Rastaantie 25

Foorumit Hallavan ulkopuoliset Rastaantie 25

Tämä aihe sisältää 9 vastaukset, 4 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Rudi V. 2 viikkoa, 5 päivää sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #5941 Vastaus

    Rudi V.
    Osallistuja
    • Postauksia: 8
    • Maitovarsa

    Vähän Hallavaa etäämmällä soratien varrella tönöttää vanha suomalainen tila, joka on seissyt hylättynä – tähän asti. Joskus punaiset rakennukset odottavat uutta väriä ja kesää. Piha ei siltikään vaikuta kovin aktiiviselta… Ihmekään, koska siellä asuu yksi ainoa introvertti. Sentään pieni ruskea poni ja valkea jättiläishevonen pitävät yllä jonkinlaista elämää. Pihatto on rakennettu oikeaoppisesti ja huolellisesti, mikä kielii siitä että asialla on ollut ammattilainen. Kuka, mitä, hä?

    No siis, kaiken takana on mies nimeltä Rudi. Tyyppi kyllästyi hälinään lopullisesti ja päätti tahtovansa kestää sitä ainoastaan kisoissa. Nyt ei enää tarvitse edes ajatella sosialisointia kun lähtee ulos. Paikkana tää Pronssijoen perämetsä on loistava, kun sattuu olemaan maneesikin lähellä, joten mikäs tässä.

    Vielä keskeneräiset sivut tarkemmilla esittelyillä

  • #6157 Vastaus

    Rudi V.
    Osallistuja
    • Postauksia: 8
    • Maitovarsa

    Pakkososialisointia

    Siirrän tapettirullat sivuun. Oon saanut nyt olkkarin ja eteisen seinät valmiiksi, huomenna alotan keittiön kanssa. Haluun pois ne rumat laminaatit seinästä ja uudet, kivemmat tilalle. Katsahdan ylös kattoparruihin. En oo vieläkään varma maalaanko ne vai jätänkö tollasiksi tummanruskeiksi. No, mietin sitä myöhemmin. Nyt mun pitää kysyä olisko siellä maneesissa tilaa. Lasken hanskat vanhalle tuolille ja kaivan kännykän työhousujen taskuista. Muistaakseni tallensin tallinomistajan numeron valmiiksi.. joo, tuossahan se. Hakeudun keittiön ikkunan viereen koska siitä on paras yhteys tällä tontilla ja katselen ulos odotellessani että joku vastaa.
    “Aleksi tässä, hei”, yllätyn hieman kun mulle vastaa mies. En tiedä miks mulla oli kuva että paikkaa pyörittäisi nainen.
    “Hei, tää tulee lyhyellä varotusajalla mutta onko maneesilla tänään tilaa?” meen suoraan asiaan. En mä tiedä miten muutenkaan mun pitäis tää hoitaa. Kannattaisko tervehtiä ja höpöttää turhia eka vai hä?
    “Ootas, kyllä mie nii luulisin… “ pistän merkille Aleksin rauhallisen äänen. Tuntuu ystävälliseltä tyypiltä. “Joo, tossa yhden jälkeen olisi hyvin tilaa. Ookko sie kuka, kirjotan nimen varauslistaan?” ajattelen heti möhlänneeni. Totta kai mun olisi pitänyt sanoa kuka oon heti aluksi.
    “Rudi Venäläinen”, vastaan ja henkäisen ahdistuneena, itteeni soimaten.
    “Okei, kiitos. Tota…” Aleksi ei ehdi jatkaa kun mun on pakko päästä jatkamaan puheenvuoroani. Haluan puhelun olevan äkkiä ohi.
    “Voin maksaa paikan päällä, jos se käy”, ehdotan toinen kulma ylempänä.
    “Käy, joo. Siel on yks toinen siun lisäks, mutta kyllä te mahutte”, olen kuulevinani hymyä Aleksin äänessä.
    “Ahaa, jep.” hiljenen hetkeksi. “Juu.. näkemiin”, odotan että Aleksi vastaa vielä ja sitten katkaisen puhelun nopeasti. Suljen silmät ärtyneenä. Miksen mä osaa vieläkään puhua kännykässä.

    Ärähdän Murua lopettamaan jalallaan kuopiminen ja haen sen suitset. Miettimättä asiaa enempää nappaan aachensuitset mukaan ja laitan niihin nivelkuolaimen. Ollaan menossa uuteen paikkaan ja Muru voi olla silloin hankalampi kuolaimettomilla. Toivon että se tottuisi uuteen maneesiin sen verran että jatkossa voisi treenata crossundereilla enemmän. Varustus sujuu hyvään tahtiin. Ojennan vielä Vilille heinää niiden “makuuhalliin” ja talutan orin sitten ulos pihaan. Tuolin kautta pääsen selkään helposti, ja matka voi alkaa. Soratiellä on hipihiljaista. Juuri tätä mä olen kaivannut kaupungissa asuessa – ketään ei näy mailla halmeilla. Saa olla täysin omassa rauhassa.
    Muru kävelee pitkin askelin kuten aina. Se on kerännyt hyvin lihasta talvenkin aikana ja sen jalat ei enää näytä pitkiltä tikuilta. Pidän enemmän massiivisemmista kouluhevosista ja Muru on juuri sellanen. Valtava ja lihaksikas, tai siis pian se on oikeasti lihaksikas. Takaosa kaipaa vielä paljon harjoitusta.
    Täällä on onneksi ihan hyvä kevätsää eikä luntakaan ole kauheesti. Käännyn lopulta metsäpolulle autotieltä ja jonkin ajan rämpimisen jälkeen me ollaan Hallavan hevosreiteillä. Otan ohjaa jo valmiiksi tiukemmalle, viimeksikin meitä tuli joku nuori poika vastaan tammalla.
    Vähitellen rakennuksia alkaa paljastua puiden takaa. Päättelen saapuneeni ratsastuskoululle. Pitäisköhän mun maksaa eka? Mietin hetken ja päädyn tulemaan alas selästä. Kävelen Murun kanssa tallin oville. Oho, täällä on oikeesti porukkaa. Huokaisen taas keräten rohkeutta ja huikkaan sitten.
    “Hei, voisko joku pidellä mun hevosta hetken?” pyydän kuulostaen varmaan hiton säälittävältä. Muru hörisee tervehdykseksi sisällä oleville hevosille. Onhan täällä paljon pikkutyttöjä ja muita nuoria, mutta en mä voi Murua jättää kelle tahansa. Mun pelastukseksi jonkun oven takaa kävelee esiin ehkä mun ikäinen mies, mustatukkanen. Se huomaa heti mut ja näyttää vähän hämmentyneeltä. Meen aluksi lukkoon, mutta saan lopulta suuni auki.
    “Voisikko sä pidellä tätä hetken?” kysyn ja puren alahuulta. Tyyppi nyökkää ja astelee lähemmäs tervehtien Murua. Huomaan sillä olevan hyvä ote hevosiin. Kyllä se varmaan pärjää tän kanssa.
    “Kiitos, mulla ei pitäisi mennä kauaa. Se on ori niin…” nyökkäilen hitaasti ja poistun lopulta etsimään tallin toimistoa ja sitä Aleksia. En vilkaise taakse kertaakaan.
    Lopulta löydän oven jossa lukee ‘toimisto’. Toivon Aleksin unohtaneen aikaisemman puhelun outouden ja koputan ensin astuen sitten sisään. Mua vastassa on niin ystävällisen näköinen mies että se vaikuttaa muhun melkeinpä heti rauhoittavasti. Ei tää ehkä oo niin kamalaa. Ehkä sitä ei kiinnosta vaikka mä oonkin vähän tyhmä. Toivottavasti.
    “Sie olet Rudi?” Aleksi kysyy heti tullen kättelemään. Koitan vastata kättelyyn yhtä itsevarmalla otteella kuin Aleksi mutta musta tuntuu senkin menneen päin prikkalaa.
    “Joo oon mä Rudi. Tässä on tää maneesin vuokra”, kaivan ratsastushousujen taskusta pienen setelinipun.
    “No niin, kiitos vain. Kiinnostaisiko siuta käydä useamminkin maneesilla?” Aleksi tiedustelee. Vaikka tiedän jo mitä vastaan, menee mulla silti hetki saada mitään suusta ulos.
    “Joo…onko täällä jotain kuukausivuokramahdollisuutta?” esitän vastakysymyksen vaihtaen asentoani rennommaksi.
    “On, on”, Aleksi vastaa heti. Me keskustellaan vielä muutama minuutti ja lupaan lopulta soitella asiasta lisää kunhan ehin. Samalla kiroan itteni kuuteentoista helvettiin siitä että lupasin soittaa… Oonko idiootti. Käyn mieluummin paikan päällä. Poistun toimistosta ja tallista kokonaan. Pihalla se mustatukkainen mies ja Muru möllöttävät hyväntuulisina. Ilmeisesti Muru käyttäytyi hyvin.
    “Kiitos oikeesti. Mä oon tosiaan Rudi”, nyt esittelen itteni sen sijaan että olisin epäkohtelias. Huomaan nyt vasta toisen olevan mua vähän lyhyempi ja silläkin on ruskeat silmät.
    “Eipä mitään, oon Jesse”, Jesse vastaa ja taputtaa Murua tuttavallisesti ojentaen ohjat takaisin. Jessellä on vaisu olemus ja se laukaisee mussa jonkinlaista solidaarisuuden tunnetta. Ehkä toi on niin kuin mä… jollain tasolla.
    Jesse poistuu ja mäkin jatkan sinne maneesiin. Toivottavasti siellä oleva ei oo mikään häirikkö.

    Mun jäädessä toiseen päätyyn ymmärrän että ton rautiaan hevosen selässä istuu ihan oikeesti joku pikkupoika. Hämmentyneenä katson kaksikkoa hetken ja keskityn uudelleen ratsastamiseen. Pyydän Murulta ravia ja jään suurehkolle pääty-ympyrälle. Alkukäynnithän me jo tehtiin matkan aikana.
    Ori tuntuu vähän jännittyneeltä ja selkeästi seuraa koko ajan toista hevosta. Alan taivuttamaan pian enemmän koittaen avittaa Murua keskittymään enemmän omiin jalkoihinsa. Se hörisee ja heilauttaa päätään heti kun me ohitetaan se toinen hevonen.
    “Ootko sä uusi?” poika kysyy. Meinaan huokaista ääneen. Antaisi mun nyt tehdä rauhassa.
    “Tavallaan, oon tästä läheltä”, vastaan kuitenkin ystävällisesti. Ei se oo sen vika että mä oon tällänen ahdistunut paska.
    “Okei, kiva! Mä oon Miro ja tää on Salty, ja sit mulla on poni Mymmeli mut se on parantumassa nyt ja mun toinen poni on ratsutuksessa”, Miroksi esittäytynyt pellavapää alkaa pölisemään. Mä vähän luulen että mun täytyy nyt vain suck it up ja keskustella.
    “Aivan, sullahan on monta. Mullakin on kolme hevosta”, hymyilen pienesti ja luon pikaisen katsekontaktin Miroon meidän ohittaessa jälleen. Muru kulkee nyt letkeämmin, alan vaihtaa suuntaa ja taivutella siihenkin kierrokseen. Hetkellisesti keskityn täysin siihen että ratsastan tien oikein.
    “Oho, millasia? Onko toi ori, mikä sen nimi on?” Miro innostuu kyselemään. Huomaamattani mä alan laskemaan muurejani.
    “Joo kyllä tää on ori. Mulla on toinenkin ori mutta se on toisella tallilla, kotona mulla on tän kaverina semmonen pieni vanha poni”, kerron ja istun alas harjoitusraviin. Joudun käyttämään enemmän aikaa asettamiseen tähän suuntaan. Murua risoo nyt se kun on niin hurjan mahtavaa olla uudessa paikassa ja uuden hevosen seurassa.
    “Sä tykkäät oreista vissiin!” Miro toteaa. Päädyn naurahtamaan mikä on omituista multa.
    “Joo kyllä mä tuun niiden kanssa toimeen”, hymyilen jälleen. En tiiä itekään mikä mua vaivaa. Toi Miro vaikuttaa ihan järkevältä lapselta.
    Lopulta poika keskittyy uudelleen omiin juttuihinsa ja mä aloittelen suunnittelemaani laukkatehtävää. Murulla on hyvät askellajit mutta varsinkin laukasta pitäisi saada irtonaisempaa. Kokoamista harjotan sitten toiste ja mun pitäisi hypätä jumppasarjojakin taas pian. Sitä ennemmin pitää ostaa se hitsin yleissatula jota voisin muutenkin käyttää kun höntsäilen maastossa. Melkein säpsähdän kun tajuan jonkun maneesin laidalla seuraamassa vierestä. Toihan on se Jesse joka piteli Murua. Koitan sulkeutua äkkiä uudelleen ihan kuin en näkisi mitään enkä ketään. Varon Miroa sen verran että poika pääsee ratsastamaan maneesin oville päin.
    “Jesse!” kuuluu huudahdus. Ne on näköjään tuttuja. Suljen korvani niiden puheelta ja siirryn piiloon maneesin kauimpaan päätyyn. Haluan nyt vain tehdä rauhassa ilman häiriötä.

    Asettelen sadeloimen Murulle ja päästän orin heinillensä. Tänään pitäisi illemmalla sataa joten se on nyt valmiiksi päällä. Katson rautiasta Viliä hetken ja päätän harjata ponin. Kyllä mä ehdin vaikka onkin nälkä.
    Viliä saa taas käskeä, se olisi hyppäämässä avaruuteen asti jos saisi ite päättää. En tajua miten yhtä ponia ollaan voitu pitää niin huonossa kontrollissa edellisessä kodissa. Nyt se on kaiken kukkuraksi rauhoittunut eikä oo enää niin ilkeä kuin aiemmin. En mä silti antaisi tätä lapselle paijattavaksi vaikka maksettaisi. Huomaan sen aristavan selkäänsä jälleen. Hetken harkittuani päätän hangata linimenttiä kummillekin puolille selkälihaksien alueelle ja asettelen selkäbotin paikalleen loimivyön avulla. Joudun hetken kaivelemaan Vilin tummansinistä sadeloimea, mutta lopulta se löytyy. Poni yrittää purra mua taas, varmaan viides kerta tänään.
    “Kyllä sä sitten oot tyhmä”, pudistelen päätäni irrottaessani ruunaa naruista ja päästän senkin pihattoon. Nyt mä meen vaihtamaan vaatteet ja keitän makaronit.

    • #6181 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Ihan ekaks jee kun otit tän osion käyttöön!! sit, musta oli hauskaa lukee pitkästä aikaa täälläkin tällästä pidempää tarinaa. mukavasti otit muita hahmoja mukaan, jota oon vähän kanssa kaivannut viimeaikoina. Kuitenkin mitä enemmän muiden hahmoja kaikki huomioi sen kivempaa! Eli hurjat plussat siitä!

      Mä oon aina niin innoissani kun joku mainitseekin mun hahmot, siinä varmaan yks syy minkä takia tykkäsin tästäkin niin paljon 😀 mutta ihan noin yleisesti ottaen tässä oli sellanen fiilis joka yleensäkin sun tarinoissa on; niitä on mukava lukee, kun sulla on ihan selkee ajatus siitä mitä haluat lukijalle viestittää! me opittiin tuntemaan Rudia paremmin, sen hevosia, tapoja, ajatusmaailmaa, ja siinä samalla ympäristö muuttu samalla tehokkaasti! lisää tahdon kyllä ehdottomasti!

  • #6401 Vastaus

    Rudi V.
    Osallistuja
    • Postauksia: 8
    • Maitovarsa

    5.5.2019

    Pysähdyn silittelemään Viliä. Ruuna höristää korviaan hetkellisesti, mutta tarpeeksi antaakseen ilmi että oikeasti nauttii saamastaan huomiosta. Oon alkanut huomaamaan enemmän ja enemmän muutoksia ponin käytöksestä, ja alan olla erittäin onnellinen siitä että ostin tän kahdensadan euron riesan itelleni. Ehkä juuri tällänen koti on se mitä tää poni tarvitsi. Oma rauha ja kaveri joka jaksaa riehua. Jätän lopulta Vilin rauhaan ja menen ottamaan Murua kiinni.

    Varustuksen aikana mun mieli pyörii vahvasti siinä kuinka kauan Vili tulee kestämään. Sillä ei voi ratsastaa ollenkaan enkä lähtisi kokeilemaan ajamistakaan. Alkuaikoina se kipuili selkäänsä niinkin paljon ettei kyennyt liikkumaan kunnolla. Kesää kohden Vili näyttää aina vain tyytyväisemmältä, selkäbotti ja linimentit ovat helpottaneet pakkasilla, mutta jos samat vaivat uusiutuvat ensitalven aikana… Voi olla että mun tulee varautua päästämään poni menemään ja etsiä Murulle jälleen uutta touhupetteriä kaveriksi. En aio kiduttaa Viliä jos talvet on sille jatkossakin hankalia.
    Talutan Murun ulos ja lasken jalustimet, nousten selkään.

    Maneesilla ei ole kauheasti vipinää näin sunnuntaina. Meillä on hyvin tilaa treenata. Muru on alkanut väläyttelemään entistäkin parempia koottuja askellajeja, varsinkin ravissa. Oon tyytyväinen koska ollaan jo sen kanssa näin pitkällä, ottaen huomioon mitä kaikkea säätöä ehti olla välissä.
    Maneesin ovi kolahtaa. En ehdi vielä katsahtaa kuka tuli, mutta lopulta ratsastaessani oikeaan suuntaan pistän merkille mustan, pienen hevosen ja tummatukkaisen miehen sen kanssa. Hmm, täällä on oikeesti yllättävän paljon miehiä. Tervehdän parivaljakkoa kohteliaasti ja jatkan sitten omia juttujani, jääden toiseen päätyyn jotta toisetkin saa tilaa.
    Maneesissa kaikuu hevosten huohotus ja kavioiden tömähdykset, välillä toisen suusta kuuluu jotain muminaa ja käskyjä. Tuntuvat tekevän maasta käsin jotakin, mikä itse asiassa herättää mun uteliaisuuden kunnolla. Oon kauan natural horsemanship-piireissä pyörinyt sekä osaisin opettaa Murullekin temppuja sitten kun tuntuu että on sopivaa.
    Alan lopettelemaan, kehun Murua hiljaa. Orin huomio siirtyy työnteosta toiseen hevoseen, se hörähtää ja seuraa pienen mustan liikkeitä korvat hörössä. Päätän pysäyttää mun sotanorsun ja mun mies tulee vähän lähemmäs, uskallan heittää kysymyksen.
    “Mitä rotua se on?” koitan viritellä keskustelua. Mies säpsähtää vähän ja katsoo mua sekunnin ajan kummastuneena, kunnes avaa suunsa ja pysäyttää hevosensa.
    “M-mustangi. Sen nimi on Apassi”, se nyökkää säilyttäen katsekontaktin. Ennen kuin tilanne muuttuu oudoksi, keksin jo lisää kysyttävää.
    “Oho, miten se tänne tuli?” pidätän Murua pienesti. Et oo menossa mihinkään.
    “Mä adoptoin sen, niin… Oon Mikael”, Mikael esittäytyy ja hymähtää hyvin pienesti, mutta ystävällisesti. Voin myöntää pitäväni Mikaelista jo nyt.
    “Hienoo. Mä oon Rudi”, päätän itsekin hymytä vähäsen. Ollaan hetki hiljaa.
    “Sun omas on aika iso”, Mikael toteaa. Lause on vähän hassu, mutta ehkä mulla on vaan tyhmä mieli.
    “No joo, puoliveriseksi Muru on melkonen jättiläinen. Se taitaa nyt olla kasvanut täyteen mittaansa, oon treenannut sitä säästeliäästi juuri siitä syystä”, päätän kertoa enemmänkin. Me keskustellaan vähäsen hevosten peruskoulutuksesta hetki, lähinnä pintaraapaisun tasolla, mutta sitten tuun tulokseen että mun täytyy palata kotiin. Pitää käydä vielä kävelyttämässä Vili.
    Morjestan Mikaelin ja kotimatkalla mulla on ihan hyvä olo. Tykkään olla yksin, mutta pieni osa musta on silti kaivannut ystäviä, ja mulla on tunne että nää Jesset ja Mikaelit voisi hyvinkin kehittyä sellasiksi.

    • #6407 Vastaus

      Mikael
      Osallistuja
      • Postauksia: 74
      • Koulutuksen tarpeessa

      On se paha yhdistelmä, jos on erittäin sosiaalinen ja puhelias, ja samaan aikaan sosiaalisesti täysin taitamaton. Säälin välillä hahmoani, vaikka itse tein siitä sellaisen. Mikael on itse ylpeä risteytysponistaan, mutta samalla hän taitaa olla joka kerta hämmentynyt, kun joku muu huomaa poniparan.

      Rudi taitaa olla erakkomaisempi sielu tämän tarinan lopun perusteella. Kyllä sellainenkin kavereita kaipaa, niin kuin Rudikin vähän myöntää. Mikaelista kyllä saa kaverin, kunhan pääsee yli sen omituisuudesta. Sellaisen vähän pihalla olevan kaverin, mutta kuitenkin.

      Ilahduin paljon, kun päätit ulkoiluttaa hahmoani! Ihan tuli itsekin kirjoitettua taas. 🙂

  • #6459 Vastaus

    Rudi V.
    Osallistuja
    • Postauksia: 8
    • Maitovarsa

    Vajakit maneesilla

    Mä sain hullun idean jonkin aikaa sitten.
    Kohennan turvaliivin istuvuutta ja alan sen jälkeen ottamaan ohjastuntumaa takaisin. Katselen esterataa mietteliäänä. Mun vatsassa lentelee perhosia, mikä on mukava tunne pitkästä aikaa. Uutta ja jännittävää. Ollaan Murun kanssa hinkattu koulua ja kisattukin ihan hyvin tuloksin koko kevään, kuten nyt viimeisin startti Auburnissa, että kumpaakin kyllästyttää. Joten mä päätin aloittaa estekuurin. Muru opettelee hyppäämään kunnolla ja mä opettelen pysymään selässä silloinkin kun tää vetäsee jättiläisloikan. Ei, en mäkään ymmärrä miten mä, 140 luokissa kisannut en meinaa välillä pysyä Murun selässä. Sen takia tää ori on paras mulle, iso haaste ja ei yhtään helppo. Opin koko ajan jotain uutta.
    Valmistelen laukkaa ja lähden jo pääty-ympyrältä ensimmäiselle pystylle. Mulla on neljän esteen rata, joka koostuu yhestä ristikosta, kahesta pystystä ja viimeisenä on okseri jonka taaimmainen puomi on 90cm. Murulla riittää hyppykykyä ja kunhan se keskittyy kunnolla, ei sen tekniikkakaan oo ihan surkea.
    Eka kierros radalla sujuu kelvosti: Muru viskoo päätään varsinkin ennen okseria ja yrittää viedä multa ohjia. Se on suorastaan innoissaan. Lähestyminen, hyvä, ponnistus, helvetti! Töksähtäen Muru lennähtää ilman ja laskeutuu niin tömähtäen että multa lähtee jalustin.
    “Prrt, prr! Nyt jätkä oikeesti!” Teen useita pidätteitä ja Muru kyllä vastaa vaikkakin hitaasti. Huokaisen helpotuksesta. Meille ehkä tekisi terää joku valmennus tai ihan ratsastustunti, mutta mua hävettää vähän. Mitähän ne sanois kun mä oon alkanut tosissani hyppyyttämään koulusukuista hevosta vastoin omia periaatteita? Ehkä ne pitäis mua tyhmänä, että rikon hyvän hevosen tälleen. Pudistelen ajatukset mielestäni ja siirrän Murun uudelleen vasempaan laukkaan. Suoralla linjalla me mennään pystyn yli hallitusti ja jatketaan ristikolle.

  • #12011 Vastaus

    Rudi V.
    Osallistuja
    • Postauksia: 8
    • Maitovarsa

    7.9.2019
    Suomenhevonen toi sateet

    Ajan auton pihaan. Mulla on mun pikkusisko, Roosa mukana. Ollaan palaamassa hevosenhakureissulta. Kyllä, mulla on yhä huono olo Vilin poismenon johdosta. Tykkäsin oikeesti siitä ponista. Mutta elämä menee koko ajan eteenpäin, en voi jumittua kun on paljon muutakin tehtävää.
    “No niin”, mumisen ja avaan oven hypäten ulos. Helli kolistelee trailerissa siihen malliin ettei aio odottaa enää kauaa. Tamma hirnahtaa, mikä vasta herättää Murunkin tähän maailmaan – ori vastaa metsä raikuen. Välillä mua naurattaa se kuinka dinosaurukselta voi hevonen kuulostaa. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin Vämppiskin vastaa kimeällä varsaäänellä.
    Roosa on samanolonen kun mä. Hiljainen, mietteliäs mutta hieman tomerampi. Ei oo koskaan erityisemmin tykänny hevosista, mutta on silti tullut aina välillä mun luo kuulemma ihan vaan touhatakseen hevosten kanssa. Vili vihasi Roosaa jostain syystä, mutta Murulla oon antanut Roosan ratsastaakin. En toki ilman taluttajaa. Oon sanonu Roosalle että voin opettaa sitä enemmänkin jos sitä yhtään kiinnostaa, mutta joka kerta oon saanu kieltävän vastauksen. Avaan takaluukun laskien sen maahan.
    “Avaan takapuomin, ookko valmis?” varmistan. Roosa nyökkää, ja pian Helli ottaa ensimmäiset askeleensa Rastaantiellä. Ruunikko, laineharjainen suomenhevostamma katselee ympärilleen silmät suurina, mutta levollisena. Vihdoin sä olet täällä. Pieni hymy kohoaa mun suupieliin. On se vaan kaunis.

    Otan Hellin Roosalta ja lähden taluttamaan sitä kohti omaa pihattoaan. Roosa jää purkamaan Hellin mukana tulleita tavaroita. Saatiin loimi, riimu ja muutamat harjat. Loput pitää hankkia ite. Oon jo päättänyt että Hellin väri on vaaleenpunanen. Kauheen miehekästä, eikö? Kai jokasella pitää olla vähintään yks vaaleenpunasta kantava heppa itellään. Näin mä ainakin uskon.
    Helli tutkii pihattoaan ja huomatessaan Vämppiksen hörisee kattoen varsaa lempeästi.
    “Jos Vämppis ruunataan niin teidät pistetään samaan”, kerron tammalle hymähtäen. Vämppis pörheltää menemään tarhassaan ja innostuu heittämään muutamat pukit. Orivarsa on ollut omassa pihassa vasta pari päivää, mutta on jo kotiutunut niin hyvin. Lähetin eilen Lindsay Estatelle kuvan siitä ja kerroin miten matka oli mennyt. Musta oli hienoa nähdä kuinka hyvin siitä huolehdittiin kotimaassaan, joten haluun antaa vähän takasinkin. Täällä se nyt on, ikionnellisena.

    Roosa innostui järkkäämään rehusäkkejä järkevämmin.
    “Sun pitää hankkii jotkut semmoset laatikostot näille. Ne on järkevämmin silleen. Varsinki jos aiot oikeesti ottaa vuokralaisen tänne”, kuustoistavuotias tuumaa ääneen. Nyökkään.
    “Tarkoitus olis, kunha keksin että millaset”, vastaan. Roosa katsahtaa mua tummennettujen kulmiensa alta.
    “Tarviiko ruokia laittaa valmiiks?” se kysyy. Ai niin, todellakin tarvii. Nyökkään.
    “Sä tiiät missä ohjeet on. Mä meen siivoomaan traikun”, meinaan jo lähteä, kun taas muistan jotain. “Paitsi älä laita mitään valmiiks Hellille. Hoidan sen ite”.

    Illalla tummat pilvet kasaantuu Pronssijoen ylle. Me joudutaan jakamaan iltaheinät- ja ruuat hevosille kaatosateessa. Ainoostaan Vämppis sai loimen niskaansa, koska se ei oo vielä tottunut Suomen ilmastoon. Muru jo kokeneena pihattohevosena ei oo moksiskaan, Helli vielä vähemmän.
    “Onhan sulla teetä vielä?” Roosa nurisee mulle kun tampataan saappaat jalassa eteiseen. Suljen oven ja alan riisua sadetakkia.
    “On, on”, huokasen. Mulla on teepusseja vaan ja ainoostaan Roosaa varten. Mä ite juon pelkkää kahvia. Lattialankut narisee alla kotoisasti kun me kävellään keittiöön. Sytytän valot, jotka palaa aluks tosi himmeästi ennen kuin kirkastuu. Roosa istuu pöydän ääreen oottamaan.
    “Miten iskällä ja äitillä on menny?” uskallan kysyä. Roosahan sen tietää, enkä mä. En mä tiiä enää mitään mitä ne tekee. Ei ne tahdo nähä mua. Ihme että ne päästää Roosan mun luo viettämään viikonloppuja sillon tällön. Ihme sekin että Roosa haluaa olla mun luona. Mä se suvun musta lammas oon.
    “Mitäs ne. Ei mitään erikoista”, Roosa kohauttaa olkiaan. “Äiti puhuu välillä susta, eikä mitää negatiivista. Juttuja ku oot ollu pieni”, se päättää vielä paljastaa. Pysähdyn ja hitaasti käännän kasvot Roosaa kohti.
    “…Aijaa”, on ainoo mitä saan vastattua. En odottanu yhtään että musta puhuttaisiin enää mitään hyvää. Menin ite pilaamaan kaiken ajat sitten.
    “Joo. Mä sain muute ysin matikankokeesta”, Roosa kääntää aiheen alkaen hymyillä. Tuhahdan hyväntuulisesti.
    “Hyvä. Mee sä lukioon, jooko? Älä hanki itelles tämmöstä ammattia ku mä”, alan maanitella ojentaen Roosalle sen teemukin. Nostan maidon pöytään ja istun sitten itekin alas ootellen jotta kahvi keittyy. “Kai jonkun tässä suvussa kuuluis saada hyvää palkkaa”.
    “En mä tiiä mitä tekisin lukiolla, mutta aion kyllä. Arno sanoo että mulla on matikkapäätä vaikka lääkäriks. En tosin ite tiiä haluunko lääkikseen, mutta olis se kiva saada paljo rahaa. Sit voisin auttaa suaki sillon ku sulla tekee tiukkaa”, tyttö hymyilee mulle silmillään. Hengähdän syvään.
    “Älä oikeesti huolehdi. Mulla menee ihan hyvin. Jos sä saat rahaa, käytä se omiin juttuihin. Oot liian antelias”, alan selittää pitäen tiiviisti katsekontaktia. Joku vielä keksii hyväksikäyttää sun varallisuuttas joskus tolla menolla.
    “Sä oot mun veli, totta rutossa mä sua saan auttaa sikku oon itekki töissä”, Roosa älähtää ja hörppää sitten mukistaan. “Ihan sama mitä muut susta miettii, mä en sua hylkää”, sen ilme synkkenee vähän. Sillä on prikuulleen samat ilmeet kun mulla. Se on tavallaan huvittavaa. Ollaan saatu sama setti geenejä sukupuolta lukuunottamatta.
    “Joojoo. Opiskele ny eka. Mä saatan olla voittanu lotossa siihen mennessä”, väläytän virneen, jota teen tosi harvoin. Esimerkiks Roosan seurassa. Roosa puhahtaa ja siirtää katseensa ulos. Sade ropisee ikkunaan hiljaa.

    • #20895 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 991
      • Lauman johtaja

      Hei hirmu hyvää tekstiä! Oli tosi mielenkiintosta lukea Rudin perhesuhteista, vaikka kaikki jäikin vielä aika auki, mutta se onkin just niin parasta kun jäi vähän mietityttämään. Onko ammatinvalinta ainut asia joka pisti välit poikki vai onko taustalla jotain isompaakin? Kirjoita pliis pian lisää

  • #15554 Vastaus

    Rudi V.
    Osallistuja
    • Postauksia: 8
    • Maitovarsa

    Juteltuani Aleksin kanssa kuulumisia palaan ratsastuskoulun ilmoitustaulun luo. Otan pari nuppineulaa ja kiinnitän paperilappusen taulun alaosaan. Tästä toivottavasti sen joku pikkuisempi huomaa. Hymähdän itekseni ja tarkistan vielä miljoonannen kerran ettei tekstissä ole kirjotusvirheitä, ennen kuin uskallan jättää sen siihen. Eipä ole.

    Vahva poni etsii liikuttajaa.
    Sijaitsemme 3,5 km Hallavan ratsastuskoulusta, johon pääsee kätevästi polkuja pitkin hevosen kanssa. Siisti ja järjestelmällinen kotitalli. Todella rauhallinen paikka, ei kulje julkiset.
    Shettisruuna Lassi kaipaisi tomeraa ratsastajaa. Lassi on kiltti hoitaa ja suurimman osan ajasta ratsastaakin, mutta välillä on päiviä kun kiukuttaa jolloin takapuoli lentää ja ihmisen kärsivällisyys on koetuksella kun sitä ei hädin tuskin saa pihasta pois. Oikein motivoituneelle liikuttajalle voidaan maksaa ratsastuskoulun tilojen käyttö. Ratsastaa saa kevyitä tallitöitä vastaan, joihin kuuluu esim. heinien säkitys. Laita viestiä 040 *** ****/Rudi Venäläinen jos kuulostaa omanlaiseltasi ponilta.

  • #34618 Vastaus

    Rudi V.
    Osallistuja
    • Postauksia: 8
    • Maitovarsa

    Kuulumisia
    23.10.2019

    Huristelen tyytyväisenä Humlegårdista kotiin. Vuokrattu traileri matkustaa kolisten perässä. Muru matkustaa onneks nätisti, vaikka se vielä vähän sitä stressaakin.
    Syy miksi oon tyytyväinen? Koska pärjättiin hienosti ja Muru tuntuu nyt ihan superhyvältä. Tarkotus olisi startata vielä kerran ennen kuin annan orin vähän lomailla ennen kevätkauden treenejä. Meidän tulos oli 67,857 prosenttia, eikä se päätä huimaa, mutta se osottaa kehitystä. Me mennään koko ajan eteenpäin. Alan olla aina vaan varmempi siitä että oli oikea päätös jatkaa Murun kanssa hyvin hitaasti ja antaa sen kasvaa rauhassa. Ikäluokkatähteä orista ei saa, mutta se tulee vielä saamaan Suomen pauloihinsa. Joka kerta kun vaan näänkin sen, tuntuu niin uskomattomalta että toi upee hevonen on mun, ainoastaan mun.
    Kaarran pihaan ja näen Hellin nostavan päätään. Muru alkaa hirnua samaten.

    Loimitettuani orin jätän sen syömään heiniään rauhassa. Jaan samalla muillekin heinät ja huomaan Vämppiksen nällistävän jotakin oudosti, suu vaahdossa. Kurtistan kulmia epäilevänä ja nappaan riimun.
    “Tuu tänne nii katotaan”, puhelen samalla. Mutta mitäpä muutakaan melkein vuotias ori tekisi ku lähtis karkuun? No sepä. Lassi sen sijaan olis ilolla tulossa vastaan. Rapsutan shettiksen otsaa vaivihkaa ja jään odottelemaan Vämpän rauhottumista. Esitän puuhailevani jotakin tarhan keskellä, eikä mee kauaa kun musta turpa koskettaa mun käsivartta. Saan pujotettua riimun melko sujuvasti sen päähän ja sitten alkaa toinen osuus, suuhun kurkkaus. Menee melkee kymmenen minuuttia ennen kuin saan katottua kunnolla. Se on syöny näköjää vaa paskaansa. Kiva. Huokasen ja vapautan lapsiraukan, palaten talliin laittamaan iltamössöjä turpoomaan.

Vastaa aiheeseen: Rastaantie 25

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: