Ruska & Osku

Foorumit Päiväkirjat Ruska & Osku

Luet parhaimillaan 3 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #49758 Vastaa
      Ruska
      Osallistuja
      • Postauksia: 21
      • Maitovarsa

      Ruska,
      Oskun hoitaja

      Pisteet
      Kouluratsastus: 2p
      Esteratsastus: 0p
      Maastoratsastus: 0p
      Hoito: 6p
      Sosiaalisuus: 6p
      Kisat: 0p

      Ruska on juuri valtion hellästä syleilystä, armeijasta, vapautunut 20-vuotas miehenalku, joka heittää katu-uskottavuuden ja kypsän käytöksen romukoppaan. Intissä pituutta roimasti venähtänyt pörröpää on ehkä Pronssijoen optimistisin ja hilpein ihminen, mistä kertovat hänen mottonsa: ”Ei auta itku markkinoilla. Pää pystyyn ja kohti uusia vastoinkäymisiä.” Ruska on rohkea ja rasavillinäkin tunnettu, ja hän lähestyy rohkeasti tuiki tuntemattomia ihmisiä eikä tunne sanaa nolostuminen. Ruskan tapaa lähes poikkeuksetta iloinen virne naamalla.

      Ruskan heikkoja lenkkejä ovat huolimattomuus ja hutilointi ja se, että poika usein sanoo ne sanat, mitkä sylki suuhun tuo, ja ne eivät ehkä aina ole tilanteeseen parhaiten sopivat sanat. Ruska ei niin sanotusti ole penaalin terävin kynä, mutta sen sijaan hauskaakin hauskempaa seuraa.
      Hevoshommissa Ruska on ollut kymmenvuotiaasta. Hänelle mieleen on esteratsastuksen vauhti, ja hän on innostunut haastamaan itsensä kisoissa ja valmennuksissa. Ruska haaveilee salaa kisakentille pääsemisestä hoitajanpestinsä varjolla.

      Ruskan päivittyvät suhdekuviot
      Aleksi – rennoin ja rempsein ratsastuksenopettaja ja tallinpitäjä ikinä, Ruskalle tuttu jo poniajoilta.
      Nadja – hänen nähden Ruska päätyy aina rikkomaan tavarat ja pööpöilemään, vaikka ratsastuksenopettajan edessä pitäisi aina vaikuttaa siltä että homma on hanskassa, varsinkin jos mielii päästä kisakentille.
      Alva ja Ciara – näiden kanssa Ruska on toistaiseksi tullut viettäneeksi tallilla eniten aikaa.
      Niko – Ciaran uunituore poikaystävä, joka on kiusallisesti tunkenut parivaljakon väliin.

      • Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta, 1 viikko sitten Ruska.
    • #49791 Vastaa
      Ruska
      Osallistuja
      • Postauksia: 21
      • Maitovarsa

      Lauantai, 7. maaliskuuta, 2020

      Aurinko kurkisteli hyväntuulisen uteliaasti pilvenretaleiden lomasta ja vähintään yhtä iloinen virne oli mun kasvoilla, kun kiireessä annoin pyörän kaatua maneesin seinää vasten ja nakkasin tallikassin olalle. En siinä ehtinyt pahemmin fiilistellä tuttuja maisemia, mutta panin hyvilläni merkille, että paikka näytti aika samalta kuin silloin kun mä olin viimeksi käynyt. Sitä reunustivat tarharivistöt ja kenttä, jolla juuri ponien selästä jalkautui ryhmä pikkulapsia taluttajien avustamina, ja pitkänmallinen harmaakivinen tallirakennus.

      Kolistelin sisälle tupaan, joka näytti ihan samalta kuin ikuisuus sitten. Pirtinpöydällä oli pienten tuntilaisten piirroksia lempiponeista, kynnysmatolla oli sikin sokin tallilaisten kenkiä, räsymatot olivat kurtussa ja peltikaappirivistön päällinen oli täynnä lainakypäriä. Seinille oli liimattu kymmenittäin valokuvia hoitajista ja hevosista. Päivänvalo siivilöityi ristikkoikkunasta. Kotoisaa ja viihtyisää, tuumasin. Juuri nyt tupa oli tyhjillään – hoitajat tapasivat tulla viikonloppuisin vasta iltapäivällä tuntien loputtua. Toimiston ovi oli kuitenkin raollaan, ja sieltä kurkkasi Aleksin ystävällinen, parrakas naamataulu.
      ”Viisitoista minuuttia myöhässä”, lafkan guru moitiskeli, ”ja vielä ekana hoitopäivänä.”
      ”Sorisori”, pahoittelin potkiessani talvikengät muun kenkäsekamelskan joukkoon. ”Tuli vähän kiire töistä.”
      ”Eipä se mitään, vaikka täsmällisyys on kyllä hyvän hoitajan suurimpia hyveitä”, Aleksi totesi iloisesti. ”Mutta onpa kiva nähdä sinuakin pitkästä aikaa! Miten hurisee?”
      Sitä seurasi pikainen kuulumisten vaihto – mitä muutoksia hevoskatraassa oli tapahtunut sitten mun lähtöni, mitä mä nykyään puuhasin – ja sitten päästiin itse asiaan, eli mun uuteen hoidokkiini Oskuun. Mä suorastaan puhisin innosta, kun Aleksi kertoi, millainen hevonen Osku oikein oli: 12-vuotias trakehnerruuna, estepainotteinen, saapunut Hallavaan pari kuukautta sitten.
      ”Siehän mainitsit hakemuksessa, että ponivuodet alkaa olla takana, ja että hyppääminen kiinnostaa, ja näin minä takavuosilta muistelinkin että esteet oli teikäläisen juttu. Siksi ajattelin, että sie ja Osku voisitte olla hyvä matchi”, Aleksi kertoili.
      Mä nyökyttelin innokkaasti.
      ”Niin minäkin luulen”, myöntelin. ”Mistä mun nyt ois hyvä aloittaa?”
      Sormet syyhysivät jo päästä selvittelemään takkuja hevosenhännästä ja puunaamaan varusteita.
      ”Osku oli tänä aamuna junnutunnilla, ja nyt se tarhailee. Sie voisit alkajaisiksi vaikka harjata sen putipuhtaaksi ja jos intoa riittää niin suitset voi aina pestä. Oskulla ei ole ollut hoitajaa, joten sen varusteet voivat olla vähän rappiolla.”

      Mä lampsin riimunnaru kädessäni Akselin ohjeiden mukaisesti isoille tarhoille, jossa Osku tarhaili kahden kaverinsa kanssa. Helpotuksekseni tunnistin ison raudikon tarhatovereistaan helposti.
      Juuri, kun availin alempaa sähkölankaa luikahtaakseni tarhaan pyydystämään hoidokkiani, tallinovi aukesi ja ulos marssi jutellen ja nauraen kaksi ehkä minunikäistäni tyttöä, myöskin riimunnarut kädessä. Ne olivat varmasti myös hoitajia. Nostin käteni iloiseen tervehdykseen, ja tytöt keskeyttivät jutustelunsa toisiaan vilkaisten ja tulivat tervehtimään.
      ”Morjesta! Meikämandoliini on tuon Oskun uunituore hoitaja, Ruska on nimeni”, esittäydyin hilpeästi.
      ”Tervetuloa vaan”, hihkaisi punatukkainen tyttö. ”Mä oon Ciara, tuon örmyn Valeran hoitaja”, hän kertoi osoittaen naapuritarhan yksin heinää mutustavaa ruunikkoa.
      ”Mun nimi on Alva, hoidan tuota Hauskaa tuolla”, vaaleatukkainen sanoi. ”Aleksi taisikin mainita, että Oskulle oli tulossa hoitajaksi joku ikivanha tallilainen.”
      ”Ikivanha, tosta mä tykkään”, myhäilin. ”Mutta onhan tuo rautias varmasti Osku? Aika tarkasti mä ne ohjeet kuuntelin ja ei näy muita rautiaita lähistöllä mutta olishan se nyt noloa jos veisin väärän hevosen.”
      ”On on”, tytöt vakuuttelivat nauraen. ”Ootko menossa sisälle harjailemaan? Voit liittyä meidän seuraan.”

      Pian me talutettiin sievässä jonossa hoidokkimme talliin. Tallikäytävällä kävi kuhina, kun juuri tunnin lopettaneet alkeisratsastajat veivät varusteita paikalleen ja puhua papattivat vanhemmilleen tunnista. Mä vein Oskun karsinaansa. Aleksi oli neuvonut, että se kannatti sitoa hoitamisen ajaksi kiinni, koska sillä oli tapana silloin puuhastella sitä sun tätä.
      Mä hain satulahuoneesta Oskun harjalaatikon ja suunnistin takaisin ruunan karsinalle. Silloin mut säikäytettiin pahanpäiväisesti, kun nurkan takaa marssi lauma suitsia kantavia polvenkorkuisia eteensä katsomatta. Mä tein nopean väistöliikkeen, harjalaatikko kolahti ovenkarmiin ja kammat ja harjat ja kaviokoukut levisivät lattialle iloisesti kolisten ja helisten. Pikkuiset tuijottivat mua kummeksuen, ja eiköhän seuraavassa hetkessä paikalle kävellyt niiden ratsastuksenopettaja, nuori ja tomerannäköinen nainen.
      ”Päätin sitten levittää nämä tavarat tähän”, totesin varsin asiallisesti. Nainen kohotteli kulmiaan, muttei näyttänyt lainkaan pahantahtoiselta.
      ”No, sä olet varmaan Oskun uusi hoitaja”, se sanoi ja ojensi kätensä. ”Nadja, ratsastuksenopettaja.”
      Mä kohottauduin kättelemään ja esittäytymään. Sen jälkeen Nadja kiiruhti ohjeistamaan pikkulapsia, ja mä keräsin tavarani pikapikaa lattialta ja painuin Oskun karsinalle. Tulipahan taas tehtyä lähtemätön vaikutus.

      Mä kulutin Oskun puunaamisen parissa tunnin, ja opin samalla tuntemaan vähän sekä hoitohevostani että kanssahoitajiani Ciaraa ja Alvaa. Molemmat tytöt olivat puheliaita, ja keskustelumme kiiri polveilevana tallikäytävän ylitse. Mä opin, että Ciara aikoi eläinlääkäriksi, ei vain tiennyt vielä milloin ja miten ja missä välissä mutta kuitenkin aikoi, ja että Alva harrasti partiota.
      Aleksi oli ollut oikeassa Oskun hoitamisen suhteen – ruuna näperteli huulillaan vuoroin riimunnarun solmua ja vuoroin vesikupin reunaa, ja asteli välillä karsinassa edestakaisin. Mä jouduin pari kertaa komentamaan tiukasti sitä seisomaan aloillaan. Osku oli jotenkin kovin erilainen kuin mun takavuosien hoidokkini Fonzie, jota mä mietin vähän haikeana. Oskun karsinan kyltissä sattui kuitenkin lukemaan, että sen estetaso oli 130 senttiä, mikä sai mun vatsani heittämään volttia jännityksestä. Päästäsiinpä jo kokeilemaan hyppäämistä…

      Tämän oli kuitenkin tarkoitus olla ensimmäinen hoitopäivä, jolloin mitään erityisen jännää ei tapahtunut, joten kun jokainen häntäjouhi oli siistissä järjestyksessä ja Oskun karvapeitteellä ei ollut pölyhiukkastakaan, oli aika viedä hevoset takaisin tarhaan.
      ”Mä ja Alva ajateltiin vielä pestä suitset lauantain kunniaksi”, Ciara ilmoitti, kun me käveltiin takaisin talliin.
      ”Kuinkas sattuikaan”, tuumasin iloisesti. ”Oskun tavarat on kuulemma nähneet jo muutaman ratsastustunnin sitten viime pesun.”
      Me saatiin puunausseuraksi Niko, joka oli hiljaisin mun tähän mennessä tallilla tapaamistani ihmisistä. Se kuitenkin esitteli itsensä ex-ravuri Väiskin omistajaksi. Nikoakin hiljaisemmaksi meni kuitenkin Ciara, kun poika astui huoneeseen, minkä mä panin myhäillen merkille. Tällaista se oli kai aina. Ei tallilla voinut välttyä ihastumisilta, olihan muut hoitajat ja hevosenhoitajat kuitenkin maailman parasta ja hurmaavinta porukkaa.
      Keskustelu kääntyi pian siviilielämästä ratsastusharrastukseen, mikä taisi olla talliympäristössä ihan luonnollista. Niko kertoi lisää Väiskin tarinasta, ja Alvakin kertoi pitävänsä kouluratsastuksesta. Mä kerroin, kuinka olin joitakin vuosia sitten hoitanut Hallavassa Fonzieta, mutta että intin aikana oli tullut kerättyä senttejä sen verran, ette ponin selkään enää ollut asiaa. Pysyin kuitenkin yhdestä asiasta hipihiljaa: mulla oli pienenpieni haave. Mä halusin päästä kisakentille vielä ennen kuin jatko-opinnot veisivät mut pois Pronssijoelta. Se oli sinnikäs haave, mutta niin hiljainen ja surkea tosiseikkojen edessä, etten mä kehdannut sitä muille paljastaa, ainakaan ihan vielä.

      Hoitopäivän päätteeksi Aleksi osoitti mulle tuvasta oman kaapin, yhden niistä rämisevistä, peltiovellisista lokeroista. Kaappi oli mulle uusi, mutta se oli ollut jonkun muun ennen mua, joten jouduin keräämään kaapin pohjalta parit ratsastushanskat ja sukkaparit, ja ovi repsotti vähän. Muistelin kaappiani poniajoilta. Olin ottanut tytöistä mallia ja kiinnittänyt oveen mun ja Fonzien voittamat ruusukkeet ja valokuvia ja kunniakirjoja. Mietin, että voisin tehdä saman tälle uudellekin kaapille nyt, kun olin taas täällä. Oli aika asettua taloksi.

      • #49797 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1394
        • Lauman johtaja

        Iiii sun tarinoita ja Ruskaa on ollut kyllä niin ikävä. Taitavasti otit taas koko tilanteen haltuun ja esittelit niin paikan kun hahmojakin, ja tarjoilit samalla ison kasan nostalgiaa. Laitan sulle 2 hoitopistettä ja 2 sosiaalisuuspistettä

    • #49907 Vastaa
      Ruska
      Osallistuja
      • Postauksia: 21
      • Maitovarsa

      Maanantai, 16. maaliskuuta, 2020

      Tuntui, että koko edellisviikon oli ollut mahtava ilma. Kirkkaat kevätpäivät seurasivat toisiaan ja jos malttoi tallimatkalla pysähtyä kuuntelemaan, saattoi kuulla, miten pikkuinen sulavesipuro liplatti jossakin kuusen alla Kaviopolun varressa. Jokainen päivä oli myös päättynyt nätin pinkkiin auringonlaskuun, joskin väriloisto oli yleensä jäänyt mun selän taakse, kun olin illan päätteeksi lähtenyt tallilta. Tänään mä saavuin paikalle vähän myöhemmin kuin tavallista. Olin sopinut Aleksin kanssa, että mä ratsastaisin Oskulla sileällä maneesissa tuntien jälkeen siinä toivossa, että siellä olisi väljempää eikä muita hevosia viemässä Oskun huomiota. Mä olin hiljaa mielessäni lisännyt, ettei silloin varmaan yleisöäkään eksyisi katsomoon.
      Tallitupa oli tyhjä ja hiljainen – paikalla olevat hoitajat taisivat olla junnutunnilla auttelemassa. Nadja kurkkasi toimiston ovesta ja morjesti iloisesti. Mä heilautin hilpeästi kättäni ja sulloin reppuni kaappiin. Sitten mä säikäytin itseni kömpelyydelläni pahanpäiväisesti: onnistuin mojauttamaan kaapin peltiovea oikein huolella, jolloin jo aikaisemmin saranoistaan repsottanut ovi putosi iloisesti rämisten lattialle. Mä älähdin säikähdyksestä, ja kaappirivistön alla lymyillyt kissa säntäsi toisen kaappirivin alle.

      Nadja saapui tietenkin ovelle hämmästelemään mun tohelointia. Kirosin olemattomaan partaani. Miten mä ikinä kehtaisin kertoa, että mä halusin päästä kisaamaan, kun kaikki tavarat joko hajosivat käteen tai levisivät lattialle?
      ”Ei hätää”, mä kuittasin. ”Rikoin vaan tämän kaapin. Onkohan täällä kenties ruuvimeisseliä?”
      Nadjan äänestä kuuli, että sitä nauratti kovasti.
      ”Täällä jossain Aleksin kätköissä taitaa olla”, se virkkoi ja meni avuliaasti tonkimaan Aleksin laatikoita.

      Sitten mä jäin taas yksin tupaan ja yritin epätoivoisesti kiinnittää ovea takaisin paikalleen saamallani meisselillä. Se ei oikein onnistunut yksin: ovea olisi pitänyt pitää ylhäällä ja samaan aikaan ruuvailla saranaa paikalleen. Enkä mä ainakaan Nadjaa halunnut pyytää avuksi. Lopulta mä päätin, että oli aika painua hakemaan Oskua, mikäli mä mielin ehtiä pois junnuratsastajien tieltä. Mä kiskoin ratsastussaappaat jalkaan ja noukin kypärän kainaloon, asettelin irrallisen oven nojalleen kaappiani vasten mahdollisimman huomaamattomasti ja poistuin rikospaikalta kaikessa hiljaisuudessa. Miksi tehdä jotakin heti paikalla, kun sen voisi hoitaa vielä myöhemmin illalla?
      Osku vietti vapaapäivää tarhassaan hevosystäviensä kanssa. Ei meistä ollut vielä parin päivän aikana ylimpiä ystävyksiä kehittynyt, mutta ei se mulle ärähtänytkään, kun mä lähestyin sitä riimu kädessä. Sen mä olin jo ruunasta oppinut, että se usein roikotti korviaan hassusti sivulle, näyttäen isolta, kullanruskealta aasilta. Se katseli mua ystävällisesti pottatukkansa alta.
      ”Mitäs poitsu”, mä tervehdin hevosta pujottaessani riimun sen lerppukorvien taakse. ”Meneekö pasmat sekaisin, kun mä tulen niin myöhään? Mitä sä olet riehunut, sulla on loimi ihan vinkuralla.”

      Me löntystettiin peräkanaa talliin. Mä muistelin vähän kaihoten Fonzieta, joka olisi keksinyt viidenkymmenen metrin matkalla jo ainakin yhden konnankoukun.
      Tallissa oli hiljaista ja rauhallista. Oli vain Alva punaisessa hupparissa huppu päässä lakaisemassa käytävältä heinänkorsia. Mä katsoin hämmentyneenä ympärilleni – ei Ciaraa missään. Sinä aikana kun mä olin täällä pyörinyt, en ollut vielä kertaakaan nähnyt toista ilman toista.
      ”Halojata halloo”, mä tervehdin iloisesti taiteillessani Oskun karsinaan. ”Mitäs tallipiika?”
      Alva mulkaisi mua sen verran pahasti, etten heti osannut sanoa, oliko sen Alva leikkimulkaisu vai oliko se oikeasti näreissään jostain.
      ”No heipä hei”, se sanoi takaisin.
      ”Mitä tekee Punahilkka yksin metsässä näin myöhään illalla”, mä koitin siteerata satua kopeloidessani harjoja ovessa olevasta korista. Päädyin kuulostamaan vaan irstaalta ukolta Pronssijoen puistonpenkillä.
      ”Mitäs mä, Hauska on junnutunnilla eikä siellä tarvittu enempää apukäsiä niin ajattelin että yhtä hyvin tässä voi kuluttaa aikansa tekemällä jotakin hyödyllistä.”
      Se ei ollut se tieto, mitä mä olin kalastellut, mutta yhden johtopäätöksen mä siitä vedin: junnutunti loppuisi vartin päästä ja sen jälkeen Alva olisi kiireinen, joten se ei pääsisi katsomaan mun ratsastustani.

      Alva oli kyllä kummallisen hiljaisella tuulella – keskustelu ei sujunut vaikka mä kovasti yritin sitä viritellä. Eihän me vielä huippuhyvin tunnettu, ei niin hyvin että olisin tiennyt, että mitä jos se olikin normaalisti näin hiljainen ja oli vain ollut jostakin syystä ekstrahilpeä viime aikoina. No, ainakaan sen hilpeys eilen ja toissapäivänä ei ollut voinut johtua sen työpaikan konkurssista, että kyllä nyt varmaan jokin oli vialla. Ei me kuitenkaan niin tuttuja oltu, että olisin muitta mutkitta kehdannut kysyä.
      Ainakin osasyy ilmeni, kun mä lähdin kohti satulahuonetta aikomuksenani hakea Oskun kamppeet ja Alva pysäytti mut.
      ”Ei sinne voi mennä”, se töksäytti.
      ”No häh”, ällistelin. ”Sä ehdit jo lakaista siellä ja mulla on puruja saappaanpohjissa?” mä koitin arvata.
      Alva pudisti totisena päätään.
      ”Siellä on…” tyttö näytti vimmatusti hakevan oikeita sanoja, ”kaksi kyyhkyläistä.”
      Mä hörähdin nauruun. Sekö Alvaa tänään risoi?
      ”Olen mä ennenkin lempiväisiä nähnyt”, mä ilmoitin itsevarmasti ja lähdin varoituksista huolimatta satulahuoneeseen.

      Mä avasin oven tarkoituksella hiljaa säikäyttääkseni pariskunnan. Mä astuin hiljaa sisään ja vähän järkyttyneenä panin merkille, että Niko ja Ciara ihan oikeasti istuskelivat sylikkäin jakkaralla ja… ihan oikeasti PUSSAILIVAT. Oikeasti sillä tasolla, että Alvan varoitukset oli olleet ihan paikallaan.
      ”Älkää antako mun häiritä”, mä kajautin reippaasti ja marssin hakemaan Oskun tavarat. Pariskunta irtautui häkeltyneenä toisistaan ja Ciara hihitti.
      ”Ai moi Ruska”, se sanoi pikkuisen nolona. Niko se vasta nololta näyttikin.
      ”Tää talli pölähtää sitten täyteen pikkuisia kymmenen minuutin päästä”, mä varoitin nuortaparia hymyssä suin ennen kuin jätin ne taas omaan rauhaansa.

      ”Sellaista”, mä höröttelin Alvalle satuloidessani Oskua. Tyttö piti avuliaasti kiinni hevosen riimusta, jottei se toimenpiteen ajan steppailisi ympäriinsä, eikä vastannut.
      ”No mitä”, mä ihmettelin. Sitten mä äkkäsin jotain ja tönäisin Alvaa kiusoitellen kylkeen.
      ”Et kai sä vaan ole mustasukkainen”, mä naljailin.
      ”Ai kenestä”, Alva tiukkasi kärttyisästi.
      ”En mä tiedä, kummasta vaan”, mä sanoin ja koitin vähän vakavoitua.
      ”No en ainakaan Nikosta”, Alva tuhahti. Sitten se huokaisi ja kohautti hartioitaan. ”Oltiin vaan Ciaran kanssa sovittu että tullaan yhdessä tallille tänään.”
      Mä ymmärsin. Ehkä. En kuitenkaan keksinyt mitään kauhean järkevää sanottavaa. En ollut paras tunne-elämän tohtori.
      ”Ne elää varmaan vielä sitä rakkauden alkuhuumaa”, mä koitin viisastella. ”Eiköhän ne parin päivän päästä nää taas muutakin kun toisensa.”
      ”Niin, toivotaan”, Alva sanoi silmiään pyöräyttäen. Sitten tallinovi kävi ja junnutuntilaiset marssivat ponejaan taluttaen sisälle. Mä painoin kypärän päähäni, toivotin tsempit Alvalle kyyhkyläisten kohtaamiseen ja liukenin Oskun kanssa pois tieltä ennen kunnon ruuhkaa.

      Maneesissa oli hiljaista ja hämärää. Aleksi tuli vastaan. Se moikkasi ja muistutti, että meidän pitäisi olla valmiita iltatalliin mennessä. Mä lupasin.
      Maneesissa mä taluttelin Oskua pitkän aikaa antaakseni sen vähän lämmetä ensin ja rauhoittaakseni omat laukkaavat ajatukseni. Mä en ollut ratsastanut kunnolla pitkään aikoihin, puhumattakaan että olisin mennyt ihan isolla ja taitavalla hevosella. Olin vaan käynyt maastossa Oskulla Alvan ja Ciaran kanssa. Nyt pääsisin kokeilemaan, muistinko mä enää mitään. Vaikka yleisöä ei ollut, mahanpohjasta nipisteli.
      Kävelyn jälkeen mä laskin jalustimet alas kädet aavistuksenomaisesti vapisten ja ratsauduin korokkeelta. Osku asteli edestakaisin, kun mä räpelsin kömpelösti jalustinhihnojen parissa.
      Mä lähdin aluksi ihan vain kokoamaan askelta käynnissä ja tekemään erikokoisia voltteja. Perhoset mahassa asettuivat, ja hymy kohotti suupieliä. Osku oli esteratsu, mutta kyllä se varmasti pärjäisi kouluaitojenkin sisällä. Sen askel oli matkaavoittava jo käynnissä, ihan toista kuin Fonzien tikutus.
      Sitten me kokeiltiin ravia. Mun pää tuntui olevan ihan tyhjä kaikista mahdollisista sileällä tehtävistä harjoituksista – niin kauan siitä oli kun mä olin viimeksi käynyt koulutunnilla – joten mä koetin hakea vuoroin mahdollisimman koottua ravia ja vuoroin lisätä. Sain vähän tuntumaa siihen, millainen ajopeli Osku oikein oli.

      Me käveltiin hetki, ja sitten oli aika kokeilla laukkaa. Mä keräsin ohjat ennen maneesin kulmaa, vedin syvään henkeä, tein puolipidätteen ja annoin laukka-avut. Osku nosti suuren ja sulavan laukan ilman raviaskelia. Mun sydän jyskytti kuin viimeistä päivää, onnesta kaiketi. Yhtään estettä me ei oltu vielä nähty, mutta mä kuvittelin jo meidät laukkaamaan kunniakierrosta hurraavan yleisön eteen.
      Mä en ollut kuullut tai nähnyt, että Nadja oli tullut sisään maneesiin. Kun mä pyysin Oskua siirtymään taas raviin, Nadjan huikkaus säikäytti mut.
      ”Sehän näytti oikein hyvältä! Rennolta.”
      Mun posket punoittivat aavistuksen, enkä hengästyneenä saanut muuta sanottua kuin ”kiitos”.
      ”Aika lopetella kohta”, Nadja lisäsi. ”Ja olisi hyvä, jos sä kiinnittäisit sen kaapinoven vielä paikalleen ennen kun se kaatuu jonkun lapsen päälle.”
      Mä kuulin virnistyksen äänestä, ja puna mun poskilla syveni entisestään.
      ”Juuu”, mä lupasin.

      Nadja poistui. Mä annoin Oskun ravailla pari ympyrää eteen-alas, ja sitten me käveltiin pitkin ohjin monta kierrosta. Mä jakelin ruunalle taputuksia.
      Kun me lampsittiin takaisin talliin, mä tunsin jo nahoissani puolen tunnin ratsastuksen. Tähän sitä pitäisi taas tottua, mä myhäilin itsekseni.
      Tallissa oli hiljaista ja rauhallista. Alva oli varmaan jo lähtenyt, samoin Hallavan kyyhkyläiset. Mä hoidin Oskun yökuntoon hyväntuulisesti hyräillen. Voisin jättää sen talliin, sillä muut hevoset tulisivat, kuitenkin kohta sisälle yöksi.
      Ennen lähtemistä mä löysin Oskulle vielä taskuni pohjalta leivänpalan.
      ”Loistokaveri”, kehaisin ja taputin uljasta ratsuani, jonka korvat taas roikkuivat rennosti vaakatasossa.

      Tallituvassa pirtinpöydän ääressä istui kahvikuppien ääressä kaksi mulle tuntematonta tallilaista, tummatukkainen tyttö ja vaalea poika, ehkä mun ikäisiä molemmat, mutta niillä näytti olevan juttu niin kesken (oliko mun silmieni edessä jo toinen Hallava-pari tänään vai olivatko nämä vain hyvät kaverukset?), etten edes mä viitsinyt tuppautua seuraan. Hyvä kun tervehtivät. Ja mulle sopi ihan hyvin vielä rauhassa nautiskella ratsastuksen jälkihuumasta, ja kivikovista sisäreisistä.
      Mun kaapilla mua odotti kuitenkin yllätys. Olin jo Oskua hoitaessani unohtanut rikkinäisen kaapinoven, mutta siinä sitä korjaili piskuinen, ruskeaihoinen ja -silmäinen, mua selvästi nuorempi tyttö saman meisselin kanssa, jota mä olin jo kokeillut.
      ”Ahaa, säkö olet täällä jokapaikanhöylä”, mä kysäisin iloisesti tytöltä. Se selvästi hätkähti, ja ruuvimeisseli tipahti lattialle. Mä kiiruhdin kannattelemaan kaapinovea.
      ”Ai onko tää sun kaappi”, tyttö änkytti katsomatta muhun kunnolla. ”A-anteeksi…”
      ”Mistä?” mä ihmettelin. ”Anna kun autan.”
      Yhteisvoimin, pienen räpiköinnin jälkeen mä ja nuorempi tyttö saatiin kaapinovi kuriin. Työn tulos oli entistä ehompi, ei enää repsottanut saranoillaan.
      ”Suurkiitokset”, mä kiittelin. Tyttö ojensi ruuvimeisselin mulle ja kipitti tiehensä penkomaan jotain omasta kaapistaan. Mä tajusin, etten ollut edes nimeä kysynyt. Tuntui, että usein hevosenhoitajat olivat kaikki tomeria, reippaita ja puheliaita, niin kuin vaikka Ciara ja Alva, mutta välillä piti muistuttaa itseään, että meitä oli joka lähtöön.

      Sinä iltana, kun mä poistuin tallilta, oli jo pilkkopimeää, ja pyöränrenkaat luisuivat hiekkatien arvaamattomasti jäätyneillä vesilätäköillä. Mulla oli lämmin ja kotoisa olo, ja aivoissa risteilivät päivän tapahtumat.

      • #49909 Vastaa
        Alva Ainio
        Valvoja
        • Postauksia: 101
        • Perus pullaponi

        Oi vitsi, tää oli ihan mahtava! Ruska vaikuttaa hahmona ihan super hauskalta ja noi sen epätoivoset yritykset saada Alva paremmalle mielelle oli ihan parhaita. Tässä oli hyvä tempo ja asiat eteni fiksussa ja helposti mukana pysyttävässä rytmissä!

      • #49914 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1394
        • Lauman johtaja

        Komppaan ihan 100% tuota Alban kommenttia. Upeaa tarinointia. Tulee ihan sellanen fyysinen kaipuu tallille kun maalailee noita kohtauksia ja kohtaamisia muiden tallilaisten kanssa, sekä ratsastusta mistä siitäkin kirjotat paremmin kun osasin muistaa! Saat 2hp 2sp ja 2kp

      • #49915 Vastaa
        Ciara
        Valvoja
        • Postauksia: 48
        • Koulutuksen tarpeessa

        Ihan sika hauska ja ihana tarina. Kaikki ne miten kuvailet asioita nappaa mukaan tarinaan, eikä oo tylsää luettavaa vaikka on pitkää tekstiä!

      • #49918 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Mahtava tarina, niin mukaansatempaava, aiettä! Mahtavaa kuvailua ja muiden ottamista mukaan, ei pitkästynyt pitkän tarinan aikana kertaakaan! Oliko tää mystinen kaapinkorjaaja Alisa? 😀

      • #49920 Vastaa
        Ruska
        Osallistuja
        • Postauksia: 21
        • Maitovarsa

        Kiitos kaikki muruset piristävistä kommenteista! Joo kaapinkorjaaja oli Alisa, mietin olisko pitäny huomauttaa siitä tohon tarinan loppuun mutta taisin unohtaa 😀

      • #49922 Vastaa
        Nessa
        Osallistuja
        • Postauksia: 64
        • Koulutuksen tarpeessa

        Ihanan pitkä tarina🤩

      • #49929 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 212
        • Perus pullaponi

        Ihan innoissaan oon nyt nää kaikki sun tarinat yheltä istumala lukenu läpi, ku en oo aiemmin kerenny -nää innostaa mua itteeniki!

    • #50177 Vastaa
      Ruska
      Osallistuja
      • Postauksia: 21
      • Maitovarsa

      Torstai, 19. maaliskuuta, 2020

      Pahoitteluni, tässä menee nyt vähän aikavinkkelit hassusti Rhean tarinan kanssa o.O

      Torstai-iltapäivänä mä ja Alva pyöräiltiin samaa matkaa tallille vesilätäkköistä Kaviopolkua pitkin. Alva päivitteli jo toistamiseen sitä, kuinka mahtavat kevätsäät olivat viihtyneet Pronssijoella jo toista viikkoa.
      ”Siis ei maaliskuussa vaan voi näyttää tältä!”
      ”Itku pitkästä ilosta”, mä ennustelin totisena. ”Koko toukokuun salettiin sataa poneja ja aaseja.”
      Mä ajoin vanhalla fillarillani täysiä kuoppaan ja koitin saada pyöräni pomppaamaan etupyörä ilmassa kuin motocrossradalla. Kulkupelin lokasuojat rämisivät pahaenteisesti ja mä olin vähällä kaatua. Alva hirnui naurusta. Sitten sen repun uumenista kuului puhelimen pirinää.
      ”Ei hitto, se on varmaan Rhea! Musta tuntuu että meillä on mennyt aika kauan tässä pyöräillessä”, Alva hihitti ja vilkaisi mun sunnuntaipyöräilyyn tarkoitettua fillaria. ”Koitetaan nyt pistää vähän vauhtia!”
      Alva ampaisi matkaan, ja mä koitin parhaani mukaan pysyä perässä.
      ”Kuka – kuka on Rhea?” mä huutelin hengästyneenä.
      ”Mitä, etkö sä ole tavannut sitä”, Alva vastasi olkansa yli. ”Ou mai gaad, mun pitää esitellä teidät, musta tuntuu, että te tulette aika hyvin juttuun.”

      Me saavuttiin tallin pihaan melko hikisinä ja hengästyneinä ja parkkeerattiin pyörämme tallituvan seinää vasten. Sitten me pelmahdettiin tupaan vielä naureskellen huonolle kunnolle ja mun pyörän puolityhjille kumeille ja sille, kuinka mä pyöräilin tallille joka päivä mutta en ollut vieläkään jaksanut käydä naapurin Tokmannissa ostamassa pyöränpumppua.
      Tallitupa oli tyhjä lukuun ottamatta lettipäistä tyttöä, joka loikoili kauhtuneella sohvalla kännykkää plaraillen ja sämpylää mutustellen. Sukanpohjassa oli reikä ja hupparinrinnuksella oli leivänmuruja, ja se näytti juuri siltä, ettei sitä tippaakaan kiinnostanut, mitä muut ajattelivat. Mä pidin tästä tyypistä välittömästi.
      ”Mitä helkuttia”, se totesi katse Alvassa ja suu täynnä leipää, kun me potkittiin kenkiä kynnysmatolle. ”Ei sulla ole koskaan mennyt kolme varttia pyöräillä kotoa tänne.”
      ”Se johtui tästä”, Alva vakuutti ja osoitti mua.
      ”No voi anteeksi!” Mä levittelin käsiäni. ”Mulla on kumi puhki pyörästä.”
      ”Ollut siitä lähtien kun se tuli tänne”, Alva sihisi kuuluvasti lettipäälle. ”Mutta juu, Rhea, tässä on Ruska. Ruska, Rhea. Rhea omistaa Tähkän, Ruska on Oskun tuore hoitaja.”
      Mä marssin juhlavasti kättelemään Rheaa. Se vastasi kädenpuristukseen yhtä totisesti, sohvalta nousematta.

      ”Aiotteko muuten osallistua kisoihin?” se kysyi sitten, nyökäten jonnekin mun selän taakse.
      ”What… Ohhoh”, Alva henkäisi nähdessään ilmoitustaululle ripustetun ison julisteen, jonka yläreunassa koreilivat kimaltelevat kirjaimet: Tie Tähtiin. Perhosparvi lehahti mun mahassa valloilleen.
      ”Yaas”, Alva innostui heti. ”Apua, saankohan mennä Hauskalla tonne… Hard, siinä olis helpon A:n kouluosuus, mutta metriset esteet, jaiks!”
      Alva tonki kännykän repustaan ja rupesi skannailemaan ilmoittautumisen QR-koodia. Mä seurasin sivusta melkein lamaantuneena ja luin julistetta rivi riviltä. Kolme osakilpailua ja finaalia, kisattaisiin tiimeissä mutta myös henkilökohtaisesta suoriutumisesta palkittiin…
      ”Kai säkin aiot osallistua?” Alva tivasi multa.
      ”Noh…” Mä mietin kuumeisesti. ”Hitsi, enpä tiedä. Mulla on just tuolloin perhepäivälliset.”
      Kuulin, kuinka sohvalla Rhea meinasi tukehtua leipäänsä.
      ”Haloo, perhepäivälliset versus kisat! En oo koskaan kuullut kenenkään rakastavan perhettään noin paljon.”
      Mä hieroin niskaani.
      ”Mun porukat on oikeasti ihan fanaattisia niistä”, mä koitin selittää. ”Jos missaa ne niin sitten on helvetti irti.” Olipa valehteleminen vaikeaa.
      ”Myönnä pois että sä jänistät”, Rhea virnisteli.
      ”Ai minä? En ikinä”, mä vannoin ja vaihdoin nopeasti puheenaihetta. ”Pitikö tänään muuten mennä auttamaan niitä penskoja lastentunnille? Kuulin että ainakaan Nio ei pääse.”
      ”Siihen on vielä tunti…” Alva venytti sanojaan. ”Jäädään vielä tänne hetkeksi kykkimään.”

      Mä päätin mennä keskenäni putsaamaan Oskun suojia ja satulavyötä. Ne kaipasivat pesua, sillä joku ryhmä oli eilen käynyt rapamaastossa, plus mä tarvitsin pikkuhetken laittaakseni sekaisin menneet pasmat takaisin järjestykseen. Matkalla mä kävin tarhoilla moikkaamassa Oskua ja antamassa sille puolet omasta eväsomenastani siinä toivossa, että se kohta jo tykkäisi musta. Ja että mä tykkäisin siitä. Tänään Osku lampsi mun luokseni omenanpalan houkuttelemana, hamusi herkkupalan vähän turhan innokkaasti ja kovakouraisesti mun kämmeneltä ja löntysti takaisin Cooperin luo nähdessään, ettei mulla ollut sen ihmeellisempää asiaa.
      Musta tuntui, että kaikilla muilla oli aivan erityinen kiintymys hoidokkeihinsa – Alva ja Ciara pitivät Hauskaa ja Valeraa (siis VALERAA, toista niin kiukkuista hevosta ei maan päällä tallustanut) silmäterinään. Toisaalta he olivat myös hoitaneet niitä pitempään. Mulla ja Oskulla oli vielä kaikki yhdessä. Ehkä yhdessä kisaaminen hitsaisi meistä samanlaisen erottumattoman parivaljakon kuin Alva ja Hauska olivat…

      Näitä mä pohdin kulmat kurtussa kävellessäni satulahuoneeseen. Siellä oli jo joku: Alisa kökötti jakkaralla vesiämpäri jaloissaan, puunaamassa Milon suitsia.
      ”Päivää taloon”, mä tervehdin tyttöä. Se hädin tuskin nosti katseensa suitsista ja nyökkäsi. Täytin oman ämpärin, noukin pesusienen ja Oskun varustelaatikon ja istuin matalimmalle jakkaralle mikä satulahuoneesta löytyi, polvet suussa. ”Nakkaatko sitä saippuaa.”
      Alisa vippasi mulle satulasaippuaputelin, ja mä truuttasin sitä sienelle ja tartuin kuraisiin suojiin. Niistä likaa hangatessa sai vajota ajatuksiinsa, eikä Alisakaan ollut turhan puhelias –
      ”Aiotteko te Oskun kanssa osallistua sinne kisoihin?”
      Voi pahus.
      ”Saa nähdä”, mä vastasin. ”Entäs sä ja Milo?”
      ”Juuu”, Alisa sanoi. Mä kerkesin juuri parahiksi nostaa katseeni nähdäkseni, kun se oli leikkaavinaan sormillaan kurkkunsa. Mä naurahdin yllättyneenä. En osannut kuvitella hipihiljaista Alisaa kisakentälle.
      ”Mentiin sinne helpoimpaan luokkaan. Vuorotellen tuntuu että se oli ihan emämunaus, vuorotellen taas en malta odottaa… Aleksi ainakin uskoo meihin”, tyttö selitti hymyillen ylpeänä.
      ”Se varmaan nauraisi mut lyttyyn jos kysyisin, tai Nadja ainakin”, mä mutisin.
      ”Ai miksi?” Alisa kysyi uteliaana. Mä kurotin nappaamaan uutta suojaa boksista, jaksamatta nousta jakkaralta. Se oli virhe: laatikko oli vähän liian kaukana, mun painopiste horjahti, koitin paikata sitä huitaisemalla vastakkaisella jalalla, ja vesiämpärin sisältö levisi betonilattialle. Mä huokaisin.
      ”No juuri tämän takia. Aleksi ja Nadja on nähnyt mun rikkovan ja pudottavan varmaan jokaisen esineen, mikä tästä tallista löytyy.” Mä huomasin avautuvani nuoremmalle tytölle.
      Alisa hihitti veijarimaisesti.
      ”En mä usko, kyllä täällä säätää itse kukin sitä sun tätä.”

      Mä kaadoin ämpäriin uudet vedet ja selittelin Alisalle, että joku vain luulisi, että mä olin ahkerasti pessyt satulahuoneen lattiaa. Me putsattiin loput varusteet hiljaisuuden vallitessa. Mä mietiskelin omaa jatkuvaa mokailuani. Rapatessa roiskuu, eikä se ikinä sillä hetkellä kiusannut kun jotain hajosi. Vasta jälkeenpäin asiat tuntuivat kasaantuvan mielessä ja itsensä näki tallin kömpelöimpänä hoitajana. Mutta ehkei kukaan muu ottanut sitä vakavasti. En kai mäkään, hyvänen aika, ottanut itseäni ainakaan kamalan vakavasti.
      ”Niistä kisoista tulee kyllä tosi jännät”, Alisa sanoi kerätessään tavaroitaan. Mä nyökkäsin.
      ”Niinpä! Te pesette Milon kanssa varmasti mennen tullet sieltä muut ratsukot.”
      ”Saa nähdä”, Alisa sanoi silmiään pyöritellen. ”Mutta ilmoittaudu nyt säkin, tai jäät kaikesta hauskasta paitsi.”
      Mä nyökyttelin.
      ”Älä sitten kerro tästä Alvalle ja Rhealle”, mä vannotin. ”Sanoin niille, etten pääse, koska mulla on perhepäivälliset.”
      Alisa virnisti ilkikurisesti ja nosti sormen suulleen salaisuuden merkiksi.

      Mä laitoin suojat ja vyön huolellisesti kuivumaan varoen sotkemasta enempää. Sitten mä marssin tunnollisesti auttamaan skidejä alkeistunnille. Mä sain talutettavakseni pikkuruisen Pilkun, jolla ratsasti vielä pienempi Onni. Aleksi piti tunnin. Mä keskityin koko tunnin ajan olemaan kompastumatta jalkoihini – omiin tai Pilkun – jotta sitten kehtaisin mennä kysymään Aleksilta kisoista.

      Illalla tuntien päätteeksi meitä tallilaisia oli kerääntynyt hämärään tupaan iso joukko höyryävien kuppien ääreen. Mä siemailin kaakaota mukistani litistyneenä ja Rhean ja seinän väliin. Kaikki puhuivat Tie Tähtiin -kisoista. Nio muisteli viime vuoden kisoja, kirosi, kuinka ne perhanan auburnilaiset olivat voittaneet kaiken.
      ”Nyt me kyllä treenataan niin täysiä että Hallavan tiimit voittaa kaikki”, Ciara vannoi sohvalta Nikon kainalosta. ”Milloinkahan ne tiimijaot muuten selviää?”
      ”Aleksihan sanoi, että kasaa ne, kun ilmoittautumisaika on päättynyt”, vastasi Seela pöydän äärestä vähän terävästi.
      ”Voitaisiin Hauskan kanssa kokeilla hypätä joku päivä että tietää, kehdataanko mennä vai jänistetäänkö”, Alva totesi. ”Haluuako joku liittyä seuraan?”
      Sitten Aleksin parrakas naama kurkkasi toimiston ovesta.
      ”Ruska, siulla oli vissiin jotain asiaa?”
      Mä nielaisin ja hilauduin pois pirtinpenkiltä. Mä tunsin kiusallisesti tuijotukset selässäni astellessani toimistoa kohti, joten viime metreillä otin vielä tilanteen haltuun, käännyin kohti tuijottavia tallikavereitani ja kumarsin suurieleisesti. Kuului muutama hörähdys, ja muut jatkoivat juttelua normaalisti.

      Mä pidin tiukasti huolta siitä, etten gurun luolaan astellessani kompastunut kynnykseen tai vetänyt ovea saranoiltaan. Sitten mä istuin tyhjään tuoliin varovasti peläten, että siitä nyt ehkä katkeaisi jalka. Ei katkennut. Sain Aleksilta kummeksuvan katseen. Teki mieli kiemurrella sen alla. Mä karaisin kurkkuani. Niskaa kuumotti.
      ”Niin, niistä Tie Tähtiin -kisoista…”

      • #50178 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 159
        • Perus pullaponi

        Olipas tää jotenkin hauska tarina kaikkien kommelluksien kanssa. Mutta silti semmosta helppoa ja mukavaa luettavaa josta tuli hyvä fiilis.

      • #50180 Vastaa
        Alva Ainio
        Valvoja
        • Postauksia: 101
        • Perus pullaponi

        Tarina tarinalta mä tykkään Ruskasta vaan enemmään ja enemmän! Se on jotenkin niin symppis ja ihana tyyppi. Tekstissä oli pelkkää hyvää tarinankerrontaa ja nää saa joka kerta hymyn huulille. Innolla odotan miten Oskun ja Ruskan TT-treenit lähtee kehittymään.

        • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 1 viikko sitten Alva Ainio.
      • #50189 Vastaa
        Niko
        Valvoja
        • Postauksia: 70
        • Koulutuksen tarpeessa

        Mä en kestä miten hauskaa luettavaa nää tarinat on! Mä harvoin hymyilen tai nauran kun luen, mutta tälläkertaa naurahdin pariin otteeseen 😀

      • #50196 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Nää tarinat on hauskaa luettavaa, Ruskalle kun sattuu ja tapahtuu koko ajan! 😀 Vahingonilo paras ilo, eiks je? Kuitenki, upee tarina ja kiitti kun otit Alisan mukaan, oli hauskaa lukiessa!

      • #50197 Vastaa
        Rhea Kiurula
        Valvoja
        • Postauksia: 43
        • Koulutuksen tarpeessa

        Mä niin tykkään Ruskasta! Ihanan iloinen tarina, josta tuli hyvälle tuulelle. Rakastin alun pyöräilykohtaa ja kumarrusta ennen Aleksin toimistoon astelemista. Elävöittää tekstiä hurjasti ja kertoo Ruskan persoonasta!

      • #50200 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1394
        • Lauman johtaja

        Ihan tismalleen samaa mieltä muiden kanssa. Ruska on valloittava persoona ja se välittyy joka tarinasta ihan tosi hyvin. En ymmärrä miten osaat kirjottaa näin hyvää tekstiä?! Saat 2hp ja 2sp

      • #50335 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Voihan Ruska! Apua kuinka symppis tyyppi, en ehkä kestä 😍 Niin suloisen inhimillinen kämmäilyineen! Lisää tätä ja paljon 👌

      • #50460 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 212
        • Perus pullaponi

        Vitsit mä tykkään Ruskan hahmosta vielä enemmän! Tarina oli myös tosi kiva ja helppolukuinen, ja eteni sulavasti!

Luet parhaimillaan 3 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Ruska & Osku

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: