Rastaantie 25

Foorumit Päiväkirjat Rastaantie 25

Luet parhaimillaan 9 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #5941 Vastaa
      Rudi V.
      Osallistuja
      • Postauksia: 11
      • Maitovarsa

      Vähän Hallavaa etäämmällä soratien varrella tönöttää vanha suomalainen tila, joka on seissyt hylättynä – tähän asti. Joskus punaiset rakennukset odottavat uutta väriä ja kesää. Piha ei siltikään vaikuta kovin aktiiviselta… Ihmekään, koska siellä asuu yksi ainoa introvertti. Sentään pieni ruskea poni ja valkea jättiläishevonen pitävät yllä jonkinlaista elämää. Pihatto on rakennettu oikeaoppisesti ja huolellisesti, mikä kielii siitä että asialla on ollut ammattilainen. Kuka, mitä, hä?

      No siis, kaiken takana on mies nimeltä Rudi. Tyyppi kyllästyi hälinään lopullisesti ja päätti tahtovansa kestää sitä ainoastaan kisoissa. Nyt ei enää tarvitse edes ajatella sosialisointia kun lähtee ulos. Paikkana tää Pronssijoen perämetsä on loistava, kun sattuu olemaan maneesikin lähellä, joten mikäs tässä.

      Vielä keskeneräiset sivut tarkemmilla esittelyillä

    • #6157 Vastaa
      Rudi V.
      Osallistuja
      • Postauksia: 11
      • Maitovarsa

      Pakkososialisointia

      Siirrän tapettirullat sivuun. Oon saanut nyt olkkarin ja eteisen seinät valmiiksi, huomenna alotan keittiön kanssa. Haluun pois ne rumat laminaatit seinästä ja uudet, kivemmat tilalle. Katsahdan ylös kattoparruihin. En oo vieläkään varma maalaanko ne vai jätänkö tollasiksi tummanruskeiksi. No, mietin sitä myöhemmin. Nyt mun pitää kysyä olisko siellä maneesissa tilaa. Lasken hanskat vanhalle tuolille ja kaivan kännykän työhousujen taskuista. Muistaakseni tallensin tallinomistajan numeron valmiiksi.. joo, tuossahan se. Hakeudun keittiön ikkunan viereen koska siitä on paras yhteys tällä tontilla ja katselen ulos odotellessani että joku vastaa.
      “Aleksi tässä, hei”, yllätyn hieman kun mulle vastaa mies. En tiedä miks mulla oli kuva että paikkaa pyörittäisi nainen.
      “Hei, tää tulee lyhyellä varotusajalla mutta onko maneesilla tänään tilaa?” meen suoraan asiaan. En mä tiedä miten muutenkaan mun pitäis tää hoitaa. Kannattaisko tervehtiä ja höpöttää turhia eka vai hä?
      “Ootas, kyllä mie nii luulisin… “ pistän merkille Aleksin rauhallisen äänen. Tuntuu ystävälliseltä tyypiltä. “Joo, tossa yhden jälkeen olisi hyvin tilaa. Ookko sie kuka, kirjotan nimen varauslistaan?” ajattelen heti möhlänneeni. Totta kai mun olisi pitänyt sanoa kuka oon heti aluksi.
      “Rudi Venäläinen”, vastaan ja henkäisen ahdistuneena, itteeni soimaten.
      “Okei, kiitos. Tota…” Aleksi ei ehdi jatkaa kun mun on pakko päästä jatkamaan puheenvuoroani. Haluan puhelun olevan äkkiä ohi.
      “Voin maksaa paikan päällä, jos se käy”, ehdotan toinen kulma ylempänä.
      “Käy, joo. Siel on yks toinen siun lisäks, mutta kyllä te mahutte”, olen kuulevinani hymyä Aleksin äänessä.
      “Ahaa, jep.” hiljenen hetkeksi. “Juu.. näkemiin”, odotan että Aleksi vastaa vielä ja sitten katkaisen puhelun nopeasti. Suljen silmät ärtyneenä. Miksen mä osaa vieläkään puhua kännykässä.

      Ärähdän Murua lopettamaan jalallaan kuopiminen ja haen sen suitset. Miettimättä asiaa enempää nappaan aachensuitset mukaan ja laitan niihin nivelkuolaimen. Ollaan menossa uuteen paikkaan ja Muru voi olla silloin hankalampi kuolaimettomilla. Toivon että se tottuisi uuteen maneesiin sen verran että jatkossa voisi treenata crossundereilla enemmän. Varustus sujuu hyvään tahtiin. Ojennan vielä Vilille heinää niiden “makuuhalliin” ja talutan orin sitten ulos pihaan. Tuolin kautta pääsen selkään helposti, ja matka voi alkaa. Soratiellä on hipihiljaista. Juuri tätä mä olen kaivannut kaupungissa asuessa – ketään ei näy mailla halmeilla. Saa olla täysin omassa rauhassa.
      Muru kävelee pitkin askelin kuten aina. Se on kerännyt hyvin lihasta talvenkin aikana ja sen jalat ei enää näytä pitkiltä tikuilta. Pidän enemmän massiivisemmista kouluhevosista ja Muru on juuri sellanen. Valtava ja lihaksikas, tai siis pian se on oikeasti lihaksikas. Takaosa kaipaa vielä paljon harjoitusta.
      Täällä on onneksi ihan hyvä kevätsää eikä luntakaan ole kauheesti. Käännyn lopulta metsäpolulle autotieltä ja jonkin ajan rämpimisen jälkeen me ollaan Hallavan hevosreiteillä. Otan ohjaa jo valmiiksi tiukemmalle, viimeksikin meitä tuli joku nuori poika vastaan tammalla.
      Vähitellen rakennuksia alkaa paljastua puiden takaa. Päättelen saapuneeni ratsastuskoululle. Pitäisköhän mun maksaa eka? Mietin hetken ja päädyn tulemaan alas selästä. Kävelen Murun kanssa tallin oville. Oho, täällä on oikeesti porukkaa. Huokaisen taas keräten rohkeutta ja huikkaan sitten.
      “Hei, voisko joku pidellä mun hevosta hetken?” pyydän kuulostaen varmaan hiton säälittävältä. Muru hörisee tervehdykseksi sisällä oleville hevosille. Onhan täällä paljon pikkutyttöjä ja muita nuoria, mutta en mä voi Murua jättää kelle tahansa. Mun pelastukseksi jonkun oven takaa kävelee esiin ehkä mun ikäinen mies, mustatukkanen. Se huomaa heti mut ja näyttää vähän hämmentyneeltä. Meen aluksi lukkoon, mutta saan lopulta suuni auki.
      “Voisikko sä pidellä tätä hetken?” kysyn ja puren alahuulta. Tyyppi nyökkää ja astelee lähemmäs tervehtien Murua. Huomaan sillä olevan hyvä ote hevosiin. Kyllä se varmaan pärjää tän kanssa.
      “Kiitos, mulla ei pitäisi mennä kauaa. Se on ori niin…” nyökkäilen hitaasti ja poistun lopulta etsimään tallin toimistoa ja sitä Aleksia. En vilkaise taakse kertaakaan.
      Lopulta löydän oven jossa lukee ‘toimisto’. Toivon Aleksin unohtaneen aikaisemman puhelun outouden ja koputan ensin astuen sitten sisään. Mua vastassa on niin ystävällisen näköinen mies että se vaikuttaa muhun melkeinpä heti rauhoittavasti. Ei tää ehkä oo niin kamalaa. Ehkä sitä ei kiinnosta vaikka mä oonkin vähän tyhmä. Toivottavasti.
      “Sie olet Rudi?” Aleksi kysyy heti tullen kättelemään. Koitan vastata kättelyyn yhtä itsevarmalla otteella kuin Aleksi mutta musta tuntuu senkin menneen päin prikkalaa.
      “Joo oon mä Rudi. Tässä on tää maneesin vuokra”, kaivan ratsastushousujen taskusta pienen setelinipun.
      “No niin, kiitos vain. Kiinnostaisiko siuta käydä useamminkin maneesilla?” Aleksi tiedustelee. Vaikka tiedän jo mitä vastaan, menee mulla silti hetki saada mitään suusta ulos.
      “Joo…onko täällä jotain kuukausivuokramahdollisuutta?” esitän vastakysymyksen vaihtaen asentoani rennommaksi.
      “On, on”, Aleksi vastaa heti. Me keskustellaan vielä muutama minuutti ja lupaan lopulta soitella asiasta lisää kunhan ehin. Samalla kiroan itteni kuuteentoista helvettiin siitä että lupasin soittaa… Oonko idiootti. Käyn mieluummin paikan päällä. Poistun toimistosta ja tallista kokonaan. Pihalla se mustatukkainen mies ja Muru möllöttävät hyväntuulisina. Ilmeisesti Muru käyttäytyi hyvin.
      “Kiitos oikeesti. Mä oon tosiaan Rudi”, nyt esittelen itteni sen sijaan että olisin epäkohtelias. Huomaan nyt vasta toisen olevan mua vähän lyhyempi ja silläkin on ruskeat silmät.
      “Eipä mitään, oon Jesse”, Jesse vastaa ja taputtaa Murua tuttavallisesti ojentaen ohjat takaisin. Jessellä on vaisu olemus ja se laukaisee mussa jonkinlaista solidaarisuuden tunnetta. Ehkä toi on niin kuin mä… jollain tasolla.
      Jesse poistuu ja mäkin jatkan sinne maneesiin. Toivottavasti siellä oleva ei oo mikään häirikkö.

      Mun jäädessä toiseen päätyyn ymmärrän että ton rautiaan hevosen selässä istuu ihan oikeesti joku pikkupoika. Hämmentyneenä katson kaksikkoa hetken ja keskityn uudelleen ratsastamiseen. Pyydän Murulta ravia ja jään suurehkolle pääty-ympyrälle. Alkukäynnithän me jo tehtiin matkan aikana.
      Ori tuntuu vähän jännittyneeltä ja selkeästi seuraa koko ajan toista hevosta. Alan taivuttamaan pian enemmän koittaen avittaa Murua keskittymään enemmän omiin jalkoihinsa. Se hörisee ja heilauttaa päätään heti kun me ohitetaan se toinen hevonen.
      “Ootko sä uusi?” poika kysyy. Meinaan huokaista ääneen. Antaisi mun nyt tehdä rauhassa.
      “Tavallaan, oon tästä läheltä”, vastaan kuitenkin ystävällisesti. Ei se oo sen vika että mä oon tällänen ahdistunut paska.
      “Okei, kiva! Mä oon Miro ja tää on Salty, ja sit mulla on poni Mymmeli mut se on parantumassa nyt ja mun toinen poni on ratsutuksessa”, Miroksi esittäytynyt pellavapää alkaa pölisemään. Mä vähän luulen että mun täytyy nyt vain suck it up ja keskustella.
      “Aivan, sullahan on monta. Mullakin on kolme hevosta”, hymyilen pienesti ja luon pikaisen katsekontaktin Miroon meidän ohittaessa jälleen. Muru kulkee nyt letkeämmin, alan vaihtaa suuntaa ja taivutella siihenkin kierrokseen. Hetkellisesti keskityn täysin siihen että ratsastan tien oikein.
      “Oho, millasia? Onko toi ori, mikä sen nimi on?” Miro innostuu kyselemään. Huomaamattani mä alan laskemaan muurejani.
      “Joo kyllä tää on ori. Mulla on toinenkin ori mutta se on toisella tallilla, kotona mulla on tän kaverina semmonen pieni vanha poni”, kerron ja istun alas harjoitusraviin. Joudun käyttämään enemmän aikaa asettamiseen tähän suuntaan. Murua risoo nyt se kun on niin hurjan mahtavaa olla uudessa paikassa ja uuden hevosen seurassa.
      “Sä tykkäät oreista vissiin!” Miro toteaa. Päädyn naurahtamaan mikä on omituista multa.
      “Joo kyllä mä tuun niiden kanssa toimeen”, hymyilen jälleen. En tiiä itekään mikä mua vaivaa. Toi Miro vaikuttaa ihan järkevältä lapselta.
      Lopulta poika keskittyy uudelleen omiin juttuihinsa ja mä aloittelen suunnittelemaani laukkatehtävää. Murulla on hyvät askellajit mutta varsinkin laukasta pitäisi saada irtonaisempaa. Kokoamista harjotan sitten toiste ja mun pitäisi hypätä jumppasarjojakin taas pian. Sitä ennemmin pitää ostaa se hitsin yleissatula jota voisin muutenkin käyttää kun höntsäilen maastossa. Melkein säpsähdän kun tajuan jonkun maneesin laidalla seuraamassa vierestä. Toihan on se Jesse joka piteli Murua. Koitan sulkeutua äkkiä uudelleen ihan kuin en näkisi mitään enkä ketään. Varon Miroa sen verran että poika pääsee ratsastamaan maneesin oville päin.
      “Jesse!” kuuluu huudahdus. Ne on näköjään tuttuja. Suljen korvani niiden puheelta ja siirryn piiloon maneesin kauimpaan päätyyn. Haluan nyt vain tehdä rauhassa ilman häiriötä.

      Asettelen sadeloimen Murulle ja päästän orin heinillensä. Tänään pitäisi illemmalla sataa joten se on nyt valmiiksi päällä. Katson rautiasta Viliä hetken ja päätän harjata ponin. Kyllä mä ehdin vaikka onkin nälkä.
      Viliä saa taas käskeä, se olisi hyppäämässä avaruuteen asti jos saisi ite päättää. En tajua miten yhtä ponia ollaan voitu pitää niin huonossa kontrollissa edellisessä kodissa. Nyt se on kaiken kukkuraksi rauhoittunut eikä oo enää niin ilkeä kuin aiemmin. En mä silti antaisi tätä lapselle paijattavaksi vaikka maksettaisi. Huomaan sen aristavan selkäänsä jälleen. Hetken harkittuani päätän hangata linimenttiä kummillekin puolille selkälihaksien alueelle ja asettelen selkäbotin paikalleen loimivyön avulla. Joudun hetken kaivelemaan Vilin tummansinistä sadeloimea, mutta lopulta se löytyy. Poni yrittää purra mua taas, varmaan viides kerta tänään.
      “Kyllä sä sitten oot tyhmä”, pudistelen päätäni irrottaessani ruunaa naruista ja päästän senkin pihattoon. Nyt mä meen vaihtamaan vaatteet ja keitän makaronit.

      • #6181 Vastaa
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 240
        • Perus pullaponi

        Ihan ekaks jee kun otit tän osion käyttöön!! sit, musta oli hauskaa lukee pitkästä aikaa täälläkin tällästä pidempää tarinaa. mukavasti otit muita hahmoja mukaan, jota oon vähän kanssa kaivannut viimeaikoina. Kuitenkin mitä enemmän muiden hahmoja kaikki huomioi sen kivempaa! Eli hurjat plussat siitä!

        Mä oon aina niin innoissani kun joku mainitseekin mun hahmot, siinä varmaan yks syy minkä takia tykkäsin tästäkin niin paljon 😀 mutta ihan noin yleisesti ottaen tässä oli sellanen fiilis joka yleensäkin sun tarinoissa on; niitä on mukava lukee, kun sulla on ihan selkee ajatus siitä mitä haluat lukijalle viestittää! me opittiin tuntemaan Rudia paremmin, sen hevosia, tapoja, ajatusmaailmaa, ja siinä samalla ympäristö muuttu samalla tehokkaasti! lisää tahdon kyllä ehdottomasti!

    • #6401 Vastaa
      Rudi V.
      Osallistuja
      • Postauksia: 11
      • Maitovarsa

      5.5.2019

      Pysähdyn silittelemään Viliä. Ruuna höristää korviaan hetkellisesti, mutta tarpeeksi antaakseen ilmi että oikeasti nauttii saamastaan huomiosta. Oon alkanut huomaamaan enemmän ja enemmän muutoksia ponin käytöksestä, ja alan olla erittäin onnellinen siitä että ostin tän kahdensadan euron riesan itelleni. Ehkä juuri tällänen koti on se mitä tää poni tarvitsi. Oma rauha ja kaveri joka jaksaa riehua. Jätän lopulta Vilin rauhaan ja menen ottamaan Murua kiinni.

      Varustuksen aikana mun mieli pyörii vahvasti siinä kuinka kauan Vili tulee kestämään. Sillä ei voi ratsastaa ollenkaan enkä lähtisi kokeilemaan ajamistakaan. Alkuaikoina se kipuili selkäänsä niinkin paljon ettei kyennyt liikkumaan kunnolla. Kesää kohden Vili näyttää aina vain tyytyväisemmältä, selkäbotti ja linimentit ovat helpottaneet pakkasilla, mutta jos samat vaivat uusiutuvat ensitalven aikana… Voi olla että mun tulee varautua päästämään poni menemään ja etsiä Murulle jälleen uutta touhupetteriä kaveriksi. En aio kiduttaa Viliä jos talvet on sille jatkossakin hankalia.
      Talutan Murun ulos ja lasken jalustimet, nousten selkään.

      Maneesilla ei ole kauheasti vipinää näin sunnuntaina. Meillä on hyvin tilaa treenata. Muru on alkanut väläyttelemään entistäkin parempia koottuja askellajeja, varsinkin ravissa. Oon tyytyväinen koska ollaan jo sen kanssa näin pitkällä, ottaen huomioon mitä kaikkea säätöä ehti olla välissä.
      Maneesin ovi kolahtaa. En ehdi vielä katsahtaa kuka tuli, mutta lopulta ratsastaessani oikeaan suuntaan pistän merkille mustan, pienen hevosen ja tummatukkaisen miehen sen kanssa. Hmm, täällä on oikeesti yllättävän paljon miehiä. Tervehdän parivaljakkoa kohteliaasti ja jatkan sitten omia juttujani, jääden toiseen päätyyn jotta toisetkin saa tilaa.
      Maneesissa kaikuu hevosten huohotus ja kavioiden tömähdykset, välillä toisen suusta kuuluu jotain muminaa ja käskyjä. Tuntuvat tekevän maasta käsin jotakin, mikä itse asiassa herättää mun uteliaisuuden kunnolla. Oon kauan natural horsemanship-piireissä pyörinyt sekä osaisin opettaa Murullekin temppuja sitten kun tuntuu että on sopivaa.
      Alan lopettelemaan, kehun Murua hiljaa. Orin huomio siirtyy työnteosta toiseen hevoseen, se hörähtää ja seuraa pienen mustan liikkeitä korvat hörössä. Päätän pysäyttää mun sotanorsun ja mun mies tulee vähän lähemmäs, uskallan heittää kysymyksen.
      “Mitä rotua se on?” koitan viritellä keskustelua. Mies säpsähtää vähän ja katsoo mua sekunnin ajan kummastuneena, kunnes avaa suunsa ja pysäyttää hevosensa.
      “M-mustangi. Sen nimi on Apassi”, se nyökkää säilyttäen katsekontaktin. Ennen kuin tilanne muuttuu oudoksi, keksin jo lisää kysyttävää.
      “Oho, miten se tänne tuli?” pidätän Murua pienesti. Et oo menossa mihinkään.
      “Mä adoptoin sen, niin… Oon Mikael”, Mikael esittäytyy ja hymähtää hyvin pienesti, mutta ystävällisesti. Voin myöntää pitäväni Mikaelista jo nyt.
      “Hienoo. Mä oon Rudi”, päätän itsekin hymytä vähäsen. Ollaan hetki hiljaa.
      “Sun omas on aika iso”, Mikael toteaa. Lause on vähän hassu, mutta ehkä mulla on vaan tyhmä mieli.
      “No joo, puoliveriseksi Muru on melkonen jättiläinen. Se taitaa nyt olla kasvanut täyteen mittaansa, oon treenannut sitä säästeliäästi juuri siitä syystä”, päätän kertoa enemmänkin. Me keskustellaan vähäsen hevosten peruskoulutuksesta hetki, lähinnä pintaraapaisun tasolla, mutta sitten tuun tulokseen että mun täytyy palata kotiin. Pitää käydä vielä kävelyttämässä Vili.
      Morjestan Mikaelin ja kotimatkalla mulla on ihan hyvä olo. Tykkään olla yksin, mutta pieni osa musta on silti kaivannut ystäviä, ja mulla on tunne että nää Jesset ja Mikaelit voisi hyvinkin kehittyä sellasiksi.

      • #6407 Vastaa
        Mikael
        Valvoja
        • Postauksia: 76
        • Koulutuksen tarpeessa

        On se paha yhdistelmä, jos on erittäin sosiaalinen ja puhelias, ja samaan aikaan sosiaalisesti täysin taitamaton. Säälin välillä hahmoani, vaikka itse tein siitä sellaisen. Mikael on itse ylpeä risteytysponistaan, mutta samalla hän taitaa olla joka kerta hämmentynyt, kun joku muu huomaa poniparan.

        Rudi taitaa olla erakkomaisempi sielu tämän tarinan lopun perusteella. Kyllä sellainenkin kavereita kaipaa, niin kuin Rudikin vähän myöntää. Mikaelista kyllä saa kaverin, kunhan pääsee yli sen omituisuudesta. Sellaisen vähän pihalla olevan kaverin, mutta kuitenkin.

        Ilahduin paljon, kun päätit ulkoiluttaa hahmoani! Ihan tuli itsekin kirjoitettua taas. 🙂

    • #6459 Vastaa
      Rudi V.
      Osallistuja
      • Postauksia: 11
      • Maitovarsa

      Vajakit maneesilla

      Mä sain hullun idean jonkin aikaa sitten.
      Kohennan turvaliivin istuvuutta ja alan sen jälkeen ottamaan ohjastuntumaa takaisin. Katselen esterataa mietteliäänä. Mun vatsassa lentelee perhosia, mikä on mukava tunne pitkästä aikaa. Uutta ja jännittävää. Ollaan Murun kanssa hinkattu koulua ja kisattukin ihan hyvin tuloksin koko kevään, kuten nyt viimeisin startti Auburnissa, että kumpaakin kyllästyttää. Joten mä päätin aloittaa estekuurin. Muru opettelee hyppäämään kunnolla ja mä opettelen pysymään selässä silloinkin kun tää vetäsee jättiläisloikan. Ei, en mäkään ymmärrä miten mä, 140 luokissa kisannut en meinaa välillä pysyä Murun selässä. Sen takia tää ori on paras mulle, iso haaste ja ei yhtään helppo. Opin koko ajan jotain uutta.
      Valmistelen laukkaa ja lähden jo pääty-ympyrältä ensimmäiselle pystylle. Mulla on neljän esteen rata, joka koostuu yhestä ristikosta, kahesta pystystä ja viimeisenä on okseri jonka taaimmainen puomi on 90cm. Murulla riittää hyppykykyä ja kunhan se keskittyy kunnolla, ei sen tekniikkakaan oo ihan surkea.
      Eka kierros radalla sujuu kelvosti: Muru viskoo päätään varsinkin ennen okseria ja yrittää viedä multa ohjia. Se on suorastaan innoissaan. Lähestyminen, hyvä, ponnistus, helvetti! Töksähtäen Muru lennähtää ilman ja laskeutuu niin tömähtäen että multa lähtee jalustin.
      “Prrt, prr! Nyt jätkä oikeesti!” Teen useita pidätteitä ja Muru kyllä vastaa vaikkakin hitaasti. Huokaisen helpotuksesta. Meille ehkä tekisi terää joku valmennus tai ihan ratsastustunti, mutta mua hävettää vähän. Mitähän ne sanois kun mä oon alkanut tosissani hyppyyttämään koulusukuista hevosta vastoin omia periaatteita? Ehkä ne pitäis mua tyhmänä, että rikon hyvän hevosen tälleen. Pudistelen ajatukset mielestäni ja siirrän Murun uudelleen vasempaan laukkaan. Suoralla linjalla me mennään pystyn yli hallitusti ja jatketaan ristikolle.

    • #12011 Vastaa
      Rudi V.
      Osallistuja
      • Postauksia: 11
      • Maitovarsa

      7.9.2019
      Suomenhevonen toi sateet

      Ajan auton pihaan. Mulla on mun pikkusisko, Roosa mukana. Ollaan palaamassa hevosenhakureissulta. Kyllä, mulla on yhä huono olo Vilin poismenon johdosta. Tykkäsin oikeesti siitä ponista. Mutta elämä menee koko ajan eteenpäin, en voi jumittua kun on paljon muutakin tehtävää.
      “No niin”, mumisen ja avaan oven hypäten ulos. Helli kolistelee trailerissa siihen malliin ettei aio odottaa enää kauaa. Tamma hirnahtaa, mikä vasta herättää Murunkin tähän maailmaan – ori vastaa metsä raikuen. Välillä mua naurattaa se kuinka dinosaurukselta voi hevonen kuulostaa. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin Vämppiskin vastaa kimeällä varsaäänellä.
      Roosa on samanolonen kun mä. Hiljainen, mietteliäs mutta hieman tomerampi. Ei oo koskaan erityisemmin tykänny hevosista, mutta on silti tullut aina välillä mun luo kuulemma ihan vaan touhatakseen hevosten kanssa. Vili vihasi Roosaa jostain syystä, mutta Murulla oon antanut Roosan ratsastaakin. En toki ilman taluttajaa. Oon sanonu Roosalle että voin opettaa sitä enemmänkin jos sitä yhtään kiinnostaa, mutta joka kerta oon saanu kieltävän vastauksen. Avaan takaluukun laskien sen maahan.
      “Avaan takapuomin, ookko valmis?” varmistan. Roosa nyökkää, ja pian Helli ottaa ensimmäiset askeleensa Rastaantiellä. Ruunikko, laineharjainen suomenhevostamma katselee ympärilleen silmät suurina, mutta levollisena. Vihdoin sä olet täällä. Pieni hymy kohoaa mun suupieliin. On se vaan kaunis.

      Otan Hellin Roosalta ja lähden taluttamaan sitä kohti omaa pihattoaan. Roosa jää purkamaan Hellin mukana tulleita tavaroita. Saatiin loimi, riimu ja muutamat harjat. Loput pitää hankkia ite. Oon jo päättänyt että Hellin väri on vaaleenpunanen. Kauheen miehekästä, eikö? Kai jokasella pitää olla vähintään yks vaaleenpunasta kantava heppa itellään. Näin mä ainakin uskon.
      Helli tutkii pihattoaan ja huomatessaan Vämppiksen hörisee kattoen varsaa lempeästi.
      “Jos Vämppis ruunataan niin teidät pistetään samaan”, kerron tammalle hymähtäen. Vämppis pörheltää menemään tarhassaan ja innostuu heittämään muutamat pukit. Orivarsa on ollut omassa pihassa vasta pari päivää, mutta on jo kotiutunut niin hyvin. Lähetin eilen Lindsay Estatelle kuvan siitä ja kerroin miten matka oli mennyt. Musta oli hienoa nähdä kuinka hyvin siitä huolehdittiin kotimaassaan, joten haluun antaa vähän takasinkin. Täällä se nyt on, ikionnellisena.

      Roosa innostui järkkäämään rehusäkkejä järkevämmin.
      “Sun pitää hankkii jotkut semmoset laatikostot näille. Ne on järkevämmin silleen. Varsinki jos aiot oikeesti ottaa vuokralaisen tänne”, kuustoistavuotias tuumaa ääneen. Nyökkään.
      “Tarkoitus olis, kunha keksin että millaset”, vastaan. Roosa katsahtaa mua tummennettujen kulmiensa alta.
      “Tarviiko ruokia laittaa valmiiks?” se kysyy. Ai niin, todellakin tarvii. Nyökkään.
      “Sä tiiät missä ohjeet on. Mä meen siivoomaan traikun”, meinaan jo lähteä, kun taas muistan jotain. “Paitsi älä laita mitään valmiiks Hellille. Hoidan sen ite”.

      Illalla tummat pilvet kasaantuu Pronssijoen ylle. Me joudutaan jakamaan iltaheinät- ja ruuat hevosille kaatosateessa. Ainoostaan Vämppis sai loimen niskaansa, koska se ei oo vielä tottunut Suomen ilmastoon. Muru jo kokeneena pihattohevosena ei oo moksiskaan, Helli vielä vähemmän.
      “Onhan sulla teetä vielä?” Roosa nurisee mulle kun tampataan saappaat jalassa eteiseen. Suljen oven ja alan riisua sadetakkia.
      “On, on”, huokasen. Mulla on teepusseja vaan ja ainoostaan Roosaa varten. Mä ite juon pelkkää kahvia. Lattialankut narisee alla kotoisasti kun me kävellään keittiöön. Sytytän valot, jotka palaa aluks tosi himmeästi ennen kuin kirkastuu. Roosa istuu pöydän ääreen oottamaan.
      “Miten iskällä ja äitillä on menny?” uskallan kysyä. Roosahan sen tietää, enkä mä. En mä tiiä enää mitään mitä ne tekee. Ei ne tahdo nähä mua. Ihme että ne päästää Roosan mun luo viettämään viikonloppuja sillon tällön. Ihme sekin että Roosa haluaa olla mun luona. Mä se suvun musta lammas oon.
      “Mitäs ne. Ei mitään erikoista”, Roosa kohauttaa olkiaan. “Äiti puhuu välillä susta, eikä mitää negatiivista. Juttuja ku oot ollu pieni”, se päättää vielä paljastaa. Pysähdyn ja hitaasti käännän kasvot Roosaa kohti.
      “…Aijaa”, on ainoo mitä saan vastattua. En odottanu yhtään että musta puhuttaisiin enää mitään hyvää. Menin ite pilaamaan kaiken ajat sitten.
      “Joo. Mä sain muute ysin matikankokeesta”, Roosa kääntää aiheen alkaen hymyillä. Tuhahdan hyväntuulisesti.
      “Hyvä. Mee sä lukioon, jooko? Älä hanki itelles tämmöstä ammattia ku mä”, alan maanitella ojentaen Roosalle sen teemukin. Nostan maidon pöytään ja istun sitten itekin alas ootellen jotta kahvi keittyy. “Kai jonkun tässä suvussa kuuluis saada hyvää palkkaa”.
      “En mä tiiä mitä tekisin lukiolla, mutta aion kyllä. Arno sanoo että mulla on matikkapäätä vaikka lääkäriks. En tosin ite tiiä haluunko lääkikseen, mutta olis se kiva saada paljo rahaa. Sit voisin auttaa suaki sillon ku sulla tekee tiukkaa”, tyttö hymyilee mulle silmillään. Hengähdän syvään.
      “Älä oikeesti huolehdi. Mulla menee ihan hyvin. Jos sä saat rahaa, käytä se omiin juttuihin. Oot liian antelias”, alan selittää pitäen tiiviisti katsekontaktia. Joku vielä keksii hyväksikäyttää sun varallisuuttas joskus tolla menolla.
      “Sä oot mun veli, totta rutossa mä sua saan auttaa sikku oon itekki töissä”, Roosa älähtää ja hörppää sitten mukistaan. “Ihan sama mitä muut susta miettii, mä en sua hylkää”, sen ilme synkkenee vähän. Sillä on prikuulleen samat ilmeet kun mulla. Se on tavallaan huvittavaa. Ollaan saatu sama setti geenejä sukupuolta lukuunottamatta.
      “Joojoo. Opiskele ny eka. Mä saatan olla voittanu lotossa siihen mennessä”, väläytän virneen, jota teen tosi harvoin. Esimerkiks Roosan seurassa. Roosa puhahtaa ja siirtää katseensa ulos. Sade ropisee ikkunaan hiljaa.

      • #20895 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1399
        • Lauman johtaja

        Hei hirmu hyvää tekstiä! Oli tosi mielenkiintosta lukea Rudin perhesuhteista, vaikka kaikki jäikin vielä aika auki, mutta se onkin just niin parasta kun jäi vähän mietityttämään. Onko ammatinvalinta ainut asia joka pisti välit poikki vai onko taustalla jotain isompaakin? Kirjoita pliis pian lisää

    • #15554 Vastaa
      Rudi V.
      Osallistuja
      • Postauksia: 11
      • Maitovarsa

      Juteltuani Aleksin kanssa kuulumisia palaan ratsastuskoulun ilmoitustaulun luo. Otan pari nuppineulaa ja kiinnitän paperilappusen taulun alaosaan. Tästä toivottavasti sen joku pikkuisempi huomaa. Hymähdän itekseni ja tarkistan vielä miljoonannen kerran ettei tekstissä ole kirjotusvirheitä, ennen kuin uskallan jättää sen siihen. Eipä ole.

      Vahva poni etsii liikuttajaa.
      Sijaitsemme 3,5 km Hallavan ratsastuskoulusta, johon pääsee kätevästi polkuja pitkin hevosen kanssa. Siisti ja järjestelmällinen kotitalli. Todella rauhallinen paikka, ei kulje julkiset.
      Shettisruuna Lassi kaipaisi tomeraa ratsastajaa. Lassi on kiltti hoitaa ja suurimman osan ajasta ratsastaakin, mutta välillä on päiviä kun kiukuttaa jolloin takapuoli lentää ja ihmisen kärsivällisyys on koetuksella kun sitä ei hädin tuskin saa pihasta pois. Oikein motivoituneelle liikuttajalle voidaan maksaa ratsastuskoulun tilojen käyttö. Ratsastaa saa kevyitä tallitöitä vastaan, joihin kuuluu esim. heinien säkitys. Laita viestiä 040 *** ****/Rudi Venäläinen jos kuulostaa omanlaiseltasi ponilta.

    • #34618 Vastaa
      Rudi V.
      Osallistuja
      • Postauksia: 11
      • Maitovarsa

      Kuulumisia
      23.10.2019

      Huristelen tyytyväisenä Humlegårdista kotiin. Vuokrattu traileri matkustaa kolisten perässä. Muru matkustaa onneks nätisti, vaikka se vielä vähän sitä stressaakin.
      Syy miksi oon tyytyväinen? Koska pärjättiin hienosti ja Muru tuntuu nyt ihan superhyvältä. Tarkotus olisi startata vielä kerran ennen kuin annan orin vähän lomailla ennen kevätkauden treenejä. Meidän tulos oli 67,857 prosenttia, eikä se päätä huimaa, mutta se osottaa kehitystä. Me mennään koko ajan eteenpäin. Alan olla aina vaan varmempi siitä että oli oikea päätös jatkaa Murun kanssa hyvin hitaasti ja antaa sen kasvaa rauhassa. Ikäluokkatähteä orista ei saa, mutta se tulee vielä saamaan Suomen pauloihinsa. Joka kerta kun vaan näänkin sen, tuntuu niin uskomattomalta että toi upee hevonen on mun, ainoastaan mun.
      Kaarran pihaan ja näen Hellin nostavan päätään. Muru alkaa hirnua samaten.

      Loimitettuani orin jätän sen syömään heiniään rauhassa. Jaan samalla muillekin heinät ja huomaan Vämppiksen nällistävän jotakin oudosti, suu vaahdossa. Kurtistan kulmia epäilevänä ja nappaan riimun.
      “Tuu tänne nii katotaan”, puhelen samalla. Mutta mitäpä muutakaan melkein vuotias ori tekisi ku lähtis karkuun? No sepä. Lassi sen sijaan olis ilolla tulossa vastaan. Rapsutan shettiksen otsaa vaivihkaa ja jään odottelemaan Vämpän rauhottumista. Esitän puuhailevani jotakin tarhan keskellä, eikä mee kauaa kun musta turpa koskettaa mun käsivartta. Saan pujotettua riimun melko sujuvasti sen päähän ja sitten alkaa toinen osuus, suuhun kurkkaus. Menee melkee kymmenen minuuttia ennen kuin saan katottua kunnolla. Se on syöny näköjää vaa paskaansa. Kiva. Huokasen ja vapautan lapsiraukan, palaten talliin laittamaan iltamössöjä turpoomaan.

    • #49522 Vastaa
      Rudi V.
      Osallistuja
      • Postauksia: 11
      • Maitovarsa

      Mitä tapahtui marraskuussa – no tämä

      “Tässä mun maja”, hymähdän kaartaessani pihaan. Roi takapenkillä alkaa räksyttää huomatessaan Murun tarhassaan.
      “Turpa kiinni”, Tomi ärähtää ja kääntyy penkillään napatakseen koiraa kaulapannasta. Roi hiljenee samantien. “Otan tän varmaa hihnaan”.
      Nyökkään, parempi niin. Koiraparka ei oo koskaan nähny hevosia. Sammutan auton ja astun ulos kylmään pakkasilmaan. Vämpällä on ensimmäinen talvi edessä joten olen loimittanut sen hyvin. Se on muutenkin kasvanut paljon lauhkeammilla niityillä Alankomaissa ja selkeästi paleli heti kun alettiin mennä miinuksen puolelle. Tarkoitus olisi saada se totutettua tähän, mutta juuri nyt en halua palelluttaa kallista varsaani. Sen verran rahaa tuohon meni…
      Roi alkaa nuuskia maata ja yrittää kiskoa Tomia ympäriinsä pihalla. Miehellä menee hyvän aikaa ennen kuin saa Roin rauhoittumaan siihen pisteeseen että se keskittyisi.
      “Mä voin kantaa sun kamat sisälle, voit päästää Roin siellä irti”, ojennan kotiavaimet Tomille. Mies nappaa ne virneen kanssa kädestäni ja painuu sisälle. Eteisestä kuuluu ulos asti ryminä kun Roi vetelee ympäriinsä turhankin innokkaana. Nuoret saksanpaimenkoirat on aika mahdottomia. Nappaan Tomin matkalaukun peräkontista ja menen itsekin sisälle.

      Mun keittiöstäni näkee suoraan olkkariin. Roi makoilee tyytyväisenä sohvalla. Mä ja Tomi odotetaan että kahvi keittyisi.
      “Mun keitin on vähä hidas”, mutisen anteeksipyytävänä.
      “Ei se haittaa, se on vaan vanha. Mut sopii ainaki tähän sisustukseen. Täällä on kaikki vähän vanhaa. Ootko ite remontoinu nää katot ja lattiat?” Tomi katselee ympärilleen uteliaana tuolilta käsin.
      “Joo… Seinät oli työläin projekti, mutta aika nopeasti sain tän asumiskuntoon. Lattiat on ihan uudet, mutta nekin narisee jo”, hymyilen pienesti ja nojaan posken kämmentä vasten. Katsahdan Tomia kulmieni alta, jolloin mies katsoo mua takaisin.
      “Oot sä aika kätevä”, punastun kehusta.
      “Kiitos”.

      Johdatan Tomin yläkertaan, joka ei niinkään ole valmis. Portaat oon laudoittanut jo uusiksi, mutta kaikki niistä ylemmäs on kesken.
      “Ei uskois että täällä olis näin isot huoneet”, Tomi toteaa kulmat koholla vilkaistessaan yläkerran kahta lisämakkaria. “Onhan tää aula vähän tämmönen hämärä ja oudon muotonen, mutta nää makkarit on iha kunnollisen kokoset”, mies jatkaa ajatuksiaan ääneen. Kuuntelen Tomin palpatusta mielelläni. Musta on mukavaa kun joku osaa puhua. Oon itse semmonen tuppisuu.
      “Jep. Hetki, en näyttänyt sulle mun makkaria. Tuu”, pyydän miestä seuraamaan mua takasin alakertaan ja avaan portaiden takaa löytyvän oven. Sen takana on avara, tummasävyinen huone. Ikkunoista tulvii valoa. Tomin ilmeestä päätellen se on suorastaan hämillään.
      “Melkein kateeks käy!” se tuhahtaa. “Oot tehny tän kaiken, ja sitten sulla on vielä heppoja ja oot tehny niillekin ite kaiken? Millä helvetin ajalla?”
      “On siitä jo kaks vuotta kun mä tän ostin… Hiljakseen rakentelin. Hevosille tilat tuli ihan viimeisenä vasta”, kerron hieman.
      “Oot sä melkonen”, mies puhahtaa ja katsoo mua jälleen tutkivasti. Puren alahuultani ujouden voittaessa, en oikein tiiä mitä sanoa.
      “Äläkä kainostele tolleen”, Tomi pelastaa tilanteen ja hipaisee mun leukaa, lähtien katsomaan miten Roilla menee. Kerättyäni itseni menen perässä.
      “Siellähän alkaa pimenemään jo”, Tomi toteaa yhtäkkiä television äärestä. Niin, kello on jo neljä… Aivan. Hitto.
      “Hevoset tarvii ip-heinät, ja iltaruoat pitää laittaa”, kerron nousten sohvalta ylös ja lähden pukemaan. Vetäessäni kenkiä jalkaan kuulen askeleet takaani.
      “Mä tuun kattomaan hoidatko sä ne hyvin”, mies virnistää mulle. Naurahdan takaisin.
      “Kehtaatki kyseenalaistaa”, osoitan mieltäni vähän ja astelen ulos.

      “Täällä on aika tunnelmallista”, kuulen takaani hiljaisen toteamuksen kun sytyttelen valoja talliin. Nyökkään taas vain ja otan Ikeakasseja, alkaen sullomaan hyvältä tuoksuvaa säilöä niihin.
      “Voinko mä auttaa?” Tomi yllättää jälleen kerran. Katson miestä hetken ja nyökkään sitten.
      “Totta kai. Tossa on vaaka, laita siihen kolme kiloa”, ohjeistan ja nakkaan Tomille yhden sinisistä kasseista. Mies alkaa hieman epävarmoin ottein täyttämään sitä ja ehtii mitata painon ainakin viisi kertaa ennen kuin siinä edes on kolmea kiloa.
      “Iha rohkeesti vaan sullot, eikä haittaa jos on vaikka puol kiloa yli, mutta mieluusti ei ali”, kerron. Kun heinät on säkitetty, ojennan Tomille Hellin ja Lassin säkit.
      “Mä annan ensin Murulle, sitten hoidetaan loput”, kävelen jo Murun pihaton ovea kohti. Ori odottaa siellä hörpötellen mulle. Mun palatessa Tomi kysyy että miksi Muru on noin iso. Naurahdan vain vastaukseksi. Sä et ole vielä isoa hevosta nähnytkään.
      Vämppis ja Lassi tallovat maata kärsimättöminä.
      “Sulla on ton ponin annos, mä hoidan Vämppiksen kauemmas niin sä voit kipata sen Lassille siihen portin lähelle”, jakelen jälleen ohjeita. Tomi tekee niin kuin pyysinkin ja sitten meillä on enää jäljellä kantavana oleva Helli.
      “Tää synnyttää enskeväänä varsan”, katsahdan Tomia takanani ja annan miehen itsenäisesti nakata suokille heinät.
      “No mä kattoin että se on aika pyöreä”, Tomi toteaa. Alan kertomaan sille kaikennäköistä Hellin historiasta ja siitä että millanen varsasta todennäkösesti tulee. Tomi ei tajua paljoa mitään, mutta silti kuuntelee ku omistajalleen uskollinen koira. Se huvittaa mua vähän.

      Iltaruokinnan ollessa ohi kello viisaa jo kahdeksaa. Tomi antaa Roille ruoan multa lainattuun kulhoon ja ilmoittaa sitten menevänsä suihkuun.
      “Joo, sen veden pitäs olla lämmintä, mut huikkaa jos ei oo”, katsahdan Tomia olkani yli. Mies näyttää peukkuja ja katoaa kylppäriin. Mulla on puulämmitys, joten joskus tulee yllätyksiä. Käperryn viltin alle sohvalle ja rapsuttelen mun viereen tullutta Roita.
      Tomi on niin, niin ihana. Sitä kiinnostaa mun asiat, se tahtoo olla mun kanssa ja se katsoo mua aina nii vilpittömästi. Okei joo, me tavattiin baarissa mikä ei ole paras alusta parisuhteille, mutta mulla on oikeasti tunne että tässä olis mahdollisuus semmoseen. Me vasta tapaillaan vielä enkä halua pilata tätä orastavaa suhdetta painostamalla mihinkään, vaikka mieluiten kaappaisin jätkän heti luokseni asumaan. Olisi paljon mukavampaa lähteä töihin kun voisi herätä toisen vierestä. Tomilla on myös ihan hyvä palkka, joku poliisi se on mutta en tiedä mikä. Melkein kymmenen vuotta se on ollut jo alalla töissä. Tomi sattuu olemaan mua kaiken lisäksi vaan viis vuotta vanhempi. Mulla ei ole ollut edes säätöjä enää vuosiin sen jälkeen kun se yksi meni aivan päin helvettiä yheksäntoistavuotiaana. Mutta olin sillon niin nuori. Nyt mä oon aikuistunu ja Tomikin on nii aikunen verrattuna yhteenkään mun eksään. Huokaisen hiljaa ja hymyilen itekseni. Oon ihastunut pahemman kerran ja vieläpä suomalaiseen mieheen. Mun varasuunnitelma oli karata espanjalaisen syliin mutta no, meni miten meni. Ei mua tämä haittaa yhtään.

      Tomin puettua se häätää Roin mun vierestä ja köllähtää ite siihen. Jännityn vähän koska nyt se on taas niin lähellä, mutta käännän kuitenkin katseeni toiseen.
      “Tais tulla lämmintä?” kysyn hiljaa ja saan nyökkäyksen vastaukseksi. Tomi nappaa kaukosäätimen ja laittaa National Geographicin pyörimään, nostaen käsivartensa mun taakse. Hetken harkittuani nojaudun miestä vasten.
      “Saanks mäki vähän sitä vilttiä”, Tomi kysäisee. Alan kiemurtelemaan saadakseni vilti ensiksi altani pois ja peittelen sitten meidän kummankin reidet sillä.
      “Kiitti”, Tomi silittää kädellään hellästi mun niskaa. Mä muutun sulaksi vahaksi ja vilkaisen Tomin tummansinisiä silmiä.
      “No mitä?” Tomi kysyy katsoen mua takaisin. En vastaa mitään, mutta hakeudun piirun verran lähemmäs. Mies ymmärtää vihjeen ja laskee huulensa mun huulia vasten. Me vietetään pieni hetki suudellen hitaasti, kunnes Tomi irtautuu. Mies koskettaa sormenpäällään mun suuta ja hymyilee.
      “Ujopiimä”, ja taas se alkaa. Kyllä sä olet kova härnäämään.
      “Hiljaa”, nurisen ja tyydyn vain nojaamaan pääni miehen hartiaa vasten. Roi haukottelee ja menee makaamaan Tomin varpaiden päälle.

      Nyt yksi mun haaveista on toteutunut: sain herätä jonkun vierestä. Nousen hissukseen seitsemän maissa ja hiivin laittamaan aamukahvit keittymään, mennen antamaan hevosille aamuruokia.
      “Hörpöti hör”, puhahdan Murulle joka on ehdottomasti kovin näistä juttelemaan. Kosketan orin kaulaa sen syödessä.
      “Saat luvan tulla toimeen Tomin kanssa”, kerron hevoselle. Muru ei lotkauta korvaansakaan, mässyttää vain. No, hyvä vastaus sekin. Jatkan kierrosta ja palatessani sisälle vastassa on ihan Tomi itse, kaatamassa kahvia kahteen mukiin.
      “Ai, huomenta”, tervehdin pöllämystyneenä. “En kai mä herättänyt sua?”
      Tomi pudistaa päätään. “Ei, nousin iha omasta tahdostani kuule. Tossa”, mies ojentaa mulle mukin. Siirryn sen kanssa pöydän ääreen.
      “En tajunnut sun olevan aamuvirkku”, hymähdän.
      “Tietäisitpä kuule! Nousen joskus viideltä ku en vaa jumalauta saa unta. Mutta meen kyllä lähes aina aikasin nukkumaan. En oikeen osaa valvoa, paitsi yötöissä ny tietty”, Tomi innostuu kertomaan.
      “Aa. Mä valvon usein, oon aika huonouninen”, kerron.
      “Et oo kokeillu mitää melatoniinia?”
      “Olin jo vuosia lääkityksillä, mutta halusin eroon niistä. Propralia syön vielä jos alkaa ahdistamaan”, uskaltaudun kertomaan. Tomi nyökkää ja hörppää kahviaan.
      “Ai sulla on semmosta. No höh. Mutta hyvä jos pystyt pärjäämään ilmankin”, mies katsahtaa mua kannustavalla ilmeellä. Ilahdun siitä että se otti asian noin hyvin. Onhan se huomannut jo nää vanhat arvetkin, mutta ei oo sanonut mitään eikä sitä näytä ällöttävän muhun koskeminen. Hymyilen lähinnä ajatuksilleni – miks musta tuntuu että hymyilen nyt lähes koko ajan?
      Tomin viikonloppuvisiitin ollessa ohi musta tuntuu tyhjältä palata kotiin. Nyt siellä on yhtäkkiä hiljasta ja yksinäistä. Haluaisin vaa miehen takasin istumaan tohon mun pöydän ääreen. Tänään se kävi jakamassa aamuruoatkin mun kanssa. Tomi on tykästynyt Helliin kovasti. Se sanoi että kyllähän ny suomenhevosta kunnioittaa täytyy ja rapsutteli hyvän tovin Hellin niskasiiltä. Helli oli ihan taivaissa, vanhusparka. Olen saanut idean, että jos Tomin into pysyy, opettaisin sen ratsastamaan… Mutta se on vielä vaan haave. Ei suunnitelma.

    • #49523 Vastaa
      Rudi V.
      Osallistuja
      • Postauksia: 11
      • Maitovarsa

      Uusia juttuja

      Tällä kertaa Tomi tulee omalla autollaan. Takana on jo useampi viikonloppuvisiitti, mä olen välillä ollut Tomilla arkipäivinäkin. Oon vieläkin hieman poissa tolaltani viimeisimmästä ylläristä – Tomilla on poika entisestä suhteesta. Kymmenenvuotias. Näin kuvan ja siitä näkee kyllä heti että on Tomin lapsi. Ei siinä muuten mitään, mutta sittenhän musta tulisi isäpuoli jos tää mun ja Tomin juttu jatkuu. En mä osaa mikään isä olla! En oo todellakaan hyvä esimerkki niin nuorelle. Eikä sitä tiedä vaikka se lapsi ei edes hyväksyisi mua. Sekin vielä.
      Tomi tulee omatoimisesti sisälle. Menen vastaanottamaan miestä antaen pusun huulille ja kumarrun sitten rapsuttelemaan Roita.
      “Hei poju”, lepertelen koiralle. En ehdi muuta sanoakaan, kun Tomi iskee mua päin naamaa sanoillaan.
      “Millon ostetaan mulle ratsastusvarusteita?” nostan katseeni blondin tuikkiviin silmiin suu auki.
      “Häh?”
      “Niin. Mä haluun alkaa ratsastaa”, nyt Tomi muuttuu vähän noloksi ja punastuukin selkeästi.
      “Ei hitto. Mennään vaikka heti, ei mulle oo väliä”, alan lopulta nauraa. Lisää yllätyksiä aina vaan.
      “Hyvä!” saan pirteän vastauksen. Niimpä me juodaan kahvit ja lähetään kaupunkiin.

      Johdatan miehen ensiksi kypärien luo.
      “Ei tajuttu sitten mittailla sun päätäs”, mumisen ja sovitan sopivaksi veikkaamaani kypärää Tomin päähän. Ei mene, tarvii olla isompi. Vaikka ollaan melkein samaa pituutta, ollaan silti ihan eri kokoisia. Tomilla on isompi jalka, paksut reidet, mahaa enemmän ja todella leveät hartiatkin. Suomalainen mies sanan koko merkityksessä, ihan ku joku entisaikojen viikinki.
      “Ei kai mun pää oo näihin liian iso”, Tomi huolehtii.
      “Tuskin. Mitä sä muuten ees ajattelit ostaa, kypärän vaan vai?” tajuan kysyä.
      “Kypärä ja… housut, ja eikö jotain kenkiäkin oo? Ja hanskoja?”
      “Eli kaiken”, naurahdan. Saappaita ei aleta sulle kyllä etsimään, sulla on sen verrat isot sääret että siinä menisi ikuisuus. Kurotan tummanruskeaa kypärää kohti.
      “Kokeilepas tuota”.

      Lopulta lätkäistään kassalle tummanruskea kypärä, jodhpurit ja minichapsit, tummanvihreät geelipaikkaiset ratsastushousut, kunnon talviratsastushanskat ja pipo joka menee kypärän alle. Kassaneiti katsoo hymynkare suupielessä ostoksia, mutta ei sano mitään. Tiiän mitä se ajattelee, mun päässä pyöris ihan sama juttu.

      “Nyt on tilis tyhjätty”, härnään. Tomi nauraa.
      “Siltä mustakin tuntuu. Haetaanks pizzat?” mies ehdottaa.
      “Niin ja mäkö maksan?” kysyn huumorilla, vaikka oikeasti aionkin maksaa. Tomi vain hymyilee mulle kauniisti. No niin, arvasin.
      Mustakin on kuoriutunut pieni vitsiniekka Tomin saavuttua mun elämään. Oon alkanut olemaan avoimempi Tomin kanssa ja uskallan sanoa hieman enemmän mitä ajattelen. Olo on muutenkin kevyempi nykyään… Kaikki menee siis todella hyvin.

      Meidän ollessa kotimatkalla – joo, mun koti on nyt myös Tomin koti koska päätin niin – pizzojen kanssa mulla alkaa oikeesti olla ihan kauhee nälkä. Tuntuu että kuola valuu suusta. Mutta hepat pitää ruokkia ennen kuin pääsen syömään. Onneksi mulla on Tomi apuna joten se on nopea projekti. Siitä on oikeesti alkanut kuoriutumaan etevä hevosmies.
      Meidän istuessa pöydän ääressä syömässä mä nostan ylös vähän herkän aiheen.
      “Niin, kun sä oot ollu vissii iha hetero aiemmin… Tietääkö ketään että me ollaan yhessä sun puolelta?” kysyn varovasti. Tomi pureskelee kaikessa rauhassa, ilme muuttuu kuitenkin epävarmaksi.
      “Ei… Iirolle ja sen äidille mainitsin että mulla on uus, mutta ei muuten”, saan rehellisen vastauksen ja tyydyn siihen.
      “Juu. Ei mitään kiirettä siis, oon miettiny vaan”, tunnen tarvetta lisätä. Tomi nyökkäilee.
      “Hyvä ku kysyt”, se hymyilee mulle. Huomaan juuston roikkuvan miehen suupielestä joten vaistomaisesti kumarrun siistimään sen, tajuten kuitenkin mitä teen kesken kaiken ja se saa mut pysähtymään täysin. Mähän alan käyttäytyä niin kuin olisin oikeesti ihan vakavassa parisuhteessa. Vetäisen henkeä ja katson Tomia silmiin pitkään.
      “Kaikki okei?” Tomi kysyy huolestunut ilme kasvoillaan.
      “Joo, mä vaan… Sulla on juustoo tässä”, istahdan takaisin tuolilleni ja näytän omalta suultani kohdan. Tomi tuhahtaa hyväntuulisesti ja pyyhkäisee sen pois. Mä uppoudun aikalailla ajatuksiini loppuajaksi.

      Suihkussa en pääse siitä irti, että haluan Tomin jäävän. Kokonaan, ikuisiksi ajoiksi, mun kanssa tänne. Nyt ja heti. Mun rinta on täynnä kaipuuta vaikka mies on juuri nyt ihan vaan seinän toisella puolella. Mä olen rakastunut palavasti ja musta tuntuu että tukehdun ja kuolen kun se taas sunnuntaina lähtee. Kuivaan hiuksiani ja katson itteäni peilistä. En koskaan ajatellut voivani edes tuntea näin. Kävelen pyyhe lanteella olohuoneeseen. Tomi huomaa heti mun olevan vähän outo ja kurtistaa kulmiaan.
      “No?”
      Kakistelen hetken. “Voitko sä jäädä?”
      Tomi hämmentyy eikä meinaa aluksi ymmärtää mitä mä tarkotan. Sitten se tajuaa ja hakee sanoja hetken aikaa, nousten seisomaan sohvalta.
      “Muuttaa tänne?” se varmistaa. Nyökkään heti. Tomi on jälleen hiljaa.
      “… Okei”, saan lopulta vastauksen. En meinaa haluta ymmärtää mitä juuri kuulin.
      “Muutat mun luo?” astun askeleen lähemmäs.
      “Joo. Mä muutan sun luo, kunhan saan muut asiat järjestettyä. Ei täältä oo liian pitkä matkakaan töihin”, Tomi hymyilee lauseen lopussa ihan pienesti. Mä halaan miestä tiukasti ja suunnittelen etten päästä koskaan irti. Ehkä edetään liian nopeasti, mutta ei meillä oo mitään menetettävää. Kaksi oman tiensä kulkijaa. Tomi halaa mua takaisin ja suukottaa mun hiuksia.

      “No miltä tuntuu?” katson ylöspäin Tomia joka istuu jännittyneenä hartiat sylkyssä Hellin selässä.
      “Jännittää”, naurahdan vastaukselle.
      “Joo, no onneksi sulla ei ole mitään hätää. Nyt, voit pitää siitä satulasta kiinni, mutta rentouta sun hartiat ja lanne. Just noin. Tolleen istu nyt koko ajan, kunnolla takataskujen päällä”, Tomi kuuntelee tarkasti mun ohjeita ja täytyy sanoa, vaikuttaa luonnonlahjakkuudelta. “Sä hokaat tosi nopeesti. Nyt mä pyydän Hellin käyntiin, sun tehtävä on vain istua ja opetella myötäämään liikettä”, ohjeistan ja maiskautan Hellille. Suomenhevonen lähtee liikkeelle verkkaisesti ja tuntuu olevan jopa varovainen. Ehkä se aistii Tomin olevan ensikertalainen tai jotain, en tiiä.
      “Helli on perusluonteeltaankin semmonen laiska, niin ei tarvi pelätä että tää yhtäkkiä ottaa ja lähtee”, hymyilen Tomille. Vietyäni miestä muutaman kierroksen ympyrällä pysähdyn ja ohjeistan seuraavaksi ohjastuntuman ja jalan asennon.
      “Äläkä purista reisillä. Mä tiedän että tässä tulee nyt tosi paljon asiaa heti, mutta haluun että opit nää jutut alusta alkaen”, kerron. Tomi vain nyökkäilee. Vien sitä jälleen muutaman kierroksen ja koska meno näyttää hyvältä, me lopetetaan siihen.
      “Hienostihan se meni! Pian voidaa mennä jo maastoon”, virnistän. Tomi kauhistuu.
      “Sun pitää taluttaa mua etten mä kuole”, se tuhisee. Nauran vastaukseksi.
      “Turha pelätä mitään. Pari kertaa vielä nii saat jo mennä ilman taluttajaa. Helli on tosi varma hevonen, mutta mä oon silti jalan mukana”, talutan tamman hoitopaikalle löysättyäni vyötä. Helli hörähtää Murulle kuullessaan orin kolistelevan pihatossaan. Muruhan siitä riemastuu.
      “Omistatko sä kuiteskin dinosauruksen?” Tomi heittää läppää.
      “Muru on kallis kilpahevonen eikä dinosaurus!” älähdän muka loukkaantuneena. Älä yhtään alota.
      “Ei mut oikeesti, paljon sä näistä elukoistas oot maksanu?” Tomi katsoo mua uteliaana. Niimpä… Ihan liikaa.
      “Vämppis on se kallein tällä tontilla, Muru heti siinä perässä. Kymppitonnin ja kuuden tonnin välissä kummatkin. Lassista meni 1200 ja Hellistä 3000”, kerron. Tomin leuka putoaa jalkoihin.
      “Sulla ois muutama auto pihas noilla rahoilla!”
      “Mä olen hevosihminen, mikä on synonyymi hullun kanssa”, totean. Se saa Tomin nauramaan.
      “Totta, ihan täysin totta. Miten suitset otetaan pois?”
      Siirryn riimun kanssa Hellin pään luo näyttääkseni.

    • #51609 Vastaa
      Rudi V.
      Osallistuja
      • Postauksia: 11
      • Maitovarsa

      Kevättä rinnassa

      Varsoja, varsoja, varsoja. Mistä lähtien mä olen ollu joku kasvattaja? Tää heppailu on karannu täysin käsistä.
      Seuraan Vämppiksen riekkumista Lassin kanssa. Ne paahtaa maneesia ympäri ku viimeistä päivää. Kuulen vierellä Tomin henkäisyt kun kummatkin meinaa vuoronperään heittää kuperkeikan tai muuta vastaavaa. Varsinkin Lassi, jeesus se raukka on lihava.
      “Ei se Iiro sattuis tykkäämää hevosista?” kysyn puoliksi tosissani. Mä vähän aikaa sitten pääsin tapaamaan Tomin pojan, ja se olisi justiinsa sopivan mittainen Lassille. Lapsityövoimaa, hah. Miksi mä edes ostin ponin? Vieläpä shettiksen… Joku connemara olisi ollu enemmän järkeenkäypä.
      “No en usko. Se on nenä tietsikassa kiinni”, Tomi tuhahtaa. Vämppis tekaisee u-käännöksen lähes täydestä vauhdista ja Lassiparka meinaa törmätä siihen. Vämppishän siitä tuohtuu ja yrittää ilmeisesti lähteä lentoon, tai siltä se ainakin näyttää.
      Viidentoista minuutin sekoilun jälkeen kummatkin alkavat osoittaa rauhottumisen merkkejä ja ravailevat meitä kohti.
      “No niin. Riittikö?” kyselen ja menen ottamaan Vämppistä kiinni. Tomi meinaa napata Lassin, mutta se ei ollutkaa aivan nii yksinkertasta. Lassi lähtee pukkilaukkaa toiseen suuntaan ja siitäkös Vämppä ei tykkää. Orivarsa aloittaa kunnon mesoamisen ja seuraavassa nanosekunnissa mä meinaan saada etukaviosta päähän.
      “Hui saakeli! Osuko?” Tomi katsoo mua silmät pyöreinä kun koitan saada Vämppistä kuulolle ettei se nyt vaan lähe narun kanssa pinkomaan. Lassi palaa onneks takaisin melko nopeaan, aivan turkki hikisenä.
      “Ota se nyt”, huokaisen ärsyyntyneenä. Tällä kertaa kiinniotto sujuu.
      Kohennan pipon asentoa ja nyt vasta katsahdan Tomia silmiin. “Kyllä välillä tekis mieli ruunata tää”, totean. Näitä vaaratilanteita on riittäny, eikä mun enää tee mieli kuolla niin paljoa kun ennen.
      “Usein se on kiltti kun mikä”, Tomi taputtelee Lassin kaulaa. Me poistutaan maneesista hikisten kaviokkaittemme kanssa hiljaisissa tunnelmissa. Niin, Vämppis on ollut älyttömän helppo tapaus, mutta on se silti nuori hevonen kilparatsun luonteella. Hevoslapsi jolla vähän viiraa välillä.

      Kotona mä lupaan hoitaa hepat ja Tomi saa mennä laittamaan meille ruokaa. Meillä on kummallakin huutava nälkä.
      Tomi muutti tänne lopulta huhtikuun lopussa. Ja ketään muuta paitsi sen poika, se Iiro, ei tiedä asiasta. Mua stressaa se enemmän kun antaa ymmärtää. Tajuan että oman seksuaalisuuden kanssa on vaikee tulla toimeen saatika myöntää sitä kenellekään, mutta mä en halua olla piilossa. Oon ite päässyt jo siitä vaiheesta yli enkä halua takaisin kaappiin, enää ikinä. Pysähdyn hetkeksi kattomaan tallin ikkunasta ulos Hellin liikuskelua tarhassa. Sen maha on niin iso, ja silti se on omalla tavallaan kaunis. Hymähdän pienesti. Pian se varsa on täällä meidän isossa maailmassa. Serri tuli ulos jo huhtikuun alussa, ja elelee loppusyksyyn emänsä helmassa. En olisi voinu kauniimpaa varsaa toivoa. Upea herasilmäinen läsipää. Ja ajatella, mulla ei olisi Vämppistä, ei Serriä eikä alkukesästä syntyvää kolmattakaan varsaa ilman Murua. Mulla ei olisi mitään ilman Murua.
      Oon aina vaan varmempi siitä että Muru on mun sielunhevonen.

      Kellon lyödessä viittä mä ja Tomi päästään vihdoin nokosille sohvalle. Lasken pääni varovasti miehen rintaa vasten. Tomi hengähtää syvään ja tunnen sen nostavan kätensä mun selälle.
      “Oon aatellut sitä ratsastusjuttua, että ny kun Hellillä ei tosiaan voi mennä, nii kai mä voisin Murua kokeilla”, blondi sanoo hiljaa. Naurahdan silkasta yllätyksestä. Vihdoin oon kääntänyt sen pään!
      “Hyvä, huomenna alotetaan, Murulla olis muutenkin kevyempi päivä”, vastaan. Ja sen jälkeen me kummatkin vaivutaan levolliseen uneen.

Luet parhaimillaan 9 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Rastaantie 25

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: