Orion

Foorumit Päiväkirjat Orion

Luet parhaimillaan 68 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #3568 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Lily Wilson
      Man O’ Warin omistaja

      Pisteet
      Kouluratsastus: 43p
      Esteratsastus: 40p
      Maastoratsastus: 10p
      Hoito: 66p
      Sosiaalisuus: 59p
      Kilpailut: 15p

      Merkit




      Kuka?
      Lily on 24-vuotias kaunis nuorukainen, jolta ei luonnetta puutu. Hän on rohkea ja sosiaalinen maailmaa nähnyt nainen, joka aikoinaan jätti lukio-opintonsa kesken jo 16-vuotiaana ja lähti työskentelemään hevosten pariin oppisopimuksella. Lily on nuoren ikänsä aikana ehtinyt jo perimään isoäitinsä hevostallin täynnä upeitä kenttä- ja laukkahevosia, mutta joutunut luopumaan unelmastaan jo kahden vuoden jälkeen, kun loukkaantui tiputtuaan hevosen selästä pahasti ja menetettyään oman, sekä koko perheensä varallisuuden kalliisiin kuntoutuksiin.

      Luonteesta
      Lily on ystävällinen ja sosiaalinen, mutta silti ujo. Siis hiukan ristiriitainen. Lily omaa lempeän katseen, eikä menetä malttiaan usein. Hän osaa ajatella muita, ehkä joskus jopa enemmän kuin itseään ja siksi hän on erittäin pidetty esimerkiksi ystäviensä ja perheensä keskuudessa. Lily on myös hurjapää, johtuneeko isänsä poliisitaustasta vaiko Lilyn uteliaisuudesta kyseisiä hommia kohtaan. Ehkä sekin kertoo jo hieman, että Lily käytti vuoden elämästään armeijan käymiseen ja hän käy isänsä ja veljensä kanssa metsästämässä erityisesti hirvestysaikaan.
      Lily ei viihdy hienohelmojen kanssa, eikä hän voi sietää ylimielisiä ja huonosti tai epäreilusti toisia kohtaan käyttäytyviä ihmisiä. Tämä nainen on vannonut, että lupaa aina mennä väliin, jos kokee toista ihmistä sorrettavan.

      Perhe
      Lilyn perheeseen kuuluu isä Marko, äiti Miranda, isoveli Miko ja koira Rissa. Lilyn isä Marko on ammatiltaan poliisipäällikkö ja kuten arvata saattaa, on Rissa saksanpaimenkoira ja se käy aina Markon kanssa samaan aikaan töissä, onhan se sentään poliisikoira. Vaikka Marko on päässyt kovalla työllä poliisiaseman johtokuntaan, hän työskentele mielummin kentällä Rissan kanssa. Miranda-äiti omistaa erittäin menestyneen olutpanimon, mutta tekee suurimmat osat töistään aina koneen ääressä kotonaan. Lilyn isoveli Mikko työskentelee isälleen ja on neljä vuotta pikusiskoaan vanhempi. Lilyllä on lämpimät suhteet perheeseensä, vaikka isoveli sattuu käymään kunnian päälle usein ja ärsyttää kaikin mahdollisin tavoin, vaikka kummatkin ovat jo aikuisia.

      Ulkonäkö
      Siniset takapuoleen asti ulottuvat hiukset ovat varmasti ensimmäinen asia, jotka kiinnittävät ohikulkijan huomion. Ja kyllä, niihin menee älyttömän paljon rahaa vuodessa. Jos Lilyn kanssa puhuu kasvotusten, kiinnittää varmasti seuraavaksi huomiota jäänsinisiin silmiin. Naisella on vaaleankalpea iho ja hoikka vartalo. Hän on lyhyt, noin 154cm pitkä. Lyhyys, hoikan vartalon geenit ja salilla käyminen siis antavat erittäin hyvät valtuudet Lilyn lihaksikkaale vartalolle, eikä hevosten kanssa puuhaaminenkaan kuntoa huononna! Lily käyttää talvisinkin vapaa-ajallaan sisällä napapaitoja ja tiukkoja farkkuja, tai vaihtoehtoisesti lökäreitä. Tallilla sitten käytetäänkin tietenkin tallivaatteita ja hiukset pidetään kiinni. Jokatapauksessa, tallilla tai ei, niin käytetään omaan tyyliin sopivia tyylikkäitä vaatteita! Korvassa on sinisellä kivellä varustettu industrial-lävistys. Lily ei käytä meikkiä, koska kokee olevansa tarpeeksi hyvännäköinen ilmankin. Kulmansa kyllä huolittelee nyppimällä ja hoitaa ihoaan normaalisti.

      Hevoset
      Lily on työskennellyt hevosten parissa lapsesta asti. Välillä on ollut taukoja ja joskus on palattu jopa alkupisteeseen asti. Suuren onnettomuutensa jälkeen vuonna 2015 kuntoutukseen meni vuosi ja ratsastaessa saattaa edelleen tulla pieniä takaumia onnettomuuteen. Ne ovat este nopealle kilparadoille takaisin kipuamiselle ja siksi Lily etenee askel kerrallaan. Vaikka pelkotiloja saattaa välillä tulla, hän ei koskaan luopuisi hevosista ja itselleen maailman tärkeimmästä harrastuksesta!
      Kokemusta löytyy niin ravihevosista laukkahevosiin ja lännenratsastukseen. Lily on kouluttanut ja ratsuttanut kenttähevosia hevosia jo 16-vuotiaasta asti ja tietää paljon esimerkiksi useanlaatuisista ongelmahevosista. Hän myös ymmärtää, että jokainen hevonen on yksilö, eikä uuden hevosen kanssa voi koskaan työskennellä samalla tavalla kuin edellisen. Luottamus on ansaittava. Lily pitää haasteista ja hänellä on aina tarve näyttää muille, että hankalastakin hevosesta voi saada tosiystävän.

      Harrastukset
      Ratsastus
      Ammunta, erityisesti jousiammunta
      Kuntosaleilu ja yleisurheilu
      Autot

      Faktoja
      – Omistaa vuosimallin -90 Toyota Celican, oikea silmäterä
      – Orion on puoliksi Lilyn ja puoliksi Lilyn ex-poikaystävän Kristian Nicholsonin niin kauan, kunnes Lily on maksanut hevosen kokonaan
      – Orion on Lilyn ensimmäisen oman kenttähevosen, joka kuoli siinä 2015 tapahtuneessa ratsastusonnettomuudessa, varsa
      – Yrittää olla aina tuomitsematta uusia ihmisiä
      – Lempiväri on turkoosi
      – Lilyn isosisko, Vivian, murhattiin, kun Lily oli 18 ja tapausta selvitetään edelleen
      – Lily soveltaa kultaista sääntöä päivittäin tekemisiinsä, vaikka ei usko Jumalaan
      – Ei tuomitse ketään ja pyrkii elämään mahdollisimman iloista elämää vastoinkäymisistä huolimatta
      – Rakastaa susia ja on päässyt työskentelemään niiden pariin, kun oli kerran kolme kuukautta työharjoittelussa eläintarhassa
      – Äidin puolen suku on alkujaan englannista, siitä sukunimi
      – Alkoi hoitamaan Valeraa Hallavassa 10.12.2017
      – Lopetti Valeran hoitamisen 16.12.2018, kun toi kyseisenä päivänä Orionin Hallavaan

      Suhteet tallilaisiin

      Jesse – Pikkuhiljaa kapuaa kohti parhaan ystävän titteliä. Lily ei vielä tiedä tunteeko jotakin enemmänkin.
      Alana – Lilyhän ei vihaa ketään, mutta Alana ei sitten ole kukaan.
      Miro – Lilylle kuin pikkuveli.
      Seela – Yksi Lilyn hyvistä tallikavereista. Seelalle on helppo purkaa tunteita.


      Man O’ War
      Orion
      5v, Akhaltekinhevosori, syntynyt Iso-Britanniassa
      163cm, Cremello
      Yhteisomistuksessa Lily Wilsonilla ja Kristian Nicholsonilla.
      Käytössä keskiviikkoisin tuntihevosena Hallavassa
      Orion etsii satunnaista liikuttajaa.

      Orion on helposti kuumuva, tietyllä tavalla hiukan säikky, mutta loppujen lopuksi kuitenkin äärimmäisen rauhallinen, lahjakas ja todella osaava hevonen. Ori ei tee mitään ilmaiseksi, mutta muuten se on erittäin sympaattinen ja empatiakykyinen hevonen, jota on vaikea inhota. Kyseessä on erittäin nuori henkeäsalpaavan kaunis, upealiikkeinen ja valpasaistinen herrasmies.

      • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 10 kuukautta sitten Lily Wilson.
      • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 10 kuukautta sitten Lily Wilson.
      • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 10 kuukautta sitten Lily Wilson.
      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta, 3 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta sitten Inka Lehtimäki.
      • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 2 viikkoa sitten Inka Lehtimäki.
      Attachments:
    • #3577 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Tallin kaksi uutta julkkista
      16.12.2018

      Musta Corvette liukui taas kotipihaansa, vaikka sitä kuljettava nainen ei sitä omistanutkaan. Auton moottori sammui ja valot menivät pois päältä, kun kuljettajan ovi aukesi. Ulkona oli hyvä sää. Pakkasta, mutta lauhkeaa. Lunta ei ollut kuin ehkä sentin verran, mutta juuri se teki luonnosta äärettömän kauniin. Melkein yhtä kauniin kuin tarhassa häntä korkealla ravaava cremello akhaltekinhevonen oli. Mikään ei kuitenkaan voittaisi tuon kuvankauniin ja isoliikkeisen hevosen upeutta.

      Huokaisin vielä viimeisen kerran onnellisena sinihiuksisena Lilynä, jolla EI ollut hevosta. Annoin kirpakan pakkasilman täyttää keuhkoni, otin ratista tukea ja nousin ylös autosta. Suljin oven ja lukitsin auton. Vilkut välkähtivät se merkiksi kerran. Nostin katseeni nähdäkseni taas kaunokirjaimin kirjaillun Nicholson-kyltin tallin pääoven yläpuolella ja annoin jalkojeni kantaa minut sinne. Kristian tuli pääovelle vastaan ruskeanahkaisen riimun ja -ketjuriimunarun kanssa.
      “Tuotko Orionin talliin?” hän pyysi. Normaalisti Kristian vain käski minua, joten en tienny mistä nyt oli kyse. Ehkä hänkin halusi tehdä tästä päivästä minulle unohtumattoman. No tietenkin, kyllä mies tiesi miten saadaan naisia. Yök.

      Vislasin Orionille tarhan portilta. Se pysähtyi kuin seinään ravista ja nosti päänsä korkealle nähdäkseen kuka sitä kutsui. Tiesin, että Kristian ei koskaan vislannut sille. Hetken minua tarhan toisesta päästä tarkasteltuaan se käänsi rintamasuunnan minua päin ja päästeli kovalla pukkilaukalla portille.
      “Wouuuu poika, tolla menolla hajotat ittes”, sanoin orin pääästyä portille asti. Silitin sen otsaa ja olin kiitollinen siitä, että sillä oli hokit. Pujotin riimun Orionin päähän ja avasin portin. Nicholsoneilla oli saranalliset lautaportit valkoisissa lautatarhoissaan ja hevosten tarhaaminen ja tarhasta hakeminen oli tehty niin helpoksi. Orion asteli korein askelin portista ja kääntyi sitten vielä ympäri, jotta pääsisin sulkemaan portin.
      “Oot sä kyllä paras”, sanoin ja taputin sen kaulaa portin suljettuani. Muuttaisikohan hevosen omistaminen mitään? Minusta oli jo kolme vuotta tuntunut siltä, että Orion olisi minun. Kenelläkään muulla se ei ainakaan toiminut samalla tavalla kuin minulla ja koska se oli yhden ihmisen hevonen, tiesin olevani The One.

      “Tähän paperiin vielä nimi”, Kristian sanoi ja ojensi omistuspaperin. Otin sen käsiini ja tutkailin sitä ennen allekirjoittamista. Kyseisessä paperissa luki, että hevonen olisi puoliomistuksessa niin kauan, kunnes olisi maksanut sen kokonaan. Paperissa luki myös, että jos meillä tulisi jotain erimielisyyksiä, saisi Kristian sanoa viimeisen sanan. Luonnollisesti, kun hevonenhan oli käytännössä hänen. Raapustin paperiin puumerkkini.
      “Tää toinen kappale onkin sitten sun”, Kristian sanoi hymyillen ja ojensi minulle toisen samanlaisen paperin. Olin pelkkää hymyä. Nousin ylös toimiston tuolista.
      “Omistanko mä nyt hevosen?” Minun täytyi vielä tarkentaa.
      “Yes ma’am”, Kristian sanoi tehden sotilaallisen tervehdyksen. Yritin peitellä hehkuvaa hymyäni peittelemällä poskiani käsilläni. En kuitenkaan pystynyt siihen. Kristianin tultua lähemmäs toiselta puolelta pöytää, hyppäsin hänen kaulaansa ja käytännössä ehkä vahingossa suutelin häntä. Hänen kätensä painoivat minua alaselästä lähemmäs häntä. Tajuttuani mitä olin mennyt tekemään, irrottauduin väkisin Kristianin otteesta ja yritin unohtaa koko jutun hyppimällä ympäri toimistoa huutaen: “Orion on mun!” Kristian ei iloinnut kanssani, hän oli niin hämmentynyt. Paska. Mitä teinkään.

      “Siel on nyt Orionin viimesetki kamat toisessa kopissa. Kaikki ei mahtunu autoon. Bring him on”, Kristian sanoi karsinan ovelle ilmestyttyään. Napsautin riimunarun kiinni Orionin riimuun. Sillä oli suitsetkin päässä, tietenkin. Kristian avasi meille kaikki reitillä olevat ovet. Pääovelle saavuttuamme ja ulkoilman valon sokaistessa minut, tunsin maailman hidastuvan. Tämä olisi nyt se hyppy uuteen elämään, jota olin odottanut niin kauan. Nostin katseeni vierelläni kävelevään hevoseen, jonka koko olemus oli peloton. Sain siitä voimaa. Orion oli säkäkorkeudeltaankin 10 senttiä minua korkeampi, joten sen pää oli aika ylhäällä.
      “There you go”, Kristianin isä sanoi pidellen takapuomia käsissään. Nyökkäsin hymyillen ja menin Orionin edelle kulkien traileriin hiukan kylki edellä nähdäkseni koko ajan Orin liikkeet. Lastauksessa ei ollut loppujen lopuksi mitään ongelmaa, joka ei yllättänyt minua millään lailla.
      “Right. Siellä se nyt on. Sä varmaan tuut Corvetella perässä?” Kristian kysyi. Nyökkäsin. Edessä olisi noin 60 kilometrin matka pelkkiä mutkateitä. Menisi ehkä tunti, kun trailerin kanssa ei voisi niin kovaa ajella. Ainakaan kun minun kallis lastini oli siellä.

      Olin ohittanut Nicholsonien trailerin ja sitä vetäneen maasturin loppumatkasta päästäkseni tallille ensimmäisenä. Kello lähestyi yhtä. Aleksi tuli minua vastaan tallikäytävällä.
      “Hei! Aleksi! Orion on täällä viiden minuutin päästä. Löytyykö apukäsiä kamojen kantoon?” Kysyin. Aleksi vaikutti yhtä pirteältä kuin aina.
      “Tottakai”, hän sanoi ja lähti hakemaan takkiaan toimistosta. Ohto lupasi tulla myös auttamaan. Ihan hyä vain, sillä Orionilla ei ollut todellakaan vähän tavaraa. Se oli arvokas hevonen ja koska se oli asunut Nicholsoneilla, oli sillä myös arvokkaat kamat. Siinä missä Orion maksoi muutaman kymppitonnin, sen kamat maksoivat ehkä puolet sen hinnasta. Olisipa minullakin ollut varaa sellaisiin tarvikkeisiin omasta takaa.

      Havaitsin jo kaukaa Nicholsonien maasturin ja sen takaa kohoavan aika mahtavan trailerin. Nicholsoneilla oli muutama oma traileri ja hevosauto. Kaikki ne olivat tietenkin Nicholsonien omissa maaleissa ja niissä komeili sama kaunokirjaimin kirjoitettu Nicholson kuin tallin kyljessäkin. Hypin ilosta tallipihalla. Aleksia se huvitti suunnattomasti. Traileri ja sen vetoauto kaarsivat suoraan meidän eteemme. Kartturin ovesta ulos kapusi Kristian. Hän tuli heti hyvien tapojen mukaisesti kättelemään ensin tallinomistajaa, Aleksia, ja sitten vielä tallimestaria, Ohtoa. Kuskina toiminut Kristianin isä teki samoin. Nicholson, The Iso Kiho.
      “Ei kai siinä, ruvetaas kantaa”, Aleksi sanoi. Kristian avai sivuoven, josta minä otin Orionin ensimmäisenä ulos.
      “No siinä on sulla kyllä hevonen”, Aleksi sanoi yllättyneenä. Akhaltekeja ei ollut Suomessa Orionin lisäsi kuin muutama, joten se keräisi kyllä katseita ja ihmetystä. Niin hyvässä kuin pahassakin.

      Orion sai oman tarhan tallin perältä. Sen viereisessä tarhassa telmi Mymmeli ja Eetu. En edes tiennyt Mymmelin tarhan olleen täällä takana.
      “Kato Orion, toi pieni poni on Mymmeli. Se on mun lemppariyksäri täällä. No siis tietenkin sun jälkeen. Mymmelin omistaja on ihana. Sitten toi toinen hevonen on Eetu. Varmasti kivoja heppoja, joihin tutustua”, selitin Orionille. Otin siltä riimun pois päästä ja päästin sen tutustumaan uuteen tarhaansa ja uusiin tallikavereihinsa. Pakkasta ei ollut kuin ehkä viitisen astetta, mutta Orionilla oli jo nyt päällä kaulakappaleellinen toppaloimi. Noin lyhytkarvaisen hevosen kanssa ei ollut pahemmin vaihtoehtoja.
      “No, mitäs tänne?” Kuulin Krisianin äänen takaatani. Oloni meni heti vaikeaksi.
      “No Orion tossa tutustuu Mymmeliin ja Eetuun”, sanoin ja seurasin hevosten liikkeitä. Mymmeli ja Eetu olivat molemmat aidalla, jonne Orion suuntasi haistelemaan niitä kerta toisensa jälkee. Se kuitenkin kääntyi aina takajalkojensa varassa ja laukkasi pukitellen koko tarhan ympäri saapuen taas uudestaan haistelemaan uusia tallikavereitaan. Orion myös vinkaisi pari kertaa hörinöidensä lomasta. Se oli huvittavan kuuloista. Tarpeeksi kauan Orionin jatkettuaan hassua käytöstään, Mymmeli sai hepulin ja lähti myös laukkaamaan ympäri tarhaa pukitellen. Eetu lähti mukaan leikkiin ja nyt kaikki kolme hevosta riehuivat tarhoissaan. Nauroin.
      “Toivottaasti ne ei tee tota kauheen kauaa, ettei väsähdä, kompastu tai liukastu”, sanoin. Kristian hymähti.

      Kristianin isä lähti jo kotiin, mutta Kristian jäi minun kanssani tallille koko päiväksi seuraamaan Orionia.
      “Toi hevonen tulee olee yks tän tallin vetonauloista”, Kristian sanoi. Hän ei oikein arvostanut ratsastuskoulun hevosia, saati ratsastuskouluja. Siksi hän ei ymmärtänytkään, miksi toin lahjakkaan kenttähevosen ratsastuskouluun. Orion oli kisahevonen, ei tuntiratsu. Minusta hevosen tulisi kuitenkin osata ja kokea yhtä jos toista, jotta sen elämästä ei tulisi tylsää.
      “Kattoo nyt”, sanoin ja ojensin Kristianille kahvikupin. Istuin hänen viereensä tallituvan sohvalle.
      “So, you are going to compete with it, right?” Kristian kysyi. En oikein tiennyt mitä vastata.
      “Sure”, sanoin kuitenkin heti, ettei minun tarvitsisi kuunnella mitään saarnoja. Kyllä minä itsekin tiesin, että Orionilla olisi pakko kisata ja paljon. Siihenhän hevonen oli tarkoitettukin. Sillä ei ollut näyttelyhevosen rakennetta, eikä se näyttelyssä pärjäisi ollenkaan. Orion tuli pitkästä kenttätekkien haarasta. Se ei ollut laiha, eikä sen takapää ollut niin paljoa etupäätä korkeammalla. Kapea kaula sillä ehkä oli, mutta ei niin pitkä kuin mitä akhaltekin rodunkuvassa ihannoitiin. Ei se koskaan englannintäysiverisille vertoja vetäisi, mutta kouluratsastuksessa sillä oli upeammat liikkeet kuin niillä ja kova palo esteille. Näyttelyhaaran hevosista ei koskaan olisi juoksemaan, mutta Orion oli hyvä juoksemaan. Sen laukka ei näyttänyt niin kömpelöltä, kuin akhaltekeilla yleensä. No, sehän ei ollut näyttelyhevonen. Se oli kenttähevonen ja nyt se saisi auttaa minut samalle tasolle, jolla ennen olin.

      “Earlier today. U know. Mitä tapahtu?” Kristian kysyi kun kello lähestyi kuutta ja tallilla vilisi tuntilaisia. Katsoin häntä syvälle silmiin hetken, mutta käänsin sitten katseeni pois.
      “I dont know. Se vaa tapahtu. Let it go”, sanoin. Vein Kristianin Valeran karsinalle.
      “Täs on Valera”, esittelin Kristianin entiselle hoitohevoselleni. Tamma oli juuri tullut tunnilta. Kristian mittaili hevosta tarkkaan ja nyökkäsi.
      “Upea väritys”, hän sanoi. Siinä hän oli oikeassa. Karsinassa hääräävä tyttö nosti päänsä nähdäkseen minut ja tuli sitten karsinan ovelle.
      “Lily! Voitko sä hoita Valeran pois, kun mulla on vähän kiire?” Ha! Tätä hetkeä olin odottanut jo hyvin pitkään.
      “Itseasiassa en. Mä en hoida enää Valeraa. Sori, mulla on kädet täynnä oman hevosen kanssa tänään”, sanoin vinosti hymyillen. Tyttö näytti pettyneeltä, mutta minusta tuntui älyttömän hyvältä. Vasta tässä vaiheessa tyttö äkkäsi Kristianin. Hänen ilmeensä muuttui yllättyneeksi.
      “KRISTIAN NICHOLSON?” hän huudahti niin kovaa, että Valera pelästyi ja useampi tallilainen kääntyi katsomaan.
      “Keep it down. Pelästytät hevoset for god sake”, Kristian ärähti, syystäkin. Kisahevonen tai ei, hevosten kanssa pitäisi hänenkin melestään toimia rauhallisesti ja oikein.

      Koko loppuillan nuoremmat tallilaiset supisivat koko ajan Kristian Nicholsonista ja jokaisen nurkan takaa kurkki ties kuinka monta silmäparia. Onneksi he evät tajunneet käydä tutkimassa talliympäristöä, sillä Kristian oli tuonut Orionin julkisuuteen useasti ja Kristiania seuraavat tunnistaisivat hevoseni missä vain. Pahinta olisi, että Kristian tulisi jokaikinen maanantai liikuttamaan Orionin sen tason mukaisesti. Huoh.
      “Shall we go now?” Kristian kysyi, kun olimme onnistuneesti saaneet Orionin omaan karsinaansa piilossa Kristian nuorilta faneilta. Ensimmäisenä päivänään hevonen ei tarvitsisi yhtään sellaista huomiota…
      “Joo”, sanoin ja vielä kerran rapsutin Orionin otsaa.

      Olin jo heittäyt Kristianin kotiin. Tai no, hän oli ajanut, koska Corvettehan oli hänen. Nyt kotiin ajellessani ajattelin Jesseä. Minun täytyisi kertoa hänelle siitä vahingollisesta suudelmasta. En ollut kertonut Jesselle Orionin saapumisesta, koska halusin hänen yllättyvän. En ollut kertonut kellekään tallikavereistani. Ohto ja Aleksi olivat ainoita, jotka tiesivät tallin uudesta hevosesta. Päivä oli sujunut odottamattoman hyvin ja olin äärettömän tyytyväinen. Kuuntelin koko kotimatkan Pyhimyksen vanhoja kappaleita ja itkin onnesta.

      • #3579 Vastaa
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 240
        • Perus pullaponi

        Oi vitsi!!! Vihdoin! 😀 enpä malta oottaa mitä kaikkii seikkailuita Lily ja Orion kohtaa, tästä tarinasta tuli nii hyvä mieli! vaik samalla se herättää kysymyksiä mitä Kristianin kans tulee tapahtuun👀

      • #3581 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Ihan samaa mieltä Jessen kanssa. Oon niin innoissani tästä uudesta jutusta! Saat tästä 2hp ja 1sp

      • #3587 Vastaa
        Miro Malmstén
        Valvoja
        • Postauksia: 122
        • Perus pullaponi

        Viimein, viimein ja viimein !! Tätä on niiin ootettu.

      • #3595 Vastaa
        Emily
        Valvoja
        • Postauksia: 188
        • Perus pullaponi

        Oi vihdoin! Oon Lilyn ja Orionin tulevista seikkailuista niin innoissani, että oon varmaan heti ekana lukemassa uusia tarinoita!😂😀

    • #3697 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Uusia tuttavuuksia
      20.12.2018

      “Orion on liikkunu jo tänää mut vaa hauskanpidon merkeissä, joten nyt se työnteko saa kyllä alkaa silläkin”, sanoin heti ensimmäiseksi Jessen tallituvassa treffattuani. Heitin takkini hartiani yli ja roikotin sitä siinä. Jesse nousi ylös tallituvan sohvalta ja keräsi kimpsunsa kasaan.
      “Ainii ja päivää”, sanoin virnistäen. Jesse pyöritti minulle silmiään, mutta morjesti takaisin.
      “Luvassa on kattava tietopaketti Orionin hoidosta, varustuksesta ja liikutuksesta. Voi kuinka oon oottanu et pääsen jollekin hölöttämään mun omasta, aattele, mun omasta hevosesta”, hihkuin. Jesse nappasi kamoistaan kypäränsä ja hanskansa ja heitti vielä takin päällensä ennen kuin sanoi virnuillen: “No käytännössähän se ei oo kyllä kokonaan sun.” Hyssyttelin hänelle.
      “Enhän mä nyt mitään sellasta sanonu, mut kyllä se on, shhhhh”, sanoin samalla hänen taaksensä kävellen. Tuuppasin häntä sitten kädellä selästä, jotta pääsisimme heti vilkaisemaan Orionin varusteita.

      “No huhhuh. Näitä ei oo kyllä mitenkään vähän”, Jesse sanoi seinällä roikkuvia satuloita vilkuillen ja vilkaisi vielä Orionin omaan varustearkkuunkin. Se oli ääriään myöten täynnä tavaraa ja loimista vielä osa oli kuivumassa ja osa karsinan ovessa.
      “Joo, mä en sit oo hankkinu näistä mitään”, sanoin huokaisten.
      “Paitsi”, muistin äkkiä yhden tavaran. Menin varustearkulle penkomaan, nostin sieltä värikkään aladyan ja jatkoin lausettani: “tämän! Tää on sellane tekkien juttu ku laitetaan niille kaulaan. Pitääki ottaa tää mukaa ja laittaa sitte ratsastuksen jälkeen sille komistukselle.” Jesse päivitteli itsekseen sitä tavaran määrää. Voi voi, hän ei tiennytkään millainen varustamishelvetti häntä odottikaan.
      “Mä laitan Orionin varustusohjeet tän arkun kanteen ja loimitusohjeet karsinanoveen ruokintaohjeiden kanssa. Sun ei tarvii huolehtii ruokinnasta tietenkään yhtään, eikä loimituksestakaan muuta kuin että kaiken liikunnan jälkeen kuivatusloimi, ehottomasti. Oon ite käyttäny tätä enkkuvilttii, mut sit ku joutuu lähtemää tallilta, ni vaa normiloimitus loimitusohjeiden mukaan päälle ja loimituksen alle jää sitte se kuivatusloimi. Saa soveltaa aina, mut tosi tärkeetä on et Orion pysyy lämpimänä sen mahottoman ohuen karvasa kanssa”, sanoin. Jesse nyökkäsi. Ei hän ollut vielä ainakaan kauhistunut.

      Ojensin Orionin nahkariimun ja ketjuriimunnarun Jessen käteen tarhan portille saavuttuamme.
      “Sä saat nyt tutustuu Orioniin, koska seuraaval kerral ku sä sitä liikutat, ni mä en oo täällä pölöttämässä ylimääräistä jokaseen väliin”, sanoin. Jesse nyökkäsi.
      “Ihan reilua”, hän myönsi. Hymyilin ja haravoin katseellani tarhan läpi. Orion oli tarhan toisessa päässä ja kurotteli aidan välistä kohti Mymmelin turpaa. Vislasin hevoselleni. Se nosti päänsä, hirnahti ja ravasi korealla askeleella portille.
      “Kyllä se tulee vaikka huutaisit ihan mitä vaan. Orion pitää ihmisistä ja se on varmaan yhtä läheisriippuvainen kuin minäkin. Yksin tuo hevonen ei pärjää”, sanoin. Jesse naurahti ja antoi hevosen haistella itseään, ennen kuin pujotti riimun sen päähän. Orion laski kiltisti päätään auttaakseen riimun laitossa. Joskus se laski päänsä niin alas, että se oikeastaan vaikeutti koko prosessia. Kun Orionilla oli riimu päässä, avasin portin hevoselle ja sen taluttajalle.
      “Orion on sit tosi hyvin koulutettu niinku näis perustoimenpiteissä. Se pysähtyy aina jos sä pysähdyt, eikä se kävele sun edellä, ellet sitä erikseen jotenki osota et haluut sen kävelevän sun edellä. Turha on sellane pelko, et Orion lähtis mihinkää jos vaikka kaadut tai ratsastaessa vaikka tiput selästä. Ainoo tilanne missä se kyllä lähtee on luonnollisesti vähän suurempi pelästyminen. Pienemmissä säikkymisissä se vaa hyppää sun päälle hakiessaan sulta turvaa”, selitin. Jesse ei näyttänyt ainakaan helpottuneelta.
      “No sepä kiva”, hän sanoi sarkastisesti. Orion oli kerran hypännyt minun päälleni ja onnistunut murtamaan jalkapöytäni ja se ei kyllä tosiaan ollut kivaa.

      “Siis tää varmaan seisois paikallaan ilman mitää narujaki”, Jesse sanoi. Hän oli ehkä yllättynyt siitä, kuinka erilainen Orion oli verrattuna Valeraan. Valera puri ja potki ja oli levoton tilanteissa joissa piti pysyä paikallaan, mutta Orion oli aivan toisesta maasta.
      “Niin se seisookin”, naurahdin. Muiden turvallisuuden nimissä en kyllä silti hoitaisi Orionia käytävällä irti.
      “Okei tänään aattelin, et voisit suurimmaks osaks tuupata koulua, mut haluun sun lopuks hyppäävän pari kertaa pystyä, ehkä vähän korkeempaaki et sit tiiät miten se toimii esteillä. Mä tiiän et mä en vielä uskalla hypätä Orionilla metriä korkeempaa, mut melkein toivon, et sä ehkä uskaltaisitkin jatkossa. Orion hyppää 150 irtona ja ratana 140, joten jos tuntuu siltä ni senku repäset, vaikka eka suosittelen kyllä vähän tutustumaan heppaan, kun en ehkä halua et maksan tyhjästä kun Orionilta katkee jalka”, sanoin. Jesse näytti taas ehkä vähän pelästyneeltä, mutta niin näytin kyllä minäkin, kun rupesin vähän enemmän miettimään sanojani. Jesse oli ainoa ihminen johon luotin edes hitusen verran Orionin kanssa, koska jos pärjäsi Valeran kanssa, niin pärjäsi kyllä Orioninkin kanssa.
      “En mä aatellu et Orionin taso on noin kova”, Jesse sanoi saatuaan viimeisetkin kurat Orionin jaloista harjattua.
      “No juu sen koulutuskin on vielä hiukan kesken. Onhan se aika nuori vielä. Kristian käy sillä maanantaisin ratsastamassa sen oikean tason mukaisesti. Mulla on aika kiire hankkia takas kaikki se tieto ja taito mitä mulla ennen oli. Orion on koulutasoltaan tällä hetkellä suunnilleen sellanen intermediate II ja on sillä jo tietenkin vähän kisailtukin. Ei paljoo ku se on edelleenki aika nuori”, hölisin taas. Jesse laittoi sormensa ristiin päänsä taakse ja venytti selkäänsä.

      “Okei normaalisti sil on koulutuuppaillessa pintelit kaikis jalois ja neopreeniputsit etujalois, mut nyt ku saat lopuks hypätä, ni laitetaan sille samat varusteet ku esteillä. Eli tässä”, sanoin Orionin varustearkulta palattuani ja ojensin Jesselle kasan suojia. Siinä oli tietenkin jännesuojat kaikkiin jalkoihin ja putsit etujalkoihin. Kaikki värissä ruskea.
      “Joskus käytän kyllä hivutussuojia estetreeneissä, ei sillä silleen nii väliä oo ku Orion ei hirveesti jalkojaan telo. Sen jalat on vaan aika arvokkaat ni mielummi suojaa ne ku jättää suojaamatta”, sanoin. Jesse oli samaa mieltä. Hevonen ilman jalkoja oli aika huono ratsu.
      “Sit sillä just käytetään aina spesifisti koulutreeneissä koulusatulaa ja muuta shittiä ja estetreeneissä estesatulaa yms, mut laitetaa tänää sille yleissatula, ku sillä sellanenki tuolla lepäili. Laitetaa nyt sen estepainotteisen lopun takii kans martsarit”, sanoin. Jessen pään täytyi olla jo ihan pyörryksissä. Jossain vaiheessa varmaan heltyisin Orionin varustuksessa, tai sitten en koskaan. En ollut varma.

      “Sitte ratsastusloimi vielä siihen päälle. Käytä tätä aina alkuverkoissa ja mielellää loppuverkoissaki. Sit ku pakkane kiristyy yli -10 ni koko ajan. Tänää ollaa taas tylsässä -1, joten ei tarvi koko aika käyttää. Sit ku nousee lämpötila yli +5 ni ei tartte käyttää verkoissakaan enää. Siihen tosin menee taas hetki et täällä ilmat lämpenee”, sanoin ja heivasin ratsastusloimen akhaltekin kiiltävän karvan päälle. Jesse kiinnitti vielä englantilaisten suitsien turpahihnan.
      “Noni, let’s mennään. Maneesis pitäis olla tilaa”, sanoin ja heivasin Orionin riimun vielä sivuun. Jesse iski kypärän päähänsä ja laittoi vielä hanskat käteensä.

      “Orion on sit tosi herkkä. Sekä suusta että kyljistä. Joten älä tee mitään vahvoja pidätteitä tai potki. Huomaat kyl sit ku tuut selkään, et pieninki apu riittää”, korotin hiukan ääntäni maneesissa, jotta Jesse kuuli minut paremmin. Lämmittelin itse Orionin aluksi, jotta tiesin millainen se olisi tänään ja jotta minun olisi helpompi ohjata ja auttaa Jesseä. Orion tuntui kevyeltä etupäästä, kuten aina. Se hakeutui muotoon heti, mutta yritin saada sen vielä pyöristämään selkänsä paremmin.
      “Kannattaa sit kiinnittää huomiota omiin apuihin. Jos annat Orionille hirveesti ristiriitasia signaaleja, ni se saattaa heittää peräänsä tai nousta pystyyn. Oikeilla avuilla saat tän kyllä toimimaan todella hyvin, mut saattaa vaatia vähän aikaa ja totuttelua, koska tällä on muutamia juttuja opetettu ehkä vähän erilailla kun esim Valeralla”, sanoin. Jesse kuunteli kiinnostuneena. Tai ainakin toivottavasti kiinnostuneena. Muutamat ravit ja laukannostot tehtyäni ohjasin Orionin Jessen luokse ja tulin alas selästä ottaen tukea Orionin kaulasta.
      “Sä oot kyllä ihan eritasonen ratsastaja Orionin kanssa. Susta tulee paljon määrätietosempi ja sellane et tiiät koko ajan mitä teet u know”, Jesse sanoi ottaessaan vastaan Orionin ohjat. En ollut tullut edes ajatelleeksi asiaa. Olisikohan asia voinut olla niin?
      “Ai. En oo huomannu. Emmä tiiä, kiitos?” Sanoin mietteliäästi.

      Jessen tehtyä oman makunsa mukaan koulukiemuroita noin puolisen tuntia, kasasin toiselle pitkälle sivulle yhden pystyn ja lävistäjälle toisen. Jesse oli tehnyt hyvää työtä Orionin kanssa. Perusjuttuja ja jotain vähän vaikeampaakin. Pari kertaa oli Orionin takajalat hiukan lennelleet, mutta muuten se ei ollut reagoinut negatiivisesti mihinkään. Se kertoi minulle jo tarpeeksi siitä, että Jesse kyllä pärjäisi sen kanssa ihan hyvin.
      “Mä en nyt testaa sitä enää esteille, että saat nyt itse pärjätä sen kanssa, mut alotetaan ihan peruskorkeudesta. Tää on nyt 60cm tää pysty ja toi lävistäjäpysty on 50cm. Haluun, et nostat laukan tuolta toisen pitkän sivun lopusta, tunnustelet ja rauhotat Orionin pääty-ympyrällä ja sit käännät sieltä pitkänsivun alusta tähän lävistäjäesteelle, laukanvaihto ja lyhyen sivun kautta sitte tonne pitkän sivun pystylle. Ihan perustehtävä. Nyt sä huomaat et Orion innostu heti ku nostin tähän kentälle nää esteet, joten joudut pidättelee sitä. Se rauhottuu kyllä äkkiä jos annat sille tilaa ja aikaa. Orion rakastaa hyppäämistä, joten yritä päästä sen fiilikseen mukaan”, sanoin.

      Suunta, tiet ja esteiden paikat vaihtelivat. Korkeutta nostin myös sitä mukaan, kun tuntui hyvältä ja loppukorkeudeksi jäi metri. En koko hyppelyn aikana oikeastaan kysellyt Jesseltä, että käykö tämä ja tämä korkeus, mutta hän ei kyllä vaikuttanut mitenkään kärsivältäkään.
      “Tosi hyvää työtä! Sitte vaa pitkät ohjat, pari ravipätkää ja loppukäynnit et se pääsee venyttää itteesä”, sanoin ja heivasin ratsastusloimen vielä Orionin päälle. Jesse laittoi sen itse satulan edestä kiinni.

      Heti kun Jesse otti satulan pois Orionin selästä, heitin sille viltin selkään ja irroittelin sen suojia. Hevonen oli kyllä saanut melkoisen hien pintaan.
      “Sun pitäs neuvoo ittees samalla tavalla ku neuvoit mua nyt Orionin kanssa tiiätkös”, Jesse huomautti. Kohautin olkiani ikään kun en olisi tiennyt mistä hän puhui. Kyllä minä oikeasti tiesin. Itsensä koutsaaminen oli vaan hyvin hankalaa.
      “On se Kristian sulle aikamoisen hevosen myyny”, Jesse vaihtoi puheenaihetta. Virnistin ja asetin maahan valmiiksi Orionin puuvillaloimen. Se jäisi sisälle, joten puuvillaloimella se pärjäisi ihan hyvin ja kuivuisikin samalla.
      “Niin. En tiiä mites siinä nyt niin kävi mut sillon ku me tehtiin ne kauppakirjat Kristianin kanssa sunnuntaina, ni tapahtu sellane oikeesti ihan aksidentaalinen suudelma”, sanoin. Jesse pysäytti tekemisensä hetkeksi, katsoi minua jotenkin kummallisella ilmeellä ja sanoi: “Sä vitsailet.”

      //P.s. Orionin sivuilta löytyy kaikki varustus-, liomitus- ja ruokintaohjeet ja muu tarpeellinen tieto jos tulee joskus tarvetta!

      • #3698 Vastaa
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 240
        • Perus pullaponi

        Aaa voi eikä! Ihana touhottava Lily! 😀 voin kuvitella miten se ei meinaa antaa suunvuoroo Jesselle kun se selittää kaikista varusteista, ihan parasta. Ja toi et Lilyn pitäis neuvoo itteensä Orionin kaa samallail ku Jessee on iha totta, tykkäsin siit kohdast jotenki hirmu paljon. Orion on kans niin kultanen!

      • #3708 Vastaa
        Kassu
        Valvoja
        • Postauksia: 132
        • Perus pullaponi

        mite tätä oli nii kiinnostava lukee vaikkei ite ookkaan alkaas ratsastaan orionii XD no muistanpaha sen varustusohjeet jos jesse unohtaa

      • #3731 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Siis tää oli kyl tosi hyvä! Oon ihan sika laiska lukemaa luonnetekstejä ja muita mut täs kaikki tuli sillee mielenkiintoses paketis! Saat 2hp 2sp ja 1kp

    • #3724 Vastaa
      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 240
      • Perus pullaponi

      20.12.18

      Sielähän se Lily mua odotti, mutta antoi hetken armonaikaa että sain istua sohvalle hetkeksi hengähtään. Lily kertoi lyhyesti mitä ne oli puuhannut, ja kaikilla oli kuulemma ollut hirmu hauskaa. ”Orionhan on siis jo tänään liikkunut, mutta ei silleen kunnolla.” Lily mainitsi vielä kun olin saanut muutaman minuutin vain lojua sohvalla, ja Lily alkoi tuntumaan niin kärsimättömältä että pakkohan munkin oli nousta. Lily lupasi että edessä olis tietopaketti Orionin varusteista, ja orista itsestäkin siinä samalla. Se melkein tärisi innosta. Hymyilytti, vaikka kiusallani muistutin etteihän Orion ihan sen oma ole. Lily hyssytteli mua hyväntuulisesti, ja hymähdin sille hiljaa. Me ryhdyttiin käymään Orionin varusteita läpi, ja pian mulle selvisi että niitä ei ookkaan ihan vähän. ”No huhhuh.” Äännähdin tutkiskellen katseellani varustearkun mittavaa sisältöä. ”Näitä ei ookkaan ihan vähän. Nää kaikki varusteet maksaa varmaa enemmä ku toi hevone ite.” Totesin siirtyessäni hetkeksi tutkimaan yhtä Orionin satuloista. Lily teki myöntävän äänen. ”Joo, enkä mä oo sit hankkinu näistä mitään. Paitsi!” Se tuntui syttyvän kuin hehkulamppu, ja kävi kaivamassa esille usein tekeillä nähtävän kaulanarun. Sen nimi ei oo ikinä ennen kantautunu mun korviin, enkä tiedä onko sille jotain käytännön tehtävää vai onko se vaan koriste. Pian Lily alkoi selittää sen loimista. ”Sano loimi viel kerra nii mun pää halkee.” Sanoin vähän virnistäen feikaten tuskaisen äänen. Ihan totta, niitä loimia oli varmaan sata. Mutta ymmärtäähän sen, kun Orion ei oo ihan suomen talvisäähän tehty. Lily nyrpisti nenäänsä ja jatkoi selittämistä, ja mä tein parhaani pistääkseni kaiken muistiin. Onneks Lily oli tehny erikseen ohjeet noin niinkuin kaikkeen joka liittyy Orioniin, niin voisin tukeutua niihin myöhemmin tarvittaessa. Kuuntelin hiljaa loppuun Lilyn ohjeet, ja viimein oli aika lähteä hakemaan kyseistä oria sisälle.

      Tarhoilla Orion tuli kiireesti aidalle Lilyn vislatessa. ”Mähä muute testaan toimiiks mikä vaa. Jos vaik huudan sil kauppalistaa.” Ehdotin virnistäen ja katselin koreaa oria, joka kurotteli meitä kohti. ”Kelaa jos Valeraki tulis tollee vastaa. Olis aik luksusta.” Tuumin ojentaessani toisen käteni oria kohti jotta se saisi rauhassa tehdä ensin tuttavuutta niin. Se laski turpansa mun kämmentä vasten, ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan. Tunsin miten mun sydän teki pienen voltin, ja jäin hetkeksi tapittamaan Orionin kauniita sinisiä silmiä. Okei, jos en aikasemmin ollu kateellinen niin nyt oon. Orion on vaan.. Ei sitä osaa kuvailla. Tosin sen kohdalla iso syy on varmasti sen rotu. Jos se olis vaikka puokki ei se olis yhtään niin hieno. ”Ei hitto minkä hevosen oot itelles hankkinu.” Mun oli pakko sanoa se ääneen, koska Orion oli vaan aika kokemus. Se oli ensimmäinen kerta kun pääsin ees näkeen tekin livenä, saatika koskeen. Olo oli kun lapsella jouluna. Lily naurahti ja näytti niin ylpeeltä.

      Me lähdettiin takaisin talliin Orion matkassa ja Lily jatkoi hevosestaan kertomisesta. Kuuntelin uteliaana samalla kun talutin oria, joka kulki mun mukana kuin koiranpentu. Tai ei, koiranpennut kiskoo hihnaa vastaan ja koittaa purra niitä, heittäytyy maahan ja kaikin tavoin pistää vastaan ensimmäisillä lenkityksillä. Orion kulki mukana niin kiltisti, etten ees tuntenu sitä narun toisessa päässä. Uskomatonta. ”Pienemmissä säikkymisissä se vaan hyppää sun päälle hakiessaan susta turvaa.” Lily lopetti hetkeksi, ja mä vilkaisin siihen kulmiani kohottaen. ”No sepä kiva. En haluu tietää mitä se tekee isommissa säikkymisissä.” Hymähdin ja vilkaisin Orioniin. Vai sellainen arkajalka. Tallissa me ryhdyttiin yhteisvoimin harjaamaan Orionia, joka nökötti paikallaan korvat rennosti kääntyillen. Koitin keskittyä sen harjaamiseen, mutta vähän väliä mä pysähdyin vaan silittelemään sen kermanvaaleaa karvapeitettä. Olin niin kaivannut sellasta hevosta jota vaan silitellä. Nyt voisin välillä lainata Orionia. ”Hei ei hätää, mä en aatellu lähtee hyppää sil tollasii määrii iha heti.” Vastasin Lilylle joka, ymmärrettävästikin, oli hiukan huolissaan hevosestaan. Olisin mäkin, ja oon tosi otettu että se luottaa muhun tarpeeks päästääkseen mut Orionin selkään. ”En mä ajatellutkaan niin, kunhan vaan varmistin.” Lily vastasi ja pysähtyi suukottamaan Orionin turpaa. Ori hamusi tytön kasvoja huulillaan pehmeästi. ”Vitsit että se on varovaine.. Valera olis purru tos tapaukses nenän irti.” Puuskahdin ilkikurista tammaa ajatellessani. ”Joo, ei sitä uskaltanut ihan samalla tavalla paijata kun tätä.” Lily myönsi myös. Hetken olimme hiljaa, mä käryyttäen aivojani kun mietin Orionin tasoa. ”En mä aatellu et Orionin taso olis noi kova.” Myönsin ja nousin seisomaan puhdistettuani Orin jalat. Menisinkö mä pilaan sen? Hitto, nyt alkoi epäilyttää oliko tää sittenkään orin parhaaks. ”No joo, sen koulutuskin on vielä kesken.” Lily vastasi vähän hymyillen. Se kertoi että Kristian tulisi ratsastamaan Orionin läpi maanantaisin, ja minkä tasoinen ori oikein olikaan. Ihan hullua. Mun oli pakko pysähtyä hetkeks, kohotin käteni niskani taakse ja hengähdin syvään. ”Sähän tiiät et mä oon aikalail ite opetellu kaiken mitä tiiän? Et mä en oo yhtää nii tasokas.” Varmistin hetken hiljaisuuden jälkeen, pieni epävarmuus äänessäni. ”Oikeestaan en mä tiennyt että sä olisit itse opetellut, mutta mitä mä oon nähnyt niin sä osaat ihan tarpeeks hyvin. En mä odotakaan että sä ryhtyisit mitään super suorituksia vetämään tän kanssa.” Lily taputti Orionin selkää rennon kuuloisena. ”Mut harkitte niitä esteitä oikeesti.” Se lisäsi vielä kun en aikaisemmin ollut vastannut siihen mitään. ”Joo, mä harkitten. Katotaa nyt ku pääsen eka selkää.”

      Lily näytti mitkä varusteet otettaisiin käyttöön ja eipä aikaakaan kun me oltiin maneesissa. ”Olisit sanonu et laitat mut hyppää, en olis keränny niit aikasempii esteitä pois.” Mainitsin katsellessani Lilyn kipuamista Orionin selkään. ”Olis kai pitäny.” Tyttö huikkasi lähtiessään liikkeelle orinsa kanssa, ja vietyäni jakkaran pois tieltä jäin katsomaan niiden menoa. Jo alkukäyntien aikana Orion alkoi nopeasti liikkumaan tosi hienosti, ja Lily hiljeni keskittyessään ratsastamaan. Alun jälkeen Lily jatkoi ohjeistamistaan, miten Orion toimii, mitä asioita pitää mielessä, mistä se pitää ja ei pidä. Sellaista hyödyllistä nippelitietoa, joka mua kiinnostikin tietää. Lilyn pysäyttäessä Orionin mun luo kohotin käteni ensin orin nuuhkittavaksi ja siirryin silittelemään sen turpaa. ”Sä oot kyllä ihan eritasonen ratsastaja Orionin kanssa.” Sanoin ja kohotin katseeni Lilyn kasvoihin. Se näytti ensin yllättyneeltä, mutta sitten aika otetulta. Lilyn koko olemus tuntui paljon itsevarmalta orin selässä, ja haluisin sanoo et onnellisemmaltakin. Vaikka se pärjäsi hyvin myös Valeran kanssa nii siitä puuttu se samanlainen kemia, yhteisymmärrys minkä näin sen ja Orionin välillä.

      Mun vuoro nousta orin selkään, ja vislasin hiljaa sen ottaessa ensimmäiset askeleet eteenpäin. ”Aaai saasta, mä en ikin tuu alas täält.” Huokaisin varmasti ihan naurettavan leveä hymy huulillani. Lily nauroi ääneen. ”Ei käy, se on mun hevonen!” Aikani mä testailin orin herkkyyttä istunnalle ja pidätteille. Kokeilin käynnissä miten se reagoi pelkästään mun katseeseen, sitten pohkeeseen, ja lopulta ohjaan. Huomasin heti että se tosiaan oli herkkä, jo pelkästään käden liikutus sai sen reagoimaan päätään kääntämällä tai ottamalla askeleita siihen suuntaan. Niin kai sen tasoisten hevosten pitäisikin olla, reagoida mahdollisimman huomaamattomiin apuihin. Tein voltteja ja väistöjä ensin sen kanssa, ja vaikka sitä ei voisi verrata Lilyn ratsastamiseen Orionin kanssa en ollut yhtään pahoillani. Orion kuitenkin kulki eteenpäin, ja haki hyvin askelta alleen. Se asettui nätisti ja kulki pohkeen ympäri rehellisesti. Keräsin ohjia hiljalleen, jonka takia ori nosti ensin päätään ja hiljensi askeliaan. ”Jatka vaan.” Muistin heti rentouttaa käteni, ja maiskautin kertaalleen. Hämmentynyt askel, toinen, ja ravi nousi. ”Hyvä.” Kehuin oria ja rapsutin sen säkää sormin, jatkaessani samaa volttien ja väistöjen tekoa nyt ravissa. Pian otin mukaan tempon vaihteluja, pysähdyksiä, käännöksiä niin etu- kuin takaosankin ympäri. Orion alkoi olla ihan hyvin muodossa, ainakin pätkittäin, ja se oli kevyt ratsastaa. Se pyrki itse eteenpäin, ja pienellä avulla kantoi itseään hienosti. Viimein mä istuin alas satulaan, ja aloin valmistelemaan laukkaa. Orion veti kuitenkin jarrut päälle pienen pukin kanssa, joka yllätti mut niin että horjahdin kevyesti satulassa vaikka se ei tosiaan ollut orilta iso mielenosoitus. ”Oho.” Äännähdin ensin yllättyneenä mutta huvittunut hymy nousi huulilleni. ”Oho.” Lily toisti, ja ohjaa hölläten annoin Orionin lähteä kävelemään uudelleen. Kehuin sitä taputuksella. ”Anna ku arvaan. Mun kädet nousi liikaa ja jäin puristaa polvil?” Ehdotin ja vilkaisin Lilyyn olkani yli. Annoin orille uudet raviavut, jotka se otti vastaan. ”Ding ding ding, and we have a winner!” Lily naurahti vähän kiusaavalla äänensävyllä. Yleinen virhe mitä mä usein teen, useimmat hevoset antaa sen anteeks mut Orion ei selkeesti. Ei Valerakaan yleensä. ”Koita istuu syvälle satulaan ja rentouta sun jalat. Kyllä se nostaa ihan nätisti kun löydät sen oikeen tavan.” Lily neuvoi. Käänsin orin pääty-ympyrälle jonka aikana valmistelin uudelleen laukan. Pidin ravin tehokkaana, ja hengitin syvään istuessani satulaan. Annoin jalkojeni jäädä rennoksi, ja sisäjalan siirrolla ja kevyellä kosketuksella sekä pienen pienellä asetuksella Orion nosti laukan. ”Tosi hyvä!” Lily hihkaisi. Testasin ensin miten Orion työsti itse laukkaansa, ennenkuin aloin ratsastamaan sitä siinäkin askellajissa. Otin lisää ympyröitä ensin, joihin toin mukaan laukanvaihdot, ja ihan huvikseni päätin testata väistöäkin. ”Oliko toi pohkeenväistöä?” Lily kysyi kun me päästiin Orionin kanssa takaisin uralle ja siirsin sen raviin. ”No jotai sinnepäi.” Myönsin hymähtäen, sillä rehellisesti mä en koskaan ennen oo päässy ees kokeilee laukkaväistöö. ”Oli siinä pari ihan selkeetä väistöaskelta.” Lily myhäili selvästi huvittuneena.

      Annoin Orionille pitkät ohjat käyntiin noin puolentunnin jälkeen. Vedin syvään henkeä pitääkseni itseni kasassa. Rinnassa poreili innosta. ”Mä en oo pitkää aikaa ollu sellase hevose seläs joka oikeesti tykkää koulusta. Tai ikin ees tälläse hevosen seläs.” Kumarruin taputtamaan Orionin kaulaa. Se oli ihan voittanu mut jo puolellee. ”Jep, se on ihan huippu. Sit ne esteet.” Lily ryhtyi tuumasta toimeen ja pian se oli kehitellyt esteiden lisäksi mulle pienen tehtävän joka ratsastaa läpi. Kuuntelin sen Orionin kävellessä rennosti, ja nyökkäsin sitten. Keräsin ohjat uudelleen tuntumalle, ja pian nostin laukan Orionilla Lilyn sanomasta kohtaa. Pari kertaa aikaisemmin mulla kävi sama juttu kuin ekalla yrittämällä, mutta nyt aloin tajuamaan mitkä laukka-avut toimii Orionille. Se tuntui kiinnostuvan esteistä, ja pääty-ympyrä tuli tarpeeseen. Tein kevyen keveitä puolipidätteitä, ja koitin istua sekä suorassa että alhaalla. Käänsin orin vielä uudelleen ympyrälle kun se ei ollut vielä mielestäni tarpeeksi rauhallinen, ja sen jälkeen lähdin ohjaamaan sitä lävistäjällä olevaa pystyä kohti. Orion kiihdytti askeliaan, ja mä koitin vähän ottaa ohjalla vastaan reilummin. Ori veti hetkessä liinat kiinni, ja sen etujalat nousivat maasta kymmisen senttiä. Tajusin heti löysätä ohjaa ja nojata eteenpäin, jolloin Orion jäi paikalleen steppailemaan kuolaimia pureksien. ”Joo, noin käy jos yhtään tukeutuu ohjaan liikaa. Anna sille enemmän tilaa vaikka se innostuukin, se reagoi kyllä sun istuntaan etkä sä ohjaa silleen ees tarvi.” Lily neuvoi taas. Ohjasin Orionin takaisin uralle, ja aloitin koko homman alusta. ”Jatka vaan.” Lily rohkaisi kun käänsin Orionin uudelleen esteelle. Sillä kertaa pidin kädet vakaana, ja pysyin orin rytmissä laittamatta vastaan. Se ponnisti hyvästä kohtaa, mä nousin jalustimille, ja kevyellä hypyllä me oltiin yli. ”Vitsi mikä tekniikka!” Älähdin yllättyneenä, ja muistaessani taas jatkaa seuraavalle esteelle vaihdoin laukan. ”Se on taitava.” Lily kommentoi heti varman kuuloisena, ja oikeessahan se oli. Kunhan saatiin alle parit varsin onnistuneet hypyt Lily alkoi vaihdella esteiden paikkoja ja korkeuksia, ja mä aloin vähitellen tajuta mitä Lily oli meinannut että mun pitäisi päästä Orionin fiilikseen mukaan. Heti jos mä olin sitä mieltä että lähestyminen oli huono, niin huono siitä tulikin. Tai jos hyppy menisi pitkäksi niin pitkä siitä tulikin. Melkein kuin Orion lukisi kokoajan sen ratsastajaa, ja toimisi ajatuksen voimalla. Viimeisin este jonka Lily nosti oli metrin, eikä se kysynyt ollenkaan halusinko mä ees hypätä sitä korkeutta. Olisinhan mä voinu vaan kieltäytyä, mutta en mä halunnutkaan. Viimekerrat hypätessä oli alkaneet olla niin hauskoja, ja olin tykännyt hypätä Orioninkin kanssa. Niinpä lähdin Orin kanssa estettä kohti. Nojasin inasen taaksepäin satulassa matkalla esteelle, käytin käsiäni hitusen lähempänä itseäni, ja se riitti Orionille rauhoittamaan askeleensa ja keskittymään ponnistukseen. Orin etujalkojen irrotessa maasta nousin jalustimien varaan, toin käsiäni eteenpäin sen kaulalle, ja alas laskeutuessa tuin ohjalla sen päätä ettei kaikki paino jäisi sille. Jäin jalustimille seisomaan ja taputin Orionia kaulalle tyytyväisenä.

      ”Tosi hyvää työtä!” Lily kehui ja sanoi että voisin vetää loppukäynnit pitkin ohjin. Hidastin Orionin raviin ja hitaasti päästin ohjan, jolloin ori kurotti kaulaansa alaspäin ja henkäisi mielissään. Kevennyksen hidastaminen riitti myös Orionille rentouttamaan askeleensa, ja hetken ravailun jälkeen molempiin suuntiin siirsin sen käyntiin. Lily siirtyi kävelemään meidän vierelle. ”No mitäs tykkäsit?” Tyttö kysyi odottavan näköisenä. ”Ei mul oikee oo sanoi. Tää on ihan huikee. Siis, ihan huikee. Kiitti ihan sikana et saan ees olla tän seläs.” Katsoin Lilyä hymyillen. ”Eikun kiitti sulle, kun autat sen liikuttamisessa. Tekee sille hyvää joutua useemman ihmisen ratsastamaks, ja teillä meni nyt jo sen verran hyvin että luotan ettet riko sitä.” ”Joo, sitä ei tarvi pelätä. Tää pitää kyl aika hyvi puolensa.” Hymähdin ja pysäytin Orionin kaartoon käyntien jälkeen. Laskeuduin rauhallisesti orin selästä pois ja lähdin viemään sitä takaisin sisälle Lilyn kanssa. Lily oli heti loimittamassa Orionia varusteiden lähdettyä, ja ori olikin aika hikinen. Kävin hakemassa sille lämmintä juotavaa ja jäimme hetkeksi katselemaan sen juomista. ”Sun pitäis neuvoo ittees samallail ku neuvoit mua äske.” Rikoin hiljaisuuden ja käänsin katseeni Lilyyn. Se piti katseensa Orionissa ja kohautti olkiaan. Okei, eli ei puhuta siitä. Hengähdin hiljaa rennosti ja palautin katseeni oriin aihetta vaihtaen. ”On se Kristian sulle aikamoise hevosen myyny.” Hymyilin, mutta se katosi hitaasti pois kun Lily kertoi suudelleensa Kristiania Orionin kauppakirjat tehtyään. ”Sä vitsailet.” Äännähdin vaikka näin Lilystä jo ettei se ollut vitsi. Se avasi suutaan sanoakseen jotain, mutta ärhäkkä naisääni keskeytti meidät. ”Oh my god, mihin joku on taas siirtänyt mun tavaroita? Eikö täällä saa mikään olla rauhassa, seriously?” Alanan ääni kantautui käytävää pitkin. Me päätettiin Lilyn kanssa lähteä pois sen jaloista, ja lähdettiin viemään Orionia vielä takaisin pihalle kunhan ensin loimitettiin se kunnolla.

      ”Siitä suukosta.” Vihdoin ja viimein rikoin hiljaisuuden joka meidän välille oli langennut. Me oltiin jo muutama minuutti vaan seisty Orionin tarhan vieressä ja katseltu Orionin letkeää ravaamista aidan vieressä tarhanaapuriensa yllyttämänä. Lily huokaisi ääneen. ”Se vaan jotenkin tapahtu. En mä sillä mitään edes tarkoittanut.” Tyttö puuskahti totisen oloisena. Katselin sen kasvoja epäluuloisena. Noinkohan on..? En tykännyt Kristianista millään tasolla kuulemani perusteella, eikä Lilyn säätäminen sen kanssa ilahduttanut mua. Halusin pitää sen kaukana siitä kundista, mutta nyt se olis vielä vaikeempaa kun ne omistaa hevosenkin yhdessä. ”Ihan oikeesti. Olin vaan niin ilonen Orionin takia että en ajatellu mitä tein.” Lily väitti vakavan näköisenä. Kohotin vähän käsiäni ilmaan. ”Okei, okei. Kyl mä uskon, älä kiihdy.” Hymähdin joka sai Lilyn nyrpistämään nenäänsä. ”Kunhan vaa mietin, et Kristian voi ottaa sen väärin. Kun se ei osaa selkeesti muutenkaa päästää irti nii sit jos sä viel ruokit sitä tollee..” Olin vaan huolissani. Lily ansaitsis jonkun paremman. ”Kyllä mä tiedän. Ei mun tarkoitus ollutkaan, ja tein kyllä selväks ettei se meinaa mitään.” Lily vastasi varman kuuloisena, mutta vältti katsekontaktia. Jokin ei saanut mua uskomaan sitä. Mä luulen, ettei Lily itsekään oikein usko. Ehkä se ei tiedä mitä mieltä se Kristianista on taas. Jätkä myi just hevosensa sille, vaikka kaiken järjen mukaan Lilyllä ei voisi edes olla Orionin tapaiseen hevoseen varaa. Jos se ei saa ketä tahansa näkemään vaikka minkälaista kusipäätä paremmassa valossa niin ei mikään. ”En mä sua syytä. Oon vaa.. Noh, huolissani susta.” Myönsin, joka kuulosti munkin korviin vähän kömpelöltä. Lily katsahti muhun toinen kulma koholla. Olihan se poliisin tyttö, ja muutenkin aivan helvetin kova mimmi. Kyllä sen luulisi pärjäävän, jos ei muute nii menneistä viisastuneena. ”Kiitti. Kiva kuulla että joku huolehtii.” Lily vastasi hiljempaa ja laski katseensa alas hymy kareillen sen suupielillä.

      • #3728 Vastaa
        Lily Wilson
        Valvoja
        • Postauksia: 168
        • Perus pullaponi

        Naurahin parissa Valeravertauksessa ihan ääneen. Esimerkiks toi nenänpuremisjuttu 😀 Tosi rikas ja hauska tarina. Ihanaa et tallilla on joku toinenki joka kunnioittaa ja ihailee tekkejä for lyef, siksipä Jessellä onkin avaimet Orionin liikutukseen.>:)

      • #3732 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Mainio tarina! Saat 1hp 2sp 1kp ja 1ep

    • #3849 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      ”Älä kerro mulle mihin mä pystyn ja mihin en.”
      22.12.2018

      “Kelaa, Valera oli tallin paras hevonen ratsastuskoulumestaruuksis. Sehän se varsinainen ratsastuskoulumestari on. Sekä seniorikoulun, että senioriesteiden voittaja!” puhuin puhelimessa Jessen kanssa.
      “No se on kyllä upea. Kurjaa, että sen luonne on kuitenki vähän ilkee”, Jesse kuulosti iloisen pohtivalta linjan toisessa päässä.
      “No jep. Mut pakko sanoo, ollaan kyl paras tiimi”, hihkaisin. Jesse hymähti ja sanoi hiukan apaattisemmalla äänellä: “Nii, oltiin.” Huokaisin.
      “No sori, asioit vaa tapahtuu”, huomautin hiukan toruvalla äänensävyllä.
      “Joo kyl mä sen ymmärrän ja onhan se kiva et saan puuhailla Valeran kaa huolimatta siitä vienkö jonku toisen hoitovuorot. Vaikka aina sillo vähä sua ikävöi ku tulee taas uudet hampaanjäljet persauksiin tai kylkeen”, Jesse heltyi. Nauroin.
      “No uskon. Mut hei pitää mennä, oli kiva jutella”, sanoin kiireisesti, kun astuin sisään mölyiseen talliin. Jessen moikattua suljin puhelimen ja piilotin sen tallitakkini taskuun. Jessen ei tarvinnut tietää, että ensimmäinen pysäkkini tänään oli Nicholsonien talli. Hänen ei myöskään tarvinnut tietää, että suurin syy siellä poikkeamiseen oli Kristian.

      “Oh. Wow, en oottanu näkeväni sua täällä. It’s saturday, right? Eiks mun pitäny maanantaisin Orionia ratsastaa?” Kristian oli hämmentynyt minut nähdessään. Olin joutunut astumaan sisään Nicholsonien asuntoon nähdäkseni Kristianin, sillä tallilla mies ei ollut ollutkaan.
      “Juu siis ei kyse oo siitä”, sanoin. Kristian lopetti toimintansa ja jäi katsomaan minua kysyvästi. Hän oli pakkaamassa.
      “Miks sä pakkaat?” Kysyin. Kristian istui sängylleen ja hymähti itsekseen. Tuosta sängystä minulla oli liikaa muistoja.
      “Huomenna meen kisailemaa harjotusmieles. Viikon päästä taas kansallisiin”, Kristian selitti tasapaksulla äänellä. Oliko hän jotenkin kyllästynyt? Kansainvälisissä kilpailuissa kilpailemisen kuului olla hyvä saavutus. Tavoitteliko Kristian taas olympiakisoja tai jotain enemmän, ehkä MM-kisoja, vai oliko hän vaan kyllästynyt koko ratsastamiseen?
      “Onks kaikki hyvin?” Kysyin. Kristian naurahti sarkastisesti ja heitti ratsastuskengät turhautuneena matkalaukkuun.
      “I don’t know, really. Tuntuu aika yksinäiseltä nykyää näissä piireissä, u know”, hän vastasi sitten. Hyppelin sotkuisen huoneen läpi Kristianin luo ja istuin hänen viereensä.
      “No mut hei, viiden vuoden päästä Orion ja minä kisataan grand prix tasolla ni saat hyvää seuraa”, sanoin hymyillen. Kristian näytti epäuskovaiselta.
      “With holy spirit, or what? Älä tee sitä virhettä, et kuvittelet Orionin nousevan gp-tasoseks. Sä et ainakaa nouse”, Kristian väitti. En oikein ymmärtänyt häntä. Aina kannustamassa ja antamassa minulle vaikka minkälaisia mahdollisuuksia, mutta uskoa minuun ei silti ollut. Minua raivostutti.
      “Orionissa ei oo mitää vikaa. Sil on loistava rakenne ja se on hevonen siinä missä muutkin hevoset. Ja mä oon kisannu jo intermediatea, joten miten nii en tästä enää nouse?” Kysyin vakavana.
      “Ai miksi? Siksi koska et enää usko ittees. And because u are fucking afraid of riding. Get your shit together, Lily.”

      Mietin koko päivän Kristianin sanoja ja tiesin hänen olleen osittain oikeassa. Siksi päätin illalla laittaa Orionin selkään estesatulan ja niin tein.
      “Mulle riittää se, että meitä vähätellään koko ajan. Sitä paitsi mä tarkotin mitä mä sanoin: sun tehtävä on auttaa mut takas sille tasolle millä ennen olin. Unohin vaan mainita, et autat mut myös sen tason yli, koska mä aion näyttää kaikille mihin meistä on. Sun takia Orion”, puhelin hiljaa käytävällä kiltisti seisovalle akhaltekinhevoselleni. Se käänteli korviaan ja kuunteli. Laitoin sen kaikkiin jalkoihin sen kalleimmat ruskeanahkaiset jännesuojat ja etujalkoihin ruskeat nahkapintaiset bootsit. Kaulaan pujotin ruskeanahkaisen timanteilla varustellun rintaremmin ja jätin martingaalihihnat toistaiseksi roikkumaan rintaremmistä. Rintaremmin kiinnitin vatsapanssarillisen satulavyön solkeen ja kiristin satulavyön. Ruskean uutuuttaan kiiltävän satulan alla oli lampaankarvainen romaani ja sen alla vielä harmaanvihreä estehuopa. Viimeiseksi pujotin riimun Orionin kaulalle ja laitoin sille päähän anatomiset suitset, joiden otsapannassa kimalteli vihreät timanttiset yksityiskohdat. Pujotin ohjat martsareiden renkaista läpi ja laitoin ohjien keskisoljen kiinni. Valmista. Halusin Orionin näyttävän tänään erityisen hyvältä, sillä se antaisi minulle enemmän itsevarmuutta. Koin onnistuneeni.

      Nousin Orionin selkään, tai oikeastaan en noussut, vaan hyppäsin ja Orion oikeastaan myös vähän auttoi. Tai itseasiassa vähän enemmänkin. Annoin Orionille pitkät ohjat ja päästin sen kävelemään reippaalla ja pitkällä askeleella uran sisäpuolta. Tarkastelin maneesin kentälle nostamiani esteitä. Trippeli, okseri, kolmen esteen sarja ja kahden vinoesteen sarja muistuttelivat minua niistä ajoista, kun treenasin päivittäin vähän enemmänkin. Olin nostanut esteet puolen metrin korkuisiksi, mutta minä hyppäisin metriä tänään. Piste.
      “Ooaaaaaa! En kai mä oo myöhässä?” Miro pamahti maneesiin varoittamatta niin, että Orion hypähti sivulle säikähdyksissään. Meinasi mennä usko jo nyt, kun tippuminen kävi lähellä.
      “Et Miro, mutta sun ääni on. Kai sä tiiät et kannattais vihellellä tai jotain ennen ku tulee maneesiin jossa liikkuu hevosia?” Kysyin hiukan ärtyneenä.
      “Oih. Anteeks, en tajunnu!” Miro huudahdi huomattuaan Orionin hermostuneen. Hän tuli luoksemme ja pyysi anteeksi Orionilta.
      “Anteeksi kauheesti komea ratsu, toivottavasti et nyt vihaa mua. Ota nami”, Miro pölötti ja ojensi Orionille jonkun hevosnamin.
      “Hei! Mitä sä yrität? Yritätsä lahjoa sitä? Vai lihottaa?” Kysyin leikkimielisen vaativasti ja naurahdin kun Miro alkoi lievästi panikoimaan ja väitti kivenkovaa, ettei yrittänyt kumpaakaan.
      “En mä tosissaan, kiva et pääsit tulemaan. En jaksa pomppia koko ajan pois täältä selästä, ku oon nii lyhyt etten pääse tänne ilman apua”, sanoin. Miro hymyili valloittavaa nuoren pojan hymyään.
      “Mut miten sä pääsit sinne sitte? Eihän täällä oo ketään muita”, Miro katsoi minua mietteliäästi.
      “Orion osaa sellasen tempun, saat nähä joskus vähän paremmalla ajalla”, naurahdin. Miro hihkui iloisesti ja alkoi hölisemään siitä, kuinka Orion pitäisi laittaa kärryjen eteen, kun se osasi niin paljon kaikkea. Sanoin hänelle, että jos nyt keskittyisimme vaan pitämään sen kenttäratsuna. Osoitin Mirolle turvallisen paikan mihin laittaa jakkara ja istua. Sitten keräsin ohjat paremmin käsiini ja aloin verkkaamaan kunnolla. Hevonen pitäisi saada lämpimäksi ja lihakset kunnolla auki. En haluisi sille mitään revähdyksiä, nyt kun pakkanenkin läheni pikkuhiljaa -10 astetta. Pian voisin sanoa heipat ratsastusloimetta treenaamiselle.

      “Uuuuu!” Miro huuteli ensimmäisen kerran trippelin ylitettyämme. Jatkoin laukkaa hetken, ennen kuin istuin Orionin käyntiin. Katsoin Miroa.
      “Se ei ollu hyvä hyppy. Jäin liikaa kiinni ohjaan, eikä Orion päässy kunnolla vauhtiin ennen estettä. Tultii liia lähelle estettä ja hypystä tuli aika töksähtävä lyhyytensä ja loppuneen vauhtinsa takia”, sanoin. Miro näytti kummastuneelta.
      “Ai. Mutta mun mielestä se näytti silti hyvältä!” Hän hymyili. Tirskahdin hassulle ystävälleni.
      “Älä anna hienon hevosen sokaista”, sanoin. Siirsin ulkopohkeeni taaemmas ja pelkästään sillä Orion nosti myötälaukan.
      “Tullaan uudestaan trippeli ja jos se onnistuu, ni siitä suoraan vinosarjalle”, sanoin vatsalihastyöskentelystä hengästyneenä. Ympyrältä ohjasin Orionin trippelille, suoristin, pidätin pari askelta, päästin ja nousin istumaan kevyemmin. Takakaviot tulivat pitkälle hevosen alle ja etukaviot nousivat ilmaan. Myötäsin hevosta ohjasta ja annoin sen liitää ongelmitta esteen yli. Minun mielestäni hypyn tärkein osa, alastulo, onnistui todella hyvin tällä kertaa. Hevonen allani jousti alastuloon, istuntani pysyi hyvänä ja laukka jatkoi pyörimistä esteen jälkeen. Hyvä! Avustin hevosen loivaan kaarteeseen, suoristin ennen vinosarjaa ja kevensin taas istunnan. Pidätys ja ohjan anto. Ensimmäinen hyppy onnistui ongelmitta, otin esteiden välissä hiukan tiukempaa ohjaa, enkä päästänyt Orionia pidentämään askellustaan, joka pohjusti hyvän lähestymisen ja sitä kautta koko hypyn. Alastulo oli ehkä hiukan horjahtava, mutta se johtui istunnastani. En ollut ehtinyt valmistautua kunnolla sarjan toiseen esteeseen, sillä olin ajatellut vain sarjan ensimmäistä estettä. Aloittelijan virhe, huoh. Orion kuitenkin korjasi itse ja pääsi jatkamaan taas tasaista, aktiivisesti pyörivää laukkaansa.
      “Uu ton oli pakko olla jo hyvä!” Miro huuteli taas. Nyökkäsin hänelle hymyillen.
      “Se oli ihan hyvä. Nyt mä tarvisin sitä nostoapua vihdoin”, sanoin hänelle ja siirsin Orionin aktiiviseen käyntiin.


      “Nää on kyllä tosi korkeita”, Miro ihmetteli. Miro ei ollut metrin korkuisia esteitä kyllä mitenkään erityisen paljon pidempi.
      “No ne ehkä näyttää siltä ku oot tollane pätkä”, virnistin. Minustakin esteet kuitenkin näyttivät korkeilta. Metriä olin hypännyt viimeksi silloin, kun olimme käyneet Kristianin ja Orionin kanssa Surreyssa.
      “Kato peiliin senki lyhytjalka”, Miro laittoi vastaan. Repesin hänen lauseelleen totaalisesti. Lyhytjalkako minä sitten olin?
      “However. Rata on seuraavanlainen”, vaihdoin puheenaihetta ja kävin radan läpi yhdessä Miron kanssa.
      “Joko sä meet sen radan ku mä haluan nähdä heti”, Miro tivasi heti, kun olin kertonut viimeisen esteen sijainnin. Hymähdin hänelle myöntävästi ja katsoin hetken hymyillen, kun poika kaivoi taskustaan jotain suklaakarkkeja ja tunki niitä ison läjän kerrallaan suuhunsa. Ihme, ettei se ollut saanut jo jotakin yliannostusta suklaasta tuolla menolla.
      “Noni ja sit pysyt siinä ihan paikallas, etkä lähe taas haahuilemaan, kun me mennää tää koko rata nyt”, vaadin. Miro lupasi pysyvänsä paikallaan ja ihailevansa “komean hevoseni upeita hyppyjä.” Imartelija. Annoin laukka avut ja ohjasin Orionin heti ensimmäisenä ympyrälle sen nostettua laukan. Ori kävi kuumana, ‘yllättäen’. Olin päättänyt hypätä trippelin ensimmäisenä sen haasteellisuuden takia. Päästin ajatuksistani kokonaan irti ja annoin huuman viedä minua koko radan ajan. Muuten olisin vain pelännyt ja kuumotellut koko ajan ja jokaikinen hyppy olisi epäonnistunut Orionin äärimmäisen herkkyyden takia. Trippeli ylittyi kuitenkin ongelmitta. Kaarto oikealle kävi maneesin toisen lyhyen sivun kautta. Suoristin orionin ja itseni ja valmistauduin kahden vinoesteen sarjaan.
      “Jaa”, sanoin Orionille ääneen, kun sen vauhti tuntui hidastuneen liikaa pidätyksessä. Korjaus, ja taakse jäi puhtaasti ylitetty sarja. Katseeni oli kuitenkin jo seuraavalla esteellä, sillä tiukka kaarre sille ei olisi mikään helppo. Yritin parhaani mukaan pitää Orionin kaatumasta sisään laukassa. Se väisti hiukan takapäällään ulos, mutta korjasin ulkopohkeella. Jo hypyssä valmistelin ratsuni vaihtamaan laukkaa suunnanvaihdoksen takia. Ei ongelmaa. Katsoin tiiviisti kolmoissarjaa. Se vaatisi keskittymistä. En saisi heltyä sarjan esteiden välissä, tai puomit lentelisivät. Taas suoristus ison kaarroksen jälkeen. Ensimmäinen pomppu, yksi laukka, toinen pomppu. Ei hyytymistä. Kannustin Orionia istunnalla ja keveillä pohkeilla eteenpäin, jotta kahdesta laukasta ei tulisi vauhdin hiipumisen takia kaksi ja puoli. Onnistunut eteenpäin ajaminen ja onnistuneesti hypätty sarjan viimeinen este jäivät taakse. Semitiukkaa kaarrosta vasemmalle ja pitkä lähestyminen okserille. Sain aikaa valmistautua paremmin, mikä oli hyvä, sillä okserin jälkeen tulisi todella tiukka käännös oikealle. Laukanvaihtoon valmistavat avut, helppo hyppy okserin yli. Jatkoin laukkaa suoraan hetken okserin jälkeen, ennen kuin käänsin Orionin tiukasti oikealle. Suoristin hevosen aika hätäisesti ja lähestyminen meni siksi hiukan pieleen, mutta Orion taas korjasi. Minkäs sille voi, että se rakasti hyppäämistä. Pidin keskittymiseni vielä kahden viimeisen esteen ajan ja ne hoituivatkin aivan rutiininomaisesti, vaikka kaarrokset niiden välillä olivatkin aika tiukat. Viimeisen esteen jälkeen annoin Orionin laukata pidemmillä ohjilla hetken ja taputin sitä kaulalle todella ylpeänä hevosen omistajana. Miro oli todella vaikuttunut ja aloitti hölöttämisen heti, kun pääsimme alas viimeisestä hypystä.

      “Lily kato mä otin sen videolle!” Miro huitoi jotain minun loimittaessa Orionia.
      “Niin minkä?” Kysyin vilkaisten Miroa hevosen mahan alta. Laitoin mahavyöt kiinni.
      “No sen esteradan tietenkin, tyhmyri”, Miro sanoi sitten ikään kuin koko juttu olisi ollut itsestäänselvyys.
      “Aijaa. No lähetä se mulle wapissa”, sanoin. Minua kiinnosti kyllä nähdä, miten paskasti ratsastin kovatasoista hevostani. Puhelimeni piippasi jo ennen kuin olin saanut lauseeni loppuun. Voi Miro, toimi aina ennen kuin edes ajatteli.
      “Laitoin sen Hallavalaisten ryhmäänki, koska kaikkien pitäis nähä tää”, Miro hihkui ja räpläsi puhelintaan Orionin karsinan takanurkassa. Hän ei pelännyt hevosia sitten tippaakaan. Valeraa ehkä, mutta muuten poika oli täysin varomaton.

      Kotiin päästyäni kaivoin heti puhelimen taskustani ja katsoin sen videon minun ja Orionin suorituksesta. Yllätyin kuinka hyvältä se näytti. Yksi huono lähestyminen, pari turhaa väistämistä takapäällä ja minun pari kertaa häiriintynyt istuntani siellä näkyi, mutta videota katsellessani pystyin uskomaan, että olin joskus kisannutkin. Olin äärettömän ylpeä itsestäni, koska olin taas kerran ottanut härkää sarvista. Valitettavasti Kristianin provosointi sai minut vain kehittymään ja jaksamaan. En olisi halunnut myöntää sitä, mutta Kristian kyllä tiesi mitä teki. En uskoisi enää hänen sanojaan siitä, etten minä kykenisi enää kehittymään, koska jopa Kristian tiesi, ettei se ollut totta.

      • #3850 Vastaa
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 240
        • Perus pullaponi

        uuuh tästä oikee huoku itsevarmuus!! huikee fiilis koko tarinan läpi, tää on just sitä Lilyy mitä mäki haluun nähä tulevaisuudes!

      • #3851 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tismalleen samaa mieltä Jessen kanssa, ihan huikee fiilis! Saat 2hp 2ep ja 2sp

      • #3852 Vastaa
        Niko
        Valvoja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Olipas hyväntuulinen tarina! 🙂 ja Lilyllä tosiaan on lahjakas hevonen, jännä seurata heidän kehittymistä!

    • #3867 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Koulutuuppausta
      23.12.2018

      Jouluaatto olisi huomenna. Viettäisin koko päivän tallilla ja välttelisin sukulaisia. Huomenna olisi kuitenkin joulumaasto jo aamusta ja sitten Kristian ratsastaisi Orionin sen verran rankasti läpi, että tiistaina hevosella olisikin sitten vapaata. Oli vaikea olla liikuttamatta Orionia joka päivä. Rakastin ratsastaa sitä, vaikka eihän minulla käytännössä aikaa ollutkaan jokapäiväisille ratsastuksille. Yleensä kävin tallilla iltaisin tai aamupäivisin, mutta tänään saavuin tallille päivällä. Kello läheni kahta ja tallissa oli jos jonkinnäköistä hulinaa. Kaikki olivat täpinöissään lähestyvästä jouluaatosta.

      “Hei komistus”, sanoin jo tarhan portilla minua odottaneelle orille. Avasin tarhan portin jo ennen kuin pujotin sille riimun päähän. Rajoilla elämistä. No ei vaiskaan, ei tuo nallekarhu olisi mihinkään lähtenyt. Eikä lapsiakaan ollut tallin takana seuraamassa huonoa esimerkkiäni.
      “Jos tänään tuupattais vähän kentällä”, sanoin. En ollut itse koskaan ratsastanut itsenäisesti Hallavan ratsastuskentällä. Ainoastaan tunneilla, valmennuksissa tai kisoihin lämmitellessä. Hassua. Maneesi tuntui vain aina parhaimmalta vaihtoehdolta. Kesällä aurinko ei siellä porottanut niskaan, syksyisin ja keväisin katto suojasi sateelta ja tuulelta ja talvisin, vaikka seinät eivät pakkasta pitäneetkään, kylmä viima ja lumisade jäivät ulkopuolelle. Eivät siis varpaatkaan jäätyneet maneesissa niin helposti. Saattaisi olla virhe suunnata kentälle tänään, kun pakkasta oli jo -11 astetta. Joutuisin nyt sitten käyttämään koko treenin ajan ratsastusloimea. Vielä 4 astetta lisää pakkasta, niin hevosen loimitus ulos treenin jälkeen olisi kuivatusloimi, sisätoppaloimi ja kaulakappaleellinen ulkotoppaloimi. Herranjestas.

      Hoidin ja varustin Orionin karsinassa, kun käytävällä kulki niin paljon levottomia nuoria. Jotkut heistä puhuivat innostuneena lahjoista ja hyvistä jouluruuista, joita toivoivat saavansa ja toiset heistä puhuivat siitä, kuinka eivät jaksaneet sukulaisiaan, saati niitä paketeista paljastuvia jäätäviä villasukkavuoria. Kuuluin jälkimmäiseen ryhmään. Sivusilmällä näin jonkun punaisen vilkahtelevan karsinan ovella. Ei ollut tonttu, vaikka melkein jo meinasin niin uskoa Miron jatkuvan tonttuhölötyksen takia.
      “Moi Tinka!” Hihkaisin, kun tunnistin ovella heiluvan punatukkaisen naisen. Hän hymyili nopeasti ja moikkasi takaisin. Tinka ei kuitenkaan nähtävästi ollut ollenkaan kiinnostunut minusta, vaan vieressäni seisovasta hevosesta. Arvatenkin. Harmi sinänsä.
      “Onks toi sun hevonen?” Tinka kysyi. Hän tuli lähemmäs tervehtimään Orionia ja annoin hänelle tilaa.
      “Onhan se”, sanoin. Tinka katsoi minua hetken hämmentyneenä.
      “Omistaksä Orionin?” Hän tarkensi. Naurahdin kummastuneena ja nyökkäsin.
      “Tinka, Man O’ War, tutummin Orion. Orion, Tinka”, sanoin ja esittelin heidät toisilleen. Tilanne oli hämmentävä.
      “Mistä sä tiedät Orionin?” Kysyin sitten kiinnostuneena. Tinka paijasi Orionin turpaa.
      “No jos yhtään on koskaan seurannut hevoslehtiä, tai Kristian Nicholsonia millään lailla, niin kyllähän sitten Orionin tietää”, hän sanoi aivan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Kyllähän se käytännössä olikin, mutta olin kuvitellut vain alle 16-vuotiaiden junnujen tietävän Orionin.
      “No joo. Orion on oikeestaan puoliks mun ja puoliks Kristianin viime sunnuntaista lähtien. Mä oon myös kasvattanu Orionin”, selitin Tinkaa merkitsevästi vilkuillen ja aloin pyörittää valkoisia pinteleitä patjoineen Orionin takajalkoihin. Tinka lopetti Orionin paijaamisen ja katsoi minuun jotenkin ahdistavan intensiivisesti.
      “Oho, en tienny. Miten ihmeessä sä tunnet Kristianin?” Hän kysyi autuaan tietämättömänä. Tirskahdin huvittuneena. Juttu olisi todella pitkä, mutta päätin yrittää lyhentää sen jotenkin järkevästi pariin lauseeseen.
      “No me seurusteltiin Kristianin kanssa aika pitkään. Alunperin tunnetaan kisakentiltä, vaikka koskaan ei olla samalla tasolla kisattu samaan aikaan, obviously. Mulla oli oma talli jossain välissä ja siellä useita lahjakkaita kenttätekkejä ja pari laukkahevosta. Kristian halus mun silloselta kenttäratsulta varsan ja tässähän se varsa nyt seisoo”, sanoin ja taputin Orionia lautaselle. Tinka nyökytteli päätään mietteliäänä.
      “Kiintoisaa. Tää on aika hieno hevonen, mitä se tekee ratsastuskoulussa?” Tinka kysyi. Kuinkakohan moni mietti samaa.
      “Tää on mulle turvallisin ja miellyttävin paikka treenata. Nicholsoneille en halunnu jättää sitä monesta syystä”, sanoin ja nousin ylös pintelit kieritettyäni.
      “Sori, ei oo tarkotus udella”, Tinka pahoitteli. Hymyilin hänelle. Kyllä minuakin kiinnostaisi hänen tilanteessaan.
      “Laittaisitsä Orionille noi ruskeet putsit etujalkoihi ja kattoisit sitä hetke jos haen sen satulan ja suitset?” Kysyin. Tinka katsoi hevoseni perään mielellään.

      Harmi sinänsä, ettei Tinka halunnut tulla katsomaan minkälaiset liikkeet Orionilta löytyi. Hänellä tosin oli hyvä syy, kuka hemmetti tulisi kentänlaidalle pakkaseen seisomaan ja jäädyttämään varpaansa. Maneesiin hän olisi varmaan tullutkin, mutta en voinut sinne mennä siitäkään syystä, että se oli juuri varattu Alana Gwylnille. Häneen en halunnut vapaaehtoisesti törmätä, kun en ihmisestä pahemmin pitänyt. Annoin Orionin venyttää kaulaansa alkukäyntien aikana ja kannustin sitä reippaaseen venyvään käyntiin. Mietin, että kyllästyisinköhän nopeasti arkeen Orionin kanssa. Orilla oli hassuja tapoja ja ratsastaessa se ei ollut tylsä ollenkaan, mutta hevonen oli niin hyväkäytöksinen. Aivan toista kuin Valera. Jäisinköhän kaipaamaan Valeran metkuja. Etenkin nyt, kun kaikki draama oli pikkuhiljaa laskeutunut, eikä elämässä oikein tapahtunut mitään uutta. Ei ollut enää hektistä arkea, kummallisia suhdekuvioita (paitsi ehkä vähän Kristian) saati isoja perhe- ja rahakriisejä. Pitäisiköhän minun ruveta taas esimerkiksi ratsuttamaan hevosia välillä. Ikävä oli hiukan niitä aikoja, kun ravihevosen saaminen laukkaamaan edes keskinvertoista laukkaa oli suurin ja hienoin saavutus ikinä.

      “Ei”, sanoin kun Orion etupää nousi parikymmentä senttiä maasta kerta toisensa jälkeen. Raivostutti.
      “Ei. Lopeta. Yksinkertasta paskaa, yks hemmetin piruetti v*ttu”, korotin vähän ääntäni. En oikeastaan ollut vihainen Orionille, vaan itselleni. Halusin kokeilla laukkapiruettia vanhojen aikojen kunniaksi, mutta jostain syystä annoin Orionille ilmeisesti hitusen vääriä apuja, eikä se ollut täysin varma mitä hain. Yritin rauhoittaa itseni.
      “Sori Orion. Kokeillaan jotain sellasta, jota tiiän osaavani”, sanoin. Annoin Orionille pidempää ohjaa, jotta se pystyi päästämään irti edellisestä epäonnistuneesta tehtävästä. Suoristin hevosen ja siirryin kentän keskeltä pitkälle sivulle raviväistöllä, lyhensin hiukan ohjia ja kokosin ravin. Puolipidätteitä puolipidätteiden perään. Ulko-ohjan puolipidätteisiin Orion vastasi pyöristämällä niskansa. Sisäohjalla nostin pään muotoa hiukan ylemmäs, sillä en pitänyt pahemmin luotilinjan alapuolella kulkevista hevosista. Peräänannossa orion oli kulkenut jo jonkin aikaa verkkojen jälkeen, mutta joutuisin hakemaan siltä uudestaan sitä rentoa ja aktiivista työskentelyä mokattuani itse sen piruetin ja menetettyäni osan ratsuni hermoista samalla. Ennen pitkää sivua istuin syvemmälle satulaan, nojaan hiukan eteen ja valmistelen Orionin tulevaan. Pitkän sivun alussa työnnän lantiota voimakkaammin eteen kuin normaalisti, rytmissä, ja otan ohjastuntumaa vahvemmaksi. Pyydän Orionia nostamaan jalkojaan ja napautan sitä pohkeilla jokaisella askeleella, saadakseni korkeutta askellukseen.
      “Ä-ä-äää, älä fuskaa. Nosta, nosta”, kommentoin ja vaadin parempaa rytmiä. Korjasin ulko-ohjalla liian vauhdikasta menoa hitaammaksi ja edelleen vaadin oria nostamaan askelta.
      “Siinä!” Hihkaisin ja kiitin nopeasti sisäkädellä hevosta. Siinä oli ⅓ pitkää sivua puhdasta passagea. Great. Korjasin istuntani taputuksen jälkeen, rentoutin hiukan lantiotani ja annoin hevoselle tilaa siirtyä keskiraviin.
      “Tap, tap, tap”, puhelin itsekseni ja palauttelin mieleeni Surreyssa saamiani valmentajan neuvoja. Vapautin ohjaa ja istunnallani siirsin Orionin käyntiin.
      “Oot nii nuori vielä. Jännä et sulle on ylipäätään opetettu tällasia juttuja, ku et oikeestaan voiihan just nyt vielä kisata samalla tasolla. Ei ihme et Kristian hankki uuden hevosen. Ei sil ollu aikaa sua odotella, edes vuotta”, puhelin Orionille ja taputtelin sen kaulaa.

      “Mitä sä teit et sait Orionin hyppii pystyyn?” Kristian vain pölähti kentälle saman tien, kun annoin ohjaa Orionille loppukäyntien ajaksi. Pelästyin hiukan, Orion ei.
      “Anna olla. Ja mitä paskaa sä teet täällä?” Kysyin vähän ärtyneenä. Kristian tarkkaili Orionin liikkeitä silmä kovana, mutta ei onneksi löytänyt mitään valittamista vielä loppukäynnistänikin.
      “No voitin ne harjotuskisat, ofc, ni tulin vilkasee mitä sä oot voittanu. Apparently nothing, tho”, Kristian virnuili. Teki mieli lyödä. Millä oikeudella tuo ketale tuli häiritsemään minua Hallavaan.
      “Tarviitko apua alastulossa?” Kristian jatkoi loputonta kiusaamistaan. Mulkaisin häntä vihaisesti ja pysäytin Orionin.
      “En tarvitse. Oon voittanu Orionin luottamuksen jo kohta neljä vuotta sitten. Se osaa auttaa mut paremmin alas selästään ku sinä”, ärisin.
      “Ihme kun ei auta sua sitte selkäänkin”, mies vastasi nopeasti. Katsoin häntä surkuhupaisasti ja hyppäsin alas Orionin selästä. Ilmeisesti hän ei tiennyt orista yhtään mitään. Ikävää.
      “Tiiätkö mitä Kristian. Saa nähä kuinka monena maanantaina sä enää huomisen jälkeen täällä käyt. Mä hyppäsin Orionilla metrin rataa eilen ja tänään mä sain siltä muutaman askeleen passageakin, kuten varmaan huomasit jostain puskan takaa kurkkiessas”, virnuilin ja lähdin viemään Orionia talliin.
      “Ai sä hyppäsit metriä, are you trying to make me laugh?” Kristian kysyi ja lähti kävelemään perääni.
      “By the way, I heard you. Orion on ehkä todella nuori, mutta ei se ainoa ikäisensä tuohon tasoon koulutettu ole. Siinä on hiomista vielä vuosia, still”, hän jatkoi. Pyörittelin silmiäni, enkä vilkaissutkaan häneen. Rasittava maanvaiva, katoaisi nyt jonnekin.

      “Mul oli kyllä ihan asiaakin”, Kristian sanoi vihdoin pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun olin jo saanut purettua Orionin varusteistaan. Kristian oli koko ajan vain seisonut vieressä ja katsellut toimintaani.
      “Voitaisko me vaihtaa autoja. I really miss my car and I heard that you got Celica ready today”, hän sanoi. Havaitsinko hänessä pientä alistuneisuutta? Wow, noinko tärkeä hänen kaaransa oli. Että voi jopa ihan alistua minun edessäni.
      “No enpä tiedä. Sunhan se auto on. Tee ihan mitä lystäät”, sanoin. Kaivoin taskustani Corveten avaimet ja heitin ne Orionin yli Kristianille. Mokoma kerskailija sai kopinkin, vaikka se ei ollut lainkaan tarkoitus.
      “I’ll take you home. Haluutsä ton sisätoppaloimen siihen vielä?” Kristian kysyi, kun sain kuivatusloimen viimeisenkin hihnan kiinni. Nyökkäsin. Onneksi hän tiesi Orionista joitakin hyödyllisiä asioita.

      • #3878 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tykkäsin tästä ihan sikana! Erityisesti siitä miten kuvailit sitä epäonnistunutta piruettia ja passagea heti siihen perään ja miten Lily ei lannistunu vaa oli koko ajan jotenkin tosi tomerana. Saat 2kp ja 1hp

    • #3906 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Kaksi ihmistä, yksi hevonen.
      Lily Wilson, 24.12.2018

      Joulumaasto. Sitä en ollut koskaan ennen tehnytkään, ainakaan ratsastuskoulussa ja ainakaan näin isolla porukalla. Olin kaivanut varastosta punaiset pintelit, punaisen korvahupun ja punaisen satulahuovan Orionin varustamista varten. Kai sitä kerran vuodessa pystyi vähän poikkeamaan normaaleista varusteväreistä. Kuljimme Jessen ja Miron kanssa jonon hännillä. Hauskaa kuinka paljon vietimme aikaa ihan kolmistaan. Oli käynyt aikalailla sillä tavalla, että minä katsoin Miron perään joka ikinen päivä tallilla ja annoin sisäisen lapseni tulla esiin hänen kanssaan. Miron kanssa pystyi laittamaan ranttaliksi. Jesse taas sitten ehkä valvoi meitä kumpaakin päivittäin ja oli ehkä enemmän se järjen ääni. Hän saattoi tosin hävitä välillä Ohton luokse, mutta minä olin pysynyt jo kuukausia kiinni Mirossa. Minkä sille voi, että meillä synkkasi valtavasta ikäerosta huolimattakin. Jos Miro olisi ikäiseni, käyttäytyisimme varmaan silti ihan samalla tavalla kuin nytkin. En osannut kuvitella muutakaan.

      “Täällä on kylmä, mun varpaat jäätyy”, Miro valitti. Hän yritti kietoa jalkansa tiukasti Mymmelin ympärille.
      “U don’t say”, vastasin ja irvistelin itsekin ikävästä tunteesta varpaissani. Orionilla oli ehkä kalliit kamat, mutta minulla ei valitettavasti ollut varaa sellaisiin talviratsastuskenkiin, jotka oikeasti blokkaisivat pakkasen kengän ulkopuolelle. Täytyi kiittää onneaan, että Hallavassa oli sentään maneesi.
      “Huomenna ois ollu asteet nollassa ja just tänää pakkasilla päätettii maastoilla”, hymähdin. Itsepähän olin mukaan lähtenyt.

      Jesse kyseli minulta Orionin ruunaamisesta. Vastasin hänelle ehkä hiukan kärkkäästi, etten nähnyt mitään miksi ruunata Orion, sillä olin hiukan hämmentynyt kysymyksestä. Orion oli niin hyvätapainen, etten ollut edes harkinnut asiaa. Lisäksi sillä riittäisi kysyntää aika pitkältikin. Osaksi siksi, että Kristian oli tuonut sen julkisuuteen, mutta myös osaksi siksi, että oli muitakin ihmisiä, minun lisäkseni, jotka halusivat jaloja kenttätekkejä käsiinsä. Ei ehkä paljoa, mutta kuitenkin sen verran, että Orion saisi varmasti useamman jälkeläisen vähän myöhemmin.

      Mieleni heräsi koomasta heti, kun kuulin sanan “laukata”. Nostin käteni ylös yhtenä halukkaana laukkaajana. Naurahdin itselleni päänsisäisesti, sillä nyt kun minulla oli oma hevonen, olisin käytännössä milloin vain voinut päättää lähteväni lätkimään maastoletkasta.
      “Katotaanko kumpi on nopeempi?” Jesse kysyi ja tuli Valeralla viereeni. Valera oli vain pari senttiä Orionia lyhyempi. Orion ei siis oikeastaan ollut iso hevonen, minä vain satuin olemaan todella lyhyt. Naurahdin Jessen sanoille, dream big boy. Lähdin silti mielelläni kisailemaan. Orion hypähti voimalla eteenpäin, kun painoin sitä ehkä hiukan liikaa pohkeilla. Lentävä startti ei kuitenkaan ollut haitaksi. Olimme kärki. Valera tuli kuitenkin nopeasti ohi, eikä se johtunut siitä, että olisin antanut heille tilaa. Orion ei nyt vain ollut mikään spurttiponi ja sillä oli ollut aika pitkään taukoa kunnon treeneistä.
      “Jaa!” Huudahdin hevoselleni. Annoin sille enemmän ohjaa ja painoin pohkeet kylkiin. Orion sai kannustuksesta aikaiseksi kaksinkerroin nopeamman vauhdin. Ohitimme Jessen ja Valeran hiukan ennen kuin piti alkaa hidastamaan laukkasuoran lähestyessä loppuaan.
      “Hieno poika”, kehuin Orionia.

      Talutin tallille päästyämme Orionin suoraan karsinaansa ja laitoin sille riimun sen suitsien päälle. Kristian tulisi kuitenkin kohta, joten ei olisi mitään järkeä ottaa enää varusteita poiskaan. Otin Orionin harjapakista pienen paketin, jonka Jesse oli minulle antanut. Halusin laittaa sen upean industrial-korun heti korvaani ja niin teinkin. Vanhan korun laitoin väliaikaisesti samaiseen pakettiin, josta olin juuri uuden ottanut. Uusi koru oli hieno ja aivan oikean värinenkin. Lisäksi Jesse tiesi lävistyksistä paljon, eikä kyseessä ollut mikään rihkamakoru. Jesse ei ehkä pitänyt antamaansa lahjaa minään verrattuna siihen, mitä minä olin hänelle joululahjaksi antanut, mutta en olisi voinut keksiä parempaa lahjaa kuin mitä Jesse oli minulle antanut. Olin sitäpaitsi nyt sitten saanut todella hyvän syyn käydä taas kampaajalla latvojen tasauksessa ja sävytyksessä.

      Kristian Nicholson, 24.12.2018

      “Ratsastuskoulu”, huokaisin epäuskoisesti edelleen hämmästyneenä Lilyn valinnasta. Mitä hän kuvitteli olevansa, aloittelija? Suljin bemarin oven ja lukitsin auton. Olin ottanut kypärän mukaan oikeastaan vain siksi, että en jaksaisi kunnella mitään valitusta kypärän käyttämättömyydestäni. Esteillä luonnollisesti käytin kypärää, mutta kouluratsastuksessa? Huoh. Miksi Lily ei vain voinut tulla meidän tallillemme. Siellä olisi ollut kaikki, mitä Orion tarvitsi. Maneesin, koulu- ja estekentän lisäksi myös kunnolliset maastoesteradat. Meillä oli hemmetti derpykenttäkin. Mikä sitä naista riivasi. Mitä sellaista Hallavassa oli, mitä ei ollut meillä? Miehiäkö? No tuskin. Meidän tallillamme valtaosa kävijöistä ja henkilökunnasta oli miehiä, siis jos minä en olisi muka kelvannut.

      “Millos sä oot ruvennu vapaaehtosesti laittamaan Orionia mulle valmiiks?” Kysyin tasapaksulla äänellä. Ei minua oikeastaan kiinnostanut. Orion oli lämmin, joten sillä oli selkeästi ratsastettu.
      “Käytiin joulumaastossa Hallavalaisten kanssa”, Lily puhui vähintään yhtä tasapaksulla äänellä kuin minäkin. En olisi halunnut väliemme olevan näin oudot. Olisin halunnut halata häntä, nostaa hänet syliini ja suudella. Se ei kyllä nyt onnistunut. Olisin varmaan saanut lähestymiskiellon, jos olisin niin tehnyt.
      “Right”, hymähdin. Otin Orionin ohjat Lilyn kädestä.
      “Jos maneesis on joku ratsastuskoululaine ni jää kyllä jalkoihin”, jatkoin. Lily näytti ärtyneeltä, muttei sanonut mitään. Huomasin Lilyn vaihtaneen korvassa ollevan korunsa. Mikä se nyt oli. Industrial!
      “You have new Industrial-koru?” Kysyin häneltä ja kiinnitin huomiota korun kiveen. Taivaansininen, hieno.
      “Joo, sain lahjaksi”, Lily vastasi. Vai lahjaksi.
      “From who?” Kysyin vaativasti. Lily pyöritteli minulle silmiään. Hän kertoi saaneensa korun joltain Jesseltä. Toiselta mieheltä. Wow.
      “Who the hell is Jesse?” Kysyin. Lilyn ilme muuttui entistäkin ärsyyntyneemmäksi.
      “Jessellä on miesystävä, u piece of shit. Avopuoliso vissiinkin”, Lily selitti. Oh, ei olisi kannattanut siis suhtautua niin hyökkäävästi. Toisaalta miesystävä ei tarkoittanut automaattisesti homoa, joten en pyytänyt anteeksikaan. Sitä paitsi lehdistö riivasi minua koko ajan, kun Lilyä ei ollut näkynyt enää seurassani samaa tahtia kuin ennen.

      “Stop it”, murahdin, kun Orion heitti takapäätään lisäyksestä koottuun laukkaan siirryttyämme. Ben ei koskaan pelleillyt tällä tavalla. En pitänyt siitä, ettei hevonen ollut nöyrä, vaikka osasinhan minä omapäisilläkin hevosilla tietenkin ratsastaa. Hallavan maneesissa oli paljon kylmempi, kun meidän maneesissamme. God damn it. Istuin satulaan, jännitin vatsalihakseni ja nojasin millin verran eteen. Noh? What the fuck.
      “Listen you dump ass. If I want you to slow down, you do”, kihisin ja vetäisin ohjat niin tiukalle, että Orion nosti päänsä ylös ja iski jalkansa pysähdyksiin laukasta saman tien. Nyt loppui pelleily.
      “Mitä helvettiä, Kristian?!” Kuuluivat Lilyn sanat toiselta puolelta maneesia.
      “He is acting out. En kattele tällasta pelleilyä. I am the one controlling the horse here”, sanoin. Orion oli pelästynyt ja se puhalsi ilmaa voimakkaasti ulos sieraimistaan. Ehkä sen kannattaisi käyttäytyä, ettei tarvisi kohdata tällaisia ikävyyksiä.

      “Lily, laita tohon 80cm pysty, please”, sanoin Lilylle viimeisiä passageja suorittaessamme. Orion oli ollut täysin kuulolla ja apuihini keskittynyt siitä asti, kun olin näyttänyt sille kuka täällä määräsi. Ei mitään ongelmia vaikeammissakaan tehtävissä, vaikka maastakäsin pitäisi vielä treenata enemmän, jotta se nostaisi jalkojaan paremmin passagessa.
      “Paljo sä hyppäät sillä tänää?” Lily kysyi tolppia asetellessaan.
      “Hyppään eka 80, sitte 100, 120, 130 ja 140”, vastasin. Toivottavasti Orion hyppäisi hyvin, ettei tarvitsisi montaa kertaa hypätä samaa korkeutta uudelleen. Ainakin se oli niin hyvin lämmitelty, ettei pitäisi olla ongelmia. Pidin enemmän Orionilla hyppäämisestä kuin koulun vääntämisestä. Orion ei tehnyt ikinä mitään tyhmää esteillä.
      “Are u sure about 140?” Lily kysyi. Nyökkäsin. Orionilla oli jo hypätty 140cm ratoja, joten en taas ymmärtänyt Lilyn hössötyksiä. En sitten ollenkaan.

      Tulkitsin Lilyn kasvoilta hänen kauhistelevan estekorkeutta. Olin itse hypännyt korkeampaa kuin 140cm, ratoinakin, joten estekorkeus ei minua hetkauttanut. Tottuneesti nostin pitkän sivun lopusta laukan, käänsin Orionin pääty-ympyrälle rauhoittaakseni sen herkkiä hermoja ja päästin sen sitten lähestymään estettä. Pidättelin sitä aika pitkään, sillä tunsin kyseisen tekin hyvin ja tiesin sen imaisevan esteelle kovasti pidätyksen hellittäessä. Niin se tekikin. Annoin sille tilaa ja nousin kevyeeseen istuntaan. Lähestyminen hipoi täydellisyyttä, hyppykin oli täydellinen ja alastulo ei edes horjahtanut. Mitä korkeammalle Orionilla hyppäsi, sitä enemmän se loisti. En oikein ymmärtänyt miksi. Ori oli omalaatuinen, eikä sitä kiinnostanut helpot, taikka matalat estetehtävät. Jos Orion olisi ollut jotenkin ongelmallinen hevonen, se olisi vain voinut hypätä pois tarhastaan ja juosta pois. Minä olisin ainakin tehnyt niin, jos olisin päätynyt kisatallilta ratsastuskouluun. No jaa, nyt kuitenkin vielä loppukäynnit ja hevonen talliin.

      “Merry Christmas, Lily”, sanoin ja ojensin hänelle pienen paketoidun rasian. Lily näytti vaikealta. Ehkä hän luuli siellä olevan sormus. Se nyt olisikin ollut mielenkiintoista, jos olisin vain kosinut naista. Mieleni kyllä teki, jokaikinen päivä. Osasin kuitenkin arvostaa Lilyn valintoja ja hänen tunteitaan, joten olin päättänyt antaa hänelle niin paljon aikaa kuin hän vain ikinä tarvitsi. Kyllä hän huolisi minut vielä joskus takaisin, pakkohan hänen oli.
      “Mikä tää on?” Lily kysyi. Tyhmäkö hän oli? Jouluaatto ja ojennan hänelle lahjapaperiin käärityn rasian ja hänkö ei muka tiedä mikä se on.
      “It is a gift, dump ass”, sanoin. Lilyn ilme muuttui epäileväksi, mutta hän kuitenkin avasi lahjanarun rusetin ja repi paperin auki. Nainen näytti helpottuneelta, kun hänen kädessään ei ollutkaan sormusrasia. Kaulakoru siellä kyllä oli. Se oli teetetty ja siinä riippui hyvin pieni, mutta yksityiskohtainen ja aivan täydellinen ruusukullasta tehty Orion-figuuri. Lily ilahtui aidosti. Hymyilin hänen reaktiolleen. Kiitos oli kaunein sana, mitä hän oli minulle taas hetkeen sanonut.
      “I love you, tho”, sanoin ja annoin peukaloni hipaista hänen poskeaan ennen kuin käänsin selkäni ja lähdin.

      • #3908 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Olipa mielenkiintosta lukee kristianin näkökulmasta. Se on kyllä kumma mies ku samaan aikaan niin kamala ja niin ihana xd Saat 1hp 1sp 1mp 1kp ja 1ep

    • #3911 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Uusia tuulia, villejä sellaisia.
      26.12.2018

      Jes, ei ratsastustunteja tänään! Orion olisi siis kokonaan minun käytössäni. Voisimme alkaakin jo treenaamaan tuleviin ensimmäisiin yhteisiin kenttäkisoihimme. Ensimmäiset kisani Orionilla kokisin Kristianin kanssa, mutta jo seuraavat kisani viettäisin parhaiden ystävieni, Jessen ja Miron kanssa. Olimme todellinen kauhukolmikko. Tai oikeastaan, niinkuin jo aiemmin mainittu, kauhukaksikko ja järjen ääni, Jesse. Kirjoitin Jesselle viestin ja kysyin, josko hän lähtisi taas lähiaikoina parille. Kaikenlaista oli tapahtunut ja tarvitsisin hänen neuvojaan. Esimerkiksi Kristianin toissapäiväiset kolme sanaa, jotka jäisivät kalvamaan päätäni varmaan ikuisiksi ajoiksi. Mitä minun olisi pitänyt silloin sanoa? Minäkin rakastan sinua ihan helvetisti, mutta sinä satutat minua niin monella tavalla, ettei suhteessamme olisi järkeä? En oikeasti edes tiennyt mitä ajattelin yhtään mistään.

      Hevonen sisään, loimi pois, muutama harjanveto olemattomaan turkkiin, varusteet niskaan ja menoks. Ei kuulostanut vaikealta, eikä se ollutkaan, mutta aikaa se kaikki kyllä vei. Tänään lämpömittari näytti nollaa, joten Orion sai pärjätä ilman ratsastusloimea. Talutin orin ulos ja suuntasin kohti maneesia. Jo kaukaa kuulin maneesissa olevan jonkun. Great. Yleensä siellä ei ollut ketään minun kanssani samaan aikaan. Varmaan joku ratsutallilaisista, kun tuntihevoset olivat kaikki kyllä tarhoissaan. Viheltelin ennen kuin avasin maneesin oven. Ja mitä näinkään oven sitten avattuani. Arabialaisen täysiverisen. Nähtävästi aika säikyn sellaisen. Laukkasi silmänvalkuaiset vilkkuen pelästyttyään aukeavaa maneesin ovea. En ollut koskaan oikein välittänyt arabeista, sillä niiden koverat turvat etoivat minua ja useimmat niistä vain kulkivat pää ylhäällä ja pelkäsivät kaikkea. Vähän kuin tuo edessäni riehuva ori. Sillä tosin oli ihan kaunis pään linja, eikä se ollut niin kovera, että se olisi pahemmin minua etonut.

      Seurasin koko alkuverkan ajan arabialaisen ja sen omistajan toimintaa. Hevonen oli ihan villi. Eikä edes vitsillä. Liinan toisessa päässä huitoi raipallaan hermostuneen ja artyisän oloinen mies. Häntäkään en ollut koskaan ennen nähnyt. Taasko lisää miehiä? Eikö niitä ollut Hallavassa tarpeeksi. Suomessa ratsastus oli aika naisvaltaista, mutta ei nähtävästi Hallavassa. Miehistä lähti muutenkin aina kaikki ongelmat ja tuo liinassa hevostaan epätoivoisesti ohjaileva mies ei ollut yhtään sellaisten miesten kaltainen, joista pidin. Vähän niin kuin Jesse oli. Huomasin miehen pälyilevän meitä. Aika useinkin. Ei hän minua vilkuillut, Orionia enemmänkin. En tiennyt miksi. Arvostiko hän hevostani vai ärsyttikö häntä vaan, että ylipäätään tulimme maneesiin ja pilasimme hänen täydellisen hiljaisuutensa. Ei hän ainakaan puhelias ollut.

      Kun nostin Orionilla ensimmäistä kertaa laukan, hullu arabialainen sekosi taas ja alkoi vauhkoontuneena heittämään takapäätään. Kova kumahdus hevosen takakavioiden osuessa maneesin aitaan sai Orionin hyppäämään säikähdyksestä aika korkealla loikalla sivuun. Tippuminen kävi kyllä todella lähellä ja olin nyt sitten menettänyt ratsuni viimeisetkin keskittymisen rippeet. Orionin silmänvalkuaiset välähtelivät ja sen kaarevasta kaulasta ei ollut enää tietoakaan. Se oli nostanut päänsä ylös ja otti muutamia askeleita taaksepäin ja sivulle seuratessaan stressaantuneena arabialaisen riehumista. Onneksi sain Orionin pidettyä ruodussa, ettei meillä ollut kahta maneesissa päättömänä kanana juoksevaa oria. Pitelin Orionia paikoillaan ja seurasin miehen toimintaa. Hän oli liikkunut lähelle arabialaista ja käytti runsaasti raippaa. Muistutti minua hiukan Kristianista ja niin ilmeisesti Orioniakin, joka heitti päätään aina vaan ylemmäs ja ylemmäs jokaisella raipan näpäytyksellä, jonka se kuuli. Päätin kommentoida miehen raipan käyttöä. Hän närkästyi silminnähden. Annoin Orionin kävellä hiukan lähemmäs kaksikkoa, ennen kuin pysäytin sen ja katsoin haastavasti arabiaan kovakätisesti käsitellyttä miestä silmiin. Ja mitä hän sitten sanoikaan. Kutsui minua maalaistytöksi! Mitä enemmän hän suutansa avasi, sitä enemmän hänestä tuli mieleen luksusoloissa elävä tasokkaampi kilparatsastaja. Niin kuin Jase ja Kristian, joilla molemmilla oli varmaan jo lapsena noussut kusi pahasti hattuun. Aloin tuntea äärimmäisiä ärtymyksen tunteita miehen kärkkään suun takia. Kun kysyin häneltä mikä hän sitten oli, jos minä olin maalaistyttö, hän vastasi: “Kyllästynyt sun ääneen, sitä mä olen.” Siinä vaiheessa raivostuin toaalisesti. Ei, vaan siinä vaiheessa, kun hän vielä kehtasi virnuilla asiasta. Aivan kuin hän olisi voittanut jonkin palkinnon, jonka eteen olisin tehnyt paljon töitä ja jota olisin jo aikoja haaveillut. FUCKING SHITTY ASS DUMP FUCK! Olin äärettömän raivoissani. Ai miten reagoin? No hymyilemällä sarkastisesti ja antamalla Orionin jatkaa matkaansa kävellen, koska olin aikuinen. Jos olisin ollut vaikka Miron ikäinen, tuo raivostuttavan ärsyttävä kusiaivo olisi saanut köniinsä.

      Mies ja hänen arabinsa olivat poistumassa ja saatoin huomata orin selkeästi rauhoittuneen. Ehkä johtuen väsymyksestä, ehkä jostain muusta. Sen omistajan metodit selkeästi toimivat, vaikka en silti pitänyt niistä. Itselläni ei ollut koskaan tullut, eikä koskaan tulisikaan mieleen lyödä hevosta raipalla. Kun mies sitten kysyi: ”Vieläkö arvon neidiltä löytyy jotain sanottavaa ennenkuin me lähdetään?”, katsoin häntä ensin murhaavasti, ennen kuin vastasin: “No kuule herra hyvä, kyllä löytyy. Sanonpahan vaan, että en hyväksy sun metodejas kouluttaa hevosta, mutta ne selkeesti toimii edes jollain tasolla. Siitä en tiiä kuinka kauan. Toivottavasti ens kerralla onnistuisit kouluttamaan hevostas niin, ettei mun aggressiivisesta käytöksestä traumatisoitunu hevonen joudu pelkäämään. Ihan tiedoks vaan , että tällä ois voinu laueta päälle trauman aiheuttama kohtaus, joka tekee tästä hevosesta hengenvaarallisen ihmiselle.” Mies vaikutti yllättyneeltä, mutta ei ollut selkeästi yhtään pahoillaan. Hän ei sanonut mitään.
      “Jos vaikka varaisit edes tän maneesin seuraavan kerran ku käyt. Jos olisin tienny, että olisitte täällä riehumassa, ni en ensinnäkää ois tullu tänne häiritsemää teitä”, murahdin. Mies vaikutti mietteliäältä. Hänellä ei tietenkään ollut tietoakaan siitä, että olin itse ratsuttanut ja kouluttanut useita hevosia. Hetken päästä hän avasi maneesin oven. Ennen lähtöään hän vilkaisi vielä minua ja kehui hevostani. MITÄ? Miehen käytöksessä ei ollut mitään järkeä. Eka ollaan kohteliaita, sitten vedetään herne nenään ja ollaan ärsyttävää ja ilkeää sakkia, ennen kuin sitten taas kehutaan? Wow. En kuitenkaan purkanut mietteitäni, vaan kiitin vain kohteliaasti. Kerroin myös hänelle hänen hevosensa ulkonäön miellyttävän silmääni, vaikka arabit normaalisti etoivat minua. Tästäkin minun pitäisi kertoa Jesselle. Hallavassa oli taas uusi hevonen ja sen omistaja. Ratsutalli tai ratsastuskoulu. Ihan sama, Hallavaa olivat kumpikin. Minun täytyisi varmaan laittaa Jesse vakoilemaan tuota ärsyttävää miestä ja hänen hevostaan silloin, kun hän kävisi ratsutallissa auttamassa päivittäisissä askareissa Naavan ja Elyssan ollessa lomailemassa.

      • #3913 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tästä 1hp ja 1sp

    • #3938 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      ”Minä työnnän sen raippasi kohta sinne…”
      27.12.2018

      “Eikä!” huudahdin maneesin varauslistaa vilkuillessani. Miro tuli myös vierelleni tarkastelemaan listaa.
      “Mitä?” hän kysyi ja kiusasi minua raipalla kevyesti olkapäähän läiskien.
      “No maneesi on varattu puolentoista tunnin päästä.. En tiiä ehinkö ratsastaa”, sanoin pettyneenä. Miro virnuili minulle ja lähti hyppelemään ympäri tallia.
      “Häähää”, hän huudahti kiusoittelevasti. Tarkastelin listaa tarkemmin. Luukas. Hmm. Eihän! Kyseessähän oli se hevosrääkkääjä. Lähdin saman tien hakemaan Orionia tarhasta, sehän olisi vain hyvä jos olisin vähän yliaikaa maneesissa.

      Maneesissa oli Valera, ja Jesse, joka oli juuri nauranut omalle kaatumiselleen. Huoh. Toisaalta olisin varmaan itsekin nauranut hänen tilanteessaan. Nousin Orionin selkään ja aloin heti selittää Jesselle hevosrääkkääjästä ja sen villiintyneestä arabista. Vaadin Jesseä jopa oikeasti vakoilemaan kaksikkoa sitten ratsutallilla. Vaikka kävisinhän minä itsekin siellä. Vetämässä yhden estetunnin, maastoilemassa ja hiihtoratsastamassa.
      “Soita mulle sit heti jos siel päi tarvii yhtää apukäsiä tallihommissa. Kyl mä tuun mielellää auttamaa, mut liikuttamaan en niitä hevosia oikein ehi ku mulla on kädet täynnä Orionin kanssa”, sanoin. Jesse naurahti hyväntuulisesti ja nyökkäsi.
      “Meil on huomenna ensimmäinen kisapäivä”, valaisin Jesseä leveästi hymyillen.
      “Oho! Nyt jo. Aika lyhyt aikaväli ku mehän mennää sit kolmistaa sinä, minä ja Miro sillo sunnuntainako se oli?” Jesse kysyi. Hän vaikutti aidosti iloiselta puolestani, niin kuin aina. Kannustavampaa ja sympaattisempaa ihmistä saisi kyllä hetkisen Pronssijoelta etsiä.
      “On joo. Orion pitää saada näihi geimeihin kyllä nyt sisään. Ja ehkä munki pitäs kerätä itteni. Meen Kristianin kanssa huomenna”, sanoin. Jessen hymy hyytyi ja saatoin havaita hänen pyörittävän silmiään. Pysäytin Orionin.
      “Mitä?” Kysyin vaativasti Jesseä tuijottaen.
      “Ei mitää. Omatpa on valintas, mut me ollaan puhuttu tästä kyllä jo monesti”, hän vastasi.
      “En voi sille mitään. Orion on myös Kristianin hevonen”, tivasin. Jesse kävelytti Valeran maneesin ovelle.
      “Aina on vaihtoehtoja u know”, hän sanoi. Jesse sanoi vielä, että minun kannattaisi lähteä ennen kuin Luukas tulisi taas hevosensa kanssa. Haha, hyvä vitsi.

      Ohjasin Orionin viimeistä kertaa jumppasarjalle, jonka olin sokeripaloista rakentanut. Siinä oli kuusi sokeripalaa peräkkäin, innariväleillä tietenkin. Orionilla ei ollut mitään ongelmaa jumppasarjan selvittämisessä, joten ohjasin sen 60cm lävistäjäpystylle isolla kaarteella. Pidätystä muutaman askeleen verran ja päästö kolmisen laukkaa ennen estettä. Hoplaa ja yli. Ei ongelmaa, tietenkään. Keräsin ohjat paremmin käsiini ja käänsin hevosen pääty-ympyrälle. Istuin satulaan suoremmin istuntani korjaten ja kokosin Orionin laukan.
      “Sitte hiiiiidasta ja nosta”, kommentoin itsekseni ja sisäkädellä nostin ratsuni pään muotoa sentin verran ylemmäs. Nopea hipaisu kädellä kaulalle kiitoksena sai Orionin pärskähtämään. Takaisin uralle päästyämme otin pitkälle sivulle lisättyä laukkaa. Herranjestas, että Orionin lisätyssä laukassa olikin vaikeaa istua. Sitä pitäisi siis vielä hioa. Jos se oli vaikea istuttava, jossain oli oltava vikaa. Muissa askellajeissa lisätytkään eivät olleet vaikeita istua. Päätin jatkaa tekemällä sulkutaivutuksia ja erikokoisia voltteja, ennen kuin yritin uudestaan lisättyä laukkaa. Josko taivuttelu auttaisi Orionia hiukan heräämään tähän maailmaan ja kiinnittämään huomiota enemmän siihen, mihin astuu.

      Hyppäsin pystyn treenin lopuksi vielä kolme kertaa metrinä. Ensimmäinen metrin hyppy meni ihan kiville, sillä tasapainoni heitti kuperkeikkaa ja olisin tippunut, ellei Orion olisi huomannut asiaa ja kirjaimellisesti juossut alleni. Se siis otti esteen jälkeen laukkaa vasemmalle väistäen, että sain korjattua tasapainoni. Siinä hytäkässä tuli kyllä alas kaksi ylintä puomia, mutta se ei ollut ollenkaan Orionin vika. Toisella kerralla Orion hiukan kavahti estettä, kun edellisellä hypyllä toinen puomi oli hetkeksi takertunut sen jalkaan, joten lähestyminen oli huono ja Orion hyppäsi liian läheltä. Hevonen ei ollut koskaan kieltänyt, eikä se kieltänyt nytkään. Puomi ei silti tippunut. Kolmas kerta sujui kuitenkin mainiosti ja annoin Orionille extrapaljon kehuja siitä. Annoin hevoseni ravata pitkin ohjin loppuverryttelyissä, ennen kuin pysäytin sen hetkeksi ja kumarruin sen kaulalle antamaan sille hevosnamin. Sellaisen omenanmakuisen. Orion todella piti niistä. Heivasin hevoselle pitkät ohjat ja annoin sen kävellä loppukäyntejä.

      “Oh my god. Osaatko sä tulkita maneesin varauslistaa?” Kuului Luukaksen ärtynyt ääni heti, kun maneesin ovi aukesi. Virnistin itsekseni.
      “Oho, hups. Maalaistytöt harvemmin pysyy aikataulussa”, sanoin sarkastisesti hymyillen ja hyppäsin pois Orionin selästä. Minun hommani kuitenkin olisi kerätä esteet, kun olin ne itse maneesiin pystyttänytkin.
      “Just”, Luukas sanoi ja sulki maneesin oven. Hänen hevosensa kavahti oven sulkeutumisesta lähtevää ääntä, nosti päänsä taivaisiin ja peruutti rivakalla askeleella taaksepäin vetäen Luukaksen mukanaan. Mies ei todellakaan ollut tyytyväinen ja raippakin heilahti, taas.
      “Ehkä yhen sekunnin oot ollu maneesissa ja taas sä hakkaat sitä hevosta”, mutisin itsekseni ja nostin kaksi puomia käsieni varaan. Orion käveli perässäni uskollisesti, vaikka sen ohjat lepäsivät sen niskan päällä.
      “Mitä sä sanoit?” Luukas kysyi ärtyneenä.
      “Ei mitään, kunhan itsekseni puhun”, vastasin.

      Vein Orionin tietenkin takaisin tarhaan hoidettuani sen. Kello läheni kuitenkin vasta yhtätoista, joten päätin hiipiä vielä maneesin katsomoon hiljaa kuin hiiri ja seurata Luukaksen ja hänen arabinsa juoksutusta. Näky oli taas yhtä karmea kuin se oli ollut eilenkin.
      “Kai sä tiiät että mä nään sut. Miten on niin vaikeaa huolehtia omista asioista ja painua hevonkuuseen silloin, kun joku on maneesin varta vasten itselleen varannut”, Luukas ärähti, kun olin hetken vilkuillut tilannetta katsomosta. Miehellä oli kyllä taas kaikki nekin kädet, joita hänellä ei ollut, täynnä hevosensa kanssa.
      “Kai sä tiesit, että voisit pyytää apua joltain?” Kysyin katsomon kaiteeseen nojaten. Luukasta ei kyllä näyttänyt apu pahemmin kiinnostavan.
      “Maalaistytöt ja -pojatkin on aika hyviä hevosmiehiä itseasiassa, ainaki yleensä”, jatkoin sitten kun Luukas lopetti puhumisen ilmeisesti kokonaan. Ehdin jo unohtaa, ettei häntä pahemmin puhuminen kiinnostanut. Jotain hän alkoi kuitenkin taas selittämään metodeistaan ja nimittelikin minua siinä samassa, jolloin lopetin kuuntelemisen, pyörittelin silmiäni, lässytin suullani äänettömästi ja lähdin menemään. Kyllä minäkin osasin olla ilkeä, vaikka normaalisti en ollut. Mitäs hakkasi hevostaan. Ei hän sitä ikinä kuriin saisi tuolla tavalla. Luukasta tässä pitäisi kurittaa. Jotain minun täytyisi keksiä, vaikka vasta kaksi kertaa olin hänet nähnyt hevostansa juoksuttamassa. Toivotttavasti edes provosointi tuottaisi tulosta jossain vaiheessa.

      • #3939 Vastaa
        Luukas
        Osallistuja
        • Postauksia: 21
        • Maitovarsa

        Krääh, niin hyvää kuvailua et alko oikein ärsyttää sekä Luukaksen että Lilyn puolesta 😂 mitähän Lily mahtaa keksiä, pitää ehkä olla vähä huolissaa.. :p

      • #3940 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Lilyn on nyt selkeesti kunnon missio ton Luukaksen suhteen 😀 saat 2hp 2sp Ja 2ep

    • #4004 Vastaa
      Miro Malmstén
      Valvoja
      • Postauksia: 122
      • Perus pullaponi

      Nettti jumi ja tää tuli tuplana Aleksi poistatko 🙂

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 9 kuukautta sitten Miro Malmstén.
    • #4005 Vastaa
      Miro Malmstén
      Valvoja
      • Postauksia: 122
      • Perus pullaponi

      30.12.2018 – Ihan oikea kisahoitaja

      Me lähdettiin aamusta ajeleen kisapaikalle ja mutustelin matkalla valehtelematta puoli kiloa karkkia. Koko reissu oli ihan huisin jännä, enkä mä ollut koskaan ennen ollut kisahoitajana. Yks vähän outo juttu tapahtui ku joku muoriska tytötteli mua?? Käyn kyllä ensviikolla parturissa, kieltämättä mun tukka on just ku famulla.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 9 kuukautta sitten Miro Malmstén.
    • #4331 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      “Ei huvita, ei kiinnosta, en halua, en jaksa.”
      20.1.2019

      Kristianista ei ollut kuulunut mitään viikkoihin. Uutena vuotena minusta oli tuntunut niin yksinäiseltä, vaikka ympärilläni oli ollut koko Hallavan väki. En enää tuntenut itseäni samalla tavalla täydeksi ihmiseksi, kuin pari viikkoa sitten. Olin esimerkiksi viimeinkin ymmärtänyt, että minä ja Jesse olisimme parempia ystävinä. Ehkä en muutenkaan enää koskaan olisi valmis parisuhteeseen. Shit. Pitäisikö minun soittaa Kristianille? Istuin tälläkin hetkellä hänen hevosensa selässä. Orion hörisi. Se yritti herättää minua ohjaamaan sitä paremmin. Jännitin vatsalihakseni ja kevyellä pidätteellä pysäytin ratsuni.
      “I can’t do this”, sanoin. Olin kisannut Orionilla nyt melko jatkuvalla syötöllä. Jeremy oli auttanut minua jokaikinen kisapäivä. Hän oli hakenut ja vienyt yhden Nicholsonien trailereista, kun en ollut itse halunnut siellä poiketa. Minusta oli tullut tallilla melko hiljainen, enkä enää jaksanut viettää aikaa tallikavereideni kanssa. Vihasin itseäni sen takia, sillä en ollut mielestäni ollut tarpeeksi tukena esimerkiksi Jesselle hänen parisuhteensa kariuduttua. Oikeastaan ainoa asia, mikä minut sai enää nousemaan sängystä ylös, raatamaan töissä ja raahautumaan tallille oli Orion. Varsinkin nyt, kun tallille saapui jatkuvasti uusia ihmisiä, joista suurin osa oli miespuoleisia. Perhana, typerät miehet.

      Hetken säälittyäni itseäni, kannustin Orionin laukkaan. Olimme päässeet koskemattomalle pellolle hyppäämällä ojan yli. Pelto oli hevosen polviin asti täynnä puuterilunta. Orion saisi juosta ongelmia pakoon minunkin puolestani, joten annoin sille enemmän ohjaa, nostin takapuoleni satulasta ja painauduin paremmin sen niskaa vasten.
      “Anna mennä poika”, sanoin. Orionia ei tarvinnut koskaan käskeä kahdesti. Se ponkaisi lujempaan vauhtiin ja jätti taaksensa kaiken. Sitäkään ei kiinnostanut vilkuilla menneisyyteen. Minun täytyisi varmaankin ottaa Orionista mallia ja tähdätä pelkästään tulevaisuuteen, tai vähintään edes elää hetkessä.

      Hevosrääkkääjä nousi villihevosensa selkään päättäväisesti yhtään hevosta kiduttamatta. Hm, mitäköhän hän oli hevoselleen tehnyt saatuaan sen noinkin tottelevaiseksi. Yritin esittää kiinnostuneen näköistä tai edes hiukan kilpailuhaluista, mutta epäonnistuin siinä. Motivaationi oli niin alhaalla.
      “Kaduttaako jo?” Luukas kysyi voitokkaalla ilmeellä. Tuhahdin vaisusti, mutta seurasin Orionin selästä tapahtumia. Maastosta saavuttuani olin tullut suoraan maneesiin, ottanut satulan pois ratsuni selästä ja peittänyt Orionin viltillä.
      “Ei tietenkään, kyllä mäkin sen kanssa käynnissä pärjään”, yritin kuitenkin vielä esittää olevani kiinnostava ja kilpailunhaluinen ihminen hetken hiljaisuuden jälkeen. Luukas ei vastannut. Hän ei muutenkaan pahemmin harrastanut puhumista. Jouduin rauhoittelemaan Orionia, kun Luukaksen arabi alkoi heitellä takapäätään ja ottaa useita rauhattomia askeleita. Allani levottomasti liikehtivä akhaltek korskahti muutaman kerran Zadan yllättävistä liikkeistä.

      Laskeuduin Orionin selästä, kun Luukas päätti suorituksensa hyppäämällä alas arabinsa selästä. Sen ryntäät olivat aivan vaahdossa. Mies hölisi jotain luovuttamisesta ja muusta turhasta, mutta aikomuksiini ei kuulunut periksi antaminen. Oli oloni kuinka huono tahansa. Vaihdoimme hevosia ja pääsin omin avuin Zadan selkään. Ilmeisesti ratsuttajakokemuksestani ei ollut mitään hyötyä liikkeellelähdössä, sillä arabi otti jalat rajusti alleen saman tien, kun koskin sitä pohkeilla kylkiin. Kyseinen liitävä lähtö tuli niin yllätyksenä, että jäin roikkumaan ohjasta ja siitäkös vasta hevonen sitten innostuikin. Saatana. Mielialani aiheutti minulle äärimmäisiä vihan tunteita ja hellästi hevosia käsittelevä Lily jäi kyllä sillä hetkellä kauas menneisyyteen. Tein kaikki tyypilliset aloittelijan virheet: Puristin pohkeilla tasapainon pitääkseni ja jäin roikkumaan ohjasta vaistonomaisesti, vaikka se ei tietenkään koskaan pysäyttäisi yhtäkään hevosta. Panikoin. En selkeästi vieläkään ollut läheskään valmis ratsastamaan sekopäisillä hevosilla. Kun vihdoin sain itseäni hiukan kerättyä ja hellitettyä jalkojeni puristusta hevosen kyljissä, irtosi minulta ensin toinen jalustin ja sitten vielä perään se toinenkin. Sieltä se sitten viimeinkin tuli: Korkein pukki, mitä olin koskaan kokenut. Kiljahdin säikähdyksestä, kun tunsin irtoavani satulasta ja päätyväni lentoon. Sen todella pitkältä tuntuneen lennon aikana sain pitkästä aikaa jäätävän todentuntuisen flashbackin siitä onnettomuudesta, joka maksoi väliaikaisesti liikuntakykyni, sekä ratsuni hengen. Pääni osui maahan ensimmäisenä. En saanut henkeä ja kipu selässäni tuntui repivän rajuna. Aivan liikaa samanlaisia tuntemuksia, kun silloin kerran. Aivan liikaa. Silmäkulmastani alkoi kivun aiheuttamana valua paksu kyynelnoro.

      Olin noussut kivusta huolimatta päättäväisenä ylös, hakenut oman hevoseni ja poistunut maneesista täysin omin avuin takaisin talliin. Istuin Orionin karsinan nurkassa ja itkin. Olinko taas takaisin lähtöpisteessä toistuvan traumani takia? Miten uskaltaisin enää nousta Orionin selkään, jos sen selästä tippuminen olisi yhtä kivuliasta ja traumaattista? Orion hamusi hetken hiuksiani. Huomattuaan, ettei hassuttelulla ollut mitään vaikutusta mielialaani, se laskeutui makuulle viereeni ja laski päänsä jalkojeni päälle. Vilkaisin sitä sormieni välistä. Ori sulki silmänsä ja puhalsi lämmintä ilmaa rauhallisesti sieraimistaan. Enää tallilla ei kuullut niin paljoa tuntilaisten juoruilua Orionista ja Kristian Nicholsonista. Hevoseni sai viimein olla rauhassa ja sitä kautta tietenkin minäkin.

      Poistuin tallilta hiljaisin äänin. Mieltäni ei rauhoittanut edes rakas Toyota Celicani, tai autoni kaiuttimista raikuva Costee. En raportoinut kokemuksistani Jesselle tai Jeremylle, en ottanut vieläkään yhteyttä Kristianiin, enkä välittänyt paskaakaan siitä, että olin juuri käytännössä hävinnyt Luukakselle. Mikään ei tuntunut miltään. En antanut huomiota edes rakkaalle poliisikoiralleni tai väittänyt vastaan veljeni naljailuihin kotiin päästyäni. Menin vain suoraan nukkumaan ja toivoin, ettei minun tarvitsisi koskea yhteenkään hevoseen, tai mieheen, enää koskaan.

      • #4345 Vastaa
        Dineo
        Valvoja
        • Postauksia: 86
        • Koulutuksen tarpeessa

        Ohhoh, tästä oikein huokui sellanen uupunut ja hukassa, tai peräti loukussa oleva fiilis. Lilyssä kiteytyy sellanen jokapäiväisen arjen väsymys ja samalla tomeruus kun se yrittää kaikista vastoinkäymisistä ja sisäisistä kamppailuista huolimatta kulkee reippaasti pää pystyssä. Näin Lilyn näkökulmasta Luukas on kyllä aika mulkku :’D eli loistavasti osaat sitäkin kuvailla! Ei tässä muuta voi kun toivoa jaksamista Lilylle! Tästä 1mp ja 1sp.

      • #4346 Vastaa
        Mikael
        Valvoja
        • Postauksia: 76
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tässä tarinassa minun mielestäni ehdottomasti parasta on se, miten kuvaat kaikkea sitä, mitä Lilyn pään sisällä on meneillään. Ujutat hänen ajatuksensa, toimintansa ja havaintonsa sulavasti yhteen. Erityisen hienosti nämä ulottuvuudet kohtaavat tässä:
        Hevosrääkkääjä nousi villihevosensa selkään päättäväisesti yhtään hevosta kiduttamatta. Hm, mitäköhän hän oli hevoselleen tehnyt saatuaan sen noinkin tottelevaiseksi. Yritin esittää kiinnostuneen näköistä tai edes hiukan kilpailuhaluista, mutta epäonnistuin siinä. Motivaationi oli niin alhaalla.
        “Kaduttaako jo?” Luukas kysyi voitokkaalla ilmeellä. Tuhahdin vaisusti, mutta seurasin Orionin selästä tapahtumia.

        Rakastan myös tarinoiden yksityiskohtia. Olisit voinut kertoa, että Lily meni autoon, mutta sen sijaan vaivauduit nimeämään auton. Olisit voinut sanoa, että radiosta tuli musiikkia, mutta sen sijaan nimesit musiikin. Näistä pikkujutuista tulee se aitouden tuntu.

        Parissa viime tarinassa on myös kivasti samantyyliset otsikot, kun aihekin on yhteinen. Jo siitä tulee sellainen miellyttävä jatkuvuuden olotila.

        Koska jokainen taiteilija kehittyy vain kritiikin kautta, yritän saada sitäkin ahdettua mahdollisimman moneen kommenttiin. Sinun jutuissasi ei ole mitään sellaista isoa juttua, joka häiritsisi millään tavalla lukemista. Jos kuitenkin tahdot keskittyä johonkin pikkujuttuun aina vain kehittyäksesi, kokeile vaikka keskittyä sellaisiin sanoihin kuin joka ja mikä.
        Joka viittaa edelliseen sanaan: Oikeastaan ainoa asia, joka minut sai enää nousemaan sängystä ylös, oli Orion. / Korkein pukki, jonka olin koskaan kokenut
        Mikä viittaa edelliseen lauseeseen: Mikael aina kritisoi, mikä on lähtökohtaisesti pyllystä.
        Tekstisi on kuitenkin ylipäätään helppolukuista: tämä ei ole iso asia! 🙂

        • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 9 kuukautta sitten Mikael.
    • #4362 Vastaa
      Miro Malmstén
      Valvoja
      • Postauksia: 122
      • Perus pullaponi

      21.01.2018 – Lainakuski

      Mä leijuin pilvissä koko koulupäivän ja odottelin tuskaisena koulupäivän päätöstä. Me oltiin sovittu Lilyn kanssa.. Tai siis Lily pyysi minua liikuttamaan tänään Orionin, kun halusi katsella miltä se näyttäisi jonkun muun ratsastamana. Mä olin asiasta tietysti erityisen otettu ja hypähtelin tallille kasvot iloa loistaen.
      ”Moi Aleksi, mitäs jäbä”, kysäisin polleana mieheltä.
      ”Mitäs mitäs, tässä mie ajattelin tulla kattoon muutamat paperit kuntoon” Aleksi sanoi hymynhäivä suupielessään. ”Entäs itse?”
      ”Ei mulle mitään sen kummempaa, meen ratsastaan vaan Orionilla, ihan perussettiä”, laskettelin menemään, vaikka tiesinkin Aleksin ilmiömäisistä kysyistä nähdä lävitseni.
      Todellisuudessahan Orionilla ratsastaminen ei ollut millään tasolla ”perussettiä”.

      Siivoilin Mymmelin karsinan Lilyä odotellessa ja jätin muutaman porkkanapalan tamman ruokakuppiin odottelemaan kullanvaalean möhkäleen paluuta. Lopulta Celican ääni kuului tallipihalta ja ryntäsin Lilyä vastaan.
      ”Viimeinki! Mä kyllä olin kuulevinani vislauksen jo aiemmin, oliko se sun auto? Siis turbon vislausta tarkoitan. No sama se, mennään, mennään”, hoputin sinitukkaa ennen kuin tämä pääsi kunnolla edes autostaan ulos. ”Saanko valita mitä varusteita laitetaan Orionille, jooko?”
      ”Sä oot melkonen pyörremyrsky tänään”, Lily aloitti naurahtaen ja piti tuskastuttavan pitkän tauon astellessaan talliin. ”Saat sä valita kamppeet, mutta järkevyyden rajoissa sitten!”
      Mun mielestä oli huisia päästä penkomaan Orionin varustearkkua, orilla kun oli varusteita enemmän kuin minulla nhl-keräilykortteja. Parhaimmillaan Lily antoi kaikkea ylimääräistä mukavaa minun käyttööni, kuten esimerkiksi toissaviikolla sain supersiistin ämpärin. Laitoin ämpäriin riimunnarun kiinni ja viihdytin Oliveria leikkimällä ongintaa. Poika oli vähään tyytyväinen ja kikatti menemään niin heppanameista kuin porkkanoista. Mulla vähän kuumotteli, että jäisi Alanalle kiinni siitä, että maistoin Oliverin kanssa heppanamia. Ei Alana minun syömisistäni välittänyt, mutta Oliverista nainen oli äärettömän tarkka. Kielsi jopa ottamasta vikellystreeneihin mukaan. Alana oli nipottaja, johan vaahtosammuttimen kanssa olisi hyvin voinut vikeltää, osasihan poika kävelläkin jo.

      Maailman pisimmän puolituntisen jälkeen mä lopulta keikuin cremellon orin selässä.
      ”Eikö sulla oo airnestin klipsulle paikkaa satulassa, mä niin tuun alas täältä ku raketti jos Orion saa sätkyt”, pihisin yläilmoista puristaen orin harjaa rystyset valkoisena.
      ”Et sä tipu, yritä nyt hengittää! Sitäpaitsi sä voit laittaa sen ihan hyvin kiinni vaikka tuohon”, Lily neuvoi ja napsautti airnestin remmin kiinni jonnekin satulan etukaaren kohdille. ”Et vain anna sille ristiriitaisia apuja niin kaikki sujuu kyllä.”
      Mä olin ihan totaalikipsissä Orionin kyydissä, vielä silloinkin kun me oltiin kierretty muutama kierros maneesia ympäri. Orion asteli todella varovaisesti eteenpäin. Uskomattoman kiltti ori olisi varmaan yrittänyt napata minut kiinni, mikäli olisin ollut tippumassa.
      ”Vedäppäs syvään henkeä niin yllätyt”, Lily virnuili nojaillen seinään.
      Tein työtä käskettyä ja tunsin Orioninkin huokaavan syvään. Kunnolla hengittäminen auttoi huonoon olooni ja ori tuntui rentoutuvan samaa tahtia kanssani. Pian se askelsikin omaa matkaavoittavaa askellustaan varovaisten pikkuaskelten sijaan.
      ”Orion on kyllä ehkä maailman kiltein!” Huutelin ja uskalsin pikkuhiljaa irroittaa otteeni valkoisesta harjasta.

      Lopputunnista mä melkein itkin ylpeydestä Orionin ravatessa puomeja lennokkaasti. Kuljimme suurta ympyrää Lilyn ympärillä.
      ”Täähän alkaa sujua, vitsit miten hienosti tää kulkee!” Sanoin ylpeyttä äänessäni.
      Oli maailman helpointa kuvitella itsensä superhyväksi ratsastajaksi Orionin liidellessä eteenpäin sisäkorva Lilyyn suunnattuna. Ori bongasi käskyt Lilyn kehonkielestä ja minä istuin pelkkänä matkustajana, mutta erittäin ylpeänä sellaisena.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 9 kuukautta sitten Miro Malmstén.
      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 9 kuukautta sitten Miro Malmstén.
      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 9 kuukautta sitten Miro Malmstén.
      • #4369 Vastaa
        Dineo
        Valvoja
        • Postauksia: 86
        • Koulutuksen tarpeessa

        Pyörremyrsky on kyllä ihan oikee sana kun keskittyy lukemaan Miron tunteita tässä tarinassa. Ai että se on innoissaan ja sen huomaa! Tuo NHL keräilykortti kuvaus oli musta tosi kekseliäs. Ja taas hieno kuva, Miro on niin soma ja pieni Orionin selässä! 😀 Tästä 1kp ja 2sp.

      • #4384 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Iiih ihana tarina ja ihana kuva, Miro on vaan niin symppis tyyppi!

      • #4385 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Iiih ihana tarina ja ihana kuva, Miro on vaan niin symppis tyyppi!

      • #4395 Vastaa
        Kassu
        Valvoja
        • Postauksia: 132
        • Perus pullaponi

        ihana aina yhtä innokas Miro!

      • #4407 Vastaa
        Mikael
        Valvoja
        • Postauksia: 76
        • Koulutuksen tarpeessa

        No niin. Aloitetaanpa tämä romaani alun dialogista Aleksin kanssa. Olet löytänyt sen jonkin, joka tekee hahmostasi erilaisen kuin kukaan muu. Sen sijaan että sanoisit sen suoraan, niin kuin aloitteleva kirjoittaja voisi tehdä, vilauttelet sitä vähän kaiken aikaa. Se jokin näkyy siinä reippaudessa, miten Miro Aleksia tervehtii, ja siinä nokkavuudessa, jolla hän viittaa Orionilla ratsastamiseen. Ihan perussettiä, tosta noin vaan meen ja ratsastan, kato kyl mä osaan. Silti pieni Miro myöntää ajatuksissaan, ettei se ole ihan perussettiä, ja tästä minä tulkitsen hänen olevan pohjimmiltaan kunnon poika. Hän ei ikinä valehtele itselleen, vaikka tällä tavalla aavistuksen muuntaa totuutta muille.

        Sanoin aiemmin, että kirjoitat niin osuvasti lapsen näkökulmasta. Lapsenomaisen vaikutelman tuo Miron into kaikkea kohtaan, ja hänen polveileva ja joka suuntaan sinkoileva ajatuksenjuoksunsa. Nyt löysin tekstistäsi myös kohdan, jota voin osoittaa ihan sormella ja sanoa, että tässä se lapsenomaisuus kiteytyy.
        toissaviikolla sain supersiistin ämpärin
        Supersiistin ämpärin – ai vitsit – rakastan sitä miten Miron mielestä ämpäri voi olla supersiisti ja innostava juttu. Vaikka NHL-kortit ja heppanamien syöminenkin ovat hyviä juttuja, niin supersiisti ämpäri on minusta maailman osuvin kiteymä siitä, mitä on olla lapsi. :DD

        Minun mielestäni on myös tosi hauskaa se, miten paljon ”palstatilaa” annat millekin asialle. Esimerkiksi supersiisti ämpäri saa enemmän tilaa kuin Orionin varsinaiset puomiharjoitukset. Se kertoo tehokkaasti, mihin hahmosi huomio kiinnittyy. Ratsastuksessakin keskiössä on se, miltä Mirosta tuntuu, eikä se, mitä hevonen tekee.

    • #4616 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Ihmissuhteet… Kuka niitä tajuaa?
      5.2.2019

      “Jaaha”, totesin, kun Celican vaihdelaatikko rusahti ensimmäisen kerran sysättyäni sen kolmos-vaihteelle. Ilmeisesti tiedossa olisi taas hiukan isompaa remppaa. Vaihdelaatikon vaihto ei olisi mitään halpaakaan. En olisi juuri nyt kaivannut yhtäkään rahareikää enempää. Tällä hetkellä tuskailin jo tarpeeksi Orionin vakuutusten ja kengitysmaksun kanssa. Mistä edes saisin auton lainaan siksi aikaa, kun Celica taas seisoisi tallissa odottamassa minun olematonta aikaani sen huoltamiseksi. Kristianilta en autoa pyytäisi. Viimeksi nähtyämme hän vaikutti siltä, kuin olisi salaa vihannut minua. Ehkä vain kuvittelin. Näytti siltä, että tulisin pitkästä aikaa ajamaan isäni punaisella Mazda 6:lla. Kyseisellä autolla olin ajanut aikoinaan myös ajo-opetukseni sekä ajokokeeni. Ei se huono auto ollut, mutta minun oma Toyotani oli silti ehdottomasti koko maailman paras ja kaunein auto.

      Bigsyn tarhan ohi tallille käveltyäni mieleeni sammalsi Lola. Raukalla oli murtunut käsi. Vastahan nainen oli tullut Hallavaan ja heti taukoa ajamisesta ja ratsastamisesta. Olin luvannut hänelle, että voisin liikuttaa Bigsyä, jos tarve tulisi. Mielellänihän minä sellaista hevosta liikuttaisin. Bigsy toi minulle mieleen hevosharrastukseni alkuajat. Ei sitä kovinkaan moni ehkä uskoisi, mutta minun hevosintoiluni sai alkunsa ravitallilta. Jossain vaiheessa minusta kuoriutuikin sitten lahjakas kenttäratsastaja. Vaikka enhän minä sitä ollut juuri nyt. Huoh.

      “Meillä on taas kisat viikonloppuna”, valitin kovaäänisesti maneesin nurkassa istuvalle Jesselle. Olin pyytänyt häntä tallille viihdyttämään minua ja luvannut viedä hänet hevoskyydillä ratsutallille ratsastuksen jälkeen. Oli muutenkin hyvä, että minulla olisi ratahenkilö hypätessä. Olinhan taas täyttänyt maneesin esteillä. Tai no, olin siis nakittanut Jessen siihen hommaan.
      “No mut niihä se kuuluuki. Sitä paitsi sinne kisaradoillehan sä oikeesti kuulut. Orion ainaki”, Jesse huomautti hymyillen. Hymähdin.
      “Kristian ei oo muuten käyny vähään aikaan ratsastamassa Orionilla. Eikö sen ois pitäny?” Hän kysyi vielä. En ollut tullut miettineeksi asiaa. Mutta niinhän se oli.
      “Aa. Joo. En mä tiiä”, vastasin ympäripyöreästi.
      “Voisitsä nostaa ton okserin yheksänkymppiseks”, sanoin äkisti vaihtaakseni aihetta. Jesse näytti hetken epäilevältä, mutta toimi sitten. Siirsin ulkopohkeeni taaemmas ja niin Orion nosti laukan pyynnöstäni.
      “Soo jaa”, rauhoittelin allani levottomasti liikkuvaa kuumunutta hevosta. Ohjasin sen voltille, kun rauhoittelusta ei ollut mitään hyötyä. Tulisin tarvitsemaan Kristiania pian. Tai edes jotakuta tasokkaampaa ratsastajaa kuin minä itse. Mitäköhän Jesse ajattelisi, jos toisin tallille Jeremyn. Vietinkö ihan liikaa aikaa miesten kanssa? Mitä nyt taas Lily…
      “Orion kyl näyttää poikkeuksellisen rauhattomalta tänään”, Jesse keskeytti ajatukseni mietteliäällä lausahduksellaan. Hän oli oikeassa. Hevoseni oli järjettömän levoton. Sain siltä useaan otteeseen keveitä pukkeja. Se ei ollut Orionin normaalia käytöstä.
      “Toivottavasti se ei tunne oloaan tänään uhatuksi, sillä muuten tulee kyllä aikamoinen pattitilanne. Varsinki jos en ite oo tallilla”, pohdin. Ohjasin Orionin uudelle voltille saadakseni pohkeen paremmin läpi. Voltilta suora, hyvä lähestyminen okserille ja kevyesti yli. Orion heitti päätään alastulon jälkeen ja maneesissa pöllysi pohja normaalia enemmän hevosen levottomista jaloista.
      “Äsh”, tuhahdin, kun ratsuni pitelemisessä oli tuhottoman paljon tekemistä. Outoa.

      “Missä vaiheessa oot ruvennu hyppäämään yli metriä?” Jesse virnisteli keskellä maneesia. Olin juuri hypännyt 110cm radan. Orion oli onneksi rauhoittunut merkittävästi.
      “En haluu et Orionin lihakset surkastuu”, sanoin enemmän tai vähemmän tosissani. Jesse naurahti.
      “Juu juu”, hän sanoi huvittuneena ja nosti pari pystyä 120 senttisiksi, ennen kuin lähti purkamaan muita esteitä. Minulla oli palava halu kokeilla paria itselleni hiukan korkeampaa pystyä Orionilla. Annoin hevoselle tilaa nostaa taas laukkaa ja ohjasin sen suoraan pääty-ympyrälle saadakseni sen kokoon. Ei ongelmia, ori taipui hienosti pohkeeni ympäri juuri niin kuin halusinkin. Ohjastin hevosen pitkälle sivulle kohti pystyä. Pidättelin Orionia ehkä hiukan liian kauan, sillä hyppy lähti melko kaukaa, kun hevosella ei ollut tarpeeksi aikaa venyttää itseään.
      “Sori”, sanoin ääneen esteen päällä. Orion ei kuitenkaan hipaissutkaan estettä, vaan tuli täysin suorana ja hyvässä tasapainossa alas esteeltä. Tiukkasin ulko-ohjan vauhdin aisoissa pitääkseni. Sitten ohjasin Orionin lävistäjälle kohti toista pystyä. Korjasin edellisessä lähestymisessä tekemäni virheen ja hypystä tuli timanttinen. Hiomista vailla se olisi vielä ollut oman istuntani puolesta, mutta ratsuni hoiti taas pisteet kotiin. Uralle päästyämme laskin Orionille pitkät ohjat ja annoin sen venyttää muutaman kierroksen ajan kaulaansa ja jalkojansa ensin laukassa ja sitten ravissa ennen loppukäyntejä.

      “Ootko varma että sen selkä kestää”, Jesse epäili tallipihalla, kun meidän oli määrä lähteä kohti ratsutallia kaksipäänä.
      “Mikä sä luulet et Orion on, joku hammastikku vai?” Naurahdin.
      “Mee seisomaan sen eteen ja nojaa sen niskaa vasten ni se nostaa sut selkään”, sanoin. Jesse oli aivan hämmentynyt. Ehkä hän ei olisi halunnut hevoselta apua selkään nousussa, mutta en antanut hänelle vaihtoehtoja. Menin itse vasta Jessen jälkeen selkään ja jäin ohjastajaksi.
      “Juuuh, mä tipun täältä”, Jesse kommentoi, kun annoin Orionille luvan lähteä kävelemään. Hymyilin leveästi. Ei hän mihinkään tippuisi. Orionilla ei ollut tapana tiputella ratsastajia selästään, vaikka se kapeaselkäinen olikin.

      “Noni, pidä huolta Hurmoksesta”, sanoin, kun Jesse talsi kohti ratsutallin ovia.
      “Lupaan, pidä Orion huolta Lilystä!” Hän huudahti ja heilautti kättään. Naurahdin ja heilautin kättäni takaisin. Orion pärskähti. Viisas hevonen. Kannustin Orionin käyntiin, mutta sitten huomasin tarhassa riehuvan arabialaisen. Tarhassa juoksi joku muukin.
      “Ei saatana”, sanoin ääneen, kun tunnistin Luukaksen. Jokin sai minut pidättämään Orionin paikoilleen. Seurasin tilannetta ja hämmästyksekseni huomasin, että Luukas sai aika vähällä vaivalla arabialaisensa kiinni. En tajunnut lähteä, ennen kuin se oli liian myöhäistä. Luukas huomasi minut jo kaukaa, sillä hänen katseensa porautui suoraan sieluuni. Jäin hetkeksi katsomaan häntä. En edes hänen hevostaan, vaan häntä. Hänen hiuksensa olivat aivan sekaisin hevosen jahtaamisesta ja kova tuuli heilutti niitä suloisesti. Välillämme oli vain kymmenen metriä, kun vihdoin havahduin jäätymiskohtauksestani. Painoin pohkeeni Orionin kylkiin ja se lähti inahtaen laukkaamaan poispäin Luukaksesta. En jäisi kohtaamaan hänen tuomitsevaa katsettaan ja kärkästä olemustaan. Päätäni särki. Kummallinen päivä.

      • #4617 Vastaa
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 240
        • Perus pullaponi

        Näitä sun tarinoita on ollu ikävä!! Voin niin kuvitella Jessen ihmettelemässä että miten sinne Orionin selkään oikeen kuuluu nousta 😀 ja toi että Orionin pitäis pitää huolta Lilystä oli just oikee repla Jesselle. Tykkäsin kovasti, huippuu että jaksat näitäkin väkertää vieläpä intin lisäks!💪

      • #4631 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Kiva lukee sulta tarinaa taas! Tuntuu että tässä tapahtu vähä liikaa kaikkea eikä oikeen ollu sellaista punasta lankaa joka sitois tapahtumah yhteen – vaikka tapahtumat sinällään olikin tosi mielenkiitosia!

        “Toivottavasti se ei tunne oloaan tänään uhatuksi, sillä muuten tulee kyllä aikamoinen pattitilanne. Varsinki jos en ite oo tallilla”, pohdin. Tää jäi musta jotenkin tosi irralliseksi lauseeksi enkä oikeen ymmärtäny mihin sillä viitataan.

        Mutta muuten siis nautin sika paljon estetreenien lukemisesta ja kanssakäymisestä Jessen kanssa, ja erityisesti toi Luukaksen kohtaaminen oli taas niin ihanan kuumottava. 2ep ja 1sp

    • #4729 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Miksi turhaan kuunnella ystäviä, jotka ovat enimmäkseen aina oikeassa…
      10.2.2019

      Lily oli herännyt jo viideltä aamulla pakkaamaan omia matkatavaroitaan. Helvetisti vaihtovaatteita, hygieniatuotteita ja kenkiä. Pakattuaan Lily oli hyvästellyt ihanan saksanpaimenkoiransa ja käynyt painamassa suukon äitinsä otsalle. Veljensä käärmeen hän oli päästänyt vapaaksi Mikon huoneeseen ihan vain koska ärsyttävä isoveli. Sitten Lily oli tilannut taksin (nimeltään Jesse) ja painellut tallille.
      “Teen tän sitte vaan sun takia, en sen kusipään”, Jesse ilmoitti autossa tilanteeseen nähden ylikorostetun kovaan ääneen. Jesse oli luvannut kyyditä Lilyä tuhottoman aikaisin aamulla ja auttaa häntä Orionin tavaroiden pakkaamisessa. Lily vain pudisteli päätään ja katseli auton ikkunasta ulos. Ei sinihiuksinen tyttö oikein itsekään hyväksynyt päätöstään, mutta asiat olivat aina niin kovin ristiriitaisia.

      “Öö mikä tää on”, Jesse kysyi nostaen Orionin varustearkusta epämääräisen näköisen vaatekappaleen. Lilylläkin meni hetki hahmottaa mitä Jessellä oli kädessä.
      “Aa joo, no noi on mun privaattipaikkojen verhoilut et joo annapa tänne”, Lily vastasi äkisti ja repäisi alusvaatteensa Jessen kädestä.
      “Hyh, kauan noiki on ollu tuolla”, hämmästynyt mies kysyi ja alkoi selkeästi karttamaan varustelaatikkoa. Lily virnuili huvittuneena.
      “No siis, on siitä puoltoista vuotta ainaki ja ÄLÄ kysy, miks ne on tuolla”, hän naureskeli kiusaantuneena.
      “Oikeesti HYI. Te ootte ollu ihan hirveitä. En suostu siihen, et lähet sen jätkän kanssa yhtään mihinkään”, Jesse huudahti närkästyneenä. Minkä Lily sille mahtoi, että Nicholsonien talli oli käytännössä kokonaan Kristianin ja hänen isänsä omaisuutta, ja Kristian nyt oli aina voinut tehdä juuri sitä, mitä huvitti. Satulahuone oli ehkä aikoinaan ollut Nicholsonien tallien tapahtumarikkain paikka. Siellä Lily oli kyllä muutaman kerran nuhdeltukin. Huonot muistot puistattivat Lilyä, mutta hän nauroi silti Jessen ahdistuneelle ilmeelle kahta kauheammin. Auta armias, jos pieni Miro olisi ollut Jessen tilalla nyt. Mitäköhän Lily olisi silloin sanonut.

      Jesse ja Lily kantoivat tallipihalle Orionin koko varustearkun täynnä tavaraa. Varustearkku oli niin painava, että aina jokaisen tuskaisen kymmenen metrin jälkeen he olivat joutuneet pitämään hengähdystauon.
      “Jumaliste mikä soija”, Jesse huokaisi, kun he viimein saivat varustearkun laskettua keskelle tallipihaa. Lilykin oikoi selkäänsä hiukan hengästyneenä.
      “Juu, mun täytyis ilmeisesti mennä taas treenaamaan”, hän puhisi ja tähyili kauemmas tallitielle. Jesse katsoi naista epäuskoisena, hyväkuntoinenhan tuo oikeasti oli. Mitä sitä nyt turhaa enempää treenaamaan.
      “Noni, finally”, Lily sanoi, kun mutkan takaa ilmestyi äkisti siisti ja uudehko Nicholsonien maasturi ja sen perässä kaksipaikkainen tummasävyinen traileri. Jesse nosti kulmiaan tylsistymisen merkiksi. Hän tekisi kaikkensa, jotta Lilykin ymmärtäisi, että Kristianin kanssa hengaaminen ei olisi hyvä asia. Jesse laittoi vielä kätensä puuskaan ja seurasi Nicholsonien auton valumista tallipihalle, ennen kuin sanoi: “Joo, tästä eteenpäin kaks viikkoo oot sitte vaan Orionin vastuulla. Toivottavasti se pitää susta huolta. Älä tohon kurjimukseen ainakaan luota for real.” Lily hymähti hyväntuulisesti. Kyllä hän ymmärsi Jesseä. olihan mies toisaalta aivan oikeassa. Lily itse oli vain tyhmä ja idiootti. Maasturin ovi aukesi ja Kristian pomppasi tyylikkäästi ulos autosta.
      “Mun on pakko juoksuttaa Ben. He is stressed out”, Kristian sanoi Lilyä sen pahemmin vilkaisematta ja kiiruhti trailerin taakse avaamaan lastaussiltaa. Lily koki hämmentyneisyyden tunnetta. Ei mitään tervehdystä? Kristianilla ei nähtävästi ollut aikomustakaan kysyä saisiko hän edes käyttää Hallavan tiloja. Jesse pyöräytti silmiään ja hävisi nopeasti sisälle talliin.

      “No niin poika, let’s mennään”, Lily taputti hienoa hevostaan kaulalle. Hän varmisti vielä kuljetussuojien ja loimien kiinnityksen, ennen kuin avasi karsinan oven ja talutti upean ilmestyksensä ulos. Kello läheni jo kymmentä ja tallilla oli jo kuhina päällä. Orion ei ollut enää tallin uusin hevonen, mutta se sai edelleen yhtä paljon katseita kuin ensimmäisenä päivänään Hallavassa. Lily oli saanut monta kertaa nuoria tuntilaisia kiinni Orionin kuvaamisesta ja se ahdisti häntä. Ei kai hevosia ollut laitonta kuvata, mutta kuvien leviäminen aiheuttaisi lehdistön kiinnostuksen, sillä kyseessä oli kuitenkin heidän tietojensa mukaan Kristian Nicholsonin hevonen. Ja sitten taas ihmeteltäisiin mitä lahjakas kisahevonen teki ratsastuskoululla.
      “Noniin”, Lily sanoi ehkä enemmän itselleen kuin hevoselleen, kun hän lähti taluttamaan akhaltekinhevosta lastaussiltaa pitkin sisään traileriin. Orion oli yhtä mutkaton kuin aina ennenkin. Lily kiinnitti sen riimunarun huolellisesti sille tarkoitettuun lenkkiin ja antoi hevoselleen muutaman hevosnamin kiitokseksi hyvästä työstä. Vasta tässä vaiheessa Lily huomasi ylimääräiset silmäparit, jotka olivat seuranneet Orionin lastaamistapahtumaa. Tällä kertaa kyseessä eivät kuitenkaan olleet liian uteliaat nuoret tuntilaiset, vaan Luukas. Luukas oli huomannut sinihiuksisen nuorukaisen ja hänen cremellon hevosensa jo kaukaa. Miehellä oli vahva tunne, että Lily vältteli häntä, sillä nytkin nainen koetti piiloutua hevosensa taakse trailerin nurkkaan. Halusiko hän tosiaan kadota maailmasta kokonaan aina Luukaksen havaittuaan? Häpeästäkö? Mistä muusta? Orion hirnahti hyväntuulisen tervehdyksen arabialaista täysiveristä taluttaneelle miehelle. Cremello ori ei ollut tyhmä, se oli erittäin viisas ja tervehti tuttuja aina oikein mieluusti. Kyseisestä tavasta Lily ei kuitenkaan aina pitänyt. Nytkin nainen vain sihisi Orionille jotakin epäselvää hampaidensa välistä, mutta hevonen ei kiinnittänyt häneen huomiota. Lily sai sen puolesta olla vähän tyhmä, mutta Orion ei itse sitä ollut.

      Kristian oli juuri lopettelemassa komean englannintäysiverisensä juoksuttamista, kun maneesiin ilmestyi mies arabin kanssa. Kuumunut hevonen oli hiukan riehakkaalla päällä ja onnistui potkaisemaan jo kahden minuutin sisällä sisälle pääsystään maneesin laitaa niin kovaa, että Kristianilla liinan päässä kävellyt Ben vauhkoontui.
      “What the fuck is your horse doing?” Kristian raivosi. Mitä helvetin villihevosia tälläkin ratsastuskoululla pyöri? Kyllä Kristian ratsastuskoulun kehää kiertävät luuskat vielä kesti, mutta mikä tuo raivohullu, tuskin koskaan ihmiskosketusta kokenut, luikku oli? Kristian tunnisti miehen kirosanat hollanninkielisiksi. Voi helvetti, sekin vielä. Kristian poistui maneesista heti, kun hollantilainen oli saanut hevosensa rauhoiteltua. Arabialaisen täysiverisen omistaja jäi tuijottamaan Kristianin perään halveksuvaksi. Luukas ei ollut koskaan nähnyt tuota miestä tallilla, mutta jostain hänen naamansa oli tuttu. Hevonenkin oli hieno. Luukaksen mieltä jäi kuitenkin painamaan enemmän traileriin lastattu tekki ja sen omistaja. Mihin Lily oli lähdössä? Ei vaikuttanut miltään kisareissulta…

      “Who the fuck owns a horse like that?” Kristian kysyi vaativasti heti trailerille saavuttuaan. Lily istui trailerin renkaan päällä ja katsoi miestä merkitsevällä ilmeellä.
      “Jaa niin Luukaksesta ja siitä seinähullusta arabista, Zadastako puhut?” Hän esitti vastakysymyksen tasapaksulla äänellä toista kulmaansa kohottaen. Kristianin vaativa katse kääntyi Lilyyn.
      “Mistäs tää couple on sulle tuttu?” Kristian kysyi pienellä varauksella. Lily naurahti vaatimattomasti ja nousi seisomaan.
      “Oon seurannu niiden menoa jo pidempään ja ollut pari hassua sekuntia myös sen arabin selässä”, hän sanoi. Kristian tuhahti. Ilmeisesti Lily oli kuitenkin tippunut, kun kyse oli vain parista sekunnista. Kristian tunsi Lilyn ja olisi voinut vaikka lyödä vetoa, että Lily oli vaatimalla vaatinut päästä näyttämään ratsuttajan taitonsa tuon villihevosen selässä.
      “Suosittelen pysymään kaukana siitä kaksikosta”, Kristian mainitsi ohimennen. Lily ei reagoinut sanoihin mitenkään, sillä jostain syystä hänen teki mieli aina toimia päinvastoin Kristianin tahtoa. Varsinkin nykyään.

      “LILY!” Kuului vaimea huuto jostain kauempaa. Miro juoksi kohti traileria henkihieverissä ja pelkäsi myöhästyvänsä hyvästeistä. Niin ei kuitenkaan onneksi käynyt, sillä Lily huomasi pojan ennen kuin ehti nousta autoon. Miro hyppäsi Lilyn avonaiseen syleilyyn ja he pyörähtivät ympäri muutaman kerran, ennen kuin Lily laski Miron alas.
      “Taas te lähette, ei teitä nää tallilla ollenkaa ku kisaatteki koko aika”, Miro harmitteli. Lily nosti kasvoilleen hymyn ja pöyhi Miron hiuksia.
      “No äläs nyt. Lupaan sitte parin viikon päästä olla täällä ainaki kaks viikkoa putkeen”, nainen sanoi päättäväisellä äänellä. Miro tuhahti.
      “Juujuu, ellet jää ton rontin kanssa asumaan jonnekin ulkomaille”, hän huomautti nopeasti autossa istunutta Kristiania mulkaisten. Lily ei oikein ymmärtänyt mitä Miro ajoi takaa, joten hän kysyi: “Mitäs sä nyt hei tolla tarkoitat?”
      “Sitä mä vaan että kun sä aina oot ton prinssi uljaan kanssa, etkä mun kanssa. Mun mielestä mä oon kivempi ja parempi kaveri ku Kristian”, Miro vastasi. Lily naurahti.
      “No niinhän sä oot, mut muista et Orion on myös Kristianin”, hän muistutti.

      Lily nojasi olkapäällään sivuikkunaa vasten ja seurasi Hallavan koko ajan etäisemmäksi jäänyttä figuuria. Se olisi menoa nyt.
      “Mä muuten osallistuin tie tähtiin-kisoihin”, Lily mainitsi väsymyksensä takia ehkä hiukan välinpitämättömästi. Kristian vilkuili häntä sivusilmällä ja kysyi: “What’s that?”
      “Viisosanen kilpailu. Sellanen vuosittainen ja varmaan aika tunnettukin. Muitaki Hallavalaisia osallistuu, joten mä ilmottauduin tänään kanssa”, Lily vastasi. Kristian tähyili ison tien kupeessa ympärillensä ja lähti kaartamaan risteyksestä vasemmalle.
      “Millä tasolla te kisaatte?” Hän kysyi kiinnostuneena.
      “Vaikee B ja 120cm”, Lily sanoi hiukan jännittyneenä, mutta ylpeänä. Kristian yllättyi positiivisesti lilyn sanois. Hän oli myös salaa ylpeä tästä. Nainen oli ottanut itseään aika tavalla niskasta kiinni ja osoittanut jo monesti, että olisi, ja tulisi aina olemaan, Man O’ Warin arvoinen.
      “Are U ready for that?” Kristian kysyi sitten kääntäen katseensa Lilyyn. Lily ei itseasiassa ollut täysin varma, mutta Orionin takia hänen olisi ainakin yritettävä ja annettava kaikkensa.
      “Orion is. And if he is I’ll have to be too”, hän vastasi päättäväisesti.

      Ilmassa oli uusien tuulien tuntua. Kristianin ja Lilyn välit olivat oudommat kuin koskaan. Kristian toivoi niiden parantuvan tällä kahden viikon reissulla, mutta hän ei tiennyt mitä oikeasti odottaa. Lily rakasti Kristiania edelleen, mutta Kristian oli silti vienyt häneltä uskon miehiin jo aikoja sitten. Omistajiensa välien kireydestä jännittyneet hevosetkaan eivät tienneet mitä tuleman piti. Kukaan neljästä matkustajasta ei ollut yhtään varma siitä, että tulisiko tästä reissusta katastrofi vai jotakin aivan muuta.

      • #4731 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tykkäsin ihan sikana tän tarinan kirjotustyylistä, siis tosta kaikkitietävästä kertojasta(ko?). Oli hauska piipahtaa saman tarinan aikana sekä Lilyn että Kristianin ja Luukaksenkin pään sisällä. 1hp ja 2sp

      • #4808 Vastaa
        Kassu
        Valvoja
        • Postauksia: 132
        • Perus pullaponi

        miten Kristian osaakin olla nii …ärrr!! im gonna fight him. täs tarinas oli hyvä tunnelma ja reipas vauhti kaiken aikaa.

    • #4977 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Apaattisuus tarttuu
      25.2.2019

      Orion oli nuutunut. Se roikotti päätään masentuneen oloisena, eikä sitä huvittanut syödä edes sokeripaloja, joita sille tarjosin.
      “Fuck. This isn’t good”, Kristian sanoi nojaten karsinan ovea vasten. Silmäilin huonovointista hevostani huolestuneena, enkä vaivautunut vastaamaan mitään Kristianille. Olin hukassa. Olin tottunut siihen, että Orion oli aina nostamassa minun pääni ylös huonoina päivinäni. Juuri koskaan tilanne ei ollut päinvastainen. Tämä kaikki johtui Hukkasuon eilisistä osakilpailuista. Päivä oli alkanut hyvin. Olimme pakanneet tavaramme ja lastanneet hevosemme ja lauleskelleet Kristiania kiusataksemme Miron kanssa pelkkiä teinipop-kappaleita autossa koko matkan Hallavasta Hukkasuolle. Hermonikin olivat olleet kasassa poikkeuksellisen hyvin. Kesken kouluratsastussuorituksemme joku oli kuitenkin huutanut aivan liian lähellä kurkkusuorana hevoselleen ja läimäissyt sitä poikkeuksellisen kovaäänisesti raipalla, joka oli onnistunut sitten laukaisemaan Orionissa traumaperäisen stressireaktion. Se oli alkanut välittömästi riehumaan kentällä, eikä minulla ollut enää mitään sanomista sen suuntaan tai vauhtiin. Sen tajuttuani olin hypännyt pois selästä ja kiirehtinyt katsomon puolelle tiedostettuani hevosen vaarallisuuden. Orion oli riehunut kymmenen minuuttia, ennen kuin se oli rauhoittunut ja jäänyt seisomaan paikoilleen. Nyt se oli voimaton ja veltto. Tiesin Orionin traumoista ja siitä, että se sai vaarallisia raivokohtauksia stressireaktion lauetessa, mutta en ollut osannut odottaa niin käyvän kilpailuissa. Eikä tätä ollut koskaan tapahtunut Hallava-aikana. Siksi minuakin harmitti, hyvin paljon. Mieltäni ei lämmittänyt edes viides sija esteluokasta, sillä hevoseni ei ollut vielä silloinkaan täysin normaali. En olisi edes ratsastanut esteluokkaa enää kohtauksen jälkeen, ellei Kristian olisi suurin piirtein pakottanut. Halveksuin Kristiania siitä.

      “Hitto se näyttää huonolta”, Lola sanoi myötätunteisella katseella, kun otin Orionin ulos karsinasta. Nyökkäsin.
      “Joo. En oo ite nähny sitä koskaan tällasena. Hitto tuntuu pahalta”, sanoin monotonisella äänellä. Lola tuli rapsuttelemaan Orionin säkää. Hevonen ei reagoinut.
      “Onneks te ootte kuitenkin kunnossa edes fyysisesti kummatkin. Tai et ehit just alta pois. Voin kuvitella kuinka kauheeta on tajuta oman hevosen uhkaavan henkeä”, Lola järkeili. Huokaisin.
      “Nii, vaikka ei se sitä tarkota, eikä se sille mitään voi”, puolustin Orionia.
      “Mä tiedän”, Lola hymyili vaisusti. Hymyilin väsyneesti takaisin. Kristian kuunteli keskusteluamme etäämmältä, muttei sanonut mitään. Hänkin oli väsynyt ja tiesin hänen olevan huolestunut minun hyvinvoinnistani. Orionin hyvinvointi oli hänelle minun hyvinvointiini verrattuna toissijainen seikka.

      Lunta oli sulanut jo useampia kymmeniä senttejä ja päivät olivat jo useinmiten aurinkoisia ja tyyniä. Kevät teki tuloaan. Kohta alkaisi taas maastoestekausi ja pääsisin treenaamaan Orionin kanssa kenttäratsastusta kunnolla.
      “Kyllä tää tästä Orion. Joskus tulee takaiskuja”, sanoin riimunarun päässä minua seuraavalle hevoselle. Sitä oli pakko liikuttaa, ei se voisi jäädä vain karsinan nurkkaan apaattisena. Siksi olinkin lähtenyt sen kanssa metsään kävelemään sen jälkeen, kun Kristian oli lähtenyt. Minusta tosin tuntui enemmänkin siltä, että kävelin yksin.
      “Voi Orion”, sanoin hiljaa. Silmäni vetistivät. Niin pahalta minusta tuntui katsella huonovointista hevosta. Varsinkin kun tiesin, että se oli fyysisesti täysin kunnossa. Eläinlääkärikin oli käynyt sen tarkistamassa. Orionista ehkä tuntui pahalta, että se oli ollut minulle vaaraksi. Tai sitten syy sen käytökselle oli jokin toinen. Minun oli vaikea tulkita sitä nyt. Tunsin itseni paskaksi hevosen omistajaksi.

      Olin viettänyt koko päivän Orionin kanssa ja koin tarvitsevani pientä taukoa mitään haluamattoman hevosen katselemisesta, joten suuntasin maneesiin. Tarkemmin sanottuna katsomon puolelle. Jos joku vaikka olisikin ollut ratsastamassa. Yllätyksekseni katsomoon päästyäni kohtasin erikoisen näyn. Maneesissa työskenteli parhaillaan Luukas, Zadan kanssa, ja selästä käsin. Ja lisäksi hullu arabi näytti ainakin sillä hetkeltä normaalia vain hiukan vauhkommalta perusratsulta. Luukas tuli parhaillaan kokorataleikkaata ravissa. Hymähdin itsekseni. Ehkä Luukas saisi tuosta villihevosesta vielä tehtyä ratsun.
      “Noni, mitä nyt taas”, Luukas ärähti saman tien minut huomattuaan. Hän siirsi kulmassa käyntiin ja jäi voltille katsomoa lähinnä olleelle sivulle.
      “Kunhan tulin katselemaan tapahtuuko täällä mitään”, vastasin mitään sanomattomasti. Luukas näytti hetken närkästyneeltä, ennen kuin kysyi: “No tapahtuuko täällä mitään?” Seurasin hetken arabialaisen täysiverisen käyttäytymistä. Se ei näyttänyt levottomalta.
      “Ei. Näyttää tylsältä”, sanoin sitten. Luukas teki itseasiassa aika onnistuneen pysähdyksen ja katsoi minua hetken mietteliäästi, ennen kuin kannusti Zadan taas raviin. Emme puhuneet mitään miltei tuntiin. Luukas ratsasti hevosellaan ja minä seurasin hänen ratsastamistaan. Ajatukseni olivat muualla, mutta aina välillä huomasin kiinnittäväni huomiota Zadan kehittymiseen. Laukka sillä oli aivan kamalan näköistä ja se pukitteli paljon, mutta ravi ja käynti näyttivät hyvältä verrattuna siihen, kuinka vähän Luukas oli sillä ratsastanut. En kuitenkaan suostunut kokonaan muuttamaan käsitystäni Luukaksesta kouluttajana.

      Seurasin Luukaksen ratsastuksen jälkeistä toimintaa. Hän nosti jalustimet, löysäsi hiukan satulavyötä ja ärähti pari kertaa pyörivälle arabilleen. En sanonut mitään. Luukas oli jo selkeästi poistumassa maneesista, mutta pysähtyikin reilusti ennen maneesin ovea.
      “Minkä helvetin takia sä muuten vaan lähit lätkimään sillon ja jätit mut yksin pyydystämään hevosta, lisäks antaen sille mahdollisuuden karata avonaisesta maneesin ovesta?” Hän kysyi sitten. Mies ei kuulostanut erityisen tyytyväiseltä, tietenkään.
      “Se on pitkä juttu. Mut oon pahoillani siitä. Se oli vitun paskamaisesti tehty, myös sun hevosta kohtaan”, vastasin hetken hiljaisuuden jälkeen. Nojasin katsomon kaiteeseen. Minulla ei ollut aikomustakaan lähteä maneesista. Luukas katsoi minuun hyvin pitkään, ennen kuin jatkoi matkaansa maneesin ovelle. Ovella hän kuitenkin käänsi rintamasuunnan vielä kerran minua päin.
      “Ratsutallilla on puhuttu jonki verran siitä, et sun hevonen heitti sut selästä ja hyökkäs sun kimppuun. Onks se totta?” Luukas kysyi sitten. Ilmeisesti hän oli miettinyt asiaa hiukan pidempään, muttei ollut viitsinyt kysyä. Naurahdin sarkastiseen sävyyn erittäin epäuskoisena.
      “Wow. Joo ei todellakaan oo totta. Kiva et Orionista puhutaan tohon sävyyn”, vastasin tuhahtaen. Zadasta alkoi pikkuhiljaa tulla erittäin levoton.
      “No, toivottavasti tekki voi kuitenkin ihan hyvin. Ja sä tietenkin”, Luukas sanoi minua intensiivisesti tuijottaen. Sitten hän vain käänsi kylmästi selkänsä ja poistui nopeasti maneesista. Hän ei pitänyt minusta, enkä minäkään hänestä. Jostain syystä välillämme oli kasvanut kuitenkin jonkinlainen ymmärrys, vaikka minä ainakin kielsin sen.

      Kello läheni jo kymmentä, kun pääsin vihdoin istumaan autoon. Oikeastaan Aleksi oli häätänyt minut tallilta ja vakuuttanut, että Orion kyllä pärjää ihan hyvin yön yli. En jaksanut vielä käynnistää moottoria, vaan jäin katselemaan auton verhoilun yksityiskohtia. Minulla oli taas käytössä Kristianin kallisarvoinen Corvette. En tulisi ikinä sanomaan ääneen, että pidin kyseisestä autosta oikeasti aika paljon. Olinhan Jasellekin vakuuttanut, että en pitänyt yhtään uusista autoista. Ja tietenkin, edelleen, oma vanha Celicani oli maailman parhain ja kaunein auto, mutta kyllä minulle olisi Kristianin Corvettekin kelvannut. Se tosin maksoi reilusti yli viisinkertaisesti Orionin verran, joten hell no. Ajatukseni keskeytti puhelimen raivokas pärinä takataskussani. Kaivoin vaivalloisesti puhelimen käteeni.
      “Lily Wilson”, vastasin.
      “Moikka, pääsisitkö eläinlekuriin?” Kuului linjalta veljeni ääni. Kummallista.
      “Kui?” Kysyin mietteliäästi.
      “Rissaa on ammuttu töissä ja se on ollu leikkauksessa. Se varmaa arvostais jos sen paras kaveri ois täällä hakemassa sitä”, Miko sanoi. Hämmennys valtasi minut.
      “Mitä? Ja miks vitussa tästä ei voinu kukaan aikasemmin ilmottaa?” Raivosin. En kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan painoin luuria, heitin puhelimeni kartturin penkille, käynnistin moottorin ja lähdin parkkipaikalta renkaat kirskuen. Kuka helvetti ampui koiraa?

      • #4984 Vastaa
        Kassu
        Valvoja
        • Postauksia: 132
        • Perus pullaponi

        voi perse, ei sitä koiraa D : mite voikin olla noi kurja päivä. toivottavasti kummakki eläimet ja lily toipuu pian

      • #4992 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Miten voi olla noi paska päivä? Ja saakeli jos se koira ei selvii nii entiää Tuun tän ruudun läpi hallava maailmaan ja pelastan sen ite 😂. Ja toivottavasti Orionin oireet helpottuu kans!!

      • #4997 Vastaa
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 240
        • Perus pullaponi

        Ai että, viel joku kerta Jesse saa tarpeekseen ja ottaa asiakseen vähän puhuu Kristianin kanssa. Varmaan aika kovaan ääneen. Kamalaa, tuntuu että aina kun Lilyllä menee yks asia hyvin niin kolme muuta asiaa menee huonosti! Tarinallisesti tässä oli hirveen hyvä tunnelma, varsinkin toi kun Lily oli Orionin kanssa kävelemässä, ja silti siitä tuntui että se on yksin. Se oli musta tosi hieno ja hyvin kirjoitettu kohtaus, se kertoi hurjan paljon mitä Lily tuntee ja sai lukijalta täydet sympatiat puolelleen.
        Mutta oon kyllä silti tän surumielisestä aiheesta huolimatta aina niin ilonen kun saan lukee sun tarinoita!

      • #5010 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tää oli kyl hirveen surumielinen tarina, mut hyvin kirjotettu. Saat 1hp ja 2sp

    • #5182 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Laitetaan poika kuntoon
      3.3.2019

      Siinä Kristian taas seisoi. Vierelläni kuin järkkymätön vuori. Kerta toisensa jälkeen annoin hänelle anteeksi kaiken. Siis aivan kaiken. Olin kyllästynyt olemaan yksin. Kaipasin sellaista taipumatonta ja palavaa rakkautta. Meidän välillämme sitä ei enää ollut, mutta helpompi oli aina vain palata tuttuun ja ‘turvalliseen’. Kristian kuitenkin rakasti minua, vaikka minä en häntä kohtaan enää samalla tavalla ehkä tuntenutkaan. Välillä tuntui, ettei kukaan muu rakastanut minua kuin Kristian. Yksinäisyys oli kuitenkin hirvein tunne, jonka tiesin.

      “Oh god stop it”, Kristian virkkoi ja lähestyi minua ja Orionia kädet heiluen. Pysäytin hevosen ja jäin tuijottamaan Kristiania hämmentyneenä.
      “Mitä? En mä voi sille mitään, et se käyttäytyy näin”, vihoittelin hänelle. Orion kulki epätasaisesti ja pukitteli herkemmin kuin koskaan. En saanut sitä mitenkään kulkemaan niin kuin olisin halunnut.
      “Alas selästä”, Kristian käski ja ojensi kätensä ottaakseen minut vastaan. En vastustellut ärtymyksestäni huolimatta. Kristian nappasi ohjat käsistäni saman tien, kun olin päässyt turvallisesti maan pinnalle. Sitten hän nousi Orionin selkään ja johdatti hevosen uralle. Jäin kädet puuskassa keskelle maneesia seuraamaan menoa.
      “Sähän se pomo oot, remember”, Kristian päivitteli minulle. Hm. Mokoma luuli tietävänsä jotakin asioista.

      Jouduin kokemaan karvaan pettymyksen, kun Kristian sai kun saikin Orionin kulkemaan miltei virheettömästi. Ei mitään ongelmia. Mitä sellaista hän muka osasi tehdä, mitä minä en?
      “See?” Kristian kysyi toista kulmaansa nostaen. Hän ohjasi vaahtoavan hevosen luokseni ja hyppäsi alas selästä. Ohjat minulle ojennettuaan hän hipaisi kevyesti kättäni. En tiennyt pidinkö siitä vai en, joten sivuutin kosketuksen. Hyppäsin Orionin selkään muitta mukinoitta, enkä puhunut Kristianille mitään.

      Kristian oli saanut Orionin rennoksi ja kuuliaiseksi, joten työskentelyä oli helppo jatkaa. En saanut enää turhia pukkeja mihinkään väliin ja Orionin askelkin tuntui tasoittuneen.
      “En tiiä mitä sä tälle teit”, sanoin harmistuneena, kun laukanvaihdot eivät epäonnistuneetkaan.
      “I just didn’t doubt myself. Ja itsesäälissä ei tartte pyöriä. It gets to him”, Kristian sanoi tasapaksulla äänellä ja nojasi maneesin seinään. Hän näytti todella hyvältä tänään. Yritin ohjata ajatukseni muualle. Orion pärski äänekkäästi, kun pyysin sitä kulkemaan korkeammalla askeleella. Se oli kehittynyt huimasti, vaikka olikin vasta kuusivuotias. Keskiaskellajit hipoivat jo ylärimaa ja laukanvaihdot eivät enää olleet eriarvoiset. Orion ei ollut vieläkään lähelläkään automaattihevosta, mutta se oli herkistynyt ratsastajan liikkeille koko ajan vain entistä enemmän.
      “No siinä on meidän Orion”, Kristian sanoi hymyillen, kun Orion alkoi toimimaan itselleen ominaisella tavalla allani. Hymähdin. Joku päivä se ei olisi enää meidän, vaan minun. Minun upea oripoikani.

      • #5191 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tää oli täydellinen esimerkki miten saa heppatarinan vaikuttamaan ei heppatarinalta vaan maailman mielenkiintoisimmalta luettavalta. Jotenki tosi nerokkaasti sait sisällytettyä tähän kaiken mitä Lilyltä, Kristianilta ja Orionilta odotin tässä hetkessä. 2kp

    • #49378 Vastaa
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1434
      • Lauman johtaja

      Orion ja Lily kävivät korkkaamassa vuoden ensimmäiset hankilaukat!

    • #49852 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Tässä on ollut vähän kaikenlaista…
      15.3.2020.

      Muutoksen tuulet puhalsivat Hallavassa poikkeuksellisen kovaa. Tuntui kuin kaikki olisivat päättäneet jatkaa elämässään eteenpäin. Aivan kuin en itsekin olisi muka ollut samalla linjalla. Minun ja Kristianin välit olivat taas lämmenneet merkittävästi. Minulla kun oli ollut lähiaikoina kovin yksinäinen olo ja luonnollisesti hakeuduin siksi tuttuun syliin. Tällä kertaa tosin tuntui siltä, että jokin olisi toisin.

      “Lily, keskity! Would you”, Kristian huokaisi. Orion varmaan näytti hänen silmissään laamalta, kun minua ei olisi huvittanut pätkääkään istua kunnolla harjoitusravissa.
      “I don’t care”, ärähdin. Istuin painavammin alas satulaan ja kevyellä pidätteellä pysäytin Orionin. Se pärskähti ikään kuin olisi ollut kanssani samaa mieltä.
      “Miten kuvittelet voivasi omistaa Orionin tasoisen hevosen, jos et edes jaksa valmentautua sillä? I don’t get it”, Kristian yritti järkeillä kulmiaan kurtistellen. Hymähdin ja ohjasin Orionin maneesin ovelle.
      “En vain jaksa tänään. Avaa ovi”, vaadin Kristiania. Hän katsoi minua hetken epäuskoisena, ennen kuin huokaisi ja käveli maneesin oven luokse avatakseen sen. Annoin Orionin kävellä omatoimisesti ulos maneesista.
      “Turha odottaa hyviä tuloksia tuolla käytöksellä Lily”, Kristian huomautti. En vastannut. Hän saisi tyytyä hevoseni takapuolen ihailuun, kun kävelimme kohti metsäpolkuja.

      Miroa ja Jesseä en ollut nähnyt aikoihin. Uusia naamoja vaan. Olin yllättynyt, kuinka paljon uusia ihmisiä Hallavaan oli ehtinyt tulla parin kuukauden ajalta, kun mieleni oli sairastanut. En ollut käynyt tallilla varmaan neljään kuukauteen. En ollut halunnut nähdä ketään. Makasin vain sängyssä päivät pitkät. Kävin pakosti kyllä töissäkin ja tietenkin treenaamassa. Hevoset eivät vaan olleet innostaneet. Orion ymmärsi minua. Se ei näyttänyt minkäänlaisia loukkaantumisen tunteita. Seisoi rauhassa, kuin suin sen lyhyttä kiiltävää karvaa. Välillä se käänsi päätään nähdäkseen minut paremmin. Se oli ollut aina niin ylisuojeleva minua kohtaan. Nytkin huolissaan. Miksi hevonen piti minusta parempaa huolta kuin yksikään ihminen? Turhauttavaa.
      “Oot hieno poika”, sanoin orille ja ojensin sille sokeripalan. Sen Orion otti mielellään vastaan. Ei se paljoa vaatinut.

      “I’m sorry”, sanoin Kristianille laskeutuessani istumaan hänen urheiluautoonsa kartturin paikalle. Hän katsoi minua piinaavasti nojaten kyynerpäällään kuskinpuoleisen oven ikkunaa vasten, muttei sanonut mitään.
      “Täs on ollu vähän kaikkee. Ei sun kuuluis ottaa vastaan mun kiukutteluja.”
      Kristian oli hiljaa edelleen. Hän käänsi katseensa tielle, käynnisti auton ja lähti ajamaan pois Hallavan parkkipaikalta.
      “Ei se oo ongelma, Honey. Oon mäki ollu aika paskaa aika pitkään meiän suhteessa”, hän sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. Naurahdin epäuskoisesti.
      “Joo, mut ei se tarkota, et sit ku sä oot ottanu ittees niskasta kii, ni sun täytyis kestää multa paskaa käytöstä vaan sen takii, et oot ite käyttäytyny joskus huonommin”, sanoin vaativasti Kristiania tapittaen. Hän kohautti olkiaan ja hymähti.

      Kaarsimme kotipihalleni. Oli aika hiljaista. Ketään ei ollut kotona. Kristian nousi autosta ja kiersi auton etupuolelta avaamaan minulle oven. Hän vain oli sellainen.
      “Kiitos”, sanoin ja nousin vaivalloisesti ylös liian matalasta autosta. Olisin kävellyt suoraan kotiovelleni sen kummemmin jaarittelematta, mutta Kristian sulki tieni. Hän asetti kätensä kummaltakin puoleltani vasten auton katon tukikaarta ja painoi minut vartalollaan autoa vasten. Katsoin häntä hetken hämmentyneenä, sillä en tuntenut oloani ollenkaan uhatuksi. Se oli jotakin uutta. Tunsin Kristianin hengityksen tasaisena kasvojani vasten ja yritin pitää sydämeni rinnassani, jotta se ei hyppäisi kurkkuuni.
      “Lily, I need you to know that I will love you always”, Kristian sanoi. Sitten hän suuteli minua.

      • #49868 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Uuuh iih tätä on niin odotettu. Sun tekstit ja tää koko Lily-Kristian-juttu on ihan ku suoraan jostain kirjasta. Haluun heti seuraavan luvun! Laitan 1hp ja 1kp

    • #49958 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Kristian.
      18.3.2020.

      Tänään herännyt sängystäni yksin. Liu’utin sormiani pitkin Kristianin kaulaa. Hän hohkasi lämpöä aivan eri tasolla kuin minä. Minulla oli varmaan huono verenkierto, kun olin niin kylmä ja NIIN jäässä aina! Mutta Kristian, uh, hän oli aina niin hemmetin kuuma, niin monella tavalla. Aloin pikkuhiljaa huolestua tunteistani, en voi ajatella näin!
      “Mmh”, Kristian äännähti, kun siirryin hiplaamaan hänen eilisestä treenistä turvonneita rintalihaksia. Olimme eilen ihmetelleet hänen rintatatuointiaan treenin jälkeen. Sen ääriviivat olivat yhtäkkiä merkittävän paljon ja olin sitten tietenkin päätynyt Kristianin kohonnutta ihoa koskettelemaan. C’moon!

      “Good morning, love”, havahduin Kristianin matalaan aamuääneen. Jäin tutkimaan hänen syvänvihreitä silmiään ennen kuin vastasin: “Huomenta.” Päässäni alkoi soimaan Evelinan “Hitaasti”-kappale. Se tuntui jotenkin muutenkin tosi osuvalta tällä hetkellä. Kristian kietoi kätensä ympärilleni ja puristi kovempaa kuin yleensä. Hän painoi päänsä rintaani vasten ja vaikutti siinä tilanteessa niin pieneltä ja haavoittuvalta. Hymyilin.

      Olimme päättäneet tulla syömään brunssin lähialueen hienoimpaan hotelliin. Tai siis Kristianhan sen päätöksen teki. Minä en ikinä maksaisi sellaista summaa brunssista, kun kotona syö kaksitoista kertaa halvemmallakin.
      “Eikö sua yhtään kuumota, että täällä saattaa olla lehdistöä?” kysyin Kristianilta. Hän oli muutenkin palannut juuri Suomeen pitkältä kansainväliseltä kilpailumatkalta hyvin tuloksin. Minua ja Kristiania ei oltu nähty yhdessä hetkeen ja lehdistö oli spekuloinut suhdettamme muutenkin jo pitkän aikaa.
      “Näytänkö siltä, että minua kiinnostaa?” Kristian vastasi kysymykseen kysymyksellä, tietenkin. Hän nojasi pöydän ylitse suutelemaan kaulaani. Nauroin ja yritin työntää hänet takaisin istumaan, mutta hänen vahvaa vartaloaan minä en pystyisi varmaan koskaan halliitsemaan. Hetken minua härnättyään Kristian laskeutui kuitenkin takaisin istumaan aivan omasta aloitteestaan.
      “No et näytä.”

      Koko automatkan takaisin kotiin silmäilin Kristiania. Tai no tarkemmin kyllä tapitin häntä herkeämättä suu hiukan auki niin, että hän itsekin huomasi sen.
      “What u staring at?” Kristian kysyi irroittamatta katsettaan tiestä. Hän nojasi leuallaan kämmeneensä ja piti vain oikeaa kättään ratissa. Sitäkin tosin ratin päällä niin, että häneltä kyllä murtuisi käsi jos turvatyynyt laukeaisivat. Sitä ongelmaa ei kyllä tainnut olla, Kristianilla oli ralliratti aivan kuin minullakin oli Celicassa. Ei siinä mitään turvatyynyä ole.
      “En vain ole tajunnut varmaan vuoteen kuinka komea sä oikeesti oot. En ees tiiä ootko sä kaunis vai komee ku oot vaan niin häikäsevä”, naurahdin hiukan itsekin ajatuksilleni ja käänsin katseeni viimeinkin tiehen. Sivusilmällä havaitsin kuitenkin Kristianin hymyilevän.
      “I have always known how beautiful u are, dear.”
      Tässä maailmassa, tässä hetkessä. Vain Kristian. Minä ja hän.

      • #49959 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Voihan Kristian! Jotenki on niin ristiriitaiset vibat koko tyypistä! Kirjoitat älyttömän hyvin, niin, että itselläkin välillä tekis mieli kuristaa se jätkä ja välillä taas se vaikuttaa maailman ihanimmalta tyypiltä. Ähh, en tiedä.. Jatkoa odotellessa!

      • #50059 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Komppaan Unnaa ihan täysin! Tän kaksikon matkaa on ihana seurata, kun tilanne voi olla jo ihan toinen seuraavassa tarinassa, tähän ”pariskuntaan” oikeesti koukuttuu 😀

      • #50060 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Uppouduin ihan jotenkin sun tekstin mukana niin tommosee, pehmeeseen ja täysin haltioituneeseen ihastumiskuplassa elämiseen, et tekis mieli itekki olla ihan ”yks Kristian tänne kiitos!” Huh! Ihanaa! Odotan jatkoa innolla

    • #50062 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Kilpailuhermoiluja
      19.3.2020

      ”Not again!” Kristian hermoili puhelimessa. Hän ei pitänyt siitä ajatuksesta, että minä osallistuisin Orionilla taas tie tähtiin-kilpailuun.
      “What about the last time? Orion is a professional, not some kind of toy horse to play with in some silly smalltown races”, hän jatkoi. Olin onnistunut taas nostamaan hänen sykettään, kun hän alkoi puhua englantia normaalia enemmän.
      “C’moon. Ei ne oo mitkään pikkukisat kuitenkaan”, huokaisin. Kävelin levottomasti ympyrää huoneessani.
      “What about the press, Lily? Orion kiinnostaa”, Kristian kysyi jo hiukan rauhallisemmalla äänensävyllä. Naurahdin.
      “Vielä eilen olit sitä mieltä että fuck the press. Ei niitä tommoset pikkujutut kiinnosta kuitenkaan”, sanoin huvittuneena. Toisaalta ymmärsin Kristiania, hänellä oli maine ylläpidettävänä, kun hänestä odotettiin niin paljon kansainvälisesti isänsä takia. Eiköhän se maailma ollut kuitenkin jo aikoja sitten tajunnut, että Orion ei enää oikeastaan ole hänen hevosensa. Enemmänhän he spekuloisivat Orionin rotua, jos Kristian ratsastaisi sillä arvokilpailuja. Sen takia Orion olikin paljon sopivampi minulle. Minä en arvostellut sitä sen rodun takia. Siinä olisi tekemistä, mutta ihan yhtä hieno GP-ratsu siitä vielä joskus tulisi, kun muistakin. Vaikka olisinkin ainoa, joka siihen uskoo.

      “At least sua kiinnostaa nyt enemmän tää valmentautuminen”, Kristian sanoi silmiään pyöräyttäen. Tuhahdin. Totta kai Orion kulki hienosti silloin kun minä halusin. Odotin itseltäni paljon enemmän kuin viime tie tähtiin-kilpailuissa. Tällä kertaa minulla olisi vähemmän häiriötekijöitäkin. Okei, Kristian häiritsi minua tietyllä tavalla, mutta paikalla ei esimerkiksi ollut Alanaa. Se nainen osasi olla kyllä todella ärsyttävä ja minä tulin vielä kaikkien ihmisten kanssa toimeen… Alanasta en todellakaan ollut niin varma.
      “Focus! Älä laita mua katumaan teiän preppaamista”, Kristian murahti, kun olin päästänyt ajatukseni harhailemaan johonkin muualle. Mitä preppaamista? Hän pakkovalmensi minua muutenkin joka hemmetin viikko. Nyt vain ehkä hiukan useammin ja minun omasta pyynnöstäni.
      “Okseri, tiukka vasen ja sarjalle”, Kristian ohjeisti päättäväisesti. Hymähdin ja keräsin ohjat paremmin käteeni. Laukannostoon tarvitsi vain huomaamattoman ulkopohkeen siirron ja kevyen painalluksen. Ohjasin Orionin okserille. Se näytti kovin korkealta, mutta olin pikkuhiljaa oppinut hallitsemaan pelkojani paremmin. En voinut antaa jonkin vuosien takaisen tapahtuman vaikuttaa tekemisiini lopun ikääni.
      “Jaah”, sanoin ääneen, kun Orion näytti innostumistaan pienellä pukilla. Rauhoitin poikaa kevyellä puolipidätteellä ja jatkoin pidätyksiä tasaista tahtia, ennen kuin, noin seitsemän metriä ennen estettä, päästin hurjimuksen irti. Orion sai venytettyä askeltaan hiukan liikaa, jolloin se hyppäsi liian läheltä estettä ja tiputti okserin etupuomin. Hemmetti. Kuulin Kristianin huokaisun toiselta puolelta maneesia.
      “Oh god, what have you learned from me even?” En vaivautunut vastaamaan hänelle, vaan keskityin paremmin sarjalle. Tiukka kaarros venähti liian pitkälle harmiteltuani liian pitkään okserin etupuomia päässäni, mutta sain Orionin kovalla vaivalla suoraksi ja hyppäämään keskeltä sarjan ensimmäistä pystyä. Pieni horjahdus alastulossa, mutta Orion korjasi asentonsa itse ilman minun apuani. Sarjan toinen pysty onnistui vielä paremmin, täydellinen ajoitus hypylle, täydellinen hyppy ja täydellinen alastulo. Minulle tuli hiukan ylimielinen fiilis, kun Orion oli täysin hallinnassani ennen sarjaa, koko sarjan ajan ja sen jälkeen. Kristian selkeästi huomasi ilmeestäni mitä ajattelin.
      “Hold your horses, Love. Se, että onnistut yhdessä sarjassa on aika pieni osa yhtä kokonaista rataa loppujen lopuksi. One mistake and your game is over u know.”

      Otin riimun pois Orionin päästä, kun olin saanut sen tarhaan sisälle. Komistus ei kauaa odotellut, vaan kääntyi nopeasti ja laukkasi toiselle puolen tarhaa. Se oli siitä ihmeellinen eläin, että vaikka en kävisi katsomassa sitä viikkoihin, se ei silti vihoittele minulle. Päin vastoin. Sitten, kun taas käyn sitä katsomassa, se on silminnähden iloinen. Niin kuin nytkin. Pujottauduin sähkölankojen välistä pois tarhasta ja suljin tarhan portin. Hymyilin katsellessani komeaa hevostani sen kirmaillessa pitkin tarhaa. Ennen kuin ehdin lähteä, se pysähtyi, kääntyi minua kohden ja hirnahti äänekkäästi. Voi kuinka upea, linjava ja rodunomainen kaula sillä olikaan silloin. En koskaan unohtaisi Orionin figuuria. Niin henkeäsalpaavan kaunis se oli.

      • #50076 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Kiinnostavaa seurata miten tää valmentautuminen ja sitten ne itse kisat lähtee teidän osalta sujumaan. Ja miten Lily tai ennen kaikkea Kristian reagoi sitten jos ei meekkään toiveiden mukaan 😀

        Vähän tossa ensimmöisessa aikahypyssä en pysynyt mukana ja hämmennyin kun oltiinkin yhtäkkiä treenaamassa, sen olisi siis voinut heti sen kappaleen ensimmäisessä lauseessa tuoda esiin. Kun sit taas viimeisessä hypyssä tajusin heti että missä mennään. Saat 1hp ja 2ep

    • #50063 Vastaa
      Alisaa
      Osallistuja
      • Postauksia: 71
      • Koulutuksen tarpeessa

      Näihin sun tarinoihin voi vaan uppoutua! Kristian tekee näistä tarinoista entistäkin koukuttavampia kun sen mieliala vaihtelee tarinoittain, kenties juuri noita maineen tuomia tuskia? En tiedä, upeaa tarinankerrontaa joka tapauksessa!

    • #50144 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Tiimit
      20.3.2020

      “Seela!” huusin kovaan ääneen välittömästi tallituvan oven avattuani. Useat silmäparit kääntyivät katsomaan minua joko hämmästyneenä tai pelästyneenä, kun rynnin ovesta sisään. Havaitsin Seelan istumassa tallituvan sohvalla jokin kirja kädessään. Hän katsoi minua ehkä enemmän säikähtäneesti, kuin kiinnostuneesti. Hyppäsin istumaan hänen viereensä ja heitin laukkuni lattialle melko äänekkäästi.
      “Nyt ei ole oikea aika lukea uusia näytelmiä!” sanoin tiukasti ja nappasin kirjan hänen kädestään.
      “HEI!” Seela huudahti ja yritti ottaa kirjan takaisin kädestäni. Nostin kirjan pois hänen ulottuviltaan, vaikka jouduin tietenkin itsekin nousemaan hiukan ylöspäin. Olimme kuitenkin Seelan kanssa melko saman pituisia. Hän ehkä muutaman sentin pidempi.
      Hetken yritettyään saada kirjaansa takaisin Seela lopetti yrittämisen ja istui kädet puuskassa syvemmälle sohvaan kuin aikaisemmin.
      “No mitä?” Hän kysyi hiukan ärtyneenä. Olin onnistunut siis keskeyttämään täydellisesti jonkin mehukkaan lauseen hänen näytelmä-kirjastaan. Oli se ehkä väärin. Tiesin hänen mahdollisesti treenaavan jotain uutta näytelmää varten. Kesä oli tulossa ja uskoin hänen näyttelevän kesäteatterissa.
      “Me ollaan samassa tiimissä!” hihkaisin riemusta ja otin Seelaa olkapäistä kiinni ravistellakseni häntä. Sain vastaukseksi leveän hymyn ja tirskuntaa ravistellessani tyttöä. Päästin irti ja istuin Seelan viereen sohvalle. Talliituvassa oli hiljaista. Ihmiset tuijottivat edelleen mitä kummallisimmin ilmein.
      “Täällä ei oo mitään nähtävää, lopettakaa toi tuijottaminen!” murahdin ääneen. Hätääntyneet katselijat yrittivät epätoivoisesti keksiä jotain tekemistä, etteivät vaan katsoisi enää meitä. Nostin vasemman käteni Seelan niskan yli hänen vasemmalle olkapäälleen ja nojasin päälläni hänen oikeaan olkapäähänsä. Hymyilin.
      “How’s my team mate?”

      Olimme jutelleet melkoisen tovin Seelan kanssa kaikesta, ennen kuin tiemme erosivat, kun hän lähti kotiin ja minä lähdin lepertelemään sulosointuja rakkaalle orilleni. Silittelin Orionin silkkistä turpaa makoillessani sen vatsaa vasten. Jos olisin normaali tuntiratsastaja ja Orion olisi normaali tuntihevonen, saisin varmaan Aleksilta aikamoista noottia tällaisesta oleskelusta hevosen karsinassa. Sehän voisi vaikka potkaista minua tai hermostua minulle ja talloa mnut! Ja plaah plaah. Onneksi minä tunsin Orionin paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa, eikä kukaan voinut sanoa minulle mitään, kun se oli minun omistuksessani. Makoilimme näin varmaan päivittäin. Orion kyljellään maassa, minä sen vatsaa vasten sen pää sylissäni.
      “Aikamoisen kohtauksen sie aiheutit tallituvassa aikaisemmin. En koskaan oo pitänyt siuta sellaisena dramaqueeninä”, Aleksi yllätti minut. Minut oli varmaan helppo löytää. Jos en ollut Orionin kanssa, no, en ollut missään.
      “Aaa! Joo”, sanoin kiusaantuneena, kun olin juuri ajatellut Aleksia raivoamassa tuntilais-Lilylle tuntihevosen päällä makaamisesta.
      “Olin vain kovin iloinen, että pääsin Seelan kanssa samaan tiimiin. Ei sillä, että muut oliisvat olleet huonohja tiimikavereita. Meillä on ihan hyvä tiimi”, hymyilin. Aleksi nyökkäsi.
      “Se on hyvä. Sitten vaan kovaa treeniä alle, että työkin saatte kunnon tulosta”, Aleksi sanoi. Nyökkäsin hymyillen ja siirryin rapsuttamaan Orionin otsaa.
      “Oothan sie sitten varovainen sen hevosen kanssa? Kun se on niitä kohtauksia aikaisemmin saanut”, Aleksi esitti huoltaan. Varmaan juurikin siksi kun makoilin Orionin kanssa karsinassa. Jos se yhtäkkiä saisi ärsykkeestä kohtauksen, niin olisin kyllä aika pulassa. Sen myönnän.
      “Yes sir!” sanoin. Aleksi hymyili vienosti ja jatkoi matkaansa.

      En voinut olla miettimättä, miten tämä Niko-Seela-Ciara-situation vaikuttaisi kaikkeen. Olin ollut kauan poissa Hallavasta, josta olin kyllä todella pahoillani niin Orionille kuin kaikille ystävillenikin, ja tietenkin Ohdolle ja Aleksille, jotka pitivät huolta oripojastani, mutta olin kuullut ja äkännyt itsekin jo kyseisen draamanalun tapahtumat. Toivoin, että tiimimme pystyisi parhaimpaan mahdolliseen tulokseen pienestä rähinästä huolimatta. Luonnollisesti olisin tietenkin Seelan tukena joka tapauksessa. Nyt kun Miroa ja Jesseä ei enää näkynyt, Seela oli oikeastaan ainoa ystäväni täällä. Muut olivat vain tuttuja. Ehkä minun pitäisi nyt nousta tästä kuopasta, jonka olen itselleni kaivanut ja tutustua uusiinkin ihmisiin. Olin vain niin huono tekemään aloitteita.

      Puhelimen pirinä keskeytti ankaran mietintäni. Kristian soitti.
      “Mitä?” kysyin nostettuani luurin korvalleni.
      “Dressage tomorrow, ey?” Kristian leikitteli äänensävyllään. Tuhahdin., mutta vastasin myöntävästi.

      • #50147 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Ayyy! Seela on kyl yhtä innoissaan tiimistään kuin Lily. Enkä malta oottaa millasta koulurääkkiä Lily tulee saamaan!

      • #50151 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Ihana toi Lilyn reaktio tiimikavereihinsa! Mukava lukea välillä tällaista vähän kevyempää ja huolettoman Malla fiiliksellä varustettua tarinaa. Saat 2sp

    • #50164 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Tarvitsen henkistä valmennusta
      21.3.2020

      Motivaationi oli varmaan ensimmäistä kertaa vuosiin todella hyvä treenaamiseen. Kristiankin näki sen. Sain häneltä jopa kehuja.
      “Good job, Lily! Uudelleen. Haluan nähdä Orionin koottuna uudelleen. Näytti todella hyvältä”, Kristian iloitsi. Menimme pääty-ympyrällä vaihdellen keskilaukan ja kootun laukan välillä. Orionin askellus oli vaikeampaa istua kuin monella muulla hevosella, mutta mikään ei ollut hienompaa kuin tuntea liikkeen voimakkuuden muutos. Kevyillä puolipidätteillä ja omaa istuntaa korjaamalla lähdin kokoamaan laukkaa. Istuin syvemmälle satulaan ja keskityin myötäilemään orin liikettä hiukan painollani vauhtia hidastaen. Tunsin orin selän pyöristyvän hiukan.
      “Hyvässä linjassa. Vielä yks keskilaukkaympyrä, sitte lävistäjälle avotaivutus kootussa ravissa. Don’t let it run away”, Kristian ohjeisti. Annoin Orionille hiukan ohjaa ja tilaa liikkua. Olimme tehneet keskilaukka-koottu laukka-siirtymisiä jo sen verran pitkään, että Orion oli jo automatisoitunut siihen. Siksi en enää jaksanut iloita onnistumisesta. Ympyrän jälkeen hidastin Orionin istunnallani raviin. Toivoin, ettei Kristian huomannut järkyttävää horjahtamistani Orionin selässä, kun sen ravi oli todella hankalaa istua. En ehtinyt saada ravia kootuksi ennen kulmaa kunnolla, joten sain tehdä hiukan enemmän töitä, että ehdin ennen lävistäjän avotaivutusta koottuun raviin.
      “Hidasta, istu kunnolla siellä selässä. It’s not that hard”, Kristian toitotti.
      “Tuu ite selkään ja näytä”, murahdin vastaukseksi. Tunsin hikipisaran valuvan ohimoltani poskelle.
      “Don’t speak! Concentrate”, Kristian murahti takaisin. Mutisin joitain kirosanoja niin, ettei hän kuullut. Taivutukset olivat heikkouteni. Minusta kun aina tuntui silloin, että ratsastin makkaralla. Niin nytkin.
      “Come here”, Kristian kehotti nähtyänsä minun surkean avotaivutusyritykseni. Ohjasin Orionin hänen luokseen ja tarpeeksi lähelle päästyämme hidastin käyntiin. Annoin Orionin kävellä Kristianin ympärillä, jotta sen lihakset pitäisivät vielä täyden kapasiteettinsa.
      “What’s wrong? Miksi vaikuttaa taas siltä, ettet sinä edes yritä?” Kristian kyseli. Huokaisin.
      “Oon ihan paska taivutuksissa. Ei ne onnistu. Ihan sama mitä tekee, ni ne tuntuu paskalta. I can do passage and pirouettes, no problem, mut taivutukset on ihan paskaa”, sanoin. Menetin pienen osan haaveistani voittaa tie tähtiin-kilpailu. Sinne meni motivaatio.

      “Tarviin ehkä enemmän henkistä valmennusta kuin mitään muuta näitä kisoja ajatellen”, valitin tallituvan pöydän ääressä istuvalle Nikolle. Hän nyökkäsi miettiväisesti. Olin käskenyt Kristianin menemään kotiinsa hyvin pian koulurääkin jälkeen ja tullut masentelemaan tallitupaan. Olin toivonut, että Seela olisi ollut siellä, mutta hän oli varmaan jo lähtenyt kotiin. Muuten talli kyllä kuhisi vaikka ja ketä. Olihan lauantai.
      “Sitä varten meillä on toisemme täällä. Voidaan kaikki tallilaiset kannustaa ja prepata toisiimme, vaikka ei oltaiskaan samoissa tiimeissä, tietenkin”, Niko totesi. Olin hänen kanssaan tietenkin samaa mieltä.
      “No joo”, sanoin. Ehkä tämä tästä. Kristiankin olisi varmaan ihan hyvä auttamaan. Hän tiesi varmaan aika paljon enemmän paineista ja epäonnistumisen pelosta kuin minä. Jotenkin en vain halunnut puhua siitä hänen kanssaan. Ehkä joskus, en tiedä.
      “No, nähdään taas joku kaunis päivä. Sitä vois joku päivä näiden kisahuumailujen ja kaiken rankan treenaamisen ohella käydä rentouttavalla maastoreiissulla porukalla”, mietiskelin. Nikonkin mielestä se oli hyvä idea. Pitäisi varmaan laittaa Hallavan whatsapp-ryhmään viestiä, jos mentäisiin oikein isollakin porukalla. Vaikka paria päivää ennen ensimmäistä osakilpailua. Siellähän minäkin ehkä pääsisin tutustumaan paremmin uusiin ihmisiin, kun hevosten selässä ei ole niin kovia paineita muiden ihmisten kanssa.

      • #50166 Vastaa
        Nessa
        Osallistuja
        • Postauksia: 66
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tätä tarinaa oli jotenki niin kiva lukea ja kaikkia noita Lilyn turhautumisia oli tosi hauska lukee😆🤩

      • #50167 Vastaa
        Alva
        Valvoja
        • Postauksia: 106
        • Perus pullaponi

        Lily on jotenki niin mielenkiintonen tyyppi, kun sen mielialat menee ku vuoristorataa koko ajan! Tää oli mukavan sujuva tarina ja sisältö oli hyvin tiivistetty tän pituseen tarinaan.

      • #50174 Vastaa
        Rhea Kiurula
        Valvoja
        • Postauksia: 46
        • Koulutuksen tarpeessa

        Lily on aivan ihana hahmo, ja sun tarinat tuntuu tosi luontevilta ja viihdyttäviltä. Onnistut hyvin vangitsemaan lukijan niin että yhtäkkiä huomaakin lukeenensa jo hyvän tarinan kokonaan! 😄

      • #50187 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Lilyn treenistä on aina niin kiva lukea kun se sanoo suoraan mitä ajattelee. Ja Kristian on hahmona tosi hyvä vastakappale sille. Saat 2kp ja 1sp

    • #50216 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Raivokasta avotaivutustreeniä ja liikaa sosiaalisuutta
      22.3.2020

      Olin päättänyt mennä tänään tallille ilman Kristiania. Eilinen avotaivutuksista johtunut harmistumiseni oli ehkä isoin syy siihen. En antaisi avotaivutusten tietenkään lannistaa minua. Olin päättänyt jo eilen harjoittelevani niitä tänään, vaikkakin yksin. Niin pystyisin keskittymään parhaiden vaikeisiin asioihin. Oli tietenkin hienoa, että joku oli valmentamassa, kun itse oli kauhean vaikea nähdä omia virheitä ja korjaamisen tarpeita. Kuitenkin sitten, kun joku oli ne huomannut minun puolestani, parhain tapa korjata ne oli yksin. Olin jo aikoja sitten huomannut, että luovutin paljon helpommin seurassa kuin yksin. Ehkä se oli juurikin epäonnistumisen pelko? Näytin tyhmältä, jos en onnistunut heti. Niin ainakin ajattelin. Varsinkin kun ratsastin tallin arvokkaimmalla hevosella. Huvittavaa, että minulla ei edes oikeasti ollut varaa siihen hevoseen. Olinko kultalusikka suussa syntynyt pentu? Olinhan minä, mutta nykyään koko perheeni oli köyhtynyt merkittävästi. Hemmetin onnettomuus varjosti ihan kaikkea elämässäni, edelleen. Eihän minulla olisi Orioniakaan, jos Kristian ei olisi miesystäväni…

      Olin ottanut Orionin käytävälle hoidettavaksi todella pitkästä aikaa. Sunnuntain viimeinen tunti oli juuri päättynyt ja tallilla kuhisi pieniä vaahtosammuttimia enemmän kuin normaalisti. Aamulla niitä oli toki ollut vielä enemmän alkeistunnin johdosta.
      “Oi! Saako silittää?” eräs näistä vaahtosammuttimista tuli yhtään arkailematta kysymään. Olin nähnyt hänet alkeistunnilla, joten oletin hänen jonkun perheenjäsenensä ratsastaneen myöhemmällä tunnilla. Ei kai kukaan muuten tuntinsa jälkeen jäisi pidemmäksi aikaa tallille? Tai no mitä minä tiesin, en muistanut mitään siitä ajasta, kun itse aloitin ratsastuksen. Olin vielä pienempi vaahtosammutin kuin tuo tyttö edessäni.
      “Tottakai. Mutta rauhallisin liikkein, ettei se hermostu”, sanoin vetäen parhaimman tekohymyn kasvoilleni mitä vain suinkin kykenin. Tyttö ei onneksi hätiköinyt, vaan antoi Orionin itse laskea päänsä hänen tasolleen. Nyt minua hymyilytti oikeasti. Orion oli paljon huomaavaisempi kuin minä.
      “Äiti tuu nyt kattoo, tää on se hevonen mistä oon kertonut”, tyttö iloitsi hiukan kauempana olevalle äidilleen. Hän ei selkeästi pitänyt hevosista, kenties vähän pelkäsi.
      “Venla on puhunu tästä hevosesta mikä sen nimi nyt olikaan”, tytön, siis Venlan, äiti aloitti.
      “Orion!” Venla täydensi äitinsä lausetta heti. Jaaha. Taas näitä juttuja.
      “Joo niin. Kuulemma jollakin tavalla tunnettu. Itse en juurikaan mitään hevosuutisia seuraa”, Venlan äiti jatkoi. Hymähdin. No liekö ihmekkään, jos ei edes Orionin lähelle uskalla tulla. Hevonenhan oli peilityyni. No mitä minä hevospelosta tiesin..
      “Joo. Orionin toinen omistaja on tunnettu maailmalla, ni kaikkia jostain syystä kiinnostaa hevonen, jota hän ei enää tyyliin edes omista”, sanoin vähän ärhäkkäämmin. Irroitin Orionin käytävältä ja vein sen karsinaan. Viimeinen kerta, kun laitoin hevoseni päivällä käytävälle. Perkele.

      Maneesi oli todella hiljainen. Olin osunut sinne siis täysin oikeaan aikaan.
      “Noni. Vihdoinkin omaa rauhaa!” iloitsin ääneen. Talutin Orionin maneesin keskelle ja laskin jalustimet alas.
      “Poikakulta, tarvisin ehkä vähän apua”, sanoin ääneen asetettuani käteni sen niskaa ja satulaa vasten. Ei olisi mitenkään mahdollista päästä Orionin selkään näillä pätkäjaloilla, mutta onneksi olin opettanut orini hyvin. Niinpä se jo vaistonomaisesti auttoi minua työntäen päänsä jalkojeni väliin ja puskien minut ylös.
      “Kiitos”, sanoin ja päästin orin kävelemään pitkin ohjin uran sisäpuolelle. Juuri silloin maneesin ovi aukesi. Ei hemmetti.
      “Mooi!” tervehdin hymyillen tulijaa jo ennen kuin näin hänet. Vaaleatukkainen tyttö asteli maneesin Hauskan kanssa. Olin tehnyt kotiläksyni ja tunnistin tytön Alvaksi.
      “Moikkamoi!” hän vastasi pirteästi tervehdykseeni. Ohjasin Orionin parivaljakon viereen.
      “Oon Lily btw. Ei olla esittäydytty. Tääl on tosi paljon uusia ihmisiä ja ite oon ollu niin kauan poissa, ni vähän nihkeetä alkaa tutustuu kaikkiin heti”, kerroin avoimesti tytölle. Hän naurahti.
      “Ymmärrän. Oon Alva! Kiva nähdä vihdoinkin kuka tän upean hevosen omistaa”, Alva tokaisi ja taputti Orionia kaulalle.

      Ei se loppujen lopuksi ollut paha asia välillä jakaa maneesia muidenkin kanssa. Kunhan vain osasi säännöt. Voltilta tulevaa väistetään ja niin edespäin.
      “Hyvä”, kehuin Orionia onnistuneen väistön jälkeen. Ohjasin Orin lävistäjälle ja kokeilin ensimmäistä kertaa tämänpäiväisen treenin aikana avotaivutusta ravissa. Mikään ei ollut tosin muuttunut eilisestä. Makkaralta hevonen tuntui edelleen. Perhana. Mutisin kirosanoja ääneen ja sain Orionilta vastaukseksi luimimista. Mitä? Nytkö hevonen puuttui jo kielenkäyttööni? Ei käy. Suoristin Orionin enne kulmaa. Tein päätyyn voltin ja voltin jälkeen keskelle lyhyttä sivua pysähdyksen.
      “Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ja jatkuu”, mutisin ääneen ja napakalla pohkeella sain Orionin raviin alta aikayksikön. Ohjasin uudestaan lävistäjälle.
      “Ja taas mennään.”

      Tein avotaivutuksia toistensa perään väsymiseen asti. Yksikään avotaivutus niistä kymmenistä mitä olin tehnyt ei tuntunut edes lähelle tarpeeksi hyvältä.
      “Krääh!” purin turhautumistani. Välttelin Alvan katsetta, sillä en halunnut keskustella kenenkään kanssa siitä, mikä ongelmana oli. Orion kulki pää ylempänä kuin normaalisti. Se ei pitänyt toistuvista samoista tehtavistä. ori kaipasi vaihtelua. Tiesin, että se yritti sietää tilannetta minun takiani, mutta tämä ei ollut ollenkaan hauskaa. Paska. Tarvitsisin toisen hevosen, jolla harjoitella avotaivutuksia. Kärsivällisemmän kuin Orion. Orion osasi ne kyllä, mutta minä tunsin olevani aivan sysipaska niissä. Joutuisinko nyt ratsastamaan Kristianin kultahevosella? Eih, en halua. Saisinkohan kokeilla Valeralla kerran? Olihan se edellinen hoitohevoseni. Tai jollakin muulla tuntuhevosella. MInun täytyisi esittää Aleksille huoleni.
      “Ei tästä tule mitään”, mutisin ja annoin Orionille pitkät ohjat. Tämä treeni oli nyt tässä.

      Päivä oli ollut pitkä. Oli ollut pakko tehdä Orionin varusteinventaario ja heittää rikkinäisiä tavaroita autoon, jotta ne voisi korjata kotona tai sitten ihan korvata uusilla. Varusteinventaarion jälkeen olin lähtenyt käytäville harhailemaan.
      “Valera”, huikkasin, kun löysin tieni tutun karsinan eteen. Hevonen nosti päänsä heinistä hyvin nopeasti.
      “Mitäs tamma?” kysyin ihan kuin se muka vastaisi minulle. Valera luimi, mutta sitä selkeästi kiinnosti aikeeni. Ei sentään kääntänyt persettään minua kohti, niin kuin aikoinaan teki hiukan enemmänkin. Avasin karsinan oven ja astuin sisään karsinaan.
      “Hei murunen, tuutko tervehtimään?” houkuttelin tammaa taskusta löytyneellä sokeripalalla. Harmi, olin todella varautunut Valeran kanssa. Silloin, kun olin vielä sen hoitaja olin enemmänkin uhkarohkea koko ajan. Valera Tuli luookseni epäröimättä ja hamusi huulillaan sokeripalan suuhunsa. Tottakai. Perso se oli makealle edelleen.
      “Hei! Mitä sä siellä teet ja kuka sä oot?” Kuulin kiukkuisen äänen takaatani. Käännyin säikähtäneenä ympäri. Vastassani oli ehkä minua 10 senttiä pidempi kiharahiuksinen nainen, Ciara, oletin. Valera inahti takanani. Se ei pitänyt nopeista liikkeistä. Onneksi ei purrut.
      “Moi!” hihkaisin kiusaantuneena.
      “Oon Lily, hoidin Valeraa joskus aikoinaan, kun se oli hiukan nuorempi ja minulla ei ollut Orionia”, jatkoin. Ciara tuijotti minua piikikkäästi, mutta sitten aloin nähdä hänen ilmeessään pehmenemisen merkkejä.
      “Aa! Lily! Moi! Joo sori tämmöne hyökkäävä asenne”, Ciara alkoi puhua kuin viimeistä päivää. Hän meni ohitseni Valeran luokse, mutta väistyi takaisin minun tasalleni, kun Valera luimisti ja nosti hiukan takajalkaansa.
      “Valera on ihana! Se on toki hiukan äkäinen aina, mutta ihana sen on! Millanen se oli silloin sun hoitaja-aikana? Olikse samanlainen äkäpussi vai vielä pahempi? Miten tulitte toimeen? Mä uskon, että musta ja Valerasta tulee yks parhaista pareista täällä”, Ciara jatkoi höpöttämistään. Noniin. Osuin väärään aikaan väärään paikkaan ja nyt tässä menisikin sitten loppupäivä. Se niistä omista salitreeneistä sitten.

      • #50220 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Voin ymmärtää Lilyn tuskan ja rauhantarpeen niin hyvin.. 😁 Ihana tarina jälleen!

      • #50224 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Voi ei, raukka ei saa olla yhtään yksin-vaikka toivo sitä eniten! 😀 Upea tarina!

      • #50228 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tää oli taas niin mainio. Kuvailit hienosti Lilyn fiiliksiä ja tekoiloista suhtautumista kaikkiin vastaantulijoihin. Saat 1hp 2sp ja 1kp

    • #50417 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Trippeli
      24.3.2020

      Yhden vapaapäivän jälkeen oli taas hyvä saapua tallille voitonhimoisena ja motivoituneena.
      “ Moi Lily!” Alva tervehti minua tallipihalla. Moikkasin takaisin ja jatkoin hymyillen matkaani kohti tallia. Päivä oli aurinkoinen. Ei pilvenhaituvaakaan taivaalla. Tänään olisi selkeästi hyvä päivä korkata ulkokausi. Kentällä esteitä siis. Ei hassumpi idea!

      Kristian oli petrannut hevosten hoitamisessa. Hän ei nykyään enää vain sanonut jollekin tallipoika-raukalle, että hei, laita mun ratsu kondikseen. Nytkin hän kävi huolellisesti Orionin jalat. Ettei vain olisi turvotusta tai haavereita lisääntyneistä treenitunneista johtuen. Tai sitten hän vain todella halusi minun ja Orionin menestyvän maineensa vuoksi, eikä oikeasti välittänyt paskaakaan hevosestani. No okei, ei se voinut olla niin.
      “U ready?” Kristian kysyi lyhyesti ja ytimekkäästi. Otin Orionin suitset karsinan ovesta ja heitin ohjat orin kaulalle.
      “Ihan just. Voitko laittaa Orionille suojat?” pyysin. Tarjosin Orionille kuolaimia ja se otti ne muitta mukinoitta suuhunsa. Pujotin niskalenkin sen korvien yli ja rupesin pujottelemaan solkia oikeisiin kohtiin. Sivusilmällä katselin Kristiania, joka oli löytänyt juuri oikeat suojat estetreeniin ja pujotti niitä parhaillaan cremellon hevosen jalkoihin.
      “Valmis”, sanoin, kun martingaalikin oli sujautettu satulavyöhön. Kristian nyökkäsi ja avasi karsinan oven ammolleen.
      “Let’s go.”

      “Eiks sulla ois parempaakin tekemistä kotitallilla?” Kysyin Kristianilta tylsiä alkukäyntejä rikastaakseni. Hän katsoi minua hetken turhautuneen oloisena.
      “On. Mutta sua on oikeesti ihan kiva valmentaa, kun oot motivoitunut. I see the old Lily in you. Before the fall u know”, hän vastasi. En kysellyt enempää. Pohdin, että olikohan Kristian oikeassa siinä motivaation kohonneisuudessa. Maybe.
      “Ota ohjat käteen. Voltit pitkien sivujen keskelle ja pysähdykset ja peruutukset lyhyille sivuille. Overbend him in the cornens a little bit”, Kristian ohjeisti. Tein työtä käskettyä. Kristian raahasi esteitä kentälle. Trippeli, okseri, pari pystyä. Sarja. Kavaletteja?
      “Mitä varten noi kavaletit on?” Kysyin. Olin osallistumassa 120cm esteluokkiin, en tietääkseni kavalettiluokkiin. Kristian pysähtyi ja katsoi minua virnistellen.
      “Did you really think that you will get the talent you need by just 120cm jumps? Ei Lily. Tekniikka. You should know that”, Kristian selitti. Joo, tottakai tekniikka oli tärkeää, mutta kavalettiharjoittelu ei kiinnostanut minua kyllä pätkääkään.

      “Ensimmäiselle kavaletille ravissa, nosta laukka kavaletin päältä, voltille ja lopuksi kaksi viimeistä kavalettia yksi laukka väliin”, Kristian ohjeisti, kun alkulämmittelyt oli hoidettu.
      “This is some beginner-bullshit”, mutisin, mutta nostin ravin Orionilla ja ohjasin sen pitkälle sivulle kohti ensimmäistä kavalettia.
      “See that’s the problem. You assume that you are good enough”, Kristian korotti ääntään, jotta kuulisin hänet paremmin.
      “And I am not?” Kysyin. Ei olisi kannattanut kysyä. Lähestymien kavaletille oli huono, voltti oli huono ja viimeisistä kahdesta kavaletista toinen epäonnistui. Ihan kuin minulla ei olisi ollut mitään tuntumaa hevoseen. Naurahdin kiusallisesti omille virheilleni.
      “See?” Kristian kuittasi. Oli vaikea uskoa hänestä tällainen opettaja. En voinut kuvitella hänen koskaan treenaavan kavaleteilla. Mies hyppäsi korkeampia ratoja kuin minä, luonnollisesti. Milloin hän muka oli ruvennut kehittämään jotain tekniikkaa jollain puomiesteillä. C’moon. Okei, pitäisi ajatella rationaalisesti.

      Kun kavaletit oli saatu sujumaan moitteettomasti, siirryttiin korkeisiin esteisiin.
      “Huh, hetken ehdin jo luulla, että noi kunnon esteet olikin vaa silmänlumetta”, huokaisin leikkisästi. Kristian pyöritteli silmiään. Hyppäsin pari kertaa 120cm pystyä Kristianin käskystä saadakseni hyvän tuntuman Orioniin. Sen jälkeen Kristian ohjeisti minulle hypättävän radan. Orion heitti päätään pari kertaa innostuksesta ja steppasi paikoillaan, kun yritin seisottaa sitä miettiäkseni lähestymisiä esteille.
      “Go on”, Kristian sanoi. Nyökkäsin ja nostin laukan. Ohjasin Orionin voltille rauhoittaakseni sen ennen ensimmäistä estettä.
      “Listen Lily. Voltille vieminen ei voi jatkuvasti olla ratkaisu hevosen rauhoittamiseen. Mitä teet radalla, kun voltista tulee virhepisteitä? Jatkuvalla syötöllä Orion hermostuu voltista enemmän kuin rauhoittuu. It only calms you tho”, Kristian ohjeisti. Hän oli kyllä oikeassa. Ohjasin ensimmäiselle pystylle. Pidätys, päästö ja yli. Nice. Se oli kokonaisuudessaan hyvä hyppy. Loiva vasen kaarre, suoristus, pidätys, päästö ja täydellisellä linjalla okserin yli. Automaattiinen laukanvaihto esteen päällä, Orion luki apujani viipymättä ja aina oikein. Tiukka oikea kaarros, hyvin vähän aikaa suoristaa ja yksinäisen pystyn yli. Hyppy jäi hiukan matalaksi huonon lähestymisen kanssa, mutta ei se mitään. Loppuradalla olisi aikaa petrata. Seuraava este oli Trippeli. Samoja virheitä yhä uudestaan. Etupuomi tippui, kun tulimme liian lähelle estettä ennen hyppyä. Hemmetti. Pelkäsinkö trippeleitä, vai mikä ongelma trippeleissäkin nyt oli? Trippelit ja avotaivutukset olivat iso ongelma nyt. Minua ärsytti ja ehkä vielä enemmän harmitti.

      Parasta aikaa tallilla oli aina ne hiljaiiset hetket iltaisin, kun Kristian oli lähtenyt kotiin ja kukaan ei ollut häiritsemässä minua. Harjasin rauhassa Orionin virheetöntä karvaa, jossa ei oikeasti ollut pölynhiventäkään. Orion oli yksi siiiteimmistä hevosista jonka tiesin. Toki sen lyhyt karva vaikutti asiaan monella tavalla: Kesäisin ei koskaan ollut niin kuuma, että tarvitsisi ottaa mutakylpyjä ja likakin viihtyi tietenkin pidemmässä karvassa.
      “Meiän on pakko sijottuu hyvin näissä kisoissa Orion. Haluun näyttää Kristianille, et sä et oo väärissä käsissä”, puhuin Oriolle samalla, kun silittelin sen lapaa. Kyllä minä oikeasti tiesin, ettei kukaan ajatellut Orionin olevan väärissä käsissä. Meillä oli yhteys ja sen pystyi näkemään kuka vain. Kunhan vain saisin pidettyä hermoni kasassa radalla, niin sijoittumisen ei pitäisi olla temppu eikä mikään.

      • #50422 Vastaa
        Nessa
        Osallistuja
        • Postauksia: 66
        • Koulutuksen tarpeessa

        Aivan mahtavaa kuvailua😍

      • #50430 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Super kiva tarina!

      • #50443 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Mainio tarina taas kerran. Saat 1hp ja 2ep

    • #50432 Vastaa
      Alisaa
      Osallistuja
      • Postauksia: 71
      • Koulutuksen tarpeessa

      Osaat kirjottaa niin sujuvasti, en kestä! Upee tarina, ja täällä on pieni Orionin faniklubi 😀

    • #50471 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Miten ongelmia ratkaistaan?
      25.3.2020

      “Joo helvetti oikeesti. Avotaivutukset ei vaan mee mitenkään ja mitä toi trippelishitti on?” Avauduin Seelalle tutulla tallituvan sohvalla. Seela näytti mietteliäältä. Hän oli pitkän aikaa hiljaa ja katseli ikkunasta ulos ennen kuin avasi suunsa: “Sun pitäis kokeilla toista valmentajaa.” Toista valmentajaa? MIstä minä löytäisin tähän hätään paremman valmentajan kuin Kristian.
      “Mitä sä tarkotat? Kristian on loistava valmentaja”, intin. Seela katsoi minua piinaavalla katseella.
      “Jos Kristian on hyvä valmentaja, niin miks noi sun heikkoudet ei tunnu vahvistuvan millään?” Seela heitti ilmoille oikeastaan ihan validin kysymyksen. Sitäpaitsi Kristian oli miesystäväni. Tilanne oli hankala.
      “Mistä mä sitten muka löydän toisen valmentajan?”

      Taas pilvetön päivä. Täysin sininen taivas. Kävelimme Seelan kanssa tallilta kohti kenttää, jos siellä olisi ratsukoita treenaamassa. Kesä oli selkeästi tulossa ja oikeasti aika kovaa vauhtia. Mutta kesä ei ollut ainut joka lähestyi kovaa tahtia. Vielä kovempaa tahtia lähestyi ensimmäinen osakilpailu tie tähtiin-kilpailuista ja minä en todellakaan ollut valmis.
      “Mistä mä löydän toisen hevosen?” Kysyin yllättäen. Seela katsoi minuun kummastuneena.
      “Mihin sinä tarvitset toista hevosta?” Hän kysyi. Huokaisin.
      “Mä en pysty keksittymään Orionilla avotaivutuksiin. Orionissa ei oo mitään vikaa, mutta mun on hankala keskittyä sen ravissa. Jos avotaivutukset olis mulle ennestään piece of cake ni ei ne ois hankalia Orionilla. MIkään muu ei oo hankalaa”, harmittelin. Seela pysäytti minut asettumalla eteeni ja ottamalla hartioistani kiinni.
      “Lily, et sä tarvii toista hevosta. Älä luovuta noin helposti. Sinä ja Orion ootte luodut toisillenne ja sun kuuluu treenata sillä näitä asioita”, hän paasasi.

      Loppupäivän vietinkin sitten taas vaihteeksi Orionin karsinassa. Makasin sen vieressä ja juttelin sille. Tai no, oikeastaan puhuin vain itsekseni ja toivoin epätoivoisesti, että ori ymmärtäisi minua. Vielä parempi olisi, jos se myös vastaisi minulle.
      “Seela on kyllä oikeessa. Meidän pitää treenata parina. En ota toista hevosta mukaan tähän kuvioon”, höpötin Orionille. Nojasin sen kylkeen ja laitoin käteni niskani taakse. Käänsin katseeni kattoon. Pari hämähäkinseittiä siellä sun täällä. Hymähdin itsekseni ja käänsin katseeni Orioniin. Se nuokkui. En tohtinut liikkua, jotta se saisi levätä.
      “Mutta me tarvitaan toinen valmentaja.”

    • #50495 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Omia ajatuksia ei aina kannata ilmaista
      26.3.2020

      Celica oli ollut korjauksen alla varmaan kuukauden päivät ja nyt sain sen viimeinkin ajoon. Oli aivan mahtavaa olla taas oman liikkumisensa herra. Ei enää vanhempien autoilla ajamista tai kyydin kinumista veljeltä. Peruutin kuvankauniin silmäteräni ulos tallista ja annoin kaasujalkani taas sykkiä hiukan liikaakin maanteillä kohti Hallavaa.

      Kristian pyöri ympyrää kentän keskellä. Olin juuri kertonut hänelle aatteistani toisesta valmentajasta ja nyt minun oli vaikea kertoa, oliko Kristian vihainen vai ei.
      “Kristian?” Yritin saada miehen huomiota. Hän pysähtyi ja käänsi katseensa minuun.
      “What do you mean? Are you saying that I am a bad coach?” Kristianin äänestä saattoi kuulla pientä hermostumista.
      “Absolutely no! I just need to know if someone else could bring out even more talent in me”, yritin selittää. Okei nyt oli jo helppo nähdä, että Kristian oli vihainen.
      “What the actual fuck? I have done everything for you! I could be competiting right now in Germany . Instead I have been coaching you for some stupid littletownraces!” Kristian jo miltei huusi. Orion hermostui, eikä se halunnut pysyä enää paikallaan. Sen korvat liikkuivat levottomasti ja seisominenkin oli pelkkää steppaamista.
      “Hermostutat Orionia. Stop it!” Hermostuin Kristianille. Kristian katsoi minua hetken murhaavasti ja lähti sitten päättäväisenä talsimaan tallia kohden.
      “Yeah right. Take care of that horse. I am going now”, hän murahti. En avannut suutani enää, vaan katoin, kun hän hävisi tallin kulman taakse. Ihan sama.

      Treenattava oli kuitenkin, vaikka ihmissuhdeongelmat painoivat taas päätä alaspäin. Eikun leukaa ylös vain ja katse kohti menosuuntaa. Olin jo lämmitellyt Orionin ja tehnyt sillä muutamat laukanvaihdotkin, vaikkei sillä ollut mitään merkitystä tie tähtiin-kouluohjelman kanssa. No väliäkö sillä. Kyllähän Orionin taitoja pitäisi silti ylläpitää. Nyt kun kaikki kiva oli tehty, olisi vuorossa tietysti kaikkein kettumaisin osuus: avotaivutukset.
      “Nyt Orion ihan sama miten tää menee, mut pakko ees yrittää”, mutisin itsekseni ja kannustin hevosen raviin. Tein pitkälle sivulle kaksi volttia vasempaan kierrokseen ylitaivuttaen hevostani, jotta tiesin sen olevan kuulolla ja täysin hallinnassani. Milloinkohan se ei olisi ollut hallinnassani. Lyhyelle sivulle kokosin Orionia vielä hiukan enemmän ja kulmasta ohjasin lävistäjälle. Pohkeet tiukkana, toinen hiukan taaempana toista ohjaten hevosta oikeaan suuntaan, ettei peräpää pääsisi karkaamaan taivutuksesta. Ohjat tuntumalla, vaatien hevosta pitämään itsensä koottuna. Ja istunta… Miten tämän pomppuravihevosen sisällä istuttiinkaan. Siirtelin lantiotani huomaamattomasti eteen ja taakse löytääkseni oikean kohdan satulasta. Orion häiriintyi siitä ja rupesi liukumaan altani, mutta löysin loppujen lopuksi juuri sen oikean kohdan, jolloin pääsin korjaamaan Orionin karkaamisen pohkeideni välistä ja myötäilemään sen liikkeitä. Viimeiset metrit avotaivutuksessa sujuivat siis ihan mallikkaasti. Wow! Olin ylpeä itsestäni.
      “Mitä hittoo! Hyvä me!” Iloitsin ja taputin Orionia vahvasti kaulalle. Se pärskähti vastaukseksi ja annoin sen pidentää askeltaan hetkeksi.

      Lopputreeni olikin sitten pelkkää perusasioiden läpikäymistä: pohkeenväistöjä, taivutuksia, asetusten tsekkaamista, pidennyksiä ja tempomuutoksia. Perusjuttuja, jotka sujuivat meiltä ilman ongelmia. Avotaivutuksia en ollut loppujen lopuksi viitsinyt tehdä sitä yhtä ja ainutta enempää, jottei treeni päättyisi pahaan mieleen.
      Kolme päivää vielä, niin pääsisimme jonkun muunkin valmentajan valmennukseen kuin Kristianin. Olin ehtinyt ilmoittautua jo toissapäivänä, vaikka en edelleenkään tiennyt kuka meitä sitten valmentaisi. Muutkin tallilaiset olivat spekuloineet asiaa ja osa oli jo ehtinyt ahdistelemaan Ohtoa. Raukkaparka oli mennyt möläyttämään, että tiesi kuka valmentamaan tulisi. Niin, minäkin olin tainnut sanoa omaavani aavistuksen. Ja oikeasti toivoin, että olisin väärässä. Ei kai Alana Gwyln tekisi sellaista paluuta Hallavaan? Kuka meidän mysteerivalmentajamme oikeasti olisi?

      • #50503 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Lilyä ja Kristiania on kyllä ihana seurata ja Orion on niin symppis tapaus myös😍👌 en malta odottaa Lilyn ja Alanan näkemistä

      • #50506 Vastaa
        Emily
        Valvoja
        • Postauksia: 188
        • Perus pullaponi

        Tätä oli niin mukava lukea kun kerroit ratsastuksesta niin hyvin ja yksityiskohtaisesti!🤩

      • #50512 Vastaa
        Aurora Rosberg
        Osallistuja
        • Postauksia: 15
        • Maitovarsa

        Super kivaa luettavaa! Tykkään, miten Lilyn aatteet tuli esille tarinassa ja ratsastuksen kuvailut oli tosi kivoja

      • #50524 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Komppan kyl kaikkia muitaki! Tosi mukavaa ja helppoa luettavaa, ilman mitään tylsiä kohtia!

      • #50526 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tykkään miten eri tarinoiden välillä pysyy sanoja teemoja niinkun avotaivutus ja trippeli ja nyt viimeisimmissä uusi valmentaja. Tulee fiilis ihan oikeasta aikajatkumosta. Vähän tuntui että tässä tarinassa toi avotaivutus tuli sit lopulta vähän liian helpolla ottaen huomioon paljonko siitä oltiin vauhkottu. Saat edellisestä ja tästä tarinasta yhteensä 1hp 1sp ja 2kp

    • #50498 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 64
      • Koulutuksen tarpeessa

      Kirjoitit tosi hyvin teidän ratsastuksesta eikä tässä ollut mun mielestä yhtäkään tylsää kohtaa!

    • #50559 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Alana tulee, olenko valmis?
      27.3.2020

      Pelkkä koulutuuppaaminen ja esteiden hyppääminen oli alkanut pikkuhiljaa tympiä. Ei niissä vikaa ollut, mutta pidemmän päälle varsinkin samojen asioiden toistaminen alkoi ottaa päähän. Avotaivutuksissakin oli vasta yksi onnistunut suoritus varmaan useiden kymmenien toistojen jälkeen ja sen yhden onnistuneenkaan suorituksen jälkeen en ollut uskaltautunut enää kokeilemaan. Pieleen menisi kuitenkin. Saattoihan se olla vain sattumaa, kenties tuuri.

      “Missä kaikki on?” kysyin päästyäni poikkeuksellisen tyhjään tallitupaan. Ohto joutui vastaamaan kysymykseeni, kun ketään muutakaan ei ollut paikalla.
      “Ne lähti maastoon just äsken.”
      “Mitä? Ketkä? Hitto myöhästyin sitte”, mökötin. Ohto nousi ylös tallituvan sohvalta. Hitto se oli kyllä suosittu se sohva.
      “Ootko sä menossa? Voisin lähteä mukaan. Ei tekis huonoa käydä vaihteeksi ratsastamassa”, Ohto pohti. Huokaisin helpotuksesta.
      “Joo, ois kyllä kiva, jos ei tarttis yksin mennä”, sanoin.
      “Hyvä, taidan ottaa Hauskan!”

      Laitoin viimeisetkin suitsien hihnat kiinni ja iskin kypärän päähäni. Laitoin hanskat käteen ja kurkin karsinasta käytävälle.
      “Ohto! Ootko valmis?” Huutelin käytävälle. Jostain kuului muminaa. Myöntävä vastaus. Otin Orionin ohjat kaulalta ja talutin sen käytävälle. Ohto talutti miltei täysin samaan aikaan Hauskan ulos karsinastaan. Katsoimme ymmärtävästi toisiamme ja veimme hevoset peräkanaa ulos. Orion tietenkin etunenässä, olihan se kuitenkin ori.

      Tallin pihalla heitin ohjat Orionin kaulalle ja hyppäsin selkään jälleen orin avustamana. Etsin hyvän asennon satulassa ja keräsin ohjat käteeni. Jäin sitten odottamaan Ohtoa, joka pääsi selkään ihan normaalisti jalustimen avulla. Epäreilua, minä en mitenkään saanut jalkaani Orionin jalustimeen pituuteni, tai no, lyhyyteni takia. Pitäisi ehkä alkaa venyttelemään, eikä pelkästään kasvattaa lihasta.
      “Toi on kyllä aina yhtä siistiä, kun meet Orionin selkään. Ei tohon ikinä totu”, Ohto sanoi ihaillen. Naurahdin.
      “Mä oon tottunut siihen jo, mut en mä oikeesti pääsis muuten ikinä selkään ilman apua”, valitin. Ohto hymyili.
      “No joo ymmärrän. Meettekste edeltä?”

      Ensimmäisen metsäpolkupätkän ratsastimme peräkanaa, emmekä oikein puhuneet mitään. Olin itse niin uppoutunut tie tähtiin-stressiin ja ilmeisesti Ohto ei vain keksinyt mitään puhuttavaa. Pian pääsimme kuitenkin leveämmälle metsäpolulle, jossa oli traktorin urat. Otso ravasi vierelleni ja päätin lopulta itse avata suuni.
      “Hei pliis sano mulle et mun veikkaus ei osu oikeeseen, kun epäilen että Alana tulee valmentamaan meitä sunnuntaina”, sanoin epätoivoisena. Käänsin katseeni Ohtoon. Hänen ilmeensä muuttui niin, että tiesin jo pelkästään siitä vastauksen.
      “No voinhan mä sanoo, mutta haluutko sä tietää totuuden ni se on ihan siitä kiinni”, Ohto vastasi oudolla äänellä.
      “Shit”, sanoin. Ohto nyökkäili mietteliäänä ja katsoi sitten minua.
      “Mä hain Alanan eilen junalta”, hän sanoi. Huokaisin syvään. Perse. Ei hyvä.
      “Teillä ei vissiin oo kauheen lämpimät välit?” Ohto jatkoi. Katselin Orionin niskaa.
      “No lievästi sanottuna ei oo joo”, sanoin. Minua kuumotti ihan älyttömästi Alanan valmennus. Ehkä enemmän Orionin kuin itseni kantilta. Se nainen oli viimeinen ihminen, jonka voisi saada vakuuttumaan siitä, että akhaltekeistä olisi mihinkään. En halunnut keskustella Alanasta enempää, joten sanoin Ohtolle: “Ravataan.”

      Varmaan kilometrin pituisen ravipätkän jälkeen uskalsin taas hidastaa Orionin käyntiin ja päästää Ohton vierelleni.
      “Huhhuh! Orionilla on aikamoiset liitoaskeleet. Ravuriko se olikin?” Ohto naureskeli päästyään vierelleni. Naurahdin kiusallisesti hänen semihuonolle vitsilleen. Sitten vakavoiduin.
      “Kuule. Kuinkakohan moni tälläkin hetkellä nauraa minulle ja Orionille?” kysyin. Katsoin Ohtoa suoraan silmiin. Hän nielaisi.
      “Hei, en mä tarkottanu sitä ravurijuttua silleen”, hän aloitti. Pudistelin päätäni.
      “En mä sitä tarkottanu. Vaan yleensäkin. EI akhaltekkejä pidetä minään muuna kun semijalostettuna näyttelypaskana, vaikkei Orion siihen näyttelylinjaan kuulukkaan. Ei näitä kauheesti näe kisoissa. Varsinkaan arvokisoissa. Mulla ois kaukaisena unelmana päästä kisaamaan Orionilla korkeimmalle kenttätasolle joskus, jos se nyt edes on mahdollista”, selitin stressaantuneena. Ohto katsoi minua silmiin.
      “Orion on hieno hevonen, Lily. Ja jos kukaa muu ei usko teihin ni mä ainakin uskon. Ja varmaan Miro ja Jesse ja Seelakin. Oikeasti uskon, että kaikki Hallavassa uskoo teihin”, Ohto rauhoitteli minua. Hymyilin vienosti.
      “Niin. Meillä on hyvä tallihenki. Näkisipä Miroa ja Jesseäkin vielä joskus”, totesin hiukan allapäin.
      “Hei. Mä tiiän et sua varmaa kans stressaa toi talliporukan aika nopee vaihtuminen, mut kyl se siit”, Ohto yritti lohduttaa. Hymyilin.
      “Joo ja mä lupaan, ettei sun tartte huolehtii Orionista muutamaa kuukautta, ku omistajaa ei näy. Ainaki nyt tie tähtiin-kisojen aikana”, naurahdin. Olin siitä oikeasti pahoillani, että muut joutuivat masennusjaksoni aikana hoitamaan minun hevoseni, mutta Ohto ymmärsi kyllä. Ei hänen tarvinnut edes sanoa sitä.

      Otimme maastoreissun lopuksi pienen laukkakilpailun ja no, kyllähän me tiesimme kumpikin jo ennen laukkakisaa kumpi hevonen oli nopeampi. Maastoreissu lievitti merkittävästi kilpailuahdistustani ja minusta tuntui, että olisin valmis jopa Alana Gwylnin valmennukseen. Kyllä minä pystyisin sen naisen kohtaamaan. Tekisin sen Orionin takia ja näyttäisin Alanalle, että ratsastan todella lahjakasta hevosta taidolla enkä tuurilla. Näyttäisin koko Tie tähtiin-kilpailujen yleisölle, omalle tiimilleni ja Hallavalaisille. Kaikista tärkeimpänä, näyttäisin Kristianille. Hänen tarvitsisi vain nähdä, että minusta oli oikeasti johonkin Orionin kanssa ja sitten hän varmasti suostuisi luopumaan omasta omistusosuudestaan hevoseen. Ainakin toivoin niin.

      • #50562 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Voihan Lily <3 Orioniahan fanittaa kaikki! Ihanaa keskustelua ja ihanan soljuva tarina. :—)

      • #50587 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Niin kiva tarina taas! Musta on tosi kiva, että kirjotat taas useemmin! Sun tarinoita on niin helppo lukee!

      • #50602 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Toi Ohton ja Lilyn välinen dialogi tuntu tosi luontevalta. Muutenkin kirjotit hyvin Lilyn fiiliksistä ja ylipäätään koko maastoreissusta. Saat 2sp ja 2mp

    • #50841 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      En pidä sinusta, tiedän ettet sinäkään minusta
      29.3.2020

      Huokaisin syvään, erittäin syvään, ennen kuin avasin karsinan oven ja talutin varustetun hevosen ulos karsinasta. Tänään jouduin pitkästä aikaa tekemään jotain, mitä todella vihasin. Kristiankin vain virnuili omahyväisesti vieressäni. Hänen oli hyvin vaikea ymmärtää, miksi en pitänyt Alanasta. Sen sijaan jos mainitsin ikinä sanallakaan Jasen, hän raivostui silminnähden.
      “Joo joo, see u after this shit”, tönäisin Kristianin tieltäni ennen kuin hän ehti edes avata suutaan.

      Niin, miksi edes olin suostunut tähän valmennukseen? En tosiaan tiedä. Ehkä oli olemassa pieni mahdollisuus, että Alana olisi oikeasti ihan hyväkin valmentaja. En kyllä uskonut siihen oikeasti pätkääkään. Yritin pitäytyä itsenäisten verryttelyjen ajan mahdollisimman kaukana Alanasta. Hän oli katsonut minua niin pistävästi jo heti saavuttuani maneesiin. Ei siinä. tottakai katsoin häntä samalla tavalla takaisin. Ohimennen ehdin nähdä myös Jessen ja toiveikkaasti heitin ilmoille pirteän tervehdyksen. Miehellä oli kuitenkin ollut ilmeisesti ihan muut jutut mielessä. Hän tervehti niin vaivalloisesti takaisin.

      Kun Alana oli laskenut viimeisenkin esteen edelliseltä ryhmältä verryttelykorkeuteen, ohjeisti hän hyppäämään pitkällä sivulla olevia verryttelyesteitä. Pyrin keskittymään vain omaan suoritukseeni ja unohtamaan muut valmennuksessa olevat. Heitä oli kuitenkin kolme.
      “Great”, Alana kommentoi minua edeltävän ratsukon suoritusta. Tai no, kehui ja kehui. Kannustin Orionin laukkaan kulmasta ja annoin sen liikkua itse esteelle. Se ei ollut vielä innostunut, joten pidätteitä ei tarvinnut tehdä niin jumalattomasti. Olin huono keskittymään mataliin esteisiin. Ken ties milloin sekin oli muuttunut. Ennen kuitenkin hyppäsin paljon mielummin matalia esteitä.
      Verryttelypystyn hyppy oli epätasapainoinen juurikin tästä vajavaisesta keskittymisestä johtuen ja Orion tuli hassussa kulmassa alas, vaikka muuten mitään vikaa ei ollutkaan.
      “Again”, Alana kuitenkin käski. Kiusasiko nainen minua tahallaan, kun kukaan muu ei ollut joutunut tulemaan verryttelyestettä uudestaan?

      Seuraavan tehtävän ohjeistettuaan jäin seuraamaan kolmen muun ratsukon suorituksia. En tuntenut heistä yhtäkään, en edes tiennyt. Expert tasolla oli hiukan yksinäistä kilpailla Hallavan lipun alla.
      “Next”, kuului taas Alanan kärkäs ääni. Olinko ihan vainoharhainen, vai muuttuiko Alanan ääni joka kerta, kun hän puhutteli minua? Nostin laukan ja ohjasin Orionin keskihalkaisijalle. Herättelin oria puolipidättein, jotta sain sen kääntymään tiukasti pitkälle sivulle. Hyppyyn en ehtinyt valmistella Orionia niin kuin olisin itse toivonut. Alana kyllä huomasi sen, kun Orion hyppäsi taas liian läheltä estettä. Perhana, siitä oli tullut tapa. Seuraavan kulman ennen lilaa estettä ratsastin niin tiukaksi, että Alana sanoi: “Tämä on estetunti, pyörivää aktiivista laukkaa, no pirouettes.” Hän oli tässä ihan oikeassa. Lila pysty ylittyi kuitenkin jouhevasti ja Orion pärskähti alastulon jälkeen tyytyväisyydestä. Alana ei kommentoinut.

      Tehtävät sujuivat Orionin kanssa loppujen lopuksi ihan hyvin. Kristianinkaan en ollut kuullut kertaakaan valittavan ventovieraille katsomossa. Valmennuksen lopuksi Alana antoi meille mahdollisuuden hypätä ratana tunnin aikana käydyt tehtävät. Mietin hetken, että viitsinkö tehdä itseäni naurunalaiseksi, mutta päätin kuitenkin suorittaa radan. Ongelmia ei tullut, puomeja ei tippunut, eivätkä ne edes kolisseet. Suoristamisissa ei ollut valitettavaa ja Orionin laukka pyöri pieniä innostuspyrähdyksiä huolimatta tasaisemmin kuin höyryjuna. Alanan sanoin suoritus oli siis: “Nice.”

      Valmennuksen lopuksi Alana kiersi antamassa kaikille ratsastajille palautetta. Itse en kuunnellut paskaakaan mitä hän sanoi minulle. En edes katsonut häntä päin. Hymähtelin vain poissaolevasti ja odotin, että nainen häipyisi silmistäni. Keskimäärin hän oli luonani lyhyemmän aikaa kuin kenenkään mun luona, joten epämukavuuden ja inhon tunne oli varmasti molemminpuolinen. Hyvä.

    • #50842 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Orionin paapomispäivä
      4.4.2020

      Hallavassa kävi jätäävän kova vilinä ennen ensimmäistä osakilpailupäivää. En keksinyt tähän hätään yhtäkään ihmistä, kun olisi jäänyt talliporukastamme kotiin täksi päiväksi tallille tulon sijaan. Pesukarsina oli todella kovassa käytössä ja liekö ihmekään. Odottelin kiltisti omaa vuoroani käytävällä, johon olin kiinnittänyt Orionin. Kristian pyöri orin jaloissa tunnustelemassa mahdollisia turvotuksia, taas.
      “He’s fine. Usko jo”, huokaisin. Yrittikö mies tahallaan nolata minut. Kuka pyöri kahdeksikkoa hevosen jaloissa yhtään mistään syystä ikinä.
      “I am just worried. He has worked so hard. Enemmän kuin aikoihin. I would’t be suprised if tgere was already some damage”, Kristian mumisi. Pyörittelin silmiäni. Kyllä Orion varmaan kertoisi itsekin, jos jokin olisi huonosti. Ei se ihan noin hentoinen kukkanen kuitenkaan ollut.

      Vihdoin pesukarsinan vapauduttua irrotin Orionin käytävältä ja talutin sen pesutupaan. Kristian oli jo aikaisemmin vuorannut savella sen jalat, joten aloitin jalkojen puunaamisesta.
      “Voitko hakea mun vesipullon?” Kysyin, kun kurkkua alkoi kuivaamaan niin maan vietävästi. Vastausta ei kuulunut, joten nostin pääni Orionin jaloista. Ei ketään. Kristian oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen.
      “Jaa”, sanoin ja jatkoin Orionin letkuttamista. Vielä viime kuussa en olisi missään nimessä pessyt sitä, mutta nyt tallissa oli jo ihan hyvät lämpötilat Orionillekin. Fleeceloimi pitäisi hevosen lämpimänä yön yli pesun jälkeen.
      “Toin sille selänlämmit-”, Kristianin lause jäi kesken, kun pelästyin häntä niin vietävästi, että vaistonomaisesti osoitin häntä vesiletkulla.
      “LILY!” mies karjaisi ja tiputti kädessään olevan, jonkun asian, lattialle. Onnistuin kastelemaan hänet kunnolla.
      “I am so sorry!” huudahdin paniikinomaisesti ja sammutin vesihanan. Kristian oli korottanut ääntään niin paljon, että se laukaisi minussa tietynlaisen vahvan ahdistuksen. Koskaan ei voinut tietää, kävisikö avokämmen poskella tai jotain ihan mitä vaan muuta. Kristian katsoi minua vihaisesti, mutta sulki sitten silmänsä ja hengitti hetken.
      “Sorry babe, didn’t mean to”, hän sanoi sitten ja yritti vetää minut syleilyynsä. Työnsin hänet kuitenkin pois.
      “Ei kiitos, oot ihan märkä”, sanoin ja uskalsin virnistää hiukan.
      “Katsotaan kuka on kohta ja mitä!”

      Kristian oli tuonut Orionille jonkin selänlämmittimen. En minä ymmärtänyt noista yhtään mitään, mutta kaipa se jotakin lihaksia sitten rentoutti. Istuin karsinan nurkassa ja pidin silmällä, ettei Orion menisi makuulleen selänlämmittimensä kanssa. Kristian oli halunnut sitä pidettävän tunnin Orionin selässä. Olin myös suostunut Kristianin ehdotukseen laittaa Orionille tallisuojat yöksi. Ei niiden pitäisi Orionille olla haitaksi, joten mikäs siinä. Orion kyllä näytti ihan joltain sotahevoselta. Kaikennäköisiä suojia siellä täällä ja vielä kovin ison näköisiä. Naureskelin itsekseni karsinassa. Huomisesta tulisi todella jännittävä päivä, mutta me vetäisimme sen kyllä kunnialla loppuun.

      • #50846 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Trouble in paradise.. tykkäsin miten hienovarasesti toit ton asian tohon tarinaan esiin, vähän kun vaan sivuhuomautuksena tai enteenä tulevasta. Nyt alko samalla jänittää, että jos arpaonni ei suosi niin laitettaanko syyksi Orionin rasittuneet kintut 😀 Saat 2hp

    • #50916 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Meillä on kova tiimi
      5.4.2020

      Kilpailupäivä oli viimein koittanut. Kannoin viimeisiä leivoksia kanttiiniin ja purin kieltäni keskittyneesti, etten vain kompastuisi johonkin viime metreillä.
      “Mistäs moinen mutrunaama?” Seela kysyi. Mistä lie oli taas ilmestynyt, onneksi en sentään pelästynyt.
      “Oon vaan keskittynyt. Ja tottakai jännitys on aika kova”, selitin ja laskin tarjottimen kanttiinin tiskille.
      “Ymmärrän kyllä tosi hyvin. Täällä on jo nyt ihan kauhee hälinä ja voittohaaveet kyllä hävis sen sileän tien, kun näki vastustajat”, Seela harmitteli. Hymyilin hänelle. Tyttö huolehti ihan turhaan. Hän oli hyvä ratsastaja ja meillä oli hyvä tiimi!

      Kilpailut olivat pärähtäneet käyntiin jo aikoja sitten. Odottelin hermostuneesti vapauttajaani saapuvaksi, sillä kolmas luokka oli aivan lopuillaan ja lähtisin neljännessä luokassa jo kolmantena. Hyi kuinka jännittävää, mutta ainakin se olisi nopeasti ohi.
      “Sori oon ihan viime tingassa!” Ei paljoakaan minua nuorempi nainen ilmestyi näköpiiriini. Minja siis.
      “Ei se mitään, onneks Kristian on laittanut varmaan Orionin jo valmiiks mulle”, sanoin ja yritin vaivalloisesti puikkelehtia ulos kanttiinista. Vaihdoimme MInjan kanssa muutamat sanat, ennen kuin lähdin kiiruhtamaan kohti tallia.
      “Ai niin ja onnea kisoihin!” Ehdin vielä kuulla Minjan huikkaavan, ennen kuin hän jäi kuuloetäisyyteni ulkopuolelle. Heilautin kättäni kiitokseksi ja jatkoin matkaani puolijuosten. Tulisin tulevaisuudessa aivan varmasti tutustumaan Minjaan paremminkin. Ilmeisesti Trevor, jota vastaan kisasin myös neljännessä luokassa, vietti aikaa Minjan kanssa. Sitä kautta viimeistään olisi helppo tutustua naiseen, sillä minulla oli erittäin vahva aavistus, että Kristian ja Trevor eivät olleet toisilleen tuntemattomia. Heissä oli kyllä se ero, että Kristian ei ikinä poikkeaisi kansainvälisestä kisaamisesta Hallavan ‘littletownraces’-kilpailuihin. Hohhoijjakkaa. Jotkut olivat vaan niin olevinaan…

      Orion oli täydessä valmiudessa karsinassaan.
      “Ai laitoit sille ton selänlämmittimenkin?” Kysyin huomatessani mustan möhkäleen orin selässä. Kristian otti selänlämmittimen pois sen selästä.
      “Yeah. Parasta pitää se mahdollisimman kunnossa”, hän selitti. Raivostutti vähän, ei Orion oikeasti ollut mikään hontelo luukasa, joka ei kestäisi jokapäiväistä treeniä. Ratsastuskoulun hevosetkin olivat ratsastettavana joka päivä, joskus jopa kahdesti päivässä. No joo, eri asia, mutta kuitenkin. Pidin suuni kuitenkin kiinni. En jaksaisi riidellä nyt. Odotin, että Kristian sai otettua Orionilta tallisuojat pois ja lähdin sitten taluttamaan hevosta ulos tallista.
      “Wait, Lily!” Kristian parahti takanani. Pysäytin Orionin ja käännyin katsomaan miestä. Mitähän nyt taas?
      “Here. Sulla hajos siellä onnettomuudessa se edellinen”, Kristian sanoi ja veti esille korurasian.
      “Mitä?” Ehdin kysyä, ennen kuin mies avasi sen ja nosti rasiasta esille plastronneulan. Hyvin kauniin sellaisen. Se oli yksinkertaisen kaunis, kristallein koristeltu kruunu.
      “Wow. Kiitos”, hämmästelin, kun Kristian asetti sen valkoiseen plastroniini. En tiennyt, kuinka paljon neula maksoi, enkä todellakaan halunnut tietää.
      “Good luck my dear, even tho I know you don’t need it.”

      Trevor poistui juuri radalta. Ihmisten äänistä ja aplodeista päätellen hän oli joko tunnettu tai vain todella hyvä ratsastaja. Jännitys puraisi todella kovaa vatsanpohjasta. Seuraavaksi olisi meidän vuoromme.
      “Seuraavana radalle saapuu Lily Wilson hevosellaan Man O’ War. Valmistautuu Julie ja Nita”, kuulutettiin. Noniin. Nyt se oli sitten menoa. Minun ei auttaisi kuin luottaa Orioniin ja vielä tärkeämpää, itseeni.
      “Nyt mennään poika”, supisin hevoselleni ja ratsastin sen radalle. Silitin Orionin kaulaa ja otin muutaman henkäyksen, ennen kuin keräsin ohjat käteeni, suoristin selkäni ja nostin laukan.

      Minulla kävi aina niin, että menetin muististani kokonaisen kilpailusuorituksen. Jännitys oli niin kova. Nytkin, kun poistuin kouluaitojen sisältä, en muistanut enää mitä olin siellä edes tehnyt. Orion pärski kuitenkin tyytyväisenä.
      “Wonderful!” Kristian tuli heti meitä vastaan ja otti Orionin ohjista kiinni, että pääsin laskeutumaan kaikessa rauhassa alas hevosen selästä.
      “Orion ei näyttänyt edustavansa edes Akhalteke-rotua”, Kristian hymyili ja ojensi hevosen ohjat minulle. Otin ne vastaan. En tiennyt vitsailiko hän vai ei, mutta harvoin sain häneltä tuollaista reaktiota minkään suorituksen jälkeen.
      “Ihan sairaan hyvin meni!” Seelakin juoksi jostain kommentoimaan suoritustamme. Kristian väisti pois tieltä, kun Seela halasi minua hanakasti.
      “Mulla on sellanen tunne, että te tuutte sijottumaan koko kilpailussa ihan mielettömän hyvin. Varmaan voitatte kaikki!” Seela riemuitsi. Minua harmitti, kun en ollut nähnyt hänen suoritustaan, niin en voinut pahemmin sanoa hänestä samaa.
      “No älä nyt, vielä olis esteluokatkin edessä…”

      Pääsin seuraamaan muiden tallilaisten suorituksia esteluokissa, kun minun ei tarvinnut enää pitää kanttiinia pystyssä ja Kristian oli luvannut pitää huolta Orionista. Minusta aidon oikeasti tuntui siltä, että hän pystyi pitämään siitä tällä hetkellä parempaa huolta kuin minä. Huolestuttavaa ja erittäin epänormaalia. Tällä hetkellä esteradalla viiletti Niko Väiskillä.. Hänen suorituksensa näytti mahdottoman hyvältä. Ei minkäänlaisia kosketuksiakaan puomeihin ja tiet olivat tiukkoja ja hallittuja. Ja wow mikä nopeus kaksikolla oli! Oli vaikea uskoa, että miehen alla oli ravihevonen. Mieletöntä!
      “Hyvä Niko!” Riemuitsin katsomossa, kun kaksikko ylitti viimeisen esteen virheettömästi. Sain vastaukseksi voitonhimoisen virneen. Taisi poika itsekin tajuta, että voitto oli jo kotona.

      Kilpailijat tekivät hyviä suorituksia, muutama selästä tippuminenkin tuli nähtyä, mutta pahempia haavereita ei onneksi käynyt kenellekään. MInusta tuntui taas pahalta, kun katsoin radalla ratsastavaa Jesseä. Menneisyyden haamu, miksi hän edes aikoinaan lähti hallavasta? Pieni tyhjyyden tunne kalvoi sisimpääni, kun mietin mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin, etteivät parhaimmat ystäväni olisi lähteneet Hallavasta. Ja hitto tuo mies ratsasti hyvin. Ehkä yrittäisin vain keskittyä Seelan tulevaan koitokseen. Hänenhän minua pitäisi muutenkin kiinnostaa enemmän.

      Kun Seela oli suorittanut oman esteratansa, joka meni muuten aivan sairaan hyvin, kiirehdin talliin hakemaan Orionia. Hevonen pitäisi lämmitellä vielä esteisiin. Lähtisin kolmanneksi viimeiseksi luokassani, mutta minun pitäisi vielä saada Orion kuuntelemaan minua mahdollisimman herkästi. Se tulisi nimittäin kuumenemaan radalla todella pahasti, jos en lämmittelisi sitä huolella esteille.
      “Finally”, Kristian puuskahti, kun avasin karsinan oven. Hymähdin hänelle ja otin Orionin matkaani. Mitäs oli lupautunut pitämään huolta hevosestani. Jatkossa tarvitsisin kyllä jonkun muun hevosenhoitajakseni. Miksei Miro voinut olla täällä?
      “Muista pitää pääs sen kanssa. Älä anna sille virheitä korjattavaksi”, Kristian huikkasi perääni. Heilautin kättäni. Kyllä minä tiesin hänen olevan oikeassa, mutta halusin itse keskittyä omaan suoritukseeni nyt.

      Esteet näyttivät paljon isommilta, kuin missään valmennuksissa. Minua alkoi äkisti huimaamaan, mutta yritin hengittää syvään ja ottaa hetkeksi tukea Orionin kaulasta. Hevonen hörähti ja piti minua selkeästi silmällä. Suoristin selkäni ja pyörittelin hartioitani hetken. Minä pystyisin tähän. Nostin katseeni tuomaristoon. Kellottaja antoi minulle luvan aloittaa. Ohjasin Orionin voltille taivuttaen sitä ulospäin. Hevosen huomio oli minulla, onneksi. Voltin jälkeen nostin laukan ja ohjasin kohti ensimmäistä estettä. Suoristus, pidätys ja päästö. Hyppy lähti juuri oikeasta kohdasta ja vaikka kauhistuinkin esteen korkeudesta, alastulo oli tasapainoinen ja pystyin siirtämään keskittymiseni jo seuraavaan esteeseen. Hiukan myöhässä kuitenkin, sillä kaarre pääsi liian pitkäksi. Ei vaikuttanut seuraavan esteen lähestymiseen onneksi mitenkään, mutta aikaa siinä meni kuitenkin.

      Esterata meni hyvin, mutta suoritus ei ollut paras mahdollinen, mikä tietenkin jäi vähän harmittamaan. Kaikki ratsukot odottelivat pihalla kiltisti palkintojen jaon alkamista.
      “Aloitetaan palkintojen jako”, kuului vihdoin kaiuttimista. Luokasta yksi paikalle kutsuttiin Unna, Aava ja Niko. Kaikki Hallavalaisia! Meidän tiimimme vetäisi Nikon avulla kyseisestä luokasta kolmannen sijan. Näytin miehelle peukkuja, kun hän saapui palkintojen jaosta. Seuraavaksi siirryttiin luokkaan kaksi. Meidän tiimistämme ketään ei sijoittunut. Rhea näytti hiukan pettyneeltä, mutta saisimme kyllä hänen motivaationsa vielä nousemaan. Ei se vaatisi kuin kovaa treeniä vaan!
      “Seuraavaksi siirrytään luokkaan kolme. Ja palkintojen jakoon kutsutaan: Outi, Agnes, Marshall, Jesse, Veronica ja Sora”, kaiuttimista kerrottiin. Sora tuli viidenneksi, hienoa! Seela ei sijoittunut. Seuraavaksi olisikin sitten jännä luokka, nimittäin luokka neljä. Jännitys tiivistyi taas vatsanpohjassa.
      “Luokasta neljä palkintojen jakoon kutsutaan Trevor, Lily, Nelly ja Kiia”, kuulutettiin. JES! Seela taputti minua selkään ja hymyili. Hymyilin leveästi takaisin, kun lähdin taluttamaan Orionia tuomariston luokse muiden ratsukoiden viereen kauniiseen riviin naamat ja turvat katsojia päin.
      “Neljänneksi tässä luokassa sijoittuivat Trevor hevosellaan Ellietta Story.” Yleisöstä kuului taas huikeat aplodit. Trevor ei näyttänyt kaikista iloisimmalta neljännen sijan lohkaisseelta mieheltä, mutta hymyili hän kuitenkin.
      “Kolmanneksi tässä luokassa sijoittuivat-”, Lily ja Man O’war mietin mielessäni.
      “Kiia ja Kallan Blackthorn!” Oho. Olisin aidosti uskonut sijoittuvani kolmanneksi. En kyllä olisi uskonut meneväni Trevorinkaan ohi. Tiesin, että Kristian oli erittäin tyytyväinen suoritukseeni.

      Sijoituimme koululuokassa loppujen lopuksi toiseksi. Olin silminnähden iloinen sijoituksesta. Esteluokassa olimme jääneet juuri sijoitusten alle, mutta ainakin olisi jotakin parannettavaa seuraavaan osakilpailuun. Sen sijaan Niko oli voittanut oman esteluokkansa ja Seela tullut omassaan kolmanneksi. Meidän tiimillämme meni toistaiseksi ihan ok hyvin! Uskoin, että pystyisimme kaikki parantamaan kokonaissuorituksiamme seuraavaan osakilpailuun. Muut olivat kanssani samaa mieltä, vaikka jouduimmekin käymään pienen motivaatiokeskustelun, etenkin Rhean kanssa. Kaikista upeinta oli, että olimme tiimirankingissa toisia!

      • Tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta, 1 viikko sitten Lily Wilson.
      • #50917 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Oo, mä haluan nähdä mihin suuntaan tää homma alkaa tästä muuttumaan jatkossa ja että onko tässä mahdollisuus ystävyyteen vai vihamieheyteen

      • #50918 Vastaa
        Nessa
        Osallistuja
        • Postauksia: 66
        • Koulutuksen tarpeessa

        Vitsi kuinka hyvin kirjotettu!

      • #50935 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Näytin paljon tän tarinan lukemisesta. Hyvää kisafiilistä ja tiimikavereiden tsemppaamista. Haluun kans ehdottomasti lukee lisää Minjan ja Lilyn kohtaamisista. Saat 2 kisapistettä, 2sp, 1kp ja 1ep

      • #50939 Vastaa
        Niko
        Valvoja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Siis jestas mikä kisatarina – ai että mä tykkään näistä! Lily on niin ihana hahmo, täytyy alkaa käyttämään tarinoissa enemmän

    • #51012 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Koulukiusoittelua ja mystinen satulavyö
      7.4.2020

      Jaaha. Taas olisi hetkeksi aikaa palattava arkeen. Treenaaminen jatkuisi. Ylimääräisen vapaapäivän kilpailujen jälkeen olin käyttänyt nukkumiseen, mutta tänään ei sietänyt kyllä enää nukkua. Olin pitkään jo miettinyt, että tarvitsisin Orionille hoitajan kilpailuja varten. Kristianin ego ei vain yksinkertaisesti kestänyt sellaisena olemista. Sitä paitsi hän oli jo eilen lähtenyt omalle kilpailumatkalleen britteihin ja palaisi vasta parin viikon päästä. Niinpä pysähdyin tallin ilmoitustaululla matkallani Orionin tarhalle. Kiinnitin tauluun ilmoituksen, jossa etsin Orionille kisahoitajaa. Ehkä joku noteeraisi sen tai sitten liian moni. En ollut kertonut etukäteen kenellekään tarvitsevani edes sellaista. Mutta näiden tie tähtiin-kilpailujen ajaksikin olisi todella kiva saada joku auttamaan Orionin kanssa…

      Orion oli nykyään tarhassa yksin. Sillä ei pahemmin ollut edes vieruskavereita, kun tammat olivat hiukan kauempana. Onneksi sentään näköetäisyydellä. Kävi sitä hiukan sääliksi, mutta en minä ollut sen poikuutta viemässä sen takia, että se saisi tarhakavereita.
      “Orion!” Huikkasin tarhan portilta. Orio nosti päänsä jostain pikkupensaasta ja riensi luokseni varmaan omasta mielestään todella korkealaatuista pukkilaukkaa. Naurahdin. Hölmö. Ainakaan jaloissa ei ollut mitään vikaa.

      Orionin hoitaminen kävi aina nopeasti. Se ei ollut mikään sottapytty. Ja no, ei sillä ollut pahemmin karvaakaan, mitä liata. Varustaminen oli toki enemmän aikaa vievää. Orilla oli niin julmetusti varusteita, varsinkin esteillä. Nyt oli kuitenkin koulutreenien aika. Pintelit, koulusatula ja kanget niin johan oltiin taas valmiita rellestämään.

      Kenttä oli tyhjillään. Pääsimme taas treenaamaan yksin, ainakin aluksi. Ihanaa, kun kenttäkausi oli vihdoin avattu. Keräilin ohjia käsiini kevyiden lämmittelyiden jälkeen ja lähdin vaatimaan Orionilta peräänantoa. Jouduin lämmittelemään hevosta vielä enemmän volteilla ja herättelemään sen aivoja pysähdyksillä, että sain hevosen liikkumaan haluamallani tavalla. Kun Orion oli herätelty, uskalsin aloittaa laukka-harjoitteet. Vastalaukat olivat yksiä lempiharjoitteitani ja onnekseni niitä olisi seuraavassa kouluradassakin. Parasta! Nostin vasempaan kierrokseen oikean laukan ja lähdin keksiympyrälle koettelemaan Orionin kärsivällisyyttä. Kuinka pienelle ympyrälle se pystyisi menemään ilman laukan vaihtumista tai muuta vastaavaa? Piruettiin se ei tietenkään pystyiis vastalaukassa, eikö se olisi aivan mahdotonta jo?

      Hetken Orionia kiusattuani (ja yhden ärsyyntyneen pukin jälkeen) siirsin hevosen koottuun raviin ja vuorotellen pyysin koottua ravia ja keskiravia. Hetken sain painia hevosen kanssa siitä, että kumman pillin mukaan mentiin.
      “Jaahas, sitä ollaan erittäin erimieltä tänään kaikesta kuin yleensä”, sanoin ääneen huohottaen. Hikipisarat valuivat jo otsalta kaulaani asti. Normaalisti Orion teki kaiken mitä pyysin, mutta ehkä se olikin vain ärsyyntynyt siihen vastalaukkakokeiluuni. Keräsin sisäohjaa paremmin käteeni ja menetin tasapainoni hetkeksi Orionin pomppuisan ravin takia. Mitään muuta ei tarvittu siihen, että satualvyö, jonka erittäin pahannäköistä kulumaa en ollut huomannut, napsahti poikki ja tipahdin satuloineen päivineen Orionin selästä suoraan kentänpohjaan. En saanut henkeä ja tuskankyyneleet alkoivat valua hikipisaroiden sekaan. Sitten pimeni.

      “Lily!” Kuulin naisäänen. Avasin silmäni. Olin ollut vain puoli minuuttia tajuttomuuden rajamailla, mutta se tuntui silti iäisyydeltä.
      “Missä Orion on?” Yritin puhua edes jotenkin järkevän kuuloisesti pelästykseni lomasta.
      “Tossa se seisoo vieressä”, nainen, jonka tunnistin pian Minjaksi, selitti. Tunsin Orionin hengityksen hiuksissani. Totta vie, siinä se oli.
      “Ambulanssi on tulossa, mitä tapahtui?” Minja kysyi. Aika nopeaa toimintaa häneltä.
      “Vissiin vyö hajos. Miks ambulanssi? Iha normaali pikkujysäys vaa tässä”, valitin. Minja naurahti hermostuneesti.
      “Joo, nään jonkun putoavan ja jäävän liikkumattomana maahan ni kysyn siltä heti ensimmäisenä, että sattuko niin paljon, että itseasiassa tarvitsee ambulanssia. Et ees vastannu mulle. Olit hetken tajuttomana”, nainen selitti. Hymähdin.
      “Mitä siellä oikeen tapahtuu?!” Nio huusi jostain kentän toiselta puolelta. Minja käänsi päätään Nioa päin.
      “Hae joku henkilökuntaan kuuluva! Tänne tulee ambulanssi, se tarttee opastaa!” Minja huuteli kentän toiselle puolelle. Nio hävisi nopeasti näkyvistä, eikä kestänyt minuuttiakaan, kun tallista juoksi sellainen lauma ihmisiä, että huhhuh. Unna, Maisa, Niko ja Nadja juoksivat yhtenä rintamana tallista kentälle.
      “Hyvä soittaa ambulanssi, mutta kannattaa varmaan ens kerralla miettiä, että kai joku on opastamassa jo valmiiksi”, kuittailin Minjalle vitsikkäästi. Yritin nousta ylös, mutta Nadja tiesi heti kieltää, kun ei ollut mitään hajua mahdollisista vammoista.

      Sairaalareissu oli onneksi nopea. Ei mitään murtumia. Ehkä jokin lievä aivotärähdys ja venähtänyt nilkka. Siinä oli aikalailla täsmälleen lääkärin sanat. “Ehkä.” Wow, todella ammattimaisen kuuloista. Lääkäri suositteli muutaman päivän lepoa. Shit no. Treenattavaa riittäisi niin paljon, ettei sellaiselle ollut aikaa.

      Palasin tallille vielä sairaalareissun jälkeen tiedottamassa ihmisiä siitä, että olin kunnossa. Oikeasti minulla oli ihan muut asiat mielessä. Minun oli pakko tarkistaa satulavyö vielä ennen kuin se lentäisi roskiin. Ei voinut olla mitenkään mahdollista, etten olisi huomannut sen olevan niin kulunut. Niko tuli minua satulahuoneen ovella vastaan. Hän oli ystävällisesti luvannut hoitaa Orionin pois, kun ambulanssi tuli.
      “Hei Lily, yks juttu ku keräsin Orionin ja sen kamat sieltä kentältä”, Niko aloitti ja ojensi minulle satulavyön. Otin sen käteeni ja tutkailin sitä hetken. Ei se ollut kulunut. Ei ollenkaan. Se oli napsahtanut poikki solkien kohdalta. Ikään kuin ompeleet olisi leikattu auki.
      “Mitä helvettiä?” Kirosin ääneen. Niko nyökkäili.
      “Ei ihme ettet huomannu. Tää ei oo mikään kuluma. Tommosesta kohtaa poikki ja tää vyöhän on ku uusi”, Niko tuumi. Hiplasin ompeleita. Niissä ei ollut mitään purkaantumisen merkkejä. Ne olivat oikeasti poikki.
      “Olinko mä ilkivallan kohteena?” Kysyin Nikolta ja katsoin häntä vaativasti suoraan silmiin.

      • Tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta, 1 viikko sitten Lily Wilson.
      • #51013 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        WOW! Siihen sitten jääkin mun järkevät ajatukset 😀

        Tää oli mahtava tarina lukea ja toivottavasti Lily pääsee takasin treeniin pian ja selviää kuka on menny harrastaan tommosta idioottimaisuutta.

      • #51014 Vastaa
        Alva
        Valvoja
        • Postauksia: 106
        • Perus pullaponi

        Uuu, vitsi mikä teksti! Tästähän irtoaa kunnon draamat. Kuvailit hyvin jälleen ratsastusta ja odotan innolla jatkoa!

      • #51015 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Mitääää! Onneksi ei käyny mitään pahempaa, huii! Vitsit en malta oottaa, että syyllinen saadaan selville!!

      • #51016 Vastaa
        Maisa
        Osallistuja
        • Postauksia: 64
        • Koulutuksen tarpeessa

        Kääk, aika hurja tarina D: Onneksi ei käyny sit pahempaa ja toivottavasti kohta selviää, kuka on käyny keppostelemassa!

      • #51031 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Huuuu, nyt vaa sit rikollisen metsästykseen. Ai että mikä soppa siitä syntyiskään kun kaikki alkais syyttä toisia TT-kisoissa kisaavia talleja sabotoinnista 😀 Saat 1kp ja 1sp

      • #51038 Vastaa
        Nessa
        Osallistuja
        • Postauksia: 66
        • Koulutuksen tarpeessa

        Wow! Että oli hyvin kirjoitettu!

    • #51049 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Epätoivoinen
      8.4.2020.

      Kävi vähän Aleksia sääliksi. Eilen olin vaatinut häntä selvittämään, kuka rikkoi minun varusteitani tallilla. Aleksi oli pyytänyt moneen kertaan rauhoittumaan, mutta olin vain raivonnut siitä kuinka halusin tekijän vastuuseen teostaan ja kuinka vaarallista tuollainen oli sekä minulle, että arvokkaalle hevoselleni. Olin käyttäytynyt kuin mikäkin mäntti. Nyt tietenkin yritin korvata sen. En pyydellyt anteeksi käytöstäni, koska en oikeastaan ollut edes pahoillani, mutta oli muitakin tapoja pahoitella käytöstään.

      “Mä saan käyttööni vaikka koko Nicholsonien kaluston”, kommentoin suunnittelukokouksessa, jossa mietimme kuljetuksia ja majoituksia. Monet nyökyttelivät hyväksyvästi idealleni. Enhän minä ollut kysynyt mitään Kristianilta, tietenkään. Ilmoittaisin hänelle tänään suunnitelmista. Ei minua oikeasti kiinnostanut mitä mieltä Kristian oli. Jos hän halusi parasta mahdollista kohtelua Orionille, niin hän tekisi kuten minä sanoin.

      Kokouksen jälkeen juoksin hiukset hulmuten Seelan perään ja pysäytin hänet nykäisemällä hänen paidan helmastaan.
      “Mä pidän huolen siitä et meil on upein matkakärry ja parhaimmat oltavat koko kisamatkan ajan”, vakuutin naiselle. Seela naurahti.
      “Se on kuule ihan sama mennäänkö kottikärryillä vai Nicholsonien rekalla, mut hauskaa tulee silti”, Seela täsmensi. Hän oli tietenkin aivan oikeassa.

      Olin kasannut kentälle trippelin, kolmoissarjan, jonka viimeinen este oli okseri, ja pari hassua pystyä. Katselin niitä hiukan turhautuneena. Ei kai siinä auttanut kuin ryhtyä taas treenaamaan. Hyppäsin muutaman kerran pystyjä kahdeksikkona, jotta pystyin harjoittamaan myös Orionin laukanvaihtoja, ennen kuin siirryin treenaamaan trippeliä. Useita hyppyjä, onnistuneita ja epäonnistuneita. Epäonnistuneissa oli aina se sama kaava: liian aikainen pidätys ja liian myöhäinen päästö, jotka ajoivat meidät liian lähelle estettä ja etupuomi putosi siksi hypyssä. Perhana. Toistoilla minä ehkä joskus oppisin. Aika kauan olin kyllä Orionia jo ratsastanut. Oppisinkohan milloinkaan oikean taktiikan?

      Semi ok-treenin jälkeen korjasin esteet pois Orion nöyrästi perässäni kävellen. Saatoin jopa käyttää sitä hiukan avuksi ja nostaa puomit sen selkään yrittäen epätoivoisesti ohjata hevosta sen sivusta samalla, kun pidin puomeja paikoillaan. No, ehkä olin hiukan laiska, mutta tämä jokapäiväinen treenaaminen alkoi pikkuhiljaa ottaa pattiin. Ja ties milloin taas hajoaisi seuraavat varusteet. Jos minulta vielä jotain hajoaisi, tahallisen teon seurauksena tietenkin, niin veisin Orionin Nicholsoneille. Kyllä, olin edelleen vihainen, eikä ajatteluni (ehkä) ollut kovin järkiperäistä tai edes aikuismaista.

      • Tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta, 1 viikko sitten Lily Wilson.
      • #51050 Vastaa
        Nessa
        Osallistuja
        • Postauksia: 66
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tosi hyvin kirjotettu!😍

      • #51079 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tää tarina koostui aika monesta lyhyestä pätkästä ja ei siks ollut ihan niin yhtenäinen. Mutta mielummin näin, että saatiin kuulla Lilyn näkökulma moneen asiaan, jos aika on kortilla 🙂 Saat 1sp ja 1ep

    • #51137 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Kiiltävä kermakarkki ja smurffiratsatsaja
      10.4.2020

      Lilyn whatsapp-keskustelu Kristian Nicholsonin kanssa:

      Lily 13.46: I miss u. Miten siellä menee?
      Kristian 14.54: Sorry darling, olin valmennuksessa just. Ihan hyvin. Huomenna kisataan.
      Kristian 14.58: Kuulin luotettavasta lähteestä, et oot sekoillu jotain Orionin kanssa siellä. Why didn’t u call?
      Lily 15.00: Ei ollu mitään tarvetta. Pieni putoaminen vaan.
      Kristian 15.01: Yeah right. Ambulance and everything…
      Lily 15.03: Ratsastan ihan normaalisti tänäänkin.
      Kristian 15.22: Muista tarkistaa Orionin jalat joka treenin jälkeen. Please.
      Lily 15.26: Joojoo. Ei se mikään puskahevonen mun tietääkseni oo. Vai teitkö sä siitä semmosen?
      Kristian 15.35: Jos joku on tehny siitä puskaratsun ni sä.

      Ei minkäänlaista myötätuntoa minua kohtaan. En minä kovin heppoisin perustein jättänyt Orionia tallille seisomaan pariksi kuukaudeksi. Henkinen terveyteni oli vain niin tuhoutunut silloin, että oli vaikea nähdä edes omaa perhettä kotona. Ja ihan turhaanko ilmaisin ikävää? Rakastinko turhaan, kun mitään vastakaikua ei taaskaan kuulunut. Kristian oli ailahtelevainen. Se rasitti minuakin. Kaikki tuntui taas aivan helvetin turhalta, mutta pakko oli taas lähteä ajamaan tallille. Orion ei odottanut minua mielellään kovin pitkään. Ja kaipa celicaakin piti taas ulkoiluttaa. Sekin kummitteli pihatiellä tyhjyyttään jo toista viikkoa. Minulla oli menossa penkkien verhoiluprojekti ja paikoillaan oli vain kuskin penkki. Sentään moottori jaksoi edelleen vääntää upeita lukemia ja basso antoi oman säväyksen musiikintoistooni takakontissa. Ne olivat oikeastaan tärkeimmät asiat auton merkin ja mallin jälkeen tietenkin.

      Tallilla oli taas hälinää. Olihan perjantai. Normaalisti olin tallilla jo aamupäivästä, mutta tänään olin käynyt taas kouluttamassa alokkaita varuskunnassa. Itse olin aikoinaan palvellut sotilaspoliisina, mutta sittemmin siirtynyt ilmatorjuntaan omasta tahdosta. Upea aselaji, vaikka alokasaikana ei olisikaan hyödyttänyt minua samalla tavalla, kuin sotilaspoliisikoukutus. Isäni ja veljeni (ja koirani) olivat ammatiltaan kuitenkin poliiseja ja se ala minuakin ehkä joskus vielä odotti. Olin kyllä aikamoinen moniosaaja. Taitava moottoriajoneuvojen käsittelijä. Niin kaksipyöräisten kuin isompienkin aujoneuvoyhdistelmien. Lisäksi osasin lentää helikopterilla, ratsastaa hevosilla ja ampua erilaisilla aseilla. Minulla oli aseenkantoluvat ja metsästysluvat. Osasin kouluttaa eläimiä hevosista taistelukoiriin. Orionin ratsutin kokonaisuudessaan itse. Olihan se menehtyneen kisahevoseni varsa, vaikka silloin Kristianin omistuksessa. Minulle ei kannattanut edes ryttyillä, sillä olin omaksunut muutaman itsepuolustuslajin ja tiesin laajalti lukoista ja taistelutekniikoista jo pelkästään isäni taustan vuoksi. Ei kukaan minua oikeasti tuntenut Hallavassakaan. Enkä tulisi koskaan kenellekään kertomaankaan itsestäni pakollisia ja esille vahingossa tulleita juttuja enempää. Olin moniosaaja vain siksi, että menneisyyteni oli hyvin rankka. Menetetty sukutila laukka- ja kenttäratsuineen. Murhattu sisko. Kävelemisenkin uudestaan opettelu sen yhden ja ainoan minulle tapahtuneen onnettomuuden jälkeen. Koko suvun varojen menetys juurikin sen yhden onnettomuuden takia. Monta kertaa hakatuksi ja hyljeksityksi tullut miesystävänsä toimesta. Eipä siinä paljon itsepuolustustausta auttanut, kun kyseessä oli oma mies. Ja pidemmällä nuoruudessani oli vielä paljon rankkoja tarinoita. Onneksi suunta oli nyt enää ylöspäin ja mitään rankkaa ei elämässäni pieniä masennusjaksoja lukuunottamatta ollut tapahtunut muutamiin vuosiin.

      “Mitä sie oikeen jumitat siinä? Eihän Orion ees oo karsinassaan?” Joku keskeytti hetkellisen syvälle ajatuksiini vajoamiseni. Käännyin ympäri hiukan säikähtäneenä ja kohtasin Aleksin ihmetteöevän katseen. Päästin irti Orionin karsinan ovesta, johon olin nojannut ja pyyhin nopeasti silmäkulmaani ilmestyneen kyyneleen.
      “Joo jäin vain ajattelemaan tässä tie tähtiin-kisoja ja semmosta, oon just menossa hakeen Orionia. Tulin vaan hakemaan, öö-”, lauseeni jäi hetkeksi kesken, kun käännyin taas karsinan ovea päin ja etsin kuumeisesti jotain, joka tukisi tarinaani paremmin.
      “-riimunarua! Kun Orionilla ei ollutkaan tarhassa riimunnarua. Olin varmaan vahingossa tuonut sen tänne”, selitin äkkipikaisesti ja nappasin karsinan ovessa roikkuneen ketjuriimunnarun.
      “Moikka!” Huikkasin Aleksille ja lähdin puolijuoksua erittäin kiusaantuneesti ja feikatusti hymyillen ulos tallista jättäen taakseni erittäin hämmentyneen tallin omistajan.

      Haettuani Orionin talliin, kipaisin hakemaan sen varusteet valmiiksi karsinan oveen. Tänään hevonen saisi jälleen päähänsä kanget, selkäänsä koulusatulan ja jalkoihinsa pintelit. Ulkona oli lisäksi kovin tuulista, joten päädyin nappaamaan mukaan vielä korvahupunkin. Jos Orion jaksaisi silloin keskittyä paremmin tuulisessa säässä apuihini. Ennen varustamista harjasin hevosen läpikotaisin ja selvitin vielä sen hännän totaalisesti. Ei se kauhean paksu ollut tietenkään, mutta oli siinäkin selvittämistä jonkin verran. Orion yritti rapsuttaa minua takapuolesta, kun harjasin sen häntää sen oikean kyljen puolella.
      “Älä”, naureskelin orille.

      Ensin laitoin hevoselle pintelit, sitten satulan ja viimeisenä suitset. Hevosen varustettuani nappasin kypäräni karsinan ovesta ja laitoin sen päähäni itsevarmasti.
      “Dodiih. Let’s roll”, tokaisin ääneen ja otin Orionin ohjat käteeni. Talutin hevosen kentälle ja hyppäsin selkään Orionin avustamana tietenkin. Annoin hevosen kävellä pitkänä kaksi kierrosta molempiin suuntiin, ennen kuin keräsin ohjat kevyelle tuntumalle alkuverryttelyitä varten. Pitkille sivuille pyysin harjoitusravia ja kulmiin tein käynnissä tiukat voltit. Lyhyiden sivujen keskelle pysähdys ja peruutus. Tätä tein molempiin suuntiin kaksi kokonaista kierrosta, ennen kuin nostin harjoituslaukan vasempaan kierrokseen lyhyen sivun jälkeisestä kulmasta voltin jälkeen. Käänsin pitkän sivun keskeltä keskiympyrälle ja laukkasin kaksi kierrosta keskiympyrällä. Sitten ohjasin hevosen takaisin pitkälle sivulle, siirsin raviin ja tulin lyhyen sivun jälkeen kokorataleikkaan, jotta voisin suorittaa saman laukkatehtävän toiseen suuntaan.

      Orion sai kevyen hien päälle alkuverryttelyistä, joten se oli selkeästi tarpeeksi lämmin vaativampien tehtävien suorittamiseen. Keräsin ohjat paremmin käteeni ja nyt otin myös kankiosan mukaani, kun äsken en ollut pitänyt siinä tuntumaa ollenkaan. Orion alkoi taipua peräänantoon automaattisesti. Tunsin selän pyöristyvän hiukan ja hevonen oli nyt helpompi istua. Vein hevosen ravissa loivalle kaarevalle kiemurauralle. Myötätaivutin kaarteissa hevosta reilusti yli ja ohjasin hevosen haluamaani suuntaan pohkeilla. Suoristin ennen pitkän ja lyhyen sivun kulmaa ja tein taas pysähdyksen lyhyen sivun keskelle. Sitten nostin ravin uudestaan ja tein toisellekin pitkälle sivulle loivan kaarevan kiemurauran, mutta nyt taivutin hevosta vastakkaiseen suuntaan kaarteissa. Orionilla ei tuntunut olevan mitään ongelmia tahtoni ymmärtämisessä. Meillä oli tällä hetkellä ainakin erittäin vahva yhteinen kieli.

      Kun olin suorittanut kaarevat kiemuraurat myötä- ja vastataivutuksessa myös toiseen suuntaan, lähdin laukkatehtävien pariin. Nostin kootun laukan pitkän sivun keskeltä ja ohjasin seuraavalta lyhyeltä sivulta hevosen pääty-ympyrälle. Työstin hevosen pyörivää laukkaa ja yritin aktivoida sen takajalkoja paremmin, jotta laukka olisi näyttävämpi. Pääty-ympyrän jälkeen ohjasin hevosen keskiympyrälle. Keskiympyrä mentiin isoliikkeisessä keskilaukassa, johon olin erittäin tyytyväinen. Siirsin Orionin koottuun laukkaan keskiympyrän jälkeen ja suoritin puhtaan laukanvaihdon, pienellä hännän heilautuksella tosin. Lyhyt sivu meni puolikaarena vastalaukassa. Taivutin Orionia huomaamattomasti laukan myötäisesti ulospäin ympyrästä, jotta sain vastalaukan pidettyä mahdollisimman hyvänä. Laukkasimme pitkän sivun keskelle vielä vastalaukkaa. Pitkän sivun keskellä vaihtui laukka ja sitten mentiin vielä kokorataleikkaan kautta toiseen kierrokseen sama laukkatehtävä.

      Suoritimme vielä useita laukanvaihtotehtäviä, taivutustehtäviä ja väistötehtäviä, ennen kuin suostuin tyytyväisenä antamaan Orionille pitkää ohjaa. Loppuverryttelyt kuluivat rattoisasti Orionin ravatessa rentona molempiin kierroksiin kaula pitkänä. Rennon ravailun jälkeen hyppäsin pois hevosen selästä ja kävelin sen vierellä kentällä niin kauan, että sen hengitys tasoittui. En tietenkään pitänyt sen ohjia edes kädessäni. Ne olivat koko ajan hevosen kaulalla. Niin iso luotto minulla oli Orioniin. En edes taluttanut sitä talliin, vaan annoin sen kävellä vierelläni vapaasti. Karsinan oven avattuani se meni vapaaehtoisesti ja omatoimisesti karsinaan. Taputin oria kaulalle, kun se ehti kääntyä karsinassa ovea päin. Upea kermakarkin värinen hevonen, joka kiilsi valossa hikeennyttyään. Kateeksi kävisi, jos se ei olisi minun.

      • #51144 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Oon varmaan ihan hirvee mut tykkään Lilystä enemmän sillon ku se on haavoittuvaisempi tai sillon kun se on vihanen. Vaikka tässä sivuttiinkin noita traumoja niin enemmän tästä paistoi ehkä sellanen ”itsekehu”. En tiiä miten hyvin muotoilisin tän ajatuksen, mut jotenkin se että lueteltiin kaikkea tuota osaamista ja sit vielä loppuun alleviivattiin Orionin hyvää käytöstä/koulutusta niin tuli vähän sellanen olo 😀 Saat 1sp ja 2kp

      • #51146 Vastaa
        Lily Wilson
        Valvoja
        • Postauksia: 168
        • Perus pullaponi

        Ken tietää ehkä Lilyn sisällä asuu pieni Alana. Mut ei se ulos tuu koskaan, ei huolta. 😀

    • #51154 Vastaa
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1434
      • Lauman johtaja

      Orion, Lily, Valera ja Ciara Tie Tähtiin ensimmäisissä osakilpailuissa

    • #51177 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Uusi nuorempi kaveri(?) ja totaali pohjanoteeraus
      10.4.2020

      Olin saapunut tallille reilusti ennen estevalmennuksen alkua tarkoituksenani viettää laatuaikaa Orionin kanssa, mutta tallipihalla oli minua vastassa aivan täydellinen kaaos. Orion ei ollut tarhassa, vaan erittäin paljon sen ulkopuolella. Se ahdisteli tammoja jossain metsänreunassa.
      “Orion!” Huusin hätääntyneenä ja yritin vislaamalla saada orin katseen tammoista minuun. Turhaan, sillä jouduin väistämään ensin Valeraa, joka tuulen lailla laukkaili piirun verran ohitseni ja näytti vähintäänkin vahingoniloiselta.
      “Mitä helvettiä täällä tapahtuu?!” Huudahdin vihaisena, kun huomasin MInjan, Miskan ja Nessan saapuneen myös paikalle. Miska sanoi lähtevänsä hakemaan kauraa, joten minä ja Minja lähdimme hakemaan riimuja. Ohjeistin tallilaisia aloittamaan itselleen tutuimmista hevosista ja hain päättäväisesti Orionin tammojen luota pois. Ei sitä olisi huvittanut lähteä, mutta ei se minulle ruvennut vastaankaan laittamaan. Mietin väkisinkin, että kuinka vastuuttomia kakaroita piti olla, että päästää kaikki ratsastustallin hevoset vapaaksi. Mistä minä nyt tiesin, että oliko Orion astunut jonkun tammankin tässä hytäkässä? Eivät hevoset olleet itsekään karanneet. Se oli aika selvä juttu, kun jokaikinen hevonen säntäili ympäri tallipihaa. Sainkin pian varmistuksen aatoksiini, kun Nessa huuteli jotain poikkileikatuista naruista. Helvetti. Istuin maahan ja huusin Maisalle: “Soitakko Maisa Aleksille!”

      Hevoset saatiin kuin saatiinkin kaikki kiinni, eikä yksikään ehtinyt onneksi tielle. Aika persoja taisivat olla Miskan kauroille sitten loppujen lopuksi kaikki. Hetken tapahtunutta vatvottuamme tallituvassa, uskalsin taas nousta jaloilleni ja jatkaa niitä hommia, mitä oikeasti tulinkin tallille tekemään. Kun Nessa lähti kiinnittämään kameravalvonta-kylttejä tallin seiniin, lähdin minä taas Orionin karsinalle. Kaikki hevoset olivat tarhoissaan, sillä uudet lukot oli saatu kiinnitettyä nopeasti naruihin. Orionin olin kuitenkin vienyt suosiolla suoraan sisälle. Ei Aleksikaan ollut kovin iloinen siitä, että ori pääsi lähentelemään tammoja, mutta elimme ainakin toistaiseksi siinä uskossa, ettei mitään ollut ehtinyt tapahtua.

      Orion makoili karsinassaan hiukan uupuneena. Mitäköhän valmennuksestakaan tuli, kun ori oli jo noin väsynyt tarhakarkailun takia. Otin Orionin käytävälle, josko se valpastuisi hiukan. Aloin harjata sitä, enkä voinut olla huomaamatta Miskaa, joka vähän väliä kurkki kulman takaa meitä. En tiedä kumpaa hän kurkki. Orionia vai minua, mutta olisi kyllä siistiä, jos hänellä olisikin jotakin kiinnostusta Orionia kohtaan.

      Inka oli estevalmennuksemme pitäjä. Taas olin ainoana Hallavalaisena expert-ryhmässä. Toivottavasti en ollut vaivaksi, kun ryhmään piti aina ottaa muualtakin väkeä. Jos valmennukset olisivat vain hallavalaisille, olisin jossain pirun yksityisvalmennuksessa.
      “Verrytelkää itsenäisesti, niin laitan samalla näytä esteitä oikeaan korkeuteen”, Inka ohjeisti. Joskus toivoin, ettei tarvitsisi verkata itsenäisesti. Joo, osasin paljon, mutta ohjatut verkat olivat silti joskus ihan mukavia. En tietenkään sanonut siitäkään ääneen. Ohjasin vain kylmän viileästi Orionin uralle ja tein päässäni monipuolisen verryttelysuunnitelman sillä aikaa, kun kävelimme alkukäyntejä.

      Orion tuntui kovin jäykältä koko valmennuksen ajan. Inkakin mainitsi asiasta. En yhtään tiennyt, miten saisin orin vetreytymään.
      “Orion tuntuu ihan paskalta tänään. Ei tästä tuu mitään”, avauduin Inkalle, kun vinossa hypättävä este kolahti jo toiseen otteeseen. Pidätin Orionin käyntiin ja näytin masentuneisuuteni rojahtamalla sen niskan päälle.
      “Noh noh. Ylös sieltä ja uudestaan vaan. Innosta sitä. Miksi se kulkisi hyvin, jos sinua ei kiinnosta?” Inka esitti ihan validin pointin. Huokaisten ohjasin Orionin uudestaan pystylle. Orion hyppäsi hiukan paremmin, mutta en oikeastaan huomannut vetreydessä mitään eroa.
      “Parempi.”

      Seuraavana tehtävänä olikin sitten jokin ihme silmukkakiekura, joka ei innostanut minua ollenkaan. Miten saisin jäykän hevosen taipumaan pohkeeni ympäri sarjan jälkeen? En kyllä sitten mitenkään.
      “Rohkeasti vain Lily”, INka kannusti nähdessään epäröintiini. Murahdini ääneen ja pyöräytin silmiäni, ennen kuin nostin Orionille laukan. Sarjan ensimmäiset esteet sujuivat ongelmitta, koska ne eivät olleet korkeita, mutta rimakauhuni näkyi pahasti sarjan viimeisellä esteellä, sillä Orion otti vaikutteita jännittämisestäni. Puomi tippui, hevonen jäykistyi ja silmukka menikin sitten aivan liian isoksi, kun en todella sitten saanut Orionia kunnolla pohkeeni ympäri. Fuck. Mitäköhän nuo muut ratsastajat ajattelivat minusta. Saati sitten Hallavasta tämän surkean suorittamisen jälkeen?
      “Uudestaan.”

      Valmennuksen viimeiselle tehtävälle päästyämme Orion alkoi vasta vetreytyä, eikä tuntunut enää ollenkaan niin jäykältä. Hiukan harmitti, sillä olisin toivonut sen tapahtuneen jo alkuverryttelyiden aikana. Tänään selänlämmitin tulisi kyllä ehdottomasti käyttöön valmennuksen jälkeen.
      “No nyt näyttää hyvältä!” Inka kehui, kun sain pidennettyä Orionin laukkaa reilusti äskeisestä kierroksesta. Silti se pysyi linjassa ja pohkeideni välissä erinomaisesti.
      “Joo. En tajuu. Se tartti vissii ihan sikana ratsastusta tänään, ennen ku rupes sujumaan”, harmittelin, kun siirsin orin raviin. Inka kehotti kävelyttämään sitä vielä, ennen kuin lähtisin tallilta. Sen tekisinkin.

      • #51181 Vastaa
        Miska
        Osallistuja
        • Postauksia: 41
        • Koulutuksen tarpeessa

        Mä niin voin nähdä Miskan kurkkimassa semmosella kysymysmerkki ilmeellä ja painimassa itsensä kanssa että uskaltaisiko lähestyä toista vai joutuisiko syödyksi jos lähestyisi ja puhuisi toiselle.

      • #51187 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Toi hevosten karkaus tais tapahtua lauantaina ja valmennus perjantaina. Ei se mua muuten haittais, mutta tässä tarinassa ne tapahtumat ei sopinut musta ihan yhteen. Kaksi erillistä juttua ois ollut parempi. Kumpikin osio kuitenkin ihan mielenkiintoisesti kirjoitettu. Saat 2hp 1sp ja 1ep

    • #51194 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Miksi täytyy pelätä niin vietävästi?
      12.4.2020

      Istuskelin tallituvan pöydän ääressä ja yritin epätoivoisesti jäsentää vihkooni tulevan matkan kustannuksia ja parhaita mahdollisia taukopaikkoja. Tallituvassa oli muitakin. Kukaan ei tällä kertaa riehunut tai iloinnut mistään. Viikko oli imenyt viimeisetkin mehut jokaisesta. Oli tapahtunut niin paljon.
      “Lily, tuutko käymään?” Aleksi kysyi toimistonsa ovelta. Pyyhin uneliaisuuden pois silmistäni ja suljin vihkon, jättäen kynän sen päälle.
      “Joo”, vastasin ja seurasin miestä toimistoon. Mitähän olin tällä kertaa tehnyt.
      “Anteeks, kun raivosin siitä satulavyöstä”, aloitin heti, jotta saisin vähän paremman vastaanoton. Mikä asia nyt sitten ikinä olikaan.
      “Ei se mitään. Kyllä mie ymmärrän, mutta tää ei oo nyt siitä”, Aleksi selitti ja istui toimistopöytänsä taakse tuoliin istumaan. Itse istuin tuoliin toimistopöydän edessä.
      “Ai. MItä sitten?” Kysyin ihmeissäni. Aleksi otti paremman asennon.
      “Siulla on se ilmotus, et haet Orionille kisahoitajaa. Miska on osoittanut äärimmäistä kiinnostusta sitä kohtaan”, hän selitti. Yllätyin todella positiivisesti ja sen kyllä näki naamastani.
      “Ajattelinkin, että saattaisit ilostua. Olitte Miron kanssa aikoinaan aikamoinen kolmikko. Sinä, Miro ja Jesse. Miro ja Orion tulivat hyvin toimeen”, Aleksi hymyili. Hymyilin takaisin. Hän oli aivan oikeassa. Siksi Miska saattaisikin olla kiinnostava kisahoitaja Orionille. Minulla oli erinomaiset kokemukset nuoremmista pojista Orionin kanssa.
      “Todellakin!” Iloitsin. Mutta sitten Aleksin ilme muuttui. Ehkä enemmän mietteliääksi.
      “Asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen.”

      Aleksin selitettyä pitkän tovin Miskan äidin suhtautumisesta hevosiin ja koko harrastukseen aloin pikkuhiljaa menettää toivoani kisahoitajan saamisesta.
      “Helvetti”, sanoin ja lysähdin syvemmälle toimiston penkkiin.
      “En ikinä saa Orionille kisahoitajaa. En mä pärjää näis tie tähtiin kisoissa yksinäni sen kanssa ja Kristian ei ole kisahoitajaa nähnytkään. En haluu, et meidän parisuhde menee pilalle näiden kisojen takia. Treenaan muutenkin joka päivä. En oikeesti jaksa keskittyä kisoihin, jos mun pitää ite hoitaa kaikki”, valitin ja pidättelin kyyneleitä. Pienet vastoinkäymiset masensivat aina ihan liikaa.
      “Hei, ei hätä ole tämän näköinen”, Aleksi yritti lohduttaa ja nojasi pöytään päästäkseen lähemmäs minua. Turhaan hän minusta huolehti.
      “Myö voitais soittaa Miskan äidille”, hän totesi. Pyyhin taas silmiäni. Aleksi alkoi kaivaa numeroa kännykästään. MItähän tästäkin tulisi. Miskan isä oli kuitenkin kuollut. Miten Miskan äidin pään saisi käännettyä, kun taustalla oli jotain noinkin vakavaa. En ainakaan kertoisi ikinä omasta onnettomuudestani. Hitto.

      “Ootko sie valmis?” Aleksi kysyi. Nyökkäsin.
      “Laitan kaiuttimelle”, hän sanoi. Puhelin alkoi tuutata. Jännitti kyllä toden teolla. Mitä sitä kieltämäänkään.
      “Moi”, langalta kuului naisen ääni. Aleksi vastasi tervehdykseen heti.
      “Hei! Mie meen suoraan asiaan, etten vie sun aikaa enempää ku on tarve. Ollaan tässä juteltu Miskan ja yhen yksärinomistajan Lilyn kanssa. Hän on tässä puhelussa myös”, Aleksi aloitti. Linjalta kuului raskas henkäys.
      ”Ja?” Miskan äiti hoputti.
      ”Lily etsii hevoselleen kisahoitajaa. Miska on osoittanut melko kovaa kiinnostusta”, Aleksi jatkoi. Kuuntelin keskustelua keksittyneesti. En halunnut tulla väliin sekoittamaan turhaan.
      ”Ehdottomasti ei!” Miskan äiti tyrmäsi ajatuksen heti. Aleksi katsoi minua kyllästyneen oloisena. Hän oli ollut Miskan äidin kanssa tekemisissä jo muutamaan otteeseen ja yrittänyt kaikkensa, jotta Miskalla ja hänen äidillään olisi mahdollisimman turvallinen olo harrastamisesta.
      ”Kisahoitajana toimiminen ei välttämättä tarkoita ratsastamista. Kyseessä olisi vaan hevosen hoitamista, valmistelua kilpailuun ja kilpailujen jälkeen purkaminen yhdessä hevosen omistajan kanssa, jotta työtaakka ei olisi niin suuri omistajalle. Lily voisi keskittyä kilpailuihin paremmin”, Aleksi yritti taivutella. Linjalta kuului hermoostunut naurahdus.
      ”Tuskin se tekee siitä silti vaaratonta”, Miskan äiti toitotti. Päätin tulla väliin.
      ”Kaikella kunnioituksella, mutta Orion on älyttömän lapsiystävällinen hevonen ja erittäin hyväkäytöksinen. Sitä on viimeksikin hoitanut Miskan iköinen poika ilman mitään ongelmia. Ei olisi meillekään kauheen hyödyksi, jos tapahtuisi jotain peruuttamatonta. Kyseinen ori on seurattu lehdistön puolesta kuitenkin jonkin verran”, yritin selittää.
      ”Ai että Ori vielä! Eikä se tee siitä yhtään turvallisempaa, vaikka kyseessä olisikin maailman kiltein poni. Saaliseläimiä ne ovat silti!” Linjalla hermostuttiin. Tein ensimmäisen virheeni, kun mainitsin hevosen olevan ori. Mutta että poni? Orion ei ollut mikään vitun poni. Nainen sai minut hermostumaan totaalisesti.
      ”Se on sellainen juttu, että vaikka te niin kovasti pelkäätte poikanne puolesta, niin poikanne haluaisi vain elää normaalia elämää ja kokea samalla tavalla asioita kuin muutkin nuoret. Te voitte kuolla tälläkin hetkellä siihen puhelimenne ääreen aika monestakin syystä. Ja jos poikanne henki teitä huolettaa niin paljon, niin autolla ajaminen kannattaa ainakin lopettaa välittömästi. Siinä on kuitenkin aika paljon korkeammat todennäköisyydet onnettomuuksiin ja kuolemiseen. Ihan kuin täällä ei muut ihmiset koskaan olisi onnettomuuksissa olleet, saati kokeneet menetyksiä läheistensä piirissä. Ette ole ainoa leski maan päällä. Olen pahoillani siitä, kuinka huono tuuri teillä on ollut ja en voi edes kuvitella menetyksenne suuruutta ja sitä kauheaa surua, mitä se on aikanaan tuonut, mutta älkää kostako sitä Miskalle”, suolsin sanoja suustani infernaalisella nopeudella ja lähdin toimistosta sitten ovet paiskoen. Nyt tämä jöisi Aleksin, Miskan ja Miskan äidin selvitettäväksi. Minä en tuommoisten pelossa elävien tanttojen kanssa jaksanut kiistellä. Kumpikaan meistä ei varmastikaan ollut oikeassa, mutta hitto miten suppea elämä ihmisellä on, jos täytyy jättää asioita tekemättä pelon takia. Minun oli vaikea ymmärtää sellaista. Itse halvaannuin väliaikaisesti vuosia sitten esteradalla ja hevoseni kuoli. Silti jatkoin harrastamistani heri, kun sille tuli mahdollisuus. Orion oli auttanut minua pelkoni kansss tähänkin asti. En antanut pelon lamaannuttaa minua, enkä koskaan tulisi antamaankaan.

      • #51198 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        😍

      • #51199 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Ihana Lily 😂😂 Saat 2sp

    • #51209 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Orionilla on kisahoitaja ja minulla tulevaisuus
      13.4.2020

      “Siis ihan uskomatonta. Miskan äiti suostui siihen kisahoitajajuttuun”, elävöitin puhettani käsilläni, vaikka puhuin vain Orionille, jonka selässä parhaillaan istuin. Menossa oli alkukäynnit.Tapanani oli puhua sille, kun ei ollut ketään muutakaan, jolle puhua. Ori vain pärski vastaukseksi. Mitä se nyt sitten tarkoittikaan. Oli oikeasti ihan älyttömän vaikea uskoa, että hänen äitinsä antoi luvan kisahoitajuuteen kaiken sen jälkeen, mitä olin hänelle sanonut. Aleksi oli tullut itse kertomaan minulle tänään aamupäivällä, että Miskan äiti soitti ja kertoi asian olevan ok, kunhan Miskan toimintaa valvoi koko ajan jompikumpi meistä. Supersiistiä.

      Tänään oli löysäilypäivä. Tiedossa olisi siis hiukan rennompi koulutreeni. Päätin ratsastaa ilman satulaa ratsastusvyöllä tällä kertaa, jotta tuntisin Orionin liikkeet paremmin ja voisin harjoittaa paremmin tasdapainoani kapean hevosen selässä. Keräsin varmaan monetta tuhannetta kertaa ohjat käteeni ja otin parhaan mahdollisen tuntuman hevosen suuhun, jotta pystyin taivuttelemaan sitä paremmin. Viimeisimmän valmennuksen jäykistelyistä johtuen olin ajatellut yrittäväni vetreyttää sitä ennen seuraavaa osakilpailua lähes jokaisessa treenissä. Avotaivutukset, sulkutaivutukset ja pohkeenväistöt alkaisivat pian siis olla aika helppoa kauraa. Ravissa taivuttaminen ei edelleenkään ollut vahvuuksiani, mutta sen takia sitä pitikin harjoitella niin ahkerasti.

      Lukuisten taivutusten ja väistöjen jälkeen Orion tuntui ihan ookoolta, joten nostin laukan ja siirryin ratsastamaan koko kentän kokoista kahdeksikkoa, vaihtaen laukkaa aina keskellä. Tänään ei nimittäin olisi vastalaukkaharjoitteiden aika. Ne eivät saisi oriani vetreytymään kuitenkaan. Sen askel vain lyhenisi ja sen laukasta tulisi tönkömpi. Olin nyt tyytyväinen sen askellukseen. Pyörivää ja joustavaa laukkaa, ilman syrjähyppyjä ja harha-askeleita. Kaula sopivalla kaarella ja selkä niin pyöreänä, ettei minun tarvinnut pelätä tippumistakaan. Laukka oli niin helppo istua. Laukanvaihdot olivat pohtaita, vaikka tuntuikin, että Orion heitti innostuneena etujalkansa turhan ylös eteen vaihdossa. Pakkohan se oli sitten tehdä tempomuutoksiakin, kun hevonen tuntui niin hyvältä.

      Seuraava osakilpailu jännitti. Pelotti, että minulla ei vain voisi mennä enää paremmin, kuin ensimmäisessä osakilpailuissa. Olisi pakko mennä paremmin. Halusin niin kovasti voittaa mestarintittelit. Näyttää kaikille mihin minusta ja minun akhaltekestani oli. Pakkomielteeni sai minut hulluuden partaalle, mutta minun oli pakko antaa kaikkeni. Tavoitteita oli oltava. Minulla voisi vielä olla tulevaisuus.

      • #51217 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Täs oli ihanan toiveikas tunnelma! Saat 2kp

    • #51245 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Haltioitunut poika ja hänen rohkea äitinsä
      16.4.2020

      Miskalla oli tänään harjoittelupäivä. Hän sai rauhassa tutustua Orioniin, sen tavaroihin ja omaan tehtäväänsä kisahoitajana. Miska oli juuri hakenut Orionin tarhasta sisälle ja alkanut harjaamaan sitä karsinassa. Hänen takaraivossaan oli kolmet silmäparit. Minun, Aleksin ja Saanan, Miskan äidin. Miskaa ei kuitenkaan tuntunut asia haittaavan. Hän näytti innostuneelta ja lääppi mielellään Orionia. Orikin selkeästi piti Miskasta. Se työnsi koko ajan turpaansa sinne, mistä MIska sitä koski ja välillä se jäi hamuamaan pojan hiuksia. Miska naureskeli ja yritti työntää hevosen pään välillä pois tieltään. Orion ei voinut käsittää miten sen pää muka oli tiellä.

      En voinut olla kuuntelematta Saanan ja Aleksin keskustelua Miskan isästä. En ollut aikaisemmin tajunnut, että kyseessä oli maailmankuulu esteratsastaja, jonka kuolema oli koskettanut hevosharrastajia laajalti ympäri maailman. Huhhuh jos tallilaiset saisivat tietää. En kuitenkaan nähnyt omaksi asiakseni laverrella.

      Tuli varustamisen vuoro. Huokaisin jo ennen satulahuoneeseen astumista, kun varusteita oli Orionilla kyllä vaikka muille jakaa.
      “Joo”, aloitin huokaisten ja päätäni raapien. Mistä hitosta tässä nyt uskaltaisi aloittaa. Miska tapitti minua nappisilmillään ja näytti entistä enemmän kiinnostuneelta, ei ollenkaan turhautuneelta niin kuin minä ehkä vähän olin. Oikein hyvä. Miska oli varmasti pelkästään sukunsakin puolesta jo lahjakas. Jos hän osoittaisi kiinnostusta, haluaisin auttaa häntäkin alkutaipaleella huipulle. Orion olisi sitä paitsi siihen oiva hevonen jos JA KUN ennen pitkää Miska saisi vielä oman hevosensakin jolla treenata. Kaikki olisi tietenkin Miskasta kiinni. Tuntilaisena pysyminen oli varmaan muutenkin ensimmäinen valtti. POjalla oli varmasti vielä paljon opittavaa.

      Miskan varustettua Orionin tarkan silmäni alla, olimme Orionin kanssa valmiita treeneihin.
      “Mä meen nyt liikuttamaan Orionin. Oothan holleilla sitten, että kuulet, kun me tullaan takasin. Saat sitten hoitaa Orionin pois. About tunti menee”, ohjeistin Miskaa. Poika nyökkäsi iloisena ja lähti palloilemaan jonnekin. Naurahdin katsellessani pojan liikkumista ja talutin sitten Orionin ulos karsinasta ja melko suoraan kentälle. Jaahas, taas saisin laittaa esteet yksin pystyyn. En ollut tajunnut pyytää Miskaa apuun tässä hommassa. No jaa, onneksi oli Orion mukana kuitenkin.

      Kentällä oli juuri alkuverkattu cremello akhalteke, sinihiuksinen kunnianhimoinen tyttö, kaksi pystyä kahdeksikolla ja yksi pahamainen trippeli. Viimeisin paskasti mennyt estevalmennus oli saanut minut tajuamaan, että minun olisi pakko harjoitella myös tekniikkaa. Eikä tekniikkaa harjoiteltu vain suoria teitä ratsastamalla. Olisi siis harjoiteltava kaarevia teitä, vinoja hyppyjä, tiukkoja käännöksiä ja niin lyhyitä kuin pitkiäkin teitä.

      Aloitin 80cm pystyillä. Hyppäsin muutaman kerran suoralla tiellä ja hyvällä lähestymisellä kahta erillistä pystyä, ennen kuin siirryin harjoittelemaan haastavampia teitä. Ohjasin Orionin kahdeksikolle, jonka molempien ympyröiden päädyssä pystyt sijaitsivat ja hyppäsin muutaman kerran kahdeksikolla olevia pystyjä. Ei mitään mallisuorituksia ehkä, mutta ei toisaalta mitään moitittavaakaan. Ei tuntunut hyvältä, muttei huonoltakaan. Jonkin olisi muututtava.

      Siirryin hyppäämään toista pystyä ympyrälle niin, että vaihdoin aina suuntaa hypyn jälkeen. Pyrin sillä enimmäkseen harjoittamaan Orionin tasapainoa, kun se joutui vaihtamaan laukkaa esteen päällä ja keskittymään suunnan vaihtumiseen alastulossa. En halunnut horjuvaa askelta siltä. Mitä pienempi mahdollisuus kaatumiseen tai tippumiseen sitä parempi. Minusta tuntui, että laukanvaihdot olivat sen todella selkeä vahvuus. Esteillä ja koulussa. Tiukatkaan linjat eivät olleet haastavia, vaikka suunta vaihtuisikin. Orion oli yllättävän ketterä hevonen.

      Viimeisinä tehtävinä hyppäsin vielä suoralla tiellä vinoja esteitä ratsastamalla Orionia puolirataleikkaalla useita kertoja. Sen jälkeen keskityin vielä tiukkoihin käännöksiin muutamaan otteeseen, ennen kuin nostin esteet kilpailukorkeuteen ja suunnittelin radan, jossa oli muutana tiukka käännös, yksi vino hyppy, kaksi hyppyä kaarevalla linjalla ja viimeiseksi todella pitkä tie trippelille. Hyppäsin radan kahteen otteeseen. Ongelmia ei ollut pieniä ratsastajan virheistä johtuneita horjahduksia lukuunottamatta. Yhtäkään puomia ei tippunut. Olin onnistunut tuomaan Orionille kunniaa. Nimittäin jos se oli Orionista kiinni, niin yksikään este ei koskaan tippuisi. Hevonen ei ollut koskaan myöskään kieltänyt yhdellekään esteelle. Se ei pelännyt mokaamista tai kaatumista niin kuin minä pelkäsin. Tietenkin olisi hyvä, jos sillä oikeasti olisikiin jotakin itsesuojeluvaistoa näissä asioissa, mutta ei ilmeisesti ollut.
      “Hyvä Orion”, kehuin hevosta voimakkailla hellyydenosoituksilla kaulalle. Annoin sille pitkät ohjat.

      Miska odottelikin tallilla jo kärsimättömänä paluutamme. Hän kysyi miten meillä meni. Pystyin aidon oikeasti tällä kertaa vastaamaan, että tosi hyvin. Hoidimme Miskan kanssa yhdessä Orionin pois. Pojalla ei vielä ollut täysin hallussa, mihin kaikki Orionin varusteet loppujen lopuksi kuuluivatkaan, joten autoin häntä parhaani mukaan. Toisaalta myös haastoin häntä. En kertonut heti mikä kuuluu mihinkin ja mitä tehdään tälle ja tälle asialle. Miska sai lopuksi vielä sekoittaa Orionille melassiveden ja antaa sen sille.

      Ennen Miskan lähtöä Saana pyysi saada jutella vielä kanssani.
      “On todella hienoa nähdä, miten hyvin Miska viihtyy hevosten kanssa. Mielestäni Miska voisi hoitaa hevostasi kilpailuissa tie tähtiin kilpailujen jälkeenkin. Uskon, että sinun tavoitteesi ovat aika paljon edempänä kuitenkin”, Miskan äiti sopersi. Hymyilin hänelle.
      “Tosi mukava kuulla, että olet muuttanut mielipiteesi. Oon oikeesti tosi pahoillani siitä puhelusta. Mun ei todellakaan olis pitänyt käyttäytyä niin lapsellisesti ja kivahtaa siinä. Minulla on ollut vaan aika paljon stressiä nyt näistä kilpailuista”, selitin Saanalle. Olin aidon oikeasti kyllä pahoillani.
      “Se oli ehkä loppujen lopuksi kuitenkin se, mikä minun silmäni avasi. Sulla oli todella kovat pointit siinä kuitenkin”, Saana vaikutti jollain tavalla hiukan kiitolliselta. Tiesin, että häntä pelotti antaa Miskan toteuttaa itseään näissä hommissa, mutta kyllä hän oli hyvä äiti silti. Hän oli kyllä ansainnut kaiken kunnioitukseni sillä, että peloistaan huoliimatta uskalsi tietyllä tavalla päästää vähän irti.
      “Orion on komea hevonen. Lahjakaskin. Vaikka mieheni onkin kuollut, ei se tarkoita, etten kuitenkin jollain tapaa seuraisi hevosurheilua. Orion on ollut lehdissä. En olisi heti arvannut, kun ensimmäistä kertaa puhelimessa puhuimme, että sinä omistaisit tämän hevosen”, Saana sanoi. Hän uskaltautui silittelemään Orionin otsaa. Hevonen nautti.
      “Se on vain puoliksi minun. Kristianin se on käytännössä edelleen. Voisit joku päivä kokeilla sitä, jos uskallat”, hymyilin naiselle. Nainen hymyili takaisin, muttei vastannut mitään.

      • #51246 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Näitä tarinoita on kyllä niin mahtava lukea ja ootan kyllä innolla että miten tää Miskan kisahoitajuus lähtee sujumaan kaikesta huolimatta.

      • #51247 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Kiva lukee näist tapahtumista kans Lilyn näkökulmasta. Lily ja Miska vaikuttaa kyllä just hauskalta parilta ja ehkä äitikin nyt vähän uskaltaa höllätä. Saat 2hp 2sp ja 2ep

    • #51286 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Valmistelut
      17.6.2020

      Kristian oli saapunut Suomeen aamulla. Hänen kisamatkansa oli ollut suuri menestys. Kultamitalin kanssa kotiin. Taisi olla isä-Nicholson ylpeä.
      ‘“Väsyttääkö?”Kysyin kartturin paikalla nuokkuvalta Kristianilta. Hän hymähti unisesti. Oli iltapäivä ja olin parhaillaan ajamassa Nicholsonien hevosrekkaa kohti Hallavaa. Jengiltä kyllä loksahtaisi leuat, kun näkisivät tämän kaunokaisen. Hallavan tallirakennus näkyi jo. Tarkoitus oli ajaa kaikki kuljetusautot suoraan tallin pihaan, josta hevoset olisi helppo lastata seuraavana aamuna.

      Peruutin rekan toisen tallipihaan ajetun rekan viereen. Tallilla oli paljon väkeä tänään. Kaikki valmisttelivat lähtöä.
      “God damn it!” Kuulin Inkan sanat laskeutuessani alas kuskin paikalta.
      “Saadaan kyllä kivasti huomiota tolla rekalla”, nainen jatkoi.
      “Ja vielä nuori nainen kuskina!”
      Nauroin. Kristian oli hoipperoinut alas kartturin paikalta ja tuli erittäi väsyneen näköisenä luoksemme.
      “Jep. Ei kyllä yhtään haittaa parisuhde-etuna lainailla näitä laitteita”, hymyilin ja tökkäisin Kristiania olkapäähän.

      Miska vaikutti olevan allapäin. Inka olikin selittänyt minulle syyn. Tunsin pientä suojelemiseenhalua Miskaa kohtaan. Niin pieni poika kuitenkin. Ei ansainnut selän takana juoruamista ja muuta vastaavaa paskaa.
      “Hei Miska, mä voin vaan kuvitella miltä susta tuntuu. Silloin, kun toin Orionin tänne, tuntui että kaikki silmät olivat meissä. Olisin halunnut vain olla rauhassa Orionin kanssa, mutta kun se on kuitenkin tunnettu. Nyt tilanne on onneks rauhottunu. Tiiän, et sulla on ihan erilainen ja paljon raskaampi tilanne mut pointti on se, et mikään ei hei sit kestä ikuisesti. Älä anna sen lannistaa. Plus kaikki täällä on vain innoissaan susta, kukaan ei ainakaan vihaa sua”, yritin selittää pojalle pakatessamme Orionin kisa varusteita. Lapissa olisi kovin viileä, joten siirsin sivuun Orionin ratsastusloimen, kevyttoppaloimen, talliloimen, fleeceloimen ja enkkuviltin. Aivan järkyttävä määrä tavaraa tulisi mukaan vain sen takia, että Orion ei pärjännyt kylmässä ilmankaan.
      “Nii”, Miska sanoi allapäin ja ojensi minulle Orionin kuljetussuojat. Otin ne vastaan ja siirsin sivuun. Osuimme hyvään aikaan satulahuoneeseen, kun siellä ei ollut sillä hetkellä ketään muuta. Satulahuoneen lattia oli tällä hetkellä muutenkin Orionin tavaroiden peitossa.

      Kristian auttoi kantamaan Orionin matka-ARKUN rekan varustehuoneeseen. Orionin tavarat oli pakattu isoon puiseen arkkuun. Niitä ei oikeastaan voinut edes sanoa matkatavaroiksi. Aivan kuin sen koko omaisuus olisi tulossa mukaan.
      “Hei laitetaanko nyt ne heinät ja kuivikkeet valmiiksi?” Niko tuli kurkkimaan ovelle.
      “Jumalauta”, hän sanoi ja astui sisään oleskelutiloihin. Mies piti näkemästään. Nauroin.
      “Joo. Käytkö hakee Ciaran ja Maisan? Ne saa laittaa omille hepoilleen kans”, totesin. Niko nyökkäsi ja lähti hiukan hitaammin matkaan kuin normaalisti. Rekkaa tutkaillen siis.

      Kello läheni yhdeksää, kun kaikki alkoi viimein olla kondiksessa.
      “Joo eiköhän lähetä kaikki kotiin”, huokaisin otsaani pyyhkien. Ciara nyökkäsi. Kaikki olivat väsyneitä ja pahin olisi vielä huomenna edessä.
      “Muistakaa laittaa lämpimästi päälle, siellä ei oo kyllä näin lämmin”, Ciara hihkaisi ja nappasi Nikoa käsivarresta. Siinä asiassa olin ehdottomasti samaa mieltä.

      • #51312 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Jeejee valmistelutarinat on kyllä niin kivoja! Mielenkiintoista dialogia taas kerran ja muutamaa kirjotusvirheitä lukuunottamatta sujuvaa kerrontaa. Saat 1hp ja 1sp

    • #51293 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Rättiväsynyt rekkakuski
      18.4.2020

      Kristian kurvasi corveten suoraan Hallavan pihaan. Hän lähtisi sillä lappiin, aivan kuten olin ajatellutkin. Olin yrittänyt ylipuhua hänet tulemaan rekoissa tai normaalissa henkilöautoissa muiden kanssa, mutta vastaukseksi sain joka kerta: “Minä en matkusta autossa, joka on täynnä lapsia.” Ihmeellinen ajattelutapa. Hallavan väki oli kuitenkin suuri osa jo jopa aikuisia. Ilmeisesti Kristian ei pitänyt ajatuksesta Miskan kanssa matkustamisesta, vaikka poikahan oli aivan erilainen verrattuna vaikkapa Miroon. Ja ymmärrykseni mukaan Kristian oli kuitenkin loppujen lopuksi tykästynyt siihenkin kauhukakaraan.
      “Onneksi siellä on edes Alana”, Kristian tuhahti autosta noustessamme.
      “Vaikka hotelliin menen silti. Pitäkää vaan hauksaa keskenänne siellä mökinpahaisissa”, hän jatkoi. Pyörittelin silmiäni. Miten Kristian pystyikin olemaan noin ärsyttävä näin varhaiseen aamusta. Vai oliko syy juuri se?

      “Oottakaa!” Huudahdin pihalla jonossa seisoville parivaljakoille. Olimme juuri lastaamassa hevosia ja Orionin oli määrä mennä rekkaan ensin, mutta Ciara oli saanut päähänsä änkeä Valeraa heti seuraavana traileriin.
      “Valera tulee sitten viimeisenä, kun se potkii”, ärähdin turhasta, mutta tilanne hermostutti minua. Siitä oli niin pitkä aika, kun Orion oli viimeksi lähtenyt näin ison katraan mukana mihinkään. Lisäksi minä olin vastuussa koko rekkalastillisesta hevosia ja ihmisiä päivän mittaisen matkan ajan.
      “No sori”, Ciara sanoi loukkaantuneena ja siirtyi pois Nikon ja Väiskin tieltä. Pyytäisin Ciaralta anteeksi myöhemmin, sillä Kristian tuli jo taaksemme valmiina sulkemaan väliseinän Orionin mentyä sisään rekkaan.

      Aamuinen lastaus tapahtui yllättävän nopeasti, vaikka myöhästyimmekin lähdöstä ehkä tunnilla. Yllättävää, ettei mennyt enempää aikaa hukkaan. Miska oli unohtanut jotain tärkeää kotiin, joten hänen äitinsä oli vielä viimeisillä minuuteilla ajanut kiireen vilkkaan tallille. Toivotti meille onnea ennen kuin lähti. Mukava nainen.

      Matka meni hyvin ja melkein täydellisesti suunnitelmien mukaan. Viimeisten tuntien aikana alkoi kyllä ramaisemaan ihan toden teolla, mutta Miska piti minut hereillä kysellessään kaikkea Orionista ja minun ratsastushistoriastani. Kristiankin pääsi melkoiseen syyniin keskusteluissamme. Mokoma oli muutenkin varmaan jo kolme tuntia ennen meitä perillä, kun ei tarvinnut ajaa yhdeksääkymppiä rekalla, joka ei kulje enempää. Muutenkin kaikki käännökset ja jarrutukset piti tehdä hitaasti ja rauhallisesti, että hevoset eivät rasittuisi matkasta. Usein kuuntelin ja luin keskusteluja siitä, kuinka hengenvaarallisia äkkijarrutukset olisivat hevosille. Onnettomuus olisi todella kohtalokas.

      Kello oli hiukan yli kahdeksan, kun ajoneuvorivistömme saapui ravitallin pihaan. Corvette oli siellä jo, aivan niinkuin ajattelinkin.
      “Ok, Miska sä saat purkaa Orionin rekasta. Mä seuraan ja autan heti, jos tarviit apua. Let’s roll”, sanoin viimeiset sanat koko matkustamon väelle. Poistuimme autoista ja aloimme heti ottamaan hevosia ulos autoista. Ravitallin väkeä tuli pihalle auttamaan ja ohjeistamaan hevosia oikeisiin paikkoihin. Meillä ei ollut todellakaan tuhottomasti aikaa.

      Kun kaikki Hallavan hevoset olivat löytäneet oikean paikan ja suurin kaaos oli jo hoidettu pääsimme vihdoinkin majoittumaan paritalomökeille. Alana majoittui kanssani samassa mökissä ja samassa huoneessa, mutta juuri nyt minua ei kiinnostanut se pätkääkään. Olin aivan rättiväsynyt matkasta. Menin suoraan sänkyyn ja kaivoin puhelimeni esiin. Viestitin Kristianille hyvän yön toivotukset ja tarkistin vielä huomisen lähtölistat ennen kuin nukahdin ensimmäisenä koko mäkin ihmisistä.

      • #51313 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        En oikeen keksi muuta sanottavaa kun että tykkäsin 😀 Saat tästäkin 1hp ja 1sp

    • #51345 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Kristianille ei kelpaa mikään
      19.4.2020

      Kisapäivä oli käsillä. Olin herännyt jo enne herätyksiä ja viestitellyt Kristianille päivän kulusta. Hän sanoi tulevansa suoraan kilpailupaikalle nyt kun apunani oli Miskakin. Ei hän kyllä halunnut ymmärtää minkä takia Orionin ympärillä pyöri taas joku kakara. Kyllä hän kuitenkin tiesi Miskan taustasta, tietenkin.

      Hevosten haku hoitui keveästi ja kisapaikalle saavuttiin aikataulussa.
      “Hitto tääl on paljon porukkaa”, marisin ja yritin mahduttaa hevosrekkaa edes johonkin väliin. Aikamoiseksi venkslaamiseksihan se menikin, mutta hyvin loppujen lopuksi mahduttiin.
      “Joo. Kai se ois sitte kiirehdittävä, et kaikki ehtii viel check innaa ja lämmittelemäänkin”, hoputin porukkaa ulos matkustamosta ja pyyhin stressaavasta parkkeeraustilanteesta johtuvia hikipisaroita otsaltani.

      Miska otti Orionin ulos rekasta ja auttoi sen varustamisessa. Valmistelut piti tehdä nopeasti, sillä ei ollut aivan tuhottomasti aikaa. Lähdin viimeisissä luokissa kyllä, mutta aina sitä onnistui silti yliarvioimaan sen jäljellä olevan ajan määrän. Lisäksi lähdin ensimmäisenä kummassakin luokassani tänään. Sikäli stressaavaa, mutta sitten se olisi ainakin nopeasti ohi.
      “Pysy lähellä sitten koko ajan, jos tarttenkin vaikka apua. Saat tietenkin käydä syömässä ja taukoilla välillä, mutta muista ilmoittaa siitä minulle, etten hävitä sua tänne ihmispaljouteen”, ohjeistin Miskaa. Hän hymyili vain iloisena ja nyökkäsi. Tyrkkäsin ohjat hänen käteensä.
      “Saat taluttaa Orionin kentänlaitaan. Näytätte niin ihanilta yhdessä”, sanoin. Orion näytti todella upealta tänään. Sen cremello karva hohti luonnonvalossa varsinkin nyt, kun oli hiukan kylmempi.

      Kouluradalla huomasin itsekin, etten ollut ihan parhaimmillani. Harmitti. Muutenkin minulle oli iskostunut jostain syystä päähän, että jos lähti ensimmäisenä koululuokassa, niin arvostelut olivat vain yksinkertaisesti huonommat, kuin muilla. Ei se tietenkään ollut totta, mutta siltä minusta aina tuntui.
      “Hienosti meni!” Miska kannusti, kun tulimme ulos maneesista. Huokaisin.
      “Ei kyllä mennyt ihan toivotunlaisesti. Ei kai Kristian ollut katsomossa?” kysyin Miskalta, joka auttoi minua alastulossa pitelemällä Orionia paikoillaan.
      “Oli se”, Miska vastasi.
      “Shit.”

      Kyllä minä aikamoiset nootit Kristianilta sainkin. Hän ei voinut ymmärtää miten oli mahdollista, että putosin toiselta sijalta yhdennäkseksi viime osakilpailuihin verrattuna. Ihan kuin minä olisin itsekään ymmärtänyt. Ärähtelin vain Kristianille jotain typerää ja poistuin hevoseni ja kisahoitajani kanssa takavasemmalle, eli siis kentänlaitaan odottelemaan esteverkkaan pääsyä.

      ILLALLA

      Hevoset oli tuotu takaisin ravitallille kilpailujen päätöksen jälkeen. Näin asiakseni pitäytyä Orionin kanssa karsinassa kahdestaan ennen mökeille lähtemistä. Pitihän minun kärkihevostani palkita. Olimme voittaneet esteluokan, mikä tuntui niin epätodelliselta. Varsinkin, kun vastukset olivat olleet aivan järjettömän kovia.
      “Oot paras. Anteeksi siitä, kun pilasin meidän koululuokan. Olis pitänyt pystyä keskittymään paremmin”, lepertelin hevoselleni. Se nosti päänsä olkapääni yli niin, että sen ryntäät koskivat selkääni ja turpa laskeutui käsieni varaan vatsani eteen. En tiennyt oliko meillä oikeasti mahdollisuutta voittaa tätä kilpailusarjaa, mutta tottakai yrittäisimme parhaamme.

      • #51358 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Oisin ehkä vähän enemmän kaivannut tunteilla makustelua tähän tarinaan. Esim just dialogia pettyneenä Kristianin kanssa, tai sitten vaikka niitä riemun tunteita onnistuneesta esteluokasta. Toki aina ei voi olla ihan ääripää tunteita niin tää tällänen vähän apaattinenkin fiilis sopi myös. Saat 1hp, 1sp ja 2 kisapistettä

    • #51398 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Väsyneenä ja solmussa
      20.4.2020

      Kilpailujen jälkeinen aamu sarasti mökkeilijöiden ikkunoista kirkkaana ja niin kauniina. Kaikki eivät olleet tyytyväisiä sijoituksiinsa ja joillain reissu oli mennyt aivan päin prinkkalaa, mutta ainakin luontoäidillä oli hyvä fiilis. Kello löi vasta kahdeksan ja minä olin jo täysissä pukeissa. Ohto ainakin kuorsasi vielä täyttä häkää. En tiedä mitä tytöt tekivät, mutta peiton alla ainakin olivat molemmat. Päätin lähteä ulos.

      Mökkien maasto oli kaunis ja ulkoilmassa saattoi kuulla lintujen laulun. Kevät oli tulossa kovaa vauhtia tännekin. Istuin metsän juureen jonkin pölkyn päälle. Ei paljoa painanut jokin takapuolen kastuminen. Aina ei tarvinnut olla mukavuusalueella. Minulla kävisi kyllä ehdottomasti sääliksi niitä ihmisiä, jotka eivät tee mitään, jos tulisi sota. Nykyisellä ihmisten yleisellä keskikuntotasolla ei kyllä varmaan pitkälle pötkittäisi. Se oli kyllä äärimmäisen harmillista. Mitenköhän Orionin kävisi, jos tulisi sota? Käytettäisiinkö hevosia enää? Tuskin. Mutta paremmin ne silti jaksaisivat vaeltaa kuin ihmiset ja autot paljastaisivat kyllä joukon hyvin pitkälle asti. Ei sillä, en todellakaan halunnut sotaa tulevaksi, mutta miten erilaista se nykyajassa voisikaan olla. Asia kiinnosti minua kovin.

      Menin takaisin mökkiin saadakseni jotain murua rintani alle, vaikka ei minulla edes ollut nälkä. Yritin tehdä jotakin realistista suunnitelmaa orionin treenaamiseksi seuraavia osakilpailuja varten. Tuntui, että vaikka olimme olleet ihan hyviä kummassakin osakilpailussa, niin se todella oli vain ihan hyvä. Ihan hyvä ei tarkoittanut kehitystä. Ihan hyvä ei millään lailla taivutettuna tarkoittanut myöskään voittajaa. Mitä minun tarvitsi tehdä ollakseni vain yksinkertaisesti paras?

      Nykyinen ajattelumaailmani oli saanut minut kyseenalaistamaan jopa suhdettani Alanaan. Ajattelin nykyään hyvin usein samalla tavalla kuin miten kuvittelin hänen aina ajatteleva. Jotenkin itsekeskeisesti ja ylimielisesti. Tai siltä minusta ainakin tuntui. Ja miksi Alana ees sai minut niin raivon partaalle edes vilahtamalla horisontissa? Mitä hän oli ikinä minulle tehnyt? Ei kyllä yhtään mitään. Jokin hänen olemuksessaan vain ärsytti minua. Naurettavaa. En tiennyt Alanasta juuri mitään. En tuntenut häntä millään lailla.

      Käytin koko maanantaisen aamupäivän itseni solmuun asti miettiessä. Olimme jo lähdössä takaisin Hallavaan. Hevosten lastaus oli alkanut, eikä se edes ollut niin kaaosta kuin silloin, kun lähdimme Hallavasta. Ehkä se johtui siitä, että kilpailujännitys oli tältä erää ohi ja ihmiset olivat väsyneitä kaikesta siitä menetetystä adrenaliinista ja hirvittävän kovasta tsemppaamisesta ja yrittämisestä. Miskakin vain hieroi unihiekkoja silmistään, kun yritin antaa hänelle ohjeita Orionin lastauksesta.
      “Haloo”, herättelin poikaa.
      “Joo. Tai siis mitä sä sanoit?” Miska kysyi. Pyörittelin silmiäni hiukan huvittuneena.
      “Niin että laita sille kuljetussuojat ja fleeceloimi. Mä haen vielä heinää meiän rekkaan”, toistin. Miska nyökkäili ja alkoi tuumasta toimeen. Tosin hän oli laittamassa kuljetussuojia vääriin jalkoihin. Voi hassua.
      “Krhm. Miska”, jäin karsinan ovelle vielä norkoilemaan nähtyäni kyseisen virheen.
      “Mitä?” Kyykyssä oleva poika nosti katseensa hevosen jaloista minuun. Miska näytti ihan joltakin eläimeltä. Ehkä vyötiäiseltä. Nauratti, mutta pidin pokkani hyvin.
      “Ootko sä ihan tööt?” Kysyin. Miska katsoi minua kummastuneena.
      “En mä ihan, kuinka niin?”
      “Laitat niitä suojia ihan vääriin jalkoihin.”
      “Aa. Oho. Hups.”

      • #51414 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Mielenkiintosta pohdintaa ja sitten tuo Miskan kanssa käyty dialogi ns palautti takaisin maan pinnalle. Hyvä, tasapainoinen tarina. Saat 1hp ja 1sp

    • #51447 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Yhteistyökeskeinen koulutreeni
      21.4.2020

      Niinhän siinä taas kävi, että Celica jätti tielle ja ‘jouduin’ ottamaan lainaan Kristianin Corveten. Upea autohan se oli, mutta hävetti ajaa sillä, kun minulla ei ollut sellaiseen autoon oikeasti edes varaa. Onneksi hallavan parkkipaikka ei ollut ihan tallin pihassa, sillä autosta tuli kyllä todella komeat äänet. Hevoset eivät pitäneet sellaisesta melusta ollenkaan. Itse kyllä pidin. Minkäs sille voi, että hevosvoimat kiinnostivat useassakin merkityksessä.

      Tänään tallilla oli varsin rauhallinen päivä. Kilpailijat rauhoittelivat mieliään kotona. Osa oli myös koulussa, osa töissä ja sitten jotkut olivat kuitenkin päätyneet tallille. Minä olin yksi niistä. Orion tarvitsisi treeniä ja sillä oli ollut jo yksi vapaapäivä sunnuntaina. Vislasin tarhassa kyhjöttävälle hahmolle. Orion hörähti äänekkäästi ja ravasi häntä korkealla luokseni. Laitoin sille riimun päähän ja talutin sen talliin. Harjasin orin perusteellisemmin kuin yleensä ja varustin sen kouluratsastuskamoilla. Sentään ei tarvinnut ratsastusloimea täällä etelämmässä. Lapissa olin käyttänyt verkoissa ja hevosen seistessä ratsastusloimea. En halunnut Orionin lihasten jumiutuvan yllättävien lämpötilamuutosten johdosta.

      Päivä oli pilvetön ja lämmin, joten päädyin taas ratsastamaan kentällä. Alkuverryttelyiksi sai kelvata voltit, pysähdykset, käynti-ravi-siirtymiset ja muutamat laukannostot.
      “Se ois taas paluu arkeen poika”, sanoin Orionin kaulaa taputtaen ja keräsin ohjat kunnon tuntumalle, jotta pääsin kokoamaan Orionia.

      Aloitimme treenaamisen raviväistöillä. Väistin kulmasta kentän keskelle, sitten suoristin ja ratsastin uudestaan uralle suuntaa vaihtaen puolivoltilla. Toistin samaa kumpaankin suuntaan kaksi kertaa, ennen kuin lähdin väistämään muutamaan otteeseen kulmasta kentän keskelle ja kentän keskeltä saman pitkän sivun päädyssä olevaan kulmaan. Orion väisti hyvin. Minun täytyi vain varoa turhaa nojaamista menosuuntaan. Tunnuin tekevän sitä paljon.

      Seuraavaksi tein kentän päätyihin puoliympyrät lisätyssä käynnissä ja pitkien sivujen keskellä otin muutamat laukka-askeleet. Tein tehtävää yhden kierroksen verran kumpaankin suuntaan, jonka jälkeen siirryin lisätyn ravin harjoitteluun. Tulin kokorataleikkaan lisätyssä ravissa ja rauhotin hevosen ennen kulmaa koottuun raviin. Lyhyellä sivulla tein ison voltin kootussa laukassa, jonka jälkeen pidätin raviin ja tulin uudestaan lisätyssä ravissa kokorataleikkaan. Tein kyseisen tehtävän kahdesti.

      Kun olin harjoitellut lisäyksiä vielä laukassakin, uskalsin siirtyä harjoittelemaan muutamaa vaativampaa tehtävää. Aloitin loivalla kiemurauralla niin, että ratsastin kaarteisiin vastalaukassa. Vaihdoin laukan aina ennen seuraavaa kaarretta. Toinen pitkä sivu tultiin pidennetyssä ravissa ja sen jälkeen vielä kerran loiva kiemuraura vastalaukoilla. Tulin myös toiseen suuntaan saman tehtävän. Orion tuntui olevan ihan täysillä messissä tänään. Mikään ei tuntunut hankalalta ja ori käyttäytyi kuin enkeli.
      “Hieno poika!”

      • #51450 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Jälleen taas tosi kiva tarina! Näitä on kiva lukea

      • #51458 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Jos oisit ottanut tehtävien luetteluun mukaan myös kerrontaa Orionin käytöksestä ja Lilyn avuista ja ajatuksista ni ratsastuksesta ois ollu vähän kiinnostavampi lukea. Saat 2kp

    • #51464 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Epäreilu työnjako ja sairaan hyvä kakku
      21.4.2020

      Onnistuneen koulutreenin jälkeen oli ilmeisestikin ohjelmassa toisessa osakilpailussa mukana olleiden hevosrekkojen pesua.
      “Mites me nyt hoidetaan tää?” Kysyin yhdessä läjässä rekkoja ihmetteleviltä tallilaisilta. Katselin itsekin Hallavan parkkipaikalla seisovia rekkoja mietiskellen, että mites homma nyt sitten hoidettiinkaan.
      “Ensin pitäs varmaan löytää tarpeeks pitkä letku ja keksiä mistä saadaan vettä”, Sora sanoi viisaana. Hänen sanansa saivat vastaukseksi voimakasta nyökyttelyä monelta taholta.
      “Käyks joku kysymässä vaikka Aleksilta? Ja oiskohan niin hienosti asiat, että täällä olis ihan painepesurikin?” Kyselin yleisesti kaikilta. Niko otti luodin muiden puolesta ja lähti utelemaan Aleksilta. Minja sanoi lähtevänsä katsomaan mistä saisimme vettä helpoiten. Siirryimme kaikki tallipihaan norkoilemaan ja odottamaan Nikoa ja Minjaa. Olimme kaikki täydessä taisteluvalmiudessa, kunhan vain saisimme äkkiä tarvitsemamme tiedot.

      Tallilla oli kuin olikin painepesuri. Muuten olisin itse lähtenyt kyllä hakemaan vaikka kotoani sellaisen. Tallin painepesuri oli kylläkin reilusti parempi, kuin omani.
      “Meidän pitää ottaa pesukarsinasta asti vettä”, Minja tuli paikalle puolijuoksua jostain tallinkulmalta. Hän oli käynyt tiedustelemassa lähimmän vesipisteen. Niko tarkasteli juuri sillä hetkellä painepesuria.
      “Kyllä tän pitäis riittää sinne asti”, hän sanoi ja repi letkua rullasta kaikin voimin. Otin letkun toisen pään vastaan Nikolta ja ojensin sen Minjalle.
      “Käytsä laittaa sen kiinni?” Kysyin naiselta. Minja nyökkäsi ja lähti taas juoksemaan kohti tallia.
      “Näitä rekkoja pitää kyllä ajaa ihan vähän lähemmäs tallia. Ei toi painepesuri ihan tonne asti ylety”, Rhea huomautti ja huitoi käsillään parkkipaikan suuntaan, missä rekat kyhjöttivät.
      “Totta. Mä voin ajaa ton yhen nyt vaikka tähän pihaan. Te voitte ehkä sillä aikaa tehdä työnjaon? Näähän pitää imuroida ja puhistaa sisältäki ja painepesurilla ei varmaan pesuainetta pahemmin levitellä”, selitin.

      Kun rekka oli vihdoin tallipihassa ja Alva ja Unna olivat hakeneet meille ämpäreitä, pesuainetta ja kaikennäköisiä härpäkkeitä, joilla rekkoja pestä, pääsimme vihdoinkin aloittamaan. Niko otti tietenkin ne miehen hommat, eli painepesurilla leikkimisen. Epäreilua sanon minä. Päätin sitten itse pestä rekan vanteet vannepesuaineella, joka poisti tehokkaasti maantiepölyn ja jarrupölyn vanteista. Tajusin valinneeni paskimman mahdollisen homman heti, kun kastuin ihan totaalisesti painepesusuihkun alla.
      “Hei kato vähän mihin sohit sillä laitteella!” Huusin Nikolle, kun vaatteissani ei ollut enää yhtään kuivaa kohtaa. Okei, ehkä sukkani olivat kuivat, kun ne olivat kengissäni. Niko vain nauroi.
      “Helvetti”, kirosin itsekseni ja katsoin kateellisena rekan hytissä työskenteleviä tyttöjä. He pystyivät laittamaan vaikka oven kiinni, jos vesisuihku alkoi tulla liian lähelle oviaukkoa.

      “Hoi ahkerat tytöt ja pojat!” Nadja huuteli hiukan kauempaa. Niko lopetti rekan pesemisen, laski painepesurin suun kohti maata ja kääntyi katsomaan taakseen. Nadja oli valinnut erittäin viisaan suunnan lähestymiseen.
      “Mitä sil on kädessä!?” Nio huuteli rekan keulan vierestä. Kaikki yrittivät tarkentaa Nadjan kädessä olevaan isoon möykkyyn. Minäkin, en yhtään hahmottanut niin pitkälle. Näytti valkoiselta laatikolta ja siinä se.
      “Onkse kakku!?” Nessa huudahti innostusta äänessään.
      “ON!” Kuului vastaus kuorossa. Äkkiä pesusienet, rätit ja imurinputketkin tippuivat käsistä maahan ja alkoi mieletön kilpajuoksi Nadjan luokse. Itse saavuin Nadjan luo viimeisenä rennosti kävellen ja naureskellen Minjan, Soran ja Nikon kanssa. Nadjakin naureskeli.
      “Lily on vissiin päässyt käymään suihkussa”, Hän sanoi huvittuneena minut huomatessaan. Katsoin Nikoa hyvin vihainen ilme kasvoillani. Niko kiersi syyllistävän katseeni.

      Nadja oli tuonut tallille kakun, jotta voisimme juhlistaa Nessan upeaa tuplavoittoa ja minun estevoittoani. Nainen tuntui vähättelevän leipomistaitojaan ja kyseli miltä kakku maistui. Hänen leipomansa kakku oli ehdottomasti yksi parhaimmista kakuista mitä olin koskaan syönyt ja uskoin muiden tallilaisten olevan samaa mieltä, sillä kakkua santsattiin aika urakalla.
      “Ihan sairaan hyvää!” Maisa huudahti.
      “Niin on!” Joku oli samaa mieltä hänen kanssaan. Keskustelu voimakkaasti hiljentyi hetkeksi, kun kaikki keskittyivät kakun syömiseen.
      “Kiitos ihan sikana Nadja”, minäkin ilmaisin tyytyväisyyteni ja siivosin omat jälkeni tallituvasta.
      “Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia osiksia!”

      • #51490 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tästä tarinasta tuli kyl ihan sika hyvälle tuulelle! Luin näitä tarinoita vähän väärässä järjestyksessä ja tää ensimmäinen tästä tapahtumasta kertova tarina jäi viimeiseksi lukulistalla. Vähän noita muita lukiessa mietin, että vitsi kun olis dialogia ja kaikki tuntu vähän sellaisilta tiivistyksiltä, niin tässä tarinassa sain just sitä mitä toivoin! Ihana tarina jossa oli sopivasti tohinaa ja sähläystä. Saat 1hp ja 2sp

    • #51478 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Taas vastalaukkaa
      22.4.2020

      Taas treenipäivä. Tuntui kyllä olevan joka päivä nykyään. Niin järkyttävän kova kilpailuvietti minulle oli kasvanut kilpailujen edetessä.
      “Sori poju, se ois taas treenin aika”, pahoittelin Orionille pinteleitä sen jalkoihin kieritellessäni. Kun pintelit olivat paikoillaan, otin karsinan ulkopuolelta satulahuovan ja romaanin ja asetin ne hevoseni selkään.
      “Tää romaani pitäs kyllä viedä pesuun”, sanoin tomuista lampaankarvareunusta tutkien. Se ei todellakaan ollut enää valkoinen. Joutuisin varmaan leikkimään ruokasoodalla, jos en halunnut ostaa uutta. Seuraavaksi nostin satulan Orionin selkään ja kiinnitin uuden satulavyön kolmansiin reikiin. Edellinen ilkivallan takia rikkoutunut satulavyö olin lentänyt jo aikoja sitten roskiin, mutta tämä uusi oli vähintään yhtä hyvä ja ulkonäöltään täysin samanlainen. En tiedä yllättikö ketään se, että Kristian oli tuonut sen minulle samana päivänä, kun Orionin selästä putosin. Ihan kuiin en muka pärjäisi yksin missään asiassa…

      -Koulukiemuroita: Vastalaukka-myötälaukka-kahdeksikko, pysähdykset ja peruutukset, avo- ja sulkutaivutus ravissa, kulmiin ratsastus
      Minulla ei oikein ollut päivisin mitään tekemistä, joten ratsastin kentällä pääasiassa aina yksin. Olin yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka pystyivät tulemaan tallille aamulla ja olemaan iltamyöhään. Myös arkisin siis. Kenttä oli siis tälläkin kertaa tyhjä ja pystyin treenaamaan tänäänkin rauhassa.
      Nousin Orionin selkään ja annoin orin kävellä pitkin ohjin muutaman kierroksen kumpaankin suuntaan, ennen kuin aloitin jo hiukan tylsäksikin käyneet rutiinilämmittelyt. Niihin tarvitsisi pikaista muutosta.

      Alkuverkan jälkeen harjoittelimme ensin ihan perusjuttuja: Pysähdyksiä, peruutuksia ja kulmiin ratsastamista. Teimme myös paljon puolirataleikkaata ja muita vastaavia, joissa kulmia ja taivutuksia sai toden teolla harjoitellakin. Orion taipui pohkeen ympärille hyvin ja kuunteli apujani vaihtelevalla menestyksellä.
      “Koitappas nyt kuunnella”, marisin ratsulleni, kun se oikoi kulman jo toistamiseen. Aivan kuin se olisi tiennyt mitä halusin ja teki tahallaan toisin. en olisi tosin iihmetellyt sitä yhtään. Orionilla oli välillä ‘hauskoja’ tempauksia. Harmi vaan, että minä en pitänyt suurimmasta osasta niistä.

      Seuraavaksi oli avo- ja sulkutaivutuksien vuoro. Eivät avotaivutukset sujuneet minulta vieläkään, mutta siksi niitä olikin pakko treenata. Onneksi Kristian ei ollut näkemässä tätäkin säälittävää showta. Olisin muuten saattanut joutua sanaharkkaan hänen kanssaan. En oikein ymmärtänyt miten oli mahdollista, että sulkutaivutukset sujuivat minulta kuitenkin hyvin. Eihän noissa ollut mitään merkittävää eroa kuitenkaan. En jaksanut kauaa tapella avotaivutusten kanssa, vaan vaihdoin melko nopeasti tehtävää. Ei aina tarvinnut pakottaa itseään.

      Viimeiseksi siirryin koko kentän kokoiselle kahdeksikolle ja nostin myötälaukan. Muutaman kahdeksikon verran laukkasin myötälaukkaa ja kokosin Orionia niin, että laukasta tuli pyörivä, keskikorkea ja helppo istua. Sitten aloin ratsastamaan kahdeksikon toista ympyrää vastalaukassa ihan ministi ulospäin asettaen, jotta laukka ei vahingossa vaihtuisi kesken kaiken. Toistin tätä muutaman kerran, ennen kuin vaihdoin vielä myötälaukan oikeasta vasempaan ja harjoitin näin myös toisen puolen vasta- ja myötälaukkaa. Orionille laukkatehtävät olivat helppoa kauraa ja siksi minäkin nautin niistä niin kovin. Aikoinaan ravureista harrastamiseni ja ratsuttamiseni aloittaessa ei laukka ollutkaan niin helpon työn takana. Ei todellakaan.

      Vastalaukkaharjoittelun jälkeen annoin Orionille taas pitkät ohjat ja päästin sen ravaamaan pitkänä pari kierrosta uralla. Eipähän poni jäykistyisi treenin jälkeen. Loppuverryttelyn jälkeen kävelimme taas niin kauan, että Orionin hengitys tasaantui.
      ”Kello on sata”, sanoin ääneen aktiivirannekettani tutkaillessa ja hyppäsin alas Orionin selästä. Huomenna olisi onneksi estetreenipäivä.

      • #51491 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tää oli sellanen rento treenitarina mitä oli ihan kiinnostavakin lukea. Tykkään miten otat aina jotain yksityiskohtia tarinoihin mukaan mitkä tekee niistä jotenkin konkreettisemmin tuntuisia. Niinkun esim tässä toi romaanin valkaisu tai aktiiviranneke. Saat 2kp

    • #51534 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Edistystä?
      23.4.2020

      Tänään treenin aiheena oli vinosarja, ruotsalainen okseri ja kaarevat tietä. Trippeliä ei sopinut unohtaa, kun se tuotti vieläkin vaikeuksia.
      “Eihän täällä kohta näy enää ketään muita kuin te”, Inka huuteli kentänlaidalta, kun kävelin alkukäyntejä. Rastastin Orionin hänen luokseen.
      “Ja huomenna vielä sun estevalmennuksessakin!” Iloitsin. Inka pudisteli päätään huvittuneena ja lähti kävelemään kohti tallia.
      “Älä väsytä sitä liikaa, niin huomennakin onnistuu!” Hän huuteli vielä matkalta kättään heilauttaen.
      “En en”, hymähdin itsekseni ja käänsin Orionin takaisin uralle.

      Alkuverryttelyiden ja muutamien ristikoiden, jumppasarjojen ja pienten pystyjen jälkeen oli aika siirtyä siihen todelliseen treenaamiseen. Nostin kaikki kentällä lepäävät esteet metrin korkeuteen, paitsi vinosarjan, jonka jätin 80cm korkeuteen. Orion käveli nätisti vierelläni ja yritti auttaa puomien nostamisessa. En oikein tiennyt pudottiko se niitä tahallaan, vai yrittikö se todella auttaa, vaikkei pystynytkään oikeasti puomia nostamaan. Keräsin sen tiputtamia puomeja maasta ja nostin ne oikeisiin korkeuksiin.
      “Ei. Älä tule tänne!” Sanoin Orionille viimeisen nostettavan esteen kohdalla, kun se oli taas tulossa ‘auttamaan’ puomin nostossa. Toivottavasti se ei loukkaantunut sanoistani.

      Aloitin vinosarjalla. Sarjassa oli kaksi estettä, joiden välissä oli yksi laukka-askel. Esteet eivät olleet samoin päin vinossa, joka teki niistä vielä himpun verran haastavammat. Orionin hahmottamisessa ei kuitenkaan ollut mitään vikaa ja esteet ylitettiin lentäen. Kirjaimellisesti. Orion hyppäsi todella korkealla ilmavaralla, johon en oikein osannut itse sanoa syytä, kun en ulkopuolisen silmin suorittamistamme nähnyt.
      “Wouuuu”, kommentoin sarjan jälkeen Orionin ilmavia hyppyjä ja pidätin sen käyntiin hengittääkseni hiukan. Huhhuh. En ollut yhtään varautunut tuollaisiin ilmavaroihin.

      Toistimme vinosarjan hyppäämistä muutamaan otteeseen, myös toisessa kierroksessa, ennen kuin siirryin hyppäämään ruotsalaista okseria muutamaan otteeseen. Tässä vaiheessa estekorkeus nousikin siis jo metriin. Okserilla osasinkin jo varautua ilmaviin hyppyihin puomien vinoudesta johtuen, eikä minulle siksi tullut edes yllätyksenä Orionin varsin ilmavat hypyt. Sinänsä se tuntui aina varovan jalkojaan, vaikka ei se silti koskaan kieltänyt esteelle.

      Okserin jälkeen siirryin hyppäämään trippeliä ja harjoittelemaan kaarevia teitä. Hyppäsin siis ensimmäisenä pitkällä sivulla seisovan trippelin ja sen jälkeen ohjasin puoliympyräntapaisella kaarroksella kohti yhtä kentän keskiosassa, lähempänä toista lyhyttä sivua, seisovaa vinopystyä. Vinopystyn jälkeen vaihdoin suunnan ja hiukan tiukemmalla kaarroksella ohjasin vielä lävistäjällä olleelle ruotsalaiselle okserille. Orion pyöritti laukkaa kiitettävän hyvin, eikä kompuroinut ollenkaan. Tänään lähestymiset tuntuivat todella hyviltä, eikä puomeja tippunut ollenkaan. Ei edes koskettanut. Edistystäkö? Pikkuhiljaa alkoi löytyä sitä yhteistä säveltä lähestymisissä. Ne kun ainakin olivat tuntuneet haastavilta jo pitkän aikaa. Ei ollut edes harvinaista, että puomi tippui treenatessa tai kisoissa.

      “Tää on kyllä ärsyttävä vaihe”, höpisin itsekseni hypätessäni Orionin selästä alas. Patistin sen uralle kävelemään ja niin se myös teki. Herrasmies. Itse lähdin nostamaan esteet kilpailukorkeuteen. Typerää, kun treenasin useinmiten yksin. Meni ainakin kymmenen minuuttia turhaa aikaa pelkkien esteiden nosteluun. Hevonen saattaisi siinä ajassa jo jäähtyä. Ja ihan turhaan.

      Viimeiseksi hyppäsin taas yhtä kokonaisuutta. Aloitin oikeassa laukassa vinosarjasta, sitten lyhyen sivun kanssa lävistäjälle, jonka keskellä oli ruotsalainen okseri.
      “Jaah”, ääntelin, kun jouduin pidättelemään Orionia aika vahvalla kädellä okseria lähestyttäessä. Hyppy tuli millin liian lähelle, mutta hevonen korjasi, eikä mitään tippunut. Pelkkä katse seuraavalle esteelle, eli pitkän sivun keskellä sijaitsevalle trippelille, okserin päällä riitti automaattiseen laukanvaihtoon. Orion yleensä luki minua kuin avointa kirjaa, vaikka sen tekikin aina mieli mennä paljon kovempaa kuin mitä minä annoin sen kulkea. Pitkä ja loiva kaarros trippelille avitti suoristamisen kanssa merkittävästi ja hyppy onnistui ilman ongelmia. Trippelin jälkeen toinen hiukan tiukempi kaarros, vinosarjan toisen esteen ylitys, laukanvaihto, tiukka kaarros, pitkä suora linja ja viimeisenä vielä kerran ruotsalainen okseri.
      “Bravo!” Hihkaisin viimeisen onnistuneen alastulon jälkeen ja ojensin Orionille pidemmät ohjat. Enää tarvitsisi purkaa esteet ja hoitaa hevonen pois. Sitten kotona odottaisikin jo äidin synttäriruuat.

      • #51586 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Saat tästä 2ep

    • #51540 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Estevalmennus
      24.4.2020

      “Iha sairaan kiva, et pääsen välil valmennukseen muidenkin Hallavalaisten kanssa!” Hihkaisin Seelalle, satulahuoneessa. Seela otti juuri Savun satulan käsiinsä.
      “Jep. Ja ollaan vielä eri tasoryhmissäki”, hän vastasi ja lähti sitten hoipperoimaan tallin käytävälle. Nappasin Orionin satulan ja suitset mukaani ja vein ne Orionin karsinan luo. Suojat minulla olikin jo valmiina ja martsari aina valmiina sen Nirak-suitsissa rintaremmeineen päivineen. Korvahuppua saisi tänään jäädä hyllylle pölyttymään.

      Alkuverryttely meni pääty-ympyröillä ulos ja sisään taivutellessa ja väistöillä hevosen takaosaa taivutellessa. Ihan perushyviä verryttelyjä. Ihan parasta, kun alkuverryttelytkin olivat ohjatut pitkästä aikaa! Orionille pienet taibutukset ja väistöt olivat myös peruskauraa ja hevonen tuntui aktivoituvan muutamissa minuuteissa myös takapuolestaan ja selästään, kun hakeutui peräänantoon autmaattisesti. Ei se mikään tuntiponi ollutkaan, joten kyllä siltä saattoi tietynlaista aktiivisuutta odottaakin. Minulla oli jo nyt tästä valmennuksesta parempi fiilis, kuin viime estevalmennuksesta, jossa Inkan ohjaamaana myös ratsastin.

      “Hyppään!” Kiekaisin niin kovalla äänellä, että Orionkin luimaisi korviaan. Hups. No, ainakaan kukaan ei tulisi tielleni. Kyseessä olikin viimeinen verkkahyppy, sillä heti onnistuneen hyppymme jälkeen inka kysyi: “Onko kaikki nyt tullu verkkahyppyjä?”
      Inka neuvoi meitä tulemaan kaarevaa linjaa ja onnistuneen kaarevan linjan jälkeen sai hypätä vielä punaisen okserin. Suostuin Inkan ehdotukseen siitä, että hyppäisin Orionilla ensin samaa korkeutta kuin muutkin ja että minulle nostettaisiin sitten viimeiseksi esteet oikeaan korkeuteen.
      Hyppäsin ensimmäisenä kaarevan linjan sujuvasti, joten ohjasin vielä okserillekin. Wow! Orion oli aivan eri hevonen, kuin viime valmennuksessa. Ohjasin ratsuni vielä turvalliseen paikkaan, jossa saatoin katsella muiden suorituksia. Oli hauska seurata Valeran ratsastusta, kun muistin aikalailla täsmälleen, miten se toimi. Ciaralla alkoi valmennus vähän huonommin sen kanssa tällä kertaa.

      Seuraavaksi ratsastettiinkin jo rataa. Seurasin kaikkien suoritukset tarkasti läpi, ennen kuin tuli oman suoritukseni vuoro. Hyppäsin verryttelyradan uudestaan vielä omassa korkeudessani, kun Inka ja Miska olivat nostaneet esteet oikeisiin korkeuksiin ja pystyin sitten luottavaisin mielin suorittamaan radan. Inka varoitti minua jo ennen ensimmäistä rataestehyppyä Orionin kiihtyvyydestä. Oli mukavaa, kun valmentamassa oli joku, joka tunsi minut ja minun hevoseni ja ennen kaikkea meidän yhteistyömme.
      “Se hyppää kyllä hyvin, eikä vaikuttais olevan liian nirso paikkojenkaan suhteen”, Inka sanoi muutaman hypyn jälkeen. Siinä hän oli kyllä todella oikeassa. Orionia ei haitannut tiukatkaan paikat, kunhan ratsastaja oli päättäväinen ja satasella mukana hommassa. Aina en ollut ihan niin tarkkana, mutta jos tänään.

      Puhtaan radan ja oman osaamisen testailun, eli erittäin tiukkojen käännösten, jälkeen pystyin antamaan Orionille pitkät ohjat. Valmennus ei ollut kovin pitkä, mutta sitäkin tehokkaampi. Minulle jäi hyvä mieli ja tunsin itseni itsevarmaksi, mitä tulevaan osakilpailuun tuli.
      “Tosi hyvää työtä teiltä kaikilta!” Inka kehui meitä. Ne olivat todella ansaitut kehut.

    • #51545 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Miksi stressata turhista asioista?
      25.4.2020

      Lauantaipäivä, vaikka viikonloppupäivät eivät arkipäivistä enää juurikaan eronneet. Vietin suurimman osan ajastani tallilla. Välillä kävin töissä, mutta kuluja minulla ei ollut juuri ollenkaan, koska asuin vielä vanhempieni luona ja Orionin kuluistakin Kristian maksoi suurimman osan. Pitäisi varmaan ruveta etsimään omaa kämppää ja kokoaikaista työpaikkaa. Aikuinen ihminen kun kuitenkin olin ja kaikki. Olin asunut jo omillani teinivuosien jälkeen, mutta väliaikainen halvaantumiseni ajoi minut takaisin äitini huomaan. Oli vain kovin vaiikea lähteä taas kotoa. Aikuisenpana kuitenkin arvosti jo perhettään aivan eri tavalla. Nyt vasta oli pikkuhiljaa alkanut tulemaan tarvetta omalle rauhalle.

      Iskin käytävällä seisoskelevalle Orionille selänlämmittimen selkään. Hierojaa se varmaan tarvitsisi. Paljonkohan sellainenkin kustantaisi?
      “No jo on vehkeet”, Ohto kommentoi viereisestä karsinasta, jossa oli siivoamassa. Käänsin katseeni Orionin sukukalleuksiin, ennen kuin tajusin Ohton tarkoittavan selänlämmitintä. Naurahdin omalle tyhmyydelleni.
      “Joo, Kristian toi tän, mutta kyllä se oikeasti toimiikin”, kommentoin. Otin lattialta harjan, jonka olin siihen vähän aikaa sitten pudottanut, ja aloin sukimaan Orionia.
      “Et muuten sattuis tietämään jotain hyviä hierojia täältä päin? Ois varmaan hyvä enne seuraavia osiksia saada paikkoja auki Orionilta”, kyselin Ohdolta. Hän iski talikkonsa maahan ja nojasi sen vartta vasten mietteliään näköisenä.
      “On mulla muutama suositus, joille vois pirauttaa.”

      Raadollisten kisatreenien keskellä oli joskus pidettävä höntsäpäiviä. Tänään oli sellainen. Päätin lähteä Orionin kanssa maastoon. Ja vielä ilman satulaa! Joenvarsimaasto kuulosti houkuttelevalta ajatukselta ja sinne hevoseni suuntasinkin.
      “Pakko välillä tehä jotain rentoo, että pystytään saavuttamaan tulostakin joskus. Pelkkä jokapäiväinen treenihinkkaus ei oikein tehoa itsessään”, selitin Orionille. Sitä ei niin kovin kiinnostanut maastoilu, ellei sitten hypätty maastoesteitä tai laukattu lumihangessa. Kesälläkin maasto oli kuitenkin ihan ok, kunhan vain mentiin kovaa. Silti Orion tuntui ymmärtävän ja käveli päättäväisesti, mutta rennosti eteenpäin ilman, että minun täytyi pidätellä sitä koko ajan.

      Joki oli kaunis. Kevätlinnut laulelivat puissa ja joen pinta kimmelsi auringossa. Ei menisi kauaakaan, kun uimakelitkin alkaisivat, vaikka nyt minulla olikin ihan takkikin päällä vielä. Tämä oli sitä ihan ikiomaa aikaani, kun ei tarvinnut murehtia muita ja harvemmin tuli maastossa ketään vastaankaan. Pystyin siis taas jälleen miettimään, että mitä minun täytyisi tehdä toisin sijoittuakseni vielä korkeammalle tie tähtiin-kilpailuissa.
      “Meidän on pakko valita tiukimmat tiet, että saadaan pidettyä kärkeä estepuolella. Se on riski, mutta jos me ei oteta riskejä, ni ei me kyllä voida voittaakaan”, puhuin ääneen. Orion letkautti korvaansa, mutta jatkoi kävelyä maltillisesti. Laskeuduin sen takapuolen päälle makaamaan.
      “Ja entäs koulupuoli? Meiän kummankin pitäs lopettaa se hemmetin jäykistely ja ottaa vähän rennommin. Miks mun pitää stressata niitä kouluratoja niin paljon? Emmätiiiä johtuukse siitä, että kaikki tietää sun osaavan hypätä, mut kukaan ei usko, et sust vois tulla kenttäratsu kuitenkaan”, pohdin.
      “Vaikka sähän oot jo”, jatkoin mietiskellen. Niin, miksi miinun täytyi jännittää niin kovasti sitä, mitä muut ajattelivat hevosestani? Vaikka en pääsisi loistamaan tie tähtiin-kilpailuissa, niin emmekö muka olleet jo tarpeeksi näyttäneet osaamistamme muuallakin kuin kisaradoilla?

      Emme kiristäneet vauhtia lenkin aikana kertaakaan, joten maastoilu jäi palauttavaksi kävelylenkiksi, vaikka kävelimmekin kuutisen kilometriä loppujen lopuksi. Maastoilun jälkeen Orion vaikutti väsyneeltä. Se oli tehnyt kovasti töitä kuluneet viikot, joten kyllähän asian sinänsä ymmärsi. Jos sillä olisi lihashuoltopäivä vaikka neljän päivän päästä? Jaksaisikohan se sinne asti? Pitäisi mennä Ohdolta kysymään hierojan numeroa.

      • #51587 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Kivaa vaihtelua tälläinen rennompi maastoilutarina. Tykkäsin myös Lilyn pohdinnoista niin oman kämpän kun kisoissa menestymisenkin suhteen. Saat 1hp 1sp ja 1mp

    • #51549 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Tempo ja tahti ja kuka noista nyt tietää
      26.4.2020

      Eilinen maastolenkki oli selvästi tehnyt hyvää, sillä Orion vaikutti pirteämmältä kuin muutamaan viikkoon. Se laukkasi pää korkealla tarhan portille heti nähdessään minut, vaikka en ollut vielä lähelläkään sen reviiriä.
      “Moi poika!” Huikkasin tallin nurkalta ja hölkkäsin loppumatkan sen luo. Olin tuonut sille muutaman sokeripalan keittiön kaapista, jotka nyt sille ojensin. Ori oli kovin mielissään ja heilutti päätään ylös ja alas sokeripaloja syödessään. Nauroin ja annoin sen rauhassa nauttia herkuistaan, ennen kuin pujotin sille riimun päähän ja lähdin viemään sitä kohti tallia.

      “Mitä te treenaatte tänään?” MInja yllätti minut satuloimasta Orionia. Pelästyin hiukan, mutta toivoin ettei se näkynyt.
      “Askelpidennyksiä ja tempomuutoksia”, vastasin ja kiristin satulavyön. Menin sitten käytävälle Minjan kanssa, jotta pystyin juttelemaan hänen kanssaan paremmin. Huomioni kiinnittyi kuitenkin käytävällä seisovaan Liljaan. Tammalla oli kuljetussuojat jalassa.
      “Mikäs homma täällä on menossa?” Kysyin Liljaa osoittaen. Minja kääntyi katsomaan tammaa.
      ”Me lähetään valmennukseen”, hän hymyili. Jotenkin oudosti tosin, mutta hymyilipä kuitenkin.
      ”Uu. Pitäs varmaan iteki käydä jossain pidemmällä valmennuksissa!” Hihkaisin. Minja nyökkäsi. Laitoin kypärän päähäni ja nappasin suitset Orionin ovesta.
      ”Turvallista matkaa”, sanoin. Minja kiitti ja sanoi: ”Kuin myös.” Matkamme kentälle olikin niin huiman pitkä.

      Alkuverryttelyiksi tein paljon voltteja. Yritin saada Orionin kyljet mahdollisimman nopeasti auki, jotta saisin siltä myös mahdollisimman paljon irti. Tarkoituksena oli kuitenkin akselpidennysten ja tempomuutosten lisäksi tehdä paljon taivutuksia ja harjoitella laukanvaihtoja nelikaarisella kiemurauralla.
      “Jaaha, eiköhä lähetä sit töihin”, sanoin varmaan jo toisenkymmenennen voltin jälkeen ja aloitin askelpidennysten harjoittelun ravissa. Pääty-ympyrällä pyysin Orionilta koottua ravia ja pitkän sivun alussa lähdin pidentämään sen askelta. Tuntui aluksi todella hankalalta löytää yhteistä säveltä pidennyksissä. Orion ymmärsi minut aluksi väärin ja kuvitteli meidän harjoittelevankin lisättyä ravia. Pohjeapujen ero oli hiuksenhieno ja minun täytyi vain löytää oikea kieli. Sitten pääsin harjoittelemaan pidennyksiä laukassakin.

      Askelpidennysharjoittelun jälkeen pääsimme tempomuutosten pariin. Orionilla meni hetkeksi pää totaalisen pyörälle, kun ei haettukaan pidennettyä tai lyhennettyä askelta.
      “Askelpidennyksissä tahti ei nopeudu. Temmon lisäyksissä tahtikin nopeutuu”, mutisin ehkä enemmän itselleni, kuin ratsulleni. Vuosia sitten, kun joku selitti minulle ensimmäistä kertaa temmon ja tahdin sekä askelpidennysten ja tempomuutosten eron, en voinut lainkaan ymmärtää koko juttua. Niin paljon sanoja, jotka tarkoittivat aivan eri asioita, mutta kuulostivat kuitenkin aivan samalta.

      Jotenkin tuntui, että treeni meni ohi hujauksessa, enkä oikein loppujen lopuksi saanutkaan mitään irti mistään. Vähän harmitti, mutta joskus vain oli näitä päiviä. Se vain täytyi hyväksyä.
      “Ehkä huomenna on taas parempi päivä.”

      • #51588 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tästä saat 2kp

    • #51624 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Hiestä märkä
      27.4.2020

      Taas yksi pahainen maanantai. Orionkin tuntui olevan todella ärtynyt. Toivottavasti sillä ei ollut mitään lihasjumeja, jotka aiheuttivat ärtymystä. Tai jotakin vielä pahempaa?
      “Voitko nostaa tota okseria metriin?” Kysyin kentällä kyhjöttävältä tylsistyneen näköiseltä mieheltä.
      “Kai sä tiiät, et Orion hyppää puoltakintoistametriä. This is waste of time”, Kristian murjotti, mutta käveli kuitenkin lävistäjälle nostamaan kolmoissarjan viimeistä estettä 20 senttiä suuremmaksi.
      “Joopajoo oikeesti.”

      Estetreenin aiheena tänään oli vastalaukka ja laukanvaihdot ennen ja jälkeen hypyn. Tarkoitus oli harjoittaa ja kartoittaa Orionin tasapainoa. Kristian tietenkin piti varmaan kaikkea harjoitteluamme turhana, kun hyppäsin pienempiä esteitä mihin Orionilla oli kapasiteettia. Olin kuitenkin jo kyllästynyt ainaiseen yksin treenaamiseen ja siksi pyytänyt Kristiania valmentamaan pitkästä aikaa minua ja puoliksi omistamaamme hevosta.

      “Mitä toi oli?” Kristian kysyi turhautuneena käsiään heilutellen, kun Orion kolautti puomiin tasapainon horjuessa. Murahdin vain jotain vastaukseksi ja pidätin Orionin käyntiin. Kristian käveli luoksemme tarmokkain askelin.
      “Miten oot ylipäätään pärjännyt noissa osakilpailuissa, jos puomit ei treenatessa pysy ylhäällä? C’moon!” Kristian hermostui.
      “Tuu alas”, hän jatkoi.
      “Miksi?” Kysyin vihaisena, mutta Kristiania ei kiinnostanut vastata kysymykseeni. Hän suunnilleen repi minut alas Orionin selästä ja hyppäsi itse selkään. Ilman kypärää tietenkin. Ei paljoa kiinnostanut noita julkisuuden mädäntämiä poikia turvallisuus.
      “Näytän miten tällä hevosella ratsastetaan”, Kristian ärähti ja otti turhan tiukan tuntuman Orionin suuhun. Hevonen nosti päänsä pilviin laukannostossa ja näytti kauhean jäykältä. Inhottavan näköisen alun jälkeen Kristian kuitenkin selvästi rauhoitteli itseään ja antoi Orionille pidempää ohjaa. Akhaltekin laukka alkoi pyöriä moitteettomasti. Muutaman laukkakierroksen jälkeen, kun hevonen oli kerätty täydelliseen hallintaan, Kristian hyppäsi kolmoissarjan, trippelin, kaksi pystyä tiukoin käännöksin ja lopuksi vielä muutaman vinoesteen.
      “You see!” Hän murahti puhtaiden hyppyjen jälkeen ohjattuaan Orionin luokseni.

      Kristianin esimerkillisen suorittamisen jälkeen hän alkoi vaatia minulta paljon. Tuntui, kuin olisimme treenannut iäisyyden. Pitkällä kaarteella ohjasin ratsuni Kristianin ohjeiden mukaan kohti 120cm pystyä. Noin viisi metriä ennen estettä vaihdoin laukkaa. Laukan rytmi kuitenkin säilyi hyvin ja hyppy onnistui. Esteen jälkeen ohjasin okserille loivalla kaarteella vastalaukassa. Rytmi säilyi siltikin, vaikka vaihdoin tällä kertaa laukkaa vasta esteen jälkeen. Kristian oli vihdoinkin tyytyväinen.
      “Se on siinä. Hyvä”, Hän kommentoi ja alkoi purkamaan esteitä kentältä. Annoin Orionille pitkät ohjat ja huokaisin helpotuksesta. Olin aivan totaalisen hiessä. Niin oli hevosenikin. En tiedä jaksaisinko tällaista höykytystä ainiaan.

      • #51669 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Argh kun Kristian on ärsyttävä. Tykkään silti siitä että se pääsee tarinoihin räyhäämään 😀 Saat 2ep

    • #51631 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      ”Varusteiden putsaaminen on raskasta.”
      27.4.2020

      Hikisen ja jollain tavalla henkisesti erittäin painostavan estetreenin jälkeen oli aika huoltaa Orionin kilpailuvarusteet priimakuntoon. Eihän sillä tietenkään ollut mitään erillisiä varusteita kilpailuihin, mutta niiden varusteet, jotka olisivat kilpailuissa käytössä, tulisi silti kimmeltää samalla tavalla kuin itse kilpailuratsukin.

      Raahasin jumalattoman määrän varusteita varustehuoneesta Orionin karsinan oven viereen. Läjästä löytyi koulu- ja estesatula, kankisuitset, nirakit, rintaremmi, martingaali, jännesuojat ja etujalan bootsit.
      “Voi jeesus”, kirosin kädet ristissä varustekasaa tutkaillessani.
      “Ei kai se auta kuin ruveta hommiin”, huokaisin. Orion kurkki hassunnäköisesti karsinasta. Se heitteli taas päätään ylösalas. Halusi mokoma huomiota. Tartuin satulasaippuaan ja sieneen ennen kuin muistin, että vesisanko voisi olla kova sana!

      Kummankin satulan perusteellisesti hinkattuani, satulavöitä unohtamatta, uskalsin käyttää kallista aikaani myös hengähtämiseen. Kannoin satulat varustehuoneeseen ja laitoin kankaiset suojat niiden päälle. Seuraavaksi huoneeseen pamahtikin sellainen pyörremyrsky, etten osannut yhtään odottaa.
      “I really don’t get it. Ratsastat tulevalla huippukenttähevosella jotain pikkukylän sarjakilpailuita”, Kristian läväytti sanat naamalleni aivan yllättäen. Hän vaikutti todella vihaiselta. En tiennyt mistä moinen purkaus johtui.
      “Mitä sä selität?” Kysyin varovasti.
      “Ei sulla aikasemmin oo ollut mitään tätä vastaan”, vänkäsin vastaan. Minua kyllä pelotti, sillä Kristian ei ollut raivonnut minulle varmaan puoleen vuoteen ja nyt hänen silmistään saattoi nähdä todella kovaa suuttumusta.
      “Voisit lähtee mun kaa maailmalle. Hakee sellasta valmennusta, mitä oikeesti tarviit. Jättää jo tän paskan pikkutallin taakses ja tulla meidän tallille. Orion ansaitsee parempaa. Tämä paikka ei voi antaa sille mitään”, Kristian ärähti. Hän puhui varmaan ensimmäistä kertaa suutuspäissään suomea.
      “Mitä sä tiiät mitä Orion ansaitsee?!” Murahdin. Jos meitä olisi voinut luonnehtia koirina, minä olisin se häntä koipien välissä alakynnessä murahteleva koira. Kristian oli taas alfa, joka erittäin tietoisena omasta vallastaan piti itsensä koko ajan korkeammalla ja päänsä, sekä häntänsä pystyssä.
      “Hallava antaa Orionille täysin sen mitä se ansaitsee. Oman rauhan. Oman ihmisen, joka huolehtii sen tarpeista ja rakastaa sitä. Täällä Orionin ei tarvitse kärsiä painostuksesta tai väkivallasta. Se pelkää sua helvetti!” Huusin päin Kristianin naamaa. Ei olisi kannattanut.

      En olisi ikinä uskonut, että niin voisi enää käydä. Kristian oli vannonut minulle hakevansa apua. Hän oli hakenutkin. Vuosi sitä oli kestänyt. Ei yhtäkään notkahdusta. Ei mitään. Ei minkäänlaista väkivaltaa. Ei minkäänlaisia raivokohtauksia. En tiennyt mikä Kristianin pään oli sekoittanut niin pahasti. Olisi varmaan jo siinä vaiheessa pitänyt osata epäillä jotain, kun Kristian ei koskaan tullutkaan estetreenin jälkeen kentältä talliin.
      Mutta siinä minä taas istuin järkyttyneenä satulahuoneen lattialla. Minut oli taas pitkästä aikaa sysätty väkivaltaisesti seinää vasten. Siinä minä olin yksin. Kristian oli hävinnyt jo aikoja sitten. Anteeksi pyytelemättä ja taakseen katsomatta. Ja silti minä olin taas valmis antamaan anteeksi, koska eihän se hänen vikansa ollut, että jokin pahoitti hänen mielensä niin pahasti, ettei hän osannut hallita raivokohtaustaan.

      Shokeeraavasta tilanteesta selvittyäni keräsin itseni ja nousin ylös satulahuoneen lattialta. Kylmänviileästi kävelin Orionin karsinan luo ja keräsin levinneet varusteet yhteen kasaan. Kristian oli selkeästi potkaissut Orionin varusteet ympäri käytävää. Saatanan mulkku.
      “Hei onks kaikki hyvin?” Minja käveli minua käytävällä vastaan. Pitelin alaselkääni toisella kädellä. Sattui. Nostin katseeni Minjaan.
      “Joo, varusteiden putsaaminen on raskasta”, naurahdin. Tekohymyn minä osasin. Ei ollut ongelma. Minja näytti hetken epäuskoiselta, mutta sanoi sitten: “Muista et mulle voi sitte aina puhuu, jos on jotaki.” Nyökkäsin hänelle ja huokaisten jatkoin varusteiden putsaamista. Minulla oli ikävä Jesseä. Hän oli ainoa ihminen, jolle olin pystynyt puhumaan kaikesta. Kenelle minä nyt puhuisin? Ei minulla ollut ketään sellaista ihmistä. Lisäksi jos isäni tai veljeni saisi tietää, Kristian saisi satavarmasti turpaansa.

      • #51635 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Siis voi apua! Mä luin tätä ihan itku silmässä ja mulla on vaan niin paha olo Lilyn puolesta. *lähettää ison ja tiukan virtuaalisen halauksen*

      • #51670 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Jos edellisessä tarinassa Kristian ärsytti niin nyt ärsyttää vielä enemmän 😤 Voi Lily parka, mä niin toivon sille parempaa kumppania vaikka toisaalta onhan tää aika maukasta draamaa. Saat 1hp

    • #51648 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Jos saisi selät kuntoon
      28.4.2020

      Onneksi tiistaina oli taas Orionin vapaapäivä. Alaselkäni oli niin turta, etten olisi edes pystynyt ratsastamaan. En ollut kuullut Kristianista yhtään mitään kokonaiseen vuorokauteen. En tosin ollut uskaltanut edes pahemmin kysellä hänestä.

      “Moi moi! Viola Jokinen”, nuori nainen esittäytyi minulle ja ojensi kätensä. Tartuin käteen kätelläkseni naista.
      “Moi! Lily Wilson”, hymyilin leveästi. Niin. Olin tosiaan saanut Ohtolta Violan numeron, jotta saisin Orionin priimakuntoon myös hieronnan kautta tie tähtiin kolmatta osakilpailua varten.
      “Näytän sulle missä potilas on”, viitoin naista tulemaan mukaani. Johdatin hänet Orionin karsinalle, johon olinkin jo hakenut hevosen tarhasta.
      “Voi että kun on komea ori!” Viola huokaisi. Hymyilin. Siinä hän oli erittäin oikeassa.
      “Eikö olekin. Hän on luonteeltaankin täysi kymppi. Tarviitko mua tässä, vai annanko työrauhan?” Kysyin naiselta. Viola kertoi, että pärjäisi hyvin yksin. Päätin siis lähteä tallitupaan harjoittelemaan kisaratoja.

      “Joo ei tästä tuu helvetti mitään”, tuskailin kouluradan kanssa. Seela kurkki koulurataani selkäni takaa.
      “Miten niin?” Hän uteli.
      “Mulla on ihan surkee muisti ja sitten kun meen radalle ni siitä muistista tulee vielä sitäkin huonompi”, huokaisin. Tosiasiassa olisin vain halunnut itkeä. Mikään ei tuntunut menevän putkeen. Sitä paitsi minulla oli mennyt kilpailuissa tähän mennessä ihan hyvin, joka voisi tarkoittaa vain yhtä asiaa: seuraava osakilpailu olisi täysi floppi.
      “No älä nyt. Suosittelen valmistautumaan henkisesti. Teet mielikuvaharjoitteita ja muuta. Se vois vähentää sun kilpailustressiä. Teet suunnitelman, et mitä jos kaikki vaik meniskin pieleen?” Seela ehdotti. Hän oli kyllä oikeassa. Mutta toisaalta oli aivan sama mitä tekisin. Mielialani alkoi pikkuhiljaa laskea siihen pisteeseen, kun mikään ei tuntuisi enää miltään. Eilinen selkkaus satulahuoneessa oli ollut minulle todella raskas.

      Puolen tunnin kouluradan opiskelun jälkeen, kun saatoin jo sanoa jotenkin sen hallitsevani, menin tiirailemaan Violan ja Orionin tekemisiä. Viola vaikutti olevan jo lopettelemassa.
      “No miten meni?” Kysyin karsinan oveen nojaillen. Viola nosti katseensa Orionin selästä minuun.
      “Sen selkä oli tosi jumissa, mut nyt pitäis olla auki”, nainen hymyili ja taputti cremelloa oria kaulalle. Hymyilin.
      “Se vaikutti jotenkin hiukan hermostuneelta. Ehkä säikyltäkin, jos tein nopeita liikkeitä”, Viola täsmensi vielä ja tuli ulos karsinasta.
      “Ai”, totesin. Orion ei ollut säikkynyt aikoihin mitään tai ketään. En halunnut jäädä pidemmäksi aikaa pohtimaan mistä moinen johtui. Ihan vain omaa mieltäni suojellakseni.

      “Jesjes. Huomenna voi taas treenata hyvällä omallatunnolla, kun Orionin selkäkin on taas auki”, sanoin Seelalle. Hän istui edelleen satulahuoneessa. Varmaan opetteli omia ratojaan. Viola olikin jo lähtenyt kohti seuraavaa työkeikkaa. Sovimme, että maksaisin hänelle tilisiirrolla. Hän lupasi laittaa laskun sähköpostiini.
      “Noni, hyvä!” Seela tokaisi. Ei meilläkään oikein ollut mitään asiaa toisillemme. Ilmassa oli taas pientä stressin tuntua. Kilpailut lähenivät kovaa tahtia ja niin monesta tallilaisesta tuntui, ettei ollut tarpeeksi valmistautunut. Sama juttu joka kerta. Huoh.

      • #51671 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tästä 1hp ja 1sp

    • #51651 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Orion
      29.4.2020

      Ihana sateinen päivä! Ruoho oli taas varmasti maukkaampaa ja vihreämpää kuin eilen. Hevoset Hallavassa olivat samat kuin eilenkin. Tammat olivat yhtä kauniita kuin eilenkin. Ruohonjuuritasossa oli poikkeuksellisesti enemmän liikettä kuin normaalisti. Nytkin jokin kohmeinen leppäkerttu yritti tunkea apajilleni. Tai no, tarhan toisella puolella en oikeasti saisi olla, mutta minkäs minä voin, jos pääni sinne kuitenkin mahtui.
      “Orion!” kuului huuto takaatani. Nostin pääni ruohomättäästä lyöden sen keskimmäiseen lautaan. Auts. Tähdet pyörivät silmissäni muutaman sekunnin, mutta sitten sain tarkennettua katseeni sinihiuksiseen naiseen. Oi, Lily tuli taas hakemaan! Laukkasin muutaman ilopukin saattelemana tuon ihanan ihmisen luo.

      Tunsin pientä pettymystä, kun Lily laittoi minulle sellaisen kunnon johtoviritelmän päähän ja sen yhden tietynlaisen penkin selkään, joka yleensä tarkoitti kouluratsastusta. Olisin halunnut hypätä. Juosta kovaa kuin tuulispää ja näyttää kaikille kuinka hyvät liikkeet minulla oli. Toisaalta kaipa sen voisi näyttää vaikka korkeatasoisella ravilla, jos laittaisi vaikka häntääkin vähän kaarelle.
      “Moi Lily!” Joku huusi kentänlaidalta. Tunnistin henkilön heti Minjaksi.
      “Moi!” Lily huikkasi reippaalla äänellä takaisin. Kuitenkin, kun Minja hävisi kulman taakse, Lily huokaisi raskaasti ja lopetti hymyilemisen. Yritin piristää häntä työntämällä turpaani hänen naamaansa, mutta hän työnsi pääni pois. Miksi hän niin teki? Minulle? Loukkaavaa.

      Autoin Lilyn ehkä hiukan vastahakoisesti selkääni ja lähdin kävelemään pitkin uraa. Miksi minun pitäisi auttaa toisella tavalla, jos ensimmäinenkään avunanto ei kelpaisi. En kyllä pitänyt siitä, ettei Lily ollut iloinen. Hän oli ollut taas varmaan vuoden surullinen. En ollut nähnyt häntä alkuvuodesta varmaan muutamaan kuukauteen. Se oli kauheaa. Olin hylättynä. Vaikka tietenkin sain muilta ihmisiltä täällä huomiota, mutta eihän se sama asia ollut.

      Treenasimme niitä laukkajuttuja mistä pidin. Vastalaukkajuttuja. Minä olin näissä tietenkin ihan ammattilainen ja varmaan kukaan ei muutenkaan ollut niin hieno hevonen kuin minä. Lily oli kyllä välillä vähän holtiton. Heilui selässäni miten sattuu, mutta korjasin hänen virheensä yleensä hänen puolestaan. Paitsi silloin kun signaalit olivat liian ristiriitaisia. Silloin yleensä osoitin mieltäni takapäätäni nostelemalla tai päätäni nostamalla. Lilyä täytyi kyllä opettaa istumaan selässäni paremmin. Ja en kyllä vieläkään ymmärtänyt, mitä se edestakainen hyppely selässäni oli ravin aikana. Sitä kyllä tekivät muutkin ratsastajat, joten ei se kai sitten väärin ollut. Mutta ihan oikeesti, tuntui hassulta. Toisaalta kai se oli vähän parempi, kuin se tahaton pomppiminen ravin aikana, joka tuntui todella ikävältä selässä.

      Paras asia tämänpäiväisessä treenissä oli se, että Lily ehkä vähän ylitti itseään ja päästi minut liikkumaan vähän hienommin! Sain tehdä sitä paikallaan ravaamista ja sitten sitä melkein paikallaan ravaamista. Ihmiset kai kutsuivat joksikin piffiksi ja paffiksi. Tai jotakin. Pihvi ja Pahvi? En tiedä. Sain myös tehdä laukkakarusellia! Se ei onnistunut ihan niin hyvin kuin oikeasti sen osasin, mutta minun mielestäni se oli vaan ratsastajan vika. Minussa ei yleensä kyllä ollut mitään vikaa. Tai no ehkä joskus. Mutta yleensä ei!

      Lily jätti minut tavalliseen tapaansa treenin jälkeen karsinaan, jossa odotin kärsivällisesti illan ruokia vesi kielellä kuitenkin. Huomenna olisi kuitenkin taas uusi päivä ja Lily tulisi takaisin luokseni.

      • #51673 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Oliks edestakainen hyppelyä keventämistä? Meni hetken aikaa tajuta xd Hauska lukee vaihteeks vähän erilainen tarina, saat 1kp

    • #51653 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Mikä mielikuvaharjoittelu?
      30.4.2020

      Seela oli muutama päivä sitten ehdottanut minulle mielikuvaharjoittelua, sillä se saattaisi estää jollain tapaa kilpailuahdistusta ja -stressiä. Tämä päivä menisi siis kotona mielikuvaharjoitteita tehden ja kisaratoja tutkaillen.

      Mitä jos kaikki menisi pieleen? Miten pitäisin itseni silloin kasassa? Tottahan se oli, että kaikki voisi mennä pieleen. Aina voisi sattua ja tapahtua. Voisinhan vaikka taas kaatua ja menettää Orionin. Okei, ei. Tällainen ajattelu ei ehkä ollut se, joka lievitti kilpailustressiäni. Yritetään siis alusta. Olen kilpailuradalla. Kaikki katsovat minua ja minulla on vahva voitonhimo. Esteet eivät enää pelota minua, mutta jännitys puomien tippumisesta on todellinen. Miksi? Koska niitä on tippunut niin hemmetisti treeneissä. Miksi? Lähestymiset ovat huonoja. Niihin minun täytyy siis keskittyä. Jokaista estettä lähestyessä pitäisi saada laskettua laukkoja ennen estettä. Pitäisi pystyä näkemään, mikäli lähestyminen jää liian kauas tai tulee liian lähelle. Se kuitenkin pilaa aika keveästi hypyn, jos lähestyminen ei toimi.
      “Perkele”, sanoin ääneen ja heitin sylissäni olleen vihkon lattialle. Olin aivan amatööri tällaisessa mielikuvaharjoittelussa ja tarkoitus ei varmasti ollut keskittyä negatiivisiin asioihin.

      Otin käteeni esteradan ja lähdin miettimään teitä. Mielikuvaharjoittelusta ei tulisi kuitenkaan mitään. Tie seitsemännelle esteelle tulisi olemaan tiukka ja minä tulisin todellakin vetämään kaikki mutkat suoriksi. Orionille se ei olisi ongelma eikä mikään, jos en antaisi sen olla. Se oli huippu. Hyppäsi vaikka takaperinkin tällaisia korkeuksia. Olimme muutenkin harjoitelleet vinoesteitä tuhottoman paljon. Kolmannen osakilpailun esterata oli mahdottoman helppo. Ainoa oikeasti vaikea tie oli seitsemännelle esteelle ja se olisi se, johon todella pitäisi keskittyä.
      “Okei nyt mä tajuan paremmin”, mutisin. Suljin silmäni ja kävin lävitse esteradan mielessäni. Tätä oli mielikuvaharjoittelu? Ehkä?

      Koulurata olisi tuhat kertaa haastavampi esteisiin verrattuna. 31 vaihetta. Huhhuh. Milloin olin viimeksi edes nähnyt näin pitkää koulurataa? Ei hitto, unohtaisin varmasti jotakin. No nyt se stressi vasta iskeekin. Ehkä minun olisi nyt mentävä vain syömään perheeni kanssa. Paras lääke tähän stressiin olisi varmasti se, ettei ajattelisi asiaa ollenkaan. Toisaalta en tiennyt, voisiko sitä paetakaan. Tai olisiko se millään tavalla hyväksi.

    • #51654 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Päättäväinen koulutuuppaus
      1.5.2020

      Viimeinen treeni ennen kilpailuita olikin sitten armoton koulurääkki. Tein Orionille jo heti alkuverkoissa selväksi, että tänään tehtiin kaikki just eikä melkein. Pidin hevosen tiukasti pohkeideni välissä, enkä päästänyt sitä ottamaan yhtäkään harha-askelta yhtään mihinkään suuntaan. Minulla oli tänään aivan erilainen motivaatio treenaamiseen ja siksi saatoinkin ajaa Orionin hiukan ahtaalle. Tänään tehtäisiin asiat minun tavallani.

      Kisaradassa olisi paljon lisäyksiä ja vaihtelua keski- ja kootun askelluksen välillä. Siksi päätin aloittaa niillä. Ensin käynnissä, sitten ravissa ja lopuksi laukassa. Käynnissä tein lisäykset ihan vain puoliympyröillä, mutta ravissa ja laukassa tilantarve oli niin paljon suurempi, että siirryin lävistäjälle harjoittelemaan lisäyksiä. Yritin aktivoida Orionin takapäätä, kun se tunutui hiukan laahaavan. Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, vein orin voltille ja pakotin sen nostamaan takajalkojaan pienentämällä sen tilaa. Tein myös muutaman piaffen, jotta sain sen selän aktiivisemmaksi, kerta se ei vastannut kunnolla apuihin.

      Lisäys- ja keskiaskelharjoitteluiden jälkeen, kun olin saanut itseäni tarpeeksi miellyttävän korkean ja askelvoittoisen keskilaukan, pääsimme siirtymään avo- ja sulkutaivutuksiin. Aihealue, jota vihasin, mutta siksipä sitä edelleenkin piti treenata. Tein muutamat avot ja sulut ensin ravissa, ihan vain perinteisesti pitkillä sivuilla. Tylsää, tiedän. Avotaivutukset eivät sujuneet vieläkään kovin hyvin minun osaltani, mutta kuitenkin hiukan paremmin kuin ennen. Minusta tuntui, että olin jotenkin epäsymmetrisessä asennossa Orionin selässä avotaivutusten aikana. Kun homma alkoi vihdoin edes jollain tasolla toimimaan, vaihdoin askellajin laukkaan. Näin avotaivutukset tulivat myös viisi kertaa helpommiksi. Laukka oli Orionilla niin paljon helpompi askellaji istua kuin ravi. Orionin takapää oli lisäksi nyt myös aktiivinen ja selkä pyöreänä. Tuntui hyvältä ratsastaa sitä.

      Viimeiseksi harjoittelimme vielä laukanvaihtoja. Kisaradassa ei vaadittu kuin yhtä vaihtoa askeleessa, mutta tottakai vedimme Orionin kanssa treenaamisen vähän yli ja harjoittelimme laukanvaihtoja ensin jokatoisella askeleella ja sitten jokaisella askeleella. Orion oli vielä tietyllä tavalla ehkä hiukan epäkypsä laukanvaihtoihin jokaisella askeleella ja siksipä sen vaihdot eivät olleet kovin puhtaita ja sen häntä alkoi viuhumaan melkoista vauhtia. Huomattuani hevosen jäykistyvän, jätin vaihdot joka askeleella ja siirryin siirtymään yksittäisiä vaihtoja, niinkuin kilpailuradassa olikin. Ne eivät tuottaneet minkäänlaista ongelmaa.

      Taas yhden hikisen treenin jälkeen annoin Orionille tilaa kävellä loppukäynnit rauhassa ja kehuin sitä roimasti.
      “Eiköhän näillä eväillä pärjätä edes jotenkin hopiavuoressa.”

      • #51674 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tästä 2kp

    • #51655 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Hevonen siistiksi
      2.4.2020

      Huomenna olisi pääpäivä. Siksi tämä päivä käytettiinkin valmistautumiseen. Päivän sisältöön kuuluisi muunmuasa Orionin harjan ja hännän siistiminen, Orionin pesu ja vielä sen varusteiden pakkaaminen. Miska oli tänään apunani. Hänen olisi hyvä opetella perusasioita. Esimerkiksi juuri hevosen pesua.

      Miska talutti Orionin pesukarsinaan. He olivat huvittava pari. Orion oli kuitenkin iso hevonen ja Miska paljon sitä lyhyempi, jotakuinkin rääpäle.
      “Okei, nyt letkuta se märäksi ja sitten levitellään hevosshampoota sen karvaan sienellä”, ohjeistin. Miska nyökkäsi ja otti letkun käteensä. En tietenkään vielä tässä vaiheessa osannut arvata, että minun kannattaisi ehkä väistää, mutta niinhän siinä vaan taas kävi, että kastuin vahingossa väärään suuntaan suunnatusta letkusta.
      “Apua! Anteeks!” Miska huudahti ja mutisi sitten jotakin hollanniksi. Pudistelin päätäni, mutta hymyilin. Vahinko se vain oli. Nikon huitominen painepesurilla oli ihan eri juttu.

      Miska pesi Orionin maltillisesti ja huolellisesti. Autoin häntä shampoon levittämisessä ja annoin hänen sitten huuhdella Orionin rauhassa.
      “Wow! Se kimmeltää ihan!” Miska huudahti.
      “Jep. Ja nyt hei, voisit siistiä sen harjan ja hännän”, ohjeistin Miskaa.
      “Mä osaankin sen jo. Alana opetti”, hän iloitsi. Kohautin olkiani.
      “Ai. No, siitä vaan sitten. Luotan suhun. Jos se nyt huonoks menis ni ainahan siltä voi harjan pois leikkaa”, sanoin mietiskellen. Miska katsoi minuun vaativasti.
      “Mut sit siitä tulee kalju!” Hän huolestui. Nauroin.
      “Akhaltekeilla ei yleensä edes ole harjaa. Se on niiden rodulle ominaista, että se leikataan pois. Mutta Orion ei oikeastaan ole näyttelyhevonen, vaan kenttähevonen. Siksi sillä on harja”, naureskelin.
      “Ahaa”, Miska tokaisi. Ojensin hänelle tuolin, jonka päälle hän pystyi nousta seisomaan. Sitten hän alkoi keskittyneesti siistimään Orionin harjaa.

      Kun Orion näytti upealta ja erittäin valmiilta kilpailuihin, laitoin sille vielä tallisuojat ja todella kevyen talliloimen päälle yöksi. Tavarat olin ehtinyt pakkaamaan sillä välin, kun Miska oli siistinyt sen harjan ja hännän.
      “No huomenna taas mennään”, tokaisin vieressäni seisovalle pojalle. Miska nyökkäsi iloisesti. Sotkin hänen hiuksiaan leikkimielisesti ja sanoin: “Eiköhän mekin lähetä sitten nukkumaan!”

      • #51675 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Miska ja Lily on kyllä hauska pari. Saat 1hp ja 1sp

    • #51701 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Puskaratsastajien puskakilpailu
      (Sivuhahmon näkökulmasta.)
      3.5.2020

      Kilpailupäivän aamu ja kaikki oli jo valmiiksi päin helvettiä. Olin raivostunut Lilylle muutamia päiviä sitten niin pahasti, etten enää edes tiennyt mitä tehdä. Tänäänkin minun täytyi kuitenkin lähteä hänen kanssaan kilpailuihin ja katsoa huippuhevosen ja potentiaalisen, mutta kuitenkin niin ajattelemattoman ja tyhmän, huippuratsastajan nolaavan itsensä. En edes tiennyt nolasiko Lily itsensä vai ennemminkin minut.

      Joukko tuppukylän puskaratsastajia lojui nyt minun hevosrekassani puskaratsujensa kanssa. Onneksi minun ei tarvinnut olla siellä. Ajoin paljon mieluummin omistamaani BMW i8:aa. Ainakin se voitti sen Lilyn rojun, celican, mennen tullen ja aivan missä vain. Ihan oikeasti… Arvostin kyllä Lilyn taitoja ropata autoja, mutta voisin ostaa hänelle vaikka oikean auton, jos hän antsaisi minun.
      “Ja taas tää paskaralli alkaa”, sanoin ääneen nähdessäni Hopiavuori-opasteet tien sivussa. Ohjasin autoni hiekkatielle.
      “Tämäkin vielä. Menee hyvä auto ihan kuraan ja hemmetti jos täällä ei löydy kunnollista tilaa tälle timantille niin…”

      Saatuani auton parkkeerattua, suuntasin kohti ainoaa hienoa hevosrekkaa koko alueella. Siis minun omaani. Okei, isäni sen omisti, mutta sama asia. Melkein.
      “Kiirehän tässä tulee. Vähän vauhtia niiden hevosten kanssa”, hoputin. Lily katsoi minua pahansuovasti, kun menin huutelemaan muille. Nostin käteni ilmaan ja siirryin syrjään. Samapa tuo loppujen lopuksi, että olinko Lilyn vierellä vai en. Hänellä oli tuo pieni vaahtosammutinpoika taas mukanaan. Pieni vaahtosammutinpoika, Miska, oli ehkä ainoa potentiaalinen ratsastaja koko Hallavan väestä. Isäni tunsi Bastin hyvin ja ei mennyt minuuttiakaan Miskan tunnistamisessa, kun hänet ensimmäisen kerran tapasin. Hauskan nimen oli itsellensä valinnut. Mikisköhän?

      Vietin koko kilpailuajan katsomossa. Tuomarit eivät olleet niin saamattomia, kuin suurin osa väestä. Joonas Hopealinnasta olin jopa kuullut jotakin. Ja nyt hänen tuomaroitavakseen astelikin naisystäväni, jonka mielestäni pitäisi olla jo vähintäänkin avopuolisoni.
      “Hei se on Lily!” Joku huudahti kimeällä äänellä takaatani. En edes vaivautunut katsomaan kuka. Voisi pitää vähän pienempää ääntä, jotta Lily, Orion ja minä voisimme kaikki keskittyä tähän rataan.
      Lily huokui itsevarmuutta radalla. Oikeastaan se oli aika hienoa, sillä vielä vuosi sitten hän pelkäsi tällaisia estekorkeuksia kuollakseen. Nyt esteet suorastaan kutsuivat häntä. Aiheuttivat tietynlaisen palon. Vaikka edelleen, Lilyn pitäisi hypätä Orionin tasolla.

      Lähtö oli nopea. Aluksi hypyissä näkyi pientä horjuntaa, mutta sitten nainen sai kerättyä itsensä ja ratsunsa ja loppu näytti oikeastaan jo todella hyvältä. Ei merkkiäkään siitä, että kohta kolahtaisi. Olimme puhuneet paljon siitä tiukasta kaarteesta seiskalle. Lily ei ollut oikein tiennyt uskaltaisiko vetää sen todella tiukaksi. Hän ei vetänyt. Lily teki kaarteesta loivemman, joka veisi häneltä kyllä varmasti kärkipaikan. Orion oli kyllä silti nopea ja todellakin Lilyn ohjeiden varassa. Se ei sooloillut omiaan, niinkuin se yleensä esteillä tapasi

      Palkintojenjako alkoi pian 120cm esteluokan jälkeen. Minulle tuli täysin yllätyksenä Lilyn toiseksi sijoittuminen koulussa. Olin pitänyt suoritusta tietyllä tavalla hiukan epävarmana, mutta tuomarit olivat selkeästi eri mieltä kanssani. No ei kai siinä. Onnea vaan Lilylle. Esteluokan sijoituksesta en yllättynyt. Tiesin jo Lilyn suorittaessa, että kärkipaikat jäisivät taakse. Tulisi stressaava finaali Lilylle, mikäli hänen mieli vielä nousta kärkeen.

      Palkintojenjaon jälkeen kilpailut olivat virallisesti ohi. Enää yksi osakilpailu kärsittävänä tämän jälkeen ja sitten pakottaisin Lilyn tavalla tai toisella joko muuttamaan meidän tallillemme tai lähtemään ulkomaille kanssani treenaamaan. Tämä alkoi olla jo naurettavaa. Hän oli jo täysin kuntoutunut onnettomuutensa jäljiltä, eikä pelännyt enää yhtään. Nyt oli viimeistään aika laittaa nupit kaakkoon ja valmentautua GP-tasolle asti. Ihan oikeesti.
      “Good job”, sanoin Lilylle. Lastasimme parhaillaan Orionia rekkaan. En jaksanut nyt nillittää naiselle kaikesta, vaikka aihetta olisi ollutkin.
      “Joo”, Lily vastasi luomatta silmäystäkään minuun päin.

      • #51705 Vastaa
        Miska
        Osallistuja
        • Postauksia: 41
        • Koulutuksen tarpeessa

        Jotenkin yllättävää ja toisaalta mielenkiintoa herättävää toi Kristianin ajatus siitä että miksi Miska on päättänyt sen nimeksi Miska ja jotenkin haluaisin ehkä kuulla lisää tästä ajatuskuviosta.

      • #51743 Vastaa
        Inka Lehtimäki
        Valvoja
        • Postauksia: 50
        • Koulutuksen tarpeessa

        Oli kiva lukea myös Kristianin näkökulmaa välillä! tästä 1ep 1sp ja 2 kisapistettä

    • #51787 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Läpiratsastus
      4.5.2020
      (Tehtävänanto nro. 14)
      Avopuolison nimeämä aihe: Turhautuminen

      Kilpailujen jälkeinen aamu oli täynnä pelkkää lihaskipua. Äitini toi minulle aamiaisen sänkyyn, kun minua ei ollut kuulunut normaaliin aikaan aamiaispöytään.
      “Onko kaikki hyvin?” Hän kysyi. Kurkkasin vällyjen välistä huolestuneen näköistä äitiäni.
      “Joo. Ihan kauheet lihaskivut vaan”, naurahdin.
      “Ethän ole tulossa kipeäksi?” äitini tivasi. Pudistelin päätäni.
      “Ei ole aikaa, tänään alkaa taas armoton treeni. Finaali on niin lähellä, mutta niin kaukana ja me ei olla todellakaan valmiita.”

      Tallilla oli enemmän tai vähemmän hiljaista, sillä useimmilla hevosilla oli vapaapäivä kilpailujen jälkeen. Orionilla ei ollut. Minun pitäisi ehkä oppia antamaan sille enemmän siimaa, mutta tällä hetkellä sellainen tuntui kaukaiselta. Emme ikinä voittaisi mitään, jos emme nyt laittaisi isointa mahdollista vaihdetta silmään.

      Ehkä jo kyllästymiseen asti tutulta tuntuva päivärutiini toistui. Hain Orionin tarhasta, harjasin ja tarkastin sen huolellisesti, varustin sen kouluvarustein ja talutin sen kentälle. Sitten vuorossa olisikin treeni ja treenin jälkeen jättäisin Orionin taas oman onnensa nojaan tarhaan tai karsinaan ja lähtisin kotiin. No, ehkä oli turhaa miettiä niin pitkälle. Jos nyt kuitenkin treenattaisiin ensin. Siinä tarvitsi erittäin vahvasti kuitenkin meidän molempien osapuolien läsnäoloa. Ei haahuilu ainakaan veisi eteenpäin.

      Treenin aiheena tänään oli täydellinen läpiratsastus. Halusin hakea hiukan parempaa pohjaa tuleville finaalitreeneille. Aloitin käynnissä ratsastamalla muutamia voltteja, pysähdyksiä ja peruutuksia, ennen kuin aloin kokoamaan hevosta ja vaatimaan siltä enemmän. Selän ja takapään aktiivisuutta tietenkin. Hiottuani kootun käynnin haluamakseni, lähdin tekemään väistöjä, kulmiin ratsastamista ja avo- ja sulkutaivutuksia.
      “Paskaa”, kommentoin jo ensimmäisen avotaivutuksen aikana ja lässähdin Orionin kaulalle. Tuntui, ettei homma toiminut vieläkään. Ei yhtään millään tasolla.
      “Me treenataan melkein joka päivä ihan armottomasti oikeesti, mut silti täst ei vaan tuu mitään. Miks en voi pärjätä samaan aikaan hyvin esteillä ja koulussa noissa hiton osiksissa”, avauduin Orionille, joka käveli hämmentyneenä siksakkia apujen puuttuessa.

      Hetken paasattuani Orionille kaikesta maailman paskasta, joka kaatui niskaani, päätin kuitenkin läpiratsastaa Orionin, niin kuin oli tarkoitus alunperinkin. Ja vaikka minusta ei ollenkaan tuntunut siltä, että jaksaisin ratsastaa tänään. Läpiratsastin Orionin ihan hitusen vaille GP-tasoon, mutta laukkapiruetteihin ja joka-askeleen laukanvaihtoihin en lähtenyt turhaan. Ne eivät ollut tarpeellisia ja en tuntenut hallitsevani niitä kunnolla vielä. En halunnut sekoittaa Orionia.

      Läpiratsastuksen jälkeen heitin hanskat tiskiin ja jätin Orionin kamat sekaiseen kuntoon satulahuoneeseen. Joltain saattaisi tulla valitusta, mutta ei minua kiinnostanut. Hoitaisin ne sitten huomenna paremmin.

      • #51815 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tästä 1hp ja 1kp

    • #51788 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Vähän uutta glamouria
      5.5.2020
      (Tehtävänanto nro. 15)
      Kirjasta Elina Rouhiainen, Vainuttu sanat: häntä, hän, Taneli, unohda, vaitonaiset

      Tallilla tuntui olevan varsinainen hulinaviikko. Tai ainakaan en ollut nähnyt koskaan tiistaina näin paljon väkeä tallilla. Oliko tuntilaisiakin enemmän kuin normaalisti? Mietin ilmoitustaulua tutkaillessa. Vai että oikein tätitunti tänään. Hauska nimi kyllä.

      Olin tullut tallille tarkistamaan muutamia Orionin varusteita, jotta saisin hiukan paremman vision siitä, miten aikoisin säväyttää finaalissa. Tänään minua kutsuisi siis hevostarvikekauppa. Orion tarvitsisi huomiota herättävämpää vaatetusta päälleen.
      Kävelin satulahuoneeseen ja tutkin satulahuopavarantoja, joita minulla jo oli. Mikään niistä ei kuitenkaan minulle kelvannut finaalia ajatellen.

      Ennen hevoskauppaan lähtemistä kävin Orionin luona esittelemässä kahta otsapantaa.
      “Kumpi näistä on sinun mielestäsi hienompi?” Kysyin siltä ja ojensin sen eteen vihreästrassisen ja punotun otsapannan. Orion nappasi välittömästi punotun otsapannan ja alkoi heilutella sitä ilmassa.
      “Senkin taneli!” huusin sille ja yritin kurottaa otsapantaan, mutta Orion heitti sen selkänsä yli muutaman metrin päähän taakseen.
      “Eli siis ei selvästikään se. Unohda koko juttu”, murahdin ja lähdin etsimään punottua otsapantaa tarhasta.

      Otsapannan löydettyäni hyppäsin autoon ja ajoin lähimpään hevostarvikekauppaan. Olin todella yllättynyt, kun kassalla kuikuilikin Alva.
      “Alva moi!” Hihkaisin tytölle jo hevostarvikekaupan ovella. Hän joi juuri sillä hetkellä mehua ja meinasi yllättyessään tukehtua mehuunsa. Uskalsin nauraa, kun tyttö sai hetken yskittyään taas happea.
      “Anteeksi”, irvistin.

      Alva vaikutti aluksi todella vaitonaiselta, kun pyysin häneltä apua sopivien ja tarpeeksi huomiota herättävien varusteiden etsinnässä, mutta pikkuhiljaa hänkin innostui sopivan satulahuovan etsinnässä.
      “MItes tää?” Alva nosti kasasta esiin vihreän glitteröidyn huovan. Katsoin sitä hetken järkyttyneenä.
      “Alva mä en oo ihan niin glitterfani, kun ehkä luulet. Toi on liikaa. Etin jotain säväyttävää, mutta en mitään sokaisevaa”, naurahdin. Alva katsoi minua mietteliäästi.
      “Pidä tätä”, hän sanoi ojentaen minulle glitterhuovan. Otin sen vastahakoisesti vastaan, kun Alva lähtikin jo kipittämään kohti takahuonetta.

      Hetken odotettuani Alva saapui kahden satulahuovan kanssa takaisin myymälän puolelle.
      “Meille tuli just tänään uutuuksia PS of Swedeniltä”, hän sanoi ja ojensi käsiini koulu- ja estesatulahuovan. Vihreät sellaiset.
      “Wau! Tää kruunukuviointi on ihan mahtava ja wau tää kaksoisteree. Tykkään ihan sikana tästä hopeasta tereestä. Nää on just sitä mitä haen!” Hihkaisin satulahuopia ihaillen.
      “Hei, oiskohan sulla ollu jotakin siistiä, mitä kiinnittää Orionin häntään?” kysyin sitten. Mielessäni oli pyörinyt pitkään Orionin hännän letitys, mutta olisi kiva saada lettiin jotain syventävää. Esimerkiksi kristallipalloja tai muuta vastaavaa.
      “No kyllähän meillä on vaikka ja mitä!” Alva innostui ja lähti minua perässään raahaten kiitämään hyllyjen väleissä.

      • #51789 Vastaa
        Alva
        Valvoja
        • Postauksia: 106
        • Perus pullaponi

        Olipa kiva tarina!! Mun lemppari kohta oli toi, kun Alva meinas tukehtua mehuunsa 😀

      • #51816 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Ei glitteriä mutta kristalleja kyllä 😀 Saat tästä 1sp

    • #51791 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Itsensä ylittämistä
      5.5.2020
      (Tehtävänanto nro. 18, a.)

      Ja niin me hyppäsimme sen viimeisen esteen kuin tuulispäät. Se oli mieletön rata. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hyppäsin korkeampaa rataa, kuin minun tarvitsi. Ja se tuntui mahtavalta! Orion vaikutti nauttivan lähes yhtä paljon kuin minä.
      “140 senttiä pelkkää jyystöä! Siistii poika! Kyllähän meidän pitäis leikiten selvitä finaalista, eiks jee muru?” Iloitsin Orionin selässä taputtaen sitä ronskisti kaulalle. Annoin sen laukata vielä muutaman kierroksen uralla, ennen kuin siirsin orin käyntiin ja annoin pitkät ohjat.
      “Siis sä oot aivan älytön!” Huudahdin iloisesti. Orion heitti päätään vastaukseksi ja pärskähti. Miskakin huusi jotain epämääräistä kentän laidalta. Ymmärsin sanat kehuiksi, vaikka ensin hän huusikin jotakin hollanniksi. Ohjeistin häntä esteiden purkuun ja hyppäsin pian itsekin Orionin selästä auttamaan Miskaa. Hieno ja onnistunut treenipäivä. Ei kai enää muuta voinut sanoakaan!

      Ja treenihän oli oikeasti alkanut aika todella surkeasti. Saavuimme Orionin kanssa jo valmiiksi kalustetulle kentälle, jonka Miska oli ihanasti meille koonnut. Olin pyytänyt häntä tekemään oman mieltymyksensä mukaan kentälle esteitä ja olin positiivisesti erittäin yllättynyt! Kentällä oli seitsemän estettä. Yksi trippeli, yksi kolmen esteen sarja, jonka kaksi ensimmäistä pystyä olivat innarivälillä ja viimeiselle esteelle, joka oli okseri, oli yhden laukan väli. LIsäksi kentällä oli neljä pystyä yksittäin vähän siellä sun täällä. Pystyimme siis treenaamaan erittäin hyvin sekä loivia ja pitkiä, että tiukkoja ja lyhyitä teitä. Miska oli tehnyt hyvää työtä!

      Pikaiset alkuverkat tehtyämme, eli kaikki askellajit enemmän tai vähemmän läpi käytyämme, siirryimme hyppäämään aluksi sarjaa, jonka Miska oli fiksusti jättänyt 60cm korkeuteen ihan vain lämmittelyjä varten. Ja niinhän siinä sitten kävi, että toiselle pystylle kolahti ja okseristakin tippui sitten etupuomi.
      “Fan!” Kirosin. Miska katsoi minua kysyvästi ja toivoin, ettei poika pahemmin osannut ruotsia. Ohjasin Orionin sarjalle uudestaan. Mielestäni lähestymiset onnistuivat hyvin, mutta nyt tippui ensimmäiseltä pystyltä puomi!
      “Se käyttää tosi laiskasti takajalkoja”, Miska kertoi minulle sitten. Poika oli tosi kypsä ikäisekseen. Varsinkin hevosjutuissa. Nyt kun hän oli jo hetken aikaa seurannutkin minun ja Orionin menoa, hän osasi kyllä sanoa tiettyjä asioita, jotka menivät pieleen.

      Aktivoin Orionin peräpään muutamilla kokoamisharjoituksilla, jonka jälkeen hyppäsin sarjan kertaalleen puhtaasti.
      “Nostatko kaikki esteet metriin?” Pyysin Miskalta siirtäessäni Orionia käyntiin sarjan jälkeen. Miska alkoi juosta kuin viimeistä päivää ympäri kenttää. Se nauratti minua, koska ei hänellä oikeasti olisi ollut mikään kiire. Kun poika oli nostanut esteet, päästin Orioni todella irti, sillä lähdimme treenaamaan muutaman loivemman pitkän tien saattelemana nopeita ja tiukkoja käännöksiä. Puomeihin kolahteli edelleen ja siksi minua alkoikin toden teolla vähän ketuttamaan.
      “En kyllä tajua mikä tässä menee pieleen”, manasin Miskan kuullen. Hänkään ei enää osannut sanoa mikä oli vialla.

      Monien yritysten jälkeen hyppääminen alkoikin jo sujumaan, joten Miska nosti esteet kilpailukorkeuteen.
      “Nää on kyllä niin korkeita! Jotain mun korkusia!” Miska totesi. Hän oli ihan oikeassa. Miska näytti hyvin pieneltä tuoun korkuisten esteiden vierellä.
      “Hyppään nyt rataa, ni mee tonne kentän sivuun”, käskin. Ja Miskahan meni. Hyppäsin ensin vasemmassa kierroksessa toisen pitkän sivun keskellä olevan pystyn, ohjaten siitä tiukalla käännöksellä lävistäjällä olevalle trippelille. Ei ongelmaa. Trippelillä laukka vaihtui oikeaan ja taas tiukalla käännöksellä ohjasin trippelin vierellä olleelle pystylle. Laukanvaihto, vähän pidempää tietä kentän keskellä sijaitsevalle sarjalle. Pomppuja toistensa perään. Ja tällä kertaa niin virheettömiä. Neljä viimeistä pystyä, joista kaksi hypättiin vinossa ja kaksi todella tiukoilla teillä, sujui myös moitteetta. Tällöin tein todella ison päätöksen ja sanoin Miskalle: “Nosta 140:aan senttiin.” Miska katsoi minua jotenkin todella epämukavalla ilmeellä, mutta totteli. Ja niin me sitten saimme Orionin kanssa taas sen yhden kokemuksen enemmän, kun lähdimme suorittamaan 140cm korkuista rataa, todella pitkästä aikaa.

      • #51792 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Vitsit tästä tuli hyvä fiilis!

        Junnu on kans jotenkin ihana ja tuli semmonen olo että sen sadat tunnit analysoiden isänsä ratoja on tainnut tuottaa tulosta 😀

      • #51817 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Kiinnostaa tietää mimmonen tää oli kirjottaa takaperin? Oliks sulla eka joku tarkka suunnitelma miten tarina etenee ja sit lähdit työstämään?

        Samoin kun tossa edellisessä Alvan kanssa niin tässäkin oli tosi ilahduttavaa miten olit ottanu Miskan mukaan. Saat 1sp ja 2ep

    • #51793 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Pidän hyppimisestä!
      6.5.2020
      (Tehtävänanto nro. 1)

      Ja taas vaikka kuinka monetta päivää peräkkäin Lily tuli hakemaan minut tarhasta. Ja yhtä innostuneena kuin aina laukkasin korealla askeleella hänen luoksensa. En koskaan kyllästyisi siihe, että Lily tulisi hakemaan minua. En koskaan. Sitä paitsi meillä oli ollut eilen niin hauskaa. Sain hypätä niiiiiiiin korkeita esteitä, etten ehkä olisi koskaan uskonutkaan Lilyn suostuvan sellaiseen. Ja se oli vielä hänen ideansa!

      Lily vei minut taas omaan karsinaani. Hän ei tälläkään kertaa sitonut minua kiinni mihinkään. Miksi olisikaan? Minähän käyttäydyin aina niin hyvin ja moitteitta. Yritin kurkkia karsinan kaltereiden välistä, että mitä varusteita Lily hakisi satulahuoneesta. Sinne hän ainakin juuri äsken talsi karsinan oven suljettuaan. Melkein toivoin, että sinihiuksinen tyttö tulisi takaisin mukanaan estesatula ja monimutkaiset nahkahökkelöt suitsineen. Semmoiset, joiden ansiosta en edes saanut nostettua päätäni liian ylös, kun minulla oli siihen aikamoista taipumusta.

      Yllätykseni oli mitä mainioin, kun Lily tulikin takaisin mukanaan varusteet, jotka kertoivat taas toisesta estetreenistä! Mahtavaa! Milloinkohan viimeksi olisi ollut kaksi estetreeniä peräkkäin? No ei sillä väliä, kunhan pääsisin taas hyppäämään.

      Seurasin uskollisesti Lilyä koko sen ajan, kun hän kasasi esteitä kentälle. Annoin hänen jopa nostaa puomeja selkääni. Mikäs siinä, kunhan tänään vain hypättäisiin. Se oli paras juttu minun mielestäni, joten minä voisin tehdäkin sen eteen jotain.
      “Tänään hypätään finaalin rataa”, Lily sanoi minulle, kun viimeinenki este oli pystytetty. En oikeasti ikinä ymmärtänyt hölkäsen pöläystäkään, mitä nainen oikein selitti, mutta joitain yksittäisiä sanoja kyllä. Ja rata meinasi vain hyvää. Sen tiesin.

      Hikisten alkuverryttelyiden jälkeen siirryimme hyppäämään sitä kuuluisaa rataa. Se ei ollut ehkä niin korkea kuin mihin olin tottunut, mutta toisaalta tämä saattoikin olla vain lämmittelykierros. Annoin Lilyn ohjata minua omien halujensa mukaan. Kyllä minä selässäni keikkuvaan ihmiseen luotin, vaikka mieleni aina tekikin hypätä omaan tahtiiin ja aivan omassa järjestyksessäni kentällä norkoilevia esteitä. Kuitenkin loppujen lopuksi hellä paine suussani ja kyljissäni tuntui tutulta ja turvalliselta. Luotin Lilyyn ja tiettyyn pisteeseen asti menisin kyllä sinne, mihin tämä turha metallinpala suussani ja Lilyn jalat ohjeistivat.

      Näytin LIlylle tänään parastani. Hän oli varmasti ylpeä. Eilisestä oppineena hyppäsin vähän korkeammalle, kuin normaalisti. Vaikka Lily jäykkyydestään päätellen pelästyi ensimmäistä hyppyä, uskoin hänen olevan tyytyväinen, kun yksikään puomi ei edes kolahtanut. Yksikään puomi ei tippunut. Koko treenin aikana! Tästä hyvästä ansaitsisin kyllä jonkun hienon tamman tyttöystäväkseni.
      “Upee poika!” Lily sanoi. Ymmärsin kehuiksi. Aina, kun kuulin sanan “poika”, Lily yleensä taputti tai rapsutti minua.

      Tiesin treenin olevan ohi, kun paine suustani hellitti ja pääsin laskemaan pääni alemmas. Ihanaa! Esteitä oli niin mukava hypätä, mutta en minäkään iäisyyksiin jaksanut.
      Lily hyppäsi alas selästäni ja aloimme yhdessä purkaa esteitä kentältä. Minä jälleen kantojuhtana, tietenkin.

      • #51794 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Siis nää vaa paranee paranemistaan! Aivan M-A-H-T-A-V-A-!

      • #51818 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tyttöystävä palkaksi, ihan mahtava 😂 Saat 2ep

    • #51795 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Elämää suurempi pelkotila
      7.5.2020
      (Tehtävänanto nro. 5)

      “Te ootte treenannu joku kolme päivää peräkkäin esteitä”, Seela mainitsi, kun keräsin satulahuoneessa jälleen estevarusteita syliini.
      “Niin ollaan”, sanoin. Aika turhaa Seelalta todeta päivänselviä asioita.
      “Meinaan vaan, kun ette hyppää mitään pikkuesteitä, että onkohan se ihan ok Orionin kunnon huomioiden?” Seela kysyi. Kohautin olkiani ja poistuin satulahuoneesta. Aina yhtä ärsyttävää, jos joku puuttui asioihini. Seela ei kuitenkaan ollut mikään tyhmä ja minun täytyisi varmaan itsekin kiinnittää huomiota siihen tosiasiaan, ettei Orion jaksaisi loputtomiin. No, enää tämä estetreeni ja sitten edessä olisikin vapaapäivä ja seuraavina päivinä pelkkää koulutreeniä!

      Kentälle nousi taas se surullisenkuuluisa trippeli, muutama okseri ja pari pystyä. Suoritin alkuverkat käymällä läpi kaikki askellajit, aktivoimalla Orionin peräpäätä siirtymisillä, volteilla ja muutamilla väistöillä. Sitten hyppäsin paria pystyä, jotka olin jättänyt 60cm ja 80cm lämmittelykorkeuteen. Tein näille lämmittelypystyille muutaman pidemmän tien lisäksi muutaman tiukan ja lyhyen tien, jotta sain Orionin viimeisetkin lihakset täysin hereille.

      Verryttelyiden jälkeen hyppäsin alas Orionin selästä ja kävin nostamassa kaikki esteet kilpailukorkeuteen. Tänäänkin olisi tiedossa radan hyppimistä, ei niinkään yksittäisiä esteitä tai tekniikkatreeniä. Tekniikkatreeniäkin pitäisi kuitenkin jossain vaiheessa suunnitella.
      Esteet nostettuani hyppäsin takaisin Orionin selkään ja kertasin jo aikaisemmin suunnittelemani radan mielessäni.
      “Noniin poju, let’s rollataan”, tokaisin ohjat kerätessäni. Nostin Orionilla laukan ja ohjasin hevosen ensimmäiselle esteelle. Perus pysty. Lähestyminen oli hyvä ja varma, joten hyppyyn ei koitunut mitään ongelmia ja jo yleiseksi ongelmaksi koitunut puomien koliseminen ei siis toteutunut. Pitkällä loivalla kaarteella ohjasin okserille. Etupuomi ei tippunut siitäkään. Mahtavaa!

      Seuraavaksi tapahtui jotain odottamatonta. Ohjasin Orionin trippelille. Lähestyminen sujui hyvin, enkä olisi ollenkaan osannut odottaakaan mitä seuraavaksi tapahtui. Orion lähti hyppyyn oudosti. Aivan kuin pienen horjahduksen kautta. Hyppy jäi aivan liian matalaksi ja etupuomi tipahti jo pelkästä etujalkojen kosketuksesta maahan. Orion jyräsi edestään muutkin puomit ja kaatui turvalleen maahan epäonnistuneen hypyn jälkeen. Minä lensin hevosen selästä leppäkeihään lailla noin viiden metrin päähän trippelistä. Ilmat menivät pihalle. Haukoin henkeä. Takaatani kuului järkyttävän kokoinen tömähdys, josta saatoin olettaa, että Orion vetäisi kuperkeikan ja tuli selkä edellä maahan. Hetkeksi tuli kuolemanhiljaista. Mielessäni pyörivät kuvat edellisestä huippuhevosestani, joka mursi jalkansa täysin vastaavanlaisessa tilanteessa siinä koko elämäni uudelle lehdelle kääntäneessä onnettomuudessa. Edellisestä huippuhevosestani, joka viimeiset hengenvetäisynsä ottaneensa kuoli viereeni siihen esteradalle. Huippuhevosesta, jonka viimeisen erittäin raskaan ja epäuskoisen aivan viimeisen hengenvetäisyn kuulin. Sen hengenvetäisyn jälkeen tuli hiljaisempaa, kuin oletin kuoleman olevan.

      “Orion”, sanoin kysyvästi maassa maaten. En uskaltanut katsoa taakseni. En halunnut. MInua pelotti suunnattomasti, että hevoseni, jota niin kovasti rakastin, ei liikkuisi enää. Pidin katseeni maassa. En todellakaan uskaltanut katsoa. En halunnut. En kuullut vastausta, joten minun oli pakko. Minun oli pakko nostaa katseeni. Oli pakko katsoa. Ihan sama mitä vastassani olisi.

      Katsoin taakseni. Orion nousi ylös. Omilla jaloillaan. Se käveli luokseni ja laski päänsä tasolleni. Nousin vaivalloisesti istumaan. Sain taas henkeä ja uskalsin toimia normaalisti.
      “Herranjumala”, sanoin itkien ja otin hevosen pään syleilyyni.
      “Lily!” Niko huusi kentän laidalta. Hän juoksi luoksemme. Orion ei reagoinut lähestyvään ihmiseen. Se piti päänsä sylissäni. Sen silmät olivat kiinni.
      “Hitto oli kyllä pahan näkönen kaatuminen. Näin ikkunasta ja juoksin tänne. Soitin jo ambulanssinkin”, Niko sanoi huolestuneena ja polvistui viereeni. Hän tarkkaili vointiani.
      “Kaikki on hyvin”, sanoin.

      Pakkohan minun oli lähteä tarkastukseen sillä typerällä ambulanssilla. Ja Niko hoiti taas Orionin pois. Saisin varmaan paskimman ratsastajan maineen. Ei kukaan muu ollut lähtenyt ambulanssilla Hallavasta niin paljon kuin minä. Olin ollut Hallavan tallilainen vasta reilun kaksi vuotta, mutta kolme kertaa ambulanssi oli hakenut minut pois.
      “Noniin. Kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. Ei edes aivotärähdystä tällä kertaa. Sun pitäisi kyllä varmasan ottaa vähän rauhallisemmin ton ratsastamisen kanssa. Vastahan sä täällä kävit”, minulle erittäin tuttu mieslääkäri sopersi. Nyökkäsin. Turha reissu tälläkin kertaa.

      Sairaalakäynnin jälkeen menin tietenkin suoraan takaisin tallille. Huoleni Orionista oli niin suuri. Olin aika yllättynyt, kun Miska juoksi minua vastaan käsiään joka suuntaan heilutellen.
      “Lily! Kristian tuli hakemaan Orionin pois”, Miska huusi jo matkan päästä järkyttyneen oloisena. Pysähdyin hetkeksi niille sijoilleni.
      “MITÄ!?” Huusin, vaikka olin kuullut aivan totaalisen selkeästi Miskan sanat.

      Kristian oli kuin olikin hakenut Orionin pois. Karsina oli tyhjä. Tuijotin tyhjää karsinaa hämmentyneenä Miska vierelläni. Ja mitähän helvettiä tämä nyt oli.
      “Se sanoi, että Orion tarvitsisi nyt jotakin ammattimaisempia käsiä”, Miska kertoi minulle. Hymähdin. Mitäköhän mies oli silläkin tarkoittanut. Ei kai minun auttaisi kuin yrittää soittaa Kristianille, vaikka en halunnut kyllä puhua miehelle pätkääkään.
      “Älä huoli Miska, mä selvitän tän.”

      • #51819 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Siis APUA 😳 Eka olin ihan järkyttynyt tosta kaatumisesta mutta… Siis toi loppu en kestä. Pitää nopeesti käydä lukemassa se Miskan tarina ja palata sitten selvittämään mitä tästä seuraa. Saat 1ep ja 1sp

        Niin ja se piti myös sanoa että tää oli tosi hyvin kirjotettu ja sait vangittua ton pelkotilan kuvauksen just eikä melkein. Muutamia sulle epätyypillisiä typoja oli seassa mutta se menköön tunnekuohun piikkiin

    • #51796 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Rakas päiväkirja
      7.5.2020
      (Tehtävänanto nro. 10)

      Oh god siitä on kauan, ku oon kirjottanu mitään tällasta. Ehkä on siis jo aika. Muistan kuitenkin kirjotelleeni päiväkirjaani ala-asteen kolmannelta luokalta siihen asti, ku aloitin ratsastuksen uudestaan sen onnettomuuden jälkeen. Eli mitä se ny sitte tekee… Jotain 12 vuotta ainaki, reilusti!

      No kuitenkin. Tänään tapahtui jotain todella kiinnostavaa. Tipuin Orionin selästä trippelillä, koska Orionin tasapaino petti ja se kaatui. Milloin sen tasapainossa olis muka ollu moitittavaa? Mitä helvettiä… Eikä siinä vielä kaikki. En pystynyt jatkamaan treenaamista enää. Mulla tuli se samanlainen tb siihen onnettomuuteen, joka kävi vuosia sitten. Sellanen aivan järkyttävä pelkotila. Eihän mua ees sattunut pahemmin, mutta se ahdistus ja paniikki oli jotain ihan kammottavaa. En saanu henkee, koska mua pelotti niin paljon. Mua pelotti nostaa katsetta, ku pelkäsin mun rakkaan makaavan maassa. Mitä jos Orion ei olis päässytkään ylös? Jos sekin olis murtanut jalkansa?

      Mä sit kuitenkin tein sen. Kyyneleet jo tässä vaiheessa pelosta vuolaasti valuen nostin katseeni Orioniin. Ja näky oli niin helpottava. Orion nousi ylös. Se tuli mun luokse ja lempeästi laski turpansa mun poskea vasten. Aivan kuin se olis yrittänyt lohduttaa mua. Aivan mieletön hevonen. Aivan uskomaton.

      Nyt mua kuitenkin mietityttää, että miten tie tähtiin-kisojen finaali sitten sujuu. Orionille on pakko antaa muutama vapaapäivä. Oon ehkä vaatinu siltä liikaa. Ja no, mun on muutenkin pakko. Kristian haki Orionin pois. Vei sen Nicholsonien tallille. En ees oikeestaan tiedä mitä siinä tapahtu. Kaikki kävi niin nopeasti. Enkä oikeastaan tiiä sitäkään, että johtuko se vaan silkasta suuttumuksesta vai siitä, että Kristian oikeesti vilpittömästi halus tarkistaa Orionin kunnolla ja viedä sen näkemään eläinlääkäriä.

      En tiiä. Oikeesti oon ihan vitun väsyny. En tiiä mkä homma meillä Kristianinkaan kanssa edes enää on. Melkein vuos siitä on, kun perjaatteessa erottiin. Eikä me koskaan oikeestaan olla sanottu, että oltais taas yhessä? En tiiä. Jos Jesse ois vielä mun elämässä ni se sanois jätä se sika. Niin sanois varmaan kaikki muutkin, jotka tietäis tästä kaikesta hemmetin draamasta mitä meidän välillä on ja on ollu.

      Ja se finaali. Ei saakeli. Jos Orion loukkaantu tossa kaatumisessa, ni mä en voi kisata. Se ois ihan kauheeta! En ees koskaan sais tietää, olisko meistä ollu voittajiks. Tai mitää muutakaa. Nyt eletään jännittävii aikoja ja mä en oikeesti tiiä miten täs tulee käymää…

      Pus, Lily.

      • #51822 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        😭😭😭

    • #52001 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Kilpailuvarusteet
      8.5.2020
      (Tehtävänanto nro. 9)

      Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Lily meni perjantaina tallille. Siellä ei ollut hänen hevostaan, mutta hän meni sinne silti. Lily olisi ehkä toivonut näkevänsä Miskan, mutta poikaa ei näkynyt. Ei häntä kyllä yleensäkään näkynyt arkipäivisin aamupäivällä tallilla. Hänellä oli aika varmasti koulua.

      Lily ei tiennyt pääsisikö hän edes kisaamaan finaalissa eikä sitäkään, että koska hän voisi hakea hevosensa takaisin vihaiselta Kristian Nicholsonilta, joka ei muuten ollut edes soittanut Lilylle eilisistä tapahtumista. Siltikin sisukas sinihiuksinen nainen oli päättänyt tulla tallille laittamaan kisavarusteet järjestykseen.

      Lilyllä itsellään oli aika mitäänsanomattomat kilpailuvaatteet. Muista erottumattomat korkeavartiset ruskeat ratsastuskengät, sekä tylsänvalkoiset kilpailuhousut ja -takki. Sen sijaan Orionin varusteisiin hän oli toden teolla tällä kertaa satsannut. Sillä oli jo valmiiksi hienot ruskeat satulat ja suitset, mutta Lily oli vähän aikaa sitten hakenut paikallisesta hevostarvikekaupasta vähän uutta glamouria muunmuassa satulahuopien muodossa. Ps of Swedenin uutta mallistoa. Este- ja koulusatulahuopa. Kummatkin olivat haaleanvihreitä ja nätisti koristeltuja huopia. Löytyi kruunukirjailua ja hyvin pieniä yksityiskohtia, joihin kiinnitti helposti huomiota.

      Tottakai Lily oli valinnut sopivimmat otsapannat kumpiinkin suitsiin. Vihreää timanttikoristelua löytyi kummastakin.
      “Ja nää… Wow”, Lily puhui itsekseen ja otti käteensä pussillisen häntään kiinnitettäviä vihreitä kristalleja. Lilyn suunnitelmissa oli koristella kuvankauniin hevosensa häntä niillä. Letityksen jälkeen tietenkin. Eivät näyttäisi kummemmilta harjassakaan.

      Lily laittoi kilpailuvarusteet Orionin varustearkkuun erilleen muista. Hän viikkasi sinne myös omat kilpailuvaatteensa, jotka oli juuri tuonut pesusta kotoaan. Naisella ei ollut kovin varma fiilis heidän menestymisestään finaalista kaiken paskan huomioiden, mutta ainakin he häviäisivät tyylikkäästi, jos ei muuta.
      “Näillä jos ei tyylipisteitä saa, niin ei millään”, Lily sopersi ja sulki varustearkun kannen sulkien hienoimmat kilpailuglamourinsa sen sisään.

      Kilpailuvarusteet läpikäytyään Lily kävi vielä tyhjässä Orionin karsinassa spekuloimassa finaalin tapahtumia ja murehtimassa hevostaan, ennen kuin poistui tallirakennuksesa autolleen. Juuri huollettu Toyota Celica murahti iloisesti käynnistyessään ja bluetooth-radio alkoi välittömästi etsiä yhteyttä Lilyn puhelimeen. Yhteyden löydettyään hifi-kaiuttimista alkoi soimaan suomen top 50-lista. Spotifyn kautta tietenkin. Ensimmäisenä soimaan rävähti Penelope-niminen viisu, johon Lily oli toden teolla ihastunut.

      • #52075 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tästä 1hp

    • #52002 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      The toimittaja
      13.5.2020
      (Tehtävänanto nro. 13)

      Keskiviikkoilta sujui tallituvassa muiden tallilaisten kanssa kilpailumenestystä pohtiessa. Aika monella tuntui olevan mielessä kysymys: Miten pystyn parempaan? Minäkin mietin samaa. Minun olisi pakko pystyä parempaan. Olin todella kilpailuhenkinen ihminen ja minusta tuntui, että tämä kilpailusarja oikeasti tuhoaisi minut henkisesti. Tiesin kuitenkin edelleen, etten ollut ainoa kilpailuhenkinen ihminen Hallavassa.

      “Hei Lily! Tulisitko tänne toimistoon vaikka hetkeksi?” Minja huuteli Aleksin toimistosta. Mielenkiintoista. Mitä hän siellä edes teki? Nousin ylös tallituvan sohvalta ja raahasin itseni viimeisillä lihasteni tuottamilla voimilla toimistoon.
      “Mikä homma?” Kysyin Minjalta toimistoon päästyäni. Minja vain kylmänviileästi istutti minut tuoliin ja otti jonkin lehtiön esiin. Mitä hittoa? Oliko tämä joku kuulustelu?
      “Hei? Tää on kuumottavaa”, mainitsin MInjalle, kun nainen ei puhunut mitään. Hän nosti katseensa lehtiöstään, johon oli jo ehtinyt raapustaa jotain, ja nauroi.
      “Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää. Aattelin vaan kysellä sultakin näitä mun artikkeleita koskien muutamia kysymyksiä”, hän sanoi sitten hymyillen. No huh.
      “Thank god woman!”

      Minjasta tuli äkkiä erittäin ammattimainen. Aivan kuin ei olisi minusta tiennytkään oikein mitään. Hän kyseli minulta hevosestani ja siitä, kuinka meidän matkamme oikein olikaan alkanut.
      “Orion on edesmenneen kenttähevoseni varsa. Minä koulutin ja ratsutin sen Kristian Nicholsonille”, selitin Minjalle. Hän hymähteli kiinnostuneena ja kirjoitti asioita ylös lehtiöönsä. Sitten hän nosti kysyvän katseensa minuun.
      “Niin, tarkoitat varmaan _sitä_ Kristian Nicholsonia?” Minja kysyi kynällään minua osoitellen.
      “Joo, mutta siitä ei kyllä tarvitse kauheasti kirjoitella. Orion on meidän yhteisomistuksessa nykyään. Kristian ei oikein usko orionin kykyihin ja hänellä on nyt englannintäysiverinen hevonen, jolla hän kisaa menestyksekkäästi”, sanoi pientä epämukavuutta tuntien. Kristian ei varmasti pitäisi siitä, että Minja oli toimittaja. Onneksi hän ei tiennyt. Minunkin olisi vain parempi pysyä Minjan paremmalla puolella, koska jos hän oikeasti halusi ruveta tonkimaan, hän kyllä löytäisi hyvin nopeasti kaikki katkeransuolaiset salaisuudet minun ja Kristianin suhteesta. Niitä ei tarvinnut kyllä päästää kaikkien tietoon.

      Minja kyseli vielä lopuksi kilpailumenestykseni salaisuuksia ja yleisiä minun ja Orionin kilpailemista koskevia kysymyksiä, ennen kuin päästi minut menemään. Minulle jäi hänestä loppujen lopuksi erittäin ammattimainen ja hyvä kuva. Tuntui hyvältä, että pääsi ammattimaisen toimittajan haastateltavaksi!

      • #52076 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Ja tästä 1sp

Luet parhaimillaan 68 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Orion

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: