Ohton päiväkirja

Foorumit Päiväkirjat Ohton päiväkirja

Luet parhaimillaan 5 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #49644 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 14
      • Maitovarsa

      Ohton tallipäiväkirja

      Ohto Forsvik, tallimestari

      Ohto Forsvik on 23-vuotias haaveilija, jonka blondit hiukset ovat siistin huolittelemattomat. Luonnonkihara, joskus muinoin ananas on nykyään päältä vain hieman pidempi kuin sivuilta, ja kokonaisuus vastaa kuulemma enkelin sädekehää. Ohto on itse sitä mieltä, että parturissa pitäisi käydä, vaikka onkin salaisesti mielissään näyttäessään enkeliltä. Aina lyhyehkö Ohto on saanut kuulla kommentteja koostaan jo lapsesta asti, pituutta löytyy vain 175cm, eikä Ohto ole mikään leveäharteinen lihaskimppu. Lapsena ylipainoinen mies on saanut itsensä kuntoon jo vuosia sitten, ja sinisilmäinen kloppi on nykyään varsin tyytyväinen ulkomuotoonsa. Käy salilla ahkerasti näyttääkseen ”vaivattoman hyvännäköiseltä”, mutta myös siksi, että lapsuuden kiusaajat kummittelevat edelleen mielessä.

      Blondilla on kesto-resting bitch face, ja saattaa näyttää töitä tehdessään varsin totiselta tyypiltä. Ohto on kuitenkin varsin mukavaa seuraa hymyillessään, ja heittää omasta mielestään hauskaa läppää koko ajan tuttujen seurassa. Ohto on synnynnäinen asiakaspalvelija, mutta töiden ja small talkin ulkopuolella hänellä kestää hetki lämmetä ihmisille, ja on miltei kylmän oloinen jos hänellä ei ole syytä jutella kenellekään. Kun Ohtoon saa kunnolla yhteyden alun ”kylmyyden” ja flirttailun ja jatkuvan kepeän vitsailun jälkeen, hänestä paljastuu hiljainen tyyppi, joka ei mielellään puhu itsestään tai perheestään. Huonoja vitsejä ja vine-viittauksia löytyy kyllä sitäkin enemmän.

      Nippelitietoa
      • syntynyt 13.7.1996
      • Meni lukion loputtua heti armeijaan, ja sen jälkeen muutti pois kotoa perheriidan takia. Pitää yhteyttä pikkusiskoonsa ja satunnaisesti isäänsä, äidilleen puhuu kerran vuodessa pakon edestä.
      • Ratsastanut seitsemänvuotiaasta 13-vuotiaaksi, sen jälkeen kävi auttelemassa pikkusiskoaan tallilla, ennen kuin sattuman kautta törmäsi Alanaan, joka raahasi Ohton Hallavaan.
      • Hallavassa tallityöntekijänä 19.1.2017 ->
      • Aloitti Nikitan hoitamisen 28.4.2017, ja hoiti sitä tamman eläköitymiseen asti. Nykyään ylivoimaisesti lempihevonen tallilla on Hauska.
      • Ohton voi tavata Pronssijoella Hallavan lisäksi töistä myös kahvila Herkkuhetkestä sekä satunnaisesti Mikon Pubista baarimikkona. Lisäksi Ohto on aktiivisesti mukana teatterin toiminnassa, vaikkei hänellä mitään merkittävää roolia siellä olekaan.

      Merkit
      kouluratsastus:
      esteratsastus: 2p
      maastoratsastus:
      hoito: 4p
      sosiaalisuus: 4p
      kisat:

      • Tätä aihetta muokkasi 1 viikko, 6 päivää sitten Ohto.
      • Tätä aihetta muokkasi 1 viikko, 6 päivää sitten Ohto.
    • #49858 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 14
      • Maitovarsa

      A r k i
      15.3.2020

      Musta tuntui, että mun elämä ajelehti aivan päämäärättömästi. Mun arki oli kivaa, tykkäsin Hallavan hevosista ja asiakkaista, ja rakastin Herkkuhetken vakiomummoja. Kävin aina välillä tekemässä vuoroja tiskin takana Mikolla, teatterissa meillä oli kiva projekti meneillään. Mun arki oli sujuvaa. Kiireistä, mutta mä tykkäsin siitä. Tallihommat Hallavassa ei edes tuntuneet työltä.

      Mulla oli varaa vuokraan, mä pystyin käymään kaupassa ja vaikka leffassa ilman, että mun piti laskea rahoja viimeiseen senttiin saakka. Mulla oli oma sievä minikaksio, jossa mulla oli jopa kylpyamme. Hevosia ja kylpyamme, mähän elin lapsuudenunelmaani! Ainakin yhtä niistä. Sitä, mihin mulla oli rahkeita. Olinhan mä haaveillut Broadwaysta ja Hollywoodista, mutta realistisesti ajatellen mä elin just nyt lapsuudenunelmaani.

      Mulla oli kivaa.

      Mutta se ei riittänyt. Niin kivaa kun mulla olikin just nyt, en mä halunnut olla kahvilassa töissä loppuelämääni. Yhteishaun lähestyessä mä olin taas aivan ulapalla mun elämän kanssa. Oikis oli ollut mulla jo lukiosta jokakeväinen hakukohde, ja joka kevät mä olin hommannut pääsykoekirjat ja yrittänyt. Ja joka kesä olin kuullut, etten päässyt. Viime vuonna mun motivaatio oli jo hiipumaan päin, ja tänä vuonna mä en ollut enää varma halusinko sinne ollenkaan. Ehkä mun oli aika siirtyä haavemaailmasta tosielämän realiteetteihin. Mitä se sitten käytännössä tarkoittikaan, mulla ei ollut mitään hajua. Ehkä piti olla, mähän täyttäisin kummiskin jo 24 tänä vuonna, enkä mä voisi elää mun ikuisella välivuodella hirveän pitkään.

      Oli mulla vielä pari viikkoa aikaa miettiä ennen yhteishaun loppumista. Ehkä mä tekisin kuusi uratestiä ja laittaisin hakukohteet niiden mukaan. Pitikö mun edes hakea mihinkään? Ehkä mä voisinkin olla kahvilassa ja tallilla töissä. Moi, mä oon Ohto, 47, ja asun edelleen tässä mun rupusessa kämpässä yksin. Okei. Ei. Kyllä mä jotain keksisin. Pahimmassa tapauksessa eläisin unelmaani vielä vuoden. Tai kaksi. Kyllä mä löytäisin oman polkuni ennen pitkää.

      Ja sitä paitsi, mä tajusin aamutallia tehdessäni, en mä ehkä haluaisikaan lähteä täältä ihan vielä. Pronssijoesta oli tullut mulle intinjälkeisen sohvasurffailun kavereilla jälkeen koti. Mitä väliä pienellä yksinäisyydellä tai tulevaisuusahdistuksella oli silloin, kun mä pystyin kuuntelemaan tallin hiljaisuutta ja hevosten kauraämpärien tyhjennystä joka aamu? Tai silloin, kun talli oli pimeänä ja hevoset alkoi höristä jo silloin, kun ne kuuli mun avaavan ulko-oven lukkoa? Siinä vaiheessa kun mä raotin tallin ovea, moni kurkki jo karsinoistaan korvat hörössä. Vaikka Alanakin oli lähtenyt, täällä mulla oli vielä monta kaveria. Ne oli pehmeitä ja mukavia ja sietivät mun lauluesityksiä. Kyllä tää mulle vielä vuodeksi riittäisi. Mikäpä kiire mulla oli, koko loppuelämä aikaa. Ja kevätkin oli tulossa, aurinko jo vähän ujosti lämmitti.

      Kyllä mulla asiat huonomminkin voisi olla, mä tuumin ja ladoin heinää kottikärryihin. Mun arkihan oli yhtä unelmaa. Ainakin toistaiseksi.

      • #49870 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1129
        • Lauman johtaja

        Voi Ohto! Se on kyllä niin symppis tyyppi ja sun kirjottamisen lahjakkuutta ei voi ikinä kehua riittävästi!

    • #49863 Vastaa
      Nessa
      Osallistuja
      • Postauksia: 39
      • Koulutuksen tarpeessa

      🤩🤩🤩

    • #49980 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 14
      • Maitovarsa

      S u p i n a
      18.3.2020

      Mulla oli tallilla vähän kummallinen asema. Mä en ollut ihan hoitaja, enkä hengaillut niiden kanssa juurikaan, mutten tuntunut kuuluvan ihan henkilökuntaan, ainakaan samalla tavalla kuin Aleksi tai Nadja. Ne oli mua vanhempia, ja niillä oli niiden omat jutut.

      Hyvä puoli mun välimiesasemassa oli se, että mä kuulin kaikki juorut. Mä kuulin mitä tuntilaiset supisivat satulahuoneessa. Mä kuulin mitä hoitajat polemikoivat kahvipöydässä. Mä kuulin yksärinomistajien keskustelut käytävällä. Ja mä kuulin mitä juttuja tallille oli tulossa muun henkilökunnan toimesta. Mä tiesin kaiken. Kuulostinko mä ihan joltain stalkkerilta? En mä mitään tahallani kuunnellut tietysti, mutta musta tuntui, että mä olin niin usein tallissa, että sekotuin hevosiin. Sillä tavalla, että ihmiset eivät vaivautuneet hiljentämään ääntään tai vaihtamaan aihetta vaikka mä olinkin paikalla. Usein mulle myös kerrottiin paljon asioita. En mä tiedä mikä siinä oli, musta ei varmaan kukaan tietänyt juuri mitään, mutta mä tiesin jo joidenkin tuntilaisten kaikki perheenjäsenet nimeltä.

      Tällä hetkellä tallilla puhutti Ciara ja Niko. Ja Seela. Mä olin vaihtanut pari sanaa Nikon kanssa tallituvassa aiemmin päivällä, enkä mä jaksanut ymmärtää mistä kaikki supina oli. Niko oli aina ollut vähän hiljanen ja vielä vähän enemmän kömpelö, en mä ymmärtänyt miksi koko talli nyt supisi siitä. Itehän se ei ainakaan supissut, meidän keskustelu oli ollut suurimmaksi osaksi ”joo” tai ”joo-o” eri äänenpainoilla. Ehkä se sitten oli Ciara, joka aiheutti sitä supinaa. Mene ja tiedä. Mä saatoin tietää paljon asioita, mutta harvemmin mä perehdyin mihinkään sen enempää. Huhut ja ihmiset tulivat ja menivät.

      Yhtä mä kuitenkin mietin jo kolmatta päivää.

      Minja oli ollut tallilla vähän hiljaisempi, vaikka se oli ollut hevosensa kanssa täällä jo hetken. Mä en ollut jutellut sen kanssa ihan hirveästi, kysellyt vaan vähän Liljasta, että osasin toimia sen kanssa. Yksäreiltä mulla oli myös tapana kysyä, haittasiko, että jätin karsinan etuosaan vähemmän puruja. Ettei ne leviäisi pitkin käytäviä, ja heinätkin saisi nätisti. Sen tavan mä olin oppinut Alanalta. Se oli jo Faen aikana käynyt aina vaikka itse kaivamassa karsinan etuosaan vähintään talikonlevyisen kaistaleen, koska se kuulemma näytti siistimmältä, eikä heinä sekottuisi sitten puruihin. Takaosaan se jätti tyhjää tasan talikon verran, koska Fae teki tarpeensa aina siihen nurkkaan. Sitten blondi oli hommannut Lassen, ja sen sontapytyn kanssa mä olin ihan kiitollinen koko karsinan ympäri menevästä turvakaistaleesta. Ruuna levitti sontansa pitkin reunoja, josta ne oli paljon helpompi napsia talikkoon kuin paksun kuivikekerroksen sisältä. Paljon kuiviketta ja kaistale reunoille, sen mä opin. Alana kyllä oli saanut vähän erivapauksia kuivikkeen määrässä, Aleksi vissiin oli pelännyt sen ottavan nokkiinsa ja levittävän pahaa sanaa pitkin tuhansia seuraajiaan. Muille hevosille oli vähän vähemmän pehmikettä, mutta samaan tahtiin sitä tuntui kuluvan. Mä tiesin tallin jokaikisen hevosen tyypillisimmän kakkapaikan, ja nyt mä jätin jo automaationa etu- ja takaosan vähän tyhjemmäksi. Se kuivike kummiskin leviäisi hevosten pyöriessä, eikä ne siellä reunoilla kummiskaan seisoisi. Mä itse asiassa osasin jo melkein sanoa karsinan kunnosta ja kuivitustavasta kuka sen oli siivonnut viimeksi. Aleksi kaatoi uudet purut kasaan keskelle karsinaa ja antoi hevosten myllätä ne mielensä mukaan, jotkut hoitajat tykkäsivät haravoida pinnan ihan suoraksi.

      Mutta se ei nyt liittynyt Minjaan. Mä olin saanut siltä maanantaina yllätyshalin, ja mä olin ollut tilanteesta niin hämmentynyt, etten mä ollut oikeastaan osannut tehdä mitään. Minja oli myös häippässyt karsinasta niin nopeasti, etten mä ollut kerennyt sanoa, että tallituvassa olisi ollut kahvia ihan kohta, mulla oli vaan kaksi karsinaa enää putsattavana. Jos se olisi vaikka halunnut jutella.

      Jokin siinä yllätyshalissa jäi huolestuttamaan mua koko loppupäiväksi, ja itse asiassa vielä tiistaipäiväksi. Mulla oli ollut kiire mun uuteen (tai no, vuosimallia 2003 se tais jo olla, mutta se oli ollut mulla vasta viikon ja se oli mun ihka eka auto) Honda Jazziin, joka oli ihan hirmu söpön vaaleanpunainen. Se ei ollut mikään kirkuvan fuksianpunainen, vaan tosi söpö murrettu vanha roosa, jonka mä olin ostanut joltain ajokorttinsa menettäneeltä mummolta kahvilassa. Se oli ollut oikeastaan vain kauppakassina koko elämänsä, niin mun käyttöön se oli vielä oikein passeli.
      ”Onpa se…söpö?” mä olin ollut puoliksi häkeltynyt ja puoliksi ihastunut kun mä näin sen auton ekaa kertaa.
      ”Ei voi tytöt kuules vastustaa tätä!” mummo oli tokaissut mulle. Mä olin vaan naureskellut, ja sanonut että voi kuule, kyllä voi.
      Lukiokaveri oli naureskellut sen auton olevan ihan mun näköinen. Pieni ja eikä ainakaan tylsä. Pieni lommo siinä oli etupuskurissa, mutta se ei menoa haitannut. Mä olin saanut auton mukana kesärenkaat ja jopa tunkin ja muut renkaanvaihtovälineet, joten yksi pieni klommo teki pienemmän loven mun lompakkoon kuin niiden muiden tavaroiden hankkiminen olisi tehnyt.

      Mutta sekään ei tietty liittynyt Minjaan. Mä olin vaan innoissani mun aikuisesta ostoksesta. Sen nimi oli muuten Rauni, koska se näytti ihan raunilta, ja koska rekkarikin alkoi sopivasti kirjaimin rau. Mä olin ajanut Raunilla Hallavaan tänäkin päivänä, ja siivoilin karsinoita. Tänään karsinat olivat ihan siistejä, joten mä olin reunojen lisäksi vähän silotellut karsinoiden pintoja. Ihan hölmöähän se oli, kun hevoset ja tuntilaiset sotkisi ne kuitenkin, mutta mä halusin jotain muuta mietittävää.

      Sitten Minja tuli taas karsinalle. Me juteltiin vähän, ja nyt mä olin jo ihan tosi kysymässä että hei, haluatko kahvia, mä voin pitää tauon ja sä näytät vähän siltä, että haluaisit jutella jollekin. Mulla oli yksinäistä, mä halusin kaverin, ja mä veikkasin, ettei Minjaakaan ainakaan tallikaverit haittaisi. Mun kaikkitietämys tallin tapahtumista ei riittänyt siihen, että tiesin bruneten kaverisuhteista. Sen mä tiesin, että Minja siivosi karsinoita eri tavalla kuin mä. Mun oli ollut tarkoitus odottaa, että se saisi Liljan karsinan puhtaaksi, vaikka mä olisin tietysti voinut sen myös siivota, ja sitten kysyä, halusiko se jutella jostain. Sitten Miskan karsinassa oli ollut aivan älytön homma siivota, kun se oli pyörinyt ja tampannut kaikki jätöksensä pieneksi silpuksi, ja saanut jotenkin vielä heinätkin sekotettua karsinaansa. Kun mä sain sen valmiiksi, Minjaa ei näkynyt enää missään. Mä katoin myös satulahuoneenkin, josta se oli ottanut Liljan suitset. Kaipa se oli sitten mennyt ratsastamaan. Mun sen sijaan piti lähteä kahden tunnin päästä, illalla oli teatterijuttuja. Ja se yhteishakukin aukesi.

      Ei hitto, mähän olin aivan sekaisin. Ehkä mä ihan oikeasti kaipasin jotain kaveria. Kun mä suuntasin tallihommien jälkeen rupuisen Raunin luokse, mä päätin, että kun seuraavan kerran tavattaisiin, mä ihan oikeasti kysyisin Minjalta, halusiko se sitä kahvia vai ei. Mä kittasin sitä joka tapauksessa tallituvassa kuppitolkulla ja termarista litratolkulla. Ei siitä seurasta olisi haittaakaan. Kavereita oli aina kiva olla.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 viikko, 2 päivää sitten Ohto.
      • #49981 Vastaa
        Nessa
        Osallistuja
        • Postauksia: 39
        • Koulutuksen tarpeessa

        Hyvä tarina, johon oli helppo päästä mukaan👍🏻🤩

      • #49983 Vastaa
        Ruska
        Osallistuja
        • Postauksia: 19
        • Maitovarsa

        Tää oli ihanan samaistuttava tarina, plus tykkäsin tosta kakka-analyysista hirveesti, se tosi hyvin komplimenttas tarinan teemaa tai mitä ikinä 😀 Yleensä mua aina vähän jurppii lukea dialogittomia tarinoita mutta tää teki siihen kyllä oikeen mainion poikkeuksen!

      • #49985 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 62
        • Koulutuksen tarpeessa

        Siis tää on niin mahtava tarina! Jotenkin itekkin ootan että saako nää kaks jonkinlaisen kaveri suhteen vai mokaako allekirjoittanut TAAS…

      • #49990 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 40
        • Koulutuksen tarpeessa

        Rakastan sun tyyliä kirjoittaa ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Mun pitäis itsen pitää huolta siitä iänikuisesta ”kannattele tarinaa ja sido se yhteen”-mantrasta, joka tässä toteutu ihan loistavasti. Ja se pinkki Honda.. Parasta! 😀 Ohto on mun toteemieläin.

      • #49991 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1129
        • Lauman johtaja

        Joo mä tykkäsin kanssa tosta kakka-analyysistä! Ja auton tarina oli kanssa symppis. Ja Ohto itsessään on kanssa symppis. Saat 2hp

      • #50058 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 63
        • Koulutuksen tarpeessa

        En vaan kestä kuin symppis Ohto on! Se on niin ihana, miettii tota kahvijuttuakin moneen otteeseen, että uskaltaisko nyt! Ihana hahmo, ja tää tarina oli upea, ei tylsää kohtaa missään, osaat kirjoittaa tosi mukaansatempaavasti!

    • #50366 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 14
      • Maitovarsa

      Kahta leiriä
      24.3.2020

      ”Ohto hei, miten sun nimi taivutetaan?”
      Mä olin justiinsa laittamassa ilmoitustaululle vielä Aleksin printteristä lämmintä paperia, mutta mä pysähdyin kysymyksestä.
      ”Miten niin?”
      ”No kun mä olin ettimässä niitä uusia pesusieniä, eikä ne ollut siellä kaapin päällä, niin Alva sanoi, että kysy Ohtolta, mutta Ciara sanoi, että se ois kyllä Ohdolta. Alisa oli vaan ihan hiljaa ja googlas. Että kumpi on sit oikein?” Nessa jatkoi, ja tuijotti varmaan suoraan sieluun.
      ”Öö…” oli mun ensimmäinen järkevä vastaus. Sitten muistui mieleen lukion äikäntunnit.
      ”Me katottiin se joskus kavereiden kanssa, ja tultiin siihen lopputulokseen, että kumpi vaan käy. Mä ite tykkään et se olis Ohton tai Ohtolta, jotenkin se Ohdon kuulostaa liian viralliselta. Tiiätkö samalla tavalla jos joku puhuu kirjakieltä? Mut joo, molemmat taitaa olla ok”, mä lopetin mun ehkä turhan syvällisen analyysin, ja se näytti riittävän Nessalle, joka oli jo poistumassa.
      Mä varvistin ja yritin napata vapaata nastaa seinästä. Nessa kääntyi takaisin.
      ”Mitä sulla on siinä?” kysymys houkutti paikalle muitakin. Pari ihmistä kokoontui ympärille.
      Mä vaan kohautin olkiani muka niin polleana, ja tökkäsin paperin seinään.

      Musta tuntui äkkiä samalta, kuin silloin kun mä jaoin päiväheiniä tarhoihin. Tai että mut olis tiputettu piraijalauman keskelle. Mä ängin itseni pois yhtäkkiä ilmaantuneesta väkijoukosta, joka tuntui houkuttelevan vain lisää porukkaa paikalle huokailuillaan ja ihmetyksellään.
      ”Mitä? Valmennuksia! Viikonloppuna!”
      ”Mut eihän tässä lue kuka valmentaa?”
      ”Varmaan Nadja tai Aleksi.”
      ”Mut yleensä ne on kirjottanut tohon!”
      ”Ehkä se on joku toinen sit?”
      ”Mut kuka?”
      ”Ohto! Tiiätkö sä?”

      Mä olin ihan hiljaa, nojailin vain seinään.

      ”Hei! Tässä lukee et se on yllätys.”
      ”Missä muka?”
      ”No tossa noin. Ootko sokee?”
      ”En mä nää! Eiku! Kuka se voi ees olla?”
      ”Tunnetaanko me se?”
      ”OHTO! Tiiätkö sä kuka se on?”

      Kyllähän mä tiesin. Mutta mä halusin ihan tahallani olla hankala, joten mä vaan hymyili maireasti.
      ”En mä voi sanoa, eihän se olis sitten yllätys.”
      ”Eli sä tiedät?!”
      ”Eehkä”, mua nauratti. Ei olisi kannattanut, koska seuraavaksi mua pommitettiin arvauksilla kuka voisi tulla valmentamaan.

      ”Mulla on arvaus”, paikalle Orionin karsinasta ylös kömpinyt Lily totesi vähän tympääntyneen näkösenä.
      ”Ja mä todella toivon, etten mä oo oikeassa”, hän lisäsi vielä synkkänä ja nyppi puruja irti housuistaan.

      Mun hymy vähän hyytyi. Tosiaan. Alana oli itse esittänyt pyynnön, ettei sen nimeä ilmoitettaisi ihan vielä, koska kuulemma se saisi muuten toistasataa pyyntöä pikkulapsilta instassa, voisiko se pliiiiiiis tulla valmentamaan niitäkin, tai ajaa jonkun peräkylän kautta, että se voisi ratsastaa/ajaa/katsoa nyt tarkasti niiden pihatossa elävää rupuista ponia ja suokkia. Blondi itse halusi ilmoittaa asiasta vasta sitten, kun se oli jo täällä, ja sanoa sitten että voi harmi, kun kalenteri on jo ihan täynnä, en mä nyt millään kerkeä.

      Mulle tuli yhtäkkiä tunne, ettei vastaanotto olisi aivan kaikilta aivan yhtä innostunut, kuin instagramin esiteinien heppatileillä. Ehkä siinäkin olisi ihmisiä kahta leiriä, aivan kuten mun nimessäkin.

      • Tätä vastausta muokkasi 4 päivää, 9 tuntia sitten Ohto.
      • #50369 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1129
        • Lauman johtaja

        Mainio alustus Alanan valmennuksille. Huippu teksti taas kerran 👌🏻 Heitän sulle 2sp

      • #50370 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 40
        • Koulutuksen tarpeessa

        En malta odottaa Alanan valmennuksia. 😀 Se on kyllä ihan loistavan kamala tyyppi. Ja voihan Ohto nimipohdintoineen. Saat ihanan paljon porukkaa näihin sun stooreihin aina, pitäis itselläkin petrata!

      • #50388 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 63
        • Koulutuksen tarpeessa

        Saat nää tarinat elämään, kunnotat mukaan niin paljon porukkaa! Koko tarinan läpikäyvä pohjustusnoli myös upea ja teki tarinasta yhtenäisen. Tää oli helppo lukea, ja tää tarina oli just sitä mihin itsekin omissani pyrin!

      • #50458 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 144
        • Perus pullaponi

        Super kivasti kirjotettu tarina, ja mahtavasti just alusti Alanan saapumista 🙂 .

    • #50564 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 14
      • Maitovarsa

      ”Tämä ei ole valmennus.”
      28.3.2020

      Alana istui maneesin katsomossa ja tuijotti mun ratsastusta herkeämättä. Mä olin hakenut sen eilen illalla juna-asemalta, koska se oli mun ystävä, ja koska se nukkuisi mun sohvalla tän ajan mitä se olisi täällä. Me oltiin vaihdettu kuulumisia ja katsottu netflixiä koko ilta, ja tänään mä olin ollut aamupäivällä kahvilassa. Mulla oli iltatalli, joten kävi aika hyvin, että Alana halusi mukaan. Mun oli myös tarkoitus ratsastaa Tokolla, että mä en olisi ihan uuno estevalmennuksessa huomenna. Se tarkoitti siis sitä, että meidän huomisen yllätysvalmentaja, josta koko talli tuntui kuhisevan, istuisi ja katsoisi just vaan ainoastaan mun ratsastusta, ja vielä hevosella, jonka selässä mä istuin ensimmäistä kertaa viikko sitten kerran.

      Ei mua se Toko siinä huolettanut, se oli niin varma ja kokenut että kantaisi mut vaikka väärinpäin, mutta mä hermoilin ihan vain itseni puolesta. Enhän mä osannut yhtään mitään!

      Mä yritin saada laukkaa rullaamaan jo viidettä ympyrää, tai jotain pyöreyttä, tai edes sitä, että Toko liikkuisi eteenpäin ilman, että mun piti potkaista sitä eteenpäin joka toisella askeleella. Tuntui vaan, että vauhti hyytyi joka kierroksella, vaikka mä kuinka yritin houkutella tammaa sisäohjalla ja käyttää mun ponipohkeita. Ei ollut yllätys, että me pudotettiin raville puolen kierroksen sisällä siitä, kun mä päätin ettei tästä tuu mitään. Mä tein pari lävistäjää ravissa, ja yritin muka jotain keskiravia, mutta Toko valui vaan alas ja painavaksi ja jos se edes oli mahdollista – hitaammaksi. Mä tiesin, että vika oli tasan ja ainoastaan mussa, koska mä olin nähnyt Nadjan menevän sillä silloin, kun ne oli vasta muuttaneet tänne. Toko oli hieno ja osaava, mä sen sijaan tunsin itseni taas siksi pulskaksi seiskaluokkalaiseksi, joka kompastui ekana koulupäivänä omaan kenkäänsä. Vielä ihan suoraan koko luokan edessä. Mun – sen ajan 13-vuotiaiden kovien jätkien tyylin mukaisesti aivan liian iso – suoralippanen lippis oli lentänyt metrin pois päästä. Kaikki nauroi. Mä ajattelin, että sen surkeemmaksi ei voi muuttua. Näköjään voi.

      Mun piti hidastaa Toko käyntiin, koska mä puhisin enkä jaksanut ratsastaa. Mun naama oli varmasti ihan punainen, ja mä halusin vaan lössähtää johonkin heinäkasaan enkä ikinä enää nousta sieltä. Alanan katse vaihteli puhelimen ja mun välillä, suurimmaksi osaksi se oli kyllä luojan kiitos siinä puhelimessa.
      ”Sori. Jase tuli tänään Lontoosta. After I left”, blondi selitti, ja vastasi samalla tekstariin. Ilmeisesti siis Jaselle.
      ”Ei se mitään, sehän on ollut reissussa aika pitkään. Hitsi että menitte ristiin”, mä yritin kuulostaa vakuuttavalta puuskutukseni lomassa. Ei onnistunut varmaan kovin hyvin, koska Alana soi mulle sen harvoille ja valituille uskotun virnistyksen. Sillä oli sen viileä ja siistitty ulkokuori, ja sitten sen sisällä oli sen kosmopoliitti seurapiiriperhonen. Sen sisällä oli Alana, joka nauroi vatsa kippurassa myös mun paskoille jutuille, ja joka lähetti mulle alaviistosta otettuja snäppejä. Ties kuinka monta kerrosta sillä vielä oli, joita edes mä en tuntenut, vaikka me oltiin jopa asuttu yhdessä kuukausia.
      ”You gotta go for a run, babe.”

      Toko pärski, varmaan tyytyväisenä helposta ratsastuksesta, ja mä keräsin ohjat takaisin käteen. Mä yrittäisin sitä laukkaa vielä kerran. Pari lävistäjää myös. Lopettaisin heti ekaan onnistumiseen. Ei Toko sitä tarvinnut, mutta mä halusin jo alas selästä. Piti säästää voimia huomiseen ja silleen.

      Alana katsoi mun räpiköintiä ympyrällä pari kierrosta, ennen kuin se huikkasi mulle:
      ”Ohto hei. Tämä ei ole valmennus, mutta rentoudu. Pliis. Hengitä. Ja jos sä puristat sitä jalalla tolleen ni ei se ainakaan liiku.”
      Blondi katsoi puoli ympyrää, kun mä yritin tehdä parhaani sen neuvojen mukaisesti, ennen kuin se totesi että ”parempi” ilman, että se edes katsoi ylös kännykästään tai lopetti viestin kirjoittamisen.

      Mä kerkesin jo riemuita siitä, koska Toko taisi oikeasti jopa vähän rentoutua ja sen laukkaan ehkä tulikin jotain ponnekkuutta. Jes!
      ”Sit vielä puolipidätteet ulko-ohjalla.”
      Mä tuhahdin, koska ihan varmasti Alana ei taaskaan edes vilkaissut mua. Mistä se tiesi?! Kaiken lisäksi mä tein kaksi puolipidätettä, ja yhtäkkiä Toko pyöristyi ja muuttui kevyeksi. Mitä taikuutta tää nyt oli?! Varmana tässä oli kyllä jotain magiaa pelissä, kyllähän mä nyt olin puolipidätteitä tehnyt jo aiemmin, enkö?

      En ilmeisesti, mutta jokin tässä nyt kyllä antoi mulle toivoa siitä, että ehkä mä selviäisin myös estevalmennuksesta ja kisoista. Ehkä.

      —–
      Talli oli hiljainen silloin, kun mä purin Tokon kamoja. Mä huomasin Liljan harjojen olevan vielä käytävällä, joten ehkä Minjakin oli vielä jossain. Ehkä tallituvassa, koska me ei oltu käyty vielä siellä, eikä tallissa ollut siinä vaiheessa kukaan muu ku minä ja Alana. Tallissa oli jo hämärää, joten mä harjasin Tokoa käytävällä, kun tallin ovi kävi ja Minja klenkkasi sisälle. Nyt olisi mun tilaisuus.
      ”Hei, siitä kahvista..?” mä aloitin varovasti. En mä oikein tiennyt miten jatkaa siitä. Eikä mun tarvinnutkaan.

      Alana oli ollut satulahuoneessa vaihtamassa Tokolle hienoa viininpunaista satulahuopaa, jonka blondi oli sattumalta löytänyt matkalaukustaan. Se oli vielä muoveissakin, miten se oli muka onnistunut ”unohtamaan” sen laukkuunsa edelliseltä reissulta? Nyt blondi kuitenkin paukkasi paikalle naurua äänessään ja mun nimikoitu Hallavatakki päällä juuri, kun Minja oli vastaamassa mulle.
      ”Hey babe, keksin mikä leffa katotaan illalla! Magic Mi- oh. Moi!” Alana pysähtyi ja kasasi taas sen vieraille varatun petollisen hurmaavan ulkokuoren sekunneissa. Se sipaisi hiuskiehkuran korvansa taakse ja hymyili sievästi Minjalle, joka näytti jollain tavalla tyrmistyneeltä. Alana pysähtyi mun viereen ja laski käden mun käsivarrelle. Se oli sillä joku automaattinen reaktio aina. Kuka ties mistä johtui. Ties minkä viestin muka lähetti, vaikkei se tietysti ollut sellaista.

      Minjan ilmettä oli hankala lukea, kun se selkeästi huomasi mun takin Alanan päällä. Katse näytti siirtyvän siitä Alanan käteen mun käsivarrella, sitten blondin viimeisen päälle vaivattoman täydelliseen ulkomuotoon, sitten mun kasvoille.
      ”Öh…. Ei mitään. Tallituvassa jäi keitin päälle.”
      Minjan ääni kuulosti vähän samalta kuin silloin, kun se tarjosi ostamaan mulle kahvit. Samalla lailla se oli nyt häipynyt tallista salamannopeasti, kipeine nilkkoineen kaikkineen.

      ”Who was that?” Alana kysyi ja kääntyi mun puoleen.
      ”Minja. Se pyys mua kahville, tai se oikeestaan sano että se voi tarjota mulle, mutta mä en kerennyt vielä sanomaan et lähetään vaan, mut ei sen tarvii niitä mulle tarjota.”
      Mun selitys oli aika huono, mutta se näytti riittävän blondille. Se oli hiljaa kolme sekuntia, nappas olkapäistä kiinni ja tokaisi:
      ”She likes you.”
      ”Häh? Mut eihän se- ei kun kahvia?”
      ”Trust me. She li-iikes youu”, Alana painotti, ja heitti loimen Tokon selkään. Mä ojensin vastinhihnoja toiselta puolelta ja intin vastaan.
      ”Does she know?” blondi kysyi kun meiän katseet kohtasi Tokon vatsan alla. Mä tiesin tasan, mitä se tarkoitti, ja jokin tuntui valkenevan mullekin.
      ”Ei? Kai? En mä oo tehny mitään?”
      ”Well. Sun autos pitäis olla clue enough. Just you wait, ehkä sun pitäis kertoa.”

      Mä odotin vuosia ennen kuin mä kerroin edes isälle, vielä enemmän ennen äitiä. En ollut ihan varma, halusinko noin vain kertoa puolituntemattomalle. Viimeisin kerta, kun mä sanoin ne sanat, oli ollut ihan hirveä. Mitään mä en ikinä kiistänyt, mutta just ne sanat sai palan mun kurkkuun ja sai mut tuntemaan itseni taas 16-vuotiaaksi ja pieneksi. Nyt mä mietin, tulisiko tästä kerrasta samanlainen. Ehkä sitä kertaa ei tulisi. Alana voisi olla väärässäkin.

      Mutta niin vaan se oli ollut oikeassa puolipidätteistäkin, eikä se ollut edes valmennus.

      • Tätä vastausta muokkasi 2 tuntia, 50 minuuttia sitten Ohto.
      • Tätä vastausta muokkasi 2 tuntia, 49 minuuttia sitten Ohto.
      • Tätä vastausta muokkasi 2 tuntia, 48 minuuttia sitten Ohto.
      • #50570 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 40
        • Koulutuksen tarpeessa

        Yhyy miten ihana Ohto (ja Alana, jos Alanasta nyt ylipäätään voi olla tätä mieltä.. :D) ihan täyttä rakkautta koko teksti! Just tuo kuinka Alana vaan tietää kaiken, vaikka tekstaakin samalla ja juonenkäänne kun Minja tulee paikalle ja Alana on Ohton takissa ja ja ja <3

      • #50572 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 62
        • Koulutuksen tarpeessa

        Saatoin nauraa itselleni ja ehkä muutama ”mä niin tiesin mä niin tiesin” pääsi suusta. Mahtava tarina josta meikä ei kyllä osaa jatkaa oikein mitään joten well done!

      • #50574 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 63
        • Koulutuksen tarpeessa

        Ooh 😍 onko tässä Hallavan toinen lähes-kolmiodraama? 😀

      • #50590 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 144
        • Perus pullaponi

        Tää oli niin kiva tarina! Tykkään tosi paljon sun tavasta kirjottaa, ja sait Alanasta kans ihan uuden kulman esille!

Luet parhaimillaan 5 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Ohton päiväkirja

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: