa, josta ajaisimme etelään, sillan yli Kööpenhaminaan ja sieltä saariston kautta Saksaan, jonka läpi ajaisimme uuteen kotiimme Groningenin lähelle. Isällä oli ystävä matkan varrella Tanskassa, jonka tallilla pysähtyisimme yöksi. Ei ajomatka Tukholmasta ollut kuin 14 tuntia, mutta koska matkustaisimme Jasen kanssa Oliverin, kissan, kahden koiran ja kahden hevosen kanssa, päätimme, että tauko olisi ihan järkevä, tai tulisimme varmasti hulluiksi. Jase oli kaiken lisäksi ehdottanut alunperin, että hän ajaisi Porschen ja minä Land Roverin, mutta koska koirat tai Oliverin turvaistuin eivät sopineet sen penkkeihin, minä olisin joutunut hoitamaan koko eläintarhan yksin. Olin siis luonnollisesti kieltäytynyt jyrkästi.

    Jase ei halunnut myydä rakasta ”nine eleven”iään, eikä sillä voinut liiemmin vetää traileria, ja minä halusin Land Roverin mukaani, joten Jase oli parhaillaan viemässä ensimmäistä, Porscheen mahtuvaa muuttokuormaa, ja palaamassa lentokoneella iltapäivällä. Hieman isomman muuttokuorman ja Tarantulan olin saanut mahtumaan hepparekkaan, joka oli lähtenyt eilen laivalla kohti Saksaa. Kaikki oli oikeastaan valmista.

    En vain tiennyt olinko minä. Olin käynyt kaappiani läpi ja pakannut jo loimia, satulahuopia ja muita viikon ajan tarpeettomia tavaroita traileriin jo valmiiksi. Olin löytänyt Aleksilta jouluna saadut hupparin ja satulahuovan kaapin pohjalta, käyttämättömänä. Molemmat olivat yksinkertaisia, tummansinisiä valkoisin koristein, ja mietin, miksen ollut käyttänyt niitä. Satulahuovan olin pakannut heti laatikkoon, jonka sulkemisen Oliver halusi hoitaa yksin, kuin iso poika konsanaan.

    Työni lasten jääkiekkovalmentajana oli loppunut maanantaina. Se oli kenties kaikista jännittävin juttu. Ei se ollut paljoa maksanut, mutta se oli ollut vakituinen työ. Minä olin lähdössä ulkomaille ilman suunnitelmaa. En minä kilpailemisella rikastuisi, sen tiesin jo valmiiksi, mutta entäpä, jos en tienaisi mitään? Jos mikään ei järjestyisi? Minulla ei ollut koulutusta, en osannut paikallista kieltä, maantieteellisesti lähin osaamani kieli oli Ranska. Tuskin tarvitsisin sitä kenenkään muun kuin Penelopen kanssa.

    Olinko tekemässä suurta virhettä? En halunnut palata tyhjin käsin. Minne edes palaisin? Ei Pronssijoki ollut kotini, ei oikeasti. Ei, vaikka puihin oli juuri tullut vihreitä lehtiä ja aurinko lämmitti.

    Nostin Oliverin Rokin selkään ja kiipesin itse Lassen satulaan. Nyin joululahjahupparia paremmin päälleni, ensimmäistä kertaa ikinä, ja annoin katseeni kiertää Hallavan pihamaalla.

    Ei Hallava mikään ideaali tai hieno paikka ollut – kaukana siitä. Ja vaikken sopinutkaan joukkoon, siitä oli tainnut tulla jonkinlainen koti. Tiesin kuitenkin, etten minä palaisi Hallavaan. Saattaisin käydä vierailulla, ehkä, mutta tuskin tulisin takaisin tänne niin, että kuuluisin porukkaan. En kai nytkään kuulunut.

    ”Mummy! Go!” miltei säpsähdin ajatuksistani Oliverin vaatiessa liikkeellelähtöä.
    ”Alright, alright, lad, we’ll go. Now, take a good look around, okay? This might be one of your last chances.”

    Oliver ei ymmärtänyt haikeuttani, tai pelkojani, tuskin edes sitä, että olisimme muuttamassa. Oliver halusi maastoon, ja ravata, ja nauraa ja roikkua kiinni Rokin harjassa. Ja pysähtyä kaatuneen puunrungon luokse eväsretkelle ja syödä keksejä. Ehkä minunkin piti sulkea kaikki muu mielestäni, ja nauttia alkavasta kesästä ja kaikista sen tuomista mahdollisuuksista.

    Murehtia kerkeäisin myöhemminkin. Nyt piti vain ratsastaa. Ja ottaa Rokin raviin kohti metsäpolkuja patistanut Oliver kiinni. Lähteä pienelle seikkailulle.

Aiheeseen ‘O' Dear’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.