Ohton päiväkirja

Foorumit Päiväkirjat Ohton päiväkirja

Luet parhaimillaan 8 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #49644 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 20
      • Maitovarsa

      Ohton tallipäiväkirja

      Ohto Forsvik, tallimestari

      Ohto Forsvik on 23-vuotias haaveilija, jonka blondit hiukset ovat siistin huolittelemattomat. Luonnonkihara, joskus muinoin ananas on nykyään päältä vain hieman pidempi kuin sivuilta, ja kokonaisuus vastaa kuulemma enkelin sädekehää. Ohto on itse sitä mieltä, että parturissa pitäisi käydä, vaikka onkin salaisesti mielissään näyttäessään enkeliltä. Aina lyhyehkö Ohto on saanut kuulla kommentteja koostaan jo lapsesta asti, pituutta löytyy vain 175cm, eikä Ohto ole mikään leveäharteinen lihaskimppu. Lapsena ylipainoinen mies on saanut itsensä kuntoon jo vuosia sitten, ja sinisilmäinen kloppi on nykyään varsin tyytyväinen ulkomuotoonsa. Käy salilla ahkerasti näyttääkseen ”vaivattoman hyvännäköiseltä”, mutta myös siksi, että lapsuuden kiusaajat kummittelevat edelleen mielessä.

      Blondilla on kesto-resting bitch face, ja saattaa näyttää töitä tehdessään varsin totiselta tyypiltä. Ohto on kuitenkin varsin mukavaa seuraa hymyillessään, ja heittää omasta mielestään hauskaa läppää koko ajan tuttujen seurassa. Ohto on synnynnäinen asiakaspalvelija, mutta töiden ja small talkin ulkopuolella hänellä kestää hetki lämmetä ihmisille, ja on miltei kylmän oloinen jos hänellä ei ole syytä jutella kenellekään. Kun Ohtoon saa kunnolla yhteyden alun ”kylmyyden” ja flirttailun ja jatkuvan kepeän vitsailun jälkeen, hänestä paljastuu hiljainen tyyppi, joka ei mielellään puhu itsestään tai perheestään. Huonoja vitsejä ja vine-viittauksia löytyy kyllä sitäkin enemmän.

      Nippelitietoa
      • syntynyt 13.7.1996
      • Meni lukion loputtua heti armeijaan, ja sen jälkeen muutti pois kotoa perheriidan takia. Pitää yhteyttä pikkusiskoonsa ja satunnaisesti isäänsä, äidilleen puhuu kerran vuodessa pakon edestä.
      • Ratsastanut seitsemänvuotiaasta 13-vuotiaaksi, sen jälkeen kävi auttelemassa pikkusiskoaan tallilla, ennen kuin sattuman kautta törmäsi Alanaan, joka raahasi Ohton Hallavaan.
      • Hallavassa tallityöntekijänä 19.1.2017 ->
      • Aloitti Nikitan hoitamisen 28.4.2017, ja hoiti sitä tamman eläköitymiseen asti. Nykyään ylivoimaisesti lempihevonen tallilla on Hauska.
      • Ohton voi tavata Pronssijoella Hallavan lisäksi töistä myös kahvila Herkkuhetkestä sekä satunnaisesti Mikon Pubista baarimikkona. Lisäksi Ohto on aktiivisesti mukana teatterin toiminnassa, vaikkei hänellä mitään merkittävää roolia siellä olekaan.

      Merkit
      kouluratsastus: 2p
      esteratsastus: 2p
      maastoratsastus:
      hoito: 6p
      sosiaalisuus: 6p
      kisat:

      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta, 1 viikko sitten Ohto.
      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta, 1 viikko sitten Ohto.
    • #49858 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 20
      • Maitovarsa

      A r k i
      15.3.2020

      Musta tuntui, että mun elämä ajelehti aivan päämäärättömästi. Mun arki oli kivaa, tykkäsin Hallavan hevosista ja asiakkaista, ja rakastin Herkkuhetken vakiomummoja. Kävin aina välillä tekemässä vuoroja tiskin takana Mikolla, teatterissa meillä oli kiva projekti meneillään. Mun arki oli sujuvaa. Kiireistä, mutta mä tykkäsin siitä. Tallihommat Hallavassa ei edes tuntuneet työltä.

      Mulla oli varaa vuokraan, mä pystyin käymään kaupassa ja vaikka leffassa ilman, että mun piti laskea rahoja viimeiseen senttiin saakka. Mulla oli oma sievä minikaksio, jossa mulla oli jopa kylpyamme. Hevosia ja kylpyamme, mähän elin lapsuudenunelmaani! Ainakin yhtä niistä. Sitä, mihin mulla oli rahkeita. Olinhan mä haaveillut Broadwaysta ja Hollywoodista, mutta realistisesti ajatellen mä elin just nyt lapsuudenunelmaani.

      Mulla oli kivaa.

      Mutta se ei riittänyt. Niin kivaa kun mulla olikin just nyt, en mä halunnut olla kahvilassa töissä loppuelämääni. Yhteishaun lähestyessä mä olin taas aivan ulapalla mun elämän kanssa. Oikis oli ollut mulla jo lukiosta jokakeväinen hakukohde, ja joka kevät mä olin hommannut pääsykoekirjat ja yrittänyt. Ja joka kesä olin kuullut, etten päässyt. Viime vuonna mun motivaatio oli jo hiipumaan päin, ja tänä vuonna mä en ollut enää varma halusinko sinne ollenkaan. Ehkä mun oli aika siirtyä haavemaailmasta tosielämän realiteetteihin. Mitä se sitten käytännössä tarkoittikaan, mulla ei ollut mitään hajua. Ehkä piti olla, mähän täyttäisin kummiskin jo 24 tänä vuonna, enkä mä voisi elää mun ikuisella välivuodella hirveän pitkään.

      Oli mulla vielä pari viikkoa aikaa miettiä ennen yhteishaun loppumista. Ehkä mä tekisin kuusi uratestiä ja laittaisin hakukohteet niiden mukaan. Pitikö mun edes hakea mihinkään? Ehkä mä voisinkin olla kahvilassa ja tallilla töissä. Moi, mä oon Ohto, 47, ja asun edelleen tässä mun rupusessa kämpässä yksin. Okei. Ei. Kyllä mä jotain keksisin. Pahimmassa tapauksessa eläisin unelmaani vielä vuoden. Tai kaksi. Kyllä mä löytäisin oman polkuni ennen pitkää.

      Ja sitä paitsi, mä tajusin aamutallia tehdessäni, en mä ehkä haluaisikaan lähteä täältä ihan vielä. Pronssijoesta oli tullut mulle intinjälkeisen sohvasurffailun kavereilla jälkeen koti. Mitä väliä pienellä yksinäisyydellä tai tulevaisuusahdistuksella oli silloin, kun mä pystyin kuuntelemaan tallin hiljaisuutta ja hevosten kauraämpärien tyhjennystä joka aamu? Tai silloin, kun talli oli pimeänä ja hevoset alkoi höristä jo silloin, kun ne kuuli mun avaavan ulko-oven lukkoa? Siinä vaiheessa kun mä raotin tallin ovea, moni kurkki jo karsinoistaan korvat hörössä. Vaikka Alanakin oli lähtenyt, täällä mulla oli vielä monta kaveria. Ne oli pehmeitä ja mukavia ja sietivät mun lauluesityksiä. Kyllä tää mulle vielä vuodeksi riittäisi. Mikäpä kiire mulla oli, koko loppuelämä aikaa. Ja kevätkin oli tulossa, aurinko jo vähän ujosti lämmitti.

      Kyllä mulla asiat huonomminkin voisi olla, mä tuumin ja ladoin heinää kottikärryihin. Mun arkihan oli yhtä unelmaa. Ainakin toistaiseksi.

      • #49870 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Voi Ohto! Se on kyllä niin symppis tyyppi ja sun kirjottamisen lahjakkuutta ei voi ikinä kehua riittävästi!

    • #49863 Vastaa
      Nessa
      Osallistuja
      • Postauksia: 66
      • Koulutuksen tarpeessa

      🤩🤩🤩

    • #49980 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 20
      • Maitovarsa

      S u p i n a
      18.3.2020

      Mulla oli tallilla vähän kummallinen asema. Mä en ollut ihan hoitaja, enkä hengaillut niiden kanssa juurikaan, mutten tuntunut kuuluvan ihan henkilökuntaan, ainakaan samalla tavalla kuin Aleksi tai Nadja. Ne oli mua vanhempia, ja niillä oli niiden omat jutut.

      Hyvä puoli mun välimiesasemassa oli se, että mä kuulin kaikki juorut. Mä kuulin mitä tuntilaiset supisivat satulahuoneessa. Mä kuulin mitä hoitajat polemikoivat kahvipöydässä. Mä kuulin yksärinomistajien keskustelut käytävällä. Ja mä kuulin mitä juttuja tallille oli tulossa muun henkilökunnan toimesta. Mä tiesin kaiken. Kuulostinko mä ihan joltain stalkkerilta? En mä mitään tahallani kuunnellut tietysti, mutta musta tuntui, että mä olin niin usein tallissa, että sekotuin hevosiin. Sillä tavalla, että ihmiset eivät vaivautuneet hiljentämään ääntään tai vaihtamaan aihetta vaikka mä olinkin paikalla. Usein mulle myös kerrottiin paljon asioita. En mä tiedä mikä siinä oli, musta ei varmaan kukaan tietänyt juuri mitään, mutta mä tiesin jo joidenkin tuntilaisten kaikki perheenjäsenet nimeltä.

      Tällä hetkellä tallilla puhutti Ciara ja Niko. Ja Seela. Mä olin vaihtanut pari sanaa Nikon kanssa tallituvassa aiemmin päivällä, enkä mä jaksanut ymmärtää mistä kaikki supina oli. Niko oli aina ollut vähän hiljanen ja vielä vähän enemmän kömpelö, en mä ymmärtänyt miksi koko talli nyt supisi siitä. Itehän se ei ainakaan supissut, meidän keskustelu oli ollut suurimmaksi osaksi ”joo” tai ”joo-o” eri äänenpainoilla. Ehkä se sitten oli Ciara, joka aiheutti sitä supinaa. Mene ja tiedä. Mä saatoin tietää paljon asioita, mutta harvemmin mä perehdyin mihinkään sen enempää. Huhut ja ihmiset tulivat ja menivät.

      Yhtä mä kuitenkin mietin jo kolmatta päivää.

      Minja oli ollut tallilla vähän hiljaisempi, vaikka se oli ollut hevosensa kanssa täällä jo hetken. Mä en ollut jutellut sen kanssa ihan hirveästi, kysellyt vaan vähän Liljasta, että osasin toimia sen kanssa. Yksäreiltä mulla oli myös tapana kysyä, haittasiko, että jätin karsinan etuosaan vähemmän puruja. Ettei ne leviäisi pitkin käytäviä, ja heinätkin saisi nätisti. Sen tavan mä olin oppinut Alanalta. Se oli jo Faen aikana käynyt aina vaikka itse kaivamassa karsinan etuosaan vähintään talikonlevyisen kaistaleen, koska se kuulemma näytti siistimmältä, eikä heinä sekottuisi sitten puruihin. Takaosaan se jätti tyhjää tasan talikon verran, koska Fae teki tarpeensa aina siihen nurkkaan. Sitten blondi oli hommannut Lassen, ja sen sontapytyn kanssa mä olin ihan kiitollinen koko karsinan ympäri menevästä turvakaistaleesta. Ruuna levitti sontansa pitkin reunoja, josta ne oli paljon helpompi napsia talikkoon kuin paksun kuivikekerroksen sisältä. Paljon kuiviketta ja kaistale reunoille, sen mä opin. Alana kyllä oli saanut vähän erivapauksia kuivikkeen määrässä, Aleksi vissiin oli pelännyt sen ottavan nokkiinsa ja levittävän pahaa sanaa pitkin tuhansia seuraajiaan. Muille hevosille oli vähän vähemmän pehmikettä, mutta samaan tahtiin sitä tuntui kuluvan. Mä tiesin tallin jokaikisen hevosen tyypillisimmän kakkapaikan, ja nyt mä jätin jo automaationa etu- ja takaosan vähän tyhjemmäksi. Se kuivike kummiskin leviäisi hevosten pyöriessä, eikä ne siellä reunoilla kummiskaan seisoisi. Mä itse asiassa osasin jo melkein sanoa karsinan kunnosta ja kuivitustavasta kuka sen oli siivonnut viimeksi. Aleksi kaatoi uudet purut kasaan keskelle karsinaa ja antoi hevosten myllätä ne mielensä mukaan, jotkut hoitajat tykkäsivät haravoida pinnan ihan suoraksi.

      Mutta se ei nyt liittynyt Minjaan. Mä olin saanut siltä maanantaina yllätyshalin, ja mä olin ollut tilanteesta niin hämmentynyt, etten mä ollut oikeastaan osannut tehdä mitään. Minja oli myös häippässyt karsinasta niin nopeasti, etten mä ollut kerennyt sanoa, että tallituvassa olisi ollut kahvia ihan kohta, mulla oli vaan kaksi karsinaa enää putsattavana. Jos se olisi vaikka halunnut jutella.

      Jokin siinä yllätyshalissa jäi huolestuttamaan mua koko loppupäiväksi, ja itse asiassa vielä tiistaipäiväksi. Mulla oli ollut kiire mun uuteen (tai no, vuosimallia 2003 se tais jo olla, mutta se oli ollut mulla vasta viikon ja se oli mun ihka eka auto) Honda Jazziin, joka oli ihan hirmu söpön vaaleanpunainen. Se ei ollut mikään kirkuvan fuksianpunainen, vaan tosi söpö murrettu vanha roosa, jonka mä olin ostanut joltain ajokorttinsa menettäneeltä mummolta kahvilassa. Se oli ollut oikeastaan vain kauppakassina koko elämänsä, niin mun käyttöön se oli vielä oikein passeli.
      ”Onpa se…söpö?” mä olin ollut puoliksi häkeltynyt ja puoliksi ihastunut kun mä näin sen auton ekaa kertaa.
      ”Ei voi tytöt kuules vastustaa tätä!” mummo oli tokaissut mulle. Mä olin vaan naureskellut, ja sanonut että voi kuule, kyllä voi.
      Lukiokaveri oli naureskellut sen auton olevan ihan mun näköinen. Pieni ja eikä ainakaan tylsä. Pieni lommo siinä oli etupuskurissa, mutta se ei menoa haitannut. Mä olin saanut auton mukana kesärenkaat ja jopa tunkin ja muut renkaanvaihtovälineet, joten yksi pieni klommo teki pienemmän loven mun lompakkoon kuin niiden muiden tavaroiden hankkiminen olisi tehnyt.

      Mutta sekään ei tietty liittynyt Minjaan. Mä olin vaan innoissani mun aikuisesta ostoksesta. Sen nimi oli muuten Rauni, koska se näytti ihan raunilta, ja koska rekkarikin alkoi sopivasti kirjaimin rau. Mä olin ajanut Raunilla Hallavaan tänäkin päivänä, ja siivoilin karsinoita. Tänään karsinat olivat ihan siistejä, joten mä olin reunojen lisäksi vähän silotellut karsinoiden pintoja. Ihan hölmöähän se oli, kun hevoset ja tuntilaiset sotkisi ne kuitenkin, mutta mä halusin jotain muuta mietittävää.

      Sitten Minja tuli taas karsinalle. Me juteltiin vähän, ja nyt mä olin jo ihan tosi kysymässä että hei, haluatko kahvia, mä voin pitää tauon ja sä näytät vähän siltä, että haluaisit jutella jollekin. Mulla oli yksinäistä, mä halusin kaverin, ja mä veikkasin, ettei Minjaakaan ainakaan tallikaverit haittaisi. Mun kaikkitietämys tallin tapahtumista ei riittänyt siihen, että tiesin bruneten kaverisuhteista. Sen mä tiesin, että Minja siivosi karsinoita eri tavalla kuin mä. Mun oli ollut tarkoitus odottaa, että se saisi Liljan karsinan puhtaaksi, vaikka mä olisin tietysti voinut sen myös siivota, ja sitten kysyä, halusiko se jutella jostain. Sitten Miskan karsinassa oli ollut aivan älytön homma siivota, kun se oli pyörinyt ja tampannut kaikki jätöksensä pieneksi silpuksi, ja saanut jotenkin vielä heinätkin sekotettua karsinaansa. Kun mä sain sen valmiiksi, Minjaa ei näkynyt enää missään. Mä katoin myös satulahuoneenkin, josta se oli ottanut Liljan suitset. Kaipa se oli sitten mennyt ratsastamaan. Mun sen sijaan piti lähteä kahden tunnin päästä, illalla oli teatterijuttuja. Ja se yhteishakukin aukesi.

      Ei hitto, mähän olin aivan sekaisin. Ehkä mä ihan oikeasti kaipasin jotain kaveria. Kun mä suuntasin tallihommien jälkeen rupuisen Raunin luokse, mä päätin, että kun seuraavan kerran tavattaisiin, mä ihan oikeasti kysyisin Minjalta, halusiko se sitä kahvia vai ei. Mä kittasin sitä joka tapauksessa tallituvassa kuppitolkulla ja termarista litratolkulla. Ei siitä seurasta olisi haittaakaan. Kavereita oli aina kiva olla.

      • Tätä vastausta muokkasi 7 kuukautta, 1 viikko sitten Ohto.
      • #49981 Vastaa
        Nessa
        Osallistuja
        • Postauksia: 66
        • Koulutuksen tarpeessa

        Hyvä tarina, johon oli helppo päästä mukaan👍🏻🤩

      • #49983 Vastaa
        Ruska
        Osallistuja
        • Postauksia: 21
        • Maitovarsa

        Tää oli ihanan samaistuttava tarina, plus tykkäsin tosta kakka-analyysista hirveesti, se tosi hyvin komplimenttas tarinan teemaa tai mitä ikinä 😀 Yleensä mua aina vähän jurppii lukea dialogittomia tarinoita mutta tää teki siihen kyllä oikeen mainion poikkeuksen!

      • #49985 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Siis tää on niin mahtava tarina! Jotenkin itekkin ootan että saako nää kaks jonkinlaisen kaveri suhteen vai mokaako allekirjoittanut TAAS…

      • #49990 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Rakastan sun tyyliä kirjoittaa ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Mun pitäis itsen pitää huolta siitä iänikuisesta ”kannattele tarinaa ja sido se yhteen”-mantrasta, joka tässä toteutu ihan loistavasti. Ja se pinkki Honda.. Parasta! 😀 Ohto on mun toteemieläin.

      • #49991 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Joo mä tykkäsin kanssa tosta kakka-analyysistä! Ja auton tarina oli kanssa symppis. Ja Ohto itsessään on kanssa symppis. Saat 2hp

      • #50058 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        En vaan kestä kuin symppis Ohto on! Se on niin ihana, miettii tota kahvijuttuakin moneen otteeseen, että uskaltaisko nyt! Ihana hahmo, ja tää tarina oli upea, ei tylsää kohtaa missään, osaat kirjoittaa tosi mukaansatempaavasti!

    • #50366 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 20
      • Maitovarsa

      Kahta leiriä
      24.3.2020

      ”Ohto hei, miten sun nimi taivutetaan?”
      Mä olin justiinsa laittamassa ilmoitustaululle vielä Aleksin printteristä lämmintä paperia, mutta mä pysähdyin kysymyksestä.
      ”Miten niin?”
      ”No kun mä olin ettimässä niitä uusia pesusieniä, eikä ne ollut siellä kaapin päällä, niin Alva sanoi, että kysy Ohtolta, mutta Ciara sanoi, että se ois kyllä Ohdolta. Alisa oli vaan ihan hiljaa ja googlas. Että kumpi on sit oikein?” Nessa jatkoi, ja tuijotti varmaan suoraan sieluun.
      ”Öö…” oli mun ensimmäinen järkevä vastaus. Sitten muistui mieleen lukion äikäntunnit.
      ”Me katottiin se joskus kavereiden kanssa, ja tultiin siihen lopputulokseen, että kumpi vaan käy. Mä ite tykkään et se olis Ohton tai Ohtolta, jotenkin se Ohdon kuulostaa liian viralliselta. Tiiätkö samalla tavalla jos joku puhuu kirjakieltä? Mut joo, molemmat taitaa olla ok”, mä lopetin mun ehkä turhan syvällisen analyysin, ja se näytti riittävän Nessalle, joka oli jo poistumassa.
      Mä varvistin ja yritin napata vapaata nastaa seinästä. Nessa kääntyi takaisin.
      ”Mitä sulla on siinä?” kysymys houkutti paikalle muitakin. Pari ihmistä kokoontui ympärille.
      Mä vaan kohautin olkiani muka niin polleana, ja tökkäsin paperin seinään.

      Musta tuntui äkkiä samalta, kuin silloin kun mä jaoin päiväheiniä tarhoihin. Tai että mut olis tiputettu piraijalauman keskelle. Mä ängin itseni pois yhtäkkiä ilmaantuneesta väkijoukosta, joka tuntui houkuttelevan vain lisää porukkaa paikalle huokailuillaan ja ihmetyksellään.
      ”Mitä? Valmennuksia! Viikonloppuna!”
      ”Mut eihän tässä lue kuka valmentaa?”
      ”Varmaan Nadja tai Aleksi.”
      ”Mut yleensä ne on kirjottanut tohon!”
      ”Ehkä se on joku toinen sit?”
      ”Mut kuka?”
      ”Ohto! Tiiätkö sä?”

      Mä olin ihan hiljaa, nojailin vain seinään.

      ”Hei! Tässä lukee et se on yllätys.”
      ”Missä muka?”
      ”No tossa noin. Ootko sokee?”
      ”En mä nää! Eiku! Kuka se voi ees olla?”
      ”Tunnetaanko me se?”
      ”OHTO! Tiiätkö sä kuka se on?”

      Kyllähän mä tiesin. Mutta mä halusin ihan tahallani olla hankala, joten mä vaan hymyili maireasti.
      ”En mä voi sanoa, eihän se olis sitten yllätys.”
      ”Eli sä tiedät?!”
      ”Eehkä”, mua nauratti. Ei olisi kannattanut, koska seuraavaksi mua pommitettiin arvauksilla kuka voisi tulla valmentamaan.

      ”Mulla on arvaus”, paikalle Orionin karsinasta ylös kömpinyt Lily totesi vähän tympääntyneen näkösenä.
      ”Ja mä todella toivon, etten mä oo oikeassa”, hän lisäsi vielä synkkänä ja nyppi puruja irti housuistaan.

      Mun hymy vähän hyytyi. Tosiaan. Alana oli itse esittänyt pyynnön, ettei sen nimeä ilmoitettaisi ihan vielä, koska kuulemma se saisi muuten toistasataa pyyntöä pikkulapsilta instassa, voisiko se pliiiiiiis tulla valmentamaan niitäkin, tai ajaa jonkun peräkylän kautta, että se voisi ratsastaa/ajaa/katsoa nyt tarkasti niiden pihatossa elävää rupuista ponia ja suokkia. Blondi itse halusi ilmoittaa asiasta vasta sitten, kun se oli jo täällä, ja sanoa sitten että voi harmi, kun kalenteri on jo ihan täynnä, en mä nyt millään kerkeä.

      Mulle tuli yhtäkkiä tunne, ettei vastaanotto olisi aivan kaikilta aivan yhtä innostunut, kuin instagramin esiteinien heppatileillä. Ehkä siinäkin olisi ihmisiä kahta leiriä, aivan kuten mun nimessäkin.

      • Tätä vastausta muokkasi 7 kuukautta sitten Ohto.
      • #50369 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Mainio alustus Alanan valmennuksille. Huippu teksti taas kerran 👌🏻 Heitän sulle 2sp

      • #50370 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        En malta odottaa Alanan valmennuksia. 😀 Se on kyllä ihan loistavan kamala tyyppi. Ja voihan Ohto nimipohdintoineen. Saat ihanan paljon porukkaa näihin sun stooreihin aina, pitäis itselläkin petrata!

      • #50388 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Saat nää tarinat elämään, kunnotat mukaan niin paljon porukkaa! Koko tarinan läpikäyvä pohjustusnoli myös upea ja teki tarinasta yhtenäisen. Tää oli helppo lukea, ja tää tarina oli just sitä mihin itsekin omissani pyrin!

      • #50458 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Super kivasti kirjotettu tarina, ja mahtavasti just alusti Alanan saapumista 🙂 .

    • #50564 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 20
      • Maitovarsa

      ”Tämä ei ole valmennus.”
      28.3.2020

      Alana istui maneesin katsomossa ja tuijotti mun ratsastusta herkeämättä. Mä olin hakenut sen eilen illalla juna-asemalta, koska se oli mun ystävä, ja koska se nukkuisi mun sohvalla tän ajan mitä se olisi täällä. Me oltiin vaihdettu kuulumisia ja katsottu netflixiä koko ilta, ja tänään mä olin ollut aamupäivällä kahvilassa. Mulla oli iltatalli, joten kävi aika hyvin, että Alana halusi mukaan. Mun oli myös tarkoitus ratsastaa Tokolla, että mä en olisi ihan uuno estevalmennuksessa huomenna. Se tarkoitti siis sitä, että meidän huomisen yllätysvalmentaja, josta koko talli tuntui kuhisevan, istuisi ja katsoisi just vaan ainoastaan mun ratsastusta, ja vielä hevosella, jonka selässä mä istuin ensimmäistä kertaa viikko sitten kerran.

      Ei mua se Toko siinä huolettanut, se oli niin varma ja kokenut että kantaisi mut vaikka väärinpäin, mutta mä hermoilin ihan vain itseni puolesta. Enhän mä osannut yhtään mitään!

      Mä yritin saada laukkaa rullaamaan jo viidettä ympyrää, tai jotain pyöreyttä, tai edes sitä, että Toko liikkuisi eteenpäin ilman, että mun piti potkaista sitä eteenpäin joka toisella askeleella. Tuntui vaan, että vauhti hyytyi joka kierroksella, vaikka mä kuinka yritin houkutella tammaa sisäohjalla ja käyttää mun ponipohkeita. Ei ollut yllätys, että me pudotettiin raville puolen kierroksen sisällä siitä, kun mä päätin ettei tästä tuu mitään. Mä tein pari lävistäjää ravissa, ja yritin muka jotain keskiravia, mutta Toko valui vaan alas ja painavaksi ja jos se edes oli mahdollista – hitaammaksi. Mä tiesin, että vika oli tasan ja ainoastaan mussa, koska mä olin nähnyt Nadjan menevän sillä silloin, kun ne oli vasta muuttaneet tänne. Toko oli hieno ja osaava, mä sen sijaan tunsin itseni taas siksi pulskaksi seiskaluokkalaiseksi, joka kompastui ekana koulupäivänä omaan kenkäänsä. Vielä ihan suoraan koko luokan edessä. Mun – sen ajan 13-vuotiaiden kovien jätkien tyylin mukaisesti aivan liian iso – suoralippanen lippis oli lentänyt metrin pois päästä. Kaikki nauroi. Mä ajattelin, että sen surkeemmaksi ei voi muuttua. Näköjään voi.

      Mun piti hidastaa Toko käyntiin, koska mä puhisin enkä jaksanut ratsastaa. Mun naama oli varmasti ihan punainen, ja mä halusin vaan lössähtää johonkin heinäkasaan enkä ikinä enää nousta sieltä. Alanan katse vaihteli puhelimen ja mun välillä, suurimmaksi osaksi se oli kyllä luojan kiitos siinä puhelimessa.
      ”Sori. Jase tuli tänään Lontoosta. After I left”, blondi selitti, ja vastasi samalla tekstariin. Ilmeisesti siis Jaselle.
      ”Ei se mitään, sehän on ollut reissussa aika pitkään. Hitsi että menitte ristiin”, mä yritin kuulostaa vakuuttavalta puuskutukseni lomassa. Ei onnistunut varmaan kovin hyvin, koska Alana soi mulle sen harvoille ja valituille uskotun virnistyksen. Sillä oli sen viileä ja siistitty ulkokuori, ja sitten sen sisällä oli sen kosmopoliitti seurapiiriperhonen. Sen sisällä oli Alana, joka nauroi vatsa kippurassa myös mun paskoille jutuille, ja joka lähetti mulle alaviistosta otettuja snäppejä. Ties kuinka monta kerrosta sillä vielä oli, joita edes mä en tuntenut, vaikka me oltiin jopa asuttu yhdessä kuukausia.
      ”You gotta go for a run, babe.”

      Toko pärski, varmaan tyytyväisenä helposta ratsastuksesta, ja mä keräsin ohjat takaisin käteen. Mä yrittäisin sitä laukkaa vielä kerran. Pari lävistäjää myös. Lopettaisin heti ekaan onnistumiseen. Ei Toko sitä tarvinnut, mutta mä halusin jo alas selästä. Piti säästää voimia huomiseen ja silleen.

      Alana katsoi mun räpiköintiä ympyrällä pari kierrosta, ennen kuin se huikkasi mulle:
      ”Ohto hei. Tämä ei ole valmennus, mutta rentoudu. Pliis. Hengitä. Ja jos sä puristat sitä jalalla tolleen ni ei se ainakaan liiku.”
      Blondi katsoi puoli ympyrää, kun mä yritin tehdä parhaani sen neuvojen mukaisesti, ennen kuin se totesi että ”parempi” ilman, että se edes katsoi ylös kännykästään tai lopetti viestin kirjoittamisen.

      Mä kerkesin jo riemuita siitä, koska Toko taisi oikeasti jopa vähän rentoutua ja sen laukkaan ehkä tulikin jotain ponnekkuutta. Jes!
      ”Sit vielä puolipidätteet ulko-ohjalla.”
      Mä tuhahdin, koska ihan varmasti Alana ei taaskaan edes vilkaissut mua. Mistä se tiesi?! Kaiken lisäksi mä tein kaksi puolipidätettä, ja yhtäkkiä Toko pyöristyi ja muuttui kevyeksi. Mitä taikuutta tää nyt oli?! Varmana tässä oli kyllä jotain magiaa pelissä, kyllähän mä nyt olin puolipidätteitä tehnyt jo aiemmin, enkö?

      En ilmeisesti, mutta jokin tässä nyt kyllä antoi mulle toivoa siitä, että ehkä mä selviäisin myös estevalmennuksesta ja kisoista. Ehkä.

      —–
      Talli oli hiljainen silloin, kun mä purin Tokon kamoja. Mä huomasin Liljan harjojen olevan vielä käytävällä, joten ehkä Minjakin oli vielä jossain. Ehkä tallituvassa, koska me ei oltu käyty vielä siellä, eikä tallissa ollut siinä vaiheessa kukaan muu ku minä ja Alana. Tallissa oli jo hämärää, joten mä harjasin Tokoa käytävällä, kun tallin ovi kävi ja Minja klenkkasi sisälle. Nyt olisi mun tilaisuus.
      ”Hei, siitä kahvista..?” mä aloitin varovasti. En mä oikein tiennyt miten jatkaa siitä. Eikä mun tarvinnutkaan.

      Alana oli ollut satulahuoneessa vaihtamassa Tokolle hienoa viininpunaista satulahuopaa, jonka blondi oli sattumalta löytänyt matkalaukustaan. Se oli vielä muoveissakin, miten se oli muka onnistunut ”unohtamaan” sen laukkuunsa edelliseltä reissulta? Nyt blondi kuitenkin paukkasi paikalle naurua äänessään ja mun nimikoitu Hallavatakki päällä juuri, kun Minja oli vastaamassa mulle.
      ”Hey babe, keksin mikä leffa katotaan illalla! Magic Mi- oh. Moi!” Alana pysähtyi ja kasasi taas sen vieraille varatun petollisen hurmaavan ulkokuoren sekunneissa. Se sipaisi hiuskiehkuran korvansa taakse ja hymyili sievästi Minjalle, joka näytti jollain tavalla tyrmistyneeltä. Alana pysähtyi mun viereen ja laski käden mun käsivarrelle. Se oli sillä joku automaattinen reaktio aina. Kuka ties mistä johtui. Ties minkä viestin muka lähetti, vaikkei se tietysti ollut sellaista.

      Minjan ilmettä oli hankala lukea, kun se selkeästi huomasi mun takin Alanan päällä. Katse näytti siirtyvän siitä Alanan käteen mun käsivarrella, sitten blondin viimeisen päälle vaivattoman täydelliseen ulkomuotoon, sitten mun kasvoille.
      ”Öh…. Ei mitään. Tallituvassa jäi keitin päälle.”
      Minjan ääni kuulosti vähän samalta kuin silloin, kun se tarjosi ostamaan mulle kahvit. Samalla lailla se oli nyt häipynyt tallista salamannopeasti, kipeine nilkkoineen kaikkineen.

      ”Who was that?” Alana kysyi ja kääntyi mun puoleen.
      ”Minja. Se pyys mua kahville, tai se oikeestaan sano että se voi tarjota mulle, mutta mä en kerennyt vielä sanomaan et lähetään vaan, mut ei sen tarvii niitä mulle tarjota.”
      Mun selitys oli aika huono, mutta se näytti riittävän blondille. Se oli hiljaa kolme sekuntia, nappas olkapäistä kiinni ja tokaisi:
      ”She likes you.”
      ”Häh? Mut eihän se- ei kun kahvia?”
      ”Trust me. She li-iikes youu”, Alana painotti, ja heitti loimen Tokon selkään. Mä ojensin vastinhihnoja toiselta puolelta ja intin vastaan.
      ”Does she know?” blondi kysyi kun meiän katseet kohtasi Tokon vatsan alla. Mä tiesin tasan, mitä se tarkoitti, ja jokin tuntui valkenevan mullekin.
      ”Ei? Kai? En mä oo tehny mitään?”
      ”Well. Sun autos pitäis olla clue enough. Just you wait, ehkä sun pitäis kertoa.”

      Mä odotin vuosia ennen kuin mä kerroin edes isälle, vielä enemmän ennen äitiä. En ollut ihan varma, halusinko noin vain kertoa puolituntemattomalle. Viimeisin kerta, kun mä sanoin ne sanat, oli ollut ihan hirveä. Mitään mä en ikinä kiistänyt, mutta just ne sanat sai palan mun kurkkuun ja sai mut tuntemaan itseni taas 16-vuotiaaksi ja pieneksi. Nyt mä mietin, tulisiko tästä kerrasta samanlainen. Ehkä sitä kertaa ei tulisi. Alana voisi olla väärässäkin.

      Mutta niin vaan se oli ollut oikeassa puolipidätteistäkin, eikä se ollut edes valmennus.

      • Tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta, 4 viikkoa sitten Ohto.
      • Tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta, 4 viikkoa sitten Ohto.
      • Tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta, 4 viikkoa sitten Ohto.
      • #50570 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Yhyy miten ihana Ohto (ja Alana, jos Alanasta nyt ylipäätään voi olla tätä mieltä.. :D) ihan täyttä rakkautta koko teksti! Just tuo kuinka Alana vaan tietää kaiken, vaikka tekstaakin samalla ja juonenkäänne kun Minja tulee paikalle ja Alana on Ohton takissa ja ja ja <3

      • #50572 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Saatoin nauraa itselleni ja ehkä muutama ”mä niin tiesin mä niin tiesin” pääsi suusta. Mahtava tarina josta meikä ei kyllä osaa jatkaa oikein mitään joten well done!

      • #50574 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Ooh 😍 onko tässä Hallavan toinen lähes-kolmiodraama? 😀

      • #50590 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Tää oli niin kiva tarina! Tykkään tosi paljon sun tavasta kirjottaa, ja sait Alanasta kans ihan uuden kulman esille!

      • #50601 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Oi jes ihan mahtava tarina. Alana on vaan niin uskomattoman mainio hahmo ja Ohtokin niin symppis! Tota ratsastusta oli mielenkiintoista lukea mutta varsinkin toi loppu oli ihan täydellinen! Saat 2hp ja 2kp

    • #50612 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 20
      • Maitovarsa

      [tarinan alkuosaan voi saada selkeyttä lukemalla tämän ensin]

      Tie tähtiin estevalmennus
      Karuselli
      29.3.2020

      Mä talutin (tai raahasin, Tokolla ei ollut mikään kiire) tummaa kilparatsuani kentälle hiki päässä. Mä olin ollut niin uppoutunut seuraamaan tallin lievästi sanottuna virittynyttä tunnelmaa ja avustamaan ja ohjailemaan Hallavaan valmennuksiin tulleita vierailijoita, että mä olin ihan unohtaa oman valmennukseni. Kaikki muut oli jo selässä ja kävelemässä, kun mä pysäytin Tokon epäammattimaisesti heti portin viereen ja kiipesin aidan kautta kyytiin. Alanalla kyllä oli sen puolen tunnin tauko ennen kahta viimeistä valmennusta, joten se oli vielä tallituvassa täyttämässä termariaan kahvilla. Luojan kiitos, en olisi halunnut olla se, joka tulee myöhässä sen valmennukseen. Mä tajusin seisovani Tokon kanssa tiellä, joten mä käänsin tamman poikittain uralle, ennen kuin mä tajusin kiilanneeni suoraan jonkun eteen.
      ”Sori!” mä nostin katseeni vasta siinä vaiheessa, kun mun olisi pitänyt jo siirtyä hevosineni pois edestä, mutta jokin kylmä ja kova laskeutui mun vatsanpohjaan, kun mä näin kenen eteen olinkaan parkkeerannut tätiratsuni kanssa.

      Mä en tiennyt, oliko helpotus, että tunsin ratsastajan mustan suokin selässä. Ehkä tän miehen mä tunsin liiankin hyvin. Ainakin muistin kirkkaasti sen, miten se oli sen kerran jälkeen häipynyt mun luota niin kiireellä, että mä podin siitä omatunnontuskia pitkään. Varmaan vieläkin, olo ei nyt ainakaan tuntunut yhtään helpottuneelta, etten ollut häirinnyt kenenkään äidin pikku prinsessan treenihetkeä, vaan ennemmin siltä, että joku olisi tökännyt suoraan miekalla vatsaan. Ei saatana. Kaikista maailman ihmisistä mä onnistuin kiilaamaan Jessen eteen.

      ”Moi.”
      ”Tää on ori.”
      ”Aa. Tää ei.”
      Suuta kuivasi, kun mä potkaisin Tokon vähän ehkä rumasti pois Jessen hörisevän hevosen edestä. Suuta kuivasi ja sydän hakkasi ja vähän huimasi. Ehkä ei ois kannattanutkaan tulla. Hävetti. Muistot viime vuodelta iski päin kasvoja niin, että mä sain aikaiseksi vaan nyökätä Jesselle ja siirtyä Tokon kanssa kentän keskelle säätämään jalustimia. Tää ei voinut olla todellista. Tavallaan täähän voisi olla hyvä, ehkä me voitaisiin jutella ja mä voisin antaa tekoni anteeksi itselleni, jos huomaisin, että Jessen elämä oli jatkunut kamalasta Ohtosta huolimatta. Mutta mitä jos sen elämä ei olisikaan jatkunut? Jos mä olinkin käyttänyt sitä niin hyödykseni, että mä olisin pilannut sen kaikki mahdollisuudet parisuhteisiin? Eihän me edes oltu yhdessä. Se yks ilta vaan. Mutta sen jälkeen meidän välillä oli ollut ihan kumma pilvi, joka ei koskaan tainnut hälventyä. Jesse oli lopettanut Hallavassa, mä olin siirtynyt eteenpäin. Olinko? Se oli virhe, jonka mä olin tehnyt, ja nyt mun pitäisi elää seurausten kanssa. Joo. Mä pyytäisin anteeksi manipulaatiotani. Heti, kun mä selviäisin tästä valmennuksesta elossa.

      Sekään ei nimittäin ollut mikään itsestään selvyys, mä ajattelin kyynisesti, kun mä tarkkailin kentän esteitä. Se, että mä olin kavereita Alanan kanssa ei rauhoittanut mua pätkän vertaa. Muille se saattoi olla tiukka ja vaikuttaa nipolta, mutta blondi tunsi mut. Se tiesi tasan tarkkaan, missä mä olin huono, missä keskinkertainen, ja mitä mä en osannut tippaakaan. Mä en voisi piiloutua tuntemattomuuden verhon taakse, sanoa, että meillä on nyt vaan huono päivä, että kotona sujuu kyllä tosi hyvin. Alana ilmaantui kentälle tasan 12:27, eli kaks minuuttia mun jälkeen, aurinkolasit silmillään ja tummansininen kellosponsorin logolla varustettu termosmuki kädessä. Sillä oli vaaleat ratsastushousut ja niken lenkkarit jalassa, ja huipputeknisen ratsastuspaidan päällä sillä oli laivastonsininen kevytuntsikka. Se näytti just tasan siltä, että se olisi kävellyt tänne jonkun kalliin hevosmerkin mainoskuvauksista, eikä siltä, että se olisi herännyt tänä aamuna mun muhkuraiselta sohvalta ja istunut mun pinkin barbiauton kyydissä lauleskellen Katri Helenaa ihan väärillä sanoilla. Sen hiuksetkin oli edelleen viimeisen päälle laitettu, vaikka se oli pitänyt jo kaksi valmennusta. Punainen huulipuna ei ollut sekään kadonnut mihinkään. Mä olin ihan varma, että Alana eläisi ikuisesti. Eihän siihen pätenyt meidän kuolevaisten lait.

      Vaikka meidän kuuden henkilön ryhmästä Alana ei tiennyt vain kahta, se aloitti valmennuksen silti esittelemällä itsensä. Se pyysi Ciaraa ja ruunikolla puoliverisellä ratsastavaa tyyppiä esittelemään itsensä, oli tekemässä samaa Jesselle, ennen kuin se pysähtyi ja hymyili sille. Seelaa se moikkasi, Ruskan se ihan pysäytti ja sanoi jotain hymyssä suin, ennen kuin se taputti Oskun kaulaa ja antoi niiden jatkaa matkaa.

      Me tehtiin itsenäiset alkuverryttelyt, joiden aikana mä vaivuin syvään epätoivoon siitä, että tämä ei tulisi päättymään hyvin. Toko oli tahmea, ja mä toivoin syvästi, että se piristyisi, kun me lähdettäisiin hyppäämään. Eihän me muuten päästäisi esteistä yli! Mä yritin olla vilkuilematta muita – siis varsinkin Jesseä – mutta eihän siitä tullut mitään. Ajatus harhaili ja ohjat lipsuivat ja Toko venyi yhä pidemmäksi ja pidemmäksi. Kohta se kompastuisi omaan päähänsä.
      ”Ohto! Älä kaiva sitä, pyydä kerran ja odota”, tuli Alanaltakin reippaasti kommenttia, joten mun oli pakko yrittää ryhdistäytyä. Mun oli pakko jättää mun kiusallinen yhdenyön juttu ja ennen kaikkea ystävä, jota kohtaan mä olin käyttäytynyt sopimattomasti, taka-alalle. Mä lupasin itselleni, että etsisin Jessen valmennuksen jälkeen käsiini, vaihdettaisiin kuulumisia. Mutta se olisi vasta valmennuksen jälkeen. Nyt mun piti ratsastaa.

      Verryttelyhyppy sujui mun mielestä vähän tahmeasti, mutta jotenkin Alana kelpuutti sen. Huh. Mä en olisi halunnut olla se, joka joutui toistamaan saman tehtävän neljästi. Alana oli perfektionisti, jonka takia se olikin niin hullun hyvä kaikessa. Se treenasi ja treenasi, toisti ja toisti, ja mua pelotti, että me jouduttaisiin samanlaiseen käsittelyyn. Aiemmille ryhmille se oli kyllä ollut reilu, siltä loppuisi aikakin kesken, mikäli se jäisi hiomaan jotain pikkujuttua.

      Mä kuuntelin tehtäviä vähän jännittyneenä, koska mä en uskonut kykeneväni kääntämään Tokoa keltaisten esteiden välistä sillä lailla, että me oltaisiin jo ennen estettä suorassa. Mä voisin aina kokeilla, mutta tuskinpa onnistuisi. Mun yllätys olikin suuri, kun ensimmäiselle esteelle lähestyminen ei ollut edes niin hankalaa! Ei me ihan keskelle osuttu, koska mä käänsin vähän myöhään, mutta ilmeisesti meidän suoritus ei ollut ihan täysin kamala, koska mun ei pitänyt tulla sitä uudelleen.
      ”Ihan ok. Lila oli hyvä, keltaselle olit vähän tuolla aidan puolella, mutta se oli suora ja tasanen. Sitä olis kerennyt vähän korjaamaan, mutta parempi noin ku että olisit repinyt sen keskelle. Seuraavaan tuut sitten ihan keskeltä.”
      Mä pidätin suurin piirtein hengitystä kun hidastin Tokon raviin ja kuuntelin Alanan neuvoja. Huh. Ei tämä ollut nyt ihan niin kamalaa. Mä selviäisin tästä. Toiseen kierrokseen mulla oli jopa hauskaa! Tsemppasin myös ekstra paljon tarkkoja teitä, ja palautteena oli lyhyt ja ytimekäs ”okei, seuraava!”.

      Pystyjen vaihtuessa oksereiksi mä vähän nieleskelin, kun yhtäkkiä esteet näyttivät tosi isoilta ja hurjilta, vaikka ne olivatkin vielä toistaiseksi suunnilleen saman kokoiset kuin äsken. Toko kuitenkin hyppäsi ne ihan hyvin, vaikka mun tekikin mieli pistää silmät kiinni. Fiilis oli kuitenkin toistaiseksi hyvä, mutta se varisi Alanan nostaessa okserit metriin. Tämähän oli ihan kauheeta.

      Mua hirvitti hyvin sujuneen keltaisen pystyn jälkeen niin, että mä halusin tarrautua satulaan. Toko jatkoi kuitenkin matkaansa kulman jälkeen korvat hörössä tasaisesti kohti estettä, ja mä oikeastaan vain roikuin kyydissä. Mä en enää edes hengittänyt, kun mä tajusin, että nyt lähtee muuten kaukaa, mutta siinä vaiheessa mä en enää kerennyt tehdä muuta kuin hätäsen puolipidätteen ja napata niin paljon harjaa käsiin kuin sain. Toko loikkasi pyöreästi vähän liian kaukaa, ja multa hävisi ohjatkin kädestä hypyn voimasta. Vatsasta kouraisi. Lähtö ei ollut vielä edes paha, mutta hypyn ollessa niin iso ja niin pyöreä, mä meinasin lentää katapulttina pois siinä vaiheessa, kun painovoima veti Tokon takaisin maata kohti, ja mun suunta näytti olevan irti satulasta ja suoraan eteenpäin. Mä olin kuitenkin kerennyt napata niin tiukan otteen tamman harjasta, että mä laskeuduin vähän kivuliaasti sen kaulalle. Toko heilautti päätään ärtyneenä ja pysähtyi lyhyen sivun jälkeiseen kulmaan.
      ”Ja tää oli just miks sanoin, että varautukaa isompiin hyppyihin”, Alana totesi ja katsoi, kun mä pihisten kampesin itseni takaisin satulaan ja kaivelin jalustimia jalkaan. Hävetti, ja vähän oli ilmatkin menneet pihalle.
      ”Otetaan tässä välissä seuraava, Ohto tulee sit heti sen jälkeen, jooko?” blondi arvioi tilannetta aurinkolasiensa takaa, ja mä nyökkäsin. Pihinä vaan kävi, mutta kun mun vuoro tuli uudelleen, mä olin jo valmiimpi. Hyppy hirvitti nyt kahta kauheammin, mutta nyt mä sentään ratsastin. Toko otti varmuuden vuoksi vähän ilmaa tähänkin hyppyyn, mutta nyt mä sentään pysyin mukana. Silti mun oli pakko vilkuilla Jessen suuntaan. Eihän se ollut nähnyt tota? Totta kai se oli, kaikkihan oli. Tämä ei nyt taas ollut sitä ratsastamiseen keskittymistä. Mun piti tsempata.

      Meiän tehtävä sujui tasaisen, aavistuksen tahmean varmasti myös toiseen suuntaan, ja mä koin olevani jokin suuri voittaja, kun me siirryttiin seuraavaan tehtävään. Mun riemu leijaili pois kuin solmimaton ilmapallo, eli siis pienellä pruuttauksella mun kaikki itsevarmuus läsähti tyhjänä ja surullisena maahan, kun mä tajusin tehtävän. Okei, ei meillä ollut ollut sen suurempia ongelmia kiemurtelun kanssa aiemminkaan, mutta nyt kun siihen piti oikeasti keskittyä, mä en ollutkaan enää niin varma. Onneksi ne oli sentään kavaletteja sokeripalojen päällä, niin me ei ehkä kuoltaisi, vaikka joku menisi mönkään.

      Mä otin ensimmäisen lähestymisen ravissa, ja tajusin, että ei tämä nyt ollutkaan niin kamalaa. Toko oli niin helppo, että kun mä pidin vain pohkeet kiinni ja katseen eteen, se kiltisti pompahteli laukan väleissä olevien kavalettien yli. Jaa. Ehkä mä voisinkin hengittää. Alana otti kuitenkin ensimmäisen kierroksen jälkeen maassa apuna olleet pehmopuomit pois, ja silloin mun piti ihan itse ohjata Toko oikeaan paikkaan. Homma muuttui heti vaikeammaksi, meidän vauhti mateli kun mä keskityin niin kovasti, mutta vauhdin hidastuessa se suoruuskin katosi, ja mä tiesin jo ensimmäisen kavaletin kohdalla, että tämä päättyisi huonosti. Alana oli toistellut ”eteen” vaihtelevin äänenpainoin koko lähestymisen, mutta koska mä en tehnyt mitään, se näytti vaan antavan mun nähdä itse, mitä käy. Toko hidasti ensimmäisen hypyn jälkeen niin, että sen piti pudottaa raville ennen toista, ja mä oikeastaan lopetin ratsastamisen siinä vaiheessa. Meidän vauhti pysähtyi kokonaan ennen kolmatta estettä, eikä sitä voinut edes kutsua kieltämiseksi, vaan enemmänkin tasaiseksi hyytymiseksi.

      Siinä sitä sitten seisottiin, keskellä sarjaa, ja hävetti muuten niin, että mä en edes tajunnut hetkeen ratsastaa Tokoa yli esteistä vaikka käynnissä. Sen sijaan mä toljotin hölmistyneenä muita ratsukoita, ja yritin mittailla, kuinka nopeasti mä voisin vajota maan alle Jessen edessä.
      ”Yli. Ja eteen. Ihan heti uudestaan. Joo joo, laukka jo!” Alana hoputti meitä samantien viimeisen kavaletin jälkeen, ja ekstravauhdiksi taputti käsiään kahdesti. Toko heilautti korviaan ja kiltisti suostui laukkaan mun epämääräisestä pyynnöstä huolimatta.
      ”Eteen! Ihan oikeasti! Kunnolla!” Alanaa tuntui vähän ärsyttävän mun mateleva laukka, joten ihan vaan pelosta mä ryhdistäydyin. Joo. Parempi tehdä nyt, kuin kärsiä sen vihoista.
      ”Toi on parempi. Vielä vähän, sit istut ja annat mennä”, Alana totesi mun lähestyessä esteitä uudelleen. Tällä kertaa me päästiin niistä ihan laukassakin yli, vaikka hypyt olivatkin vähän liian pitkän välin takia hitaita. Vielä vähän enemmän pohjetta siis. Alana sanoi samaa, ja sanoi, ettei se voisi antaa mun hypätä enää kavalettia isompaa, jos mä en ratsastaisi. Jos halusin matkustella, menisin karuselliin. Hevosen selässä ratsastaisin.

      Mä tiesin, ettei Alana sitä sanonut ilkeyttään, ihan tottahan se puhui, mutta häpeän puna pysyi mun poskilla vielä senkin jälkeen, kun me oltiin tultu kavaletteja ihan onnistuneesti molempiin suuntiin. Viimeisenä tultaisiin rataa. Alana sanoi, ettei sitä ollut pakko tulla, jos ei enää jaksanut, mutta mä tunsin sen katseen niin pistävänä selässäni, että mä tiesin, ettei mulla ollut vaihtoehtoja. Lisäksi kyllä mun nyt ihan oikeasti pitäisi ryhdistäytyä. Mähän en ollut karusellissa.

      Mä en tiedä mistä mä raavin kasaan sen päättäväisyyden, että nyt me muuten hypätään, mutta Toko huomasi sen myös. Se oli ihan eri tavalla kuulolla ja virkeämpi kuin aiemmin, ja lähestyi esteitä korvat hörössä. Hetken musta tuntui siltä, että tästä tulisi jotain. Että me oltaisiin ihan oikea ratsukko. Kumma juttu, että sen saamiseksi pitäisi ratsastaa – ihan oikeasti.

      Keskihalkaisijalla piti vaihtaa suuntaa, ja mä yritin olla niinkin taitava, että vaihtaisin laukan lennosta. Sain aikaiseksi puolikkaan vaihdon ja ristilaukan, joten mä tyydyin osaani ja vaihdoin ravin kautta. Ettei totuus unohtuisi, ettei tässä mitään kilparatsastajia oltu. Mä pystyin kuitenkin lopettamaan hyvillä mielin, vaikka mä hikoilin turvaliivini alla kuin pieni sika.

      Loppuverryttelyissä mä olin jo toipunut hetkellisestä luovutuksestani niin, että mä pystyin tsemppaamaan jo itseäni sitä varten, että juttelisin Jesselle. Mä selvisin tästä valmennuksesta, mä selviäisin vanhalle ystävälle puhumisesta. Sitä paitsi, menneethän oli menneitä, eikö?

      • #50618 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Kerroit tosi kivasti koko valmennuksesta, ja noi ajatukset Jessestä täydensi tarinaa tosi hyvin!

      • #50620 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Ohto ❤️

    • #50646 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 20
      • Maitovarsa

      Jatkoa Jessen tarinalle 29.3.2020

      Tää ei ole elokuvaa

      Ai?

      Mä olin jo olettanut saavani kuulla kunniani siinä vaiheessa, kun Jesse kysyi miksi mä olin tullut sen seuraksi silloin. Mä olin valmistautunut syytöksiin, että mun olisi pitänyt tietää paremmin, että mun olisi pitänyt työntää se pois ja antaa sille vettä, eikä suudella sitä takaisin. Eikä ainakaan viedä sitä kotiin.

      Mä oletin, että Jesse sanoisi mun olevan paska ihminen ja kamala ystävä, kun mä tiesin sen olleen kännissä ja ilmeisesti parisuhteessa enkä tehnyt mitään estääkseni sitä.

      Ei se sanonut. Sen sijaan se kysyi, miksi mun pitäisi olla pahoillaan. Eikö se ollut ihan ilmiselvää? Mä olin sivuuttanut sen parisuhdeongelmat ja humalan vaan mun lapsellisen ihastuksen takia. Koska mä jossain aivojeni perällä ajattelin, että elämä olisi joku leffa, jossa mä voisin muka parantaa tilannetta, jossa munkaltaisilla ihmisillä olisi onnellisia loppuja ja elämänsä rakkauksia. Sen sijaan mä olin vain itsekäs. Itsekäs ja moraaliton ja törkeä kodinrikkoja.

      Nii, että mä tässä oon pahoillani.

      Mulla kesti vielä hetki tajuta, että Jesse ei sanonut lähellekään sitä, mitä mä ajattelin sen sanovan. Se olisi varmasti sanonut sen kohteliaammin, kuin mitä mä ansaitsin, mutta sen sijaan Jesse sanoikin jotain ihan muuta. Sillä oli ollut kivaa?

      Niin oli ollut mullakin. Ja se teki mun teosta vielä kamalamman. Mulla oli ollut kivaa jo siinä vaiheessa, kun Jesse räpelsi sytkärinsä kanssa baarin terassilla. Mulla oli ollut aina kivaa Jessen kanssa. Mutta sinä iltana mä olin toiminut epäreilusti ja väärin, ja vielä nauttinut siitä.

      Siksi mä en ollut vieläkään saanut sanaa suustani, vaikka Toko alkoi kuopimaan maata ja yritti hivuttautua lähemmäs Jesseä ja sen hevosta. Jos elämä olisi ollut leffa, mä olisin loikannut alas hevoseni selästä ja kaapannut Jessen syliini, ja me naureskeltaisiin meidän väärinkäsitykselle ja elettäisiin elämämme onnellisina loppuun asti.

      Mutta ei se tietenkään mennyt niin.
      ”Eli… sä et ookaan mulle vihainen?” mun oli pakko varmistaa, vaikka mä kuulostin pieneltä ja heikolta ja lapselliselta. Jessen silmissä välähti ja se pudisti päätään.
      ”En..? Pitäiskö mun olla..?” Jesse kysyi sitten, ja mä hermostuksissani purin huulta ja tein pikkulettiä Tokon harjaan. En mä voinut sille sanoa, että äiti oli jo vuosia sitten sanonut mun palavan helvetissä, ja että se ilta oli vain todistanut sen oikeaksi, vaikka mä olin uskotellut itselleni vuosia äidin olleen väärässä. Että mä olin hyvä ihminen, vaikka olinkin homo. Homo mä olin edelleen, mutta en hyvä ihminen.

      Kun mä en saanut edelleenkään sanaa suustani ja välttelin sen katsetta, Jesse jatkoi taas:
      ”Ootko sä vihainen mulle?”
      Se toisti kysymyksen, ja siihen mulla oli vastaus valmiina.
      ”En.”
      Mä otin syvän henkäyksen ja pakotin itseni katsomaan Jesseä silmiin, enkä vain kypäränlippaan tai toiseen korvaan. Nyt olisi mun tilaisuus sanoa. Tällä kertaa mä aikoisin olla rohkea.
      ”En mä oo koskaan ollutkaan. Ei se ollut sun syy, ja mä halusin, ja mul oli… Mä tein paskan tempun, enkä mä voisi ikinä olla sulle vihainen siitä, että sä lähdit. Tai mistään muustakaan”, kun sain ensimmäisen sanan ulos, loput tuntuivat ryöpsähtävän ulos perässä. Sen jälkeen multa loppui sanat, ja mun viimeinen lause kuulosti enemmän pyynnöltä kuin toteamukselta.
      ”En mä vois olla sulle vihanen.”

      Enkä osannut lukea Jessen ilmettäkään. Me ei oltu nähty varmaan yli vuoteen, ehkä mun ei olisi pitänyt sanoa noin. En mä tiennyt mitä mä enää edes itse ajattelin, mä ajattelin, että mä olisin muka jo siirtynyt eteenpäin, että mä olisin jo unohtanut lapselliset haaveeni jostain leffaromanssista, että mä voisin edes katsoa Jesseä ilman, että jossain sisällä väänteli ja pisti. Poskia kuumotti. Hävetti. Mä olin aikuinen mies ja tunsin itseni ihan teiniksi. Mä en tiennyt, mitä mä tunsin just tällä hetkellä.

      Mä olin ajatellut, etten enää ikinä tapaisi Jesseä, koska se välttelisi mua. Nyt mä en ollut enää varma mistään. Ja nyt Jesse seisoi mun edessä, keskellä jotain metsäpolkua, johon mä olin lähtenyt sen perään. Mä en tiennyt mitä mä ajattelin tai tunsin, mä olin ihan pyörällä päästäni. Oli taas hiljaista, jos ei otettu lukuun Tokon ja Jessen hevosen pärskintää.

      Mä en edes tiennyt, mihin mä halusin tän menevän. Mä olin luullut Jessen vihaavan mua, ja mä olin pakottanut itseni siitä yli. Ainakin yrittänyt.

      Nyt taisi olla aika vaihtaa puheenaihetta. Mä rykäisin, ihan hiljaa, ja se tuntui vain kaivavan mun äänen syvemmälle piiloon.
      ”Mut tota… miten sulla menee nykyään? Hienon näkösen hevosen sä oot ainakin löytänyt.”
      ”Tää on Varjo, se on aika nuori vielä”, Jesse totesi ja pysäytti kohti Tokoa yrittävän Varjon. Mä vaan nyökkäsin, ja tunsin itseni yhtäkkiä hoopoksi istuessani edelleen siellä Tokon selässä korkealla, kun Jesse seisoi maan tasolla. Mä potkaisin jo jalustimet jaloista, mutten sitten hypännytkään alas selästä. Mun piti muistuttaa itseäni, ettei tämä edelleenkään ollut mikään elokuva. Jonkun suuren rakkaudentunnustuksen sijaan mä otin jalustimet takaisin jalkoihin.

      ”Mun pitää varmaan mennä takasin, mä oon töissä… Mut- tavataan?” mä käänsin jo Tokoa ympäri takaisin kohti tallia. Pysäytin tamman äkisti, ja katsoin Jesseä. Mä en tiedä mikä muhun iski, kun sanoin seuraavan.
      ”Olis kiva jutella lisää. Mä, mul on ollut ikävä. Kuulumisia ja silleen. Puhelimessa tai- no, sä tiiät missä mä asun.”

      Ei mun ollut tarkotus sanoa sitä viimeistä. Se lipsahti, vähän vitsillä, mutta myös ihan tosissani. Musta tuntui, että mä muutuin ihan punaiseksi, kun mä tajusin, etten mä ollutkaan kysynyt, oliko Jessen numero vielä sama. Mä en edes jäänyt katsomaan Jessen reaktiota, kun mä käänsin Tokon niin vauhdilla ympäri. Hävetti. Mikä toope mun piti olla. Todellinen leffasankari. Sen sijaan, että mä olisin ollut rohkea ja heittäytynyt -jonka mä olin kyllä tehnyt jo silloin vuosi sitten, ja siitä tää koko soppa oli syntynytkin – mä takeltelin paskan vitsin ja poistuin paikalta. Sitäkään mä en tehnyt näyttävästi, vaan tuskaisen hitaassa käynnissä, koska Tokoa ei paljon mun häpeät tai kiireet painaneet.

      Tavallaan mä silti pienesti toivoin, että mun hitaasta poistumisesta olisi hyötyä, niin kuin leffoissa. Että Jesse sitoisi hevosensa lähimpään puuhun ja ryntäisi mun perään ja sanoisi, että silläkin oli ollut ikävä, ja että tää kaikki oli vaan yks iso sekaannus, että se ottaisi mut kiinni kun mä hyppäisin alas ratsuni selästä ja tuuli pyörittelisi meidän ympärillä jotain siitepölyhahtuvia, kun lunta ei ollut.

      Mun elämä ei kuitenkaan tähänkään saakka ollut mikään elokuva. Ei se alkaisi nytkään.

      //mä en tiedä onko tämä nyt yhtään hyvä teksti, mutta pakko oli kirjoittaa ihanhetinyt, vaikka oliskin ehkä kannattanut miettiä ensin. tämän voi jättää huomiotta, jos se on ihan surkea

      • Tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta, 3 viikkoa sitten Ohto.
      • Tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta, 3 viikkoa sitten Ohto.
      • Tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta, 3 viikkoa sitten Ohto.
      • #50650 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Siis apua kuinka hyvä tämä(kin) oli 😍👌 tekis mieli spämmiä tää täyteen sydänsilmä- ja sateenkaari-emojia. Siis niin loistava!!

      • #50657 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Siis en kestä teitä! Jesse ja sinä kirjotatte molemmat niin sairaan hyvää tekstiä ja tää koko tilanne on vaan niin hermoja raastavan ihana! En oikeesti Malta oottaa mitä tästä viel kehkeytyy 😍 Heitän sulle tästä 2sp

      • #50676 Vastaa
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 240
        • Perus pullaponi

        Mä luin tän kanss ihanhetinyt, ja luin uudelleen myöhemmin ja uudelleen vielä sitäkin myöhemmin. Ihan ekana voin luvata, että jatkoa on tosiaan tulossa, mutta vähän joudut odottamaan! Voipi olla että tässä on hyvää ainesta jatkua vielä tovin Tie Tähtiin kisan rinnalla.. 😎

        Sitten. Et tiiäkään miten onnellinen mä oon kun kirjoitit juuurikin näin! Vähän mua huoletti, että miten käy, onko kiusaus liian suuri ja Ohto onkin se prinssi joka hyppää hevosen selästä syleilemään 😀 Koska ainakin mulla se kiusaus oli ihan törkeen suuri, vaikka miten draamaa rakastankin niin rakastan vielä ehkä enemmän elokuvamaisia kohtauksia. Niiden huono puoli on, että ne kestää aina ihan liian lyhyen ajan. Tässä on nyt niin paljon potentiaalia ihanaan, raadolliseen pitkitykseen jos niikseen on käyvän että ihan hirvittää :DD Olishan mun tietysti pitänyt tietää että kyllä sä hoidat homman kotiin ja osaat kirjoittaa juuri niin, että mä oon innoissani tästä vielä varmaan puolivuotta eteenpäin!

        Tää on just hyvä. Tosi hyvä, koska elämä ei tosiaan oo elokuvaa. Tää on realistinen, aito ja niin mahdottoman kutkutteleva että odotan muuten ihan törkeeeesti että pääsen jatkaan. Maltti on valttia, niinhän ne sanoo, ja haluun uskoo että nytkin hyvää kannattaa odottaa! 😀

    • #51736 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 20
      • Maitovarsa

      Sekasin
      1.5. ja 2.5.2020

      Mä olin vappuna töissä, yllättäen. Tai, no, Hallavan mä ajattelin kyllä olevan mun töistä vähiten töiltä tuntuva, musta tuntui että mä vaan hengailin siellä ja sain siitä jopa rahaakin. Nyt kyllä se kaikki meni oikeestaan suoraan tie tähtiin -kisoihin, mutta ei sekään mua haitannut. Kisat oli kivaa vaihtelua, ja mulla oli jopa mennyt ihan kohtalaisesti, vaikka mä suhtauduinkin vähän välinpitämättömästi tähän. Tai no, mä en ollut ikinä ollutkaan mitään kilpailijatyyppiä, enkä oikeestaan ees ratsastaja, enkä mä lähtenytkään kilpailemaan voittaakseni tai saadakseni jotain hienoja ruusukkeita. Nyt mua ei varsinkaan voinut vähempää kiinnostaakaan mun tulokset, kun mä tapasin Jessen uudestaan.

      Se taisi olla kyllä vaan huono homma, koska mähän en nyt muuta tehnytkään kun märehtinyt ihan kaikkea mahdollista. Vaikka me oltiin vähän juteltukin, ja mä olin luvannut pistää viestiä enkä sitten ikinä pistänytkään, mä en tiennyt mitä mun piti tehdä. En mä tiedä mitä se halusi, tai edes mitä mä itse halusin.

      Tai sen mä kyllä tiesin. Mutta en mä tiedä pitikö mun miettiä sitä tässä tilanteessa, kun ei tässä nyt varmaan ihan seuraavana päivänä mihinkään häihin oltu kummiskaan menossa. Se oli ollut se yks ilta, ja me molemmat oltiin oltu enemmän tai vähemmän kännissä, enkä mä ollut ikinä edes ajatellut päätyväni minkään sortin suhteeseen Jessen kanssa. Mä varmasti yliajattelin, sekotin mun pitkän tähtäimen loppuelämän haaveen ja yhden baarireissun. Eikä Jesse tainnut kummiskaan olla ihan samanlaista sitoutujatyyppiä kuin mä joskus kolmekymppisenä haluaisin. En mä jotenkin nähnyt sitä. Sainko mä edes miettiä tämmösiä? Mehän vaan juteltiin, kyseltiin kuulumisia, niin kuin mitkä tahansa kaverit, jotka ei oo nähnyt toisiaan vähään aikaan. Mun pitäisi lopettaa kaikki typerät ajatuksetkin mistään seurustelusta, etsiä netistä itelleni joku helsinkiläinen poikaystävä, ja muuttaa sen perässä johonkin Kallioon. Tai Jätkäsaareen. Meillä olis kissa tai kaks, vaikka mä oisinkin halunnut koiran, mut kissa olis siistimpi ja helpompi.

      En mä nähnyt itseäni naljailemassa aamukahvilla Jessen kanssa jostain parittomista sukista tai kissanhiekasta. Hyvä niin. Mä tein aina näin. Mä tapasin jonkun, vaikka kahvilassa, ja sitten kuvittelin meidän koko yhteisen tulevaisuuden heti samantien. Ja aina mä petyin, tietysti. Jospa mä en nyt haaveilisi jostain ystävästä, jota mä olin käyttänyt hyväkseni ja jonka kanssa mun pitäisi kaiken järjen mukaan puhua vain säästä kerran vuodessa. Olisin kerrankin järkevä, enkä haahuilisi jossain mun harhakuvitelmissa. Kaiken lisäksi tää ei varmasti ollut tervettä. Kaikkihan varmaan joskus ventovieraista haaveili, mutta olihan se nyt aika sairasta miettiä näitä ihmisestä, jota mä ainakin pidin mun ystävänä. Kyllä se äiti varmasti oli jossain oikeassa, mussa oli jotain vikaa. Ei kai nyt kukaan terve ihminen miettinyt näin?

      Terve ihminen kysyi sen ihastuksia kahville. Kuten Minja, mikäli Alanaa oli uskominen. Mä menisin sen kanssa huomenna aamupäivästä kahville. Kurkkua kuristi, kun mä vain ajattelinkin sitä. Ei mulla varsinaisesti ollut ongelmaa puhua ihmisille, mä olin tiistaina perustanut mun kauan harkitsemani youtubekanavan, johon mä tein yhden pienen videon. Mulla oli kaksi seuraajaa, sitten Alana mainosti sitä instastoryssaan taktisesti mainostamalla mua sen miespuolisena ratsastajaystävänä (eli siis kuumaa kamaa heppatyttöjen sosiaalisessa mediassa, ilmeisesti), ja nyt mulla oli niitä sata. Se oli aika hyvin, kun mun ainoa video oli tahallaan kiusallinen esittelyvideo, jossa mä selitin kameralle paskojen vitsien välissä että mä oon Ohto ja mä oon neljännellä välivuodella. En mä vieläkään ollut ihan varma halusinko mä siitä edes mitään juttua, kunhan tein huvikseni huonoja videoita, mutta ei musta ollut yhtään kiusallista heittää läppää siinä. Ei kameran edessä eikä livenä.

      Mähän olin ollut yläasteella ja lukiossakin älyttömän suosittu. Mä olin kuulemma hauska, ja luin vissiin tilanteita hyvin. Oikeastihan mä siis heitin vaan paskaa läppää enkä kertonut mitään oikeeta kenellekään. En mä osannut puhua oikeista asioista. Ainakaan niinku kenellekään muulle kuin Alanalle, ja sen kanssa mulla sitten meni ihan överiksi, ja dumppasin sille aivan kaiken. Mä tiesin, että se oli aina vähän kiusaantunut, ja että ei se ollut sen asia kuunnella mun helvettiahdistusta kolmelta yöllä, mutta mä en voinut lopettaakaan. Mä olin ihan sekasin.

      Jesse pisti mulle viestiä, sitten toisenkin. Mä näin kun se lähetti ne, mutta mä en avannut niitä. En mä pystynyt. Mun piti ensin miettiä kaksi tuntia mitä se mahtoi tarkoittaa pistäessään mulle vappuna viestiä. Kaiken lisäksi musta tuntui syylliseltä, kun olin vältellyt sitä Lehtovaarassakin, vaikka mä olin sanonut pistäväni viestiä. Jesse oli lähettänyt viestinsä jo kolme tuntia sitten, kun mä vihdoin keksin vastauksen.
      Ihan jees, mut en oo kyl treenannu yhtään.
      Sitten kolme minuuttia sen jälkeen mun oli pakko lisätä:
      Mites sun vappu? Mä olin vaan tallilla ja pitäis nukkuu, mut naapurilla on jotkut ihan omat bileet, heh
      Seinän takaa oli kuulunut jo hetken sellaista ääntä, että mä olin laittanut musiikin soimaan ja yritin olla huomioimatta sitä. Mun viesti näytti jotenkin orvolta, joten mä lisäsin siihen munakoisoemojin perään. Ja kaduin sitä heti lähettämisen jälkeen. Enkö mä just sanonut siitä vitsailemisesta. En mä voinut sanoa mitään tosissani. Mä olin hauska ja ihmiset tykkäs musta silloin, ihan turha mun oli silloin näyttää mitään muuta puolta. Varsinkin, kun se puoli oli ihan sairas.

      Sentään mä sain unta, koska lauantaina mä heräsin aivan järkyttävään ahdistukseen. Mä mietin, että voisinko mä perääntyä kahveista, mutta en mä nyt enää voinut. Minja oli kysynyt jo joku kuukausi sitten, nyt oli ihan pakko mennä. Ei tää ollut niin vakavaa. Mä menisin sinne ja me juteltaisiin vähäsen, ja sitten mun pitäisi sanoa jotain, jos mä luin tilanteen oikein. Kuulosti helpolta, mutta mä olin vielä ihan kauhusta kankea kun mä kävelin sisään kahvilaan ja näin Minjan. Mua vähäsen huvitti lähettää sille vaan joku video sillä tiktokin musiikilla, jossa bilemusa loppu sanoihin ”i’m a- gay boy”, mutta enhän mä nyt herranjumala voinut sitä oikeesti tehä. Ensinnäkin mä olin 22 ja varmaan liian vanha käyttääkseni nettivideoita kommunikointiin, ja toisekseen Minja näki mut ja vilkutti varovasti. Mun piti vaan hymyillä ja mennä sen luokse, ihan niin kuin aikuinen ihminen.

      Minjalla oli jo kahvikuppi, mä olin vartin myöhässä.
      ”Anteeks ihan hirveesti..” mä henkäisin ja riisuin takkia. -Mä en halunnut tulla, olis ollut sen lauseen toinen osa, mutta ymmärrettävästi mä en sanonut sitä. Ei se ollut Minjan vika, että mun kommunikointi- ja tunteidenkäsittelytaidot oli kuin viisivuotiaalla.
      ”Haluutko sä jotain? Mä käyn hakemassa kanssa kahvin”, mä tarjouduin, ja Minja pudisti päätään.
      ”Ei sun nyt mun takia tarvitse…”

      Meillä oli molemmilla kahvit edessä, ja välissämme hiljaisuus. Mulla ei ollut mitään hajua, mitä sanoa.
      ”Mites sulla töissä?” oli ainut neutraali kysymys, jonka mä keksin, ennen kuin mä puristin taas kahvikuppia. Onneksi Minja kertoi lähtevänsä Ruotsiin ensi viikoksi Hannaby Hanami Weekille, ja mä pystyin vähän vastaamaan siihenkin. Alana oli puhunut siitä jotain, mutta ne ei päässeet kumpikaan Jasen kanssa. Jase oli keskellä kilpailukiertuetta ja Alana ei muuten vaan halunnut kuskata hevosiaan Ruotsiin asti estekisoihin nyt, kun kenttäkausi oli alkamassa näillä näppäimillä.

      Kaipa me jotain juttua keksittiin lopulta, kun me molemmat saatiin kahvimme juotua, ja jouduttiin pieneen tarjouskilpaan siitä, kuka maksaa seuraavat. Mä yritin inttää vastaan ja sanoa, että hei, mä olin myöhässäkin, anna mä nyt tarjoon, mutta ei Minja kuunnellut. Me päädyttiin kompromissiin, Minja osti meille kahvit ja mä ostin meille suklaamuffinit. Sitten me istuttiin taas pöytään, ja puhuttiin kivan kevyistä aiheista. Enimmäkseen hevosista, koska se oli helppoa.

      Sitten puheenaihe vaihtui vähän henkilökohtaisempaan, ja mun jo vähän rentoutunut mieli meni taas kriisitilaan. Mä en halunnut puhua yhtään mitään mun perheestä, enkä varsinkaan äidistä, enkä varsinkaan nyt. Mä sanoin vaan lyhyesti, että mulla on pikkusisko, joka asuu vielä isän kanssa, ja sitten käänsin vaan kaikki Minjan muutamat kysymykset takaisin sitä kohti. Että oliko sillä sisaruksia, tai serkkuja, tai mitä vaan, mikä vei puheenaiheen pois mun omasta perheestäni. Minja siirty pois perheestä ja puhui sen sijaan kasveista. Mä olin helpottunut, ja sanoin, että mä olin allerginen suurin piirtein kaikelle paitsi ruusuille ja orkideoille.

      Sitten tuli taas hiljaista. Minjan ilme oli vähän hankala lukea. Tai en mä tiedä oliko, kun mä keskityin enemmän katsomaan mun kahvikupin pohjaa. Tuntui, että me molemmat kerättiin rohkeutta sanoa jotain.
      ”Kuule-” Minja aloitti samaan aikaan, kun mä sain vihdoin hengäistyksi:
      ”Mä oon homo.”
      Me puhuttiin samaan aikaan, sitten oltiin taas hiljaa, ja odotettiin, että toinen sanoisi jotain.
      Apua. Nyt mä olin sanonut jotain ihan hölmöä.
      ”Tai siis kröh- kun mä, anteeks, ajattelin, että sä… Tai siis… mitä sä olit sanomassa?” mä takeltelin ja yritin jotenkin olla saamatta sydänkohtausta.
      ”Ai. Meinasin kysyä, haluatko liikuttaa Liljaa vähän ens viikolla. Kun mä olen tosiaan siellä Ruotsissa”, Minjan ääni oli hiljainen, enkä mä tiennyt mitä se oli alun perin sanomassa.
      Sydäntä kylmäsi. Vähän huimasi. Ei tän pitänyt edes olla mikään iso juttu, enhän mä ollut edes kaapissa enää. Mutta en mä vaan osannut, enkä mä halunnut kuuluttaa mitään, koska se ei ollut kenenkään muun asia kun mun ja mun kumppanin. Jota ei kyllä näillä sosiaalisilla taidoilla tulisi ikinä.
      ”Ai. No- siis… en mä varmaan osaa. Siis ratsastaa. Ja mulla on aika paljon- tässä nyt.. Voin mä sitä juoksuttaa vähän”, mä rykäisin ja yritin vaihtaa aihetta. Unohdetaan, että mä sanoin sen. Me tehtiin jo lähtöä ja kerättiin kahvikuppeja siihen malliin, että tää oli nyt varmaan tässä.
      ”Ei ole pakko”, Minja hymyili vähän.
      ”Ei kun kyllä mä- kröh.. Kyl mä voin, ellet sä löydä sille jotain muuta.”

      Me jäätiin jumittamaan kahvilan ulkopuolelle. Oli kiusallista, ja mä halusin vaan mahdollisimman nopeasti kotiin ja juoda kolme shottia valkaisuainetta. Jos se auttaisi mun onnettomia puhetaitoja.
      ”No mä tästä nyt vissiin sit lähden?”
      Minja nyökytteli mulle vastaukseksi, mutta kääntyi sitten takaisin mun puoleen.
      ”Ohto hei. Oli mukava kahvitella.”
      Mä en tiennyt, tarkottiko Minja sitä vai ei, mutta mä otin sen ja hymyilin. Melkeen jopa oikeesti, enkä vaan siks, että se peittäisi mun ahdistuksen.
      ”Joo. Samoin.”

      Vasta autossa mä jotenkin tajusin, mitä mä olin sanonut. Kappas. Edellisestä kerrasta, just noista sanoista, oli seittemän vuotta. Tällä kertaa nainen, joka ne kuuli ei tuohtunut, tai vannonut meneväni helvettiin, tai sanonut, etten ollut hänelle mitään sukua, niin kuin äiti oli tehnyt. Melkein kuin Minja ei olisi välittänytkään.

      Helpotti. Okei. Ei tää ollutkaan niin paha. Ehkä mä en ollutkaan niin sairas. Sitten mä erehdyin vilkaisemaan kännykkään saapuneita viestejä, ja ahdistusmöykky velloi äkkiä taas vatsassa. Kyllä mun pitäisi huomenna jutella Jesselle, ihan oikeasti. Sitä ennen mun pitäisi kyllä ehkä soittaa taas Alanalle, tai mä en ehkä selviäisi. Alana oli aina oikeassa, kyllä se tiesi, mitä mun pitäisi tehdä.

      • #51737 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Voi Ohto! ❤️ Jospa sitä vois vain silittää ja ketoa, että ei oo väliä onko joku homo, hetero vai ihan perus bisse. Se on kyllä höntti ku pitää homouttaan kuitenki vaikeana/vääränä, mutta ei sitten kuitenkaan arvostele muita samasta asiasta. Vaikka niinhän se taitaa irl mennä myöskin. Jotenkin kuitenkin ois ihanaa jos Ohto ymmärtäis rakastaa itseään edes hippusen enemmän.

        Unna varmasti alkaa fanittaan Ohtoa jos ja kun sen tubesta löytää (tai ehkäpä se löysi jo Alanan jaon seurauksena). Sitten se taas punastelee entisestään aina kun kulkee Ohton ohi. Ei oo helppoa!

        Ja sitte tää Ohto – Jesse – kuvio on ehkä mun lempparijuttu taas aikoihin. Haluaisin vain keittää lemmenjuomaa ja juottaa molemmille, kirjoittaa niille onnellisen lopun ja siinä se. Onneksi en ole kirjoittamassa kumpaakaan, mutta kyllä tää on raastavan ihanaa seurattavaa!

        Tästä tais hukkua se punainen lanka taas jo aikaa sitten. Mutta jooo, rakastan sun tekstejä ja Ohto on mun toteemieläin, edelleen 😎👌

      • #51738 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Voi Ohto raukka ku se on niin paniikissa </3

        Mut siis just joku tommonen reaktio on just semmonen minkä aattelinkin että Minjalla olis, koska siinä on niin paljon mua itteeni ja noin itekki oon asiaan reagoinut.

        Toivottavasti toinen uskaltais olla vähän rennompi joskus Minjan seurassa kun se huomas että toinen ei kivittänytkään sitä hengiltä vaikka se päästikin tommosen ”peikon” suustaan.

      • #51739 Vastaa
        Maisa
        Osallistuja
        • Postauksia: 64
        • Koulutuksen tarpeessa

        Apua voi ei voi Ohtoa! Tuli samalla niin paha mieli mut samalla kans hyvä mieli, koska tuntu et Ohto jollain tapaa ylitti itsensä. Se näky ehkä eniten siinä, et ihan lopussa se sai vähän itsevarmuutta ja uskalsi harkita sille Jesselle puhumista ihan vakavissaan, mikä aiemmin tuntu ihan kauheelta sille. Kirjotat niin hyvin ja musta tuntui et elin Ohton kanssa tän tilanteen ja tunsin kaikki samat tunteet, mitä se sillä hetkellä ehkä tunsi. Aika mainio oli!

      • #51769 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Kaikki muut on jo sanonu sen mitä mäkin ajattelin. Mut pakko silti kommentoida koska tykkäsin tästä tarinasta niin paljon. Voi Ohto mitä myötähäpeän ja samaistuminen tunteita aiheutatkaan en kestä! Ja sit taas toi loppu oli aivan liian liikuttava ja melkein tuli taas itku. 🖤

Luet parhaimillaan 8 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Ohton päiväkirja

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: