Orion

Foorumit Päiväkirjat Orion

Tämä aihe sisältää 49 vastaukset, 11 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Aleksi 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #3568 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 107
    • Perus pullaponi


    Man O’ War
    Orion
    5v, Akhaltekinhevosori, syntynyt Iso-Britanniassa
    163cm, Cremello
    Yhteisomistuksessa Lily Wilsonilla ja Kristian Nicholsonilla.
    Käytössä keskiviikkoisin tuntihevosena Hallavassa
    Orion etsii satunnaista liikuttajaa.

    Orion on helposti kuumuva, tietyllä tavalla hiukan säikky, mutta loppujen lopuksi kuitenkin äärimmäisen rauhallinen, lahjakas ja todella osaava hevonen. Ori ei tee mitään ilmaiseksi, mutta muuten se on erittäin sympaattinen ja empatiakykyinen hevonen, jota on vaikea inhota. Kyseessä on erittäin nuori henkeäsalpaavan kaunis, upealiikkeinen ja valpasaistinen herrasmies.

    • Tätä aihetta muokkasi 4 kuukautta sitten  Lily Wilson.
    • Tätä aihetta muokkasi 4 kuukautta sitten  Lily Wilson.
    • Tätä aihetta muokkasi 3 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Lily Wilson.
    Attachments:
  • #3577 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 107
    • Perus pullaponi

    Tallin kaksi uutta julkkista
    16.12.2018

    Musta Corvette liukui taas kotipihaansa, vaikka sitä kuljettava nainen ei sitä omistanutkaan. Auton moottori sammui ja valot menivät pois päältä, kun kuljettajan ovi aukesi. Ulkona oli hyvä sää. Pakkasta, mutta lauhkeaa. Lunta ei ollut kuin ehkä sentin verran, mutta juuri se teki luonnosta äärettömän kauniin. Melkein yhtä kauniin kuin tarhassa häntä korkealla ravaava cremello akhaltekinhevonen oli. Mikään ei kuitenkaan voittaisi tuon kuvankauniin ja isoliikkeisen hevosen upeutta.

    Huokaisin vielä viimeisen kerran onnellisena sinihiuksisena Lilynä, jolla EI ollut hevosta. Annoin kirpakan pakkasilman täyttää keuhkoni, otin ratista tukea ja nousin ylös autosta. Suljin oven ja lukitsin auton. Vilkut välkähtivät se merkiksi kerran. Nostin katseeni nähdäkseni taas kaunokirjaimin kirjaillun Nicholson-kyltin tallin pääoven yläpuolella ja annoin jalkojeni kantaa minut sinne. Kristian tuli pääovelle vastaan ruskeanahkaisen riimun ja -ketjuriimunarun kanssa.
    “Tuotko Orionin talliin?” hän pyysi. Normaalisti Kristian vain käski minua, joten en tienny mistä nyt oli kyse. Ehkä hänkin halusi tehdä tästä päivästä minulle unohtumattoman. No tietenkin, kyllä mies tiesi miten saadaan naisia. Yök.

    Vislasin Orionille tarhan portilta. Se pysähtyi kuin seinään ravista ja nosti päänsä korkealle nähdäkseen kuka sitä kutsui. Tiesin, että Kristian ei koskaan vislannut sille. Hetken minua tarhan toisesta päästä tarkasteltuaan se käänsi rintamasuunnan minua päin ja päästeli kovalla pukkilaukalla portille.
    “Wouuuu poika, tolla menolla hajotat ittes”, sanoin orin pääästyä portille asti. Silitin sen otsaa ja olin kiitollinen siitä, että sillä oli hokit. Pujotin riimun Orionin päähän ja avasin portin. Nicholsoneilla oli saranalliset lautaportit valkoisissa lautatarhoissaan ja hevosten tarhaaminen ja tarhasta hakeminen oli tehty niin helpoksi. Orion asteli korein askelin portista ja kääntyi sitten vielä ympäri, jotta pääsisin sulkemaan portin.
    “Oot sä kyllä paras”, sanoin ja taputin sen kaulaa portin suljettuani. Muuttaisikohan hevosen omistaminen mitään? Minusta oli jo kolme vuotta tuntunut siltä, että Orion olisi minun. Kenelläkään muulla se ei ainakaan toiminut samalla tavalla kuin minulla ja koska se oli yhden ihmisen hevonen, tiesin olevani The One.

    “Tähän paperiin vielä nimi”, Kristian sanoi ja ojensi omistuspaperin. Otin sen käsiini ja tutkailin sitä ennen allekirjoittamista. Kyseisessä paperissa luki, että hevonen olisi puoliomistuksessa niin kauan, kunnes olisi maksanut sen kokonaan. Paperissa luki myös, että jos meillä tulisi jotain erimielisyyksiä, saisi Kristian sanoa viimeisen sanan. Luonnollisesti, kun hevonenhan oli käytännössä hänen. Raapustin paperiin puumerkkini.
    “Tää toinen kappale onkin sitten sun”, Kristian sanoi hymyillen ja ojensi minulle toisen samanlaisen paperin. Olin pelkkää hymyä. Nousin ylös toimiston tuolista.
    “Omistanko mä nyt hevosen?” Minun täytyi vielä tarkentaa.
    “Yes ma’am”, Kristian sanoi tehden sotilaallisen tervehdyksen. Yritin peitellä hehkuvaa hymyäni peittelemällä poskiani käsilläni. En kuitenkaan pystynyt siihen. Kristianin tultua lähemmäs toiselta puolelta pöytää, hyppäsin hänen kaulaansa ja käytännössä ehkä vahingossa suutelin häntä. Hänen kätensä painoivat minua alaselästä lähemmäs häntä. Tajuttuani mitä olin mennyt tekemään, irrottauduin väkisin Kristianin otteesta ja yritin unohtaa koko jutun hyppimällä ympäri toimistoa huutaen: “Orion on mun!” Kristian ei iloinnut kanssani, hän oli niin hämmentynyt. Paska. Mitä teinkään.

    “Siel on nyt Orionin viimesetki kamat toisessa kopissa. Kaikki ei mahtunu autoon. Bring him on”, Kristian sanoi karsinan ovelle ilmestyttyään. Napsautin riimunarun kiinni Orionin riimuun. Sillä oli suitsetkin päässä, tietenkin. Kristian avasi meille kaikki reitillä olevat ovet. Pääovelle saavuttuamme ja ulkoilman valon sokaistessa minut, tunsin maailman hidastuvan. Tämä olisi nyt se hyppy uuteen elämään, jota olin odottanut niin kauan. Nostin katseeni vierelläni kävelevään hevoseen, jonka koko olemus oli peloton. Sain siitä voimaa. Orion oli säkäkorkeudeltaankin 10 senttiä minua korkeampi, joten sen pää oli aika ylhäällä.
    “There you go”, Kristianin isä sanoi pidellen takapuomia käsissään. Nyökkäsin hymyillen ja menin Orionin edelle kulkien traileriin hiukan kylki edellä nähdäkseni koko ajan Orin liikkeet. Lastauksessa ei ollut loppujen lopuksi mitään ongelmaa, joka ei yllättänyt minua millään lailla.
    “Right. Siellä se nyt on. Sä varmaan tuut Corvetella perässä?” Kristian kysyi. Nyökkäsin. Edessä olisi noin 60 kilometrin matka pelkkiä mutkateitä. Menisi ehkä tunti, kun trailerin kanssa ei voisi niin kovaa ajella. Ainakaan kun minun kallis lastini oli siellä.

    Olin ohittanut Nicholsonien trailerin ja sitä vetäneen maasturin loppumatkasta päästäkseni tallille ensimmäisenä. Kello lähestyi yhtä. Aleksi tuli minua vastaan tallikäytävällä.
    “Hei! Aleksi! Orion on täällä viiden minuutin päästä. Löytyykö apukäsiä kamojen kantoon?” Kysyin. Aleksi vaikutti yhtä pirteältä kuin aina.
    “Tottakai”, hän sanoi ja lähti hakemaan takkiaan toimistosta. Ohto lupasi tulla myös auttamaan. Ihan hyä vain, sillä Orionilla ei ollut todellakaan vähän tavaraa. Se oli arvokas hevonen ja koska se oli asunut Nicholsoneilla, oli sillä myös arvokkaat kamat. Siinä missä Orion maksoi muutaman kymppitonnin, sen kamat maksoivat ehkä puolet sen hinnasta. Olisipa minullakin ollut varaa sellaisiin tarvikkeisiin omasta takaa.

    Havaitsin jo kaukaa Nicholsonien maasturin ja sen takaa kohoavan aika mahtavan trailerin. Nicholsoneilla oli muutama oma traileri ja hevosauto. Kaikki ne olivat tietenkin Nicholsonien omissa maaleissa ja niissä komeili sama kaunokirjaimin kirjoitettu Nicholson kuin tallin kyljessäkin. Hypin ilosta tallipihalla. Aleksia se huvitti suunnattomasti. Traileri ja sen vetoauto kaarsivat suoraan meidän eteemme. Kartturin ovesta ulos kapusi Kristian. Hän tuli heti hyvien tapojen mukaisesti kättelemään ensin tallinomistajaa, Aleksia, ja sitten vielä tallimestaria, Ohtoa. Kuskina toiminut Kristianin isä teki samoin. Nicholson, The Iso Kiho.
    “Ei kai siinä, ruvetaas kantaa”, Aleksi sanoi. Kristian avai sivuoven, josta minä otin Orionin ensimmäisenä ulos.
    “No siinä on sulla kyllä hevonen”, Aleksi sanoi yllättyneenä. Akhaltekeja ei ollut Suomessa Orionin lisäsi kuin muutama, joten se keräisi kyllä katseita ja ihmetystä. Niin hyvässä kuin pahassakin.

    Orion sai oman tarhan tallin perältä. Sen viereisessä tarhassa telmi Mymmeli ja Eetu. En edes tiennyt Mymmelin tarhan olleen täällä takana.
    “Kato Orion, toi pieni poni on Mymmeli. Se on mun lemppariyksäri täällä. No siis tietenkin sun jälkeen. Mymmelin omistaja on ihana. Sitten toi toinen hevonen on Eetu. Varmasti kivoja heppoja, joihin tutustua”, selitin Orionille. Otin siltä riimun pois päästä ja päästin sen tutustumaan uuteen tarhaansa ja uusiin tallikavereihinsa. Pakkasta ei ollut kuin ehkä viitisen astetta, mutta Orionilla oli jo nyt päällä kaulakappaleellinen toppaloimi. Noin lyhytkarvaisen hevosen kanssa ei ollut pahemmin vaihtoehtoja.
    “No, mitäs tänne?” Kuulin Krisianin äänen takaatani. Oloni meni heti vaikeaksi.
    “No Orion tossa tutustuu Mymmeliin ja Eetuun”, sanoin ja seurasin hevosten liikkeitä. Mymmeli ja Eetu olivat molemmat aidalla, jonne Orion suuntasi haistelemaan niitä kerta toisensa jälkee. Se kuitenkin kääntyi aina takajalkojensa varassa ja laukkasi pukitellen koko tarhan ympäri saapuen taas uudestaan haistelemaan uusia tallikavereitaan. Orion myös vinkaisi pari kertaa hörinöidensä lomasta. Se oli huvittavan kuuloista. Tarpeeksi kauan Orionin jatkettuaan hassua käytöstään, Mymmeli sai hepulin ja lähti myös laukkaamaan ympäri tarhaa pukitellen. Eetu lähti mukaan leikkiin ja nyt kaikki kolme hevosta riehuivat tarhoissaan. Nauroin.
    “Toivottaasti ne ei tee tota kauheen kauaa, ettei väsähdä, kompastu tai liukastu”, sanoin. Kristian hymähti.

    Kristianin isä lähti jo kotiin, mutta Kristian jäi minun kanssani tallille koko päiväksi seuraamaan Orionia.
    “Toi hevonen tulee olee yks tän tallin vetonauloista”, Kristian sanoi. Hän ei oikein arvostanut ratsastuskoulun hevosia, saati ratsastuskouluja. Siksi hän ei ymmärtänytkään, miksi toin lahjakkaan kenttähevosen ratsastuskouluun. Orion oli kisahevonen, ei tuntiratsu. Minusta hevosen tulisi kuitenkin osata ja kokea yhtä jos toista, jotta sen elämästä ei tulisi tylsää.
    “Kattoo nyt”, sanoin ja ojensin Kristianille kahvikupin. Istuin hänen viereensä tallituvan sohvalle.
    “So, you are going to compete with it, right?” Kristian kysyi. En oikein tiennyt mitä vastata.
    “Sure”, sanoin kuitenkin heti, ettei minun tarvitsisi kuunnella mitään saarnoja. Kyllä minä itsekin tiesin, että Orionilla olisi pakko kisata ja paljon. Siihenhän hevonen oli tarkoitettukin. Sillä ei ollut näyttelyhevosen rakennetta, eikä se näyttelyssä pärjäisi ollenkaan. Orion tuli pitkästä kenttätekkien haarasta. Se ei ollut laiha, eikä sen takapää ollut niin paljoa etupäätä korkeammalla. Kapea kaula sillä ehkä oli, mutta ei niin pitkä kuin mitä akhaltekin rodunkuvassa ihannoitiin. Ei se koskaan englannintäysiverisille vertoja vetäisi, mutta kouluratsastuksessa sillä oli upeammat liikkeet kuin niillä ja kova palo esteille. Näyttelyhaaran hevosista ei koskaan olisi juoksemaan, mutta Orion oli hyvä juoksemaan. Sen laukka ei näyttänyt niin kömpelöltä, kuin akhaltekeilla yleensä. No, sehän ei ollut näyttelyhevonen. Se oli kenttähevonen ja nyt se saisi auttaa minut samalle tasolle, jolla ennen olin.

    “Earlier today. U know. Mitä tapahtu?” Kristian kysyi kun kello lähestyi kuutta ja tallilla vilisi tuntilaisia. Katsoin häntä syvälle silmiin hetken, mutta käänsin sitten katseeni pois.
    “I dont know. Se vaa tapahtu. Let it go”, sanoin. Vein Kristianin Valeran karsinalle.
    “Täs on Valera”, esittelin Kristianin entiselle hoitohevoselleni. Tamma oli juuri tullut tunnilta. Kristian mittaili hevosta tarkkaan ja nyökkäsi.
    “Upea väritys”, hän sanoi. Siinä hän oli oikeassa. Karsinassa hääräävä tyttö nosti päänsä nähdäkseen minut ja tuli sitten karsinan ovelle.
    “Lily! Voitko sä hoita Valeran pois, kun mulla on vähän kiire?” Ha! Tätä hetkeä olin odottanut jo hyvin pitkään.
    “Itseasiassa en. Mä en hoida enää Valeraa. Sori, mulla on kädet täynnä oman hevosen kanssa tänään”, sanoin vinosti hymyillen. Tyttö näytti pettyneeltä, mutta minusta tuntui älyttömän hyvältä. Vasta tässä vaiheessa tyttö äkkäsi Kristianin. Hänen ilmeensä muuttui yllättyneeksi.
    “KRISTIAN NICHOLSON?” hän huudahti niin kovaa, että Valera pelästyi ja useampi tallilainen kääntyi katsomaan.
    “Keep it down. Pelästytät hevoset for god sake”, Kristian ärähti, syystäkin. Kisahevonen tai ei, hevosten kanssa pitäisi hänenkin melestään toimia rauhallisesti ja oikein.

    Koko loppuillan nuoremmat tallilaiset supisivat koko ajan Kristian Nicholsonista ja jokaisen nurkan takaa kurkki ties kuinka monta silmäparia. Onneksi he evät tajunneet käydä tutkimassa talliympäristöä, sillä Kristian oli tuonut Orionin julkisuuteen useasti ja Kristiania seuraavat tunnistaisivat hevoseni missä vain. Pahinta olisi, että Kristian tulisi jokaikinen maanantai liikuttamaan Orionin sen tason mukaisesti. Huoh.
    “Shall we go now?” Kristian kysyi, kun olimme onnistuneesti saaneet Orionin omaan karsinaansa piilossa Kristian nuorilta faneilta. Ensimmäisenä päivänään hevonen ei tarvitsisi yhtään sellaista huomiota…
    “Joo”, sanoin ja vielä kerran rapsutin Orionin otsaa.

    Olin jo heittäyt Kristianin kotiin. Tai no, hän oli ajanut, koska Corvettehan oli hänen. Nyt kotiin ajellessani ajattelin Jesseä. Minun täytyisi kertoa hänelle siitä vahingollisesta suudelmasta. En ollut kertonut Jesselle Orionin saapumisesta, koska halusin hänen yllättyvän. En ollut kertonut kellekään tallikavereistani. Ohto ja Aleksi olivat ainoita, jotka tiesivät tallin uudesta hevosesta. Päivä oli sujunut odottamattoman hyvin ja olin äärettömän tyytyväinen. Kuuntelin koko kotimatkan Pyhimyksen vanhoja kappaleita ja itkin onnesta.

    • #3579 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 232
      • Perus pullaponi

      Oi vitsi!!! Vihdoin! 😀 enpä malta oottaa mitä kaikkii seikkailuita Lily ja Orion kohtaa, tästä tarinasta tuli nii hyvä mieli! vaik samalla se herättää kysymyksiä mitä Kristianin kans tulee tapahtuun👀

    • #3581 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Ihan samaa mieltä Jessen kanssa. Oon niin innoissani tästä uudesta jutusta! Saat tästä 2hp ja 1sp

    • #3587 Vastaus

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 120
      • Perus pullaponi

      Viimein, viimein ja viimein !! Tätä on niiin ootettu.

    • #3595 Vastaus

      Emily
      Osallistuja
      • Postauksia: 140
      • Perus pullaponi

      Oi vihdoin! Oon Lilyn ja Orionin tulevista seikkailuista niin innoissani, että oon varmaan heti ekana lukemassa uusia tarinoita!😂😀

  • #3697 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 107
    • Perus pullaponi

    Uusia tuttavuuksia
    20.12.2018

    “Orion on liikkunu jo tänää mut vaa hauskanpidon merkeissä, joten nyt se työnteko saa kyllä alkaa silläkin”, sanoin heti ensimmäiseksi Jessen tallituvassa treffattuani. Heitin takkini hartiani yli ja roikotin sitä siinä. Jesse nousi ylös tallituvan sohvalta ja keräsi kimpsunsa kasaan.
    “Ainii ja päivää”, sanoin virnistäen. Jesse pyöritti minulle silmiään, mutta morjesti takaisin.
    “Luvassa on kattava tietopaketti Orionin hoidosta, varustuksesta ja liikutuksesta. Voi kuinka oon oottanu et pääsen jollekin hölöttämään mun omasta, aattele, mun omasta hevosesta”, hihkuin. Jesse nappasi kamoistaan kypäränsä ja hanskansa ja heitti vielä takin päällensä ennen kuin sanoi virnuillen: “No käytännössähän se ei oo kyllä kokonaan sun.” Hyssyttelin hänelle.
    “Enhän mä nyt mitään sellasta sanonu, mut kyllä se on, shhhhh”, sanoin samalla hänen taaksensä kävellen. Tuuppasin häntä sitten kädellä selästä, jotta pääsisimme heti vilkaisemaan Orionin varusteita.

    “No huhhuh. Näitä ei oo kyllä mitenkään vähän”, Jesse sanoi seinällä roikkuvia satuloita vilkuillen ja vilkaisi vielä Orionin omaan varustearkkuunkin. Se oli ääriään myöten täynnä tavaraa ja loimista vielä osa oli kuivumassa ja osa karsinan ovessa.
    “Joo, mä en sit oo hankkinu näistä mitään”, sanoin huokaisten.
    “Paitsi”, muistin äkkiä yhden tavaran. Menin varustearkulle penkomaan, nostin sieltä värikkään aladyan ja jatkoin lausettani: “tämän! Tää on sellane tekkien juttu ku laitetaan niille kaulaan. Pitääki ottaa tää mukaa ja laittaa sitte ratsastuksen jälkeen sille komistukselle.” Jesse päivitteli itsekseen sitä tavaran määrää. Voi voi, hän ei tiennytkään millainen varustamishelvetti häntä odottikaan.
    “Mä laitan Orionin varustusohjeet tän arkun kanteen ja loimitusohjeet karsinanoveen ruokintaohjeiden kanssa. Sun ei tarvii huolehtii ruokinnasta tietenkään yhtään, eikä loimituksestakaan muuta kuin että kaiken liikunnan jälkeen kuivatusloimi, ehottomasti. Oon ite käyttäny tätä enkkuvilttii, mut sit ku joutuu lähtemää tallilta, ni vaa normiloimitus loimitusohjeiden mukaan päälle ja loimituksen alle jää sitte se kuivatusloimi. Saa soveltaa aina, mut tosi tärkeetä on et Orion pysyy lämpimänä sen mahottoman ohuen karvasa kanssa”, sanoin. Jesse nyökkäsi. Ei hän ollut vielä ainakaan kauhistunut.

    Ojensin Orionin nahkariimun ja ketjuriimunnarun Jessen käteen tarhan portille saavuttuamme.
    “Sä saat nyt tutustuu Orioniin, koska seuraaval kerral ku sä sitä liikutat, ni mä en oo täällä pölöttämässä ylimääräistä jokaseen väliin”, sanoin. Jesse nyökkäsi.
    “Ihan reilua”, hän myönsi. Hymyilin ja haravoin katseellani tarhan läpi. Orion oli tarhan toisessa päässä ja kurotteli aidan välistä kohti Mymmelin turpaa. Vislasin hevoselleni. Se nosti päänsä, hirnahti ja ravasi korealla askeleella portille.
    “Kyllä se tulee vaikka huutaisit ihan mitä vaan. Orion pitää ihmisistä ja se on varmaan yhtä läheisriippuvainen kuin minäkin. Yksin tuo hevonen ei pärjää”, sanoin. Jesse naurahti ja antoi hevosen haistella itseään, ennen kuin pujotti riimun sen päähän. Orion laski kiltisti päätään auttaakseen riimun laitossa. Joskus se laski päänsä niin alas, että se oikeastaan vaikeutti koko prosessia. Kun Orionilla oli riimu päässä, avasin portin hevoselle ja sen taluttajalle.
    “Orion on sit tosi hyvin koulutettu niinku näis perustoimenpiteissä. Se pysähtyy aina jos sä pysähdyt, eikä se kävele sun edellä, ellet sitä erikseen jotenki osota et haluut sen kävelevän sun edellä. Turha on sellane pelko, et Orion lähtis mihinkää jos vaikka kaadut tai ratsastaessa vaikka tiput selästä. Ainoo tilanne missä se kyllä lähtee on luonnollisesti vähän suurempi pelästyminen. Pienemmissä säikkymisissä se vaa hyppää sun päälle hakiessaan sulta turvaa”, selitin. Jesse ei näyttänyt ainakaan helpottuneelta.
    “No sepä kiva”, hän sanoi sarkastisesti. Orion oli kerran hypännyt minun päälleni ja onnistunut murtamaan jalkapöytäni ja se ei kyllä tosiaan ollut kivaa.

    “Siis tää varmaan seisois paikallaan ilman mitää narujaki”, Jesse sanoi. Hän oli ehkä yllättynyt siitä, kuinka erilainen Orion oli verrattuna Valeraan. Valera puri ja potki ja oli levoton tilanteissa joissa piti pysyä paikallaan, mutta Orion oli aivan toisesta maasta.
    “Niin se seisookin”, naurahdin. Muiden turvallisuuden nimissä en kyllä silti hoitaisi Orionia käytävällä irti.
    “Okei tänään aattelin, et voisit suurimmaks osaks tuupata koulua, mut haluun sun lopuks hyppäävän pari kertaa pystyä, ehkä vähän korkeempaaki et sit tiiät miten se toimii esteillä. Mä tiiän et mä en vielä uskalla hypätä Orionilla metriä korkeempaa, mut melkein toivon, et sä ehkä uskaltaisitkin jatkossa. Orion hyppää 150 irtona ja ratana 140, joten jos tuntuu siltä ni senku repäset, vaikka eka suosittelen kyllä vähän tutustumaan heppaan, kun en ehkä halua et maksan tyhjästä kun Orionilta katkee jalka”, sanoin. Jesse näytti taas ehkä vähän pelästyneeltä, mutta niin näytin kyllä minäkin, kun rupesin vähän enemmän miettimään sanojani. Jesse oli ainoa ihminen johon luotin edes hitusen verran Orionin kanssa, koska jos pärjäsi Valeran kanssa, niin pärjäsi kyllä Orioninkin kanssa.
    “En mä aatellu et Orionin taso on noin kova”, Jesse sanoi saatuaan viimeisetkin kurat Orionin jaloista harjattua.
    “No juu sen koulutuskin on vielä hiukan kesken. Onhan se aika nuori vielä. Kristian käy sillä maanantaisin ratsastamassa sen oikean tason mukaisesti. Mulla on aika kiire hankkia takas kaikki se tieto ja taito mitä mulla ennen oli. Orion on koulutasoltaan tällä hetkellä suunnilleen sellanen intermediate II ja on sillä jo tietenkin vähän kisailtukin. Ei paljoo ku se on edelleenki aika nuori”, hölisin taas. Jesse laittoi sormensa ristiin päänsä taakse ja venytti selkäänsä.

    “Okei normaalisti sil on koulutuuppaillessa pintelit kaikis jalois ja neopreeniputsit etujalois, mut nyt ku saat lopuks hypätä, ni laitetaan sille samat varusteet ku esteillä. Eli tässä”, sanoin Orionin varustearkulta palattuani ja ojensin Jesselle kasan suojia. Siinä oli tietenkin jännesuojat kaikkiin jalkoihin ja putsit etujalkoihin. Kaikki värissä ruskea.
    “Joskus käytän kyllä hivutussuojia estetreeneissä, ei sillä silleen nii väliä oo ku Orion ei hirveesti jalkojaan telo. Sen jalat on vaan aika arvokkaat ni mielummi suojaa ne ku jättää suojaamatta”, sanoin. Jesse oli samaa mieltä. Hevonen ilman jalkoja oli aika huono ratsu.
    “Sit sillä just käytetään aina spesifisti koulutreeneissä koulusatulaa ja muuta shittiä ja estetreeneissä estesatulaa yms, mut laitetaa tänää sille yleissatula, ku sillä sellanenki tuolla lepäili. Laitetaa nyt sen estepainotteisen lopun takii kans martsarit”, sanoin. Jessen pään täytyi olla jo ihan pyörryksissä. Jossain vaiheessa varmaan heltyisin Orionin varustuksessa, tai sitten en koskaan. En ollut varma.

    “Sitte ratsastusloimi vielä siihen päälle. Käytä tätä aina alkuverkoissa ja mielellää loppuverkoissaki. Sit ku pakkane kiristyy yli -10 ni koko ajan. Tänää ollaa taas tylsässä -1, joten ei tarvi koko aika käyttää. Sit ku nousee lämpötila yli +5 ni ei tartte käyttää verkoissakaan enää. Siihen tosin menee taas hetki et täällä ilmat lämpenee”, sanoin ja heivasin ratsastusloimen akhaltekin kiiltävän karvan päälle. Jesse kiinnitti vielä englantilaisten suitsien turpahihnan.
    “Noni, let’s mennään. Maneesis pitäis olla tilaa”, sanoin ja heivasin Orionin riimun vielä sivuun. Jesse iski kypärän päähänsä ja laittoi vielä hanskat käteensä.

    “Orion on sit tosi herkkä. Sekä suusta että kyljistä. Joten älä tee mitään vahvoja pidätteitä tai potki. Huomaat kyl sit ku tuut selkään, et pieninki apu riittää”, korotin hiukan ääntäni maneesissa, jotta Jesse kuuli minut paremmin. Lämmittelin itse Orionin aluksi, jotta tiesin millainen se olisi tänään ja jotta minun olisi helpompi ohjata ja auttaa Jesseä. Orion tuntui kevyeltä etupäästä, kuten aina. Se hakeutui muotoon heti, mutta yritin saada sen vielä pyöristämään selkänsä paremmin.
    “Kannattaa sit kiinnittää huomiota omiin apuihin. Jos annat Orionille hirveesti ristiriitasia signaaleja, ni se saattaa heittää peräänsä tai nousta pystyyn. Oikeilla avuilla saat tän kyllä toimimaan todella hyvin, mut saattaa vaatia vähän aikaa ja totuttelua, koska tällä on muutamia juttuja opetettu ehkä vähän erilailla kun esim Valeralla”, sanoin. Jesse kuunteli kiinnostuneena. Tai ainakin toivottavasti kiinnostuneena. Muutamat ravit ja laukannostot tehtyäni ohjasin Orionin Jessen luokse ja tulin alas selästä ottaen tukea Orionin kaulasta.
    “Sä oot kyllä ihan eritasonen ratsastaja Orionin kanssa. Susta tulee paljon määrätietosempi ja sellane et tiiät koko ajan mitä teet u know”, Jesse sanoi ottaessaan vastaan Orionin ohjat. En ollut tullut edes ajatelleeksi asiaa. Olisikohan asia voinut olla niin?
    “Ai. En oo huomannu. Emmä tiiä, kiitos?” Sanoin mietteliäästi.

    Jessen tehtyä oman makunsa mukaan koulukiemuroita noin puolisen tuntia, kasasin toiselle pitkälle sivulle yhden pystyn ja lävistäjälle toisen. Jesse oli tehnyt hyvää työtä Orionin kanssa. Perusjuttuja ja jotain vähän vaikeampaakin. Pari kertaa oli Orionin takajalat hiukan lennelleet, mutta muuten se ei ollut reagoinut negatiivisesti mihinkään. Se kertoi minulle jo tarpeeksi siitä, että Jesse kyllä pärjäisi sen kanssa ihan hyvin.
    “Mä en nyt testaa sitä enää esteille, että saat nyt itse pärjätä sen kanssa, mut alotetaan ihan peruskorkeudesta. Tää on nyt 60cm tää pysty ja toi lävistäjäpysty on 50cm. Haluun, et nostat laukan tuolta toisen pitkän sivun lopusta, tunnustelet ja rauhotat Orionin pääty-ympyrällä ja sit käännät sieltä pitkänsivun alusta tähän lävistäjäesteelle, laukanvaihto ja lyhyen sivun kautta sitte tonne pitkän sivun pystylle. Ihan perustehtävä. Nyt sä huomaat et Orion innostu heti ku nostin tähän kentälle nää esteet, joten joudut pidättelee sitä. Se rauhottuu kyllä äkkiä jos annat sille tilaa ja aikaa. Orion rakastaa hyppäämistä, joten yritä päästä sen fiilikseen mukaan”, sanoin.

    Suunta, tiet ja esteiden paikat vaihtelivat. Korkeutta nostin myös sitä mukaan, kun tuntui hyvältä ja loppukorkeudeksi jäi metri. En koko hyppelyn aikana oikeastaan kysellyt Jesseltä, että käykö tämä ja tämä korkeus, mutta hän ei kyllä vaikuttanut mitenkään kärsivältäkään.
    “Tosi hyvää työtä! Sitte vaa pitkät ohjat, pari ravipätkää ja loppukäynnit et se pääsee venyttää itteesä”, sanoin ja heivasin ratsastusloimen vielä Orionin päälle. Jesse laittoi sen itse satulan edestä kiinni.

    Heti kun Jesse otti satulan pois Orionin selästä, heitin sille viltin selkään ja irroittelin sen suojia. Hevonen oli kyllä saanut melkoisen hien pintaan.
    “Sun pitäs neuvoo ittees samalla tavalla ku neuvoit mua nyt Orionin kanssa tiiätkös”, Jesse huomautti. Kohautin olkiani ikään kun en olisi tiennyt mistä hän puhui. Kyllä minä oikeasti tiesin. Itsensä koutsaaminen oli vaan hyvin hankalaa.
    “On se Kristian sulle aikamoisen hevosen myyny”, Jesse vaihtoi puheenaihetta. Virnistin ja asetin maahan valmiiksi Orionin puuvillaloimen. Se jäisi sisälle, joten puuvillaloimella se pärjäisi ihan hyvin ja kuivuisikin samalla.
    “Niin. En tiiä mites siinä nyt niin kävi mut sillon ku me tehtiin ne kauppakirjat Kristianin kanssa sunnuntaina, ni tapahtu sellane oikeesti ihan aksidentaalinen suudelma”, sanoin. Jesse pysäytti tekemisensä hetkeksi, katsoi minua jotenkin kummallisella ilmeellä ja sanoi: “Sä vitsailet.”

    //P.s. Orionin sivuilta löytyy kaikki varustus-, liomitus- ja ruokintaohjeet ja muu tarpeellinen tieto jos tulee joskus tarvetta!

    • #3698 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 232
      • Perus pullaponi

      Aaa voi eikä! Ihana touhottava Lily! 😀 voin kuvitella miten se ei meinaa antaa suunvuoroo Jesselle kun se selittää kaikista varusteista, ihan parasta. Ja toi et Lilyn pitäis neuvoo itteensä Orionin kaa samallail ku Jessee on iha totta, tykkäsin siit kohdast jotenki hirmu paljon. Orion on kans niin kultanen!

    • #3708 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 106
      • Perus pullaponi

      mite tätä oli nii kiinnostava lukee vaikkei ite ookkaan alkaas ratsastaan orionii XD no muistanpaha sen varustusohjeet jos jesse unohtaa

    • #3731 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Siis tää oli kyl tosi hyvä! Oon ihan sika laiska lukemaa luonnetekstejä ja muita mut täs kaikki tuli sillee mielenkiintoses paketis! Saat 2hp 2sp ja 1kp

  • #3724 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 232
    • Perus pullaponi

    20.12.18

    Sielähän se Lily mua odotti, mutta antoi hetken armonaikaa että sain istua sohvalle hetkeksi hengähtään. Lily kertoi lyhyesti mitä ne oli puuhannut, ja kaikilla oli kuulemma ollut hirmu hauskaa. ”Orionhan on siis jo tänään liikkunut, mutta ei silleen kunnolla.” Lily mainitsi vielä kun olin saanut muutaman minuutin vain lojua sohvalla, ja Lily alkoi tuntumaan niin kärsimättömältä että pakkohan munkin oli nousta. Lily lupasi että edessä olis tietopaketti Orionin varusteista, ja orista itsestäkin siinä samalla. Se melkein tärisi innosta. Hymyilytti, vaikka kiusallani muistutin etteihän Orion ihan sen oma ole. Lily hyssytteli mua hyväntuulisesti, ja hymähdin sille hiljaa. Me ryhdyttiin käymään Orionin varusteita läpi, ja pian mulle selvisi että niitä ei ookkaan ihan vähän. ”No huhhuh.” Äännähdin tutkiskellen katseellani varustearkun mittavaa sisältöä. ”Näitä ei ookkaan ihan vähän. Nää kaikki varusteet maksaa varmaa enemmä ku toi hevone ite.” Totesin siirtyessäni hetkeksi tutkimaan yhtä Orionin satuloista. Lily teki myöntävän äänen. ”Joo, enkä mä oo sit hankkinu näistä mitään. Paitsi!” Se tuntui syttyvän kuin hehkulamppu, ja kävi kaivamassa esille usein tekeillä nähtävän kaulanarun. Sen nimi ei oo ikinä ennen kantautunu mun korviin, enkä tiedä onko sille jotain käytännön tehtävää vai onko se vaan koriste. Pian Lily alkoi selittää sen loimista. ”Sano loimi viel kerra nii mun pää halkee.” Sanoin vähän virnistäen feikaten tuskaisen äänen. Ihan totta, niitä loimia oli varmaan sata. Mutta ymmärtäähän sen, kun Orion ei oo ihan suomen talvisäähän tehty. Lily nyrpisti nenäänsä ja jatkoi selittämistä, ja mä tein parhaani pistääkseni kaiken muistiin. Onneks Lily oli tehny erikseen ohjeet noin niinkuin kaikkeen joka liittyy Orioniin, niin voisin tukeutua niihin myöhemmin tarvittaessa. Kuuntelin hiljaa loppuun Lilyn ohjeet, ja viimein oli aika lähteä hakemaan kyseistä oria sisälle.

    Tarhoilla Orion tuli kiireesti aidalle Lilyn vislatessa. ”Mähä muute testaan toimiiks mikä vaa. Jos vaik huudan sil kauppalistaa.” Ehdotin virnistäen ja katselin koreaa oria, joka kurotteli meitä kohti. ”Kelaa jos Valeraki tulis tollee vastaa. Olis aik luksusta.” Tuumin ojentaessani toisen käteni oria kohti jotta se saisi rauhassa tehdä ensin tuttavuutta niin. Se laski turpansa mun kämmentä vasten, ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan. Tunsin miten mun sydän teki pienen voltin, ja jäin hetkeksi tapittamaan Orionin kauniita sinisiä silmiä. Okei, jos en aikasemmin ollu kateellinen niin nyt oon. Orion on vaan.. Ei sitä osaa kuvailla. Tosin sen kohdalla iso syy on varmasti sen rotu. Jos se olis vaikka puokki ei se olis yhtään niin hieno. ”Ei hitto minkä hevosen oot itelles hankkinu.” Mun oli pakko sanoa se ääneen, koska Orion oli vaan aika kokemus. Se oli ensimmäinen kerta kun pääsin ees näkeen tekin livenä, saatika koskeen. Olo oli kun lapsella jouluna. Lily naurahti ja näytti niin ylpeeltä.

    Me lähdettiin takaisin talliin Orion matkassa ja Lily jatkoi hevosestaan kertomisesta. Kuuntelin uteliaana samalla kun talutin oria, joka kulki mun mukana kuin koiranpentu. Tai ei, koiranpennut kiskoo hihnaa vastaan ja koittaa purra niitä, heittäytyy maahan ja kaikin tavoin pistää vastaan ensimmäisillä lenkityksillä. Orion kulki mukana niin kiltisti, etten ees tuntenu sitä narun toisessa päässä. Uskomatonta. ”Pienemmissä säikkymisissä se vaan hyppää sun päälle hakiessaan susta turvaa.” Lily lopetti hetkeksi, ja mä vilkaisin siihen kulmiani kohottaen. ”No sepä kiva. En haluu tietää mitä se tekee isommissa säikkymisissä.” Hymähdin ja vilkaisin Orioniin. Vai sellainen arkajalka. Tallissa me ryhdyttiin yhteisvoimin harjaamaan Orionia, joka nökötti paikallaan korvat rennosti kääntyillen. Koitin keskittyä sen harjaamiseen, mutta vähän väliä mä pysähdyin vaan silittelemään sen kermanvaaleaa karvapeitettä. Olin niin kaivannut sellasta hevosta jota vaan silitellä. Nyt voisin välillä lainata Orionia. ”Hei ei hätää, mä en aatellu lähtee hyppää sil tollasii määrii iha heti.” Vastasin Lilylle joka, ymmärrettävästikin, oli hiukan huolissaan hevosestaan. Olisin mäkin, ja oon tosi otettu että se luottaa muhun tarpeeks päästääkseen mut Orionin selkään. ”En mä ajatellutkaan niin, kunhan vaan varmistin.” Lily vastasi ja pysähtyi suukottamaan Orionin turpaa. Ori hamusi tytön kasvoja huulillaan pehmeästi. ”Vitsit että se on varovaine.. Valera olis purru tos tapaukses nenän irti.” Puuskahdin ilkikurista tammaa ajatellessani. ”Joo, ei sitä uskaltanut ihan samalla tavalla paijata kun tätä.” Lily myönsi myös. Hetken olimme hiljaa, mä käryyttäen aivojani kun mietin Orionin tasoa. ”En mä aatellu et Orionin taso olis noi kova.” Myönsin ja nousin seisomaan puhdistettuani Orin jalat. Menisinkö mä pilaan sen? Hitto, nyt alkoi epäilyttää oliko tää sittenkään orin parhaaks. ”No joo, sen koulutuskin on vielä kesken.” Lily vastasi vähän hymyillen. Se kertoi että Kristian tulisi ratsastamaan Orionin läpi maanantaisin, ja minkä tasoinen ori oikein olikaan. Ihan hullua. Mun oli pakko pysähtyä hetkeks, kohotin käteni niskani taakse ja hengähdin syvään. ”Sähän tiiät et mä oon aikalail ite opetellu kaiken mitä tiiän? Et mä en oo yhtää nii tasokas.” Varmistin hetken hiljaisuuden jälkeen, pieni epävarmuus äänessäni. ”Oikeestaan en mä tiennyt että sä olisit itse opetellut, mutta mitä mä oon nähnyt niin sä osaat ihan tarpeeks hyvin. En mä odotakaan että sä ryhtyisit mitään super suorituksia vetämään tän kanssa.” Lily taputti Orionin selkää rennon kuuloisena. ”Mut harkitte niitä esteitä oikeesti.” Se lisäsi vielä kun en aikaisemmin ollut vastannut siihen mitään. ”Joo, mä harkitten. Katotaa nyt ku pääsen eka selkää.”

    Lily näytti mitkä varusteet otettaisiin käyttöön ja eipä aikaakaan kun me oltiin maneesissa. ”Olisit sanonu et laitat mut hyppää, en olis keränny niit aikasempii esteitä pois.” Mainitsin katsellessani Lilyn kipuamista Orionin selkään. ”Olis kai pitäny.” Tyttö huikkasi lähtiessään liikkeelle orinsa kanssa, ja vietyäni jakkaran pois tieltä jäin katsomaan niiden menoa. Jo alkukäyntien aikana Orion alkoi nopeasti liikkumaan tosi hienosti, ja Lily hiljeni keskittyessään ratsastamaan. Alun jälkeen Lily jatkoi ohjeistamistaan, miten Orion toimii, mitä asioita pitää mielessä, mistä se pitää ja ei pidä. Sellaista hyödyllistä nippelitietoa, joka mua kiinnostikin tietää. Lilyn pysäyttäessä Orionin mun luo kohotin käteni ensin orin nuuhkittavaksi ja siirryin silittelemään sen turpaa. ”Sä oot kyllä ihan eritasonen ratsastaja Orionin kanssa.” Sanoin ja kohotin katseeni Lilyn kasvoihin. Se näytti ensin yllättyneeltä, mutta sitten aika otetulta. Lilyn koko olemus tuntui paljon itsevarmalta orin selässä, ja haluisin sanoo et onnellisemmaltakin. Vaikka se pärjäsi hyvin myös Valeran kanssa nii siitä puuttu se samanlainen kemia, yhteisymmärrys minkä näin sen ja Orionin välillä.

    Mun vuoro nousta orin selkään, ja vislasin hiljaa sen ottaessa ensimmäiset askeleet eteenpäin. ”Aaai saasta, mä en ikin tuu alas täält.” Huokaisin varmasti ihan naurettavan leveä hymy huulillani. Lily nauroi ääneen. ”Ei käy, se on mun hevonen!” Aikani mä testailin orin herkkyyttä istunnalle ja pidätteille. Kokeilin käynnissä miten se reagoi pelkästään mun katseeseen, sitten pohkeeseen, ja lopulta ohjaan. Huomasin heti että se tosiaan oli herkkä, jo pelkästään käden liikutus sai sen reagoimaan päätään kääntämällä tai ottamalla askeleita siihen suuntaan. Niin kai sen tasoisten hevosten pitäisikin olla, reagoida mahdollisimman huomaamattomiin apuihin. Tein voltteja ja väistöjä ensin sen kanssa, ja vaikka sitä ei voisi verrata Lilyn ratsastamiseen Orionin kanssa en ollut yhtään pahoillani. Orion kuitenkin kulki eteenpäin, ja haki hyvin askelta alleen. Se asettui nätisti ja kulki pohkeen ympäri rehellisesti. Keräsin ohjia hiljalleen, jonka takia ori nosti ensin päätään ja hiljensi askeliaan. ”Jatka vaan.” Muistin heti rentouttaa käteni, ja maiskautin kertaalleen. Hämmentynyt askel, toinen, ja ravi nousi. ”Hyvä.” Kehuin oria ja rapsutin sen säkää sormin, jatkaessani samaa volttien ja väistöjen tekoa nyt ravissa. Pian otin mukaan tempon vaihteluja, pysähdyksiä, käännöksiä niin etu- kuin takaosankin ympäri. Orion alkoi olla ihan hyvin muodossa, ainakin pätkittäin, ja se oli kevyt ratsastaa. Se pyrki itse eteenpäin, ja pienellä avulla kantoi itseään hienosti. Viimein mä istuin alas satulaan, ja aloin valmistelemaan laukkaa. Orion veti kuitenkin jarrut päälle pienen pukin kanssa, joka yllätti mut niin että horjahdin kevyesti satulassa vaikka se ei tosiaan ollut orilta iso mielenosoitus. ”Oho.” Äännähdin ensin yllättyneenä mutta huvittunut hymy nousi huulilleni. ”Oho.” Lily toisti, ja ohjaa hölläten annoin Orionin lähteä kävelemään uudelleen. Kehuin sitä taputuksella. ”Anna ku arvaan. Mun kädet nousi liikaa ja jäin puristaa polvil?” Ehdotin ja vilkaisin Lilyyn olkani yli. Annoin orille uudet raviavut, jotka se otti vastaan. ”Ding ding ding, and we have a winner!” Lily naurahti vähän kiusaavalla äänensävyllä. Yleinen virhe mitä mä usein teen, useimmat hevoset antaa sen anteeks mut Orion ei selkeesti. Ei Valerakaan yleensä. ”Koita istuu syvälle satulaan ja rentouta sun jalat. Kyllä se nostaa ihan nätisti kun löydät sen oikeen tavan.” Lily neuvoi. Käänsin orin pääty-ympyrälle jonka aikana valmistelin uudelleen laukan. Pidin ravin tehokkaana, ja hengitin syvään istuessani satulaan. Annoin jalkojeni jäädä rennoksi, ja sisäjalan siirrolla ja kevyellä kosketuksella sekä pienen pienellä asetuksella Orion nosti laukan. ”Tosi hyvä!” Lily hihkaisi. Testasin ensin miten Orion työsti itse laukkaansa, ennenkuin aloin ratsastamaan sitä siinäkin askellajissa. Otin lisää ympyröitä ensin, joihin toin mukaan laukanvaihdot, ja ihan huvikseni päätin testata väistöäkin. ”Oliko toi pohkeenväistöä?” Lily kysyi kun me päästiin Orionin kanssa takaisin uralle ja siirsin sen raviin. ”No jotai sinnepäi.” Myönsin hymähtäen, sillä rehellisesti mä en koskaan ennen oo päässy ees kokeilee laukkaväistöö. ”Oli siinä pari ihan selkeetä väistöaskelta.” Lily myhäili selvästi huvittuneena.

    Annoin Orionille pitkät ohjat käyntiin noin puolentunnin jälkeen. Vedin syvään henkeä pitääkseni itseni kasassa. Rinnassa poreili innosta. ”Mä en oo pitkää aikaa ollu sellase hevose seläs joka oikeesti tykkää koulusta. Tai ikin ees tälläse hevosen seläs.” Kumarruin taputtamaan Orionin kaulaa. Se oli ihan voittanu mut jo puolellee. ”Jep, se on ihan huippu. Sit ne esteet.” Lily ryhtyi tuumasta toimeen ja pian se oli kehitellyt esteiden lisäksi mulle pienen tehtävän joka ratsastaa läpi. Kuuntelin sen Orionin kävellessä rennosti, ja nyökkäsin sitten. Keräsin ohjat uudelleen tuntumalle, ja pian nostin laukan Orionilla Lilyn sanomasta kohtaa. Pari kertaa aikaisemmin mulla kävi sama juttu kuin ekalla yrittämällä, mutta nyt aloin tajuamaan mitkä laukka-avut toimii Orionille. Se tuntui kiinnostuvan esteistä, ja pääty-ympyrä tuli tarpeeseen. Tein kevyen keveitä puolipidätteitä, ja koitin istua sekä suorassa että alhaalla. Käänsin orin vielä uudelleen ympyrälle kun se ei ollut vielä mielestäni tarpeeksi rauhallinen, ja sen jälkeen lähdin ohjaamaan sitä lävistäjällä olevaa pystyä kohti. Orion kiihdytti askeliaan, ja mä koitin vähän ottaa ohjalla vastaan reilummin. Ori veti hetkessä liinat kiinni, ja sen etujalat nousivat maasta kymmisen senttiä. Tajusin heti löysätä ohjaa ja nojata eteenpäin, jolloin Orion jäi paikalleen steppailemaan kuolaimia pureksien. ”Joo, noin käy jos yhtään tukeutuu ohjaan liikaa. Anna sille enemmän tilaa vaikka se innostuukin, se reagoi kyllä sun istuntaan etkä sä ohjaa silleen ees tarvi.” Lily neuvoi taas. Ohjasin Orionin takaisin uralle, ja aloitin koko homman alusta. ”Jatka vaan.” Lily rohkaisi kun käänsin Orionin uudelleen esteelle. Sillä kertaa pidin kädet vakaana, ja pysyin orin rytmissä laittamatta vastaan. Se ponnisti hyvästä kohtaa, mä nousin jalustimille, ja kevyellä hypyllä me oltiin yli. ”Vitsi mikä tekniikka!” Älähdin yllättyneenä, ja muistaessani taas jatkaa seuraavalle esteelle vaihdoin laukan. ”Se on taitava.” Lily kommentoi heti varman kuuloisena, ja oikeessahan se oli. Kunhan saatiin alle parit varsin onnistuneet hypyt Lily alkoi vaihdella esteiden paikkoja ja korkeuksia, ja mä aloin vähitellen tajuta mitä Lily oli meinannut että mun pitäisi päästä Orionin fiilikseen mukaan. Heti jos mä olin sitä mieltä että lähestyminen oli huono, niin huono siitä tulikin. Tai jos hyppy menisi pitkäksi niin pitkä siitä tulikin. Melkein kuin Orion lukisi kokoajan sen ratsastajaa, ja toimisi ajatuksen voimalla. Viimeisin este jonka Lily nosti oli metrin, eikä se kysynyt ollenkaan halusinko mä ees hypätä sitä korkeutta. Olisinhan mä voinu vaan kieltäytyä, mutta en mä halunnutkaan. Viimekerrat hypätessä oli alkaneet olla niin hauskoja, ja olin tykännyt hypätä Orioninkin kanssa. Niinpä lähdin Orin kanssa estettä kohti. Nojasin inasen taaksepäin satulassa matkalla esteelle, käytin käsiäni hitusen lähempänä itseäni, ja se riitti Orionille rauhoittamaan askeleensa ja keskittymään ponnistukseen. Orin etujalkojen irrotessa maasta nousin jalustimien varaan, toin käsiäni eteenpäin sen kaulalle, ja alas laskeutuessa tuin ohjalla sen päätä ettei kaikki paino jäisi sille. Jäin jalustimille seisomaan ja taputin Orionia kaulalle tyytyväisenä.

    ”Tosi hyvää työtä!” Lily kehui ja sanoi että voisin vetää loppukäynnit pitkin ohjin. Hidastin Orionin raviin ja hitaasti päästin ohjan, jolloin ori kurotti kaulaansa alaspäin ja henkäisi mielissään. Kevennyksen hidastaminen riitti myös Orionille rentouttamaan askeleensa, ja hetken ravailun jälkeen molempiin suuntiin siirsin sen käyntiin. Lily siirtyi kävelemään meidän vierelle. ”No mitäs tykkäsit?” Tyttö kysyi odottavan näköisenä. ”Ei mul oikee oo sanoi. Tää on ihan huikee. Siis, ihan huikee. Kiitti ihan sikana et saan ees olla tän seläs.” Katsoin Lilyä hymyillen. ”Eikun kiitti sulle, kun autat sen liikuttamisessa. Tekee sille hyvää joutua useemman ihmisen ratsastamaks, ja teillä meni nyt jo sen verran hyvin että luotan ettet riko sitä.” ”Joo, sitä ei tarvi pelätä. Tää pitää kyl aika hyvi puolensa.” Hymähdin ja pysäytin Orionin kaartoon käyntien jälkeen. Laskeuduin rauhallisesti orin selästä pois ja lähdin viemään sitä takaisin sisälle Lilyn kanssa. Lily oli heti loimittamassa Orionia varusteiden lähdettyä, ja ori olikin aika hikinen. Kävin hakemassa sille lämmintä juotavaa ja jäimme hetkeksi katselemaan sen juomista. ”Sun pitäis neuvoo ittees samallail ku neuvoit mua äske.” Rikoin hiljaisuuden ja käänsin katseeni Lilyyn. Se piti katseensa Orionissa ja kohautti olkiaan. Okei, eli ei puhuta siitä. Hengähdin hiljaa rennosti ja palautin katseeni oriin aihetta vaihtaen. ”On se Kristian sulle aikamoise hevosen myyny.” Hymyilin, mutta se katosi hitaasti pois kun Lily kertoi suudelleensa Kristiania Orionin kauppakirjat tehtyään. ”Sä vitsailet.” Äännähdin vaikka näin Lilystä jo ettei se ollut vitsi. Se avasi suutaan sanoakseen jotain, mutta ärhäkkä naisääni keskeytti meidät. ”Oh my god, mihin joku on taas siirtänyt mun tavaroita? Eikö täällä saa mikään olla rauhassa, seriously?” Alanan ääni kantautui käytävää pitkin. Me päätettiin Lilyn kanssa lähteä pois sen jaloista, ja lähdettiin viemään Orionia vielä takaisin pihalle kunhan ensin loimitettiin se kunnolla.

    ”Siitä suukosta.” Vihdoin ja viimein rikoin hiljaisuuden joka meidän välille oli langennut. Me oltiin jo muutama minuutti vaan seisty Orionin tarhan vieressä ja katseltu Orionin letkeää ravaamista aidan vieressä tarhanaapuriensa yllyttämänä. Lily huokaisi ääneen. ”Se vaan jotenkin tapahtu. En mä sillä mitään edes tarkoittanut.” Tyttö puuskahti totisen oloisena. Katselin sen kasvoja epäluuloisena. Noinkohan on..? En tykännyt Kristianista millään tasolla kuulemani perusteella, eikä Lilyn säätäminen sen kanssa ilahduttanut mua. Halusin pitää sen kaukana siitä kundista, mutta nyt se olis vielä vaikeempaa kun ne omistaa hevosenkin yhdessä. ”Ihan oikeesti. Olin vaan niin ilonen Orionin takia että en ajatellu mitä tein.” Lily väitti vakavan näköisenä. Kohotin vähän käsiäni ilmaan. ”Okei, okei. Kyl mä uskon, älä kiihdy.” Hymähdin joka sai Lilyn nyrpistämään nenäänsä. ”Kunhan vaa mietin, et Kristian voi ottaa sen väärin. Kun se ei osaa selkeesti muutenkaa päästää irti nii sit jos sä viel ruokit sitä tollee..” Olin vaan huolissani. Lily ansaitsis jonkun paremman. ”Kyllä mä tiedän. Ei mun tarkoitus ollutkaan, ja tein kyllä selväks ettei se meinaa mitään.” Lily vastasi varman kuuloisena, mutta vältti katsekontaktia. Jokin ei saanut mua uskomaan sitä. Mä luulen, ettei Lily itsekään oikein usko. Ehkä se ei tiedä mitä mieltä se Kristianista on taas. Jätkä myi just hevosensa sille, vaikka kaiken järjen mukaan Lilyllä ei voisi edes olla Orionin tapaiseen hevoseen varaa. Jos se ei saa ketä tahansa näkemään vaikka minkälaista kusipäätä paremmassa valossa niin ei mikään. ”En mä sua syytä. Oon vaa.. Noh, huolissani susta.” Myönsin, joka kuulosti munkin korviin vähän kömpelöltä. Lily katsahti muhun toinen kulma koholla. Olihan se poliisin tyttö, ja muutenkin aivan helvetin kova mimmi. Kyllä sen luulisi pärjäävän, jos ei muute nii menneistä viisastuneena. ”Kiitti. Kiva kuulla että joku huolehtii.” Lily vastasi hiljempaa ja laski katseensa alas hymy kareillen sen suupielillä.

    • #3728 Vastaus

      Lily Wilson
      Osallistuja
      • Postauksia: 107
      • Perus pullaponi

      Naurahin parissa Valeravertauksessa ihan ääneen. Esimerkiks toi nenänpuremisjuttu 😀 Tosi rikas ja hauska tarina. Ihanaa et tallilla on joku toinenki joka kunnioittaa ja ihailee tekkejä for lyef, siksipä Jessellä onkin avaimet Orionin liikutukseen.>:)

    • #3732 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Mainio tarina! Saat 1hp 2sp 1kp ja 1ep

  • #3849 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 107
    • Perus pullaponi

    ”Älä kerro mulle mihin mä pystyn ja mihin en.”
    22.12.2018

    “Kelaa, Valera oli tallin paras hevonen ratsastuskoulumestaruuksis. Sehän se varsinainen ratsastuskoulumestari on. Sekä seniorikoulun, että senioriesteiden voittaja!” puhuin puhelimessa Jessen kanssa.
    “No se on kyllä upea. Kurjaa, että sen luonne on kuitenki vähän ilkee”, Jesse kuulosti iloisen pohtivalta linjan toisessa päässä.
    “No jep. Mut pakko sanoo, ollaan kyl paras tiimi”, hihkaisin. Jesse hymähti ja sanoi hiukan apaattisemmalla äänellä: “Nii, oltiin.” Huokaisin.
    “No sori, asioit vaa tapahtuu”, huomautin hiukan toruvalla äänensävyllä.
    “Joo kyl mä sen ymmärrän ja onhan se kiva et saan puuhailla Valeran kaa huolimatta siitä vienkö jonku toisen hoitovuorot. Vaikka aina sillo vähä sua ikävöi ku tulee taas uudet hampaanjäljet persauksiin tai kylkeen”, Jesse heltyi. Nauroin.
    “No uskon. Mut hei pitää mennä, oli kiva jutella”, sanoin kiireisesti, kun astuin sisään mölyiseen talliin. Jessen moikattua suljin puhelimen ja piilotin sen tallitakkini taskuun. Jessen ei tarvinnut tietää, että ensimmäinen pysäkkini tänään oli Nicholsonien talli. Hänen ei myöskään tarvinnut tietää, että suurin syy siellä poikkeamiseen oli Kristian.

    “Oh. Wow, en oottanu näkeväni sua täällä. It’s saturday, right? Eiks mun pitäny maanantaisin Orionia ratsastaa?” Kristian oli hämmentynyt minut nähdessään. Olin joutunut astumaan sisään Nicholsonien asuntoon nähdäkseni Kristianin, sillä tallilla mies ei ollut ollutkaan.
    “Juu siis ei kyse oo siitä”, sanoin. Kristian lopetti toimintansa ja jäi katsomaan minua kysyvästi. Hän oli pakkaamassa.
    “Miks sä pakkaat?” Kysyin. Kristian istui sängylleen ja hymähti itsekseen. Tuosta sängystä minulla oli liikaa muistoja.
    “Huomenna meen kisailemaa harjotusmieles. Viikon päästä taas kansallisiin”, Kristian selitti tasapaksulla äänellä. Oliko hän jotenkin kyllästynyt? Kansainvälisissä kilpailuissa kilpailemisen kuului olla hyvä saavutus. Tavoitteliko Kristian taas olympiakisoja tai jotain enemmän, ehkä MM-kisoja, vai oliko hän vaan kyllästynyt koko ratsastamiseen?
    “Onks kaikki hyvin?” Kysyin. Kristian naurahti sarkastisesti ja heitti ratsastuskengät turhautuneena matkalaukkuun.
    “I don’t know, really. Tuntuu aika yksinäiseltä nykyää näissä piireissä, u know”, hän vastasi sitten. Hyppelin sotkuisen huoneen läpi Kristianin luo ja istuin hänen viereensä.
    “No mut hei, viiden vuoden päästä Orion ja minä kisataan grand prix tasolla ni saat hyvää seuraa”, sanoin hymyillen. Kristian näytti epäuskovaiselta.
    “With holy spirit, or what? Älä tee sitä virhettä, et kuvittelet Orionin nousevan gp-tasoseks. Sä et ainakaa nouse”, Kristian väitti. En oikein ymmärtänyt häntä. Aina kannustamassa ja antamassa minulle vaikka minkälaisia mahdollisuuksia, mutta uskoa minuun ei silti ollut. Minua raivostutti.
    “Orionissa ei oo mitää vikaa. Sil on loistava rakenne ja se on hevonen siinä missä muutkin hevoset. Ja mä oon kisannu jo intermediatea, joten miten nii en tästä enää nouse?” Kysyin vakavana.
    “Ai miksi? Siksi koska et enää usko ittees. And because u are fucking afraid of riding. Get your shit together, Lily.”

    Mietin koko päivän Kristianin sanoja ja tiesin hänen olleen osittain oikeassa. Siksi päätin illalla laittaa Orionin selkään estesatulan ja niin tein.
    “Mulle riittää se, että meitä vähätellään koko ajan. Sitä paitsi mä tarkotin mitä mä sanoin: sun tehtävä on auttaa mut takas sille tasolle millä ennen olin. Unohin vaan mainita, et autat mut myös sen tason yli, koska mä aion näyttää kaikille mihin meistä on. Sun takia Orion”, puhelin hiljaa käytävällä kiltisti seisovalle akhaltekinhevoselleni. Se käänteli korviaan ja kuunteli. Laitoin sen kaikkiin jalkoihin sen kalleimmat ruskeanahkaiset jännesuojat ja etujalkoihin ruskeat nahkapintaiset bootsit. Kaulaan pujotin ruskeanahkaisen timanteilla varustellun rintaremmin ja jätin martingaalihihnat toistaiseksi roikkumaan rintaremmistä. Rintaremmin kiinnitin vatsapanssarillisen satulavyön solkeen ja kiristin satulavyön. Ruskean uutuuttaan kiiltävän satulan alla oli lampaankarvainen romaani ja sen alla vielä harmaanvihreä estehuopa. Viimeiseksi pujotin riimun Orionin kaulalle ja laitoin sille päähän anatomiset suitset, joiden otsapannassa kimalteli vihreät timanttiset yksityiskohdat. Pujotin ohjat martsareiden renkaista läpi ja laitoin ohjien keskisoljen kiinni. Valmista. Halusin Orionin näyttävän tänään erityisen hyvältä, sillä se antaisi minulle enemmän itsevarmuutta. Koin onnistuneeni.

    Nousin Orionin selkään, tai oikeastaan en noussut, vaan hyppäsin ja Orion oikeastaan myös vähän auttoi. Tai itseasiassa vähän enemmänkin. Annoin Orionille pitkät ohjat ja päästin sen kävelemään reippaalla ja pitkällä askeleella uran sisäpuolta. Tarkastelin maneesin kentälle nostamiani esteitä. Trippeli, okseri, kolmen esteen sarja ja kahden vinoesteen sarja muistuttelivat minua niistä ajoista, kun treenasin päivittäin vähän enemmänkin. Olin nostanut esteet puolen metrin korkuisiksi, mutta minä hyppäisin metriä tänään. Piste.
    “Ooaaaaaa! En kai mä oo myöhässä?” Miro pamahti maneesiin varoittamatta niin, että Orion hypähti sivulle säikähdyksissään. Meinasi mennä usko jo nyt, kun tippuminen kävi lähellä.
    “Et Miro, mutta sun ääni on. Kai sä tiiät et kannattais vihellellä tai jotain ennen ku tulee maneesiin jossa liikkuu hevosia?” Kysyin hiukan ärtyneenä.
    “Oih. Anteeks, en tajunnu!” Miro huudahdi huomattuaan Orionin hermostuneen. Hän tuli luoksemme ja pyysi anteeksi Orionilta.
    “Anteeksi kauheesti komea ratsu, toivottavasti et nyt vihaa mua. Ota nami”, Miro pölötti ja ojensi Orionille jonkun hevosnamin.
    “Hei! Mitä sä yrität? Yritätsä lahjoa sitä? Vai lihottaa?” Kysyin leikkimielisen vaativasti ja naurahdin kun Miro alkoi lievästi panikoimaan ja väitti kivenkovaa, ettei yrittänyt kumpaakaan.
    “En mä tosissaan, kiva et pääsit tulemaan. En jaksa pomppia koko ajan pois täältä selästä, ku oon nii lyhyt etten pääse tänne ilman apua”, sanoin. Miro hymyili valloittavaa nuoren pojan hymyään.
    “Mut miten sä pääsit sinne sitte? Eihän täällä oo ketään muita”, Miro katsoi minua mietteliäästi.
    “Orion osaa sellasen tempun, saat nähä joskus vähän paremmalla ajalla”, naurahdin. Miro hihkui iloisesti ja alkoi hölisemään siitä, kuinka Orion pitäisi laittaa kärryjen eteen, kun se osasi niin paljon kaikkea. Sanoin hänelle, että jos nyt keskittyisimme vaan pitämään sen kenttäratsuna. Osoitin Mirolle turvallisen paikan mihin laittaa jakkara ja istua. Sitten keräsin ohjat paremmin käsiini ja aloin verkkaamaan kunnolla. Hevonen pitäisi saada lämpimäksi ja lihakset kunnolla auki. En haluisi sille mitään revähdyksiä, nyt kun pakkanenkin läheni pikkuhiljaa -10 astetta. Pian voisin sanoa heipat ratsastusloimetta treenaamiselle.

    “Uuuuu!” Miro huuteli ensimmäisen kerran trippelin ylitettyämme. Jatkoin laukkaa hetken, ennen kuin istuin Orionin käyntiin. Katsoin Miroa.
    “Se ei ollu hyvä hyppy. Jäin liikaa kiinni ohjaan, eikä Orion päässy kunnolla vauhtiin ennen estettä. Tultii liia lähelle estettä ja hypystä tuli aika töksähtävä lyhyytensä ja loppuneen vauhtinsa takia”, sanoin. Miro näytti kummastuneelta.
    “Ai. Mutta mun mielestä se näytti silti hyvältä!” Hän hymyili. Tirskahdin hassulle ystävälleni.
    “Älä anna hienon hevosen sokaista”, sanoin. Siirsin ulkopohkeeni taaemmas ja pelkästään sillä Orion nosti myötälaukan.
    “Tullaan uudestaan trippeli ja jos se onnistuu, ni siitä suoraan vinosarjalle”, sanoin vatsalihastyöskentelystä hengästyneenä. Ympyrältä ohjasin Orionin trippelille, suoristin, pidätin pari askelta, päästin ja nousin istumaan kevyemmin. Takakaviot tulivat pitkälle hevosen alle ja etukaviot nousivat ilmaan. Myötäsin hevosta ohjasta ja annoin sen liitää ongelmitta esteen yli. Minun mielestäni hypyn tärkein osa, alastulo, onnistui todella hyvin tällä kertaa. Hevonen allani jousti alastuloon, istuntani pysyi hyvänä ja laukka jatkoi pyörimistä esteen jälkeen. Hyvä! Avustin hevosen loivaan kaarteeseen, suoristin ennen vinosarjaa ja kevensin taas istunnan. Pidätys ja ohjan anto. Ensimmäinen hyppy onnistui ongelmitta, otin esteiden välissä hiukan tiukempaa ohjaa, enkä päästänyt Orionia pidentämään askellustaan, joka pohjusti hyvän lähestymisen ja sitä kautta koko hypyn. Alastulo oli ehkä hiukan horjahtava, mutta se johtui istunnastani. En ollut ehtinyt valmistautua kunnolla sarjan toiseen esteeseen, sillä olin ajatellut vain sarjan ensimmäistä estettä. Aloittelijan virhe, huoh. Orion kuitenkin korjasi itse ja pääsi jatkamaan taas tasaista, aktiivisesti pyörivää laukkaansa.
    “Uu ton oli pakko olla jo hyvä!” Miro huuteli taas. Nyökkäsin hänelle hymyillen.
    “Se oli ihan hyvä. Nyt mä tarvisin sitä nostoapua vihdoin”, sanoin hänelle ja siirsin Orionin aktiiviseen käyntiin.


    “Nää on kyllä tosi korkeita”, Miro ihmetteli. Miro ei ollut metrin korkuisia esteitä kyllä mitenkään erityisen paljon pidempi.
    “No ne ehkä näyttää siltä ku oot tollane pätkä”, virnistin. Minustakin esteet kuitenkin näyttivät korkeilta. Metriä olin hypännyt viimeksi silloin, kun olimme käyneet Kristianin ja Orionin kanssa Surreyssa.
    “Kato peiliin senki lyhytjalka”, Miro laittoi vastaan. Repesin hänen lauseelleen totaalisesti. Lyhytjalkako minä sitten olin?
    “However. Rata on seuraavanlainen”, vaihdoin puheenaihetta ja kävin radan läpi yhdessä Miron kanssa.
    “Joko sä meet sen radan ku mä haluan nähdä heti”, Miro tivasi heti, kun olin kertonut viimeisen esteen sijainnin. Hymähdin hänelle myöntävästi ja katsoin hetken hymyillen, kun poika kaivoi taskustaan jotain suklaakarkkeja ja tunki niitä ison läjän kerrallaan suuhunsa. Ihme, ettei se ollut saanut jo jotakin yliannostusta suklaasta tuolla menolla.
    “Noni ja sit pysyt siinä ihan paikallas, etkä lähe taas haahuilemaan, kun me mennää tää koko rata nyt”, vaadin. Miro lupasi pysyvänsä paikallaan ja ihailevansa “komean hevoseni upeita hyppyjä.” Imartelija. Annoin laukka avut ja ohjasin Orionin heti ensimmäisenä ympyrälle sen nostettua laukan. Ori kävi kuumana, ‘yllättäen’. Olin päättänyt hypätä trippelin ensimmäisenä sen haasteellisuuden takia. Päästin ajatuksistani kokonaan irti ja annoin huuman viedä minua koko radan ajan. Muuten olisin vain pelännyt ja kuumotellut koko ajan ja jokaikinen hyppy olisi epäonnistunut Orionin äärimmäisen herkkyyden takia. Trippeli ylittyi kuitenkin ongelmitta. Kaarto oikealle kävi maneesin toisen lyhyen sivun kautta. Suoristin orionin ja itseni ja valmistauduin kahden vinoesteen sarjaan.
    “Jaa”, sanoin Orionille ääneen, kun sen vauhti tuntui hidastuneen liikaa pidätyksessä. Korjaus, ja taakse jäi puhtaasti ylitetty sarja. Katseeni oli kuitenkin jo seuraavalla esteellä, sillä tiukka kaarre sille ei olisi mikään helppo. Yritin parhaani mukaan pitää Orionin kaatumasta sisään laukassa. Se väisti hiukan takapäällään ulos, mutta korjasin ulkopohkeella. Jo hypyssä valmistelin ratsuni vaihtamaan laukkaa suunnanvaihdoksen takia. Ei ongelmaa. Katsoin tiiviisti kolmoissarjaa. Se vaatisi keskittymistä. En saisi heltyä sarjan esteiden välissä, tai puomit lentelisivät. Taas suoristus ison kaarroksen jälkeen. Ensimmäinen pomppu, yksi laukka, toinen pomppu. Ei hyytymistä. Kannustin Orionia istunnalla ja keveillä pohkeilla eteenpäin, jotta kahdesta laukasta ei tulisi vauhdin hiipumisen takia kaksi ja puoli. Onnistunut eteenpäin ajaminen ja onnistuneesti hypätty sarjan viimeinen este jäivät taakse. Semitiukkaa kaarrosta vasemmalle ja pitkä lähestyminen okserille. Sain aikaa valmistautua paremmin, mikä oli hyvä, sillä okserin jälkeen tulisi todella tiukka käännös oikealle. Laukanvaihtoon valmistavat avut, helppo hyppy okserin yli. Jatkoin laukkaa suoraan hetken okserin jälkeen, ennen kuin käänsin Orionin tiukasti oikealle. Suoristin hevosen aika hätäisesti ja lähestyminen meni siksi hiukan pieleen, mutta Orion taas korjasi. Minkäs sille voi, että se rakasti hyppäämistä. Pidin keskittymiseni vielä kahden viimeisen esteen ajan ja ne hoituivatkin aivan rutiininomaisesti, vaikka kaarrokset niiden välillä olivatkin aika tiukat. Viimeisen esteen jälkeen annoin Orionin laukata pidemmillä ohjilla hetken ja taputin sitä kaulalle todella ylpeänä hevosen omistajana. Miro oli todella vaikuttunut ja aloitti hölöttämisen heti, kun pääsimme alas viimeisestä hypystä.

    “Lily kato mä otin sen videolle!” Miro huitoi jotain minun loimittaessa Orionia.
    “Niin minkä?” Kysyin vilkaisten Miroa hevosen mahan alta. Laitoin mahavyöt kiinni.
    “No sen esteradan tietenkin, tyhmyri”, Miro sanoi sitten ikään kuin koko juttu olisi ollut itsestäänselvyys.
    “Aijaa. No lähetä se mulle wapissa”, sanoin. Minua kiinnosti kyllä nähdä, miten paskasti ratsastin kovatasoista hevostani. Puhelimeni piippasi jo ennen kuin olin saanut lauseeni loppuun. Voi Miro, toimi aina ennen kuin edes ajatteli.
    “Laitoin sen Hallavalaisten ryhmäänki, koska kaikkien pitäis nähä tää”, Miro hihkui ja räpläsi puhelintaan Orionin karsinan takanurkassa. Hän ei pelännyt hevosia sitten tippaakaan. Valeraa ehkä, mutta muuten poika oli täysin varomaton.

    Kotiin päästyäni kaivoin heti puhelimen taskustani ja katsoin sen videon minun ja Orionin suorituksesta. Yllätyin kuinka hyvältä se näytti. Yksi huono lähestyminen, pari turhaa väistämistä takapäällä ja minun pari kertaa häiriintynyt istuntani siellä näkyi, mutta videota katsellessani pystyin uskomaan, että olin joskus kisannutkin. Olin äärettömän ylpeä itsestäni, koska olin taas kerran ottanut härkää sarvista. Valitettavasti Kristianin provosointi sai minut vain kehittymään ja jaksamaan. En olisi halunnut myöntää sitä, mutta Kristian kyllä tiesi mitä teki. En uskoisi enää hänen sanojaan siitä, etten minä kykenisi enää kehittymään, koska jopa Kristian tiesi, ettei se ollut totta.

    • #3850 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 232
      • Perus pullaponi

      uuuh tästä oikee huoku itsevarmuus!! huikee fiilis koko tarinan läpi, tää on just sitä Lilyy mitä mäki haluun nähä tulevaisuudes!

    • #3851 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Tismalleen samaa mieltä Jessen kanssa, ihan huikee fiilis! Saat 2hp 2ep ja 2sp

    • #3852 Vastaus

      Niko
      Osallistuja
      • Postauksia: 10
      • Maitovarsa

      Olipas hyväntuulinen tarina! 🙂 ja Lilyllä tosiaan on lahjakas hevonen, jännä seurata heidän kehittymistä!

  • #3867 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 107
    • Perus pullaponi

    Koulutuuppausta
    23.12.2018

    Jouluaatto olisi huomenna. Viettäisin koko päivän tallilla ja välttelisin sukulaisia. Huomenna olisi kuitenkin joulumaasto jo aamusta ja sitten Kristian ratsastaisi Orionin sen verran rankasti läpi, että tiistaina hevosella olisikin sitten vapaata. Oli vaikea olla liikuttamatta Orionia joka päivä. Rakastin ratsastaa sitä, vaikka eihän minulla käytännössä aikaa ollutkaan jokapäiväisille ratsastuksille. Yleensä kävin tallilla iltaisin tai aamupäivisin, mutta tänään saavuin tallille päivällä. Kello läheni kahta ja tallissa oli jos jonkinnäköistä hulinaa. Kaikki olivat täpinöissään lähestyvästä jouluaatosta.

    “Hei komistus”, sanoin jo tarhan portilla minua odottaneelle orille. Avasin tarhan portin jo ennen kuin pujotin sille riimun päähän. Rajoilla elämistä. No ei vaiskaan, ei tuo nallekarhu olisi mihinkään lähtenyt. Eikä lapsiakaan ollut tallin takana seuraamassa huonoa esimerkkiäni.
    “Jos tänään tuupattais vähän kentällä”, sanoin. En ollut itse koskaan ratsastanut itsenäisesti Hallavan ratsastuskentällä. Ainoastaan tunneilla, valmennuksissa tai kisoihin lämmitellessä. Hassua. Maneesi tuntui vain aina parhaimmalta vaihtoehdolta. Kesällä aurinko ei siellä porottanut niskaan, syksyisin ja keväisin katto suojasi sateelta ja tuulelta ja talvisin, vaikka seinät eivät pakkasta pitäneetkään, kylmä viima ja lumisade jäivät ulkopuolelle. Eivät siis varpaatkaan jäätyneet maneesissa niin helposti. Saattaisi olla virhe suunnata kentälle tänään, kun pakkasta oli jo -11 astetta. Joutuisin nyt sitten käyttämään koko treenin ajan ratsastusloimea. Vielä 4 astetta lisää pakkasta, niin hevosen loimitus ulos treenin jälkeen olisi kuivatusloimi, sisätoppaloimi ja kaulakappaleellinen ulkotoppaloimi. Herranjestas.

    Hoidin ja varustin Orionin karsinassa, kun käytävällä kulki niin paljon levottomia nuoria. Jotkut heistä puhuivat innostuneena lahjoista ja hyvistä jouluruuista, joita toivoivat saavansa ja toiset heistä puhuivat siitä, kuinka eivät jaksaneet sukulaisiaan, saati niitä paketeista paljastuvia jäätäviä villasukkavuoria. Kuuluin jälkimmäiseen ryhmään. Sivusilmällä näin jonkun punaisen vilkahtelevan karsinan ovella. Ei ollut tonttu, vaikka melkein jo meinasin niin uskoa Miron jatkuvan tonttuhölötyksen takia.
    “Moi Tinka!” Hihkaisin, kun tunnistin ovella heiluvan punatukkaisen naisen. Hän hymyili nopeasti ja moikkasi takaisin. Tinka ei kuitenkaan nähtävästi ollut ollenkaan kiinnostunut minusta, vaan vieressäni seisovasta hevosesta. Arvatenkin. Harmi sinänsä.
    “Onks toi sun hevonen?” Tinka kysyi. Hän tuli lähemmäs tervehtimään Orionia ja annoin hänelle tilaa.
    “Onhan se”, sanoin. Tinka katsoi minua hetken hämmentyneenä.
    “Omistaksä Orionin?” Hän tarkensi. Naurahdin kummastuneena ja nyökkäsin.
    “Tinka, Man O’ War, tutummin Orion. Orion, Tinka”, sanoin ja esittelin heidät toisilleen. Tilanne oli hämmentävä.
    “Mistä sä tiedät Orionin?” Kysyin sitten kiinnostuneena. Tinka paijasi Orionin turpaa.
    “No jos yhtään on koskaan seurannut hevoslehtiä, tai Kristian Nicholsonia millään lailla, niin kyllähän sitten Orionin tietää”, hän sanoi aivan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Kyllähän se käytännössä olikin, mutta olin kuvitellut vain alle 16-vuotiaiden junnujen tietävän Orionin.
    “No joo. Orion on oikeestaan puoliks mun ja puoliks Kristianin viime sunnuntaista lähtien. Mä oon myös kasvattanu Orionin”, selitin Tinkaa merkitsevästi vilkuillen ja aloin pyörittää valkoisia pinteleitä patjoineen Orionin takajalkoihin. Tinka lopetti Orionin paijaamisen ja katsoi minuun jotenkin ahdistavan intensiivisesti.
    “Oho, en tienny. Miten ihmeessä sä tunnet Kristianin?” Hän kysyi autuaan tietämättömänä. Tirskahdin huvittuneena. Juttu olisi todella pitkä, mutta päätin yrittää lyhentää sen jotenkin järkevästi pariin lauseeseen.
    “No me seurusteltiin Kristianin kanssa aika pitkään. Alunperin tunnetaan kisakentiltä, vaikka koskaan ei olla samalla tasolla kisattu samaan aikaan, obviously. Mulla oli oma talli jossain välissä ja siellä useita lahjakkaita kenttätekkejä ja pari laukkahevosta. Kristian halus mun silloselta kenttäratsulta varsan ja tässähän se varsa nyt seisoo”, sanoin ja taputin Orionia lautaselle. Tinka nyökytteli päätään mietteliäänä.
    “Kiintoisaa. Tää on aika hieno hevonen, mitä se tekee ratsastuskoulussa?” Tinka kysyi. Kuinkakohan moni mietti samaa.
    “Tää on mulle turvallisin ja miellyttävin paikka treenata. Nicholsoneille en halunnu jättää sitä monesta syystä”, sanoin ja nousin ylös pintelit kieritettyäni.
    “Sori, ei oo tarkotus udella”, Tinka pahoitteli. Hymyilin hänelle. Kyllä minuakin kiinnostaisi hänen tilanteessaan.
    “Laittaisitsä Orionille noi ruskeet putsit etujalkoihi ja kattoisit sitä hetke jos haen sen satulan ja suitset?” Kysyin. Tinka katsoi hevoseni perään mielellään.

    Harmi sinänsä, ettei Tinka halunnut tulla katsomaan minkälaiset liikkeet Orionilta löytyi. Hänellä tosin oli hyvä syy, kuka hemmetti tulisi kentänlaidalle pakkaseen seisomaan ja jäädyttämään varpaansa. Maneesiin hän olisi varmaan tullutkin, mutta en voinut sinne mennä siitäkään syystä, että se oli juuri varattu Alana Gwylnille. Häneen en halunnut vapaaehtoisesti törmätä, kun en ihmisestä pahemmin pitänyt. Annoin Orionin venyttää kaulaansa alkukäyntien aikana ja kannustin sitä reippaaseen venyvään käyntiin. Mietin, että kyllästyisinköhän nopeasti arkeen Orionin kanssa. Orilla oli hassuja tapoja ja ratsastaessa se ei ollut tylsä ollenkaan, mutta hevonen oli niin hyväkäytöksinen. Aivan toista kuin Valera. Jäisinköhän kaipaamaan Valeran metkuja. Etenkin nyt, kun kaikki draama oli pikkuhiljaa laskeutunut, eikä elämässä oikein tapahtunut mitään uutta. Ei ollut enää hektistä arkea, kummallisia suhdekuvioita (paitsi ehkä vähän Kristian) saati isoja perhe- ja rahakriisejä. Pitäisiköhän minun ruveta taas esimerkiksi ratsuttamaan hevosia välillä. Ikävä oli hiukan niitä aikoja, kun ravihevosen saaminen laukkaamaan edes keskinvertoista laukkaa oli suurin ja hienoin saavutus ikinä.

    “Ei”, sanoin kun Orion etupää nousi parikymmentä senttiä maasta kerta toisensa jälkeen. Raivostutti.
    “Ei. Lopeta. Yksinkertasta paskaa, yks hemmetin piruetti v*ttu”, korotin vähän ääntäni. En oikeastaan ollut vihainen Orionille, vaan itselleni. Halusin kokeilla laukkapiruettia vanhojen aikojen kunniaksi, mutta jostain syystä annoin Orionille ilmeisesti hitusen vääriä apuja, eikä se ollut täysin varma mitä hain. Yritin rauhoittaa itseni.
    “Sori Orion. Kokeillaan jotain sellasta, jota tiiän osaavani”, sanoin. Annoin Orionille pidempää ohjaa, jotta se pystyi päästämään irti edellisestä epäonnistuneesta tehtävästä. Suoristin hevosen ja siirryin kentän keskeltä pitkälle sivulle raviväistöllä, lyhensin hiukan ohjia ja kokosin ravin. Puolipidätteitä puolipidätteiden perään. Ulko-ohjan puolipidätteisiin Orion vastasi pyöristämällä niskansa. Sisäohjalla nostin pään muotoa hiukan ylemmäs, sillä en pitänyt pahemmin luotilinjan alapuolella kulkevista hevosista. Peräänannossa orion oli kulkenut jo jonkin aikaa verkkojen jälkeen, mutta joutuisin hakemaan siltä uudestaan sitä rentoa ja aktiivista työskentelyä mokattuani itse sen piruetin ja menetettyäni osan ratsuni hermoista samalla. Ennen pitkää sivua istuin syvemmälle satulaan, nojaan hiukan eteen ja valmistelen Orionin tulevaan. Pitkän sivun alussa työnnän lantiota voimakkaammin eteen kuin normaalisti, rytmissä, ja otan ohjastuntumaa vahvemmaksi. Pyydän Orionia nostamaan jalkojaan ja napautan sitä pohkeilla jokaisella askeleella, saadakseni korkeutta askellukseen.
    “Ä-ä-äää, älä fuskaa. Nosta, nosta”, kommentoin ja vaadin parempaa rytmiä. Korjasin ulko-ohjalla liian vauhdikasta menoa hitaammaksi ja edelleen vaadin oria nostamaan askelta.
    “Siinä!” Hihkaisin ja kiitin nopeasti sisäkädellä hevosta. Siinä oli ⅓ pitkää sivua puhdasta passagea. Great. Korjasin istuntani taputuksen jälkeen, rentoutin hiukan lantiotani ja annoin hevoselle tilaa siirtyä keskiraviin.
    “Tap, tap, tap”, puhelin itsekseni ja palauttelin mieleeni Surreyssa saamiani valmentajan neuvoja. Vapautin ohjaa ja istunnallani siirsin Orionin käyntiin.
    “Oot nii nuori vielä. Jännä et sulle on ylipäätään opetettu tällasia juttuja, ku et oikeestaan voiihan just nyt vielä kisata samalla tasolla. Ei ihme et Kristian hankki uuden hevosen. Ei sil ollu aikaa sua odotella, edes vuotta”, puhelin Orionille ja taputtelin sen kaulaa.

    “Mitä sä teit et sait Orionin hyppii pystyyn?” Kristian vain pölähti kentälle saman tien, kun annoin ohjaa Orionille loppukäyntien ajaksi. Pelästyin hiukan, Orion ei.
    “Anna olla. Ja mitä paskaa sä teet täällä?” Kysyin vähän ärtyneenä. Kristian tarkkaili Orionin liikkeitä silmä kovana, mutta ei onneksi löytänyt mitään valittamista vielä loppukäynnistänikin.
    “No voitin ne harjotuskisat, ofc, ni tulin vilkasee mitä sä oot voittanu. Apparently nothing, tho”, Kristian virnuili. Teki mieli lyödä. Millä oikeudella tuo ketale tuli häiritsemään minua Hallavaan.
    “Tarviitko apua alastulossa?” Kristian jatkoi loputonta kiusaamistaan. Mulkaisin häntä vihaisesti ja pysäytin Orionin.
    “En tarvitse. Oon voittanu Orionin luottamuksen jo kohta neljä vuotta sitten. Se osaa auttaa mut paremmin alas selästään ku sinä”, ärisin.
    “Ihme kun ei auta sua sitte selkäänkin”, mies vastasi nopeasti. Katsoin häntä surkuhupaisasti ja hyppäsin alas Orionin selästä. Ilmeisesti hän ei tiennyt orista yhtään mitään. Ikävää.
    “Tiiätkö mitä Kristian. Saa nähä kuinka monena maanantaina sä enää huomisen jälkeen täällä käyt. Mä hyppäsin Orionilla metrin rataa eilen ja tänään mä sain siltä muutaman askeleen passageakin, kuten varmaan huomasit jostain puskan takaa kurkkiessas”, virnuilin ja lähdin viemään Orionia talliin.
    “Ai sä hyppäsit metriä, are you trying to make me laugh?” Kristian kysyi ja lähti kävelemään perääni.
    “By the way, I heard you. Orion on ehkä todella nuori, mutta ei se ainoa ikäisensä tuohon tasoon koulutettu ole. Siinä on hiomista vielä vuosia, still”, hän jatkoi. Pyörittelin silmiäni, enkä vilkaissutkaan häneen. Rasittava maanvaiva, katoaisi nyt jonnekin.

    “Mul oli kyllä ihan asiaakin”, Kristian sanoi vihdoin pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun olin jo saanut purettua Orionin varusteistaan. Kristian oli koko ajan vain seisonut vieressä ja katsellut toimintaani.
    “Voitaisko me vaihtaa autoja. I really miss my car and I heard that you got Celica ready today”, hän sanoi. Havaitsinko hänessä pientä alistuneisuutta? Wow, noinko tärkeä hänen kaaransa oli. Että voi jopa ihan alistua minun edessäni.
    “No enpä tiedä. Sunhan se auto on. Tee ihan mitä lystäät”, sanoin. Kaivoin taskustani Corveten avaimet ja heitin ne Orionin yli Kristianille. Mokoma kerskailija sai kopinkin, vaikka se ei ollut lainkaan tarkoitus.
    “I’ll take you home. Haluutsä ton sisätoppaloimen siihen vielä?” Kristian kysyi, kun sain kuivatusloimen viimeisenkin hihnan kiinni. Nyökkäsin. Onneksi hän tiesi Orionista joitakin hyödyllisiä asioita.

    • #3878 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Tykkäsin tästä ihan sikana! Erityisesti siitä miten kuvailit sitä epäonnistunutta piruettia ja passagea heti siihen perään ja miten Lily ei lannistunu vaa oli koko ajan jotenkin tosi tomerana. Saat 2kp ja 1hp

  • #3906 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 107
    • Perus pullaponi

    Kaksi ihmistä, yksi hevonen.
    Lily Wilson, 24.12.2018

    Joulumaasto. Sitä en ollut koskaan ennen tehnytkään, ainakaan ratsastuskoulussa ja ainakaan näin isolla porukalla. Olin kaivanut varastosta punaiset pintelit, punaisen korvahupun ja punaisen satulahuovan Orionin varustamista varten. Kai sitä kerran vuodessa pystyi vähän poikkeamaan normaaleista varusteväreistä. Kuljimme Jessen ja Miron kanssa jonon hännillä. Hauskaa kuinka paljon vietimme aikaa ihan kolmistaan. Oli käynyt aikalailla sillä tavalla, että minä katsoin Miron perään joka ikinen päivä tallilla ja annoin sisäisen lapseni tulla esiin hänen kanssaan. Miron kanssa pystyi laittamaan ranttaliksi. Jesse taas sitten ehkä valvoi meitä kumpaakin päivittäin ja oli ehkä enemmän se järjen ääni. Hän saattoi tosin hävitä välillä Ohton luokse, mutta minä olin pysynyt jo kuukausia kiinni Mirossa. Minkä sille voi, että meillä synkkasi valtavasta ikäerosta huolimattakin. Jos Miro olisi ikäiseni, käyttäytyisimme varmaan silti ihan samalla tavalla kuin nytkin. En osannut kuvitella muutakaan.

    “Täällä on kylmä, mun varpaat jäätyy”, Miro valitti. Hän yritti kietoa jalkansa tiukasti Mymmelin ympärille.
    “U don’t say”, vastasin ja irvistelin itsekin ikävästä tunteesta varpaissani. Orionilla oli ehkä kalliit kamat, mutta minulla ei valitettavasti ollut varaa sellaisiin talviratsastuskenkiin, jotka oikeasti blokkaisivat pakkasen kengän ulkopuolelle. Täytyi kiittää onneaan, että Hallavassa oli sentään maneesi.
    “Huomenna ois ollu asteet nollassa ja just tänää pakkasilla päätettii maastoilla”, hymähdin. Itsepähän olin mukaan lähtenyt.

    Jesse kyseli minulta Orionin ruunaamisesta. Vastasin hänelle ehkä hiukan kärkkäästi, etten nähnyt mitään miksi ruunata Orion, sillä olin hiukan hämmentynyt kysymyksestä. Orion oli niin hyvätapainen, etten ollut edes harkinnut asiaa. Lisäksi sillä riittäisi kysyntää aika pitkältikin. Osaksi siksi, että Kristian oli tuonut sen julkisuuteen, mutta myös osaksi siksi, että oli muitakin ihmisiä, minun lisäkseni, jotka halusivat jaloja kenttätekkejä käsiinsä. Ei ehkä paljoa, mutta kuitenkin sen verran, että Orion saisi varmasti useamman jälkeläisen vähän myöhemmin.

    Mieleni heräsi koomasta heti, kun kuulin sanan “laukata”. Nostin käteni ylös yhtenä halukkaana laukkaajana. Naurahdin itselleni päänsisäisesti, sillä nyt kun minulla oli oma hevonen, olisin käytännössä milloin vain voinut päättää lähteväni lätkimään maastoletkasta.
    “Katotaanko kumpi on nopeempi?” Jesse kysyi ja tuli Valeralla viereeni. Valera oli vain pari senttiä Orionia lyhyempi. Orion ei siis oikeastaan ollut iso hevonen, minä vain satuin olemaan todella lyhyt. Naurahdin Jessen sanoille, dream big boy. Lähdin silti mielelläni kisailemaan. Orion hypähti voimalla eteenpäin, kun painoin sitä ehkä hiukan liikaa pohkeilla. Lentävä startti ei kuitenkaan ollut haitaksi. Olimme kärki. Valera tuli kuitenkin nopeasti ohi, eikä se johtunut siitä, että olisin antanut heille tilaa. Orion ei nyt vain ollut mikään spurttiponi ja sillä oli ollut aika pitkään taukoa kunnon treeneistä.
    “Jaa!” Huudahdin hevoselleni. Annoin sille enemmän ohjaa ja painoin pohkeet kylkiin. Orion sai kannustuksesta aikaiseksi kaksinkerroin nopeamman vauhdin. Ohitimme Jessen ja Valeran hiukan ennen kuin piti alkaa hidastamaan laukkasuoran lähestyessä loppuaan.
    “Hieno poika”, kehuin Orionia.

    Talutin tallille päästyämme Orionin suoraan karsinaansa ja laitoin sille riimun sen suitsien päälle. Kristian tulisi kuitenkin kohta, joten ei olisi mitään järkeä ottaa enää varusteita poiskaan. Otin Orionin harjapakista pienen paketin, jonka Jesse oli minulle antanut. Halusin laittaa sen upean industrial-korun heti korvaani ja niin teinkin. Vanhan korun laitoin väliaikaisesti samaiseen pakettiin, josta olin juuri uuden ottanut. Uusi koru oli hieno ja aivan oikean värinenkin. Lisäksi Jesse tiesi lävistyksistä paljon, eikä kyseessä ollut mikään rihkamakoru. Jesse ei ehkä pitänyt antamaansa lahjaa minään verrattuna siihen, mitä minä olin hänelle joululahjaksi antanut, mutta en olisi voinut keksiä parempaa lahjaa kuin mitä Jesse oli minulle antanut. Olin sitäpaitsi nyt sitten saanut todella hyvän syyn käydä taas kampaajalla latvojen tasauksessa ja sävytyksessä.

    Kristian Nicholson, 24.12.2018

    “Ratsastuskoulu”, huokaisin epäuskoisesti edelleen hämmästyneenä Lilyn valinnasta. Mitä hän kuvitteli olevansa, aloittelija? Suljin bemarin oven ja lukitsin auton. Olin ottanut kypärän mukaan oikeastaan vain siksi, että en jaksaisi kunnella mitään valitusta kypärän käyttämättömyydestäni. Esteillä luonnollisesti käytin kypärää, mutta kouluratsastuksessa? Huoh. Miksi Lily ei vain voinut tulla meidän tallillemme. Siellä olisi ollut kaikki, mitä Orion tarvitsi. Maneesin, koulu- ja estekentän lisäksi myös kunnolliset maastoesteradat. Meillä oli hemmetti derpykenttäkin. Mikä sitä naista riivasi. Mitä sellaista Hallavassa oli, mitä ei ollut meillä? Miehiäkö? No tuskin. Meidän tallillamme valtaosa kävijöistä ja henkilökunnasta oli miehiä, siis jos minä en olisi muka kelvannut.

    “Millos sä oot ruvennu vapaaehtosesti laittamaan Orionia mulle valmiiks?” Kysyin tasapaksulla äänellä. Ei minua oikeastaan kiinnostanut. Orion oli lämmin, joten sillä oli selkeästi ratsastettu.
    “Käytiin joulumaastossa Hallavalaisten kanssa”, Lily puhui vähintään yhtä tasapaksulla äänellä kuin minäkin. En olisi halunnut väliemme olevan näin oudot. Olisin halunnut halata häntä, nostaa hänet syliini ja suudella. Se ei kyllä nyt onnistunut. Olisin varmaan saanut lähestymiskiellon, jos olisin niin tehnyt.
    “Right”, hymähdin. Otin Orionin ohjat Lilyn kädestä.
    “Jos maneesis on joku ratsastuskoululaine ni jää kyllä jalkoihin”, jatkoin. Lily näytti ärtyneeltä, muttei sanonut mitään. Huomasin Lilyn vaihtaneen korvassa ollevan korunsa. Mikä se nyt oli. Industrial!
    “You have new Industrial-koru?” Kysyin häneltä ja kiinnitin huomiota korun kiveen. Taivaansininen, hieno.
    “Joo, sain lahjaksi”, Lily vastasi. Vai lahjaksi.
    “From who?” Kysyin vaativasti. Lily pyöritteli minulle silmiään. Hän kertoi saaneensa korun joltain Jesseltä. Toiselta mieheltä. Wow.
    “Who the hell is Jesse?” Kysyin. Lilyn ilme muuttui entistäkin ärsyyntyneemmäksi.
    “Jessellä on miesystävä, u piece of shit. Avopuoliso vissiinkin”, Lily selitti. Oh, ei olisi kannattanut siis suhtautua niin hyökkäävästi. Toisaalta miesystävä ei tarkoittanut automaattisesti homoa, joten en pyytänyt anteeksikaan. Sitä paitsi lehdistö riivasi minua koko ajan, kun Lilyä ei ollut näkynyt enää seurassani samaa tahtia kuin ennen.

    “Stop it”, murahdin, kun Orion heitti takapäätään lisäyksestä koottuun laukkaan siirryttyämme. Ben ei koskaan pelleillyt tällä tavalla. En pitänyt siitä, ettei hevonen ollut nöyrä, vaikka osasinhan minä omapäisilläkin hevosilla tietenkin ratsastaa. Hallavan maneesissa oli paljon kylmempi, kun meidän maneesissamme. God damn it. Istuin satulaan, jännitin vatsalihakseni ja nojasin millin verran eteen. Noh? What the fuck.
    “Listen you dump ass. If I want you to slow down, you do”, kihisin ja vetäisin ohjat niin tiukalle, että Orion nosti päänsä ylös ja iski jalkansa pysähdyksiin laukasta saman tien. Nyt loppui pelleily.
    “Mitä helvettiä, Kristian?!” Kuuluivat Lilyn sanat toiselta puolelta maneesia.
    “He is acting out. En kattele tällasta pelleilyä. I am the one controlling the horse here”, sanoin. Orion oli pelästynyt ja se puhalsi ilmaa voimakkaasti ulos sieraimistaan. Ehkä sen kannattaisi käyttäytyä, ettei tarvisi kohdata tällaisia ikävyyksiä.

    “Lily, laita tohon 80cm pysty, please”, sanoin Lilylle viimeisiä passageja suorittaessamme. Orion oli ollut täysin kuulolla ja apuihini keskittynyt siitä asti, kun olin näyttänyt sille kuka täällä määräsi. Ei mitään ongelmia vaikeammissakaan tehtävissä, vaikka maastakäsin pitäisi vielä treenata enemmän, jotta se nostaisi jalkojaan paremmin passagessa.
    “Paljo sä hyppäät sillä tänää?” Lily kysyi tolppia asetellessaan.
    “Hyppään eka 80, sitte 100, 120, 130 ja 140”, vastasin. Toivottavasti Orion hyppäisi hyvin, ettei tarvitsisi montaa kertaa hypätä samaa korkeutta uudelleen. Ainakin se oli niin hyvin lämmitelty, ettei pitäisi olla ongelmia. Pidin enemmän Orionilla hyppäämisestä kuin koulun vääntämisestä. Orion ei tehnyt ikinä mitään tyhmää esteillä.
    “Are u sure about 140?” Lily kysyi. Nyökkäsin. Orionilla oli jo hypätty 140cm ratoja, joten en taas ymmärtänyt Lilyn hössötyksiä. En sitten ollenkaan.

    Tulkitsin Lilyn kasvoilta hänen kauhistelevan estekorkeutta. Olin itse hypännyt korkeampaa kuin 140cm, ratoinakin, joten estekorkeus ei minua hetkauttanut. Tottuneesti nostin pitkän sivun lopusta laukan, käänsin Orionin pääty-ympyrälle rauhoittaakseni sen herkkiä hermoja ja päästin sen sitten lähestymään estettä. Pidättelin sitä aika pitkään, sillä tunsin kyseisen tekin hyvin ja tiesin sen imaisevan esteelle kovasti pidätyksen hellittäessä. Niin se tekikin. Annoin sille tilaa ja nousin kevyeeseen istuntaan. Lähestyminen hipoi täydellisyyttä, hyppykin oli täydellinen ja alastulo ei edes horjahtanut. Mitä korkeammalle Orionilla hyppäsi, sitä enemmän se loisti. En oikein ymmärtänyt miksi. Ori oli omalaatuinen, eikä sitä kiinnostanut helpot, taikka matalat estetehtävät. Jos Orion olisi ollut jotenkin ongelmallinen hevonen, se olisi vain voinut hypätä pois tarhastaan ja juosta pois. Minä olisin ainakin tehnyt niin, jos olisin päätynyt kisatallilta ratsastuskouluun. No jaa, nyt kuitenkin vielä loppukäynnit ja hevonen talliin.

    “Merry Christmas, Lily”, sanoin ja ojensin hänelle pienen paketoidun rasian. Lily näytti vaikealta. Ehkä hän luuli siellä olevan sormus. Se nyt olisikin ollut mielenkiintoista, jos olisin vain kosinut naista. Mieleni kyllä teki, jokaikinen päivä. Osasin kuitenkin arvostaa Lilyn valintoja ja hänen tunteitaan, joten olin päättänyt antaa hänelle niin paljon aikaa kuin hän vain ikinä tarvitsi. Kyllä hän huolisi minut vielä joskus takaisin, pakkohan hänen oli.
    “Mikä tää on?” Lily kysyi. Tyhmäkö hän oli? Jouluaatto ja ojennan hänelle lahjapaperiin käärityn rasian ja hänkö ei muka tiedä mikä se on.
    “It is a gift, dump ass”, sanoin. Lilyn ilme muuttui epäileväksi, mutta hän kuitenkin avasi lahjanarun rusetin ja repi paperin auki. Nainen näytti helpottuneelta, kun hänen kädessään ei ollutkaan sormusrasia. Kaulakoru siellä kyllä oli. Se oli teetetty ja siinä riippui hyvin pieni, mutta yksityiskohtainen ja aivan täydellinen ruusukullasta tehty Orion-figuuri. Lily ilahtui aidosti. Hymyilin hänen reaktiolleen. Kiitos oli kaunein sana, mitä hän oli minulle taas hetkeen sanonut.
    “I love you, tho”, sanoin ja annoin peukaloni hipaista hänen poskeaan ennen kuin käänsin selkäni ja lähdin.

    • #3908 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Olipa mielenkiintosta lukee kristianin näkökulmasta. Se on kyllä kumma mies ku samaan aikaan niin kamala ja niin ihana xd Saat 1hp 1sp 1mp 1kp ja 1ep

  • #3911 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 107
    • Perus pullaponi

    Uusia tuulia, villejä sellaisia.
    26.12.2018

    Jes, ei ratsastustunteja tänään! Orion olisi siis kokonaan minun käytössäni. Voisimme alkaakin jo treenaamaan tuleviin ensimmäisiin yhteisiin kenttäkisoihimme. Ensimmäiset kisani Orionilla kokisin Kristianin kanssa, mutta jo seuraavat kisani viettäisin parhaiden ystävieni, Jessen ja Miron kanssa. Olimme todellinen kauhukolmikko. Tai oikeastaan, niinkuin jo aiemmin mainittu, kauhukaksikko ja järjen ääni, Jesse. Kirjoitin Jesselle viestin ja kysyin, josko hän lähtisi taas lähiaikoina parille. Kaikenlaista oli tapahtunut ja tarvitsisin hänen neuvojaan. Esimerkiksi Kristianin toissapäiväiset kolme sanaa, jotka jäisivät kalvamaan päätäni varmaan ikuisiksi ajoiksi. Mitä minun olisi pitänyt silloin sanoa? Minäkin rakastan sinua ihan helvetisti, mutta sinä satutat minua niin monella tavalla, ettei suhteessamme olisi järkeä? En oikeasti edes tiennyt mitä ajattelin yhtään mistään.

    Hevonen sisään, loimi pois, muutama harjanveto olemattomaan turkkiin, varusteet niskaan ja menoks. Ei kuulostanut vaikealta, eikä se ollutkaan, mutta aikaa se kaikki kyllä vei. Tänään lämpömittari näytti nollaa, joten Orion sai pärjätä ilman ratsastusloimea. Talutin orin ulos ja suuntasin kohti maneesia. Jo kaukaa kuulin maneesissa olevan jonkun. Great. Yleensä siellä ei ollut ketään minun kanssani samaan aikaan. Varmaan joku ratsutallilaisista, kun tuntihevoset olivat kaikki kyllä tarhoissaan. Viheltelin ennen kuin avasin maneesin oven. Ja mitä näinkään oven sitten avattuani. Arabialaisen täysiverisen. Nähtävästi aika säikyn sellaisen. Laukkasi silmänvalkuaiset vilkkuen pelästyttyään aukeavaa maneesin ovea. En ollut koskaan oikein välittänyt arabeista, sillä niiden koverat turvat etoivat minua ja useimmat niistä vain kulkivat pää ylhäällä ja pelkäsivät kaikkea. Vähän kuin tuo edessäni riehuva ori. Sillä tosin oli ihan kaunis pään linja, eikä se ollut niin kovera, että se olisi pahemmin minua etonut.

    Seurasin koko alkuverkan ajan arabialaisen ja sen omistajan toimintaa. Hevonen oli ihan villi. Eikä edes vitsillä. Liinan toisessa päässä huitoi raipallaan hermostuneen ja artyisän oloinen mies. Häntäkään en ollut koskaan ennen nähnyt. Taasko lisää miehiä? Eikö niitä ollut Hallavassa tarpeeksi. Suomessa ratsastus oli aika naisvaltaista, mutta ei nähtävästi Hallavassa. Miehistä lähti muutenkin aina kaikki ongelmat ja tuo liinassa hevostaan epätoivoisesti ohjaileva mies ei ollut yhtään sellaisten miesten kaltainen, joista pidin. Vähän niin kuin Jesse oli. Huomasin miehen pälyilevän meitä. Aika useinkin. Ei hän minua vilkuillut, Orionia enemmänkin. En tiennyt miksi. Arvostiko hän hevostani vai ärsyttikö häntä vaan, että ylipäätään tulimme maneesiin ja pilasimme hänen täydellisen hiljaisuutensa. Ei hän ainakaan puhelias ollut.

    Kun nostin Orionilla ensimmäistä kertaa laukan, hullu arabialainen sekosi taas ja alkoi vauhkoontuneena heittämään takapäätään. Kova kumahdus hevosen takakavioiden osuessa maneesin aitaan sai Orionin hyppäämään säikähdyksestä aika korkealla loikalla sivuun. Tippuminen kävi kyllä todella lähellä ja olin nyt sitten menettänyt ratsuni viimeisetkin keskittymisen rippeet. Orionin silmänvalkuaiset välähtelivät ja sen kaarevasta kaulasta ei ollut enää tietoakaan. Se oli nostanut päänsä ylös ja otti muutamia askeleita taaksepäin ja sivulle seuratessaan stressaantuneena arabialaisen riehumista. Onneksi sain Orionin pidettyä ruodussa, ettei meillä ollut kahta maneesissa päättömänä kanana juoksevaa oria. Pitelin Orionia paikoillaan ja seurasin miehen toimintaa. Hän oli liikkunut lähelle arabialaista ja käytti runsaasti raippaa. Muistutti minua hiukan Kristianista ja niin ilmeisesti Orioniakin, joka heitti päätään aina vaan ylemmäs ja ylemmäs jokaisella raipan näpäytyksellä, jonka se kuuli. Päätin kommentoida miehen raipan käyttöä. Hän närkästyi silminnähden. Annoin Orionin kävellä hiukan lähemmäs kaksikkoa, ennen kuin pysäytin sen ja katsoin haastavasti arabiaan kovakätisesti käsitellyttä miestä silmiin. Ja mitä hän sitten sanoikaan. Kutsui minua maalaistytöksi! Mitä enemmän hän suutansa avasi, sitä enemmän hänestä tuli mieleen luksusoloissa elävä tasokkaampi kilparatsastaja. Niin kuin Jase ja Kristian, joilla molemmilla oli varmaan jo lapsena noussut kusi pahasti hattuun. Aloin tuntea äärimmäisiä ärtymyksen tunteita miehen kärkkään suun takia. Kun kysyin häneltä mikä hän sitten oli, jos minä olin maalaistyttö, hän vastasi: “Kyllästynyt sun ääneen, sitä mä olen.” Siinä vaiheessa raivostuin toaalisesti. Ei, vaan siinä vaiheessa, kun hän vielä kehtasi virnuilla asiasta. Aivan kuin hän olisi voittanut jonkin palkinnon, jonka eteen olisin tehnyt paljon töitä ja jota olisin jo aikoja haaveillut. FUCKING SHITTY ASS DUMP FUCK! Olin äärettömän raivoissani. Ai miten reagoin? No hymyilemällä sarkastisesti ja antamalla Orionin jatkaa matkaansa kävellen, koska olin aikuinen. Jos olisin ollut vaikka Miron ikäinen, tuo raivostuttavan ärsyttävä kusiaivo olisi saanut köniinsä.

    Mies ja hänen arabinsa olivat poistumassa ja saatoin huomata orin selkeästi rauhoittuneen. Ehkä johtuen väsymyksestä, ehkä jostain muusta. Sen omistajan metodit selkeästi toimivat, vaikka en silti pitänyt niistä. Itselläni ei ollut koskaan tullut, eikä koskaan tulisikaan mieleen lyödä hevosta raipalla. Kun mies sitten kysyi: ”Vieläkö arvon neidiltä löytyy jotain sanottavaa ennenkuin me lähdetään?”, katsoin häntä ensin murhaavasti, ennen kuin vastasin: “No kuule herra hyvä, kyllä löytyy. Sanonpahan vaan, että en hyväksy sun metodejas kouluttaa hevosta, mutta ne selkeesti toimii edes jollain tasolla. Siitä en tiiä kuinka kauan. Toivottavasti ens kerralla onnistuisit kouluttamaan hevostas niin, ettei mun aggressiivisesta käytöksestä traumatisoitunu hevonen joudu pelkäämään. Ihan tiedoks vaan , että tällä ois voinu laueta päälle trauman aiheuttama kohtaus, joka tekee tästä hevosesta hengenvaarallisen ihmiselle.” Mies vaikutti yllättyneeltä, mutta ei ollut selkeästi yhtään pahoillaan. Hän ei sanonut mitään.
    “Jos vaikka varaisit edes tän maneesin seuraavan kerran ku käyt. Jos olisin tienny, että olisitte täällä riehumassa, ni en ensinnäkää ois tullu tänne häiritsemää teitä”, murahdin. Mies vaikutti mietteliäältä. Hänellä ei tietenkään ollut tietoakaan siitä, että olin itse ratsuttanut ja kouluttanut useita hevosia. Hetken päästä hän avasi maneesin oven. Ennen lähtöään hän vilkaisi vielä minua ja kehui hevostani. MITÄ? Miehen käytöksessä ei ollut mitään järkeä. Eka ollaan kohteliaita, sitten vedetään herne nenään ja ollaan ärsyttävää ja ilkeää sakkia, ennen kuin sitten taas kehutaan? Wow. En kuitenkaan purkanut mietteitäni, vaan kiitin vain kohteliaasti. Kerroin myös hänelle hänen hevosensa ulkonäön miellyttävän silmääni, vaikka arabit normaalisti etoivat minua. Tästäkin minun pitäisi kertoa Jesselle. Hallavassa oli taas uusi hevonen ja sen omistaja. Ratsutalli tai ratsastuskoulu. Ihan sama, Hallavaa olivat kumpikin. Minun täytyisi varmaan laittaa Jesse vakoilemaan tuota ärsyttävää miestä ja hänen hevostaan silloin, kun hän kävisi ratsutallissa auttamassa päivittäisissä askareissa Naavan ja Elyssan ollessa lomailemassa.

    • #3913 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Tästä 1hp ja 1sp

  • #3938 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 107
    • Perus pullaponi

    ”Minä työnnän sen raippasi kohta sinne…”
    27.12.2018

    “Eikä!” huudahdin maneesin varauslistaa vilkuillessani. Miro tuli myös vierelleni tarkastelemaan listaa.
    “Mitä?” hän kysyi ja kiusasi minua raipalla kevyesti olkapäähän läiskien.
    “No maneesi on varattu puolentoista tunnin päästä.. En tiiä ehinkö ratsastaa”, sanoin pettyneenä. Miro virnuili minulle ja lähti hyppelemään ympäri tallia.
    “Häähää”, hän huudahti kiusoittelevasti. Tarkastelin listaa tarkemmin. Luukas. Hmm. Eihän! Kyseessähän oli se hevosrääkkääjä. Lähdin saman tien hakemaan Orionia tarhasta, sehän olisi vain hyvä jos olisin vähän yliaikaa maneesissa.

    Maneesissa oli Valera, ja Jesse, joka oli juuri nauranut omalle kaatumiselleen. Huoh. Toisaalta olisin varmaan itsekin nauranut hänen tilanteessaan. Nousin Orionin selkään ja aloin heti selittää Jesselle hevosrääkkääjästä ja sen villiintyneestä arabista. Vaadin Jesseä jopa oikeasti vakoilemaan kaksikkoa sitten ratsutallilla. Vaikka kävisinhän minä itsekin siellä. Vetämässä yhden estetunnin, maastoilemassa ja hiihtoratsastamassa.
    “Soita mulle sit heti jos siel päi tarvii yhtää apukäsiä tallihommissa. Kyl mä tuun mielellää auttamaa, mut liikuttamaan en niitä hevosia oikein ehi ku mulla on kädet täynnä Orionin kanssa”, sanoin. Jesse naurahti hyväntuulisesti ja nyökkäsi.
    “Meil on huomenna ensimmäinen kisapäivä”, valaisin Jesseä leveästi hymyillen.
    “Oho! Nyt jo. Aika lyhyt aikaväli ku mehän mennää sit kolmistaa sinä, minä ja Miro sillo sunnuntainako se oli?” Jesse kysyi. Hän vaikutti aidosti iloiselta puolestani, niin kuin aina. Kannustavampaa ja sympaattisempaa ihmistä saisi kyllä hetkisen Pronssijoelta etsiä.
    “On joo. Orion pitää saada näihi geimeihin kyllä nyt sisään. Ja ehkä munki pitäs kerätä itteni. Meen Kristianin kanssa huomenna”, sanoin. Jessen hymy hyytyi ja saatoin havaita hänen pyörittävän silmiään. Pysäytin Orionin.
    “Mitä?” Kysyin vaativasti Jesseä tuijottaen.
    “Ei mitää. Omatpa on valintas, mut me ollaan puhuttu tästä kyllä jo monesti”, hän vastasi.
    “En voi sille mitään. Orion on myös Kristianin hevonen”, tivasin. Jesse kävelytti Valeran maneesin ovelle.
    “Aina on vaihtoehtoja u know”, hän sanoi. Jesse sanoi vielä, että minun kannattaisi lähteä ennen kuin Luukas tulisi taas hevosensa kanssa. Haha, hyvä vitsi.

    Ohjasin Orionin viimeistä kertaa jumppasarjalle, jonka olin sokeripaloista rakentanut. Siinä oli kuusi sokeripalaa peräkkäin, innariväleillä tietenkin. Orionilla ei ollut mitään ongelmaa jumppasarjan selvittämisessä, joten ohjasin sen 60cm lävistäjäpystylle isolla kaarteella. Pidätystä muutaman askeleen verran ja päästö kolmisen laukkaa ennen estettä. Hoplaa ja yli. Ei ongelmaa, tietenkään. Keräsin ohjat paremmin käsiini ja käänsin hevosen pääty-ympyrälle. Istuin satulaan suoremmin istuntani korjaten ja kokosin Orionin laukan.
    “Sitte hiiiiidasta ja nosta”, kommentoin itsekseni ja sisäkädellä nostin ratsuni pään muotoa sentin verran ylemmäs. Nopea hipaisu kädellä kaulalle kiitoksena sai Orionin pärskähtämään. Takaisin uralle päästyämme otin pitkälle sivulle lisättyä laukkaa. Herranjestas, että Orionin lisätyssä laukassa olikin vaikeaa istua. Sitä pitäisi siis vielä hioa. Jos se oli vaikea istuttava, jossain oli oltava vikaa. Muissa askellajeissa lisätytkään eivät olleet vaikeita istua. Päätin jatkaa tekemällä sulkutaivutuksia ja erikokoisia voltteja, ennen kuin yritin uudestaan lisättyä laukkaa. Josko taivuttelu auttaisi Orionia hiukan heräämään tähän maailmaan ja kiinnittämään huomiota enemmän siihen, mihin astuu.

    Hyppäsin pystyn treenin lopuksi vielä kolme kertaa metrinä. Ensimmäinen metrin hyppy meni ihan kiville, sillä tasapainoni heitti kuperkeikkaa ja olisin tippunut, ellei Orion olisi huomannut asiaa ja kirjaimellisesti juossut alleni. Se siis otti esteen jälkeen laukkaa vasemmalle väistäen, että sain korjattua tasapainoni. Siinä hytäkässä tuli kyllä alas kaksi ylintä puomia, mutta se ei ollut ollenkaan Orionin vika. Toisella kerralla Orion hiukan kavahti estettä, kun edellisellä hypyllä toinen puomi oli hetkeksi takertunut sen jalkaan, joten lähestyminen oli huono ja Orion hyppäsi liian läheltä. Hevonen ei ollut koskaan kieltänyt, eikä se kieltänyt nytkään. Puomi ei silti tippunut. Kolmas kerta sujui kuitenkin mainiosti ja annoin Orionille extrapaljon kehuja siitä. Annoin hevoseni ravata pitkin ohjin loppuverryttelyissä, ennen kuin pysäytin sen hetkeksi ja kumarruin sen kaulalle antamaan sille hevosnamin. Sellaisen omenanmakuisen. Orion todella piti niistä. Heivasin hevoselle pitkät ohjat ja annoin sen kävellä loppukäyntejä.

    “Oh my god. Osaatko sä tulkita maneesin varauslistaa?” Kuului Luukaksen ärtynyt ääni heti, kun maneesin ovi aukesi. Virnistin itsekseni.
    “Oho, hups. Maalaistytöt harvemmin pysyy aikataulussa”, sanoin sarkastisesti hymyillen ja hyppäsin pois Orionin selästä. Minun hommani kuitenkin olisi kerätä esteet, kun olin ne itse maneesiin pystyttänytkin.
    “Just”, Luukas sanoi ja sulki maneesin oven. Hänen hevosensa kavahti oven sulkeutumisesta lähtevää ääntä, nosti päänsä taivaisiin ja peruutti rivakalla askeleella taaksepäin vetäen Luukaksen mukanaan. Mies ei todellakaan ollut tyytyväinen ja raippakin heilahti, taas.
    “Ehkä yhen sekunnin oot ollu maneesissa ja taas sä hakkaat sitä hevosta”, mutisin itsekseni ja nostin kaksi puomia käsieni varaan. Orion käveli perässäni uskollisesti, vaikka sen ohjat lepäsivät sen niskan päällä.
    “Mitä sä sanoit?” Luukas kysyi ärtyneenä.
    “Ei mitään, kunhan itsekseni puhun”, vastasin.

    Vein Orionin tietenkin takaisin tarhaan hoidettuani sen. Kello läheni kuitenkin vasta yhtätoista, joten päätin hiipiä vielä maneesin katsomoon hiljaa kuin hiiri ja seurata Luukaksen ja hänen arabinsa juoksutusta. Näky oli taas yhtä karmea kuin se oli ollut eilenkin.
    “Kai sä tiiät että mä nään sut. Miten on niin vaikeaa huolehtia omista asioista ja painua hevonkuuseen silloin, kun joku on maneesin varta vasten itselleen varannut”, Luukas ärähti, kun olin hetken vilkuillut tilannetta katsomosta. Miehellä oli kyllä taas kaikki nekin kädet, joita hänellä ei ollut, täynnä hevosensa kanssa.
    “Kai sä tiesit, että voisit pyytää apua joltain?” Kysyin katsomon kaiteeseen nojaten. Luukasta ei kyllä näyttänyt apu pahemmin kiinnostavan.
    “Maalaistytöt ja -pojatkin on aika hyviä hevosmiehiä itseasiassa, ainaki yleensä”, jatkoin sitten kun Luukas lopetti puhumisen ilmeisesti kokonaan. Ehdin jo unohtaa, ettei häntä pahemmin puhuminen kiinnostanut. Jotain hän alkoi kuitenkin taas selittämään metodeistaan ja nimittelikin minua siinä samassa, jolloin lopetin kuuntelemisen, pyörittelin silmiäni, lässytin suullani äänettömästi ja lähdin menemään. Kyllä minäkin osasin olla ilkeä, vaikka normaalisti en ollut. Mitäs hakkasi hevostaan. Ei hän sitä ikinä kuriin saisi tuolla tavalla. Luukasta tässä pitäisi kurittaa. Jotain minun täytyisi keksiä, vaikka vasta kaksi kertaa olin hänet nähnyt hevostansa juoksuttamassa. Toivotttavasti edes provosointi tuottaisi tulosta jossain vaiheessa.

    • #3939 Vastaus

      Luukas
      Osallistuja
      • Postauksia: 21
      • Maitovarsa

      Krääh, niin hyvää kuvailua et alko oikein ärsyttää sekä Luukaksen että Lilyn puolesta 😂 mitähän Lily mahtaa keksiä, pitää ehkä olla vähä huolissaa.. :p

    • #3940 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Lilyn on nyt selkeesti kunnon missio ton Luukaksen suhteen 😀 saat 2hp 2sp Ja 2ep

  • #4004 Vastaus

    Miro Malmstén
    Osallistuja
    • Postauksia: 120
    • Perus pullaponi

    Nettti jumi ja tää tuli tuplana Aleksi poistatko 🙂

    • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Miro Malmstén.
  • #4005 Vastaus

    Miro Malmstén
    Osallistuja
    • Postauksia: 120
    • Perus pullaponi

    30.12.2018 – Ihan oikea kisahoitaja

    Me lähdettiin aamusta ajeleen kisapaikalle ja mutustelin matkalla valehtelematta puoli kiloa karkkia. Koko reissu oli ihan huisin jännä, enkä mä ollut koskaan ennen ollut kisahoitajana. Yks vähän outo juttu tapahtui ku joku muoriska tytötteli mua?? Käyn kyllä ensviikolla parturissa, kieltämättä mun tukka on just ku famulla.

    • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Miro Malmstén.
  • #4331 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 107
    • Perus pullaponi

    “Ei huvita, ei kiinnosta, en halua, en jaksa.”
    20.1.2019

    Kristianista ei ollut kuulunut mitään viikkoihin. Uutena vuotena minusta oli tuntunut niin yksinäiseltä, vaikka ympärilläni oli ollut koko Hallavan väki. En enää tuntenut itseäni samalla tavalla täydeksi ihmiseksi, kuin pari viikkoa sitten. Olin esimerkiksi viimeinkin ymmärtänyt, että minä ja Jesse olisimme parempia ystävinä. Ehkä en muutenkaan enää koskaan olisi valmis parisuhteeseen. Shit. Pitäisikö minun soittaa Kristianille? Istuin tälläkin hetkellä hänen hevosensa selässä. Orion hörisi. Se yritti herättää minua ohjaamaan sitä paremmin. Jännitin vatsalihakseni ja kevyellä pidätteellä pysäytin ratsuni.
    “I can’t do this”, sanoin. Olin kisannut Orionilla nyt melko jatkuvalla syötöllä. Jeremy oli auttanut minua jokaikinen kisapäivä. Hän oli hakenut ja vienyt yhden Nicholsonien trailereista, kun en ollut itse halunnut siellä poiketa. Minusta oli tullut tallilla melko hiljainen, enkä enää jaksanut viettää aikaa tallikavereideni kanssa. Vihasin itseäni sen takia, sillä en ollut mielestäni ollut tarpeeksi tukena esimerkiksi Jesselle hänen parisuhteensa kariuduttua. Oikeastaan ainoa asia, mikä minut sai enää nousemaan sängystä ylös, raatamaan töissä ja raahautumaan tallille oli Orion. Varsinkin nyt, kun tallille saapui jatkuvasti uusia ihmisiä, joista suurin osa oli miespuoleisia. Perhana, typerät miehet.

    Hetken säälittyäni itseäni, kannustin Orionin laukkaan. Olimme päässeet koskemattomalle pellolle hyppäämällä ojan yli. Pelto oli hevosen polviin asti täynnä puuterilunta. Orion saisi juosta ongelmia pakoon minunkin puolestani, joten annoin sille enemmän ohjaa, nostin takapuoleni satulasta ja painauduin paremmin sen niskaa vasten.
    “Anna mennä poika”, sanoin. Orionia ei tarvinnut koskaan käskeä kahdesti. Se ponkaisi lujempaan vauhtiin ja jätti taaksensa kaiken. Sitäkään ei kiinnostanut vilkuilla menneisyyteen. Minun täytyisi varmaankin ottaa Orionista mallia ja tähdätä pelkästään tulevaisuuteen, tai vähintään edes elää hetkessä.

    Hevosrääkkääjä nousi villihevosensa selkään päättäväisesti yhtään hevosta kiduttamatta. Hm, mitäköhän hän oli hevoselleen tehnyt saatuaan sen noinkin tottelevaiseksi. Yritin esittää kiinnostuneen näköistä tai edes hiukan kilpailuhaluista, mutta epäonnistuin siinä. Motivaationi oli niin alhaalla.
    “Kaduttaako jo?” Luukas kysyi voitokkaalla ilmeellä. Tuhahdin vaisusti, mutta seurasin Orionin selästä tapahtumia. Maastosta saavuttuani olin tullut suoraan maneesiin, ottanut satulan pois ratsuni selästä ja peittänyt Orionin viltillä.
    “Ei tietenkään, kyllä mäkin sen kanssa käynnissä pärjään”, yritin kuitenkin vielä esittää olevani kiinnostava ja kilpailunhaluinen ihminen hetken hiljaisuuden jälkeen. Luukas ei vastannut. Hän ei muutenkaan pahemmin harrastanut puhumista. Jouduin rauhoittelemaan Orionia, kun Luukaksen arabi alkoi heitellä takapäätään ja ottaa useita rauhattomia askeleita. Allani levottomasti liikehtivä akhaltek korskahti muutaman kerran Zadan yllättävistä liikkeistä.

    Laskeuduin Orionin selästä, kun Luukas päätti suorituksensa hyppäämällä alas arabinsa selästä. Sen ryntäät olivat aivan vaahdossa. Mies hölisi jotain luovuttamisesta ja muusta turhasta, mutta aikomuksiini ei kuulunut periksi antaminen. Oli oloni kuinka huono tahansa. Vaihdoimme hevosia ja pääsin omin avuin Zadan selkään. Ilmeisesti ratsuttajakokemuksestani ei ollut mitään hyötyä liikkeellelähdössä, sillä arabi otti jalat rajusti alleen saman tien, kun koskin sitä pohkeilla kylkiin. Kyseinen liitävä lähtö tuli niin yllätyksenä, että jäin roikkumaan ohjasta ja siitäkös vasta hevonen sitten innostuikin. Saatana. Mielialani aiheutti minulle äärimmäisiä vihan tunteita ja hellästi hevosia käsittelevä Lily jäi kyllä sillä hetkellä kauas menneisyyteen. Tein kaikki tyypilliset aloittelijan virheet: Puristin pohkeilla tasapainon pitääkseni ja jäin roikkumaan ohjasta vaistonomaisesti, vaikka se ei tietenkään koskaan pysäyttäisi yhtäkään hevosta. Panikoin. En selkeästi vieläkään ollut läheskään valmis ratsastamaan sekopäisillä hevosilla. Kun vihdoin sain itseäni hiukan kerättyä ja hellitettyä jalkojeni puristusta hevosen kyljissä, irtosi minulta ensin toinen jalustin ja sitten vielä perään se toinenkin. Sieltä se sitten viimeinkin tuli: Korkein pukki, mitä olin koskaan kokenut. Kiljahdin säikähdyksestä, kun tunsin irtoavani satulasta ja päätyväni lentoon. Sen todella pitkältä tuntuneen lennon aikana sain pitkästä aikaa jäätävän todentuntuisen flashbackin siitä onnettomuudesta, joka maksoi väliaikaisesti liikuntakykyni, sekä ratsuni hengen. Pääni osui maahan ensimmäisenä. En saanut henkeä ja kipu selässäni tuntui repivän rajuna. Aivan liikaa samanlaisia tuntemuksia, kun silloin kerran. Aivan liikaa. Silmäkulmastani alkoi kivun aiheuttamana valua paksu kyynelnoro.

    Olin noussut kivusta huolimatta päättäväisenä ylös, hakenut oman hevoseni ja poistunut maneesista täysin omin avuin takaisin talliin. Istuin Orionin karsinan nurkassa ja itkin. Olinko taas takaisin lähtöpisteessä toistuvan traumani takia? Miten uskaltaisin enää nousta Orionin selkään, jos sen selästä tippuminen olisi yhtä kivuliasta ja traumaattista? Orion hamusi hetken hiuksiani. Huomattuaan, ettei hassuttelulla ollut mitään vaikutusta mielialaani, se laskeutui makuulle viereeni ja laski päänsä jalkojeni päälle. Vilkaisin sitä sormieni välistä. Ori sulki silmänsä ja puhalsi lämmintä ilmaa rauhallisesti sieraimistaan. Enää tallilla ei kuullut niin paljoa tuntilaisten juoruilua Orionista ja Kristian Nicholsonista. Hevoseni sai viimein olla rauhassa ja sitä kautta tietenkin minäkin.

    Poistuin tallilta hiljaisin äänin. Mieltäni ei rauhoittanut edes rakas Toyota Celicani, tai autoni kaiuttimista raikuva Costee. En raportoinut kokemuksistani Jesselle tai Jeremylle, en ottanut vieläkään yhteyttä Kristianiin, enkä välittänyt paskaakaan siitä, että olin juuri käytännössä hävinnyt Luukakselle. Mikään ei tuntunut miltään. En antanut huomiota edes rakkaalle poliisikoiralleni tai väittänyt vastaan veljeni naljailuihin kotiin päästyäni. Menin vain suoraan nukkumaan ja toivoin, ettei minun tarvitsisi koskea yhteenkään hevoseen, tai mieheen, enää koskaan.

    • #4345 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 76
      • Koulutuksen tarpeessa

      Ohhoh, tästä oikein huokui sellanen uupunut ja hukassa, tai peräti loukussa oleva fiilis. Lilyssä kiteytyy sellanen jokapäiväisen arjen väsymys ja samalla tomeruus kun se yrittää kaikista vastoinkäymisistä ja sisäisistä kamppailuista huolimatta kulkee reippaasti pää pystyssä. Näin Lilyn näkökulmasta Luukas on kyllä aika mulkku :’D eli loistavasti osaat sitäkin kuvailla! Ei tässä muuta voi kun toivoa jaksamista Lilylle! Tästä 1mp ja 1sp.

    • #4346 Vastaus

      Mikael
      Osallistuja
      • Postauksia: 63
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tässä tarinassa minun mielestäni ehdottomasti parasta on se, miten kuvaat kaikkea sitä, mitä Lilyn pään sisällä on meneillään. Ujutat hänen ajatuksensa, toimintansa ja havaintonsa sulavasti yhteen. Erityisen hienosti nämä ulottuvuudet kohtaavat tässä:
      Hevosrääkkääjä nousi villihevosensa selkään päättäväisesti yhtään hevosta kiduttamatta. Hm, mitäköhän hän oli hevoselleen tehnyt saatuaan sen noinkin tottelevaiseksi. Yritin esittää kiinnostuneen näköistä tai edes hiukan kilpailuhaluista, mutta epäonnistuin siinä. Motivaationi oli niin alhaalla.
      “Kaduttaako jo?” Luukas kysyi voitokkaalla ilmeellä. Tuhahdin vaisusti, mutta seurasin Orionin selästä tapahtumia.

      Rakastan myös tarinoiden yksityiskohtia. Olisit voinut kertoa, että Lily meni autoon, mutta sen sijaan vaivauduit nimeämään auton. Olisit voinut sanoa, että radiosta tuli musiikkia, mutta sen sijaan nimesit musiikin. Näistä pikkujutuista tulee se aitouden tuntu.

      Parissa viime tarinassa on myös kivasti samantyyliset otsikot, kun aihekin on yhteinen. Jo siitä tulee sellainen miellyttävä jatkuvuuden olotila.

      Koska jokainen taiteilija kehittyy vain kritiikin kautta, yritän saada sitäkin ahdettua mahdollisimman moneen kommenttiin. Sinun jutuissasi ei ole mitään sellaista isoa juttua, joka häiritsisi millään tavalla lukemista. Jos kuitenkin tahdot keskittyä johonkin pikkujuttuun aina vain kehittyäksesi, kokeile vaikka keskittyä sellaisiin sanoihin kuin joka ja mikä.
      Joka viittaa edelliseen sanaan: Oikeastaan ainoa asia, joka minut sai enää nousemaan sängystä ylös, oli Orion. / Korkein pukki, jonka olin koskaan kokenut
      Mikä viittaa edelliseen lauseeseen: Mikael aina kritisoi, mikä on lähtökohtaisesti pyllystä.
      Tekstisi on kuitenkin ylipäätään helppolukuista: tämä ei ole iso asia! 🙂

      • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta sitten  Mikael.
  • #4362 Vastaus

    Miro Malmstén
    Osallistuja
    • Postauksia: 120
    • Perus pullaponi

    21.01.2018 – Lainakuski

    Mä leijuin pilvissä koko koulupäivän ja odottelin tuskaisena koulupäivän päätöstä. Me oltiin sovittu Lilyn kanssa.. Tai siis Lily pyysi minua liikuttamaan tänään Orionin, kun halusi katsella miltä se näyttäisi jonkun muun ratsastamana. Mä olin asiasta tietysti erityisen otettu ja hypähtelin tallille kasvot iloa loistaen.
    ”Moi Aleksi, mitäs jäbä”, kysäisin polleana mieheltä.
    ”Mitäs mitäs, tässä mie ajattelin tulla kattoon muutamat paperit kuntoon” Aleksi sanoi hymynhäivä suupielessään. ”Entäs itse?”
    ”Ei mulle mitään sen kummempaa, meen ratsastaan vaan Orionilla, ihan perussettiä”, laskettelin menemään, vaikka tiesinkin Aleksin ilmiömäisistä kysyistä nähdä lävitseni.
    Todellisuudessahan Orionilla ratsastaminen ei ollut millään tasolla ”perussettiä”.

    Siivoilin Mymmelin karsinan Lilyä odotellessa ja jätin muutaman porkkanapalan tamman ruokakuppiin odottelemaan kullanvaalean möhkäleen paluuta. Lopulta Celican ääni kuului tallipihalta ja ryntäsin Lilyä vastaan.
    ”Viimeinki! Mä kyllä olin kuulevinani vislauksen jo aiemmin, oliko se sun auto? Siis turbon vislausta tarkoitan. No sama se, mennään, mennään”, hoputin sinitukkaa ennen kuin tämä pääsi kunnolla edes autostaan ulos. ”Saanko valita mitä varusteita laitetaan Orionille, jooko?”
    ”Sä oot melkonen pyörremyrsky tänään”, Lily aloitti naurahtaen ja piti tuskastuttavan pitkän tauon astellessaan talliin. ”Saat sä valita kamppeet, mutta järkevyyden rajoissa sitten!”
    Mun mielestä oli huisia päästä penkomaan Orionin varustearkkua, orilla kun oli varusteita enemmän kuin minulla nhl-keräilykortteja. Parhaimmillaan Lily antoi kaikkea ylimääräistä mukavaa minun käyttööni, kuten esimerkiksi toissaviikolla sain supersiistin ämpärin. Laitoin ämpäriin riimunnarun kiinni ja viihdytin Oliveria leikkimällä ongintaa. Poika oli vähään tyytyväinen ja kikatti menemään niin heppanameista kuin porkkanoista. Mulla vähän kuumotteli, että jäisi Alanalle kiinni siitä, että maistoin Oliverin kanssa heppanamia. Ei Alana minun syömisistäni välittänyt, mutta Oliverista nainen oli äärettömän tarkka. Kielsi jopa ottamasta vikellystreeneihin mukaan. Alana oli nipottaja, johan vaahtosammuttimen kanssa olisi hyvin voinut vikeltää, osasihan poika kävelläkin jo.

    Maailman pisimmän puolituntisen jälkeen mä lopulta keikuin cremellon orin selässä.
    ”Eikö sulla oo airnestin klipsulle paikkaa satulassa, mä niin tuun alas täältä ku raketti jos Orion saa sätkyt”, pihisin yläilmoista puristaen orin harjaa rystyset valkoisena.
    ”Et sä tipu, yritä nyt hengittää! Sitäpaitsi sä voit laittaa sen ihan hyvin kiinni vaikka tuohon”, Lily neuvoi ja napsautti airnestin remmin kiinni jonnekin satulan etukaaren kohdille. ”Et vain anna sille ristiriitaisia apuja niin kaikki sujuu kyllä.”
    Mä olin ihan totaalikipsissä Orionin kyydissä, vielä silloinkin kun me oltiin kierretty muutama kierros maneesia ympäri. Orion asteli todella varovaisesti eteenpäin. Uskomattoman kiltti ori olisi varmaan yrittänyt napata minut kiinni, mikäli olisin ollut tippumassa.
    ”Vedäppäs syvään henkeä niin yllätyt”, Lily virnuili nojaillen seinään.
    Tein työtä käskettyä ja tunsin Orioninkin huokaavan syvään. Kunnolla hengittäminen auttoi huonoon olooni ja ori tuntui rentoutuvan samaa tahtia kanssani. Pian se askelsikin omaa matkaavoittavaa askellustaan varovaisten pikkuaskelten sijaan.
    ”Orion on kyllä ehkä maailman kiltein!” Huutelin ja uskalsin pikkuhiljaa irroittaa otteeni valkoisesta harjasta.

    Lopputunnista mä melkein itkin ylpeydestä Orionin ravatessa puomeja lennokkaasti. Kuljimme suurta ympyrää Lilyn ympärillä.
    ”Täähän alkaa sujua, vitsit miten hienosti tää kulkee!” Sanoin ylpeyttä äänessäni.
    Oli maailman helpointa kuvitella itsensä superhyväksi ratsastajaksi Orionin liidellessä eteenpäin sisäkorva Lilyyn suunnattuna. Ori bongasi käskyt Lilyn kehonkielestä ja minä istuin pelkkänä matkustajana, mutta erittäin ylpeänä sellaisena.

    • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 4 viikkoa sitten  Miro Malmstén.
    • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 4 viikkoa sitten  Miro Malmstén.
    • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 4 viikkoa sitten  Miro Malmstén.
    • #4369 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 76
      • Koulutuksen tarpeessa

      Pyörremyrsky on kyllä ihan oikee sana kun keskittyy lukemaan Miron tunteita tässä tarinassa. Ai että se on innoissaan ja sen huomaa! Tuo NHL keräilykortti kuvaus oli musta tosi kekseliäs. Ja taas hieno kuva, Miro on niin soma ja pieni Orionin selässä! 😀 Tästä 1kp ja 2sp.

    • #4384 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Iiih ihana tarina ja ihana kuva, Miro on vaan niin symppis tyyppi!

    • #4385 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Iiih ihana tarina ja ihana kuva, Miro on vaan niin symppis tyyppi!

    • #4395 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 106
      • Perus pullaponi

      ihana aina yhtä innokas Miro!

    • #4407 Vastaus

      Mikael
      Osallistuja
      • Postauksia: 63
      • Koulutuksen tarpeessa

      No niin. Aloitetaanpa tämä romaani alun dialogista Aleksin kanssa. Olet löytänyt sen jonkin, joka tekee hahmostasi erilaisen kuin kukaan muu. Sen sijaan että sanoisit sen suoraan, niin kuin aloitteleva kirjoittaja voisi tehdä, vilauttelet sitä vähän kaiken aikaa. Se jokin näkyy siinä reippaudessa, miten Miro Aleksia tervehtii, ja siinä nokkavuudessa, jolla hän viittaa Orionilla ratsastamiseen. Ihan perussettiä, tosta noin vaan meen ja ratsastan, kato kyl mä osaan. Silti pieni Miro myöntää ajatuksissaan, ettei se ole ihan perussettiä, ja tästä minä tulkitsen hänen olevan pohjimmiltaan kunnon poika. Hän ei ikinä valehtele itselleen, vaikka tällä tavalla aavistuksen muuntaa totuutta muille.

      Sanoin aiemmin, että kirjoitat niin osuvasti lapsen näkökulmasta. Lapsenomaisen vaikutelman tuo Miron into kaikkea kohtaan, ja hänen polveileva ja joka suuntaan sinkoileva ajatuksenjuoksunsa. Nyt löysin tekstistäsi myös kohdan, jota voin osoittaa ihan sormella ja sanoa, että tässä se lapsenomaisuus kiteytyy.
      toissaviikolla sain supersiistin ämpärin
      Supersiistin ämpärin – ai vitsit – rakastan sitä miten Miron mielestä ämpäri voi olla supersiisti ja innostava juttu. Vaikka NHL-kortit ja heppanamien syöminenkin ovat hyviä juttuja, niin supersiisti ämpäri on minusta maailman osuvin kiteymä siitä, mitä on olla lapsi. :DD

      Minun mielestäni on myös tosi hauskaa se, miten paljon ”palstatilaa” annat millekin asialle. Esimerkiksi supersiisti ämpäri saa enemmän tilaa kuin Orionin varsinaiset puomiharjoitukset. Se kertoo tehokkaasti, mihin hahmosi huomio kiinnittyy. Ratsastuksessakin keskiössä on se, miltä Mirosta tuntuu, eikä se, mitä hevonen tekee.

  • #4616 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 107
    • Perus pullaponi

    Ihmissuhteet… Kuka niitä tajuaa?
    5.2.2019

    “Jaaha”, totesin, kun Celican vaihdelaatikko rusahti ensimmäisen kerran sysättyäni sen kolmos-vaihteelle. Ilmeisesti tiedossa olisi taas hiukan isompaa remppaa. Vaihdelaatikon vaihto ei olisi mitään halpaakaan. En olisi juuri nyt kaivannut yhtäkään rahareikää enempää. Tällä hetkellä tuskailin jo tarpeeksi Orionin vakuutusten ja kengitysmaksun kanssa. Mistä edes saisin auton lainaan siksi aikaa, kun Celica taas seisoisi tallissa odottamassa minun olematonta aikaani sen huoltamiseksi. Kristianilta en autoa pyytäisi. Viimeksi nähtyämme hän vaikutti siltä, kuin olisi salaa vihannut minua. Ehkä vain kuvittelin. Näytti siltä, että tulisin pitkästä aikaa ajamaan isäni punaisella Mazda 6:lla. Kyseisellä autolla olin ajanut aikoinaan myös ajo-opetukseni sekä ajokokeeni. Ei se huono auto ollut, mutta minun oma Toyotani oli silti ehdottomasti koko maailman paras ja kaunein auto.

    Bigsyn tarhan ohi tallille käveltyäni mieleeni sammalsi Lola. Raukalla oli murtunut käsi. Vastahan nainen oli tullut Hallavaan ja heti taukoa ajamisesta ja ratsastamisesta. Olin luvannut hänelle, että voisin liikuttaa Bigsyä, jos tarve tulisi. Mielellänihän minä sellaista hevosta liikuttaisin. Bigsy toi minulle mieleen hevosharrastukseni alkuajat. Ei sitä kovinkaan moni ehkä uskoisi, mutta minun hevosintoiluni sai alkunsa ravitallilta. Jossain vaiheessa minusta kuoriutuikin sitten lahjakas kenttäratsastaja. Vaikka enhän minä sitä ollut juuri nyt. Huoh.

    “Meillä on taas kisat viikonloppuna”, valitin kovaäänisesti maneesin nurkassa istuvalle Jesselle. Olin pyytänyt häntä tallille viihdyttämään minua ja luvannut viedä hänet hevoskyydillä ratsutallille ratsastuksen jälkeen. Oli muutenkin hyvä, että minulla olisi ratahenkilö hypätessä. Olinhan taas täyttänyt maneesin esteillä. Tai no, olin siis nakittanut Jessen siihen hommaan.
    “No mut niihä se kuuluuki. Sitä paitsi sinne kisaradoillehan sä oikeesti kuulut. Orion ainaki”, Jesse huomautti hymyillen. Hymähdin.
    “Kristian ei oo muuten käyny vähään aikaan ratsastamassa Orionilla. Eikö sen ois pitäny?” Hän kysyi vielä. En ollut tullut miettineeksi asiaa. Mutta niinhän se oli.
    “Aa. Joo. En mä tiiä”, vastasin ympäripyöreästi.
    “Voisitsä nostaa ton okserin yheksänkymppiseks”, sanoin äkisti vaihtaakseni aihetta. Jesse näytti hetken epäilevältä, mutta toimi sitten. Siirsin ulkopohkeeni taaemmas ja niin Orion nosti laukan pyynnöstäni.
    “Soo jaa”, rauhoittelin allani levottomasti liikkuvaa kuumunutta hevosta. Ohjasin sen voltille, kun rauhoittelusta ei ollut mitään hyötyä. Tulisin tarvitsemaan Kristiania pian. Tai edes jotakuta tasokkaampaa ratsastajaa kuin minä itse. Mitäköhän Jesse ajattelisi, jos toisin tallille Jeremyn. Vietinkö ihan liikaa aikaa miesten kanssa? Mitä nyt taas Lily…
    “Orion kyl näyttää poikkeuksellisen rauhattomalta tänään”, Jesse keskeytti ajatukseni mietteliäällä lausahduksellaan. Hän oli oikeassa. Hevoseni oli järjettömän levoton. Sain siltä useaan otteeseen keveitä pukkeja. Se ei ollut Orionin normaalia käytöstä.
    “Toivottavasti se ei tunne oloaan tänään uhatuksi, sillä muuten tulee kyllä aikamoinen pattitilanne. Varsinki jos en ite oo tallilla”, pohdin. Ohjasin Orionin uudelle voltille saadakseni pohkeen paremmin läpi. Voltilta suora, hyvä lähestyminen okserille ja kevyesti yli. Orion heitti päätään alastulon jälkeen ja maneesissa pöllysi pohja normaalia enemmän hevosen levottomista jaloista.
    “Äsh”, tuhahdin, kun ratsuni pitelemisessä oli tuhottoman paljon tekemistä. Outoa.

    “Missä vaiheessa oot ruvennu hyppäämään yli metriä?” Jesse virnisteli keskellä maneesia. Olin juuri hypännyt 110cm radan. Orion oli onneksi rauhoittunut merkittävästi.
    “En haluu et Orionin lihakset surkastuu”, sanoin enemmän tai vähemmän tosissani. Jesse naurahti.
    “Juu juu”, hän sanoi huvittuneena ja nosti pari pystyä 120 senttisiksi, ennen kuin lähti purkamaan muita esteitä. Minulla oli palava halu kokeilla paria itselleni hiukan korkeampaa pystyä Orionilla. Annoin hevoselle tilaa nostaa taas laukkaa ja ohjasin sen suoraan pääty-ympyrälle saadakseni sen kokoon. Ei ongelmia, ori taipui hienosti pohkeeni ympäri juuri niin kuin halusinkin. Ohjastin hevosen pitkälle sivulle kohti pystyä. Pidättelin Orionia ehkä hiukan liian kauan, sillä hyppy lähti melko kaukaa, kun hevosella ei ollut tarpeeksi aikaa venyttää itseään.
    “Sori”, sanoin ääneen esteen päällä. Orion ei kuitenkaan hipaissutkaan estettä, vaan tuli täysin suorana ja hyvässä tasapainossa alas esteeltä. Tiukkasin ulko-ohjan vauhdin aisoissa pitääkseni. Sitten ohjasin Orionin lävistäjälle kohti toista pystyä. Korjasin edellisessä lähestymisessä tekemäni virheen ja hypystä tuli timanttinen. Hiomista vailla se olisi vielä ollut oman istuntani puolesta, mutta ratsuni hoiti taas pisteet kotiin. Uralle päästyämme laskin Orionille pitkät ohjat ja annoin sen venyttää muutaman kierroksen ajan kaulaansa ja jalkojansa ensin laukassa ja sitten ravissa ennen loppukäyntejä.

    “Ootko varma että sen selkä kestää”, Jesse epäili tallipihalla, kun meidän oli määrä lähteä kohti ratsutallia kaksipäänä.
    “Mikä sä luulet et Orion on, joku hammastikku vai?” Naurahdin.
    “Mee seisomaan sen eteen ja nojaa sen niskaa vasten ni se nostaa sut selkään”, sanoin. Jesse oli aivan hämmentynyt. Ehkä hän ei olisi halunnut hevoselta apua selkään nousussa, mutta en antanut hänelle vaihtoehtoja. Menin itse vasta Jessen jälkeen selkään ja jäin ohjastajaksi.
    “Juuuh, mä tipun täältä”, Jesse kommentoi, kun annoin Orionille luvan lähteä kävelemään. Hymyilin leveästi. Ei hän mihinkään tippuisi. Orionilla ei ollut tapana tiputella ratsastajia selästään, vaikka se kapeaselkäinen olikin.

    “Noni, pidä huolta Hurmoksesta”, sanoin, kun Jesse talsi kohti ratsutallin ovia.
    “Lupaan, pidä Orion huolta Lilystä!” Hän huudahti ja heilautti kättään. Naurahdin ja heilautin kättäni takaisin. Orion pärskähti. Viisas hevonen. Kannustin Orionin käyntiin, mutta sitten huomasin tarhassa riehuvan arabialaisen. Tarhassa juoksi joku muukin.
    “Ei saatana”, sanoin ääneen, kun tunnistin Luukaksen. Jokin sai minut pidättämään Orionin paikoilleen. Seurasin tilannetta ja hämmästyksekseni huomasin, että Luukas sai aika vähällä vaivalla arabialaisensa kiinni. En tajunnut lähteä, ennen kuin se oli liian myöhäistä. Luukas huomasi minut jo kaukaa, sillä hänen katseensa porautui suoraan sieluuni. Jäin hetkeksi katsomaan häntä. En edes hänen hevostaan, vaan häntä. Hänen hiuksensa olivat aivan sekaisin hevosen jahtaamisesta ja kova tuuli heilutti niitä suloisesti. Välillämme oli vain kymmenen metriä, kun vihdoin havahduin jäätymiskohtauksestani. Painoin pohkeeni Orionin kylkiin ja se lähti inahtaen laukkaamaan poispäin Luukaksesta. En jäisi kohtaamaan hänen tuomitsevaa katsettaan ja kärkästä olemustaan. Päätäni särki. Kummallinen päivä.

    • #4617 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 232
      • Perus pullaponi

      Näitä sun tarinoita on ollu ikävä!! Voin niin kuvitella Jessen ihmettelemässä että miten sinne Orionin selkään oikeen kuuluu nousta 😀 ja toi että Orionin pitäis pitää huolta Lilystä oli just oikee repla Jesselle. Tykkäsin kovasti, huippuu että jaksat näitäkin väkertää vieläpä intin lisäks!💪

    • #4631 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Kiva lukee sulta tarinaa taas! Tuntuu että tässä tapahtu vähä liikaa kaikkea eikä oikeen ollu sellaista punasta lankaa joka sitois tapahtumah yhteen – vaikka tapahtumat sinällään olikin tosi mielenkiitosia!

      “Toivottavasti se ei tunne oloaan tänään uhatuksi, sillä muuten tulee kyllä aikamoinen pattitilanne. Varsinki jos en ite oo tallilla”, pohdin. Tää jäi musta jotenkin tosi irralliseksi lauseeksi enkä oikeen ymmärtäny mihin sillä viitataan.

      Mutta muuten siis nautin sika paljon estetreenien lukemisesta ja kanssakäymisestä Jessen kanssa, ja erityisesti toi Luukaksen kohtaaminen oli taas niin ihanan kuumottava. 2ep ja 1sp

  • #4729 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 107
    • Perus pullaponi

    Miksi turhaan kuunnella ystäviä, jotka ovat enimmäkseen aina oikeassa…
    10.2.2019

    Lily oli herännyt jo viideltä aamulla pakkaamaan omia matkatavaroitaan. Helvetisti vaihtovaatteita, hygieniatuotteita ja kenkiä. Pakattuaan Lily oli hyvästellyt ihanan saksanpaimenkoiransa ja käynyt painamassa suukon äitinsä otsalle. Veljensä käärmeen hän oli päästänyt vapaaksi Mikon huoneeseen ihan vain koska ärsyttävä isoveli. Sitten Lily oli tilannut taksin (nimeltään Jesse) ja painellut tallille.
    “Teen tän sitte vaan sun takia, en sen kusipään”, Jesse ilmoitti autossa tilanteeseen nähden ylikorostetun kovaan ääneen. Jesse oli luvannut kyyditä Lilyä tuhottoman aikaisin aamulla ja auttaa häntä Orionin tavaroiden pakkaamisessa. Lily vain pudisteli päätään ja katseli auton ikkunasta ulos. Ei sinihiuksinen tyttö oikein itsekään hyväksynyt päätöstään, mutta asiat olivat aina niin kovin ristiriitaisia.

    “Öö mikä tää on”, Jesse kysyi nostaen Orionin varustearkusta epämääräisen näköisen vaatekappaleen. Lilylläkin meni hetki hahmottaa mitä Jessellä oli kädessä.
    “Aa joo, no noi on mun privaattipaikkojen verhoilut et joo annapa tänne”, Lily vastasi äkisti ja repäisi alusvaatteensa Jessen kädestä.
    “Hyh, kauan noiki on ollu tuolla”, hämmästynyt mies kysyi ja alkoi selkeästi karttamaan varustelaatikkoa. Lily virnuili huvittuneena.
    “No siis, on siitä puoltoista vuotta ainaki ja ÄLÄ kysy, miks ne on tuolla”, hän naureskeli kiusaantuneena.
    “Oikeesti HYI. Te ootte ollu ihan hirveitä. En suostu siihen, et lähet sen jätkän kanssa yhtään mihinkään”, Jesse huudahti närkästyneenä. Minkä Lily sille mahtoi, että Nicholsonien talli oli käytännössä kokonaan Kristianin ja hänen isänsä omaisuutta, ja Kristian nyt oli aina voinut tehdä juuri sitä, mitä huvitti. Satulahuone oli ehkä aikoinaan ollut Nicholsonien tallien tapahtumarikkain paikka. Siellä Lily oli kyllä muutaman kerran nuhdeltukin. Huonot muistot puistattivat Lilyä, mutta hän nauroi silti Jessen ahdistuneelle ilmeelle kahta kauheammin. Auta armias, jos pieni Miro olisi ollut Jessen tilalla nyt. Mitäköhän Lily olisi silloin sanonut.

    Jesse ja Lily kantoivat tallipihalle Orionin koko varustearkun täynnä tavaraa. Varustearkku oli niin painava, että aina jokaisen tuskaisen kymmenen metrin jälkeen he olivat joutuneet pitämään hengähdystauon.
    “Jumaliste mikä soija”, Jesse huokaisi, kun he viimein saivat varustearkun laskettua keskelle tallipihaa. Lilykin oikoi selkäänsä hiukan hengästyneenä.
    “Juu, mun täytyis ilmeisesti mennä taas treenaamaan”, hän puhisi ja tähyili kauemmas tallitielle. Jesse katsoi naista epäuskoisena, hyväkuntoinenhan tuo oikeasti oli. Mitä sitä nyt turhaa enempää treenaamaan.
    “Noni, finally”, Lily sanoi, kun mutkan takaa ilmestyi äkisti siisti ja uudehko Nicholsonien maasturi ja sen perässä kaksipaikkainen tummasävyinen traileri. Jesse nosti kulmiaan tylsistymisen merkiksi. Hän tekisi kaikkensa, jotta Lilykin ymmärtäisi, että Kristianin kanssa hengaaminen ei olisi hyvä asia. Jesse laittoi vielä kätensä puuskaan ja seurasi Nicholsonien auton valumista tallipihalle, ennen kuin sanoi: “Joo, tästä eteenpäin kaks viikkoo oot sitte vaan Orionin vastuulla. Toivottavasti se pitää susta huolta. Älä tohon kurjimukseen ainakaan luota for real.” Lily hymähti hyväntuulisesti. Kyllä hän ymmärsi Jesseä. olihan mies toisaalta aivan oikeassa. Lily itse oli vain tyhmä ja idiootti. Maasturin ovi aukesi ja Kristian pomppasi tyylikkäästi ulos autosta.
    “Mun on pakko juoksuttaa Ben. He is stressed out”, Kristian sanoi Lilyä sen pahemmin vilkaisematta ja kiiruhti trailerin taakse avaamaan lastaussiltaa. Lily koki hämmentyneisyyden tunnetta. Ei mitään tervehdystä? Kristianilla ei nähtävästi ollut aikomustakaan kysyä saisiko hän edes käyttää Hallavan tiloja. Jesse pyöräytti silmiään ja hävisi nopeasti sisälle talliin.

    “No niin poika, let’s mennään”, Lily taputti hienoa hevostaan kaulalle. Hän varmisti vielä kuljetussuojien ja loimien kiinnityksen, ennen kuin avasi karsinan oven ja talutti upean ilmestyksensä ulos. Kello läheni jo kymmentä ja tallilla oli jo kuhina päällä. Orion ei ollut enää tallin uusin hevonen, mutta se sai edelleen yhtä paljon katseita kuin ensimmäisenä päivänään Hallavassa. Lily oli saanut monta kertaa nuoria tuntilaisia kiinni Orionin kuvaamisesta ja se ahdisti häntä. Ei kai hevosia ollut laitonta kuvata, mutta kuvien leviäminen aiheuttaisi lehdistön kiinnostuksen, sillä kyseessä oli kuitenkin heidän tietojensa mukaan Kristian Nicholsonin hevonen. Ja sitten taas ihmeteltäisiin mitä lahjakas kisahevonen teki ratsastuskoululla.
    “Noniin”, Lily sanoi ehkä enemmän itselleen kuin hevoselleen, kun hän lähti taluttamaan akhaltekinhevosta lastaussiltaa pitkin sisään traileriin. Orion oli yhtä mutkaton kuin aina ennenkin. Lily kiinnitti sen riimunarun huolellisesti sille tarkoitettuun lenkkiin ja antoi hevoselleen muutaman hevosnamin kiitokseksi hyvästä työstä. Vasta tässä vaiheessa Lily huomasi ylimääräiset silmäparit, jotka olivat seuranneet Orionin lastaamistapahtumaa. Tällä kertaa kyseessä eivät kuitenkaan olleet liian uteliaat nuoret tuntilaiset, vaan Luukas. Luukas oli huomannut sinihiuksisen nuorukaisen ja hänen cremellon hevosensa jo kaukaa. Miehellä oli vahva tunne, että Lily vältteli häntä, sillä nytkin nainen koetti piiloutua hevosensa taakse trailerin nurkkaan. Halusiko hän tosiaan kadota maailmasta kokonaan aina Luukaksen havaittuaan? Häpeästäkö? Mistä muusta? Orion hirnahti hyväntuulisen tervehdyksen arabialaista täysiveristä taluttaneelle miehelle. Cremello ori ei ollut tyhmä, se oli erittäin viisas ja tervehti tuttuja aina oikein mieluusti. Kyseisestä tavasta Lily ei kuitenkaan aina pitänyt. Nytkin nainen vain sihisi Orionille jotakin epäselvää hampaidensa välistä, mutta hevonen ei kiinnittänyt häneen huomiota. Lily sai sen puolesta olla vähän tyhmä, mutta Orion ei itse sitä ollut.

    Kristian oli juuri lopettelemassa komean englannintäysiverisensä juoksuttamista, kun maneesiin ilmestyi mies arabin kanssa. Kuumunut hevonen oli hiukan riehakkaalla päällä ja onnistui potkaisemaan jo kahden minuutin sisällä sisälle pääsystään maneesin laitaa niin kovaa, että Kristianilla liinan päässä kävellyt Ben vauhkoontui.
    “What the fuck is your horse doing?” Kristian raivosi. Mitä helvetin villihevosia tälläkin ratsastuskoululla pyöri? Kyllä Kristian ratsastuskoulun kehää kiertävät luuskat vielä kesti, mutta mikä tuo raivohullu, tuskin koskaan ihmiskosketusta kokenut, luikku oli? Kristian tunnisti miehen kirosanat hollanninkielisiksi. Voi helvetti, sekin vielä. Kristian poistui maneesista heti, kun hollantilainen oli saanut hevosensa rauhoiteltua. Arabialaisen täysiverisen omistaja jäi tuijottamaan Kristianin perään halveksuvaksi. Luukas ei ollut koskaan nähnyt tuota miestä tallilla, mutta jostain hänen naamansa oli tuttu. Hevonenkin oli hieno. Luukaksen mieltä jäi kuitenkin painamaan enemmän traileriin lastattu tekki ja sen omistaja. Mihin Lily oli lähdössä? Ei vaikuttanut miltään kisareissulta…

    “Who the fuck owns a horse like that?” Kristian kysyi vaativasti heti trailerille saavuttuaan. Lily istui trailerin renkaan päällä ja katsoi miestä merkitsevällä ilmeellä.
    “Jaa niin Luukaksesta ja siitä seinähullusta arabista, Zadastako puhut?” Hän esitti vastakysymyksen tasapaksulla äänellä toista kulmaansa kohottaen. Kristianin vaativa katse kääntyi Lilyyn.
    “Mistäs tää couple on sulle tuttu?” Kristian kysyi pienellä varauksella. Lily naurahti vaatimattomasti ja nousi seisomaan.
    “Oon seurannu niiden menoa jo pidempään ja ollut pari hassua sekuntia myös sen arabin selässä”, hän sanoi. Kristian tuhahti. Ilmeisesti Lily oli kuitenkin tippunut, kun kyse oli vain parista sekunnista. Kristian tunsi Lilyn ja olisi voinut vaikka lyödä vetoa, että Lily oli vaatimalla vaatinut päästä näyttämään ratsuttajan taitonsa tuon villihevosen selässä.
    “Suosittelen pysymään kaukana siitä kaksikosta”, Kristian mainitsi ohimennen. Lily ei reagoinut sanoihin mitenkään, sillä jostain syystä hänen teki mieli aina toimia päinvastoin Kristianin tahtoa. Varsinkin nykyään.

    “LILY!” Kuului vaimea huuto jostain kauempaa. Miro juoksi kohti traileria henkihieverissä ja pelkäsi myöhästyvänsä hyvästeistä. Niin ei kuitenkaan onneksi käynyt, sillä Lily huomasi pojan ennen kuin ehti nousta autoon. Miro hyppäsi Lilyn avonaiseen syleilyyn ja he pyörähtivät ympäri muutaman kerran, ennen kuin Lily laski Miron alas.
    “Taas te lähette, ei teitä nää tallilla ollenkaa ku kisaatteki koko aika”, Miro harmitteli. Lily nosti kasvoilleen hymyn ja pöyhi Miron hiuksia.
    “No äläs nyt. Lupaan sitte parin viikon päästä olla täällä ainaki kaks viikkoa putkeen”, nainen sanoi päättäväisellä äänellä. Miro tuhahti.
    “Juujuu, ellet jää ton rontin kanssa asumaan jonnekin ulkomaille”, hän huomautti nopeasti autossa istunutta Kristiania mulkaisten. Lily ei oikein ymmärtänyt mitä Miro ajoi takaa, joten hän kysyi: “Mitäs sä nyt hei tolla tarkoitat?”
    “Sitä mä vaan että kun sä aina oot ton prinssi uljaan kanssa, etkä mun kanssa. Mun mielestä mä oon kivempi ja parempi kaveri ku Kristian”, Miro vastasi. Lily naurahti.
    “No niinhän sä oot, mut muista et Orion on myös Kristianin”, hän muistutti.

    Lily nojasi olkapäällään sivuikkunaa vasten ja seurasi Hallavan koko ajan etäisemmäksi jäänyttä figuuria. Se olisi menoa nyt.
    “Mä muuten osallistuin tie tähtiin-kisoihin”, Lily mainitsi väsymyksensä takia ehkä hiukan välinpitämättömästi. Kristian vilkuili häntä sivusilmällä ja kysyi: “What’s that?”
    “Viisosanen kilpailu. Sellanen vuosittainen ja varmaan aika tunnettukin. Muitaki Hallavalaisia osallistuu, joten mä ilmottauduin tänään kanssa”, Lily vastasi. Kristian tähyili ison tien kupeessa ympärillensä ja lähti kaartamaan risteyksestä vasemmalle.
    “Millä tasolla te kisaatte?” Hän kysyi kiinnostuneena.
    “Vaikee B ja 120cm”, Lily sanoi hiukan jännittyneenä, mutta ylpeänä. Kristian yllättyi positiivisesti lilyn sanois. Hän oli myös salaa ylpeä tästä. Nainen oli ottanut itseään aika tavalla niskasta kiinni ja osoittanut jo monesti, että olisi, ja tulisi aina olemaan, Man O’ Warin arvoinen.
    “Are U ready for that?” Kristian kysyi sitten kääntäen katseensa Lilyyn. Lily ei itseasiassa ollut täysin varma, mutta Orionin takia hänen olisi ainakin yritettävä ja annettava kaikkensa.
    “Orion is. And if he is I’ll have to be too”, hän vastasi päättäväisesti.

    Ilmassa oli uusien tuulien tuntua. Kristianin ja Lilyn välit olivat oudommat kuin koskaan. Kristian toivoi niiden parantuvan tällä kahden viikon reissulla, mutta hän ei tiennyt mitä oikeasti odottaa. Lily rakasti Kristiania edelleen, mutta Kristian oli silti vienyt häneltä uskon miehiin jo aikoja sitten. Omistajiensa välien kireydestä jännittyneet hevosetkaan eivät tienneet mitä tuleman piti. Kukaan neljästä matkustajasta ei ollut yhtään varma siitä, että tulisiko tästä reissusta katastrofi vai jotakin aivan muuta.

    • #4731 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Tykkäsin ihan sikana tän tarinan kirjotustyylistä, siis tosta kaikkitietävästä kertojasta(ko?). Oli hauska piipahtaa saman tarinan aikana sekä Lilyn että Kristianin ja Luukaksenkin pään sisällä. 1hp ja 2sp

    • #4808 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 106
      • Perus pullaponi

      miten Kristian osaakin olla nii …ärrr!! im gonna fight him. täs tarinas oli hyvä tunnelma ja reipas vauhti kaiken aikaa.

  • #4977 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 107
    • Perus pullaponi

    Apaattisuus tarttuu
    25.2.2019

    Orion oli nuutunut. Se roikotti päätään masentuneen oloisena, eikä sitä huvittanut syödä edes sokeripaloja, joita sille tarjosin.
    “Fuck. This isn’t good”, Kristian sanoi nojaten karsinan ovea vasten. Silmäilin huonovointista hevostani huolestuneena, enkä vaivautunut vastaamaan mitään Kristianille. Olin hukassa. Olin tottunut siihen, että Orion oli aina nostamassa minun pääni ylös huonoina päivinäni. Juuri koskaan tilanne ei ollut päinvastainen. Tämä kaikki johtui Hukkasuon eilisistä osakilpailuista. Päivä oli alkanut hyvin. Olimme pakanneet tavaramme ja lastanneet hevosemme ja lauleskelleet Kristiania kiusataksemme Miron kanssa pelkkiä teinipop-kappaleita autossa koko matkan Hallavasta Hukkasuolle. Hermonikin olivat olleet kasassa poikkeuksellisen hyvin. Kesken kouluratsastussuorituksemme joku oli kuitenkin huutanut aivan liian lähellä kurkkusuorana hevoselleen ja läimäissyt sitä poikkeuksellisen kovaäänisesti raipalla, joka oli onnistunut sitten laukaisemaan Orionissa traumaperäisen stressireaktion. Se oli alkanut välittömästi riehumaan kentällä, eikä minulla ollut enää mitään sanomista sen suuntaan tai vauhtiin. Sen tajuttuani olin hypännyt pois selästä ja kiirehtinyt katsomon puolelle tiedostettuani hevosen vaarallisuuden. Orion oli riehunut kymmenen minuuttia, ennen kuin se oli rauhoittunut ja jäänyt seisomaan paikoilleen. Nyt se oli voimaton ja veltto. Tiesin Orionin traumoista ja siitä, että se sai vaarallisia raivokohtauksia stressireaktion lauetessa, mutta en ollut osannut odottaa niin käyvän kilpailuissa. Eikä tätä ollut koskaan tapahtunut Hallava-aikana. Siksi minuakin harmitti, hyvin paljon. Mieltäni ei lämmittänyt edes viides sija esteluokasta, sillä hevoseni ei ollut vielä silloinkaan täysin normaali. En olisi edes ratsastanut esteluokkaa enää kohtauksen jälkeen, ellei Kristian olisi suurin piirtein pakottanut. Halveksuin Kristiania siitä.

    “Hitto se näyttää huonolta”, Lola sanoi myötätunteisella katseella, kun otin Orionin ulos karsinasta. Nyökkäsin.
    “Joo. En oo ite nähny sitä koskaan tällasena. Hitto tuntuu pahalta”, sanoin monotonisella äänellä. Lola tuli rapsuttelemaan Orionin säkää. Hevonen ei reagoinut.
    “Onneks te ootte kuitenkin kunnossa edes fyysisesti kummatkin. Tai et ehit just alta pois. Voin kuvitella kuinka kauheeta on tajuta oman hevosen uhkaavan henkeä”, Lola järkeili. Huokaisin.
    “Nii, vaikka ei se sitä tarkota, eikä se sille mitään voi”, puolustin Orionia.
    “Mä tiedän”, Lola hymyili vaisusti. Hymyilin väsyneesti takaisin. Kristian kuunteli keskusteluamme etäämmältä, muttei sanonut mitään. Hänkin oli väsynyt ja tiesin hänen olevan huolestunut minun hyvinvoinnistani. Orionin hyvinvointi oli hänelle minun hyvinvointiini verrattuna toissijainen seikka.

    Lunta oli sulanut jo useampia kymmeniä senttejä ja päivät olivat jo useinmiten aurinkoisia ja tyyniä. Kevät teki tuloaan. Kohta alkaisi taas maastoestekausi ja pääsisin treenaamaan Orionin kanssa kenttäratsastusta kunnolla.
    “Kyllä tää tästä Orion. Joskus tulee takaiskuja”, sanoin riimunarun päässä minua seuraavalle hevoselle. Sitä oli pakko liikuttaa, ei se voisi jäädä vain karsinan nurkkaan apaattisena. Siksi olinkin lähtenyt sen kanssa metsään kävelemään sen jälkeen, kun Kristian oli lähtenyt. Minusta tosin tuntui enemmänkin siltä, että kävelin yksin.
    “Voi Orion”, sanoin hiljaa. Silmäni vetistivät. Niin pahalta minusta tuntui katsella huonovointista hevosta. Varsinkin kun tiesin, että se oli fyysisesti täysin kunnossa. Eläinlääkärikin oli käynyt sen tarkistamassa. Orionista ehkä tuntui pahalta, että se oli ollut minulle vaaraksi. Tai sitten syy sen käytökselle oli jokin toinen. Minun oli vaikea tulkita sitä nyt. Tunsin itseni paskaksi hevosen omistajaksi.

    Olin viettänyt koko päivän Orionin kanssa ja koin tarvitsevani pientä taukoa mitään haluamattoman hevosen katselemisesta, joten suuntasin maneesiin. Tarkemmin sanottuna katsomon puolelle. Jos joku vaikka olisikin ollut ratsastamassa. Yllätyksekseni katsomoon päästyäni kohtasin erikoisen näyn. Maneesissa työskenteli parhaillaan Luukas, Zadan kanssa, ja selästä käsin. Ja lisäksi hullu arabi näytti ainakin sillä hetkeltä normaalia vain hiukan vauhkommalta perusratsulta. Luukas tuli parhaillaan kokorataleikkaata ravissa. Hymähdin itsekseni. Ehkä Luukas saisi tuosta villihevosesta vielä tehtyä ratsun.
    “Noni, mitä nyt taas”, Luukas ärähti saman tien minut huomattuaan. Hän siirsi kulmassa käyntiin ja jäi voltille katsomoa lähinnä olleelle sivulle.
    “Kunhan tulin katselemaan tapahtuuko täällä mitään”, vastasin mitään sanomattomasti. Luukas näytti hetken närkästyneeltä, ennen kuin kysyi: “No tapahtuuko täällä mitään?” Seurasin hetken arabialaisen täysiverisen käyttäytymistä. Se ei näyttänyt levottomalta.
    “Ei. Näyttää tylsältä”, sanoin sitten. Luukas teki itseasiassa aika onnistuneen pysähdyksen ja katsoi minua hetken mietteliäästi, ennen kuin kannusti Zadan taas raviin. Emme puhuneet mitään miltei tuntiin. Luukas ratsasti hevosellaan ja minä seurasin hänen ratsastamistaan. Ajatukseni olivat muualla, mutta aina välillä huomasin kiinnittäväni huomiota Zadan kehittymiseen. Laukka sillä oli aivan kamalan näköistä ja se pukitteli paljon, mutta ravi ja käynti näyttivät hyvältä verrattuna siihen, kuinka vähän Luukas oli sillä ratsastanut. En kuitenkaan suostunut kokonaan muuttamaan käsitystäni Luukaksesta kouluttajana.

    Seurasin Luukaksen ratsastuksen jälkeistä toimintaa. Hän nosti jalustimet, löysäsi hiukan satulavyötä ja ärähti pari kertaa pyörivälle arabilleen. En sanonut mitään. Luukas oli jo selkeästi poistumassa maneesista, mutta pysähtyikin reilusti ennen maneesin ovea.
    “Minkä helvetin takia sä muuten vaan lähit lätkimään sillon ja jätit mut yksin pyydystämään hevosta, lisäks antaen sille mahdollisuuden karata avonaisesta maneesin ovesta?” Hän kysyi sitten. Mies ei kuulostanut erityisen tyytyväiseltä, tietenkään.
    “Se on pitkä juttu. Mut oon pahoillani siitä. Se oli vitun paskamaisesti tehty, myös sun hevosta kohtaan”, vastasin hetken hiljaisuuden jälkeen. Nojasin katsomon kaiteeseen. Minulla ei ollut aikomustakaan lähteä maneesista. Luukas katsoi minuun hyvin pitkään, ennen kuin jatkoi matkaansa maneesin ovelle. Ovella hän kuitenkin käänsi rintamasuunnan vielä kerran minua päin.
    “Ratsutallilla on puhuttu jonki verran siitä, et sun hevonen heitti sut selästä ja hyökkäs sun kimppuun. Onks se totta?” Luukas kysyi sitten. Ilmeisesti hän oli miettinyt asiaa hiukan pidempään, muttei ollut viitsinyt kysyä. Naurahdin sarkastiseen sävyyn erittäin epäuskoisena.
    “Wow. Joo ei todellakaan oo totta. Kiva et Orionista puhutaan tohon sävyyn”, vastasin tuhahtaen. Zadasta alkoi pikkuhiljaa tulla erittäin levoton.
    “No, toivottavasti tekki voi kuitenkin ihan hyvin. Ja sä tietenkin”, Luukas sanoi minua intensiivisesti tuijottaen. Sitten hän vain käänsi kylmästi selkänsä ja poistui nopeasti maneesista. Hän ei pitänyt minusta, enkä minäkään hänestä. Jostain syystä välillämme oli kasvanut kuitenkin jonkinlainen ymmärrys, vaikka minä ainakin kielsin sen.

    Kello läheni jo kymmentä, kun pääsin vihdoin istumaan autoon. Oikeastaan Aleksi oli häätänyt minut tallilta ja vakuuttanut, että Orion kyllä pärjää ihan hyvin yön yli. En jaksanut vielä käynnistää moottoria, vaan jäin katselemaan auton verhoilun yksityiskohtia. Minulla oli taas käytössä Kristianin kallisarvoinen Corvette. En tulisi ikinä sanomaan ääneen, että pidin kyseisestä autosta oikeasti aika paljon. Olinhan Jasellekin vakuuttanut, että en pitänyt yhtään uusista autoista. Ja tietenkin, edelleen, oma vanha Celicani oli maailman parhain ja kaunein auto, mutta kyllä minulle olisi Kristianin Corvettekin kelvannut. Se tosin maksoi reilusti yli viisinkertaisesti Orionin verran, joten hell no. Ajatukseni keskeytti puhelimen raivokas pärinä takataskussani. Kaivoin vaivalloisesti puhelimen käteeni.
    “Lily Wilson”, vastasin.
    “Moikka, pääsisitkö eläinlekuriin?” Kuului linjalta veljeni ääni. Kummallista.
    “Kui?” Kysyin mietteliäästi.
    “Rissaa on ammuttu töissä ja se on ollu leikkauksessa. Se varmaa arvostais jos sen paras kaveri ois täällä hakemassa sitä”, Miko sanoi. Hämmennys valtasi minut.
    “Mitä? Ja miks vitussa tästä ei voinu kukaan aikasemmin ilmottaa?” Raivosin. En kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan painoin luuria, heitin puhelimeni kartturin penkille, käynnistin moottorin ja lähdin parkkipaikalta renkaat kirskuen. Kuka helvetti ampui koiraa?

    • #4984 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 106
      • Perus pullaponi

      voi perse, ei sitä koiraa D : mite voikin olla noi kurja päivä. toivottavasti kummakki eläimet ja lily toipuu pian

    • #4992 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 91
      • Koulutuksen tarpeessa

      Miten voi olla noi paska päivä? Ja saakeli jos se koira ei selvii nii entiää Tuun tän ruudun läpi hallava maailmaan ja pelastan sen ite 😂. Ja toivottavasti Orionin oireet helpottuu kans!!

    • #4997 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 232
      • Perus pullaponi

      Ai että, viel joku kerta Jesse saa tarpeekseen ja ottaa asiakseen vähän puhuu Kristianin kanssa. Varmaan aika kovaan ääneen. Kamalaa, tuntuu että aina kun Lilyllä menee yks asia hyvin niin kolme muuta asiaa menee huonosti! Tarinallisesti tässä oli hirveen hyvä tunnelma, varsinkin toi kun Lily oli Orionin kanssa kävelemässä, ja silti siitä tuntui että se on yksin. Se oli musta tosi hieno ja hyvin kirjoitettu kohtaus, se kertoi hurjan paljon mitä Lily tuntee ja sai lukijalta täydet sympatiat puolelleen.
      Mutta oon kyllä silti tän surumielisestä aiheesta huolimatta aina niin ilonen kun saan lukee sun tarinoita!

    • #5010 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Tää oli kyl hirveen surumielinen tarina, mut hyvin kirjotettu. Saat 1hp ja 2sp

  • #5182 Vastaus

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 107
    • Perus pullaponi

    Laitetaan poika kuntoon
    3.3.2019

    Siinä Kristian taas seisoi. Vierelläni kuin järkkymätön vuori. Kerta toisensa jälkeen annoin hänelle anteeksi kaiken. Siis aivan kaiken. Olin kyllästynyt olemaan yksin. Kaipasin sellaista taipumatonta ja palavaa rakkautta. Meidän välillämme sitä ei enää ollut, mutta helpompi oli aina vain palata tuttuun ja ‘turvalliseen’. Kristian kuitenkin rakasti minua, vaikka minä en häntä kohtaan enää samalla tavalla ehkä tuntenutkaan. Välillä tuntui, ettei kukaan muu rakastanut minua kuin Kristian. Yksinäisyys oli kuitenkin hirvein tunne, jonka tiesin.

    “Oh god stop it”, Kristian virkkoi ja lähestyi minua ja Orionia kädet heiluen. Pysäytin hevosen ja jäin tuijottamaan Kristiania hämmentyneenä.
    “Mitä? En mä voi sille mitään, et se käyttäytyy näin”, vihoittelin hänelle. Orion kulki epätasaisesti ja pukitteli herkemmin kuin koskaan. En saanut sitä mitenkään kulkemaan niin kuin olisin halunnut.
    “Alas selästä”, Kristian käski ja ojensi kätensä ottaakseen minut vastaan. En vastustellut ärtymyksestäni huolimatta. Kristian nappasi ohjat käsistäni saman tien, kun olin päässyt turvallisesti maan pinnalle. Sitten hän nousi Orionin selkään ja johdatti hevosen uralle. Jäin kädet puuskassa keskelle maneesia seuraamaan menoa.
    “Sähän se pomo oot, remember”, Kristian päivitteli minulle. Hm. Mokoma luuli tietävänsä jotakin asioista.

    Jouduin kokemaan karvaan pettymyksen, kun Kristian sai kun saikin Orionin kulkemaan miltei virheettömästi. Ei mitään ongelmia. Mitä sellaista hän muka osasi tehdä, mitä minä en?
    “See?” Kristian kysyi toista kulmaansa nostaen. Hän ohjasi vaahtoavan hevosen luokseni ja hyppäsi alas selästä. Ohjat minulle ojennettuaan hän hipaisi kevyesti kättäni. En tiennyt pidinkö siitä vai en, joten sivuutin kosketuksen. Hyppäsin Orionin selkään muitta mukinoitta, enkä puhunut Kristianille mitään.

    Kristian oli saanut Orionin rennoksi ja kuuliaiseksi, joten työskentelyä oli helppo jatkaa. En saanut enää turhia pukkeja mihinkään väliin ja Orionin askelkin tuntui tasoittuneen.
    “En tiiä mitä sä tälle teit”, sanoin harmistuneena, kun laukanvaihdot eivät epäonnistuneetkaan.
    “I just didn’t doubt myself. Ja itsesäälissä ei tartte pyöriä. It gets to him”, Kristian sanoi tasapaksulla äänellä ja nojasi maneesin seinään. Hän näytti todella hyvältä tänään. Yritin ohjata ajatukseni muualle. Orion pärski äänekkäästi, kun pyysin sitä kulkemaan korkeammalla askeleella. Se oli kehittynyt huimasti, vaikka olikin vasta kuusivuotias. Keskiaskellajit hipoivat jo ylärimaa ja laukanvaihdot eivät enää olleet eriarvoiset. Orion ei ollut vieläkään lähelläkään automaattihevosta, mutta se oli herkistynyt ratsastajan liikkeille koko ajan vain entistä enemmän.
    “No siinä on meidän Orion”, Kristian sanoi hymyillen, kun Orion alkoi toimimaan itselleen ominaisella tavalla allani. Hymähdin. Joku päivä se ei olisi enää meidän, vaan minun. Minun upea oripoikani.

    • #5191 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 845
      • Lauman johtaja

      Tää oli täydellinen esimerkki miten saa heppatarinan vaikuttamaan ei heppatarinalta vaan maailman mielenkiintoisimmalta luettavalta. Jotenki tosi nerokkaasti sait sisällytettyä tähän kaiken mitä Lilyltä, Kristianilta ja Orionilta odotin tässä hetkessä. 2kp

Vastaa aiheeseen: Orion

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi:




Siirry työkalupalkkiin