Oreo

Foorumit Päiväkirjat Oreo

Tämä aihe sisältää 94 vastaukset, 17 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Kiia 4 tuntia, 23 minuuttia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #290 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

  • #291 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    Vanilla varsoi 24.3.2015 upean tammavarsan noin yhdentoista aikaan illalla.
    Lue sarjakuva varsomisesta täällä.

    Varsa ja tamma tarhailevat joka aamupäivä noin neljä tuntia, jos keli sen sallii. Muuten ne viettävät aikaansa karsinassa. Ensimmäiset päivät varsan ja tamman on annettava olla rauhassa, mutta valvottuina. Aleksi tekee niille päivittäisen tarkastuksen joka ruokinnan yhteydessä. Muutaman päivän kuluttua hoitaja saa ruveta viettämään aikaa näiden kanssa esimerkiksi ottamalla molemmat käytävälle (varsa vapaana) ja harjaamalla tamman. Myös varsaa on hyvä silitellä ja totuttaa sitä kosketukseen. Kavioita voi yrittää nostaa ja turkkia harjata pehmeällä harjalla.
    Viikon ikäisenä Vanilla ja Asta tarhataan yhdessä varsoineen, jolloin pienokaiset saavat leikkiä yhdessä. Tällöin myös aletaan totuttamaan varsaa riimuun ja opettamaan talutettavana olemista. Aleksi voi opastaa tässä. Nyt hoitaja saa käydä ratsastamassa tammalla maneesissa tai ulkokentällä, siten että varsa on vapaana.

  • #292 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    25. maaliskuuta 2015
    kirjoittanut: Janelle

    Olin hädin tuskin edes pystynyt nukkumaan viime yönä, mutta tietenkään äitini ei kuunnellut. Oli pakko mennä kouluun, vaikka innostus teki istumalihakset entistäkin levottomimmiksi, en tainnut keskittyä yhteenkään oppituntiin muutamaa minuuttia pidempään. Ja kun vihdoin kellon viisari pysähtyi muutamaa minuuttia vaille kolmeen, opettaja armahti meidät ja päästi hitusen aiemmin lähtemään. Ei tarpeeksi aikaisin minun mielestäni.
    Hyppäsin oitis pyöräni selkään ja polkaisin sen liikkeelle viilettääkseni muutaman kilometrin, jotta pääsisin tallille. Tänään oli ollut niin kaunis aurinkoinen ilma, että oli ärsyttänyt entistä enemmän koulun penkille joutuminen, mutta nyt sentään olin vapaa ja saatoin tehdä, mitä ikinä huvittikaan. Vastaus oli aika helppo arvata, onneksi olinkin pakannut eväät mukaan reppuuni, ei tarvitsisi tallilla olla aivan nälissään.

    Ihme ja kumma, kukaan ei ollut pihalla, kun jätin ajokkini paikoilleen ja kiiruhdin sitten sisälle arvaillen, että Vanilla löytyisi sieltä. Tuskin sitä pihalle ainakaan vielä olisi päästetty. Ja niinhän iloinen tamma karsinassaan katsoikin tyttärensä perään, kun tälle oli selvästi tullut nälkä. Vanilla nuoleskeli äidillisesti varsansa lapaa, kun tämä joi ahnaasti, enkä voinut olla päästämättä kevyttä, ihastunutta huoahdusta. Päätin antaa niille ruokarauhan, joten jatkoin pikaisesti matkaani kohti tallitupaa.
    ”Hitsit, kun en nähnyt synnytystä”, Maikki mutristeli pikkaisen huuliaan astuessani sisään, enkä voinut olla irvistämättä vähän myötätuntoisena.
    ”Oliko se jännää?”
    Ilmeisesti sana oli kiirinyt siitä, että olin jäänyt eilen vähän turhan myöhään tallille. Ei sillä, hyvähän se oli vain ollut. Asta-parka olisi muutoin joutunut varsomaan aivan yksinään, miten se olisi siitä edes selvinnyt?
    ”Olihan se jännittävää, mutta sitten Astan kanssa se alko olla pelottavaa, kun ei ollutkaan varma, jos se selviäis”, selitin tuvassa istuskelevalle porukalle, kun työnsin syömisiäni jääkaappiin. Tiesin, että minun pitäisi malttaa syödä vähän välipalaa, kouluruoasta oli jo aikaa, joten jouduin hillitsemään pikkaisen mielihaluani rynnätä takaisin karsinalle.
    Porukalla aloimme arvuutella, mitkä nimet pikkuiset saisivat, kun samalla nautin juustovoileivästäni, joka tyynnytti nälkäisen masuni. Olin onnettoman huono nimissä, joten minulta ei herunut juuri muuta kuin Nappi, sillä pikkuisen simmut olivat näyttäneet aivan tummilta napeilta, kun olin ne ensimmäisen kerran nähnyt, mutta onneksi minua ei oltukaan pyydetty nimeämään tyttöä.
    ”Onko joku tulossa taluttelemaan tänään? Miro? Jane? Andreas?” Eveliina kysäisi ovella, ja lupasin oitis olla tulossa. Aikaa olisi vähän, joten saisin luvan harjata Vanillan myöhemmin. Kieltämättä mietitytti, miten se onnistuisi, kun olisi vielä varsakin jaloissa, mutta eiköhän se siitä selviytyisi.

    Kun käytävästä alkoi kuulua hälinää, päätin nousta ja mennä katsomaan, josko apua kaivattaisiin. Ja kaivattiinhan sitä, porukkaa oli runsaasti ja hevosia varustettavana, joten päädyin lettipäisen tytön avuksi ensimmäisenä.
    ”Minca ei halua ottaa kuolaimia suuhunsa!” tyttö valitti, mutta vakuutin hoitavani asian ja otinkin suitset häneltä suunnaten Mincan luokse.
    ”Oletkos sä melkoinen epeli, kun et kuolaimia halua. Katsos kun nyt pitää mennä töihin, ei täällä koko päivää laiskotella”, nuhtelin pikkuista ponia kevyt, leppoisa virne suupielessäni ja otin kunnon otteen harjasta, jottei tamma nostaisi päätään turhia.
    Pienen koettamisen jälkeen sain kuin sainkin suitset ponin päähän, kiristin remmit ja taputin tammaa kaulalle kysellen, kaipasi tyttö jotain muuta apua. Varmistettuani, että satula oli oikealla kohdallaan ja toistaiseksi tarpeeksi kireällä vyöllä (maneesissa sitä pitäisi vielä kiristää), jätin tytön odottamaan Mincan kanssa ja siirryin katsomaan, olisiko lisää avuntarvitsijoita.
    Tarkastettuani vielä Tintun satulan ja suitsien kireyden, olimme kaikki valmiita lähtemään. Liityin Darlin kanssa jonoon, muilla näytti jo olevan auttajat, ja suuntasimme maneesiin. Matkalla Darli kulki oikein kiltisti, joten seurasin vain varmistajana, kun ratsastaja talutti ponin hietikolle.
    Tyttö oli oikein tomera ratsastaja. Kun olimme saaneet jalustimet sopivan pituisiksi ja ohjatkin alkukäyntien jälkeen koottua, saatoin huomata, ettei hän enää kauaa taluttajan kanssa kulkisi. En voinut olla tuntematta oloani pikkaisen tarpeettomaksi juostessani Darlin vierelle ravipätkissä, kun tyttö ohjasi ponia jo varsin mallikkaasti, ainakin hän tiesi mitä teki eikä vain nykinyt ohjista kuin mikäkin höpsö.

    Tunnin jälkeen pääsin palaamaan tallille, sillä Darlin seuraava ratsastaja näytti pärjäävän loistavasti ihan yksinään. Vihdoinkin saisin viettää pikkaisen aikaa Vanillan ja tämän uuden pikkuisen kanssa!
    ”Heippa pikkuiset”, tervehdin, kun avasin raotin Vanillan karsinan ovea.
    Tyttöset katselivat minua valppaasti, joskin varsa seurasi tiukasti, mitä mieltä hänen emänsä oli minusta. Mutta kun Vani tervehti minua pehmeällä hörähdyksellä ja hieraisi turpaansa takkini taskua vasten kuin kysellen, eikö minulla todellakaan ollut mitään annettavana, pikkutyttökin uskaltautui lähemmäksi.
    ”Heippa, muistatko sä mua?” kysäisin pieneltä ja silitin sen turkkia pehmoisesti.
    Pienen hetken ajan olinkin sitten vain siinä, silittelin enimmäkseen äitiä otsasta ja turvasta mutta vähän pikkuistakin, kunnes varsa päätti olevansa taas nälkäinen. Ajattelin, että hetki olisi varsin otollinen häippämiseen, sillä Aleksi oli muistuttanut, että neitien täytyi antaa olla rauhassa. Pian pääsisin kyllä puuhailemaan niiden kanssa, mutta toistaiseksi antaisin niiden olla ihan hissun kissun.

    Olin luvannut mennä kotiin aikaisemmin, äiti motkotti yhä siitä, kuinka myöhään olin yöllä tullut, vaikka olinkin soittanut ja kertonut, että pienokainen oli tulossa. En kuitenkaan viitsinyt vielä lähteä, joten suuntasin sen sijaan tallitupaan viettämään aikaa.
    Toisinaan tuntui, ettei siellä ollut koskaan hiljaista. Aina, kun astuin huoneeseen, joku hääräsi jotakin, ja nyt Valma häärikin kaakaota keittämässä. Otin mielelläni kupillisen itsekin, kun hän sellaista tarjosi.
    ”Hei, onks kukaan teistä tulossa pääsiäisleirille?” kysäisin yhtäkkiä, kun asia muistui mieleeni. Olin toivonut Dunjaa tai Kyyhkyä itselleni, en vain vielä tiennyt, kenet saisin.
    Mutta pianpa kuulin, etten aivan yksinäni joutuisi olemaan. Selvisi, että monikin oli tulossa leirille, ainakin Clara ja Valma ja Salli, jotka olivat sillä hetkellä tuvassa. Leiristä tulisi takuulla loistava! Kunpa vain saisin Dunjan, se olisi pikkaisen tyynempi ratsu kuin Kyyhky, vaikka tiesin silläkin pärjääväni.
    Kaakaokuppini tyhjeni aivan liian nopeasti ja nousin ylös huomatakseni, että Valmakin oli lopettanut omansa. Tarjouduin tiskaamaan kupit ennen kuin lähtisin.

    Eipä siinä lopulta auttanut muu kuin heittää reppu selkään ja lähteä kotia kohden. Geometria toivottaisi minut kyllä kauniisti tervetulleeksi, kunhan pääsisin perille.

  • #293 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    10. huhtikuuta 2015
    kirjoittanut: Janelle

    Äitini oli kerrankin suostunut heittämään minut autolla tallille, sillä siskollani oli telinevoimisteluharjoitukset. Matka mutkistui ehkä pikkaisen minun takiani, mutta lupasin voivani kävellä loppumatkan, joten minut jätettiin Maalaismiehentien risteykseen. Onneksi oli ihastuttavan aurinkoinen sää, ja niin lämmintä että riitti pelkkä huppari. Niinpä astelin pitkin tietä, innokkain askelin kohti tallia, jossa Vanilla ja tämän pikkupalleroinen odottaisivat. Tänään harjoittelisimme jälleen riimun pitämistä ja harjaamista, Oreo ei millään halunnut pysyä paikoillaan sen aikana. Pikkutamma oli kuitenkin jo rohkaistunut minun kanssani, nyt sain jo vapaasti touhuta sen kanssa, eikä se enää säpsähdellyt. Kieltämättä se oli miellyttävää edistystä, josta saatoin olla ylpeä. Alkuvaiheessa piti kuitenkin ottaa rauhassa, jottei tapahtuisi vahinkoja, ne voisivat haitata tamman kehitystä.

    Saavuin tallille ja vilkaisin karsinaan, joka oli tyhjä. Tietenkin, Vanilla ja tyttö olisivat vielä ulkona. Minun pitäisi vain hakea kaksikko sieltä. Mutta ensin voisin siivota karsinan, jottei se ainakaan unohtuisi.
    ”Kukas se siinä! Mietinkin jo, missä viivyt”, Aleksi kiusoitteli suunnattuani hakemaan talikkoa.
    ”Joo, tulin vähän myöhässä, kun sain kyydin”, hymyilin hänelle kevyesti ja sieppasin talikon mukaani.
    ”Hienoa, hienoa. Onkos sulla tälle päivälle suunnitelmia?”
    Kohautin olkapäitäni, puhelin että menisimme Vanillan kanssa kentälle hieman verryttelemään, Oreo saisi haistella suuren maailman tuulia siellä päin. Enimmäkseen se oli tutustunut ulkoilmaan vain tarhassa, joten nyt kun oli lämmintä ja selkeää, olisi hauskaa päästä vaihtamaan näkökulmaa.
    Aleksi vakuutti, että ajatukseni oli varsin hyvä, ja heilautti kättään kadotessaan toimistoon.

    Huokaisin palatessani karsinan luokse työvälineineni. Se näytti aina kamalalta hommalta, vaikka jätöksiä olisikin vain pikkaisen, mutta ei siinä aikaileminen kovin paljoa auttanut. Oli parasta tarttua työhön, jotta pääsisi siitä eroonkin.
    Lappasin lantaa kottikärryihin ja kirosin mielessäni tennareitani, jotka olin unohtanut vaihtaa tallikenkiin. Niiden ohuet pohjat lipsuivat liikkuessani, ja ne haisisivat ainakin viikon (niin äiti tulisi sanomaan, kunhan menisin illalla kotiin). Ei sotku siitä itsestään katoaisi, joten iskin vain talikon syvemmälle nostaakseni pari uutta lantapaakkua kottikärryihin. Varasin painoa liikaa toiselle jalalleni, jonka alla kostunut kuivike luiskahti, ja päädyinkin yllättäen istumaan takamuksellani lattialla pakara iskusta valittaen.
    ”Voihan hitto”, manasin tuhisten, kunnes kuulin, etten edes ollut yksin.
    ”Suu tukkoon”, mutisin ja loin katseeni ylös Maikkiin, joka tarjosi kättään.
    ”Miten sä sinne luiskahdit?” tyttö kyseli naurua suupielessään, ja tyydyin vain puistelemaan päätäni ja osoittamaan tennareitani.
    ”Ah, huomaan. Ootko kunnossa?”
    Hetken siinä puistelimme vaatteitani, onneksi en sentään ollut onnistunut tähtäämään peppuani lantaan, ja vakuutin olevani kunnossa, mitä nyt mustelma kehkeytyisi kankkuun. Sydän vielä pikkaisen yllätyksestä tiheämmin lyöden käännyin viimeistelemään työni, jottei siinä koko loppupäivää menisi.
    Huojennuksekseni lopputyö sujuikin ongelmitta, ja saatoin napata Vanillan riimun käteeni, kun suuntasin ulos kohti tarhoja.

    ”Heippa tytöt, mennäänkö siistiytymään vähän?” huikkasin, kun saavuin tarhan luokse. Vanilla kääntyikin katsomaan minua korvat höröllään, ja astuessani aitauksen toiselle puolelle Orea hyppeli pitkillä koivillaan tervehtimään. Rapsutin varsan korvan taustaa hymyillen ja lähestyin sitten Vanillaa, joka ei vaikuttanut olevan yhtä innokas lähtemään minnekään.
    ”Tulehan nyt, siistin teidän karsinankin. Siellä on nyt paljon mukavampaa, kun ei ole märkää kuivikettakaan”, huomautin vanhemmalle tammalle, mutta silti se nuuhki muutamaa jäljelle jäänyttä heinän kortta paljon innokkaammin. No, ainakaan se ei lähtenyt karkuun.
    Kurottauduin sujauttamaan riimun hevosen päähän ja niin me pääsimme lopulta matkaan. Vanilla kulki vierelläni säyseästi, vaikkakin ehkä vastentahtoisesti, ja Oreo hyppi emänsä lapan vieressä.
    Perjantait olivat ihanan rauhallisia päiviä Hallavassa, silloin ei tarvinnut huolehtia tuntilaisista. Niinpä pysäytin Vanillan käytävälle ja laitoin sen kiinni. Oreo katseli meitä pää kallellaan, kun otin pehmeän harjan käsiini pakista, jonka olin jo valmiiksi tuonut käytävän reunaan.
    ”Tepä näytätte molemmat virkeiltä”, huomautin, kun Vanilla nautiskeli harjauksesta ja Oreo nuuhki reittäni innoissaan.
    ”Ja tänään päästään ulos pikkaisen jaloittelemaan. Sinäkin pääset haistelemaan aurinkoisia tuulia”, hymyilin Oreolle.
    ”Mutta sitä ennen sinun pitää taas vähän kokeilla riimua.”

    Kun Vanillan turkki oli silkkisen pehmeä ja olin saanut puhdistettua tamman kaviotkin, käännyin Oreon puoleen. Tartuin nyt pienempään harjaan, jonka olin varannut Oreolle, ja kyykistyin hieman lähemmäksi, kun varsa nuuhki minua ja kädessäni olevaa harjaa.
    ”Saanko harjata sinua ensin vähän?” kysäisin, ja lopulta Oreo kyllästyi tarkastelemaan harjaa, joten kääntyi nuuhkimaan käytävän lattiaa.
    Kohotin kättäni ja aloin pehmeästi harjaamaan varsan karvaa. Oreo antoi minun harjailla itseään aikansa, mutta lopulta se kyllästyi jälleen ja halusi ruveta liikehtimään. Höpsö tyttönen. Sain maanitella sitä kunnolla, jotta se lopulta rauhoittui ja antoi minun saattaa työni edes jotenkuten loppuun.
    ”Hieno tyttö, olit oikein mallikkaasti”, kehuin tyttöä ja taputtelin sitä leppoisasti.
    Päätin laittaa riimun tämän päähän siksi aikaa, kun varustaisin Vanillan. Se ei olisi liian pitkään, mutta tarpeeksi saadakseen Oreon taas myötämielisemmäksi moiselle kapistukselle. Se ei oikein vieläkään ollut lämmennyt riimulle, mutta ainakaan enää se ei saanut paniikkikohtausta, kun soljet kiinnitettiin eikä niitä avattukaan oitis.
    ”Tulehan tänne”, lepertelin Oreolle ja houkuttelin sen lähemmäs.
    Varsa tuli luokseni hetken kuluttua ja antoi varsin kiltisti laittaa riimun päähänsä, mutta luimi sitten, kun jätinkin sen siihen.
    ”Katso, eihän se ole niin kamalaa?” hymähdin pikkuiselle, joka ei kuitenkaan näyttänyt olevan samaa mieltä. Hymyilin vain ja otin sitten satulan, jolla aloittaisin Vanillan kanssa. Tamma oli ollut niin ihanan kärsivällinen, odottanut omaa vuoroaan.
    Oreo tarkkaili meitä, kun varustin Vanillan. Siinä ei onneksi kestänyt kovinkaan kauaa, ja olimmekin hetkessä valmiina. Innokkaasti Oreo antoi minun ottaa riimun päästään, jotta pääsisimme lähtemään.

    Kenttä oli autio, aivan kuten olin toivonutkin, olin kuullut, että jotkut olisivat suuntaamassa maastoon. Ei kai se mikään ihmekään ollut, sää oli mitä ihanteellisin pienelle retkelle. Näiden tyttösten kanssa saisin kuitenkin tyytyä pelkkään kenttään, joka ei sentään ollut niin pöllyävä kuin keskellä kesää.
    Kiristettyäni vielä kerran satulavyötä nousin Vanillan satulaan ja annoin tamman verrytellä ensin verkkaisella käynnillä. Hiljalleen taivuttelin hevosta volteille, sivusilmällä katselin Oreota, joka oli pikkaisen väsähtänyt ja nuokkui nyt kentän toisessa päädyssä. Vaivihkaa se avasi toista silmäänsä, kun nostin ravin. Ainakaan neitiä ei voinut syyttää liiallisesta uteliaisuudesta, pysyi hyvin lähettyvillä.
    Mutta jonkin ajan kuluttua päätin lopulta nostaa laukan. Siihen mennessä Oreo olikin jo herennyt taas, noussut maasta hereille, ja niin varsa liittyi meidän seuraamme. Pikkuinen hyppeli meidän vierellemme ja heitti pukkilaukkaa, kun laukkasimme eteenpäin. Kovin kauaa en kuitenkaan uskaltanut mennä, sillä pelkäsin jotain tapahtuvan, joten hidastimme takaisin raviin.
    Työskentely sujui kuitenkin varsin hyvin, Vanilla totteli nätisti ja Oreo sai vielä nauttia auringonpaisteesta. Rauhoitellessani Vanillaa loppukäynteihin, taputin tamman kaulaa hyvilläni ja mietin, josko ennättäisin huomenna taas kokeilla, miten Oreo reagoisi riimunnaruun. Olin jo aiemmin yrittänyt, mutta tamma oli pelästynyt riimusta roikkuvaa narua. Kenties seuraavalla kerralla menisi paremmin.

    ”Sehän näytti menevän kivasti”, Valma huomautti, kun suuntasin tammoineni kohti tallia. Hän näytti olleen maastossa Miron ja Nannan kanssa, kaksikko seurasi vähän perässä.
    ”Joo. Vanilla on reipastunut”, vastasin naurahtaen ja liityin hänen seuraansa astellen sisälle.
    Talutin Vanillan karsinaan, ja Oreo seurasi meitä tiiviisti perässä. Häntä heilui iloisesti, kun riisuin Vanillan varusteet ja taputin Oreoa kaulalle.
    ”Onks sulla nälkä?” Valma kysyi asetellessani Vanillan varusteita paikoilleen.
    ”Kuinka niin?” kysäisin.
    ”Joku on tuonut keksejä. Parasta syödä ne ennen kuin kukaan kieltääkään”, hän naurahti, ja nyökkäsin innoissani.
    ”Totta kai! Ainahan keksit kelpaa!”
    Seurasin Valmaa tupaan, jonne oli kertynyt muitakin. Keksipussi tosiaan tönötti pöydällä valmiina rakastettavaksi, ja nappasin sieltä pari keksiä ennen kuin tömähdin sohvalle.

    Kevyen keskustelun siivittämänä unohdinkin ajankulun, kunnes tunnelman latisti puhelimeni soittoääni. Äiti, totta kai. Soitti, että olisi tulossa hakemaan minut, jollen halunnut ihan yksin kotiin kävellä. Enhän minä tietenkään ollut siihen halukas, joten lupasin olla pihalla viidessä minuutissa.
    ”Käyn hyvästelemässä tytöt”, huikkasin ja heilautin kättäni. Nappasin vielä yhden keksin ennen kuin suuntasin kohti auringonpaistetta.

  • #294 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    24. huhtikuuta 2015
    kirjoittanut: Janelle

    I know exactly what I want and who I want to be, I know exactly why I walk and talk like a machine… Marinan laulanta oli täyttänyt tajuntani, kun harpoin tallille päin bussiasemalta. Hädin tuskin saatoin edes kuulla mitään muuta, mutta eihän se ainakaan minua haitannut, kun ei minun tarvinnutkaan kuulla. Linnut eivät edes laulaneet, mikä oli hassua, koska päivä oli kuitenkin varsin aurinkoinen, vaikka taivaalla ajelehti pilviäkin. Olin työntänyt kädet taskuihini, hypistelin suklaapatukkaa, jonka olin unohtanut takkini taskuun. Ostin sen pari päivää sitten välitunnilla mutta olinkin sitten huomannut, etten ollutkaan niin nälkäinen kuin olin luullut. Ehkä voisin haukata sen samalla, kun vaihtaisin nämä ällöttävän kireät pillifarkut ratsastushousuihin ja tennarit tallikenkiin.
    Tallipihalla oli aika hiljaista, huomasin Nannan taluttavan Tinttua sisälle, ja hän heilauttikin minulle kättään. Vastasin tervehdykseen samankaltaisella liikkeellä vilkaisten kohti tarhoja. Aivan kuten olin ajatellutkin, Vanilla ja Oreo nauttivat vielä ulkona auringosta.
    Liityin Nannan vierelle, kun suuntasimme talliin, mutta menetin alkuosan hänen puheestaan, kun en tajunnut riisua nappikuulokkeitani korvista.
    ”Häh?” kysäisin hieman anteeksipyytävästi punastuen.
    ”Kysyin vain, että mitä aiot tänään tehdä”, Nanna hymyili, näytti siltä ettei onneksi ainakaan pahastunut paljoa.
    ”En kai mitään ihmeempiä. Ratsastan Vanillalla ja jatkan Oreon kanssa harjoittelemista. Se ei osaa vielä kunnolla kävellä riimunnarussa, riimua se sentään alkaa sietää”, selitin.
    ”Okei. Me mennään Miron kanssa maastoon, oisit tullut mukaan”, Nanna ehdotti, mutta pudistin päätäni.
    ”Ehkä joskus toiste”, lupasin ja suuntasin tallitupaan vaihtamaan vaatetusta hieman käytännöllisempään.

    Täytettyäni masuani yhdellä suklaapatukalla ja saatuani tukevammat jalkineet nappasin Vanillan riimun ja riimunnarun. Hyppelin tarhalle, Vanilla ja Oreo vilkaisivat minua uteliaana, kun avasin portin.
    ”Heippa pikkuiset. Mennäänkös hieman siistiytymään?” kysäisin, ja Oreo tuli innoissaan nuuhkimaan reittäni käveltyäni tarhaan. Vanilla seurasi hieman maltillisemmin perässä mutta antoi minun kuitenkin sujauttaa riimun päähänsä varsin kiltisti. Kiinnitin narun riimuun ja maiskautin, jotta Vanilla lähtisi mukaani. Ja niinhän se lähti, ja Oreo kipitti rinnallamme korvat innokkaasti kääntyillen.
    ”Osaako teistä kumpikaan ehdottaa aihetta yleisönosastokirjoitukselle?” tiedustelin kauraturvilta, kun aloin availla tallin ovea, että pääsisimme sisään. Tietenkään ne eivät vastanneet eivätkä myöskään ehdottaneet aihetta. Harmi, mutta ainakin se oli kokeilemisen arvoista.

    Harjasin Vanillan ensimmäisenä, jotta Oreo saisi pikkaisen rauhoittua, sillä se oli aina kovin innokas tullessaan sisään ulkoilun jälkeen. Kunhan pikkutamma olisi saanut haisteltua kaiken lävitse, se olisi tyyntynyt tarpeeksi käsiteltäväksi. Silloin tamma ehkä jaksaisi seistä paikoillaankin jopa siihen saakka, että saisin tarkastettua sen kaviot. Onneksi se ei enää jaksanut kiskoa jalkaansa pois käsistäni.
    Vanilla tuntui tänään säyseältä, pysytteli kiltisti paikoillaan, kun työskentelin, eikä Oreokaan minua sen kummemmin häirinnyt, mitä nyt toisinaan tökki turpaansa säärtäni vasten. Mutta sitten oli Oreon vuoro, mikä osasi aina olla hieman haastavaa, koska pikkuinen ei vieläkään pitänyt sidottuna olemisesta ja jos sen yritti yhdistää vielä harjaamiseen… no, siinä oli pikkuisille aivoille vielä liikaa siedettävää. Niinpä sain yrittää rauhoittaa tammaa sanoin ja silityksin samalla, kun koetin saada turkin siistimpään kuntoon.
    Oreon häntä heilui kiivaasti innoissaan, pikkuinen oli oppinut nauttimaan harjattavana olemisesta, vaikka kavioiden putsaus yhä aiheuttivat hienoisia ongelmia. Se tosin edelleen hamusi polvitaivettani, mikä pikkaisen vaikeutti kaulan ja pään harjaamista, mutta lopulta sain pienemmänkin tamman puhtaaksi tarhan pölystä.

    Varustettuani Vanillan satulalla ja suitsilla ja otettuani vielä Oreon riimun naruineen mukaani suuntasimme kaikki kolme ulos. Onnekseni Miro huomasi kulkumme, joten avasi meille oven kiltisti. He näyttivät olevan pian valmiita maastoretkelle Nannan kanssa.
    Kentällä ei ollut ketään, mikä yllätys. Kuka nyt tyytyisi pelkkään kenttätyöskentelyyn, kun voisi myös mennä maastoon? Varsinkin, kun meitä oli suotu tällaisella säällä.
    Nousin Vanillan satulaan ja leppoisten alkukäyntien jälkeen pääsimme työskentelemään oikein kunnolla. Päätin työskennellä oikein kunnolla, harjoittelimme pohkeenväistöä niin käynnissä kuin ravissakin, siirtyessämme laukkaan harjoittelimme askellajista toiseen siirtymistä, aluksi vain laukasta raviin ja takaisin, sitten vielä käyntiin ja takaisin. Vanilla työskenteli oikein hienosti, kuunteli apujani tunnollisesti ja vaikutti suorastaan nauttivan päästessään työskentelemään hieman syvällisemmin.

    Oreo innostui vasta, kun olin riisunut Vanillalta satulan ja laskenut sen aidan poikkipuulle odottamaan sekä ottanut suitset vaihtaen ne riimuun. Näin tamman olisi mukavampi seurata pieniä harjoituksiani Oreon kanssa.
    ”Hei, mitäs teet?” Clara huikkasi yllättäen kentän laidalta, en ollut edes huomannut hänen tulleen paikalle. Näin sivusilmällä tytön isosiskon jo painelevan talliin., kun taas Clara rapsutteli Vanin otsaa.
    ”Aletaan tässä taas kokeilla, miltä riimu tuntuikaan päässä. Lisäksi harjoitellaan, kuinka saadaan epämiellyttävä paine loppumaan, kun minä yritän hieman vetää riimunnarusta. Oreo joutuu yhä hienoiseen paniikkiin siitä. Höpsö tyttö, mutta eiköhän se pian opi”, puhelin, kun kiinnitin riimun Oreon päähän.
    ”Jännää. No jaa, Bee odottaa. Nähdään taas, ja onnea!” Clara huikkasi ennen kuin kääntyi lähteäkseen tallille. Heilautin vielä kättäni hänen peräänsä ja keskityin sitten Oreoon.

    Varsa katseli narua varautuneena, se ei vieläkään pitänyt siitä, vaikkei enää säpsähtänyt, kun koskettelin sillä pikkuisen kehoa. Se vain tiesi, että kun lukko napsahtaisi, se joutuisi taas kestämään paineen, jonka avulla yritin saada Oreota liikkumaan.
    ”No niin, otetaan ihan rauhassa”, puhelin kepeästi varsalle, kun napsautin riimunnarun riimuun.
    ”Tulehan pikkuinen. Ihan vähän vain”, kehotin ja peruutin pari askelta niin, että riimunnaru alkoi kiristyä. Oreo luimisteli pikkaisen tyytymättömänä mutta alkoi kiskoa päätään heti, kun naru kiristyi liikaa. Tamma laittoi vastaan, yritti hypätä sivulle, mutta seurasin perässä vain sen verran, ettei paine kasvanut turhan kovaksi. Pikkuiselta alkoi loppua ajatukset, se ei tiennyt, minne mennä, sillä paine vain seurasi mukana.
    ”Tule nyt. Ota vain yksi askel tännepäin, niin se hellittää”, vakuutin.
    Oreo epäili, vilkuili ympärilleen mutta lopulta otti askeleen minua kohden, jolloin ojensin kättäni antaen narun välillämme löystyä.
    ”Niin sitä pitää, tyttökulta”, kehuin ja astuin jälleen Oreon vierelle rapsuttamaan sitä harjan juuresta.
    Rapsutusten rohkaisemana Oreo alkoi pikkuhiljaa ymmärtää leikin juonen, ja lopulta talutinkin sitä kiltisti kenttää ympäri. Teetin tammalla muutaman voltin katsoakseni, ymmärtäisikö se seurata minua uran sisäpuolella, mutta kiltistihän Oreo minua totteli. Palkitsin sen rapsuttamalla vielä vähän lisää ja riisumalla riimun päästä.

    Neidit näyttivät valmiilta palaamaan takaisin talliin, joten kiinnitin Vanillan riimuun riimunnarun ja talutin hevoset talliin palatakseni vielä hakemaan vanhemman tamman varusteet kentältä. Kun suuntasin tallitupaan etsimään porukoita, ei siellä ollut ketään muita, mikä oli kieltämättä hämmästyttävää, mutta ei minun sentään kauaa tarvinnut odotella seuraa.
    Ja lopulta meinasin jopa missata viimeisen bussinkin, vaikka istahtaessani sohvalle olikin ollut vasta alkuilta.

  • #295 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    27. toukokuuta 2015
    kirjoittanut: Janelle

    Koulupäivä oli vihdoinkin pulkassa, nykyään emme edes tehneet mitään muuta kuin katselimme jotain tylsiä videoita tai menimme ulos ottamaan aurinkoa. Mutta nyt sain hypätä pyöräni selkään ja sotkea sillä Hallavaan, kotiin en turhaan jaksanut lähteä kurvailemaan.
    Olin vihdoin ja viimein saanut kesäksi uudet ratsastushousut, joita olin mankunut varmaankin ikuisuuden, ja ne odottivat repussa vaatteiden vaihtoa. Ne olivat mustat, pirusti hienommat kuin ne tyhmät vihreät, jotka olivat haalistuneet kuluessaan. Niissä ikivanhoissa oli vaaleampia kulumaläikkiä. Mutta nämä olivat täysin ehjät, niissä ei ollut yhtään mitään vikaa ja ne sopivat vihdoinkin ilman, että minun täytyi murista äksysti yrittäessäni sujauttaa nappia kiinni.
    Aurinko paistoi lähestulkoon pilvettömältä taivaalta, kun pääsin tallille. Lukitessani pyörää huomasin, että Vani ja Oreo olivat molemmat vielä tarhassa, Asta ja Bambokin näytti siellä nautiskelevan. No, parempi minulle, sillä pääsisin näin hoitamaan heti ensimmäisenä kaikkein tylsimmät hommat.

    Tallilla ei ollut paljoakaan porukkaa, ihmiset olivat varmaan vielä joko kouluillaan tai töissä, ensimmäiseen tuntiinkin olisi vielä aikaa. En törmännyt juuri kehenkään, kun raahasin kottikärryt ja talikon mukanani ja ryhdyin hommiin. Eihän siinä mitään, sain sentään sykkeen hienosti kohoamaan ja hien pinttymään selkääni. Sitä ei suinkaan auttanut se, että lampsin vielä ulos raahaamaan pari estettä kentälle. Oli kuitenkin niin lämmintä, että jo pelkällä hupparilla tarkeni. Kyllä se kesä oli selvästi tulossa.

    Oreo ja Bambo hyppelivät ympärilläni astellessani tarhaan. Varsat tönivät minua reisiini ottaessani Vanillan kiinni ja lähtiessäni kohti tallia koin olevani pieni ryöväri, kun jouduin jättämään Bambon ja Astan tarhaan. Bambo varsinkin näytti niin pettyneeltä jäädessään ilman kaveriansa, mutta parempihan sen oli tottua aikaisin pettymyksiin, joita elämässä vielä tulisi riittämään.
    ”Tiedättekö tytöt, tänään me hypitään esteitä”, kerroin, kun kiinnitin Vanillan käytävälle. Oli jo korkea aika tutustuttaa Oreo esteisiin, puomeja olimme jo aikaisemmin kokeilleet, mutta pystytettyihin esteisiin pikkutamma ei ollut vielä ennättänyt tutustua.
    Harjaillessani Vanillaa Oreo koki olevansa nälkäinen. Se maiskutti maitoa innoissaan, mikä kieltämättä vaikeutti hitusen koettaessani viimeistellä harjausta vatsan ja takajalkojen puolelta, mutta sentään varsa oli sen verran tyytyväinen, että pysyi paikoillaan päätyessään itse harjattavaksi.
    Ilokseni saatoin huomata satuloidessani Vanillaa, että Oreo oli jo oppinut satuloimisen tarkoittavan ulospääsyä. Se steppasi paikoillaan käytävällä, heitteli hieman päätään kuin jo hoputtaen meitä menemään. Oli niin nätti ilmakin, vaikkei kovinkaan lämmin, joten pääsisimme kentälle pimeän maneesin sijasta. Mikään ei koskaan korvannut luonnonvaloa.

    Oreo huomasi esteet ensimmäisenä, tai ainakin varsa reagoi niihin ymmärrettävästi äitiään selvemmin. Se katseli omituisia hökötyksiä korvat valppaasti pystyssä mutta seurasi silti meitä kuuliaisesti, kun Vanilla marssi varsin rauhassa kentälle. Äidin viisaus oli aina kullan arvoista pienokaiselle. Kyllä se minunkin arvostelukykyyn jo luotti, mutta Vani lausui aina viimeisen sanan. Jos vanhempi tamma näytti rauhalliselta, jaksoi Oreokin lopulta tyyntyä, mutta Vanillan hermostuessa ei pienempää tammaakaan saanut millään aloilleen.
    Varsa steppaili paikoillaan, kun nousin satulaan ja lähdin ohjaamaan Vanillaa uralle. Oreo ei näyttänyt tietävän, mitä tehdä, se pärski ja kiersi kaukaa esteet, vaikka vaikutti hämärästi tunnistavan puomit niiksi samoiksi, joiden ylitse Vanilla oli aiemmin liidellyt. Nyt ne olivat vain aivan oudossa muodossa, kaksi ristin muodossa ja kaksi pinottuna pystypuiden avulla päällekkäin.

    Vanilla liikkui mukavan reippaasti, selvästi esteet tarjosivat sille kaivattua vaihtelua. Halusin kuitenkin verrytellä perusteellisesti, joten teetin sillä suurempia ja pienempiä voltteja, ensin käynnissä ja sittemmin ravissa. Tamman häntä heilui puolelta toiselle tyytyväisenä hevosen kurotellessa hieman kaulaansa taipuessaan kaarelle. Annoin Oreon tutustua esteisiin rauhassa, kun työskentelimme maltilla. Oli ensimmäinen kerta, kun pääsisin hyppäämään Vanillalla, viime kerrasta oli pitkä aika. En edes muistanut sitä kertaa.
    Nostin hitaasti laukan. Laukkasimme uraa pitkin rauhallisin askelin, annoin Vanin nauttia auringonpaisteesta ja liikkeestä, vaikka huomasinkin tamman jo uteliaana katselevan kentälle pystytettyjä esteitä. Aina kun lähestyimme jompaakumpaa estettä, sen korvat kohosivat hörölle, mutta ohjasin sen vain esteen ohitse.
    Kun olimme vielä laukanneet toiseenkin suuntaan, saatoimme siirtyä varsinaiseen tehtävään. Vanilla heilautti innoissaan päätään pikkaisen, kun suuntasimme ristikolle kevyessä laukassa, ja ylitimmekin sen varsin helposti. Olin laittanut esteet helpon matalalle, jottei hevoselta vaadittaisi liikoja. Esteet ylittyivätkin toinen toisensa perään varsin mallikkaasti, mutta erään pienen laskuvirheen takia Vani pudotti kerran pystyesteen ylemmän puomin. Oreo säikähti moista pahemmin kuin olin arvannut, ja steppailikin loppuajan hermostuksissaan, kunnes vihdoin hidastimme Vanin kanssa käyntiin loppuverryttelyjä varten.

    Talutin tyttöset takaisin talliin ja käytävällä meidät otettiinkin huokaillen vastaan, sillä alkeisratsastajat olivat aivan ihastuneita Oreoon. Vaikka kukapa nyt ei olisi ihastunut tuohon suloiseen tyttöön? Hätistin heidät kuitenkin lempeästi kauemmaksi, kun ujosteleva Oreo hiipi lähemmäksi minua, ja sain kuin sainkin molemmat samettiturvat karsinaansa.
    Kun olin saanut Vanillalta riisuttua kaikki varusteet, suuntasin satulahuoneeseen, jossa kuulin pientä kiukkuista puhinaa. Kohotin kulmaani Eevi-Sofialle, joka näytti siltä kuin olisi voinut kääntää koko huoneen ympäri.
    ”Onko jokin kateissa?” kysäisin, ja pianpa sain selville, että Nikitan jännesuojat olivat kateissa. No voihan… Tarjouduin totta kai auttamaan naista, tyttö jonka oli tarkoitus ratsastaa Nikitalla tulevalla tunnilla alkoi jo näyttää huolestuneelta, mutta vakuutin molempia, että kyllä ne löytyisivät. Eivät ne nyt niin kaukana voi olla.
    Satulahuone käännettiin melkeinpä kokonaan ympäri, mutta missään ei näkynyt Nikitan suojia. Eevi-Sofia oli jo lähdössä hakemaan Aleksia, kun Vili kiiruhti juoksujalkaa paikalle.
    ”Hei, onko ne nää?” poika heilutti käsissään suojia, jotka tunnistimme tosiaan Nikitalle kuuluviksi.
    ”Kiitos, olet suuri pelastus!” Eevi-Sofia kiitti poikaa ja palasi alkeisratsastajansa kanssa takaisin Nikitan karsinalle, kun me sen sijaan suuntasimme Vilin kanssa yhdessä tuumin tallitupaan.

    Valma selaili tuvassa hevoslehteä astuessamme sisään. Itse suunnistin jääkaapille hakemaan evääni (pari kolmiovoileipää) ja suuren lasillisen virkistävää vettä.
    Puhelimme siinä niitä näitä, ja porukkaa alkoi onneksi virrata sisään alkeistunnin jälkeen, kun muun muassa Alana, Nanna ja Megan saapuivat talutushommistaan. En voinut olla salaa olematta vähän tyytyväinen, koska Vani oli yhä lomalla, sillä nyt minun ei tarvinnut talutella sitä alkeisratsastajille. Vaikka yleensä ratsastajat olivatkin mukavia ja halusivat aina yrittää parhaansa, eivät heidän apunsa olleet välttämättä kaikkein hienovaraisimpia. Ei Vani sellaisesta turhaan hötkyillyt, mutta minun kävi toisinaan sääli hevosparkaa, kun joku nuorempi ratsastaja veti aivan liikaa, niin että itse sain pyytää vähän hellempiä ohjasapuja.

    Puhuimme myöskin tulevasta kesäleiristä, joka alkaisi ensi viikolla. Minua jännitti. Vaikka tallilla tulikin puuhailtua paljon, ja varsinkin kesällä tulisin varmaan viettämään melkein kaiken aikani täällä, oli leiritilanne aina hieman eri asia.
    En vielä itsekään tiennyt, minkä hevosen saisin leirille. Mutta onneksi Hallavassa oli kovin mukavia kauraturpia niin paljon, etten ollut huolissani moisesta.

  • #296 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    22. heinäkuuta 2015
    kirjoittanut: Janelle

    Huokaisten tömähdin autoon takapenkille, sillä poistuisin autosta ennen siskoani, joten hän sai luvan istua edessä. Ei sillä, että moisella olisi ollut minulle enää yhtään mitään merkitystä, nuorempana kyllä muistin tapelleeni asiasta vaikka ja kuinka. Olin joutunut olemaan poissa tallilta yli viikon, ja vatsassa nipisteli pikkaisen miettiessäni, mahtoivatko Vanilla ja Oreo enää ollenkaan muistaa minua. Kesän aikana talli oli hiljentynyt aika tuntuvasti, joten pohdiskelin myös, ketkä mahtaisin siellä tavata. Olisikohan siellä yhtään ketään?

    Heilautin laukkuni olalleni ja vilkaisin laitumien suuntaan. Oreo ja Bambo leikkivät vaaleina läiskinä vihreyden seassa, ilmeisesti lämpötila ei ollut näille liian kuuma. Hymyilin pikkaisen ja päätin ensimmäisenä viedä tavarat kaappiini ennen kuin lähtisin nurmiturpien sekaan noutamaan Vanillaa, jolla halusin tehdä mukavan pienen ratsastusretken maastossa. Ei me kovin lujaa mentäisi, ihan pikkaisen vain, että tamma saisi verrytellä jalkojaan kaikesta ruohon näykkimisestä.

    Työnsin tallituvan oven auki juuri, kun joku oli ryntäämässä huoneesta ulos ja siinä rytäkässä sainkin pienen iskun nenääni meidän törmätessä toisiimme. Räpyteltyäni hieman silmiäni ja hierottuani kädellä nenääni tunnistin punatukkaisen tytön Valmaksi.
    ”Sori kamalasti”, aloin pahoitella samaan aikaan hänen kanssaan, kunnes naurahdimme ja tervehdimme toisiamme kunnolla. Olihan siitä jo aikaa, kun olimme viimeksi nähneet.
    ”Mihis sä oot menossa?” kysäisin lopulta, kun olimme pikaisesti saaneet kuulumiset vaihdeltua, kerroin lyhyesti matkastani Italiaan ja Valma kertoi, mitä itse oli puuhaillut.
    ”Oon just menossa varustaa Dunjaa, ajattelin mennä ratsastaa”, Valma kohautti olkapäitään.
    ”Mä mietin, että menisin maastoon vähän käpöttelee Vanin kanssa. Haluatko tulla mukaan?” ehdotin, ja kysymykseni sai innostuneen pilkahduksen välkkymään Valman silmissä.
    ”Tottahan toki!”

    Se oli sitten päätetty. Livahdin toisen ohitse tallitupaan jättääkseni laukkuni, nappasin kypäräni ja suuntasin sitten hakemaan Vanillaa. Pikkupellolla vallitsi seesteinen, kesäinen tunnelma. Nuorikot olivat jo kyllästyneet leikkimään, joten olivat kellahtaneet maahan vähän matkan päähän emoistaan, jotka laiskasti nyhtivät ruohoa. Oreo ja Vanilla kohottivat kumpikin katseensa minuun, ja ketterästi Oreo nousi ja hyppeli luokseni kuin mikäkin lemmikkikoira. Nauroin ja rapsutin tamman korvan taustaa selittäen, että olin vain tullut hakemaan tämän äitiä pienelle kävelylle. Lupasin myös, etten veisi tätä liian pitkäksi aikaa pois, Oreon ei suinkaan tarvinnut olla huolissaan moisesta.

    Vanilla antoi ottaa itsensä kiinni oikein nätisti, ja lähdimme kaksistaan tallille. Oreo katseli peräämme pikkaisen pää kallellaan, mutta tyytyi sitten osaansa, koska oli oppinut meidän aina tulevan takaisin. Talutin Vanin karsinaan ja aloin harjailla sitä kertoillen samalla puuhistani Italiassa, vaikkeivät ne tammaa kovasi näyttäneetkään kiinnostavan. Sen sijaan Vani hamusi paljon uteliaampana ratsastushousujani, pöljä hevonen. Mitään ongelmia meille ei kuitenkaan koitunut, joten olimme varsin nopeasti valmiita, vallankin kun en välittänyt satuloida ratsuani. Kyseessä oli sentään vain kevyt metsälenkki.

    Valma oli jo taivuttelemassa Dunjaa kevyessä ravissa kentällä, joten ohjasin Vanillankin sinne ja hyppäsin vasta siellä selkään. Tuntui mukavalta taas olla tutun hevosen selässä, pitkästä aikaa, melkein tuntui kuin olisin tullut kotiin.
    ”Mennäänkös sitten?” huikkasin Valmalle, joka nyökkäsi ja antoi meidän mennä edeltä määräten tahdin.
    Suuntasimme kentän lähistöltä pienelle, tasaiselle metsäpolulle, jota pitkin olisi miellyttävää kävellä. Puut kaartuivat yllemme vihreinä, kesältä tuoksuen, ja varjostivat kulkuamme kuumalta auringolta.

    Juttelimme niitä näitä, ja sain luvan selostaa huomattavasti yksityiskohtaisemmin, mitä olinkaan tehnyt sillä aikaa, kun hipiäni oli saanut lämmintä rusketusta. Olin herkkä palamaan, joten olin pyrkinyt pysyttelemään varjossa, mutta Italiassa auringolta ei voinut välttyä, ellei sitten olisi pukeutunut velhon kaapuun.
    ”Ja tiedätkö, mulla oli jopa lomaromanssi!” ilmoitin nauravaisin suupielin.
    ”Niinkö?” Valma kehotti uteliaana kertomaan enemmän, kysyi oliko tarina niin pitkä, että pitäisi hidastaa ripeästä ravista käyntiin saakka. Pudistin päätäni.
    ”Oltiin katsos siinä tarkastelemassa karttaa, kun kaksi kaunotarta liihotteli ympärillämme. Ja lopulta toinen perhosista laskeutui mun polvelle, juuri tähän näin”, kerroin ja naputin pikkaisen sormellani oikeaa polveani, ”se ei millään halunnut luopua musta. Mä kävelin autolle ja se vaan tyytyväisenä lekotteli siinä, ei minnekään värähtänyt, sain siitä loistavan kuvankin otettua kännykällä. Lopulta mun oli pakko tönäistä sen siipeä pikkaisen, että olisi lähtenyt, ja silloinkin meinasi vain väkisin tulla autoon meidän kanssa.”
    Valma nauroi kertomukselleni, ja lupasin näyttää kuvan, kunhan pääsisimme takaisin talliin.
    ”Laukataanko?” tyttö ehdotti, ja suostuin mielihyvin kepeään laukkapätkään.

    Saavuimme takaisin tallille hymy korvissa ja riisuimme hevosiltamme varusteet. Talutin Vanillan takaisin pikkupellolle, jolla Oreo jo kuumeisesti näytti äitiään odottelevan, kun niin innoissaan tuli meitä vastaan. Vietin hetkisen aikaa rapsutellen tammoja, kunnes totesin kaipaavani suuren vesilasillisen ja käännyin tallia kohti miettien, olisiko joku muukin liittynyt seuraamme, kun olimme olleet Valman kanssa maastossa.

  • #297 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    5. elokuuta 2015
    kirjoittanut: Janelle

    Kuten normaalisti, sysäsin pyöräni tallipihalla telineeseen, sillä tietenkään porukat eivät olleet edes vaivautuneet harkitsemaan minun kyyditsemistäni. Ei sillä, että se oikeasti olisi haitannut, sää oli mitä ihastuttavin, kun aurinko kurkki pilvien takaa ja lämmitti pihamaan kesäisen tuntuiseksi.
    Tämä kesä oli ollut varsin ihastuttava, aurinkoa ja lämpöäkin oli piisannut, ja lisäksi Oreo-pienen hoitaminen oli tehnyt siitä vallan erityisen. Varsa oli kasvanut kesän aikana hurjasti, ja koulutuskin sujui ihan mukavasti. Edelleen se jaksoi pelästyä kaikkea uutta, mutta nykyään se ei enää juossut emänsä helmoihin jatkuvasti. No, parasta olikin, sillä tyttö oli nyt päässyt ikiomaan karsinaansa.

    En oikein tiennyt, mitä olisin odottanut suunnatessani talliin. Vanillan karsina oli tyhjä, tamma taisi olla ulkona lekottelemassa auringossa, joten jatkoin matkaani Oreon karsinalle. Pikkuinen höristi oitis korviaan minut nähdessään, mutta sen silmistä uupui tuttu, ilahtunut pilke. Lieneekö oli eroahdistusta?
    ”Hei pikkuinen”, hymisin avatessani oven karsinaan ja livahdin sisään silittelemään varsan karvaa. Se nuuhki shortsejani hyvillään, ja puhelinkin sille hetkisen aikaa ennen kuin lähdin hakemaan varsan tarvikkeita. Ensin Oreo piti harjata ja vasta sitten lähtisin kokoamaan esteitä irtohypytystä varten.

    Päädyin kurkkaamaan tallitupaan hakiessani harjoja, mutta siellä ei ollut yhtään ketään. Hassua. Mutta toisaalta, kurssithan alkaisivat myöhemmin, joten ehkä ne sitten laahustaisivat vasta iltapäivällä tänne. Parempi vain minulle, saataisiin olla Oreon kanssa ihan kahdestaan, vaikka olinkin toivonut, että olisin saanut jonkun houkuteltua avuksi esteiden rakentamiseen.
    Lopulta vain heitin laukkuni kaappiini ja lampsin harjaamaan Oreon kiiltäväksi, mitäpä sitä muuta seuraa kaipaamaan? Karsinassa Oreo oli varsin kiltisti, hamusi innoissaan tennareitani, ja kun talutin tamman ulos, se kulki pää korkealla vilkuillen kohti laidunta, jolla oli viettänyt koko kesän.
    ”Älä nyt, me mennään pitämään hauskaa, kun täällä ei vielä ole hirveä ruuhka”, totesin ja pörrötin varsan harjaa.

    Harjauksen jälkeen olin asettanut kaksi estettä kummallekin pitkälle sivulle. Minä ohjaisin Oreota keskellä, varsa saisi juosta, kunnes olisi saanut tuhottua kaiken energiansa. Talutin varsan kentälle ja verryttelimme ensin kiertämällä yhdessä kentän ympäri muutaman kerran, ensin käynnissä ja sitten ravissa. Oreo oli jo alkanut tottua esteisiin, joten ne eivät enää huolettaneet tyttöstä.
    Jätin puomit ensin maahan, jottemme vahingossa aloittaisi liian vaikeasti, ja Oreo ravasi puomien ylitse arvokkaasti kuin mikäkin kaunotar. Höperö. Maiskutin ja kehotin Oreota nostamaan seuraavaksi laukan, jonka kiidättämänä Oreo loikki helposti puomien ylitse. Annoin hevosen laiskasti kävellä ympäriinsä, kun korotin puomit ristikoiksi, ja viimeisen jätin matalaksi okseriksi. Yksikään niistä ei tuottanut tammalle vaikeuksia, se vain hyppi esteiden ylitse korvat höröllä. Korotin niitä vielä muutaman kerran, mutta en halunnut mennä liian pitkälle, koettaessamme uutta korkeusennätystä halusin jonkun muun olevan mukana. Olisi harmi koettaa liian pitkälle ja joutua katumaan.

    Oreo suorastaan säteili innosta, enkä malttanut lopettaa hetkeen. Toisinaan hiljensin varsan kevyen ripeään käyntiin, kävelytin sen kentän ympäri ennen kuin annoin sen palata hyppäämisen makuun. Tammasta voisi hyvinkin tulla ihan loistelias hyppääjä pienen kannustuksen ansiosta.
    ”Sepä näyttää menevän mukavasti!” Eevi-Sofia huikkasi aidan luota.
    ”Kiitos. Oreo on hyvä hyppääjä, ties millainen esteratsu siitä voi lopulta tulla”, hymyilin hänelle takaisin. ”Kunhan saa pikkaisen lisää rohkeutta.”
    ”Kenties. Mut mä toin tiekkö pullaa, joten kannattaa lampsia sisään ennen ku kaikki muut syö sen!” nainen heilautti kättään ja pyörähti lähteäkseen tallille.
    ”Siitä on tuskin huolta, täällä ei oo vielä näkynyt ketään!”

    En kuitenkaan jäänyt odottelemaan, ties milloin tänne pölähtäisi nälkäisiä hallavalaisia, joten rauhoitin Oreon raviin ja kevyen jäähdyttelyn jälkeen talutin varsan takaisin talliin. Ennen kurssien alkua voisin viedä sen takaisin ulos tarhaan Bambon kanssa mutta nyt… nyt minä halusin ehdottomasti pullaa ennen kuin joku muu veisi sen suoraan nenäni edestä.

  • #298 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    Kamala kapistus
    sunnuntai 29. marraskuuta 2015
    kirjoittanut: Kettu

    Aamuilma tuntui kirpeältä poskeani vasten, enkä voinut olla toivomatta, että lumi tulisi tämän päivän aikana takaisin. Olin totaalisen kyllästynyt pimeään ja märkään ilmanalaan, jonka ansiosta ulkona ei viitsinyt puuhastella enää kolmen jälkeen iltapäivällä. Se jos mikä ajoi minut lähes hulluksi. Pimeät illat menivät kotona netflixin ääressä ties mitä epäterveellisiä herkkuja syöden, ja se alkoi pikkuhiljaa näkyä. Päätin ottavani heti kotiin päästyäni selvää Pronssijoen tanssitoiminnasta. Ehkä olisikin ihan hyvä pitkän tauon jälkeen treenata valvovan silmän alla?

    Astuin sisään lämpimään talliin, jossa Aleksi oli lakaisemassa käytävää hevosten aamuruokailun jäljiltä. ”Huomenta”, heläytin miehen nostaessa katseensa heinänkorsien peittämästä lattiasta.
    ”Huomenta huomenta. Mie jätin Oreon sisälle niinku eilen puhuttiin”, Aleksi suoristautui ja hymyili lempeää hymyään. ”Mitä siula oli mielessä?”
    Onneksi olin ehtinyt varautua rintalastan alla läikähtelevään tunteeseen, jonka tallin omistajan tutkiskeleva katse sai aikaan, joten sanat tulivat ulos suustani tarpeeksi normaalinkuuloisesti: ”Meinasin juoksuttaa satulan kanssa ja ehkä jopa käydä pikasesti selässä. Oon jo pari kertaa karsinassa laittanu sille satulan ja satulavyönkin kiristäny, eikä se oo siitä sen kummempaa slaagia saanut… Aattelin, että nyt olis hyvä aika käydä vähän kokeilemassa, miltä se riippakivi siellä selässä tuntuu liikkeen aikana.”
    ”Kuulostaa hyvältä. Voisinki piipahtaa katsomaan miten teillä menee, kunhan saan tän päivän tuntilistat ensin väsättyä.”

    Sydämeni hyppäsi kurkkuun. Aleksi tulisi siis katsomaan meidän työskentelyä? Ei sillä, että koin olevani jotenkin huono työssäni, tai että se olisi ennenkuulumatonta, että hevosen omistaja haluaisi nähdä kuinka hänen varsansa edistyisi, minä… Minä vain toivoin, että saisin pidettyä ajatukseni kasassa enkä nolaisi itseäni totaalisesti. Mikä tietysti oli täysin naurettavaa. Siis se, että työnantajani ylipäätään sai minussa minkäänlaisia tunteita aikaan, tai se että pelkäsin hänen läsnäolonsa saavan minut sekoilemaan. Koko tilanne oli kaiken kaikkiaan täysin absurdi. Minun pitäisi ravistella moiset tuntemukset itsestäni pois ja keskittyä työhöni.

    Kävelin rivakasti kohti Oreon karsinaa, jättäen tallin omistajan ja omat typerät ajatukseni taakseni. Nuori tamma odottelikin jo kaltereiden takana pää pystyssä ihmetellen miksi se oli jäänyt yksin talliin. Ulkona olisi ollut niin paljon kivempaa.
    ”Hei pikkuinen. Pääsetkin töihin jo näin heti aamutuimaan”, puhelin samalla kun pujotin pehmeän riimun tammavarsan päähän. Tai eihän se enää mikään pikkuvarsa ollut. Ihan hevosenkokoinen, ja aika-ajoin jopa ihan aikuismaisesti käyttäytyvä. Silitin hellästi tamman turpaa ja talutin sen sitten käytävälle, johon laitoin sen molemmilta puolilta kiinni.
    Aleksi oli onneksi saanut hommansa tehtyä ja kadonnut tallituvan puolelle, joten sain olla rauhassa lempilapseni kanssa.

    Olin saanut tamman harjattua ja olin jo putsaamassa kavioita, kun kuulin takaani iloisen tervehdyksen: ”Hyvää huomenta!”
    Laskin kavion alas ja käännyin katsomaan kuka oli näin aikaisin liikkeellä sunnuntaiaamuna. Kukkahan siinä. Vaaleat kutrit ilmassa leijuen ja silmät iloisesti tuikkien.
    ”Huomenta”, vastasin hymyyn ja suin silmille valahtaneen hiussuortuvan korvan taakse.
    ”Oreo näyttää käyttäytyvän oikein nätisti”, nainen nyökkäsi tamman suuntaan, joka oli seisonut koko harjaustuokion ajan kiltisti paikoillaan ja vain katsellut kiinnostuneena puuhailujani.
    ”Joo, se on oikea kullanmussukka”, hymyilin ja silitin kirjavan kylkeä hellästi.

    ”Mä ajattelin lähteä maastoilemaan Mirrin kanssa, haluatko tulla mukaan?”
    ”En mä tällä kertaa taida. Ajattelin vähän juoksuttaa satulan kanssa, kun ei olla sitä vielä kokeiltu”, vastasin pahoittelevasti.
    ”No joku toinen kerta sitten”, Kukka ei onneksi näyttänyt loukkaantuneelta vaan hyppeli jo tallikäytävää pitkin Mirrin karsinalle. Käännyin takaisin Oreon puoleen ja putsasin sen viimeisenkin kavion.

    Kuolaimet tamma otti tapansa mukaisesti nätisti suuhunsa ja imeskeli niitä rennosti kiinnittäessäni remmit paikoilleen. Satulaa se sen sijaan vilkuili epäluuloisesti tuodessani sen tamman haisteltavaksi. Oreo otti kaksi sivusuuntaista askelta mennessäni pelottavan kapistuksen kanssa sen vierelle, ja jäi kaula mutkalla tuijottamaan mitä aioin tehdä sille.
    ”Ihan rauhassa… Kaikkien isojen hevosten pitää uskaltaa käyttää näitä tiesitkös?” Puhelin rauhoittavasti samalla kun nostin satulan hitaasti sen selän yläpuolelle, ja laskin sitten varovasti alas. Tamma puhalsi ilmaa sieraimistaan selvästi rentoutuen nyt kun se tunsi satulan painon selässään. Siinä se nökötti, eikä ollenkaan yrittänyt hyökätä kimppuun tai tehdä mitään muutakaan radikaalia. Kehuin tammaa vuolaasti ja rapsuin sen harjantyveä.
    ”Laitetaankos sitten satulavyö kiinni? Ihan vaan sen verran että satula pysyy selässä kun kävellään tuonne maneesiin.”
    Oreo lähti taas steppailemaan kun kiristin vyötä pikkuhiljaa sen mahan ympärille. Mutta kun vyö oli paikoillaan eikä yrittänyt puristaa pikkutammaa hengiltä, se jäi seisomaan paikoilleen ja kääntyi sitten katsomaan selässään olevaa kapistusta.
    ”Siinä se nyt on. Ei yhtään niin kamala kun ajattelit, vai?” Kaivoin taskustani porkkananpalasen, jonka annoin tammalle kiitokseksi.

    Maneesissa Oreo ei enää näyttänyt edes muistavan koko satulaa, vaan juoksi ympyrää kuin aina ennenkin. Sen liikkeet olivat rennot ja ilmavat, enkä voinut olla haaveilematta siitä, kun joskus lähitulevaisuudessa pääsisin kokemaan ne ihan selästä käsin.
    ”Laauukka!” kehotin pienellä raipan huitaisulla ja tamma nosti riehakkaan oikean laukan. Ensin Oreo laukkasi pari kierrosta oikein kovaa eikä kuunnellut rauhoittavia sooooo-kehotuksiani, mutta sitten se tasaantui laukkaamaan nättiä tasapainoista laukkaa. Sen korvat kääntyilivät minun ääntäni kohti ja siirtyi hienosti raviin ensimmäisestä kehotuksesta.
    Annoin Oreon ravata muutaman kierroksen siten että se pääsi venyttämään kaulaansa. Tamma näytti oikein tyytyväiseltä itseensä siinä ravatessaan ja pärskähdellessään tyytyväisesti. Siirsin tamman käyntiin ja siitä sitten pysähdyksiin.
    Oreo seisoi rennosti paikoillaan minun kerätessäni liinan kasaan ja tullessani samalla sen vierelle.
    ”Hienosti liikuttu”, taputin nuorta tammaa ja siirryin sitten laskemaan jalustimet alas. ”Katsotaankos mitä tykkäät kävellä kun nämä ovat alhaalla.”
    Lähdin taluttamaan Oreota maneesia pitkin loppuverryttelyiksi. Ensin tamman korvat olivat luimussa sen tuntiessa kuinka jalustimet heiluivat sen kylkiä vasten, mutta kohta Oreo jo tottui siihen ja käveli taas vierelläni kuunnellen ulkoa kantautuvia ääniä.

    Pysäytin tamman keskelle kenttää ja vaihdoin juoksutusliinan ohjiin. Keräsin ne vasempaan käteeni ja pujotin vasemman jalkani jalustimeen. Aloin pomppia siinä oikealla jalallani varaten hieman painoa jalustimeen ja pitelin samalla satulan etu ja takakaaresta kiinni. Oreo otti yhden epäluuloisen askeleen eteen ja minä pompin mukana samalla ohjista pidättäen. Tamma tajusi seistä paikoillaan ja ponnistin sitten yhdellä sulavalla liikkeellä ylös selkään, pujotin oikean jalkani myös jalustimeen ja laskeuduin hyvin hitaasti ja varovaisesti selkään nojaten reilusti eteenpäin, jotten näyttäisi pelottavalta tornilta toisen selässä. Oreon korvat kääntyilivät villisti taaksepäin, mutta se ei yrittänyt onneksi lähteä painoani karkuun. Silittelin tamman kaulaa ja puhelin sille rauhoittavasti muutaman hetken ja laskeuduin sitten varovasti alas.
    ”Tooosi hienosti olit”, kehuin tammaa vuolaasti ja annoin sille porkkananpalan pureskeltavaksi.

    ”Sehän meni loistavasti!” säikähdin Aleksin äänen kantautuessa katsomopäädystä. Mies laskeutui alas ja lähti kävelemään meitä kohti.
    ”Joo Oreo on ihan mahtava”, hymyilin. ”Kuinka kauan sä olet ollut siellä?”
    ”Ehkä viitisentoista minuuttia. En viitsinyt häiritä kun teillä meni niin hyvin”, Aleksi kehui ja tuli hänkin rapsuttamaan Oreota. En millään keksinyt mitään sanottavaa. Siinä me vaan vieri vieren rapsutettiin kirjavaa nuorta hevosta.
    Päätin kerätä jalustimet ylös ja löysäsin satulavyön. Nappasin hieman kauemmas jättäneeni juoksutusliinan ja –raipan mukaani ja lähdin sitten taluttamaan Oreota kohti maneesin ovia. Aleksi käveli tamman toisella puolella mietteliäs ilme kasvoillaan.
    ”Sitten kun Oreo on tottunut selässä olemiseen, voisin tulla roikkumaan juoksutusliinan päähän samalla jos sie ratsastaisit. Silleen ois ehkä järkevintä ainakin aluksi, kunnes Oreo tottuu ottamaan apuja vastaan myös ratsastajalta”, Aleksi mietiskeli. Tietysti olin ajatellut samaa, mutten ollut ajatellut että Aleksilta henkilökohtaisesti liikenisi aikaa sellaiseen puuhaan.
    ”Joo, kuulostaa hyvältä”, vastasin ja yritin peitellä kasvoilleni leviävää typerää virnettä Oreon takana. Minä ja Aleksi yhdessä kouluttamassa Oreota.

  • #299 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    Tästä se lähtee
    21.12.16 ~ 1hm
    kirjoittanut: Lillian

    Koeviikon viimeinen päivä oli ohi ja joululoma sai vihdoin alkaa. Olin taas tavalliseen tapaan tallilla ratsastustunnilla. Tänään Eve oli antanut minulle ratsuksi Oreon, jolla en ollutkaan ennen mennyt. Olinhan tuon nähnyt tallilla melkein aina, kun siellä kävin, mutta tiesin sen olevan nuori ja menevän vain kokeiden tunneilla. Ja tänään minä sain sen! Menin tuntikavereiden kanssa hakemaan hevosia tarhasta, ja onneksi ne tulivatkin helposti tarhan portille. Kukapa nauttisikaan loskakelistä, kun lumi suli ja kaikkialla oli silti liukasta. Oreo vaikutti mukavalta nuorelta leidiltä, se ei hätäillyt mutta ei ollut myöskään mikään perässävedettävä yksilö. Karsinassakin se oli vallan nätisti ja hörähteli välillä naapurikarsinoiden asukeille.

    Kun viimein pääsimme ratsaille, oli Oreo varsin virkeä. Se ei laahustellut yhtään ja korviaan pyöritellen kuunteli, mitä siltä toivoin. Eve selitti meille jotain puomitehtävää, mutta minä vain päädyin ihailemaan tamman lavan kuviota – se on melkein sydämen mallinen! Sain kuitenkin puomitehtävän jujusta kiinni, kun vain seurasin edeltävää ratsukkoa. Vaan hups keikkaa, kun Oreo alkoi loikkimaan! Se nosteli jalkojaan tosi korkealle, ja mietin jo miten se näyttäisi komialta sirkushevosena. Jos puomi tuntui olevan liian kaukana neidille, se loikkasi siitä yli – mutta kertaakaan ei jalat kalisseet puomeihin. Hassu tyttö, sanon minä!

    Oreota oli mukava ratsastaa ja Eve osasi hyvin neuvoa antamaan sille välillä lepotaukoja, nuori hevonen kun vielä on. En olisi halunnut tunnin päättyvän niin pian, mutta seuraava ryhmä alkoi jo odotella aidan takana. Onneksi ei tarvinut jättää Oreota seuraavalle tunnille, vaan sain mennä vielä hoitamaan sitä karsinaan. Hevosenhoito on mun lempipuuhaa, vaikka tykkään toki ratsastaakin. Olen jopa kehittynyt parin viimevuoden aikana sen verran paljon, että esteetkin ovat alkaneet kiinnostamaan yhä enemmän. Silti hevosen kanssa oleminen ihan vain harjaillen on aina uudelleen ja uudelleen niin terapeuttista, ja paljon luontevampaa minulle kuin ihmisille jutteleminen… Noh, kyllä senkin ehtii vielä oppimaan.

    Vietyäni Oreon ratsastuskamppeet paikoilleen jäin tutkailemaan hetkeksi ilmoitustaulua. Yllättäin sieltä pomppasi Oreon nimi silmään – aiemmin se oli ollut yksi nimi muiden minulle vieraampien hevosten joukossa. Nyt huomasin sen heti, ja siinähän se komeili hoitajahakulappusessa. Vieläköhän se olisi vapaa? Päätin lähteä kysymään asiaa Aleksilta, ja löysinkin miehen kahvikupin äärestä. En kuitenkaan uskaltanut heti mennä häiritsemään, sillä hän luki jotain. Ilmeisesti tallinomistajalla olikuitenkin joku kuudes aisti, kun hän huomasi minut ovella ja kääntyi katsomaan, hymyillen ja tervehtien.
    ”M-moi, vieläkö Oreo etsii hoitajaa?”

    Hetken keskustelun jälkeen palasin jännityksestä täristen Oreon karsinalle. Se katsoi minua, kai aisti heti että olin hieman jännittynyt. Nostin käteni valkean tamman kaulalle, silitin hetken ja kurkotin kuiskaamaan sille: ”Musta tuli just sun hoitaja.”

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
  • #300 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    Tutustumista
    22.12.16 ~ 2 hm
    kirjoittanut Lillian

    Joululoman ensimmäinen aamu, ja minä olin jo aikaisin jalkeilla. Halusin heti lähteä tallille moikkaamaan Oreota – en ollut vieläkään ihan tajunnut, että minulla oli pitkästä aikaa hoitohevonen. Viime vuonna olin joutunut luopumaan omasta hevosestani, sillä aikaa ei ollutkaan tarpeeksi… No, onneksi hoitaminen ei ollut niin aikaavievää, kun useimmiten selviäisi vain hevosen hoitamisella ja varusteiden tarkistamisella. Kunnes sitten joskus Oreon aikuistuttua ja tasaannuttua pitäisi auttaa kokemattomampia tuntiratsastajia sen kanssa.

    Tallilla ei ollutkaan vielä ristin sielua, korkeintaan joku aamutallintekijä tai muu. Oreo mutustelikin vielä karsinassaan aamuheiniään, kun tulin. Aloitin hevosen harjaamisella, sillä se oli tainnut makoilla ja piehtaroida yöllä kuivikkeissaan. Ja valkoisesta hevosestahan kaikki lika näkyi kauas, joten sain hoitaa hommani huolella.

    Koska aatonaatonaattona ei enää järjestety tunteja, päätin viedä paint-tamman manesiin juoksemaan. Se olikin yön aikana ladannut akkunsa täyteen ja päästeli hurjaa kyytiä menemään, kun pääsi karsinasta isompaan tilaan. Kun tamma oli purkanut suurimman osan energiastaan, tein sen kanssa helppoja seuraa-tehtäviä ja juoksutin sitä ilman liinaa. Tamman lennokasta menoa oli ilo katsella, se on tosi kaunis hevonen. Siro mutta voimakas, kaunis sekä lihaksikas. Ja sen katse, se ilme, kun iso hevonen seisahtuu aloilleen ja katsoo ystävällisin silmin ja valppain korvin kohti sinua, se hetki on kaunis.

    Tallille palatessamme näin monien lastaavan hevosia traikkuun. Ainiin, ratsastuskoulumestaruudet Seppeleessä! Hallavasta sinne oli lähtenyt lähinnä hoitajia.. Mutta enää en minäkään ollut vain tuntiratsastaja. Ehkä olisin ensivuonna yksi Hallavan kilpailijoista! Olin myös huomannut ilmoitustaululta leirin Kolilla, jonne tosi moni näytti ilmottautuneen. Silloin jäisin tänne, hiljaiseen talliin, ja voisin touhuta Oreon kanssa kaikenlaista ihan rauhassa.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
  • #303 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    Jouluaaton aattoaamu
    23.12.16 ~ 3 hm
    kirjoittanut Lillian

    Tänä aamuna olin kiikuttanut tallille repussani muutaman kartonkisydämen, havukranssin ja kultaisen joulunauhan. Oreo oli vähän ihmeissään, kun kiinnitin niitä sen karsinan oveen, mutta mielenkiinto palasi pian heiniin. Harjattuani Oreon päätin kokeilla maneesissa sillä ratsastamista, ettei se ihan tyhjänpanttina seiso koko päivää – sitä paitsi en tulisi jouluaattona liikuttamaan tammaa. Löysin Oreon varusteet tutusta paikasta ja se antoikin varustaa ihan rauhassa. Maneesiin oli muuten vaikea päästä, kun pihalla oli niiin liukasta! Hissun kissun mentiin kuitenkin varovaisesti pihamaan ylitse ja maneesiin, missä olikin hyvä ja turvallinen ratsastaa. En mennyt vaikeita asioita, ihan vaan otin tuntumaa hevoseen ja pistin sen vähän purkamaan energioitaan helpohkojen ravi- ja laukkatehtävien kanssa. Olin jo palannut talliin ja otin Oreolta varusteita, kun huomasin niiden kaipaavan putsausta. Niinpä Oreon varusterepertuaari sai joulusiivouksen. Sitten olikin hyvä lähteä joulun viettoon! Hyvää Joulua kaikille <3

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
  • #304 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    Irtohyppelyjä
    28.12.16 ~ 4 hm
    kirjoittanut Lillian

    Jouluaaton ja joulupäivän olin viettänyt perheen kanssa kotona, tapanina olin mummolassa ja pappa vei meidät rekiajelulle vanhalla suomenhevosellaan. Eilen kävin hoitamassa Oreota ja sillä olikin meno päällä, kun oli saanut pitää joululomaa liikkumisesta. Niinpä olin ensin juoksuttanut sitä aikani, ennenkuin hyppäsin selkään ja tuuppasin hetkisen koulua. Tänäänkin matkani kävi maneesiin – kenttä oli huonossa kunnossa ja Oreon kanssa ei voi lähteä ilman kavereita maastoilemaan, enkä ollut vielä rohjennut juttelemaan kellekään. Siispä pystyttelin yksinäni muutamat esteet vapaana juoksevalle Oreolle ja koitin juoksutusraipan avulla ohjata sitä hyppäämään esteitä, ja oikeastaan tamma innostui siitä aika paljon. Se hyppäsi tosi korkealla ilmavaralla – sain siis varautua isoihin pomppuihin mutta vähiin pudotuksiin, kun joskus hyppäisin itse tamman selkään ja ratsastaisin esteitä.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
  • #305 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    Talvipäivä
    24.02.17 ~ 5 hm
    kirjoittanut Lillian

    Aika juoksi ja elämä yritti pysyä sen mukana. Kaiken kiireen keskellä olin tullut täysi-ikäiseksi, mikä oli ihan outo ajatus. Olin istunut koulunpenkillä, lukenut läksyjä, valmistautunut ensimmäiseen ylioppilaskokeeseen, hakenut kesätöitä vaikka ja mistä, ja tietysti juossut tallilla hoitamassa Oreota aina, kun ehdin. Tänäänkin kävin tallilla pyörähtämässä, hoidin hevosen ja kävin lyhyellä talutusreissulla lumisella metsäpolulla. Kaikkialla oli niin liukasta, ettei ratsastamaan voinut lähteä juuri kuin maneesiin, joka sattui olemaan varattu, kun olin tallilla. Mutta meilläpä olikin ihana luminen talutusretki, ja sen jälkeen Oreo juoksi iloisena tarhassa auringon painuessa mailleen.

  • #306 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    The End
    04.05.17 ~ 6 hm
    kirjoittanut Lillian

    Kevät oli viimein alkanut lämmittää ja maa oli sulanut. Olin jo ajat sitten siirtynyt treenaamaan Oreota kentälle, ja voin sanoa, että olen tyytyväinen. Reippaan viiden kuukauden aikana kirjava tamma oli edistynyt huimin harppauksin ja siitä oli kehittynyt osaava ja luotettava ratsu, jopa yksi tuntiratsastajien suosikeista. Minä olin oppinut tammalta paljon kärsivällisyyttä ja hienovaraisuutta. Oli ihanaa tulla tallille, kun tuttu, kaunis, valkea tamma käänsi katseensa korvat hörössä minua kohti ja hörähti tervehdyksen kämmeniä vasten, kun kurotin aidan yli silittämään tammaa.

    Tänään heitin tammalle vain suitset päähän pitkän harjaustuokion jälkeen ja talutin sen kentälle. Ponnistin jakkaralta tamman paljaaseen selkään ja puristin pohkeilla sen puhtaiksi harjaamiani kylkiä. Tamman lämpö tuntui ihanasti jaloissa ja rapsuttelin samalla tamman säkää. Muistelin yhteisiä ratsastustuokioitamme lumisissa metsissä, valoisassa maneesissa ja kuraisella kentällä, joka oli viimein kuivanut. Olimme treenanneet koulua ja hypänneet esteitä, tosin ihan viime aikoina olin tyytynyt lähinnä hoitamiseen ja rentoon köpöttelyyn, sillä toinen hallavalainen reenasi Oreolla Tie tähtiin -kisoihin. Ehkä tulisin sunnuntaina katsomaan finaalia, ehkä. Mun pitäisi viimeisten kouluviikkojen aikana käyttää vapaa-aikani pakkaamiseen, sillä kesäkuun alussa muuttaisimme pois.

    Muutto, se asia, joka muutti jokaisen ihmisen elämän. Uusi kaupunki, uusi koulu, uudet kaverit ja ehkä uusi talli. Mutta Oreo ei olisi siellä, sen tiesin. Siksi halusin nauttia tänään – ikävää ehtisi itkeä myöhemminkin. Ja hei, ehkä kohtaisimme vielä, ken tietää. Niinpä kannustin valkean satutammani laukkaan ja annoin hiusteni hulmuta tuulen mukana. Aurinko lämmitti säteillään, hymyilin. Tätä hetkeä olisi hyvä muistella myöhemmin, ajattelin hidastaessani Oreon vauhtia. Mietin, olisiko hevosille sopivia Oreo-keksejä olemassa, sillä semmoisen haluaisin antaa tammalle – mutta tällä kertaa se sai valtaisan halauksen, kun päivän päätteeksi hyvästelin tamman sen karsinassa. Ja täytyy myöntää, että pieni kyynel vierähti poskelle, mutta se oli onnellinen kyynel – olimme viettäneet ihanan kevään, minä ja satumainen Oreo-tamma.

    ♡ Kiitos Oreo ja Hallava! ♡

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Aleksi.
  • #2205 Vastaus

    Clivia Washington
    Osallistuja
    • Postauksia: 8
    • Maitovarsa

    Kun koulun kellot soivat, niin katsoin kelloa, se oli yksi, ryntäsin ulos luokasta ja juoksin ulos pyörätelineille. Sää oli sateinen, mutta maneesi oli varmaan tyhjillään. Lähdin pyöräilemään kohti kotia ja kun pääsin kotipihaan juoksin sisään hakemaan mustavalkoisen Niken kassini, jossa oli pari oma tekemää heppanamia, oma karkkipussi ja tietenkin omena Oreolle. Kun olin saanut hirtettyä repun selkääni, niin aloin polkea yhtä kovaa vauhtia kuin vastaani satoi. Tiesin että kohta pääsen halimaan ja rapsuttelemaan lämmintä vaaleaa hevosta ja taluttelemaan sitä. Oreo on vaan niin ihana! Ajattelin matkalla mitä voisin ostaa Oreolla jouluksi ja päässäni pyöri kuvia vaaleanpunaisista huovista, riimuista ja pinteleistä. Nyt kuitenkin ajan sateessa kura roiskuen ja lumen tulo ei ole lähimaillakaan. Rakastan lunta melkein yhtä paljon kuin rakastan Oreoa!
    Kun vihdoin pääsin tallin pihaan niin huomasin Oreon tarhassa sadeloimi päällä. TARHASSA! SATEELLA! Ajattelin heti ensimmäisenä miksi se on sateella tarhassa, mutta syy selvisi helposti, kuna astuin taliin, siellä ei näkynyt yhtään hevosta. Ikäänkuin tallissa ei olisi ollut ketään, ei yhtään hevosta tai edes henkilöä. Vasta kun kävelin katsomaan tarkemmin huomasin vain tallin pienimmät ponit, Rokki ja Pilkku katselivat minua silmät suurina, samalla kun heräilivät päiväunilta. Mun oli vaan ihan pakko mennä käymään niiden karsinoissa antamassa niille parit namit! Kun Rokki ja Pilkku olivat saaneet riittävät rapsut ja herkut, niin lähdin ulos hakemaan tammaa. Avasin varovasti tarhan portin ja otin riimun ja narun tolpanpäästä. Oreo käveli nätisti minua kohti, aivan kuin olisin sen jo kutsunut, mutta ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan niin Oreo jo seisoi edessäni. Yhtäkkiä alkoi satamaan kaatamalla, mutta onneksi kävelimme jo tallia kohti. Vein tamman karsinaan ja otin siltä sadeloimen pois. Kannoin sadeloimen kuivaushuoneen telineeseen ja ovesta astui sisään Kaksi tyttöä. En tuntenut tallilta vielä ketään ja kysyin heti, että keitä olette. he vastasivat, että ovat Ronya ja Emily, Rokin ja Mollyn hoitajat. Ajattelin heti tutustua heihin ja ajattelin kysäistä tulevatko hekin taluttelemaan heppoja maneesiin. He kertoivat, että eivät nyt ehtisi kun he olivat olleet tuvassa jo kauan ja heidän pitäisi kohta jo lähteä, mutta ensi kerralla.
    Sade alkoi jo hiljentyä kun harjailin Oreoa. Päässäni pyöri vain hetket kahdestaan Oreon kanssa, nimittäin en tuntenut ketään, eikä tuntunut siltä että tustustuisin kehenkään ainakaan parin vuoden sisällä. Olo oli jotenkin surkea, mutta Oreo lohdutti ja aina välillä kerjäsi lisää rapsutuksia. Laitoin Oreolle hieman kuluneet punaiset päitset ja talutin tamman maneesiin. Otin mukaan myös naulakosta suitset ja etsin vaivalloiseesti vanhan liinan.
    Maneesissa taluttelin Oreoa ja kun olin sitä vähän aikaa talutellut vaihdoin sille suitset ja laitoin sille liinan kiinni suitsiin. Aloitin käynnistä ja tällä kerralla yritin saada hevosen kuulolle hyvin, joten raippa oli vain hätävaralta. Kävelytin tammaa eri tahdeissa ja yritin saada hevoseen asettumaan hyvin. Käynti meni todella hienosti ja Oreo kuunteli ja keskittyi. Käänsin hevosen ja kävelin siihen suuntaan vielä vähän aikaa.
    Maiskutin ja tamma siirtyi täydelliseen raviin! Se oli ihan uskomaton, Oreo kuunteli vieläkin minua kuin ratsastajaa. Ravailimme ja sain Oreon hyvin asetettua ympyrälle. Käänsin taas hevosen ja se siirtyi nytkin raviin ihaan satumaisesti! Tuntui että tää on se mun unelmien hevonen. Nostettiin laukka, maiskautin vähän napakammin niin sitten se lähti, heti kun ajatukset olivat muualla niin Oreo alkoi temppuilemaan. Ei siinä muuta tullut kuin ripeä laukka ja parit pukit… Siinä sitten Oreon hiljensin ja siirsin sen käyntiin. Samalla huomasin jonkun katselemassa meitä katsomossa! Kun huomasin hänet hän sanoi vain ”ei ollut mikään nappisuoritus” ja hihkaisin takaisin, että ”juu ei ollu!” Kokeilimme uudestaan ja siitä tuli vähän parempi, mutta ei kuitenkaan mikään kymppi ois ollu missään koululuokassa. Toisen kokeilun jälkeen vaihdettiin suunta ja siinä Oreo käyttäytyi ihan hyvin! Kun laukka nousi niin tamma ei alkanutkaan pomppia ja kiihdyttää! Ajattelin, että siihen on hyvä lopettaa ja siirsin hevosen ravin kautta käyntiin. Kävelytin hikistä hevosta vielä vähän aikaa ja kehuin sitä. Kyllä siinä ainakin yksi nami tuli annettua.
    Matkalla talliin silitin vaaleaa hevosta ja puhuin sille, aivan kuin se olisi kuunnellut! Katselin punaista riimua, tamman riimu oli aika haperoitunut. Ajattelin käydä Hööksissä ostamassa uuden jo ensi viikolla, koska vanha riimu ei enää kauaa kestä. Talliin saavuttuani harjasin Oreon ja rapsuttelin sitä vielä, ennen karsinasta poistumista jätin sille omenan ruoka-astiaan. Tallissa harjasin vielä Oreon satulahuovan, sekä puhdistin suitset avaten kaikki soljet ja pesten jokaisen osan. Kun kaikki oli tehty siirryin tallitupaan josta löysin uusimman Hööksin esitteen. Löysin aivan ihanan Fairfieldin riimun ja samaan sarjaan kuuluvan huovan! Ne mä ostaisin Oreolle jossain vaiheessa. Aleksi tuli sisään tupaan ja kun se alkoi selittämään siitä mun Oreon liikutuksesta tajusin, että se oli istunut silloin siellä katsomossa! Juttelin vähän Aleksin kanssa Oreosta, siitä äskeisetä maastakäsittely liikutuksesta ja huomisesta hoitajakokouksesta. Kerroin, että meillä meni täydellisesti se treeni, kunnes en keskittynyt Oreoon ja se kyllästyi koko juttuun… ”Olihan ne Oreon pukit ja hyppelyt aikamoiset, mutta sait hiljennettyä hevosen hyvin! vastasi Aleksi. ”Ensikerralla sitten me tehdään liinassa puomijumppaa ja varmaan pientä kävelyä ja ravailua tallin pihassa selästä käsin!” huikkasin ennen tuvasta poistumista.

    • #2207 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Ihan tosi ihanan pirteä tarina, sun innostus oikein huokui läpi! Saat 2 hoitopistettä ja 1 sosiaalisuuspisteen (:

  • #2211 Vastaus

    Clivia Washington
    Osallistuja
    • Postauksia: 8
    • Maitovarsa

    Heti, kun astuin sisään Oreon karsinaan, tamma käveli ovelle vastaan. Taas mieleeni pyörähti ajatus, että olemme luodut toisillemme. Kaunis vaalea paint tamma katseli minua tummanruskeilla isoilla silmillään. Tänään tarkoituksena olisi vähän ratsastaa ja saada Oreo kauniisti hypyille. Laukkakin me yritetään saada hallitummaksi.
    Harjailin Oreoa ja se melkein nukahti. Harjasin ensin kumisualla, sitten juuriharjalla ja viimeiseksi pyyhin pölyt pölyharjalla ja harjasin pään läpikotaisin. Laitoin tälläkertaa vain suitset päähän. Lopuksi puhdistin kaviot ja tarkistin vielä suitsien kireyden. Talutin tamman maneesiin ja nousin selkään. Oreon selkä oli pehmeä ja se kuunteli kaikki avut, ja toimi taas kuin unelma. Hevonen kuitenkin tarvitsi vielä paljon treeniä, vaikka se oli hypännyt metrikymppiä. Hevonen ei kuitenkaan vielä ollut mikään tekniikkainsinööri.
    Kun olimme kävelleet molempiin suuntiin pari kierrosta, aloitimme ravin. Tamman ravi ei ollut siitä pehmeimmästä päästä, ja sen kyllä huomasi. Teimme parit käyntiin siirtymiset, sekä pääty-ympyrät. Kun ravailimme jonkin aikaa niin ajattelin nostaa laukan. Kun Oreolla oli ratsastaja selässä se ei temppuillut niin paljoa, kuin edellisellä kerralla. Vähän aikaa laukkailtuamme sieltä ne parit pukit lensi, mutta mitään jäätävää ei tapahtunut. Käänsin hevosen kokorataleikkaalle ja siirsin keskellä kenttää sen raviin ja nostin uuden laukan. Se nousi yllättävän hyvin! Vasemman kierroksen laukkojen jälkeen siirsin tamman käyntiin ja kävelimme ulos kentälle, jossa odottivat parit puomit ja kavaletti. Aloitimme tulemalla käynnissä ja ravissa puomeja. Oreo ravasi puomit isossa kauniissa ravissa. Laukat nostettua alkoi sujua paremmin. Laukka oli kevyttä, eteenpäin pyrkivää, tahdikasta ja ilmavaa, jos ei välillä vähän liiankin ilmavaa… Siirryimme kohti kavalettia. Oreo piti laukan ja se oli ihme kyllä vieläkin tahdikasta. Oreo hyppäsi todella isolla ilmavaralla, sekä jatkoi hyppelyä esteen jälkeen. Lensin kaulalle ja Oreo hidasti vauhtia. Kieltämättä Oreo ei ole siitä helpoimmasta päästä! Jälleen yksi epäonnistuminen lisää… Kun Oreo oli pysähtynyt kokonaan laskeuduin alas kaulalta ja nousin selkään uudestaan. Koska ei ollut satulaa tai jalustimia, niin jouduin hyödyntämään penkkiä ylös nousemisessa. Jatkoimme hyppäämällä esteen uudestaan ja hypystä tuli vähän hallitumpi. Siihen oli hyvä lopettaa. Kävelimme loppukäynnit ja laskeuduin alas. Kävin vielä taluttelemassa tammaa tallin lähi ympäristössä, ja silloin todella tajusin, että Oreo on ihan täydellinen mulle. Kiitoksia, että saan hoitaa Oreoa!

    • #2214 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Ihan hauska tarina sinänsä, mutta muista käydä etusivun ilmoitustauluta tarkistamassa millon oreolla on vapaapäivä eli milloin sillä voi ratsastaa. Tänään Oreo meni sekä koulutunnin että estetunnin, eli ei ole ok että sillä mennään vielä itsenäisesti esteitä. En muutenkaan ole varma onko ensimmäisellä ratsastuskerralla järkevää mennä esteitä ja vielä ilman satulaa! Nootit siis Aleksilta ajattelemattimuudesta.
      Saat kuitenkin yhden esteratsastuspisteen.

    • #2301 Vastaus

      Clivia Washington
      Osallistuja
      • Postauksia: 8
      • Maitovarsa

      En oo ajatellu mitään… Seuraavalla kerralla mietin kaikki tarkasti läpi ennen kirjoittamista ja muistan katsoa ILMOITUSTAULUN! Ei tästä sun tarvii antaa yhtään pistettä.

  • #3206 Vastaus

    Zara
    Osallistuja
    • Postauksia: 6
    • Maitovarsa
    (1) Oikeesti hoitaja
    24.11.2018

    Mä olin aina halunnut muuttaa pois kaupungista, mutta nyt kun se oli vihdoin tehty, tunsin oloni ontoksi. Seisoin aamupakkasessa bussipysäkillä – yksin. Lähistöllä ei varmasti ollut ristin sielua. Ainoa merkki lähellä sijaitsevasta elämästä olivat auton renkaiden jäljet tien huurteisella, liukkaalla pinnalla.

    Elämää maaseudulla on ihan mahdotonta kuvitella ennen kuin sitä pääsee itse kokeilemaan. Täällä mä pystyin erottamaan luonnon yksittäiset äänet – oksan rasahduksen, variksen siipien kahinan. Enkä kuullut ainoatakaan mottoria, haistanut ainoatakaan tupakkaa, nähnyt ainoatakaan mainostaulua. Tai no, bussipysäkin merkkitolppaan oli niitattu vuoden vanha juliste jonkin paikallisen bändin keikasta, mutta en laskisi sitä mainokseksi.

    Anyway, päiväkirja, bussimatkasta mulla ei ole paljoa sanottavaa. Kyydissä oli mun lisäksi kaksi muuta matkustajaa.

    Jodhpurit jättivät koivujen reunustaman, huurtuneen hiekkatien pintaan hentoja jalanjälkiä. Varpaitani puristi, olin tunkenut villasukat kenkien sisään, läheltä oli pitänyt ettei ne olis mahtuneet. Pitäisi varmaan käydä ostamassa kokonaan uudet tallikengät – nyt kun mä tulen käymään tallilla paljon useammin, ainakin toivottavasti, niin vois oikeasti panostaa lämpimiin varusteisiin.

    Bussi ei vienyt suoraan tallille, mutta kävelymatka oli lyhyt. Sitä nopeutti edelleen mun sisällä kupliva into – kohta mä tulisin Hallavan pihaan! Olin käynyt siellä ennenkin: paikka oli pieni, mutta hyvin hoidettu ja kuvankauniin suomalaisen luonnon ympäröimä. Kuka tietää, ehkä pieni kokokin olisi vaan virkistävää. Äidin mukaan talli ei edes ollut paikallisten standardien mukaan pieni, mutta Ratsukallion tapaisen 50 hevosen ratsastuskeskuksen rinnalla… oli se nyt vähän pieni.

    Olisin halunnut tulla tallille jo aikaisemmin aamulla, ennen lauantaituntien alkua, mutta äiti oli lähtenyt meidän ainoalla autolla töihin (jep, itsekästä, eikö vaan?) ja bussit kulkivat viikonloppuisin hyvin mielenkiintoisella aikataululla: sain valita, haluanko ilmestyä tallille 7.30 vai 12.00. Ei varmaankaan ole vaikeaa uskoa, jos sanon, että tykkäsin enemmän jälkimmäisestä vaihtoehdosta.

    Juuri kun ohitin parkkipaikan, jota kansoitti vain pari autoa, punaisen maneesin ovi aukesi ja sieltä astui ulos jonon kärjessä pitkä, vaaleahiuksinen tyttö perässään siro, rautias puoliverinen. Sen perässä kulki toinen, reippaan näköinen ruunikko puoliveritamma ja sen jälkeen melko samanvärinen poni. Jonon viimeisen hevosen tunnistin helposti – Halla, äidin lempiratsu, josta se ei voinut olla puhumatta aina ennen ja jälkeen ratsastustuntiensa. Halla oli kieltämättä kaunis ja kuulosti luonteeltaankin ihanalta, mutta sillä oli kai jo hoitaja.

    Äiti oli puhunut mulle jo etukäteen sen toisesta lempparista, Oreosta – jolla ei kuulemma ollut hoitajaa ja joka oli ”tosi ihana”, jos suoraan lainaan äidin mainospuhetta. En ole koskaan tykännyt niistä kekseistä, mutta ehkä tilanne olisi toinen hevosen kohdalla, kuka tietää. Kun puhuin puhelimessa Aleksin, Hallavan omistajan kanssa, hänkin oli kyllä aika vakuuttunut siitä, kuinka mahtava Oreo oli ja vakuutteli, että äiti on ihan ehdottomasti oikeassa.

    Siinä paha missä mainitaan. Näin pipopäisen miehen sulkevan maneesin oven ja harppovan sitten tuntihevosten jonon perään posket punastuneina. Kiristin kävelytahtiani.

    Olin tavannut Aleksin ennenkin – äiti ei ollut pelännyt esitellä mua, kun kävin katsomassa sen tuntia viime viikolla. Mä olin tuntenut oloni vähän hölmöksi seistessäni siinä äidin kertoessa, kuinka reipas ja mukava tyttö olen ja kuinka minusta tulisi upea hoitaja. Aleksi oli ollut ehkä itsekin vähän kummastunut, mutta mukavana miehenä kuitenkin hymyillyt keskustelun läpi ja pyytänyt, että tulisin itse juttelemaan joku päivä hänen kanssaan. Ehkä ilman niskaan hengittävää äitiä.

    ”Heippa, ihana päivä tänään!” sanoin ehkä aavistuksen normaalia reippaammalla äänenvoimakkuudella kuin normaalisti. Näin kyllä, että Aleksi vähän säpsähti takaa tulevaa ääntä, vaikka hän peittikin sen hyvin. ”Anteeksi, mä… mun nimi on Zara, oon Sonjan tytär.”
    ”Aa, Zara! Mie en meinannut tunnistaa sinuu ilman äitiä”, Aleksi naurahti ystävällisesti ja hidasti kävelytahtiaan, ettei mun tarvinnut harppoa päätä pidemmän miehen perässä. ”Harkitsitko siis sitä hoitajan pestiä? Sonjan mainospuheiden jälkeen mie kyllä uskon, että sopisit porukkaan ihan todella hienosti, jos siis vaan kiinnostaa!”
    ”Juu, kyllä mä harkitsin”, vastasin ja yritin piilottaa innostuneen hymyn huivini taakse. En mä kyllä ollut harkinnut, ei sitä tarvinnut harkita! Mä olin halunnut hoitohevosen jo vuosia, ja siihen oli vihdoin mahdollisuus! Tuntuu vähän lapselliselta myöntää, mutta hei, eihän kukaan sitä täältä päiväkirjan pohjalta löydä, vai mitä?

    ”Oreostako sie olit kiinnostunut? Meillä on nyt pari hevosta joille vois kaivata apukäsiä, mutta Sonja puhui kyllä Oreosta todella paljon”, Aleksi naurahti.
    ”Joo, tai kuka tahansa kiva heppa oikeastaan käy, kunhan meillä kemiat kohtaa”, vastasin nopeasti ja jäin miettimään, kuulostiko se vähän epätoivoiselta… paikkasin kuitenkin ehkä vähän oudon kommentin sillä, että väläytin Aleksille tavaramerkkihymyni.
    ”No, Oreon kanssa on vaikea olla kohtaamatta, se on kyllä lämminsydäminen hevonen”, mies vastasi.
    ”Kuulostaa mahtavalta!”

    Aleksi saattoi minut pihan poikki kivisen tallirakennuksen ovelle.
    ”Sie varmaan tiedät jo nämä jutut, mutta tuolla on tosiaan tallitupa. Meidän hoitajan tykkää siellä olla, sopisit varmasti hyvin joukkoon”, hän kertoi ennen kuin meni edeltäni sisään mukavan viileään talliin. Sisällä oli jonkin verran vilinää: tuntilaiset olivat riisumassa ratsuiltaan varusteita, ja jotkin innokkaat hoitajat juttelivat heidän kanssaan tunnin kulusta karsinoiden oviin nojaten. Kuljin kiltisti Aleksin perässä, mutta hymyilin koko ajan ja jos katseeni kohtasivat jonkun kanssa, tervehdin heitä reippaasti. Tallilla ihmisten tapaaminen on mun mielestä ihanaa, sillä tietää varmasti, että on jotain yhteistä puhuttavaa!

    Lopulta pysähdyimme karsinan eteen, jonka perällä seisoi vaalea hahmo. Ovessa luki ’Milk’s Favourite Cookie, ”Oreo”’. Naurahdin.

    Oreo oli kaikkea, mitä saatoinkin toivoa. Se katsoi minua nappisilmillään karsinansa perältä, kaula kaarella ja korvat suunnattuna uteliaasti eteenpäin. Sen silmissä oli selkeästi nuoren hevosen pilke, mutta asento hehkui rauhallisuutta ja lempeyttä.
    ”No heeei”, sanoin tammalle rauhallisesti, kun astelin karsinan ovelle ja työnsin sormeni kylmien kalterien välistä.
    ”Mene vaan tutustumaan paremmin, mie käyn auttamassa yhtä asiakasta”, Aleksi kuittasi ja lähti karsinalta tietäväinen hymynkare kasvoillaan.

    Avasin karsinan oven lukon ja työnsin sen rauhallisesti sivuun. Mustavalkea tamma kääntyi minua kohti. Sen hyväkuntoinen karva kiilteli auringonsäteissä, jotka tunkeutuivat sisään pienestä ikkunasta.
    ”Heippa, Oreo”, lepertelin hevoselle hymyillen. ”Mä oon Zara, ja haluaisin ehkä sun hoitajaksi. Jos siis huolit mut, voi apua, että sä olet nätti. Tiedätköhän sä sitä edes?”

    Kohtaus ei ollut kuin suoraan elokuvasta, Oreo ei hörissyt tai rynnännyt suoraan kainalooni, mutta en ollut odottanutkaan sellaista. Tamma vain seisoi paikallaan kiltin näköisenä. Kun pääsin lähelle, laskin käteni varovaisesti sen lämmintä kaulaa vasten ja silitin pitkin vedoin. Oreo painoi päänsä alas ja hasteli taskuni läpikotaisesti, joka sai hymyni vain levenemään.
    ”Odotas, ei herkkuja vaan pelkällä kauneudella saa, ne pitää ansaita. Tai no, ehkä mä yhden voin…”

    Juuri kun olin kaivelemassa nameja taskustani, kuulin askeleiden saapuvan karsinalle.

    ”Tarvitseeko miun edes kysyä?” Aleksi naurahti, hymyillen leveästi.
    ”No ei tarvitse!” vastasin, hehkuen kuin Naantalin aurinko.

    // Eikä, tajusin vasta kirjoittamisen jälkeen että tänään olis ollu RKM-osakilpailut! Noh, ensi kerralla sitten… :’D

    • Tätä vastausta muokkasi 10 kuukautta, 4 viikkoa sitten  Zara.
    • Tätä vastausta muokkasi 10 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Zara.
    • #3208 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      vau, ihan sairaan kiva ensimmäinen tarina! tykkäsin kovasti sun tyylistä kuvailla kaikkea, enkä malta oottaa et tuun näkeen lisää Zaran ja Oreon seikkailuja!

    • #3209 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 123
      • Perus pullaponi

      onpa ihana hahmo ja tosi reipas helppolukunen teksti! hyvä että oreo sai noi kivan hoitajan

    • #3214 Vastaus

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 122
      • Perus pullaponi

      Oli tosi mukava ja helppolukuinen teksti, jään innolla odottelemaan lisää 🙂

    • #3215 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Ei se oo niin justiinsa 😀 Ihana tarina, Zara on tosi symppis hahmo ja musta oli hyvä miten alustit tätä hoitamisen aloitusta etkä vaan ”käynyt suoraan asiaan”. Kirjotat tosi sujuvasti ja dialogi oli aidon tuntusta. Saat 1hp ja 2sp (:

  • #3235 Vastaus

    Zara
    Osallistuja
    • Postauksia: 6
    • Maitovarsa
    (2) Ensimmäinen virallinen
    25.11.2018

    Mulla on sellainen tapa tapa, että mun täytyy koko ajan tehdä jotain sormilla, jos oon innoissani. Voitte siis varmaan kuvitella, miltä näytti, kun astelin lehtensä pudottaneiden koivujen reunustamaa tallitietä kohti ensimmäistä virallista päivääni hoitajana: näpersin takkini hihoja, kaivoin puhelimen taskusta, tarkistin, olinko saanut viestejä (en muuten ollut), ja sen jälkeen työnsin käteni takin taskuun puhelimen perässä ja pyörittelin sitä vielä taskun sisällä koko matkan. Tallitie tuntui paljon pidemmältä kuin eilen.

    Onneksi mikään tie ei voi jatkua loputtomiin, vaan tallipiha tuli lopulta vastaan. Suurin osa tarhoista oli tyhjiä, mutta tunnistin kauempana seisovan Oreon heti. Sydämeni iski ehkä ylimääräisen lyönnin, tai ehkä mä vaan kuvittelin.

    Pörröinen kissa kipitti pihan poikki ja istui tallin oven eteen raapien sitä etutassullaan. Vain hetkeä myöhemmin ovi aukesi. Kissan syöksyessä sisään tuulensuojaan oven välistä astui ulos Aleksi, joka oli pujottanut käsivarrelleen kolme riimua – vihreän, punaisen ja sinisen. Hän oli heittänyt riimuihin kiinnitetyt narut olkansa yli, pois jaloista.
    ”Zara! Huomenta! Siehän olet reippaana täällä, aamuyhdeksältä heti ensimmäisenä päivänä”, mies naurahti kävellessään mua kohti.
    ”Huomenta! Joo, ajattelin että parasta vaan sukeltaa pää edellä suoraan hommiin, eihän sitä muuten opi”, vastasin. ”Voinko mä auttaa jotenkin? Tai mitä mä voisin nyt tehdä?”
    ”No, mie olin juuri ottamassa viimeisiä hevosia sisään. Jos sie haluat, niin voit ottaa Oreon.” Multa ei kyllä kahdesti tarvinnut kysyä.

    Oreo oli tarhassa kahden isomman puoliverisen kanssa – jättikokoisen rautiaan ja vielä jättikokoisemman mustan kanssa. Aleksi ojensi minulle sinisen riimun ja kertoi samalla, että tarhan muut asukkaat olivat nimeltään Celle ja Loki. Hän puhui Lokista äänellä, joka oli täynnä ylpeyttä, sen huomasi – muistinkin äidin maininneen jotain Hallavan omista kasvateista, ehkä Loki oli yksi niistä. Sillä hetkellä mua ei kuitenkaan kauheasti kiinnostunut: näin vain Oreon, josta tyttömäiset aivoni ja silmiäni peittävät vaaleanpunaiset linssit olivat muotoilleet maailman kauneimman ja ihanimman hevosen.
    ”No heei taaaaas”, sanoin tammalle lempeästi, silitin sen silkkistä turpaa (jota en valitettavasti hanskojen läpi tuntenut, mutta saatoin kuvitella) ja pujotin riimun vikkelästi sen korvien yli. ”Minkä rotuinen Oreo on? En oo ennen nähnytkään kirjavaa puoliveristä…”
    ”Oreo on painthevonen, se on kirjava versio amerikkalaisesta quarter-hevosesta”, Aleksi selitti. Olin ehkä vähän nolostunut, kun olin päätellyt tamman rodun ihan väärin ammattilaisen edessä, mutta toivottavasti Aleksi ei välittänyt niin paljon hoitajiensa rotutietoudesta kuin mä kuvittelin.

    Aleksi kulki edellä taluttaen Lokia oikealla ja Celleä vasemmalla puolellaan, minä seurasin häntä enkä uskaltanut vilkuilla Oreoa, sillä yritin tehdä vaikutuksen tallin omistajaan varmoilla otteillani. En silti voinut vastustaa kiusausta näperrellä sinistä riimunnarua sormieni välissä.

    Lähestyessämme tallin ovea se aukesi ja sisältä putkahti vaaleahiuksinen poika welshponin kanssa.
    ”Aleksi! Ja Zara! H-huomenta!” Miro huikkasi.

    Olin tavannut Miron eilen, kun hän oli törmännyt minuun tallituvan ovella ja pyytänyt sen jälkeen mehulle. Poika oli vaikuttanut samaan aikaan hermostuneelta sekä itsevarmalta näperrellessään mukinsa kahvaa ja kertoessaan kovaan ääneen nuudeleista, uusista ratsastussaappaista, ratsastuskoulumestaruuksista sekä ponistaan Mymmelistä. Välillä se oli puhunut niin nopeasti, etten edes saanut jokaisesta sanasta selvää, mutta tykästyin Miroon silti heti, hän vaikutti suloiselta.
    ”Onko toi Mymmeli? Vähänkö ihana!” huikkasin maneesille päin lähteneen pojan perään. Miron kääntyessä katsomaan taaksepäin hänen kasvojaan koristi ylpeä hymy.

    Aleksin ohjeistamana talutin Oreon karsinaansa ja riisuin siltä riimun, jonka ripustin karsinan oveen roikkumaan. Oreo ryhtyi hamuilemaan aamuheiniensä jämiä karsinan pohjalta, joten se pysyi hienosti paikallaan avatessani loimen soljet. Tunsin oloni niin ammattimaiseksi – en ollut ikinä ollut tallilla näin aikaisin, saati sitten saanut riisua hevoselta loimea ja tässä mä nyt olin. Hoitaja. Ja ainakin vielä jopa ihan hyvä sellainen. Ensimmäisen kerran, kun yritin nostaa loimen pois Oreolta, olin kuitenkin unohtanut avata jalkaremmit. Onneksi tammaa ei tuntunut hirveästi haittaavan. Toisella kerralla onnistuin paremmin ja viikkasin loimen nätisti kuivumaan loimitangolle. Varmistin ainakin kolme kertaa, että karsinan ovi oli kiinni, ennen kuin uskalsin jättää Oreon sinne odottamaan. Ei sillä, että olisin halunnut.

    Kävin kurkkaamassa tuntilistasta, millä tunneilla Oreo olisi tänään. Se meni päivän molemmilla tunneilla: ensin koulua Lotan kanssa ja sen jälkeen alkeistunnilla Ninnin kanssa. Perhoset lehahtivat lentoon vatsni pohjalla, sillä muistin lukeneeni Hallavan nettisivuilta jotain hoitajien tehtävistä. Ehkä tärkein työ, joka hoitajalle kuuluu, on talutustunneilla avustaminen. Tulikoe heti ensimmäisenä päivänä. Yritin kyllä hengitellä ja pysyä rauhallisena, sillä tykkään asiakaspalvelusta todella paljon, mutta sisään-ulos-harjoitukset eivät toimineet aivan haluamallani tavalla.

    Puoli kymmeneltä suurin osa ratsastajista sekä hoitajista olivat jo saapuneet paikalle. Jos rehellisiä ollaan, en erottanut heitä toisistaan, mutta tervehdin kaikkia kuitenkin reippaasti matkalla ilmoitustaululta Oreon karsinalle. Lotta ei ollut vielä tullut, joten ryhdyin järjestelemään tamman harjapakkia. Se oli täynnä valkoisia karvoja. Pitäisi varmaan putsata se ihan kunnolla jonakin päivänä.

    ”Moikka”, kuului selkäni takaa melko pian. Lotta oli ilmeisesti saapunut paikalle. Kääntyessäni näin polkkatukkaisen tytön pitelevän käsivarsillaan Oreon satulaa ja suitsia – jep, se oli varmasti Lotta. Hänellä oli pistävän vihreät silmät, pieniä pisamia nenän päällä sekä kalliin näköiset varusteet. Kun Lotta laski satulan karsinan ovessa olevaan telineeseen, luin tekstin hänen ratsastushousujensa takalistolta: ”B//Vertigo”. Olin aina haaveillut noista housuista, mutta ne maksoivat jotain 160 euroa. Omani ovat Hankkijan alelaarista, ne maksoivat kokonaiset 40 euroa.

    Lotta ei ollut kovinkaan puhelias ja silloin, kun hän puhui, hän puhui lähinnä itsestään. Kaiken lisäksi hän oli kokenut ratsastaja, joka ei tarvinnut lainkaan apuani. Tunsin oloni hieman turhaksi, mutta autoin häntä ojentelemalla harjoja, lämmittämällä tamman kuolaimet sekä putsaamalla kaviot sillä aikaa, kun Lotta taikoi hiuksiinsa kauniin nutturan ja asetteli kypärän päähänsä. Sen jälkeen hän vielä riisui talvitakkinsa ja paljasti alta Kingslandin huppariin ja toppaliiviin kiedotun, langanlaihan vartalon. Olin hetken hieman kateellinen Lotalle, mutta lopulta tajusin, mikä tilanne todella oli. Tunnin lopuksihan minä olin se, joka sai rapsutella ja halailla Oreota loppupäivän sekä ratsastaa sillä ilman Aleksin valvovaa silmää. Miksi mä siis olisin kateellinen jostain niin turhasta asiasta kuin hienot varusteet?

    Kun Lotta lähti tunnille raipan kristallit tallin valossa kimaltaen, mä hain vesiämpärin ja sienen ja ryhdyin hinkkaamaan Oreon vesikuppia puhtaaksi. Todelliseksi ongelmaksi osoittautui kuitenkin vasta rehukaukalo, jonka seinään oli kiinnittynyt kökkäreitä tamman iltapuurosta. Hikisen hinkkausoperaation jälkeen olin saanut hetkeksi tarpeekseni rehukaukaloista, joten kävin tyhjentämässä ämpäristä likavedet ja asettelin sen sekä pesusienet kuivumaan niille paikoille, mistä olin ne löytänytkin. Sen jälkeen mulla oli hyvin aikaa käydä lämmittelemässä tallituvassa ennen Oreon seuraavan ratsastajan, sen alkeiskurssilaisen, saapumista.

    Tunnistin oven läpi raikuvan reippaan äänen jo ennen, kuin astuin sisään. Miro. Sille pojalle ei voinut olla hymyilemättä, joten hieman typerä virnistys oli huulillani jo silloin kun painoin ovenkahvan alas ja astuin aavistuksen epäröiden sisään.
    ”Heei?” sanoin hieman kysyvällä äänensävyllä huoneeseen.
    ”Zara! MOI! Tässä on Oreon uusi hoitaja, sen nimi on Zara. Se aloitti eilen”, Miro alkoi heti selittää silmät loistaen. Hänestä tuli ihan mieleen Vaahteramäen Eemeli, josta olin lukenut satuja joskus pienempänä.

    ”Ai, kiva! Tervetuloa, mun nimi on Christian. Hoidan Melliä”, sohvalla istuva, minua ehkä aavistuksen nuorempi poika vastasi. Hän oli hyvän näköinen, mutta varsinkin siniset silmät tekivät minuun vaikutuksen. Mä oon aina halunnut siniset silmät, mutta perin isän puolelta tummanruskeat.
    ”Moi, Tinka, Hallan hoitaja”, Christianin vieressä istuva punahiuksinen nainen esittäytyi varovaisesti hymyillen. Molemmat vaikuttivat todella kivoilta tyypeiltä.
    ”Hauska tavata”, vastasin hymyillen, mutta en kehdannut istua alas ennen kuin Miro viittoi hyvin selkeästi kohti lähintä nojatuolia merkkinä siitä, että se oli mun paikka.

    Miro kertoi innoissaan aamun treeneistä Mymmelin kanssa ja siitä, kuinka ne olivat keskeytyneet aamun ensimmäisen ratsastustunnin alkaessa. Puhuessaan hän käytti valtavia käsiliikkeitä korostaakseen sanojaan, ja kaatoi siinä kiireessä vahingossa Tinkan kahvikupin, jonka sisältö levisi sohvapöydälle.
    ”Miro!” nainen sähähti, mutta ei kuitenkaan näyttänyt kauhean vihaiselta.
    ”Sorisorisorisorisori, mä siivoon”, poika pahoitteli ja meinasi kompastua, kun ryntäsi huoneen poikki hakemaan paperia.

    Christian kumartui lähemmäs mua.
    ”Zara, niinku zetalla vai? Aika erikoinen nimi”, hän sanoi.
    ”Joo, mun isä on kotoisin Dubaista, niin mulla on arabiankielinen nimi”, vastasin.
    ”Aika siistiä! Ootko sä sit koskaan käyny siellä?”
    ”En, vaikka haluaisin kyllä. En vaan oikeen tykkää niin kuumista lämpötiloista, eikä äiti haluais että mä kävisin siellä”, selitin pojalle.
    ”Ai, miksi ei?”
    ”Se on pitkä tarina, lupaan kyllä kertoa joskus. Mut hei, eikö meidän pitäis mennä auttamaan niitä alkeistuntilaisia? Jos en ihan väärin muista, niin Mellinkin nimi oli siellä listassa”, kysyin vaihtaen sulavasti aihetta perheeni historiasta. En ollut itsekään ihan varma siitä, mitä äitini ja isäni välillä oli tapahtunut, joten parempi puhua niistä asioista joskus toiste.

    Oreon toinen ratsastaja, alakouluikäinen Ninni oli paljon Lottaa puheliaampi. Hän kertoi ummet ja lammet tätinsä suomenhevosesta, joka oli kyllä vasta koulutuksessa eikä hän siksi saanut vielä ratsastaa sillä. Tulimme toimeen hyvin – onkohan mussa jotain vikaa, kun päädyn aina joidenkin 8-vuotiaiden seuraan? Ei sillä, tykkään kyllä lapsista, mutta mietin vain, että katsovatkohan muut ikäiseni sitä vähän kummallisesti.

    Noin yhdentoista maissa Lotta saapui taluttaen kaulalta hionnutta Oreota tyytyvän näköisenä. Hänen kasvojaan kehystävät tummanruskeat hiukset olivat kihartuneet hieman ja kypärän alta paljastui yllättävän vähän – mutta kuitenkin – latistunut kampaus. Lotta talutti Oreon karsinaan, käänsi tamman ympäri ja ojensi sitten ohjat Ninnille mitään sanomatta. Sitten hän otti kypäräkassinsa karsinan edestä ja marssi pois paikalta.
    ”Mikäköhän tota vaivaa, se on joka viikko tollanen”, Ninni kommentoi. En kehdannut vastata mitään, mutta salaa olin ehkä vähän samaa mieltä. Onneksi suurin osa tallilaisista vaikutti todella kivoilta ja reippailta.

    ”Heippa Zara, mä lähden nyt kotiin tekemään läksyjä mutta tuun ehkä vielä illalla!” Miro ilmoitti huomatessaan mut, kun oli kävelemässä Oreon karsinan ohi. Hän vilkutti kädellään miltei raivokkaan reippaasti.
    ”Heippa, turvallista matkaa!” huikkasin pojan perään hymyillen samalla, kun lyhensin Oreon jalustimia.
    ”Mooooikkaaa”, Ninni kihersi puoliksi karsinan oven takaa, posket punaisina ja ohjia sormillaan näperrellen.

    ”Taidat olla pikkuisen ihastunut Miroon”, sanoin Ninnille kiusoittelevasti pellavapäisen pojan lähdettyä.
    ”Niinhän se toivoisi”, tyttö vastasi ylpeällä äänensävyllä. ”Mutta ei meistä koskaan tulisi mitään. Ei kannata seurustella kilpakumppanien kanssa. Niin kerroinko mä jo, että musta tulee isona kuuluisa esteratsastaja?”

    // En ehtinyt oikolukea, mutta toivottavasti tästä saa toistaiseksi selvää! 😀

    • #3236 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      taas ihan huippukiva tarina! sun tyylis on niin mukavan rentoo luettavaa!:) Zara tuntuu tosi kivalta tyypiltä ja toi sen Oreon ihastelu tuo niin hyvin mieleen sen kun ite sai ihka ensimmäisen hoitohevosen.

    • #3244 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Tykkäsin tosi paljon! Ihanan vaivattomasti Zara sujahti muiden hoitajien joukkoon 🙂 Saat 2hp ja 2sp

    • #3247 Vastaus

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 122
      • Perus pullaponi

      Vitsit kuinka hyvä ja panostettu tarina! Zara on kyllä mahtava lisäys Hallavalaisiin 🙂

    • #3254 Vastaus

      Emily
      Osallistuja
      • Postauksia: 167
      • Perus pullaponi

      Tää oli todellla kiva tarina ja mukava luettavaa!😄

    • #3288 Vastaus

      Seela
      Osallistuja
      • Postauksia: 41
      • Koulutuksen tarpeessa

      AAAA! Ihana! Zara vaikuttaa niin huippu tyypiltä!

    • #3297 Vastaus

      Christian Andersson
      Osallistuja
      • Postauksia: 44
      • Koulutuksen tarpeessa

      Aivan ihana tarina <3 kuvailu oli hyvää ja sait tarinan soljumaan eteenpäin tosi rennosti, sen lukeminen oli helppoa ja mukavaa, vaikka tarina olikin tooooosi pitkä 🙂

  • #4048 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    13.12.2018

    Hallavan porukka oli kokoontunut tallituvan pöydän ääreen. Vaikka näky ei suinkaan ollut epätavallinen, oli syy tälle kokoontumiselle hieman arjesta poikkeava. Oli nimittäin Lucian päivä, ja perinteen mukaan joku oli äänestetty Luciaksi vetämään iltakulkueen. Sieltä täältä kuului kuiskutusta ja spekulaatiota niin puoleen kuin toiseenkin. Kaikki kuitenkin hiljenivät Aleksin astellessa ulos toimistossaan kädessään pieni post-it lappu. ”Miula on tässä äänestyksen tulokset”, mies aloitti yrittäen kuulostaa mahdollisimman viralliselta. ”Tämän vuoden Lucia-neidoksi on valittu…” Kassu rummutti hiljaa pöytää imitoidakseen rumpujen pärinää. ”Zara!” Tallilaiset puhkesivat taputtamaan ja Zaran kasvoille nousi häkeltynyt hymy ystävien onnitellessa tallin uusinta hoitajaa. Seela kävi penkomassa kaapin hyllyltä Lucian kynttiläkruunun ja asetteli sen juhlavasti tytön päähän. ”Eiköhän mennä maastoon!”

  • #4474 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Ensimmäinen hoitopäiväni Hallavassa
    28.1.2019

    Koulupäiväni sujui hyvin tavallisissa merkeissä, vaikka minä hihkuin riemusta ja heitin voltteja – vain ajatuksen tasolla kylläkin. Luokkakaverit… tai no “kaverit” kertoivat minun olleen hieman muissa maailmoissa tämän aamun, mutta kommenteista ei tarvinnut välittää sen enempää. Sehän oli fakta, että edelliset yöunet jäivät neljän tunnin paikkeille, eikä tarvitse vaivautua edes kysymään miksi! Linja-auton kovalla penkillä sutaisin vastaukset pariin kotitehtävään ja katselin, kuinka kaupungin kerrostalot jäivät taakse maiseman vaihtuessa noh… metsäisemmäksi.

    Hyppäsin ulos bussista, ja vastassani oli vain jäätävä kylmyys – ei ainuttakaan elävää olentoa missään! En voinut muuta kuin seurata Google Maps-sovelluksen osoittamaa reittiä, ja epäilin jo lampsineeni väärään suuntaan, sillä matka kävellen eteni tuskastuttavan hitaasti. Lumen peittämiä havupuita oli toki mukava katsella, mutta tämä pakkanen sai minut tuntemaan oloni jääpuikoksi – olihan pakkasasteita ainakin 15.

    Sydämeni meinasi jättää lyönnin välistä, kun yhtäkkiä edessä pilkotti maneesin punainen seinä ja valkoaitaisten tarhojen rykelmä. Kahlasin hangen läpi rapsuttamaan ruunikkoa tammaa, ja sitten näin täplikkään söpöläiseni Oreon tuijottavan minua jostakin pihan toisesta päästä. Sitten jalkoihini tuli vauhtia – jätin juuri rapsuttelun makuun päässeen ponitamman seisoskelemaan tarhaansa ja harpoin Oreon luokse. Kenkäni olivat ääriän myöten täynnä lunta, vaikka olin varta vasten ottanut tallille pitkävartiset saappaani, joiden piti olla myyjän puheen mukaan erittäin lämpimät. Suomen talvi oli kyllä jotain niin hienoa…

    Oreo tallusteli portille ja nuuhki ojennettua kättäni. Hevonen näytti aivan liian suloiselta seistessään hangessa täydessä talvivarustuksessaan. Ihastelin tamman upeaa ulkonäköä vielä tovin ennen kuin maltoin mennä tarkistamaan, oliko Oreolla työpäivä tänään. Joka tapauksessa perusteellisen harjauksen se saisi varmasti.

    – Sä pääset hyppäämään, kerroin hymyillen tammalle palatessani ulos. Eipä se lauseestani kai paljoa ymmärtänyt, mutta ainakin käveli rauhallisesti karsinaansa. Minulle oli varoiteltu Oreon olevan hieman säikky joissakin tilanteissa, mutta reitti tarhasta talliin taisi olla aika tuttu ja turvallinen. Riisuin loimen ja ripustin sen oven telineeseen. Tamma vilkaisi huolestuneena viereiseen karsinaan, mutta rauhoittui, kun naapurin pää kohosi ylös heinien seasta.

    Seuraava kohde oli tallitupa. Uusia kasvoja näkyi joka nurkassa, osa ehkä sanoi “moi”, osa tyytyi vain tuijottamaan kysyvästi. Hyväntuulinen juttelu kantautui tallitupaan johtavan oven läpi. Oi, täällä oli niin täydellistä isolla T:llä, eikä Oreo jäänyt yhtään kakkoseksi.

    Kun olin vieraillut tallin jokaisessa kolkassa ja kuunnellut Aleksin kertomat perusteelliset ohjeet hoitajana toimimisesta, saatoin keskittyä pelkästään harjaamiseen. Oreo seuraili puuhiani, rouskutti heiniään ja nosti kiltisti jalkansa ylös, kun kumarruin puhdistamaan kavioita. Puunaushetken jälkeen harjasta ei löytyn takun takkua ja pörröinen talvikarvakin oli jotenkin ojennuksessa. Kaivoin puhelinta taskusta ottaakseni muutaman valokuvan, kun villasukin ja toppatakein varustautuneita tuntilaisia alkoi vyöryä ulko-ovesta sisälle. Huomasin kellon olevankin jo varttia vaille viisi – sain kyllä hoitotoimenpiteisiin kulumaan ennätyksellisen ajan.

    – Hei, mikä sun nimi on? kysyin Oreon karsinalle saapuvalta henkilöltä.
    – Laila, tyttö vastasi. – Entä sun?
    – Lotta.

    Näistä kuuluisista sanoista alkava keskustelumme jatkui sujuvasti eteenpäin, kunnes jompikumpi älysi hakea Oreon varusteet kellon tikittäessä uhkaavan oloisesti kohti viittä. Silittelin tammaa sen saadessa satulan selkäänsä, vaikka hevonen ei muuta tehnytkään kuin katseli tummilla silmillään meitä kahta, jotka säätivät sen varusteiden kimpussa.

    Loppupäiväksi istahdin alas maneesin katsomoon. Kuuntelin kannattimiltaan putoilevien puomien kolahduksia ja opettajan tasaista ääntä, ja unelmoin tulevista hoitohetkistä, maastoista ja lämpimämmästä vuodenajasta. En uskonut sen olevan liikaa vaadittu 😉

    • Tätä vastausta muokkasi 8 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Lotta.
    • Tätä vastausta muokkasi 8 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Lotta.
    • #4483 Vastaus

      Emily
      Osallistuja
      • Postauksia: 167
      • Perus pullaponi

      Tää oli kivan tunnelmallinen tarina! Tervetuloa Hallavaan!😀

    • #4484 Vastaus

      Lola
      Osallistuja
      • Postauksia: 49
      • Koulutuksen tarpeessa

      Olipa mukava tallipäivä tarina 😍 tervetuloa hallavaan! ☺️

    • #4485 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Tää oli kyllä aivan täydellinen ensimmäinen hoitotarina! Ihanasti sait kuljetettua saman iloisen toiveikkaan tunnelman läpi tarinan ja kuvailit todella sujuvasti niin Lotan ajatuksia kuin toimiakin. Kirjoitit myös todella toimivalla tavalla tuon pienen hyppäyksen ajassa, kun mainitsit yhdessä lauseessa käyneesi asiat Aleksin kanssa läpi, just noin toivoisin muidenkin välillä sen tekevän. Hienoa! Saat tästä 2 hoitopistettä

    • #4493 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Tää oli mukavaa luettavaa! Osasit hyvin kuljettaa tarinaa eteenpäin ja pitää sen kevyenä ja mielenkiintosena. Tervetuloa mukaan! 🙂

  • #4498 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Uusia mahdollisuuksia ja hoitajan velvollisuuksia
    29.1.2019

    Aurinko paistoi vaihteeksi pilvettömältä taivaalta, ja ehkä hienolla säällä oli jokin vaikutus liikkumistapaani, lähestyin Hallavan tallipihaa innokkaasti hypellen. Hoitajia oli liikkeellä useampi, ja tallin ympäristö oikein kuhisi elämää. Minun hoitajaurani oli alkanut lupaavasti, mutta kieltämättä halusin saada tilaisuuden jutustella muiden tallilaisten kanssa. Noh, Nancyksi esittäytynyt nainen otti sitten seuraavan päivän hoitajamaaston puheeksi kanssani, ja vaati minun ilmestyvän huomenna tallille.
    – Kyllä mä luultavasti tulen, musta on tosi mukavaa, että uudetkin hoitajat pääsee tälleen osallistumaan näihin juttuihin, vastasin leveästi hymyillen, vaikka aika yllättynyt olinkin. Viimeisestä maastokerrastani oli jo aikaa, enkä ollut ikinä kulkenut Hallavan maastopoluilla saati sitten edes käynyt hoitohevoseni selässä.
    – Tietysti tulet, Nancy yllytti. – Ja mut ja Lokin näet varmasti muiden joukossa, siitä ei ole epäilystäkään, hän lisäsi vielä, vaikka hevosemme odottivat jo kärsimättöminä sisäänpääsyä. Olin jo näpertämässä tarhan porttia auki, kun Aleksi liittyi seuraamme.
    – Hyvä Lotta, sä olet jo täällä. Oreo on tänään talutustunnilla ja olisin kiitollinen, jos auttaisit, hän onnistui silmänräpäyksessä näyttämään hoitamisen toisenkin puolen. “Ai niin”, ajattelin huokaisten.
    – Ei sun muuta tarvi tehdä kuin avustaa hoitamisessa ja varmistaa, että hevonen ei lähde omille teilleen. Kyllä sä osaat, ei ne ravaakaan kerralla enempää pitkän sivun verran.
    – Okei, mä voin harkita, lupasin. Kyllä uraa pitkin juoksenteleminen aina totaalisen paleltumisen voitti, mutta jos joutuisin tekemään tätä viikottain, tulisin varmasti hulluksi.

    Edessäni kohosi oikea vuori puhtaita varusteita. Olin löytänyt yhden likaisen hoitovälineen harjapakista ja se oli saanut minut ryhtymään oikeaan suururakkaan. Työn tulosta oli ihana katsella, ja varusteita hinkatessani olin sivusilmällä nähnyt parin muunkin hoitajan noudattavan esimerkkiäni ja istahtavan alas satulaa kuuraamaan. Tunti vierähti tässäkin hommassa, mutta nyt minulla ei ollut aavistustakaan, minne kuului esimerkiksi kasaani päätyneet pintelit. Näytin takuulla naurettavalta availlessani kaappeja ja kulkiessani ympäri tallia tietämättä määränpäätäni.
    – Tarviitko sä apua? joku tuntemattomien tallilaisten listastani tajusi kysyä minulta.
    – Kyllä kiitos, vastasin, ja samalla huomasin poskieni saaneen hieman lisää punaista väriä. Tummatukkainen tyttö edessäni ei kuitenkaan huomannut nolostumisen merkkejä itsessäni tai yritti ainakin kovasti olla välittämättä asiasta. Kohta tiesin jo senkin, että tyttö oli Emily, se Mollyn hoitaja. “Mukavaa porukkaa täällä tallilla, pitäisi mokailla kai useammin, että pääsisi tutustumaan näihin ihmisiin”, mietiskelin.

    Joel, erotin hänet muiden talutustuntilaisten joukosta siten, että hän oli ryhmän ainut poika ja kuulutti suureen ääneen menevänsä Oreolla tällä tunnilla. Moikkasin poikaa ja hänen äitiään iloisesti, ja huomasin Joelin mittailevan Oreota päästä kavioihin pohdiskeleva ilme kasvoillaan.
    – Onko se kiltti? karsinan oveen nojaileva noin nelikymppinen nainen kysyi sen kysymyksen, jota Joel varmasti pyöritti mielessään.
    – Oreo on tosi kiltti, vakuutin heille molemmille. – Olen hoitanut häntä vasta kaksi päivää, mutta kyllä on taatusti ihanin hevonen, mihin oon ikinä törmännyt.
    – Aloitapa sitten jo harjaaminen, Joelin äiti komensi poikaansa, ja totesin parhaaksi vaihtoehdoksi mennä peremmälle karsinaan näyttämään, miten homma hoidettiin. Oreo nautti silminnähden harjauksesta, vaikka poika onnistui välillä vetämään pölärillä vastakarvaan tai höpöttämään minun mittapuuni mukaan aivan liian äänekkäästi jotakin viereisen karsinan ratsastajalle. Syöttelin tammalle karsinan pohjalta löytyneitä heinänkorsia ja rapsuttelin hevosta toivoen, että se antaisi Joelin rauhassa puuhastella harjansa ja pienen hevospelkonsa kera.

    Varusteiden laiton luokittelin minun tehtäväkseni. Satula asettui selkään ja suitsien remmit kiinnittyivät paikoilleen – ilman taistelua tamman kanssa. Oreo ansaitsi pienen palkkion, joka oli mielellään muutakin kuin kuivikkeiden seasta noukittua heinää. Kaivoin taskustani kuivan leivänpalan, sen, jota hevonen oli havitellut koko päivän. Herkku katosi nälkäisen hevosen suuhun, ja hevoset viereisistä karsinoista tallin pihan puolelle, joten meidän nelikkomme kiiruhti perään.

    Joelin noustessa satulaan tajusin, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun näkisin hoitohevoseni työn touhussa. Olinhan toki jo eilen kavunnut maneesin katsomoon, mutta ajan olin kuluttanut maneesin katorakenteiden, lapasteni ja kaiken muun epäoleellisen tuijottamiseen. Tunsin pienten perhosten lentelevän vatsassani, kun Oreo siirtyi käyntiin. Huomenna olisin itse Joelin paikalla satulassa, ravailemassa maastopoluilla yhdessä muiden Hallavalaisten kanssa. Ajatus tuntui uskomattoman hienolta! “Olihan ratsastajalla kaikki kunnossa? Keskity nyt Lotta!” Vilkaisin selässä istuvaa poikaa, jonka istunta näytti oikein mallikelpoiselta. Opettaja antamat ohjeet kuten “ohjat tuntumalle”, ”pysähdys” tai ”voltti C-kirjaimen kohdalle” eivät nyt mitään rakettitiedettä olleet, ja tyytyväisenä huomasin osaavani neuvoa selässä keikkuvaa ratsastajaa. Oreo kulki rauhallisesti vierelläni, pysähtyi minun jäädessä paikoilleni, ja lisäsi vauhtia askeliinsa pyynnöstäni. Taisin tehdä tästä ratsastajalle aika helppoa, mutta olin minäkin aika aloittelija näissä avustushommissa.
    – Otetaan vielä pätkä ravia! kuului kentän keskustasta. Näin, kuinka Joel antoi oikeaoppisesti pohkeita ja Oreo siirtyi verkkaiseen raviin.
    – Vähän enemmän eteenpäinpyrkimystä hassu tamma, naurahdin, mutta käskyäni seurasi jo siirtyminen käyntiin. Tunti oli ohi. Pakko myöntää, että en tiennyt talutustunnilla auttamisen olevan näin hauskaa! Innolla odotan huomista.

    • Tätä vastausta muokkasi 8 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Lotta.
    • #4503 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 86
      • Koulutuksen tarpeessa

      Oi että, onpa näissä sun tarinoissa kiva tunnelma! Mukavaa kun Lotta auttoi niin reippaasti talutustunnilla ja on innoissaan huomisen maastoreissusta. Erityisen kivaa että rohkenit myös ottamaan muita hoitajia mukaan! 🙂 Hyvä kun Oreon varusteet tuli myös kunnolla puhdistettua, se on aina tärkeää. Saat tästä tarinasta 1 sosiaalisuuspisteen ja 2 hoitopistettä!

  • #4533 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Tallilla taas
    1.2.2019

    Kokonaisen päivän verran odoteltu tallipäivä oli taas edessä. Muiden juttuja kuunneltuani tiesin perjantain olevan tallin jokaisen hevosen vapaapäivä. Ei siis ympärillä pyöriviä tuntilaisia. Suunnittelin jotakin maastoretken tapaista, kunnes muistin hoitajamaaston tapahtumat. Ei sittenkään maastoon tänään. Puhelin kilahti sängylläni ja pyyhkäisin esiin saapuneet viestit. Tuntemattomasta numerosta oli tullut yksi.
    – Mitäääh? kummastelin. Perehdyin kuitenkin tarkemmin tähän mystiseen henkilöön, ja tajusin sen olevan Hallavan whatsapp-ryhmän jäsen. Juuli, hän oli pyytänyt minua talliseuraksi. Lähetin myöntävän vastauksen ja pinkaisin eteiseen. Matkalla olin kompastua omaan koulureppuuni. Perus-perjantai, kun ei edes jaksanut raahata kamojaan yhtään ulko-ovea peremmälle. Lähdin painavan tallikassini kera kohti pysäkkiä. Kaipasin täältä synkkien kerrostalojen keskeltä pois, en ilmeisesti ollut vieläkään sopeutunut tähän kaupunkielämään.

    Bussi jätti minut samaan vanhaan tuttuun paikkaan, josta lähdin taivaltamaan kohti tallia. Nauroin ääneen, kun katselin Pilkun ja Rokin temmeltämistä tarhassa. Vapaapäivä pakkasasteineen oli nähtävästi piristänyt ponejakin. Muuten paikan päällä vallitsi ihana rauhallinen tunnelma. Etsin Juulin käsiini, sen vaaleatukkaisen merkkivaatteisiin pukeutuvan tytön, joka oli näyttänyt pärjäävänsä Valeran kanssa mainiosti. Itse pidin enemmän toisentyyppisistä hevosista, mutta makunsa kullakin.

    Juuli saapui luimistelevan Valeran kanssa pihamaalle. Tytön kaulassa roikkui tuliterä järjestelmäkamera, ja tunsin tarvetta pyytää Juulia ottamaan muutaman kuvan Oreostakin. Hoitohevosestani puheen ollen, se odotti tarhassaan taatusti jäätymispisteen partaalla.
    – Moi mussukkani, tervehdin tammaa, joka oli nätisti kävellyt luokseni portille. Se työnsi kauniin päänsä rapsuteltavaksi ja nautti tilanteesta, vaikka olinkin tunkenut sen luokse kesken sen ansaitun ulkoiluhetken.
    – Lotta pidä vähän kiirettä, tää himskatin tamma syö mut! Juuli tuskaili portin toisella puolella. Siispä napsautin riimunnarun kiinni Oreon riimuun ja talutin hevosen kärsimättömänä odottelevan Juulin luokse.
    – Peppikin on sitten tulossa, tyttö ilmoitti yhtäkkiä. Heh, kun höristin korviani, saatoin kuulla pihatolta kantautuvaa laulua:
    – Pilkku-poni paras on, Pilkku-poni verraton! Pepillä taisi olla joka päivälle uusi kappale.

    Oreo sai harjaansa ja häntäänsä huolella väsätyt letit, joiden tekoa olin vuosia harjoitellut kahden pikkusiskoni hiuksiin. Oreo nyt edusti vähän eri lajia, mutta lopputulos oli hieno, vaikka itse sanonkin. Ensimmäisenä Oreo oli katsellut epäluuloisesti lähes tyhjään talliin, mutta oli uskaltautunut karsinalleen asti. Kohta olimme taas lähdössä uhmaamaan kylmää pakkasilmaa. Pepinkin talvea koskevan valitusvirren olisi voinut kuulla Ruotsissa asti.
    Löysimme otollisen kuvauspaikan maneesin takaa. Asetuin Juulin kuvattavaksi metsänreunan paikkeille. Oreo tepasteli edestakaisin pää pystyssä, eikä tainnut ymmärtää touhuistamme pätkääkään.
    – Rauhoituhan nyt, puhelin tammalle ja tarjosin sille pientä leivänpalaa taskustani. Nami kelpasi ja pää laskeutui pilvistä.
    – Nää kuvat riittää, totesin. Valera ainakin näytti hyvin kyllästyneeltä ja yritti riuhtoa itseään irti Juulin otteesta.
    Myös ratsastuspulmani ratkesi kuin itsestään Pepin ehdottaessa ilman satulaa menoa. Ratsastuspaikaksi valikoitui kenttä ja lajiksi kouluratsastus. Ilman satulaa ratsastaminen vähän hirvitti minua, mutta sitten muistin keskiviikon hyvin menneet estetreenit. Kyllä tämä tästä varmaan lähtisi sujumaan… Tuuppasin kuolaimet Oreon suuhun ja lähes palellutin näppini suitsien lukuisien remmien kanssa säätäessä.
    – Ootteko te valmiit, pikkupossu on ainakin valmis! Peppi huuteli käytävältä. Lähdin seuraamaan pirtsakkaa parivaljakkoa ulos.
    – Oho, toi kenttä näyttää aika kivalta, huomautin.
    – Mitkä kinokset! Juulikin kommentoi. Kiipesin selkään jo ennen astumistamme kentän puolelle, sillä aitojen sisällä oli lunta ainakin 30 senttiä, enkä halunnut lisää täytettä saappaisiini.
    – Pilkku hautautuu tuonne! Peppi huudahti. Eihän se nyt ihan paikkaansa pitänyt, mutta hevosemme saivat kyllä työskennellä kunnolla onnistuakseen liikkumaan lumen keskellä. Nautin Oreon lämpimästä selästä ja tasaisista askellajeista. Ja siitä, kun jonkinlainen ura alkoi muodustamaan kulkemallemme reitille, eikä meno ollut enää niin vaikeaa. Kunnon alkuverkkojen jälkeen ryhdyin ratsastamaan voltteja ja muita kiemuroita. Oreo asteli eteenpäin vastustelematta apujani, ja tunsin allani sen saman rauhallisen hevosen, joka se oli ollut alkeistunnilla avustaessani. Oreo taisi olla parhaimmillaan täällä kotinurkilla, kun mikään tai kukaan ei säikytellyt pusikoissa.

    Nostin laukan ja ohjasin ratsuni suurelle pääty-ympyrälle. Pari kertaa tasapainoni oli pettää, mutta vilkuillessani Juulia ja Peppiä näin heidänkin poukkoilevan selässä aika lailla.
    – Miten menee? kyselin vaihtaessamme toiseen kierrokseen.
    – Ihan okei, Juuli totesi. Peppi vastasi suurin piirtein samalla kaavalla. Itse ainakin olin tyytyväinen pysyessäni edes lämpimänä. Yksi laukka vielä, annoin avut ehkä aavistuksen huolimattomasti ja pomppasin pienen pukin lennättämänä pari senttiä irti tamman karvaisesta selästä. “Uus yritys”, ajattelin. “Vielä kun pääsis pois täältä Pilkun perästä.” Nostin uuden laukan äskeisestä oppineena ja Oreo siirtyi pärskähtäen vauhdikkaampaan askellajiin. Rakkauteni hevoseen lisääntyi joka askeleen myötä. Olin yhtä hymyä laskeutuessani ratsailta, Oreo osasi vain nostaa mielialani huippuun!

    • #4537 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 86
      • Koulutuksen tarpeessa

      Voi että tästä tuli ihanan hyvä mieli! Sulla on todella kiva tapa kirjoittaa! Just oikeita sanavalintoja, etenet tarinassa hyvin ja ryhdikkäästi ja silti kerrot asioista joita Lotta teki tarpeeksi paljon että lukija tietää missä mennään. Tässä esimerkiksi ei mainittu ollenkaan Oreon harjaamisesta mutta lukijalle annettiin sellainen kuva että tamma puunattiin oikein olan takaa ja ihan letitkin tehtiin. Tosi hyvä! Saat 2sp ja 1kp. 🙂

  • #4542 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Pikavisiitti tallilla
    2.2.2019

    Tänä aamuna petyin vähäsen, sillä äiti tuhosi tämänpäiväiset hoitosuunnitelmani keksittyään muita menoja lauantain kuluksi. 8-vuotias pikkusiskoni Katariina pääsi ilmeisesti tapaamaan vanhoja kavereitaan kahden tunnin ajomatkan päähän, ja äiti vaatimalla vaati minun lähtevän mukaan.
    – Ai että Kata tarvii jonkun, ketä se voi tökkiä automatkan ajan? tivasin.
    – Sä se oot joka tökkii, sisko näytti kieltä.
    – Lotta, älä nyt aloita… äiti huokaisi. No, paras sännätä pukemaan. Ratsastushousut ja tallisaappaat laitoin ihan äidin kiusaksi. Jos päätin lähteä tallille, minä myös lähdin.
    – Hei Lotta, mitä jos mentäis tallin kautta niin mekin voisimme nähdä sen… mikä keksi sen nyt olikaan? äiti taisi keksiä molemmille käyvän ratkaisun. Silti toivoin äidin oppivan Oreon nimen, jotta hän ei häpäisisi meitä parhaassa tapauksessa Aleksin silmien edessä.
    – Se on Oreo, koita nyt muistaa, kajautin mennessäni. Katariina viiletti jo portaita alas, itse tyydyin kaivamaan puhelimen taskustani, ja katselemaan Juulin lähettämiä valokuvia eiliseltä – kylläpä Oreo näyttikin upealta!

    Katariina oli ihmeen innostunut tallitouhuistani ja kyseli koko matkan ajan enemmän ja vähemmän oleellisia tietoja Hallavasta ja kuluneesta viikostani. Äiti vaati tietää, oliko tilalla muita kotieläimiä, kuten lehmiä.
    – No Pilkku käyttäytyy kuten sika, ja Oreo näyttää väritykseltään ehkä vähän lehmältä. Ja Melli vois olla koiranpentu, kun se on niin seurankipeä, minua ihan nauratti vertaillessani Hallavan hevosia ties mihin muihin lajeihin. Katariinaan juttuni meni täydestä, ja hän tuijotti koko matkan ajan ikkunasta ulos, varmasti luuli jonkin elukan hyppäävän ajotielle. Kun kaarsimme parkkipaikalle, kumpikaan meistä ei ollut pysyä nahoissaan. Suuntasin pikavauhtia Oreon karsinalle, ja viipotin riimunnaru mukanani hoitsuni tarhan luokse. Tarkoituksenani oli tehdä pieni kierros tallin ympäristössä, listojen mukaan tamma oli tehnyt jo tunnin töitä.
    – Oiii kun se on söpö! Katariina kiljahti ja Oreo oli lentää äänen voimasta istuaelleen.
    – Suu kiinni nyt, mulkaisin tyttöä. – Mutta Oreo on kieltämättä ylisöpö. Haluuks sä Kata rapsuttaa sitä, tai äiti?
    Katariina oli heti hevosen kaulassa kiinni ja rauhallisella juttelullani yritin viestiä tammalle, ettei yli-innokas siskoni tarkoittanut mitään pahaa.
    – Olet sä sitten ihana, kerroin hevoselle. Talutin sen perässäni tallinympärysmatkalle ja pikkusisko seurasi pomppien perässä.
    – Mee johonkin muualle hyppimään kuin sen taakse, annoin pienen vinkin, jonka avulla saattoi säästyä suurelta vahingolta. Oreo ei kuitenkaan vaikuttanut olevan säikähtelytuulella, kahlasi vain hangessa perässäni ja katseli korvat hörössä vieressä kohoavaa metsikköä. Ohitimme yksärien tarhat tallin takana ja jolkottelimme kentän ympäri. Lopuksi vedin pölärin kanssa Oreon jalat puhtaaksi lumesta, ja päästin tamman jatkamaan tarhailuaan. Äiti sijoitti lähdön paikan tähän, joten huudahdin moikat tallikäytävälle ilmestyneille hoitajille ja raahauduin autolle. Hoitopäiväksi tätä ei varsinaisesti voinut sanoa, mutta jaksoinpa ainakin sinnitellä seuraavaan tallikertaan.

    Alla kuvassa onnellinen hevosenhoitaja 🙂

    • Tätä vastausta muokkasi 8 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Lotta.
    • #4569 Vastaus

      Mikael
      Osallistuja
      • Postauksia: 74
      • Koulutuksen tarpeessa

      No mutta oi ihanaa, tottakai pikkusisko on innoissaan kun isosiskolla on uusi hoitoheppa. <3 Ihanaa että Katariina ja äitikin pääsivät näkemään Oreon ja tallin. Ja voi mikä suloinen kuvakin vielä: hevonenkin melkein hymyilee kun on noin korvat hörössä!

    • #4574 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Siis aivan ylisöpö kuva! Ja tarina oli kanssa ihana, hauska päästä vähän tutustumaan Lotan perheeseenkin paremmin. Tästä 1hp

  • #4571 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Sunnuntain työntäyteinen tallipäivä
    3.2.2019

    Autokyydin ehtona oli ottaa “koko suku” mukaan tallille, ja minähän nyt halusin päästä Oreon luokse, joten oli suostuttava. Heräsi epäilys, että tämä kerta tulisi olemaan kahden pikkusiskon lastenvahtina toimimista – ja sitä, että kenellekään hoitajalle ei voinut sanoa mitään, kun äiti valvoi keskustelua vieressä. Onnekseni heti ajomatkan päätteeksi siskoni säntäsivät Pilkun ja Rokin tarhalle, ja äidin oli tietysti syöksyttävä pelastamaan tytöt Pilkun hampaista. Vedin hupun syvälle päähäni ja yritin karistaa muut perheenjäsenet kannoiltani. Huokaisin helpotuksesta päästyäni tallituvan ovesta sisään.
    – Moi Lotta! Seela-niminen tyttö tervehti heti iloisesti. Pidin tallilaisten tavasta olla ystävällinen niin uusille kuin vanhoillekin hoitajille, se sai tuntemaan olonsa kotoisaksi täällä. Itse ainakin pidin Hallaavaa kuin toisena kotinani, vaikka olin ollut täällä vasta… noh viikon.
    – Hei, vastasin yhteisesti kaikille, ja varasin paikkani sohvan toisesta päädystä. Riisuin pari vaatekappaletta yltäni, koska tallituvan lämmitys ei antanut armoa Suomen talveen varustautuneelle.
    – Ootko sen hoitajamaaston jälkeen päässyt Oreon selässä käymään? Emily vieressäni uteli.
    – Joo, mä itse asiassa oon jo hypännytkin, kerroin. – Ja perjantaina mä kävin selässä vissiin myös, yritin muistella menneitä hoitokertoja.
    – Juu, hyvin oot päässyt alkuun sen kanssa, Emily vastasi hymyillen. – Eikö Oreo nyt aika mukava hoidettava olekin?
    – On se… Entä sinä ja Molly? hyppäsin aiheesta toiseen.
    – Hyvinhän meillä on mennyt, Emily totesi. Samassa Pepin tuskastunut ääni kuului kirkkaana muiden juttelun ylitse:
    – Liikettä niveliin tyhmä lihapullakasa! Arvasin heti, että kyse oli jostakin pelistä, koska näin tytön hakkaavan raivostuneena puhelimensa näyttöä. Pilkun hoitaja, hän oli tilanteesta riippumatta ihana oma itsensä.

    Oreokin oli aina ihana oma itsensä, varmasti suloisin ja lempein hevonen koko Suomen alueella. Se oli niin vaivaton hoidettava, seisoi vain ja tuijotti tummilla silmillään, kun pyörittelin kumisualla suurimpia likoja irti sen kyljistä. Seuraavaksi otin pölärin käsiini, ja katsoin, kuinka se alkoi kuoriutua lumipeitteestään. Irrotin vielä tiukasti jumittuneet lumipaakut jokaisesta neljästä kaviosta. Samassa huomasin karsinan eteen kerääntyneen yleisöä.
    – Saako sitä silittää? pikkusiskoistani se nuorimmainen, tarkemmin sanottuna 6-vuotias Emma kysyi pienellä äänellä.
    – Mikä ettei, annoin huokaisten luvan. Pääasia, että Oreo tykkäsi. Itse voisin vaikka selvittää takut hevosen hännästä. Ei hevonen rapsutteluihin kyllästyisi, se oli varmaa. Loimea pukiessani siskot tahtoivat kovasti auttaa, joten annoin heidän kiinnittää pari remmiä.
    – Katariina ne mahavyöt menee ristiin, neuvoin. Emmalle piti myös selittää, miksi hevosen mahan alta ei saanut kulkea, mutta kyllä tytöt varmasti oppisivat – ainakin, jos he keräisivät lisää rohkeutta ilmoittautuakseen alkeiskurssille.

    Talutaessani toppavaatteisiin puettua Oreota sain pidätellä hevosen menoa aika lailla, sillä Celle ryntäsi pukitellen portille ystäväänsä vastaan, ja osa hevosen energiasta tarttui riimunnarun päässä lampsivaan Oreoon. Luisteltuaan tallipihalla hetken matkaa se kuitenkin huomasi rauhallisen käynnin olevan parempi vaihtoehto. Taputin tammaa kaulalle ja talutin hevosen perässäni portista sisään. Celle lähti salamana kohti tarhan toista päätyä, ja Oreo ampaisi pukitellen perään. Mietiskelin tovin, mitä tapahtuisi, kun kesän kuumuus iskisi. Tulisikohan Oreostakin sellainen perässä kiskottava tapaus, joka kentällä pitäisi voimakkain pohjeavuin käskeä liikkeelle. Toivottavasti ei. Suupielet kääntyivät väkisin ylöspäin parivaljakon touhuja katsellessa 😀

    Hetken aikaa olin ei-mitään-tekemistä-mielialalla, kunnes näin kottikärryt tallin nurkalla. Työnsin ne Oreon karsinan edustalle, ja etsin vielä talikon käsiini. Lannan lapioimista olin harrastanut takuuvarmasti siitä lähtien, kun opin kävelemään, ja puhdistusoperaatio hoituikin oikein näppärästi. Asiaa auttoi ehkä myös sekin, että tallityöntekijä oli jo kertaalleen hoitanut tämän homman, ja minun vastuulleni jäi vain muutama nurkassa lojuva kikkare.
    – Hyvältä näyttää! Aleksi ilmoitti käytävän puolelta. Kippasin vielä kottikärryjen sisällön lantalaan, ja siirryin tallituvan puolelle todettuani, että työt oli tehty.

    Peremmällä huoneessa näytti istuvan joku uusi hoitaja. Ei, hän ei ollut Juuli, eikä Hauskan hoitaja Ada. Uteliaisuus vei voiton tässä tilanteessa ja marssin tytön luokse:
    – Mikä sun nimi on?
    – Clarissa. Kukas sä sitten oot?
    – Mä oon Lotta, kerroin. – Oreon hoitaja. Aloititko täällä juuri, ja hoidatko kenties jotakuta? esitin läjän kysymyksiä Clarissalle.
    – Mä itse asiassa kysyin äsken Aleksilta, että voinko hoitaa Savua ja myöntävä vastaus sieltä tuli! hän kertoi.
    – Hienoa! Savu oli mullakin kakkostoiveena, mutta onneks Aleksi antoi mulle Oreon, pölpötin innostuneena.
    – Tunnetko sä ton Juulin? Clarissa kyseli. – Me ollaan oltu pienestä asti kavereita.
    – Joo tunnen, vastasin.
    Samassa minusta tuntui, että ystävystyisin tuon Clarissan kanssa, ja hänen ja Juulin kaveruus vain edistäisi sitä.

    • #4575 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Tästä tarinasta selvästi välittyi se miten hyvin Lotta on jo päässyt sopeutumaan porukkaan, ja lopetus vielä lupaili lisää kavereita, mainio juttu! Nautin joka kerta ihan sika paljon näiden sun tarinoiden lukemisesta (: Saat 1hp ja 1sp

    • #4580 Vastaus

      Christian Andersson
      Osallistuja
      • Postauksia: 44
      • Koulutuksen tarpeessa

      Hauskaa, että oli koko suku mukana ja pääsit opettamaan hevosenhoidon saloja 🙂 !

  • #4583 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Hoitamassa ja estetunteja odottelemassa
    4.2.2019

    Kökötin bussipysäkillä välipalapatukkaa ahmien. Kyytimme vihdoin tultua bussin ovien eteen syntyi valtava tungos. Ennalta-arvattavasti minulle jäi ainoastaan seisomapaikka, mutta miksi olisin mennyt laittamaan itseni tungeksivien oppilaiden joukkoon. Pistin patukan kuoret taskuuni ja kuuntelin kuljettajan suunnalta kantautuvaa pop-musiikkia. Bussi läti nytkähtäen liikkeelle.
    – Lotta, Lotta…
    Pyörähdin ympäri 360 astetta, mutta en nähnyt äänen aiheuttajaa.
    – Lotta, tuu tänne! kuului bussin takaosasta. Lähdin penkkien selkänojat tukenani kävelemään peremmälle.
    – Moi Lotta! Juuli hihkaisi ikkunapaikalta. – Mä unohdin perjantaina kertoo, et ollaan samassa koulussa. Näin sut välitunnilla ylhäisessä yksinäisyydessäsi.
    – Okeiiii… Millä luokalla oot, kun selkeesti ollaan saman ikäisiä? yritin hämmästyneenä saada aikaan jotain vastausta.
    – Seiska B:llä, Juuli vastasi.
    – Aa, mä oon A:lla, kerroin puolestani.
    Aa, A:lla, Juuli tirskahti. En ihan tajunnut, mistä Juuli tuonkin vitsin repäisi. Ainakin minulla oli samanhenkistä matkaseuraa, ja välitunnitkin saisivat piristystä siinä sivussa. Olinhan minä aina tiennyt, että B-luokalla oli Juuli-niminen tyttö, mutta että tämä Juuli…
    – Onks Valera tänään tunneilla? mietiskelin vaihteeksi.
    – Joo, se menee estetunnille tänään. Vihdoin mäkin pääsen näkee sen hyppäämässä! Juuli intoili.
    – Oreo menee kuuden koulutunnin, muistelin. – Ja kiitti niistä kuvista, ne oli upeita! palasin perjantaihin.
    – Ne kyllä oli, vaikka itse sanonkin, Juuli totesi hymyillen. Mahdoinkohan saada hänestä kuvaajan esimerkiksi keskiviikolle?

    Matkan puolivälissä suurin osa matkustajista oli astunut jo ulos bussin kyydistä, mutta meillä riitti juttua. Kun lähes jokainen isän maatilalla ja Juulin ratsastuskouluoppilaan uralla tapahtunut kommellus oli käyty läpi, meidän pysäkkimme oli vastassa ja lähdimme erilaisia liikkumistapoja hyödyntäen kohti Hallavaa. Näillä tarkoitettiin vauhdikasta loikkimista, hangessa pyörimistä ja jalkojen perässä laahamista, kun kaksi ensimmäistä tapaa olivat jo väsyttäneet meidät totaalisesti.

    Toimme hevosemme sisälle talliin puunattavaksi. Kello oli 15.45, ja Valera lähtisi ratsastajansa matkaan tunnin päästä, joten Juulin mukaan tätä aikaa ei oltu tarkoitettu hukattavaksi. Tömäytin Oreon harjapakin tallin lattialle, ja mietin, mikä harja aloittaisi Oreon kauneuskäsittelyn. Tyydyin kumisukaan, ja ryhdyin pyörivin liikkein puhdistamaan alahuuli roikkuen torkkuvaa Oreota.
    – Onko mukavaa? jutustelin tammalle. – Vai ootko jo ihan umpiunessa ettet ees kuule mitään, mitä mä sanon? Musta on ainakin kivaa, että sain sut hoitsukseni, tää on melkein kuin omistais hevosen. Tai no ei ihan, mutta silti.
    – Mä sit kuulen noi kaikki jutut, Juuli huomautti virnistäen. – Mut jatka vaan!
    – Mitäs kuuntelet noin korvat höröllään! lauoin takaisin.
    – Jos vaikka keskusteluunne lipsahtaisi jotain kiinnostavaa, Juuli vastasi silmiään pyöräyttäen.
    – Turha luulo sanon minä, yritin palauttaa keskustelukumppanini ajatukset järkevälle tasolle. – Sitä paitsi mikä mun elämässä olis niin kiinnostavaa?
    – Kaikki, Juuli naurahti.
    – Aha selvä, esitin painavani muistiin tuon tiedon, vaikka todellisuudessa ajatukseni olivat aivan toisaalla. Nimittäin Oreossa, joka näytti ylimaallisen suloiselta alahuuli roikkuen ja korvien sojottaessa kummallekin sivulle. Jatkoin hevosen karvan kiillottamista uuteen uskoon ja nappasin siinä sivussa kaviot käsittelyyni. Niiden tilsojen irrottamiseen kului sitten ainakin kymmenen minuuttia, kun voimani ei riittänyt riuhtaisemaan koko lumikokkaretta kerralla. Rapsutin Oreota kiitokseksi rauhallisesta käytöksestä.
    – Valeran ratsastaja tuli niin mitä tehtäis nyt? Juuli hypähti Oreon karsinan puolelle. Siirsin naamalle karanneen hiustupon takaisin omalle puolelle, ja yritin keksiä jotakin ohjelmaa loppupäiväksi.
    – Tiiätkö sen tunteen, kun sul on nyt oma hoitsu ja kaikki mitä voit toivoo, mut sitten et tiedä mitä tekisit? otin selvää pyörittelikö Juulikin samankaltaisia ajatuksia mielessään.
    – No mul ei nyt perjaattees oo Valeraa tässä että joo, Juuli huomautti kulmiaan kurtistaen.
    – No onhan meillä tässä Oreo, puhelin lempeästi sekä taaksemme hiippaileelle hevoselle että Juulille, ehkä Oreolle kuitenkin enemmän. Katselin sen siroa päätä ja toisen silmän ympärillä olevaa mustaa täplää ja nostelin lattialta heinänkorsia hevosen turvan ulottuville.
    – Kolmen ruokalajin ateria todellakin, Juuli kommentoi naurahtaen.
    – No hevoselle se vois mennäkin siitä, tuumasin. – Ei kukaan oo ainakaan vielä valittanut.

    Rupattelimme vielä tuntiratsastajien mentyä ja paijailimme suloista Oreota, joka nautti sydämensä pohjasta kaikesta saamastaan huomiosta.
    – Sä sait sitten vähän helpomman tapauksen hoitohevoseksi, Juuli ei voinut muuta kuin todeta.
    – No sun hevonen ei heti saa sydäriä, kun ollaan pari metriä tallipihaa kauempana, muistutin. – Kyl säkin käyttäydyit oikein nätisti siellä maastossa, kuiskasin Oreolla rapsuttelujen lomassa. – Ja oot yksinkertaisesti ihanin hevonen mitä voi olla!
    Juuli loi minuun hieman kummastuneen katseen, mutta olin näkevinäni pienen pilkkeen hänen silmäkulmassaan:
    – Etkö sä ikinä lopeta tuota Oreon ylistämistä… tai no, Valera on ihanaaaaaa!

    Jätimme Oreon karsinaansa heiniä rouskuttamaan, sillä Juuli halusi nähdä edes osan Valeran hypyistä maneesissa. Asetuimme vilttien alle katsomon penkeille, ja panin merkille, että “muutama” muukin ihminen istui tuntia katselemassa. Estetunnin seuraaminen taisi olla aika suosittua tallilaisten keskuudessa. Toivathan korkealle nostetut puomit ja vauhti sekä onneksi ei niin todennäköiset vaaratilanteet jännityksen hetkiä myös katsojajoukolle. Ihastelimme vuorollamme hevosien hyppytyyliä ja eri ratsujen toinen toistaan ihanampia luonteita.
    – Minkä hevosen sä näistä valitsisit estetunnille? tiedustelin Juulilta, joka sen suuremmin miettimättä antoi vastauksen heti:
    – Valeran tietysti! Mitä oikein kuvittelit? Entä sä?
    – No Oreo ei oo tällä tunnilla, tuo Loki vaikuttaa ihan kivalta. Ja jos tuo tuossa on Fonzie niin vähän liian vauhdikas tapaus mulle, vilkaisin hyppyvuorossa olevaa päistärikköä ponia.
    – Vois kyllä testata, Juuli lausui pohtivan oloisena. – Hei kato, nyt Valera hyppää.
    Ruunikko tamman ponkaisi tehtävänä olleen sarjan esteiden yli leikiten ja jatkoi reippaassa laukassa eteenpäin.
    – No kyllä Valerakin ihan mukavalta ratsastettavalta vaikuttaa, myönsin.

    Ää, tuntia katsellessa tuli hirveä hinku päästä itsekin hyppäämään pitkästä aikaa. Entisellä tallillani esteet pystytettiin kentälle suurin piirtein kerran kahdessa kuukaudessa, mikä oli luultavasti syy myös siihen, että estetehtävät tuottivat minulle suuria vaikeuksia. Kevyttä istuntaa voisi tosin treenata sileälläkin…
    – Juuli, mä keksin, mä meen puomeja nyt keskiviikkona! Kehittyy istunta ja tasapaino ja kaikki! selitin innostuneena tytölle.
    – Aa, mutta Valera on kyllä silloin tunneilla, Juuli vastasi hieman harmistuneena.
    – Mut ens perjantaina voidaan kyllä lähtee vaikka maastoon, ehdotin piristykseksi. En kyllä tiennyt edelleenkään, oliko maastoon lähteminen hyvä vai huono idea.
    – Hei tarviikohan Oreon ratsastaja apua tallissa? Juuli kysyi yhtäkkiä.
    – Saattaa muuten tarvita, mä unohdin ihan kokonaan… asia palasi mieleeni, ja lähdimme vauhdilla kohti tallia. Toivoin, ettei maneesin oven avaukseen sisältyvä ääni kuulostaisi kovin pahalta hyppäävien hevosten korvissa, mutta ajatus säikähtävistä ratsuista ei kuitenkaan pyörinyt kovin kauaa mielessäni, kun Oreon ratsastaja esitti jo kysymyksen liittyen hevosen varusteisiin. Tarjosin apuani kyseiselle tytölle ja rapsuttelin ihanaa Oreota siinä sivussa. Päivän toisen ja viimeisen tunnin lähtiessä käyntiin raahauduin nälkäisenä tallitupaan ja ryhdyin pureksimaan pakkasessa jääkaappikylmänä säilynyttä voileipää. Tapahtumarikkaan koulu- ja tallipäivän jälkeen kaipasin vain hiljaista yksinoloa ja sitä sainkin vedettyäni toppatakin hupun päähäni ja kiinnittettyäni katseeni puhelimen näyttöön, vaikka tallituvassa iloinen meteli olikin koko ajan läsnä.

    • #4594 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Kirjotat tosi sujuvaa dialogia, oli ilo lukea. Tykkäsin myös tuosta realistisuudesta mitä tarinassa oli – aina ei vaan keksi tekemistä. Saat 1hp ja 2sp

  • #4623 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Esteratsastuksen riemut
    6.2.2019

    Tänään olin poikkeuksellisen hyvällä tuulella, melkein olisin voinut esitellä kömpelöitä tanssiliikkeitäni linja-auton muille matkustajille. Kello oli vasta 12.20 ja olin jo puolimatkassa tallille. Aloin vähin äänin vaihtaa kouluvaatteita tallivaatteisiin, ja tuijottavia silmäpareja näkyi joka paikassa. “Itsekin haisette ällöttävälle hajuvedelle” olisin voinut tokaista vastaukseksi, sillä se piti täysin paikkaansa. Kaivoin vielä mustat tallihanskani repun pohjalta ja loppuajan käytin kännykkää selaillen. Whatsapp ilmoitti yhdestä lukemattomasta viestistä: “Tänään ratsastamaan neljän aikoihin?” Elina oli kysynyt tunti sitten. “Sopii!” vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi, ja samassa huomasin pysäkin tulleen näkökenttääni. Raahauduin kamojeni kera oven eteen ja vilkaisin lähes vaakasuorassa suunnassa etenevää lumisadetta. Onneksi Hallavassa oli maneesi!

    Tallituvassa oli hiljaista, kun laskin kamat käsistäni ja ryhdyin sullomaan niitä kaappiini. Pari henkilöä, yksärinomistajia luultavasti, istui sohvalla tapittaen kännykän ruutua.
    – Tää kaappi kaipaa kyllä piristystä, totesin ääneen. Ovessa kyllä luki kissan kokoisin kirjaimin nimeni, mutta halusin tuoda nimilappuni alle vaikkapa kuvan minusta ja Oreosta. Laittaisi kaapin ulkonäön heti uuteen uskoon.

    Oreon karsina oli tyhjä, hevoset olivat siitä päätellen vielä ulkona. Noh, olinhan minä ne nähnytkin tarhoissa juoksentelemassa. Sen enempää ajattelematta otin seuraavaksi hommakseni lantakikkareiden poistamisen Oreon karsinasta. Pyörittelin mielessäni hittibiisien melodioita nostellessani lantakasoja kottikärryihin, ja lallattelin vielä jotakin työntäessäni kottareita kohti lantalaa. Kymmenen minuuttia tähänkin oli vierähtänyt, mutta Elinaa ei edelleenkään näkynyt mailla eikä halmeilla. Seuraavaksi kuurasin ruokakupin. Kaikki ruuantähteet ja muut liat saivat väistyä sienen tieltä, ja lopputulos oli kieltämättä melko puhdas. Hinkkasin vielä vesiautomaatistakin epäpuhtaudet tiehensä, kun tähän hommaan olin ryhtynyt.
    – Moi!
    Säikähtäessäni yllättävää ääntä olin tiputtaa sienen käsistäni karsinan kuivikkeisiin. Huudahdin kuitenkin “Moi!”, minulle tässä oli selvästi yritetty puhua.
    – Siellä sä olitkin, mä näin Oreon vielä tarhassa, joten mietin, että ootkohan sä tullut vielä. Mutta sä oot selkeesti ryhtynyt johonkin suursiivoukseen, Elina aloitti iloisen juttutuokiomme.
    – No sua oon itse asiassa ootellut, ajattelin, että ei tota Oreota kannata vielä hakea tänne vaan seisomaan, selitin.
    – Mennäänkö kasaamaan ne parit esteet sinne maneesin, kello on kuitenkin jo viittä vaille kolme? Elina kysäisi.
    – Joo, ja haetaan sitten ne hevoset? varmistelin vielä, ja mietin jo, että mistä kukin puomi saisi paikkansa. Elina rupesi kuitenkin kantamaan tolppia maneesin nurkista ja kokosi pari pikkupystyä pääty-ympyrälle ja lävistäjälle. Ensimmäiseksi käteeni osunut puomi sai paikkansa H-B-lävistäjän puolesta välistä, ja C-päädyn ympyrälle kannoin kaksi puomia ja kavaletin. Elina ja minä olimme kummatkin tyytyväisiä lopputulokseen, mutta siivousurakka veisi vähän enemmänkin aikaa. Ehkä sen takia Elina oli ehdottanut aloittavamme neljältä, sillä kello 17.30 maneesin pitäisi olla tyhjä talutustunnin ratsastajia varten.

    – Heippa Celle ja Oreo! tervehdin tarhan portille saapunutta kaksikkoa. Oreo suostui nätisti kiinni otettavaksi, ja tarjosin namin taskustani. Tamma oli kyllä ihanan helppo tarhasta haettava, joskin inhottavaa lumisadetta se olisi halunnut paeta singahtamalla kiitoraviin kesken talutuksen.
    – Hei Oreo, kävelläämpä kauniisti… pyysin tammalta hitaampaa vauhtia. Käytöstavat pääsivät näköjään unohtumaan, mutta vain hetkeksi. Loppumatkan hevonen kulki kiskomatta yhteenkään suuntaan. Karsinan suojissa riisuin riimun ja paksun toppaloimen hevosen yltä, ja katselin, mitä se tykkäsi puhtaasta asuinpaikastaan. Taskuni avaaminen oli Oreosta kuitenkin kiinnostavin asia tällä hetkellä. Sieltä se oli nähnytkin minun ottavan makupalan tai kaksi. Nauraen selitin tammalle, miksi se epäonnistui kerjäämisyrityksessään, vaikka kieltämättä Oreo oli suloinen näprätessään taskun vetoketjua huulillaan.

    Harjailin Oreon karvaa puhtaaksi, ja hevonen puolestaan tuijotteli rakennuksen perimmäisiin nurkkiin varmistellen, ettei tallin hämärässä ollut mitään sinne kuulumatonta. Itseäni huvitti Oreon käytös vähäsen, oikeita arkajalkoja olivat Celle ja Oreo molemmat. Joka tapauksessa tallissa oli ihanan kotoisaa. Yksäripäädystä kuului satunnaista puhetta ja kavioiden paukahduksia, mutta muuten minä ja Elina hääräsimme kahdestaan hoitohevostemme luona. Noukin harjaboksista punaiset suojat Oreon etujalkoihin ja ne kiinnitettyäni kipaisin satulahuoneelle muita varusteita hakemaan. Matkan varrella totesin jalustinhihnoissa olevan aika lailla säätämistä, mutta sen onnistui tekemään tunnin alussakin. Tunnin alusta puheen ollen, kiinnitin suitsien viimeisen remmin samalla hetkellä, kun kellon viisari hypähti kahdentoista kohdalle.
    – Ootko sä nyt valmis? Elina kysäisi hieman kärsimättömän oloisena. Ymmärsin häntä oikein hyvin, esteet odottivat houkuttelevina maneesissa.
    – Juu oon, nyt, vastasin. Kuljimme Oreon kanssa Cellen ruskeaa takapuolta seuraten ulos ja pikavauhtia maneesin, sillä lumisade oli yltynyt jo niin rankaksi, että hyvä, jos eteensä edes näki. Maneesin sisäpuolella pysäytimme ratsumme ei niin paljon oikeaoppista kaartoa muistuttavaan muodostelmaan, mutta pääasia oli, että seuraavaksi olin jo selässä. Pitkän odotuksen jälkeen.

    Oreo nuuhki sieraimet suurina maassa lojuvia puomeja, mutta pelottavat kapistukset olivat tammalle enää muisto vain, kun lähdimme verryttelemään ravissa. Oreo pinkoi eteenpäin innostuneena ja kevensin kyydissä kiinnittämättä kovinkaan paljon huomiota ravin tahtiin. Vasta, kun näin Elinan ohjaavan Celleä volteille ja muille kiemuroille, tajusin, että voisin itsekin ruveta ratsastamaan selässä matkustamisen sijaan. Oreo lähti pyynnöstäni lyhentämään muotoaan ja taipumaan volteilla, ja olisin voinut työskennellä ravissa ikuisuuden.

    Elina onnistui palauttamaan ajatukseni maan pinnalle ja ehdotti laukkaa tähän väliin. Oreo nosti reippaan, keinuvan laukan ja pistin jalkalihakseni koetukselle nousemalla kevyeeseen istuntaan. C-päätyyn ratsastin ympyrän, ja Oreo loikki ketterästi puomin, kavaletin ja puomin ylitse.
    – Hieno Oreo, kehaisin tammaa sen kiitäessä pitkän sivun halki. Siirsin raviin, sitten käyntiin, ja annoin hevosen levätä hetken suoriutakseen vielä toisen kierroksen laukkajaksosta.
    – Mä en kestä, kun Oreo on niin ihana! sain sanottua Elinalle.
    – Teillä meneekin tosi hyvin, hän vakuutti.
    – Samoin teillä, vastasin hymyillen. Olihan aina mukava saada positiivista palautetta ratsastuksestaan. Keräilin ohjia takaisin käsiini ja laukkasimme hetken oikeaan kierrokseen. Minusta tuntui, että Oreollakin oli hauskaa, siitä kertoi myös pieni ilopukki, kun lisäsin laukan tempoa pääty-ympyrän jälkeen. Tai sitten annoin vain epäselvät avut, mistä sitä tietää?

    Koska Oreo oli Celleä reilusti pienempi, jouduin hyppäämään alas satulasta nostamaan parin pystyesteen puomeja astetta korkeammaksi. Siitä hyvästä sain sentään toimia aloittavana ratsukkona Oreon kanssa. Kertasin vielä jossain vaiheessa keksimämme radan mielessäni: puomit ja kavaletti ympyrällä, yksinäinen puomi lävistäjällä, pysty pääty-ympyrällä ja toinen pysty lävistäjällä. Tehtävä oli helposti muistettava ja “itseään toistava”, joten hyvillä mielin lähdin laukkaamaan kohti päätyä. Vaivattomasti Oreo ponkaisi kavaletin yli ja sitä seuraava puomikin ylitettiin tarkasti keskeltä. Sinivalkoiselle puomille keskellä kenttää tuli vähän suurempi loikka kuin olin ajatellut, mutta Oreon hyppytyyli antoi senkin anteeksi, enkä lentänyt kaulalle saati sitten maahan asti.
    – Niin sen laukankin vois ehkä vaihtaa, huomautin itselleni. Pääty-ympyrällä olevaa pystyä lähestyttiin sitten taas myötälaukassa. Este vilahti allamme about puolen metrin päässä ja totesin, että tämä hevonen ei halunnut ottaa puomeja mukaansa. Viimeisellekin esteelle saimme onnistuneen lähestymisen ja rapsuttelin kiitokseksi Oreota koko Elinan suorituksen ajan. Se oli ehkä syy siihen, miksi heidän ratansa ei painunut muistiin pääkoppaani.

    – Korotatko noista pystyistä 65-senttiset? Elina pyysi. Mikä ettei, hyppääminen oli lähtenyt sujumaan hienosti. Tällä kertaa Elina ja Celle saivat luvan aloittaa, ja ihailin heidän saumatonta yhteistyötään radalla. Sivustakatsojakin näki, että heillä varmasti oli takana useampia yhteisiä hyppykertoja kuin minulla ja Oreolla. Ratsukon laskeutuessa viimeiseltä esteeltä näytin peukkua Elinalle ja ohjasin Oreon laukassa uralle. Radan ensimmäisenä esteenä oleva kavaletti ei tuottanut taaskaan ongelmia, ja täynnä itseluottamusta oleva Oreo hyppäsi valtavalla tiikerinloikalla maassa makaavan puomin yli ja jatkoi vauhdikkaassa laukassa kohti pystyä.
    “Oho, se on vähän korkeampi kuin viimeksi” olettaisin Oreon ajatelleen, kun se pani jarrut pohjaan esteen edessä.
    – Oma moka, en keskittynyt yhtään, selitin Elinalle, ja käänsin Oreon uudelle pääty-ympyrälle. Korkea ja erikoislaatuisempi hyppy heitti minut kaulalle, ja siinä tikittävässä ravissa yritin säätää itseni takaisin satulaan. Kasvoni muistuttivat värinsä puolesta yhä enemmän tomaattia, kun keräilin ohjia käsiini. Silti en voinut olla nauramatta laukatessani kohti lävistäjällä olevaa pystyä, ja näin Elinankin piilottavan hymyilevät kasvonsa takin kauluksen taakse. Enemmän tuurilla kuin ratsastajan taidolla ponnistuspaikka osui täydelliseen kohtaan ja itsekin pääsin hevosen hyppyyn mukaan. Olin yhtä hymyä selvittyäni tästä korkeammasta radasta ja hehkutin Elinalle, kuinka ihana Oreo olikaan.
    – Se on, Elina myönsi “Celle on kuitenkin ihanin”-ilmeellä, ja loppukäynnit nämä kaksi ihanaa hevosta kävelivät rinnakkain minun ja Elinan rupatellessa kaikesta maan ja taivaan väliltä. Oreo venytteli kaulaansa aivan hengästyneenä ja en minäkään ratsastajana helpolla ollut päässyt. Luultavasti Oreon hoidettuani minut löytäisi tallisohvalta Youtuben parista. Tietysti pakollisen esteiden siivoamisen jälkeen. Hevoset saivat kävellä vielä hetken aikaa kantaessamme tolppia ja puomeja maneesin seinustoille.
    – Valmista tuli, katselin tyhjää ratsastuskenttää tyytyväisenä. Talutin Oreon karsinaansa ja varusteet pois napattuani harjasin huolellisesti hevosen läpi. Oreo sai loimen niskaansa, ja pääsi vielä vapaapäivän kunniaksi ulkoilemaan Cellen kanssa, kun muita hevosia paraikaa varustettiin talutustuntia varten. Istahdin alas tallituvan sohvalle, aikaisemmin olin vakuuttanut katsovani Youtubea tässä kohtaa, mutta Oreon suitset osuivat sopivasti käsiini. Niitä hinkatessani ja muiden kanssa jutellessani tajusin, että olin täällä toteuttamassa lähes elinikäistä unelmaani omasta hoitohevosesta.

    • #4630 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Kiva tarina! Tykkäsin estetreeneissä siitä että kaikki ei koko ajan mennyt ihan putkeen mutta kunnialla kuitenkin selvittiin (: Saat 1hp 1sp ja 2 ep

  • #4634 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Ei niin onnistunut ensimmäinen ratsastustunti
    7.2.2019

    Istuin ruokapöydän ääressä ja pyydystin lihapaloja lautaseltani. Seitsemän tunnin koulupäivä oli uuvuttanut minut täysin, ja pikkusiskojen kinastelu parin metrin päässä ei ainakaan parantanut olotilaani yhtään. Kaiken kukkuraksi lihakseni olivat eilisen jäljiltä vielä kipeät. Huokaisten sanoin, että “Tänään en taida jaksaa lähteä tallille”.
    – Nyt on vähän niin kuin pakko jaksaa, äiti vastasi. – Varasin nimittäin sulle tunnin tälle päivälle!
    – Siis mitäh? reaktioni oli hieman outo, kyseessä oli kuitenkin rakas harrastukseni. Äiti ei onneksi tuntunut pahoittavan mieltään, vaikka tunnista kiittäminen tuntui olevan minulle aika vaikeaa.
    – Sun tunti on viiden aikaan ja mä voin siis heittää sut tallille, äiti jatkoi vain, ja totesin parhaaksi lapioida lautanen tyhjäksi ja sännätä pukemaan. Olin tallilla mieluummin liian ajoissa kuin liian myöhään.

    Ilmoitustaulun mukaan ratsastaisin… Oreolla! Olin saapunut paikalle kello 16.10, ja olin parhaillani harppomassa tarhoille. Matkalla moikkasin Rokin hoitajaa, Kiraa, joka sattui astelemaan poninsa kanssa sisään samalla ovenavauksella. Pakkasta oli huomattavasti vähemmän kuin aikaisimpina hoitopäivinä, mutta olin kuin yksi jääpuikko kiinnittäessäni riimunnarua paikokilleen. Tai sitten tärisin jännityksestä, en kylmästä. Minulla ei ollut tiedonmurustakaan Hallavan ratsastuksenopettajasta Dineosta eli Dinistä, ja kieltämättä tulin miettineeksi, rääkkäisikö hän tuntilaisiaan oikein olan takaa.

    – Moi, ootko sä Lotta? Mun nimi on Dini ja pidän tän tunnin, pirtsakan oloinen tummatukkainen nainen tuli juttelemaan Oreon karsinan ovelle juuri, kun olin syventynyt harjaamiseen.
    – Joo, olen, vastasin ja tulin samalla kysyneeksi tunnin tehtävää.
    – Ihan koulutyöskentelyä siis, jotain väistöä me mennään ja yritetään saada nää hevoset ja ratsastajat suoriksi, Dini kertoi. – Sä olitkin uus täällä, ootko viihtynyt Oreon seurassa? nainen uteli vielä. Minusta tuntui, että hänellä olisi riittänyt juttua pidemmäksikin aikaa, mutta vastasin vain jotain “joo” n tapaista ja käänsin katseeni hevoseen. Jalat harjattuani koputtelin tilsat irti kavioista ja selvitin takut Oreon hännästä. Mikään kiire ei vielä ollut, ja varusteet saivatkin odotella telineissään, kun rapsuttelin tamman lämmintä kaulaa ja vaivuin omiin ajatuksiini hetkeksi.

    Kellon armoton tikitys käski aloittamaan varustamisen. Satula ei ollut sen laittohetkellä mikään mieluisa kapistus – siitä kertoivat Oreon korvat, mutta kiltisti tamma seisoi aloillaan ja kehuin sitä vuolaasti. Kuolaimetkin otettiin vastaan ilman taistelua, kunhan niitä oli ensin lämmittänyt oman aikansa. Dini kehotti lähtemään maneesiin, ja viiden hevosen jono lähti hitaasti madellen liikkeelle. Edessäni näkyi hevosten eri värisiä takapuolia: Valera, johon olin jo vähän paremmin tutustunut, lempihevoseni numero kaksi eli Savu, pikkuruinen Rokki ja kauniin kimo Halla. Oreo kuitenkin vei voiton tästä nelikosta ja koulupäivän jälkeinen väsymys oli kadonnut kuin tuhka tuuleen kävellessäni tässä hoitohevoseni vierellä. Satulavyön kireyden tarkistettuani hyppäsin satulaan ja leveä hymy kasvoillani ratsastin uralle.

    Dini ei päästänyt meitä todellakaan helpolla, epäilin jo äidin kertoneen opettajalle ratsastamistani helppo B-koululuokista (joissa olin lähempänä tuloslistan loppu- kuin alkupäätä), sillä tunsin naisen katseen koko ajan niskassani. Suuremmalla todennäköisyydellä taukoamaton tuijotus johtui siitä, että olin tuntiratsastajista uusimpia – tai sitten vain itse keksin koko jutun, sillä myös muut ratsastajat saivat heti alkukäynneistä alkaen runsaasti neuvoja. Leppoisan kävelyn jälkeen Dini pyysi kevyttä ravia ja antoi tehtäväksemme ratsastaa paljon ympyröitä ja muita kuvioita kentällä. Viime aikoina olin pitkälti ratsastanut yksin tai pienessä porukassa, ja neljän ratsukon sinkoilu ympärillä oli minulle liikaa, kun Oreollakin ratsastaminen vaati jo suuren palasen keskittymisestäni. Jos erehdyin antamaan epäselvät tai yllättävät avut hevoselle, se menetti halunsa työskennellä tai vaihtoehtoisesti pukitti kiukustuneena.
    – Harjoitusravin kautta käyntiin ja seuraavaksi käännätte aina L-kirjaimesta keskihalkaisijalle ja ratsastatte suoraan toiseen päätyyn, Dini jakeli tehtäviä kentän keskeltä. Koitin ratsastaa tarkasti keskihalkaisijaa pitkin ja kiinnitin katseeni päädyssä olevaan peiliin: ihan suoralta näytti.
    – Lotta sä oot kallistunut vasemmalle, koita istua keskellä satulaa, helpottais kovasti Oreonkin menoa! Dini kommentoi suoritustani.
    “Ai jaa” sanoin mielessäni. Itse en ollut kiinnittänyt tähän huomiota, mutta seuraavalla kerralla sitten.
    – Hyvä Lotta! sain kehuja ratsastaessani jälleen kohti C-kirjainta. – Ja sama harjoitusravissa! opettaja kuulutti. Ravissa yllätin itseni ja varmasti opettajankin ihan kiitettävällä suorituksella, ja laukatessamme uraa pitkin kaikki huoleni tuntiin liittyen olivat jo haihtuneet savuna ilmaan. Välikäyntien aikana saimme kehotuksen nostaa jalustimet ristiin kaulalle ja kohta saimmekin tehtäväksi ratsastaa pitkät sivut pohkeenväistöä, muutama metri uran sisäpuolella tai keskemmällä kenttää – missä sitten olikin eniten tilaa. Minun ja Oreon yhteistyöstä ei tullut enää yhtään mitään, tuntui, että hevonen ei ymmärtänyt puoliakaan avuistani ja sen seurauksena hermostui, eikä kuunnellut niitä loppujakaan apuja. Sinnikkäästi yritin saada jotain väistön tapaista aikaiseksi, mutta ratsuni vain viskeli päätään ja peruutteli pois koko kamalasta tehtävästä.
    – Lotta palaa siihen aikaisempaan tehtävään, eli ratsastat vaan suoraan tänne mua kohti, Dini opasti. – Ja kehu sitä Oreota, kun se tekee oikein. Yritä pitää sun jalatkin rentona tai Oreosta tuntuu siltä kuin sä puristaisit sitä koko ajan.
    Tunsin helpotusta, kun minun ei enää tarvinnut taistella tamman kanssa ja muiden lopetellessa tehtävää sain ratsastettua muutaman askeleen verran sitä pohkeenväistöäkin.
    – Okei, tää riittää, valmistelkaa siirtyminen vasempaan laukkaan, Dini ilmoitti, ja Oreon viilettäessä kenttää ympäri tasapainoni säilyi, vaikka jalustimia ei ollutkaan – jotain positiivista sanottavaa tästäkin tunnista. Aivan liian piian laskeuduimme käyntiin ja seurasin sivusta, kun Dini alkoi kokoamaan esterataa maneesiin. Ai niin, kun tänään oli se estetuntikin. Olin kuitenkin tästä koulutyöskentelystä oppinut huomattavasti enemmän kuin vaikka eilisen hyppelöistä, joten kateellisuuden tunne ei säilynyt kovin pitkään mielessäni, vaikka hyppäävien ratsukoiden joukossa olisi varmasti ollut ihanaa. Sanoin heipat Dinille, joka ryhtyi pitämään seuraavaa tuntia, ja talutin väsähtäneen ratsuni karsinalleen.

    Varusteet riisuttuani päätin talutella Oreota pitkin pihamaata, saisi sekin vähän pidemmät loppukäynnit, jotka oli enemmän kuin ansainnut! Suuntasin tallista kohti metsäpolkua ja Oreon olemus muuttui hiukan pirteämmäksi. Tarkemmin sanottuna jännittyneeksi, kun talli ei ollutkaan enää lähipiirissä. Vaikka yritin jutella hevoselle rauhallisesti, ja selittää, että hätää ei ollut, rasahdus jossakin päin metsikköä sai tamman aivan pois tolaltaan. Samassa tunsin riimunnarun kiskaisevan minut kumoon, ja tajusin Oreon laukkaavan säikähtäneenä kaukana edessäni.
    – Hitsi! parahdin. Nousin ylös lumesta ja lähdin hölkäten kohti tallia. Onneksi joku tallilaisista oli huomannut tämän irrallaan juoksevan hevosen ja noukkinut riimunnarun tämän jaloista. Lähemmäs käveltyäni näin Oreota pitelevän henkilön olevan itse Aleksi.
    – Mitä tapahtui? hän vaati tietää.
    – Oreo säikähti jotain tuolla polulla ja pääsi irti, selittelin nolona.
    – Jatkossa olis hyvä, että joku hevoskaveri on mukana siellä maastossa, muuten tää on ihan säikkynä, Aleksi tiedotti. – No, tästä eteenpäin tiedät senkin, onneksi teille kummallekaan ei käynyt mitään. Ethän sä nyt selässä ollutkaan?
    – En ollut, mutisin vastaukseksi. – Joo, ja todellakin tiedän nyt. No Oreo, mennäänks talliin? kysäisin.
    Otin tukevan otteen riimunnarusta ja silittelin hevosen kaulaa, vaikka tamma vaikutti siltä, että ei itse enää edes muistanut säikähdyksen aiheuttajaa. Tarjosin parit leivänpalat hevoselle ja lampsin parkkipaikalle, sillä äiti muistaakseni oli ilmoittanut hakevansa minut näihin aikoihin. Siellä se olikin, tummansininen automme, joka näytti olevan täynnä kiljuvia kakaroita. Onneksi tämän paluumatkan aikana siskot olivat täysin Pokemon Go-pelin pauloissa, ja melutaso nousi korkeaksi vain silloin, kun Pikachu hyppäsi jommankumman kännykän ruudulle.

    • #4645 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 86
      • Koulutuksen tarpeessa

      Voi kun tää oli kiva! Pidin kovasti siitä miten sujuvasti otit muita hahmoja mukaan, ja Dinistäkin heti tiesit että juttua olisi riittänyt ihan loputtomiin saakka! 😀 Hauskaa, että Lotan äiti oli tehnyt tuollaisen yllästyksen ja Lotan mieli muuttui heti tallille menosta sen kuullessaan. Teillä onkin Oreon kanssa lähtenyt tämä yhteinen taivas tosi mukavan tuntuisesti liikkeelle! Ja suloisen kuvankin olit vielä piirtänyt! Tarinan lopetus oli ihan yllättävä aikaisempaan mukavaan tunnelmaan, onneksi selvittiin vain säikähdyksellä! Saat 1sp, 1hp ja 2kp.

  • #4649 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Vauhdikasta menoa
    8.2.2019

    Näin perjantain kunniaksi meitä oli iloinen ryhmä lähtemässä maastoon. Ainakin viittä hevosta varustettiin maastokuntoon ja tallissa juteltiin vilkkaasti. Itse olin eristäytynyt Oreon karsinalle ja puin rauhassa hevoselle suitsia. Ajatukseni olivat jo hevosen selässä – tai tarkemmin sanottuna lumihangessa. Ei kyllä tehnyt yhtään mieli tippua taas.
    – Lotta ootsä valmis? Peppi, kukas muukaan tupsahti jostakin vierelleni, ja yritti viestiä, että hän ei malttanut enää odottaa.
    – Mä en oo henkisesti valmis, mutisin hiljaa itsekseni.
    – Mitä? tyttö vieressäni höristi korviaan.
    – Ei mitään, oon mä valmis, vakuutin. Säädin kypäräni vielä oikealle kireydelleen ja talutin huomattavasti minua rauhallisemman hevosen ulos.

    Oreon kapeahko selkä tuntui kuin kodilta, enkä ehtinyt enää pyöritellä negatiivisia ajatuksia mielessäni yrittäessäni säätää itselleni mahdollisimman saman mittaiset jalustinhihnat. Muu joukko vilkuili hämmentyneenä ympärilleen ja tajusin, että minkäänlaista järjestystä emme olleet ehtineet sopia. Hädän hetkellä pistin Juulin ja Valeran ensimmäiseksi ratsukoksi ja siihen perään ratsastivat Tinka ja Halla sekä Ada ja Hauska. Itse ahtauduin tähän väliin ja katselin, kuinka Peppi siirsi Pilkun raviin päästäkseen joukon kannoille. Ratsastimme käynnissä perätarhojen ohitse ja jatkoimme syvemmälle metsään. Oreo ei hämmästyksekseni osoittanut minkäänlaisia säikkymisen merkkejä, talsi vain rennosti eteenpäin. Yhtäkkiä polku haarautui kahtia edessämme ja Juuli lähti päättäväisesti matkaamaan vasenta polkua pitkin.
    – Onko täällä joku joka painaa nää meidän reitit mieleensä? tiedustelin Adalta. Tyttö Hauskan selässä kääntyi katsomaan minua.
    – Mä ainakin yritän parhaani välttääksemme eksymisen, Ada naurahti. – Mutta ei mullakaan mikään paras suuntavaisto ole…
    – Juu ei oo mullak-…
    – Ravia! Juuli hihkaisi edestä. Oreo ei edes jäänyt kaipailemaan pohjeapujani nähdessään edessä olevan hevosjonon siirtyvän reippaaseen raviin ja katoavan mutkan taakse. Onneksi ravi pysyi suhteellisen rauhallisena hangen ollessa hidasteena. Niin, paitsi Pilkun ravi. Poni ei itse asiassa enää ravannut vaan laukkasi täyttä vauhtia, ja pelkäsin ponin kaatuvan kurveissa.

    Leveä polku puolimetrisellä hangella jatkui silmänkantamattomiin edessämme. Kaikki ajattelivat varmasti yhtä ja samaa asiaa: laukkaamista. Hevoset saivat kuitenkin levähtää hetkisen käynnissä ja me ratsastajat käytimme ajan hyödyksi ihailemalla kaunista luontoa. Ainakin minun katseeni oli kiinnittynä lumen peittämiin kuusiin, jotka kasvoivat oikealla puolellamme. Samassa näin puiden alla liikettä. Jänis vai joku suurempi eläin, siitä en ollut varma. Oreokin oli huomannut saman ja pysähtyi tuijottamaan kuusen heiluvia alaoksia.
    – Ei oo pelättävää, mikä se sun mielestä monsteri nyt onkaan niin ei se syö poneja päivälliseksi, puhuin Oreolle.
    – Ootteks te valmiina, jos mä nostan laukan? kuulin Juulin huutelevan meille takana tuleville. ”Olisin jos tää suostuis liikkumaan johonkin” ajattelin. Oreo kun nökötti paikoillaan kuin tatti, pää kääntyneenä kohti metsikköä.
    – On he vissiin, vastasi Tinka siihen. Valera, Halla ja Hauska singahtivat laukalle, ja jättivät jälkeensä vain lumipilven. Peppi yritti parhaansa mukaan auttaa minua Oreon kanssa.
    – Käytä raippaa, hän ehdotti.
    – Ei ole.
    – Läimäse kädellä.
    – En mä nyt tässä lyömään rupee… kieltäydyin, vaikka jotain oli kyllä tehtävä tai parhaassa tapauksessa eksyisimme muusta porukasta.
    – Jos mä ratsastan tähän rinnalle, Peppi sai idean. Pilkun ravatessa vierellemme annoin laukka-avut.
    “Ei tarvitse kahdesti käskeä!” pystyin kuulemaan tuon lauseen Oreon sanomana tamman ampaistessa liikkeelle. Puut vilahtelivat ohitsemme sellaista vauhtia, että epäilin, pysähtyisikö hevonen olleenkaan. Kun rohkenin vilkaista taakseni, näin Pilkun heittelevän peräpäätään ilmaan ja Pepin, joka nauroi katketakseen. “Just”. Oli tuolla ponitytölläkin halvat huvit. Olin tyytyväistäkin tyytyväisempi saadessamme muun porukan kiinni.
    – Mihin te jäitte? Ada kysyi ensimmäiseksi. Selitin jotakin pusikossa vaanivista otuksista ja Oreosta, joka ei suostunut liikkumaan, ja tunsin paraikaa itseni osaamattomaksi alkeisratsastajaksi. Peppi yritti kehitellä aiheesta vitsejä, mutta en osannut nauraa niillekään.
    Etenimme hitaassa käynnissä ja edessä alkoi hahmottua jotakin: koivu oli kaatunut keskelle polkua.
    – Käännytäänkö takaisin jo, ettei ainakaan eksytä? pyysin.
    – Mä tunnen tän paikan hyvin, ei huolta, Tinka vakuutteli.
    – Mehän voitais hypätä ton rungon yli yksitellen laukassa, Juuli puolestaan ehdotti, ja Peppi oli heti keräilemässä innostuneena ohjia.
    – Okei, totesin siihen. Este oli vajaa 40-senttinen, kyllä Oreo sen pystyisi hyppäämään hangesta huolimatta. Hyppyvuoroani odotellessa juttelin Tinkan kanssa ja hän kertoi aloittaneensa Hallan hoitamisen viime syksyllä.
    – No mä oon ollut täällä kohta kaksi viikkoa, kerroin. Kaksi viikkoa kuulosti järkyttävän lyhyeltä ajalta verrattuna siihen, että Oreo oli jo valloittanut sydämeni kokonaan. Tamman kanssa oli koettu jo yhtä sun toistakin, ja kohta kokemiemme asioiden listalle voitiin jo laittaa pienen maastoesteen hyppääminen. Pyysin tammalta rauhallista laukkaa ja laskin hiljaa mielessäni laukka-askelia: 3, 2, 1, hyppy. Oreo pomppasi ketterästi puunrungon yli ja siirtyi oma-aloitteisesti raville. Muut odottivat pienen matkan päässä risteyksen luona, kun Peppi ja Pilkku loikkasivat esteen toiselle puolen. Käännyimme vasemmalle johtavalle polulle, mikä tarkoitti, että olimme jo paluumatkalla. Otimme melko pitkän pätkän ravia ja Oreo hölkytteli tasaisesti mutkittelevaa polkua pitkn.
    – Sä oot vaan niin ihana, kuiskasin hevoselle, ja silitellessäni sen kaulaa huomasin sen olevan aivan hikinen. Ei se hangessa eteenpäin puskeminen mitään kevyttä työtä ollut. Tallipiha alkoi lähestyä hyvää vauhtia, joten siirsimme käyntiin ja annoimme vähän enemmän ohjaa hevosille. Märkä ja väsynyt Oreo sai talliin päästyään perusteellisen harjauksen ja heiniä turpansa ulottuville. Heitin sinisen ulkoloimen Oreon selkään ja palelevilla sormillani yritin saada remmejä kiinni. Työllä ja tuskalla sekin onnistui, ja talutin hevosen tarhaansa.

    Änkesin tallitupaan keskelle hoitajien sekamelskaa. Ainakin siinä sohvalla istuessa tuli lämmin. Vieressäni istuva sinihiuksinen nainen jutteli ehkä Pepin ikäisen pojan kanssa aiheesta, joka herätti kiinnostukseni. Ilmeisesti tämän pojan oma poni, voikko Mymmeli oli pari päivää sitten alkanut ontumaan. Mietin, pitäisikö sanoa jotain, mutta päähäni ei ilmaantunut sopivia sanoja. Samassa olin jo hihittelemässä Juulin ja Pepin puheille Penapertti-nimisestä hevosesta ja seuraamassa parin minulle tuntemattoman yksärinomistajan keskustelua tulevista kilpailuista. Ajattelin, että ehkä pitäisi uskaltautua puhumaan näille muillekin tallilaisille niiden muutamien tuntemieni hoitajien lisäksi.

    • #4661 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Oi ihana yhteinen maastoreissu! Jotenkin tässä tuli Lotan luonnetta erityisen hyvin esille ja samalla muidenkin tallilaisten. Saat 1hp 2sp ja 2mp

  • #4701 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Epävarmuutta ja kasa tallitöitä
    9.2.2019

    Tosi tavallinen teinitytön lauantai, kahdeksan aikaan aamulla istuttiin bussissa ja oltiin parin mummon tuijotuksen kohteena. Istuin etupenkillä tallivaatteissani ja katselin sarastavaa aamua linja-auton ikkunasta. Eipä juuri väsyttänyt, vaikka eilen illalla uni ei tahtonut tulla. Olin nimittäin mennyt ilmoittautumaan Tie tähtiin -kilpailuihin, ja nyt karu totuus iskeytyi päähäni: Olin ratsastanut Oreolla vain muutamia kertoja, hypännyt ehkä jotain kavalettien korkuista, ja ensimmäinen osakilpailu olisi jo… voi ei… kahden viikon päästä! Kanssamatkustajat kummastelivat ehkä kauhistuneita ilmeitäni, mutta kiskaisin takin kaulusta kasvojeni peitoksi ja otin puhelimeni esille, mikä ehkä riittäisi karistamaan huolestuneet silmäparit ympäriltäni.

    Olin jo ehtinyt oppia Oreon vapaapäivät ja lauantai ei kuulunut niihin, joten raahauduin heti aamusta paikalle voidakseni antaa tammalle edes yhden suukon turvalle ennen kuin tuntiratsastaja nappaisi hevosen itselleen. Lähdin pikkuhiljaa talsimaan lumista maantietä eteenpäin kuulokkeiden toitottaessa Haloo Helsinkiä. Olin joku päivä todennut, että reipas popmusiikki nopeutti huomattavasti matkantekoa ja sai ajatukset pois – 15 asteen paikkeille pudonneesta lämpötilasta. Sieppasin kuulokkeet korviltani saapuessani tallitupaan ja vaihdoin pari sanaa tallimestari Ohton kanssa. Hän kertoi, että oli juuri vienyt hevoset tarhoihin ja kysyi sitten:
    – Olitko sinä joku niistä hoitajista?
    – Juu, hoidan Oreota, vastasin.
    – No siinä tapauksessa olis tosi kiva, jos loisit lannat sen karsinasta, Ohto sanoi hymyillen ja häipyi sitten taikaisin töihinsä. Seurasin vähin äänin perässä ja etsin käsiini talikon ja kottikärryt. Talikon löysin heti, sillä se nojasi Mollyn karsinan ovea vasten, mutta kottareita jouduin hakemaan ties mistä nurkista. Aloittaessani karsinansiivousoperaatiota olin jo valmiiksi aivan hiestä märkä – tosi kiva. Tottuneesti nostelin märät kuivikkeet ja lantakikkareet pois karsinasta. Vaikka lannanluonti ei mitään hauskinta touhua ollut, halusin tehdä oman hoitohevoseni olon mahdollisimman mukavaksi. Katselin, kuinka Ohto siirtyi vikkelään tahtiin karsinalta toiselle, kun taas minun mielestäni oleellinen osa siivoamista (oli kohteena mikä hyvänsä) oli lopputuloksen ihaileminen. Itsekin tuijottelin puhdasta karsinaa sellaiset viisi minuuttia ennen kuin lähdin kuljettamaan lastiani lantalaan. Varovasti kippasin kottikärryjen sisällön lantavuoren kokoa kasvattamaan. Oli minulla siitäkin kokemusta, että kärryt lentelevät holtittomina ympäriinsä.

    Hetken kuluttua seisoin taas tallikäytävällä ja leikin itsekseni arvausleikkiä, joka meni sillä tavalla, että luin yksäripäädyn karsinoiden nimikylteistä hevosen nimen, ja yritin saada niiden omistajia mieleeni. Ei tämä kyllä mitään arvailua ollut, ihan tietoa vaadittiin. Miron muistin heti, ja Jannin, mutta muiden kohdalla jouduin heittämään hanskat tiskiin. Koin entistä enemmän huonoa omatuntoa siitä, että olin jättänyt muihin tutustumisen vähemmälle.
    – Moi, tarviitko sä kenties apua? Seela huomasi minut kävellessään sisälle talliin ja ihmetteli varmasti, miksi seisoin Väiskin karsinan edessä otsa rypyssä mietiskellen.
    – E-en, viihdytän vaan itseäni katselemal…
    – Aa, okei! Onko sulla tunti tänään vai hoitamaanko tulit? Seela uteli toivottavasti ei niin hämmentyneenä kuitenkaan, mitä oudosta käytöksestäni voisi epäillä.
    – Joo siis aattelin tehdä Oreon kanssa jotain maasta käsin, kun se on kuitenkin jo tunneilla, selitin vastaukseksi.
    – Opeta sille temppuja! Seela oli heti ehdottamassa.
    – Joo voisin, jos tietäisin että miten, hymähdin.
    – Ei se nyt vaikeeta voi olla, Seela totesi siihen ja keskustelumme päättyi jatkaessamme matkaamme eri suuntiin: minä Oreon tarhalle ja Seela kaiketi tallitupaan. Riimunnaru pomppi olallani askelieni tahdissa ja kylmä tuuli tunkeutui luihin ja ytimiin saakka. Yritin hoitaa hevosen hakemisen mahdollisimman nopeasti ja ilman ylimääräisiä rapsutteluja matkasin Oreo mukanani talliin. Samalla vilkaisin ilmoitustaululle kiinnitettyjä tuntilistoja, hoitsuni oli kirjoitettu tätikoulu-tunnin kohdalle. En tiennyt oliko Oreon ratsastaja sellainen täti, joka vietti mielellään aikaa karsinassa hevosta hoitaen vai sellainen, joka kurvasi parkkipaikalle viittä vaille kymmenen, ja piti tallia epämiellyttävänä paikkana. Joka tapauksessa ryhdyin harjaamaan hevosta läpi, minulla oli hyvin aikaa testata joka ikisen harjan toimivuus ja vaikka letittää hevosen harja siinä sivussa. Kirsi – tai minkä nimen se tuntilainen sitten omistikaan – ilahtuisi varmasti, kun vastassa ei olisikaan kuivikkeiden ja muun pölyn peittämää hevosta puolimetriset tilsat kavioissaan. Naurahdin ajatukselle pyöritellessäni kumisukaa Oreon lautasilla. Tamma venytti kaulaansa ja näytti koko olemuksellaan, että tämä huolellinen harjaus tuntui ihanalta!

    – Moi, kolmekymppiseltä vaikuttava nainen moikkasi minua ja Oreota hymyillen.
    – Moi, mä oon Lotta, tervehdin karsinan perukoilta. – Ja sä vissiinkin meet tällä tunnilla? taputin Oreon kaulaa.
    – Juu… nainen vastasi ja kävi vielä listoista tarkistamassa tuon tiedon. Jätin hänet ja Oreon kahden karsinaansa, sillä nainen näytti tietävän, mitä tekee, ja halusin putsata tamman estetunneilla käytettävät suojat, sillä ne näyttivät aika karmeilta. Selkeästi olin keskiviikon ratsasteluiden jälkeen jättänyt ne oman onnensa nojaan harjaboksin pohjalle, eikä varusteiden kuuraaminen ollut todellakaan tuntilaisten tehtävä! Myös martingaalit pääsivät sienen puhdistavaan käsittelyyn, sillä muuhun tätä aamupäivää ei voinut käyttääkään. Hinkattuani suojista turvetta irti sain olla tyytyväinen, kun punainen väri alkoi paljastua likakerroksen alta. Musiikki pauhasi kuulokkeistani jälleen, mutta kuulin käytävältä kantautuvan kavioiden kopseen. Hevoset olivat tästä päätellen lähteneet töihinsä ja palautin varusteet paikoilleen, jotta ehtisin seurata tuntia ja ehkä oppiakin jotakin. Ja kaikki oppi oli tervetullutta, jos kisoissa aiottiin menestyä…

    “Oreo kulkee tuon Kirsin ratsastamana kuin unelma”, minun oli pakko myöntää katsomossa istuessani. Tuntilaisesti ratsastivat ravissa kolmikaarista kiemurauraa, ja aivan moitteettomasti Oreo suoritti tehtävät, jotka ratsastaja pyysi siltä. Tiesin, että Oreo oli hevonen, johon tarttui herkästi ratsastajan jännittynyt olotila, ja epämääräisistä avuista se vasta hermostuikin. Mutta silti kateellisuuden tunne valtasi minut. Kirsihän saisi paljon paremmat pisteet kouluradalta kuin minä! Tuijotin ratsukon menoa pystymättä ajattelemaan selkeästi ja kaikki opettajan ohjeet jäivätkin sitten minulta kuulematta. Ensimmäistä kertaa täällä tunsin itseluottamukseni hävinneen jonnekin. Käänsin katseeni pois kentältä ja huokaisin. Minun ja Oreon yhteistyö tunneilla ei vain tuntunut toimivan.

    Seuraava tunti alkoi ja näin Juulin ja Pepin ratsastajien joukossa. Molemmilla oli ratsuinaan omat hoitohevosensa, ja innostusta täynnä päätin jäädä katsomoon vielä täksi tunniksi. Vedin vilttiä paremmin ylleni ja otin mukavan asennon penkillä, kun Dini huusikin:
    – Me tarvitaan esteiden nostajaa!
    Pyyntö tai pikemminkin käsky oli takuuvarmasti tarkoitettu minulle, sillä ainoat katsojat lisäkseni olivat minulle tuntematon nainen ehkä 1-vuotiaan lapsensa kanssa. Ryhdyin yhdessä opettajan kanssa kantamaan puomeja kentälle ja Dinin ohjeiden mukaisesti kokosin kavaletin ja pystyesteen sisältävän sarjan. Ratsukot lähtivät verryttelemään ravissa, ja istahdin kavaletin päälle lepuuttamaan jalkojani, ja äkkiä lähes puolikas tunti oli vierähtänyt ravi- ja laukkatehtävien parissa. Dini kehotti ratsukoita aloittamaan sarjan hyppäämisen ja asetuin pystyesteen tolpan viereen nostelemaan puomeja tarvittaessa. Hevoset pomppasivat yksi toisensa jälkeen kavaletin ja esteen yli, ja korvat hörössä kuuntelin millaista palautetta Dini antoi ratsastajille. Huono tuuleni oli kaikonnut jonnekin ja sain jostakin uutta puhtia. Päätin aloittaa koulukiemuroiden treenaamisen heti keskiviikkona.
    – Teetkö siitä pystystä 50-senttisen? Dini pyysi, ja taas sitä oltiin työn touhussa. Korotettu tehtäväkin onnistui tuntilaisilta mainiosti, mitä nyt osa hevosista innostuessaan näytti lähtevän vähän lapasesta.

    Lopuksi autoin vielä esteiden pois kantamisessa ja kaipasin jo eväideni pariin. Vatsani ainakin kurni kuin viimeistä päivää. Tallituvassa oli melkoinen vilske sinne saapuessani: tuntilaiset hakivat tavaroitaan lähdön merkeissä, My Little Pony-musiikki soi ja lauma hoitajia jutteli kovaan ääneen keskenään. Kaivoin repusta lounassalaattini, joka piti syödä lusikalla, sillä kotoa lähtiessäni olin näköjään ottanut väärän ruokailuvälineen mukaan. Toivoin sydämeni pohjasta, etteivät salaatinlehdet hyppelisi lusikastani parhaassa tapauksessa lattialle asti.
    – Peppi, sulla meni tosi hyvin Pilkun kanssa, julistin heti tytön istahtaessa viereeni sohvalle.
    – Pilkku on paras! Peppi hihkaisi.
    – Oreopas, virnistin, mutta tajusin, ettei tämän tytön kanssa kannattanut riidellä, jollei halunnut väittelyn kestävän loppupäivää. – Ootko sä lähdössä jo? kysyin sitten.
    – Joo, ja jos kysyt miks niin siks kun mulla on lentopalloharkat kolmelta, tyttö puhua pälpätti.
    – Okei, no mukavaa loppupäivää! toivotin ja katselin, kuinka Peppi asteli ovesta pihalle. Tungin eväsrasiani takaisin laukkuuni ja menin moikkaamaan Oreota. Kirjava hevonen käänsi korvansa höröön ääneni kuullessaan ja nautti silminnähden saamistaan rapsutuksista.
    – Lähetäänkö maneesiin? juttelin tammalle. Puin karsinan oveen ripustamani suitset hevosen päähän, ja pitkän liinan ja namipussin kera saavuimme tyhjään halliin. Oreon ilme valpastui: “Missä ovat muut hevoset?”, mutta hevonen rentoutui tajutessaan paikan olevan vanha tuttu maneesi. Kävelytin hevosta uraa pitkin ja jos aikaisemmin pääni oli ollut täynnä ideoita, nyt aivoni löivät tyhjää. Heittelin muutamia puomeja kentälle, ja kehuin Oreota, joka nätisti pysähtyi ja vaihtoi suuntaa minun rakentaessani jonkinlaista puomisokkeloa maneesin toiseen päähän. Namit hupenivat nopeaan tahtiin täsmällisiä pysähdyksiä harjoitellessa ja ohjaillessani Oreota puomilabyrintin läpi. Niin ihanan herkkä ja kuuliainen hevonen! Ihan sama, vaikka ratsastustunneilla ei sujuisikaan aina niin täydellisestä, Oreota parempaa hevosta ei ole eikä tule koskaan olemaan! Ravikaan ei tuottanut ongelmia, vaikka oma kuntoni ei riittänytkään kovin pitkälle. Hölkkäsin Oreon vierellä ja otin tavoitteekseni pysähtyä lyhyen sivun keskelle. C-kirjaimen kohdalla pysähdyin ja Oreo seisahtui nätisti vierelleni.
    – Ihana olet! kehuin hevosta ja poimin herkun pussistani. Muistin Seelan puheet temppujen opettamisesta ja lopuksi yritin kehnoin tuloksin saada Oreota kumartamaan. Tamman kyllästyessä touhuihini päätin lopettaa onnistuneella peruutuksella. Raahasin puomit odottelemaan seuraavaa estetuntia ja talutin väsähtäneen Oreon talliin. Karsinan edustalle unohtunut harjaboksi sai minut vielä kertaalleen ottamaan harjan käteen ja puhdistamaan hevosen perusteellisesti, vaikka karva kiilsi jo valmiiksi. Tömäytin pölärin harjalaatikon pohjalle ja rutistin hevosen kaulaa.
    – Onneks mä sain sut hoitsuksi, kuiskasin Oreolle.

    • #4726 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Kiva miten olit ottanut jo tuon Tie Tähtiin kisan mukaan Lotan ajatuksiin, tuli oikein sellanen odottava fiilis että mitenkähän tässä käy. Maastakäsittelyharjoitus oli kanssa hyvä ajatus. Saat 2hp ja 1sp

  • #4789 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Ammattina urankiertäjä
    12.2.2019

    Tallituvassa oli meluisaa ja ahdasta, Oreon karsinassa rauhallista ja hiljaista. Näiden kahden välillä olin loikkinut odotellessani taluttevani Joelin saapumista. Oreon olin jo ehtinyt harjata läpi, ja seisoin karsinan nurkassa tarjoilemassa rapsutuksia hoitsulleni. Kuulin, kuinka tallituvan ovi kolahti kiinni, ja huomasin tulijan olevan Nancy. Nainen harppoi Lokin karsinalle, enkä voinut olla kysymättä:
    – Ratsastamaanko oot lähdössä?
    – Juu, meen maastoon käppäilemään Juulin ja Valeran kanssa, niin päästään pakoon niitä tuntilaisia. Eiks se nyt kuustoist kolkyt alkanut, se talutustunti?
    – Joo, mikäli nyt oikein muistan, vastasin pohdiskeleva ilme kasvoillani. Paras olikin muistaa tunnin alkamisaika, jotta olisin edes paikan päällä talutustuntilaisen saavuttua.
    – Hyvä niin, paras muuten alkaa varustaa nyt kun Juuli rupee näyttämään valmiilta! Nancy tajusi ja sitten olikin jo hiljaista. Nancy keskittyi satulointiin ja minä takkuihin Oreon hännässä. Minun ajatusmaailmassani se oli “puhdas heppa tai ei mitään”.

    Viime kerralta tiesin Joelin olevan vaaleatukkainen ehkä 8-vuotias tenava, jonka bongasinkin pian ilmoitustaulun luota.
    – Äiti mä saan mennä taas sillä Oreolla, poika kuiskasi vanhemmalleen leveä hymy kasvoillaan. Moikkasin parivaljakkoa ja ojensin Joelille kumisuan.
    – Muistatko miten sitä käytettiin? kysyin pojalta, joka mietiskeli hoitovälineen käyttötarkoitusta hetken.
    – Öö en, sain vastaukseksi sitten. Pyysin Joelia seuraamaan perässäni karsinaan ja opastin hänet alkuun harjauksessaan. Oreo tapitti ruskeilla silmillään minua kuin kysyen: “Eihän tuo lapsi syö minua vaikka se vähän pelottava onkin”, mutta muuten rauhallisesti seuraili toimiamme. Varmasti olisi seissyt yhtä nätisti paikoillaan ilman kalteriin kiinnittämistäkin, mutta näin sain Joelin äidin pysymään huomattavasti rauhallisempana. Oreo kiilteli ikkunan läpi tunkeutuvassa kirkkaassa auringonvalossa Joelin harjauksen myötä – ja sen, että olin käyttänyt jo tunnin pelkästään hevosen puunaamiseen. Nostin harjalaatikosta kaviokoukun ja kehotin Joelia aloittamaan vasemmasta etujalasta. Kehuin tammaa, joka mukisematta piteli jalkaansa ylhäällä.
    – Tuu repii tää v***n lumipaakku hiiteen! Joel tiuskaisi suutuspäissään, kun tilsa ei ollut irtoamistuulella.
    – Tsot tsot, puhupa nyt vähän asiallisemmin, pojan äiti komensi ja selkeästi häpesi lapsensa kielenkäyttöä.
    – No kun tää ei irtoa! Joel huudahti hermostuneena.
    – Hei odota, mä voin auttaa, rauhoittelin heitä kahta ja otin tukevan otteen kaviosta. Kiskaisin lumikokkareet irti yksi toisensa jälkeen, ja Joel näytti jo tyytyväisemmältä.
    – Käydään sit seuraavaks hakees ne varusteet, totesin. Nostin Oreon suitset koukustaan ja annoin ne Joelin kannettavaksi. Itse laskin ruskean satulan hevosen selkään ja ohjeistaessani poikaa vyön kiristyksessä lämmittelin samalla kuolaimia näpeissäni. Lämpimät kuolaimet kelpasivat Oreolle, ja kohta suitsetkin olivat koristamassa tamman siroa päätä. Joelin äiti kyseli jotakin lainakypärien sijainnista ja ohjeistin häntä parhaani mukaan. Joel hyöri ja pyöri ympäriinsä ja kääntyi sitten minun puoleeni:
    – Onks tää Oreo tamma vai ori kun siinä on sekä mustaa että valkoista? Onks se sit ruuna vai oliks se ees sellanen?
    – Tamma tää on, hevosen väri ei kerro mitään sen sukupuolesta, yritin pitää pokkani kertoessani pojalle, miten asiat oikeasti olivat. Onnekseni poika ei kiinnittänyt huomiota omituiseen virneeseeni kasvoillani vaan jatkoi jo seuraavaan kysymykseen.
    – Mistä sen sit tietää? hän tivasi. – Onks ne niin kuin ihmisillä et… pojan juttu jäi kesken, kun oma-aloitteinen äiti oli jo iskenyt kypärän hänen päähänsä.
    – Onks se sopiva vai haenko isomman? nainen tiedusteli.
    – Se puristaa mut älä hae uutta tai me myöhästytään! Joel totesi kelloa katsoessaan.
    – Hae vaan toinen jos se sil-
    – Ollaanko täällä valmiita? Dini asteli käytävää pitkin ja vilkuili hevosten karsinoihin. – Hyvältä näyttää, voidaan siis lähteä! Joel oli jo lähdössä juoksentelemaan pitkin käytävää, kun heitin hänelle haasteen:
    – Entäs jos sä taluttaisit Oreon maneesin tällä kertaa? Mä voin kyllä pitää vähän ohjista kiinni, mutta ota sä tää riimunnaru kätees ja sit mennään. Kävele siinä sen lavan kohdalla, tässä näin. Ja katso minne meet ettet törmää tohon Mollyn takapuoleen.
    Takapuolen mainitseminen saattoi olla virhe, koska Joel purskahti nauruun heti talutuksen ensimetreillä, eikä ainakaan katsonut eteensä. Otin paremman otteen ohjista ja jakelin ohjeita taluttettavalleni. Maneesiin pääseminen ei koskaan aikaisemmin ollut tuntunut näin suurelta helpotukselta.

    – Mä voin vaikka puntata sut selkään, sanoin Joelille. Kaikki viisi ratsukkoa seisovat kaarrossa ja Dini parhaansa mukaan riensi auttamaan jokaista apua tarvitsevaa. Jossakin välissä hän oli kavaletinkin ehtinyt kantamaan kentälle ja ratsastajajoukosta kuului innostunutta supatusta. Muistin vielä omat alkeistuntini – jo puomi kentällä sai perhoset lentelemään vatsassa. Ja jos sitä nostettiin pari senttiä irti maasta, sitä ylpeyden määrää ei voinut sanoin kuvailla. Tarkistin vielä satulavyön kireyden ja pyysin Oreolta rauhallista käyntiä. Puolituntinen aloitettiin istuntaharjoituksilla. Jalustimet päästettiin hetkeksi irti jaloista ja selässä oleva aloittelija yritti saada varpaistaan otetta. Kurkottelun kohteeksi päätyivät myös hevosen häntä ja korvat. Hymyilin, kun pikku Joel sinnikkäästi yritti hipaista Oreon otsatukkaa ja myöhemmin venyttää kätensä tamman kaulan ympärille.
    – Ei haittaa vaikka et ylettyisikään, Oreo on nyt paljon isompi kuin vaikka Pilkku, sanoin lohdutukseksi pojalle, jonka käsi jäi aina pari senttiä liian kauas Oreon korvista.
    – Otetaanpa jalustimet takaisin ja ohjat tuntumalle, ja lähdetään ylittämään käynnissä tuota kavalettia, Dini ilmoitti. Oreo olikin jo hyvän tovin saanut venytellä kaulaansa ja reippain askelin lähestyi matalaa estettä.
    – Vähän peppua irti satulasta ja ota harjasta tukea sitten kun ylitetään tuo kavaletti, opastin. Oreo haisteli korvat hörössä punavalkoista puomia ja nosteli jalkansa varovasti sen ylitse.
    – Ja pehmeästi laskeudut takaisin satulaan, neuvoin. Kavaletille ratsastettiin vielä muutamia kertoja ja sitten vaihdettiin suuntaa.
    – Saa tulla ravissakin, Dineo huikkasi. Samassa olin jo kysymässä, että halusiko poika ravata, ja halusihan hän! Ilman erillistä huomautusta Joel oli jo hyvissä ajoin kevyessä istunnassa ja säilytti tasapainonsa silloinkin, kun Oreo nosti puomin jälkeen keinuvan laukan.
    – Noni raviin, pyysin tammaa hiljentämään vauhtiaan. Vastakkainen pitkä sivu käveltiin ja kerroin Joelille, miten hevonen käännettiin voltille. Parin pikku ympyrän jälkeen tältä ratsastajalta alkoi kuitenkin menemään hermot pelkkään käyntityöskentelyyn ja lähdimme ravaamaan kohti kavalettia. Hihitin sille innostuksen määrälle, joka Oreolla oli lähestyessämme puomia, ja unohdin muistuttaa siitä kevyestä istunnasta. Oreon loikan myötä poika mätkähti kaulalle ja hämmästynyt ratsu pysähtyi niille sijoilleen. Onneksi. Oli huomattavasti helpompaa nostaa ratsastaja takaisin satulaan, kun hevonen ei ollut liikkeessä. “Nyt mä yritän kyllä pitää tän ravissa” mutisin hiljaa itsekseni ja kun puomi näkyi taas muutaman metrin päässä edessä, tein pidätteitä narusta ehkä vähän liikaakin. Oreo jarrutti menoaan ja lopulta asteli rauhallisessa käynnissä kavaletin yli. Joelille se kelpasi, samoin myös Dineolle. Kaikki viisi hevosta siirtyivät käyntiin ja saivat venytellä kaulaansa ohjien roikkuessa pitkinä.
    – No oliks kivaa? utelin Joelilta.
    – En nyt oikeen tiedä, hän totesi. Niin rehellinen vastaus, että ihan kateellinen olen.
    – No?
    – Pitää miettiä, poika vastasi ja käänsi katseensa muualle. Dineo pyysi ratsukot kaartoon, joten talutin Oreon samaan riviin muiden kanssa. Joel ei ollut oikein juttutuulella, eikä varmaan ratsastustuulellakaan, joten hoidin ohjaamisen hänen puolestaan. Oreon seuraava ratsastaja, Heidi, odotteli jo kärsimättömänä satulaan pääsyä. Huudahdin moikat Joelille ja tämän äidille heidän kiiruhtaessaan autolleen ja toimin auttavana kätenä Heidin säätäessä itseään selkään. Ratsukko lähti kiertämään uraa, ja minä lähdin kiertämään katsomoa. No en nyt sentään – istahdin vain alas tuntia seuraamaan ja jalkojani lepuuttamaan.

    Hetken kuluttua huomasin minulle tuntemattoman tallilaisen istuutuvan viereeni ja “moi” oli nyt vähintä mitä saatoin sanoa.
    – Ootko sä se Lotta joka hoitaa Oreoa? tummatukkainen nainen kysyi minulta.
    – Juu oon, mikä sun nimi muuten on?
    – Mä oon Lola, ja mul on yksäripuolella sellanen kuin Bigsy-niminen hevonen, nainen vastasi.
    – Ja kukas se sitten on? utelin.
    – Bigsy on ruunikonkirjava risteytysponi, vähän haastavampi tapaus, Lola kertoi. Nyökyttelin vastaukseksi ja ryhdyin juttelemaan tulevista kilpailuista.
    – Mä uskon, et teil menee hyvin Oreon kanssa, Lola totesi. Kunpa olisin itse yhtä varma. Jännitys tiivistyi.

    • #4792 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 86
      • Koulutuksen tarpeessa

      Lotta se on niin ahkera auttamaan tuntilaisten kanssa! Plussapisteitä siitä, Dini tykkää kun on apukäsiä. Komppaan Lolaa tarinan lopusta, kyllä Lotalla ja Oreolla varmasti menee hyvin! Ekat kisat on aina kutkuttelevan jännittävät, toivottavasti Lotta muistaa siitä huolimatta ottaa ilon irti ihan kaikesta!
      Ja mä ihan tälleen varovasti korjaan, Lolan Lassi ei enää asu Hallavassa, se omistaa Bigsyn ja ratsutallilla asuvan Sasun nykyisin. 🙂 Et toki voinut tietää kun näitä tietoja ei oo vielä ehditty päivittää, eli ei mitään hätää! Ihan vaan tiedoksi tulevaisuuteen. Saat tästä 2hp ja 2sp sujuvan dialogin ansiosta. Huippua kun uskallat ottaa niin monia hahmoja mukaan!

  • #4827 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Harjoitus tekee mestarin, mutta joskus voi ottaa rennostikin
    keskiviikko 13.2.2019

    Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Jos lumi ei olisi narskunut tallikenkieni alla, saattoi jo kuvitella talven vaihtuneen kesäksi. Nopeutin kävelyvauhtiani loppua kohden, ja tähystin tarhoille. Elina seisoskeli portilla ja vilkutti iloisesti, kun kävelin lähemmäksi.
    – Moi, tervehdin häntä, tarhassa seisovia hevosia ja koko Hallavaa. Tallikissa oli ilmeisesti uskaultautunut kylmään ulkoilmaan ja pyöri paraikaa jaloissamme.
    – Oii kun se on suloinen, Elina jutteli kissalle, joka syöksyi jo matkaan. Kärsimme hetken keskustelunaiheen puutteesta, mutta Elina lopetti tuijotustuokiomme kysymällä:
    – Mitä me siis tehdään tänään?
    – Öö… sopiiko jos mentäis koulua, kun on ne kisatkin tulossa ja mä kröh… tarvitsisin vielä harjoitusta, takeltelin naama punaisena.
    – Sopiihan se, Elina nyökkäsi hyväksyvästi. Raotin tarhaan johtavaa porttia ja huhuilin syrjemmällä seisovaa Oreoa luokseni. Ihana kirjavuus lähti hitaasti löntystellen kohti ojennettua kättäni, ja palkitsin hevosen kunnon rapsutuksilla.
    – Mihin luokkiin sä menitkään? jatkoin jutustelua pienen paussin jälkeen.
    – Mä meen helpon B:n ja 80-senttiset esteet, Elina kertoi.
    – Mä vaan ilmoitin itseni helppoon C:hen ja kuuteenkymppiin, mulla on tosi pitkä tauko kisaamisesta ja mulla ja Oreolla on tää tutustuminenkin vielä vähän vaiheessa, selitin. – Ja aattelin harjoitella ihan jotain teiden ratsastamista ja siirtymisiä ja niin edespäin…
    – Kuulostaa ainakin hyvältä, Elina totesi. – Harjoitellaan vaikka jotain kouluohjelmaa siinä sivussa.
    Innostunut pälpätys jatkui vielä tallissa, kunhan lantakasa Oreon karsinasssa oli saatu pois näkyviltä – lantalaan siis. Kuljetin pöläriä pitkin Oreon selkää ja jalkoja ja jälleen kerran hihkuin mielessäni, kuinka suloinen tämä tamma olikaan. Valkoinen hevonen mustilla täplillä varustettuna sininen riimu päässään. Ja tamman silmät – niitä ei voinut jättää pois listalta.
    – Mitä oot viihtynyt Hallavassa? Elina esitti kysymyksen, johon en ollut tippaakaan varautunut.
    – Tosi hyvin, vastasin, mutta äänestäni puuttui se kaikki innostus. – Ei oo Oreon voittanutta, lisäsin nopeasti, ja yhtä nopeasti palasin taas harjaamisen pariin.
    – Kiva juttu! Elina hymyili minulle. Tilsoja irti kiskoessani tiesin, että lumien sulaminen ei tulisi harmittamaan, päinvastoin. Pyyhkäisin pari hikipisaraa otsaltani ennen kuin siirryin seuraavaan kavioon.
    – Hyvä Oreo, hienosti seisot siinä, kehuin pienellä äänellä tammaa. Toisin kuin luulin, kavioiden puhdistusurakan jälkeen minulta löytyi energiaa vielä yksinkertaisen letin väsäämiseen. Kohta Oreon otsatukkaa koristikin suloinen tupsu.
    – Missä vaiheessa sä oot, mä oon nimittäin jo suitsissa? Elina kummasteli taas ajankäyttöäni. Kuljin pikavauhtia satulahuoneelle ja takaisin ja sen enempää miettimättä aloin jo pukemaan varusteita. Mattimyöhäiset taas matkassa!

    Pieni jännitys palasi taas kuvioihin noustessani jakkaralta Oreon selkään. Myös kylmyys tunkeutui tämän satulassa istuvan henkilön luihin ja ytimiin saakka, ja tunnin alun aiheena taisi olla vain lämpimänä pysyminen. Verkkaraveissa kohottauduin kevyeseen istuntaan sulattelemaan itseäni. Oreo rallitteli eteenpäin ja rummutti kaviollaan maneesin pohjaa ja suurehkoilla ympyröillä yritin rauhoittaa hevosen menoa. Kun jalat rupesivat särkemään muutaman ravikierroksen kuluttua, vaihdoin suosiolla keventämiseen ja kyselin Elinalta, että “Joko vaihdetaan suuntaa?” Lävistäjällä lisäsin hieman tempoa, ja totesin, että tämä kouluradan osa-alue ei tuottaisi ongelmia kisoissakaan. Vauhdikasta menoa olisi ainakin luvassa.

    Annoin hetkeksi pitkät ohjat Oreolle ja ryhdyin suunnittelemaan tehtävää. Mitään tähän kohtaan sopivaa ei ilmaantunut päähäni ja katsoin kysyvästi Elinaa.
    – Mennään vaikka käynnissä ekaks ja joka toisen kirjaimen kohdalle pysähdys, tyttö ehdotti. Tämä Oreon kanssa sujui yllättävän hyvin – ainakin aluksi. Huomasin jääväni puristamaan kädellä liian pitkäksi aikaa, josta kertoi Oreon päin seiniä peruuttelut. Tämän virheen korjattuani saimme aikaan siistejä pysähdyksiä. Siirryin raviin ja nyt tavoitteena oli pari askelta käyntiä niissä paikoissa, joihin viimeksi tehtiin pysähdys. Jälleen kerran olisin voinut Oreon tasaisessa ravissa vaikka irrottaa kädet ohjista ja ratsastaa tällä tavoin ikuisuuden. Keskittymiseni herpaantui mietiskellessäni niitä näitä ja myöhästyin joka ikisessä tekemässämme siirtymisessä.
    – Miten sujuu? Elina tiedusteli. Kysymyksen seurauksena päätin, että pitäisin ajatukseni kurissa ja nuhteessa, käteni hiljaa paikoillaan ja katseeni seuraavassa kohteessa. Oreo ravasi kuuliaisesti syvälle kulmaan, ja C-kirjaimen kohdalla siirsin käyntiin. Laskin mielessäni: “yk-si, kak-si, kol-me” ja kannustin Oreon uudelleen raviin.
    – Hyvä! kiitin hevosta sekä äänen voimalla että rapsutuksilla. Vaihdoin suuntaa, ja yritin toistaa tämän saman harjoituksen myös toisessa kierroksessa.
    – Mennäänkö tää sama vielä laukka-ravi siirtymisillä? ehdotin hyvin onnistuneiden suoritusten jälkeen. Ei sillä, että edellinen harjoitus olisi ollut mikään helppo nakki, olin aivan hiestä märkä, samoin Oreokin ja vapaassa käynnissä olisin voinut vaikka torkahtaa ratsuni selkään.
    – Mennään vaan, Elina vastasi ja samassa olinkin jo antanut laukka-avut. Raviin siirtyminen vasta, kun tamma oli pääsemässä vauhdin makuun, sisälsikin sitten omat kiemuransa. Oreo menetti pulttinsa, kun apuni eivät olleet aivan kuten oppikirjasta, ja teki sivuloikan kohti keskikenttää. Sinnikkäästi suoristin Oreon uudelleen uralle ja yritin antaa avut selkeästi, mitä sitten satuinkaan pyytämään hevoselta. Muutaman onnistuneen suorituksen jälkeen annoin Oreolle pienen tauon työskentelystä, ja mutisin Elinalle jotain kylmästä ilmasta.
    – Ota satula pois, jos siltä tuntuu, Elina vastasi siihen, ja kohta olinkin jo kapuamassa satulattomaan selkään. Neljän epäonnistuneen yrityksen jälkeen takerruin hevosen harjaan ja päätin, että tällä kertaa päätyisin selkään, en maahan. Selkäänhän asti minä pääsinkin – tosin vatsalleni toinen jalka säälittävästi hevosen takapuolen päällä ja Oreo lähti kipittämään ravia eteenpäin.
    – Heiii, seis, pyysin ja ähisten nostin itseni istuma-asentoon. Kannustin tamman uudelleen liikeelle ja poukkoillessani harjoitusravissa tajusin, että millään muulla ei ollut väliä kunhan sain vain viettää aikaa Oreon kanssa! Tein ravissa joitakin voltteja, jotka vain etäisesti onnistuivat muistuttamaan ympyrää, mutta nauroin silti selässä kuin sekopäinen.
    – Ilmeisesti teillä on aika hauskaa, Elina järkeili. Nyökkäsin ja nostin laukan. Ei voisi olla mitään ihanampaa!

    • #4847 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Tosi hyvin, vastasin, mutta äänestäni puuttui se kaikki innostus. Tää lause yhdessä ton lopun kanssa sai mut heti vainoharhaseksi. Eikö Lotta viihdykään? Eikö Peppi ja Juuli ja Elina ookkaan kivoja kavereita? Toivottavasti seuraavassa tarinassa vähän valotat Lotan mietteitä 😀 Saat 1hp 1sp ja 2kp

  • #4858 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    • #4859 Vastaus

      Alana
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Ihanan hempeät värit tässä, tykkään!

    • #4860 Vastaus

      Emily
      Osallistuja
      • Postauksia: 167
      • Perus pullaponi

      Oi miten ihana värimaailma kuvassa!😍

    • #4872 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 117
      • Perus pullaponi

      Ihana kuva😍

  • #4881 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Yhtä vuoristorataa
    lauantai 16.2.2019

    Mä tiesin tän, mä niin tiesin tän! potkin lumikokkareita ojan puolelle ja marssin määrätietoisesti eteenpäin. Olinhan minä aina tiennyt olevani se, joka jäi välitunneilla yksin ja jonka ainoat ystävät vapaa-ajalla olivat kynä ja piirustuslehtiö. Hallava oli kuitenkin alusta asti tuntunut paikalta, jossa voisin irrottautua yksinäisyyden kahleistani, mutta jälleen tunsin itseni ulkopuoliseksi. Vika ei ollut muissa tallilaisissa vaan minussa. En vain osannut olla luontevasti muiden seurassa, ja lopulta Oreon karsinaan vetäytyminen vei voiton siitä vaihtoehdosta, että olisin vaihtanut pari sanaa jonkun kanssa. Mutta Hallava, sitä en vaihtaisi mihinkään! Kunhan vain pääsin Oreon satulaan asti, tunsin, kuinka kaikki murheet häipyivät mielestäni!

    “Oho, mähän oon kohta jo tallilla” huomasin. Minun ja Oreon yhteinen estetuntimme alkaisi kolmen vartin kuluttua. Sitä ennen vein kuitenkin ylimääräiset tavarat käsistäni tallitupaan ja istahdin hetkeksi alas sohvalle. “Tää kyllä menee ohi” yritin uskotella itselleni. “Ehkä tää on vaan lauantaiaamupäivän väsymystä tai jotakin”.
    – Moi Lotta! Juuli huomasi minut ja rupesi tarinoimaan eilisen valmennuksesta. Esitin kuuntelevani tarkasti, vaikka siihen keskittymiseni ei olisi riittänyt alkuunkaan.
    – No miten teillä meni? tyttö vaati tietää.
    – Ihan okei kai, vastasin huokaisten.
    – Vaikutat väsyneeltä, Juuli huomautti.
    – Sitä mä olenkin, kuiskasin. – Sopiiks jos jutellaan lisää tunnin jälkeen, koska nyt mun täytyy mennä? raahauduin tallikäytävän puolelle ja tarkistin vielä ilmoitustaululta, että Oreo tosiaankin oli paraikaa maneesissa eikä esimerkiksi piiloutunut tarhaan lumikinosten taakse. Turvaliivi takin alla, villasukat saappaissa ja takin kaulus vedettynä kasvojen puoleen väliin harpoin maneesille. Vielä kun mieliala olisi toinen…

    Dineo, hän sitten jaksoi hymyillä päivästä toiseen, ja moikkasi maneesiin saapuvia tuntilaisia iloisesti. Positiivisella tuulella olevan opettajan, hyppyhalut herättävän esteradan ja ihanan Oreon summa piristi minunkin päivääni. Alkuverryttelyksi Dini määräsi voltteja, siirtymisiä ja kevyessä istunnassa ratsastamista, ja olin heti innolla työn touhussa, kuten Oreokin.

    Aloitimme pitkällä sivulla olevista neljästä ravipuomista. Oreo päätti minimoida todennäköisyyden koskea yhteenkään puomiin ja lennokkain askelin ylitti tämän puomisarjan.
    – Tullaan sama, laukassa! Dini ilmoitti. Tehtävä näytti nyt tältä: puomi, ristikko, puomi. Nostin laukan ja lähestyin esteistunnassa tehtävää. Kevyesti ja ilmavasti Oreo loikki puomien yli, ja parhaani mukaan yritin pysyä menossa mukana.
    – Hyvä! Dineo kehaisi, ja nosti ristikon keskikohtaa muutamalla kymmenellä sentillä. Korotettu tehtäväkään ei tuottanut ongelmia ja kohta olimmekin jo siirtymässä lävistäjällä olevan neljän askeleen linjan hyppäämiseen: pysty ja okseri, jotka värikkäine puomineen tuntuivat kummastuttavan Oreoakin. Kuten pelkäsinkin, Dini pisti minut ensimmäiseksi tehtävän pariin, ja tein kovasti töitä sen eteen, etten kiinnittäisi huomiota tuijottaviin silmäpareihin.
    Hups, lähestyminen oli suoran vastakohta ja hetken aikaa Oreo oli aivan hämmästynyt reittivalinnastani. Okseri hypättiin kömpelösti ravista, sillä mutkitteluni toivat Oreon huonoon ponnistuspaikkaan. Hypyn jälkeen yritin metsästää kadonneet jalustimet takaisin jalkoihini, ja kuulin vain, kuinka Dini käski minun tulla linja uudestaan. Tätä toistettiin pidemmänkin aikaa, ja okseri nousi 70-senttiseksi. Oreo laukkasi korvat tötteröllä ensimmäisen esteen virkaa pitävälle pystylle ja epäröimättä jatkoi okserille. Epäröimättä ja vauhdikkaasti siis, jolloin hevosen oli ratkaistava huono lähestyminen hyppäämällä ylisuuri loikka esteen toiselle puolen. Itse olin jo lähdössä hyppyyn laukka-askelta aikaisemmin ja sinnittelin Oreon kaulalla ilman jalustimia – lyhyen sivun puoleen väliin saakka, jolloin kierähdin selälleni maahan. Tuijottelin hetken maneesin kattoa ja mietin, miten tässä oli nyt näin onnistunut käymään. Olisin mielelläni pitänyt hoitajamaastossa tippumisen ensimmäisenä ja viimeisenä kertana.
    – Lotta, loukkasitko sä? Dini kyseli heti huolestuneena. Vastasin jotain epämääräistä ja pyydystin Oreon maneesin nurkalta. Hetkeä myöhemmin laukkasin jälleen kohti okseria, ja painoin kantapäitä liioitellut alas, jotta äskeinen ei toistuisi.
    – Hyvä! Aletaan sitten hyppäämään pientä rataa, ensimmäiseksi tuo ristikko pitkältä sivulta, sitten tuo linja lävistäjältä ja sinivalkoinen ristikko tuosta pitkän sivun alusta, Dineo piirsi reittiä ilmaan sormellaan. Pyyhkäisin hiekat pois takkini selkämyksestä ja valmistauduin lähtemään matkaan. Ristikko vasemmasta kierroksesta ylitettiin puhtaasti, lävistäjällä nököttävät esteet saivat jännityksen kasvamaan sisälläni, mutta loppujen lopuksi nekään eivät olleet niin kamalia miltä näyttivät. Radan viimeinen este oikeassa kierroksessa selvitettiin myöskin ongelmitta. Siirsin Oreon raviin ja jäin pienelle ympyrälle kävelemään ja tasaamaan hengitystäni. Minäkö rauhallisuuden perikuva? En ainakaan silloin kuin kyseessä oli estetunti…

    80-senttinen rata, ensimmäinen laatuaan Oreon kanssa. Sekavin fiiliksin kannustin ratsuni pystyksi nostetun ensimmäisen esteen yli. Yritin ratsastaa mahdollisimman syvälle kulmaan, jotta lävistäjällä oleville esteille saisi mahdollisimman hyvän lähestymisen. Oreo loikkasi kevyesti linjan molemmat esteet, ja parhaani mukaan koitin olla häiritsemättä hevosta sen hypätessä. Dinikin huomasi, kuinka panostin tämän radan hyppäämiseen ja huudahti:
    – Hyvältä näyttää, jatka samaan malliin!
    Hymyni levisi korviin saakka ja punaista väriä alkoi kerääntyä kasvoilleni. Mutta hei, kaikki esteet oli ylitetty puhtaastiiiii… Tunsin, kuinka taas kerran lensin ilman halki. Oreo oli ilmeisesti päättänyt olla kolhimatta jalkojaan käyttäen niinkin toimivaa keinoa kuin äkkipysähdys esteen eteen. Itkeäkö vai nauraa? Siinä pulma. Vakuutin Oreoa taluttavalle Dineolle olevani täysin kunnossa, vaikka itseluottamukseni oli romahtanut kuten se radan viimeinen este, jos Oreo olisi ponnistuspaikan sijainnista huolimatta lähtenyt hyppyyn.

    Lopputunti oli yhtä kamppailua kertarysäyksellä pääkoppaani tunkeutuneita ikäviä ajatuksia vastaan. Armelias Dineo madalsi minulle esteitä, sillä hän varmasti huomasi keskittymiseni viilettävän aivan muissa maisemissa.
    – Loppuravit! Dini ilmoitti. Ja kun vihdoin laskeuduin alas satulasta tunnin päätteeksi, jalkani olivat yhtä spagettia, eikä käsissäni tuntunut olevan enää yhtään voimia jäljellä. Vaivoin sain löysättyä vyötä sen verran, että pääsimme lähtemään tallin puolelle. Matkan varrella Juuli tupsahti jostakin vierelleni ja kertoi innostuneena:
    – Mä sain vaikka kuinka upeita photoja! Varsinkin siitä sun tokasta tippumisesta!
    – Ai kuvasitsä? Kiitos! sain sanotuksi. Olin aivan häkeltynyt, että nyt pyytämättä tultiin kuvaamaan henkilöä, joka ainakin omasta mielestään oli jo saanut huonon maineen tallilla. Uskaltauduin puhumaan tästä Juulille – sitten tallituvassa, kun sain vain istahtaa lämpimään sohvannurkkaan.
    – Sust nyt vaan tuntuu siltä, mun mielestä ainakin sä oot tosi mukavaa seuraa, Juuli vakuutti.
    – No hyvä niin, mutisin pienellä äänellä, vaikka todellisuudessa olin saanut jo paljonkin uutta toivoa.
    – Ihmiset nyt on vaan erilaisia, Juuli totesi. – Hei haluutko et näytän niitä kuvia?
    – Joo ois se kiva, vastasin myöntävästi ja katselin, kuinka Juuli kaivoi kameraansa esille.
    – No tässä nyt ois ainakin laatutavaraa, Juuli tirskahti. Minäkään en voinut muuta kuin nauraa nähdessäni upean kuvasarjan voltistani ilmassa. Eivätkä onnistuneetkaan hypyt jääneet niiden kuvien varjoon!
    – Hei muuten, 22.2. on se Tie Tähtiin -estevalmennus, muistutin.
    – Ja 24. päivä on jo eka osakilpailu, Emily sanoi ja katseli hymyillen meitä kahta, jotka pahimmassa tapauksessa halkeaisivat kohta innostuksesta.
    – Mä en oikeesti malta odottaa enää, sanoin ja tarkoitin sitä. Yhdessä muiden tallilaisten kanssa, ihana Oreo ratsunani, kisajännityksestäni huolimatta pystyisin ihan mihin vaan!

    • #4885 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 86
      • Koulutuksen tarpeessa

      Voi Lottaa! Tulipa ainakin maneesin pohja tutuksi! 😀 hurjan tarmokasta aina vaan nousta uudelleen satulaan, plussat siitä! Tää Lotan epävarmuus omasta suosiossa olemisestaan tuli ihan yllätyksenä, aikaisemmat tarinat huokui aina sellaista lämpöä ja intoa ja tästä tuli ihan päinvastainen tunnelma. Eli onnistunutta kirjoitusta siltä osin kun saa lukijalle selvän tunteen välittymään!
      Tässä myös kerroit vähän lisää Lotan ajatuksista Aleksin aikaisempaa kommenttia ajatellen, mutta siitä huolimatta tässäkin jää vielä vähän auki onko tän kaiken takana vielä jotain enemmän, joka on juonellisesti mielenkiintoinen asia. Jään odottamaan lisää!
      & Hirmu hieno kuva, siinä on ihan selkeää vauhdin tuntua!
      2ep ja 1sp

  • #4904 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Lunta ja jäätä
    keskiviikko 20.2.2019

    Oreon korvat kääntyilivät puolelta toiselle kuunnellen metsän ääniä, Celle lampsi rauhallisena edessämme ja Hallavan tallipiha näkyi enää pienenä pisteenä puiden välistä. Oreo pärskähteli rentona ja etsi jään seasta jalansijoja. Ihan sama, vaikka loputkin maastoretkestä menisivät pelkäksi kävelyksi, sillä metsäpoluilla ratsastelu oli parasta, mitä tiesin.
    – Otetaanko ravia? Elina kuitenkin ehdotti, ja nyökkäsin hymy huulilla. Hevoset olivat käyttäytyneet rauhallisesti selkäännoususta lähtien, joten en edes epäillyt idean kannattavuutta. Lähdimme ravaamaan leveää polkua, joka oli lähes kokonaan päässyt eroon jääpeitteestään.
    – Oreo on jotenkin paljon rauhallisempi kuin silloin meidän ekalla maastokerralla, totesin tyytyväisenä, helpottuneena ja hieman hämmästyneenäkin.
    – Ehkä se tajuu, että liukkaalla kelillä turha sekoilu ei oo hyvä juttu, Elina naurahti.
    – Niin no joo, mut auttaaks se asiaa, että lähin jäinen kohta on viiden metrin päässä? mietin.
    – Ei hajuukaan, Elina vastasi. – Oikee vai vasen polku?
    – Vaikka vasen. Otetaanko käyntiä nyt?
    Kuusien ympäröimä polku oli kapea, ja viimeisetkin lumenrippeet oksilta päätyivät kaikki ratsastushousujeni kuorrutteksi. Myös Oreo näytti aivan lumipesun saaneelta.
    – Kunpa olis jo kesä… huokaisin. Olihan talvisessa maastossa oma tunnelmansa, mutta kylmyys ei lukeutunut lempparilajeihini. Eikä pimeys, vaikka helmikuussa valoisia tunteja riittikin jo pidemmäksi ajaksi. Nytkin aurinko paistoi suoraan silmiimme, ja hädin tuskin näin eteeni. Elina kuitenkin näki ja ilmoitti edestäni:
    – Tääl on sit ylämäki, joka näyttää kröh… liukkaalta!
    – Aha, sepä kiva, hymähdin. – Mut ainahan me voidaan kääntyy takaisin, jos siltä rupee näyttämään.
    – Ei se nyt niin paha ole, Elina sanoi arvioivasti. Oreokin lähti reippain askelin kiipeämään ylös rinnettä. Pari kertaa jalka oli luiskahtaa sivulle, mutta lopulta olimme ehjin nahoin päässeet huipulle.
    – Ja sitten alas! hihkaisin liioitellun positiivisesti.

    Polkuja tuntui haarautuvan loputon määrä joka puolelle, mutta Elinalla näytti olevan homma hanskassa. Matka oli edennyt käynnissä ja ravissa pohjan laadusta riippuen, mutta nyt edessä avautuva pelto muutti suunnitelmiamme rauhallisesta menosta. Elina tiesi pellon soveltuvan vauhdikkaaseen laukkaamiseen ja sen enempää odottelematta kiisimme jo täyttä vauhtia eteenpäin. Pitelin kiinni jostakin olemattomasta harjatuposta ja kannustin Oreon Cellen rinnalle. Hevosten kisailu päättyi metsänreunan tullessa vastaan ja tasapainoni ollessa jo moneen otteeseen kovalla koetuksella. Jatkoimme rauhallisessa ravissa tallia kohti, ja juttelimme niitä näitä. Keskusteluumme päätyivät sanat “biologian koe”, “Tie Tähtiin -kilpailu” ja “Suomen talvi”, ja hoitohevostemme ihanuuden hehkuttaminen oli säännöllisin väliajoin puheenaiheena. Olivathan Celle ja Oreo suloisimpia hevosia päällä maan!

    Tallille johtava polku taittui käynnissä vapain ohjin. Katseeni kulki tarhojen valkoisista aidoista taivaalla lipuviin pilvenhattaroihin. Ensimmäistä kertaa tunsin luottavani Oreoon täysin – siihen, että hevonen pysyisi käsissäni läpi koko maastoretken.
    – Mukavaa, kun ehdit lähteä seuraksi maastoon, tajusin sanoa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
    – Eipä mitään, Elina vastasi. – Vaihtelu virkistää, kun ei aina tarvitse pyöriä vaan tuolla neljän seinän sisällä.
    – Se on kyllä totta, myönsin. – Ja varsinkin tuo pellolla laukkaaminen voittaa aina maneesin! Jos siis ei tipu selästä…

    Ahtauduimme samaan kaartoon maastoon lähtevien tuntilaisten kanssa ja hipsimme vähin äänin sisälle talliin. Oreon seistessä karsinassaan harjasin satulansijan ja mahanalusen huolella. Kavioita puhdistaessani totesin, että pahin tilsakausi taisi jo olla ohi. Rapsuttelin tovin Oreoa ennen kuin päästin sen tarhaan kirmailemaan. Lantakikkareet nimittäin odottelivat karsinan nurkassa. Pyydystin ne talikollani ja heitin kottikärryihin. Ei nyt mitään parasta hommaa, mutta sai minut kuvittelemaan, että Oreo olisi oma hevoseni. Ja ei minulla ollut juurikaan valitettavaa edes hevosenhoitajan asemassa, hevosten kanssa puuhaaminen oli huippua!

    Liukastelin hiekoittamatonta tietä pitkin bussipysäkille. Olin karsinan siivoamisen jälkeen vielä käväissyt tallituvassa. Vaikka siellä olinkin vain istua nököttänyt hiljaisena, tunsin kuitenkin olevani osa porukkaa. Kuten Juuli sanoikin, ei minun tarvinnut olla samanlainen kuin muut. Kylläkin kirosin siinä missä muutkin vastaavassa tilanteessa, kun jäinen tie sai minut lentämään takamukselleni maahan. Ylös vaan ja matka jatkui – ilman kiirettä tosin. Bussi saapuisi 25 minuutin kuluttua.

    • #4934 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 86
      • Koulutuksen tarpeessa

      Ihanan rento maastoreissu! Kivasti otit Elinan mukaan ja kuvailit ympäristöä, tuli ihan sellainen realistinen fiilis kevään tulosta! Myös dialogi tuntui oikeanlaiselta, juuri sellaiselta kaveruksien keskeiseltä jutustelulta kun ei vielä kuitenkaan kunnolla tunne sitä toista. Saat tästä 1sp ja 1mp. 🙂

  • #4919 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Väärässä paikassa väärään aikaan
    torstai 21.2.2019

    Rustasin matikantehtäviin “jotain sinnepäin”-vastauksia samalla kun seurasin silmä tarkkana vaihtuvia maisemia. Pitkän koulupäivän päätteeksi istuin taas vakiopaikallani bussissa. Jaloissani lojui muovikassi, josta pilkisti tallihanskojeni lisäksi varmasti universumin ihanin riimu. Olin viime aikoina hankkinut itselleni ja Oreolle vähän kaikenlaista. Löytyi ratsastustakkia, kumilenksuja letittämiseen, harjoja kumisuasta rutistettavan pehmeään pölyharjaan… Mutta kyllähän varusteita tarvittiin, kun taas alkoi säännöllisesti harrastamaan.

    Muistelin ensimmäistä hoitokertaani Hallavassa, päivä oli vierähtänyt tietyn kaavan mukaisesti. “Tee tarvittavat hoitotoimenpiteet ja yritä olla näyttämättä idiootilta”. Tai jotenkin niin. En osannut olla lainkaan rento oma itseni. Pelkkä ajatuskin äskeisestä puistatti, mutta löytyi siitä kohta kuukauden takaisesta päivästä jotain positiivistakin: Oreo nimittäin. Ensikohtaamisemme oli kuin jostain romanttisesta elokuvasta, ei olisi ollut mikään ihme, jos pääni yläpuolella olisivat liihotelleet vaaleanpunaiset sydämet – riemunkiljahdusten saattelemana.

    Oreo ravasi portille odottelemaan, kun näki minun harppovan kantamuksiani raahaten tarhan suuntaan. Laskin muovikassin aidantolpan viereen ja otin esille hankkimani riimun. Se sopi kuin nakutettu Oreon päähän ja teki hevosesta ylisöpön! Tuuppasin omille poluille lähteneet suortuvani selkäni taakse ja kurouttauduin suukottamaan Oreon turpaa. Matkamme tallin lämpöön alkoi.

    Pääsin parahiksi todistamaan tuntilaisten ryntäystä ilmoitustaulun luo. Kohta Oreon karsinalle saapuikin silmälasipäinen nainen, joka keskeytti leppoisan harjailuhetkeni kertomalla ensin nimensä, sitten ratsastusvuotensa ja loppujen lopuksi koko elämäntarinansa. Kuuntelin puolella korvalla ja kumarruin harjaamaan Oreon jalkoja. Silloin Riinaksi esittäytynyt nainen kysäisi hieman kärttyisään sävyyn:
    – Eikös täällä nyt aina tuntiratsastajat ole saaneet itse varustaa hevosensa?
    – Mä kun luulin… kun sä et sanonut mitään, mutisin tuijottaen Oreon harjaa. Tuossa taisikin olla takku. Ja tuossa…
    – Selitykset sikseen, mun pitäis lähtee viittä vaille maneesiin, Riina katsahti kärsimättömänä kelloa.
    – Joo… Harjasin Oreon ja puhdistin kaviot niin voitkin alkaa jo varustamaan… kerroin ja liukenin paikalta. Purin tallituvan oveen tiuskivasta tuntiratsastajasta aiheutuneen kiukun, ja pikaisen laskutoimituksen tulos oli, että hämmästyneitä katseita löytyi ainakin viisi. “Miksi tuo Lotta paiskoo täällä ovia”, ajattelivat varmaan.

    Päätin säästää eväsleipäni illemmalle, sillä tallipäivän jälkeen vatsa kurni aina kuin viimeistä päivää. Voisin vaikka vähän siistiä kaappiani ja järjestelyn lopputuloksena saisin hieman lisätilaa tuomilleni tavaroille. Ulkopuolelta kaappi oli oikein kivan näköinen: kaksi tarkoin valittua kuvaa. Pienensin kaaoksen määrää kaappini sisäpuolella, jotta voisin sulloa muovikassin sekaan. Siis minkä muovikassin? No varmaan sen, jonka jätin tarhan viereen lojumaan! Otin spurtin ulos vain nähdäkseni, että kassini ei enää nököttänyt entisellä paikallaan. Voihan nyt sanonko mikä!

    – Onks joku nähnyt täällä sellasta Lidlin muovikassia? tiedustelin tallituvassa oleskelevilta hoitajilta ja muulta porukalta.
    – Mä en oo ottanut mitään, en varsinkaan mitään muovikassia! Peppi ilmoitti heti olevansa täysin syytön.
    – En tietääkseni, Seela totesi. – Ootsä kadottanut sen siis johonkin tänne tallin syövereihin?
    – Öö juu. Ja ei muuten, mut niihin tavaroihin upposi puoli omaisuutta, selitin tytölle ja olin jo vajoamassa epätoivoisuuteen, kun sinitukkainen nainen nousi sohvannurkasta tutun näköistä kassia roikottaen.
    – Ai oliks se sun? Mä pelastin sen sieltä ulkoa ja toin tänne. Tässä ole hyvä, hän sanoi hymyillen.
    – Kiitti. Mikä sun nimi muuten on? Oon jo monta kertaa ollut kysymässä mut sit se on aina jäänyt, höpötin.
    – Lily, nainen vastasi. – Ja sä oot sit varmaan Lotta. Ja hoidat Oreoa?
    – Oon ja sä oot…
    – Omistan Orionin, Lily naurahti. – Sori kun keskeytin, mut tiesin jo mitä tuut kysymään.
    – Joo ja kiitos, sanoin vielä ja totesin mielessäni, että tälle päivälle oli jo riittänyt tarpeeksi draamaa. Kuljin pitkin pihamaata pakkasen uhrina ja odottelin ratsastustunnin päättymistä. Kun Oreo ratsastajineen vihdoin talsi tallia kohti, varpaani olivat jo jäätyä kalikoiksi. Moikkasin Riinaa ja sainkin kuulla tunnin tapahtumat pikakelauksen muodossa. Mutta olihan se varmasti tuntilaisesta mukavaa, että oli joku, jolle puhua ratsastustunnin kulusta. Nyökyttelin Riinan jutuille samalla kun mietin, mitkä satulan osat kaipasivat kipeimmin pesua. Ihan näin Tie Tähtiin -kilpailuja ajatellen. Aioin valmistautua koitokseen parhaalla mahdollisella tavalla. Ja kaivaa valkoiset ratsastushousuni jostakin vaatekaappini perimmäisestä nurkasta. Siitä huolimatta, että housut olivat olleet omistuksessani vuosikaudet, niiden ensimmäinen käyttökerta tulisi olemaan kolmen päivän kuluttua.

    Attachments:
    • #4935 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 86
      • Koulutuksen tarpeessa

      Pidän kovasti noista yksityiskohdista joihin kiinnität huomiota! Miten eka hoitokerta oli enemmän suoritus kuin rento tallipäivä, miten harjassa on takku ja satula kaipaa pesua, miten Lotta ajattelee muiden näkevän itsensä. Siitä oikein huokuu epävarmuutta, jota Lotta tuntuu nyt itsekseen kovasti potevan, vaikka nyt Lotta alkaakin jo tuntemaan oloaan tallituvassa kotoisaksi. Todella mielenkiintoista seurata, miten se etenee! Tätä oli muutenkin mukava ja helppo lukea, saat 1hp ja 1sp.
      Ja ihana yksityiskohta tuossa kuvassakin, miten Oreon uusi riimu ja Lotan pipo menevät yhteen!

  • #4965 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kisoihin valmistautumista vai jotain aivan muuta?
    lauantai 23.2.2019

    Pitelin käsissäni tulostettua versiota kouluohjelmasta. Enkä kyllä vain pidellyt – yritin painaa mieleeni siirtymisten, volttien ja muiden ratsastusradan teiden paikat, vaikka tiedot eivät kovin innolla hypänneet paperilta aivoihini.
    – Miten te muut onnistutte tässä kouluohjelman opettelussa? tiedustelin tallituvassa hengailevalta porukalta.
    – Mul on ainakin sellanen pikku vinkki, että teet nyt vaikka tästä sohvannurkasta sen kouluradan ja sit niinkun meet sormellas sen radan läpi, punatukkainen nainen neuvoi. Jannica – hän se oli.
    – Ai jaa, kuulostaa ainakin toimivalta, vastasin. Ei kyllä muistuttanut paljoakaan lausetta “Kiitos avusta”, mutta oliko sillä sitten väliä. Sillä oli väliä, tekisinkö onnistuneen suorituksen kisoissa vai menisikö radan ratsastaminen aivan penkin alle.
    – Kyllä sä sen opit, Jannica rohkaisi.
    – Ja aionkin opetella, päätin. Mutta jo alkutervehdyksen kohdalla kännykkäni kilahti ja huomioni kiinnittyi vilkkuvaan valoon puhelimeni ylälaidassa. Lukemattomien viestien listalta löytyi yksi, joka sai sisimpäni kiehumaan raivosta. Se oli tullut äidiltäni ja kuului näin:
    “Kata lainas sun saappaitas aamulla kun me tehtiin reissu lähitallille. Ne on nyt sun kaapissas, kannattais muuten vähän siivota sitä, kun sieltä ei oikeasti löydä yhtään mitään”.
    – Ei vitsi, mutisin ja kiskaisin kaappini oven auki. Mustat ratsastussaappaani lennähtivät sieltä syliini. Tai siis eivät enää niin mustat. Pikkusiskoni käytön jälkeen ne olivat aivan kuran peittämät. Myös kaappini oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Perheeni oli ilmeisesti penkonut täällä aika lailla. Ja miten Katariinalle mahtui minun saappaani? En mielestäni aivan niin pieniä jalkoja omistanut. Vastauksen tähän sain tunkiessani jalkani kengän sisään. Saappaan kärki oli tungettu täyteen paperitolloja ja minulla oli lisäpohjallisia irrottettavana ainakin kaksi! Eikä kengän mutakuorrutus jättänyt minua rauhaan ennen kuin saisin sen hinkattua irti. Laskeuduin istualleni pehmeälle sohvalle ja jälleen sienen, sekä tässä tapauksessa, kun kisat olivat huomenna, myös satulasaippuan kera. Vihani laannuttua totesin nahkavarusteiden puhdistamisen olevan oikeastaan aika rentouttavaa hommaa.

    Muuten kisoihin valmistautuminen oli aika hyvällä tolalla. Valkoiset ratsastushousut olivat tulleet putipuhtaina pesukoneesta aamulla ja perjantai-ilta oli kulutettu valkoisten ratsastushanskojen ja kisapaidan etsimiseen. Takin sain lainaksi serkultani, mutta äiti lupasi hankkia vastaavanlaisen minullekin mikäli kisaamisesta tulisi “arkipäivää”. Ihan harjoituksen vuoksi lampsin harjaboksin ja kuminauhapurkin kanssa Oreon karsinalle ja iloisesti kerroin tammalle, mikä oli homman nimi.
    – Mä teen sulle tällaiset hienot sykeröt, että osaan tehdä samanlaiset sitten kisapäivän aamunakin. Että yritäkin sitten seistä paikallas, naurahdin. Ryhdyin jakamaan harjaa mahdollisimman saman kokoisiin osiin, ja lyhdyin palmikoimaan valkoista harjaa napakoille leteille. Loppujen lopuksi sykeröistä tuli oikein mallikkaan näköisiä ja nappasin vielä kuvan lopputuloksesta ennen kuin maltoin purkaa Oreon kampauksen. Otin käsiini harjan ja puoli tuntia käytin pelkästään hevosen puunaamiseen. Oreo näytti nukahtaneen pystyyn kumisukaa pyöritellessäni. Hymyilytti – onneksi molempien osapuolien ei tarvinnut kärsiä tästä kamalasta kisastressistä.
    – Tuu Oreo, lähetään vähän haukkaamaan happea tuonne tallipihalle… juttelin tammalle hiljaisella äänellä. Oreo käänsi päätään kuin sanoen, että “et kai ole tosissasi”, mutta suostui raahaamaan kavionsa tallin ovesta ulos. Katselin vielä lehdettömiä koivuja ja yritin selkeyttää ajatuksiani. Ne olivat vain kisat. Mä osasin ratsastaa. Eilisessä ja viime viikkoisessa valmennuksessa olisi jo käynyt ilmi mikäli istunnastani löytyisi ne katastrofin ainekset. Oreo lempeä katsekin sanoi, että “Lotta, ei mitään hätää. Sä selviät hengissä niistä kilpailuista!”
    – Moi Lotta! Ehtisitkö maastoseuraksi? Tehtäis joku pieni lenkki vaan, Seela huudahti maneesin edustalta. Olin saada jonkinlaisen kohtauksen Mellin söpöydestä, mutta pystyin sentään nyökkäämään vastaukseksi. Seela ratsain, minä Oreoa taluttaen, lähdimme taivaltamaan metsäpolkua pitkin. Sula kohta polulla sai minut hymyilemään, kesä ei ollut enää kaukana. Tallin ympäristö näytti aivan uudenlaiselta, kun joka oksa ei ollutkaan lumen peittämä. Ja kuten arvasinkin, koko reissun ajan sain pidätellä pää pystyssä kipittävää Oreoa. Perjaatteessa mikään ei ollut muuttunut.
    – Milloin sä alotit Mellin hoitamisen? utelin, sillä kiusallinen hiljaisuus ei ollut sitä mitä halusin. Ainoat äänet tähän mennessä olivat olleet kavioiden kopse ja tuulen humina.
    – Reilun vuoden oon hoitanut, aloitin 2017 syksyllä, Seela kertoi.
    – No mä aloitin sellaset kolme-neljä viikkoa sitten ja en tajua, miten tää aika on kulunut näin nopeesti, totesin. – Vaik toisaalta sit tuntuu et olis ollut täällä jotain viis vuotta.
    – Eiks se oo sit aika hyvä juttu, Seela huomautti. – Kun se tallin vaihtaminen on aina vaikeeta kun joutuu luopumaan niistä hevosista.
    – Ei mulla kylläkään ollut ees mitään hoitohevosta ja se talli missä kävin oli muutenkin jotain puska ö-tasoa, naurahdin.
    – Okei, no mä vähän aattelin, kun vaikutat jo täysin sopeutuneen tänne, Seela sanoi iloisesti.
    – No joo mut…
    – Mitä ”mut”?
    – Ei mitään.
    – Aha, selvä.
    Olimme huomaamattamme palanneet lenkiltä tallin pihaan. Palautin Oreon karsinaansa ja käytin vielä hetken aikaa tavaroiden pakkaamiseen. Kotona laittaisin kännykkäni herättämään minut aikaisin aamulla ja googlettaisin, miten kisajännityksestä pääsi helpoiten eroon. Huomenna olisi sitten tosi kyseessä.

    • #5014 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Osaat ihan sika hyvin kirjottaa kaikista arkisistakim tapahtumista mielenkiintoisia ja mukaansatempaavia. Tykkäsin eeityisesti tosta saappaiden lainaus kohdasta ja siitä miten otit Seelan mukaan. Saat 2hp ja 2sp

  • #4974 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Tie Tähtiin, ensimmäinen osakilpailu 24.2.2019 Hukkasuolla

    En varmaan koskaan aikaisemmin ollut nähnyt yhtä monta hevosrekkaa saman tallin pihassa. Tai niin monta kuljetussuojin ja loimin varustettua hevosta. Yritin tässä vilskeessä toimittaa viime hetken harjausta ja väsätä jonkinlaiset sykeröt Oreon harjaan. Tamma rouskutti paraikaa aamuheiniään, ja kun sain otsatukasta jonkinlaisen otteen, hevonen tempaisi päänsä heinäkasalle yhä uudelleen ja uudelleen. Ja joo, minua jännitti aika monikin asia kisoihin liittyen, mutta ajatteluun ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Piti vain ravata satulahuoneen, tallituvan ja Oreon karsinan välillä ja varmistaa, että kaikki tarvittava oli mukana. Lopulta koitti se aika, että talutin hevosen hämärään rekkaan ja istahdin Pepin viereen tämän vanhempien autoon. Omista vanhemmistani kun ei ollut aamuvarhain lähtijöiksi.

    – Iiii mä en kestä kun se letti Pilkun hännässä on vaan niiiiin söpö! Peppi hihkaisi, kun auto nytkähti liikkeelle. – Ja Pilkkuporsas on nyt niiiin puhdas että sitä ei vois edes kutsua porsaaks enää. Mut se on kyllä yhtä ilkikurinen kuin aina ennenkin ja se tässä huolettaakin…
    – Hyvin se menee, otat vaan rennosti, neuvoin. Minun tässä olikin hyvä antaa ohjeitani, kun pöksyissäni oli ainakin viisikymmentä pupua. Ja kun Hukkasuon parkkipaikka kännykän selailun päätteeksi häämötti edessämme, olin aivan valmis jättämään nämä ensimmäiset kilpailuni välistä.

    Tilannetta ei helpottanut sekään, että Oreo tanssahteli ohjien toisessa päässä ja oli talloa varpaani moneen otteeseen säikähdellessään milloin mitäkin. Hukkasuon tallipihalla kävi melkoinen vilske, ja minulla ei ollut aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä ja minne pitäisi mennä. Olin kuluttanut edellisen yön kilpailusääntöjen ja kouluohjelman pänttäämiseen, mutta nyt puolet tiedoistani oli haihtunut savuna ilmaan. Joku oli saattanut ottaa puheenaiheeksi lähtöjärjestyksen, mutta täällä “kaaoksen” keskellä en omistanut tiedonmurustakaan siitä, oliko minulla aikaa vaikkapa tyhjentää kioski naposteltavistaan vai pitikö minun sännätä suorinta tietä verryttelyyn.

    – Lotta, sä lähet toisena. Jos reilun puolen tunnin päästä olisit verryttelemässä niin se ois hyvä, Aleksi, pelastava enkeli tuli jakelemaan ohjeitaan tälle ensikertalaiselle. Mutta mitä, toisena! Yhtäkkiä minua rupesi jännittämään entistä enemmän, enkä edes tiennyt miksi.
    – Okei, vastasin. Samassa kuulin riemunkiljahduksia takaani:
    – Lotta, Lotta on täällä!
    Pikkusiskoni Katariina ja Emma! Ja äiti! Tulivatko he tänne kannustamaan vai aiheuttamaan lisästressiä kilpailujen ajaksi? Katariina kuitenkin vain asettui Oreon pään viereen rapsuttelemaan ja kertoi, kuinka söpö kisaratsuni olikaan.
    – Jännittääkö? yhtäkkiä äitinikin oli paikalla, ja hänen oli ilmeisesti lauottava tuo itsestäänselvä kysymys heti alkuun.
    – Tietysti, tokaisin.
    – Hyvin se menee, äiti lupasi. – Mä tiedän.
    – Kiitti, mut mistäs sinä sen voit tietää näin etukäteen? kysyin silmiäni pyöräyttäen.
    – Mä vaan tiedän, äiti hymähti ja kurouttautui halaamaan minua.
    – Ei, ei nyt, kieltäydyin ja ryhdyin varustamaan hevosta. Satula ja suitset kiiltelivät puhtauttaan ja valkoinen huopa kumosi viimeisetkin ajatukset siitä, että tämä saattoi olla vain tavallinen ratsastustunti. Lähdin kävelyttämään Oreoa ympäri pihamaata ja katselin mietteliäänä ympärilläni kohoavia tallirakennuksia. Jos saisin joskus oman hevosen ja muuttaisin näille seuduille, tämä paikka vaikutti ainakin lupaavalta.

    Valkoiset kouluaidat maneesissa olivat heti Oreon tuijottelun kohteena, kun saavuin verryttelyalueelle. Yritin keskittyä täsmällisiin ratsastusradan teihin, vaikka jännitys teki siitäkin vaikeampaa. Mutta vaikka kisapaikka, hevoset ja ihmiset olivat vieraita, Oreon käynti tuntui samalta kuin aina ennenkin. Hymy levisi kasvoilleni, kyllä mä tästä tulisin selviämään.

    Kouluohjelman viime hetken kertailut jätin tällä kertaa väliin, tiesin radan olevan jo hyvässä muistissa. Taivuttelin Oreoa ravissa volteille ja suoristelin lävistäjille ja mahdutin pari laukannostoa sekaan. Pientä ahtautta oli havaittavissa verryttelyalueella, mutta ei tässä tarkoituskaan ollut karauttaa täyttä vauhtia ympäri kenttää.

    Radalle ratsastaminen olikin sitten yksi katastrofi. Oreo kieltäytyi liikkumasta ollenkaan tajutessaan joutuvansa ypöyksin aitojen sisälle. Lopulta minulle tuntematon mieshenkilö tarttui Oreon ohjiin ja määrätietoisin ottein talutti hevosen radalle. Odotellessani lähtömerkkiä tutustutin tamman maneesin nurkkiin, ja suoritusta aloittaessani ratsastin onneksi jo melko rennolla hevosella.

    Pysäytin Oreon keskelle pituushalkaisijaa ja tervehdin tuomaria. Lähdin suorittamaan ravissa ensimmäistä tehtäävää: kolmikaarista kiemurauraa. Reiteistä tuli melko oikeaoppiset, mutta peruutus oli vino ja Oreo kulki jännittyneenä pää pystyssä. Temponlisäkset ravissa onnistuivat, kuten arvelinkin, mutta Oreon kipittävästä laukasta tuskin huippupisteitä satelisi. Ratsastin lopputervehdykseen ja rauhallisessa käynnissä siirryimme maneesista Hukkasuon lähimaastoja koluamaan. Kuulin, kuinka seuraava ratsukko kuulutettiin radalle, ja huokaisin helpotuksesta – nyt se oli minun osaltani ohi.

    Istuin tallirakennuksen suojissa ja tuhosin kanasalaattiannostani hyvää tahtia. Olin aivan poikki. Suorituksessani ei ollut mielestäni mitään moitittavaa. Tasaisen hyvin olin ratsastanut koko ohjelman läpi. Aleksikin näytti peukkua, ja samassa totesin jännityksenkin kadonneen. Olin sijoittunut jonnekin luokan puoliväliin, eikä se todellakaan ollut mikään huono tulos tällä kisakokemuksella. Pepin matkaan oli tarttunut sinivalkoinen ruusuke, ilmeisesti Pilkku oli jättänyt temppuilut toiseen kertaan.
    – Miten sujui? Juuli uteli. – Mult tais mennä se sun rata kokonaan ohi, mut vissiin ihan hyvin meni. Vai?
    – Tosi hyvin! olin yhtä hymyä. – Entä teillä?
    – Hyvin! Ens kisoissa voiskin mennä jo helpon B:n, Juuli totesi.
    Heh, tytöllä oli tavoitteet korkealla.
    – No joo, ehkä, vastasin mietteliäänä. – Mut viel pitäis selvitä siitä esteradasta, naurahdin.
    – Kiitos kun muistutit. Ehdin jo kuvitella, että tämä oli tässä, Juuli vitsaili. Nauroimme kippurassa taukotuvan sohvalla ja kiinnitimme muiden kisaajien katseet itseemme.

    Sama rento tunnelma jatkui varustaessani Oreoa hyppykuntoon. Juttelin niitä näitä ja kerroin hevoselle sen olevan ihanin maailmassa. En voinut kieltää, etteikö vatsani olisi ollut täynnä perhosia, mutta sellaista se aina oli, kun odotti jotakin kovasti. Esteradalle pääsemistä nimittäin. Kävellessäni värikkäiden esteiden seassa rataa opettelemassa odottelu kävi sietämättömäksi. Satulaan päästyäni minulla ei ollut hajuakaan, kummasta suunnasta lähestyttiin radan ensimmäiselle esteelle ja käännyttiinkö kutosesteen jälkeen oikealle vai vasemmalle.

    Verryttelyssä yritin parhaani mukaan kuitenkin keskittyä oleelliseen, jotta yhteentörmäyksiltä vältyttäisiin. Oreo oli virkeällä tuulella ja pidätteet tulivat tarpeeseen esteitä lähestyessä. Minulla itselläni oli kuitenkin varma olo satulassa ja muutamat liioitellut loikat okserille nekään horjuttaneet tasapainoani. Vuoroni tullessa kohdalle en tiennyt, mitä esteradan hyppääminen tulisi pitämään sisällään. Kielto tuolle pelottavan näköiselle okserille, neljä puomia alas kannattimiltaan, selästä putoaminen? No, ainakin yrittäisin parhaani. “Hyvä Lotta”, kuului katsomosta. Katariina, ilmeisesti oli kuitenkin kannustamassa minua. Tervehdin tuomaria kättä nostamalla ja ohjasin Oreon ensimmäiselle esteelle.

    – Lotta ja Milk’s Favorite Cookie: tulos 0 virhepistettä ajalla…
    Näin jälkeenpäin en muistanut radasta mitään, mutta ilmeisesti puhtaan radan olimme tehneet.
    – Siirtyy luokan johtoon! kuulin seuraavaksi. No, luokkaa oli vielä jäljellä vaikka kuinka paljon, mutta mikään ei voinut estää minua riemuitsemasta hyvin menneestä radasta. Talutellessani Oreoa pitkin pihamaata jouduin tosin uupumuksen partaalle perheeni pommittaessa minua kysymyksillään.
    – Onks se Aleksi hyvä valmentaja? Mikset sä hypännyt ton korkeempaa? Äiti saanks mäkin kanasalaattia kun Lottakin sai? (tuo oli Katariina) Koska me lähetään? (Emma) – Kuulinks mä oikein et sua Lotta olis pyydetty palkintojenjakoon…?

    Maneesissa oli lisäkseni kolme muuta ratsukkoa. Se joku vaalea poni, jonka olin nähnyt Hallavan estevalmennuksessakin. Ruunikko puoliverinen ja söpö vuonohevonen.
    – Luokan voitti… Inari hevosellaan Oxeye Daisy. “Ai toi vuonis” ajattelin, mutta mikä minä nyt olin arvioimaan hevosen hyppykykyä sen rodun tai ulkonäön perusteella. Oreon suitsiin kiinnitettiin sininen ruusuke ja reippaan marssimusiikin soidessa porhalsin kunniakierrokselle. Tiesin jo nyt, että tästä tulisi elämäni ikimuistoisin kevät.

    • #4985 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 123
      • Perus pullaponi

      helppolukusta tekstiä ja tarina soljui eteenpäin hyvää tahtia. piirrokset tosi kiva lisä!

    • #4993 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 117
      • Perus pullaponi

      Sä kuvailet tosi kivasti koko tarinan ajan, ja jotenki Mä myötäelän ton Lotan jännityksen! Kuvat oli mustaki tosi kiva lisä!

    • #5013 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Tykkäsin tästä tarinasta tosi paljon! Kisafiilis välittyi mainiosti ja toi perheen ilmestyminen kannustamaan sai hymyn huulille. Kuvat on kanssa ihania! Saat 1hp 1sp 2kp ja 2kisapistettä

  • #5043 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kisafiiliksissä vieläkin

    Askeleeni tuntuivat epätavallisen kevyiltä kulkiessani pitkin maantien reunaa. Annoin biisin nimeltä Sweet But Psycho soida kuulokkeistani yhä uudelleen ja uudelleen. Se laittoi ajatukseni hyvin menneisiin kilpailuihin, enkä tällä hetkellä halunnut ajatella mitään muuta. Tanssahtelin kappaleen kertosäkeen tahdissa viimeiset metrit Oreon tarhalle ja pujotin riimun hevosen päähän. Kuulokkeet saivat paikan taskustani – nenäliinatuppojen ja välipalapatukan kuorien vierestä.

    Tallissa moikkasin paria tallilaista, jotka sattuivat osumaan näkökenttääni. Puikkelehdin Oreon kanssa tämän karsinalle saakka, ja ryhdyin riisumaan loimea tämän päältä. Se jäi hieman epäsiistin näköisesti roikkumaan karsinan oveen, mutta mielestäni Oreo ansaitsi täysihoidon ennen pikkuseikkojen huomioimista. Reippain käsiliikkein kävin tamman pörröisen talvikarvan läpi. Vaikka raskas koulupäivä oli takana, edelleenkin ne yhdet ja samat kisat saivat minut aivan uudelle tasolle innostuksen määrässä. Heh, silloin sunnuntai-iltana 24.2. olin hymyillyt lakkaamatta ja kulkenut innostuneesti hyppelehtien paikasta toiseen, ja siskoni Emma oli heti kekseliäänä kysynyt:
    – Voitettiinko me lotossa?
    – Ei me olla mitään voitettu, korkeintaan 50 senttiä, kerroin karun totuuden hieman pettyneelle tytölle. Mutta minulle Oreon hoitajana toimiminen oli lottovoitto sekin. Edes sata tuhatlappusta ei korvaisi sitä, että sain silittää Oreon lämmintä kaulaa ja tuntea, kuinka hevonen laski päänsä olkapäälleni.
    “Mulla on kyllä varmaan jotain sitä Joelia vastaan kun harjaan aina Oreon valmiiksi ennen tyypin tuloa” mietin. Olin havahtunut todellisuuteen vasta aloittelijoiden sännättyä sisälle ovesta ja täyttäen tallin jokaisen kolkan äänekkäällä juttelullaan.

    Joel marssi päättäväisen oloisena luoksemme ja ennen kuin ehdin kysyä, missä pojan äiti oli, hän oli jo napannut harjan kouraansa ja kadonnut karsinaan. Oppi oli ilmeisesti mennyt perille, ja totesin tyytyväisenä, että alun arastelujen jälkeen Joel oli hevosten luona kuin kala vedessä. Jätin pojan Oreon luokse puuhailemaan ja toin varusteet oven telineisiin odottamaan. Satulan laittamisessa jälleen avustin, mutta jälleen oli hehkutettava Oreon luonnetta, kun poika puki Oreon suitset viimeistä remmiä myöten aivan itse.

    – Onneks äiti lähti kauppaan, kun se on aina ihan hirvee määräilijä, Joel mutisi itsekseen.
    – Ja sit tulee samalla kaikki tarpeellinen ostettua, lisäsin hymyillen. – Lähetäänkö nyt, Dini varmaan jo odottaa meitä?
    – Juu öö… taluntanks mä vai sä? Joel tivasi.
    – Sä voit! lupasin. – Muistatko kummalta puolelta talutettiin?
    – Joo, vasemmalta… eikun oikeelta! Eikun… en mä muista, Joel totesi pää painuksissa.
    – Muistitpas, vasemmalta, huomautin ja ojensin riimunnarun pojan käteen. – Mennään!
    Menomatkalla maneesiin en voinut olla huomaamatta valtavaa lumimassaa rakennuksen katolla. Tiesin yhden jos toisenkin hevosen, joka säikkyi katolta putoavan lumen aiheuttamaa ääntä. Toivottavasti Oreo ei lukeutuisi niihin.

    Maneesiin oli pystytetty pikaisesti laskettuna kymmenen oranssin tötsän rivi. Joel ja muutkin tuntilaiset pääsisivät harjoittelemaan hevosen kääntämistä oikein olan takaa. Pitkien alkukäyntien ja hauskojen venytysliikkeiden jälkeen lähdimme pujottelemaan tötteröitä käynnissä.
    – Antakaa taluttajat pidempää narua niille ratsastajille et ne saa ihan ite kääntää! Dineo kuulutti. – Siellä hevosen selässä ulkopohjetta ja tarvittaessa ohjaa, kertokaa tarvittaessa että kumpi se ulkopohje olikaan!
    Näiden ohjeiden saattelemana kaarsimme kohti pitkän sivun tötsäjonoa. Oreo hoiti tehtävän tötteröitä hipoen, kuitenkin oikealta puolelta kulkien. Joel nimittäin vispasi käsiään kuin kaistapäinen. Ei auttanut, vaikka kuinka vakuutin, että Oreo oli herkkä ja toimi ilman ohjista nyppimistä. Lopulta pojalta meni hermot koko touhuun, ja kääntämisvastuu siirtyi minulle. Huokaisin, ja ohjelmoitua robottia muistuttaen tulin tehtävään yhä uudelleen ja uudelleen.

    – Otetaan ravia sitten toiselle pitkälle sivulle, Dini huikkasi. Joelkin heräsi ja paukautti pohkeet kiinni hevosen kylkiin. Tiesin, että jos riimunnaru ja minä olisimme paraikaa jossakin muualla, Oreo olisi singahtanut raketin lailla liikkeelle tai muuttunut aivan jäykäksi kiemurtelijaksi.
    – 1,2,1,2, laskin tahtia, kun poika yritti päästä alkuun kevennyksessään. Ajatukseni harhailivat Tie Tähtiin-kilpailuihin ja valmennuksiin ja huomasin ohjeiden antamisen jäävän huomattavasti vähemmälle kuin aikaisemmilla kerroilla. Joel taas ei vastaanottanut kunnolla niitäkään neuvoja, jotka annoin hänelle. Oreo yritti parhaansa mukaan jolkotella tasaista ravia eteenpäin, oli se ilmapiiri ympärillä mikä tahansa.

    – Okei, loppukäynnit, Dini päästi minut pälkähästä. Oma tuntini oli tosin vasta alkamassa. Ensimmäiseksi säädin jalustimet takaisin normaalimittaan ja hengitin muutaman kerran syvään. Äskeinen puolituntinen oli saanut minut jotenkin todella huonotuuliseksi. Loin katseen Hauskaan ja Miskaan. Celleen, Mollyyn ja Hallaan. Mutta lupasin itselleni, että olisin Oreon kanssa tämän tunnin. En omissa ajatuksissani tai pahimmassa tapauksessa vertailemassa itseäni muihin. Olin täällä oppimassa, en stressaamassa sitä, etten osannut jotakin valmiiksi.

    Aloitimme käynti- ja ravivolteilla, jotka harjoittelun tuloksena olivat tasaisen pyöreitä. Itse kuitenkin huomaamattani onnistuin valahtamaan oikealle satulassa, joten vasen kierros tuottikin vähän enemmän ongelmia. “Miksi musta tuntuu että mun istunta on täynnä virheitä, joista kukaan ei oo sitten aiemmin osannut huomauttaa?”

    Hevosen taivuttaminen ja suoristaminen jatkui kolmikaarisella kiemurauralla. Oreo ravasi takaosa aktiivisina pitkin ja reippain askelin, joka paitsi oli hyvä asia, sai myös istuntani koetukselle. Onneksi peilit maneesin seinillä saivat minut luottamaan siihen, että en pomppinut selässä kuin pingispallo, vaikka se siltä ehkä tuntuikin.

    Suuntaa vaihdettiin, myös askellajia. Lopputunti laukattiinkin sitten pääty-ympyröillä. Jalustimet oli nostettu ristiin kaulalle ja hiki virtasi varmasti jokaisen ratsastajan otsalla. Ympyrä muuttui soikioksi, neliöksi, pieneni tai suureni vähän väliä. Kyllä minulla opittavaa vielä oli…

    • #5055 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Pystyn kyllä niin hyvin samaistumaan tuohon kun alkeistuntilainen ei kuuntele yhtään ohjeita ja omakaan ratsastus ei ihan suju. Välillä on näitä päiviä. Saat 2hp

  • #5053 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kevätpirteyttä ilmassa
    keskiviikko 27.2.2019

    “Vielä muutama harjanveto ja sitten varusteet” ajattelin ja vilkaisin seinäkelloa tallin nurkassa. Varttia yli kolme. Mikael oli tiedottanut, että tallin lähipelto näytti ainakin eilen olevan oikein mainiossa kunnossa. Lumikin peitti vain kaksi kolmasosaa alueesta. Irvistin – kesä saisi kyllä ilmestyä paikalle mahdollisimman nopeasti.
    – Lotta mentäiskö? Elina kurkisti Oreon karsinaan ja kysyi.
    – Joo mä tuun, vakuutin. Nousimme tallipihassa selkään, ja Oreo ainakin ilmaisi pyörimisellään ettei malttanut odottaa liikkellelähtöä. Alkukäynnit menivät pitkälti kipittelyksi, jokaista kuusipuuta oli säikähdettävä ja muutaman kerran päädyin sitten ihan kaulalle asti. Nauroin satulassa, kun jälleen kerran ojaan peruuttaminen liippasi läheltä ja Elina katseli minua huvittuneena jotain pohkeenväistön tapaista esittävän hevosen selässä.
    – Kyl mä pärjään, julistin, ja ohjasin Oreon risteyksestä oikealle. Pelto häämötti jo edessä. Kun puut vihdoin väistyivät ympäriltämme, päätimme ravata muutaman kierroksen pellonreunaa pitkin. Oreo lennätti takapäätään korkealle ilmaan ravisiirtymisessä ja oli sännätä edessä ravaavan Cellen ohitse ja etsiä suorimman tien jonnekin Pohjois-Lapin perukoille… Hetken ravaamisen jälkeen tilanne kuitenkin rauhoittui ja Elina vilkaisi minuun iloinen pilke silmäkulmassaan:
    – Otetaanko laukkaa?
    – Öö joo vaik-
    Celle singahti salamana liikeelle ja Oreo lähti valtavalla loikalla perään. Kadotin sekä jalustimeni että vauhdin määräävän johtajan aseman, ja lopulta myös tasapainoni. Oreo jatkoi kutosvaihteella eteenpäin tehdessäni lähempää tuttavuutta peltoon. Jonkin ajan päästä näin Elinan laskeutuneen käyntiin ja kääntyneen satulassa ympäri.
    – Ei vitsi kun mä säikähdin kun Oreo vaan juoksi ilman ratsastajaa tästä ohi. Ei kai sattunut? Elinan äänessä oli huolestuneisuutta. Tyttö oli loikannut ratsailta ja hölkkäsi kahta hevosta taluttaen minua kohti.
    – Öö ei, häntäluu vaan otti vähän osumaa, naurahdin. – Ja jos voitais ottaa vähän rauhallisemmin nuo seuraavat laukkapätkät niin ois ihan kiva, pyysin.

    Satulaan päästyäni päätin pari asiaa: ensinnäkään en tippuisi toista kertaa tai päästäisi Oreoa enää sillä lailla kaahottamaan. Uusi laukka päätettiin yhteistuumin nostaa ympyrällä, jotta kumpikaan hevonen ei lähtisi ryöstämään. Tällä kertoo meno olikin jollain tasolla rauhallista, ja pystyin ainoastaan nauttimaan Oreon keinuvasta laukasta ja ilmavirrasta kasvoillani. Hidastimme raviin, vaihdoimme suuntaa ja nostimme laukan vielä muutamia kertoja. Paluumatka taitettiin rauhallisessa käynnissä, eivätkä äskettäin kisailleet hevoset jaksaneet enää säikähdellä viime päivinä Suomeen palanneita lintuja eivätkä kovin paljon muutakaan. Soin parit taputukset Oreolle ja siirryin kävelemään Elinan rinnalle. Katseeni otti kohteekseen verkkaista tahtia lampsivan Cellen ja lopulta minun oli pakko kysyä:
    – Minkälainen tuo Celle on ratsastaessa?
    – Ihana, Elina aloitti. Kyllähän oman hoitohevosen luonnetta piti aina hehkuttaa. – Sellanen herkkä ja kiltti, mut vähän säikky ja askellajit vois kyllä olla vähän miellyttävämmät istua, Elina kertoi.
    – Kuulostaa ihanalta tapaukselta, totesin naurahtaen. – Mutta Oreo, älä huoli, sä olet joka tapauksessa se kaikkein ihanin, kumarruin rapsuttamaan hevosta ennen satulasta alas loikkaamista.
    – Tietysti oma hoitohevonen on se kaikkein ihanin, Elina huomautti hymyillen ja todistaakseen tämän hän suukotti Cellen turpaa. Kehkeytyisiköhän tästä jokin Cellen ja Oreon taisto? Ei sentään, mutta tuplamäärän rapsutuksia täpläponi ainakin sai. Ja pari namia taskun pohjalta.

    Attachments:
    • #5056 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Hauska miten näistä keskiviikoista on tullut Lotan ja Elinan yhteisiä ratsastelupäiviä, 1hp 1sp ja 1mp

  • #5176 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Alkava kevät ja ratsastuspelko
    perjantai 1.3.2019

    Ahmin välipalapatukkaa niin että rouskutus kävi. Kuuntelin linja-auton tasaista hurinaa ja katselin ikkunan läpi työntyviä auringonsäteitä. Huomasi, että kevät oli tulopäillään. Esteiden kuvat pyörivät yhtenä nauhana pääni sisällä, ja tolppien paikat olivat jo kertaalleen suunniteltu. Suunnitelmissani oli jättää satula talliin keräämään pölyä ja hypätä tällä tavoin pientä esterataa. Sunnuntaina ei sitten olisi mitään rentoa koikkaloikkimista vaan kouluvalmennus Seppeleessä, totesin itsekseni. Olin huomaamattani asettanut tavoitteeni Tie Tähtiin -kilpailuissa aika korkealle.

    Maantien reuna oli aika haastava paikka harrastaa perinteistä kävelyä. Jään ja paljaan maan vilahdellessa vuorotellen jalkojeni alla aloin vähitellen muistuttamaan Suomeen eksynyttä pingviiniä. Tai pallokalaa. Vaikka lämpötila oli noussutkin vaivalloisesti hieman nollan yläpuolelle, sama vanha sininen talvitakki roikkui yhä ylläni. “Täällä on kieltämättä vähän kuuma” tuumasin. Reppuni täyttämät kirjatkin tuntuivat tiedon sijaan syöneet kilokaupalla kivenmurikoita. Koulureppu sai kuitenkin lentää kaaressa kaapin perälle heti tallitupaan päästyäni.
    – Moi Lotta, suakin näkee! Peppi hihkaisi viereltäni. Olin loikata ilmaan säikähdyksestä, miten tuo pikkutyttö noin vain hiippaili luokseni sanaakaan sanomatta. Keräsin ajatukseni kasaan ja vastasin sitten:
    – Samat sanat, onko sulla jotain suunnitelmia tälle päivälle?
    – Ei kai tässä mitään… Peppi totesi mietteliäänä.
    – No mentäiskö hyppäämään maneesiin? Ilman satulaa?
    – JOOOO! Peppi kajautti niin, että jokainen tallin hevonen tulisi muistamaan sen loppuikänsä.
    – Ei tarvi kahta kertaa kysyä vai? utelin hymyillen. – Varo vaan, ettei Pilkku saa sua taas maneesin pohjalle.
    – Enkä varo! Peppi tokaisi siihen. – No mitä me vielä odotetaan?

    Oreo seisoi puoliksi unessa heinänkorsi suunpielessä roikkuen. Miten kukaan hevonen saattoikaan olla noin suloinen? Kiedoin käteni sen kaulan ympärille ja painoin poskeni vasten sen lämmintä karvaa. Oreon ilme ei värähtänytkään, kun ryhdyin harjaamaan sen selkää pitkin vedoin. Vilkaisin Peppiä, joka hääräsi hyörivän ja pyörivän Pilkun luona. Salaa ihailin tytön määrätietoisuutta – Pilkku oli varmasti juuri se hänelle luotu poni.
    “Ja Oreo minulle” hymyilin ja siirsin katseeni uudelleen tammaan, jonka toinen puoli oli vielä harjaamatta.
    – Hei Lotta! Elina moikkasi käytävältä. Tervehdin tyttöä iloisesti ja tunsin, kuinka nuo taianomaiset pari sanaa antoivat uutta voimaa harjaamiseen. Ajan kuluessa minusta ja Elinasta oli tullut ihan hyviäkin kavereita, ja sen myötä Hallavakin alkoi jo tuntua kuin kodilta. Suitsien asetuttua Oreon päähän ja turvaliivin sullouduttua takkini alle, otimme ensimmäiset askeleet kohti maneesia.

    Oreon tepastellessa perässäni asettelin yhdessä Pepin kanssa tolpat ja puomit muodostamaan kolmen esteen jumppasarjan. Keskelle kenttää kohosi pystyeste pituushalkaisijan suuntaisesti ja koko rata leikkaa -linjalle raahasimme tolppaparin ja kasan puomeja. Ennen pitkää selkään hyppäämisen aika koitti, ja Pepin loikatessa kevyesti kyytiin, taistelin elämästä ja kuolemasta Oreon kyljellä. Jalkani eivät omistaneet tarpeeksi voimaa sysäämään minua selkään asti, ja sehän oli jo todettu useammalla kuin yhdellä liikuntatunnilla. Luokkani parhaimmistoa en ollut missään tapauksessa. Loppujen lopuksi tyydyin kohtalooni ja talsin Oreon kera muovijakkaran luokse. Etsin sopivan paikan hevosen selästä ja maiskautin liikkeelle lähdön merkiksi.

    Alkukäyntien aikana huomasin mittailevani etäisyyttäni maahan aika tavalla. Ei aikaisemmin satulatta ratsastaminen ollut saanut minua tällä lailla jännittymään! Kaipa parin päivän takainen putoaminen oli saanut jonkinlaisen pelon mukaan kuvioihin ja pyörittelin mielessäni äkillistä vaihdosta koulutyöskentelyyn. Mutta tuon aina yhtä tomeran Pepin, jota Pilkku yritti jo karistaa selästään, silmien edessä en näyttäisi puskista saapunutta epävarmuuttani.

    Kevyt ravi ilman tukeutumismahdollisuutta jalustimiin laittoi lihakset koetukselle, mutta toisaalta tunsin olevani lähempänä Oreoa kuin silloin, kun satula oli puolittamassa painoapujen vaikutusta. Pystyin mukautumaan paremmin Oreon harppauksiin ravipuomien yli, vaikka sään päälle tömähtäminen ei joinakin kertoina ollut kaukana. Peppi kävi nostamassa puomit muutaman sentin päähän maasta, ja sitten taas mentiin! Tällä kertaa laukassa. Oreolla riitti energiaa jopa ylimääräiseen spurttailuun ja estekorkeuden noustessa huomasin tamman nysäharjan olevan kovalla koetuksella. “Millainen jänishousu musta on oikeesti tullut” hämmästelin, kun jalkani tekivät kaikkea muuta kuin roikkuivat rennosti kiinni Oreon kyljissä.

    Jätimme jumppasarjan noin puolen metrin korkeudelle, ja muut kaksi estettä saivat virkansa lyhyen esteratamme toisena ja kolmantena esteenä. Lyhensin jälleen ohjia ja innostuksen ja jännityksen tähdittämässä mielentilassa pidättelin Oreon menoa ehkä vähän liikaakin. Minulla oli vain yksi tavoite ja se kuului näin: pysy selässä. Takerruin Oreon harjaan ja yritin pitää katseen maneesin päädyssä Oreon loikkiessa kolmen pystyn ylitse pitkällä sivulla. “Päädyt sinne minne katsot” tätä useampi opettaja oli minulle tolkuttanut sen lisäksi, että kantapään kautta tuo lausahdus oli todettu enemmän kuin toimivaksi. “Seuraavaksi kaarre oikealle, este ja laukka vaihtuu” ohjeistin itseäni Oreon kavioiden rummuttaessa maneesin pohjaa. Kuin MM-kilpailujen finaalissa hevonen ponkaisi säälittävän pystyn yli sellaisella jättiloikalla, että seuraava pysäkkini oli tamman kaulalla. Kuulin, kuinka Peppi nauroi ja huudahti että “älä tipu, tai tipu sittenkin!”

    En pudonnut, mutta sen verran itsevarmuutta menettänyt, että viimeinen este oli ylitetty ravissa vain, koska radan keskeyttäminen tuntui turhan nololta. Nauroin, vaikka olisi tehnyt mieli itkeä. Korotin esteitä Pepille, vaikka Oreon vieminen talliin houkutteli enemmän. Ratsastin kohti jumppasarjaa entistä korkeampaa jumppasarjaa, vaikka jokainen solu minussa huusi, että “älä tee sitä!”

    – Hyvä Lotta! Peppi kehaisi, kun jatkoimme reippaassa laukkaassa eteenpäin esteet selätettyämme. Pieni hymy hiipi kasvoilleni, vaikka onnistunut suoritus ei vienyt kuin ehkä sadasosan pelostani toisaalle. Taputin Oreon kaulaa, mihin tärisevillä käsilläni vielä pystyin ja jäin loppuajaksi kävelemään uralle ohjat pitkinä roikkuen. Pepin lopetellessa hyppelöitään laskeuduin ratsailta, hoidin nopeasti Oreon ja yritin turhaan estellä kyyneleitä valumasta kasvoillani. En välittänyt, vaikka kaappini oli epäjärjestyksessä – sulloin vain ratsastuskamani sekaan ja kohta wc:n ovi jo pamahti perässäni kiinni. Tallituvassa kun muut keskustelivat kiivaasti kisoista ja ties mistä koulujutuistaan, yksi hiljainen henkilö sohvannurkassa ei sopinut siihen kuvaan.

    Minuutti? Kymmenen? Puoli tuntia? En tiennyt, kuinka paljon aikaa olin käyttänyt ajatusteni selvittelemiseen. Pyyhkäisin kasvojani ja tartuin lähimpään talikkoon. Tulisi sekin homma hoidettua. Purin kaiken huonotuulisuuteni lantakikkareihin, joista osa pompahtikin sitten ulos kottareista. Huokaisin raskaasti ja noukin lajitoveristaan eksyneet kikkareet takaisin kärryihin. Olin niellyt tappioni – rauhallisempi tahti oli tässä kohtaa parempi. Samassa Peppi ilmestyi tukkimaan tieni lantalaan ja hänen katseestaan näki, että selitystä kaivattiin.
    – Mihin sä sillä tavalla lähdit? hän tivasi.
    – Vessaanhan mä, vastasin aivan kuin kyseessä olisi ollut itsestäänselvyys, jota oli turha selitellä.
    – Oukkei! Peppi lausahti pirteästi ja oli jo kadonnut tallituvan puolelle. Pääsin vihdoin kippaamaan lastini lantalaan ja tunsin suurta helpotusta siitä, että Peppi ei ihmetellyt käytöstäni sen enempää. Itsekään en ehtinyt ihmetellä työntämieni kottikärryjen likaista olemusta sen enempää, kun Nancy ja Elina pelmahtivat jo paikalle.
    – Lokin, Oreon ja Cellen tarha pitäis siivota lantakasoista, Elina kertoi minulle, mikä oli homman nimi.
    – Öö okei, äänessäni oli hämmästynyt sävy.
    – Ja porukalla sehän hoituu paljon sukkelammin, Nancy huomautti.
    – Joo, käyhän se, myönnyin lopulta. Työt eivät hetkessä loppuisi, totesin heiluessani talikon varressa, mutta hevosen hyvinvoinnin eteen tehtiin nyt mitä tahansa.
    – Olitko sä tänään ratsastamassa? Nancy tiedusteli minulta.
    – Joo.
    – Miten meni?
    – No en mä nyt tiiä, huokaisin ja etenin liukastellen kohti tarhan toista päätyä. Samassa lensin kauniissa kaaressa pyrstölleni maahan.
    – V**** se kesä tänne nyt heti! kiljaisin, enkä välittänyt pätkääkään muiden huvittuneista ilmeistä, vaikka kieltämättä minua ei kovin usein nähnyt kiroamassa lunta ja jäätä maanrakoon. – Ei sattunut – kai!

    • #5187 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 86
      • Koulutuksen tarpeessa

      Hauska miten erilaista menoa keksitte aina! ilman satulaa meneminen ei tosiaan ole helpoimmasta päästä jos sitä tekee harvakseltaan, osaan niin samaistua tuohon harjassa roikkumiseen! 😀 musta tuo Lotan yllättävä epävarmuus Oreon selässä on todella mielenkiintoinen seikka. mistä se juontaa juurensa, alkoiko kaikki ensimmäisestä putoamisesta? pitääkö Lotta Oreosta ratsailla yhtä paljon kuin hoidettaessa? Tie Tähtiin kisa onkin loistava mahdollisuus Lotalle hioa tätä itsessään sekä yhdessä ratsukkona Oreon kanssa!
      tarinan lopussa sen sijaan tulee esille pientä sisukkuutta kun Lotta kiivastuu maahan kellahtaessaan! Lotassa on selvästi monta puolta, jään mielelläni odottamaan mitä tulevaisuus tuo 🙂 saat 1ep, 1sp ja 1hp!

  • #5304 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Epävarmoja ajatuksia tulee ja menee, Oreo on ja pysyy
    21.3.2019

    Kokeita ripoteltiin joka maaliskuun viikolle ja lumet eivät ottaneet sulaakseen. Kulunut kuukausi oli ollut yhtä hullunmyllyä, ja tallille pääsin yhä harvemmin ja harvemmin. Jos koulupäivän päätteeksi energiaa oli vielä, bussimatkalla vanhemman pariskunnan riitelyä kuunnellen väsähti aika tehokkaasti. Oreon seura onneksi piristi aina.

    Miltei laahustin sitä maantien reunaa pitkin painava koulureppu selässäni. Onneksi olivat kaapit hoitajien elämää helpottamassa. Ensitöikseni tallilla heilautinkin lokeroni oven auki ja kiskaisin tallisaappat jalkoihini. Lilyn ja Miron juttuja kuunnellessa kouluajatukset haihtuivat mielestäni taivaan tuuliin. Tämä paikka oli kuin toinen kotini ja tuli aina olemaan.

    – Oreoo… huhuilin tarhan portilta. Kohta luokseni asteli hevonen heinänkorsia harjassaan, ja se jos mikä sai minut naurukohtauksen partaalle. Ennen pitkää talsimme jo kohti tallia – joskin “olet niin ihana, minulla on ikävä sinua” -puheet piti hoitaa ensin pois alta. Oreon kaviot kopisivat tallikäytävän lattiaa vasten, ja yritin etsiä muista karsinoista elonmerkkejä. Fonzien boksin luota löysin Nion, johon oli enemmän tai vähemmän tullut tutuksi hoidokkiemme yhteisen vapaapäivän myötä. Sanat kuitenkin juuttuivat kurkkuuni yrittäessäni vaihtaa muutaman lauseen tuon hoitajan kanssa, ja Nio taatusti oli jo todennut minun kuuluvan niihin hiljaisiin yksilöihin. Huoh, voihan sosiaalisen elämän vaikeus!

    Pyöräytin Oreon karsinassaan ympäri ja sivusilmältä näin tamman jo laskeneen päänsä heinäkasalle. Rouskutus kantautui hevosen karsinasta, kun harpoin tallikäytävää pitkin harjapakki kädessäni. Ja jos harjat eivät olleet vielä yltä päältä valkoisessa karvassa, olivat ne muutaman hassun vedon jälkeen. Minun oli vaikea ymmärtää, miten hevoset saattoivat luopua talvikarvastaan Suomen sään tulittaessa meitä vielä jäätävällä tuulella ja kasvoille paiskautuvalla lumisateella.

    Oli karvatupoissa jotain positiivistakin – ne saattoi varastoida taskunpohjalle ja kaivaa esiin vaikka kesken rankan koulupäivän. Oreo olisi siis läsnä joka hetkessä, tavalla tai toisella. Nypin karvoja irti kumisuasta ja siirryin sitten jouhien selvittämiseen. Tuntilaisen tulo hetkenä minä hyvänsä kaihersi mieltäni, ja tunsin pientä syyllisyyttä asiasta. Vaikka olikin ihanaa viettää aikaa oman hoitohevosensa luona, pitihän se sama ilo suoda tuntiratsastajillekin, jos intoa hoitamiseen kerran riitti. Olihan joukossa niitäkin, joille ratsastaminen oli kaikki kaikessa ja harja otettiin käyttöön vain pakon edessä.

    – Näytät kyllä aika upealta! Juulin oli aivan pakko tulla huomattamaan riuhtoessani karvoja irti ruskeista ratsastushousuistani.
    – Enkö näytäkin, tokaisin vastaukseksi. Se kai riitti kertomaan, että puheenaihe sai luvan olla jokin toinen. – Miten Valeran kanssa on sujunut? kysyin, kun muuta ei juolahtanut mieleeni.
    Juuli oli jo avaamassa suutaan, kun tunsin terävän koputuksen olkapäässäni. Riina, se sama nainen, joka oli saanut aivoni kiehumispisteeseen. Varauduin jo moitteiden sarjaan, mutta nainen vain kysyikin, tarvitsiko Oreo suojia.
    – Eii se… olin hetken pihalla kuin lumiukko, mutta sitten onnistuin keräämään itseni ja ajatukseni kokoon. Seurasin Riinaa Oreon karsinaan – nainen ilmeisesti kaipasi apua myös muilla kuntoonlaiton osa-alueilla. Juuli toljotti hetken touhujani, mutta näin hänen pian liukenevan kyllästyneenä paikalta. Hetken kuluttua kovaääninen kikatus kantautui korviini tallituvan suunnalta. Juuli ja Peppi. Hetken tunsin olevani aivan yksinäinen, erilainen, se, jonka kuuluikin vain pysytellä taka-alalla. No olihan minulla Oreo, jota ilman lepäsi varmasti jo haudassa. Ja Elina. Ja Peppi ja Juuli, vaikka heillä kahdella synkkasikin hyvin yhdessä. Ja vain minä itse ennakkoluuloineni estin itseäni säntäämästä tutustumaan muihinkin…

    – Lotta, mulla olis yks pieni pyyntö, Riina aloitti ja näin hänen kaivelevan jotakin taskustaan. – Voisitko sä mitenkään kuvata mua ja Oreoa? nainen kallisti päätään kuin koiranpentu, joka kerjäsi rapsutuksia.
    – No voinhan mä, suostuin tovin miettimisen jälkeen ja tuliterä iPhone käsissäni otin suunnaksi maneesin. – Mä en oo sit mikään hyvä kuvaaja, varoittelin.

    Pyyhkäisin kamerasovelluksen esiin ja seurasin silmä tarkkana Riinan menoa. Yritin ottaa oppia Dineon ohjeista, vaikka suurin osa opettajan puheesta kulkeutuikin ohi korvieni. Räpsin kuvia minkä kerkesin ja katselin katsomoon valuvaa porukkaa. Monia taisi kiinnostaa hetken kuluttua alkava estetunti.

    Näin Elinan istahtavan vähän syrjempään muusta porukasta ja kuvaustouhut saivat väistyä juttutuokion tieltä.
    – Moi Lotta, Elina hymyili ja heilautin kättä vastaukseksi. Siirryin vähin äänin toiselle puolelle katsomoa ja pyörittelin mielessäni pitkää listaa tavoista aloittaa keskustelu. Elina onneksi teki sen puolestani.
    – Oli jo aikakin että Celle pääsee tolleen rennommin hyppelemään, hän totesi silmäillen alkavaa ratsastustuntia. – Niin ja sä vissiin voitit sen 60 cm luokan, onnea!
    – Kiitosss… mutisin. – Mut no ei sekään rata mitään kauneinta katsottavaa varmaan ollut… en tiennyt, miten reagoida. Ja koulurata se nyt vasta oli katastrofi ollut! Pisteitä oli sadellut asteikolla 0-6,5, ja se keskikäynti oli edelleen eri asia kuin harjoitusravi. Ja pysähdysten tuli olla suoria!
    – Hyvin teillä meni! Elina rohkaisi.
    – Ja mitä nyt näin siitä teidän kouluradasta niin sulla ja Cellellä meni myöskin tosi hyvin! lisäsin kiireellä väliin.
    – Eikä mennyt!
    – No meni!
    – Ja ens kisat menee ainakin paremmin! lupasin itselleni.

    • #5323 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Kiva miten avasit tässä tarinassa vähän enemmän Lotan ajatuksia muihin tallilaisiin ja sosiaalisuuteen liittyen. Tykkäsin siitä miten sitten lopetit tarinan tuohon Elinan kanssa juttelemiseen ja miten se lähti sitten hyvin rullaamaan. Saat 1hp ja 1sp

  • #6334 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kerran hevostyttö, aina hevostyttö
    perjantai 12.4.2019

    Katselin, kuinka talvikarvoja tipahteli yhä jokaisen harjanvedon myötä. Nypin valkoista, pehmeää karvaa irti pölärin harjaksista ja vaihdoin toiselle puolelle. Oreon lempeä katse seurasi perässä minne sitten ikinä meninkin, ja kun kaiken muun hälinän ulottumattomissa selvitin tamman harjajouhia, palautui mieleeni, miksi Oreon hoitamisen ylipäätään aloitinkin. Samoin miettein omistin tämänkin hetken kiireettömälle harjaamiselle. Mitä ilmoitustaululle iskettyyn lappuseen tuli, innokaita lannanlappaajia riitti varmasti. Puhdasta jälkeä tulisi takuulla, riippumatta siitä, jäikö yksi henkilö pois laskuista. Annoin ulkoa kantautuvan kikatuksen viuhahtaa ohi korvieni ja kiedoin käteni Oreon kaulan ympärille. Väistämättä heräsi ajatus: löytyikö minulle paikkaa tästä ihmisten maailmasta?

    Vähin äänin hipsin satulahuoneelle ja takaisin. Olemukseni sai ja piti viestiä muille, että lauseita tai edes yksittäisiä sanoja tältä henkilöltä ei kannattanut odottaa. Satulahuoneessa olin pitkään loikkinut kahden vaihtoehdon välillä: satulalla vai ilman satulaa. Lopulta matkaani oli tarttunut vain suitset, joiden likaisuus pisti heti silmääni. Sitä ei taas pitkään aikaan oltu käyty tallilla. Koepapereita oli viskelty naaman eteen tuon tuosta, ja kuten nyt saattoi arvata, hoitamisen ja ratsastamisen ehtona olivat vähintäänkin tyydyttävät arvosanat.

    Kenttä näytti olevan tyhjillään. Lunta ei näin huhtikuun puolivälissä enää juurikaan näkynyt, mutta luihin ja ytimiin tunkeutuva kylmä tuuli oli kaiketi ajanut ratsastamaan lähteneet maneesin puolelle. Joka tapauksessa minulla oli reilusti tilaa taivutella Oreoa ympyröillä ja perehtyä suoraan ratsastamisen saloihin. Se kun tuntui olevan niin kovin hankalaa…

    Oli syynä sitten satulan puuttuminen tai tavanomaista rennompi mielialani, allani oli hevonen, joka reagoi joka ikiseen apuuni ja ravasi tahdikkain askelin aivan kuin ei olisi muuta tehnytkään. Uskaltauduin nostamaan laukan, vaikka vaihdoinkin menovaihteen ykköselle aika ajoin. Jännitti ja kämmenet hikosivat – varsinkin silloin, kun Peppi siirtyi aidan taakse tapittamaan ratsastustani, mutta hymyilytti väkisinkin, kun keskiympyrää ratsastaessani muistin pitää sisäkäden rentona, ja ympyrä oli onnistunein aikoihin! Mitä Dineokin oli hieman penkin alle menneen valmennuksen päätteeksi todennut: ei se määrä vaan se laatu.

    – Arvaa vaan Lotta, kuinka hauskaa mulla tulee olemaan tänään, Peppi huomasi lopettaneeni ratsastuksen tältä erää ja pujahti portista kentän puolelle. Mutta miten mä voisin mitään arvata? Pepin elämässä kun tuntui olevan aivan kaikki hauskaa!
    – No? tiedustelin.
    – Tosi hauskaa, Pilkku on sontinut minne lie ja nyt mun pitää tyyliin siivota koko pihatto kun mä en saa apukäsiä mistään! Peppi puuskahti. Suustani karkasi pieni hihitys.
    – No kaipa mä sit voin… auttaa sua, lupasin, kun en tähän hätään muuta keksinyt. Ylipitkien ohjien ja pohkeiden yhteistyöllä sain käännettyä Oreon kaartoon.
    – Teillä meni ihan superisti! Peppi kehaisi ja rapsutti Oreon otsaa. Mutisin jotakin kiitoksen tapaista ja liu’uin alas tamman selästä, tukevalle maankamaralle. Mutta kaipa sen niin oli, että parhaimmat kokemukset syntyivät oman mukavuusalueen ulkopuolella?

    – Niin Lotta, ootko sä siis tulossa auttamaan mua? Peppi varmisti vielä.
    – Juu, oon mä, vakuutin ja lämpöä katseessani vilkaisin perässäni lampsivaan Oreoon. Kerran hevostyttö, aina hevostyttö.

    • #6351 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Tässä oli vähän sellainen yksinäinen tunnelma, toivottavasti Lotta pian piristyy! Saat 1hp ja 2kp

  • #6513 Vastaus

    Lotta
    Osallistuja
    • Postauksia: 43
    • Koulutuksen tarpeessa

    keskiviikko 26.6.2019

    Tuntui kuin viime käynnistäni tallilla olisi vierähtänyt ikuisuus. Tai kaksi sellaista, tarkemmin ajatellen, totesin hiljaa mielessäni talsiessani kohti Hallavan tallipihaa. Kevyt tuuli heilutti lehtipuiden oksia ja tarhoilta kantautui kimeä hirnahdus. Tihensin askeliani ja riensin suorinta tietä Oreon luokse. Tamman sametinpehmeä turpa hamuili herkkuja housuntaskuistani, mutta muruakaan ei herunut – tälläkään kertaa. Sen sijaan kaappasin hevosen pään syliini ja painoin kasvoni vasten sen otsaa. Oreo puhalteli lämmintä ilmaa sieraimistaan ja seisoi tyynen rauhallisena aidan toisella puolen, ymmärtämättä olenkaan, miten paljon hänen hoitajansa olikaan hevosta ikävöinyt.

    – Moi Lotta! äkillinen ääni sai minut hätkähtämään. Voih, niin kovasti halusinkin päästä eroon säikystä luonteestani.
    – Moi Elina, tervehdin parin metrin päässä seisovaa tyttöä hymyillen. Riimunnaru olallaan hän harppoi avaamaan tarhan porttia, ja lähdin astelemaan perään. Oreokin otti saman suunnan – ilmeisesti halusi sisälle talliin pois ympärillä parveilevien paarmojen armoilta.

    Tallin puolella jutusteltiin kiivaasti tulevasta kesäleiristä ja hiljainen “moi”-lausahdukseni taisi vain hukkua muiden puheen sekaan. Siitä välittämättä – vallitsihan sama ilmiö koulussakin – talutin Oreon karsinaansa. Tamma hamuili kuivikkeiden joukosta heinänkorsia, kun aloitin uutteran harjaamisen. Kuivaa pölyä leijaili joka paikassa jo yhden harjanvedon jälkeen, ja tietysti samaa tavaraa eksyi myös silmiin ja suuhun. Mutta lopputulos oli puhtaampi hevonen, ja sehän oli tietysti homman päätavoite.

    Seuraavaksi raaputin lian irti Oreon kavioista ja selvitin hevosen valkoiset harjajouhet. Täysin hullaantuneena lettien tekoon väsäsin myös jonkinlaiset sykeröt Oreon harjaan. Tie Tähtiin -kilpailut olivat harjaannuttaneet melkoisesti taitojani, mutta hapsottavia jouhia oli vieläkin liikaa laskettavaksi.

    Puunaushetken aikana Oreo oli torkahtanut niille sijoilleen, ja tamman suunpielestä roikkuva heinänkorsi sai minut hymähtämään. Nappasin sen vaivihkaa pois, ja katselin suloista ilmestystä vielä hetken. Kävin palauttamassa harjapakin paikoilleen ja syynämässä tuntilistat läpi, toivoen tietysti, että hoitohevoseni vietti vapaapäivää. Maastoon Oreo oli kuitenkin lähdössä, ja tunsin pientä vahingoniloa tamman ratsastajaa kohtaan. Ne muutamat kerrat, kun olin uskaltautunut ratsain tallipihaa pidemmälle, olivat saaneet varsin lennokkaan lopun. Ihme kyllä, niille putoamisille pystyi näin jälkikäteen nauramaan, vaikka itkun- ja pelonsekaisissa merkeissä oli vietetty seuraavat ratsastuskerrat.

    Ennen pitkää Oreon ratsastaja saapui paikalle, ja hän teki heti enemmän kuin selväksi, että apua ei kaivattu. Hieman sekavin fiiliksin astelin puheensorinan täyttämän tallituvan puolelle – tuollaisia henkilöitä ei kasvanut aivan joka oksalla. No, mitä tällaisia harmittelemaan – sohvalla näytti olevan parahiksi tilaa. Itse en ottanut osaa enkä arpaa keskusteluun, mutta kuuntelin muiden tallilaisten jutustelua senkin edestä. Toimi se näinkin.

    • #6517 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Olipa kiva lukea sulta tarinaa pitkästä aikaa! Ihana kesäinen tunnelma paarmoineen kaikkineen ja Lotan persoona välittyi taas hyvin. Ratsastustunnit jäävät nyt kesätauolle eli hevosilla saa ratsastaa useammin (pitää päivittää etusivulle) Saat 1hp ja 1sp

  • #24629 Vastaus

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 980
    • Lauman johtaja

    Oreon ja Lotan valokuvaussessio ensilumen sataessa Pronssijoelle

  • #31375 Vastaus

    Kiia
    Osallistuja
    • Postauksia: 5
    • Maitovarsa

    01. Ensikohtaaminen
    16.10.2019

    Oli onni, että perheessäni oli taipumus päivittää autoja uusiin melko tiheään tahtiin. Siinä hyötyi ihan itsekin mietin mielessäni kääntyessäni tallin pihatielle. Ulkona vihmoi syysviima, joka ei ihan hirveästi kutsunut kävelemään useampaa sataa metriä bussipysäkiltä tallille. Onni olikin oma lämmin auto, jolla pääsi ajamaan miltei ovelle asti.

    Autossa piti vielä käydä boostaus itselleni ennen kuin olin varma noustessani ulos. ”Kiia se on vaan uus talli, se on uus mahdollisuus, you can do it!” mietin mielessäni tuijottaen tiukasti ulos auton ratista. Toisaalta tilanne vähän huvittikin, miten aikuista ihmistä saattoi jännittää näin uudelle tallille meneminen. Eihän sen pitäisi olla sen kummempaa kuin eri ruokakaupassa käynti kuin normaalisti, mutta kyllä se jännitti. Ehdin käydä useita vuosia aiemmalla tallilla ratsastamassa ennen kuin se valitettavasti lopetettiin omistajan muuton vuoksi. Hetken aikaa olin ollu tyhjillä kunnes rohkaistuin ottamaan Aleksiin yhteyttä kysyäkseni olisiko Hallavassa tilaa tunneilla ja mahdollisesti myös hoitajana – ilokseni vastaus oli ollut molempiin myöntyväinen.

    Nousin autosta ja lähdin suunnistamaan kohti tallia. Näin tarhoissa rauhassa hengailevia hevosia, mikä vakuutti itseni. Hevosia ne täälläkin vain ovat. Eiköhän sitä uuden tallin kulttuuriinkin sulahtaisi melko nopeasti. Menin ohitse ison maneesin kohti tallirakennusta, ja ihmettelin vain ympärilleni. Olin sopinut Aleksin kanssa, että tulisin hieman ennen ensimmäsiä tunteja käymään niin tallilla olisi vielä rauhallista ja ehdittäisiin jutella ihan ajan kanssa. Tulla tutuiksi.

    ”Sieltäkö se uus tyttö tulee?” kuulin heti huudahduksen avattuani tallin oven. No ei tainnut olla vaikea arvata, sen verran pälyileväinen katse oli itselläni ihmetellessäni miltä tämä talli näyttikään.
    ”Uusi tyttö hyvinkin, mistähän löytäisin Aleksin?” vastasin naurahtaen nuorelle tytölle.
    ”Se odottelee sua toimistossa, toi ovi jonka takaa ei kuulu ääntä”, vinkkasi hoitaja minulle. Kiitin häntä ja menin koputtamaan toimiston oveen. Heti sen tulikin avaamaan mukavan oloinen mies, Aleksi. Aleksi kertoi tallista, vähän sen historiasta ja päivittäisestä arjesta sekä rutiineista. Miten hevosia käsiteltiin ja ylipäätään mitä kaikkea täällä hoitajalta odotettiin. Itse kertasin vielä oman ratsastushistoriani hänelle uudemman kerran, ja valikoitiin muutamat eri tunnit, joille voisin tulla kokeilemaan ja siten lopulta löytää ne parhaat ryhmät minulle.
    ”Hmm… Pidätkö sä muuten haasteista?” mies tuumasi hetken päästä ja katsoi alta kulmien minua.
    ”Joo…?” vastasin hieman epävarmana mitä hän tarkoitti.
    ”Oreolla ei oo ketään starttaamassa lauantaina koulukisoissa, meillä on tällänen tallin oma sarjakilpailu, noh viimeinen koulukilpailu sikäli, mutta jos sä haluut ratarutiinia, nii voisithan sä sen tamman napata. Se on nii kiva, että lähinnä kunhan muistat radan”, mies vinkkasi naurahtaen. Koulukisoihinko, minä vai ja jo lauantaina, mietin ja innostuin heti.
    ”No siis kyllä! Jos mä saan mennä jonkun helpon luokan niin toki”, vastasin epäuskoisena. Ensimmäistä viikkoa uudella tallilla ja jo pääsisi starttaamaan radan, mahtavaa, mietin mielessäni epäuskoisena. Olin selkeästi tehnyt oikean ratkaisun tallin suhteen, sillä itselläni oli palo kehittyä ja selkeästi täällä siihen olisi mahdollisuus.
    ”No sitten laitetaan sut sinne, tänään olisi sopivasti tilaa tunnilla, niin voisit kokeilla miltä se sun uus hoidokki tuntuu käytännössä, mut se on ihana, sen mä voin sanoa”, Aleksi vastasi vakuuttaen. ”Mennääs sitten katsomaan mistä löydät Oreon”, hän jatkoi.

    Lähdin toimistosta edelleen vähän epäuskoisena siitä, millaisen startin olin saanut uudelle tallitaipaleelleni. Seurasin miestä tuntihevosten luokse ja kohti karsinaa numero kahdeksan – oma onnenlukuni myös sattumalta.
    ”Kiia, tässä on Oreo – Oreo tässä on sun uus hoitaja”, Aleksi esitteli ja silmiini piirtyivät sydämet nähdessäni tämän siron kauniin tamman.

    • #31376 Vastaus

      Alva Ainio
      Osallistuja
      • Postauksia: 25
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tää oli hirveen kiva ensitarina! Mukavasti kuvailit noita kaikkia Kiian fiiliksiä jännittämisestä ja Oreon näkemisestä.

    • #31578 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 980
      • Lauman johtaja

      Samaa mieltä Alvan kanssa: tää oli ihan tosi kiva tarina! Kirjotat sujuvasti ja tarinaan oli tosi helppo uppoutua. Erityisesti tykkäsin dialogista ja tosta lopetuksesta. Harva malttaa lopettaa siihen hoitohevosen ensikohtaamiseen, mut toimii!
      Tervetuloa kisoihin myös! Saat 1 hoitopisteen ja 1 sosiaalisuuspisteen

  • #32306 Vastaus

    Kiia
    Osallistuja
    • Postauksia: 5
    • Maitovarsa

    02. Toiset ja viimeiset treenit
    18.10.2019

    ”Koko rata leikkaa keksiravia, voltti vasemalle, kokorata leikkaa keskiravia, voltti vasemalle, kolmikaarinen kiemuraura”, mutisin mielessäni istuessani toista kertaa Oreon selässä. Piirsin samalla toisella kädellä rataa kun yritin mielessä hahmottaa missä siirtymiset tulisi. Eilisiltana olin alakerran naapurin harmiksi tampannut rataa matolla useampaan otteeseen, jotta varmasti osaisin radan huomenna. Niin, huomenna olisi aika starta ensimmäiset koulukisat täällä ja olisihan se jopa kolmas kerta Oreon ratsailla. Aleksi oli kyllä ollut siinä oikeassa, että tätä mukavampaa tammaa sai hakea. Perusratsastus oli suorastaan nautintoa Oreon kanssa, ainakaan vielä ei oltu menty sietokyvyn yli ja kuulemiani pukkeja ei ollut Oreo lainkaan tarjonnut.

    Olin tullut maneesiin harjoittelemaan rataa, vaikka ulkonakin olisi ollut auringonpaiste ja kaunis syyssää tarjolla. Kisat käytäisiin kuitenkin huomenna maneesissa, joten ajattelin hyödyntää tämän treeniajan myös täällä samoissa puitteissa. Keskiviikon tunnilta saadut vinkit olivat visusti mielessä, heti olin saanut kurinpalautusta hetkittäin levottomasta kädestä ja siitä, että istunta pysyisi suorana, enkä valuisi mutkalle volteilla. Itse ratsastaminen oli mukavaa Oreolla, sen ravi oli varsinainen unelma – niin tasainen ja eteenpäin pyrkivä ravi, että hetkittäin saattoi unohtua vain matkustamaan kyydissä.

    ”Ai säkin oot tekemässä viime hetken treenit tai no ehkä ne on teillä ensi treenit”, nuori poika naurahti taluttaessaan maneesiin ponia.
    ”No joo, mut kerrankin ei tuu paineita menestyä, kun ei oo ehtiny reenaa veren maku suussa”, vastasin iloisesti siirtäen samalla Oreolle käyntiin, itseasiassa oikein loistava ajoitus välikäynneille.
    ”Nii mä oon Nio, huomenna sun kilpakumppani samassa luokassa. Et katotaan kumman lävistäjät sit sujuu kuin tanssi”, poika esittäytyi samalla, kun oli kipuamassa poninsa selkään.
    ”No ehkä uuden tytön tietää aina kaikki, vaikka se ei tunne ketään, mutta oon Kiia. Onks ne lävistäjät teidän vahvuus vai?” vastasin Niolle tehdessäni pitkin ohjin päädyssä kiemuroita.
    ”Noo… Musta tuntuu että Fonzien vahvuus kouluradalla on se, miltä se näyttää. Ponista kyl irtoaa liikettä jos se vaan malttaa siltä keimailuilta”, Nio nauroi.
    ”Mut kyllähän se on jo paljon miltä näyttää! Ehkä se kuvittelee, että ootte vähän suuremmilla areenoilla kuin kotona. Tää kuulemma on muualla säikky, mutta kotona nii viilipytty nii en edes osaa jännittää”, vastasin Niolle. Ehkä osa syy siihen, etten osannut jännittää oli myös se, että koko kisat olivat tulleet aivan puskista ja niin pian, ettei ollut ehtinyt luoda menestyspaineita.

    Rupattelimme niitä näitä vielä hetken, kunnes totesin Niolle, että minun olisi aika keskittyä niihin lävistäjiin, jotta voisin hänet päihittää. Ratsastin niitä niin ravissa kuin laukassa, yritin saada mahdollisimman hyvin eroavaisuutta ja huomasin, että Oreo vastasi apuihin melko mukavasti. Liikaa en usktaltanut sitä alkaa paineistaa, jotta molemmille jäisi hyvä fiilis huomista varten. Hyvien loppuravien jälkeen kun tamma oli liikkunut mukavasti eteen ja alas päätin ratsastuksen ja tulin alas selästä kävelläkseni vielä vartin verran loppukäyntejä.

    Vietyäni Oreon karsinaan ja harjailin sen vielä läpikotaisin todetakseni, että se oli tarpeeksi valkoinen huomista varten. Huomenna voisin aamulla käydä paikallisesti likaiset kohdat läpi, mutta koko pesuun ei ollut nyt tarvetta saati aikaa, sillä oli mentävä vielä loppupäiväksi töihin. Satulahuoneesta nappasin pinosta valmiiksi valkoisen huovan huomista varten ja puhdistin suitset ja satulan. Omat saappaanikin saivat ekstraputsauksen, jotta myös ratsastaja olisi edustavan näköinen. Puunattuani aikani tavaroita totesin kaiken olevan valmiina ja lopuksi kävin viemässä Oreon nauttimaan vielä loppupäivästään tarhassa kavereiden kesken.
    ”Huomenna oot sitten yhtä nätisti kuin tänään, eikö niin?” supatin tammalle antaessani puolitetun porkkanan ennen ulos lähtöä.

Vastaa aiheeseen: Oreo

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi:




Peruuta