Sora & Vaakku

Foorumit Päiväkirjat Sora & Vaakku

  • Tämä aihe sisältää 46 vastaukset, 8 ääntä, ja päivitettiin viimeksi 2 viikkoa sitten Sora toimesta.
Luet parhaimillaan 29 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #50719 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Sora Hunt
      ylläpitoponina Pihlan Vaaraton eli Vaakku

      Sora on 16-vuotias teini, joka käy lukion ensimmäistä vuotta. Hän on lähes yhtä villi kuin tummat kiharansa, ja on sosiaalisilta taidoiltaan ihan mukiin menevä. Sora on nauravainen ja tempaisee helposti hiljaisemmatkin kaverit mukaan juttuihinsa. Toisinaan Sora kuvittelee hieman liikoja itsestään, ja varsinkin hevosmiestaidoistaan, mutta toisinaan tytön itsetunto taas on ihan nollissa.

      Sora asuu isänsä Marcuksen ja tämän vaimon Emmin kanssa Pronssijoella. Soran vanhemmat Emily Hunt ja Marcus Kivikoski erosivat tytön ollessa 6-vuotias, ja tuolloin Sora muutti äitinsä mukana pois Suomesta Englantiin. Emily kuoli auto-onnettomuudessa Soran ollessa 11, ja tyttö joutui jättämään kaikki kaverinsa taakseen ja muuttamaan Saksaan isänsä luokse, jossa tuo työskenteli lakimiehenä. Seuraavat kolme vuotta kuluivat muuttaessa maasta ja kaupungista toiseen Marcuksen työn perässä, eikä Sora pystynyt oikein juurtumaan minnekkään ja alkoi etääntyä muista ikäisistään. Sillä mitä järkeä oli hankkia uusia ystäviä, jos puolen vuoden päästä taas muutettaisiin ja kaikki pitäisi aloittaa alusta?
      Jouluna 2017 Marcus ja Emmi, jotka olivat tavanneet Berliinissä ja menneet naimisiin vuoden seurustelun jälkeen, päättivät asettua aloilleen ja ostaa omakotitalon Suomesta, mistä Sora ei suoraan sanottuna ollut kovin innoissaan…
      Soran pelastukseksi koitui Naavan ja Elyssan omistama ratsutalli, jonne tytön kodilta on matkaa vain muutama kilometri. Sora alkoi käymään tallilla säännöllisesti ja löysikin itselleen parhaan ystävän pienestä suomenhevostammasta Ruususta. Samalla Sora tutustui lähemmin muiden ratsutallin kävijöiden, kuten Kassun ja Jessen, kanssa ja siinä samalla myös läheisen ratsastuskoulun porukoihin, kuten Emilyyn ja Nioon.

      Viimeisen vuoden ajan ratsutallilla on ollut melko hiljaista yksäreiden muutettua pois. Elyssa ja Naava ovat olleet pienissä taloudellisissa vaikeuksissa, sillä ratsutus- ja valmennushommista on ollut pulaa. Onneksi kasvatit ovat menneet melko hyvin kaupaksi, mutta Soran harmiksi myös Ruusu löysi itselleen uuden kodin. Lopulta tilanne meni siihen pisteeseen, että Naava ja Elyssa päättivät kunnostaa tilan suuren päärakkennuksen majataloksi ja houkutella ratsastuksesta kiinnostuneita turisteja Suomen maalaismaisemiin. Rakennustyöt ovat olleet täydessä vauhdissa ja siksi hevosiakin on yritety pitää pihassa mahdollisimman vähän. Aika ei yksikertaisesti riitä usean hevosen ylläpitoon ja liikuttamiseen tässä vaiheessa, kun remontti on vielä kesken ja parivaljakon tulonlähteet nollissa.
      Soran suureksi yllätykseksi Marcus suostui ottamaan Vaakun, erään ratsutallin omistaman suomenhevosorin, tytölle ylläpitoon ratsastuskoulu Hallavaan. Näin Sora pääsee jatkamaan treenaamistaan tavoitteellisesti myös kotitallin remontin ajan. Nyt Soralla ja Vaakulla onkin tavoitteena menestyä vuoden 2020 Tie Tähtiin kisoissa!

    • #50721 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      1. Tästä se lähtee
      torstai 2. huhtikuuta 2020

      Mä en voinut uskoa tätä todeksi. En. Vaan. Voinut. Mä en ymmärtänyt mitä ihmettä Naava oli voinut mun isälle oikein sanoa, että se oli suostunut tähän hommaan. Toisaalta Naava oli myös alun alkaenkin saanut Elyssan suostumaan ratsutallin ostamiseen ja sittemmin majatalon perustamiseen, että kai sillä täytyi olla jonkinlaisia suostuttelun lahjoja. Ja jos totta puhutaan, niin kai mun isän oli täytynyt näiden muutaman vuoden aikana, kun me oltiin Suomessa asuttu, nähdä kuinka paljon mä rakastin ratsastamista ja kuinka tosissaan mä olin sen suhteen.
      Pakko mun oli itsellenikin myöntää, että mä olin kehittynyt tänä aikana ihan hurjasti. Viime syksynä me oltiin jopa uskaltauduttu Hallava Cupiin kisaamaan Vaakun kanssa esteillä kahdeksaakymppiä. Ei se ollut ihan hirveän hyvin mennyt, sillä silloin Vaakku oli ollut mulle vielä ihan uus tuttavuus. Oltiin me kuitenkin Kassu ja Olmi voitettu, hah. Nyt me oltiin talvella otettu vähän rennommin, mutta kaikki tulisi muuttumaan nyt. Isä oli nimittäin suostunut ottamaan Vaakun mulle Hallavan ratsastuskoululle ylläpitoon. Me alettaisiin treenaamaan. Ja ihan hulluna.

      Kun mä olin viime viikolla saanut tietää tästä – isä oli pitänyt juhlallisen puheen siitä, kuinka mä aloin pikkuhiljaa kasvamaan aikuiseksi, ja osasin ottaa enemmän vastuuta ja plaa plaa – mä olin mennyt heti ilmoittamaan meidät Vaakun kanssa Tie Tähtiin kisoihin, joista olin muutenkin haaveillut jo pari viime vuotta. Eka mä olin ilmoittautunut medium-tasolle, mutta sitten muhun oli iskenyt joku ihmeen tarmopuuska ja mä olinkin päätynyt vaihtamaan hardiin. Vaikka eihän me oltu ikinä vielä edes hypätty metrin rataa! Mun täytyi olla ihan hullu. Mutta mä halusin näyttää, siis ihan tosissani näyttää, mihin musta olisi. Eikä ykskään ratsastaja ollut tullut huippu-urheilijaksi pysymällä mukaavuusaluella. Ja mä todellakin halusin ammattiratsastajaksi.

      Nyt mua alkoi pikkuhiljaa jännittää. Olin kyllä edelleen ihan yhtä innoissani kuin ratsutallilta lähtiessäni, mutta nyt jännitys alkoi viemään tilaa innostukselta. Vaakku käveli mun vieressä kaula pitkänä ja korvat lötköinä puolelta toiselle lerppuen. Sen mielestä tää oli ihan ku mikä tahansa päiväkävely. Se ei tiennyt, että me oltiin matkalla tallille, joka tulisi olemaan sen koti seuraavat pari kuukautta. Hallavan tallirakennus alkoi pikkuhiljaa vilkkua puiden välistä ja perhoset vaan jatko päätöntä lentelyään mun vatsassa. Toisaalta oli ihanaa että ratsastuskoulu oli kävelymatkan päässä ja mä tunsin porukkaa sieltä, mutta toisaalta oli ihan kamalaa. Esimerkiksi Lilyä mä en ollut nähnyt varmaan yli vuoteen ja se varmaan piti mua vieläkin 14-vuotiaana kakarana, joka ei osannut ratsastaa. Mitä se ajattelisi, kun mä tupsahtaisin paikalle orin kanssa? Enkä ees millään hienolla trailerilla, vaan ihan vaan riimun kanssa metsän läpi taluttaen. Silitin Vaakun harjaa siitä turvaa hakien ja astelin sitten päättäväisesti tallin pihaan.

      • #50725 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Oi, olipa ihana 😍👌

      • #50732 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 165
        • Perus pullaponi

        Tää oli kiva tarina ja mukavaa päästä seuraamaan mite Sora ja Vaakku kotiutuu Hallavaan ja pääsee porukkaan mukaan 🙂

    • #50835 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      2. Riskiryhmä
      perjantai 3. huhtikuuta 2020

      Mun fiilis ei ollut ihan hiveän korkealla laskeutuessani Vaakun satulasta. Me oltiin käyty tekemässä nopea koulutreeni Hallavan maneesissa ja ori oli ollut sitä mieltä, että se oli maailman kamalin paikka. Joka nurkassa oli pieniä vihreitä miehiä ja katsomon laidalle jätetty fleeceloimi olisi voinut hyökätä päälle hetkellä minä hyvänsä. Keskittyminen oli siis ollut aivan hukassa, ja vauhtia aivan liikaa.
      Nyt tosin Vaakku näytti mun vieressä siltä, että se voisi nukahtaa. Ori roikotti päätään alhaalla ja silmät olivat puoliksi kiinni. ”Saat sitten luvan käyttäytyä verkassa nätimmin kun tänään”, mutisin orille samalla kun mietin miten tulisimme selviämään maneesissa tapahtuvasta verryttelystä. Ehkä muut hevoset toisivat juuri sen verran turvaa. Tai sitten Vaakku keskittyisi vaan ja ainoastaan tammoihin, joita kisoihin mitä luultavimmin olisi tulossa. Joka tapauksessa, mä olin aika varma, että ainakaan muhun se ei tulisi keskittymään.

      Löysäsin satulavyötä ja nostin jalustimet ylös, sitten oli aika lähteä takaisin talliin. Me oltiin sovittu tiimipalaveri tälle päivälle. Mä vein Vaakun suoraan sen omaan karsinaan Orionin viereen. Toinen ori oli vielä tähän aikaan ulkoilemassa, ja vaikka Vaakku olikin näyttänyt tulevan sen kanssa ihan ok toimeen, tuntui turvallisemmalta puuhata karsinassa, kun vieressä ei ollut mahdollista häiriötekijää.
      Vaakku meni suoraan juomakupille ja mun oli helppo avata ensin suitsista kaikki soljet. Sitten mä kävin avaamassa satulavyön ja vedin satulan pois Vaakun selästä. Nappasin vielä ohjista ja niskahihnasta toisella kädellä kiinni ja vedin suitset orin päästä. Vaakku keskeytti ilomielin juomisen hetkeksi, jotta pääsi eroon moisista kamppeista. Laitoin karsinan oven tottuneesti perässäni kiinni ja suuntasin satulahuoneeseen.
      Mä olin jo eilen varannut Vaakun varusteille omat paikat. Satula löysi tiensä vasempaan nurkkaan alimpaan satulatelineeseen ja kuolaimet pääsivät sitten pesuun. Niputin suitset, laitoin ne paikoilleen ja nappasin harjakorista pölärin mukaani. Vaakun karvat pitäisi vielä suoristaa ennen kun voisin kipittää kokoukseen. Ori saisi jäädä suoraan karsinaansa odottamaan iltaheiniä, joihin olisi vajaa tunti aikaa.

      Mua vähän jännitti vetäessäni tallituvan oven auki, mutta yritin sysätä tunteen taka-alalle. Mä tiesin, että Maisa kisaisi Savulla kaheksankympin esteissä ja Aava Muumilla easy-tasolla, joten mistään huippuratsastajista ei voinut olla kyse. Ohton mä tunsikin jo entuudestaan, ja vaikken ollut sen kanssa hirveästi ollut missään tekemisissä, tiesin sen ihan mukavaksi tyypiksi. Kaikki kolme olivat jo valmiina tuvan pöyvän ääreen kokoontuneena kun mä saavuin paikalle. ”Moikka, mä oon Sora”, moikkasin kaikkia nostaen käden epämääräiseen vilkutukseen ja löysin sitten tieni pitkälle penkille Ohton viereen. Ohto mutisi tervehdyksen takaisin, vaikka piti katseensa tiiviisti kahvikupissaan. ”Heii, mun nimi on Maisa, hoidan sitä vuonohevosta”, vaaleanpunaisilla hiuksilla varustettu nainen esittäytyi hymyillen. Hymyilin takaisin. Musta tuntui heti, että meillä tulisi Maisan kanssa synkkaamaan hyvin. ”Joo mä tiiäs Savun, oon joskus menny sillä tunnilla”, nuökkäsin. ”Ja mä oon Aava, mut se varmaan kävi jo selväksi”, mun kanssa saman ikäinen tyttö sanoi varautuneen oloisesti.”
      ”Krhm”, Ohto karaisi kurkkuaan. ”Aleksi tosiaan ehdotti, että me piettäisiin pieni tiimipalaveri, ja mietittäisiin meille se joukkuenimi. Kisat on jo ylihuomenna ja Aleksi ei tiedä mitä se listaan kirjottais.”
      ”Mitkä muiden tiimien nimet on?” kysyin. Olin kyllä lukenut ne listasta, mutten ollut silloin kiinnittänyt asiaan sen enemää huomiota.
      ”Ryhmärämä, Karhukopla ja… Rakettiryhmä”, Maisa muisteli.
      ”Ai niinkuin Pokemoneissa?” mä virnistin.
      ”Joo niinhän se tais mennä”, Maisa tirskahti myös.
      ”Onks kellään hyviä ehdotuksia?” Ohto kysyi ja hörppäsi kahviaan.
      Mun pää löi tyhjää ja niin taisi kaikkien muidenkin. Maisa näytti mietteliäältä ja Aava katseli ulos ikkunasta.
      ”Mulle tulee mieleen vaan jotku yksisarvisjutut ja hattara, kun Maisan hiukset on niin kivan väriset”, mä hymyilin ehkä vähän nolona kun olin viitsinyt rikkoa hiljaisuuden.
      ”Ai! Kiitti”, Maisa kosketti nopeasti poninhäntäänsä. ”Se ei kyllä ehkä sovi ihan joukkoon muiden Hallavan tiiminimien kanssa”, tuo pohti.
      Me oltiin taas muutama tovi hiljaa.
      ”Entäs… Riskiryhmä? Se ainakin sopis”, keksin yhtäkkiä.
      Aava käänsi katseensa epäilevänä muhun ja Ohto vaikutti välinpitämättömältä. ”Joo! Musta ainakin tuntuu että ihan riskillä mennää”, Maisa naurahti.
      ”Joo sitä mä aattelin. Kun Vaakku ei oo vielä kisannut metrin radoilla ja eiks Muumikin oo aika kova kieltämään?” Ja näin me lopulta päädyttiin siihen, että meidän tiimin nimeksi tuli Riskiryhmä.

      //joka tietysti tänä aikana tarkoittaa jotain ihan muuta xd

      • #50837 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 214
        • Perus pullaponi

        Tosi kiva tarina! Muutenki tykkään Soran hahmosta tosi paljon!

      • #50838 Vastaa
        Alva Ainio
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Sora vaikuttaa niin hauskalta tyypiltä! Tää Riskiryhmä nimi on kyllä kans ihan hervoton.

    • #50862 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      3. Esteponit
      lauantai 4. huhtikuuta 2020

      ”Miksi musta tuntuu, että mut laitetaan aina kaikkiin hanttihommiin?” Nio valitti mönkkärin ratista. ”Älä hei yhtään valita, sä et oo vielä kantanu puomin puomia”, Maisa piikitteli takaisin. Me oltiin Maisan ja Kassun kanssa kannettu kohta suurin osa Hallavan estetolpista ja -puomeista mönkijän perässä roikkuvaan perävaunuun. Aleksi oli aamulla alkeistunnin jälkeen ilmoittanut meille paikallaolijoille, että esteiden roudaaminen kentälle huomisia kisoja varten olisi meidän vastuulla. Osa oli toki jo paikalla Alanan estevalmennuksen jäljiltä, mutta kaikkein painavimmat – kuten muuri ja lankkuesteet – oli vielä piilotellut maneesin laitojen takana. Mä pyyhkäisin hikeä mun pipon alta. Missä vaiheessa oli tullut näin kevät ja lämmin sää?
      ”Onks kaikki kyydissä?” Nio kysyi malttamattomana. ”Joo nyt on”, Maisa vastasi ja lisäsi sitten mulle hiljaisemalla äänessä samalla pyöräyttäen silmiään: ”Ois menny nopeemmin jos oisit auttanut.” Mä jouduin pidättelemään naurua ja Nio mulkaisi meitä epäluuloisena. Kassu hyppäsi Nion taakse mönkkärin kyytiin ja kietoi kädet tuon ympärille. Mun sydämessä ailahti ehkä ihan pikkasen kun mietin, että ois ollu niin mukavaa, jos mä oisin ollut siinä Kassun edessä. Mutta no, ne oli menneen talven lumia ne. Ja mähän en itseäni millään yksipuolisilla rakkaushuolilla sekoittaisi päivää ennen kisoja.

      Me lompsittiin Maisan kanssa mönkkärillä kaahottavien poikien perässä kohti kenttää, jonne esteet pitäisi vielä purkaa. ”Haluutko sä tulla Savun kanssa hyppää vähän esteitä, kun ollaan saatu tää homma tehtyä?”
      Maisa vilkaisi tarhan suuntaan, jossa Savu nautti kevätauringosta. ”Mä en oo ihan varma, oisko se hyvä kisoja ajatellen. Aleksi kyllä sano, että voisin vielä liikuttaa Savun tänään, kun se meni vaan sillä alkeistunnilla. Mut onko esteet vähän liian rankat? Savu menee huomenna kuitenkin kaks esterataa ja yhden kouluradan”, Maisa pohti.
      ”No jos tuut vaan käppäilemään? Laitat nappulat kuntoon huomista varten. Jos se on vaikka ihan turtunut niiden alkeistuntilaisten käsittelyssä?” kannustin virnistäen.
      ”No voisin mä tulla.”

      Lopulta me rakennettiin Nion ja Kassun avustuksella kentälle kaksi ristikkoa pitkälle sivulla ja yhden isomman okserin diagonaalille. Me käytiin hakemassa ponit sisälle ja varustettiin ne aika reippaassa vauhdissa. Aurinko oli jo tunnin päästä laskemassa ja me haluttiin selvitä valosan aikaan vielä takaisin talliin. Vaakku tuntui reippaalta mun taluttaessa sitä kohti kenttää. Jätin sopivan hajuraon edellä menevään Savuun ja säädin sillä aikaa jalustimia kun odottelin vuoroani päästä selkäännousukorokkeelle. Maisa kiipesi ketterästi Savun selkään ja lähti sitten kiertämään uraa. Vaakku oli vähän vaikeampi saada seisomaan paikoillaan korokkeen vieressä, mutta onnistuin kuitenkin heilauttamaan itseni satulaan ennen kuin ori lähti ravaamaan norjanvuonohevosen perään. ”Hei pruuu, oota nyt vähän hätähousu”, sain Vaakun ohjista vetämällä pysähtymään ja noukin jalustimet jalkoihini. Heti kun vähänkään hellitin ohjista, läti Vaakku taas kiitämään kenttää ympäri.

      Me juteltiin Maisan kanssa mistäs muustakaan kuin huomisista Tie Tähtiin kisoista samalla kun mä yritin pitää Vaakun käynnissä. Mä kerroin odottavani eniten esteluokkaa ja että helposta A:sta mä en odottanut mitään kovin hyvää tulosta. Maisa kertoi olevansa iloinen, ettei ollut ilmoittautunut koululuokkaan, ja voisi täysillä keskittyä esteisiin.
      Kun me oltiin kävelty Vaakun mielestä aivan liian pitkään, mä keräsin ohjia paremmin käteen ja ori lähti kaahottamaan ravissa ennen kuin ehdin edes pyytää. Se tuntui tietävän että tänään oli esteitä tiedossa, eikä oikein jaksanut malttaa kun pyysin sitä taipumaan volteille ja väistämään pohjetta uralta sisällepäin. Lopulta mä luovutin ja vaan nostin laukan. Vaakku oli heti aktiivinen ja tuntui käteenkin ihan vastaanottavaiselta, vaikka menohaluja kyllä löytyi. Mä laukkasin ensin yhden pääty-ympyrän ja ohjasin sitten ristikoille. Ensimmäiselle Vaakku lähti aika kaukaa ja hyppäs jäätävällä ilmavaralla. Mä osasin onneksi odottaa sitä ja sain lyhennettyä laukkaa sopivasti ennen toista estettä. Se me ylitettiin ihan mallikkaasti.
      Me tultiin sama tehtävä vielä uudestaan ja vaihdettiin sitten ravin kautta suuntaa. Kun mä nostin uudestaan laukan ja lähdin ohjaamaan esteille, Vaakku lähti harppomaan pää taivaissa mun hidastusyrityksistä huolimatta. Me päästiin ensimmäisestä esteestä jotenkuten, mutta sitten mä näin parhaaksi ratsastaa voltin esteiden väliin, niin kuumalta ori tuntui. Toiselle esteelle me tultiin vähän rauhallisemmassa laukassa, mutta vinoon. Niimpä me päädyttiin toistamaan tätäkin tehtävää voltin kanssa vielä pari kertaa. Sitten mä annoin Vaakun kävellä hetken, ja yllytin Maisaa tulemaan kanssa ristikkosarjan. Ratsukko oli ravaillut sillä aikaa kun me oltiin Vaakun kanssa hypätty ja nyt ne nosti kauniin hallitun laukan. ”Kato Vaakku, tolleen meijänkin pitäis noi esteet tulla”, saarnasin ratsulleni. Maisa hyppäsi esteitä kerran kumpaankin suuntaan ja ratsasti sitten mun vierelle. ”Savu tuntuu tänään tosi hyvältä! Oispa se huomenna samanlainen.” ”Toivotaan, se näyttikin tosi kivalle”, kannustin.

      Loppuun me hypättiin vielä Vaakun kanssa isompaa okseria, kerran irtona ja kerran kahden ristikon perään. Loppua kohden Vaakkukin tuntui kuuntelevan mua vähän paremmin ja siihen oli sitten hyvä lopettaa. Tänään pitäisi ehtiä vielä putsaamaan varusteet huomisia kisoja varten ja ehkä miettiä Vaakulle jonkinlaisia sykeröitä. Niin ja se koulurata mun pitäis ehdottomasti vielä tänään opetella! Tästä tulisi vielä pitkä ilta…

      • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 4 viikkoa sitten Sora.
      • #50864 Vastaa
        Nessa
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Mahtavasti kirjotettu😍

      • #50866 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 165
        • Perus pullaponi

        Tää oli kiva tarina ja mielenkiintoista nähdä millainen ystävyyssuhde näiden kahden välille muodostuu 🙂

      • #50873 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 214
        • Perus pullaponi

        Jälleen niin kiva tarina, ja Niokin pääsi hyvin mukaan!!

      • #50956 Vastaa
        Maisa
        Osallistuja
        • Postauksia: 54
        • Koulutuksen tarpeessa

        Eikä, vähän kiva tarina! Mä niin tykkään sun kirjoitustyylistä, oot tosi hyvä kirjoittamaan. Viittisitkö lainata noita taitojas mullekin vähän? 😀

    • #51000 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      4. Kisajännitystä
      sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

      ”Muista syödä aamupalaa!” kuului mun isän huuto alakerrasta. Kello oli 8:30 ja kaikki oli vielä ihan levällään. Mä olin just saanut piirrettyä rajaukset mun yläluomiin ja vedettyä kikkarat tiukalle päänmyötäiselle ponnarille niskaan. Urheilukassi oli avonaisena mun sängyn päällä ja tarkastin varmaan viidennen kerran, että kaikki oli mukana: valkoiset kisahousut, kisatakki, letityskuminauhat, ratsastussaappaat, lompakko… Ratsastushanskat ja kypärä oli jo tallilla, niitä ei tarvitsisi erikseen pakata.
      Mä seisoin keskellä mun huonetta ja katsoin kuumeisena ympärilleni, mitä puuttui? Kannukset! Ja kisanumero! Voi mä oisin ollut niin vihainen itselleni, jos ne ois nyt jäänyt kotiin. Mä kaivoin esineet lipastostani ja heitin kassini sivutaskuun. Nyt pitäisi olla kaikki. Kisapaita mulla oli päällä ja jalassa tallifarkut, mitkä vaihtaisin kisahousuihin tallituvan vessassa just ennen omaa luokkaani.
      ”Mä tein sulle pari voileipää, tuu nyt syömään!” käsky kuului uudemman kerran.
      ”Joo ihan just!” mä huusin vastaukseksi. Nappasin yöpöydältä mun aktiivisuusrannekkeen, jota en kyllä ihan hirmu usein muistanut käyttää, mutta tänään se tulisi tarpeeseen. Kännykkä ei varmasti pysyisi koko päivää matkassa mukana, ja kellon aika oli kisoissa tärkeää informaatiota. Mä vedin kaapista puhtaan hupparin päälle ja katsoin itseäni peilistä. En ainakaan ollut ihan niin rönttösen näkönen kun tallilla yleensä. Työnsin vielä yhden pinnin mun ohimolle, taivuttaen viimeisenkin karanneen hiuskiehkuran takaisin päätä vasten.
      ”Sun täytyy syödä jotain, ennen kun lähdet!”
      ”Joo, joo iskä! Mä syön!”
      ”Etkös sä sanonut, että varttia vaille piti lähteä?”
      ”JOOOO!” nyt mä karjuin jo ihan pää punasena. Kai mä nyt itse muistin mitä olin sanonut.
      Vetäisin kassin vetoketjun kiinni yhdellä nopealla liikkeellä, heitin sen mun olalle ja tömistelin rappuset alakertaan täyttä vauhtia. Mä nappasin edellisenä iltana täyttämäni juomapullon jääkaapista, isän tekemät voileivät keittiönpöydältä, ja työnsin sitten jalkani lenkkareihin työntäen samalla ulko-oven auki.
      ”Tuu jo, me myöhästytään!” huusin isälleni, joka varmaan istui vielä olohuoneen sohvalla.
      Lopulta se olin mä, joka istui auton penkillä ainakin kaksi minuuttia odottaen, että isä sai ulkovaatteet päälle. No ainakin sain syötyä mun aamiaista siinä.
      ”Sä unohdit sun takin”, isä työnsi punaisen tuulitakin mun syliin asettuessaan ratin taakse.
      ”Tääl on ihan lämmin, en mä tarvii.”
      ”No ota nyt kuitenkin mukaan, joudut olemaan koko päivän ulkona.”

      Tallissa kävi kova kuhina. Mä moikkasin ainakin Alisaa, Nessaa, Inkaa, Emilyä, Nioa, Alvaa ja Rheaa matkalla parkkipaikalta tallituvan kautta talliin. Lisäksi paikka kuhisi muilta talleilta tulleita kisaajia. Varsinkin Lehtovaaran rekka kiinnitti mun huomion. Moni niistä olisi kisaamassa ensimmäisissä luokissa ja hevosia oltiin jo kävelyttämässä pitkän matkan jäljiltä, osaa jo varustettiinkin. Vaakku seisoi karsinassaan tomeran näköisenä. Vaikka se olikin vähän rauhallisemmassa orinurkkauksessa, kulki karsinan ohi jatkuvasti ihmisiä, jotka saapuivat tallituvan puolelta. Mä pysähdyin hetkeksi silittämään Vaakun turpaa kaltereiden läpi ja kiiruhdin sitten hakemaan harjakorin satulahuoneesta. Tällä kertaa mä sidoin Vaakun karsinaan kiinni, vaikka ratsutallilla yleensä hoidin sen vapaana. Vaikka Vaakku olikin ori, oli se nimensä mukaan vaaraton. Kuitenkin tuntemattomammassa ympäristössä, ja varsinkin tällaisenä päivänä kun ilmassa selvästi leijaili jännittyneisyyden ilmapiiri, kannatti pelata varman päälle.
      Vaakku ei ihan hirveästi välittänyt mun paapomisesta, vaan se keskittyi kuuntelemaan tallin ääniä korvat tötteröllä. Välillä se liikahti vähän levottomasti suuntaan jos toiseenkin, mutta pääasiassa mä sain ihan rauhassa harjata sen karvan kiiltävän puhtaaksi. Mä olin eilen siistinyt sen vuohiskarvat ja leikannut hännän tasaiseksi, mutten ollut ihan päättänyt mitä tekisin sen harjalle – jos mitään. Vaakun punertava harja oli ihan hirmu paksu, muttei kovin pitkä. Verkkoletti olisi vaikea saada pysymään muodossaan ja sykeröistä taas tulisi ihan naurettavan kokoisia palloja sen niskaan. Mä selvitin ensin sekä harjan että hännän kokonaan takuista ja lähdin sitten kokeilemaan, jospa saisin ranskanletin aikaan. Onneksi mulla oli aika paljon kokemusta kurittomista hiuksista, joten Vaakun harja taipui aika kivasti mun tahtooni. Vähän letti lähti kiemurtelemaan hassusti sään etupuolella, mutta oli se ainakin vähän siistimpi, kuin jos pörrö olisi ollut ihan vaan auki. Jospa se ainakin koululuokan ajan kestäisi paikoillaan, sitten mä voisin miettiä, mitä tekisin esteluokkaa ajatellen.
      Mä olin juuri sopivasti saanut Vaakulle kevyen loimen niskaan, kun tallin käytävltä alkoi kuulua kavioiden kopinaa. Siis enemmän kavioita kuin mitä siinä oli aamun aikana aikaisemmin liikkunut. Mä kurkkasin käytävälle ja huomasin, että koko ensimmäisen luokan Hallavakööri oli matkalla ulos. Unna näytti siltä, että se pyörtyisi ihan just, ja Nessa hymyili itsevarmasti. Mä nappasin takkini Vaakun karsinan viereisestä koukusta ja kiirehdin sitten muiden mukaan. Mä toimisin verkkavalvojana ekat pari luokkaa. Mun vatsassa muljahti, kun ajattelin että tästä ne kisat nyt sitten alkaisi.

      • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 4 viikkoa sitten Sora.
      • #51001 Vastaa
        Alva Ainio
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Tykkään ihan hirmuisesti sun kirjotustyylistä! Toi alun koti kohtaus oli kyllä niin verrattavissa oikeaan elämään, että ihan hymyilytti. 😀

      • #51007 Vastaa
        Maisa
        Osallistuja
        • Postauksia: 54
        • Koulutuksen tarpeessa

        Ihanaa kuvailua!!

    • #51084 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      5. Melkein voitettiin!
      sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

      Mun kädet tärisi kun mä seisoin kentän laidalla katsomassa kun edellisen luokan sijoittuneet kutsuttiin palkintojenjakoon. Maisa oli tullut kolmanneksi ja nainen hymyili korvasta korvaan. Vaikka mua jännitti oman luokan alku aivan jäätävästi, en mä voinut olla riemuitsematta tiimikaverin hyvää menestystä. Seela seisoi mun vierellä, ja yhdessä me tuuletettiin Maisan ja Savun lähtiessä kunniakierrokselle valkoinen rusetti suitsissa viuhuen.
      Mun katse harhaili onnellisesta ratsukosta esteisiin, joita sijoittuneet kiersivät villissä laukassa. Ne oli ennen palkintojen jakoa nostettu mun luokan korkeudelle eli metriin. Ne näytti valtavilta.
      Me ei tosiaan oltu vielä kertaakaan menty Vaakun kanssa kokonaista metrin rataa, saati sitten kisattu sillä tasolla. Kaheksastakympistä meillä kyllä oli kisakokemusta viime syksyltä, mutta nän korkeita esteitä me oltiin hypitty vaan ratsutallilla muutamien esteiden sarjoina. Me ei oltu todellakaan Vaakun omistajien Naavan ja Elyssan kanssa suunniteltu metrin luokan kisaamista vielä näin aikaisin keväällä. Nyt mua kadutti, että olin päättänyt ottaa riskin. Se vähän lohdutti, että Seela oli Savun kanssa samassa tilanteessa.

      Kun palkintojenjako oli ohi, päästettiin meidät metrin luokkaa kisaavat kävelemään rataa. Mua jännitti niin paljon, etten oikein edes ehtinyt noteerata muita mun kanssa samassa luokassa kisaavia. Jessen mä näin sivusilmällä ja mietin mitenköhän sillä on mennyt. Hevosten kanssa ja elämässä noin muutenkin. Ei me oltu ikinä oltu mitenkään erityisen läheisiä, mutta puuhattiin kuitenkin aika pitkään samalla tallilla.
      Oisin halunnut kävellä Ohton, mun tiimikaverin, kanssa rataa, mutta sillä oli Alana käsipuolessa, enkä mä uskaltanut. Jos maailmanluokan ratsastaja olisi jollain ilveellä kiinnittänyt huomiota siihen, että mä ratsastin suomenhevosella – mitä mä vahvasti epäilin, koska miksi sitä ois mun ratsut kiinnostanut – se olisi varmasti pitänyt mua ihan idioottina, jos oisin kävellyt rataa Ohton kanssa, jonka hevosella oli varmaan monta metriä pidempi laukka.
      Niinpä mä kävelin Seelan kanssa. Ei me paljoa juteltu, mutta pohdittiin yhdessä muutamia lähestymisiä meidän ponien askeleille sopiviksi.

      Radan kävelyn jälkeen mä kiiruhdin talliin. Me lähdettäisiin yhdeksäntinä, joten en ollut vielä verrytellyt Vaakkua esteitä varten. Toki se oli mennyt jo koululuokan – jossa me muuten sijoitettiin täysin odotusten vastaisesti viidensiksi (!!!) – ja mä olin kävelyttänyt Vaakkua ennen radan kävelyä, joten enää ei tarvitsisi kuin ottaa vähän ravia ja muutama verryttelyhyppy.
      Ori seisoi tomerana karsinassaan estesuojat jo valmiiksi jaloissa. Satula ja suitset odottivat karsinan edustalla. Mä nappasin suitset mukaani ja heitin ensimmäisenä ohjat kaulalle. Vaakku otti onneksi todella nätisti kuolaimet suuhunsa ja mä sain kiinnitettyä kaikki soljet.
      Siinä vaiheessa mä huomasin orin harjan. Vaakku oli mennyt hinkkaamaan ranskanlettiä varmaan karsinan seinää vasten, koska nyt se oli aivan räjähtäneen näköinen! Ei auttanut kuin purkaa koko letti. Yritin vähän sormin haroa harjaa suoraksi, sillä mulla ei ollut aikaa lähteä hakemaan harjakoria satuahuoneesta. Lopulta mun oli vaan pakko luovuttaa ja siirtyä satulan kimppuun.
      Nopeasti silmäiltyäni, ettei Vaakku ollut ehtinyt piehtaroida tai muuten sotkea turkkiaan, nostin satulan sen selkään. Ori ei onneksi yrittänyt lähteä pyörimään vaikka olikin irti karsinassa ja mä sain helposti suoristettua satulahuovan ja kiinnitettyä satulavyön. Omat varusteet mulla oli jo niskassa turvaliiviä myöten, joten pääsin saman tien lähtemään kohti maneesia.

      Kentän laidalla mä aloin taas täristä. Verryttely ei ollut mennyt ihan hirveän hyvin, Vaakku oli tuntunut hätäiseltä ja keskittymiskyky oli ollut lähes nollassa. Täällä kentällä se tosin tuntu rauhallisemmalta, kun maneesin pimeät nurkat ei ollut hyökkäämässä kimppuun ja ohi ei viuhunut laukkaavia hevosia. Ohto hymyili mulle jännittyneenä kun meidän katseet kohtasi. Mä näytin varmaan ihan samalta: silmät pyöreinä, suu tiukkana viivana, iho kalpeana ja otsa hikisenä.
      Radalla laukkaava ahaltek tuli maaliin ja katsomo täyttyi taputuksista. ”Seuraavana radalle Ohto Forvik ratsullaan Took One Look, valmistautuu Sora Hunt ja Jesse Lehtoniemi”, kuului kaiuttimista. Mä tunsin kuinka mun sydän alkoi takoa kurkussa asti. Ohto nosti Tokolla ravin ja lähti ratsastamaan kentän toiseen päätyyn, samalla kun Jesse ratsasti komealla mustalla suomenhevosella portista sisään. Mun teki mieli moikata, mutta Jesse näytti niin keskittyneeltä omaan tulevaan suoritukseensa, etten saanut siihen katsekontaktia.
      Ohton rata meni kuin sumussa, enkä mä lopulta edes tiennyt oliko se pudottanut puomeja vai ei. Mun korvissa kohisi. Mä keräsin Vaakun ohjat paremmin käsiini kun kuulutus kävi ja nostin laukan. Me laukattiin ympyrä muurin ohi, mä nostin käteni lippaan tervehdykseksi ja sitten kuului pillin vihellys. Vaakku terästäytyi. Sen korvat sojotti tötteröllä eteenpäin ja laukkaan tuli uutta ponneekkuutta. Mä hain katseellani ensimmäistä estettä ja sitten mentiin.

      Vaakku oli aivan todella hyvä radalla! Se ponnisti jokaiselle esteelle voimakkaasti vetäen etujalat melkein mahapanssariin kiinni ja imi hyvin aina seuraavalle esteelle. Mun tehtäväksi jäi vaan aina uuden esteen osoittaminen sille ja Vaakku hoiti meidät yli esteestä toisensa jälkeen. Aluksi mua jännitti aivan sikana ja mun kaikki keskittyminen meni radan muistamiseen. Sarjan jälkeen mut kuitenkin täytti niin suuri riemu onnistuneesta linjasta ja Vaakun upeista hypyistä, että mä unohdin ihan kokonaan jännittää. Mä vaan nautin täysin rinnoin ja aloin oikeasti ratsastamaan pelkän kyydissä matkustamisen sijaan. Me saatiin viimeiselle linjalle hyvä, rauhallinen käännös ja mä sain suoristettua Vaakun hyvin ensimmäiselle esteelle. Yks, kaks, kolme – mä laskin ääneen esteiden väliin tulevat askeleet ja painoin pohkeeni Vaakun kylkiin. Ori lensi viimeisenkin esteen yli eikä kolahdusta tai pillin vihellystä kuulunut.
      Sekunnin sadasosan ajan mä olin hämilläni siitä, missä uusintaradan ensimmäinen este sijaitsi, mutta pian mun katse tavoitti sen diagonaalilta. Nyt ei ollut aikaa hukattavaksi.
      Mä käänsin niin hyvin kuin vain ikinä osasin, johtavalla ohjalla ja ulkopohkeella kovan maiskutuksen kera, ja sain Vaakun kääntymään mahdollisimman tiiviin kaarteen. Vaakku oli vähän epäröinyt muurille perusradalla, mutta nyt mulla oli täysi luotto siihen. Annoin ohjaa ja tunsin kuinka Vaakku venytti askeltaan. Me lennettiin puhtaasti jämerän esteen yli ja jatkettiin reippaassa laukassa esteelle numero 12. Mä en ratsastanut kunnolla kulmaan, jolloin me tultiin esteelle aina vinossa, ja vieläpä ihan hurjassa vaihdissa. Vaakku kuitenkin selvisi esteestä taistelemalla yli ja mä käänsin orin pitkälle sivulle. Mä tunsin kuinka Vaakku imi esteelle ja rekisteröi selvästi sen takana samalla linjalla olevan esteen, joka me oltiin tuntu perusradalla. Mä istuin alas satulaan ja pidätin kaikella mun tahdonvoimalla. Vaakku tuntui hetken siltä, ettei se välittäisi tippaakaan mun pidätteistä, mutta lopulta kuitenkin hidasti askeltaan. Me tultiin aika juureen esteelle numero 13 ja mä johdin sisäohjalla jo esteen päällä, ettei Vaakku vaan missään nimessä jatkaisi suoraan. Mun tasapaino vähän horjahti, kun Vaakku lähti hetken miettimisen jälkeen kuitenkin kaartamaan oikeaan suuntaan, mutta painoin vaan pohkeet kiinni sen kylkiin ja ohjasin kuin ihmeen kaupalla oikealle esteelle. Onneksi Vaakku oli niin hyvin kuulolla ja käännös toiseksi viimeiselle esteelle onnistui. Sitten olikin aika kaasuttaa aivan täysiä sarjaesteen ohi. Mä näytin varmaan ihan länkkäriratsastajalta työntäessäni kättä eteen ja Vaakun venyttäessä askeltaan. Ennen kulmaa mä isuin syvemmälle satulaan, siirsin katseen kohti estettä ja käänsin ulkoavuilla. Vaakku oli aivan kallellaan kaarteessa, mutta pysyi kuitenkin pystyssä jalkoen rummuttaessa kentän pohjaa hurjaa tahtia. Viimeinen hyppy tuli eteen äkkiä ja hetken ajan mä olin ihan varma että se tippuisi. Kolahdusta ei kuitenkaan kuulunut ja yleisö räjähti taputuksiin. Me oltiin tehty se! Puhdas rata! Mä en ollut varmaan koskaan hymyillyt niin paljon kun sillä hetkellä, kun mä taputin kaksin käsin pärskivän Vaakun kaulaa.

      • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 4 viikkoa sitten Sora.
      • #51088 Vastaa
        Alva Ainio
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Nyt oli kyllä kivan vauhdikas tarina! Toi esteradan kuvailu oli jotain huikeeta ja melkein tuntu, että olis ollu ite siellä suorittamassa.

      • #51094 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 101
        • Perus pullaponi

        Mun vatsalihakset ei kestä näitä kisatarinoita! Vitsit kuin hyvä tarina!!

    • #51172 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      6. Takaisin maan pinnalle
      perjantai 10. huhtikuuta 2020

      Oli pitkäperjantai ja kisoista oli kulunut viisi päivää. Me oltiin Vaakun kanssa käyty pariin otteeseen maastossa ja tuupattu koulua maneesissa silloin kun taivas oli päättänyt heittää meitä räntäsateella. Onneksi tänään paistoi aurinko ja vuorossa olisi estevalmennus. Sekä Vaakku että mä itse oltiin paljon kiinnostuneempia tästä lajista, vaikka parhaamme mukaan me yritettiin treenata myös helpon A:n luokkaa varten. Se ei kuitenkaan vetänyt vertoja esteiden yli liitelemiselle.
      Mä olin tänään äärimmäisen itsevarmalla tuulella, sillä kisoissa oli mennyt TODELLA hyvin. Me oltiin sijoituttu toisiksi ja uusintarata oli ollut jotain aivan älyttömän siistiä. Mä uskoin, että meillä sujuisi hyvin myös tänäänkin. Juttelin rennosti muiden meidän tallilta valmennukseen osallistuvien kanssa – Ohton ja Seelan – samalla kun talutettiin hevosia ulkokentälle, ja uskaltauduin jopa moikkaamaan Jesseä ja Meria. Vaakku oli tänään aika raukealla tuulella ja malttoi seistä nätisti korokkeen vieressä kun kipusin orin selkään. Käynti tuntui verkkaiselta, mutta se ei paljoa mieltä haitannut. Lähinnä nautin siitä, ettei orilla ollut tänään kiire minnekkään.

      Inka, joka valmennuksen tänään pitäisi, oli vielä ruokatauolla, joten me saatiin rauhassa verrytellä itsenäisesti. Pitkien alkukäyntien jälkeen mä keräilin ohjia käteen ja pyysin sitten Vaakkua nostamaan ravin. Pari kertaa sain pyytää, että herra suostui vaihtamaan askellajia, mutta ravaili sitten rennosti kaiken maailman kiemurat mitä jaksoin vain keksiä. Mun katse harhaili muihin ratsukoihin, taivaalla lenteleviin lintuihin ja kentän vierustan pajukkoihin, joissa oli nätit pajunkissat. Olisipa kaikki kevätpäivät tällaisia. Ei kiire mihinkään, eikä kouluakaan moneen päivään.
      ”Oottekos jo saaneet verryteltyä?” Inka ilmestyi kentän laidalle. ”Vaakku ainakin näyttäisi kaipaavan vielä vähän herättelyä…”
      Mä tunsin kuinka muiden katseet porautui mun niskaan ja yritin terästäytyä. Hoputin Vaakkua reippaampaan raviin, ja ori totteli – ainakin viisi askelta.
      ”Aloitetaan niin, että tuutte nää kavaletit tässä pituushalkaisijalla, jatkatte aivan suoraan tuonne päätyyn, ratsastatte hyvän kulman ja tuutte sitten vielä tän diagonaalilla olevan esteen. Seela voi vaikka aloittaa.”
      Yritin terävöittää Vaakkua nopeilla siirtymisillä sillä aikaa, kun odottelin omaa vuoroani, mutta silti siinä vaiheessa kun nostin laukan, tuntui Vaakku edelleen todella tahmealta. Missä oli kaikki viime viikonlopun sähäkkyys? Lupsakka rentous, joka oli aluksi tuntunut mukavalta vaihtelulta, kostautui heti ensimmäisellä jumppasarjalla. Vaakun jalat kopisivat puomeihin, ja laukka tippui raville kaarteessa. ”Enemmän eteen. Energiaa takajalkoihin. Ratsasta!” kaikuivat Inkan ohjeet kentän laidalta. Diagonaalin esteestä me päästiin ihan kunnialla yli, mutta Vaakku pudotti suoraan käyntiin sen jälkeen niin, että mä melkein kippasin suoraan kaulalle. Ärsytti.

      Toiselle tehtävälle mä päätin sisuuntua parhaani mukaan ja aloitin lähestymisen jumppasarjalle kaukaa pitkältä sivulta. Näpäytin jo laukannostossa kevyesti raipalla ja kiritin laukkaa pohkeilla. ”Nyt on paljon parempi laukka, pidä toi myös sarjalla!”
      Vähän me tultiin pohjaan ensimmäiseen hyppyyn ja loput esteistä eivät ylittyneet kovin sujuvasti. Laukka kuitenkin säilyi jumppasarjan jälkeen entistä energisempänä, ihan kun Vaakku olisi itsekin suivaantunut huonosta suorituksesta, ja me saatiin mainio hyppy kulman esteelle. Silmukka onnistui myös ihan hyvin, vaikka Inka motkottikin, että kaarteesta olisi pitänyt ratsastaa paremmin ulos. Diagonaalin lopussa oleva este me ylitettiin myös ihan ok. Mä taputin Vaakkua kaulalle, vaikken ollutkaan itse vielä meidän suoritukseen yhtään tyytyväinen.

      Lopputunnin linjat olivat melkein jopa haastavampia kuin verryttelynä tehty jumppasarja. Vaakku ei ollut yhtään niin energinen kuin mitä olisin toivonut, ja vaikka laukat vaihtuivat hyvin, olivat hypyt hieman ponnettomia eikä laukkaa saanut säädeltyä yhtään niin joustavasti kuin oli tarkoitus. Tuntui, että Vaakku reagoi mun jokaiseen apuun parin sekunnin viivellä. Turhautti, että meillä oli mennyt niin huonosti, mutta vielä enemmän ärsytti se, että parin päivän päästä olisi vuorossa estevalmennus Auburnissa. Vielä vähemmän mä haluaisin mokata siellä.

      • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 3 viikkoa sitten Sora.
    • #51173 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      7. Kohti valmennusta
      tiistai 14. huhtikuuta 2020

      Tiistai. Tätä päivää mä olin jännittänyt siitä lähtien kun olin valmennukseen ilmoittautunut. Jännitin tätä melkein yhtä paljon kuin itse kisoja. Paikka olisi tuntematon, valmentaja olisi tuntematon, enkä edes tiennyt keitä muita valmennukseen olisi tulossa Seelan lisäksi. Varmaan jotain huipputason ratsastajia, kun kerran valmennuspaikkakin oli niin hulppea.

      Mä olin saanut isältä luvan lähteä koulusta puolilta päivin, jotta ehdin ajoissa tallille. Mun oma valmennus olisi vasta viideltä, mutta me mentäisiin Nikon kanssa samalla kyydillä ja poika valmentautuisi jo ensimmäisessä ryhmässä. Siispä mä olin tallilla jo vähän ennen kello yhtä. Mä kiiruhdin ensimmäisenä tallitupaan, sillä olin sullonut kaikki ratsastusvaatteet edellisenä päivänä mun kaappiin. Tupa oli täysin tyhjä, mihin mä en ollut ollenkaan tottunut. Iltaisin ja viikonloppuisin paikka kuhisi aina porukkaa. Mä vaihdoin flanellipaidan tekniseen huppariin ja aloin riisua sitten mun farkkuja. Olin just vetämässä ratsastushousuja jalkaan, kun tallituvan ovi aukesi selälleen ja Niko rymisteli sisään.
      ”Aaa.. sori”, poika mutisi ja kääntyi selkä muhun päin, selvästi esittäen tutkivansa ilmoitustaulua.
      Tunsin kuinka mun poskia alkoi kuumottaa ja kiitin äitiä tummasta ihostani. Jos oisin ollut yhtä kalpea kuin Niko, niin mun naama varmaan helottaisi just tuolla tavalla kun sillä nyt. Vedin housut nopeasti jalkaani. ”Mun vika. En jaksanut mennä vessaan kun täällä ei ollut ketään. Onks Seela jo tullu?”
      ”Joo se on harjaamassa Savua”, Niko vastasi. ”Mä tulin hakemaan hevosauton avaimia. Aleksi tais jättää ne tuonne toimiston pöydälle.
      Katsoin kuinka Niko hiippaili toimistoon ja tuli hetken päästä ulos avainnippua heiluttaen. ”Löyty.”
      ”Mulla ei mee kauaa kun haen Vaakun ja laitan sille kuljatuskamppeet. Voitte jo varmaan lastata Väiskin ja Savun”, mietin ääneen samalla kun heitin kouluvaatteeni kaappiin ja nappasin sieltä ratsastussaappaani, kypäräni, hanskani ja Vaakun nahkariimun.
      ”Joo mä käyn ajamassa sen auton tohon tallin eteen ja aletaan sit lastata.”
      Niko lähti tallituvasta kohti parkkipaikkaa ja itse suuntasin talliin. Jätin ratsastuskamani Vaakun karsinan eteen ja lähdin hakemaan ponia tarhasta. Matkalla ulos moikkasin Seelaa, joka oli tuntsarikäytävällä laittamassa vuonohevoselle kuljetussuojia jalkaan.

      ”Vaakkuuuu”, huutelin tarhan portilta. Ori käänsi korvansa muhun päin ja lähti sitten tarpomaan mutaisen tarhan toisesta päästä mua kohti. Onneksi ei tarvitsisi mennä itse hakemaan, sillä mulla oli vielä jalassa ne tennarit mitkä mulla oli koulussakin ollut. Tallikengät oli jäänyt kotiin. Avasin tarhan portin ja laitoin vasta sitten Vaakulle riimun. Ori oli niin kiltti, ettei se yrittäänyt lähteä minnekään karkuteille, vaan odotti rauhassa, että sain poskihihnan napsautettua kiinni. ”Oot sä vaan kultainen”, mutisin orille ja rapsutin nopeasti sitä harjan alta.
      Tallissa mä harjasin nopeasti Vaakun jalat puhtaiksi kuivuneesta kurasta ja sipaisin pölyharjalla muun kropan. Ehtisin harjata paremmin sitten itse valmennuspaikalla. Vaakku seisoi rauhallisena karsinassa samalla mutustellen aamuheinien jämiä, kun mä heitin sille kevyen loimen niskaan ja taituroin kuljetussuojat jalkoihin.
      ”Ootteko valmiina? Väiski ja Savu on jo lastattu”, Seela tuli kysymään.
      ”Joo, just ollaan”, vastasin ja vaihdoin vielä normaalin vaaleansinisen riimun nahkariimuun.
      Seela käveli meidän kanssa autolle, jossa Niko jo odotteli.
      ”Mä en sitten yhtään tiedä miten tää lastautuu…” mutisin ja lähdin kävelemään kohti avonaista lastaussiltaa. Mä en tiedä mitä me tehtäisiin jos Vaakku ei suostuisi menemään koppiin ja Niko myöhästyisi.
      Mun onnekseni Vaakku käveli suoraan auton kyytiin ilman minkäälaista epäröintiä ja koko toimitus oli ohi muutamissa sekunneissa. Sidoin Vaakun renkaaseen kiinni samalla kun Seela laittoi takapuomin kiinni ja sitten me nostettiin takaluukku yhdessä kiinni. Käytiin vielä hakemassa kaikki varusteet satulahuoneesta mukaan, ratsastuskamppeita unohtamatta, ja kiivettiin sitten hevosauton etuosaan. Niko kuskin paikalle.
      ”Kai sä nyt osaat ajaa näin isoo autoo?” kysyin epäileväisenä.
      ”Joo…” kuului vastaus, joka oli paljon toivottua epävarmempi.

      • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 3 viikkoa sitten Sora.
      • #51182 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 101
        • Perus pullaponi

        Vitsit ttkkäsin tästä! Pitää varmaan itekki vähä ripotella tän päivän tarinoi täällee osii. Tää oli myös sillain kivasti kirjotettu että tähän on helppo yhdistää ite omat tarinansa! Vitsit alan tykkää Sorasta tyyppinö iha sikana!

    • #51230 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      8. Päätöntä kaahailua
      tiistai 14. huhtikuuta 2020

      Melkein pystyin huokaisemaan helpotuksesta, kun me päästiin perille Auburniin ja selvisi, että me oltaisiin Seelan kanssa valmennuksessa kahdestaan. Melkein sen takia, että edelleen mua jännitti ihan sikana mulle entuudestaan tuntematon valmentaja ja se mahdollisuus, että Auburnilaisia olisi katsomossa virnuilemassa meidän epäonnistumisille.

      Nikon valmennus oli mennyt ihan hyvin ja mies talutteli Väiskiä tyytyväisenä kenttää ympäri sillä aikaa kun me Seelan kanssa verkattiin. Jos Vaakku oli edellisessä valmennuksessa ollut leppoisan laiska niin tänään siitä ei ollut kyllä tietoakaan. Ori pärski ja vilkuili tarhojen suuntaan pää korkealla. Musta tuntui, etten mä saanut siihen mitään tuntumaa, eikä tavanomaisesta pyöreästä muodosta ollut jälkeäkään. Mä suoraan sanottuna epäilin, ettei valmennuskesta tulisi yhtään mitään.

      Maneesiin päästyämme Lauri sai mut kuitenkin hieman rentoutumaan aloittamalla valmennuksen mukavalla jutustelulla, ja kysymällä mun ja Vaakun historiasta ja tavoitteista. Mua ei jännittänyt ihan niin ylitsepääsemättömästi kun oltiin siinä kolmistaan Seelan ja valmentajan kanssa ja katsomossakin oli Nikon lisäksi vain pari tyyppiä. Eikä ne mitään virnistellyt. Olisihan mun pitänyt tietää, että sellaiset huippuratsastajat, mitä Auburnissa kävi, pitivät ilmeensä viileän asiallisina.

      Vaikka jännitys ei enää aivan niin paljon vaivannut ratsastusta, niin Vaakku ei kyllä päästänyt mua helpolla. Se ei meinannut jaksaa keskittyä ja sillä oli aivan liikaa virtaa. Lauri neuvoi meitä tekemään paljon väistöjä ja siirtymisiä verryttelyhyppyjen lomaan, jotta orilla olisi koko ajan jotain tekemistä ja mietittävää. Ei ne väistöt merkittävästi kaahaamiseen auttaneet, mutta ainakin ori alkoi pikkuhiljaa pyöristymään ja ravi näytti varmasti todella upean lennokkaalta. Niin lennokkaalta etten mä meinannut pysyä satulassa. Huokaisin helpotuksesta aina kun oli aika nostaa laukka, sillä siinä sai laitettua painoa enemmän jalustimille, eikä esteistunnassa tarvinnut painaa takapuolta ihan niin raskaasti penkkiin.

      Hypyistä tuli suuria ja vähän sukeltavia kovan vauhdin takia. Mun pitäisi pystyä paremmin istunnalla rauhoittamaan Vaakkua ja ratsastaa sen takajalat alle, jotta esteet ylittyisivät paremmassa tasapainossa. Lauri joutui kerta toisensa jälkeen muistuttamaan, ettei ohjissa roikkumisesta olisi mitään hyötyä – Vaakku voittaisi vetokilpailun sata nolla.

      Kun me lähdettiin uusintaradalle, mun päälimmäisenö tavoitteena oli vain ratsastaa siistit tiet. Vaakku kyllä huolehtisi vauhdista tänään. Ja vauhtia ei kyllä puuttunut. Mun silmät kostuivat kovasta ilmavirrasta ja sain tosissani tehdä töitä, että Vaakku kääntyi siitä mistä halusin. Ori hyppäsi hyvin, suurella ilmavaralla ja vaihtaen aina oikeaan laukkaan suoraan esteen päältä. Mulla oli vaan vaikeuksia pysyä mukana. Sarjaväli kävi meille auttamatta tosi ahtaaksi, sillä en saanut koottua laukkaa ollenkaan ja yhdessä kaarteessa mä melekin tipuin alas selästä. Sain onneksi ponnistettua itseni takaisin satulaan Vaakun kaulalta ja matka jatkui vauhdin tippaakaan kärsimättä viimeisille esteille.

      Laurilta ei tietenkään jäänyt mitään näkemättä, ja vaikka saatiinkin kehuja hyvästä taistelemisesta ja puhtaasta radasta, saatiin me myös läjäpäin kotitehtäviä.

    • #51238 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      9. Juoruja
      perjantai 17. huhtikuuta 2020

      Auburnin valmennuksen jälkeinen keskiviikko oli mennyt kolurataa harjoitellessa, ja torstaina me oltiin yritetty hypätä esteitä. Yritetty avainsanana, sillä jostain syystä meidän yhteistyö ei ollut viime osakilpailuiden jälkeen meinannut lähteä sujumaan. Vaakku ei ollut pudottanut puomeja, mutta mulla ei ollut ollut taaskaan mitään kontrollia. Pikkuhiljaa alkoi pelottaa, että mitä jos kisoissa menisi yhtä huonosti ja meidän ranking tippuisi pohjamutiin.

      Tänään me oltiin käyty ihan vaan hölkkäilemässä maastossa, sillä huomisesta tulisi Vaakulle – niin kuin muillekin Hallavan hevosille – melkoisen rankka matkustuspäivä. Matkaa Lappiin ja Lehtovaaran tallille oli varmaan kymmenen tunnin edestä ja kaikkine pysähdyksineen vielä pari tuntia päälle. Vaakku oli ollut maastossa tosi mukava, koska siellä mulla ei ollut mitään suorituspaineita. Ori oli kävellyt reippaasti, mutta rennosti korvat puolelta toiselle heiluen. Me oltiin käyty kääntymässä ratsutallin – tai nykyään sitä varmaan saattoi jo kutusa ratsumajataloksi – pihassa. Päätalo alkoi näyttää jo aika valmiilta, eikä varmaan menisi enää montaa kuukautta, että paikka saisi avattua ovensa vieraille. Vaakku oli hörissyt tutuille tarhakavereille, ja Naava oli tullut ulos sanomaan vielä viime hetken tsempit ennen ensimmäisiä ulkopaikkakuntaisia kisoja.

      Nyt Vaakku nuokkui omassa karsinassaan pää melkein etupolvien korkeudella. Mä olin ottanut asiakseni hinkuttaa siitä kaikki mahdolliset talvikarvat irti mitkä vaan suinkaan suostuivat lähtemään. Mun vaatteet oli ihan punertavan karvan peitossa ja hiukset olivat suttuisella nutturalla päälaella, parin otsakiehkuran heiluessa koko ajan ärsyttävästi silmillä.
      Kuulin kuinka tallin ovi kävi ja vilkaisin kaltereiden välistä kuinka Alva ja Maisa astelivat sisään.
      ”Mahtavaa, et Lily sai itelleen kisahoitajan”, kuului Maisan ääni.
      ”Jep, nyt sen ei tarvii hermoilla ihan itekseen kaikkien hommien kanssa”, Alva vastasi. Naiset puhuivat melko hiljaisella äänellä, mutta mä kuulin kaiken selväsi Vaakun karsinaan.
      ”Mä en kyllä voi uskoa, että Miskan äiti suostui. Mitäköhän Lily meni sille sanomaan?”
      ”Jaa’a. Mä en varmaan ite ois uskaltanut antaa lupaa vaikka Orion onki ihan sika kiltti.”
      ”Luitko sä netistä mitä sen isälle oli käynyt? Bastiaan van Leeuwenille?”
      ”Joo siis ihan kamala tapaus…” Äänet vaimenivat Alvan ja Maisan kadotessa nurkan taakse tuntsarikäytävän puolelle.

      Mä en ollut ihan varma kuka Miska oli. Ehkä se nuori poika joka oli viime viikkojen aikana pyörinyt aika paljonkin tallilla? Ainakin mä olin joskus nähnyt tummahiuksisen pojan ihastelevan Orionia sen karsinassa. Bastiaan van Leeuwenin nimi oli samantien herättänyt mun mielenkiinnon. Oliko se joku kilparatsastaja? Varmana oli. Mun ei ollut ollut tarkotus salakuunnella, mutta tottakai mua kiinnosti minkä tyypin tallin hienoin hevonen oli saanut kisahoitajakseen. Mä kaivoin kännykän esiin ja kirjoitin van Leeuwenin nimen googlen hakukenttään. Mun silmät meinasi tippua päästä kun mä luin kaikkia uutisotsikoita. Hollantilainen huippuesteratsastaja, joka oli voittanut isoja kilpailuja, kuten esimerkiksi Euroopan mestaruuden. Menehtyi vuonna 2014, estetreeneissä. Ei ihme että nimi oli kuulostanut tutulta. Mä tunnistin ratsukon saman tien katsoessani kuvia. Oliko Miska tosiaan huippuesteratsastajan poika?
      ”Mitä sä tuijotat?” Ciaran piikikäs ääni sai mut säpsähtämään ja tiputtamaan kännykkäni puruihin. Punapää katsoi mua karsinan oven toiselta puolelta kulmat kurtussa.
      ”Äh en mitään…” mumisin ja yritin nostaa puhelimeni mahdollisimman ei-kömpelön näköisesti. Ciara oli ratsastaja, jota ihailin, vaikka tyttö vaikuttikin välillä vähän turhan snobilta. Mutta kyllä mäkin olisin ostanut hienoja ratsastusvaatteita, jos olisi ollut niin paljon rahaa mitä Ciaralla vaikutti olevan.
      ”Oliks toi joku uus ratsastusartikkeli?” Ciara oli selvästikin nähnyt vilauksen siitä mitä mä olin katsonut. Mietin hetken kannattaisko mun kertoa, mutta päätin ettei siitä mitään haittaakaan olisi. Ehkä mä saisin Ciarasta jopa kaverin jos kertoisin sille jotain mielenkiintosta. Ja olihan tää mielenkiintosta! Mielenkiintosinta varmaan heti sen jälkeen, että Alana oli palannut takas Suomeen.
      ”No siis ei mikään uus juttu. Mä kuulin kun Alva ja Maisa puhu Miskasta ja mä sain sen käsityksen et Bastiaan van Leeuwen on sen isä? En oo kyl varma. Mut siis muistatko sä sen huippuratsastajan? Joka kuoli 2014 traagisesti? Just se on Bastiaan van Leeuwen ja ilmeisesti Miskan isä”, mä huomasin höpöttäväni yrittäessäni selittää Ciaralle mitä olin kuullut. Näytin tytölle myös artikkelin jota olin lukenut.
      ”No jopas. Tää on kyl iso juttu”, Ciara hämmästeli. ”Miks kukaan ei tienny täst aikasemmin? Mieti mitä suhteita sil varmaan on. Saataisko me tänne joku huippuvalmentaja? Jos Miskal on sellasia perhetuttuja?” Mä nyökkäilin mukana kun Ciara alkoi innoissaan sulatella uutisia. Olihan tää aika siistiä.
      ”Mä en oo sit kyl ihan sata varma kuulinko tai ymmärsinkö mä oikein”, koitin vähän hyssytellä Ciaraa. Saattoihan se olla, että mä olin kuullut ihan väärin kun Alva ja Maisa oli puhut niin hiljaa.
      ”No mut se selviää vaan yhdellä tavalla!” Ciara hihkaisi. ”Onkohan Aleksi tallissa?”
      Siinä paha missä mainitaan – Aleksi käveli juuri tallin ovesta sisään. ”Tässähän mie.”
      ”Niin sitä mä vaan mietin, että onks totta että Miskan isä on Bastiaan van Leeuwen?” Ciara räpsytteli pitkiä silmäripsiään Aleksille.
      ”Kyllä joo on. Kuinka niin?” mies hieroi niskaansa vaivautuneena.
      ”Ei kun kysyin vaan”, Ciara lirkutti ja kääntyi iskemään mulle sitten silmää Aleksilta salaa. Mua vähän nauratti. Ciara näytti just siltä, että se aikoi ihan just juosta kertomaan kaikille ketä vaan tallilla vastaan tulisi.

      • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 3 viikkoa sitten Sora.
      • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 3 viikkoa sitten Sora.
      • #51240 Vastaa
        Maisa
        Osallistuja
        • Postauksia: 54
        • Koulutuksen tarpeessa

        Aaaapua nyt ollaan jännän äärellä 😀 !!

      • #51243 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 101
        • Perus pullaponi

        Kiesus kun tykkään sun tarinoista ja Sorasta! Jännää!

    • #51553 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Pöllövirtaa
      sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

      Vaakku tuntui just siltä, että se oli seisonut koko eilisen päivän vaan hevosrekan kyydissä. Ori steppaili mun vieressä pää ylhäällä, korvat villisti joka suuntaan pyörien. Välillä Vaakku jähmettyi paikoilleen ja hirnui kaikki lihakset väreillen, ja sitten matka taas jatkui jossain askellajissa, joka ei ollut ravia tai käyntiä nähnytkään.

      Ai mitkä mun fiilikset oli? Väsyneet. Happamat. Ei ollut yhtään sellainen mukavan jännittynyt ja odottava fiilis niin kuin kisoissa yleensä. Tuntui hullulta, että me oltiin matkattu toiselle puolelle Suomea ja mun ainut toive oli, että pääsisin pian taas takaisin kotiin.
      Vielä perjantaina, kun me oltiin koko tallin voimin pakattu hevosten varusteita rekkoihin ihan hirveän kaaoksen vallassa, olin ollut lähdössä matkaan ihan innoissani. Ja vaikka lauantaiaamu olikin alkanut todella aikaisin hevosten lastaamisella ja viimeisillä matkajärjestelyillä, olin mä ihan positiivisin mielin.

      Kaksitoista tuntia oli kuitenkin ihan jäätävän pitkä aika. Pitkä aika istua vaan paikoillaan ja ennen kaikkea miettiä. Mä mietin Inkan valmennusta ja Auburnissa järjestettyä valmennusta, ja mä mietin mun ja Vaakun omia treenejä ja kisoja ylipäätään. Vaikka Vaakku oli suoriutunut ekoissa osakilpailuissa ihan yli mun odotusten, oli treenatessa tullut auttamatta tunne, että 100cm oli meille liian haasteellinen korkeus. Meillä ei ollut siltä tasolta tarpeeksi rutiinia, ja varsinkin uudessa paikassa musta tuntui, ettei mulla ollut Vaakkuun mitään kontrollia. Se innostui esteistä liikaa, kaahotti menemään, eikä mulla ollut tarpeeksi osaamista pystyäkseni ratsastamaan sitä paremmaksi.

      Vielä siinä vaiheessa, kun me oltiin eilen illalla saavuttu Kolariin sille ravitallille, josta Aleksi oli varannut hevosille majoituksen kahdeksi yöksi, ja Vaakku oli tullut rekasta ulos leppoisan väsyneen oloisena, mä pystyin uskomaan siihen, että ehkä me kuitenkin selvittäisiin kisoista kunnialla. Mutta tänään mä en pystynyt enää vakuuttamaan itseäni meidän mahdollisuuksista. En kun Vaakku loikki mun ympärillä kuin mielipuoli ja käyttäytyi orimaisemmin kuin ikinä ennen. En nyt, kun mä pujotin jalkani sen jalustimeen ja Nadja joutui pitämään orin suitsista kiinni, että se pysyisi paikoillaan sen kymmenen sekuntia mikä mulla meni nousta sen selkään. Vaakku oli kun räjähtämäisillään oleva ruutitynnyri ja mun teki mieli itkeä.

      • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 1 viikko sitten Sora.
      • #51555 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 165
        • Perus pullaponi

        Voi apua, tätä lukies tuli paha olo toisen puolesta 😢

    • #51556 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Mitäänsanomaton
      sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

      Jostain syystä mua ei jännittänyt lainkaan, kun siirryin verryttelyalueelta maneesiin. Ehkä se johtui siitä, etten mä uskonut ollenkaan, että koulurata sujuisi hyvin. Koulu ei muutenkaan ollut se mun lempi laji, joten ehkä se ei tuntuisi ihan niin pahalta, kun kaikki menisi mönkään. Vaakku oli ollut verkassa jännittynyt ja pureskellut koko ajan sen kankikuolainta. Kuten arvata saattaa, oli se myös pitkän matkustamisen jäljiltä aivan jäykkä joka suuntaan. Mä olin parhaani mukaan yrittänyt taivutella sitä ja ratsastaa oria rennommaksi. Fiilis selkään ei ollut paras mahdollinen, mutta sentään maneesissa sain huomata, ettei Vaakku sentään säikkynyt mitään siellä. Jotain positiivista siis.
      Mä ratsastin pariin otteeseen ravissa tuomaripäädyn ohi ja vilkuilin katsomoon, jossa kaikki easy- ja medium-tasolla ratsastaneet Hallavalaiset istuivat nätissä rivissä kannustamassa. Mä olisin hymyillyt, jos oloni olisi ollut yhtään itsevarmempi. Nyt mä vaan käänsin katseeni takaisin kouluaitoihin ja koitin kerätä ohjia paremmin käsiini.

      Koulurata alkoi ihan siististi. Vaakku ravasi nätisti muodossa, ehkä vähän kiireisenä, eikä ihan niin lennokkaana kuin mitä olisi toivottavaa, mutta kuitenkin hyvässä tahdissa. Pysähdys oli täsmällinen ja mä huokaisin helpotuksesta – ainakin jarrut toimisivat. Mä tervehdin ojentamalla käteni napakasti sivulle ja nyökkäämällä. Sain luvan aloittaa ja matka jatkui ravissa. Mä todellakin sain kiittää kaikkia jumalia siitä, ettei Vaakku ollut säikkyvää sorttia, eikä mun tarvinnut pelätä mitään ylimääräisiä sivuloikkia tai muuta kiemurtelua. Pystyin ratsastamaan ihan hyvät tiet ja avotaivutuksetkin sujuivat molempiin suuntiin ilman rikkoja. Ei ne mitään upeita taivutuksia ollut vaan sellaista ihan tasaista suorittamista.

      Ennen K-kirjainta mä ryhdistäydyin Vaakun selässä entistä enemmän ja otin puolipidätteitä ennen kuin taivutin hyvin kulmaan. Vaakku tuntui tajuavan, että kohta mentäisiin. Se tiesi mitä diagonaalille kääntyminen tarkoitti. Keskiravi olikin meidän bravuuri, ja myös tällä kertaa musta tuntui, että saisimme siitä ne parhaimmat pisteet. Myös pysähdys C-kirjaimeen onnistui, samoin keskiravi toiseen suuntaan.

      Käyntiosuus mua jännitti kaikkein eniten. Keskikäynnissä Vaakun askeleet oli vähän liian lyhyet ja suunnan muutoksessa vapain ohjin ei ollut tietoakaan rentoudesta. Heti kun mä päästin ohjaa vähän pidemmäksi, nousi Vaakun pää ylös muodosta, eikä meidän tie ollut millään muotoa suora vaan joku epämääräinen kiemura. Mä purin turhautuneena huulta ja keräsin ohjat käsiini heti kun Vaakun etujalat koskettivat taas uraa.

      Epäonnistuneesta käyntiohjelmasta sisuuntuneena mä yritin ratsastaa laukkaa parhaan taitoni mukaan. Kaikki tiet onnistui hyvin, eikä mitään isompia rikkoja tapahtunut. Vaakku oli kuitenkin auttamattoman jännittynyt ja jäykkä kumpaankin suuntaan, joten mitään super pisteitä me ei varmastikaan kerätty. Keskilaukka sujui parhaimpina päivinä meiltä ihan kiitettävästi, mutta tänään ei selvästikään ollut sellainen ja laukka jäi aika vaisuksi vaikka mä kuinka koitin kannustaa mun piekkariratsua laittamaan kaiken peliin.

      Lopulta mä ratsastin radalta pois ihan yhtä tyytymättömänä kuin mä olin sinne mennytkin. Varmaan me sijoituttaisiin jonnekin luokan puolivälin paikkeille. Mitäänsanomaton rata ilman kummempia virheitä. Mua väsytti jo pelkkä ajatuskin tulevasta esterarasta.

    • #51557 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Estefarssi
      sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

      ”Heii, miten teillä meni?” Maisa tuli istumaan mun viereen. Mä olin Lehtovaaran tallin kupeessa jonkin selkäännousulavan päällä ja Vaakku nyhti mun vieressä maasta ruohoa, joka ei ollut vielä vihreetä nähnytkään.
      ”Mä en ehtinyt katsomaan, kun Seela tartti apua Savun kanssa”, nainen vielä jatkoi. Mä en tiedä olinko tartuttanut Maisaan mun oman surkean fiiliksen näinkin lyhyessä ajassa, mutta tuo näytti kyllä ihan yhtä tympääntyneeltä kuin miltä musta itsestänikin tuntui.
      ”Ei ollenkaan hyvin. Vaakku juos taas ihan pää viidentenä jalkana. Musta tuntuu, että siltä katoaa viimeisetkin aivosolut päästä, kun eteen tuodaan esteitä”, valitin puistellen päätäni.
      ”Tuttu tunne”, Maisa naurahti ilottomasti. ”Savu oli kyllä tänään ennemminkin tahmea. Se tiputti melkeen kaikki puomit!”
      ”Miten me ollaankin näin surkeita!”
      ”No niinpä! Miten voi olla, että kotikisoissa menee niin hyvin ja sit toisaalla taas ihan päin pyllyä!”

      Me valitettiin toisillemme Maisan kanssa siinä hyvän aikaa ja vähän naurettiinkin meidän surkeille suorituksille. Ehkä mulle tuli jopa vähän parempi fiilis. Ainakaan seuraaviin kisoihin ei tarvitsisi matkustaa useampaa päivää. Mähän pääsisin jopa liikuttamaan Vaakun kisoja edeltävänä päivänä, niin se ei olisi niin täynnä pöllövirtaa itse kisoissa niin kun tänään. Se oli ollut esteillä ihan mahdoton! Mun oli ollut pakko ottaa yhteen väliin ylimääräinen voltti, kun tuntui etten mä ehtinyt kääntää Vaakkua seuraavalle esteelle kun se tuli niin kovaa vauhtia. Me oltiin myös pudotettu puomeja. Ei sen takia, etteikö Vaakku olisi yrittänyt nostella jalkojaan tarpeeksi korkealle, vaan sen takia, että mä en ollut saanut säädeltyä laukkaa lähes ollenkaan ja me oltiin milloin tultu liian lähelle ja milloin hypätty liian kaukaa.

      Ärsytti. Vaikka mä olin aamusta alkaen tiennyt, ettei tää päivä tulisi sujumaan hyvin, olin mä silti salaa toivonut, että mä olisin ollut väärässä ja me oltaisiin taas liidelty kärkisijoille.
      ”Palkintojenjakoon kutsutaan Wilhemina – Y-yldy VEC, Mer – EW Last Dinosaur, Billy – Fantom Hills, Seela – Reykur ja Minttu – Lady Fortuna’s Victory”, kuului kaiuttimista ja Maisa ponkaisi seisomaan.
      ”Seela sijoittui!” tuo hihkaisi innoissaan. ”Mun pitää mennä etsimään Seela!”
      Hymyilin Maisan perään, ehkä mun pitäisi yrittää iloita muiden onnistumisesta. Keräsin riimunnarun paremmin käteeni ja lähdin viemään Vaakkua hevosrekalle. Se saisi odottaa siellä viimeisen luokan ajan. Rekalta suuntasin seuraamaan vielä palkintojenjakoa muiden mukana. Pakostakin hyvä fiilis vähän tarttui katsoessani Seelan iloitsemista muiden sijoittuneiden rinnalla.

    • #51566 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Aina ei tarvii olla täydellinen
      perjantai 24. huhtikuuta 2020

      Satula narisi kotoisasti Vaakun käynnin tahtiin meidän suunnatessa kohti ulkokenttää, jossa Inka pitäisi tänään estevalmennukset. Me oltiin käyty vähän kävelemässä maastossa, jotta kentällä ei menisi enää niin paljon aikaa verryttelyyn. Sitä paitsi Vaakku piti maastosta huomattavasti enemmän ja oli kävellyt siellä rennon letkeästi. Kentällä harvoin sain oria kulkemaan samalla tavalla kropan läpi.
      Meidän tämän viikon teema oli ollut rentous ja taipuminen, ja oltiinkin pääasiassa hölkkäilty koulua ja laukkailtu maastossa Lehtovaaran epäonnistuneiden kisojen jälkeen. Mä olin ollut vahvasti nollauksen tarpeessa ja tänään musta vihdoin tuntui siltä, että voisi alkaa taas kunnolla treenata. Vaakkukin oli tuntunut eilen puomitreeneissä huomattavasti paremmalta jo ja vaikken ehkä itsevarmuutta vielä huokunutkaan niin ainakin toiveikas olo mulla jo oli.

      Seela ja Savu sekä Lily ja Orion olivat jo keräilemässä ohjia käteen, kun me Vaakun kanssa käveltiin kentälle. Ciara veti Valeraa perässään tallin puolelta vähän kiukkuisen näköisenä. Valera ei ilmeisesti ollut ollut tänäänkään kovin yhteistyöhaluinen. Mä tunsin myötätuntoa Ciaraa kohtaan. Parivaljakolla oli mennyt kisoissa vielä mua ja Vaakkuakin huonommin, vaikka Ciara oli selvästi osaava ratsastaja. Onneksi Vaakku oli maailman kiltein ori eikä mikään pikkulapsia aamupalaksi syövä lohikäärmetamma. Taputin ylläpitoponiani kiitollisena ja keräsin sitten itsekin ohjat. Inka oli myös saapunut kentälle ja kehotti meitä aloittamaan ravityöskentelyn.

      Vaakku oli taas alkuun hieman kiireinen. Väistöissä se kulki vielä melko epätasaisessa muodossa, mutta pääty-ympyröillä taivuttelun aikana se aina meni vähän paremmaksi hetkittäin. Inka neuvoi mua ratsastamaan myös jalalla enemmän, vaikka Vaakulta ei vauhtia puuttunutkaan, mutta se auttoi saamaan takajalkoja paremmin rungon alle. Sitten kun muistin vaan itse istua tiiviisti satulassa ja ratsastaa selkeästi tuntumaa vasten, alkoi paketti pysyä paremmin kasassa.

      Laukassa Vaakku kuumui taas uudestaan, mutta hyvien alkuverryttelyjen jälkeen se oli nopeampi ottaa uudestaan hallintaan. Me tehtiin melko onnistuneita temponvaihteluita, vaikken ihan täysi uskaltanutkaan antaa orin viipottaa menemään. Ensimmäisille hypyille Vaakku koitti ryöstää, mutta mä olin onneksi varautunut ja Inkan ohjeiden avustuksella sain tilanteen korjattua.

      Ensimmäinen tehtävä me aloitettiin Vaakun kanssa hakemalla pitkän tien kautta ensin rauhallinen tempo. Lähestyminen pystylle oli hyvä ja hyppykin yllättävän maltillinen. Mä kiitin Vaakkua äänellä ja ratsastin suoraan aina siihen pisteeseen asti, josta Inka oli näyttänyt, että olisi hyvä lähteä kääntymään. Ennen okseria Vaakku otti pari isompaa laukka-askelta ja ponnisti hyvällä ilmavaralla yli. Mä katsoin jo seuraavalle esteelle, istuin syvemmälle satulaan ja käänsin ulkoavuilla. Tiukka käännös onnistui ihan ok, mutta viimeinen askel tuli vähän liian pohjaan ja okseri ylittyi ihme kenguruloikalla. Mä olin vähän epätasapainossa alastulossa ja Vaakku päätti käyttää tilanteen hyväkseen ja lähti pinkomaan suoraa linjaa pystylle minkä jaloistaan pääsi. Mä päädyin taas kiskomaan ohjista minkä jaksoin, mutta eihän siitä mitään apua ollut. Inka käskytti meidät tulemaan vielä lähestymisen pystylle uudestaan ja tällä kertaa Inkan ohjeet meni paremmin mun kovista sisään ja sain pidettyä Vaakun kontrollissa.

      Radan ratsastuksen aikana musta tuntui, että löysin taas sen ilon tekemiseen, ja mulla oli oikeasti hauskaa liidellessä esteiden ylitse. Ei meidän eteneminen vielä lähellekään täydellistä ollut, mutta loppua kohden musta tuntui, että me oltiin Vaakun kanssa paremmin synkassa, ja päästiin uusintaradalla tekemään nopeita käännöksiä ja muutama hurja hieno hyppy. Mä olin ihan super tyytyväinen mun pikku oriin.

    • #51567 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Esteiden yli
      tiistai 28. huhtikuuta 2020

      Tuuli suhisi mun korvissa ja Vaakun kaviot rummuttivat kentän pintaa kiihtyvää tahtia. Muuri meidän edessä näytti ihan valtavalta ja se vain kasvoi tullessaan lähemmäksi.
      ”Pohkeet kiinni! Katse esteen taakse!” kuului ohje kentän laidalta. Mä nostin mun katseeni ylös esteestä vaikka se veikin mun kaiken huomion. Vaakku ei epäröinyt tällä kertaa vaan keräsi takajalta alleen suureen ponnistukseen. Mä tunsin kuinka me noustiin ilmaan ja työnsin käsiäni orin harjaa pitkin antaen sille tilaa venyttää. Hyppy tuntui roikkuvan ilmassa ikuisuuden ajan ja sitten me tömähdettiin alas toiselle puolelle. Mun oli pakko kääntyi katsomaan meidän perään oliko muuri pysynyt ehjänä, vaikka kyllähän mä sen Naavan vuolaista kehuista jo kuulin. ”Hyvä hyppy! Eihän se ollut ollenkaan paha!”

      Mä hymyilin leveästi kentän aidan päällä istuvalle tummatukkaiselle naiselle. Naava näytti siltä, että se olisi tiennyt koko ajan, että kyllä me pystytään hyppäämään puhtaasti metrinen muuri. Mä en ollut ollut yhtään niin varma, mutta Vaakku oli taas näyttänyt mihin piekkariori pystyy. Nyt me ainakin tiedettäisiin, että jos kisoissa muuri olisi laitettu luokan maksimikorkeuteen, niin meillä riittäisi ponnua ja ennen kaikkea kanttia päästä sen yli. Vaakku pärski tyytyväisenä ja laukkasi rentoa pyöreää laukkaa kenttää ympäri. Mä taputin sitä vuolaasti ja istuin sitten alas käyntiin.

      ”En mä kestä kuinka hyvä Vaakku on”, hehkutin Naavalle naisen hypätessä alas kentän laidalta ja tullessa avaamaan meille portin.
      ”Se suoritti kyllä tänään tosi hyvin. Monta hyvää hyppyä. Ja sä ratsastit kanssa taas paremmin kuin viimeksi.”
      ”Tainnu valmentautuminen tehdä viimein tulosta”, mä myönsin.
      ”Jos pidät ton saman yllä vielä seuraavissa osakilpailuissa, niin mä en nää mitään estettä sille ettettekö te sijoittuisi.”
      ”Ehkä me voitetaan tällä kertaa!” uhosin. Naava nauroi hyväntuulisena mun vierellä. Me oltiin lähdetty kävelemään Hallavan kentältä metsäpolkua pitkin kohti ratsumajataloa, josta Naava oli tullut meitä valmentamaan.
      ”Onks teillä vielä paljon hommaa talon kanssa?” tiedustelin naiselta. Tiesin, että remppa oli stressannut ratsumajatalon kumpaakin omistajaa jo useamman kuukauden ajan.
      ”On kyllä, mutta ollaan tässä jo voiton puolella. Vaikkei kaikkea saataisikaan vielä ihan valmiiksi, niin kylle me ajateltiin ne avajaiset pitää 16. toukokuuta.”
      ”Finaalia edeltävänä lauantaina?”
      ”Jep. Tie Tähtiin kisaajat saa olla meidän ensimmäiset viralliset vieraat.”
      ”Ei vitsi siitä tulee niin siistiä! Pidätte sitten kunnon avajaisjuhlat!”
      ”No niin ois tarkotus”, Naava vinkkasi mulle silmää.

      • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #51568 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Se on vappu!
      perjantai 1. toukokuuta 2020

      Oli aivan ihanaa, että kevät tuintui viimeinkin olevan täällä. Jo useamman päivän ajan oli olut aurinkoista ja lempeän lämmintä. Ei enää mitään räntäsateita tai raekuuroja kiitos. Sitä paisti kalenterikin näytti vihdoin toukokuuta, joten kai sään oli taivuttava sen tahtoon. Mä aukaisin tallituvan oven kömpelösti vasemmalla kädellä tasapainotellen kakkukupua toisessa kädessä. Tällä kertaa sen sisällä ei kyllä ollut kakkua niin kuin Nadjalla oli ollut viime viikon tiistaina, kun me oltiin juhlittu Tie Tähtiin kisojen toisissa osakilpailuissa sijoittuneita Hallavalaisia, vaan tällä kertaa sen alla oli hallittu kaaos vappumunkkeja. Mä olin paistanut ne ihan itse aamupäivällä eli niiden pitäisi olla vielä ihanan rapeita ja ehkä jopa vähän lämpimiä. Osa tosin saattoi olla hieman palaneita ja osa raakoja, kun en ollut vielä ihan mikään superleipuri tai rasvassa käristäjä.

      Tallituvassa kävi kova kuhina. Pöydän ääressä istuivat Minka ja Aleksi, Niko ja Alva loikoilivat sohvalla ja Rhea kaiveli kaappiaan sivummalla. Juuri kun muut olivat kääntymässä tervehtimään mua, paukkasivat myös Seela ja Lily tallitupaan. Toisella oli kädessään pussillinen sipsiä ja toinen kantoi kolmea simapulloa. Molemmat olivat täysin kietoutuneet serpentiiniin ja Seelan repusta roikkui kasa värikkäitä ilmapalloja.
      ”Tuliko tänne joku vappukuljetus?” Aleksi ihmetteli paikaltaan pöydän äärestä.
      ”Joo, me aateltiin, että tarvitaan vähän hengen nostatusta ennen viikonlopun kisoja!” Seela hihkui ja hyppelehti peremmälle. Lily seurasi perässä ja lähti etsimään kaapeista kulhoa sipseille. ”Tosin munkkeja me ei nyt ehditty leipoa mut eiköhän me simalla ja sipseillä pärjätä.”
      ”Tota… Mä leivoin munkkeja”, sanoin vähän hämilläni.
      ”No niin mie vähän katoin. Luulin, että olitte koordinoinu tän jutun?” Aleksi ihmetteli.
      Myös Seela ja Lily tuntuivat nyt vasta huomaavan mut seisomassa ovensuussa munkkien kanssa.
      ”No mut sithän tää on ihan täydellistä!” Seela huudahti.
      Myös muut tuntuivat olevan heti innoissaan suunnittelemattomista vappupippaloista ja Minka kävi kaivamassa omista varastoistaan lisää vappukoristeita tallitupaan.
      Mä asettelin munkit tupapöydälle ja Niko etsi kaapeista jotain vähän juhlavampia laseja kuin yleensä käytetyt eripariset kahvimukit. Lopulta jostain kaapin perukoilta löytyi sarja kertakäyttöisiä samppanjalaseja, muovisia sellaisia, ja lopulta me näytettiin ihan tosissaan kunnolliselta vappuseurueelta kilistellessämme simamukeja ja ahmiessa munkkeja huulet sokerisina.

      Tallitupaan lappasi pikkuhiljaa myös lisää porukkaa ja mä sain olla onnellinen, että olin tehnyt niin ison läjän munkkeja. Keskustelu kääntyi vappuperinteistä Tie Tähtiin kisoihin ja erityisesti seuraavaan osakilpailuun. Me sovittiin lähtevämme liikkeelle viimeistään seitsemän aikaan aamusta, jotta ehtisimme paikalle hyvissä ajoin ennen ensimmäistä luokkaa. Meillä olisi taas samat rekat käytössä, ja me päästäisiin Vaakun kanssa jälleen Nadjan kyytiin. En tiedä johtuiko se hyvin menneistä treeneistä vai vappupippaloiden iloisesta tunnelmasta, mutta mulla oli fiilis, että nämä kisat menisivät hallavalaisten osalta edellisiä paremmin.

    • #51630 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Viime hetken treenaukset
      lauantai 2. toukokuuta 2020

      ”Tänään me käydään vielä tekemässä pikku treeni, ettet sitten huomenna oo ihan pöllöpäänä taas”, juttelin Vaakulle hakiessani sitä tarhasta. Viereisen aidan takana seisova Orion jäi katsomaan meidän perään korvat hörössä, mutta Vaakkua ei tuntunut kiinnostavan lajitoverin taakse jättäminen. Sitä paitsi talli oli täynnä paljon kiinnostavampia kavereita, nimittäin tammoja. Musta tuntui, että kaikki hallavalaiset olivat päättänet tulla tallille tismalleen samaan aikaan, sillä tallin käytävä kuhisi porukkaa. Osa putsasi varusteita, jotkut olivat lähdössä ratsastamaan ja toiset pesivät hevosiaan edustuskuntoon. Luultavasti kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että kaikki olisivat sattuneet samaan aikaan paikalle, vaan siitä, että kaikilla oli niin paljon puuhaa, että viettivät tallilla suurin piirtein koko päivän. Itsekin olin suunnitellut ratsastamisen lisäksi hoitaa tänään kaikki kisavalmistelut, sillä huomenna lähtö olisi todella aikainen.

      Vaikka tallissa kävikin aika kova kuhina, päätin laittaa Vaakun käytävälle kiinni. Omassa karsinassa se kuitenkin pyörisi ja yrittäisi nähdä mitä kaikki touhottavat, niin nytpä se ainakin olisi paraatipaikalla. Ja turvallisesti kiinni kummaltakin puolelta. Harjasin Vaakun melko rivakasti jutustellen milloin kenenkin kanssa niitä näitä ja hain sitten satulahuoneesta orin varusteet. Vaakku seisoi kiltisti paikoillaan heittäessäni satulan sen selkään, eikä se suitsia laittaessa koittanut käyttää tilaisuutta hyväkseen ja lähteä tutkimusretkelle. Nappasin vielä omat varusteeni mukaan ja suuntasimme sitten Vaakun kanssa kentälle.

      Ulkokenttä ei suinkaan ollut tänään tyhjä, niin kuin yleensä, kun Vaakun kanssa treenasimme, vaan siellä oli Maisa hölkkäilemässä Savun kanssa, sekä Vaakun ihastus numero yksi – kimo suomenhevostamma Lilja omistajansa Minjan kanssa. Mun ori hörisi kovaan ääneen eikä meinannut malttaa jäädä seisomaan korokkeen viereen.
      ”Taitaa Vaakku olla rakastunu”, ohi ratsastava Maisa virnisti.
      ”Saa mun puolesta olla ihan niin rakastunu ku haluaa, jos vaan jaksais seistä sen aikaa, että mä pääsen selkään”, mä yritin esittää muka vihaista, mutta oikeasti mua tilanne vähän nauratti.
      ”Haluutko, että pidän kunnolla etäisyyttä?” Minja huusi kysyvästi kentän toiselta laidalta, vilkuillen selvästi epäluuloisena puhisevan orin suuntaan.
      ”Ei tartte, tää pysyy ihan hyvin hallinnassa”, koitin kuulostaa vakuuttavalta. Kyllä se ainakin yleensä oli ihan tottakin.

      Lopulta Vaakku käyttäytyi ihan mallikkaasti, vaikka keskittymiskyvyn hankkimiseen tarvittiinkin pari kierrosta tarkkaa työntekoa ravissa. Mä ratsastin ponin ensin ihan normaalisti läpi kaikissa askellajeissa kumpaankin suuntaan ja sitten siinä vaiheessa, kun Maisa tuli alas Savun selästä valmiina lähtemään takaisin talliin, mä pyysin kaveria vähän jelppimään ja laittamaan mulle muutaman kavaletin. Minja antoi hyvin tilaa, kun mä nostin Vaakun kanssa laukan ja treenasin vähän rentoja ja rauhallisia lähestymisiä. Musta tuntui, että Vaakku tajusi, ettei tänään ollut kiire mihinkään ja mä pystyin ihan aikuisten oikeesti vaikuttamaan sen laukkaan sillä tavalla kuin halusinkin. Vitsi mä niin toivoin, että sama meno jatkuisi vielä huomenna kisoissakin.

      • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #51652 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Edustuskuntoon
      lauantai 2. toukokuuta 2020

      Tallissa mä talutin Vaakun suoraan pesariin, joka juuri sillä hetkellä oli tyhjillään. Vaakku vähän epäröi pesukarsinan suulla ja yritti jopa kertaalleen peruuttaa pois paikalta.
      ”Tuu nyt, ei tää oo yhtään pelottava”, koitin suostutella ja kävellä päättäväisesti itse edellä. Vaakku päästi sieraimistaan outoa pärinää ja tuijotteli järkyttyneenä kaivon kantta.
      ”Ei sieltä tuu mitään pieniä poneja syöviä hirviöitä”, pyöräytin silmiäni turhautuneena. Ei mulla ollut koko loppuiltaa käyttää pesarin ihmettelyyn. Mä kävelin vielä kertaalleen takaisin Vaakun vierelle ja lähdin sitten taas itsevarmoin askelin kohti pesukarsinaa koko ajan maiskuttaen. Tällä kertaa ori seurasi ja kehuin sitä ylitsevuotavasti. ”Hieeeno poika. Eihän se ollut niin kamalaa.”

      Mä laitoin Vaakun kummaltakin puolelta kiinni ja riisuin siltä sitten varusteet, jotka kävin vaan heittämässä satulahuoneeseen. Mä putsaisin ne myöhemmin. Pesarin hanan mä aukaisin varovasti ja annoin Vaakun tottua veden ääneen. Poni kuitenkin pian totesi, että ihan samaa vettä se oli kuin kaikkialla muuallakin, eikä viemärin lorinakaan ollut mikään varoitusääni. Mä huuhtelin ensin treenistä kevyesti hionneen Vaakun läpikotaisin ja laimensin sitten ämpäriin hevossaippuaa. Vartalon pesu hoitui kätevästi sienellä putsaten ja jalkoihin käytin kovaa harjaa. Vaakulla oli melko pitkät vuohiskarvat ja ne pitäisi saada ehdottoman puhtaiksi.

      Vaikka Vaakku ei ollutkaan näyttänyt erityisen likaiselta, niin silti sitä huuhtoessani viemäriin valuva vesi oli ihan mutaisen ruskeaa. Näytin orin karvalle vähän hikiviilaa ja laitoin sitten kuivatusloimen päälle. Toivottavasti ori ehtisi kuivua sillä aikaa, kun mä putsaisin varusteita, ettei mun tarvitsisi jättää sitä yöksi päälle. Se jos mikä yllyttäisi oria piehtaroimaan ja sitten olisi loimi ihan vinossa ja ennen kaikkea karvat puruissa.

      Mä kävin heittämässä Vaakun karsinaan ja suuntasin sitten satulahuoneeseen. Myös Seelalla oli ilmeisesti samat aikeet mielessä ja me melkein tartuttiin samaan kaapissa olevaan satulasaippuan palaseen.
      ”Ah sori, ota sä vaan se”, vedin äkkiä käteni pois. ”Sä meinasit vissiin kanssa putsata varusteita?”
      ”Joo niin olis tarkotus”, Seela vastasi ja nappasi palan itselleen.
      ”Okei, no jos mä käyn hakemassa meille yhetisen pesuveden niin valkkaatko sä meille puhtaimmat sienet?” kysyin vilkasiten merkitsevästi koriin joka oli täynnä ties kuinka kärsineen näköisiä pesusieniä.
      ”Joo tehdään näin”, Seela naurahti.
      Mä kipaisin hakemassa pesarista kuumaa vettä ja sitten me asetuttiin molemmat satulahuoneen jakkaroille jynssäämään varusteita. Sekä Savulla että Vaakulla oli molemmilla vaan estepainotteiset yleissatulat ja kahdet suitset – kanget ja nivelet, joten me oltiin suurin piirtein yhtä nopeita pesemisessä.
      ”No milt on tuntunut, ku on oma ylläpitoponi?” Seela avasi keskustelun uudestaan, kun me oltiin oltu hetki hiljaa.
      ”Siis ihan parasta. Tuntuu ihan niinku Vaakku olis mun oma! Miinus kaikki hevosen omistajuuden ikävät puolet. Mun ei esim tarvii muistaa varata kengitystä tai miettii ruokintaa kun Naava suunnittelee ne mun puolesta…” pohdiskelin. Jos mulla olis ihan oma hevonen, niin en tiedä kuinka hyvin osaisin ottaa kaiken huomioon. Mutta toisaalta nyt mulla ei myöskään ollut ihan niin paljon vapauksia. Vaikka toki Naava antoi mun treenata ja kilpailla just niin kuin halusin. Mutta nainen vois myös vetää hevosen multa pois koska vaan haluaisi.
      ”Oma hevonen, tai just ylläpitoponi ois kyllä niin kiva”, Seela vastasi. ”Mut ei tässä elämäntilanteessa”, tuo vielä jatkoi irvistäen.
      ”Oon kyllä tosi onnekas, että mun isä suostui tähän. Eihän mulla yksin olis varaa pitää Vaakkua.”

      Jotenkin keskustelu Seelan kanssa sai mut miettimään tän järjestelyn väliaikaisuutta. En mä tosissaan pelännyt sitä, että Naava ottaisi Vaakun multa pois, mutta isä… Me oltiin puhuttu vaan tästä keväästä. Kun Naava ja Elyssa saisi ratsumajatalon toimintaan ja tallin taas avattua, mitä hyviä syitä mulla olisi esittää isälle, että Vaakun ylläpidon jatkaminen olis välttämätöntä. Isän mielestä hoitajana toimiminen ajoi varmaan ihan saman asian, miinus tallipaikkamaksu…

    • #51776 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Ei ehkä ihan prinsessa ja prinssi, mutta melkein
      sunnuntai 3. toukokuuta 2020

      TT-finaalitehtävä 9. Kuvaile ratsukon kisavarusteita/vaatetusta.

      Aamu valkeni kirkkaana, mutta kuitenkin mun makuun aivan liian aikaisena. Mun herätyskello soi viiden aikaan aamulla, ja kaiken lisäksi jouduin lähtemään tallille pyörällä, sillä isä ei suostunut heräämään tähän aikaan sunnuntaina. Kisakassi ei meinannut pysyä mun pyörän tarakalla ja pariin otteeseen mä melkein kaaduin pomppuisella metsätiellä kun se rojahti pinnojen väliin. Lopulta mä saavuin Hallavan pihaan noin kuuden aikaan ihan hikisenä ja kaikkea muuta kuin edustavana kilparatsastajana. Onneksi kaikki muutkin oli enemmän tai vähemmän vastaheränneen näköisiä, joten mä en ehtinyt miettimään omaa ulkonäköäni kovinkaan kauaa. Sitä paitsi meillä oli aika tiukka aikataulu ja muutenkin kisat jännitti niin paljon, ettei päähän oikeen jäänyt tilaa minkään muun murehtimiselle.
      ”Sora, Seela, Nessa, Alisa ja Unna vois jakaa kisoihin lähteville hevosille pienet heinäannokset sillä aikaa kun muut pakkaa varusteita rekkoihin. Mie mittaan aamuheinät yksäreille ja talliin jääville hevosille ja annan sitten hetken päästä kaikille väkirehut. Kisaaville hevosille on loput aamuheinät rekoissa valmiina”, Aleksi ohjeisti kuuluvalla äänellä ja sai kaikkiin zombeihin liikettä. Seela, joka tuli mun kanssa hakemaan heinäkottareita ulkoa näytti kyllä kaikista eniten zombilta. Mutta samaan aikaan jotenkin… autuaalta? Onnelliselta? ”Luuletko, että kisat menee hyvin?” kysyin naiselta.
      Seela vaan nyökytteli vastaukseksi. Mä en ihan ottanut selvää mitä sen mielessä pyöri. Ehkä se ei ees miettinyt kisoja?

      Kun me saavuttiin Hopiavuoreen, oli kaikki kisaajat jo selkeesti piristyneet aamun koomastaan ja mäkin tunsin oloni jotenkin tosi hyperiksi. Mä en olisi pystynyt olemaan enää hetkeäkään paikoillaan autossa, kun me saavuttiin perille. Vaakku tuntu olevan samoilla fiiliksillä ja tuli rekasta ulos tosi vaihdikkaasti peruuttaen. Heti kun sen etujalat kosketti maata, pyörähti ori ympäri ja oli kaataa vähän liian lähellä seisoneen Nikon kumoon. ”Sooo”, mä koitin rauhoitella Vaakkua samalla kun roikuin sen narussa. Ori pärisytti sieraimiaan ja seisoi hetken paikoillaan lihakset kireinä ennen kuin lähti taas liikeelle hermostuneesti kävellen.
      ”Vaakku ainakin näyttää siltä, että se haluu heti tositoimiin”, Maisa kommentoi nuokkuvan vuonohevoshoidokkinsa vierestä.
      ”No joo. Kunhan ei ihan lentoon lähtis”, mä yritin vitsailla vaikka vähän hirvitti. Odottiko meitä taas sama kohtalo kun Lehtovaarassakin? Mitä jos Vaakku ei pysyisi yhtään hallinnassa?

      Ensimmäisen luokan ratsukot alkoivat saman tien varustautumaan ja valmistautumaan täyttä häkää, mutta mä lähdin Rhean ja Alvan kanssa kävelyttämään meidän hevosia tallialueen ympäri. Vaakku vähän rauhoittui siinä kävellessä, eikä mun enää tarvinnut pelätä, että se oisi lähtenyt kuskaamaan mua ympäriinsä. Kun me palattiin takaisin rekalle, oli ori jo melko lauhkea ja jäikin seisomaan ihan kiltisti paikoilleen, kun mä sidoin sen rekan seinässä olevaan renkaaseen.
      Vaikka kisahoitaja olis ollut tietysti kiva, niin meitä oli kuitenkin tosi paljon porukka Hallavasta liikkeellä, eikä kaikki mennyt samoissa luokissa, niin aina oli joku avulias vapaana auttamassa jos tarvitsi. Olin mä kyllä sitä huolimatta pärjännyt Vaakun kanssa aika pitkälti kahdestaan.
      Mä kävin hakemassa harjakori-jakkaran rekan sisältä ja aloin sitten laittaa Vaakkua kisakuntoon. Helpon A:n alkuun oli vielä reilusti aikaa, joten mä harjasin orin oikeen pitkän kaavan mukaan. Laitoin vastikään pestyyn häntään showshinea ja askartelin harjaan tiukan ranskanletin. Mä kuuntelin samalla kuulutuksia mitä kentältä kuului, ja aina välillä joku hallavalainen kävi kertomassa tilannepäivityksiä. Nessa ja Niko olivat sijoittuneet ekassa luokassa, ja kuulemma Rhea ja Nio olivat kanssa ratsastaneet koululuokkansa upeasti ja olivat sijoituksissa kiinni.

      Kun kakkosluokka alkoi lähestyä loppuaan, kävin mä rekan pimeydessä vaihtamassa mun kisavaatteet päälle. Valkoiset housut oli käynyt viime kisojen jälkeen pesussa ja loistivat nyt puhtauttaan. Myös mun kisasaappaat kiilteli, sillä mä olin huoltanut ne eilen samalla kun olin putsannut Vaakun varusteet. Kisatakin alla mulla oli valkoinen kisa-t-paita ja takki oli sama, jonka kanssa mä olin kisannut edellisetkin osakilpailut. Se oli ehkä vähän rytyssä selän puolelta, kun se oli ollut mun urheilukassissa, mutta muuten se oli siisti musta takki, joka istu mulle hyvin. Käsiin mä laitoin mun paremmat mustat ratsastushanskat ja saappaisiin luonnollisesti kannukset. Ne tosin oli vaan sellaset lyhyet pallopäät, ettei Vaakku saisi niistä mitään slaagia.
      Mä sain kiittää onneani siitä, että rekassa oli peili, jonka avulla mä sain mun villit hiukset edes jonkinlaiseen ojennukseen. Mun pitäis ihan tosissani hankkia joku hiusverkko, sillä pinnit painoi vähän ikävästi kypärän alla.
      ”Sora! Mei pitää lähtee verkkaamaan”, Ruskan ääni keskeytti mun hiusten ojennukseen laittamisen. Mä vaan iskin kypärän nopeasti päähän ja nappasin Vaakun varusteet kisakaapista. Mun sydän alkoi hakkaamaan ihan hulluna ja mun piti tosissani keskittyä ettei mun kädet tärisisi liikaa, kun mä yritin saada satulaa ja valkoista kouluhuopaa ojennukseen. Vaakku alkoi kanssa liikkua vähän levottomasti sen aistiessa mun kiireen ja jännityksen. Kun mä olin saanut myös suitset Vaakun päähän, mun oli pakko pysähtyä hengähtämään hetkeksi.
      Mä sipaisin karanneen hiussuortuvan takaisin kypärän alle, tuplatarkistin Vaakun kankiketjun ja suoristin timantein varustellun otsapannan. Mä kävin kiristämässä satulavyön ja kosketin samalla nopeasti satulahuovan brodeerausta, jossa luki Pihlan Vaaraton purppuraisin kirjaimin. Kyllä me tästä selvittäisiin.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 4 viikkoa sitten Sora.
      • Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 4 viikkoa sitten Sora.
    • #51860 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Todennäköisyys nolla
      sunnuntai 3. toukokuuta 2020

      TT-finaalitehtävä 18. b Kirjoita tarina takaperin.

      Mä istuin Vaakun selässä mitään näkemättömin silmin ja seurasin kentällä esteitä hyppivän ratsukon menoa. Mä en kiinnittänyt sen enempää huomiota siihen kuka siellä hyppäsi tai miten niillä meni. Mua jännitti. Ihan sairaasti. Mä tiesin, että kun ratsukko ylittäisi viimeisen punavalkoisin puomein varustetun esteen, olisi mun vuoro ratsastaa tuomarin ja täyden katsomon eteen. Nää oli kolmannet kisat tälle vuodelle, ja jos yhtään mahdollista niin jännitys oli vaan kasvanut kilpailusarjan edetessä. Vaakku ei malttanut seisoa paikoillaan vaan lähti peruuttamaan hermostuneesti. Mä käänsin sen pienelle ympyrälle. Mun olisi varmaan pitänyt valmistella sitä jotenkin tulevaan rataan, mutta sen sijaan mä vaan seurasin kentän menoa.

      Mä en oikeastaan edes muistanut miten meillä oli esteverkassa mennyt. Ihan kun mä olisin ratsastanut jossain unessa kauan aikaa sitten. Oliko Vaakku kieltänyt esteelle? Ei, se oli Valera, jolla Ciara ratsasti. Ei me oltu taidettu edes pudottaa puomeja. Mä yritin keskittyä ja palauttaa mieleeni verryttelyn tapahtumia. Vaakku oli mennyt kovaa. Se oli kuitenkin ollut koko ajan hallinnassa. Mä muistan, kuinka Aleksi oli katsomosta huutanut mulle, että mun pitäisi itse skarpata. Ratsastaa paremmin esteelle eikä vaan matkustaa kyydissä.
      Ei Aleksi ihan hirveesti yleensä puuttunut meidän menoon. Inka oli se, joka oli enemmän mua valmentanut. Olinko mä ratsastanut niin huonosti, että Aleksista oli tuntunut, että sen pitää herätellä mua? Vai oliko se nähnyt Vaakussa potentiaalia?
      Kun mä tarkemmin ajattelin niin Vaakku oli kyllä ollut tosi hyvä. Ainakin parempi mitä kouluradalla. Sen mä muistin kristallin kirkkaasti. Miten me oltiin komeiltu tuloslistan neljänneksi viimeisellä paikalla. Jopa Ciara ja Valera oli saanut meitä enemmän pisteitä, vaikka Valera oli esittänyt kunnon pukkisarjan heti alkutervehdyksessä.

      Mä olin ollut ihan maassa sen kouluradan jälkeen. Mä olin vaan hypännyt alas Vaakun selästä ja tyrkännyt orin ohjat Unnalle, joka oli seisonut kaikista lähimpänä. ”Voitsä kävelyttää sitä?” mä olin kysynyt ja Unna oli tuijottanut mua silmät pyöreinä. Mä olin vaan paennut paikalta ja istunut yksin rekassa palkinojen jakoon asti. Mua oli nolottanut ihan sikana se, että mä olin ratsastanut niin huonosti! Vaakku oli oikeesti ihan osaava koulupuolellakin, mutta mä olin ryssinyt kaiken.
      Vaakku oli radalla aivan liian kiireinen. Sen pää nous vähän väliä ylös muodosta ja se hirnui muille hevosille niin kovaa, että sen koko kroppa tärisi mun alla. Se vaan juoksi ihan pohkeen edessä läpi kaikki tehtävät, eikä ottanut mun apuja kuuleviin korviinsakin. Mä olin sitten vähän suutahtanut. Menetin hermoni ja turhautuneena otin ohjasta ehkä vähän liian vahvasti. Se oli koitunut meidän kouluradan kohtaloksi. Vaakku veti herneen nenään ja sen etupää nous ilmaan useempaan otteeseen. Ei se mitään kunnolla keulia osannut, mutta ainakin meidän tehtävä meni siinä kohtaa ihan plörinäksi ja samalla ihan koko loppu ratakin.

      Ja nyt mun pitäisi jotenkin skarpata? Ratsastaa parempi esterata kun ikinä ennen? Just joo.

    • #51861 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Ei tää oo totta
      sunnuntai 3. toukokuuta 2020

      TT-finaalitehtävä 6. Hillitöntä naurua.

      ”Hyvä Sora!”
      ”Ei vitsi teillä meni hyvin!”
      ”Miten sä sait ratsastettu sen vikan kaarteen! Ihan hullua!”
      ”Varsinki sen muurin jälkeen. Ihan jäätävä hyppy!”
      ”Hyvin ratsastettu.”
      ”Upee suoritus!”

      Tuntui ihan niin kun mä olisin palannu maan pinnalle. Ehkä enemmän kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti, kun mä heitin jalkani satulan takakaaren yli ja laskeuduin satulasta kaikkien hallavalaisten keskelle. Mun pää oli vieläkin vähän pilvissä. Mitä just tapahtu?
      Maisa hyppäs mun kaulaan ja halas onnitellen. Unna ja Seela näytti siltä, ettei ne meinannut pysyä housuissaan vaan hyppi ylös ja alas. Aleksi hymyili tyytyväisen näköisenä ja Nion silmissä oli ihailua.
      Me oltiin Vaakun kanssa tehty se, mistä me oltiin aikaisemmin vaan haaveiltu. Me oltiin ratsastettu ihan super rata. Mä olin ratsastanut. Vaakku oli kuunnellut, suorittanut, venynyt, hypännyt puhtaasti jokaisen esteen yli. Me oltiin saatu hyviä teitä, mä olin tuonut orin varmasti jokaiselle esteelle hyvään paikkaan ja kannustanut kovempaan vauhtiin sillon, kun meillä oli siihen saumaa. Jos ekoista osiksista oltiin selvitty tokalle sijalle tuurilla ja kovalla vauhdilla, niin tällä radalla ei ollut kyllä mitään tekemistä onnen kanssa. Mä olin RATSASTANUT paremmin kuin ikinä. Mä olin niin tyytyväinen Vaakkuun, mutta vielä tyytyväisempi itseeni.

      Ori puuskutti mun vieressä rauhallisena, korvien kääntyillessä vuoroin mun ja vuoroin kentän suuntaan. Mä kiedoin molemmat käteni sen hikisen kaulan ympärille. Upee Vaakku.
      ”Mä oon ihan varma, että te voitatte koko luokan”, Seela julisti.
      Mun vatsassa muljahti. Oisko meillä siihen mahdollisuus? Ei varmasti. Vaikka me oltiin menty kovaa, niin varmasti joku puoliverinen menee kovempaa.
      ”Noo.. On tässä vielä luokkaa jäljellä, mutta ainakin nyt näyttää hyvältä”, Aleksi toppuutteli.
      ”Ei mua haittaa, vaikkei voitettaisi. Vaakku meni niin hyvin.”

      Mä kävelytin Vaakkua Hopiavuoren pihamaata ympäri ja koitin toisella korvalla kuunnella kentän tapahtumia. Välillä sieltä kuulu raikuvia aplodeja ja kannustushuutoja. Välillä taas katsomo huokaisi kauhusta tai helpotuksesta. Mutta kertaakaan kuuluttaja ei ilmoittanut ratsukon menneen luokan kärkeen. Mä pidin sitä paikkaa. Kun vihdoin tuli pyyntö valmistautua palkintojenjakoon, mä en voinut uskoa mun korvia. Oltiinko me muka oikeasti voitettu?! Maisa auttoi mut Vaakun selkään ja pyyhki orilta kuolaa ryntäiltä. Sitten me kiirehdittiin kentälle koko katsomon eteen. Sinne oikeaan reunaan voittajan paikalle. Billy tuli mun viereen kimolla puoliverisellään ja Nitthan Chai omalla ruunikollaan. Mä aloin tuntea kuinka nauru alkoi kuplia mun vatsassa. Olihan tää ihan uskomatonta. Suomenpienhevonen oli vetänyt metrissä kahden komean puoliverisen ohi! Mä en voinut enää pidätellä naurua. Mä koitin peittää mun suuta kädellä, ettei mun hihitys kuuluisi kuuluttajan äänen yli, kun se sanoi mun voittaneen. Luokan tuomari tuli tuomaan mulle ruusukkeen ja kättelemään, enkä mä saanut nauruani lakkaamaan edes silloin. Musta tuntui että mä räjähtäisin kohta onnesta! Kaikki hallavalaiset virnuilivat rivissä kentän aidan takana ja se vaan yllytti mun naurua. Kunniakierroksella mä pystyin vaan ajattelemaan mantran lailla ”Me voitettiin! Me voitettiin! Me voitettiin!” ja mä taputin Vaakkua edelleen hillittömästi nauraen.

    • #51885 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Avajaiset
      lauantai 16. toukokuuta 2020

      TT-finaalitehtävä 3. Ratsumajatalon avajaiset lauantai-iltana

      ”Jännittääkö teitä?” vieressäni kävelevä Maisa kysyi ja heilautti hattaran värisiä hiuksiaan. Ne olivat tänään auki tavanomaisen poninhännän sijaan.
      ”Eipä oikeastaan, enemmän jännittää aina ensi-iltatilaisuudet”, Seela kertoi. Tuokin oli meikannut vähän enemmän kuin tavallisesti ja päällään naisella oli ihanan liehuva kesämekko. Mua vähän harmitti, etten ollut itsekin laittanut kesämekkoa. Lappuhaalari tuntui vähän liian arkiselta, vaikka olinkin yhdistänyt sen kirkkaan keltaiseen napapaitaan.
      ”Mua kyllä jännittää. Siellä pitää varmaan sosialisoida. En mä edes tiedä mitä mä sanoisin niille auburnilaisille..” valitin kuiskatin lauseen loppuosan. Kartanon huippuratsastajat tuntuivat olevan niin eri maailmasta. Ne oli varmaan tottuneetkin kaiken maailman hienoihin avajaisiin ja osaisivat käyttäytyä fiinisti.
      ”Tuskin ne meille haluaa puhua”, Maisa kikatti.
      ”Ainakaan ei ehdi jännittää kisoja niin paljon, kun jännittää tätä iltaa”, Unna sanoi hiljaa Seelan toiselta puolelta. Me kaikki nyökyteltiin vastaukseksi.

      Kohta puiden lomassa alkoi kajastaa valoa. Ilta-aurinko heijastui keltaisen puutalon seinistä ja maalasi koko maiseman kultaiseen sävyyn. Etelä-päädyn sisäänkäynnin kaiteet, samoin kuin yläpuolella olevan terassin kaiteet oli kiedottu pieniin ledivalo rimpsuihin. Jostain kaikui rauhallista musiikkia. Mä, Maisa, Seela ja Unna katsahdettiin toisiimme ihan kuin kerätäksemme rohkeutta ja lähestyimme sitten suurta rakennusta.
      Tuntui, että kaikki olivat jo paikalla. Muilta paikkakunnilta tulleet tallit olivat varmaan matkustaneet jo aikaisemmin päivällä, laittaneet hevoset talliin lepäämään ja asettuneet itse taloksi. Mä kuljetin kättäni valkoisella kaiteella ja ihastelin sen vastamaalattua pintaa. Vielä pari kuukautta sitten paikka oli ollut ihan eri näköinen. Vanha ja ränsistynyt. Nyt se oli aivan kuin uusi, vaikka arkkitehtuurista kyllä huomasi, että talolla oli ikää.
      Tunnelma tiivistyi, kun me astuttiin avonaisesta ovesta sisään. Ihmisiä seisoskeli pienissä ryhmissä rupattelemassa alkumaljat käsissään. Elyssa seisoi oven suussa tarjotin kädessään ja toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi leveästi hymyillen. Mä nappasin itselleni korkean lasin, joka oli täynnä vaaleankultaista kuplivaa juomaa.
      Me siirryttiin nelikkona eteisestä vähän peremmälle. Ensin vastassa oli käytävä, jonka varrelta pääsi varmaankin makuuhuoneisiin. Suurin osa ovista oli kiinni, mutta muutaman ovi oli raollaan ja pääsin kurkistamaan sisään. Huoneessa oli suuri pehmeän näköinen sänky, jota peitti kukikas päiväpeitto. Seinillä oli pitsiverhot ja lankkulattiaa peitti osittain vaaleansävyinen karvamatto. Vaatekaapit olivat valkoiseksi maalattua puuta, samoin vanhanaikainen meikkipöytä, jonka keskellä oli pyöreä peili.

      Me jatkettiin matkaa peremmälle ja tultiin suureen ruokasaliin. Siellä oli useita pieniä pöytiä, mutta kukaan ei ollut tohtinut vielä istua. Suurista ikkunoista avautui näkymä ratsumajatalon tarhoille ja alhaalla loivan mäen pohjalla näkyi tallirakennus, jossa Vaakkukin oli vielä pari kuukautta sitten asunut, ja jonne ori muuttaisi luultavasti taas kisojen jälkeen. Mä sysäsin kuitenkin ajatuksen mielestäni ja keskityin tutkailemaan ikkunoiden eteen aseteltua tarjoilua. Oli voileipäkakkua ja täytekakkua, keksejä, kuivakakkuja, muffineja, hedelmiä, tuulihattuja, pieniä karjalanpiirakoita ja ties mitä herkkuja. Toisella laidalla oli vähän pienempi pöytä, josta löytyi viinipulloja ja miedompia alkoholijuomia jäisissä astioissa. Bongasin myös yhden siiderimerkin, jota olin joskus salaa kavereiden kanssa maistanut. Valvoisikohan kukaan, jos mä illan aikana ottaisin yhden? Ehkä oli kuitenkin parempi olla ottamatta. Olihan huomenna tärkeet kisat.

      Elyssa saapui suureen ruokasaliin viimeisten vieraiden mukana ja Naavakin ilmestyi jostain takahuoneesta. Kaksikko asettui rinnakkain tarjoilupöytien ääreen ja Elyssa alkoi puhui kirkkaalla äänellä. Mä en sen enempää kiinnittänyt huomiota puheeseen, mutta tarkkailin kaksikon ilmeitä. Naava vaikutti hieman vaivaantuneelta, mutta Elyssa seisoi selkä suorana ja elehti rennosti käsillään puheensa lomassa. Molemmat vaikuttivat odottavaisilta, mutta myös ylpeiltä päästessään viimein avaamaan majatalonsa ovet vieraille.

    • #51887 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Rento ilta
      lauantai 16. toukokuuta 2020

      TT-finaalitehtävä 7. Keskusteluja ruuan/juoman äärellä

      Musta tuntui, että mä olin ihan turhaan jännittänyt. Avajaisilta oli mennyt tosi smoothisti. Mä olin vaihtanut aina välillä muutaman sanan muiden kilpailijoiden kanssa ottaessani ruokaa tai odottaessani vuoroani vessaan. Pääsääntöisesti mä olin kuitenkin jutellut hallavalaisten kanssa. Mä olisin halunnut myös jutella Elyssan ja Naavan kanssa tarkemmin Vaakun tulevaisuudesta, mutta mä en viittinyt häiritä kiireisiä illan isäntiä. Elyssa viihdytti vieraita parhaansa mukaan ja näin mä myös Aleksin yrittävän kierrellä ryhmästä toiseen juttelemassa. Naava sen sijaan ravasi keittiön ja tarjoilupöydän väliä tuoden lisää ruokaa ja juomaa ja hakien tyhjät lasit ja lautaset pois pöydistä.

      Musiikki oli vaihtunut vähän lennokkaampaan ja mä tunsin basson matalan jyskeen mun mahan pohjassa, vaikkei volyymit ollutkaan vielä kovin korkealla. Me istuttiin hallavalaisten kanssa aika isossa porukassa yläkerran olohuoneessa, joka oli täynnä muutakin väkeä. Kassu ja Nio oli valloittanut yhden sohvista ja Nessa, Alisa ja Unna istui toisessa. Mä ja Maisa istuttiin lattialla nojaten toisen sohvan päätyyn ja Seela jutteli vähän sivummalla Nikon kanssa. Mulla oli sylissäni lautanen, jossa oli vielä muutama suklaahippukeksi ja yksi tuulihattu. Niitä tuulihattuja mä oli vetänyt jo varmaan kymmenen. Me oltiin juteltu koko ilta ihan lakkaamatta. Tuntui, että jännitys oli jotenkin päässyt purkaantumaan ja me puhuttiin ihan kaikesta. Lempi hevosroduista kesän leireihin ja netflix-sarjoista pride-tapahtumaan. Nytkin Kassu selitti kovaan äänen mitä se aikoi tänä vuonna laittaa päälle osallistuessaan Helsingin kulkueeseen. Nio tuijotti sitä vähän paheksuvasti ja pyöritteli vesilasia käsissään. Kassu sen sijaan otti taas huikan olutpullostaan, eikä se tainnut olla ihan ensimmäinen, sillä se meni vähän ohi suun ja muutama pisara tippui pojan paidan rinnuksille. Samaan aikaan kun Kassu äkkäs tapahtuneen, se nous hätäisesti pystyyn ja onnistui tietysti samaan aikaan kompastumaan Maisan jalkaan. Koko saatanan pullo lensi Kassun kädestä ja laskeutui vaalealle sohvalle.

      ”Ei helvetti!” Nio hyppäsi sekin ylös sohvalta, tosin vähän paremmalla tasapainolla kuin Kassu, ennen kuin neste ehti levitä tuon housuille.
      ”Hupsista”, Kassu hihkaisi ja yritti tavoitella pulloa käsiinsä. Puolet sen sisällöstä oli kyllä ehtinyt jo kastella sohvaa, kun poika sai olutpullon käsiinsä.
      ”Mä haen paperia”, Maisa tarjoutui ja kiirehti ylös lattialta kohti vessaa.
      ”Onks sun aina pakko sählätä tälleen!” Nio sihisi hampaidensa välistä Kassulle yrittäen pitää äänensä matalana.
      ”No anteeks nyt vaan. Se oli pelkkä vahinko”, Kassu puolustautui levitellen käsiään. Mä näin kuinka muiden huoneessa olevien kisaajien katseet oli kääntynyt kohti meidän porukkaa.
      ”Jos sä et aina jois ihan helvetisti liikaa ni tätä ei ois tapahtunu.”
      ”En mä oo nytkää juonu liikaa! Kai sitä saa juhlissa pitää vähä hauskaa”, Kassu jo melkein huusi.
      ”Miks sun pitää aina nolata mut!” nyt Nion silmäkulmassa jo kimmelsi.
      ”Hei älkää nyt, kyl tän saa…” Nessa yritti rauhoitella tilannetta, mutta Nio oli häipynyt paikalta.
      Kassu lyyhistyi sohvalle haudaten kasvonsa käsiinsä.

    • #51888 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Kohta tää on oikeesti ohi
      lauantai 16. toukokuuta 2020

      TT-finaalitehtävä 15. Valitse sanoja kirjasta
      Rick Yancey – 5. aalto: ehdotti, ruumiinosaani, pähkinävoikarkkeja, ilmoitti, raikuvat

      ”Haluutsä käydä ottamassa vähän happee?” Mä ehdotin Kassulle, joka näytti ihan totaalisen lannistuneelle. Poika vaan nyökkäsi ja nousi ylös oluen tahrimalta sohvalta, jota Maisa ja Nessa yritti urhoollisesti pelastaa. Me käveltiin läpi ihmisjoukon, joka vieläkin vähän vilkuili meitä neniään nyrpistellen. Mä koitin olla välittämättä ja pidin kättäni Kassun selän takana. Vähän niin kun henkisenä tukena. Tuntui hassulta olla niin lähellä poikaa, johon mä olin joskus ollut ihan auttamattoman ihastunut. Vielä hassumalta tuntui pitää mun kättä jollain tuon ruumiinosalla ilman, että se tuntui musta jotenkin romanttiselta. Me oltiin vaan kavereita. Ja mä tosissani halusin olla Kassulle nyt mahdollisimman hyvä kaveri.

      Myös terassilla oli porukkaa, mutta siellä oli vähän väljempää. Aurinko oli jo laskenut ja ilma tuntui viileältä. Mä kieroin kädet mun paljaiden käsivarsien ympärille ja siirryin nojaamaan pikkuisin valoin koristeltuun kaiteeseen. Ne hohti nyt entistä enemmän, kun ilta oli pimeä. Myös Kassu tuli nojailemaan mun viereen ja huokaisi syvään.
      ”Miks mä aina pilaan kaiken..”
      ”Et sä oo mitään pilannut”, mä koitin lohduttaa. ”Kuten sä sanoit niin se oli vaan pelkkä vahinko.”
      ”Mut kaikki näki! Nyt ne pitää hallavalaisia ihan törppöinä ja ja mä en varmaan ees viitti näyttäytyä Nion seurassa huomenna. Ei sillä, että se enää ees huolis mua. Mä oon ihan idiootti!”
      Mun oli ihan pakko halata Kassua kun se kuulosti noin epätoivoiselta. Mä en ollut ikinä ennen nähnyt tuota noin maansa myyneenä. Yleensä Kassu oli aina se kaikista iloisin tyyppi, joka viihdyttää kaikkia muita.
      Me oltiin hetki hiljaa niin ja sitten yhtäkkiä jostain sisältä kuului raikuvat aplodit. Me käännyttiin katsomaan, muttei kuitenkaan nähty mitään. Osa terassilla olijoista päätti kuitenkin mennä sisään katsomaan ja me jäätiin kahdestaan.

      Mä työnsin kädet taskuihini vähän vaivautuneena. Mä en ollut mikään halaaja-ihminen. Taskun pohjalla mun kädet kuitenkin tarttui johonkin rapiseviin käärepapereihin ja mä muistin mitä olin taskuihini työntänyt hakiessani viimeksi ruokaa alakerrasta.
      ”Haluutsä pähkinävoikarkin?” mä kysyin ja ojensin käden eteeni ehkä vähän koomisesti.
      Kassu purskahti nauruun. ”Miks sulla on karkkeja taskussa?”
      ”No tätä varten hölmö. Et voin piristää sua”, mä selitin ja kippasin pari karkkia Kassun kämmenelle.

      ”Tiiätkö, mä oon ihan varma, että kisojen jälkeen isä vaan ilmottaa, että Vaakku palaa takas tänne”, mä vakavoiduin.
      ”Ai hä? Kuin ni?”
      ”No siis, kun mehän oltiin vaan sovittu, että Vaakku on mulla ylläpidossa vaan näiden kisojen ajan. Ja varsinki nyt ku majatalon remppa on valmis, niin ei mulla oo enää mitään syytä pitää sitä Hallavassa.”
      ”Aivan. No mut voithan sä käydä ratsastamassa sillä täällä?”
      ”Ei se oo yhtään sama asia. Nyt se on ollu vähän niinku mun oma, mut nyt Naava haluu varmaan taas tarkemmin keskittyy sen kilpailuttamiseen ja treenaamiseen ja en mä oo tarpeeks taitava siihen.”
      ”Hienostihan teillä on menny”, Kassu koitti kannustaa, mutta kyllä mä kuulin sen äänestä ettei sekään oikeen uskonut, että mulla olisi tässä kuviossa sen isompaa roolia. Kun Tie Tähtiin kisat olisi ohi, mä joutuisin luopumaan Vaakusta.

    • #51914 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Nopeustreeni
      maanantai 4. toukokuuta 2020

      TT-finaalitehtävä 1. Treeni hevosen näkökulmasta

      Pääskyset olivat viimein muuttaneet takaisin ja nyt ne syöksähtelivät tallin katon rajasta tehden matkallaan hurjan näköisiä lentokuvioita. Tallin edessä seisovaan koivuun oli tullut kauniit vaaleanvihreät hiirenkorvat ja ruohokin näytti hieman vihreämmältä kuin eilen. Hevoset olivat ulkona tarhoissaan. Suurin osa laumoissa tai pareittain, mutta tallin takana olevalla kolmikolla oli jokaisella oma tarhansa. Tämä johtui siitä, että kaksi kolmesta hevosesta olivat oreja.
      Suomenhevostamma Lilja oli kimo samaan tapaan kuin upea ahalteke-orikin. Kolmas asukki sen sijaan oli punarautias ja kahta muuta hevosta pienempi. Oikeastaan ponikokoinen. Olemukseltaan tämä Vaakuksi kutsuttu herrasmiesori oli kuitenkin aivan yhtä suuri kuin tarhakaverinsakin. Se ravasi lennokkain askelin tarhaa ympäri aivan kuin pitääkseen muille hevosille jonkinlaisen esityksen. Ahalteke oli jonkin aikaa juossut poniorin mukana, mutta todennut sen aika pian tylsäksi leikiksi. Vaakku sen sijaan kaipasi toimintaa. Tarhassa möllöttäminen ei tuntunut tänään ollenkaan riittävältä aktiviteetilta. Pitäisi päästä juoksemaan. Irrottelemaan ihan kunnolla. Vaikka maastoon.
      ”Joo joo. Mä oon tulossa Vaakku”, ori pysähtyi hetkeksi kuullessaan tutun äänen ja käänsi korvansa kohti tulijaa. Se tosiaan oli Sora. Tuo tyttö jonka kanssa oltiin eilenkin liidelty esteiden yli aivan kuten useina päivinä viimeisten parin kuukauden ajan.
      Vaakku ei malttanut odottaa, vaan ryntäsi häntä soihtuna kohti porttia. Tytön ilmestyminen tarkoittaisi sitä, että Vaakku pääsisi pois ahtaasta tarhastaan. Olisikohan tänäänkin vuorossa esteitä?
      ”Ei me tänään hypätä”, Sora kertoi aivan kuin lukien Vaakun ajatukset. ”Eilen oli ne kisat niin aattelin, että tänään vois olla vähän rauhallisempi päivä.”
      Aivan. Kisat oli kyllä ollut aika rankat kun taas oli pitänyt matkustaa useita tunteja jonnekin Suomen perukoille, Vaakku ajatteli. Lihakset tuntuivat vähän kireiltä. Mutta silti orilla olisi kyllä riittänyt virtaa vetää vaikka heti perään samanlainen rundi.
      Tyttö avasi portin apposen ammolleen ja Vaakku käveli rennosti tytön luokse. Enää ei ollut niin kiire. Sitä paitsi jos nyt alkaisi rynniä ulos tarhasta omia aikojaan niin sitten ei hyvä heiluisi. Sora pujotti riimun orin päähän ja johdatti tuon sitten perässään talliin. Vaakku päätti yrittää käyttäytyä mahdollisimman kiltisti. Ehkä Sora sitten tajuaisi, että esteet on paras mahdollinen ratkaisu mitä tämän päivän treeniin tulee. Tai näin ainakin Vaakku halusi ajatella.

      Sora sen sijaan otti rauhallisen käytöksen selkeänä merkkinä siitä, että maastoon olisi turvallista lähteä. Vaikka ori olikin juossut tarhassaan, se vaikutti nyt sen verran rauhalliselta, että pysyisi varmasti hallinnassa vaikkapa ilman satulaa. Heti kun Vaakku tajusi, että tallista lähdettäisiin satulatta ja Sora kiipeäisi silti tämän selkään, tiesi ori että peli oli menetetty. Ei tyttö ikinä halunnut hypätä ilman satulaa. No toivottavasti ei ainakaan mentäisi kentälle! Ilman satulaa kentällä pitäisi tehdä jotain hankalia väistöjä ja taivutuksia, eikä saisi mennä ollenkaan kovaa. Vaakun onneksi tie kävi kuitenkin kohti maastopohkuja ja kohta kaksikko olikin metsän siimeksessä. Vaakusta oli aina kiva kulkea maastossa, vaikka ei se kyllä niin kivaa ollut kuin esteiden hyppääminen.
      ”Mä en voi vieläkään uskoa, että me voitettiin eilen”, Sora huokaisi keskeyttäen Vaakun ajatukset. Orin korvat kääntyilivät kuunnellen kohti tyttöä ja se alkoi mupeltaa kuolainta suussaan. ”Sä olit ihan super! Mä katoin sen Nessan ottaman videon ja siis sä hyppäsit niin hyvin!” Vaakku oli täysin samaa mieltä. Olihan ori tiennyt aina olevansa mainio hyppääjä, vaikka Sora ei aina tuntunutkaan olevan siitä aivan niin vakuuttunut. ”Otetaan tänään rauhassa ja sit päästään taas treenaamaan. Seuraavaks on vuorossa finaali…” Ai hä? Miksei tänään muka voisi treenata. Vaakun mielestä maasto oli kyllä aivan yhtä mainio paikka treenata kilpailuja varten. Vaikkapa voimaa. Tai nopeutta. Nyt kun treenaamisesta puhuttiin niin olihan Vaakun ihan pakko kokeilla pysyisikö Sora kyydissä jos otettaisiin vähän enemmän vauhtia. Kävely oli vähän liian tylsää ja maisematkin vaihtuivat liian hitaasti. Ori lähti ensin raviin ja kun tuo tunsi tytön myötäävän mukana, päätti Vaakku nostaa laukan ihan omatoimisesti. Yleensä siitä sai vaan nopean muistutuksen suupieleen, mutta Vaakun iloksi ja yllätykseksi Sora tuntui olevan aivan yhtä valmis hurjaan laukkaan kuin pieni suomenhevosorikin.

    • #51919 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Vaakun treenipäiväkirja

      TT-finaalitehtävä 10. Kirjoita tarina päiväkirjamuodossa

      maanantai 4. toukokuuta 2020

      Mä olin suunnitellu, että me otettais tänää iha vaa tosi rauhallisesti, koska oliha eilen ne kisat ja kaikkee, mut Vaakul oli vissii muita suunnitelmii. Mä lähin siis sinne maastoon viel ilma satulaa, mut sit Vaakku päättiki vetää iha jäätävän laukkamaaston! Yhtäkkii se vaa lähti iha hirveesee vauhtii ja me laukattii varmaa kilsa! En mä iha hirveesti sitä koittanu piätellä, aattelin et antaa juosta jos kerra haluu. Ainaki aukee kunnol paikat. Mut siis mä en meinannu pysyy kyyissä! En kyl tippunu, mut aika hurjaa oli.

      tiistai 5. toukokuuta 2020

      Tallil oli tänää kääretorttuu ja karkkii! Mä söin tietysti isoimman palan, koska mehän Vaakun kans voitettiin sunnuntaina, vaik no kyl Nessalle ois ehkä se isoin pala kuulunu ku se voitti TAAS kaksi luokkaa. Mä en käsitä? Ne on joko ihan sika hyvii, tai sit siin luokas on vaa liia vähä osallistujii. No mut ainaki mun voitto tuntuu iha kunnon voitolta ku vastassa on tosi taitavii hevosii ja ratsastajii. No anyvays, me tehtiin tänään Vaakun kaa sileen treeni ja se ei kyl tuntunu yhtää nii kankeelta ku viime kisojen jälkee. Voiha se olla, et sillo vaikutti se matkustamine ja kaikkee, mut kyl mä luulen et eiline laukkaamine autto kans. Mentii vaa kaikki askellajit läpi ja taivuttelin kumpaaki suuntaa.

      keskiviikko 6. toukokuuta 2020

      Mun oli tarkotus treenata tänää iha kunnol kouluu. Mä olin laittanu kangetki ja kaikkee. Oikee pintelitki jalkoihi. Mut Vaakku oli iha kauhee! Siis eka se ei meinannu liikkuu ollenkaa etee, ja sit ku mä pyysin iha kunnolla ni se päätti alkaa pukittelee ja etupääki nois välil ilmaa. Ei mei koulun treenaamisest tuu täl menol yhtää mitää! Jos ei viime kisois tultu iha viimesiks ni finaalis sit ainaki. Ois vissii pitäny ilmottautuu sinne Storywoodsii kouluvalkkaa, mut en mä perjantain taija jaksaa lähtee mihikää. Siis sinä perjantaina sillo just enne finaalia. Ehkä mä pyydän vaa Elyssan pitää mulle jonku nopeen kouluvalkan. Tosin sil on kyl ihan sika kiire niitten avajaisten järkkäämises. Majatalo ei oo viel ees kuulemma iha siin kunnos ku ne toivois.. mut saa nähä.

      torstai 7. toukokuuta 2020

      Okei, mä otin tänää varman päälle. Ei yhtää huvita tippuu tällee enne kisoja. Eli mä siis juoksutin Vaakun enne ku menin sen selkää. Se oli taas riehunu tarhassa ja mä olin aika varma, että se veis mua muuten iha sata nolla. Ni mä sit juoksutin sitä jonku viistoist min. Eka ravissa se oli ihan fine, mut heti ku mä pyysin laukkaa ni se päätti sit riehuu iha kunnolla. Vähä pelotti et saan kaviost päähän. Mut ei Vaakku kyl ikin mitää semmosta tekis. Ni se siis rauhottu sit iha hyvin ku oli vähä eka laukkaillu ja estetreenit meni sit tosi kivasti! Tultii jumppasarjaa ja Vaakku jakso tosi hyvi keskittyy sen jalkoihi. Ei tietookaa mistää kaahailust! Annoin sille sit paljon porkkanoita ku päästiin takas talliin.
      Mä vähän mietin, jos me vaik huomenna mentäis sinne suokkimaastoo Minjan, Alvan ja Rhean kaa ku ne on puhunu siit nii paljo. Pitää kysyy vaik wapissa kuha pääsen kotii. Ne ei ollu nyt mun kaa samaa aikaa tallil. Huomisee!

    • #51948 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Mutkikas tilanne
      torstai 14. toukokuuta 2020

      TT-finaalitehtävä 16. Etsi joku verkkohoroskooppi

      Me Naiset: KAKSONEN Ota etäisyyttä mutkikkaaksi käyneeseen tilanteeseen. Pidä silmällä tavaroitasi, sillä päivä saattaa sisältää unohtelua ja myöhästelyä. Joku tuottaa sinulle pettymyksen.

      Mulla oli ollut tänään ihan jäätävän pitkä koulupäivä. Tai siis joka torstaihan mulla loppui koulu vasta neljältä, mutta tänään se tuntui jotenkin tosi pitkältä eikä matikan tunnista meinannut tulla loppua. Kotona mä olin ihan naatti ja suoraan sanottuna kärttyinen. En ois yhtään jaksanut lähteä valmennukseen, mutta mä olin sen jo maksanut ja me tarvittiin Vaakun kanssa treeniä. Nää olisi meidän viimeiset esteharjoitukset ennen sunnuntain kisoja.
      Kun isä sitten ilmoitti, ettei hän aikonut viedä mua autolla tallille, kuten oltiin aikaisemmin sovittu niin mulla kilahti päässä. Miks isän piti tuottaa mulle pettymyt just tänään? Niinpä mä vedin sitten kiireellä tallivaatteet niskaan ja lähdin polkemaan tuohtuneena kohti tallia.

      Vaakku odotti mua tarhassaan korvat hörössä ja se sulatti mun mielentilaa vähäsen. Paijasin poniani siinä jonkun aikaa silitellen ja nauttien sen lämpimästä hönkäilystä mun naamalla. Vaakku osasi olla tosi hellä silloin kun se sitä halusi. Nytkin ori vaan pikkaisen hipaisi aina välillä turvallaan mun poskea, eikä ollenkaan tuuppinut silleen niin kun aina joskus. Mä laitoin orille riimun päähän ja talutin sen talliin, jossa päästin sen omaan karsinaansa vapaaksi. Harjailin Vaakkua rauhallisin vedoin ja vaan nautin siitä, ettei lopulta ollutkaan tullut niin kiire, vaikka olinkin joutunut tulemaan pyörällä. Tänään jos joskus tuntui, että hevosten läsnäolo rauhoitti mun mieltä.

      Kun mä olin saanut Vaakun harjattua, kaviot putsattua ja suojat sille kaikkiin jalkoihin niin mä katsahdin mun tallikassiin aikeenani laittaa omat varusteeni päälle. Turvaliivi löytyi, samoin kun ratsastussaappaat ja kypärä, mutta missä mun hanskat oli? Mä löin itseäni kädellä otsaan tajutessani, että olin varmasti jättänyt ne kotiin lähtiessäni niin kiireellä. Eikai tässä muu auttanut, kun lähteä tallitupaan tutkimaan löytölaatikkoa.
      Huokaisten mä puin ensin muut varusteeni ja lähdin sitten kohti tallitupaa. Kyllä tässä varmaan lopulta kiire tulisi, jos mun pitäisi kauankin etsiä itselleni hanskoja.

      Minja istui tallituvan sohvalla tuijottaen tyhjyyteen, kun mä saavuin sinne. Aattelin, että se varmaan teki jotain mielikuvaharjoituksia valmennusta varten ja menin suoraan löytötavaralaatikolle. Siellä oli kuin olikin useita hanskoja ja mä valitsin sieltä kaksi, jotka sopi edes jotenkin mun käsiin. Toinen oli ehkä vähän nafti ja toisessa oli reikä niin peukalossa kuin kämmenselässäkin, mutta kyllä ne saisi silti kelvata.
      Minja oli edelleen samassa asennossa sohvalla ja mä aloin pikkuhiljaa huolestua. ”Minja?” huikkasin kysyvästi, mutten saanut mitään reaktiota. Mä kävelin ihan naisen viereen, mutta toinen oli ihan kun shokissa. Mä ravistin Minjaa varovaisesti olkapäästä ja vihdoin tuo heräsi eloon. Oli kuulemma miettinyt valmennusta. Mä koitin vähän kannustaa Minjaa, joka kertoi, ettei ollut ihan vakuuttunut siitä oliko valmennukseen osallistuminen heidän kannaltaan hyvä idea. Lopulta mun oli pakko huomauttaa, että me myöhästytään kohta, jos ei nyt lähettäisi varustamaan hevosia ja niinhän siinä sitten lopulta kävi. Mä jotenkin jo kotona tiesin, ettei tää päivä tulisi menemään ihan putkeen.
      Inka ei ollut ihan hirveen tyytyväinen meidän myöhästymiseen ja mun ja Minjan alkuverryttelyt jäi ehkä pikkasen lyhkäsiksi. Nio sentään oli näyttänyt hyvää esimerkkiä olemalla ajoissa paikalla ja laukkasikin Virman kanssa nätisti kenttää ympäri. Verryttelyesteeksi me tultiin radalle rakennetun radan kakkosestettä, jota Inka nosti vuoroin Liljalle, Virmalle ja Vaakulle sopivan kokoisiksi. Vaakku oli alkuun ehkä taas vähän liian innoissaan, mutta musta tuntui, että tiesin, kuinka saisin ratsastettua sitä paremmaksi. Inkan läsnäolo myös vahvisti mun itsevarmuutta.

      Päivän varsinainen tehtävä, eli esterata uusintoineen oli aika pelottavan näköinen hökötys. Siinä oli jos jonkinlaista mutkaa vähän joka suuntaan ja teiden kanssa pitäisi olla tosi tarkkana. Mä päätin ottaa perusradalla ihan kunnolla etäisyyttä, että saisin ratsastettua hallitut kaarteet ja uusinnassa voisi sitten yrittää ratsastaa vähän reippaammin. Ei ehkä kuitenkaan ihan niin kovaa kuin sitten kisoissa, mutta kuitenkin aika kovassa ratatemmossa. Lopulta mun valinnat osoittautui just passeleiksi. Vaakku olisi halunnut lähteä kaahottamaan radalle, mutta väljät tiet rauhoittivat meidän menoa ja päästiin tosi hallitusti kaikista esteistä yli. Sama tarkkuus säilyi myös uusintaradalle ja Inka kehui, ettei Vaakku ollut ollut tänään ollenkaan niin kiireinen, vaikka nopeutta kyllä löytyi. Tällä menolla olisi hyvä jatkaa kisoihin.

    • #51951 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Naavan valmennuksessa
      maanantai 11. toukokuuta 2020

      TT-finaalitehtävä 17. Tarina, joka sisältää pelkkää dialogia

      ”Heiij! Ootko sä jo ehtinyt verrytellä?” Naava huusi jo kaukaa ilmestyessään puiden lomasta Hallavan tallipihaan.
      ”Joo, ravailtiin vähän ympyröitä ja pohkeenväistöä”, mä kerroin pysäyttäen Vaakun lähelle aitaa, jonka päälle ratsumajatalon omistaja oli kiipeämässä. ”Ja laukassa säätelin vähän tempoa.”
      ”Miltä se tuntuu?” mä näin kuinka nainen tarkasteli Vaakkua silmät sirrillään.
      Ori ei ihan malttanut seisoa paikoillaan ja mupelsi kuolaintaan samalla kun mä vastasin rehellisesti: ”Ei se oo ihan läpi vielä. Hidas pohkeelle ja eestä tyhjä.”
      ”Otahan vielä vähän harjoitusravia kenttää ympäri. Tee vaikka voltit lyhyiden sivujen keskelle ja sitä pohkeenväistöä pitkillä sivuilla niin mä katon.”

      ”Paremmin sisäpohje läpi. Muistuta vaikka raipalla, mieluummin kun että puristelet jatkuvasti. No niin parempi. Nyt kun se lähtee työntää takajaloilla, niin muistat vaan pitää ulko-ohjen tuella. Ratsastat sitä ohjaa vasten. Ei se voi myödätä kuolaimelle, jos sulla roikkuu ohja. Ja kans päinvastoin. Jos se ei oo takaa aktiivinen, niin sä et saa sitä kuolaimelle, vaikka kuinka ottaisit puolipidätteitä”, Naava ohjeisti kentän laidalta ja mä mietin, että eikö tän pitäny olla estevalmennus eikä mikään koulutunti.
      ”Joo on se kyllä heti parempi”, mä huikkasin ratsastaessani kolmannen kerran naisen ohi.
      ”Nosta sitten laukka, mut koita pitää sama tuntuma.”
      ”Ja heti takas raville. Se ei saa lähteä viemään noin. Ota uus nosto seuraavasta kirjaimesta. Täsmällisesti. Pidä pohkeet lähellä, tuntumaa vasten. Joo ratsasta ratsasta. Tee vielä toinen ympyrä. Noooin, sit myötäät raviin”, Naava kehui, kun Vaakku alkoi pyörittää myös laukkaa hyvässä tahdissa ja kauniissa muodossa.
      ”Jos se kuuntelee sua tuolla tavalla esteiden välissä, niin ei ne esteetkään tuota teille mitään ongelmaa. Ota hetkeks käyntiin ni mä käyn laittaa pari estettä.”

      Vaakku tuntu tosi tyytyväiseltä itseensä, kun mä annoin sille pidempää ohjaa: ”Hieno poika. Nyt vaan käyttäydyt samalla lailla, vaikka Naava laittaaki esteitä. Ei tarvii intoilla liikaa.”
      ”Täs on nyt pituushalkaisijalla kolmen esteen sarja. Ekaan väliin yks laukka ja ennen okseria kaks laukkaa. Ne on ihan hevosen mitalla eli Vaakku sais tulla aika isoo laukkaa, muttei kuitenkaan kovaa. Käännät nätisti kulmaan ja sit tästä R-kirjaimen kohdalta käännät radan poikki, hyppy ja laukanvaihto pystyllä. Sit taas V-kirjaimesta radan poikki ja samalla tavalla laukanvaihto pystyllä. Vähän niinkun kolmikaarinen, mutta mä haluun, että sä meet uraa pitkin ja ratsastat kulmat.”
      Mä kuuntelin huolella ja lähdin sitten suorittamaan tehtävää Naavan huutaessa nauvoja aidalta: ”Istu vaan alas satulaan siinä lähestymisessä. Pääset paremmin vaikuttamaan laukkaan. Joo, ihan hyvä hyppy. Pohkeet kii. Jes, okseri ylitty hienosti. Nyt vaa istut takaisin satulaan ja ratsastat hyvät tiet. Mieti mitä me tehtiin alkuverkassa. Ratsasta laukkaa samalla tavalla kun vaikka kouluradalla. Katse ja sit myötäys. Jes! Älä anna sen venyy pitkäksi siinä suoralla. Ota haltuun. Käännä ulkoavuilla. Katse! Sun pitää kattoa minne oot menossa, ei siihen esteeseen! Nyt tuli vähän huono hyppy, mutta laukka kyl vaihtu.”

      Mä olin jo ihan hikinen Vaakun selässä, mutta Naava vaati vielä useampia toistoja: ”Sama tehtävä, mut nyt käännät pituushalkaisijan jälkeen vasemmalle.”
      Loppujen lopuksi valmennus meni ihan hyvin, vaikka Naava olikin todella vaativalla tuulella: ”Sun pitää vaikuttaa paremmin Vaakkuun siinä esteiden välissä. Jos sä et tuo sitä hyvin esteille, niin se saattaa näin isoilla korkeuksilla pudottaa. Se tarttee sun tukea. Mut hyvin paransit kuitenkin loppua kohden.”

    • #51957 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Töiden välttelyä
      lauantai 16. toukokuuta 2020

      TT-finaalitehtävä 19. Kirjoita lintuperspektiivistä

      Mä tunsin oloni lapselliseksi. Olin luvannut Aleksille ja kaikille muillekin, että tulisin auttamaan kisatalkoissa heti kun olisin vaan käynyt liikuttamassa Vaakun maastossa. Me oltiin päästetty vähän höyryjä, jotta oltaisiin huomenna täydessä terässä. Mä olin hoitanut Vaakun pois pitkän kaavan mukaan, putsannut kaikki varusteet mahdollisimman huolellisesti, harjannut orin päästä hännänpäähän, huoltanut omatkin kamppeeni ja jopa mitannut tämän ja huomisen päivän väkirehut valmiiksi. Sen kauempaa en kuitenkaan voinut vältellä talkoisiin osallistumista. Tai niin olin ainakin ajatellut, ennen kuin silmäni olivat osuneet tallin vintille johtaviin portaisiin. Olinko mä todella niin laiska? Kyllä mä olin. Mä olin päättänyt kiivetä tallin vintille välttelemään velvollisuuksia ja nyt mä istuin yläilmoissa roikotellen jalkojani avonaisesta tallin päädyssä olevasta luukusta, jota kautta heinät yleensä kiikutettiin traktorilla sisään.

      Kisojen valmistelut oli täydessä tohinassa. Mä näin kuinka Aleksi huitoi käsillään kunnon työnjohtajan elkein ja ohjasi Nikoa, Alvaa ja Rheaa kantamaan kaikki tolpat ja puomit paikoilleen katsomon alle. Seela, Maisa, Minja ja Nessa olivat Inkan johdolla rakentamassa kouluaitoja ulkokentälle, jonka joku oli jo ehtinyt lanata ja kastella. Sadetta ei oltu luvattu ja pölisevästä kentästä ei tykkäisi kukaan. Mä näin täältä ylhäältäpäin helposti, ettei aita ollut nyt menossa suoraan, mutten viittinyt huutaa mun alapuolella työskenteleville muurahaisille tai muuten ne olisi keksineet mun piilopaikan. Kun Minja sitten yritti sovitella viimeistä kouluaidan pätkää paikoilleen kulmaan, kaikki tajusivat, että toinen pitkä sivu oli mennyt vinoon ja sitä pitäisi ihan huolella siirtää. Oispa mulla ollut poppareita.
      Kaikista talkoohommista kamalin ei suinkaan ollut haravointi, jota Lily oli suorittamassa, tai tuomarin teltan pystyttäminen, jonka parissa Nio ja Kassu puuhastelivat, vaan ylivoimaisesti paskin nakki oli osunut Ciaralle, joka oli tällä hetkellä pesemässä katsomon penkkejä linnunkakasta. Mua melkein nauratti, kun kuvittelin punapään nyrpistyneen nenän ja ärsyyntyneen sadattelun. Enhän mä tänne asti niitä nähnyt, mutta saatoin hyvin kuvitella.

      ”Vai että täällä sitä piilotellaan!?” kuului mun takaa jyrisevä miesääni. Mä ehdin jo hetken pelätä, että se olis jollain ilveellä ollut Aleksi, jonka mä olin hetki sitten nähnyt kentällä. Kääntyessäni mä kuitenkin huokaisin helpotuksesta, kun tajusin, että se oli Ohto, joka oli vaan muuttanut ääntään matalammaksi.
      ”No joo..” mä myönsin vähän nolona.
      ”En mä sua ehkä muuten bustais, mutta tarviin apuja näiden iltaheinien kanssa. Päivätallin tekijä ei ollu muistanu ottaa uutta alas, niin mun pitää nyt roudata heinät tälle illalle ja huomiselle aamulle”, Ohto valitti ehkä hieman teatraalisesti.
      ”Kyl mä sen verran voin auttaa”, mä myönnyin ja luovuin ihmistenbongauspaikastani.

      • #51959 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 165
        • Perus pullaponi

        Siis tää oli ihana ja saatoin naurahtaa ajatukselle Ciarasta nyrpistelemässä nenäänsä samalla kun pesee katsomon penkkejä 😀

    • #52119 Vastaa
      Sora
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Taas mennään
      perjantai 19. kesäkuuta 2020

      Mulla oli ollut ihan hullu kevät.
      Ensinnäkin isä oli suostunut ottamaan meille ylläpitoon suomenpienhevosori Vaakun, jonka omistajilla ei ollut aikaa tallin pitoon majataloremppansa takia. Mä olin hoitanut ja kisaillutkin Vaakulla viimeiset puoli vuotta, mutta se, että sain Vaakun mulle ylläpitoon oli jotain ihan uutta ja ihmeellistä. Ihan kun mulla olisi ollu oma hevonen.
      Sain päättää ihan itse mitä sen kanssa milloinkin tein, missä valmennuksissa me käytiin ja mihin kisoihin me osallistuttiin. Enkä todellakaan päästänyt itseäni helpolla. En ollenkaan. Mä päätin osallistua Tie Tähtiin 2020 kilpailusarjaan ja vieläpä meille haastavalla tasolla. Koulussa meidän pitäisi suoriutua helpon A:n radoista, mikä oli Vaakulle ihan sopiva taso, mutta itse en ollut ehkä ihan vielä siellä asti. Ja esteille mä olin mennyt ilmoittamaan meidät metrin luokkaan (!!!) Vaakku ei ollut ikinä aikaisemmin kisannut sillä tasolla, eikä sillä kapasitettiakaan ollut paljon sitä korkeammalle hypätä.

      Eli joo, kevät oli ollut aika hurja. Onneksi Hallavaan muuttaminen oli sujunut enemmän kun rennosti. Kisat oli alkaneet todella hyvin ja me tultiin toisiksi esteillä ekoissa osakilpailuissa. Koulu meni meiltä keskinkertaisesti, niinkuin kaikissa lopuissakin osakilpailuissa, mutta se ei mua haitannut, sillä esteisiin mä halusinkin enemmän keskittyä. Tokat osakilpailut meni kuitenkin ihan penkin alle ja meillä oli Vaakun kanssa tosi pahoja ongelmia kontrollin kanssa. Me koitettiin hakea oppeja valmennuksista, mutta ai että kun se olikin työn ja tuskan takana. Meni monta viikkoa, että mulla oli Vaakun selässä esteillä ihan toivoton olo. Mutta niin ne ongelmat vaan ratkesivat ja kolmansista osiksista me napattiin itsellemme kärkisija!

      Finaali stressas mua ihan sikana kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että halusin voittaa. Meillä oli mennyt niin hyvin ja keikuttiin ihan esterankingin kärkisijoilla, että mikään muu ei ollut vaihtoehto kuin vain voitto. Ja toisekseen mä pelkäsin, että finaalin jälkeen Vaakku muutaisi takaisin ratsumajatalolle. Se oli saatu rempattua ja Naava ja Elyssa voisi hyvin ottaa orin takaisin kotiin, mikä tarkoittaisi ettei mulla ollut mitään valttikorttia, jonka avulla oisin voinut suostutella isän kustantamaan Vaakun ylläpidon vielä pidemmäksi aikaa.
      Vaikka mä olinkin jännittynyt kun viulun kieli, niin olin mä finaalipäivänä myös täynnä uhmaa. Ja voitontahtoa ennen kaikkea. Kyllä me näytettäisiin ihan kaikille, mihin pienestä suomenhevosorista olisi! Ja mehän näytettiin. Finaalirata oli meidän kaikkien aikojen paras rata ja uusinnassa me venyttiin ihan uskomattomiin hyppyihin ja nopeisiin teihin. Mä en voi uskoa että me voitettiin! Ja saatiin kaiken kukkuraksi estetähden titteli! Eli me oltiin koko kilpailusarjan paras ratsukko, joka kisasi 100cm-luokassa! Mitä??? Joo joo, ihan totta!
      Ja kaiken kruunasi se, että isä keskusteli Naavan ja Elyssan kanssa, ja ne tuli siihen tulokseen, että olisi kaikista paras, jos mä saisin vielä ainakin kesän ajan treenata ja kisata Hallavasta käsin. Koska meillä oli mennyt niin hyvin!

      Mua melkein pyörryttää kun vaan ajattelenkin viime kevättä.

      Nyt viimeisen kuukauden ajan me ollaan otettu vähän rauhallisemmin, käyty maastossa ja ihan ratsastustunneilla, sekä hiottu perusratsastusta itsenäisesti. Mä oon saanut nauttia hevosenomistajan elämästä ja ihanan aurinkoisesta alkukesästä. Nyt on juhannusaatto ja Hallavan porukka on taas ahtautunut hevosrekkoihin ja matkalla kisaamaan. Tällä kertaa kylläkin vähän kauemmas – nimittäin Lofooteille asti. Me mennään kisareissulle Shelyesin tallille Sommersolverv-tapahtumaan. Vaikka meitä onkin vähän pienempi porukka, kun mitä Tie Tähtiin kisareissuilla oli, niin tunnelma on ihan yhtä katossa. Tällä kertaa me kisataan Vaakun kanssa rento 70cm rata, koska se on varmaan aika väsynyt pitkästä matkasta ja mä haluan muutenkin ottaa tällä reissulla ihan easysti. Sunnuntaina meillä on kyllä sitten vuorossa se kirottu Helppo A. Mut kuka tietää, ehkä mä oon kehittynyt siinäkin tän kevään aikana? Turha sitä on ainakaan vielä murehtia, menee miten menee, mä ajattelin ja käänsin katseeni ulos auton ikkunaan, josssa vilisivät ohi Lapin tunturit.

Luet parhaimillaan 29 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Sora & Vaakku

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: