Tallipäivis

Foorumit Arkistot Tallipäivis

Luet parhaimillaan 111 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #363
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Tänne saa vapaasti käydä kirjoittamasta tallila tapahtuvista asioista jotka eivät mielestäsi kuulu hevosten päiväkirjoihin. Esimerkiksi tallitöissä auttamisesta tai muiden hallavalaisten kanssa hengailemisesta.

    • #364
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      ensilumen riehaa
      keskiviikko 6. marraskuuta 2013
      kirjoittanut: Emmi

      Oikeastaan minä vihaan syksyä. Värit ovat tietenkin kauniit myös Pronssijoella, mutta sään vuoksi tallilla on kurahousupakko ja vielä se pihkuran rivikin. Talliradio on pelastanut päiväni useammankin kerran – fiilisbiisit saavat aina mielialan kapuamaan ylemmäs. Tänään oli radio sitten hajonnut, joten hampaanvälistä pahasti muristen oli radio lentänyt käytävältä suoraan Aleksin kaappiin, jos se tulisi korjattuakin. Lähiaikoina mieluiten, olin missannut Sunrise Avenuen haastattelun! Kuinka voi ollakin niin! SA on paras suomalainen bändi ja piste!

      Toisaalta tämäkin tallipäivä ei ollut lainkaan paha #*$@ radiota lukuunottamatta. Ensilumi oli muutaman sentin paksuista hötöä, mutta sekin jo kohotti mieltä. Pakkanen oli jäädyttänyt tarhojen mutaisimmat pisteet ja hevosten nouto sisään oli naurettavan helppoa. Aamutallit, unisetkin sellaiset, ovat iltatalleja parempia – tänäänkin voisin rauhassa katsella Lemmen Viemää popparien kanssa kihlattuni ahkeroidessa tallilla! Miehistä on paljon hyötyä!

      – Huomenta Topias, sitäpä ollaan aikaisin liikkeellä! naurahdin tervehdyksen pojalle.
      – Huomenta vaan, toinen vastasi hymyillen ja raaputti Kyyhkyn ruskeaa otsaa kalterien välistä. Tamma käänsi nautinnollisesti ylähuulensa rullalle ja hörisi.
      – Juuri sopivaan aikaan taluttamaan alkeistuntilaisia, olen todella kiitollinen! paljastivat vahingoniloisena ja nojauduin Tintun karsinan oveen rautiaan tamman saapuessa ovelle kerjäämään hieman huomiota. Topias pudisti päätään ja loksautti suunsa auki sanoakseen vastaan, mutta minä näpräsin salaperäisesti kynsiäni. – Jos et siis halua piiskaa, tarkoitan.

      Topias nielaisi, nyökkäsi ja kääntyi ympäri astuen Kyyhkyn karsinaan. Tuolloin pieni tyttö nykäisi minua hihasta.
      – Öö…, tuo mumisi.
      – Olen Emmi, tallin toinen omistaja. Voinko auttaa jotenkin? kysyin hymyillen.
      – Jaa. No tulin tunnille, tyttö mutisi jäykästi ja hänestä pystyi lukemaan tunteita kuin avoimesta kirjasta.
      – Aa, äitisi sanoikin että tulet yksin. Olet varmaan siis Miuku Sundberg? kysyin uteliaana ja vastaukselta en nyt suuria odottanutkaan.
      – Joo mä oon, tyttö sanoi ja sanat katkeilivat hänen suussaan niin että lausuminen kuulosti tältä: ”jo m oo”.
      – No katotaas. Kurssin eka tunti… no, kuulostaisiko Dunja miltään? ehdotin ja vein tytön harmaan tamman karsinalle.

      Poni kurkisteli meitä karsinastaan, ja hörähti minulle kun painoin käteni tamman kaulalle. Talutin Dunjan käytävälle ja laitoin kiinni.
      – Noniin. Mä käyn jakamassa toisille hevoset niin tulen kohta sua auttamaan. Harjaa pehmeästi äläkä kulje Dunjan takaa, kun se ei pidä siitä, ohjeistin tyttöä ja kävelin rykelmän luokse.
      – Janni Sunden, Minca. Sofia Heinemaa, Asta. Kaisa Loimunmaa, Darli. Puuttuuko joku? luettelin ratsukot.
      – Minä, huusi pisin tyttö, jota en olettanut unohtavani aivan ensimmäiseksi. Tittamari oli liki 160 senttiä pitkä tyttö, ja oikein mukava sekä reipas.
      – Tittamari Pitkänen, Darcy, päätin hymyillen. Tittamarin kasvoille nousi leveä hymy. Darcy olikin maailman sydämellisin tamma jonka kanssa oli todella helppo tehdä töitä. Oikea halinalle!

      Nyt menin takaisin Dunjan luokse ja harjasin tamman tytön avulla. Satuloin ja suitsin tytön paineessa kypärää päähänsä.
      – Tittamarin viereen jos joku voisi kentällä mennä kävelemään, ehdotin. – Topias tulee tänne Dunjan kanssa ja Emppu sekä Maikki voivat auttaa Mincan ja Astan kanssa. Darlin vierellä voinkävellä vaikka ratsastajan oma äiti. Onhan kaikki valmista? Hyvä. Järjestyksessä Darli, Dunja, Minca, Asta, Darcy.

      Ponit etenivät kentälle ja kun alkulämmittelyt oli hoidettu, Aleksi saapui maneesiin hiki hatussa pitämään tuntia. Kuvasin hetken vanhalla kamullani Nikonilla tuntia, jonka jälkeen siirryin kahvitauolle tallitupaan, jonne Nannakin ilmestyi kohta. Että minä rakastan talvea!

    • #365
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      vapaapäivän aamutalli
      perjantai 18. marraskuuta 2013
      kirjoittanut Aleksi

      ”Kukko kiekuu, kukko kiekuu.”
      ”Kukko kiekuu…”
      Käänsin kylkeä ja ynähdin unissani.
      Joku alkoi töniä minua kyljestä.
      ”Aleksi, sulje tuo hiivatin herätyskello. Mä haluan nukkua”, Emmi mutisi unisena vieressäni. ”Tänään on perjantai, sä lupasit tehdä aamutallin.”
      Huokaisin ja kurotin oikealle puolelleni sammuttamaan mokoman kapistuksen. ”Niinhän mie taisin luvata”, vastasin Emmille, mutta toinen vain veti peiton korviinsa. Hymyilin ymmärtäväisenä ja kapusin ylös sängystä. Olisin itsekin antanut melkein mitä tahansa muutamasta lisätunnista unta.

      Avatessani pienen mökkösemme ulko-oven, olin pakahtua maiseman kauneudesta. Pronssijoesta, jonka rannalla matala majamme sijaitsi, nousi aamuauringon nostattamana vesihöyryä. Ilma oli kirpeä ja polkupyörän pyörän alla narskui lumi polkiessani muutaman sadan metrin matkan tallille.
      Hevoset tervehtivät minua höristen avatessani tallin oven ja astuessani sisään lämpimään talliin. Menin ensin yksäreiden puolelle ja työnsin karsinoiden eteen illalla laittamani heinäkasat Halin ja Pallen karsinoihin. Molemmat alkoivat mussuttamaan aamuruokiaan. Palle kuin viimeistä päivää ja Hali vähän rauhallisemmin. Minun tyttöni.
      Seuraavaksi jatkoin matkaani tuntsarikäytävään, ja kulkuani säestivät erinäiset kärsimättömän liikkumisen, hörisemisen ja kuopimisen äänet. ”Ottakaa iisisti, kyllä kaikille riittää”, mutisin hevosille työnnellessä heinäkasoja karsinoihin.

      Jaettuani kaikille heinät menin ruokaboksiin ja laitoin mellaa turpoamaan ämpäriin. Kolme litraa mellaa ja puoli ämpärillistä kuumaa vettä, se turpoaisi niin paljon, että kaikille riittäisi. Seuraavaksi menin loimittamaan muutaman hevosen, olihan ulkona melkein pakkasta. Hali, Nikita, Darcy, Celle, Bee ja Vanilla saivat kaikki niskaansa ohuen sadeloimen pitämään kylmyys poissa. Muut konit pärjäisivät hyvin tuuhealla karvavarustuksellaan.

      Kävin hakemassa rehukärryt, jotka siis sisälsivät sangollisen kauraa, kupit kivennäistä ja pellavaa ja ämpärin mellaa. Aloitin taas Halista ja Pallesta ja siirryin sitten tuntihevosten puolelle. Kaikkien saatua osansa, menin laittamaan pesukoneen päälle. Taas oli kertynyt pari likaista satulahuopaa, pintelit ja pyyhkeitä pesukoneen eteen pestäväksi. Täytin koneen ja suuntasin sitten kulkuni tallitupaan, jossa tekisin paperihommia sen aikaa, kun hevoset mussuttaisivat onnellisina rehujaan.

      Noin puolen tunnin päästä aloin viemään ensimmäisiä hevosia ulos. Darli, Asta ja Minca metsä neloseen, Tinttu ja Darcy metsä kolmoseen, Celle ja Klikki metsä kakkoseen, Hali metsä ykköseen, Nikita, Bee ja Vanilla iso ykköseen ja Kyyhky, Dunja ja Palle iso kakkoseen. Perätarhat saisivat olla tyhjillään. Nekin täyttyisivät sitten kun talliin saapuisi yksityisiä.
      Saatuani kaikki hevoset tarhoihinsa, otin pyöräni telineestä ja lähdin polkemaan takaisin kohti lämmintä petiä ja Emmin viekkua. Rentouttavien aamu-unien jälkeen olisi aika lähteä kaupungille viettämään laatuaikaa, olihan perjantai ainoa vapaa päivämme viikossa. Nanna oli onneksi luvannut heittää hevosille päiväheinät tarhoihin mennessään liikuttamaan Tinttua. Saisimme viettää Emmin kanssa kahdestaan koko päivän, ennen iltatallia. Ah, mikä ihana vapaapäivä.

    • #366
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      se on sitten lauantai
      lauantai 9. marraskuuta 2013
      kirjoittanut: Emmi

      Tällaisina päivinä toivoin itselleni lasta – Aleksi oli asioilla kaupungin keskustassa ja hoitajat hoitsujensa kimpussa. Loput hevoset seisoivat ulkona lumisateessa, eikä ulos ollut paljoa möyrimistä, kun satoi puoliksi räntää, puoliksi lunta. Onneksi minulla oli Palle. Ruuna kurotti kaulaansa karsinastaan minua kohti ja pökkäsi hellästi turvallaan, jolloin sulin hymyyn.

      Silitin ruunan turpaa ja rapsuttelin otsaa, kunnes jätin Pallen seisomaan siihen ja lähdin hakemaan lännensatulaa, jota varmaan voisin lainata Halilta. Asetin satulan karsinan ovessa olevaan pidikkeeseen ja otin suitsetkin koukkuun. Vetäisin ruunan vaaleanpunaiset harjat esiin ja aloin harjaamaan Pallea pitkin, napakoin vedoin. Karva pöllysi ympärillämme, Palle pitäisi varmaan klipata, sen verran muhkea partakarvoituskin ruunalta oli.

      Kavioiden puhdistus sujui, joten aloin satuloida. Olin alkanut kokeilemaan lännenratsastustakin Pallella, mutta oi että olisi tehnyt mieli lähteä rekiretkelle… jos olisi vain lunta. Palle oli helppo suitsia ja satuloida joten vetäisin vielä kypärän päähäni, jonka jälkeen talutin ruunan löysillä ohjilla maneesiin.

      Ponnistus selkään ja otin ohjat yhteen käteen, ilman minkäänlaista ohjastuntumaa suuhun. Kaulaohjaus toimi painoapujen lisäksi ohjien koskettamisen avulla. Maiskautuksesta Palle lähti liikkeelle ja ratsastin puolen tunnin alkuverkat – läpiratsastin jo opitut asiat lännentyylistä. Nyt näin saaneeni yleisöä.

      – Heippa Nanna, eikös ole kaunis aamu? naurahdin tytölle.
      – No tosi, Nanna nauroi vastaukseksi.
      – Hei kuule mulla on sulle ihan spesiaalitehtävä. Mitä jos laittaisit erikoisluvalla Halin valmiiksi, siis ihan vaan suitset niskaan ja otat mukaan lampaankarvasatulahuovan? Saat sitten vaihtarina Pallen jonka voi sitten riisua, ehdotin.
      – Okei, no meen nyt, Nanna sanoi ja sulki maneesiin oven vihellellen.

      Harjoittelin nopeita pysähdyksiä ja vaihtelin tempoa hyvin aktiivisesti enkä vaan hitaasta nopeaan vaan monipuolisesti. Palle osasi temponvaihtelut, mutta äkkipysähdykset tuottivat ongelmia. Silloin Nanna tuli Halin kanssa, ratsastin Pallen tytön luo ja loikkasin selästä.
      – Jäähdyttele vähän kävelyttämällä ja vie sitten vaan talliinsa, pyysin ja toinen nyökkäsi.

      Rapsutin Halin kaulaa ja annoin tamman haistella minut läpi. Tunsimmehan toki jo Halinnkanssa pidemmän ajan takaa, joten se ei vienyt aikaa meiltä. Nousin pehmeästi tamman huovan peittämään selkään ja lähdin painoavuilla menemään.

      – Niinpä, Hali. Ajattele, että sinusta voi tulla vaikka emä ensi vuonna, puhelin tammalle rauhoittavasti kun tuuli ujelsi ulkona. Pujottelin tötteröitä kädet vaakatasossa sivuillani, käytin painoapuja. Lopuksi läpiratsastin tamman, jonka jälkeen ratsastin kaartoon ja kiitin Halia. Laskeuduin alas selästä ja otin Halin ohjat – tamma seurasi minua kuuliaisesti karsinaansa asti. Ohi kulki Aleksi ja koulutuntilaisten jono, näyttelin peukkua. Eilinen oli ollut paras ilta putkään aikaan. Tänään minulla olisi sennutunti tiedossa.

      Kun Halilla oli loimi niskassa ja tamma oli toimitettu ulos, kävin hakemassa sisään Vanillan, Kyyhkyn, Tintun, Cellen sekä Nikitan. Lakaisin tallin käytävän ja järjestelin satulahuonetta, jonka jälkeen tarkkailin kuinka tallille saapui HeB-tuntilaisia.
      – Kia Korpinen, Celle. Minttu Västerinen, Vanilla. Niko Helenmaa, Kyyhky. Nanu Järnefeldt, Tinttu, luettelin ja ihailin tallilaisten omatoimisuutta. Aleksin tullessa takaisin hän poimi tuntilaiset mukaansa ja minä tarkkailin kuinka tytöt riisuivat Astaa, Mincaa, Dunjaa sekä Klikkiä. Dunja oli kyllä hyvässä kunnossa ja Minca myös, jälkikasvua ajatellen siis – mitähän Aleksi tykkäisi ehdotuksesta…

      Pelästyin liikaa kun Aleksi yhtäkkiä tarttui olkapäähäni. Helppo B-ryhmä palaili, eli jee, nyt olisi sennutunti.
      – Marlen Jokiaho, Tinttu. Adi Virtanen, Celle. Riina Salpa, Kyyhky. Jaana Niemi, Vanilla…

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #367
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Päiväsyöttö
      lauantai 16. marraskuuta 2013
      kirjoittanut: Aleksi

      Oli päivätallin aika. Hevoset liikuskelivat jo hieman kärsimättöminä tarhoissa. Jostain kuului vingahdus toisen hevosen pomottaessa portille etuilijoita. ”Odottakaa vielä hetki”, mumisin itsekseni sen enempää kenellekään sanojani osoittamatta.
      Tallissa oli melko hiljaista, vain Maikki ja Valma istuskelivat tallituvassa puhellen keskenään. Tytöt vaikuttivat kaikkein innokaimmilta pyörimään tallilla ja Maikkikin oli jo toipumassa kamalasta kohtaamisestaan sen hirveän miehen kanssa. Onneksi mies oli saatu kiinni heti seuraavana päivänä! Hän oli joutunut vankilaan muutamien muidenkin pikkutyttöjen ahdisteluista. Kamalaa, että tuollainen mies oli eksynyt tallin seuduille! Ravistelin ajatukseni pois tuosta tapaamisesta ja keskityin jakamaan heiniä. Olin hakenut niitä aamulla pihatosta (jossa heinäpaaleja tällä hetkellä säilytettiin sen ollessa hevosista vapaana) kottikärryihin valmiiksi, niin minun ei tarvinnut kuin työntää heinäkärryjä käytävällä eteenpäin ja annostella jokaiselle hepalle sopiva määrä karsinaan. Puntaria en tarvinnut, sillä olin jakanut heiniä jo niin monen monta vuotta, että tunsin painon käsivarsillani. ”Kaksi kiloa Darlille, Beelle myös kaksi, Cellelle kolme..” mutisin itsekseni edetessäni käytävällä.
      Kun kaikki heinät oli jaettu, vein kottikärryt paikoilleen ja aloin hakemaan hevosia tarhasta. Aloitin metsä nelosesta ja tyhjensin tarhat yksi kerrallaan järjestyksessä. Hevoset tulivat nätisti pientä kiirehtimistä lukuun ottamatta ja sain otettua aina yhden lauman kerrallaan. Ainoa porukka, joka tuotti hieman ongelmia, oli Nikita, Vanilla ja Bee. Niillä Oli kaikilla hirveä kiire päästä mussuttamaan hieniään, joten heti kun sain portin auki, pyrähtivät kaikki kolme tarhasta kuin kissat pistoksissa. Sain kuitenkin pidettyä naruista kiinni ja parin käskevän ärähdyksen jälkeen heebot jäivät odottelemaan paikoilleen, että sain järjestettyä narut taas oikein päin käsiini ja sitten lähdimme matkaan tallipihan läpi. Vanilla kulki aivan liian nopeasti edelläni ja jouduin pari kertaa nykäisemään melko kovastikin sen narusta, jotta se tajusi odottaa. Bee sen sijaan meinasi koko ajan jäädä jälkeen lyhyillä ponin askelillaan ja hoputtaessani sitä se pyrähti raviin ja kiri kaikkien ohi. Voi että, kun tämä päiväsyöttö oli hankala tehdä yksin!
      Tallin ovista sisälle päästyämme kaikki samanaikaisesti tunkemalla, päätin lopettaa yrittämisen ja heitin vain koko kolmikolle narut kauloille ja annoin niiden löytää vapaasti tiensä omiin karsinoihinsa. Onneksi ne olivat jo niin rutinoituneet omiin karsinoihinsa ja tiesivät, että heinät odottavat siellä valmiina, että osasivat mennä kiltisti sisään avonaisista karsinoiden ovista. Tosin Vanilla oikeastaan juoksi omaan karsinaansa, mutta sama se, ainakin se meni sinne. Kiersin hakemssa näiltä kolmelta riimut pois päästä ja sulkemassa karsinoiden ovet ja lähdin sitten vielä hakemaan Kyyhkyä, Dunjaa ja Pallea. Nämä sentään osasivat käyttäytyä, mitä nyt Kyyhky vähän näykki leikkimielisesti tarhakavereitaan, mutta lempeät Palle ja Dunja eivät korvaansa lotkauttaneet sen käytökselle.
      Vihdoin ja viimein kaikki hevoset olivat nätisti syömässä heiniään, kukin omissa karsinoissaan ja pääsin itse suunnittelemaan toimistoon päivän tuntilistoja.
      Puolen tunnin kuluttua palasin takaisin talliin ja jaoin hevosille väkirehut, poneille ei päivällä niitä tullut. Kiersin ensin kauraämpärin kanssa ja kävin sitten heittämässä Vanillalle peacemaker-annoksen, sille kun ei oikein sopinut kaura, täysrehu oli tasapainoisempaa.
      Jonkin ajan kuluttua kävin heittämässä shettikset ulos, ne eivät tänään menisi ratsastustunneille, sekä Halin ja Pallen, jotka olimme Emmin kanssa liikuttaneet jo aamupäivästä.

    • #369
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Väsynyt, mutta onnellinen
      maanantai 18. marraskuuta 2013
      kirjoittanut: Aleksi

      Olin juuri saanut päiväsyötön päätökseen ja lösähdin tallituvan sohavlle. Huhhuh.. Oli pitänyt opetella parin uuden yksärin rehumäärät ja loimitusohjeet ja muutenkin tutustua näihin uusiin tulokkaisiin. Olin suoraan sanottuna ollut hieman huolissani siitä orista, Killestä.. Että mitenköhän ori täällä tammojen ja juoksentelevien pikkulapsien keskellä menisi, mutta hienosti herra käyttäytyi viedessäni sitä tarhaan ja pois. Olin laittanut Killen peräkolmoseen, missä olisi kaikkein rauhallisinta ja tukevimmat aidat.. Riksu oli päässyt pitämään orille seuraa peräneloseen ja herrat olivatkin vinkuneet toisilleen hetken aitojen yli. Pinkki tamma oli päätynyt Halin kanssa samaan tarhaan, mutta minusta tuntuu, että se pari ei oikein sovi yhteen. Hali oli koko ajan väistelemässä ja luimimassa uteliaalle Pinkille, ja saipa tämä melkein kaviostakin mennessään liian lähelle. Huomenna pitää kehittää jokin uusi tarhausjärjestely näiden kahden osalta…

      Suljin hetkeksi silmäni ja annoin pääni retkahtaa taakse sohvan selkänojalle..
      Olin todella uupunut kaikesta eilisestä häsellyksestä, kun oli pitänyt valmistella kolmelle uudelle hevoselle karsinat ja kaappitilaa, ja sitten vielä vastaanottaa nämä kolme. Pinkki oli saapunut jo aamupäivällä, mutta Riksu ja Kille olivat saapuneet melkeimpä samalla kellonlyömällä. Siinä oli todella ollut tekemistä, kun oli pitänyt kaksi herraa saada rauhoittumaan pitkän traikkumatkan jälkeen uusiin karsinoihin. Ja vieläpä viereisiin karsinoihin! Molemmat olivat pyörineet ja hyörineet aikansa, mutta kyllä ne olivat sitten lopulta rauhoittuneet.. Toisin teki Hali, joka oli mennyt täysin sekaisin haistaessaan orin. Se oli van vinkunut karsinastaan käytävän toiselta puolelta ja nostellut häntäänsä. Minun on pakko astuttaa se tamma kohta tai paikka menee ihan sekaisin. Sitten voisin samalla siirtää sen varsomiskarsinaan vähän erilleen muista hevosista…
      Onneksi oli Emmi, jonka kanssa jakaa tämä kaikki stressi, ja ihanat hevosten hoitajat, jotka varistivat että tuntsareilla oli varusteet oikein päin tunneilla ja karvat suittuina. En tiedä mitä tekisin ilman näitä ihmisiä..

    • #370
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Ja sitten olin yksin
      sunnuntai 24. marraskuuta 2013
      kirjoittanut: Aleksi

      Istuin tallituvan sohvalla pää käsiin haudattuna. Koko ruumista vavisuttaneet nyyhkäykset olivat viimein saatu aisoihin, mutta mieleni myllersi edelleen. Ajatukset poukkoilivat kallon sisällä ansaan jääneen villihevosen tavoin. Tunsin oloni petetyksi. Kaikki toiveet ja lupaukset olivat kyynellammikkona jaloissani.
      Henkäisin syvään ja yritin koota itsenäni.
      Okei, miten tästä eteenpäin? Yksinäistä taivalta ja unettomia öitä?
      Ei, en pystyisi siihen. Olisi hankittava tallityöntekijä, ehkä jossain vaiheessa myös toinen ratsastuksen opettaja. En jaksanut rationaalista ajattelua kovin kauaa vaan vaivuin taas mustan mieleni syvyyksiin.

      Tallituvan ovi aukeni ja kepeät askeleet lähestyivät minua. Hieraisin silmiäni ja kohottauduin hieman sohvalta. Edessäni seisoi Mikki erittäin huolestunut katse silmissään ja otsa rypyssä.
      ”Aleksi?” poika kysyi epäröiden. Vilkaisin tähän alitajuinen avunhuuto silmissäni ja haroin ponnarista karanneet hiukset otsaltani. En jaksanut selittää säälittävää olomuotoani, katsoin vain poikaa hiljaisuuden vallitessa sydämessäni.
      Poika otti muutaman askeleen lähemmäs, istui vierelleni sohvalle ja laski kämmenen hartialleni. ”Haluatko puhua siitä?”
      Halusinko? En tiedä, mutta jonkin sai minut kuitenkin kakaisemaan nuo kuolettavat sanat suustani: ”Emmi petti minua.”
      Poika meni ihan hiljaiseksi, jähmettyi kivipatsaaksi ja tuijotti minua silmät suurina. Järkyttyneenä.
      Sanat tulvivat suustani ennen kuin ehdin estää. Minulla oli pakottava tarve avata sydäntäni jollekulle ja poika oli siinä juuri sopivasti pitelemässä astiaa, johon voisin sisimpäni oksentaa.
      ”Ensin… Ensin vähän ihmettelin hänen jatkuvaa kaupungissa ravaamistaan… Ja sitä ettei hän jaksanut tulla tallille muuta kuin vilkaisemaan vähän Pallea. Hän oli todella etäinen, ei puhunut minulle. Vastasi lyhytsanaisesti aina kun kysyin jotain… Mutta sitten minulle selvisi…” hain sanoja. ”Että hänellä oli toinen”, ääneni särkyi viimeisen sanan kohdalla ja painoin taas pään käsiini epätoivon jylistessä ylitseni. Jäin henkisesti murskaavan lumivyöryn alle.
      ”Kun Emmi tuli tänään kotiin ”ystävänsä” luota, kerroin hänelle tietäväni kaiken. Me.. Me riitelimme”, jatkoin värisevällä äänellä. Mikki puristi rohkaisevasti olkapäätäni.
      ”He kuulemma rakastavat toisiaan, Emmi ei mukamas voinut itselleen mitään”, ääneni oli vihan, pettymyksen ja surun värittämä. ”Hän sanoi, että oli aikonut paljastaa minulle jossain vaiheessa… Mutta nyt hän säästyi siltä vaivalta… Purimme kihlauksen. Hän on tällä hetkellä pakkaamassa tavaroitaan ja lähtee sitten sen.. sen.. miehen luokse”, silmäni kostuivat taas kyynelistä, jotka pyyhin vihaisesti pois.
      ”Talli jää minulle, minun rahoillanihan kaikki hevoset on ostettu. Ja minun nimenihän tilan omistuspapereissa on… Pallesta en tiedä, luultavasti hän vie sen mukanaan.”
      ”Aleksi… Olen niin pahoillani”, Mikki sanoi aitoa myötätuntoa äänessään.
      Minulla ei ollut enää sanoja. Olin tyhjentänyt sydämeni ja jäljelle jäi pelkkä kylmyys.
      ”Tiedäthän, että me tallilaiset autamme sinua kaikin tavoin. Huolehdimme hevosista, ja minä voin tehdä välillä syöttöjä, jos on tarvetta”, poika hymyili pienesti, säälivästi.
      ”Kiitos, tuo merkitsee minulle paljon…” sanoin pojalle. Pyyhin silmäni vielä kerran ja nousin sitten ylös. ”Minä… Minun pitää mennä tekemään iltatalli”, mutisin viimeiset sanat lähes kuulumattomasti ja kompuroin sitten ulos tallituvasta.

    • #371
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Uusi alku
      torstai 28. marraskuuta 2013
      kirjoittanut: Miranda

      Ajelin kohti uutta työpaikkaani säkkipimeässä valkoisessa maisemassa, lumisateen leijaillessa hiljalleen maahan. Kuuntelin radioa ja hyräilin hiljaa jonkin uuden poppikappaleen mukana, sen enempää sitä itse ajattelematta. Hiljensin vauhtia reippaasti Pronssijoen sillan tullessa vastaan, sillä tiesin tallin risteyksen olevan aivan kohta edessä. Toivoin uuden tallin, uusien hevosten, ja uusien ihmistenkin vievän ajatukseni kauas pois kotikaupungistani ja menneestä. Noh, nyt olisin ainakin fyysisesti kaukana sieltä, tarkemmin ottaen toisella puolella maata.

      Kaartaessani bemarivanhukseni tallin pihaan totesin tilusten olevan ainakin pinnallisin puolin varsin miellyttävän oloiset. Kaikki vaikutti vasta uusitulta ja remontoidulta, vaikkakaan uutuuttaan paikat eivät kiillelleet. Maneesi, jykevän oloinen kivitalli, sekä hyväkuntoisen oloiset aidat. Olin nähnyt mitä surkeamman näköisiä viritelmiä eri talleilla, tämä tuntui varsin luksukselta. Tunsin pienen vihanleimahduksen sisälläni, mutta rauhoittelin itseni nopeasti. Pimeältä en kovin päässyt tiluksia tutkailemaan, mutta viihdyin paikassa jo heti alkuun, paikassa oli miellyttävä tuntu. Keräilin tavaroitani kasaan hanttarinpenkiltä ja huokaisin syvään. Vilkaisin itseäni peilistä ja haroin hieman hiuksiani mietteliäänä. Jännitinkö minä? Varsinaista syytä en keksinyt, olinhan minä tavallisesti sanavalmis ja rohkeana menossa uusiin paikkoihin. Hymähdin itselleni, mutta en voinut kieltää etteikö vatsassani tuntunut hieman perhosia. Yritin rohkaistua, nousin autosta ja lähdin itsevarmana kävelemään kohti tallia.

      Ensivaikutelma ei johtanut harhaan. Talli oli myös sisältä siisti, karsinaelementit kunnossa ja maalissa, käytävällä ei ollut ylimääräistä tavaraa, heiniä tai kuivikkeita. Heti talliin astuttuani lähimmästä karsinasta tulikin uteliaan oloinen turpa esiin. Vaalea tukkajumala, joka ilmeisesti omasi nimen Buddercup, hörisi lempeän oloisesti tervehdyksensä ja oli selvästi rapsutuksia vailla. Silitin ruunan turpaa ohimennen ja jatkoin matkaani toimistoa etsien.

      Toimisto löytyikin kun olin ensin kerennyt kävellä tallin pariin otteeseen päästä päähän kunnes tajusin että sinne pääsee ulkoa. Pari uteliaan oloista nuorta tyttöä selvästi ihmetteli uutta, eksyksissä olevan oloista naamaa, mutta en vielä viitsinyt alkaa esittäytymään kaikille. Toimistossa ei ollut vielä ketään, mutta siellä uusi työnantajani oli minun pyytänyt odottavan, joten sinne myös jäin. Tallitupaan alkoi hiljalleen valua porukkaa, tunti oli ilmeisesti siis loppunut. Tytöt jutustelivat tallituvassa menneestä tunnista keskenään varsin innokkaan kuuloisesti. Kuulin maininnan ”uusi ratsastuksenohjaaja” pariin otteeseen, mutta en viitsinyt alkaa salakuuntelemaan tyttöjä sen kummemmin. Olin silitellyt oranssivalkoista, kehräävää tyttökissaa reilut parikymmentä minuuttia, kun toimistoon vihdoin tuli joku.

      Tummahiuksinen mieshenkilö asteli huoneeseen nopein askelin, tuoden huoneeseen lunta kengissään. Kissa hyppäsi sylistäni ja lähti kiehnäämään miehen jalkoihin, henkilö oli siis ainakin tuttu.
      – Sinä löysitkin tänne ilman ongelmia, hieno juttu. Meillä meni hieman pidempään tunnin lopettelussa, toivottavasti et joutunut odottelemaan pitkään, mies sanoi virnistäen.
      – Minä olen Aleksi, ja tämä on tosiaan Hallava. Tutustuit ilmeisesti jo toiseen kissaamme, Hiisuun, se on oikein leppoisa kaveri, mies jatkoi samaa kyytiä ja tuli esittelemään itsensä kättelemällä.
      – Olen Miranda Erikson, hauska tutustua, totesin ja vastasin kättelyyn hymyillen.
      – Teillä onkin oikein hyvän oloiset tilat täällä, jatkoin kohteliaana.
      – On sen eteen saatu tehdä töitäkin, mies naurahti.
      – Kirjoitellaanpas nämä sopparit että saadaan ne pois alta, Aleksi sanoi ja alkoi kaivelemaan paperivuoresta oikeita papereita.

      Kirjoitimme sopimukset koeajasta, jonka jälkeen Aleksi kertoi tallin tarinan alusta alkaen. Talli ei ollutkaan ollut toiminnassa vielä kovin pitkään ja remontti oli varsin tuore. Toisesta osakkaasta Aleksi ei sen suuremmin maininnut kuin ohimennen, en tainnut saada edes nimeä selville. Lopuksi sain pikaisen tallikierroksen jotta pääsisin huomena aloittamaan hommat.
      Kaikki vaikutti oikein hyvältä, mutta olin silti vielä varuillani. Kokemuksesta tiesin, että mitä vain voisi paljastua, eikä se olisi ensimmäinen kerta. Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin pintapuolin kunnossa, ja lähdinkin kohti uutta kotiani hymyssä suin.

    • #372
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Kesä saapui
      maanantai 7. heinäkuuta 2014
      kirjoittanut: Maikki

      Tänään kaikki hoitajat olivat melkein tallilla mahtavaa! Olin innoissani että kaikki olivat lupautuneet auttamaan Aleksia tekemään laitumia. Meidän tallin hepot pääsisivät vissiin vähän myöhempään laitumelle mutta mitä se haittaa. Olin lähettänyt edellis iltana hoitajille apu pyyntöjä ja oli vissiin mennyt perille. Jaoimme hommia ihmisille. Ryhmä yksi tarkisti laitumien pohjan ja poisti kaikki epäsopivat asiat pois. Ryhmä kaksi raahasi juoma-astiat laitumille. Ryhmä kolme vedet. Ryhmä neljä puolestaan laitumien tolpat ja ryhmä viisi hoiti langoitukset. Aleksi sai toimia kuskina ja ajella mönkkärillä ympäriinsä.

      Kaikki alkoivat hommiin ja ryhtyivät hakemaan tavaroita. Ensinmäiseksi Aleksi lastasi laitumien tikut mönkkärin kyytiin. Kun Aleksi lähti ajelemaan kohti laidun aluetta, ryhmä neljä lähti kohti laidunta. Puolestaan viimeinen ryhmä lähti selvittämään lankoja ja avamaan solmuja johon itse siis kuuluin. Sillä välin kakkos ryhmä lähti hakemaan juoma-astioita vintiltä. Kolmas ryhmä haki kaikki mahdolliset tynnyrit ja ämpärit maito kärryihin ja alkoivat täyttämään niitä. Ensinmäinen ryhmä oli varmaankin jo laitumella putsaamassa pohjaa.

      Kuulin pihalta tööttäyksen mikä oli merkki siitä että langaat vietäisiin mönkkäriin.
      -Inka ilmota et langat rahataan nytten mönkkäriin!, huusin tytölle joka levitti sanaa. Aloimme raahaamaan lankakeriä mönkkäriin jotka painoivat yllättävän paljon. Päivä oli kuuma ja kaikilla oli hiki.
      -Aleksi sä oot sit velkaa mehut ja pullat, sanoin miehelle joka vain istui mönkkärin kyydissä.
      -Mitä ite te tulitte auttamaan, mies virnuili. Näytin tuolle kieltä ja hän lähti ajamaan laitumia kohti, me hänen perässäään.

      Juoma-astioiden raahaajaat, tai no oikestaan juoma-altaiden pesivät niitä etupihalla Sallan johdolla.
      -Katsokaa ettei sielä ole reikiä tms, Salla komesi sivusta kun muut tekivät hommia.
      -Koska Aleksi hakee nä? Valma kysyi Sallalta.
      -No ei se niitä hae kun me joudutaan kantaa nä, Salla vähän valitti. Valma tuhahti ja jatkoi kunnes altaat kiilsi. Sen jälkeen ronkkakonkka lähti raahaamaan isoja altaita laitumille, hyvin hitaasti.

      Ryhmä kolme oli saanut kaikki sangot täytettyä ja lähtivät kohti laitumia maitokärryineen ja käsineen. Jotkut työnsivät maitokärryillä toiset kantoivat yhdessä sankoja, ja jotkut yksin.

      Kaikki olivat alkaneet tulemaan laitumille, hommaa oli enää todella vähän. Pian kaikki oli valmista ja lähdimme hakemaan hevosia. Kaikki saivat ottaa hoitsunsa, itse sain Darcyn Astan lisäksi sillä sille ei ollut taluttajaa. Iso konkkaronkka lähti taluttamaan innokkaitaita hevosia kohti laitumia. Jaoimme hevoset oikeisiin laitumiin ja päästimme vapaasti sinne. Olisittepa nähneet kuinka iloisia ne olivat. Meidän iso poppoo lähti kohti taukotupaa juomaan mehua ja syömään pullss.

    • #373
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      sunnuntai 26. lokakuuta 2014
      kirjoittanut: Aleksi

      Moikka,

      Aleksi tässä kirjottelee Karibian mereltä. Ihmettelette varmaan kaikki, missä tallinomistaja luuhaa… meitsinhän pitäisi olla takaisin tallilla huolehtimassa heposista. Noh, kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan…
      Lähdin kaksi viikkoa sitten Espanjaan serkkuni luokse lomailemaan. Jätin tallin siksi aikaa Merjan hellään huomaan. Toivottavasti kaikki on sujunut hyvin? Merja soitellessaan kertoi, että oli saanut paljon apua tallilaisilta – varsinkin Valmalta, Sallalta, Maikilta ja Sallilta. Kiitos ja kumarrus.

      Lomani piti siis kestää kaksi viikkoa, mutta eräiden omituisten sattumusten sarja heitti minut ja serkkuni tilanteeseen, josta ei vain voinut kieltäytyä. Voitimme nimittäin purjehdusmatkan maailman ympäri! Meidät lennätettiin toissapäivänä Karibialle, mistä matkamme alkaa. Olen erittäin innoissani, sillä kokemuksesta tulee varmasti ikimuistoinen, mutta olen tietysti myös huolissani Hallavan kohtalosta. Merjan työt loppuvat tänään ja minulla on ollut kova työ löytää uusia vastuuhenkilöitä huolehtimaan Hallavasta. Onnistuin kuitenkin – kiitos nykyteknologian ja skype-keskusteluiden – löytämään tallimestarin. Hän on nimeltään Rafael ja hän aloittaa työnsä heti maanantai aamuna. Rafael asustaa minun kämpässäni ja hoitaa aamu- sekä päivätallit. Iltatallien teosta huolehtivat pääasiassa ratsastuksenopettajat, mutta koska heidänkin työmääränsä on sellaisenaankin suuri, toivoisin että tallilaisista löytyisi muutama apuri, jotka voisivat korvausta vastaan hoitaa iltatallit ainakin perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin.

      Ratsastusopetuksesta vastaa minun poissa ollessani Celia, johon varmaan olettekin jo törmänneet. Hän aloitti työt jokin aikaa sitten. Toiseksi ratsastuksenopettajaksi tallille saapuu Max, joka huolehtii myös Halin ja Lokin treenaamisesta. Pidätte hänestä varmasti. Max ja Celia siis jakavat ratsastustunnit keskenään, mutta ilmoitus roikkuu vielä netissä eli saatatte saada myös kolannen opettajan jossain vaiheessa.

      Olkaahan ahkeria ja pitäkää hevosista hyvää huolta! Minä palaan nyt aurinkotuoliini ja huomenna matkani jatkuu kohti uusia seikkailuja. Palataan.

      Terveisin, Aleksi

    • #374
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Ratsastuksenopettajan pestissä
      maanantai 27. lokakuuta 2014
      kirjoittanut: Max

      Skilletin Comatose-albumi pauhasi autoni radiosta moottorin jylinän yli kääntäessäni maalaismiehentielle. Hidastin vauhtia ja etsiskelin katseellani Kaviopolun tienviittaa. Puut ja pensaat olivat jo hyvää vauhtia menettämässä lehtipukujaan, mutta kyltti oli silti melko pahasti piilossa oksistojen seassa. Bongasin sen kuitenkin viime hetkellä ja kurvasin möykkyiselle tallitielle. Puppe heräili viereisellä penkillä asfaltin muuttuessa hiekkatieksi ja nosti pienet tassunsa kojelaudalle. Pentu katseli ihmeissään ulos ikkunasta valkoaitaisten tarhojen tullessa näkyviin.

      Laitoin mustangini parkkiin muutaman muun auton viereen ja nousin ulos paikkoja katseellani tutkiskellen. Pihamaa näytti melko karulta vesilätäköineen ja tyhjine tarhoineen, mutta ainakin kaikkialla näytti siistiltä. Kiersin auton toiselle puolelle ja aukaisin oven hädissään vinkuvalle doggivauvalle, joka hyppäsi saman tien alas pelkääjän paikalta. Metsästin pojan hihnan käteeni ja lukittuani autoni ovet lähdimme talsimaan kohti tallipihaa. Maneesin takaa paljastui kotoisa maalaisromanttinen kivitalli, jonka seinustaa pitkin kohosi punalehtinen muratti. Muutama polkupyörä nojasi tallin seinustaa vasten ja ikkunoista hehkui lämpimänkeltainen valo. Tunsin oloni heti paljon kotoisammaksi, vaikka hytisinkin takkini alla kylmästä (ja jännityksestä).

      Katsahdin maata nuuskivaan pikkuiseen koiraani, keräsin hetken rohkeutta ja tartuin sitten lähimpään ovenkahvaan. Eteeni aukeni pikkuinen tallitupa kaappeineen, pöytineen ja ilmoitustauluineen. Nurkassa nökötti paljon käytetyn näköinen sohva, jolla istui porkkanapäinen tyttö neulomassa. Tuo nosti katseensa tekeleestään ja hymyili ujosti nähdessään viileän ilman punertamat poskeni ja tuulen tuivertaman otsatukkani. Puppe rynnisti innoissaan tytön luokse haistelemaan ja minä jäin hieman nolona korjailemaan lapasia paremmin käteeni melkeinpä ovenraossa seisten.
      ”Hei”, tyttö moikkasi hieman epävarmana, mutta tuon kasvot sulivat hymyyn Pupen kerjätessä rapsutuksia.
      ”Moikka”, sanoin takaisin ja katsoin kuinka tyttö alkoi hellästi rapsuttaa pentua leuan alta. ”Mä oon Max, alotan tänään ratsastuksenopettajan pestissä.”
      ”Aa joo, mä olen Valma, Dunjan hoitaja”, tyttö sanoi hymyillen. ”Mietinkin millon sä tulisit. Ajattelin että tarviit varmaan vähän apua listojen tekemisessä, kun et vielä tunne hevosia.”
      ”Mahtavaa, mä mietinki miten selviäisin siitä”, hymyilin helpottuneena. Katselin ympärilleni tallituvassa ja löysin seinustalta oven, jossa oli kyltti toimistoon.
      ”Tää on muuten Puppe. Se on tanskandoggipentu.”

      ”Älyttömän suloinen”, Valma huokaisi ja näytti sitten tietä toimistoon. Kävimme läpi, missä mitäkin tärkeitä tavaroita pidettiin ja laadimme sitten yhdessä tuntilistat. Valma lupasi hengailla illan tallilla auttamassa tuntilaisia ja minun henkisenä tukenani, jos tulisi jotain ongelmia.

      Lopulta kaikki sujui kuitenkin ongelmitta. Tunnit menivät hieman haparoidessa, mutta ainakaan mitään katastrofeja ei tapahtunut ja tuntilaiset lähtivät kotiin enemmän tai vähemmän tyytyväisinä. Kiitin Valmaa erittäin isosta avusta ja poistuin autolleni uupuneena mutta iloisena. Ensimmäinen päiväni ratsastuksenopettajana oli mennyt putkeen! Rapsutin viereisellä penkillä istuskelevaa Puppea, laitoin vaihteen silmään ja kurvasin pois tallipihasta ajatuksissani jo huominen, jolloin tutustuisin uusiin hoidokkeihini Lokiin ja Haliin.

    • #375
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Aamutalli
      torstai 13. marraskuuta 2014
      kirjoittanut: Viivi

      Astuin tallitupaan vähän ennen kahdeksan ja sohvalta kuului pehmeää kuorsausta. Kukas muukaan siellä nukkuisi vilttiin kääriytyneenä, kuin ikioma tallitonttumme, Rafael. Taasko minä jouduin herättämään tuon unikeon? Hevoset kolistelivat karsinoissaan ruuan toivossa, ja Raffe nukkui täyttä häkää sohvalla. Yritin ravistella Rafaelia, mutta jätkä ei herännyt. Kävin hakemassa vesilasin ja kaadoin puoli lasillista kylmää vettä Rafaelin päälle. Väistin taaksepäin, kun poika pomppasi pystyyn hirveällä mekkalalla.
      -Ai, sinä se vain olet, hän totesi säikähtäneenä ja kävi takaisin makuulle. – Täähän on ihan märkä, tää sohva! Mitä kello on? Rafael kysyi ärtyneenä.
      -Kello on kaheksan ja hevoset on ruokkimatta. Kiitä onneas, et tulin tänne aamusta.
      – Voi hemmetti! poika kirosi ja nousi ripeästi ylös ja siinä samalla hän vetäisi pipon silmilleni. – Hyvä ku tulit. Tuuppa auttaa mua aamutallissa.
      – Joo, mut tuo oli viimene kerta kun kosket mun pipoon, sanoin pojalle muka ärtyneenä ja korjasin pipon asentoa. Samalla sekunnilla pipo oli taas silmilläni ja Rafael oli jo siinä vaiheessa talliin johtavalla ovella.

      Heinät oli mitattu valmiiksi, joten viskasimme ne vain karsinoihin. Odottelimme, että hevoset olivat syöneet ja veimme ne pihalle loimitettuna, sillä ulkona oli ehkä pari astetta pakkasta ja siellä satoi lunta. Rafael aloitti tuntsari päädystä ja minä yksäri puolelta. Menin ensimmäisenä Vikin karsinaan ja laitoin sille ulkoloimen päälle. Talutin sen rennosti tarhaansa ja halasin sitä, ennen kuin menin hakemaan loput hevosista. Seuraavana oli vuorossa Sallan omistama varsa, Kettu, jonka jälkeen tarhaan pääsi loput yksäreistä karsina järjestyksessä.

      Snezana oli viimeinen yksäri, jonka tarhasin ja sen jälkeen aloin viemään tuntipolleja tarhaan. Kyyhky ja Tinttu pääsivät tarhailemaan samalla kertaa ja viimeisenä tarhaan pääsi Vanilla.
      -Jos me siivotaan puolet karsinoista, niin laitetaan seuraavat kaksi tallille tulijaa siivoamaan loput. Yksärit varmaan siivoaa karsinansa itse, ehdotin Rafaelille ja hän myöntyi. Minulle jäi siis Vikin karsinan lisäksi Tintun ja Kyyhkyn karsinat, mutta ajatuksissani putsasin myös Vanillan karsinan.

      Kun meidän osuus oli tehty, menimme molemmat tallitupaan ja nukahdimme molemmat sohville.

    • #376
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      lauantai 21. helmikuuta 2015
      kirjoittanut: Max


    • #377
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
      kirjoittanut: Aleksi





    • #378
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Hoito III -kurssin lopputehtävä
      perjantai 1. toukokuuta 2015
      kirjoittanut: Valma

      Lauantaina pyyhkäisin tupaan aikaisin iltapäivällä. Ihme kyllä tupa oli tyhjillään. Olin jo laittamassa vaatteitani naulakkoon, kun Aleksi tuli toimistosta.
      – Moikka, Valma! Huvittaisko sua auttaa päiväsyötössä? mies kysyi aurinkoisesti hymyillen. – Hyvä että sulla on kumpparit, tarhat on olleet vähän kuraisia viime päivinä. Nähdään tallissa!
      Katsoin happamana Aleksin perään, kun hän katosi ovesta pihalle. Vaihdoin tumput nopeasti ratsastushanskoihin ja kuljin Aleksin perässä talliin.
      – No niin. Toivottavasti sie muistat läksyt hoito kolmoselta, Aleksi sanoi virnistäen. – Eli mitä tehdään ensiksi?
      – Öö… Jaetaan heinät kai? kokeilin varovasti.
      – Aivan oikein!
      Kipitin Aleksin perässä rehuvarastoon. Laitoimme paalista paljon heinää kottikärryihin ja aloitimme ruoan jakamisen yksäripuolelta. Ovi auki, heinät sisään, ovi kiinni… Ja seuraavalle karsinalle. Tahti tuli pian tutuksi. Tuntihevostenkin käytävä oli nopeasti käyty läpi, ja vein kottarit takaisin ruokaboksiin.
      – Sitten ei muuta kun hevoset sisään. Mie haen yksityiset ja Vanillan ja Astan varsoineen. Hae sie muut.

      Otin Dunjan riimun ja menin ponitammojen tarhalle. Minca oli poikkeuksellisesti Dunjan ja Darlin seurana, sillä sen oma tarhakamu tarhaili varsoineen Vanillan ja tämän varsan kanssa. Dunja antoi halukkaasti kiinni ja seurasi minua talliin. Vein sen karsinaansa, ja se meni heti heinäkasalle. Sitten palasin hakemaan Mincan ja Darlin. Ponitammojen jälkeen olivat vuorossa poniruunat Klikki ja Bee, niiden jälkeen hevostammat Tinttu, Kyyhky, Darcy ja Nikita ja lopuksi hevosruunat Palle ja Celle. Kaikki sujui onneksi ongelmitta, vaikka Kyyhky tuli talliin tarpeettoman nopeasti, ja jouduin toppuuttelemaan sitä. Sää oli lämmin, joten kellään hevosista ei ollut loimia.
      Olimme Aleksin kanssa suunnilleen samaan aikaan valmiita. Jaoimme yhdessä väkirehut, ja Aleksi näytti minulle, kuinka karsinoiden ovissa olevia taulukoita tulkittiin.

      – Tiputatko vintiltä yhden paalin käytävälle?
      Kapusin hämärälle vintille. Säpsähdin nurkan takaa kuuluvaa rapinaa, Hiisu sieltä hiipi. Kyykistyin hetkeksi rapsuttamaan kattia. Vintillä tuoksui heinä. Menin avaamaan lattialuukun – näkymät tallin käytävälle olivat hurjat – ja kiskoin lattian poikki paalin.
      – Varokaa! huikkasin varoituksen ja tönäisin paalin varovasti alas. Seuraavan heitin rohkeammin, hyvä etten itse lentänyt mukana. Aleksi oli alhaalla ja raahasi paalit rehuhuoneeseen. Sen jälkeen veimme yhdessä iltapäivän tarhavuorolaiset pihalle, suurin osa tuntihevosista jäi sisälle illan tunteja varten, joten autoin Aleksia viemään yksityiset ulos.
      Kun kaikki oli valmista, Aleksi alkoi lakaista käytävää. Minä siistin nopeasti satulahuoneen ja tarkistin, että kaikki suitset olivat nipussa omilla paikoillaan ja panssarivyöt niille kuuluvissa nauloissa.

    • #379
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Hoito III -kurssin lopputehtävä
      tiistai 5. toukokuuta 2015
      kirjoittaja: Nanna

      Kiirehdin koulusta suoraan tallille niin että pikkukivet vain sinkoilivat moottoripyöräni renkaista kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Riisuin kypärän päästäni ja sidoin hiuksiani ponnarille samalla kun juoksin kohti tallia. Olin puoli minuuttia myöhässä, totesin katsahtaessani tallin kelloon saapuessani sisälle. Käytävä oli aavemaisen hiljainen, silä kaikki hevoset olivat ulkona, eikä hoitajia vielä tähän aikaan arkipäivisin pyörinyt tallilla. Yhtäkkiä rehuvarastosta kuului kolahdus. Olin säikähtää kuoliaaksi, kunnes tajusin että se oli varmaan Aleksi.
      ”Heippa”, kurkkasin ovenraosta sisään ja löysin miehen lastaamasta kottikärryjä täyteen heinää.
      ”Hei Nanna, tulitkin just sopivasti. Viititkö vetää nää kottarit käytävälle?” Mies puuskutti kukkuraisten kottareiden toiselta puolelta. Tottelin rivakasti ja kuljetin kottikärryt yksärikäytävän alkuun. Aleksi näytti kuinka hevosten ruokalistoja tulkittiin ja näytti sitten minkä kokoinen kasa heinää oli suurinpiiretin 3kg. ”Ei se niin tarkkaa ole, kunhan saavat surinpiirtein oikean määrän sapuskaa”, Aleksi selitti. ”Väkirehujen kanssa pitää sitten olla tarkempi, silä ne ovat energiapitoisempia.”

      Jaoimme heinät rivakassa tahdissa samalla keskenämme jutustellen. Kerroin Aleksille hieman kaunistellen vapun vietostani ja Aleksi muisteli jotain nuoruutensa rajuja bileitä. Hämmennyin kun kuulin millaisia illanviettoja Kallion taiteilijapiirit olivat 2000-luvun vaihteessa järjestäneet. Meillä oli okeastaan aika hauskaa siinä tallihommia tehdessämme.
      Kun heinät oli jaettu, kävimme hakemassa hevoset sisälle. Ulkona oli pilvistä, mutta melko lämmintä, joten hevoset olivat ulkona ilman loimia. Siltikin kaikkien hevosten sisään tuomisessa meni enemmän aikaa kuin olisin osannut kuvitella. Henghdimme hetken ja aloimme sitten jakamaan väkirehuja. Aleksi osasi ulkoa kakkien hevosten annokset, joten häneltä meni vain muutama sekuntti kunkin hevosen ruokia mittaillessa, mutta minulla meni reilusti kauemmin, kun yritin tihrustella ruokintataulukoista kuinka paljon kukakin saa.
      Kun homma oli saatu valmiiksi kipusimme tallin vintille ja tiputimme alas rehuvarastoon lisää heinää. Myös kauralaari oli tyhjenemässä, joten täytimme senkin. Yksärit, jotka olimme tuoneet sisään ensimmäisinä, olivat jo saamassa ruokailunsa lopetettua, joten aloimme viemään niitä pihalle. Taivas näytti olevan vaaleita pumpulipilviä täynnä, joten olimme aika varmoja ettemme saisi sadetta myöskään illaksi, joten hevoset saisivat olla myös iltapäivän ilman loimia.
      Hali ja Viki pääsivät tarhailemaan yhdessä, samoin Rana ja Panda. Fae sai itselleen kokonaisen tarhan, sillä se ei oikein tullut muiden kanssa toimeen. Cellellä ja Nikitalla oli tänään vapaapäivä, joten nekin pääsivät ulos tarhailemaan. Vanilla ja Asta saivat myös viettää päivänsä ulkona varsoineen.
      Jäimme hetkeksi ihastelemaan Bambon ja Orean pukkihyppelyä ennen kuin menimme lakaisemaan tallin käytävät.

    • #380
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Unelmatyöpaikka
      Lauantai 26. syyskuuta 2015
      kirjoittaja: Kettu

      Viimeiset pari päivää olivat menneet kuin jonkinlaisen sumupilven sisällä. En pystynyt keskittymään mihinkään. En tiennyt mitä tulevaisuus toisi tullessaan, menneisyys oli lipsumassa sormieni ulottumattomiin, enkä millään voinut keskittyä nykyhetkeen. Oli liikaa tekemistä, liikaa haaveiltavaa ja liikaa muutosta.
      Puhelinsoitto Aleksilta oli laittanut koko oravanpyörän käyntiin. Se tuli ihan puun takaa, enkä oikein vieläkään ollut sisäistänyt mistä tässä oli kyse, miksi näin tapahtui, ja miksi juuri minulle. Unelmatyöpaikka.

      Seuraavana päivänä ilmoitin töihin lopettavani, ja tieto otettiin yllättävän hyvin vastaan. Työntekijöistä oli muutenkin aiottu karsia. Pakkasin koko omaisuuteni kahdessa päivässä laatikoihin ja perjantaina isä tuli pakettiautonsa kanssa auttamaan muutossa. Vasta vuokrasopimusta kirjoittaessani tajusin kuinka todellinen tilanne oli. Olin nyt pronssijokelainen. Ja aloittaisin seuraavana päivänä tallityöntekijänä uudella tallilla. Saisin keskittyä nuorten hevosten kouluttamiseen. En malttanut odottaa.

      Nyt, huonosti nukutun yön jäljiltä, seisoin syystuulen puhaltaessa Hallavan pihassa ja katselin tummaa kivirakennusta, jonka julkisivua peitti punainen köynnöskasvi. Hevoset käyskentelivät valkoisin aidoin rajatuissa tarhoissa ja maneesissa kolisivat puomit. Joku varmaan hyppäsi esteitä.
      Avasin reippaasti nykäisten ”welcome”-kyltillä varustetun oven ja eteeni avautui kodikas pieni tallitupa. Vielä tähän aikaan aamusta tyhjillään. Katselin ympärilleni ja löysin pian tieni toimiston oven eteen. Koputin ja astuin sisään kuullessani kehotuksen sisäpuolelta.
      Aleksi kääntyi pois papereidensa äärestä ja kohtasin lämpimästi tuikkivat silmät. ”Tervetuloa Hallavaan.”

    • #381
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Hoito III – Lopputehtävä
      keskiviikko 12. marraskuuta 2015
      kirjoittaja: Viivi

      Kiiruhdin koulusta päästyäni suoraan tallille Aleksin avuksi tekemään päiväsyötön. Olin hieman myöhässä, joten Aleksi oli jo heittänyt heinät karsinaan ja oli ottamassa hevosia sisälle. Menin samantien avuksi ja nappasin heti ensimmäisellä reissulla Vikin ja Lokin narujen päähän. Hain myös muut yksityispuolen hevoset, jonka jälkeen autoin Aleksia tuntsari puolella ottamalla Darlin ja Been sisälle. Aleksi pyysi minua katsomaan juoma- ja ruokakupit läpi, ettei niissä ollut mitään jätöksiä. Aleksi otti loimia pois niiltä, joilla se oli – lähinnä ohutkarvaisilta hevosilta – ja minä aloin tarkistuskierroksen jälkeen jakamaan väkirehuja. Hevoset söivät vielä heiniään, mutta nostivat päänsä ruokakipolle syödäkseen rehut pois. Ruokien jaon jälkeen tallissa kuului vain taqsainben rouskutus ja satunnaiset hörähtelyt. Jatkoin askareitani lakaisemalla tallin lattian ja järjestelemällä satulahuonetta, jotta se näyttäisi hieman siistimmältä. Aleksi oli nähtävästi livahtanut tallitupaan keittämään kahvia, joten menin siivottuani juomaan kupin kahvia, kunnes aloimme viemään hevosia takaisin tarhaan.

      Kicks ja Inna olivat ilmoittaneet tulevansa ratsastamaan iltapäivällä, joten Ollie, Hazel ja Viki jäivät talliin. Muut hevoset vietiin tarhaan ja herkkänahkaisimmille hevosille laitettiin sadeloimet päälle kohdalle sattuneen sateen takia. Puolessa välissä Essiksi esittäytynyt tyttö tuli auttamaan tarhaamisessa ja hänestä olikin apua ja juttuseuraa mukavasti myös heinien viennissä rehuvarastoon. Loppuilta menikin Vikiä liikuttaessa ja tallituvassa höpöttäessä uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.

    • #382
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Hoitokurssi III Lopputehtävä
      perjantai 13. marraskuuta 2015
      kirjoittanut: Essi

      Tallin painava ovi aukeni narahtaen, kun astelin Aleksin jäljessä sisään. Aleksi haki kottikärryihin pari paalia heinää, josta jaoimme jokaisen hevosen karsinaan oman heinäannoksen. Heinänkorret varisivat kumisaappaiteni sisälle, jossa ne kutittivat inhottavasti. Osa korsista onnistui pujottelemaan itsensä kauluksen alle.

      Kun heinät oli jaettu, suuntasimme hakemaan hevosia sisälle. Hain ensin Been ja riisuin sitten siltä sen sadeloimen, sillä se ei enää menisi ulos. Seuraavaksi hain Pallen, sitten Klikin ja Dunjan, seuraavaksi Tintun ja Kyyhkyn… Kun kaikki hevoset olivat sisällä ja loimet riisuttu niiltä, jotka jäisivät vielä sisään, aloimme mittaamaan jakamaan hevosille väkirehuja.

      Kun vein Klikille sen väkirehuannosta, jouduin torumaan sitä, sillä ruuna oli niin innoissaan, että töni minua päällään ja oli kaataa minut. ”Hei, rauhoitu nyt senkin höpsö, kohta sun ruokasi on pitkin karsinaa!” nauroin hevoselle ja laitoin rehut sen ruokakuppiin. Jätin onnellisena mussuttavan Klikin kahden ruokansa kanssa ja autoin Aleksia jakamaan loputkin rehut.

      Rehut jaettuamme haimme lisää heinää rehuvarastoon. Taas kenkäni olivat täynnä sinne varisseita heinänkorsia. Heinää oli joka paikassa, takin sisällä, hiuksissa, tallin käytävällä, saappaissa… Kun heinähommista oli selvitty, veimme iltapäivän tarhoissaan ulkoilevat hevoset takaisin ulos. Enää oli jäljellä tallin siistiminen. Lakaisin käytävältä sinne varisseet heinänkorret (joita oli paljon!) ja muut roskat. Järjestin muutamat tavarat paikoilleen. Muuta hommaa ei enää ollut, joten päätin hengähtää hiukan ja ottaa tirsat tallituvan sohvalla.

    • #383
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Lauantai
      14. marraskuuta 2015
      kirjoittanut: Ellen

      Kopistelin kylmän tallipihan poikki suoraan talliin, ja huhuilin Aleksia. Olin luvannut miehelle auttaa tätä viikonloppuna aamutallissa, ja nyt, silmät ristissä ja tukka sojottaen joka ilmansuuntaan hiihtelin tallinkäytäviä pitkin etsien ponnaripäistä miekkosta, joka ei ollut vaivautunut muuta kuin viheltelemään hyväntuulisesti. Seurasin joululaulu-melodiaa tavoittelevaa ääntä, ja löysin Aleksin vihdoin rehuhuoneesta, sekoittelemassa jotakin aineita keskenään, jotka muistuttivat arveluttavasti vettä ja rehuja.
      ”Mie ajattelinkin että tulisit tänään”, Aleksi hymyili, ja jatkoi sitten viheltelyään. Nojauduin ruokaboksin oviaukkoon, ja hymyilin miehelle takaisin.
      ”Juu, sitä taidetaan olla hyvällä tuulella tänään?”
      ”Paremmalla kuin hyvällä”, toinen vastasi vilkaisematta minuun. Naurahdin Aleksille, ja laskin repun selästäni, jonka olin ottanut tuomiani leivoksia varten. Siis sellaisia, jotka olivat uskomatonta mutta kyllä, onnistuneet. ”No, millaisiin töihin meikäläinen sitten ajateltiin panna?”, kysäisin, ja katsoin vieläkin Aleksin sekoittamaa rehulta haisevaa liejua.
      ”No mie ehdinkin tästä sekoitella nämä rehut, joten alappas käydä noitten heinien kimppuun, tuntihevosille jokaiselle tuollaiset kasat”, mies totesi viitaten ruokaboksin suussa olevaan heinäkasaan. Nyökkäsin ja aloin hommiin jättäen miehen vielä rehujen ja heinien seuraan ja suuntasin heti ensimmäiseksi kohti tuntsarikäytävää. Tuuppasin jokaiselle samankokoiset annokset, ja tarkkailin samanaikaisesti niiden käyttäytymistä. Hoito III:n kurssilla Aleksi oli neuvonut, että varsinkin liikuttaessa, hevosia oli tarkkailtava ontumisen tai poikkeavan käytöksen varalta. Kun olin saanut heitettyä heinät Darlille, Klikille, Dunjalle, Pallelle sekä Cellelle, jäin katsomaan tyhjyyttään ammottavaa karsinaa. Vanilla oltiin viety pois, viettämään eläkepäiviään, luulisin. Mä en ollut ehtinyt kunnolla ystävystyä sen kanssa, joten se ei mulle kamalasti merkinnyt mitään, mutta tiesin että myös Janelle oli lopettanut siinä samassa. Johtuikohan se siitä, että Vanilla oli lähtenyt, vai marssiko se urhoollisesti toiselle tallille oman hoitohevosensa perässä? Okei, ehkä se viimeisin oli vähän kaukaa haettua, musta Vanilla oli kuitenkin lähtenyt aika kauas, mitä nyt olin jutellut
      Valman ja Nannan kanssa.
      ”Mars hommiin siitä!”, Aleksi virnuili kulkiessaan ohitseni kohti satulahuonetta. ”Ei ne työt miettimällä lopu”. Virnistin miehelle huvittuneena, ja jatkoin sitten heinien jakoa aina Darcyn karsinalle saakka.
      ”Hei Aleksi!”, huikkasin saman tien, kun olin havainnut ruunan kannattelevan jalkaansa. ”Darcy ei astu sen vasemmalla etusella”; selitin sitten, kun mies oli palannut yksärikäytävältä. Aleksi käveli suoraan ruunan luo, ja tarkasti sen huolellisesti joka puolelta. Darcy vaikutti pirteältä, joten toivoin ettei kyse ollut mistään vakavasta.
      ”Ilmeisesti joku tuntilainen on unohtanut putsata sen kaviot. Kivi on juurtunut ikävästi kiinni, mutta onneksi siinä ei ole haavaa”, Aleksi totesi. ”Voit jatkaa heinien jakoa, poistan kiven vaan nopeasti”, hän hymyili. Nyökkäsin hitusen helpottuneena, ja jatkoin hommaa taas tavalliseen tapaan, kunnes Oreokin oli saanut aamuheinänsä. Sain myös tehtäväksi viedä pihattoon Astalle ja Mincalle heinät, joten kipaisin myös ulkona heittämässä melkein samanlaiset annokset ponikaksikolle.

      Seuraavaksi jaoimme väkirehut, joka toimi melkein samanlailla kuin heinien jako. Ainut vaan, että muutama tuntihevonen plus pihaton konit olivat onnistuneet kaataa sangon maahan, ja siinä sitten vaan kerätä rehuja samalla, kun yrittää estää hevosta syömästä kaikkea. Ulkona oli alkanut sataa, joten Aleksi pyyti minua heittämään ohumpikarvaisimmille Nikitalle, Beelle, Cellelle, Darcylle sekä Darlille sadeloimet, ennenkuin hevoset vietäisiin ulos. Olin tehnyt työtä käskettyä, ja lopulta lähdimme viemään hevosia tarhoihin. Aleksi käski mua ottamaan maksimissaan kaksi hevosta talutukseen yhtä aikaa (vaikka en mä kolmatta kättä ois saanu mistään aikaseks), ihan kuullemma vaan turvallisuus syistä. Noudin siis tallista kaksi hevosta, jotka tulivat toimeen keskenään, ja talutin ne yhdessä tarhoihin. Ainut poikkeus oli Nikita, jonka arvokkuus vaati sen, että sitä talutettiin ainoastaan yksin.

      Kun hevosten vientirumba oli ohi, Aleksi pyyti mua heittämään vintiltä kuiva heinä alas (miehen sanoin nuorena ja notkeana..), samalla, kun hän toi kottikärryillä esikuivan heinän ulkoa, joka taas nostettiin vintille kuivumaan. Heittelin siis heinäpaaleja sillä aikaa alas, kun mies katosi ulos sateeseen. Siinä samalla tajusin, etten ollut ollutkaan ennen vintillä. Vaikka en ollutkaan kauaa vielä hallavassa ollut, vinttivierailut olivat menneet multa ihan ohi. Mutta nyt kavutessani heinien sekaan vintille, jollain tapaa kodikkaaseen tilaan, mä aloin tykkäämään paljonkin siitä paikasta. Just sellanen paikka, joita aina hevoskirjoissa oltiin kuvailtu tallilaisten salaperäisenä piilomajana. Mulle tuli ainakin sellainen mieleen siitä hämyisestä vintistä. Niisku tuli kehräämään jalkoihini, kun heitin heinosti järjestettyjä heinäpaaleja tasaista tahtia alas. Vintti alkoi olemaan siinä vaiheessa, että esikuiva heinä voitaisiin nostaa ylös. Niinpä kapusin maan tasalle juuri sopivasti, kun Aleksi tuli kottikärryjen ja sateessa kastuneiden heinien kera ulkoa.
      ”Nää ei oo enää esikuivaa nähytkään..”, mies mutisi, ja huomasin kuinka hyväntuulisuus oli häiventynyt tämän kasvoilta. Muita mukisematta tartuin ensimmäiseen heinäpaaliin, ja jatkoin reippaassa tahdissa hommia. Totta, homehtuneita heiniä ei kannataisi kyllä syöttää hevosille, mutta luulinpa vain etteivät ainakaan alimaiset heinät olleet ehtiä kastua niin pahasti, etteikö ne kuivaisi päiväsyöttöön mennessä. Se olisi kuitenkin vasta kello yksi.

      Kun kuivat heinät oltiin saatu vietyä ruokavarastoon, ja esikuiva heinä saatu nostettua ylös, Aleksi lakaisi käytävät ja minä siistin muut paikat. Tehtäväkseni tuli viedä rikkinäinen muoviämpäri, käytävällä oleva kaviokoukku, pudonnut korvis, ja muutama harjapakki paikoilleen. Järjestelin myös satulahuoneessa paikoiltaan tippuneita suitsia, ja levällään olevan satulasaippuan. Mä päätin poimia reppuni ja mennä tallitupaan kuluttamaan aikaa, koska Kettu oli ilmoittanut tulevansa kello ysiltä kouluttamaan Bamboa. Sillä aikaa voisin vaikka neuloa, mutustaa ensi kertaa elämässäni onnistuneita leipomuksia ja harjata Bambon. Lauantai oli mulla kokonaan vapaa, ja voisin lorvia tallissa vaikka iltaan.

    • #384
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      torsati 19. marraskuuta 2015
      kirjoittaja: Kettu

      Kello oli seitsemän kun avasin kohmeisin sormin tallin oven ja astuin sisään lämpimään hevosentuoksuiseen tilaan. Aikainen herätys ei haitannut, ja olin itseasiassa aika tyytyväinen päätökseeni tulla auttamaan Aleksia tämänpäiväisessä aamusyötössä. Mies oli eilen valitellut nuhaista oloaan, joten olin asiaa sen enempää miettimättä lupautunut tulemaan avuksi. Ihan vain koska olin avulias ja ystävällinen. Tai näin ainakin hoin itselleni. Ei taka-ajatuksia.

      Aleksia ei vielä näkynyt, joten kävin hakemassa heinäkärryt tallin perältä ja täytin ne rehuvarastoon eilen illalla tiputetulla heinllä. Ja sitten vain jakamaan. Aloitin yksäripäädystä, sillä tuntihevoset osaisivat kyllä odottaa kärsivällisesti. Sen sijaan esimerkiksi Fae paukutti jo kärsimättömänä karsinansa ovea ja koin velvollisuudekseni ärähtää sille, vaikkei se kyllä mitään auttanut.

      Luin karsinan ovesta kuinka paljon heinää kukin tarvitsi aamupalakseen ja jaon sitten käsituntumalla oikean määrän. Olin jo käytävän puolessa välissä kun Aleksi tupsahti sisään taliin suureen kaulahuiviin kietoutuneena ja mutisi jotain joka saattoi olla mitä tahansa aamutervehdyksen ja kirosanan väliltä. Uskoin kuitenkin sen olevan vaihtoehdoista ensimmäinen ja vastasin hymyillen takaisin.
      “Kiitos, että tulit auttaan Kettu. Miula on jokseenkin yliajettu olo”, Aleksi mutisi laahustaessaan käytävän poikki.
      “Eipä mitään, ihan mukavaa tänne on tulla näin aamuvarhain”, hymyilin miehelle. Eksyin hetkeksi katsahtamaan tuon ruskeisiin koiranpentusilmiin, mutta käänsin katseeni pian takaisin käsillä olevaan tehtävään.
      “Kävitkö jo laittamassa mössöt turpoamaan?”
      “Ai niin, hitsi, unohdin”, tunsin punan nousevan poskilleni huomatessani virheeni ja toivoin ettei mies huomaisi sitä.
      “Ei se mitään, mä voin käydä laittamassa”, Aleksi sanoi vain ja katosi rehuvarastolle päin.
      Hengähdin syvään ja jaon loput heinät ripeästi pois.

      Seuraavaksi aloin laittaa hevosille loimia niskaan, sillä päivälle oli luvattu jotain rännän ja lumen sekoitusta. Kaikki lyhytkarvaiset saivat niskaansa fleecevuorella varustetun sadeloimen, kun taas esimerkiksi Tinttu, Palle, Darli, Viki ja Mirri pärjäisivät mainiosti ilmankin. Aleksi jakoi sillä aikaa väkirehut.
      Odotellessamme, että hevoset saisivat syötyä, minä kävin tiputtamassa vintiltä lisää heinää ja raahasin ne rehuvarastoon nättiin pinoon. Sitten ensimmäiset hätähousut olivatkin jo aamupalansa hotkaisseet ja lähdimme viemään hevosia tarhaan. Se oli aika rentoa puuhaa, sillä melkein kaikki hevoset olivat vielä aamu-unisia ja löntystelivät rennosti vierellä.
      Lopuksi kävin vielä tarkistamassa pihaton ja annoin poneille lisää heinää, jota ne saivat vapaasti mussuttaa. Sitten vielä käytävien lakaisu ja tadaa-paikat olivat kunnossa.
      Aleksi kiitti vielä kerran avusta ja lähti löntystelemään takaisin kämpilleen. Hymyilin. Päivän hyvä työ oli tehty.

    • #385
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Ensimmäinen päiväsyöttö
      tiistai 8. joulukuuta 2015
      kirjoittanut: Inkeri

      Viimeiset pari päivää olivat menneet kuin jonkinlaisen sumupilven sisällä. En pystynyt keskittymään mihinkään. En tiennyt mitä tulevaisuus toisi tullessaan, menneisyys oli lipsumassa sormieni ulottumattomiin, enkä millään voinut keskittyä nykyhetkeen. Oli liikaa tekemistä, liikaa haaveiltavaa ja liikaa muutosta.
      Mutta ehkä oli parempi niin, niin sain muuta ajateltavaa kuin murheet, joita olin kohdannut ennen Pronssijoelle muuttoa. Ja onneksi minulla oli myös Viola, ja kaikki muut ihanat ystävät – sekä niinkin hyväntuulinen ja herttainen naapuri kuin Kukka. Eikä mulla ollutkaan enää mitään hätää, kun Rama, Indra ja Ganeshakin olivat kotiutuneet hyvin uuteen kämppään. Ganeshan olin nimittäin päättänyt viedä tutustumaan tänään Pronssijoen lenkkipolkuihin ja metsikköihin, mutta nyt mulla oli muut mielessä, sillä olin ajelemassa kohti uutta työpaikkaani, Hallavaa. Saisin keskittyä nuorten opettamiseen, ja touhuilla itsenäisesti hevosten kanssa. En malttanut odottaa, mitä päivä toisi tullessaan.

      Nyt, huonosti nukutun yön jäljiltä, seisoin syystuulen puhaltaessa Hallavan pihassa ja katselin tummaa kivirakennusta, jonka julkisivua peitti punainen köynnöskasvi. Hallava näytti viehättävältä, mutta minulla oli liian konemainen olo, jotta olisin voinut huomioida kaikkia yksityiskohtia ja keskittyä ihastelemaan ympäristöäni. Jännitys vaikutti minuun sillä tavalla: toimin kuin automaattiohjauksen varassa enkä juuri ajatellut. Tai ajattelin, paljonkin. Innostuneita ajatuksia.

      Astuin talliin, missä minua tervehti varsin tuttu ääni- ja tuoksumaisema. Hymyilin itsekseni. Tätä minun oli ollut ikävä. Tähän ympäristöön minä olin kaivannut.

      Vilkuilin tallikäytälle, joka vaikutti jo kodikkaalta ja tutulta. Yhteisen maastoreissun jälkeen olin yksi ilta käynyt tutustumassa Ketun avulla paikkoihin, ja muistin nyt suurinpiirtein missä pesari, ruokaboksi, satulahuone, ja tallivintti sijaitsivat. Tupaan olimme tehneet vain nopean kiepsahduksen, mutta nyt halusin kuitenkin nauttia hevosentuoksuisesta ilmapiiristä ennenkuin kirmaisin sosiaalisuuden pariin. Mutta toisin kävi, sillä havaitsin Kukan kauempana Mirrin karsinalla, ja kiiruhdin heti heidän luokse.
      “Moi! Mitä kuuluu?”, hymyilin aurinkoisesti saapuessani Mirrin karsinan eteen.
      “Hyvää, kiitos! Sua ei olekaan näkynyt nyt paljoa tallilla”, Kukka totesi ilahtuneena, ja syötti kädeltään loput porkkananpalasesta islanninhevoselleen.
      “Flunssa iski, mutta ei se mitään”, vastasin huitaisten kädelläni ilmaa. “Käykää Repen kanssa joskus meillä, mä sain vihdoin ja viimein sisustuksen ja ikuisen muuttoboksien tyhjentämisen loppuun!”
      “Ai, sä oletkin ollut reipas”, Kukka naurahti. “Pitääkin tulla kyläilemään teillä. Mutta eikö olekin mahtavaa, että sattuikin sellainen sattumus, että ollaankin nyt ihan naapureita!”
      “Jep, aikamoinen onni”, nyökkäsin, ja annoin Mirrin nuuhkia kättäni. “Onko muuten Aleksia näkynyt?”
      “Mmm, oli ainakin hetki sitten toimistossa”.
      “Mun varmaan pitääkin käydä siellä.. Tänään on nimittäin mun eka päiväsyöttö”, selitin Kukalle.
      “Joo, munkin pitää varmaan alkaa lähtemään..”, nainen mutisi, ja alkoi liukenemaan karsinan edustalta. “ Mutta törmäillään!”
      “Törmäillään!”, hihkaisin takaisin, ja kiiruhdin vastakkaiseen suuntaan toimistoa kohti. Pidin kyllä Kukasta paljon. Ihana tyyppi.

      Saapuessani toimiston ovelle, Aleksi oli ripustamassa seinälle uutta hevoskuvaa, ilmeisesti hallavan tuntipolleista.
      “Moikka”, hymyilin, ja kävin peremmälle pieneen toimistotilaan.
      “Heipä hei”, Aleksi vastasi, ja kävi istumaan omalle tuolilleen. “Hienoa että sie pääsit jo flunssan kourista”, tämä jatkoi. Nyökkäsin.
      “Jep. Sain muuten sun lähettämän sähköpostin, ja ne työajat käy mulle ihan hyvin”, sanoin.
      “Sehän edistää jo paljon asioita. Lähdetäänkö siis heti tekemään aamusyöttöä, niinkuin mie lupasinkin?”, mies kysyi ja otti pöydältään muistilapun.
      “Lähdetään vaan”, tokaisin ja loin nopean silmäyksen Aleksin ojentamaan lappuun, johon oli valmiiksi laitettu minun ja Ketun työajat.
      “Hyvä, vaihdan vaan ekan tuosta tallitakin päälle, niin mennään..”

      Päiväsyöttö kului rattoisissa tunnelmissa; Aleksi selitti minulle tallin käytäntöjä, ja neuvoi kuinka paljon heiniä laitettiin ja kenelle. Hallavassa oli onneksi melko yksinkertaiset toimimistavat, eivätkä ne paljoa eronneet edellisiltä talleilta joissa olin käynyt. Ensin vain jaettiin heinät karsinoihin, sitten tuotiin hevoset sisälle, ja riisuttiin loimet niiltä jotka eivät mene ulos, sekä laitettiin ne kuivumaan. Sen jälkeen jaettiin väkirehut ja vietiin lisää heinää heinävarastoon, jonka jälkeen vietiin iltapäivällä tarhailevat hevoset ulos ja siistittiin paikat. Aleksi myös teki minulle pienen muistilapun, johon oltiin laitettu ylös myös ilta – ja aamusyöttöjen rutiinit, jotten vain unohtaisi mitään.

      “Eihän ollut monimutkaista?”, Aleksi varmisti, kun olimme saaneet käytävät lakaistua.
      “Ei, kyllä mä luulen että opin pian Hallavan tavoille”, virnistin.
      “Hyvä juttu. Miun täytyy nyt mennä pitämään tunteja, jos sie pärjäilet nyt näillä neuvoilla eteenpäin..? Toki saa tulla kysymän jos on kysyttävää!”
      “Juu, enköhän mä”, hymyilin takaisin, ja kaivoin punaisen takin taskuista toyotan avaimet. Ehtisin ehkä ennen hämärää lenkille Ganeshan kanssa. Aleksi lähti harppomaan maneesin suuntaan, joten hetken kuluttua minäkin olin jo ajelemassa kohti Pronssijoen keskustaa.

    • #386
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Syksy joka ei alkanut kovin iloisesti
      4. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Aleksi

      Istuin toimistossa tuijotellen ikkunasta pihalle. Ilma oli harmaa ja puiden oksat tuntuivat roikkuvan tavallista enemmän painovoiman kynsissä. Hevoset näyttivät seisovan tarhoissaan oudon eleettömästi eikä toimistooni kaikunut tallilaisten ääniä. Kaikki vaikutti kovin hiljaiselta, ja jotenkin tukahdetulta. Tai sitten mieleni vain teki temppuja todellisuudelle. Huokaisin.
      Kesän loppu ei ollut ollut mikään maailman ruusuisin. Kaikki tuntui lähteneen menemään alamäkeen siitä lähtien kun tallin iloisin parivaljakko Kukka ja Mirri olivat lähteneet. Aivan kuin he olisivat vieneet kaiken onnen ja ilon mukanaan. Valma oli muuttunut kovin etäiseksi eikä enää hyräillyt tiskatessaan tallituvan astioita. Mikki oli vaikuttanut alakuloiselta ja kohta tuo olikin ilmoittanut lopettavansa Nikitan hoitamisen. Ja sitten se pahainen maastoreissu, joka oli käärinyt koko tallin tukahduttavaan suruvaippaan. Rana oli menehtynyt.
      Ja aivan kuin se ei olisi ollut tarpeeksi, Alana ei ollut tullut Faen selässä takaisin kotiin vaan kadonnut moneksi tunniksi metsään. Tytön vihdoin löydyttyä hänet oli kiidätetty sairaalaan. Onneksi mitään vakavampaa ei ollut sattunut, mutta Alanaa ei ollut vieläkään näkynyt tallilla.
      Koko talli oli ollut aivan sekaisin kaiken tuon jälkeen, Eevi-Sofia oli löytynyt lantalasta itkemästä ja Nanna oli mököttänyt Tintun karsinan nurkassa monena päivänä. Miten tässä olikaan käynyt näin. Mitä olisin voinut tehdä estääkseni tämän?

      Hätkähdin kuullessani koputuksen ovella. Ravistin nopeasti synkät ajatukset mielestäni ja kohtasin Johannan rennosti hymyillen.
      ”Huomenia.”
      ”Huomenta.. Mä mietin lähtisitkö maastoseuraksi? Kun Lokilla on tänään vapaapäivä mutta yksin en vielä uskaltaisi..”
      ”Tottahan toki. Mie vaan teen nää paperiasiat loppuun niin tuun sitten.” hymyilin Lokin uudelle hoitajalle. Vaikka tyttö oli kovin nuori, olin huomannut nauttivani tuon seurasta. Ja poika, Joona, oli oikea veijari. Kasasin paperit pöydälle siistiin pinoon ja nappasin ratsastuskypärän kainalooni. Kyllä kaikki oli kuitenkin ihan hyvin. Ratsastuskoulun arki oli lähtenyt pyörimään ja uudet iloiset ratsastajat ja hoitajat täyttivät tallin naurullaan. Inkan uusi hevonen seisoi ylväänä karsinassaan, ja tulevaisuus näytti kaikin puolin valoisalta.

    • #387
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Tallinomistajan arkea
      7. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Aleksi

      Pyörittelin kännykkää käsissäni nojaillessani Lokin ja Lukan tarhan aitaan. Olin yrittänyt soittaa Roopelle jo kolmatta kertaa tänään. Eikä vieläkään vastausta. Sama oli jatkunut jo viikon ajan. Mietin mistäköhän siinä oli kyse, oliko hevosen omistaminen muuttunut liian raskaaksi? Vai oliko kenties jotain sattunut? Joka tapauksessa Roope olisi kyllä voinut ilmoittaa asiasta.
      Poikaa ei ollut näkynyt mailla halmeilla ja Luka oli saanut seistä luvattoman paljon tarhassaan. Nuori hevonen kaipasi kipeästi liikuntaa ja haasteita elämäänsä. Sama meno ei kyllä voisi jatkua enää kovin pitkään. Päätin soittavani huomenna Roopen äidille.

      ”Hei Aleksi, voisinko käydä tänään hyppäämässä Dunjan kanssa tuntien jälkeen?” Salli ilmestyi polkupyörällään kaviopolun suunnalta. Tytön vaaleanruskeat hiukset kiemurtelivat sotkuisena palmikkona pipon alta ja sormikkaiden verhomat kädet puristivat pyörän tankoa. Ilma oli tosiaan syksyisen viileä. Puutkin olivat huomaamattani alkaneet vaihtaa väriä.

      “Joo toki. Emmalla taisi olla samat aikeet Oreon kanssa… Jos menette sitten yhtäaikaa, niin jos sattuu jotain niin toinen pystyy hälyttämään apua”, mielessäni pyörivät edelleen kauhukuvat loppukesän aikaisista tapahtumista.

      “Selvä selvä”, Salli vakuutteli ja jatkoi matkaansa tallin seinustalle, johon hän jätti pyöränsä. Itse jatkoin myös siitä mihin olin jäänyt ja lähdin hakemaan Lokia tarhasta. Se menisi ensimmäisellä tunnilla, mutta koska ruuna oli välillä hieman haastava tarhattava, päätin itse pitää sille pienen tarhasta-ulos-tulo-treenin.

      Luka ja Loki tulivat molemmat portille vastaan kerjäämään rapsutuksia, mutta kun nappasin riimun käteeni Luka lähti tympiintyneenä pois paikalta. Loki sen sijaan jäi luokseni ja otti riimun tyytyväisenä vastaan. Alkaessani avaamaan portin ovea Loki tunki tavalliseen tapaansa ihan viereen niin että koko portin avaamisesta tuli sietämättömän haastavaa. Komensin muutamaan otteseen ja heilautin riimunnarua vaatien Lokin ottamaan muutaman askeleen taaksepäin.
      Kun portti heilahti auki, oli ruuna saman tien rynnätä ulos ja jyrätä minut aidanseipääseen. Olin kuitenkin varautunut ja levitin käteni portin eteen ja narua heilauttamalla käskin Lokia peruuttamaan muutaman askeleen.
      Musta ruuna seisoi pää korkealla ja mietti mistä tänään oikein tuuli. Miksei muka portista saanut mennä ulos? Kyllähän se tiesi missä vika oli, mutta aina välillä sitä oli hyvä muistuttaa kauniista käytöksestä.

      Käännyin eteenpäin ja otin muutaman askeleen portin suuntaan Lokin seuratessa perässä. Pysähtyessäni Loki kuitenkin jatkoi matkaa ja heilautin taas narua muistutukseksi siitä, että sen kuului seurata esimerkkiäni. Jatkoin harjoitusta samalla tavalla portista läpi ja tallipihan poikki kävellen aina vähän matkaa ja pysähtyen sitten. Kohta Loki sai juonen päästä kinni, eikä enää yrittänyt kaahailla talliin vaan käveli rennosti kanssani samaa tahtia pysähtyen silloin kun minäkin pysähdyin. Rapsutin ruunan kaulaa ja vein sen sitten omaan karsinaansa.

      Jatkoin matkaani tallitupaan, jossa ensimmäisen tunnin ratsastajat olivat jo kerääntyneet ilmoitustaululle katsomaan millä ratsuilla menisivät tänään.
      “Hei jee mä sain Lokin!”
      “Miks mun pitää aina mennä Tintulla…”

      Kävelin ratsastajien ohi itsekseni hymyillen. Minulla olisi noin puoli tuntia aikaa tehdä myös loppuillan hevosjaot ja muita paperihommia. Istahdin pöytäni ääreen ja lähdin käymään läpi tuntisuunnitelmia, hevostoiveita ja muita asioita jotka vaikuttaisivat hevosjakoon. Tajusin pian, että Been eläköitymisen seurauksena hevosjakojen tekeminen oli yllättävän haastavaa. Meiltä puuttui ihan kokonaan taitotasoiltaan korkea poniratsastajan vaihtoehto. Viimeisellä tunnilla menevä Jenni oli sen verran arka, ettei sitä suuriliikkeisen Cellen tai Lokin selkään voisi laittaa, Oreo olisi ehkä ihan hyvä vaihtoehto, mutta eikö tyttö ollutkin mennyt Oreolla nyt viimeiset kaksi viikkoa? Sitä paitsi olin luvannut että Emma saa tänään hypätä Oreolla, mikä tarkoittaisi nuorelle hevoselle liikaa töitä.

      Olisiko siis aika hankkia Hallavaan uusi hevonen?

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #390
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Uusia tuulia
      8. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Fiilistelin musiikin tahdissa matkalla Hallavaan, tänään kävin vain hieman tutustumassa tallin ympäristöön ja muuhun vastaavaan. Perhoset pörräsivät vatsassa ja odotin innolla Astan näkemistä livenä.
      Aurinko oli päättänyt näyttäytyä pitkän sadeviikon jälkeen. Pyöräni tärisi möykkyisellä polulla, vanha punainen rämäpyörä. Olen ajanut tällä pyörällä kahdeksanvuotiaasta asti, pitäisi ehkä joskus hankkia uusi pyörä… Saa nähdä, rahatilanne kotona ei ole mistään parhaasta päästä, jokaseilla on ollut vähän sekavaa meidän perheessä muuton jälkeen.

      Nousin pyöräni selästä tallin pihassa, katselin ympärilleni lumoutuneena. Paikka näytti mukavan vilkkaalta ja iloselta. Jätin pyöräni telineeseen ja nostin innokkaan hymyn kasvoilleni. Nuoret taluttivat
      hevosia pois kentältä, heillä on varmaan loppunut tunti äskettäin.
      Hengitän rauhassa ja kohennan ryhtiäni ja ajattelen miten pahasti voisin mokata jo ensimmäisenä päivänä. Ratsastajien perässä käveli tummatukkainen mies, oletin hänen olevan Aleksi. Kävelin hänen peräänsä ja sanoin:
      -Hei, mä olen Astan uusi hoitaja, kerroin Aleksille.
      Hän katsoi minua hetken kysyvästi, mutta hymyili sitten iloisesti.
      -Ai joo, mä oon siis Aleksi. Taidat olla siis Rena ja tulit varmaan tutustumaan paikkohin, Aleksi kysyy.
      -Sellanen oli vähä tarkoituksena, sanon naurahtaen.
      -Mulla ois vähä puuhaa, joten katotaan jos joku olis tallissa joutavana ja vois esitellä sulle vahä paikkoja, Aleksi selitti.
      Nyökkäsin myöntävästi, kävelimme talliin jossa kuului iloinen puhe.
      Tyttö jolla oli vaaleanruskeat hiukset selasi käytävällä puhelintaan.
      -Hei Salli! Viititkö näyttää Astan uudelle hoitajalle vähän paikkoja, Aleksi kysyi tytöltä, joka oli selannut puhelintaan vielä hetki sitten. Tyttö nyökkäsi päätään ja käänsi katseensa minua kohti.
      -Juu, ei mulla mitään tärkeempääkään oo. Mä oon siis Salli, Salli esittäytyi minulle. Nyökkäsin päätäni ja sanoin:
      -Mä oon Rena, noh mennäänkös, kysyin.
      Aleksi oli jo viipottanut tiehensä, katselin ympärilleni kiinnostuneena.

      -Okei, eli tämä on meidän tallimme, tuolla on varustehuone, tallitupa ja Aleksin toimisto. Tää puoli missä me ollaan on tuntiheppojen puoli ja toisella puolella on sitte yksäreitä, Salli alkoi kertomaan.
      Minä vain nyökkäilin vastaukseksi, kävelimme ulos tallista. Raikas syystuuli heilutti hiuksiani ympäriinsä, työnsin hiukset pois naamaltani ja painoin käteni hupparini taskuihin.
      -Tuolla on maneesi ja pellot, niihin ehit tutustua kun pääset ratsastelemaan. Tuolla on isot tarhat, ja tuolla toisessa päässä muut tarhat. Siellä on myös pihatto missä Asta asustaa, ja kenttä. Salli kertoi. Kävelimme pihattoa kohti, näin jo kaukaa pienen mustan ponin joka käyskenteli pihaton perällä jonkun toisen ponin kanssa. Pikkuinen poni näytti aivan ihanalta, Salli huomasi mihin katseeni oli kiintynyt.
      -Siellä on Asta, ja Astan vieressä on Minca, Salli kertoi.
      Kävelimme pihaton aidan viereen, Asta ja Minca tulivat rapsutuksien toivossa moikkaamaan meitä. Ja pitihän meidän nyt noita söpöläisiä rapsutella.

      -En malta oottaa että pääsen hoitamaan Astaa, sanoin.
      Olimme lähteneet kävelemään hitaasti kohti tallia.
      -Ymmärrän, Salli sanoi ja naurahti sitten hän jatkoi puhetta:
      -Ootko just muuttanu tänne, vai mite. Mietin vaan kun en oo sua nähnyt ennen.
      -Juu, muutin tänne pari viikkoa sitten Inarista, kerroin Sallille.
      -Inarista asti! Salli sanoi hymyillen.
      -Jep, juuri sieltä, vastasin naurahtaen.
      Kävelimme tallitupaan missä kaksi tyttöä jutteli sohvalla iloisesti.
      -Moi kaikki, tässä on Rena. Astan uus hoitaja, Salli esitteli minut muille.
      -Moikka Rena, mä oon Pujo, terveuloa Hallavaan, yksi tyttö kertoi.
      -Moi minunkin osalta, oon Valma, toinen tyttö sanoi.
      Kumpikin hymyili minulle iloisesti, ja hymyilin takaisin.
      -Kiitti, sanoin heille.
      Menen istumaan pöydän ääreen Sallin kanssa, käymme läpi pari yksityiskohtaa tallilla olemisesta, jospa joku päivä vielä muistaisin kaiken ulkoa.

      Katsahdin kelloani ja totesin mielessäni että olisi aika lähteä kotia kohti, sanon heipat muille tytöille.
      -Mun pitääkin tästä lähteä, nähään taas joskus.
      Ulos astuessani tuuli yhä pauhasi puissa, nostin hupun päähän ja lähdin kävelemään kohti pyörääni. Jotkut lehdet putosivat maahan tuulen voimasta, nyt olisi jo syksy. Kohta pitäisi kaivaa takkeja esille, mutta en ole ihan vielä valmis päästämään irti kesästä.

    • #391
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Vuoden rallikuski
      9. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Salli

      ”Miks sanoit Alanalle, että aijon ratsastaa Faella?” Riku vaahtosi. Kerroin hänelle, että olisimme menossa sunnuntaina Alanan avuksi liikuttamaan hevosta. Riku suuttui siitä kovasti, kun kerroin hänelle.
      ”Saat mennä laadukkalla hevosella ja Alana opettaa!” huusin hänelle takaisin.
      ”Ihan niinkun en osaisi ratsastaa”, Riku puuskahti.
      ”Ratsasta nyt! Kyllä sun joskus pitää!”
      ”Ei tarvitse jos en halua”.
      ”Pliis.. mä lupasin jo ja mua pelottaa olla Alanan kanssa kahdestaan. Saatika ratsastaa sen hevosella!”
      ”Omapa on ongelmasi kun lupasit kysymättä”.
      ”Riku…”
      ”Hymph.. okei. Mun pitää sit saada Helsingistä mun saappaat ja housut”
      ”Oikeesti!? Lupaatko tulla?”
      ”Kai mä sit tuun. Mutta tästä ei tehdä mitään numeroa. Onko selvä?”
      ”On! Jes!” huudahdin ja halasin kevyesti Rikua. Riku taputti kömpelösti selkääni ja irtaantui.
      ”Miks muuten oot vielä kotona?” hän kysyi. Sain päivän vapaaksi helposti, koska koulussa oli suunnistuspäivä. Lähtisin Aleksin ja Valman kanssa ratsastamaan uusia poneja tallille. Valma innostui ajatuksesta, vaikka ei voisi ratsastaa. Vilkaisin kelloa ja huomasin, että minulle tuli kiire keritä bussiin. Menisimme Valman kanssa samalla bussilla Hallavaan ja sieltä menisimme Aleksin kyydillä talleille.
      ”Joo mun pitää lähteä. Kiitos ja anteeks”, sanoin vielä Rikulle ja nappasin reppuni keittiöstä. Työnsin Hait jalkaani ja juoksin pysäkille. Valma nousisi kyytiin kauppojen kohdalta. Valman kanssa kahdestaan oleminen jännitti minua hieman. En ollut kunnolla hänen kanssa Rikun tultua ja Christianin paluu tietenkin veti veronsa Valmasta. Poikien kanssa Valma oli se mistä puhuttiin. Mikki, Christian, Oscar ja muut. Tuntui pahalta ajatella jotain pahaa Valmasta, mutta soin itselleni tämän kerran. Mikin ja Valman juttu oli minulle vieras, mutta Christianin ja Valman taas oli minulle tuttua. Oscar taas katosi kesän aikana tietämättömiin.

      Valitsin meille istumapaikaksi paikat bussin keskeltä. Nostin repun syliini ja kaivoin sieltä pähkinäpussin. Repäisin sen auki ja napsin suola – ja chilipähkinöitä. Katselin ulos ikkunasta. Tallille olisi taas syksyn kautta uusia tuulia. Uudet hoitajat, yksäri omistajat ja nyt uusia poneja. Eilen esittelen paikkoja Renalle ja hän vaikutti oikein mukavalle. Asta saisi uuden hoitajan. Viimeksi Astaa oli hoitanut Maikki. Maikki oli kaverini tallilla, mutta muuten en hänen kanssa paljoa jutellut. Nyt pääsisin uuden tytön kanssa puuhailemaan ponien kanssa kunnolla. Pujo niminen nuorukainenkin saapui. Darli saa hänestä varmasti hyvän hoitajan. Minusta siihen ei oikein ollut, mutta ponin vika se ei ollut että tiemme erosivat nopeasti. Siitä olin ylpeä, että saisin Rikun hevosen selkään taas. Hänen pitäisi saada vain ratsastustavaransa Helsingistä sunnuntaiksi. Alana oli mukava, mutta kauhean pelottava. Alana pelaa jääkiekkoa ja ratsastaa, onko parempaa comboa? En itse ainakaan tiedä parempaa.

      ”Moi Salli”, Valma tervehti ja istui viereeni havahduttaen minut haaveistani. Ravistin päätäni ja katsoin hymyillen Valmaa.
      ”Moi, pitkästä aikaa”, hymyilin hänelle rohkaisevasti. Pitäisi saada meininki rennoksi, koska olisin kahdestaan hänen kanssaan melkein koko päivän.
      ”Saitko tän päivän vapaaks?” hän kysyi minulta.
      ”Juu, kun meillä on suunnistuspäivä niin mielummin oon tallilla”
      ”Aivan. Meillä on tänään sellanen teemapäivä, että on kaikkia aktiviteetteja. Niin mäkin lähden mieluusti tallille”
      ”Millasia poneja ne on? Onks sulla tietoa?”
      ”Aleksi sano jotain mistä sai kuvan, että vois olla sellanen pikkuponi. Muuten en tiedä mitään”
      ”Ajattele jos olis sellanen poni millä on pyörteilevä karva! Niistä oli juttua tässä jokin aika sitten”
      ”Oi joo sellanen American Curly? Ne on niin ihanan näköisiä”
      ”Joo sellanen ja eikö oliskin!”
      ”Ootko muuten nähnyt sen Inkan uuden hevosen?”
      ”Juu, eiks se oo joku sponsoroitu?”
      ”Kyllä varmaan kun se joku Jase käy ratsastamassa sillä. Näin sen tässä vähän aikaa sitten”
      ”Aijaa okei. Kyllä mullekin kelpais”, olin nähnyt Cillan tarhaamassa ja Inkan hoitamana. En ollut viitsinyt kauheasti mennä pommittamaan Inkaa kysymyksillä hevosesta jota hän tuskin tunsi.
      ”Oho me ollaankin jo perillä”, Valma sanoi ja painoin STOP-nappia ja nousi ylös. Bussi hidasti vauhtia ja laski meidät kyydistä. Heitin tyhjän pussin bussipysäkin roskakoriin ja lähdimme hiljaisuudessa kävelemään tallille.

      ”Hyvin olette ajoissa niin lähdetään vaan kohta, jos eksytään niin saadaan palloilla rauhassa”, Aleksi sanoi kun astuimme tupaan.
      ”Joo mä otan vielä mun kypärän ja muut vermeet mukaan”, viitoin käsilläni kaappia ja lampsin sen luokse. Avasin lukon ja laskin lattialle kypärän, kengät ja chapsit ja hanskat. Kaapissani oli muutama kaupan muovipussi joten työnsin yhteen niistä kengät ensimmäisenä ja loput tavarat perässä.
      Aleksi ja Valma juttelivat syksyn tuntien ohjelmasta keskenään. Helppo A:n tunnitkin alkoivat eilen ja ensimmäinen tunti Tintun kanssa sujui kohtalaisesti. Menisin nyt varmasti uusilla tuttavuuksilla, kun Hallavan hevoset ovat minulle aika vieraita. Suljin kaapin oven ja lukon. Nostin pussin maasta ja pyyhkäisi leteiltä irronneita hiuksia taaksepäin.

      ”Oon valmis. Mennäänkö?” Aleksi nyökkäsi ja nappasi tuvan pöydältä vielä matkaan banaanin ja omenan.
      ”Minkälaiset ne ponit on?” kysyin autossa Aleksilta. Valma istui Aleksin vieressä etupenkillä ja minä Valman takana.
      ”Niistä onkin tullut paljon kysymyksiä, mutta ilmoitusten perusteella vaikutta todella hyvältä”, Aleksi kertoi muttei vastannut sillä tavalla kysymyksiini kuin olisi halunnut. Nyökkäsin ja nojasin penkkiini ja katsoin ulos ikkunasta. Matka kestäisi tallille reilun tunnin joten olisimme ennen yhtätoista perillä. Aamut olivat varmasti hyviä koeratsastus mahdollisuuksia niin ratsastajat saavat olla rauhassa ilman tungosta. Tietenkään en tiennyt tallista mitään, että oliko tämä ratsastuskoulu vai myyntitalli. Aleksi ei paljoa paljastellut meille.

      ”Ollaan saatu yksi uusi yksityinen talliin”, Aleksi aloitti kääntyi samalla jyrkästi vasemmalle ”Beedaksi kutsutaan ja omistajana Caitlyn niminen tyttö. Vielä on pari paikkaa vapaana mutta pitää katsoa tuleeko täyteen”.
      ”Nyt Hallavassa on aika paljon kilpahevosia”, Valma totesi.
      ”Onko Beedakin jokin kilpahevonen?” kysyin ihmeissäni. Hallava on täyttynyt nyt laadukkaista hyppääjistä.
      ”Kai Caitlyn on sillä jotain kisannut ja ihan hyvin kai pärjännytkin. En oikein tiedä, mutta nyt on kyllä ollut paljon tasokkaita hevosia liikkeellä. Cillakin on vähän vaikea hoitaa, mutta todella hyvä hyppääjä se kyllä on! Faeta nyt unohtamattakaan”, Aleksi kertoi meille lisää uudesta tulokasparista.
      ”Ja nyt vielä nää uudet ponit on jotain SM-mestareita niin voidaan kohta alkaa pitää jotain laatuhevoskilpatallia”, heitin nauraen.
      ”Pysytäänkö kuitenkin vielä ihan normaalissa ratsastuskoulussa?” Aleksi kysyi naurahtaen.
      ”Ei meille mitkään Helpon A:n tunnit riitä vaan tarvitaan sinne ihan Vaikea A:n juttuja!” jatkoin nauraen. Valma hihitti etupenkillä ja oli purskauttaa vedet vesipullostaan Aleksin autoon.
      ”Noniin otetaan ihan rauhassa ettei aiheuteta mitään vesivahinkoja”, Aleksi torui hieman mutta hymyssä suin ja siitäkös aloimme nauraa entistä kovemmin. Aleksi pyöräytti hyvän tahtoisesti silmiään ja kääntyi tällä kertaa jyrkästi oikealla ja kiihdytti vauhtia. Kunnon rallikuski tämäkin mies. Matka jatkui rattoisissa tunnelmissa ja puhetta syntyi helposti. Aleksi taisi vähän itse olla tavallista innokkaammin mukana meidän jutuissa ettemme tuntisi oloa kiusalliseksi. Puhuimme tulevista tapahtumista mitä voisi järjestää ja muistelimme vanhoja juttuja. Olimme ajaneet jo yli puolet matkasta, kun Aleksi ehdotti nopeaa pysähdystä tankkaamisen takia. Aleksi pysähtyi huoltoasemalle tankkaamaan ja me Valman kanssa kävimme hakemassa meille vähän evästä. Tilasimme jokaiselle euron juustot mukaan. Aleksi oli pyytänyt tuomaan jotain syötävää kun oli syönyt matkan aikana toisen hedelmänsä. Palasimme sisältä ja Aleksi nauroi ostoksillemme. Jatkoimme matkaa ja söimme yhdessä hampurilaisia. Ei normaali euron juusto maistunut noin hyvälle mutta nyt maistui oikein hyvälle. Aleksi kääntyi hiekkatielle ja ajoi kaikista mahdollisista montuista.

      ”Mitenkäs Riku? Oletko saanut häntä innostumaan ratsastuksesta?” Aleksi kysyi, kun kääri hampurilaisen paperin rullalle ja pudotti sen lattialle ettei se sotkisi penkkejä. Nielaisin viimeisiä paloja hampurilaisesta.
      ”No siten, että sovin Alanan kanssa meidän menosta ratsastamaan Faella sunnuntaina”, vastasin ja käärin itsekin paperin rullalle ja pudotin lattialle. Aleksilla oli nuoreksi mieheksi yllättävän siisti ja hyvä auto. Se ei varmaan pysyisi hyvänä jos jatkaisi samalla lailla ajamista kaikista montuista.
      Valma kääntyi katsomaan minua yllättyneenä. En osannut muuta joten kohotin olkiani.
      ”Ahaa. Riku olisi kyllä voinut tunneillakin aloittaa jos haluaa?” Aleksi sanoi kysyvästi.
      ”En tiedä. Pitää sanoa sille jos se innostuu”, vastasin nopeasti. En haluaisi Aleksin luulevan, että Riku ratsastaa Faella sen takia ettei halua maksaa Aleksille tunneista. Ei se rahasta ollut kiinni vain Rikun omista syistä. Hän piti itseään hyvänä ettei haluasi ehkä ratsastaa ”tavallisilla” hevosilla ja käydä tunneilla. Toisaalta kyllähän Alanakin kävi Faen kanssa tunneilla, vaikka isä on ratsastanut olympialaisilla. Pitäisi kysyä Rikulta tätä suoraan. Aleksi kaarsi kuoppien kautta tallin pihaan ja pysäköi auton parkkipaikalle.
      ”Noniin perillä ollaan!”

    • #392
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Uusia poneja
      9. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Aleksi

      Päivän päätteeksi trailerissa ei keikkunutkaan yksi tuntiponi, vaan jopa kaksi!
      Kävimme ensimmäisenä katsomassa päistörikköä welsh-ruunaa, Fonzieta, jonka kanssa Salli pääsi myös hyppäämään hieman esteitä. Vaikka ruuna ei ollutkaan sellainen koulutaituri, mitä olin hakemut, valloitti se heti supersöpöllä olemuksellaan ja vaihdikkuudestaan huolimatta se oli Sallin mielestä mitä mukavin ratsastaa. Ja siltä se myös näytti! Varsinkin esteillä ruuna esitteli parhaita puoliaan hyppäämällä vaivattomasti metrin radan. Ilmaisin olevani erittäin kiinnostunut Fonziesta, mutta päätimme joka tapauksessa käydä katsomassa myös toista ponia, jonka kanssa olimme sopineet tapaamisen.

      Koko ajomatkan ajan toiselle tallille Salli hehkutti kuinka mahtava Fonziella oli ollut hypätä ja myös oma innostukseni kasvoi koko ajan. Fonzie todella vaikutti lupaavalta esteponilta vauhtia kaipaavalle junnulle. Klikki ja Darli kun olivat molemmat vähän hitaan puoleisia.

      Seuraavalla tallilla meidän eteemme talutettiin mitä kaunein ruunikko ratsuponitamma, Melli, jonka karva kiilsi auringossa ja joka tuli heti alkuun tervehtimään meitä ja pyytämään rapsutuksia. Tamman omistaja ratsasti ponilla ensin ja esitteli sen taitotasoa, joka koulupuolella oli vahva helppo A. Myös laukanvaihdot sujuivat kauniisti ja tamma kulki kaikin puolin kivan näköisesti eteenpäin. Sallin kiivetessä Mellin selkään olin yhä vakuuttuneempi tammasta. Oli eri asia esittää hienoimpia liikkeitään tutun ratsastajan kanssa, mutta myös Sallin ratsastamana Melli näytti parhaita puoliaan. Valma oli aivan haltioissaan ja harmitteli sitä että oli niin pitkä. Lupasin kuitenkin, että Valmakin pääsee kokeilemaan Melliä, vaikka ilman satulaa, ja heti sen sanottuani tiesin päättäneeni että Melli tulisi meille.

      Lastasimme ratsuponitamman traileriin ja saimme mukaamme myös satulan, suitset ja muutamia loimia. Takaisin päin ajaessamme yllätin molemmat tytöt kaartamalla ensimmäisen tallin pihaan ja ostamalla myös Fonzien meille!

    • #393
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Kuumeessa
      13. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Olin pitänyt puhelintani kiinni jo jonkin aikaa. Tänään minun kuitenkin pitäisi käyttää sitä. Aioin soittaa Aleksille ilmoittaakseni olevani kipeä, ja siitä syystä jonkin aikaa pois tallilta.
      Käynnistin puhelimen ja näppäilin PIN-koodin. Soitin viipymättä Aleksille.

      ”Aleksi”, kuului vastaus parin tuuttauksen jälkeen. ”Moi, Pujo täällä. Sitä soittelen että oon tullut kipeäksi, enkä pääse tulemaan tallille ainakaan pariin päivään”, kerroin nuhaisella äänellä. Aleksi ei onneksi sen kummemmin kysellyt, toivotti pikaista paranemista.
      Puhelun päätyttyä katsahdin kännykän näyttöön. 27 tekstiviestiä? Arvelin, keneltä suurin osa oli tullut… En halunnut avata viestikansiota, vaan suljin puhelimen saman tien.

      Rojahdin sängylle kuumemittarin kanssa. Se näytti melkein 38 astetta, ja minua väsytti. Kipeäksi tuleminen ei ollut yhtään mukavaa eikä varsinkaan nyt, kun olisin tarvinnut aktiviteetteja. Huokaisin syvästi ja nousin pesemään hampaat. Sen jälkeen ryömin peiton alle ja vaivuin uneen.

    • #394
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Kaikki rakastavat Raymondia – ja kaikki vihaavat Liisa Lautasta
      13. syyskuuta 2016
      kirjoittanut @Alana

      ”Ai se sano mitä?” tuhahdin kännykkään Hallavan satulahuoneessa samalla kun jynssäsin raivoisasti Faen satulaa puhtaaksi. Onneksi oli kuulokkeet.
      ”She’s an idiot, oikeesti.”
      Satulasta tulisi kohta kiiltävämpi kuin Emman saappaista.
      ”No mutta Liisa Lautanen voi kaivaa sen kaktuksen sieltä perseestään”, totesin ja nyökkäsin samalla huoneeseen saapuneelle Emmalle tervehdyksen.
      ”Joo, gotta go, moikka.”
      ”Liisa Lautasella on sen kaktuksen lisäksi ainakin oma päänsä kaivettavana sieltä perseestään”, Emma totesi ja hypisteli Oreon satulahuopaa.
      ”No joo true”, totesin toiselle blondille ja jatkoin sitten satulan hinkuttamista.
      ”Mitä se on tällä kertaa tehny?” Emma jatkoikin puhumista.
      ”Öömm no siis perus sen draamaa, se väittää että mun kaveri yrittäis viedä sen poikaystävän tai jotain”, tuhahdin dramaattisesti.
      ”Hyi, miks kukaan haluais tehä niin, se jätkä on kunnon limanen. Yäk.”
      ”No sitä just! Ja sit viel se, että se Arttu on se, joka on lähettäny viestejä mun kaverille. Se sai siltä jopa dickpicin. Ja sit se väittää että se ois pakottanu sen lähettään sen.”
      ”Öö, mitä vittua?” Emma istahti viereeni.
      ”No älä! Ne on ihan turhia tyyppejä muutenki”, kerroin, vaikka Emma varmaan tiesikin sen jo. ”Ja luuleeko se oikeasti, että sitä uskotaan?”
      ”Kyllä sitä vissiin ne sen omat kaverit uskoo, mutta en tiiä mitä aivopesua tai lahjuksia se on käyttäny niiden kanssa, koska kukaan täysjärkinen ei vietä vapaaehtoisesti aikaa Liisa Lautasen kanssa.”
      ”Niinpä”, myöntyilin. ”Se on ihan hullu.”

      ”Saaks lainaa sun saippuaa?”
      ”Joo, siitä vaan”, totesin ja siirsin satulasaippuaa hieman lähemmäs Emmaa, joka nappasi Oreon suitset syliinsä.
      ”Kiitti, sä saat sit joskus lainaa mun saippuaa vaikka”, Emma jopa hymyili, ja siirtyi lähemmäs, avaten kirjavan suitsien remmejä.

      Ja siinäpä me istuimme lähemmäs toista tuntia, kaksi blondia, jynssäten yhteisen vihamme Liisa Lautasta kohtaan tuomalla voimalla varusteita kiiltäviksi. Ja niin puhtaita varusteita ei oltu Hallavan satulahuoneessa nähtykään vähään aikaan.

    • #395
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Kuumeeton päivä numero yksi
      16. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Kuumemittari näytti vihdoinkin normaalia lukemaa. Olin innoissani käynyt ruokkimassa kanoja sekä anellut Marjaa perjantain – ja tervehtymisen kunniaksi – lähtemään kanssani Pronssijoen kauppakeskukseen ostoksille. Marja vaikutti ensin hieman nihkeältä, mutta innostui lopulta itsekin (vaikka ei sitä suoraan myöntänyt). Vitsailin, että voisimme mennä sinne traktorilla, mutta Marja valitsi Corollan.

      Kauppakeskus ei ollut iso, mutta sieltä löytyi kuitenkin punnitse & säästä sekä life-myymälä, joiden takia olin sinne oikeastaan halunnut. Marja meni kiertämään keskuksen paria vaateliikettä ja minä suunnistin etsimään pähkinöitä. Mukaani tarttui pähkinäsekoitus, seesaminsiemeniä sekä hibiskus-teetä. Lifestä ostin teepuuöljyä. Marja tuli luokseni kappAhl-kassin kanssa, ja kertoi löytäneensä alennuksesta paidan. Lähdimme takaisin kotiin.

      Illemmalla ajattelin teekuppi kädessä että voisin käydä tallilla. Vaikka nuha vielä vaivasi, halusin käydä tarkistamassa mitä Darlille kuuluisi. Päätin pukea lämpimästi päälle ja lähteä pyörällä.

      Tallille saavuttuani kävin ensitöikseni tuvassa riisumassa ylimääräisen vaatekerroksen pois. Tallituvassa oli oranssitukkainen henkilö, ja tervehdimme toisiamme. Kerroin olevani Pujo, ja hän esittäytyi Valmaksi. ”Nanna mainitsi että oot ollu kipeenä, sitä on kyllä liikkeellä!” hän sanoi, ja huomasin että hänenkin äänensä kuulosti käheältä. Naurahdin ja jatkoin, ”Joo, oon ottanu tän päivän vielä vähän rennommin ku eilen oli vielä kuumetta”. Juttelimme pienen hetken kunnes menin käymään Darlin karsinalla. Se hörähti tuttavallisesti kun saavuin karsinalle. ”Huomenna tuun taas pitämään susta huolta”, sanoin hiljaa Darlille joka haukkasi kalterin välistä ojentamani ruisleivän yhdellä hotkaisulla.

    • #396
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      16. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Valma

      Alkeistunnin jälkeen Dunja jäi vielä helpon been tunnille. Minulla ei oikeastaan olisi ollut enää mitään tekemistä tallilla, mutta halusin viivyttää kotiin menemistä niin pitkään kuin mahdollista, etten joutuisi katselemaan terveystiedonkirjoja. Maleksin maneesista rauhalliseen tahtiin. Kävelin metsätarhojen aidanviertä pitkin ja katselin vapaapäivää viettäviä hevosia. Maisema oli mukavasti oranssin ja punaisen kirjava, ja aurinko yritti kurkistella pilvien lomasta. Huhuilin muutaman hevosen nimeä käheällä äänellä, ja ne käänsivät uteliaina katseensa minua kohti.
      Säikähdin kuullessani takaani askeleita, ja punastuin miettien, olikohan tulija kuullut huhuiluni. Käännyin katsomaan. Muutaman metrin päässä aitaan nojailemassa seisoi vaaleatukkainen, minua ehkä pari vuotta vanhempi nuori mies, joka hymyili valkoiset hampaat vilkkuen.
      – Heipä hei, hän tervehti. Nyökkäsin epävarmasti.
      – Moi.
      – Mä olen Jimi, mies sanoi ja tuli lähemmäs kätelläkseen. Tartuin käteen miettien, mitäköhän miehellä mahtoi olla mielessään, ja katsoin samalla aistikkaita, epäilemättä monen mielestä komeita kasvoja. Ne olivat silmän ruokaa, mutta eivät minun tyyppiäni, ajattelin. Mieleen tuli heti yksi punapää, joka ilman muuta oli minun tyyppiäni.
      Karaisin kipeää kurkkuani ja sanoin:
      – Valma.

      – Kiva paikka tämä, Jimi sanoi viitaten kädenheilautuksella ympärilleen.
      – Mm, myöntelin. Minun pitäisi kai nyt esittää kunnollista asiakaspalvelijaa. – Voinko mä kenties auttaa, etsitkö sä jotain tai jotakuta?
      – Ei, kunhan kävelen, Jimi vastasi. Hymy ei hiipunut hetkeksikään hänen kasvoiltaan. – Odottelen, kun tyttöystävä ratsastaa hoitohevosellaan.
      Kallistin päätäni.
      – Mikä hänen nimensä on?
      – Carrie, Jimi kertoi.
      – Aa, Nikitan hoitaja siis?
      – No, en mä sen hoitohevosen nimeä muista.
      Mitä ihmettä siihen kuului sanoa? Tungin kädet hupparin taskuun ja siirtelin jalkojani.
      – Millainen paikka tämä oikein on? Jimi kysyi ja pelasti tilanteen. – Sä olet ilmeisesti vakiokävijä?
      – Niinkin voisi sanoa, vastasin. – Mä olen pyörinyt täällä kolmisen vuotta.
      Lähdimme kävelemään kohti ratsastuskenttää. Erotin jo kaukaa Nikitan ratsastajineen. Tyttö oli laiha, ja hänellä näytti olevan melko vaaleat hiukset. Hän teki jo loppukäyntejä Nikitan kanssa.
      – Millaista muuta porukkaa täällä käy? Jimi tiedusteli. Vaikea kysymys.
      – No… paljon nuoria? ehdotin. Enimmäkseen tyttöjä, käy täällä kyllä pari poikaakin.
      – Vai niin.

      Sitten Carrie taisi huomata meidät, mutta hän ei tullut tervehtimään. Katsoin kummastuneena, kun hän jalkautui, löysäsi satulavyötä ja talutti Nikitan talliin. Olikohan hän ujo? Jimi huomasi kummastukseni.
      – Carrie on vähän… jäykkä uusien ihmisten kanssa. Kiitos juttutuokiosta, Valma.
      Hän taputti minua olkapäälle. Ele tuntui kummalliselta, enkä pystynyt pyyhkimään omituista melkein-aavistusta mielestäni. Olin ajatellut, että Jimi tietysti seuraisi Carrieta talliin, ja tunne voimistui entisestään, kun hän jatkoikin matkaansa tallin ohi, kohti Kaviopolkua.
      Jäin hetkeksi seisomaan kentän aidalle ja sulattelemaan juuri tapahtunutta, ennen kuin päätin, että oli aika ottaa itseä niskasta kiinni ja palata kotiin kirjojen pariin. Lampsin tupaan ja menin kaapilleni noutamaan tavarani.
      Samassa tupaan tupsahti tummatukkainen ehkä minun ikäiseni nuori, ja seisahduin hetkeksi miettimään, kumpaa sukupuolta hän mahtoi edustaa. Tiesin heti, kenestä oli kyse. Vaikka olin hämmentynyt, yritin tervehtiä luontevasti.
      – Moikka!
      – Moi, mä olen Pujo, tyyppi tervehti vähän hymyillen. Hänenkin äänensä kuulosti tukkoiselta.
      – Joo, sä taidat olla Darlin hoitaja, sanoin. – Mä olen Valma, hoidan Dunjaa.
      Hermostunut puheenpapatus karkasi huuliltani.
      – Nanna mainitsi että oot ollu kipeenä, sitä on kyllä liikkeellä!
      Pujo naurahti mörinä-äänelleni merkiksi siitä, että flunssa oli kuultavissa minunkin äänestäni. Yritin tarkkaavaisesti kuunnella hänen ääntään. Se oli jotakin tytön ja pojan äänen väliltä. Matala poikamaisella tavalla, mutta pehmeä tyttömäisellä tavalla.
      – Joo, oon ottanu tän päivän vielä vähän rennommin kun eilen oli vielä kuumetta, hän selitti. Hänen puheensa meni minulta kokonaan ohi. Vaihdoimme pari sanaa, mutta keskittymiseni meni siihen, että yritin vaivihkaa tähyillä hänen vartalonmuotojaan. Tilanne tuntui niin hankalalta, että miltei huokaisin helpotuksesta, kun Pujo lähti talliin tervehtimään Darlia.
      Ei kai sillä niin suurta väliä ole, oli Nanna sanonut. Miten niin ei muka ollut?

    • #397
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Tähän seuraavaan tarinaan kerron hieman taustatietoa. Olen siis kirjoittanut tämän pienessä hiprakassa mikä selittää kirjoitusvirheet. Syy tämän kirjoittamiseen oli parin hallavalaisen yllytys (whatsapp-ryhmässä), ja myös julkaisu tapahtuu (ilman oikeinkirjoituksen korjausta..) yllytyksestä :”D Olen pahoillani, teksti on aika kamalaa luettavaa.

      Tallituban Suuri Munaus!
      18. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Oli pimenevä syysilta ja mieleni teki kuumaa kaakaota. Olin vienyt Aleksin ,ohjeiden mukaan Darlille iltaruuan, ja päätin jäädä vielä tallille juomaan kaakaota ja katsomana, josko tuvassa olisi jotakin seuraa. Tallustelin tupaan omissa ajatuksissani jahavahduin kahteen tervehdykseen. Toinen äänistä kuului Nannalle ja toinen olikin tuntemattomampi ääni. Olin kuitenkin nähnyt hönet tallilla aiemmin, mutta emme olleet koskaan vielä jutelleet. ”Moi”, tervehdin ja jatkoin vaaleatukkaista tyttöä katsoen, ”Mä oon Pujo, me ei ollakaan vielä tavattu”. ”Mä oon Inka, moi”, hän kertoi pieni hymy kasvoillaan. Hymyilin myös ja kysyin saman tien josko he haluaisivat kuumaa vettä, sillä olin juuri aikeissa keittää sitä. Molemmat tokaisivat että voisivat ottaa, joten täytin vedenkeittimen emelko täyteen. Kun vesi keittyi, juttelimme kolmistaan hieman hevoissta. ”Mä oonki nähny sitä Cillaa pari kertaa, oikein nätti yksilö kyllä on”!, sanoin j Ajatkoin, ”Niin ja se Jase, se vissiin on vähän hienohelma” Naurahdimme. ”Jasessa on sellainen oma tunnelmansa”, Inka sanoin.

      Teevesi oli keittynyt ja otimme kaapista mukit. Toimimme vuoroperään ja minä ryhmittäydyin viimeiseksi. Lusikoin kuppiini kaakaojauhetta jonka jälkeen otin viimeisenä vesikannun….Ja siitä vasta riemu repesi. En ilmeisesti osannut kaataa vettä. Viime kerralla roiskutin nuudeleita ja tällä kerralla röpsäytin vettä niin reippaasti mukiin että en edes pysynyt mukin reunan sisällä. Pöydällehän se levisi ja nolon naurahduksen saattelemana asetin kuumavesikannun liikaa pöydänreunalle, josta se tietenkin tippui lattialle levittäen loput sisältönsämaahan. Sekunnin ajaksi kaikki pysähtyi ja minua hävetti suunnattomasti. Suustani pääsi hallistematon tuskan parahdus Ja kuulin kuinka Nanna ja Inka yrittivät oidätellä nauruaan. Lopulta minäkään en vpinut enää olla nauramatta. Repesimme kaikki kolme nauruun ja minä yritin parhaani mukaan siivota jälkiäni. ”Hei nuudelimestari, taidat olla myös aikamoinen kaakaomestari myös!” Nanna mainitsi naurun lomasta ja minua alkoi naurattamaan vielä enemmän. ”Anna armoa” tokaisin silmäkulmat kosteina. ”Onneksi otitte tätä vettä ennen mua” sanoin puoliksi lannistuneena.

      Katsoin kaakaomukiini ja se oli vajaa. Onneksi jääkaapista löytyi maitopurkki, joten sain kaakaooni hieman lisää sisältöä. Istuinnme alas ja facepalmasin vielä itselleni. Tällaista saattoi tapahtua vain minulle.

    • #398
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Facebook ja ramppausta
      20. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Salli

      Istuin tuvassa ja selasin puhelimesta Facebookin uusimpia julkaisuja. Ovi kävi ja nostin katseeni puhelimesta. Olin käynyt sohvalle pitkäkseni joten suoristauduin nopeasti istumaan. Tupaan saapui minulle uusi poika. Poika ei edes vilkaissut minua.
      ”Moi”, tervehdin häntä kuitenkin ja sain pojan katsomaan minuun. Poika katsoi päästä varpaisiin ja sitten uudelleen varpaista päähän. Poika kohotti kulmia ja kääntyi poispäin minusta kaivamaan kaapista jotain. Kohautin kummissani olkiani ja siirsin katseeni takaisin puhelimeeni. Ovi kolahti uudelleen ja nyt tupaan harppoi Inka otsaansa pyyhkien.
      ”Ai terve Salli”, hän sanoi hymyillen ja laski kraanasta itselleen mukillisen vettä. Poika katsoi ensin Inkaa ja sen jälkeen minua.
      ”Jase Astor”, hän esitteli lyhyesti itsensä ja päädyin nyökkäämään. Sain niukin naukin salattua oman hämmennyksen. Olin tietenkin kuullut Astoreista. Tämän pojan pitäisi olla Cillan takia täällä.
      ”No eiköhän jatketa”, Jase sanoi äkisti ja nousi seisomaan. Inka hörppäsi viimeisetkin vedet mukista ja laski sen tiskialtaaseen. Hän vilautti minulle pikaisen hymyn ja lähti Jasen perässä ulos tuvasta. Jatkoin taas Facebookin lukemista. Ei kestänyt aikaakaan, kun tuvan ovi kolahti uudemman kerran. Olin taas kerennyt vetäytyä pitkäkseni sohvalle joten nousin taas nopeasti ylös istumaan. Tällä kertaa tupaan saapui Caitlyn kenen kanssa olin satunnaisesti vaihtanut huomenet.
      ”Moro!” hän tervehti reippaasti ja meni kaivelemaan kaappeja.
      ”Etsitkö sä jotain?” kysyin tasaisella äänellä ja laskin puhelimen virelleni.
      ”Joo olin laittanut tänne jonnekin pussillisen porkkanoita ja omenoita Beedalle”, hän vastasi ja penkoi muropaketin takaa.
      ”Kannattaa viedä hevosten herkut tallin puolelle, kun joku on voinut syödä ne”, vastasin ja otin puhelimen taas esille.
      ”Mm.. toivottavasti löydän ne jostain”, hän vielä sanoi ja lähti tuvasta. Huokaisin ja menin taas pitkäkseni sohvalle. Aleksi raoitti toimiston ovea ja haki kupillisen teetä ja palasi takaisin toimistoon. En vaivautunut enää edes nousemaan sohvalta.

      ”Hei onks tääl enempää teetä?” vieras ääni kysyi ja käännyin vähän, että näin mistä hän katsoi.
      ”Öö siellä yläkaapissa vedenkeittimen yllä pitäis olla. Jos ei oo kirjota listaan mikä on jääkaapin ovessa”, vastasin hieman paksusti ja sain vastaukseksi hyväksyvän äännähdyksen. Oli ilmeisesti löytänyt teen. Ennen lähtöä hän ilmoitti itsensä uuden yksityisen omistajaksi Dawniksi. Esittelin lyhyesti itseni ja siirryintaas puhelimeni pariin. Dawn lähti teemukin täytön jälkeen pois ja jäin taas yksin tupaan. En ollut siitä yhtään pahoillani. Saisin rauhassa vähän aikaa ennen illan tunteja. Olin lupautunut auttamaan hevosten kanssa.
      Ovi kolahti uudemman kerran ja huokaisin. Kuka sieltä nyt tulisi? Rastapäinen tyttö astui sisään ja täytti nopeasti vesipullonsa. Hän ei aloittanut keskustelua vaan nytkäytti päätänsä tervehdyksen merkiksi. Tein samoin ja annoin hänen olla. Tytön lähdettyä samalla oven avauksella sisälle saapui Pujo ja Nanna. He pitivät yllä pientä keskustelua ja tervehdin heitä hymyillen.
      ”Huomenta päivää”, Pujo tervehti iloisesti ja laittoi vettä kiehumaan. Nanna otti itselleen paikan tuvan pöydästä ja avasi pöydällä olleen lehden.
      ”Oho”, hän hämmästeli.
      ”Mitä?” Pujo kysyi ja kurkisti Nannan olan yli lehden sivuille. Nousin itsekin pystympään katsomaan Nannaa.
      ”Eikös tässä oo juttua Cillan omistajasta? Eikös se oo joku Astor?” Nanna kyseli meiltä ja näytti lehden sivua.
      ”Kyllä joo”, vastasin hämmästellen ja nousin sohvalta. Kävelin pöydän ääreen ja katsoin lehteä. Lehdessä oli aukeaman kokoinen juttu hevosista ja niiden tasosta. Luimme tekstiä yhdessä hiljaisuudessa. En kerinnyt lukea kuin otsikon ja lyhyen esittelytekstin, kun Valma asteli tupaan. Nostimme yhdessä kaikki kolme päämme ylös ja katsoimme hänen saapumista.
      ”Oikeesti kauhee ramppaaminen ollu koko iltapäivän täällä tuvassa”, sanoin huokaisten ja retkahdin takaisin sohvalle makaamaan. He naurahtivat dramatisoidulle esitykselleni ja syöksyivät ottamaan kuumaa vettä pannusta.

    • #399
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Päivä tallilla
      20. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Tänään menin tallille metsän poikki kävellen. Kiersin Susin ja Faen tarhan luokse ja jäin katselemaan veikeää kaksikkoa hetkeksi. Fae asteli välillä kaula korkealla kuin esitelläkseen koreuttansa ja susi heilutteli häntäänsä astellessaan tarhan reunalla. Pian kuulin lähestyviä askelia ja huomasin Alanan, joka tuli luokseni. ”Oh hi Pujo, oot valinnu oivallisen tarhan katseltavaks”, hän sanoi virnistäen. Naurahdin ja vastasin, ”Joo, tällä tarhalla kävin oikeestaan ihan ekana sillon ku tulin tallille ekoja kertoja”. ”Cool” Alana vastasi ja jatkoi, ”Mä tulin nappaamaan Faen täältä hetkeks. Would you mind sulkea ton aidan kun oon saanu Faen ulos?”. ”Voin sulkee”, vastasin ja liikuin lähemmäs aitaa Alanan perässä. Hetken Faen kanssa kamppailtua hepo suostui vihdoin lähtemään tarhasta. Katsoin punakarvaista tammaa hiljaa ihaillen, ja suljin tarhan kun Alana oli päässyt Faen kanssa tarpeeksi etäälle. Alana huikkasi kiitoksen ja heilautin kättä hymyn kera vastaukseksi. Katselin hetken vielä Susia ja sen jälkeen päätin mennä tallitupaan.

      Törmäsin Nannaan matkalla ja selvisi että hänellä oli sama päämäärä. Juttelimme kävellessä ja kerroin hänelle vähän lannistuneena siitä kerrasta, kun Darlilla ratsastanut Anniina oli arvostellut minua. Nanna tuhahti rennosti ja sanoi, ”Hei, kaikki alottaa jostakin. Se Anniina oli vaan joku tosi nyrpee pikkuelitisti!”. Nauroimme ja minulle tuli tapahtuneesta vähän parempi mieli. Juuri ennen kuin saavuimme tallitupaan, ohitsemme sujahti rastapäinen tyttö. Tuvan sohvalla oli Salli, joka tervehti. ”Huomenta päivää” tokaisin iloisesti ja astelin vedenkeittimen luo. Laitoin vettä kiehumaan ja kuulin Nannan sanovan ”Oho”. Kysyin kiinnostuneena ”Mitä?” ja kurkkasin Nannan edessä olevaa lehtiaukeamaa. Selvisi että lehdessä oli juttua siitä Jase Astorista, joka pyöri Hallavassa. Ilmeisesti hän oli joku kuuluisa heppu, mutta oikeastaan asia ei kiinnostanut minua sen enempää. Samassa Valma astui tallitupaan. Salli tokaisi huokaisten, ”Oikeesti kauhee ramppaaminen ollu koko iltapäivän täällä tuvassa” ja retkahti sohvalle dramaattisesti. Naurahdimme kaikki ja otimme teetä. Valmakin silmäili Jase-artikkelia.

      Teet juotuamme Nanna kertoi lähtevänsä työvuoroon. Minä sanoin meneväni harjaamaan Darlin ja Valma päätti tulla hoitamaan Dunjan samalla. Sallin mainitessa tylsistyneisyyttään pyysin hänet mukaan hengaamaan karsinoille. Niinpä astelimme kolmen porukassa karsinakäytävälle. Vaikka Darlin ja Dunjan karsinoiden välissä oli yksi karsina, jutustelimme silti sujuvasti. Keskusteluaiheet liukuivat sisustuksesta metsäretkiin, ja mainitsin olevani aikamoinen eräjorma. ”Tykkään vähän samoilla ja seikkailla, ja oon jo kiertäny tän tallin lähimaastoissakin aika paljon”, kerroin ja jatkoin, ”Kerran astuin sellasen jättimäisen ja puolimädän lehmäntatin päälle ja voitte varmaan kuvitella mikä haju siitä tuli!” Nauroimme ja Salli sanoi, ”Ois joskus kiva käydä jossain metässä vaeltamassa mut mä varmaan eksysin heti”. ”Hmm, mä voin joskus käydä sun kanssa ni et ainakaan eksy!”, vastasin innokkaana. ”Entä Valma, kiinnostaako sua mennä mettään samoilemaan?”, kysyin Valmalta joka totesi huvittuneena, ”Lehmäntatit ei ihan houkuta… Ehkä talvella jos ei oo liikaa lunta”. Naurahdin ja jatkoin Darlin harjaamista. Päivä oli mennyt oikein mukavasti, eikä eilinen puhelinsoittokaan pyörinyt ollenkaan mielessä.

    • #400
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      21. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Inka

      Se oli ihan tavallinen keskiviikkoaamu. Mä pyörittelin Cillan pinteleitä tarkasti tasaisille ja yhtä tiukoille rullille. Tammalla oli pinteleitä varmaan neljä eri pakettia, joten tallituvan pöytä lainehti tummansini-pinkki-valkoisena. Jase tutki kulmassa jotain lehtiartikkelia – itsestään. Kallis, belgialainen kahvi seisoi keittimessä, ja toivoin että joku tulisi kohta sitä juomaan. Tuo kahvipaketti maksoi kumminkin varmaan yhtä paljon kuin Cillan satula (tai ei nyt ehkä), ja olin kohteliaasti pakottanut Jasen tekemään kahvia useamman kuin kaksi kupillista, että muutkin saa.

      Se on kyllä snobiuden huippu kun tuo omat kahvipaketitkin tallille. Siellä se nyt hyllyssä seisoi, ja päälle oli teipattu post it-lappu, jossa luki ”Jase Astor” kissan kokoisilla kirjaimilla.

      ”EIH”, kuulin ähkäisyn nurkasta.
      ”Mitä?” Lehden sivut rapisivat, kun Jase käänsi ne minua kohti ja osoitti artikkelin yhteydessä olevaa kuvaa.
      ”Katso nyt tuota! Mun hiuksethan ovat tuossa ihan väärin! Red Hot Romance varastaa kaikki katseet tässä kuvassa”, Jase vaikersi ja veti lehden taas pois katseeni alta ennen kuin ehdin kunnolla edes kuvaa katsoa. No huhhuh jos hevonen vei kaiken kunnian kuvassa. Red Hot Romance oli niin pirun hieno, että sen olemassaolo kuvassa häiritsi korkeintaan Jasea.

      ”No, mun mielestä sä näytät kyllä hyvältä tossa kuvassa. Tai siis näytät itseltäs.”

      Jase ohitti mun kommentin täysin ja jatkoi artikkelin intensiivistä lukemista.
      ”Äh. Miksi täällä on puhuttu Katiesta? Se on jo vanha juttu”, Jase murisi itsekseen. Katiesta olin perillä – koko hevosmaailman tytöt olivat. Katie Worthington oli upea, sillä oli brunetet hiukset jotka putosivat takapuolelle kuin jollain tähkäpäällä, vartalo oli balettitanssijan – ja silti Katie kykeni vielä olemaan aivan hemmetin taitava kouluratsastajakin. Suunnilleen kaikki hevosmaailman naiset olivat kateellisia Katie Worthingtonille.
      ”Entiset tyttöystävät on asioita, joista kuulee aina vähän väliä”, vastaan, vaikka Jasen kysymys olikin ollut selkeästi retorinen. ”Silloin on kaksi vaihtoehtoa, koitat joko saada ne takaisin, tai sitten siirryt eteenpäin.”

      Jase oli juuri kääntymässä katkaisemaan mun niskaa, kun ovi kolisi ja joku rynni sisään kiskoen kengät reippaasti jalasta. Emma.

      Blondin matka loppui keskelle tallihuonetta, kun hän huomasi Jasen. Kypärä lennähti pois päästä, tyttö pyyhki jotain pölyä pois Burberryn takiltaan ja avasi sitten hiuksensa poninhännältä niin hitaasti, että vaaleat hiukset putosivat olkapäille kuin Victoria’s Secretin muotinäytöksessä. Jase iski silmää Emmalle, joka esitti ettei olisi sen kiinnostuneempi kuin tavallisestikaan ja marssi kaapilleen.

      Koska tallitupa kaipasi selkeästi enemmän elämää, ovi narisi auetessaan uudestaan ja sisään olivat tunkemassa Salli sekä Alana. Nimenomaan olivat, sillä jättivät asian sikseen kun huomasivat Jasen. Alana käsitteli asian ensin ja onnistui kävelemään paikalle melkein heti ja suhteellisen normaalisti. Hän kaatui vierelleni sohvalle. Sallilla kesti hieman kauemmin, mutta kyllä hänkin ihan uskottavasti löysi tiensä sohvalle.

      ”Can we auttaa sinua?” Alana kysyi kun Salli vilkuili Jasea. Lowkey.
      ”Joo, tietysti!” sanoin ehkä vähän liian innokkaasti. Pystyin yleensä olemaan Jasen seurassa aivan kuin en kunnioittaisi häntä sen enempää kuin joku Aleksikaan, mutta kun kolme muutakin tyttöä oli tallituvassa katse kiinni sponssihevoseni omistajan niskassa, tuli mulle sellainen fiilis että halusin olla vastaava fanityttö. Tummansini-pinkki-valkoinen läjä tuvan pöydällä alkoi hupenemaan yllättävän hitaasti, kun otetaan huomioon että sen kimpussa oli kuitenkin kolme tyyppiä.

      Jossain vaiheessa Jase laski lehtensä pois ja marssi tuvan ovelle.
      ”Voisin nyt liikuttaa Cillan”, hän sanoi.
      ”Hyvä, mene vain”, vastasin kiusoittelevalla äänensävyllä.
      ”Mut…”
      ”Mä tulen kohta”, lupasin. Jase ei varmasti viitsinyt kertoa muille, ettei oikein pärjännyt Cillan kanssa maasta käsin. Kaksi diivaa samassa karsinassa – ei mikään ihastuttavin yhdistelmä kenenkään mielestä.

    • #401
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      24. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Tallustelin tallitupaan tyhjää vesipulloa heilutellen. Hyräilin hiljaa Darth Vaderin teemabiisiä, mutta lopetin kun saavuin tupaan. Siellä oli kuuluisa Jase Astor, hääräämässä kalliin kahvinsa parissa. Ajattelin rennon tervehdyksen olevan ihan ookoo, mutta en saanut tervehdykseeni muuta vastausta kuin kahden sekunnin päänkääntämisen. En kuitenkaan yllättynyt hänen käytöksestään ja kävelin rauhallisesti vesihanalle. Huuhtelin mukanani ollutta pulloa pulloa ja aloin täyttämään sitä kylmällä vedellä. Ja sitten kuulin _ne_ sanat.
      ”Hei tyyppi… Ootko sä tyttö vai poika?”
      Käänsin katseeni Jaseen ja suljin hanan. Hän näytti hieman ylimieliseltä mutta samalla vähän uteliaalta. Huokaisin pääni sisällä ja päästin huvittuneen hymähdyksen. Katsekontaktia rikkomatta kiersin pulloni korkin kiinni. Sitten kävelin kylmänviileästi hänen ohitseen, huikkasin ”Arvaa”, ja poistuin tuvasta. Yritin pidätellä naurua ja virnistin varmaan todella hupsunnäköisenä, kun vastaantuleva Inka tervehti naurahtaen.

    • #402
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Mansikkakakkua
      25. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Salli

      Salli: VALMA AUTA MITÄ TEEN!!!!!!
      Valma: Mitä nyt?
      Salli: KAADOIN JASEN ERIKOISKAHVIT LATTIALLE
      Valma: Nosta ylös ja pahoittele asiaa
      Salli: SE TAPOAA MUT
      Valma: Rauhoitu ja hoida homma! Pystyt siihen.
      Salli: Määh okei… Hautajaisiin sit mansikkakakkua kiitos.
      Valma: Okei 😀

      se tunne kun pudottaa Jase Astorin kahvit lattialle ja samalla kaataa omat teet pöydälle ja lattialle. asiaa ei auta se, että jase näkyy ikkunasta ja tulee kohti tupaa. hoida homma kotiin ja sairaan nopeasti keräät kahvit lattialta takaisin pussiin ja laitat sen takaisin hyllyyn. mansikkakakkua hautajaisiin jos hän huomaa.

    • #403
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Kaikki hyvin
      28. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Olin käynyt harjaamassa Astan, siinä ei ollut paljon tekemistä. Kun joku oli ratsastanut sillä tänään ennen minun hoito operaatiota, ja nyt istuskelin tallituvassa tyhjän panttina, päätin mennä puhdistamaan harjoja. Kävelin varuste huoneeseen ja otin Astan harjakopan mukaani, istuin penkille joka oli huoneen nurkassa.
      Hinkkasin likaa harjoista, ja muistelin eilistä. Oih eilinen oli taivaallista.
      -Moikka, saakos liittyä seuraan? Pujo kysyi harjakoppa kädessä ovensuussa.
      -Juu, tottakai. Vastasin ja hymyilin.
      Pujo tuli viereiselle penkille ja alkoi puhdistamaan harjojaan.
      -Mitens sun päivä on mennyt? Kysyin Pujolta.
      -Ei yhtään hullummin, entä sulla, Pujo kysyi takaisin.
      -Itseasiassa todella hyvin, vastasin hymyillen.
      Pujo on mukava, Valmakin on mukava ja Sallikin on mukava. Jesse on kiva ja muut luokkalaiseni ovat ihan semi kivoja. Äiti on kiva, jessen sisko on kiva ja jopa Minka on ihan kiva. Kaikki on ihan kivaa, paitsi se että meillä on koeviikko ensi viikolla!!
      Mutta asiaan, vihdoin voin sanoa tosissani että kaikki on hyvin.

      Lukuun ottamatta koeviikkoa : )

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #404
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Leppoisa päivä
      28. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Kävin tallilla hoitamassa Darlia taas tavalliseen tapaan. Jätin tamman rouskuttelemaan heinää ja päätin puhdistaa sen harjat. Nappasin harjakopan kouraani ja menin varustehuoneelle, jossa näin Renan puhdistamassa ilmeisesti Astan harjoja. Kysyin, saisinko liittyä seuraan ja myöntävän vastauksen saatuani istuin alas penkille ja aloitin urakan. Jutustelimme ja vaihdoimme kuulumisia. Renan olemus oli mukavan pirteä, ja harjojen puhdistus kävi nopeasti. Hän oli kertonut olleensa eilen konsertissa ja aloimme jutella musiikista. Kerroin soittavani kanteletta silloin tällöin.

      Renan iloisuus oli vaikuttanut minuun, ja huomasin kaavailevani pientä metsävaellusta. Ihan vain yksinkertaista mene metsään ja syö eväät meininkiä, mutta melkein hypähdin innosta kun suunnittelin eväitä ja reittiä kotimatkalla. Tänään en kuitenkaan enää viitsisi mennä metsään sillä pimeä laskeutuisi pian, mutta huomisen aikataulun voisin järjestää metsäretken mielessä pitäen. Kirpeä syystuuli puhalsi sivusta ja hymyilin.

    • #406
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Kummituksiako?
      30. syyskuuta 2016
      kirjoittanut Daw

      Kello oli jotain kahden pintaan iltapäivällä kun saavuin tallille. Olin yleensä aina viikonloput töissä, mukaan lukien perjantait, mutta tällä kertaa minulle oli suotu vapaapäiviksi sekä perjantai, että lauantai. Mitä luksusta, että minulla sattui olemaan kaksi vapaapäivää peräkkäin. Astuin talliin, jossa oli yllätyksekseni hiljaista. Kävelin käytävän läpi kohti Lotan karsinaan, mutta matkalla kuulin tallituvasta iloista jutustelua. Käännyin tallitupaa kohti, mutta pysähdyin aivan sen oven eteen. Sillä tapaa, että jos joku juuri sillä hetkellä olisi päättänyt tulla ulos, olisi ovi pamahtanut suoraan minua päin. Mietin hetken astuisinko sisään. En ollut vielä tutustunut kovinkaan moneen Hallavalaiseen ja oikeastaan mieleni teki jo lähteä puuhailemaan Lotan kanssa. Lopulta torppasin ajatukseni tallituvan ohittamisesta: Milloin minusta oli tullut tällainen nynny? Enhän ollut ennenkään pelännyt uusiin ihmisiin tutustumista. Sitä paitsi, en tutustuisi ikinä Hallavalaisiin, jos aina ohittaisin mahdollisuuteni. Rohkaistuani avasin tallituvan oven ja kaksi minulle vierasta naamaa kääntyi katsomaan minua.
      ”Moi, mä oon Daw, oon ton Lotan omistaja, tultiin tänne tossa viikko sitten”, esittelin itseni nopeasti. Kahden nuoren naisen päät kääntyivät minua kohti, tunsin keskeyttäneeni heidän keskustelun pahasti, mutta astuin silti sisään tupaan. Juuri kun tilanne oli käymässä kiusalliseksi, avasi punapäinen tyttö suunsa:
      ”Moi, mä oon Valma”, hän sanoi hymyillen samalla minulle.
      ”Joo moi, mä oon Katri”, toinen vastasi minulle. ”Tuu vaan istuun tähän meidän kanssa.”
      Istahdin pöydän ääreen
      ”Aiotteko te osallistua kenttäkisoihin?” kysyi Valma meiltä molemmilta.
      ”En oo ihan varma”, Katri vastasi.
      ”Mulla ei taida oikeen olla hevosta, jolla osallistua”, vastasin ”Entäs sä?”
      Oikeasti mieleni teki palavasti ratsastamaan. Siitä tuntui olevan ikuisuus kun olin viimeksi ratsastanut. Valma kertoi jotain treenihevosestaan Darcysta ja kenttäkisoihin osallistumisesta, mutta itse olin aivan muissa maailmoissa. Ajatukseni karkasivat Nellaan, Lotan kuolleeseen emään, ja kaikkeen mitä olimme tehneet yhdessä.

      ”Daw hei, haloo”, kuulin Katrin sanovan, Valman heilutellessa kättä silmieni edessä.
      ”Mitä sä oikein mietit?” Valma kysyi.
      ”Ähh, en mitään tärkeetä, ollu vaan vähän raskas viikko töissä”, heitin ja hymyilin perään.
      ”Missä sä oot töissä?” Katri kysyi.
      ”Tuolla Pronssijoen Lidlissä, oon ollut siellä nyt reilun kuukauden”, sanoi.
      ”Aa joo, mä oonkin nähnyt sut siellä”, Valma sanoi silmät kirkastuen. Keskustelimme hetken työstäni ja haastavista asiakkaista, siitä keskustelu kääntyi Katrin ja Valman ohi olevaan koeviikkon ja pian päädyimme juttelemaan Valman ja Katrin sen päiväisestä maastoreissusta. En meinannut aluksi pysyä jutussa mukana, Hallavan maastot kun olivat vielä täysin vieraat minulle.
      ”Vitsit mä säikähin ihan sikana, ku se kissa vaan juoksi sieltä”, Valma nauroi.
      ”Ja mä olin ihan varma, että oli tapahtunu jotai vakavempaa”, Katri jatkoi.
      ”Mutta keitäköhän siellä heinäparvella on ollu?” kysyin.
      ”Ei mitään hajua”, Katri sanoi.
      ”Ei oo ei”, Valma sanoi pudistaen pienesti päätään.
      ”Tost on kyl ihan pakko ottaa selvää”, sanoin, eikä Valma tai Katri voineet väittää vastaan, tämä olisi selvitettävä.

    • #407
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      2. lokakuuta 2016
      kirjoittanut Ruska

      Kun mä sunnuntaina saavuin tallille, ei mikään maailmassa olisi voinut latistaa mun mieltä. Kun mä vaan näinkin tallin pihassa orastavan työmaan – koko maata peittävän ruskeankeltaisen lehtikerroksen – mun kasvot levisivät hymyyn ja mä tunsin täyttyväni työmotivaatiosta. Mä kiertelin vähän paikkoja, kävin kurkkaamassa maneesissa meneillään olevaa estetuntia (Aleksi oli liian kiireinen moikatakseen) ja löysin katsomon nurkasta ei vain yhden vaan peräti kolme haravaa. Mä noukin ne kaikki mukaani, kahdelle ylimääräisellekin mä keksisin käyttöä.
      Ensimmäiset vastaantulevat ihmiset olivat tupaan matkalla olevat Katri ja Nanna. Mä iskin sen enempiä kyselemättä haravat niiden käteen. Molemmat seisoivat mun edessä äimän käkenä, tumput suorina kuin miettien, mihin käyttötarkoitukseen harava oli tehty.
      ”Täällä on hullusti lehtiä haravoitavana”, mä ilmoitin iloisesti. ”Enkä mä halua tehdä kaikkea työtä yksin.”
      ”Mä olin kyllä ajatellut mennä ratsastamaan”, Katri mumisi.
      ”Ja mä…” Nanna jatkoi, mutta mä keskeytin.
      ”Ensin työ, sitten huvi. Sitä paitsi haravoiminen on kivaa, ainakin kun on loistoseurassa.”
      Virnistelin omalle vitsilleni. Katri ja Nanna vilkaisivat toisiinsa avuttoman näköisesti.

      Haravoiminen oli ihan mukavaa, ja kun kerran vauhtiin oli päästy, eivät Nanna ja Katri enää muihin askareisiin kaivanneetkaan. Nanna sai jostakin idean hypätä lehtikasaan, mitä siitä ei ehkä olisi ensimmäisenä uskonut. Katri katseli vieressä päätään puistellen. Kohta seuraamme liittyi Valma, joka oli löytänyt jostain vielä yhden haravan.
      ”Tää harava ei ole tarkoitettu mulle”, se tuskaili hieroen selkäänsä. ”Tämähän on ihan liian lyhyt!”
      Mä tarjosin Valmalle oman, pitemmän haravani ja otin tilalle lastenharavan. Miten herrasmiesmäinen ele.
      Pihasta meni tuntiratsukoita edestakaisin, ja Aleksi näytti ohi mennessään meille peukkua. Kun kaikki lehdet olivat pitkän urakan jälkeen yhdessä kasassa tallin seinustalla, me kaikki neljä seistiin sitä ihastelemassa ja pyyhittiin hikeä otsalta.
      ”Sehän kävi työstä”, Katri tokaisi.
      ”Ei tämä vielä valmista ole”, mä muistutin. ”Nuo täytyy vielä kärrätä lantalaan.”
      Nanna haki kottarit tallista, ja teimme monta reissua lehtikasan ja lantalan välillä. Mä sain idean kiivetä kottikärryihin lehtien päälle, vaikka kottikärryjen kuskille se ei ollut mieleisintä. Katri uhkasi peräti kipata mun lantalaan lehtien seuraksi.
      Haravoinnin parissa aika vierähti, ja me kaikki neljä ennustettiin huomiseksi kipeitä selkiä ja rakkoja kämmeniin, mutta hauskaa ainakin oli ollut.

    • #408
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Pieni Lotta
      5. lokakuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Nälkä houkutteli tallitupaan. Otin nuudelikaapista kasvisnuudelit kuten aina, ja soimasin itseäni hiukan sillä olin viimeaikoina syönyt nuudeleita niin paljon. En kuitenkaan jaksanut soimata kauaa, kun haistoin nuudelimausteen tuoksun. Nuudelit olivat varmaan salainen paheeni. Nanna tuli tupaan ja päivitteli vitsikkäästi, ”Ootkohan sä kohta syöny kaikki nuudelit tuolta kaapista”. ”Ää, älä soimaa!”, vastasin mukamas loukkaantuneena.

      Nuudelit syötyäni päätin mennä järjestelemään Darlin harjakoppaa kun se oli ollut vähän sekaisin. Kävelin karsinakäytävälle ja näin yksärikäytävällä Lotta-varsan kiinnitettynä käytävälle. Daw oli juuri siivoamassa sen karsinaa. Lotta näytti valppaalta ja uteliaalta, ja se liikuskeli paikallaan koittaen keksiä jotakin tekemistä. Päätin mennä suloisen rautiaan luo ja huikkasin Dawille tervehdyksen. ”Saako Lottaa rapsuttaa?”, kysyin kurkaten karsinaan. Daw seisahtui ja vastasi myöntävästi. Hänkin tuli käytävän puolelle ja juttelimme samalla kun annoin varsan nuuskia takkini helmaa ja kättäni. ”Kuinka vanha Lotta olikaan?”, kysyin ja Daw vastasi, ”Vajaa yksivuotias. Pikku veitikka!”. Rapsutin Lotan otsaa ja silitin sen kaulaa. ”Tää on itseasiassa eka kerta kun nään varsan näin läheltä”, sanoin ja hymyilin.

    • #409
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Kolmen tunnin yöunet + sosialisointi = oh no
      8. lokakuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Olin tänään ihan hupsuissa meiningeissä, sillä valvoin viimeyönä todella myöhään. Olin viestitellyt yöllä Sinin kanssa ja jotenkin en vain malttanut käydä nukkumaan, kun halusin pitää hänelle seuraa hänen ollessa baarissa- kuskina. Niinpä sain lopulta nukuttua vain kolme tuntia, koska olin luvannut mennä tallille hyvissä ajoin.

      Tallilla tuntui, että askareet sain tehtyä puhtaalla nauruvoimalla. Olin hurjan väsynyt mutta sitäkin nauruherkempi ja tuntui että nauroin ihan liikaa.
      Kävelin karsinapuolelle ja kuulin turhautuneita ääniä Beedan karsinasta. Kurkkasin karsinan avonaisesta ovesta ja näin siellä Caitlynin taistelemassa suojia Beedan jalkoihin. Näky oli aika hauska, kun tamma mutusti tytön hiuksia ja kuolasi vuolaasti. ”Sun hiuksissa on jotain.. Öhm se on-” kerkesin sanoa, kun Caitlyn murahti keskeyttäen, ”Tiiän. Beedan kuolaa”. Yritin peittää huvittuneisuuttani hauskan näyn edessä sillä Caitlyn ei vaikuttanut huvittuneelta enkä halunnut vaikuttaa hienotunteettomalta, mutta kolmen tunnin yöunet vaikuttivat armottomasti. Lisäksi en ollut koskaan nähnyt vastaavaa ilmiötä. ”Öö, sun hevonen syö sun hiuksia??”, totesin ehkä hieman liian ihmeissäni, ja sitten yritin samalla olla repeämättä nauruun ja suustani pääsi kummallinen naurunpurskahdus. ”Joo, tiiän senkin”, Caitlyn mutisi takaisin ja koetti saada hiuksensa pois Beedan suusta. Ajattelin, että minun olisi parempi siirtyä pois tilanteesta, koska en pystynyt hillitsemään itseäni. Apua, ajattelin ja naureskelin kävellessäni Darlin karsinalle. Toivottavasti en antanut itsestäni ihan kamalaa kuvaa.

      Päivän opetuksena tuntui todellakin olevan ettei ihmisten ilmoille kannattaisi mennä liian vähillä yöunilla. Olin nolannut itseni repeämällä tallituvassa yksinäiselle lavuaarin pohjalla olevalle nuudelille. Nuudelille! Voitte kuvitella kummastuneiden katseiden määrän, kun yritän sopertaa nauruni seasta jotakin nuudelista. Tuvassa olleet Katriina ja Valma siirtyivät hiljaa takavasemmalle ja Nannakin vaikutti vähän hölmistyneeltä. Yritin selitellä itseäni ja mainitsin etten ollut nukkunut tarpeeksi. En tiedä lievensikö se yhtään tilannetta, mutta Nanna yhtyi kuitenkin nauruuni lopulta. Huokaisin ja hieroin ohimoitani. Tämä oli ihan kamalaa. Vähän niin kuin olisi ollut hiprakassa selväpäisten ihmisten seurassa?

    • #410
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      6. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Valma

      Koitti torstai, päivä, jona minulla oli ratsastustunti. Suuntasin tapani mukaan ensimmäisenä tallille tullessani tuvan ilmoitustaululle. Viime tunnin olin mennyt Darcylla, tutulla ja turvallisella, ja sillä ratsastaminen oli ollut yhtä ihanaa ja opettavaista kuin aina ennenkin, eikä esteiden hyppääminenkään ollut pelottanut liikaa. Saisin sitä tuskin kahta kertaa peräkkäin, joten pyörittelin päässäni mantraa ”Kyyhky tai Melli, Kyyhky tai Melli”, ennen kuin katsoin tuntilistaa.
      Melliä en tänään saisi, sen nimi luki Nannan kohdalla. Heti Nannan alapuolella luki Valma – Luka.
      Mitä helkkaria. Luka? Listassa oli pakko olla virhe. Ei Luka ollut tuntihevonen. Tunsin oloni kummallisen irralliseksi, kun Salli tuli kurkkimaan listaa kainaloni alta. Tuskin kuulin, kun hän äimisteli, miksi hän oli saanut Lokin.
      – Apua, sä sait Lukan, Salli sanoi sitten. – Roope on varmaan antanut sen tuntikäyttöön.
      – Niin, sanoin. Enempää en jäänyt kuuntelemaan, vaan hölkytin maneesiin.

      Aleksi seisoi matalan sarjaesteen vieressä lähellä ovea opastamassa estetuntilaisia. Tiesin, ettei ollut mukavaa häiritä ratsastuksenopettajan työtä, mutta kutsuin silti Aleksia nimeltä. Hän kääntyi kummissaan ympäri.
      – Listassa on virhe, sihisin. – Mun kohdalla lukee Luka. Siis Luka.
      – Ei se ole virhe, Aleksi sanoi.
      – Onko Roope myynyt Lukan takaisin sulle? kysyin kiihkeästi ja ajattelin Lukan mystistä omistajaa, jota ei ollut näkynyt hetkeen tallilla.
      – Ei, Aleksi vastasi tyynesti. – Mie vaan ajattelin, että voisit mennä sillä tänään, ja Roopen mielestä se oli ihan hyvä ajatus. Kuule Valma, miun täytyy nyt keskittyä tunnin pitämiseen. Sun olisi varmaan parasta mennä laittamaan Lukaa kuntoon, kello on jo puoli kuusi.

      Hakiessani Lukaa tarhasta en tiennyt mitä ajatella. Olin salaa haaveillut sen selkään pääsemisestä. Olin utelias. Halusin tietää, oliko Luka yhtä mahtava kuin emänsä. Mutta samaan aikaan minua kammotti ratsastaa puolitutun yksityishevosella. Puhumattakaan siitä, että kyseessä oli nuori, energiaa pursuava hevonen, jolla tuskin oli ratsastettu pariin päivään.
      Luka vaikutti pihalla ystävälliseltä, mutta todellakin energiseltä, ja sain ihan tosissani pidellä sitä, ettei se rynnännyt ylitseni talliin. Katsoin parhaaksi laittaa sen käytävälle ketjuihin, jotta saisin sen laitettua kuntoon mahdollisimman turvallisesti. Nanna talutti Mellin sisään päätyovesta.
      – Mitä ihmettä, Valma, hän päivitteli nähdessään minut Lukan loimen kimpussa. – Menetkö sä Lukalla?
      – Mä en tiedä, puhisin rutatessani loimen jotenkuten loimitangolle. – Tää on joku Aleksin päähänpisto.
      – Onnea vaan sullekin, Nanna sanoi lopulta virnistäen. Loin häneen kauhunsekaisen mulkaisun, ja hän hymyili rauhoittavasti. – Kyllä sä selviät hengissä.
      Kun vihdoin pääsimme maneesiin, mahaani nipisteli ikävästi. Tästä tulisi joko ihanaa, tai sitten ihan kamalaa. Lukan steppailun takia epäilin jälkimmäistä, ja toivoin, että jalkojeni alle avautuisi kuoppa, johon voisin sopivasti sujahtaa välttyäkseni tältä tunnilta. Säädin hermostuneena, kädet vapisten Lukan ylellisen satulan jalustinhihnoja ja toivoin, että olisin vielä tunnin kuluttua yhtenä kappaleena.

      ***

      Tunnin kuluttua huokaisin helpotuksesta, tyytyväisenä, ja päästin jalat irti jalustimista. Minä ja Luka olimme molemmat hikisiä, olimme yrittäneet ihan tosissamme. Aleksi käski kaikkia taputtamaan hevosia kiitokseksi, ja kumarruin kehumaan ja kiittämään Lukaa. Se ei ehkä ollut kaikkein miellyttämisenhaluisin tuntemani nelijalkainen, mutta yhtä kaikki rauhoittuessaan se oli keskittynyt jokaiseen tehtävään.
      Tunnustelin Lukan pitkiä, keinuttavia askeleita ja pyörittelin mielessäni erinäisiä ajatuksia. Seuraava tunti olisi taas toistaiseksi viimeinen. Mutta saisinkohan ratsastaa Lukalla joskus toistekin? Sillä ei ollut paljon yhteistä Darcyn kanssa, mutta se oli silti mitä ihanin hevonen.
      Kun näkisin Roopea seuraavan kerran, kysyisin, tarvitsiko hän apua Lukan kanssa. Toinen juttu olikin sitten se, milloin näkisin Roopen seuraavan kerran.

    • #411
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Pujon ensimmäinen kerta ratsailla
      8. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      Arvatkaa mitä olin luvannut tehdä tänään? Olin luvannut viimeinkin ratsastaa.

      Nanna oli saanut minut sopimaan ratsastusajan kiertelemällä aiheen niin, ettei minulla ollut enää mahollisuutta keksiä tekosyytä. Maanantai kello kaksitoista.
      Ja sitten oli maanantai, puolipilvinen päivä, lämpötila noin miinus kuusi astetta.

      Saavuin tallille ja kävin tallituvassa hakemassa kypärän ja hanskat, jotka Nanna oli tunkenut edellispäivänä kaappiini sanoen, ”Jos en oo vielä kahelttoist tallilla ni saat nää täältä ja voit jo alkaa varustaa Tinttua”. Tuvassa Rena ja Daw keskustelivat jostakin aiheesta johon en kyennyt kiinnittämään huomiota, mutta heti kun otin kaapistani kypärän, molempien puhe lakkasi. ”Aikooko Pujo ratsastaa??”, Rena kysyi hieman innokkaana. ”Joo, kohta mut näkee kentällä nolaamassa itseni”, vastasin ja pyyhkäisin kypärän pintaa. ”Jännittää vähän”, jatkoin ja kävin hakemassa vettä juodakseni. ”Hei, se menee varmasti ihan hyvin!, Rena kannusti. Dawkin kannusti ja sitten sujahdin pois tallituvasta sanoen ”Kiitos, ja hyvästi”. Toivottavasti kukaan muu ei huomaisi ratsastusaikeitani, sillä vähiten halusin ylimääräisiä silmäpareja tarkkailemaan jokaista liikettäni.

      Menin Tintun karsinalle, laskin kypärän karsinan ulkopuolelle ja aloin harjaamaan tammaa. Se oli rauhallinen ja aika suloinen. Suurempi kuin Darli, jonka kanssa olin tottunut puuhailemaan niin paljon, että kokoero lähellä ollessa tuntui hurjalta – ja tuolla korkealla minä pian istuisin… Tinttu pukkasi minua kylkeen turvallaan ja jatkoin harjaamista.

      Tamman harjattuani, vein harjat takaisin koppaan ja aloin varustamaan. Tinttu ei tarvinnut suojia, joten hain suoraan satulan satulahuoneesta ja heilautin sen Tintun selkään. Nanna saapui paikalle juuri kun olin saanut suitset pujotettua Tintulle, ja Tinttu hörähti tuttavallisesti tulijalle, nykäisten samalla päätään niin että näytin typerältä pitäessäni kiinni ohjista. Moikkasin Nannaa naurun saattelemana. ”Mä varmaan tipun sieltä selästä ihan heti”, sanoin Nannalle joka pärskähti ja vastasi, ”Hei kuule, sun pitää uskoo ittees!”. Koputin kypäräpäätäni ja ynähdin. Ja sitten lähdimme kentälle.

      Tinttua pihan poikki taluttaessani sain pari katsetta Valmalta ja Katrilta. Päätin kuitenkin, etten nyt pilaisi tätä ajattelemalla liikaa muita, joten yritin keskittyä vain ja ainoastaan Tinttuun, itseeni ja Nannan antamiin ohjeisiin. Tästä se lähtee.

      Saavuimme kentälle ja Nanna tokaisi ”Noniin”. Hän haki kentän laidalta korokkeen, jonka asetti kentän keskivaiheille, ja talutin Tintun korokkeen viereen. ”Nyt sitten vaan nouset selkään”, hän sanoi ja hengitin syvään. Tiesin miten hevosen selkään noustaan, tiesin miten jalustimia säädetään mutta en vieläkään tiennyt miltä tuntuu olla hevosen selässä. Laskin jalustimet, nousin korokkeelle, asetin vasemman jalkani jalustimelle, ja – hop. Istuin hevosen selässä. Tällaista se siis oli! Aika kivaa, jo pelkästään olla näin korkealla. Naurahdin ja Nanna hihkaisi ”Jee!”. Olin jännittänyt naurettavan paljon tätä hetkeä, sillä ei tämä loppujen lopuksi niin erikoista ollut. Säädin jalustimia ja Nanna katsoi että ne oli ok. ”Ehkä mä nyt sitten lähen liikkeelle”, sanoin ja katsoin Nannaa joka nyökkäsi. Annoin pohkeita ja Tinttu lähti käyntiin. Tiesin teoriassa, mitä piti tehdä (olin lukenut hullun lailla ohjeita ja teoriaa edellisiltana), ja oli jännittävää toteuttaa kaikki käytännössä. Siinä me menimme käyntiä, tein pari käännöstä ja Nanna sanoi että hyvin menee. Hymyilin ja pysäytin Tintun.

      Sitten Nanna kysyi haluaisinko ravata. ”Eeeehkä, mutta mä tuskin osaan keventää ja-”, vastasin ja Nanna keskeytti, ”No kyllä sen oppii! Ei kukaan osaa sitä alussa”. Niinpä liikuin Tintun kanssa kentän reunan uralle, ja lähdin käyntiin. Hetken käynnissä kuljettua, annoin lisää pohkeita. Tinttu lähti raviin, ja minä pompin selässä kuin viimeistä päivää. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kunnes tamma pysähtyi, varmaan sen takia kun olin epähuomiossa nykinyt ohjista miten sattuu. Otin paremman otteen ohjista, pidin kiinni satulan kaaresta ja sitten lähdin uuteen raviin. Yritin keskittyä istunnan rytmittämiseen, ja mietin päässäni miltä sen pitäisi näyttää. Välillä onnistuin keventämään muutamalla askeleella, mutta se oli hyvin epämääräistä. Nanna kannusti ja kommentoi välillä menoani. Aika kului melko nopeasti, ja aloin lopulta väsymään. Hiljensin käyntiin ”Huhhuh”-tokaisun saattelemana. Nanna yritti houkutella minua vielä kokeilemaan laukkaa, mutta sanoin että voisin jättää sen seuraavalle kerralle. Taputin Tinttua kiitokseksi ja kävelytin sitä vielä pari kierrosta kentällä. Pysähdyttyä kesti pari sekuntia, ennen kun hahmotin miten minun tulisi laskeutua selästä. Liu’utin itseni alas, ja olin taas maan pinnalla. Ja herranjestas kun nivuseni tuntuivat kipeiltä. Ravistelin jalkojani ja taputin vielä Tintun kaulaa. Nostin jalustimet ylös.

      ”Sehän meni oikeesti tosi hienosti”, Nanna sanoi jatkaen, ”Sä voisit todellakin osallistuu joskus tunneille”. Hymyilin heman ujosti ja sanoin, ”No ainakin se oli tosi kivaa… Ja mulla oli ihan turhan liikaa paineita”. Aloin taluttaa ensiratsuani takaisin karsinalleen, ja näin pihan toisella puolella Renan joka näytti peukkua. Vilkutin vastaukseksi. Oloni oli jotenkin kummallinen. Olin suunnattoman iloinen, ja samalla olo tuntui tyhjäpäiseltä. Nanna jutteli niitä näitä mutta minä pysyin hädin tuskin mukana, kun en osannut ajatella sillä hetkellä muuta kuin Tintun taluttamista.
      Saavuimme karsinaan ja otin Tintulta varusteet pois. Nannan oli aika lähteä työvuoroon, ja minä jäin harjaamaan tammaa. Se näytti tyytyväiseltä ja rennolta. Minäkin olin tyytyväinen ja rento. Lukuunottamatta kipeitä nivusiani.

    • #412
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      8. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Valma

      Tiistaina tulin tallille bussilla suoraan koulusta. Vaikka kello oli vasta vähän vaille neljä, alkoi ilta jo hämärtyä, ja huomasi selvästi, että talvi oli täällä. Pakkasessa kimmeltävä ohut lumipeite kuitenkin valaisi sopivasti. Minulla oli jo viikon päivät ollut joulumieli, ja olisin mielelläni jo laittanut joulutähden huoneen ikkunaan. Piti kuitenkin malttaa odottaa – vastahan halloweenista oli selvitty.
      Tallitupa tervehti minua lämpimällä tuulahduksella. Carrie puki naulakon vieressä ulkovaatteita ylleen. Tervehdin hymyillen ja yritin viritellä jotakin small talkin tapaista.
      – Oletko sä menossa ratsastamaan? kysyin vaihtaessani talvikenkien tilalle villasukkia.
      – Juu, Carrie vastasi ja veti harmaan pipon rastojensa suojaksi. – Nikitalla on vapaapäivä.
      Carrie oli aika hiljainen tyyppi, ja olin harvoin vaihtanut hänen kanssaan paria sanaa enempää. Nytkin oli helpotus, kun Aleksi kurkkasi toimiston avoimesta ovesta ja huikkasi:
      – Tuliko Valma? Ehtisitkö vaihtaa nopeasti pari sanaa, ennen kuin tunti alkaa?

      Toivotin Carrielle mukavaa ratsastusta ja kipitin sukkasillani toimistoon. Sormia kihelmöi jännästi niin kuin aina, kun tuli kutsutuksi gurun luolaan. Täällä vaihdettiin harvoin rentoja kuulumisia.
      Aleksi viittilöi minut istumaan puujakkaralle, ja Hiisu-kissa kiipesi muitta mutkitta syliini. Silitin hermostuksen- ja jännityksensekaisin tunnelmin kissan päätä.
      – Asia on nyt niin, Aleksi aloitti, ja kävin ensimmäisenä läpi pahimmat skenaariot. Oliko Dunjalle tai Darcylle sattunut jotain, tai jollekin tallikaverille?
      – … että mie olen ostanut Lukan, Aleksi jatkoi. Huokaisin helpotuksesta, ei mitään maailmanmullistavaa. Sitten aloin pohtia, miten tieto liittyi minuun, ja uudenlainen kihelmöinti syttyi mahanpohjaani.
      – Miksi Roope myi sen takaisin? minulta lipsahti, ennen kuin ehdin ajatella. Aleksin suupieli nyki, ja minun poskiani kuumotti.
      – Sitä sinun pitää kysyä häneltä. Mutta pääpointti tässä on seuraavanlainen: haluaisitko liikuttaa Lukaa tässä nyt ennen joulua? Sen ei pitäisi seistä yhtenään tarhassa.
      Sydän tuntui hyppäävän kurkkuun, enkä heti saanut sanaa suustani. Minä vain tuijotin. Sitten karaisin kurkkuani.
      – Joo, tietenkin. Ilman muuta.
      Aleksi näytti helpottuneelta.
      – Sillä voi periaatteessa mennä niin usein kuin tykkää, energiaa siinä on kyllä kuin pienessä kylässä, hän sanoi. – Mutta liikutat sen verran kuin jaksat. Pitää kuitenkin muistaa että se on suht nuori hevonen, ja vaikka se nyt suurimmaksi osaksi käyttäytyykin ihan asiallisesti, niin kannattaa ainakin alkuun pitäytyä kentällä tai maneesissa.
      – Juuu, vastasin. – Käykö se tunneilla?
      – Lähtökohtaisesti ei, Aleksi sanoi. – Mutta jos jossain kokeneempien tunnilla tarvitaan kipeästi hevosta, niin siinä tapauksessa.
      En ollut uskoa tuuriani. Luka olisi seuraavat pari kuukautta käytännössä kokonaan minun. Melkein niin kuin oma hevonen, ja vieläpä niinkin hieno hevonen kuin Luka. Aleksilta saatu luottamuksenosoituskin tuntui mukavalta.
      Sinä iltana agendaan kuuluivat Dunjan kanssa puuhastelu ja Darcyn kevyt koulutreeni. Marssin hoitajanpuuhiin kevyin askelin suunnitellen jo, mitä kaikkea kivaa minä ja Luka keksisimme talveksi.

    • #413
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Hevoskauppoja
      tiistai 8. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Aleksi

      Oli tiistai aamupäivä. Siivosin juuri päivän viimeistä karsinaa täysin ajatuksiini uppoutuneena. Taustalla pauhasi radio Rock talliradiosta ja vasaran pauke kaikui seinistä. Kengittäjä oli iskemässä Klikille uusia kenkiä jalkaan. Tällä kertaa hokeilla varustettuina, sillä lumi vaikutti tulleen jäädäkseen ja maastoonkin pitäisi päästä turvallisesti. Työnsin täydet kottikärryt ulos tallista ja vilkaisin samalla kuinka Karilla sujui. Ainakin Klikki näytti nuokkuvan silmät puoliummessa.

      Tyhjennettyäni kottikärryt siirsin ne turvekasan viereen ja täytin puhtaalla kuivikkeella. Tallissa jaon kottikärryt kolmen viimeisen karsinan kesken ja tasoittelin vielä kummut. Nyt olisi kaikilla poneilla taas luksusoltavat.

      ”Joko on kohta päivän urakka saatu päätökseen?” kysäisin Karilta vietyäni tavarat paikoilleen.
      ”Onneksi on. Alkaa jo pikkuhiljaa tuntua selässä, kun koko päivän nostellut kavioita.” Kari oli tullut tänään paikalle heti aamuruokinnan jälkeen ja kengittänyt puolet tuntihevosista. Toisen puolen mies oli urakoinut viime sunnuntaina.
      ”No onhan tuossa työtä”, nyökkäilin. ”Otatko kahvia jos keitän?”
      ”No jos tuota kupillisen… Pitää koittaa iltapäiväksi ehtiä toiseen paikkaan.”
      ”Tule sitten tuonne toimiston puolelle, mie menen jo laittamaan kahvin tippumaan.”

      Kahvipannun poristessa tallituvan keittonurkkauksessa, asetuin toimistotuoliini ja aloin kaivella papereita esille. En kuitenkaan päässyt puusta pitkään ja havahduinkin kohta tuijottelemasta ikkunasta ulos. Ei kyllä asialle nyt pitäisi tehdä jotain. Kaivoin kännykkäni fleecetakkini taskusta esiin ja näppäilin Roopen äidin numeron.

      ***

      ”Saitko huonoja uutisia?” Kari kysyi jutustelevaan sävyyn astuessaan toimiston puolelle. Olin varmaankin tuijottanut turhankin kulmat kurtussa ulos ikkunasta lopetellessani puhelua Kirsin kanssa.
      ”Hevoskauppoja vaan…” vastasin hieman kiertelevästi ja kävin hakemassa kaapista kaksi eripari mukia ja kaadoin niihin kahvia. Löysin kaapin perukoilta myös pullapitkon, joka ei ollut vielä ihan kovettunut korpuksi.

      Jutustelimme Karin kanssa niitä näitä kahvikuppostemme äärellä, mutta omat ajatukseni olivat jossain ihan muualla. Nimittäin mitä tekisin Lukan kanssa? Se oli nuori ja lupaava ori, jonka pitäisi pikimmiten päästä kisakentille. Mutta ei mulla ollut aikaa treenata sen kanssa. Ja toisekseen, vaikkei vielä mitään kummempia ollut sattunut, niin ei ori kyllä kovin hyvin vilkkaaseen ratsastuskoulumiljööhön sopinut. Enkä varmasti myisi sitä eteenpäin, en ainakaan ennen kuin löytyisi varmasti hyvä omistaja. Kiertolaiseksi joutuminen ei tullut kuuloonkaan. Mutta ei tuo tarhassa seisominenkaan kovin hyväksi sille ollut…

    • #414
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      tunari
      9. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Salli

      ”Tässä suojat”, sanoin Rikulle ja ojensin hänelle Mincan kuluttamat etujalansuojat. Riku otti ne ja laittoi suojat harjakopan sisälle. Olin pakottanut Rikun tallille kokeisiin luvun pakoilemiseksi. Päätimme puhdistaa harjoja ja suojia. Olin hieman stressaantunut tallin nykyisestä menosta. Ihmissuhteiden kireydet ja helppoudet näkyivät tallin elämässä.

      Uuden hoitajapojan Ruskan kanssa olin ollut kisahoitajana Alanalle suurissa kisoissa ja sen jälkeen pystyin rennommin suhtautumaan blondiin. Olin ollut aikaisemmin jopa peloissani tytön läsnä ollessa, Ruskan kanssa olin päässyt hyvin juttuun ja pojan rämäpäisyydestä huolimatta olin alkanut pitää hänestä. Nousin satulahuoneen lattialta ylös seisomaan ja otin Dunjan harjakopan ja suojat.

      ”Mennään vaikka putsaamaan näitä tohon karsinoiden eteen. Haen meille siihen heinäpaaleja niin voidaan istua samalla”, mutisin Rikulle ja kävelin hänen edessään ja vein harjakopan ensimmäisen karsinan eteen. Riku jäi seisomaan tylsistyneenä karsinan eteen ja otti kaksi harjaa jo valmiiksi puhdistusta varten.
      ”Salli! Varo”, törmäsin tummaan hahmoon. Henkilö naurahti ja astui askeleen taaksepäin. Katsoin henkilöä ja näin piikkitukkaisen Pujon seisovan edessäni.
      ”Ai anteeksi.. olin ihan ajatuksissani”, sopersi Pujolle. Hän hymyili minulle kevyesti.
      ”No ei onneks sattunut. Mihin olit menossa?”
      ”Öh.. olin menossa hakemaan heinäpaalia mulle ja Rikulle, kun puhdistetaan harjoja”, vastasin niskaa hieroen. Pujo nyökkäsi ja kävimme pienen sananvaihdon ennen kuin tartuin heinäpaaliin kaksin käsin. Kävelin nopeasti takaisin talliin. Näin käytävän päästä Rikun käyvän keskustelua toisen pojan kanssa. Kukapa muukaan kuin Jase Astor. Pudistin päätäni ja kävelin kumpparit lonksuen poikien viereen.
      ”Jase.. sua ei ole pitkiin aikoihin näkynyt”, Riku sanoi kylmällä äänellä. O-ou. Toivottavasti keskustelu sujuisi sujuvasti.
      ”Riku.. Eipä liiemmin sinuakaan. Eipä tainnut ura lähteä nousuun”, Jase sanoi omahyväisesti. Riku katsoi Jasea kulmiensa alta ja väänsi suunsa ivalliseen hymyyn. Kävelin reippaasti heinäpaalin kanssa Jasen ja Rikun luokse. Katsoin poikia varovasti ja laskin heinäpaalin maahan.
      ”Hei Jase”, avasin varovasti suuni ja jäin seisomaan Rikun vierelle. Jase katsoi minua ja väläytti liian täydellisen hymyn minulle. Puna värjäsi heti kasvoni ja suuntasin katseeni kohti jalkojani. Rikun ivallinen hymy hyytyi.
      ”No ei sinullakaan liiemmin mene jos täällä pyörit”, Riku tokaisi kylmän viileästi ja istahti tasaisesti heinäpaalin päälle ja alkoi puhdistamaan harjoja. Jase tuhahti ja jatkoi matkaansa kiiltävät ratsastussaappaat jalassa.
      ”Öm mistä tuossa oli kyse?” kysyin varovaisesti ja kävin pojan viereen istumaan. Riku huokaisi ja harjasi kiivaasti suojia.
      ”Ei mistään ihmeellisestä. Ollaan vain Jasen kanssa vanhoja tuttuja”. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi ja putsasimme harjakopan sisällön loppuun hiljaisuudessa.

      Ei varmasti ollut Rikulle mielestä tavata vanhoja tuttujaan, mutta ei aina voi pakoilla entistä elämäänsä. Joskus se vain tulee tavalla tai toisella esiin. Se muistutti minua Mikistä ja Valmasta. Olin saanut Valmalta pikaisen selityksen tilanteesta ja se riitti ainakin toistaiseksi minulle. Valma oli todellinen onnen tyttö, kun sai puuhata Lukan kanssa. Olin vain hiukan kateellinen hänelle. Luka olisi ollut kiinnostava ratsastuksen kohde, mutta en kuitenkaan niin ison hevosen kanssa olisi halunnut puuhailla. Viime viikkoinen tunti millä olin mennyt Lokilla oli ollut täynnä extremeä. Loki oli tuntunut valtavalta. Se oli minua 25 senttiä korkeampi ja muutenkin oli melkoinen pallo talvikarvansa kanssa. Olin positiivisesti yllättynyt Lokin kanssa koetusta tunnista, vaikka isot askeleet olivat aluksi minulle todella haastavia ratsastaa.

      ”Otatteko kahvia tai jotain juotavaa?” Eevi kysyi, kun saavuimme Mincan harjojen puhdistusoperaatiosta takaisin tupaan.
      ”Voisin ottaa kuumaa veetä niin teen kaakaota”, Riku vastasi reippaasti ja hymyili hieman teennäisesti Eeville. Eevi tyytyi nyökkäämään ja laittoi vedenkeittimen päälle.
      ”Sallille riittä myös jos haluat”, hän sanoi ja kävi pöydän ääreen istumaan. Alana istu Eeviä vastapäätä ja nousi seisomaan kun kävimme sohvalle istumaan.
      ”Pitää mennä, Alina is tulossa tänne. We are taking kuvia Faesta”, hän mutisi ja hymyili minulle pienesti. Eevi vastasi hänelle vielä jotain, mutta keskityin katsomaan Rikun osoittamaa kuvaa lehdestä.
      ”Tää oli joskus mua vastaan estefinaalissa”, Riku sanoi hieman ylpeällä äänellä ja selasi lehteä eteenpäin. Eevi luki myös lehteä ja söi välipalaa. Itse taas otin puhelimen esille ja avasin minun ja Valman keskustelun.
      Moi ootko tulossa Lukan kanssa touhuamaan?
      En kerinnyt edes sulkemaan puhelinta virransäästöön, kun Valma jo vastasi.
      Joo oon tullossa. Itseasiassa oon kävelemmä just pysäkiltä.
      Okei great.. voidaaks tulla kattoo ku meet sillä? Mä ja Riku siis
      Öm joo voitte tulla. Riku saa antaa vähä neuvoja mulle 😀
      Joo me lämmitellään nyt tuvassa niin tullaan sit kentälle tai maneesii kun oot valmiina
      Okay, mennää maneesiin koska tulee vähä niin tulee kylmä

      ”Riku, mennään kattoo Valman ja Lukan tuuppailuja. Saat kans vähä kattoo miten niil menee” kerroin pojalle, joka nosti katseensa lehdestä.
      ”Luka? Okei mikäs siinä”, hän sanoin hieman ihmetellen, mutta suostui kuitenkin.
      ”Täällä olis nyt kuumaa vettä”, Eevi sanoi ja oli noussut kaatamaan itselle juotavaa mukiin. Riku nousi ja meni tekemään itselleen kaakaota. Katselin sohvalta Rikun työskentelyä kaakaon parissa. Rikun hiukset olivat kasvaneet kesästä paljon ja kaipasivat kiireästi leikkausta. Riku oli suunnitellut lopettavansa septumin käytön, mutta patistin häntä pitämään korua vielä ainakin koviin pakkasiin asti.
      ”Salli otatko jotain?” Riku kysyi ja kävi istumaan pöydän äärelle ja katsoi minua. Hän hörppäsi mukista ja irvisti.
      ”Au mun kieli”, hän valitti ja laski mukin pöydälle jäähtymään.
      ”Tunari”, puuskahdin ja nousin sohvalta. Riku irvisti minulle ja Eevi naurahti meille. Kaadoin itselleni puoli mukia vettä ja tein siihen hieman liian tujua kaakaota.

      Valma talutti takanamme Lukaa kohti maneesia. Luka käveli verkkaisesti korvat tötteröllä. Valma oli ollut kovin hiljainen koko sen ajan mitä olimme olleet tallissa. Sanoi vain, että oli käynyt pieni äksidentti, mutta siitä oli selvitty. Inka päätti tulla Cillan kanssa ratsastamaan samaan aikaan joten käveli Lukan perässä. Cilla taas tuli rauhallisesti maneesiin. Suljimme maneesin oven ja laitoin valot maneesiin sisälle.
      ”Voisko joku painaa vastaan?” Inka kysyi ja riensin heti hänen avukseen. Riku meni auttamaan Lukaa ja Valmaa. Autoin Inkan selkään ja silittelin Cillan kaulaa.
      ”Eikö ookkin pehmeä?” Inka kysyi hymyillen ja sääti jalustimia. Havahduin ja naurahdin.
      ”On kyllä”, kiristin vielä Cillan satulavyötä ja nostin Inkan raipan maasta.
      ”Saat Riku antaa mulle sit jotain vinkkejä”, Valma sanoi ja taputti innokasta Lukaa kaulalle. Kävelin Rikun vierelle ja katsoin sivusta, kun tämä kiristi Lukan vyötä.
      ”Totta kai jos vaan haluat”, Riku vastasi rauhallisesti ja antoi Valmalle luvan lähteä kävelemään alkukäyntejä. Jäimme Aleksin kanssa katsomon päätyyn istumaan maneesin keskelle jakkaroille ja katsoimme rennosti käveleviä hevosia. Luka otti välillä spurtteja ja välillä tuijotteli maneesin nurkkia. Olin verhoutunut huiviin ja toppatakkiin mikä ei ollut yhtään liikaa. Rikulle ei vielä ollut keritty ostaa uutta toppatakkia ja nyt istui vieressäni isäni vanha toppatakki päällä mikä oli hänelle hieman väljä mutta kuitenkin käsistä aavistuksen verran tiukka.

      ”Kokoa vähän laukkaa, tulee nyt todella pitkällä askeleella”, Riku ohjeisti Valmaa. Valmalla oli mennyt todella hyvin. Hän ratsasti Lukaa hyvin ja siististi, mutta joutui todella tekemään töitä. Valman naama oli melkein saman värinen hiuksiensa kanssa. Luka oli alussa halunnut vähän testailla ratsastajaansa joten teki pysähdyksiä ja välillä otti kunnon spurtteja. Inka ja Cilla tekivät toisessa päädyssä ympyrällä tehtävää ja Valma ratsasti Lukan kanssa laukkaa minun ja Rikun ympärillä.
      ”Hyvä nyt tulee paremmin. Älä vedä sisäohjasta muuten se alkaa painamaan kuolaimelle ja valahtaa pois hyvästä laukasta. Rentouta vaan sisältä. Uskalla vaan ratsastaa pohkeella se ei mee nyt ollenkaa liian lujaa”, Riku ohjeisti tarkasti ja Valma yritti parhaansa mukaan totella. Vilma laukkasi ympyrää ympäri ja Lukan laukka rullasi hienosti eteenpäin.
      ”Noni hyvä just noin! Ota vaan käyntiin. Meni hyvin tossa lopussa. Sen laukka on tosi pontevaa ja rullaa hyvin, pitää vaa uskaltaa ratsastaa sitä”, Riku kehui Valma ja Valma siirsi puuskuttavan Lukan käyntiin.
      ”Täällä tulee kuuma”, Valma puhisi ja ratsasti viereeni.
      ”Joo jee saan lisää lämmintä”, hihkaisin ja pidin Lukaa paikalla, että Valma sai takin pois päältänsä.
      ”Otetaan laukkaa vielä toiseen suuntaan, mutta kävele nyt hetki”, Riku sanoi ja selitti vähän Inkalle ja Valmalle mitä tapahtuisi seuraavaksi. Katselin Rikua, joka käveli uran vierellä ja selitti tytöille mitä tehtäisiin. Hänestä tuli mieleen kouluvalmentaja, joka ohjeisti tarkasti mitä ratsukolta vaadittaisiin. Vaikka Riku oli hyvä kertomaan virheitä ja osasi auttaa niin hänen opetuksellaan ei kovin montaa kertaa jaksaisi ratsastaa. Oli hän kuitenkin niin erilainen kuin Aleksi. Aleksi osasi paremmin selittää tehtävät ja oli selvästi ammattitaitoisempi opettajana. Rikulla taas oli omat vinkkinsä kilparadoilta ja osasi korjata yksin ratsastaessa virheitä. Hän osasi antaa hyviä tehtäviä, mutta välillä hän tahtoi unohtaa etten ollut hänen tasoinen ja ratsastin erilaisilla hevosilla millä hän oli taas ratsastanut.

      Havahduin mietteistäni, kun maneesin ovi aukesi raolleen. Sieltä pilkisti Aleksin pää. Kuinka hän tulikin paikalle ajatuksesta.
      ”Ai te ootte täällä. Tulin vaan tarkistamaan, että täällä on ihmisiä, koska täällä oli valot päällä. Salli tulisitko auttamaan tuntilaisia heppojen laittamisessa?” hän kysyi vielä.
      ”Joo mä tuun. Valma jätän sun takin tähän”, laskin takin jakkaralle ja riensin Aleksin perässä ulos maneesista.

    • #415
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Talvisota
      11.11.2016-11.11.2016

      kirjoittaja Pujo

      Aleksin ääni kiersi tallituvassa, jossa minä, Salli ja Rena istuimme tappamassa aikaa. Aleksi puhui lumesta, aura-autokuskien osaamattomuudesta ja parista lumikolasta, jotka odottivat käyttäjiään ulkona. Aleksi katsoi meihin, ja tajusimme heti että tuo päällikkö oli juuri pyytänyt meitä kolaamaan lumet, vaikkei ollut suoraan pyytänytkään. ”Eiköhän me voida mennä kolaamaan”, sanoin katsoen Renaa ja Sallia, jotka nyökkäsivät ja sanoivat myöntävät vastaukset. Aleksi livahti saman tien kiitoksen huikattuaan kiireisen oloisena toimistoon. Tuumasta toimeen, aloimme pukea talvikerrastoa päälle.

      Tulimme ulos ja katsoimme kolattavaa aluetta. Siinä oli ihan kiitettävästi lumenluontia luvassa, mutta nopeastikos tämä kolmikko sen homman hoitaisi. Kaksi lumikolaa nojasi tallin seinustaan ja niiden vieressä lepäsi myös kaksi lumilapiota. Minä ja Salli otimme kolat, ja Rena alkoi lapioimaan tallin oviaukon lähistöä. Ulkona oli kylmä, mutta työn touhussa keho lämpeni nopeasti, poskia ja nenänpäätä lukuun ottamatta. Lumi oli pakkaslunta josta oli muodostunut pehmeitä kokkareita, ja otin yhden käteeni. Heitin sen kevyesti ilmaan ja se laskeutui viereeni, josta sen sitten tallasin matalaksi. Jatkoin kolaamista ja aloimme Sallin kanssa olla loppusuoralla. ”Tuleepa tässä kuuma”, Salli tokaisi kiertäen kaulaliinaansa auki. ”Jep”, vastasin ja asetin piponi hevosten kiinnityspaalun päälle. Enää viimeinen lumivalli, ja sitten olimme Sallin kanssa valmiita.

      Menimme katsomaan, miten Renalla sujui, ja hän ilmaisi heti olleensa kyllästynyt lapioimaan, sillä siihen meni ikuisuus. Aloimme Sallin kanssa sitten auttaa Renaa loppulumien luonnissa, mutta Renalla taisi olla lumenluonnin sijaan kujeet mielessä. Hän livahti jonnekin taaksemme, ja kuinkas ollakaan, sekunnin kuluttua minuun ja Salliin päin lennähti lapiollinen lunta. Molemmilta pääsi huudahdus, ja lähdimme takaa-ajoon. Rena juoksi karkuun, minä nappasin pari lumikokkaretta maasta ja Salli löysi käsiinsä toisen lumilapion, jonka latasi täyteen lunta. ”Tästä et pääse helpolla!”, Salli kajautti sotahuudon ilmoille. Minua nauratti ja viskasin yhden kokkareen Renaa päin. Hän sai torjuttua sen lumilapiollaan. Salli juoksi Renaa kohti ja sai viskattua lumet kaaressa juuri täydellisesti, ja Rena kiljahti kylmän lumen vaikutuksesta. Renan puolustus petti ja sain heitettyä toisen lumikokkareen suoraan hänen päähänsä. Tämä jos mikä oli viimeinkin kosto naamani kakuttamisesta Halloweeninä! Nappasin lisää lumikokkareita käteeni ja Rena juoksi salamannopeasti tallirakennuksen nurkan taakse piiloon.
      Päätimme Sallin kanssa mennä nurkan toiselle puolelle odottamaan, jos Rena kurkkaisi nurkan takaa. Odotimme hetken ja kuulimme askelia. Nurkan takaa ilmestyi hahmo ja lumiliipaisimemme olivat herkässä – niinpä viaton Eevi-Sofia sai tuta lumisen hyökkäyksemme. ”JAHAS”, Eevi huudahti, ja samassa alkoi nauraa. ”Sori, me luultiin että olit Rena…”, sopersin anteeksipyytävänä. ”No, ei se haittaa”, Eevi sanoi liikkuen eteenpäin vaatteitaan lumesta pudistellen. Sitten hän kumartui, otti maasta kourallisen lunta, ja PAM! Minun ja Sallin pahaa-aavistamattomat kasvomme olivat lumitomun armoilla, ja Eevi hölkkäsi hekottaen talliin sisälle. Nauroimme Sallin kanssa vedet ja lumet silmissä, kunnes Rena tuli nurkan takaa täyden lumilapionsa kanssa ja kaatoi vielä uuden satsin päällemme. ”Ei enää!”, ilmaisin tuskaisesti nauraen ja juoksin korvat jäisinä hakemaan piponi paalun päältä. Salli jäi vielä taistelemaan Renan kanssa, ja sai lumipestyä vielä tämän naaman.

      Näytti siltä, että sovinto oli tehty, ja lumipöly laskeutui. Me kaikki kolme suorastaan hytisimme, mutta nauru oli herkässä. Loput lumet oli vielä kolattava, ja saimme ne onneksi parissa minuutissa pois. Sitten puistelimme vaatteemme lumesta ja rynnimme tallitupaan. Naureskelimme punaposkisina äskeiselle lumisodalle ja minä menin keittämään vettä. Aleksi kurkisti toimistosta, ja kysyi saimmeko homman hoidettua. Vastasimme ”Jooo”, melkein yhdestä suusta ja nauroimme päälle. Aleksi vastasi hieman kysyvästi ”Okei”, ja vetäytyi sitten takaisin toimistoonsa.

    • #416
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Uhkaavat mustelmat
      12.11.2016
      kirjoittanut @Alana

      Mulle tuli tätivelvollisuuksia, pystytkö huolehtimaan että joku liikuttaa Susin tänään? Huomenna sille voi antaa vapaan.
      Kännykän ruutu oli kirkas, saaden minut siristelemään silmiäni hämärässä huoneessa. Kello näytti hieman yli kahtatoista ja päässä jyskytti.
      ”Mmh…” murisin ja käänsin kylkeä, hautautuen peittojen sisälle. Vastaisin Eeville ihan pian, mutta ei vielä. Käänsin taas kylkeäni. Ja taas. Uni ei tullut enää vatsallanikaan. Tuhahtaen kaivoin kännykän uudelleen tyynyn alta.
      Joo, mä voin 🙂
      Naputtelin vastauksen Eeville ja kierähdin ylös sängystä. Wrach vain kohotti hieman päätään jalkopäässä ja huokaisten syvään jatkoi torkkumistaan. Drei sentään oli aktiivisempi: se ryntäsi heti maukuen vaatimaan ruokaa. Oho, totta, se yleensä sai ruokansa paljon aikaisemmin kuin puoli yhden maissa. Onneksi kissat eivät kantaneet kaunoja. Kai. Drein viimein näykkiessä ruokaansa keittiön jakkaralla Wrach suvaitsi myös löntystellä keittiöön, ja kiskoa ruokakuppinsa luokseni vessaan.
      ”Mm, wait a bit, you’ll get something s– oon”, puheeni katkesi vilkaistessani itseäni peilistä. No ilmankos päätä särki ja vasenta poskea jomotti. Hyvä kun näin silmäni turvotuksen ja mustelman alta! Alahuuleni oli myös turvonnut, ja sitä koristi pieni viilto. Onneksi sitä ei ollut tarvinnut tikata, toisin kuin Pösön. Mitäköhän sille kuului? Se otti vähän osumaa eilen.

      Vaikka niin otin minäkin. Eilen illalla muiden suunnatessa kuka mihinkin illanviettoon, minä ja Johannes suuntasimme töihin. Eipä sillä, ne olivat mukavia töitä, kun sai tehdä sitä mistä tykkäsi. Paitsi eilen. Kolmas erä oli juuri loppumaisillaan, kellossa noin 45 sekuntia jäljellä, kun Pösö taklasi vastustajan pelaajan (joka otti osumasta aikamoisen ilmalennon). Se oli vähän laillisuuden rajoja hipova, mutta sitä ei vihelletty. Ja siitäkös soppa syntyi. Peli oli ollut jo 59 minuuttia hirvittävää vääntöä, aivan kuin kattila kiehumispisteessä. Noh, tämän Pösön pikku kikkailun johdosta kiehui yli ja kunnolla.

      Siitä syntyi nyrkkitappelu. Eikä mikään parin ihmisen keskeinen pikkuriita, vaan yhtäkkiä koko kentällä ollut pelaajisto oli toistensa kimpussa. Kello pysäytettiin puolen minuutin kohdalla. Koska näytti siltä, ettei tämä olisi ohi ihan hetkessä, käytin tilaisuuden hyödyksi ja luistelin vaihtopenkin luokse hakemaan täyden juomapullon. Omani kun tyhjeni ja nyt oli jano.

      Paitsi etten päässyt sinne penkille saakka, kun törkeyksiä huuteleva ja kiroileva pelaaja ilmestyi eteeni. Yritin väistää alta pois ja jatkaa matkaani, mutta sen sijaan sainkin nyrkin naamaani kypärän keikkuessa päälaella. Eipä keikkunut enää, vaan se putosi kolahtaen jäähän kun minuun osuttiin. Minulla oli vielä toinen hanskakin kädessä, joten olin aika puolustuskyvytön. Räpylä putosi kainalostani jossain siinä, kun yritin suojata kasvojani ja työntää pelaajaa pois. Suussa maistui veri kun löysin itseni puoliksi maasta ja sen vastustajan roikkuessa pelipaidassani kiinni. Tilanne oli kyllä ohi suunnilleen yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta silti jäin syljeskelemään verta sen jälkeen. Olisi pitänyt laittaa huulirasvaa.

      Loppujen lopuksi viisi pelaajaa (yllättäen kolme meiltä ja kaksi vastustajalta) joutui jäähylle. Ja kaksi pelaajaa lääkärille hetimmiten (Pösö ja joku vastustajien puolustaja). Ja minä palasin maalille, vaikka huulesta vuoti vielä verta. Kyllä minä nyt puoli minuuttia pärjäisin, olin toistellut, ja valmentaja oli nyökkäillyt. Meidän varamaalivahtimme oli vähän flunssainen, ja sitä paitsi, meillä olisi alivoimaa ja hän ei ollut lämmitellyt. Tai oli, mutta kahdenkymmenen minuutin istuskelun jälkeen ei mentäisi pelaamaan mitenkään notkeana. Sitä paitsi, se oli vain verta. Meillä oli peli pelattavana. Se viimeinen puoli minuuttia oli hieman epämääräinen, ja peli pyöri oikeastaan vain keskellä erittäin fyysisenä. Noista taklauksista tulisi kyllä mustelmat. Sentään voitimme pelin. Jotain positiivista tästäkin.

      Nyt ”aamulla” ei kyllä ollut positiivinen fiilis, kun jouduin lähtemään ulos tämän näköisenä. Tai no, tallille minä nyt vaan, mutta silti… Nappasin Wrachin mukaani, kääriydyin paksuihin vaatteisiin ja vedin hupun päähän. Kaulahuivi vielä siihen ympärille, niin kasvojani ei nähnyt niin selkeästi, ainakaan sitä valtavaa mustelmaa, joka koristi poskeani. Bussi tuli aika pian sen jälkeen kun olin saapunut koirineni pysäkille, ja ajelimme suoraan tallille.

      Tallipäivä sujui ihan okei. En puhunut kenellekään muulle, kuin Susille ja Faelle. Tuodessani tammakaksikkoa sisälle Salli näytti naamani nähdessään säikähtäneeltä, muttei sanonut sanaakaan. Pari tuntilaisen äitiä kuulin mutisevan ”voi tyttöparkaa” kun lähdin satulahuoneesta Susin satula ja suitset mukanani, mutten vastannut heillekään mitään.

      Itse asiassa puhuin ensimmäisen kerran jollekkin muulle kuin hevoselle silloin, kun olin tuomassa Susia sisälle ratsasteluidemme jälkeen. Siirtotallin ohittaessamme Mirka huikkasi tervehdyksen.
      ”Sulla on vähän pienempi ratsu tänään!”
      ”Joo, Eevillä oli joku juttu…” vastasin hymyillen, ainakin niin paljon kuin (jo aika paljon aamusta laskeneelta) naaman turvotukselta pystyin.
      ”Ja hei, jos tarttet jonkun jolle puhua…” Mirka hymyili rohkaisevana, ja hämmennyin hetkiseksi.
      ”Aa joo, kiitti”, tajusin. ”Tää tuli kyl töistä, joten I’m fine, kiitti kuitenkin.”

      Fae oli tänään jo paljon mukavempi ja omanlaisensa! Sen mieliala oli vaihdellut aika paljon viime päivien aikana, mutta nyt sen kiima alkoi olla lopuillaan. Onneksi. Yleensä kiimat olivat pahempia keväällä kuin loppusyksystä, mutta tämä oli kyllä ollut varsinainen monsterikiima. Tänään tamma oli jo melkein oma itsensä, hieman herkempi loimen häntäläpän ja jalkaremmien kanssa, mutta muuten ihan ok. Se katseli tallin maisemia ja hörisi Lukan kanssa ohi kulkevalle Valmalle, joka selkeästi kiristi otettaan orin narusta, mutta ei Luka tehnyt muuta kuin vähän hörisi takaisin. Loimista päätellen se oli menossa tarhaan. En ollut saanut edes Faen toppaloimea taiteltua loppuun, ennen kuin tyttö palasi jo sisälle Darcy mukanaan. Minä lähdin Faen kanssa kentälle irtijuoksuttamaan. Huomenna olisi vuorossa ratsastus ensimmäistä kertaa pariin viikkoon, joten vapaana juoksentelu hangessa saattaisi tehdä ihan hyvää.

      Kaikki kieltämättä aika tyhjät tunteeni katosivat kyllä heti, kun jäin katselemaan fleeceloimmi päällä ilakoivaa tammaani ja sen vieressä juoksentelevaa koiraa. Sentään minulla oli Fae. Ja Fae oli kyllä kaikista oikuistaan huolimatta niin ihana.
      (Silti en voinut olla selailematta myynti-ilmoituksia ja toistelematta innostuneita ”mitä jos?” -kysymyksiä. )

    • #417
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Se, jossa Jasesta on vihdoin jotain hyötyä
      16. marraskuuta 2016
      kirjoittanus Emma

      Marraskuinen ilta oli masentava. Mä olin jo ehtinyt luulemaan, että lumi oli satanut lopullisesti paikoilleen, mutta tää päivä oli muuttanut kaikki ihanat valkoiset jääriitteet loskasohjoksi, josta kukaan ei varmasti tykännyt tippaakaan. Hallavassa paloivat kuitenkin valot ja sisällä me, tallin parhaat tyypit, seistiin Faen karsinan edessä. Rautias tamma yritti lutkuttaa Alanan hiuksia kaltereiden välistä, mutta seistiin tietysti turvavälin päässä. Tukka hyvin, kaikki hyvin.

      ”Miksi kaiken pitää olla niin hankalaa?” Alana valitti ääneen ja rikkoi kauroja mussuttavien hevosten muodostaman seesteisen tunnelman. Jase kohotti kulmaansa, mutta mä tiesin täsmälleen mitä Alana tarkoitti. Me ymmärrettiin toisiamme, joten oltiin ruvettu pyörimään yhdessä tallilla vähän useamminkin. Me ja Jase oltiin kuin Hallavan karhukopla, kolme muskettisoturia – dream team.

      ”Niin, siis Alana etsii hevosta”, mä selitin Jaselle blondia tukkaani haroen.
      ”Oh, millasta?” mies kysyi vilkuillen karsinassaan nököttävää Cillaa. Siinä oli hieno hevonen. Harmi, että joku sellainen kuin Inka, ratsasti tammaa. Yhtä hyvin siitä olisi voinut tehdä siitoshevosen tai jotain.
      ”Sellasta, jolla pääsen kisaamaan ihan kunnolla. You know, kun Fae on niin nuori”, Alana vastasi vähän sillä tavalla, että hänestä näki ettei hänelläkään ollut mitään ideaa, että millaista hevosta hän oikeasti etsi. Jotain ihanaa tietysti. ”It’s just that kaikissa on jotain vikaa. Tai sit mulla on liikaa vaatimuksia.”

      Pitkä hiljaisuus.

      ”Lyön vetoa, että löydän sulle hepan vartissa”, Jase sanoi.
      ”Really? Haluisin nähdä, kun sä yrität”, Alana naurahti vähän epäuskoisesti, mutta mä kyllä huomasin, että sisältäpäin blondissa oli syttynyt jokin toiveen kipinä. Jasella täytyi olla aika mahtavat verkostot saada hevosia, kun jätkällä oli kädet täynnä ratsutettavia koko ajan.

      Jase lähti soittelemaan jotain puheluja ja selailemaan puhelintaan, kun me jäätiin hermostuneina – mutta silti tietysti innoissamme – odottamaan, mitä tulisi vastaan. Jännitykseltä me pystyttiin puhumaan vain lyhyin lausein ja katkonaisesti, eikä keskustelu oikein ottanut tuulta alleen, ennen kuin Jase palasi Faen karsinalle. Ei sekuntiakaan ennen kuin olisi pitänyt, sillä kello kääntyi juuri sopivasti puoli yhdeksään.

      ”Noniin. Löysin pari vaihtoehtoa”, mies sanoi. ”Aloitetaan tästä, mistä mä uskon että et ole ihan vakuuttunut. Mossvalley Sheila, tää on sellane aika pieni ja rohkea, kato tossa on kuva. Mutta se on tietty tamma, niinku Fae, eikä varmaan mikään maailman tasaisin peli. On sillä kyllä kisattu kansallista kenttää Belgiassa, varmaan olis potentiaalia.”
      ”Mut se on tamma”, mä muistutin.
      ”Pass”, Alan huokaisi. Sheila ei herättänyt mitään erityisiä viboja kenessäkään meistä.

      ”No, sit on tällanen. Vasta ruunattu, 12-vuotias puoliverinen, jonka nimi on Red Hot Romance. Tää on aivan älyttömän hieno, siis jos tällasen ottasitte niin haluaisin tuhlata pakasteet Cillaan”, Jase selitti innoissaan. ”Joo, se on vähän koulupainotteinen, mutta on se mennyt iisiä kenttääkin…”
      ”Koulupainotteinen? Please”, Alana naurahti. ”He’s nice, mut sen pitää olla… tiedäthän sä… showjumper. Tai kenttä.”

      Jase näytti turhautuneelta. ”Okei… no löysin mä tänkin. Ajattelin, että tykkäisitte tästä, mutta mun mielestä ei mikään ihmeellinen… pystyn parempaankin hevosvälittäjänä…”

      Alanan ilme kirkastui. Mun myös. Sisällä kupli ilo ja jännitys. Mitä enemmän tekstiä sai luettua, sitä vakuuttuneemmaksi tuli. Kimo ruuna tuijotti nappisilmillään suloisesti suoraan kameraan.

      ”HE’S PERFECT!”

    • #418
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      17. marraskuuta 2016
      kirjoittanut @Eevi-Sofia

      Aura höpötteli iloisesti ja käsitteli autoa niin onnellisen huolettomasti, että välillä minua pelotti. Lunta oli satanut melko paljon, ja sitten oli pakastunut ja lauhtunut taas. Se tarkoitti, että tiellä oli sohjoa ja pahimmillaan jäätä sohjon alla, eikä Aura kenties vielä tuoreena kuskina ymmärtänyt tilanteen vaarallisuutta. Oli ihmeellistä, kuinka ajokokemuksen karttuminen ei suinkaan lisännyt rohkeutta vaan päinvastoin teki varovaisemmaksi. Kai samaa ilmiötä oli hevostelussakin havaittavissa: vaikka olin taatusti taitavampi kuin teininä, en suin surminkaan käsitellyt vieraita hevosia yhtä ennakkoluulottomasti kuin vaikkapa vielä vuosikymmenkin takaperin.

      ”Susin kanssa meillä on mennyt kyllä kamalan kivasti”, Aura sanoi ja napsautti tuulilasinpyyhkijät päälle, sillä lasiin läiskähteli yhä säännöllistyvällä tahdilla märkiä, suuria lumihiutaleita. ”Se on niin mukava hevonen.”
      ”Sitä se on”, sanoin, ja ikävä kouraisi mieltä. Onneksi pääsisin pian rapsuttelemaan tammaani, vaikka selkään en vielä saisikaan könytä.

      Ensisijaisesti olin kuitenkin tullut tallille muusta syystä kuin Susin takia. Tai siis, tietysti olin hoitamassa sen asioita, mutta Aura huolehtisi pikkusuokista käytännön tasolla, niin kuin oli tehnyt koko alkuviikon. Minulla oli edessä keskustelu.

      ”Mä menen hakemaan Sussun sisälle”, Aura sanoi reippaasti, kun saavuimme Hallavan pihaan (yhtenä kappaleena, onneksi!).
      ”Selvä. Nähdään pian. Mä käväisen eka toimistolla”, sanoin ja minun teki mieli huokaista hyvin, hyvin syvään.

      Tupa oli hiljainen, mutta toimistosta kuului tietokoneen näppäimistön naputtelua. Seisoin hetken aikaa tuvan oven lähettyvillä ja keräsin ajatukseni kasaan. Tässä sitä mentäisiin. Oli kohdattava Aleksi ja nieltävä lapsellinen karkuunjuoksemisen pakottava tarve. Tolkutin itselleni, ettei Aleksi varmastikaan katsoisi minua kuin kavahdettavaa ääliötä. Oli paras olla ajattelematta, miten keskustelu etenisi. Piti vain mennä.

      En ehtinyt koputtaa toimiston ovenpieleen. Aleksi huomasi minut välittömästi, kun astuin ovensuuhun. Hymyilin vähän ja niin hänkin. Katse käväisi paketoidussa kädessä ja kulmat kohosivat hieman, mutta totta kai hän oli jo kuullut tapahtuneesta.
      ”Aura varmaan kertoi”, sanoin ja Aleksi nyökkäsi.
      ”Juu. Särkeekö se? Ootko muuten kunnossa?” mies kysyi ja katseli jokseenkin lempeän näköisenä kasvojani – ja tajusin, että hänessä oli lähestulkoon aina läsnä ripaus lempeyttä, tai sitten minä vain kuvittelin kummallisuuksia.
      ”Onhan noita kolotuksia vähän siellä täällä”, myönsin ja naurahdin. ”Mä en kai ole enää nuori, kun kaikki pienetkin tärskyt tuntuu maailmanlopulta.”
      ”Äläs nyt, parhaassa iässä”, Aleksi kuittasi ja hymyili taas.
      ”Niin kai”, mutisin ja saatoin hieman punehtua, mutta hengittämällä kerran syvään pääsin taas tilanteen tasalle. ”Kuule, Susista mun piti jutella.”
      ”Joo. Niin.”
      ”Ei sillä hätää ole, kun Aura liikuttaa sitä nyt sen verran kuin ehtii, mutta se tässä mua juuri mietityttää. Että Aurallakin pitäisi olla vapaapäiviä. Ja Susi voisi hyvin sopia monenlaisille ratsastajille jo”, kompuroin ajatuksesta toiseen.

      Onneksi Aleksi ymmärsi.
      ”Miulla olisi kyllä muutamia tunteja, mihin se voisi varmasti sopia”, Aleksi tarjosi välittömästi ratkaisua, jota olin itsekin suunnitellut. ”Moni ratsastaja voisi ratsastaa sitä hyvin ja mielellään.”
      ”Sitä mietinkin”, vahvistin. ”Vaikka parina-kolmena päivänä viikossa, ja yksi vapaa, niin Auran ei tarvitsisi käydä kuin kolmesti tai neljästi. Se on muuten käynyt pari kertaa viikkoon, niin uskon että yksi tai kaksi kertaa lisää ei sitä haittaisi.”
      ”Hyvä”, Aleksi nyökytteli. ”Sovinko mie Auran kanssa, minä päivinä se käy ja milloin Susi olisi tuntikäytössä?”
      ”Juu, niin on varmasti parasta. Ei tarvitse mua välikädeksi, niin sujuu sukkelammin kalenterointi”, sanoin ja emmin vähän. ”Jos tämä on nyt sovittu, niin mä taidan mennä rapsuttelemaan Susia.”

      Aleksi nyökytteli, pyöräytti hartioitaan ja nousi seisomaan työtuolistaan. Olin tyytyväinen, että hän nousi vasta nyt, sillä keskustelu hänen kanssaan oli tuntunut helpoimmalta, kun hän istui ja hänen kasvonsa olivat alempana kuin minun eikä kaikki huomioni kiinnittynyt linjakkaisiin hartioihin ja solakan jäntevään olemukseen. Hitto. Tunsin oloni suunnilleen ala-asteikäiseksi ja puraisin huomaamattani huultani. Se kirpaisi hieman.
      ”Veisitkö samalla tämän ilmoitustaululle?” mies pyysi ja etsiskeli pöydältään paperin, jossa oli hevosten loimitusohjeita. ”Uusin sitä vähäsen tässä…”
      ”Tietysti vien”, lupasin ja tartuin paperiin.
      Kliseistä kyllä, kädet koskettivat toisiaan ja jäimme ohikiitäväksi toviksi tuijottamaan toisiamme. Rikoin hetken laskemalla katseeni paperiin ja käsiin ja kuulin Aleksin yskäisevän.
      ”Pitäisikö – pitäisikö meidän jutella muutenkin?” mies kysyi yhtä neuvottoman kuuloisena kuin miltä minusta oli tuntunut jo kauan, ja minua naurattikin hieman.

      Tuvan ovi kävi. Sisään saapasteli luksusasussaan Emma ja Emman perässä kai joku hänen ystävänsä. Hätkähdimme Aleksin kanssa hieman molemmat ja minä kiskaisin välissämme pitelemämme paperin itselleni.

      ”Ehkä ei just nyt”, sanoin kepeyttä tavoittelevaan sävyyn, jonka tarkoitus oli uskotella Emmalle (joka tuskin todellisuudessa oli kiinnittänyt mitään huomiota koko tilanteeseen), että keskustelimme jostakin ihan arkipäiväisestä. ”Pääasia, että Susin asiat on nyt reilassa. Katsotaan… kaikkea muuta sitten vaikka, öö, myöhemmin.”
      ”Joo”, Aleksi nyökytteli. ”Joo – joo, tehdään niin.”
      ”Mäpä – mäpä vien nyt tämän ja. Ja, siis, niin. Käyn sitä Susia moikkaamassa. Kiva, että sille voisi löytyä tunteja”, saavutin loppua kohden asiallisen sävyn ja sitten nyökkäsimme vielä toisillemme ja poistuin paikalta.

      Sehän meni hirmu hyvin, tuumasin ironisesti. Tosi luontevasti. Melkein yhtä luontevasti kuin vaikka ihmisen biologian käsittely viidennellä luokalla varmaan yleensä menee. Että… Auts.

    • #419
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Vauva- ja naisjuttuja
      perjantai 18. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Aleksi

      Lotta tepasteli vierelläni korvat höröllä. Se teki pikku loikan oikealle väistäessään viime hetkellä sen tielle ilmestynyttä vesilätäkköä ja meinasin menettää otteeni riimunnarusta. “Siun on parempi tottua näihin mutakeleihin, tai joudut jatkuvasti pujottelemaan lätäköiden välistä”, puhelin nuorelle tammalle. Omat tallikenkäni onneksi pitivät hyvin vettä, että lumien sulaminen ei aiheuttanut sen suurempaa ahdinkoa.
      Lotta alkoi höristä innostuneena lähestyessämme tarhaa, jossa Nova ja Marras jo odottelivat nuorinta ystäväänsä. Kaksikko seisoi tarhan keskellä ja tapittivat elämäniloista ei-enää-niin-pientä varsaa, joka ei olisi millään jaksanut odottaa että avaan tarhan portin. Irrotettuani riimunnarun tamma ravasi harja hulmuten kavereidensa luokse. Hymyilin itsekseni. Kohta Hallava saisi taas ilokseen pieniä vauva hevosia. Tintun ja Kyyhkyn astutuspäivät oli jo varattu. Ne lähtisivät oriasemalle yhtä aikaa ja molemmat toivottavasti varsoisivat heti tammikuun alussa.
      Kävelin takaisin talliin. Suurimman osan hevosista olin vienyt ulos viettämään vapaapäivää, mutta Klikki ja Darli pääsisivät hoitajiensa kanssa töihin. Olin eilen vinkannut Nannalle, että näyttäisi Pujolle kuinka Darlia juoksutetaan.
      Viimeisenä parivaljakkona odottamassa ulos pääsyä olivat kärsimätön Fae ja pörröisen talvikarvan kasvattanut Susi. Mistä ajatukseni harhaantuivatkin tietysti Eeviin. Eeviin, joka oli ilmeisesti ihastunut minuun. Olin enemmän kuin hämmentynyt. Oliko Eevi-Sofia koko tämän ajan katsellut minua sillä silmällä? Mieleeni muistuivat kaikki ne kerrat kun tavoitin naisen silmät katselemasta salavihkaa suuntaani, ja tuon kääntäessä katseensa toiseen suuntaan huomatessaan minun huomanneeni. Sitäkö se oli ollut?!? Olin luullut että nainen oli katsonut minua outo ilme kasvoillaan koska hiuksiini oli tarttunut heinänkorsia tai Melli oli nuollut kuolavanan ulkopäähäni.
      Olin ollut asian suhteen melko rauhallinen kuullessani Eevin puhuvan asiasta ystävänsä kanssa. Toki se oli avannut silmäni asian suhteen, mutta toisaalta ystävät puhuivat kaikenlaista. Myös niitä pikkujuttuja. Ja semmoinen minä tosiaan olin luullut olevani Eeville, pikkujuttu, ohikiitävä ihastus, asia jolle minun ei tarvitsisi tehdä mitään.
      Mutta miksi Eevi olisi soittanut minulle keskellä yötä jos olisin ollut pikkujuttu? Ja nyt ilmeisesti meidän pitäisi puhua asiasta.
      Puhua.
      Asiasta.
      Tunteista.
      Mistä tunteista? En minä tiennyt mitä tunteita minulla oli? Eevi oli ollut vain yksityisenomistaja ja hyvää juttuseuraa, ennen viime perjantaita. Mitä Eevi oli minulle nyt?

      Puistelin päätäni sulkiessani Susin ja Faen tarhan portin. Liiasta ajattelusta sai vaan päänsä kipeäksi. Puhelimeni aloitti kovaäänisen pirinän taskussani ja vastasin siihen sen enempiä soittajan nimeä katsomatta. Tunnistin kuitenkin puhujan äänen saman tien. Emmi?!?

      Sen puhelun päätteeksi minulla oli sekä ei-enää-salaisesti ihastunut tallityttö, että ex-kihlattu, joka halusi kanssani kahville.

      Mitä hattua.

    • #420
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Alanan kiireinen elämä
      maanantai 28.11.2016
      kirjoittanut @Alana

      Sunnuntai oli varsinainen hykhäkki. Heräsin miljoonaan vastaamattomaan viestiin, kiskoin Jasen ylös, ja kiirehdin sitten pikapikaa jäähallille. En enää mihinkään treeneihin ehtinyt, mutta meillä alkoi kahdeltatoista sellainen lasten avoimet ovet -juttu, jonka aikana opetimme erinäisille ryhmille niin luistelun alkeita kuin hieman jääkiekkoakin. Kun viimein sain kaikki lapset ravistettua irti jaloistani kello oli kaksi, ja Lasselle tulisi satulansovittaja tasan tunnin päästä. Kiirettä siis piti.

      Ehdin juuri kuoria Lassen loimensa alta ja harjata sitä vähän, kun satula-auto kurvasi parkkipaikalle. Nyppäisin suurimman mutaklöntin Lassen otsaharjasta jotta se näyttäisi vähän enemmän edustavalta, ja tallustin sitten satulansovittajaa vastaan. Ei sitä Lassea olisi tarvinnut siistiä, kun katsoi tyypin vaatteita. Se näytti mönkineensä jostain ojasta puoli tuntia sitten. Sentään satulat oli hienoja. En minä nyt mitään rumaa satulaa olisi halunnutkaan. Lopulta päädyin tummanruskeaan estesatulaan, sillä Faen koulusatula meni myös Lasselle, vaikka kärsinkin ruskeat suitset + musta satula yhdistelmästä. Sen voisi aina korjata yksillä mustilla suitsilla, eikö niin. Ja sitä paitsi, enpä nyt todennäköisesti menisi Lassen kanssa Hallavaa pidemmälle mihinkään koulukisoihin, joten kotona se saisi olla ihan omassa rauhassa kaksivärinen. Ainakin toistaiseksi.

      Sitten illemmalla kävin hyppäämässä Ruskan ja Fonzien kanssa hieman esteitä Faella, sillä me olimme sopineet sen pari päivää sitten. Minä hyppäsin tarkoituksella isoa Faen kanssa, ja Ruska otti vain muutamat kavaletit ja pari kertaa kasinkympin, ennen kuin päätyi kiertämään Fonzien selässä nostelemassa esteitä.
      ”Tuu tää! Tää on Fonzien säkäkorkeus!”
      Sitten taas hetken kuluttua: ”Kyl se tän pääsee, helposti!”
      Lopulta Ruskan piti siirtyä alas ratsunsa selästä nostaakseen esteen 160cm, joka minun oli kuulemma ”pakko hypätä”. Tuumasta toimeen ja Ruskalle kamera käteen. Ohjeistin pojan ja ponin sopivaan paikkaan, jotta saisin mahdollisimman hyvän videon instaan. Kävisi esteessä miten tahansa, joko tulisi hieno ”wow” efekti ja lisää seuraajia, tai sitten mukava video siitä kun Fae nakkaa minut alas selästään huonon hypyn johdosta. Turhaan murehdin, Fae leiskautti esteen yli kepeästi (se oli hypännyt irtona vissiin 175 joskus kun oikein innostuin nostamaan esteitä), ja niin este-ennätyksemme selästä käsin nousi taas viidellä sentillä.

      Sunnuntaina enkä maanantainakaan en nähnyt Emmaa tai Jasea tallilla, enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono juttu. Minua pelotti, että olisin suututtanut Emman, sillä en ollut saanut vastausta viestiini sunnuntaiaamulta, vaikka Emma olikin lukenut sen. Jasen poissaolo oli ehkä ihan hyvä juttu. Puhuin sille sunnuntaiaamuna kun kiskoin sen kiireellä ylös (ja sain vastaukseksi vain väsynyttä mutinaa), mutta muuten oli ollut hiljaista. Lauantai-ilta oli tyhmä veto kyllä muutenkin. Tai no, en ainakaan ajatellut aivoillani. Mutta en kyllä voinut sanoa menneeni tunteiden viemänä, sillä mitään syvällisiä tunteita ei kyllä ollut. Kai. Toivottavasti. Koska noh, Jase oli Jase. Ihan kivahan se oli, mutta, tai no, joo, Jase oli ihan kiva tyyppi.

      Nyt maanantaina oli taas vuoro tunkea Lassen mahdottomaan söpöön turpaan siististi rullalle käärittyjä seteleitä. Sille tuli tunnistaja, jotta se voitaisiin rekisteröidä Suomeen ja jotta sille tulisi suomalainen passi, jotta voisin kisata sillä kunnolla. Tunnistaja vilkaisi kerran hevostani, totesi että joo, sama heppa kuin belgialaisen passin tiedoissa, jutteli hetken kanssani dominanttivalkoisista ja niiden harvinaisuudesta, ja tunki sitten satasen laskun kouraani. Vartissa. Satanen. Minä katselisin Lassea ihan ilmaiseksi. Ja niin tekisi moni muukin, sillä Hallavaan tultuaan ruuna oli jo hurmannut kaikki, jotka olivat olleet siitä kymmenen metrin etäisyydellä. Ihan positiivista vaihtelua kuulla hevosestani jotain muutakin kuin ”mä oletin että noin hieno hevonen olisi vähän parempikäytöksisempi” tai jotain sen suuntaista, jota olin kuullut Faesta. Kävin myös ruunan selässä hakemassa taas hieman yhteistyötä eteenpäin, eli totuttamassa itseäni istumaan valtavan hevosen valtavissa askellajeissa. Varsinkin ravi oli suurta, ja Lassen ollessa niin täynnä energiaa se oikein heitti minut joka askeleella satulasta. Laukka sujui sentään paremmin, vaikka siinäkin oli vatsalihakset koetuksella. Ja mulla oli sikspäkki jo valmiiksi. Jos Jase teki tätä päivittäin usean hevosen kanssa, niin en kyllä yhtään ihmetellyt että silläkin oli, vaikka se ei muuta tehnytkään kuin ratsastanut. Käy se vissiin joskus salillakin. Jasesta puheen ollen, näin sen maanantaina. Hallavan parkkipaikalla, juuri kiipeämässä ulos autostaan kun minä kiirehdin mekko ja tallikengät päällä, korkkarit kädessä ja meikit naamassa joukkuekaverini autoon. Vähän se vilkaisi minua kummissaan kun olin niin tälläytynyt, eikä edes vastannut nopeaan ”moi”hini. Rude. Mutta en nyt kerennyt jäädä miettimään muuta kuin lähestyvää juhlajuttua yhden sponsorin kanssa. Kai se oli sponsori. En edes tiennyt, mutta tiesin vain sen, että pukukoodissa luki puvut päälle. (Ja, kasa muutoin niin sotkuisia joukkuetovereitani siistiytyi yllättävän hienoiksi.)

    • #421
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Nannaa mä metsästän
      29. marraskuuta 2016
      kirjoittanut Pujo

      ”Missä ihmeessä se mahtaa olla”, tuhisin hiljaa koluttuani tallin jo kaksi kertaa läpi.

      Olin käynyt Tintun karsinalla, jonka jälkeen olin kurkkinut jokaisen Hallavan hevosen karsinaan etsien Nannaa. Ei näkynyt. Sitten olin mennyt tallitupaan, jossa olin kysellyt Dawilta, Mirkalta ja Caitlyniltä josko he olisivat nähneet sitä minttuhiuksista naista jossain. Kuulemma hän oli juuri hetki sitten lähtenyt tuvasta. Sen jälkeen olin jälleen käynyt karsinoilla ja kävellyt ympäri tallirakennusta – mutta missään ei näkynyt jälkeäkään Nannasta.

      Minulla oli Nannalle tärkeää asiaa. Hän oli patistanut minut kisoihin, tarkemmin sanoen Ratsastuskoulumestaruuksiin. Ja patistamisella tarkoitan, että hän oli kirjoittanut nimeni listaan tietämättäni! Se mokoma. Päässäni kävin kiivasta kamppailua ajatusten ”EN PYSTY” ja ”Tästä se lähtee” välillä. Kyllä, olin minä itse myötäillyt jonkin verran kisoista puhuessa… Mutta en ollut vielä valmis sisäistämään ajatusta minusta ja Darlista kisakentällä. Huomenna meinasinkin kivuta Darlin selkään ensimmäistä kertaa, mutta en vielä kehdannut mennä yksin vaikka olin ratsastanut Tintulla jo pari kertaa. En tiedä tunsinko oloni avuttomaksi, pelkuriksi vai muuten vaan ylivarovaiseksi.

      Lähdin ulos tallista, mutta Nannaa ei näkynyt sielläkään. Ei missään. Hän oli kuitenkin tallilla, sen tiesin varmaksi. Menin takaisin sisälle, ja askelsin tupaan ajatellen että jos olisin siellä tarpeeksi kauan, niin Nanna ilmestyisi sinne varmasti. Niinpä minä sitten istahdin pöydän ääreen (ehkä hieman dramaattisen oloiseen) nojaus-asentoon, ja huokaisin. ”Ei tainnu Nanna löytyä”, kuului Mirkan ääni, joka oli vielä tallituvassa. ”Ei”, vastasin hieman lannistuneena. Suljin silmäni ja samassa kuulin askelia tuvan suulta. Se oli Nanna! Vihdoinkin.

      Ponkaisin pystyyn penkiltä ja sanoin puoliksi huudahtaen, ”Nanna”. Hän katsoi minua hassulla ilmeellä tajutessaan, mistä minua luultavasti kiikasti. ”Jooooo, kyllä sä pystyt siihen, mä tiedän että pystyt!”, hän sanoi kepeästi minun tuijottaessa häntä avuttomin ilmein. ”Jos oisin kysyny sulta ennen sen nimen kirjottamista ni oisit kumminkin keksiny jonku syyn mikset vois osallistua”, hän jatkoi ennen kuin kerkesin sanomaan vastalausetta. Päästin suustani pienen ynähdyksen ja istuin takaisin alas. Nojasin käteeni ja sanoin hiljaa, ”Huomenna tuut sitten mun kanssa ratsastamaan”.

    • #422
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Valmennusmatka
      6.12.2016
      kirjoittanut @Alana

      ”Mihin te ootte lähdössä?” Salli kysäisi nähdessään meidät. Se kyllä varmaan kiinnitti huomiota meidän paketoituihin hevosiin enemmän kuin Emmaan ja minuun, mutta se ei ollut olennaista.
      ”Valkkuun”, totesin Fae käsissäni. Emma piteli Lassea, joka näytti suorastaan nukahtavan pystyyn. ”Tai no, mulla ja Lassella on valmennus, mut otetaan Fae mukaan ku siel on maneesis maastoesteit ni käydään vähä treenaa kans.”
      Salli nyökytteli ja Emma pyöritteli silmiään. Ja keskittyi sitten haromaan vapaalla kädellä hiuksiaan.
      ”Kenen valmennus se on?” Salli ei lähtenytkään paikalta.
      ”Mikhel Smith”, vastasin ja nykäisin Faen seisomaan aloillaan.
      ”Ai se esteratsastaja?!” bruneten silmät levisivät ja ääni nousi innostuksesta.
      ”Joo, just se. Mä käyn aina sen valkuissa sillon kun se on lähellä.”
      ”Saanks… Saanko mä tulla mukaan..? Olis tosi siistiä nähä sen valmennus!” Salli ehdotti ujona, ja vilkaisin Emmaa, joka näytti kauhistuneelta.
      ”Uh… No…” en minä halunnut kieltäytyäkään, ei Sallista haittaakaan olisi… ”Joo, mut me lähetään in five.”
      ”Mä vien vaan nää kamat talliin!” Salli pinkaisi pois.
      ”Miks sä annoit sen tulla?” Emma piikitti heti, kun tyttö oli poissa kuuloetäisyydeltä. Kohautin olkiani.
      ”Meh, se on hiljaa most of the time anyways. And siit vois olla apua, mulla on vaan vartti siin välissä. Trust me, ei se tuu tielle.”
      Emma ei näyttänyt uskovan minua, muttei kommentoinut asiaa. Sen sijaan hän talutti Lassen traileriin, ja seurasin Faella perässä. Vähän tamman oli pakko irvistellä ruunalle, mutta onneksi traikussa oli korkea väliseinä hevosten päiden kohdalla. Emma jäi sitomaan hevosia kiinni kun minä kävin sulkemassa takapuomit. Ja otin pari kuvaakin Emmasta trailerin vieressä, ja hihitin taustalla näkyville Dunjalle ja Darlille

      ”Noni, off we go”, hymyilin kavutessani auton kuskinpenkille. Emma otti itselleen etupenkin ja Salli kiipesi varovasti takapenkille. Pääsin ajamaan tallin edestä tasan parkkipaikalle saakka, ennen kuin Jase viittilöi meitä pysähtymään. Rullasin ikkunan auki.
      ”Where are you going to?” brunette vilkaisi epäluuloisena Sallia.
      ”Alanalla on valmennus, kyl me ollaan kerrottu sulle”, Emma totesi puhelimensa lomasta.
      ”Ai se Smithin? Ja oot menossa Lassella?” Jase kohotti toista kulmaansa.
      ”Mmm.”
      ”Onnea siihen”, mies tuhahti huvittuneena. Mikhel Smith oli aika samanlainen valmentaja kuin neiti Dietrich. Tarkka ja vaativa. Traileri heilahti ja sisältä kuului Faen vingahdus. Emman katse kiinnittyi ruutuun, josta näki sisälle.
      ”Lasse vaan yritti vähän haistella. Fae murjottaa, ei ne tappele.”
      ”Kuin sul on molemmat mukana?”
      ”Joo, ku siel on maastoesteitä maneesis, ku siel on se kunnon iso kenttämaneesi ni meen Faen kaa sinne”, vastasin Jaselle.
      ”Hm, ’kay. Pitäkää hauskaa”, saimme osaksemme virnistyksen ennen kuin Jase lukitsi autonsa ovet ja lähti tallia kohti.

      ”You are so gone.”
      ”Mitä toi nyt tarkottaa?” käänsin katseeni Maalaismiehentiestä vilkaistakseni Emmaa, joka vieläkin pläräsi kännykkäänsä.
      ”Kyl sä tiiät. Et vaan haluu myöntää.”
      Takapenkillä Salli selasi myös puhelintaan, ja ainakin esitti ettei kuunnellut. Silti laskin ääntäni hieman:
      ”Shut up, ei se oo sellasta.” Emmalta sain osakseni tietävän hymähdyksen.
      ”Älä yritä. Ja sitä paitsi, musta tuntuu et se on tapahtunu useemminki ku vaan sen kerran mistä kerroit mulle”, Emma jatkoi, vaikkei vieläkään katsonut minua.
      ”Maaaybe tässä lähiaikoina…” en voinut estää virnistystäni.
      ”Eilen?! Oliks se teil eilen?” Emman kiekaisun johdosta Sallikin nosti katseensa minuun.
      ”Well, he came for tea… Just for tea eilen”, yritin ilmaista, että keskustelun voisi jättää tähän. Emma kyllä huomasi, mutta jätti huomioitta.
      ”Niinku ekalla kerrallaki? Alana, toi on käyny jo kahesti, kamoon, et sä voi väittää, ettei se oo mikään-”
      ”…kolmesti”, lisäsin väliin hiljaa. Emma, voidaanko pliis vaihtaa aihetta.
      ”Sitä suuremmalla syyllä, kyl se on sellasta, koska sä tiiät et se on ekspertti yhden illan jutuissa.”
      ”Do I now?”
      ”No, joo, tiiät, se on kuitenki J-” Emma tajusi Sallin olemassaolon, ja jätti lauseensa kesken. Salli selasi kännykkäänsä kiinnostuneen näköisenä, mutta ihan varmasti se oli kuullut.
      ”Trust me, it’s nothing, ok?” Nyt keskustelu oli oikeasti ohi.
      ”Whatever you say, mut kyl mä oon oikeessa.”

      ”Sil on punaset valot päällä!”
      ”Kyl mun pitää pysähtyy!”
      ”Mut et sä ajanu ees ylinopeutta?”
      ”Tos on bussipysäkki!”
      ”Mee siihen!”
      Hidastin bussipysäkille, ja näin taustapeilistä kuinka poliisiauto kurvasi taaksemme. Kämmenet hikosivat ja vilkuilin oliko meillä kaikilla turvavyöt päällä. Ikkunan taakse ilmaantui nuori brunette nainen, joka hymyili leveästi.
      ”Päivää”, E. Lukkari nimikyltin perusteella hymyili kun ikkuna oli auennut. ”Ja hyvää itsenäisyyspäivää myös.”
      ”Uh, hyvää itsenäisyyspäivää”, hymyilin hermostuneena.
      ”Meiän pitäis vilkasta tonne teidän traileriin, oliskos sulla papereita?” E. Lukkari hymyili rennosti.
      ”Ai minkä?” voi jeesus Alana, kaikista mahdollisista kysymyksistä juuri tuo. Poliisi vain nauroi hyväntuulisesti.
      ”Noh, ensinäkin oma ajokorttis ja auton ja trailerin rekisteriotteet. Onko sulla hevosia tuolla sisällä?” nyökkäsin vastaukseksi ja kaivoin käsilaukkuani. Emma kaivoi hanskalokerosta auton papereita. ”Siinä tapauksessa sit kans hevosten paperit.”
      Omasta laukustani tuli ajokorttini sekä trailerin rekisteripaperi, ja ojensin samalla Emman antaman auton paperit.
      ”Mä käyn tarkistamassa nämä nopeasti, jos voisit sit tulla päästämään mut sisälle tonne traileriin? Ja ne hevosten passit.”
      Kaivoin supernopeasti Faen passin ja Lassen paperilapun, joka oli väliaikainen passi, sillä tunnistaja oli ottanut ruunan Belgian passin mukaansa.
      ”Joo, näissä ei ollut mitään ongelmaa, jos tulisit mukaan niin päästään kattomaan heppoja,” poliisi hymyili ja könysin ulos autosta saatuani paperit takaisin.
      ”Oh, ei sille puolelle, siellä on vaan kamoja”, havahduin sanomaan kun nainen suuntasi penkereen puolelle. Englannissa valmistettu traileri, niin luukku hevosten puolelle oli mukamas väärällä puolella, eli tien puolella. Avasin oven vislaten, ja sain osakseni Lassen höristelevät korvat. Faekin näytti kiinnostuneelta sekunnin murto-osan, ennen kuin keskittyi nyhtämään heinää verkostaan.
      ”Ooi, olettepa te nättejä”, poliisinainen oli selkeästi hevosihmisiä sulaessaan hevoseni nähdessään.
      ”Se ruskea puree, varo sitä vähän”, varoitin hänen astuessaan sisälle. Brunette nyökkäsi ja tarkisti että hevoset vastasivat passien tietoja.
      ”Joo, nääkin on ihan kunnossa. Voitte jatkaa matkaa”, nainen hymyili leveästi ja suljin oven.
      ”Miksi sä tarkistit ne?” kysyin varovaisesti saadessani passit takaisin. Uskalsin kysyä, sillä täällä poliisilla piti aina olla syy pysäyttämiselle.
      ”Meille annettiin ohjeiksi tarkistaa kaikki trailerit, kun on tullut ilmoitus varastetusta hevosesta, sitä vaan”, nainen selitti ja nyökkäilin. ”Mutta teillä oli kaikki kunnossa, joten hyvää päivänjatkoa.”
      ”Oh, kiitos samoin”, muistin käytöstavatkin. Emma ja Salli tuijottivat minua epäilevinä palatessani autoon, ja tunkiessani papereita takaisin laukkuuni.
      ”Ne halus vaan tarkistaa et meil on oikeet hepat.”

      Onneksi matka taittui sen jälkeen mukavasti ilman sen suurempia pysähdyksiä. Ainakaan ilman auton pysähdystä, mutta ainakin oma ajatuksenjuoksuni keskeytyi yllättäen aika tehokkaasti.
      ”Onko teillä paria sinne itsenäisyystansseihin?” Salli kysyi takapenkiltä.
      ”Niin minne?” tuhahdin huvittuneena.
      ”Maneesissa tänään illalla, saa tuoda parin jos haluaa.”
      ”Mulla on, ja Alanalla on ainakin pari tiedossa”, Emma tökkäisi kylkeäni ja loi minuun merkitsevän katseen.
      ”Ei.”
      Kummasti Emma ei halunnut ottaa vastusteluani kuuleviin korviin, vaan alkoi virne naamallaan näpyttämään viestiä.
      ”Ei, Emma, if you send that I swear, I’ll come wearin’ a feckin’ Irish flag”, uhkasin, päästäen aksenttini tahalteen vahvaksi.
      ”Etippä sit se lippu, se lähti jo.”

    • #423
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Syvällisiä pimeässä
      10. joulukuuta 2016
      kirjoittanut Rena

      Mukava jutustelu ilta oli loppumaisillaan. Alana ja Pujo olivat ottaneet jo suunnan kohti kotia, itse jäin vielä hetkeksi sohvalle istumaan. Kello läheni jo ilta kahdeksaa, nousin ylös sohvalta ja keräsin tavarani kasaan. Vedin paksun toppatakkini päälle, pyöritin kaulaliinan kaulalle, lapaset käteen ja huppun päähän. Sammutin tuvasta valot ja astuin ulos kylmyyteen, katsahdin taivaalle. Tähdet valtasivat koko taivaan, tunnistin joitakin tuttuja tähtikuviota. Koti-ikävä hiipi taas mieleeni.
      Joka uusivuosi ratsastin Taunon kanssa pitkän metsä reitin yötäpitkin. Määränpäämme oli aina kukkula, josta näki täydellisesti tähtitaivaan. Kun olin nuorempi opettelin noin kaksikymmentä tähtikuviota ulkoa, osaan nyt ainakin tuplasti enemmän. Itseasiassa isäni opetti niistä minulle joka ikisen, joskus ikävöin isää. Vaikka sisimmässäni tiedän että hän on täysi kusipää, joten tunteeni ovat hyvin ristiriitaiset. En tiedä mitä teen kun lähden joulun jälkeen käymään lapissa, vietän varmaan koko ajan tallilla. Lähdin kävelemään kohti pihattoa. Asta seisoi paikallaan, kutsuin tammaa. Se köpötteli portille, kaivoin taskustani palan porkkanaa ja ojensin sen Astalle. ”Öitä tyttö”, kuiskasin ja silitin tammaa kaulalta.

      Käänsin selkäni Astalle ja lähdin kävelemään kotiin, harkitsin hetken että soittaisin Jessen hakemaan minut. Mutta en viitsinyt, enkä itseasiassa kaivannut ollenkaan seuraa. Olen normalisti hyvin sosiaalinen ja nautin muiden kanssa oleskelusta ja nauramisesta. Mutta joskus tekee vain mieli olla yksin, tekee mieli miettiä menneitä ja suunnitella ehkä myös tulevaisuutta. Pelotti hieman että jos nyt pituutta tulee vielä lisää joudun vaihtamaan hoitsua. Ja Asta saa uuden hoitajan, olen pohtinut paljon, että kenen kanssa jatkaisin hoitaja toimintaani. Päällimmäisinä mielessäni ovat Kyyhky ja Melli. Melli vaikuttaa ihanalta, mutta minä olen enemmän hypääjä/maaso tyyppiä. Melli sopii kentälle vetelemään pohkeenväistöä. Kyyhky vaikuttaa mukavalta, mutta varmaan sekoaisin kun se on viimeisillä kuilla kantavana enkä pääsisi ratsastamaan. Olen mennyt pari kertaa vain suokeilla, ja onhan suomenhevoset ihania. Mutta omasta mielestäni settikset ovat vain hevosten parhaimmistoa, niillä on hianat luonteet, vaikka joskus ne ajavat jopa pitkähermoisetkin äärirajoille. Mutta loppujen lopuksi haluaisin vain roikkua Astan mukana ikuisesti.
      Kävelin tien reunaa pitkin kotia kohti, vain tähti taivas valaisi heikosti pimeää tietäni kotiin, olisin varmaan myöhään kotona…

    • #424
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      5. tammikuuta 2017
      tehnyt @Eevi-Sofia

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #426
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Hoito 3
      7. tammikuuta 2017
      kirjoittanut Salli

      Olin lupautunut Aleksin mukaan tekemään iltasyöttöä, kun oli mennyt sen verran myöhään muutenkin tallilla. Kävelin talliin missä Aleksi jo odotti minua.
      ”Sä voisit laittaa turpoamaan ruoat ja sillä aikaa kerätä loimia pois?” Aleksi kysyi ja otti riimunaruja olalle ”mä haen viimeisetkin ponit sisälle niin saat niiltäkin sitten loimet pois”.
      ”Okei, käy hyvin”, vastasin ja suuntasin rehujen luokse. Mittasin oikeat määrät ruokaa ja valitsin tarkasti hyvän lämpöisen veden laskettavaksi astioihin. Se oli loppujen lopuksi helppoa, kun Aleksilla oli kaikki selkeästi ylhäällä. Jätin ne turpoamaan, kun aloitin takkien riisumista. Menin ensin tuntihevoset. Onneksi niiden ovissa oli laput ja oli helppo katsoa miten piti toimia. Loimien viikkaaminen oli ehkä vaikein homma. Nikita oli hieman järkyttynyt, kun menin ottamaan siltä loimea pois, kun taas kävin ottamassa Dunjan hikiloimen hän vai katsoi minua mollottaen.
      ”Hölmö pallo”, nauroin ja taputin Dunjaa kaulalle.
      Yksityisten kanssa piti olla tarkempi, että loimet menisivät oikeille paikoille ja katsoia pitikö niillä olla joku loimi. Viikkasin tuskaisena Cillan ja Faen toppaloimia. Lassella ei vielä onneksi ollut paksua kasaa loimia jo valmiina kaapissa niin sen loimi oli helppo laittaa paikalleen. Aleksi toi kolme hevosta vielä sisälle ja kävin niiden takit vielä riisumassa.

      Ruoka turposi kohisten. Hevosetkin vaikuttivat jo nälkäisille. Haimme yhteistuumin Aleksin kanssa heinää hevosille. Heinien laitto oli hiukan hankalaa, kun en osannut oikeita mittoja. Sylillinen oli kupollinen ja isokasa oli ämpärillinen. Sain ne laitettua onneksi Aleksin parin huomautuksen jälkeen. Juoksin ulos viemään pihattoon ja siirtotalliin vielä heinää. Sen jälkeen jaoin tuntihevosille ruoan, kun Aleksi hoiti varsat ja yksärit. Se oli ihan hyvä työnjako. Vein siirtotalliin ja pihattoon vielä ruokaa. Nikitalla ja oli kiire saada ruokaa ja kolisteli vähän kaltereita. Selvisin onneksi hyvin ja huuhtelin vielä ämpärit ja muut astiat missä kuljettelin ruokaa. Aleksi toi lisää heinää, kun minä kävin vielä katsomassa vesitilanteita ja siivosin hieman.

    • #427
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Hoito III tarinatehtävä
      8. tammikuuta 2017
      kirjoittanut Inkeri

      ”Celle, tarvitsetko sä loimea?” mä kysyin rautiaalta, kookkaalta hevoselta, vaikka mä tiesin varsin hyvin, ettei se selviäisi puhumalla niille. Kun mä olin päätökseni tehnyt, pujahdin Cellen avaraan karsinaan, jonka suojissa mä en suinkaan jaellut pusuja ruunan sametinpehmeälle turvalle, vaan viskaisin toppaloimen sen niskaan. Älykellostani pakkasasteita vilkaisten totesin, etten laittaisi fleeceä alle – pelkkä ohuehko toppis tulisi riittämään ohutkarvaiselle hevoselle. Karvamammuteilta näyttävät ponit saivat pärjätä ilman loimea, mutta niiden ilmeistä päätellen se oli hyvä ratkaisu. Kaiken lisäksi varsinkin tallin pienimmät otukset olivat selvästi kasvattaneet itselleen myös rasvakerroksen, jonka turvissa ei tulisi kylmä arktisellakaan kelillä.

      Kun mä olin loimittaessani hevosia tarkistanut, etteivät ne olleet saaneet minkäänmoisia naarmuja, kipaisin kurkkaamaan turpoavia väkirehuja ja jaoin sen jälkeen heinät jokaisen karsinan pelleteille lepäämään. Sillä välin hain pellava -, mella -ja viherrehuannokset kottikärryihin, josta jakelin ne hevosille, tuijottaen silmä kovana ruokintataulukkoa, jonka olin napannut seinältä käteeni. Mulla ei ollut tietoa Pätkiksenkään vertaa, olisiko se lista pitänyt jättää kaikkien kurkittavaksi rehukammioon, mutta eipähän poliisit tullut pidättämään mua, vaikka irrotinkin sen nuppineulojen kidutuksesta.

      Kun kaikki hevoset olivat syöneet, mä tajusin, että olin loimittanut ne turhan aikaiseen, mutta hevoset tuntuivat välittävän rutiineita enemmän ruuistansa. Iloisesti hyräillen napsin kaksi hevosta kerrallaan leutoon pakkasilmaan riehumaan. Mun olisi tehnyt mieli tehdä niin, kuten kotona olisin tehnyt – päästää hevoset vapaina tarhaan. Päätin silti kunnioittaa hiukan Hallavankin tapoja ja pitää hevoset riimunvarsiin kiedottuina sekä loimiin paketoituina. Mä saatoin tuta, kuinka piparimaha karisi lujaa vauhtia rampatessani junanomaisesti talli-tarha-väliä, mutta eipä siitä haittaakaan olisi. Ainakin mä sain kahta enemmän intoa kuskata esikuivaa purtavaa kottikärryillä talliin ja pudottaa kuivaheinää vintiltä. Sen homman tehtyäni mä tartuin harjanvarteen ja näytin sen superahkeran puolen itsessäni tekemällä Hallavan uuden ennätyksen lattian siistimisessä – kolme minuuttia viisikymmentäkaksi sekuntia.

      Kaupanpäällisinä tarjosin Aleksille apua tarkistamalla automaattikuppien toimivuuden ja suolakivien riittävyyden. Mä toivoin, että kun mun todellinen tarmokkuus nähtäisiin, mä pääsisin tallin yleiseksi apuriksi tallityöntekijänä. Hoitajana oleminen kuului Inkeri kaksitoistavuotiaalle, ei Inkeri täysi-ikäiselle. Ja no, totta puhuen mun olisi pakko päästä tallityöntekijäksi. Muuten en ikinä saisi mistään töitä epäkäytännöllisyyteni ja hajamielisyyteni vuoksi, enkä sitä kautta saisi ikinä tuntea sitä onnea, kun säästöpossusta putoaa nippu tuhatlappusia.

    • #428
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Tavallinen päivä muiden joukossa – melkein.
      12. tammikuuta 2017
      kirjoittanut Pujo

      Päivät olivat kuluneet leirin jälkeen nopeasti. Rutiinit palasivat, ja vaikka tallille oli saapunut uusia kasvoja sekä varsoja, olin ollut tasaisessa virrassa koko ajan. En sen kummemmin ollut pyörinyt tallilla muuten kuin hoitamassa Darlia, mutta tänään päätin käydä tallituvassa keittämässä itselleni teetä.

      Tallitupa oli hiljainen, kuin myös minäkin. Laskin teepannuun vettä ja asetin sen keittymään. Istahdin pöydän ääreen ja katseeni harhaili lattialla. Ulkoa kantautuneita hiekotushiekan palasia oli ympäri lattiaa, ja lattian poikki vilisti hiiri. Hiiri!?
      Tokaisin ”Oho”, ja katsoin, kun se katosi jonnekin. Tallikissat olivat kai olleet laiskoja! Hiiriä ei ollut näkynyt Hallavassa kuulemma aikoihin, ja Aleksikin joskus oli kehunut kuinka tehokkaita tallikissat olivat jyrsijätuholaisten torjunnassa – eli tästä pitäisi ehdottomasti kertoa hänelle.

      Oli siis aika sosialisoida – lähdin kiertämään tallia, ja kysyin melkein jokaiselta vastaantulijalta, tiesivätkö he missä Aleksi mahtaisi sijaita. Lopulta kuin vainukoira konsanaan pääsin tuon miehen jäljille. Jäljille tosiaan, katsoin parkkipaikalla olevia autonjälkiä. Hän oli kuulemma kaupassa. Milloin Aleksi muka kävisi kaupassa keskellä vilkasta talli-iltapäivää..? No jaa, ei auttanut muu kuin palata takaisin tallitupaan. Teevesi oli jo jäähtynyt, joten laitoin sen uudestaan keittymään. Tallituvassa käväisi porukkaa ja ajattelin kertoa hiiren olemassaolosta, mutta he lähtivät niin nopeasti, etten löytänyt sopivaa kohtaa kertoa. Join vain teetäni. Aleksiakaan ei kuulunut takaisin, joten päätin kirjoittaa paperille viestin. Tussilla isoin kirjaimin raapustin paperiin sanat, ”TUVASSA NÄHTY HIIRI TÄNÄÄN”. Lisäsin paperin nurkkaan vielä piirroksen laiskasti makoilevasta kissasta ja ilkikurisesta hiirestä. Jätin paperin pöydälle ja lähdin kotiin.

    • #429
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      SOLARIUM KESKELLÄ TAMMIKUUTA
      23.1.2017
      kirjoittanut Inkeri

      Tallipiha kylpi auringonvalossa ilman saippuaa. Vaikka keltainen kaasupallo lakaisi ainoastaan Hiisun hiirtenmetsäsysreittejä, tuntui se silti solariumilta keskellä tammikuuta, kun mä talutin Aleksin pyynnöstä Astaa sisälle hoidettavaksi. Harmaa ponitamma kuikuili mua anovasti sen paksun otsatukkansa takaa, enkä mä voinut vastustaa kiusausta. Mä tiesin vallan mainiosti, että toiminnallani opetin yksinomaan huonoja tapoja tallin urankuluttajille, mutta lahjomisen ansiosta ne eivät ainakaan irtisanoituisi tärkeästä työstänsä kuskata alkeistuntilaisia.

    • #430
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Iltasyöttö
      26.1.2017
      kirjoittanut Pujo

      ”Noniin, aloitetaan”, Aleksi sanoi, kun saavui tallitupaan valmiina avustamaan häntä iltasyötössä. Hän sanoi, että voisin käydä laittamassa rehut turpoamaan jonka jälkeen voisin jo aloittaa heinien jakamisen. Nyökkäsin ja lähdin ruokavarastolle Aleksin kävellessä ulos hakemaan viimeiset hevoset tarhoista. Katselin ympärilleni ja aloin työskentelemään hitaasti, mutta varmasti. Mittasin rehut ja veden, jätin tuotoksen muhimaan ja lähdin jakamaan heinää. Surrasin kottikärryjen kanssa edestakaisin, ja kun kaikki heinät oli jaettu, Aleksi pyysi minua ottamaan loimet pois juuri ulkona tulleilta hevosilta. Seuraava tehtäväni sisälsi siis viikkausta ja asettelua, jossa en ollut mikään mestari ottaen huomioon oman vaatekaappini, mutta suoriuduin tehtävästä kuitenkin ihan hyvin omasta mielestäni.
      ”Ootko valmis?”, kuului Aleksin ääni juuri, kun olin viikannut viimeisen loimen. ”Joo”, vastasin ja lähdin Aleksin ääntä kohti. Seuraavaksi oli operaatio rehuvaraston heinätäydennys. Minä kipusin vintille ja tiputin sieltä pari paalia, jotka Aleksi sitten vei varastoon.
      ”Jaa sie nyt ne väkirehut niin mie haen esikuivat heinäset tuolta”, Aleksi sanoi ja tarttui kottikärryihin. Minä palasin ruokavarastolle ja jaoin taas ruokaa liikkuen ees taas tallin käytävillä. Karsinoista kuului rouskutusta.
      Lopuksi vielä siistin paikat. Aleksi kiitti avusta ja toivotti mukavat illanjatkot.

    • #431
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Maanantai
      30. tammikuuta 2017
      kirjoittanut Pujo

      ”Tottakai!”, kuului Sallin iloinen ääni.
      Astuin tallitupaan ja näin Ruskan kosinta-asennossa, toinen polvi maassa suoraan Sallin edessä. Kulmani kohosivat suuresta hämmästyksestä, mutta sekunnissa tajusin herran vain solmineen kengännauhansa. Salli sattui olemaan juuri ”sopivassa” kulmassa tallitupaan saapuvan silmille. Hymyilin ja peitin suusta karanneen naurahduksen yskäisyyn. ”Terve, mitäs kuuluu?”, kysyin heiltä ja sain vastaukseksi ”Oikein mukavaa”, melkein yhdestä suusta. ”Aika kiva et lunta tulee mutta kunhan ei jouduttas taas lumitöihin”, sanoin hieman vitsaillen viitaten kertaan, jolloin olin ajautunut lumisotaan Sallin ja Renan kanssa. Salli nauroi muistaessaan tapahtuneen.

      ”Ootteko muuten nähny Renaa?”, kysyin vielä parivaljakolta ennen tuvasta poistumista. ”Kyyhkyä hoitamassa varmaankin”, Salli vastasi. Kävelin talliin tuntihevospäädystä. Rena oli vaikuttanut eilen vaisulta, ja halusin selvittää asian, sillä en ollut vähään aikaan kerennyt juttelemaan hänen kanssaan sen kummemmin. Kurkkasin Kyyhkyn karsinaan, mutta siellä oli vain tyhjät kottikärryt. Jatkoin matkaa satulahuoneelle päin. Sitten Rena tulikin vastaan talikko kädessään, vakava ilme kasvoillaan. Kun katseemme kohtasivat, hän hymyili hieman ja moikkasi hiljaa. Hän olisi mennyt minusta ohi, mutta pysäytin hänet sanomalla ”Hei-”. Hän käänsi katseensa minuun ja jatkoin hienovaraisesti, ”Onko kaikki okei?”. Tytön ilme oli synkkä hetken aikaa, ja hän sanoi hiljaa, ”No, on, mut ei”. Hän nyökkäsi päätään karsinan suuntaan, ja seurasin häntä.

      Jäin karsinan ulkopuolelle nojaamaan, kun Rena alkoi siivota. ”Mua vieläkin harmittaa että jouduin jättämään Astan”, hän kertoi. Kuulin hänen äänestään, että häntä todellakin harmitti. ”Kaikki tuntuu tyhmältä, mikään ei tunnu samalta”, hän sanoi ääni väristen ja huokaisi lapatessaan kasan lantaa kottikärryyn. Kurkkasin karsinaan ja Rena nojasi talikkoon surullinen ilme kasvoillaan. Siirryin ovesta sisälle ja laskin käteni hänen olkapäälleen. ”Mutta ei kaiken tarvii olla samanlaista. Sulla on nyt ihana Kyyhky, ja oon varma että teille tulee vielä ihan parhaita muistoja. Eikä Astan kanssa saadut muistot katoa mihinkään”, yritin rohkaista Renaa. ”Tää vaihe on varmasti hankala, mutta kaikki kääntyy parhain päin, eikä sun tarvii olla yksin murheidesi kanssa”, jatkoin mahdollisimman lohduttavalla äänellä. Sitten tyttöraukka alkoi itkemään, ja halasi minua. Halasin kunnolla takaisin, sillä minusta tuntui että halausta hän todella kaipasikin. Rena niiskahti ja tokaisi, ”Kyllä tää tästä… Kiitos”. Hymyilin ja hänkin näytti hieman pirteämmältä.

      ”Tuu tallitupaan kun oot valmis”, sanoin hänelle. Rena nyökkäsi hymyillen pienesti ja jatkoi talikoimista. Minä menin tupaan, josta Ruska sekä Salli olivat liueenneet jonnekin. Avasin kaappini ja kaivoin repustani suklaalevyn.

      Hetken kuluttua Rena tuli tupaan. ”Haluutko teetä tai jotain?”, kysyin ja pidin kädessäni teepannua. ”Voisin ottaa”, hän vastasi ja laskin vettä pannuun. Laitoin veden kiehumaan ja istahdin pöytään, johon Renakin oli löytänyt tiensä. Olin piilottanut suklaalevyn pöydällä olevan lehden alle, ja otin sen esiin virnistäen. Tarjosin Renalle suklaata, ja hän hymyili. Joimme teet ja jutustelimme niitä näitä. Hän vaikutti jälleen aika normaalilta itseltään, kun sain hänen ajatuksiaan muualle. ”Tehdään jotain hauskaa!”, sanoin, ja kyselin josko hän haluaisi lähteä kanssani metsäretkelle, lumisotasille tai seuraavana perjantaina maastoon. ”Ei ainakaan lumisotaa”, Rena vastasi naurahtaen mutta en ollut varma, oliko hänen lauseensa sittenkin vain harhautustaktiikka, jotta en olisi osannut odottaa yllätyshyökkäystä.

    • #432
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Maanantai Osa2
      30. tammikuuta 2017
      kirjoittanut Rena

      Olin tullut tallille aikaisin ja päätin putsata Kyyhkyn karsinan, sillä aikaa kun Kyyhky ja varsat olivat pihalla. Lähdin hakemaan kottikärrjä ja talikkoa, paluumatkalla karsinalle Pujo tuli minua vastaan. Hymyilin tytölle vaisusti ja tervehdin.
      ”Hei-” Pujo sanoi.
      Käännyin katsomaan tyttöä käytävällä kysyvästi.
      ”Onko kaikki okei?” Tyttö viimeisteli lauseensa haastavalla kysymyksellä.
      Taas pohdin hetken mielessäni vastaustanii, Pujo katsoi minuun huolehtivaisella ilmeellä.
      ”No, on, mut ei” Vastasin ja nyökkäsin päätäni karsinan suuntaan.
      Tallustin karsinalle ja Pujo seurasi perässä, tyttö jäi karsinan ulkopuolelle kun minä aloin touhuamaan siivouksen parissa.
      ”Mua vieläkin harmittaa että jouduin jättämään Astan”, Soperin hiljaisesti, samalla luoden lantaa.
      ”Kaikki tuntuu tyhmältä, mikään ei tunnu samalta”, Jatkoin.
      ”Mutta ei kaiken tarvii olla samanlaista. Sulla on nyt ihana Kyyhky, ja oon varma että teille tulee vielä ihan parhaita muistoja. Eikä Astan kanssa saadut muistot katoa mihinkään” Pujo sanoi rohkaisevasti ja jatkoi:
      ”Tää vaihe on varmasti hankala, mutta kaikki kääntyy parhain päin, eikä sun tarvii olla yksin murheidesi kanssa”
      Pysähdyin työn teossani, kelasin ajatuksia mielessäni ja lopputuloksena kyynel vierähti poskeani pitkin. Pujo tuli ja halasi minua.

      Minusta tuntui että Pujo ymmärsi minua, istuimme tuvan pöydän ääressä hörppien teetä ja napostellen suklaa paloja.
      ”Me voitais tehä jotain” Pujo sanoi ja hörppäsi teetä.
      ”Niinku mitä?” Kysyin
      ”Jotai hauskaa!” Pujo hihkaisi ja jatkoi ehdotellen:
      ”Jos vaikka lähtisit kanssani metsäretkelle, lumisotasille tai seuraavana perjantaina maastoon.”
      ”Ei ainakaan lumisotaa” sanoin ja naurahdin.
      ”Ei sitte” Pujo sanoi hymyillen.
      ”Noh, jos vaikka lähdettäisiin pulkka mäkeen” Ehdotin.
      ”Aamulla tullessani näin tallin laidalla kaksi yksinäistä pulkkaa, jos vaikka kysyttäis Aleksilta että saataisko me lainata niitä ja mentäis sinne ladon lähistöllä olevalle mäelle?” Ehdotin Pujolle.

      Ja näin toimittiin, Aleksi sanoi että pulkkia voisi lainata kunhan ne palaisivat ehjinä takaisin. Niimpä minä ja Pujo vaelsimme metsässä kohti mäkeä. Mäelle saavuttuamme kipusimme huipulle.
      ”Sä meet muute ekana” Pujo sanoi katsoen jyrkähköä mäkeä hieman järkyttyneenä.
      ”Vaikka niin” Sanoin virnstäen.
      Istuin vaaleanpunaisen pulkan selkään ja valmistauduin mäkeen, ponkaisin käsillä vauhtia ja syöksyin kiljuen mäkeä alas, meinäsin törmätä mäntyyn mäen loppuvaiheessa mutta säästyin siltä kunniallisesti.
      ”Tuu, se oli iha super kivaa” Hihkuin alhaalta Pujolle joka seisoi sinisen pulkkansa kanssa mäen yläpäässä.
      ”No, nii kai” Pujo mutisi ja istahti varoen pulkkansa selkään.
      Tyttö puukkasi pulkkaan varoen vauhtia ja sitten hänkin syöksyi mäen läpi, mutta alhaalla tyttö oli pelkkää hymyä.
      ”Oi vitsit toi oli kivaa,” Pujoki hihkui.
      ”Mutta siihen vois tarvita jotain lisää” Sanoin pohtien, Pujo katsoi minua kysyvänä.
      ”Mitä lisää” Tyttö kysyi varovasti.
      ”Hyppyri, me tarvitaan hyppyri.” Totesin ylpeänä ideastani.
      Pujo katsoi minuun järkyttyneenä, mutta silti me aloimme väsätä jonkunlaista hyppyritä lumesta mäen reunaan. Eikä siinä kauvan kestänyt kun hyppyrimme seisoi ruhtinaallisesti mäen loppu päässä.
      ”Meitsi menee muute ekana” Ilmoitin ja juoksin mäen päälle pulkan kanssa.
      ”Siitä vaan” Pujo sanoi hymyillen.
      Havaistin ratsukon tulevan meitä kohti kärrypolulta päin.
      ”Moi Caitlyn!” Huikkasin Caitlynille joka tuli Beedan kanssa mäen alapäähän Pujon lähettyville.
      ”Mitäs täällä tapahtuu” Caitlyn ihmetteli ja katsoi vuorotellen minua ja hyppyriä.
      ”Rena yrittää itsemurhaa?” Pujo sanoi ja naurhti.
      ”Siltä näyttää” Caitlyn totesi ja pudisti päätään hymyillen.
      ”Ei toi hyppyri nyt niin iso oo!” Sanoin ja istuin pulkkaan.
      ”Mä en tiiä uskallanko mä ees kattoo” Pujo voihkaisi ja katsoi hyppyriä hieman kauhistuneena.
      Hymylin vaan ja puukkasin käsillä vauhtia, ohjailin taktisesti pulkan kohti hyppyriä. Ja viuuh. Lensin tyylikkäästi hyppyrin yli ja liuin mäen alas.
      ”Woohoo!” Hihkuin onnistuneen laskun innostamana.

      Caitlyn ja pujo nauroivat minulle, Caitlyn jatkoi ,matkaansa, laskin Pujon kanssa voielä mäen pari kertaa. Vaikkakaan Pujo ei kertaakaan uskaltunut kokeilemaan hyppyriä hauskaa meillä oli.
      Tallustaessamme takaisin päin olimme noin puolimatkassa kun havahduin.
      ”Ai niin, ei, mä unohdin. Miten mä pystyin unohtamaan” Voivottelin säikähtneenä.
      ”Mitä, mitä sä unohdit” Pujo kysyi jo hätääntyneenä.
      ”Miten mä voisin unohtaa sen” Voivottelin ja kyykistyin maahan peittäen naamani hanskoillani.
      Salakavalasti keräsin lunta lapasiini ja muotoilin siitä pyöreän pallon, wiih vaan ja pallo osui Pujon ritamuksille. Hymyilin ja sanoin virnistäen:
      ”Mitä lumessa temmeltäminen olisi ilman Lumisotaa?”

    • #433
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Oikeesti aika epäsosiaalinen
      31.1.2017
      kirjoittanut @Ohto

      Mun elämä talliorjana oli lähtenyt hyvin käyntiin. Life was good. Osasin jo tunnistaa suurimman osan hevosista toisistaan, ainoastaan suokkitammat Kyyhky ja Tinttu menivät sekaisin, kun en ikinä muistanut kumpi oli se ruskea ja kumpi musta. Ja varsojen kanssa olin ihan helisemässä, en ikinä tunnistanut yhtäkään varsaa toisistaan, mutta onneksi kaikki seurasivat omia äitejään, joten olin ihan hyvin onnistunut tammamammojen pihalle- ja sisäänviemisessä. Kerran olin vienyt toisen kaksosvarsoista väärän äidin ja varsan kanssa, mutta omana puolustuksenani voin sanoa, että se kyllä seurasi ihan itse meitä. Mutta sitä sekaannusta lukuunottamatta olin ihan onnistunut ensimmäisinä parina viikkonani!

      En mä ollut kenellekään oikein jutellut Hallavassa, mutta tunnistin naamalta joitain vakikävijöitä. Esimerkiksi se punkkarityttö kävi usein täällä, samoin joku punatukkainen, mutta niitä saattoi kyllä olla kaksi. Tai sitten se vain puuhasi monen hepan kanssa. Ja sitten oli sellainen pieni brunette, joka välillä kulki jonkun itseään vanhemman tummatukkaisen tyypin kanssa. Ja sen ruskeatukkaisen pojan kanssa, sen nimi oli joku lehtijuttu tai jotain. Okei, olin mä muutamalle täältä jutellut, mutta pääasiassa parille tuntilaiselle kun ne oli tarvinnut apua, ja sitten Alanan kaverille Emmalle. Ja vähän sen Jasen kanssa silloin, kun satuttiin käytävälle samaan aikaan.

      ”Hei! Tuleeks Alana tänää?” Emma ilmestyi Lokin karsinan ovelle. Loki siirtyi mun niskan hamuamiselta haistelemaan blondin kypärää, mikä roikkui sen kädessä.
      ”En tiiä, ei vissiin?” mä jatkoin karsinan siivoamista.
      ”Hm, ku se pyys pistää Lassen ruuat, ni mietin et jos se ei tuu ni pistänks Faenkin…” blondi jatkoi pohdintaansa ääneen, eikä ollutkaan lähtenyt mun edestä.
      ”No öö.. Ehkä se tulee? En tiiä, sun pitää kysyä siltä”, mä hymyilin ja työnsin kottarit pois ovelta. Loki jäi nyt puhtaaseen karsinaansa seisomaan.
      ”Kei. Noh, ehkä mä vaan tekstaan sille. Nähään!” Emma hymyili mulle ja lähti ponnari heilahdellen pois.
      ”Ehdottomasti, muutenhan sulla tulee mua ikävä”, mä virnistin vastauksena, ja sain blondin nauramaan.

      Mä siirryin jo seuraavaan karsinaan, kun joku ilmaantui taas ovelle. No, mikä täällä nyt oli? Ei mua ikinä ollut kukaan tullut aiemmin häiritsemään. Mä olin varmaan liian alhainen Hallavan porukalle, kun olin vaan tällainen talliorja. Hämmennyin vähän kun nostin katseeni sontakasasta ja näin sen punkkarin.
      ”Oot sitten nähtävästi tutustunut Hallavan eliittiin?” se hymyili ja nojasi oveen.
      ”No, Alanaan? Ja sen kavereihin..?” en mä tiennyt mikä oli ’Hallavan eliitti’.
      ”Nii eli just niihin. Ihan vaan varotuksen sanana, en tiiä kuinka järkevää ton Emman kaa on flirttailla. Se ei oo meinaan kamalan… kestävää sorttia.”
      ”Öö- siis- en mä- Ihan ookoolta se musta vaikuttaa?” tyttö kuulosti siltä, kuin sillä olisi ollut jotain historiaa Emman ja flirttailun kanssa. Enkä mä nyt tietenkään ollut tosissani. Emma ei ollut oikeen mun tyyppiä.
      ”No, varotanpa vaan”, se levitti käsiään. ”Millon sulla on tauko? Et oo tainnu tutustua oikeen porukkaan?”
      ”Een oo, ja ihan millon vaan, mun pitää vaan putsaa nää karsinat täs illan aikana ja sit tehä ruokinta.”
      ”Tuu tallitupaan! Siellä on paljon porukkaa nyt. Ne on kaikki tosi kivoja, Emma tais lähteä ton Lassen kanssa..”
      ”No, okei… Otan vaan tän.”
      ”Jes, hyvä”, punkkari lähti pois, ilman että edes esitteli itseään. Se oli vaikuttanut kamalan mukavalta tyypiltä, ja jotenkin mulle tuli sellainen vaikutelma, ettei mun tähän saakka tutustumani tyypit ollutkaan niitä Hallavan kivoimpia. Joo, ehkä ne oli vähän sellaisia, sellaisia, mutta kyllä niiden kanssa toimeen tuli. Ja Alana oli ainakin huipputyyppi silloin kun sen kanssa jutteli kunnolla, samoin Jase vaikutti ihan jeesiltä, vaikka musta tuntui, että se oli vähän epäluuloinen mua kohtaan. Emman kanssa me oltiin vain vitsailtu, mutta tultiin ihan toimeen silloin, kun se kävi meillä.

      Mä vedin leveän virneen naamalleni ja astelin rennosti tallitupaan. Ainakin viisi silmäparia kiinnittyi muhun, se punkkari, sen vieressä oleva mustatukkainen tyyppi, sitten se pieni brunette, se (tai toinen niistä??) punatukkainen, ja sitten silmälasipäinen brunette.
      ”Heei, sä tulit! Mä jo aattelin, että jänistäisit”, sinitukkainen hymyili, ja mä virnistin.
      ”Enhän mä nyt ikinä, pois musta sellainen.”
      ”Nii, tässä on Ohto!”
      ”Joo, moi, teen vähän talleja aina…” otin kengät pois ja siirryin hanan luokse seinään nojailemaan. Seurasi esittelykierros. Oli Pujoa, Sallia, Renaa ja Katria. Muilla oli hoitohevonen, mutta Katri omisti sen Novan.
      ”Aa, se on tosi kiva kaveri, mä aina juttelen sille mukavia kun liukastellaan tarhaan”, mä hymyilin leveästi, ja sain Katrin hymyilemään aidommin, kuin miltä se oli hetki sitten näyttänyt.

      Smalltalkasin näiden ihan vieraiden tyyppien kanssa varmaan vartin, ja näytin ulkoapäin tosi ekstrovertilta ja mukavalta. Sitten joukkoon liittyi vielä se toinen punatukka (niitä olikin kaksi!!), joka esitteli itsensä Valmaksi. Moikkasin sitä nopeasti, ja sitten se keskittyi puhumaan sille punkkarille. Onneksi se aloitti puhumisen sen nimellä, joten mulle selvisi, että sinitukkainen oli Nanna. Huh, en olisi halunnut kysyä. Se olisi pilannut mun coolin maineen. Tällainenhan mä olin, pelkkää läppää ja rentoa virnistystä. Ainakin muille. Samalla kun rennosti ja coolisti juttelin säästä ja muusta mukavasta, sisällä mä halusin vain pois, haistattaa näille kaikille pitkät. Sen mietteen jälkeen alkoi päässä soimaan mantra siitä, miten vihasin itseäni, miten epäaito olin. Mun oli pakko pahoitella tyypeille ja lähteä takaisin talliin lappamaan paskaa, jossa mun mietteeni selkenivät hiukan.

      Ja sitten ne hävisivät kokonaan, kun karsinan ovelle ilmestyi mustatukkainen pikku tyttö, joka ei saanut satulavyötä auki.
      ”Tottakai voin auttaa”, asiakaspalveluhymy naamalle, ja menoksi. Mun mottoni.

    • #434
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Heihei Hallava?
      4. helmikuuta 2017
      kirjoittanut Salli

      Istuin tuvassa ja tutkin pöydän ääressä opolta saatuja esitteitä. Minulla ei ollut vieläkään mitään hajua mitä haluaisin opiskella. Vanhempani yrittivät saada minut lähtemään sinne minne haluaisin, mutta halusin pysyä lähellä Mincaa ja hevosia. Minulle oli ehdotettu jos minkälaista ja vanhempani lupasivat tukea minua valinnassa kuin valinnassa, kunhan se vain olisi mielestäni hyvä ja kannattava. Ovi kolahti ja Alana asteli tupaan Ohto perässään. Uusi tallityöntekijä oli varsin mukava tapaus. Oli aina hymyssä liikkeellä ja auttoi heti jos ei osannut tehdä jotain.

      ”Moi”, sanoin mietteissäni, kun luin Pronssijoen lukion esitettä. Alana ja Ohto tervehtivät minua ja tulivat myös pöydän ääreen. Ohto söi välipalaa ja Alana joi vettä.
      ”Mitä sä katselet?” Alana kysyi ja katsoi esitettä ratsastuslukiosta.
      ”Yritän selvittää mitä tekisin tulevaisuudessa”, vastasin tympeästi ja nostin katseeni lukion esitteestä.
      ”What you haluat tehdä?” Alana kysyi ja selasi esitteitä.
      ”No haluaisin pysyä lähellä hevosia ja tehdä jotain yleispätevää”, vastasin ja huokaisin. Lukio voisi viedä liikaa aikaa, mutta se antaisi hyvän pohjan erilaisille ammateille. Ammattikoulussa taas ei oikein ollut alaa.
      ”Lukio olis hyvä siinä tapauksessa”, Alana sanoi ja otti kulauksen vettä.
      ”En haluais lukioon. Oon kuullut liikaa kauhutarinoita sieltä”, vastasin hieman naureskellen.
      ”Olisko merkonomi hyvä?” Ohto kysyi yllättäen ja katsoin häntä kysyvästi.
      ”En oikee tiedä siitä mitään, mutta kai täältä löytyy siitäkin esite”, aloin penkomaan Alanan avustuksella esitteitä ja löysimme kasasta esitteen mikä käsitteli datanomin, merkonomin ja sosiaalialan. Aloin lueskelemaan esitettä ja Ohto ja Alana alkoivat keskustella keskenään.
      ”Mä taidan lähteä takas töihin”, Ohto sanoi ja pakkasi eväslaatikkonsa.
      ”Kiitos vielä ideasta!” huikkasin nuorukaiselle ennen kuin ovi kolahti hänen perässään kiinni. Istuimme Alanan kanssa vaitonaisina pöydässä.
      ”Mä taidan kerätä nää pois tästä pöydältä”, mutisin ja keräsin kaiken takaisin kangaskassiini. Alana liukui poispaikalta ja kertoi menevänsä ratsastamaan Faella ja Emma tulisi mukaan Lassella.

      Järjestelin omat tavarani kasaan ja otin vähän syötävää. Raapustin syödessäni Renalle viestin ja kysyin tulisikohan tänään tallille. Emme olleet jutelleet viimeaikoina kunnolla joten halusin pian taas jutella kunnolla. Hänen ja Jessen kuulumiset kiinnostivat kovasti ja tietenkin se miten Kyyhkyn kanssa nykyään meni. Rena vastasi tulevansa kolmen jälkeen paikalle. Saisin odottaa vielä pari tuntia. Söin evääni loppuun ja lähdin pihalle. Siellä oli mukavasti satanut uusi lumipeite maan suojaksi. Lumen alla jää oli petollisen liukasta joten sai askeltaa varovasti eteenpäin.

      Tallissa liityin Valman ja Katrin seuraan. He puhuivat keskenään jostain lukion tapahtumasta.
      ”Moikka!” Katri tervehti pirteästi ja kokosi Novan loimia. Valma istui jakkaralla ja pyöritteli pinteleitä.
      ”Terve”, vastasin ja kävin istumaan Valman vierelle.
      ”Haluatko auttaa pinteleiden kanssa?” hän kysyi ja ojensi sekaista koria minulle.
      ”En kyllä hirveästi haluaisi, mutta mulla ei taida olla vaihtoehtoja”, vastasin ja otin kaksi löysästi käärittyä kääröä ja aloin kiristämään sitä.
      Puhelimme keväästä ja keskustelu ajautui taas koulunkäyntiin.
      ”Mihin sä ajoit hakea?” Valma kysyi ja otti viimeisen huonosti käärityn pintelin korista. Huokaisin ja heitin käärimäni takaisin koppaan.
      ”Sen kun tietäisin. Ohto ehdotti mulle merkonomia, kun lukio ei oikein pue”, kerroin heille.
      ”Mun kummitädin tyttö valmistuu merkonomiks nyt keväällä. Mä voin kysyä siltä mitä se on tykännyt jos sua kiinnostaa?” Katri kertoi ja viikkasi loimia takaisin kaappiin.
      ”Joo merkonomissa on vähän molempia ja sähän voisit kokeilla kaksoistutkintoakin?” Valma ehdotti.
      ”Joo olis kiva jos kysyisit. Nii olishan sekin yks vaihtoehto. Se mitä luin merkonomista vaikutti aika hyltä”, myönsi ja sain kannustusta Valmalta ja Katrilta.
      ”Sussa olis kyl sellasta asiakaspalveluhenkeä. Oot niin pirteä ja aina menossa”, Valma sanoi. Katri kehui mun suostuttelu taitoja.
      ”Noni noni. Pitää vielä tutkia, mutta en sulje sitä ainakaan vielä pois mun vaihtoehdoista”, kerroin heille.
      Autoimme vielä Katria Novan loimien viikkaamisessa ja asettelimme satulahuovat siististi. Sen jälkeen minun ja Valman piti mennä auttamaan tuntilaisia. Kävimme auttamassa heidät maneesissa selkään ja kävelimme sen jälkeen vieretysten takaisin talliin.
      ”Miten sulla menee?” Valma kysyi minulta, kun kävelimme lumessa ettenpäin.
      ”Ömm hyvin kai? Yhteishaku tuottaa vaan stressiä”, yritin vastata mahdollisimman täsmällisesti.
      ”Joo, mutta syvemmin. Onko sulla kaikki nyt ok?” Valma sanoi ja pysähdyimme. Valma viittasi käteeni ja tartuin siihen tavanomaisesti. Katsoin maahan ja hieroskelin vasenta kättäni. En ollut puhunut Valman kanssa viime kevät-kesän tapahtumista. Olin saanut jonkinlaisen epätoivoisen hetken ja viiltänyt vasemman ranteeni auki. Pahasti. Kesän olin käynyt usein terapiassa, mutta nyt olimme siirtyneet kerran kuukaudessa tai puolentoista kuukauden välein käynteihin.
      ”No.. kyllä menee silläkin kannalla ihan hyvin”, vastasin hiljaisesti ja nostin varovaisesti katseeni maasta. Valma katsoi minua myötätuntoisesti ja halasi minua. Halasin häntä takaisin.
      ”Mikä sai sut nyt kysymään mun tilasta?” kysyin kun irrottauduimme toisistamme ja jatkoimme hiljalleen kävelyä.
      ”Ehkä se, että sun täytyy ajatella nyt sun tulevaisuutta. Haluan ettet ajattele menneisyyttä liikaa”, Valma kertoi minulle ja hymyilin.
      ”Niin. Onhan mulla paljon kaikkea mielessä mikä olis hienoa”, vastasin punapäälle ja astuimme takaisin tallin lämpöön.
      ”Mitä esimerkiksi?” Valma kysyi ja sulki oven perässämme.
      ”Noh. En oo kertonut tästä vielä kenellekään”, aloitin ja näin Valman kummastelevan ilmeen ”mulle olis paikka lukioon Sveitsissä. Mikä tarkottais sitä, että mahdollisesti voisin muuttaa takaisin Sveitsiin ja aloittaa siellä lukion”.

    • #435
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Hoito III:n lopputehtävä
      5. helmikuuta 2017
      kirjoittanut Rena

      Astuin talliin hyvin aamu-unisena. Aleksi oli pyytänyt minua auttamaan minua aamusyötössä. Olin suostunut hommaan. Tallin käytävällä uusi tallityöntekijämme Ohto selasi puhelinta.
      ”Moikka, ootko nähny Aleksia?” Kysyin pojalta.
      ”En, Aleksihan tulee tänää paikalle vasta kymmenen maissa ku sillä on joku meno.” Ohto sanoi laittaen samalla puhelimensa taskuun.
      ”Autatko sä sit mua aamutallis?” Varmistin Ohtolta.
      Ohto nyökkäili ja otti sinisen post-it lapun taskustaan. Hän ojensi lapun minulle. Lapussa oli kaikki asiat mitkä meidän pitäisi tehdä aamulla.
      ”Eiköhän aleta hommiin” Sanoin.

      Minun tehtäväksi tuli viedä heppoja pihalle, lakaista käytäviä, heinien jakaminen karsinoihin ja suitsien puhdistamista.
      Aloitin jakamalla heiniä kasan jokaiseen karsinaan. Melli melkein puski pihalle karsinasta kun olin neidille veimässä omaa heinä kasaansa.
      ”Rauha nyt tyttö” toruin tammaa ja sain heitettyä heinä kasan tamman karsinaan.
      Onneksi Aleksi oli jättänyt minulle selkeät ohjeet lapulle, ja vähän väliä Ohto kävi kurkkimassa tallin puolella että tein kaiken oikein.
      Heinien jälkeen aloin loimettamaan heppoja ja viemään niitä pihalle tarhoihin. Hetki pienen pohdin että minkä loimen laittaisin Mellin päälle ja päädyin kevyeen toppaloimeen, Mellin loimettaminen oli sitten yksi tuska, neiti pöyriympäriinsä koko ajan. Noh selvisin siitäkin ongelmasta ihan kunnialla.
      Itse taluttelin ensin Kyyhkyn ja varsat tarhaan. Kyyhky vaikutti rauhalliselta, mutta varsat tepastelivat innolla jäisessä pihassa. Pelkäsin että kohta joku meistä kaatuisi nenälleen pihassa.
      Tarhaan vienti sujui nopeasti minulta ja Ohtolta. Talliin päästyämme hain harjan ja aloin lakaisemaan tallin käytävää, tanssahdellen menin harjan kanssa käytävät läpi. Tämän jaälkeen jalkauduin satulahuoneeseen, hain kostean sienen ja satula saippuaa. Aloin prkamaan suitsuia osiin ja hinkkaamaan osia puhtaiksi. Jokainen hihna piti puhdistaa yksitellen, ja sitten puhdistuksen jälkeen kokoaminen tuottaa ainakin itselleni paljon harmaita hiuksia!

    • #436
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      15.2.2017
      kirjoittanut @Alana

      Minulla ei ollut yhtään innostusta lähteä tallille. Kun sunnuntaina kävin tallilla ensimmäistä kertaa sitten torstain, sain osakseni paheksuvia mulkoiluja tuntilaisten täti-ikäisiltä äideiltä, ja olin autuaan tietämätön mulkoilujen ja hiljenevän supinan kun saavuin paikalle johtuvan siitä, että kirjaimellisesti koko talli näytti tietävän raskaudestani enemmän kuin minä itse. Siitä sain tietää vasta Emmalta, kun hän pisti minulle jonkin asteen vihaisen ja pettyneen välillä olevan viestin, jossa hän vaati saada tietää miksi kuuli ”joltain marja-terttu tätiseltä siitä et oot raskaana??”. Nähtävästi joku oli kuullut keskusteluni Jasen kanssa, sillä epäilin vahvasti, että Eevi alkaisi levittämään mitään sanaa. Eevi oli viisaampi kuin se, ja sitä paitsi, luotin häneen täysin tässä asiassa.

      Joka tapauksessa, sana oli jotenkin päässyt leviämään, ja olin maanantaina lähtenyt sieltä helvettiin saadessani jo viidennen kerran uteluita siitä, oliko se tyttö vai poika. En mä tiennyt. Eikä edes kiinnostanut, sillä en ollut aikeissa pitää sitä. Ainakaan vielä maanantaina. Sitten tiistaina en ehtinyt tallille ollenkaan, vaan englannin kuuntelusta menin suoraan treeneihin ja sieltä sitten Jaselle. Me vietimme ystävänpäivän makoillen ja katsoen leffaa, ja söimme suklaata. En olisi ollenkaan halunnut lähteä sieltä ensin kouluun, ja sitten vielä tallille. Vaan pakko se oli.

      Ratsastin molemmat hevoset, Emmalla kun oli vielä viime hetken vanhojentanssikriisi. Olin saanut viime kuukausien aikana varmaan miljoona kuvaa eri hius- ja meikkityyleistä, ja kiitin onneani, etten joutunut olemaan osallisena mekonvalinnassa. Ei millään pahalla, mutta olisin varmaan hypännyt joltain sillalta mielummin kuin avustanut Emmaa siinä, ainakin jos kampausten valinta oli jo näin suuri juttu.

      Faen kanssa menin koulua, Lassen kanssa taasen hyppäsin hieman isompaa. Ruuna leiskautti hienosti yli esteiden, ja lopulta menimme yhden 140 cm okserinkin, ja ai että, minulla oli ikävä sitä fiilistä. Faen kanssa en ollut nyt hypännyt vähään aikaan, sillä sillä oli hienoinen tauko kaikesta kavalettia suuremmasta. Se kun oli lähtenyt tammikuussa kiikuttamaan minua niin pahasti, että se oli päätynyt minun seinään lentämiseen ja hevosen kaatumiseen. Sen johdosta sillä oli mennyt selkä jumiin, joten tamma oli ollut ulkona kaikesta älyttömän raskaasta nyt hetken.

      Hevoset oli ratsastettu, ihmisiä vältelty, varusteet puhdistettu ja ruoat laitettu, ja nyt vain istuin taukotuvassa ja odotin Ohtoa. Sen työvuoro loppuisi aika pian, ja olin luvannut meneväni hänen kanssaan kauppaan tallilta. Ja sitten pitäisi viimeistellä Alinan kanssa penkkariasujamme.
      ”Heippa”, joku huikkasi ovelta, ja nostin päätäni nähdäkseni sen olevan Nanna.
      ”Mm.. Moi.”
      Oletin, että Nanna jatkaisi matkaa, mutta hän istahtikin viereeni sohvalle.
      ”Mites sulla menee..?” hän kysäisi kasuaalisti, mutta ilmeeni taisi synkentyä sen verran, että hän huomasi minun tajunneen taka-ajatuksensa.
      ”Mä kuulin vähän juttua, että sulla olisi lapsi tulossa?”
      Purin poskea ja ignoorasin vain kylmästi kysymyksen.
      ”Hei, kamoon, haluun vaan tietää onko se totta.”
      ”I don’t want to talk about it.”
      ”No mikset? Sä olet koko Hallavasta ainoa, joka ei halua puhua siitä”, Nanna huomautti.
      ”Koska kaikki sanoo mua jo valmiiks joksuks vitun huoraks ja mä en halua puhua siitä, koska se ei oo kenenkään asia! So could you just please leave me the fuck alone ja mennä kaivamaan jonkun toisen asioita.”
      Nanna oli vain hiljaa, ja minua alkoi kaduttaa ärähdykseni heti.
      ”Sori… It’s just… Mä en oo saanu unta viime aikoina ja oon vaan ihan pihalla ja I don’t know…” mutisin hiljaa.
      ”Ei se mitään. Mutta se siis on totta?”
      ”Mhm.”
      ”Ja kukas isä sit on? Mä oon kuullut useamman ehdotuksen, joten-”
      ”Ai ketä muka?”
      ”No jotkut sanoo, että se olis Ohto, sit tietenki Jase, ja jotain muitakin.”
      Ohtolle minun oli pakko tyrskähtää.
      ”Joo, ei, no thank you. No offence, mut ei. Definitely not Ohto. Se on Jase”, päätin, että kun tästä kerran juteltiin, niin voisi tulla faktatkin esille. Jospa ne sitten lähtisivät leviämään mielummin kuin huhut.
      ”Ootko varma?”
      ”Joo, on se Jase.”
      ”Ja tää on ehkä henkilökohtainen, mutta meinasitteko te pitää sen..? Tai kun- onko sulla mitään suunnitelmia?”
      Kohautin olkiani.
      ”Well, this definitely wasn’t planned, mut en haluu puhuu enempää.”
      ”Okei. Mutta jos joskus haluat puhua, mä oon aina täällä”, Nanna hymyili ja nousi lähteäkseen. Tiedä sitten, oliko hänen ehdotuksensa taustalla oikea halu auttaa vai vain kuulla tuoreimmat juorut, mutta minä arvostin ehdotusta. Vaikka menisinkin todennäköisesti puhumaan Hallavalaisista ensimmäiseksi Eeville, sitten vasta muille.

      Ohto saapui parinkymmenen minuutin päästä. Siinä yhdessä kävellessämme oli aikaa pohdiskella kaikenlaista.
      ”Tiiäks, jotkut sanoo että sä olisit sen lapsen isä.”
      ”Oikeesti? Miksi? Enhän mä nyt…” Ohto nauroi vieressäni.
      ”I know, I know. Tiedän kanssa sen, että se Arttu tuli meille eilen, koska Alina practically messaged me the whole ti– ow!”
      ”Hysst, siitä ei puhuta”, Ohto tönäisi minut ojaan virnistellen. ”Ja hei, ei oo mun syy ettei mulla ollu mitään kämppää tyhjillään siinä sopivasti, niinku sulla ja J–”
      ”Shh. Puhutaanko kukista?”
      ”Älä vaihda aihetta.”
      ”Already did.”

    • #437
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Karkureissu
      4.3.2017
      kirjoittanut @Ohto

      Vaikka mulla ei ollut edes töitä tänään, mä lähdin silti tallille. En mä tiennyt mihin muuallekaan mä olisin voinut mennä, ja kotona olisin varmaan tullut hulluksi jos olisin kuullut yhdenkään Ed Sheeranin biisin enää. Ei millään pahalla, mutta se Alanan lapsikin varmaan osaisi jakolaskualbumin kaikki biisit ulkoa ja takaperin ja vielä laulaakin ne, sillä siihen tahtiin blondi oli lauleskellut perjantaina ilmestynyttä levyä koko. helkutin. päivän. Eikä siinä mitään, ne biisit oli ihan hyviä ja Alana osasi laulaa, mutta rajani mullakin. Alina taasen istui sohvalla tyhjä katse silmissään, ja tuijotti koulukirjoja edessään. Kun Alana ilmaantui jo kolmannen kerran siskonsa viereen voileipä kädessään, mun oli aivan todellakin pakko lähteä. Se hidas näykkiminen ja leivän tuijottaminen sai mut hyppimään seinille. Vähän tuntui pahalta jättää blondi sinne yksinään katsomaan Alinan perään, mutta se tuntui ymmärtävän tosi hyvin, ja ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun siskonsa olisi sairas, vaikka edellisestä kerrasta oli jonkin aikaa.

      Niinpä mä lähdin kävellen loskassa ja räntäsateessa kohti Hallavaa. Busseja ei mennyt mitenkään hyvin, ja mä löysinkin itseni tallustelemasta rauhakseen ja hyräilemästä sitä pirun sheerania.

      Kun pääsin Hallavaan saakka, mun sormet oli jo niin kohmeessa ja tukka märkä, että menin suoraan vaan tallitupaan, ja liimauduin patterin eteen. Juuri nyt tupa oli tyhjä, joten mä kyhjötin kaikessa hiljaisuudessa selkä patteria vasten. Yhtäkkiä paikalle paukkasi kuitenkin Katri, Nanna ja Pujo, ja niiden keskustelu loppui saman tien kun ne näkivät mut. Laskeutui syvä hiljaisuus, ja patteri tuntui polttavan mun paljaita käsiäni.
      ”Unohditko hanskat?” Nanna tajusi virnistää, ja mä nyökkäilin.
      ”Joo, ei mun ollu ees tarkotus tulla tänne tänään, ku mulla olis ollu vapaata.”
      ”Ahaa, tuli siis ikävä?” Pujo totesi, ja Katri siirtyi sohvan luokse hiljaa.
      ”Kyllä. Ehdottomasti. Ja Alana on laulanu vuorokauden putkeen sitä Ed Sheeranin uutta albumia, enkä jaksanu enää.”
      ”Alanasta puheen ollen, me justiinsa mietittiin, miks se menee Pallella niihin kisoihin?” Nanna kysyi ovelan näköisenä.
      ”Ai se menee Pallella? Hm, sai se sit näköjään sovittua jotain. Siis se menee sen takia, ku ne kisat jatkuu nii pitkään ni se ei vois enää ratsastaa sen omilla hevosilla sillon. Fae on vissii vähä vaarallinen ja Lassella on kuulemma niin iso ravi, et jos sillä hävii vatsalihakset kokonaan, ni ei se mitään kouluratoja pystyis me– Miks te katotte mua noin?”
      Huoneeseen oli laskeutunut taas hiljaisuus.
      ”Se siis on totta.”
      ”Mikä?” mä kysäisin, vaikka mulla oli paha aavistus että olin saattanut äsken lipsauttaa jotain, mikä ei ollut vielä julkista tietoa.
      ”Se että se on… raskaana. Luulin et se oli vaan huhu”, Pujo puhui matalalla äänellä. Nanna vilkuili ympärilleen sen näköisenä, että tietäisi asiasta jotain.
      ”No… Öh…” mä takeltelin. Bingbingbing! Arvasin oikein!! Arvatkaas kuka oli paska ihminen ja petti kaverina? (Vihje: sen nimi alkoi O:lla ja loppui ”htoforsvik”.) ”Siis… On se, mut tajusin nyt et se ei oo kertonu vielä.”
      ”Ei me kerrota”, Katri totesi.
      ”Ei täs nyt varmaan mitään sen suurempaa kriisiä oo, jossain vaiheessahan se tulis kumminkin selville, vauvaa kun nyt on vähän hankala piilotella sit muutaman kuukauden päästä”, mä kohautin olkiani.
      ”Se pitää sen?!” kuuluikin yhtäkkiä tallituvan ovelta. Salli se siellä, käsi suunsa edessä ja Valma vanavedessään.
      ”No, ilmeisesti, en mä tiiä, vissiin.”
      ”Onkohan se kovin viisasta..? Vauvassa on aika paljon hommaa..” joku sanoi.
      ”No mut, sillä on niin paljon rahaa et se voi palkata jonkun huolehtimaan siitä.”
      ”Mitäköhän äiti ajattelee, sit kun se saa tietää. Täällä kulkee sana niin nopeesti…”
      Kun muut alkoivat ruotimaan Alanan lasta ja sen tulevaisuutta, mä päätin lähteä pois. Varsinkin, kun kuulin kommentin, minkälainen snobi lapsesta tulisi, jos se kasvaisi sellaisten ihmisten ympäröimänä.

      Siirryin tallin puolelle murjottamaan, josta löysinkin Aleksin.
      ”Kas, täällähän on oikein hyvin koulutettuja työntekijöitä!” mies hihkaisi mut nähdessään, ja mä hymähdin.
      ”Joo, eksyin sit tänne. Tarttetko apuu missään?”
      ”Kai sie tiedät, etten maksa palkkaa tästä vapaa-ajasta?” Aleksi virnisti, ja mä nyökkäilin.
      ”Juu, tiedetään. Haluun vaan tehä jotain. Pitäis ehkä alottaa joku harrastus.”
      ”Noh, täältähän löytyy vaikka mitä harrastuksia, mutta jos sie voisit mitenkään hakea hevosia sisälle? Ei siellä paljoa niitä ole, mutta kohta tulee pimeä enkä mie tahtoisi niitä kiikuttaa yksinäni tuolla jäällä.”
      ”Joo, ei mitään, kaikkiko sisälle?”
      ”Juup, kaikki, aloita vaikka niistä tuntihevosista.”
      ”Jes söör.”

      Lopulta se parin tunnin hengähdystauko tallilta auttoi aivan älyttömästi. Kun muut alkoivat jo valua pois, Katri oli vielä menossa ratsastamaan Novalla, ja mä jäin sen seuraksi jutustelemaan. Ei mulla kiirekkään ollut. Ja Katrille oli kiva puhua, ja se tuntui olevan kiitollinen seurasta. Välillä tuli hiljaisuuksia, kun me molemmat jäätiin omiin ajatuksiimme, mutta sekään ei haitannut. Novaa vain ehkä hieman haittasi ne kampaukset, joita me alettiin lopulta väsäämään sen harjaan.

    • #438
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Torsdag
      9. maaliskuuta 2017
      kirjoittanut Pujo

      Pyörin tallilla tavalliseen tapaani ja sosialisoin välillä muiden kanssa. Täytyi myöntää, että tallilla oli kuitenkin ollut melko tylsää viimeaikoina, enkä tiennyt johtuiko se siitä etten ollut juurikaan osallistunut tapahtumiin vai siitä, ettei ilmassa ollut mielenkiintoisia puheenaiheita. Olihan se välillä minunkin syytäni kun ei hedelmällistä keskustelua riittänyt, oma pääni kun oli lyönyt melkoisen tyhjää tällä ja edellisviikolla. Moni puhui vieläkin (aihe oli pyörinyt tallilla jo puuduttavan kauan) Alanan raskaudesta ja minua ei olisi voinut enää vähempää kiinnostaa, sillä minusta oli aivan turhaa puida muiden asioita saati keksiä mitä kummallisimpia mielikuvia tai johtopäätöksiä. Huokaus.

      Välillä tuntui, että olin talliporukkaan nähden lopulta liian erilainen. Olin se outo hyypiö, jota ihmiset luulivat milloin tytöksi ja milloin pojaksi. Hah, no ehkä siitäkin voin syyttää itseäni kun en ollut oikein kumpikaan. Tai ehkä olin molempia.
      Havahduin synkeästä ilmeestä kun joku pyysi minua väistämään. Se oli kottikärryjä työntävä Valma. Olin huomaamattani jäänyt seisomaan keskelle tallikäytävää. ”Oho, anteeksi”, tokaisin ja siirryin. Valma hymyili ja ohitti minut. Miltähän minä olin näyttänyt, tyhjyyteen tuijottavana ja vieläpä nököttämässä keskellä käytävää! Ajatuksiin uppoaminen oli liiankin helppoa. En edes muistanut, mitä olin tekemässä. Hetken käytävällä pyörittyäni muistin, että olin menossa puhdistamaan Darlin satulahuopaa. Se oli taas aivan liian karvainen. Hoidin hommani hiljaisuudessa.

      Urakan päätyttyä päätin mennä tallitupaan juomaan jotakin, ja saavuin keskelle laiskaa torstai-iltaa. Tuvassa oli Katri ja Ohto, jotka puhuivat jotakin tallituvan mikrosta. Minä otin heitä tervehdittyäni lasin vettä ja istahdin pöytään upoten jälleen ajatuksiini. Olinkohan kastellut mökissäni olevaa joulukaktusta liikaa? Harmitti hiukan, kun olin laiminlyönyt kasvejani. En ymmärtänyt, mikä minuun oli iskenyt, kun en enää osannut tehdä asioita, joissa olin edes jotenkuten hyvä. En ollut laulanutkaan pitkään aikaan. Kanteleestani oli katkennut kaksi kieltä. Joulukaktuksen lurpahtaneet lehdet… Miten olinkaan voinut sortua liikakasteluun!? Kulmani olivat kurtussa ja silmät kiinni. Hengähdin syvään ja havahduin tallituvan hiljaisuuteen. Katsoin Ohton ja Katrin hassuja ilmeitä, ja naurahdin vaivaantuneesti. ”Mä tästä lähden kotiin, hyvää loppuiltaa”, sanoin noustuani tiskaamaan vesilasin. Kuulin samaa toivottavat vastaukset ja sanoin vielä moikat astuessani tuvasta ulos.

      Ulkona oli pimeää ja kylmä tuuli, jonka ansiosta kävelin kotiin tavallista nopeampaa tahtia. Sänkyyn kaatuessani mietin, jaksaisinko lähteä huomenna tallille ollenkaan…

    • #439
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Mikä mikä mikä mikä
      13. maaliskuuta 2017
      kirjoittanut Pujo

      Istun sängyssä ja silmiä koskee. Haluan pitää silmät kiinni, mutta en voi. On noustava. Ja mentävä tallille. Tallillahan on kivaa, siellä on kavereita, mielummin menen sinne kuin olen yksin täällä?

      Paitsi että haluaisin ehkä oikeasti olla yksin.
      Ei minulla pitäisi olla mitään ongelmaa…

      Oloni on kuitenkin apaattinen. Tunteeton ja ilmeetön. Väsyttää.

      Nousen ja toimin kuin robotti, jotta saisin jotain aikaiseksi. Käyn suihkussa, puen päälle, syön vähän. Katson kännykän viestit ja vastaan pariin. Sini kyseli minua illalla katsomaan Pronssijoen oppilasteatterin kenraaliharjoitus-esitystä. Vastasin ”Ehkä”.

      Haukottelen ja laitan kengät jalkaan. Puen ulkovaatteet ja astun ulos. Ärsyttävä tunne valtaa minut. Olenko taas jossain syvässä kuopassa? Miksi minun täytyy koko ajan taistella joko ihmissuhteista aiheutuneiden paskafiilisten kanssa, tai sitten vaan oman pääni aiheuttamien paskafiilisten kanssa!? Voisinko olla edes vähän normaalimpi. Miksi minun pitää olla nyt tällainen. Ei mitään rippeitä yleisestä positiivisuudesta.

      Minun pitää varmaan erakoitua hetkeksi, on ajatus joka nousee mieleeni. Jos lähtisin vaellusretkelle… Ilma on kuitenkin vielä sen verran kylmä, että telttailemaan en ainakaan ryhtyisi. Askeleet vievät eteenpäin ja saavun tallille. Jos lukittautuisin mökkiini muutamaksi päiväksi? Äh, tulisin hulluksi sisällä. Jos katoaisin vain, jäisin metsään makaamaan ja kohmettuisin osaksi tätä maata…
      Voisin aloittaa ihan vain päivän kestävällä seikkailuretkellä. Lähtisin metsään eväiden kanssa. Noin kymmenen kilometrin päässä täältä on muistaakseni jokin laavu, tai vastaava. Ehkä voisin etsiä sen.
      Astun talliin ja käyn tuvassa vaihtamassa kengät ja takin.
      Darlin hoito. Kaviot, harjaus, putsaus, talutus, portti kiinni. Seison hetken paikallani ja katselen. Ihmettelen. Ihmettelen elämää ja ihmisiä.

      Kuulen äänen takaani.
      ”Moi Pujo!”, se sanoo.
      Se on Nanna.
      ”Moi”, vastaan.
      ”Mitä kuuluu?”, Nanna kysyy utelias ilme kasvoillaan.
      ”En tiedä”, vastaan.
      ”Hmm, no, lähdettäiskö maastoon joku päivä?, Nanna kysyy hymyillen.
      ”Vaikka”, vastaan.
      Ääneni on tasainen ja naamani ilmeetön.
      Lähden kävelemään kohti tallia. Nanna jää jonnekin taakse kunnes hän ottaa minut kiinni parilla hölkkäaskeleella.
      ”Sä oot ihan outo, onko kaikki oikeesti hyvin?”, Nanna kysyy hieman voimakkaammin.
      Pysähdyn ja mietin hetken.
      ”No kun en mä oikeen tiedä”
      Nanna katsoo minua ja kurtistaa kulmiaan. Minä katson häneen sekunnin ajan ja käännän katseeni jonnekin hevostarhaan. Nanna laittaa kätensä olkapäälleni. Minä käännän katseeni taas häneen. En sano mitään, tuijotan vaan.
      ”Äh, kyllä tää tästä”, rikon hiljaisuuden ja väännän suuni hymyntapaiseen asentoon, jotta en vaikuttaisi ihan kummalliselta. Nyökkään kuin varmistaakseni, että Nanna ymmärsi olla huolestumatta. Hänen ilmeensä on hetken kyseenalaistava, mutta sitten hän tyytyy vastaukseeni. Alamme kävellä yhdessä tallille päin. Minä menen siivoamaan Darlin karsinan, ja Nanna menee tallitupaan.

      Kippaan kottikärryllisen lantalaan. Puhdistan kärryt ja vien ne takaisin paikalleen. Joku tuntilainen katsoo minua hassusti. Menen tallitupaan vaihtamaan kengät ja takin, ja sitten lähden pois tallilta.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #441
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Takaisin satulaan, cowboy
      14.3.2017
      kirjoittanut @Ohto

      Mun piti nipistää itseäni, etten mä livistäisi tästäkin tilanteesta. Sitä paitsi, tiesin, että tässä ei olisi mitään kamalaa, olihan Aleksi sanonut mulle, että voisin lainata jotain tallin heppaa aina välillä. Ja nyt mä tarvitsisin ratsua, ja tiesin, ettei tää ollut iso juttu. Silti mä epäröin. Ja sitten tajusin, että näytin idiootilta siinä toimiston oven takana, joten mä pakotin itseni koputtamaan siihen, ja sitten työntämään sen varovasti auki.
      ”Kas, Ohto! Ei siun vuoro taida alkaa kuin vasta… parin tunnin päästä?” Aleksi vilkaisi kelloa, ja jos se oli nähnyt mut sen oven takana kykkimässä, se ei ainakaan kommentoinut sitä.
      ”Joo, me meinattiin lähteä Katrin kanssa maastoon, niin aattelin et täs ennen iltatallia…” mä hymyilin rennosti ja viittilöin sitten jonnekkin mun taakse missä tiesin tuntilistan olevan.
      ”Aattelin, että jos voisin ton Tintun ottaa, sillä oli tänään vapaapäivä..?”
      Aleksi nyökytteli papereidensa lomasta, ja pysähtyi sitten katsomaan mua.
      ”On Cellelläkin, jos jonkun isomman tahdot.”
      Haha, enköhän mä, Ohto-175-senttiä, voinut ratsastaa vaikka pikkuponeillakin, jos halusin. ”Joo, ei, se oli vissiin vähän säikky, Tinttu on ihan jees, se ei oo vissiin hirveen hankala.”
      ”Juu, varohan vain, ettei se nukahda kesken maastoa”, Aleksi virnuili ja mä naurahdin hermostuneena. ”Ja kyllä sie sille Cellellekin pärjäisit, se on ihan kiltti.”
      ”Noo, ehkä mä kumminkin alotan tosta Tintusta…”
      ”Niin kauan sitä taukoa oli ollut?”
      ”Öö… seittemän tai kaheksan vuotta silleen kunnolla? Kyl mä vissiin siin välis kävin jonkun tunnin, mut käydään eka tos kentällä pyörähtään ja sit mennään käyntilenkki, et ei tehä mitään hurjapäistä”, mä virnistin ja Aleksi nyökytteli, käski sanoa jollekkin sitten kun lähdettiin.

      Vasta kun mä olin ulkona toimistosta, mä uskalsin hengittää kunnolla. Suuntasin samantien talliin, jossa Katri jo harjaili Novaa, ja jutusteli Sallin kanssa.
      ”No, mites kävi?” Katri kuitenkin kysäisi multa heti, kun ilmaannuin käytävälle.
      ”Joo, voin ottaa sen, mä käyn hakee sen pihalta”, mä hymyilin ja nappasin hanskat messiin.
      ”Jes, ihanaa, oo sit nopee.”

      ”No terve, katos, joo, Ohtohan se tässä, joo sori, tällä kertaa ei oo ruokaa”, mä levittelin käsiä kun Tinttu ja Kyyhky hörisivät mulle. Molemmat neidit olivat saapuneet aidalle vastaan, ja näyttivät odottavan jonkinmoista ruokapalkkiota siitä. Oli kivaa olla tallin kaikkien hevosten hyvällä puolella, ruoka-automaatti-Ohtolle ei meinaan edes tallin känkkäränkät känkkäränkkäilleet, ja teki kamalan hyvää itsetunnolle, kun edes jotkut, tässä tapauksessa kokonainen tallillinen hevosia, olivat oikeasti iloisia mut nähdessään. Nyt mun kyllä piti pilata suokkineitien ilo, kun mä en tuonutkaan niille ruokaa. Ja Tintun ilon mä vasta pilasinkin, kun nappasin sen mukaani tekemään töitä. Jos joku kiskoisi mut vapaapäivänä ylös, niin mä en ainakaan lähtisi niiden mukaan korvat hörössä, niin kuin Tinttu nyt. Alana oli saanut joku päivä mun kännykän otsaansa, kun se tarvitsi jotain mun huoneesta kasilta aamulla, ja mä viskaisin lähimmän esineen, joka sattu osumaan käteen.

      Parkkeerasin Tintun sen karsinaan, jonka viereen mä olin vienyt jo mun ratsastuskamat. Iskä oli käynyt kylässä muutama päivä sitten, tuomassa jotain mun kamoja himasta, ja mun pyynnöstä ratsastuskamat varaston kätköistä. Oli aika säälittävää, että ne mahtu mulle vielä, että Ohto 13-wee oli saman kokoinen kuin Ohto kohta 21-wee. Toisaalta, housut oli vähän pienet, ja vaikka ne meni mun jalkaan vielä, ne muistutti enemmän Tom of Finlandin piirtämiä nahkahousuja kuin säädyllisiä tallivarusteita, joten mä viikkasin ne siististi kaapin pohjalle. Jos mä joskus tarvitsisin niitä, ken ties. Kaikki muut kamat nyt oli sellasia paikkoja koristavia, etten ollut kasvanut sieltä. Mä olin jo valmistautunut ratsastamaan verkkareilla, mutta kun Alana oli ensin saanut happea (se oli melkein tukehtunut nauruunsa kun näki mut sovittamassa niitä ratsastuspöksyjä. Ja kiskonut mut sitten sen jälkeen ulos niistä.), se sanoi, että Jasella saattoi olla jotkut housut. Ja niin sillä olikin, sellaiset, joista polvipaikka repsotti vähän, ja se oli jo ostanut uudet tilalle, mutta joita se ei ollut ehtinyt heittää pois. Niin mä sain ilmaseksi sellaiset housut, joista joku olisi varmaan maksanut hyvät rahat, olivathan ne sentään, herranjumala, halineet Jason Astorin jumalaista takapuolta enemmän kuin Alana, joka näin pakko mainita, tykkäsi poikaystävänsä takamuksesta. Ja nämä housut olisivat ihan tavallisen tallaajankin päällä varmaan kymmenen kertaa kalliimmat kuin mun vanhat prisman halpispöksyt. Ja, kun mä otin seiskan kässäntuntien opit käyttöön, mä sain jopa sen repsottavan polvipaikan takaisin paikoilleen, vaikka se repsottaminen olikin enemmän esteettinen juttu jo valmiiksi.

      Niinpä mä olisin ollut jopa ihan katu-uskottava kun mä seisoin Tintun kyljen vieressä kentällä, ellei mun kädet olisi vapisseet niin paljon. Katri oli jo Novan selässä ja liikkeellä, kun mä vasta säädin jalustimia kolmannen kerran maasta käsin. Ja vasta sitten uskalsin hakea jakkaran, ja nousta selkään. Vyö kireälle, ja liikkeelle. Mä olin jo aika varma, että putoaisin heti ekalla askeleella, mutta Tinttu lähti löntystämään tasaisen varmasti ja ennen kaikkea hitaasti uraa pitkin, ja mä osasin jo vähän rentoutua. Me tehtiin muutama ympyrä, ennen kuin Katri patisti mut ravaamaan. Mä jännityin pelkästä ajatuksesta, mutta sitten mä muistin, että ihan hyvin mä olin selvinnyt metrin vesimattohirvityksestä, niin miksen tästäkin. Se ravi paljastui niin mukavaksi, että mä rohkaistuin ottamaan vähän laukkaakin. Ja silloin, kun Tinttu pudotti laiskasti takaisin raville, ja mä käskin sen takaisin laukalle, mä tajusin, että mulla oli ollut ikävä tätä. Samaan syssyyn pohdin, että miksi ihmeessä mä annoin silloin taannoin joidenkin seiskaluokkalaisten poikien lopettaa mun harrastuksen. Toisaalta, mä en ollut mikään seiskaluokan suosituin tyyppi, vähän lihava ja ehkä vähän yksinäinen ja kaiken lisäksi vielä ratsastin, joten ehkä mä yritin sitten kuulua paremmin porukkaan. Ysillä olinkin sitten aika cooli jätkä, hyvässä kunnossa ja mulla oli suosittu tyttöystävä, jota mä en erityisemmin pitänyt kaveria enempänä, paitsi että me välillä pussattiin. Mulle diili oli oikein hyvä, tyttö oli lupautunut pitäytyä avioliittoon saakka, ja mä tiesin jo silloin olevani homo. Ja me molemmat tiedettiin, ettei se tulisi kauaa kestämään, ja erottiin varmaan kesäloman ekana päivänä ilman, että kumpikaan oli kovin haikea.

      ”Noniin, cowboy, mennäänkö?” Katri hymyili mulle pysäytetyn Novan selästä, ja mä havahduin ysin kesästä todellisuuteen.
      ”Joo, mennään vaan.”
      Ja niin me mentiinkin. Tosin vaan puoli tuntia kävellen ja jutellen syvällisiä kesästä ja linnuista, mutta oi vitsi, kuinka vapauttavaa se oli. Olin varmaan yhtä hymyä koko matkan ajan, ja ainakin koko työvuoron sen jälkeen, enkä voinut olla pohtimatta, milloin pääsisin taas uudestaan ratsastamaan. Ehkä voisin osallistua joillekkin irtotunneille, katsoa mihin se johtaisi. Joo, niin mä tekisin. Näyttäisin niille muille seiskaluokkalaisille, ja ennen kaikkea sille seiskaluokkalaiselle Ohtolle, että kyllä pojatkin voi ratsastaa. Ja mä ratsastaisin hyvin. Ainakin joskus sitten.

    • #442
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Sellainen se Hallava
      7.5.2017
      kirjoittanut Pujo

      Kun olin jälleen kerran kierinyt ulos mun pienestä itsesäälikuplasta, päätin olla valmis. Valmis sosialisoimaan ja valmis aloittamaan alusta taas.
      Askel askel hyppy.
      Hyppy jäi hyppäämättä, mutta liikuin kuitenkin kohti Hallavaa mielessäni keskustelunaloituksia, joita voisin luontevasti suoltaa talliporukalle. Moi, mikä sun nimi on, mä oon Miska ja mä muutin just Pronssijoelle. Moi, mä oon Miska ja uusi täällä. Moi, mä oon Miska ja pidän hevosista. Naurahdin mielessäni ja päätin jättää ajattelun siihen paikkaan. Etten vain vahingossa sanoisi jotain ”moi, mä oon hevonen ja tykkään Miskasta”. Sen sijaan mietin sitten kevätsäätä ja pohdin, josko se olisi tullut vihdoin jäädäkseen.

      Pian talli olikin sitten edessäni. Mä kävelin määrätietoisesti pihalle ja nostin kättäni tervehdykseen jollekin punapäälle, joka talutti hevosta tarhaan. Se heilautti kättään takaisin pienen viiveen jälkeen, ja mietin olikohan se hämmästynyt kummallisen tuntemattoman tervehdystä. Tallirakennus lähestyi, ja mä toivoin, etten ensimmäiseksi avaisi väärää ovea ja löytäisi itseäni jostain varastosta. Onneksi mun ei tarvinnutkaan puntaroida ovien välillä kun nurkan takana odotti avoinna oleva ovi, joka vei suoraan tallitupaan. Kävelin hieman varautuneesti käytävään, näin jo pöydässä kaksi muhun selin olevaa tyyppiä ja kuulin puhetta. Astuin kokonaan tupaan, ja sohvallakin oli vielä yksi ihminen. Se katsahti muhun ja samassa sanoin, ”Moi. Mä muutin just Pronssijoelle ja ajattelin tutustua talliin, joten terve vaan. Mä oon Miska”. Pöydässä istuvat kääntyivät katsomaan, ja kuulin tervehdyksiä.
      ”Moi, mä oon Nanna ja tässä on-”, sinitukkainen ehti sanoa.
      ”Ruska, heipähei”, pörröpää keskeytti sinitukkaisen lauseen ja veti kätensä lippaan.
      ”Mä oon Pujo, moi”, sohvalla istuva sanoi heti pörröpää-pojan perään.
      Mitenköhän tästä jatkaisin.
      ”Haluaako joku vetää mulle esittelykierroksen?”, kysyin puoliksi vitsaillen ja naurahdin perään hymähtäen. ”Hmmm, no eipä mulla ainakaan oo mitään tehtävää just nyt”, Ruskaksi esittäytynyt sanoi hilpeästi ja katsahti ensin Nannaan, sitten Pujoon. ”Lähettekö mukaan kierrokselle?”, hän kysyi heiltä. ”Mulla alkaa kohtapuoli työt, niin varmaan lähden tästä”, Nanna vastasi, nousi pöydästä ja laski kädessään olleen kuppinsa lavuaariin. ”No mä voin tulla mukaan”, Pujo sanoi hymyillen. ”Mainiota”, Ruska sanoi ja mä totesin ”Jee”.

      Ja kierros alkoi. Ensin mulle näytettiin toimisto, joka oli tuvan yhteydessä. Ruska koputti sen oveen, ja kun sieltä kuului kysyvä ”Jep”, poika avasi oven ja näin ilmeisesti Aleksin, joka istui leppoisasti työtuolissaan croisantti toisessa kädessään. ”Ahaa, kukas sie oot”, mies kysyi rennosti huomatessaan mut. ”Miska”, vastasin lyhyesti. ”Terve Miska, ootko sie hoitohevosesta kiinnostunu?”, Aleksi kysyi, johon mä vastasin ”Aa, no en vielä… Mutta ratsastustunneille voisin ilmottautua”. Ja sitten mä ilmoittauduin ensi viikoksi ratsastustunnille. Riemuitsin hiljaa mielessäni, sillä olin nyt hoitanut asian joka olisi ollut seuraavana mun mielessä. Aleksi toivotti mut tervetulleeksi, ja lähdimme sitten Ruskan ja Pujon kanssa jatkamaan kierrosta. ”Mistähän Aleksi sen croisantin oli vetässy, onkohan sillä salanen kätkö jossain”, Pujo sanoi. Ruska naurahti.
      ”Tässä on vessa”, Ruska osoitti ovea käytävällä. Sitten astuimme ulos, Pujo sulki oven perässä. Me käveltiin vähän pihalla ja mulle esiteltiin tarhoja sekä hevosia (joiden nimet unohtui heti), pihatto ja kenttä, jossa oli juuri joku ratsastamassa puomeja. Rena ja Kyyhky kuulemma. Sitten puhuttiin jotain maneesista, jonka jälkeen suunnattiin takaisin tallirakennukseen tallikäytävälle. ”Tässä yksärikäytävä, tuossa tuntsarikäytävä”, Pujo esitteli kädellä osoittaen. ”Ja toi on ruokaboksi ja tässä satulahuone”, Ruska jatkoi ja ohjasi kurkkaamaan kulman taakse satulahuoneeseen. Nyökyttelin ja vastailin lyhyin sanoin esittelyihin. ”Ja tässä taiskin olla oikeestaan kaikki”, Pujo sanoi ja Ruska nyökkäsi sanoen ”Jep”. ”Kiitos esittelystä!”, tokaisin ja sain vastauksiksi hymyilevät eipäkestät. ”Mä tästä varmaan liukenen nyt. Nähdään… tulevaisuudessa”, sanoin. Ruska ja Pujo kävelivät vielä mun kanssa ulos tallista ja tuvansuulle asti. Sitten hekin heittivät hyvästit ja mä lähdin kulkemaan kotiin.

      Olipas se jännittävää. Kierroksen vetäneet Pujo ja Ruska ainakin olivat vaikuttaneet ihan mukavilta tyypeiltä. Toivottavasti mä en ollut vaikuttanut vaativalta tai tyhmältä pyytäessäni sitä esittelykierrosta. Pudistin päätäni, hiukseni heilahtivat ja kuulin linnun laulua. Laitoin kädet taskuun ja katsahdin taivaalle, joka oli sininen ja kirkas. Joo, kyllä mä nyt ehkä selviäisin tästä paikasta. Olipahan jotain tekemistä seuraavalle viikolle.

    • #443
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Tie Tähtiin finaali
      sunnuntai 7. toukokuuta 2017
      kirjoittanut Aleksi

      Hallavan historian suurin hulinapäivä oli takanapäin ja mie olin pakahtua ylpeydestä. Kun viime maaliskuussa sain idean järjestää moniosaisen kilpailusarjan yhteistyössä useiden tallien kanssa, en olis ikinä uskonut että se tulee saamaan niin monia harrastajia innostumaan ja tavoittelemaan unelmiaan. Kisat oli siis suoraan sanottuna jättimenestys.

      Mie istuin nyt tallin seinän vierustalla puutarhatuolissa, joka oli jäänyt kavereidensa kanssa siihen kanttiinin jäljiltä, ja nautiskelin ilta-auringosta. Onneksi huomenna tulisi joku yhdyskuntapalvelua suorittava nuorisorikollinen auttelemaan, niin voisin laittaa sen siivoamaan kisojen jäljet. Marcuksen suunnittelema monimutkainen esterata, joka oli tuottanut monille ratsukoille päänvaivaa, seisoi vielä kaikessa komeudessaan ulkokentällä, muovinauha risteili pitkin pihaa erottaen hevosalueet katsojien kulkureiteistä ja siellä täällä tönötti kylttejä neuvomassa reittejä milloin minnekin. Roskia ei sentään lojunut missään, sillä kisavieraat olivat osanneet käyttäytyä ja kaikki pahvilautaset ja karkkikääreet olivat löytäneet tiensä roskikseen.

      ”Mä laitoin kaikki tänään käytetyt valkoset kisahuovat siihen pyykkipinoon”, Rena ilmestyi tallista.
      ”Kiitos Rena.”
      ”No mä taidan sit lähtee menemään. Nähdään huomenna!”
      ”Heippa”, mä huiskautin porkkanapään perään, joka lähti tarmokkain askelin poninhäntä puolelta toiselle keikkuen kohti parkkipaikkaa.

      Mä olin ylepä Renasta. Tyttö oli pärjännyt muissa osakilpailuissa ihan OK:sti, mutta oli tsempannut ihan hurjasti finaalipäivänä. Helppo B kouluradalla ratsukko oli pärjännyt Hallavalaisista parhaiten ja esteilläkin jäänyt vain muutaman sekunnin jälkeen Ruskan ja Fonzien supersuorituksesta. Rena ja Kyyhky olivat hyvin hitsautuneet yhteen, vaikka tiesin, että poniaikojen taakse jättäminen oli ollut tytölle haastavaa.
      Ja sitten oli vielä tietysti Salli ja Nanna, Hallavan superkaksikko, joka oli loistanut osakilpailusta toiseen ja lopulta napannut Pikkutähtiratsukoiden tittelit. Miten mahtavia ratsastajia miun tallilla kävikään.



    • #444
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Vauvakateus
      perjantai 12. toukokuuta 2017
      kirjoittanut Aleksi

      ”Heij, Aleksi. Voitko sä hold him, ni mä käyn hakemassa Lassen tarhasta?”
      Keskeytin puuhani ja jätin talikon nojaamaan Lokin karsinan seinään. En osannut yhtään yhdistää mistä Alana puhui ennen kuin käännyin ympäri. Niin. Se vauva. Alanan ihana vaaleanpunainen viikonikäinen pieni nyytti.
      ”Tottakai”, otin vastaan Alanan ojentaman käärön. ”No heiii, mikäs siun nimi on?”
      ”He’s Oliver”, Alana vastasi äidillisesti hymyillen. ”Vaikka se.. um.. nimeämistilaisuus on vasta viikonloppuna.”
      ”Sie oot kyllä komia pikkumies. Ihan isäs näkönen”, jäin niin uppoutuneena lepertelemään, etten edes huomannut missä välissä Alana liukeni paikalta.
      Pitelin vauvaa tiukasti sylissäni ja katselin kuinka se räpytteli silmiään ja koukisteli pulleita pikku sormiaan. Ihan siinä sydän suli.

      Kohta Alana palasi takaisin Lassea taluttaen. ”Sä voit laittaa Oliver in the kantokoppa nyt.”
      ”Jos sä siis haluat?” Alana vielä lisäsi huomatessaan kuinka haltioituneena tuijottelin vauvaa.
      ”Öh joo, ehkä miun pitäis palata takas hommiin.”
      Laskin Oliverin kantokoppaan, joka oli penkillä turvallisen matkan päässä siitä mihin Alana oli sitonut Lassen kiinni.
      ”Kyllä tässä pakostikin pieni vauvakateus iskee”, naurahdin Alanalle, joka rypisti kysyvästi kulmiaan.
      ”Ai niinkun… Do you want to have a baby?!?”
      ”Ei sentään”, virnistin Alanan hömmentyneelle ilmeelle. ”Hevosvauvoja.”
      ”Hah, joo.”
      Mä jätin Alanan harjaamaan Lassea ja siirryin takaisin karsinoiden siivoamisen pariin.

      ***

      Mä istuin toimistossani ja katselin ulos ikkunasta. Äsken oli vielä paistanut aurinko täydeltä terältä, mutta nyt siellä sateli suuria lumihiutaleita. Mikä tätä kevättä oikein vaivasi?
      Tietokoneeltani kuului vaimea bling, ja sydämeni löi muutaman tahdin kovempaa. Joko siellä olisi vastaus? Avasin sähköpostiohjelman ja… jes! Juuri toivomani henkilö oli lähettänyt sähköpostia. Ja vastaus oli myönteinen!
      Istuin hetken siinä paikallani leveästi virnuillen, mutta sitten ponkaisin ylös. Kyllä nää ilouutiset pitäis heti mennä kertomaan eteenpäin.

      Suunnistin talliin ja löysin kuin löysinkin Valman Dunjan karsinalta voipalloa harjailemasta. ”Onko Salli tallilla tänään?”
      ”Joo kyllä mä sen taisin nähdä. Oisko se pihatossa?” Valma vastasi tavalliseen ystävälliseen tapaansa.
      ”Voitko sie laittaa sille whatsap-viestin että tulee tänne nyt? Miula on teille molemmille asiaa.”
      Valma näytti kummastuneelta mutta kaivoi kuitenkin puhelimensa esiin.
      Sitten me vaan seisottiin siinä hiljaisuudessa muutama tovi Valman vilkuillessa mua epäluuloisesti.

      Kohta Salli kuitenkin ilmaantui paikalle, ihan yhtä epävarma ilme kasvoillaan, kuin Valmallakin.
      ”Noniin, elikkäs, miula on teille hyviä uutisia”, aloitin ja huomasin kuinka molemmat tytöt rentoutuivat silmissä.

      ”Dunja saa kesällä varsan!”

    • #445
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      14. toukokuuta 2017
      kirjoittanut @Eevi-Sofia

      Sunnuntai ja äitienpäivä ei pitänyt hevosihmisiä poissa tallilta eikä poliisivoimia poissa työn touhusta. Eevi-Sofia ja Markus olivat olleet lähellä asuvien Eevin vanhempien luona yötä, mutta aamun tullen Markuksen oli lähdettävä töihin. Eevi jäi auttamaan vanhempiaan pihatöissä, kunnes ryhtyi itsekin tekemään lähtöä Hallavaan kävelyttämään Valgusta.

      Tallikamppeita pakatessaan Eevi kuuli puhelimen soivan.
      ”Haloo?”
      ”Kuule Eevi, mää unohdin lounaan sinne jääkaappiin. Ootko vielä porukoittes luona?”
      ”Oon justiinsa lähdössä tallille”, Eevi sanoi ja kiiruhti kurkkaamaan jääkaappiin.
      Siellä se oli, Markuksen lounasboksi.
      ”No mutta sehän on hyvä! Me tullaan tauolla tallille hakemaan se Markun kanssa.”
      Taustalta kuului Markuksen Markku-partioparin leppoisaa höhötystä ja ”ja jos on kakkua niin sitä kanssa” -toivomus.
      ”Tehdään niin! Mä pakkaan nää sun sapuskaa mukaan – ja äitienpäiväkakkua Markulle”, Eevi lupasi nauru suupieliä kutitellen.

      * * * * *

      Tallilla oli muitakin kävijöitä kuin Eevi-Sofia. Tuvassa hän jutteli Nannan kanssa, joka sitten aikoi käydä moikkaamassa Tinttua ja antamassa tammallekin äitienpäivän kunniaksi porkkanan. Kun Nanna astui ulos tallituvasta, hän kuitenkin huomasi pihassa poliisiauton. Autolta käveli häntä vastaan pitkä univormupukuinen mies, jonka näkeminen aiheutti väkisinkin tunteen siitä, että olikohan hän syyllinen johonkin. Vaan ei. Skrode vaalea viikinkipoliisi tiedusteli syvänkarhealla äänellään:
      ”Päivää, onkos tallissa Eevi-Sofia? Hopea?”

      Nannan silmät laajenivat. Mihinköhän Eevi oli sotkeutunut? Oli vaikea kuvitella, että poliisi halusi jotakin Eevi-Sofiasta, joka oli nuhteettomuuden perikuva. Ei Nannalla kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin nyökätä tuvan suuntaan.
      ”Tuolla se on, just, tota, juttelin sen kanssa”, hän sanoi ja poliisi nyökkäsi kiitokseksi.

      * * * * *

      Markku Pallas katseli partioparinsa menoa autolta käsin ja naureskeli seuratessaan punkkaritytön ilmeitä, kun paikalle saapui poliisi jututtamaan Eeviä. Se nainen ei varmaan ollut eläessään tehnyt mitään sen laittomampaa kuin ilman kypärää pyöräily tai lievä ylinopeus. Markku osasi kuvitella naisen tallikavereiden kummastuksen. Sitä ajatellessaan partioparin nuorempi konstaapeli näki, kuinka kaksi muuta tallityttöä liittyi punkkaritytön seuraan.

      * * * * *

      ”Moikka, Nanna! Mitä kuuluu?” Katri kysäisi reippaasti ja pysähtyi Daw vierellään juttelemaan kolmannen suokki-ihmisen kanssa.
      ”Tuolla tuvassa on poliisi”, Nanna paljasti heti. ”Se kysyi Eevi-Sofiaa!”
      ”Oho! Mä katsoinkin, että miksi pihassa on poliisiauto. Mitä kummaa ne Eevistä haluaa?” Daw hämmästeli.
      ”Mennään ottamaan selvää!” Katri innostui ja oli jo menossa, mutta toiset tytöt epäröivät huvittuneina.
      ”Ei me varmaan voida paukata tupaan kesken jonkun kuulustelun”, Nanna virnuili.
      ”Pyh”, sanoi Katri ja pudisteli päätään. ”Ei ne nyt missään tallilla ketään kuulustele, kyllä ne varmasti laitoksella hoitaa semmoiset asiat. Enkä mä ajatellut, että mennään sisään. Onhan tuvassa ikkuna!”
      ”Kieltämättä mä oon utelias, mutta ehkä tää asia ei kuulu meille?” Daw arveli.
      Nyt Katri oli kuitenkin saanut innostettua myös Nannan puolelleen.
      ”Kurkataan vaan ihan varovasti! Ei kukaan huomaa”, Nanna päätti.

      Poliisiautolla Markku nauroi nähdessään kolmen tytön salamyhkäisen hiipimisen ikkunan alle.

      * * * * *

      ”Hei, rakas! Sattuipa sopivasti, ettet ollut jossain ratsastamassa, kun tultiin”, Markus tervehti astellessaan tallitupaan, jossa Eevi siivosi tiskipöytää.
      ”Moi! Joo, ajattelin odottaa, että tulette”, Eevi vastasi hymyssä suin. ”Eväät ja kakut on jääkaapissa. Ihana nähdä.”
      ”Markku tuolla jo odottelee kakkua niin että kuola valuu. Ajateltiin jäädä ihan tähän pihaan vaan lounastauolle, ellei se sitten säikäytä täältä koko asiakaskuntaa pois”, Markus huolehti.
      ”Höpö höpö, ei täällä sunnuntaina ja varsinkaan äitienpäivänä paljon ole ketään jota säikytellä. Senkun ootte vaan. Ja kyllähän teidän näkeminen herättää ennemmin turvallisuudentunnetta”, Eevi kehräsi miesystävälleen.

      Markus puhkesi aitoon, leveän ja lämpimään hymyyn. Eipä harteikas univormumies silloin näyttänytkään kovin pelottavalta. Ennemminkin polvia notkuttavan komealta ja magneettisen puoleensavetävältä.

      * * * * *

      Ikkunan takana kolmen tytön silmät laajenivat ja kulmat kohosivat. Heidän kykkimisensä ikkunan alla oli herättänyt paikalle saapuneen Aleksin mielenkiinnon, ja tytöt melkein kolauttivat päänsä yhteen kun he hätkähtivät kuullessaan Aleksin puhuvan:
      ”Mitä ihmettä työ siinä vaanitte?”

      Vaanijat kääntyivät tohkeissaan katsomaan Aleksia ja kertoivat kilpaa:
      ”Meidän Eevi pussailee taukotuvassa poliisia!”
      ”Eikä tuo ollut mikään viaton pikkumuiskaisu edes!”
      ”Niin, se oli oikeaa pussailua! Ajatelkaa! Meidän Eevi!”

    • #446
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Paluu maan pinnalle
      16. toukokuuta 2017
      kirjoittanut Pujo

      Mä olin onneni kukkuloilla. Eka ratsastustunti Hallavassa, olin tyytyväinen ratsuuni enkä ollutkaan niin ruosteessa kuin olin pelännyt. Hymyilin ja kelasin päässäni Aleksin antamia kehuja ja mietin, että ehkä mä olin ihan hyvä ratsastaja.
      Mutta sitten mun hetkellisesti kasvanut itsevarmuus koki kolauksen, kun putosin pilvilinnasta. Kirjaimellisesti mä putosin.

      Kaikki tapahtui järjettömän nopeasti, muistan vain tuulenpuuskan ja jonkun kentän laidalla kolahtavan asian. Sitten mä olinkin heilahduksen jälkeen maassa kyljelläni, totesin ”Au”, ja katsoin miten Loki viiletti kentän reunalla. Pari muutakin hevosta oli ilmeisesti säikähtänyt, mutta mä olin ainut pudonnut. Nousin heti ylös, pudistelin vaatteitani, katsoin ympärilleni, nolostuin, kuulin ”Ooksä ookoo? Sattuuko mihinkään? Ihan nätisti sä sieltä onneks putosit”, ja vastasin, ”Öö, joo. Ei satu”. No kyllä ehkä vähän jomotti kyynärpäähän, mutta ihan sama. Aleksi oli ottanut Lokin kiinni kentän toisella puolen ja rauhoitteli sitä. Huokaisin ja lampsin takaisin tumman ruunan luokse. ”Haluutko vielä nousta ratsaille?”, Aleksi kysyi. ”Joo totta kai”, vastasin yrittäen kuulostaa siltä, ettei mun itsetunto olisi just jäänyt siihen kentänpohjalle.

      Tunti jatkui eikä mulla kai ihan susihuonosti mennyt, mutta keskittyminen herpaantui ihan liian monta kertaa. Mua hävetti niin pirusti, vaikka yritin vakuutella itselleni että kaikki tippuivat joskus, ei se ollut harvinaista. Ja kaikki luultavasti ajattelisi tällä hetkellä vaan omia suorituksiaan. Enkä mä sille oikein mitään voinut, jos hevonen säikähti.

      Tunnin loputtua hoidin Lokin vähin äänin. Oli se kuitenkin ollut hyvä ratsu, enkä ollut sille yhtään vihainen. Olisi ihan mukava mennä sillä jatkossakin.
      Menin vielä tallitupaan täyttämään vesipulloni ennen lähtöä. ”Hei dude sun takki on ihan jossain…liassa”, kuulin hieman sen jälkeen, kun olin kuullut oven käyvän. ”Aah. Joo”, vastasin ja hävetti taas. Käännyin lavuaarilta. Tupaan oli tullut joku vaaleatukkainen kiharapää, joka katsoi mua sellaisella tuo on uusi täällä-ilmeellä. ”Mä oon muuten Ohto”, hän sanoi. ”Miska”, vastasin, nyökkäsin ja liikuin kohti tuvan ovea. Lähdin ulos ja kun olin ottanut muutaman askeleen, muistin että kassini oli vielä tuvassa. No hitto. Palasin sitten takaisin vielä hakemaan sen kassin sohvalta, ja muodostin vielä katsekontaktin sen vaaleatukkaisen kiharapään kanssa.

      Ei kyllä ollut mikään maailman sulavin päivä.

    • #447
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Se, jossa itsevarmuutta koetellaan (eli eka työpäivä)
      15.5.2017 klo 17 Hallavan ratsastuskoululla
      kirjoittanut Peppi

      Siinä se möllötti. Bussipysäkiltä oli joutunut kävelemään ja olin mennyt kerran oikean risteyksen ohikin, mutta täällä sitä oltiin. Kivinen tallirakennus näytti tunkkaiselta ja tosi vanhalta, mutta enemmän minut sai varpailleen oikealla tarhassa seisova tummanpuhuva hevonen. Ilma oli ajoittain lämmin ja valaistus auringon kultaama, mutta kesäisen vivahteen pilasivat viiltävän kylmät talven jättämät tuulet. Tallin ovi aukesi ja ensimmäisenä ulos marssi parrakas mies. Perästä seurasi kummallisiin vaatteisiin sekä noloihin kypäriin sonnustautuneita ratsastajia, joilla oli piiskat kädessään. Yhdellä oli nahkakengissään metalliset lisäkkeet, joilla oletettavasti potkittiin hevosta – en tiedä, miksi. Eikö se ole eläinrääkkäystä?

      Väistin kohteliaasti ratsukkoja, jotka suuntasivat tiensä tallin vieressä olevalle isolle hiekkakentälle. Parrakas mies jättäytyi kuitenkin joukosta ja huikkasi tyttöjonon perään nopeasti lempeät ohjeet. Sitten se katsoi mua. Paniikki. Pliis ei kakkahommia. Pliis ei mitään räkänokkaisia pikkutyttöjä. Pliis ei mitään, mitä täytyy tehdä täällä ulkona kylmässä tuulessa.
      ”Moikka, mie oon Aleksi, Hallavan omistaja”, mies ojensi kättään hieman vaivaantuneena. Se taisi tietää, kuka mä olin, mutta ei viitsinyt olettaa ääneen.
      ”Peppi. Mun piti tulla tänne töihin”, vastasin ja tartuin miehen käteen vähän turhankin aggressiivisesti.
      ”Niinpä tietysti! Miulla on tässä hommia illalle, kun pidän ratsastustunnit, mutta Ohto oottaa tuolla tallissa. Meet vaan sinne, kyllä hää neuvoo”, Aleksi selitti ja lähti sitten kohti hiekkakenttää. Että mitä?? Ei edes mitään kunnon ohjeita?? Ohto kertoo?? Kuka ihmeen Ohto??

      Oli yllättävän vaikeaa päästä talliin. Ensimmäinen ovi vei pienempään tilaan, jossa kolme poninhäntätyttöä juttelivat innokkaasti keskenään. Skippasin koko mestan ja yritin seuraavaa ovea: se oli sentään talli. Hevosenhaju tunki epäröimättä suoraan ja syvälle sieraimiin niin, että teki mieli ähkiä. Tallissa oli pitkä käytävä, jonka varrella oli kalteriseinäisiä pieniä huoneita. Saskia oli joskus puhunut karsinoista, ehkä ne olivat niitä. Kiertelin tallia silmät pyöreinä, kun yhtäkkiä takanani oleva ovi lennähti auki ja sisään tanssi iso hevonen jättikokoiset kaviot maata iskien. Jäädyin hetkeksi tuijottamaan niskaa vasten liimattuja korvia, silmiä joissa valkuaiset vilkkuivat sekä turvan laajentuneita sieraimia.
      ”Shit, shit, shit, shit, anteeks”, hevosta pitelevä mies huudahti ja harppoi äkkiä punaruskean hevosen kanssa yhteen karsinoista. Jäin tuijottamaan perään. Olipa komea jätkä. Ainiin, mä oon varattu.

      Mies kyykki karsinassa, kuulin kuinka tarrat aukesivat. Ehkä sillä oli ollut jotkut jalkasuojukset kun talutti noin hullua hevosta. Kun jätkä sitten tuli ulos, tajusin, että suojukset kuuluivat varmasti hevoselle.
      ”Anteeks, Faella on tänään ennätyshuono päivä.” Kesti hetken ennen kuin tajusin, että sanat oli tarkoitettu mulle.
      ”Aaa. Okei”, vastasin. Sitten tajusin kysyä: ”Missä Ohto on?”
      ”Ohto?” kuului vastaus. ”En mä vaan tiedä. Oon Jase, by the way.”
      ”Peppi.”

      Jase haki Faelle jonkinlaiset boksin, josta paljastui kamala määrä erilaisia harjoja ja kampoja. En jaksanut tuijotella kauaa, vaikka mies selkeästi tykkäsi yleisöstä.
      ”Hei, oota”, se vielä sanoi kun olin lähtemäisilläni. ”I forgot. Ohto oli siivoamassa Darlin karsinaa. Seuraa kottikärryjä käytävän päähän, se löytyy sieltä.”
      ”Okei. Moi.”

      Jätin Jasen yksin ja suuntasin seuraavan miehen luokse. Kikkarapäinen blondi kyyristeli karsinassa talikko kädessään ja heitti lantaa kottikärryihin tottunein ottein. Koordinaatiokyky oli niin kehittynyt, ettei sen tarvinnut kuin vilkaista heiton suuntaan – ja niinpä mun oli avattava suuni.
      ”Moi. Sä oot varmaan Ohto?” kysyin. Oon vieläkin ihan varma, että kuulin omilla korvillani blondin huokaavan syvään, ennen kuin se kääntyi.
      ”Sä oot varmaan se nuorisorikollinen?” kuului vastaus. Ohto olikin vähän kovempi pala purtavaksi.
      ”Enkä ole”, ärähdin. ”Se on pitkä tarina, mutta en tosiaan aio sitä sulle selittää.”
      ”Hiljaa. Hevoset hermostuu”, blondi sanoi ärsyttävän rauhallisesti, kauhoi puruja kasaan ja tuli sitten karsinan ulkopuolelle. ”Sun tehtäväs on hakea hevoset tarhasta. Tai ei hevoset, vaan ponit. Dunja ja Darli ensiksi.”

      ”Siis mitä? Öö en mä osaa? En mä tahdo.”
      ”Hei hienohelma, herää. Sä tulit tänne töihin ja mä annan sulle töitä. Mee hakemaan ne ponit.”

      Vartin päästä olin löytänyt oikeat päävehkeet, talutushihnat, ponit ja aitauksen. Päätin valita punkkariponin ensin, sillä se nuokkui silmät kiinni helpon näköisenä. Päävehkeiden laittaminen ei kuitenkaan millään auttanut. Vaikka kuinka tungin, en saanut sitä menemään nenää pidemmälle. Jossain vaiheessa punkkari heräsi, mutta ei kuitenkaan liikkunut, joten uskalsin säätää toiset viisi minuuttia. Silloin punahiuksinen virkkuukoukkupää pujahti portin välistä sisään ja rupesi tulemaan kohti. Se hymyili, sanoi ”moi” lempeällä äänellä ja näytti melkein sanaakaan sanomatta, miten riimu laitetaan ponille. Aivan, RIIMU.
      ”Oon Valma”, tyttö sanoi. ”Onko täällä alkanut joku uusi ponikerho tai jotain?” En oikein tiennyt, olisiko pitänyt loukkaantua vai ei. En tajunnut sanaakaan siitä, mitä toinen puhui.
      ”Mä oon täällä töissä. Äiti hankki suhteilla hommia mulle, vaikka en tiedä mitään hevosista”, valehtelin Valmalle sujuvasti.
      ”Ai. No, kyllä sä varmasti opit nopeasti! Tämä Dunja tässä on mun hoitohevoseni, yhteistä matkaa on jo monta vuotta. Se on kyllä maailman mahtavin poni ja superkiltti vielä päälle.”

      En jaksanut rupatella Dunjan mahtavuudesta kauaa. Valma osoitti mulle Darlin, neuvoi sen kohdalla vielä uudestaan miten riimu laitetaan, ja sitten raahasin ponit talliin kun punapää jäi sulkemaan porttia. Ohto ei kuitenkaan ollut tyytyväinen.
      ”Mitä ihmettä? Miten sulla noin kauan kesti?” se kysyi ja osoitti samalla molemmilla käsillään poneille oikeat karsinat.
      ”No, olisit sä voinut kertoa, että miten nää päävehkeet – siis riimu – laitetaankin. Onneks joku Valma tuli auttaan”, jupisin ja päästin punkkari-Dunjan karsinaansa vapauttaen sen riimusta. Darli meni sinne, mistä Ohto oli siivonnut lantoja.

      Seuraavan tunnin aikana me kiikutettiin sisään jos minkälaista eläintä. Mä sain tietysti kaikki iisit otukset, kuten minikokoiset lihapullaponit sekä tankin kokoisen kaksivärisen tummajumalan. Ohto taas talutti kuvankaunista mustavalkoista tammaa, joka tepasteli korvat hörössä blondin vierellä. Johtuikohan minun talutettavieni laahustaminen siitä, etten osannut taluttaa oikein? Kuinka vaikeaa se nyt pystyi olemaan? Ohto näytti huokaillen ja turhautuneesti muristen mulle, kuinka jalkasuojukset riisuttiin ja hevosten sadetakkimalli – loimi – viikattiin siististi tangolle. Sitten piti käydä hevonen läpi rauhallisesti, katsoa ettei siinä ollut haavoja. Tänään kaikki olivat terveitä poneja.

      Kun viimeisetkin ratsastajat piiskoineen olivat jättäneet ratsunsa rauhaan ja talli hiljeni, kello näytti varttia yli seitsemää.
      ”Sitten iltaruuat”, Ohto selitti. Se oli vähän pehmennyt päivän aikana, ei jaksanut kuittailla enää niin paljon. ”Tuolla seinällä on ohjeet, siitä katot. Tee nyt eka vaikka Dunjalle, se ei ole niin nuuka.”

      Mähän tein. Iltaruokien laittaminen oli päivän paras osa tähän mennessä, koska se oli helppoa: luit vain ohjeita kuin reseptiä, etsit oikean kaukalon ja otit sieltä määrätyn verran kamaa. Mitalliset heitettiin lopulta ämpäreihin, joista osaan Ohto laski vettä lisäksi. Kuulin jonkun tytön tulevan sisään, se lähti heittämään heiniä alas vintiltä. Annos annokselta Ohto alkoi näyttää tyytyväisemmältä, kunnes…

      ”Eieieieiei, ei todellakaan. Sä et voi laittaa kukkurallisia mitallisia, tai muuten Faen selkään ei voi nousta ainakaan kuukauteen. Aloita alusta.” Ei saatna.

      Päivä päätettiin sillä, että mä sain lakaista käytävän Ohdon jakaessa ruuat ja vasta yhdeksän maissa oltiin ovien ulkopuolella lukitsemassa niitä. Ohto tunki avaimen laiskasti taskuunsa ja sanoi: ”Mä lupaan, että nukut hyvin tänään.” Niin nukkuisinkin, koska Benjamin oli tulossa meille yöksi… Ohto lähti ja mä kävelin mautolle vihellellen, vaikka käsivarsia särki kaikki se hevosten sekä ämpärien raahaus.

      Vastaanotto ei ollut mikään kultaisin.
      ”Mikä täällä haisee?” Benkku kysyi nyrpistäen nenäänsä.
      ”Hevonen. Sori, mun on vähän pakko olla niiden lähellä täällä”, selitin ja yritin antaa toiselle poskisuukkoa. Benjamin piti käsivarrella vastaan.
      ”Ehkä sitten, kun sä oot käynyt suihkussa.”
      ”Okei.”

    • #448
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Irtohypytystä
      sunnuntai 21. toukokuuta 2017
      kirjoittanut Aleksi

      ”Sehän meni ihan tosi hienosti!” huusin kentän laidalta kun Fae tyylitteli viimeisen esteen yli ja lopetti esityksensä mahtavaan pukkiin kujan päässä.
      ”Yeah. Fae did great”, Alana hymyili ottaessaan puhisevan lohikäärmeensä kiinni. ”Saitko Jase ton viimesimmän videolle? Or did you just film the baby..”
      ”Filmillä on”, Jase vastasi samalla kun Oliver yritti napata kallista puhelinta pieniin käsiinsä.

      Kävin avaamassa Alanalle ja Faelle portin ja päästin samalla Nannan ja Tuikkeen sisään. Suokkiori puhisi innostuksesta nähdessään kentälle kasatut esteet ja Nannalla oli siinä pitelemistä. Ohjeistin heitä kävelemään muutaman kierroksen esteiden vierestä sillä aikaa kun kävin laskemassa puomit. Jos vaikka aloitettaisiin pikkuesteillä, eikä Faen melkein sataviisikymppisillä jäteillä.

      Kun kaikki oli valmista, menin takaisin paikalleni aidalle istumaan, ja neuvoin Nannaa taluttamaan Tuikkeen ihan kujan alkuun ja päästävän sitten iri. Katri oli tarjoutunut kauraämpärin pitelijäksi kujan päähän, jos Tuike ei vaikka haluaisikaan mennä kujan läpi. Siitä ei kuitenkaan tarvinnut turhia huolehtia, sillä Tuike lähestyi ensimmäistä estettä hyvässä ravissa korvat innostuksesta eteenpäin suunnattuina, hyppäsi tyylikäästi ja jatkoi tasapainoisessa laukassa seuraaville esteille.
      ”Hyvä poika!” Katri kehui Tuikkeen pysähtyessä ämpärille.

      Esteitä nostettiin ja Nanna talutti Tuikkeen uudestaan kujan alkuun. Seuraava kierros meni edellistäkin paremmin ja tämän kierroksen päätteeksi Tuikekin innostui pukittelemaan Faesta mallia selvästi ottaneena.
      ”Ainakin hyvä hyppytekniikka sillä on.” Emmi tuli Saagan kanssa viereeni.
      ”Ja intoakin taitaa riittää”, virnistin naiselle. ”Ootte tehnyt tosi hyvää työtä näiden kanssa.”
      Emmi nyökkäili selvästi ylpeänä. Katselimme hetken aikaa Tuikkeen seuraavia hyppyjä ennen kuin Emmi avasi taas suunsa: ”Mitä jos tehtäisiin tänä vuonna maastoesteradasta vähän vaativampi?”
      ”Siun pitää varmaan puhua Eveliinan kanssa asiasta. Se oli jo jotain suunnitellut..”
      ”Niin”, Emmi näytti mietteliäältä. ”Täälläkin on varmasti monta ratsastajaa joilla olisi kunnianhimoa ja taitoa treenata vähän korkeammalla tasolla.”
      ”Se on kyllä totta”, vastasin ja katseeni kiersi Nannaan, joka nauravaisena seurasi Tintun ei-enää-niin-pienen varsan menoa.

      Loppujen lopuksi päivä oli oikein onnistunut. Saaga oli myös esitellyt taitojaan esteillä oikein innoissaan, eikä Nyyhkiskään ihan täysin siskonsa varjoon jäänyt vaikka olikin paljon arempi luonteeltaa. Olin oikein pakahtua ylpeydestä kun vain ajattelinkin kuinka hienoja suokkilapsia minulla oli.
      Ja sitten oli tietysti Luka, joka kruunasi päivän omalla korkeushyppyennätyksellään. Valma saisi kaivaa jostain viilipytyn esiin, että ori pääsisi esittelemään taitojaan myös kilpailuissa.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #450
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Hevoseton on onneton
      27. toukokuuta 2017
      kirjoittanut @Eevi-Sofia

      Olin siivonnut kaiken. Kaiken. Valgusin tavarat olivat lähteneet Petran mukaan jo aiemmin, mutta lopulta olin saanut aikaiseksi tyhjentää kaapin myös kaikista Susille aikanaan ostamistani varusteista ja muista tilpehööreistä. Kaapissa ei ollut yhtikäs mitään, paitsi minun ratsastussaappaani, parit housut ja muutama eri säihin sopiva takki. Saappaat kaipasivat puhdistusta, joten nappasin ne pois kaapista.

      Ja yhtäkkiä ajattelin, että voisin saman tien viedä vaatteetkin kotiin pesuun, sillä minä en niitä täällä nyt tarvitsisi.

      Olin hevoseton – ja olin onneton.

      Roiskaisin takit ja housut Ikea-kassiin ja viskasin saappaat päällimmäiseksi. En kestänyt katsella tyhjää kaappia. Läimäytin oven kiinni niin että rämisi ja astuin terävästi henkeä vetäen kauemmas. Olin alkanut itkeä.

      Siinä samassa sain seurakseni Aleksin, joka oli ollut tekemässä kaikessa rauhassa aamutallia. Absurdia kyllä, suustani pulpahti ääneen omituinen ensimmäinen ajatus, jonka tilanne herätti:
      ”Lupasin joskus itelleni, etten ikinä itke sun edessä enää. Mutta mä itken aina.”
      Päädyin halattavaksi. Sellaisella vähän kömpelöllä, mutta rauhoittavaksi ja rohkaisevaksi ja ehdottoman toverilliseksi tarkoitetulla tavalla. Ei millään romanttisella, isällisellä tai veljellisellä, vaan kuin melko hyvän kaverin suorittamalla tavalla.

      ”Anteeksi”, niiskuttelin itseäni keräillen ja vetäydyin tallinomistajan ystävällisestä halauksesta. ”Mä vaan inhoan olla hevoseton.”
      ”Mutta ehkä siun ei tarvitse olla sitä pitkään”, Aleksi sanoi ja hymyili vähän. ”Jos vaikka törmäät johonkin niin kivaan heppaan että päätät että se on saatava omaksi.”
      ”Niin, ei sitä ikinä tiedä”, sanoin ja huokaisin. ”Ei enää ylläpitoon. Mutta jos omaksi… no, sen täytyy olla täydellinen hevonen ja sopia budjettiin. Siinä sitä onkin etsimistä.”
      ”Aina niitä kultakimpaleita jostain löytyy”, Aleksi kokeneena hevosenostajana lupaili. ”Odota vaan. Kyllä myö siulle hevonen löyetään. Mie voisin pyytää Emmiä ja Marcustakin pitämään silmät auki.”

      Niin. Ei hevosta enää ikinä ylläpitoon. Ei ventovieraan eikä varsinkaan kenenkään ystäväni. Niin minä olin itseäni Petran ystävyyden menettämisen jälkeiseltä tuskalta suojellakseni luvannut.

      Mutta oma on aina oma, sanoi pieni ääni päässäni. Sellaista minulla ei ollut koskaan ollut, mutta ehkä jonakin päivänä olisi. Aleksi oli luonani kahvivieraisilla käydessään luvannut, että auttaisi hevosenetsinnässä ja olisi käytettävissä, jos tarvitsisin kokeneempaa silmäparia mukaan koeratsastuksiin. Tietenkin minä halusin jonkun viisaamman mukaani. Monesta vahingosta hevoselämäni aikana viisastuneena minä olin oppinut, että ihan jokaiselta kurjuudelta ei voinut välttyä, mutta suurin virhe oli jäädä yksin ratkaisevia päätöksiä tekemään. Jos ei oman hevosen valinta ja osto ollut ratkaiseva päätös, niin mikäs sitten?

      Pää täynnä tulevaisuuden mahdollisuuksia ja unelmia omasta hevosesta lakkasin itkemästä. Keräsin kimpsuni ja kampsuni, jätin jälkeeni toistaiseksi täysin tyhjän kaapin ja karsinan ja lähdin kaupan kautta kotia kohti. Illaksi saisin hurmaavaa herraseuraa, kenties kaksin kappalein.

      Tallilla olo saattoi olla lohdutonta ja autiota, kun sieltä puuttui oma hevosystävä, josta olla vastuussa. Muuten elämässä kuitenkin pyyhki hyvin. Päätin ottaa hevosettoman ajanjakson mahdollisuutena nauttia vapaasti kaikesta siitä muusta, mitä elämääni kuului.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten Aleksi.
    • #452
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Iltatalli – eli kun Ohto sai apua
      Kursiivit on Miskan käsialaa 🙂
      31. toukokuuta 2017
      kirjoittanut @Ohto

      Ruoka-aika oli kyllä yksi mun lempihetkistä tallilla. Se kulki aina samanlaisessa kaaressa, mikä alkoi siitä, kun avasin rehuvaraston oven, ja päättyi hiljaisuuteen ja tyytyväiseen rouskutukseen. Nyt, kuten aina ruoka-ajan lähestyessä Oreo hörisi ensimmäisenä, kun se näki mun avaavan rehulan oven, ja aloitti hörinäkuoron, vaikka kaikki hevoset tiesivät varsin hyvin, että menin vasta laittamaan ruokia valmiiksi. Onneksi kaikille ei tarvinnut sekoittaa omia ruokiaan, vaan suurin osa hevosista sai rehunsa suoraan kottikärryistä kippoon. Sitten oli niitä muutamia, kuten vaikkapa Alanan hevoset, jotka saivat mössönsä monen monesta purnukasta erikseen ämpärissä tehtynä. Rehukoktailien jälkeen mä ladoin kottikärryt täyteen heinää, ja lähdin niiden kanssa ensin tuntihevosten päätyyn, poneista alkaen. Fonzie potki oveaan ihan kuin olisi kuollut nälkään siltä istumalta, ja mä murahtaen komensin sitä lopettamaan.
      ”Et sä saa ruokaa jos oot tommonen sika, ettäs tiedät”, taisi se tietää, sillä poni tyytyi höristelemään ja kurottelemaan kohti heinäkasaa, jota mä pidin sylissäni samalla kun kiskoin sen ovea auki. Mä astuin juuri ulos karsinasta, ja meinasin saada sydänkohtauksen, kun mun edessäni seisoikin joku poika. Hui hitto. Hetken mietin, että kuka ihmeen hiippari, mutta sitten mä tajusin, että sehän taisi käydä tunneilla. Joka tapauksessa, olin mä sen nähnyt täällä pyörivän aina välillä.

      Mä olin pysähtynyt Fonzien ja Kyyhkyn karsinoiden väliin ja katsoin hämmästynyttä Ohtoa, joka oli juuri vähän aikaa sitten aloittanut iltaruokinnan.
      ”Moi”, mä sanoin hieman vaivaantuneesti. Ei mun ollut tarkoitus ihan niin yllättäen tupsahtaa pojan tielle. Kunhan olin vain kävellyt tallissa vailla tekemistä, ja ääniä kuultuani päättänyt mennä katsomaan, mitä vastaan tulisi.
      ”Sori jos säikäytin”, naurahdin ja hymyilin vähän. Ohto hymähti jotain ja katsoi mua kysyvästi sinisillä silmillään. Niin, ehkä voisin jotain asiaakin sanoa.
      ”Haluutko ruokinta-apua?”, kysyin. ”Mä oon vähän toimettomana enkä vielä kotiin viitsis lähteä”, jatkoin ja nojasin toiseen jalkaani rennosti.
      ”Joo vaikka”, Ohto vastasi hymyillen kuin ystävällinen asiakaspalvelija, ja sulki karsinan oven.
      Jes, ajattelin. Talli oli mulle lähes ainut paikka jossa pystyin mielekkäästi tappamaan aikaa ja vapaaehtoisuudestani olisi varmaan hyötyä. Olin ennenkin osallistunut ties mihin tallihommiin aikaisemmilla talleilla, joten ihan takapajuinen työskentelijäkään mä en ollut.
      ”Okei, no mitäs mä sitten voin tehdä?”, kysyin ja yritin vaikuttaa mahdollisimman reippaalta työntekijältä.

      ”Voit vaikka jakaa näitä heiniä kans? Semmonen sylillinen, poneille vähän vähemmän. Ei nää oo niin tarkkoja, paitsi ne joille pitää punnita”, selitin ja asettelin heinät Tintun turvan alle. ”Mut siis ne punnitut heinät on jo nois ikeakasseis, et jos karsinan edes on säkki ni annat sit ne.” Ei niitäkään onneksi montaa ollut, mutta esimerkiksi Klikki oli pienellä laihdutuskuurilla ennen laidunkautta. Hetken pohdin, vaikutinko töykeältä ollessani niin suorasanainen, mutta sitten mä tajusin hymyillä rohkaisevasti. Miska nosti kottikärryistä sylillisen heinää, ja loi minuun hieman kysyvän katseen.
      ”Joo toi on ihan hyvä määrä hevosille.”
      ”Okei, hyvä, varmistin vaan kun eri paikoissa annetaan niin eri määriä heinää.”
      Tuntihevosten puoli tuli yllättävän nopeasti käytyä, ja sitten olikin vuoro siirtyä kärsimättömien yksityishevosten puoleen.
      ”Pistä ne Lassen heinät sinne takanurkkaan, toiselle puolelle juomakuppii, ja anna sit vaik noita pussitettuja heiniä. Mä pistän Faen”, kiirehdin sanomaan Miskan nostaessa Lassen heiniä maasta. Ja vaikka Fae olisikin varmasti vain odottanut heiniään korvat luimussa ja hyökännyt sitten niiden kimppuun kun karsinan ovi oli kiinni niin kuin se aina teki, mä päätin silti olla ottamatta turhia riskejä. Jos Miska satuttaisi itsensä jotenkin pahasti kun mä olin vahdissa, se olisi mun syy.
      ”Käyksä tääl vaan tunneilla?” kysäisin kun mä ladoin kottikärryihin vähän lisää heinää ja pihattolaisten sekä siirtotallilaisten rehut. Ne olisi helpompi viedä nyt heti kaikki, ja sitten takaisin palattua jakaa loput rehut tallin asukkaille.

      ”Joo, tai no joskus mä tuun tänne vaan pyörimään kuten tänään”, vastasin Ohton kysymykseen ja naurahdin.
      ”Aleksi kyllä varmaan mielellään antas mulle hoitohevosen mut en viel tiiä”, jatkoin. Hoitohevonen olisi kyllä kiva ja hoitohevonen meinaisi lisää ajanvietettä, mutta musta tuntui että halusin tutustua paremmin talliporukkaan ja hevosiin ennen kuin ryhtyisin hoitajaksi.
      Mentiin ulos jakamaan ruokaa siirtotalliin ja pihattoon.
      ”Sähän oot täällä tallityöntekijänä?”, kysyin samalla kun asettelin heiniä Mincalle.
      ”Joo ja hoidan Nikitaa kans”, Ohto vastasi rehuja jakaessaan.
      Nyökkäsin ja pudistin pois pari paitaani tarttunutta terävää heinänkortta. Mietin, millainen ihminen Ohto oli. Olihan hän kiinnostava, tosin melkein kaikki uudet tuttavuudet olivat mielestäni kiinnostavia. Mietin, kysyisinkö jotakin pojasta itsestään, mutta päädyin pysymään talliaiheissa.
      ”Onko Nikita se …kimo hevonen?”
      ”Joo”
      ”Se on kaunis. Tai onhan nää kaikki kauniita”, sanoin kun Asta ryhtyi riemukkaasti hamuilemaan heinää, kuin ilmoittaakseen olemassaolostaan. Ohto naurahti. Sitten menimme siirtotallille.
      ”Kuinka vanha sä muuten oot?”, kysyin rennosti. Halusin tietää, minkä ikäistä porukkaa täällä olisi, vaikka eihän sillä tiedolla toisaalta ollut suurempaa merkitystä.

      ”Ai minä?” mä havahduin mutta sätin sitten itseäni. No totta kai minä, ei täällä ketään muutakaan ollut, ja epäilin, että Miska kyseli Pallelta sen ikää. ”Öö… kohta 21?” mun piti hetki jopa miettiä vastausta. ”Entä sä?”
      Miska vastasi, että oli 18. Mä vastasin, että niin taisi moni olla.
      ”Tai ainakin jotain sinne päin, tääl ei oo hirveesti semmosia pieniä ponityttöjä hoitajina. Sinällään ihan kiva, ettei oo semmosta riehumismeininkiä, mut samalla ei oo hirveenä innokkaita apukäsiä. Kymmenenvuotiaat on pelottavan tehokkaita”, mä virnistelin kun työnsin kottikärryjä takaisin rehulaan ja ladoin siihen kauraämpärin ja muutkin ruokatarvikkeet, jotka talli tarjosi, eli jotka oli ämpäreissä. Ne olivat sentään kymmenen litran, ja kauraämpäri oli ainut iso, ja painoi täytenä varmasti toistakymmentä kiloa.
      ”Paitsi okei, osaa nää isommatkin riehua”, mä hymähdin muistaessani kun uuden yksärin (ja sen varsan!) omistaja Caramia ja Katri olivat olleet pudottamassa heiniä vintiltä, ja kun sieltä oli kuulunut hirveä nauru muttei heinää, mä olin mennyt tarkastamaan tilanteen. Ja sitten Katri mokoma oli tunkenut mun päähän heinää ja sitten me kaikki kolme naureskeltiin, ennen kuin mä karkasin paikalta jakamaan sitä heinää, josta suurimman osan mä varmaan sain mun hiuksista.
      ”Voin kuvitella”, Miska totesi.
      ”Aa niin, otatko ne ämpärit siitä? Voit antaa ne niille hevosille, niissä pitäis olla nimet, paitsi niis kahes mis on se kangaskansi, ne on Alanan hevosten. Liila on Faen ja keltanen Lassen. Pistät vaan ne ämpärit sinne karsinoihin, niistä kaikki odottaa iha nätisti niitä, niil on heinääki. Katot vaan et Nova ei tuu ulos, mä päästin sen kerran vahingos toho käytävälle, vaik ei sekään rynni sieltä.”
      Mun suu kävi kuin papupata, oikeasti aika yllättäen, mutta Miska vaan nyökkäili ja alkoi kiikuttaa lörppöjä ämpäreitä spesiaaliruokavalioisille hevosille. Mä työnsin kottikärryt tuntihevosten käytävälle ja kippailin rehuja kippoihin. Onneksi ovissa oli luukut, niin mun työ kävi aika helposti.

      Liila ämpäri, keltainen ämpäri. Ämpäreitä ämpäreitä, niitä mä jaoin seuraavaksi muutaman. Nova ei onneksi yrittänyt tulla karsinastaan ulos vaikka Ohto oli hieman varoittanut. Lasselle liila… Ei kun keltainen. Meinasin sekoittaa ämpärit, mutta onneksi en sekoittanut. Fae luimisteli mulle hieman, mutta mutusti heiniänsä kuitenkin ihan kiltisti.
      Olin saanut hommani hoidettua, ja Ohtokin näytti olevan loppusuoralla.
      ”Pitää varmaan vielä tuoda lisää heinää tuonne?”, kysyin kottikärryineen takaisin ruokaboksille tulevalta pojalta ja viittasin vajaaseen heinävarastoon.
      ”Joo, mä voin mennä vintille pudottaa jos sä sitten raahaat ne tohon”, hän vastasi nostellessaan ruokaämpäreitä takaisin rehulaan.
      ”Juu”, sanoin ja nyökkäsin.
      Pian me siirryttiinkin sitten vintin luo. En tullut toimeen vinttien kanssa, joten oli ihan hyvä että Ohto oli suoraan tarjoutunut pudottamaan heiniä, niin mun ei tarvinnut kertoa kuinka pelkäsin korkeita paikkoja.
      ”Tulee!”, kuului Ohton huudahdus ylhäältä, ja mä odotin. Heinät tömähtivät kahisten ja kun Ohto hihkaisi ”noniin”, ryhdyin raahaamaan paaleja varastoon. Ohto kipusi alas vintiltä ja heilautti hiuksiaan.
      ”Mitäs seuraavaks?”, kysyin kädet lanteilla ja hymyilin, kun työt oli aikalailla tehty.

      ”Öömm… Seuraavaks käytävän lakaisu et nää saa syötyä ja sit kotiin, oikeestaan”, mä naurahdin. Ei siis enää paljoa hommia, niihin ei menisi kauaa.
      ”Sä voit kyllä lähteä jo, jos haluat, mutta jos et, niin tuollapa noita luutia olis”, hymyilin, ja Miska näytti hakevan luutaa, samalla kun itse kastelin käytävää. ”Ei olis pakko, mut muuten mä saan jotkut karseet allergiaoireet.” Mä taisin olla vähän allerginen pölylle tai jotain. Heinälle nyt ainakin, mutta mä pärjäsin ihan hyvin vetämällä antihistamiinia nassuun, ja sitä ei edes sitten huomannut, ellen mä nyt ihan tahalteen hieronut naamaan jotain heinää. Ja niistä puskista joita oli jokaisen julkisen talon edessä ja täynnä voimakkaita valkoisia kukkia ei edes puhuttu, niitä mä välttelin kuin ruttoa. Sillä tavalla mä olin ollut vuoden ilman voimassaolevaa passiakin. Me lakaistiin kaikessa hiljaisuudessa käytävää, ennen kuin mä hoksasin kysyä:
      ”Sä taidat olla aika uus täällä?”
      ”Joo, muutin tänne viime kuun lopussa.”
      ”Aa, cool, mistä?”
      ”Sieltä täältä, tai siis, oon muuttanu nii paljon etten edes tiedä”, kuului Miskan vastaus pienen naurahduksen saattelemana.
      ”Aa.. Vähän sama kyl, vaikka mä muutinki tänne tammikuus. Oon vähä armeijan jälkee vaa hengaillu kavereilla oikeestaan”, totesin, vaikka samantien mä pohdin, että miksi ihmeessä mä kerroin tätä. Aa niin, koska mä olin aloittanut keskustelun. Hyvin tehty, Ohto, hienosti meni.

      Nyökyttelin ja hymähdin Ohton vastaukselle. Samassa mun puhelin soi, se oli äiti.
      ”Moi – Joo mä tuun kohta. – Moikka”, oli mun lyhyt puhelu, jonka jälkeen huokaisin pienesti.
      ”Mä haluisin muuttaa vielä pois mun vanhempien luota”, sanoin ja naurahdin. Ohto vilkaisi mua.
      ”No mikset muuta?”, hän kysyi.
      ”Ei se oo niin yksinkertasta, ainakaan mulle”, vastasin ja virnistin puolivillaisesti. Olisipa se yksinkertaista.
      ”Ai, opiskeletko sit jotain vai..?”, Ohto kysäisi.
      ”En”, vastasin lyhyesti. Ohto äännähti jotain ai:n tyylistä, ja siihen meidän keskustelu aika lailla jäi. Ei se sentään mitenkään yhtäkkisesti loppunut, ihan luonnolliselta se tuntui, tosin mun ei-vastaus jäi kummittelemaan mun omaan mieleeni kun olisi tehnyt mieli selitellä lisää. Päätin kuitenkin säästää Ohton mun surkealta elämäntarinalta. En mä sitä kenellekään oikeastaan halunnut kertoa.
      Kun käytävä oli lakaistu, Ohto kiitti mua avusta ja hymyili. Mäkin hymyilin ja sanoin että oli ilo auttaa. Sitten heitettiin toisillemme moikat, ja mä lähdin kotiin.
      Matkalla mietin Ohtoa sekä muita tallityyppejä. Ehkä mä muihinkin vielä saisin tutustuttua.

    • #453
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      1. kesäkuuta 2017
      kirjoittanut @Eevi-Sofia

      Ja eräänä päivänä muuttolintu pelmahti tallin pihaan. Siinä hän seisoi, pitkän ja sorjan näköisenä, katseli oloonsa tyytyväisen näköisenä ympärilleen ja näytti hyväksyvältä.

      Sillä välin minä olin autuaan tietämättömänä vieraan saapumisesta tallissa avaamassa Nikitan satulavyötä. Vyö valahti auki ja ryhdyin hivuttamaan satulaa alas tamman harmaasta selästä. Kun astuin käytävälle satula sylissäni, en vielä tiedostanut, kuka tallin ovesta harppoi sisälle. Vaan kauan ei autuasta tietämättömyyttä kestänyt.

      ”Hei, Eevi! Vihdoinkin”, kuului elämää kuohuva ja sydämellinen ääni sanovan.
      Säikähdin melkein hengiltä. Sitten nolostuin ja ehkä, absurdia kyllä, vähän vihastuinkin. Oliko hänen tultava nyt, yllättäen, kun olin hikinen ja tallinhajuinen, tahra naamassa ja tukka kypäränliiskaamalla pienellä letillä, josta karkasi selviä sortuvia, sillä olin leikkauttanut hiukseni juuri niin lyhyiksi, että ne juuri ylettyivät letille mutta eivät kuitenkaan pysyneet siellä hyvin.

      Ja edessäni seisoi Amanda, Amanda itse kaikessa kauneudessaan. Hänessä oli jotakin boheemia ja jotakin särmää, tietynlaista terävyyttä ja kuitenkin ystävällinen sävy hymyssä. Hänestä huokui kiinnostus minua kohtaan, ystävällinen, pikkusisarmainen uteliaisuus läheisen ja tärkeän vanhemman veljen mielitiettyä kohtaan. Amanda seisoi paikallaan hymyileväisenä, eikä näyttänyt erityisemmin pälyilevän ympärilleen, mutta silti tuntui, että hänen huomionsa ja läsnäolonsa ulottui tallin joka nurkkaan ja kolkkaan.

      ”Oho? Amanda? Hei vaan!” sokeltelin ja yritin toipua yllätyksestä. ”Mä en tiennytkään, että sä tulisit tallille – tai että oot jo kaupungissa.”

      Amanda nauroi. Se oli sellaista naurua, mitä vain täysin siemauksin elämää janonnut ja maistanut ihminen saattoi nauraa. Kuplivaa, onnellista, lämpöä, auringonpaistetta, ilmavirtaa linnunsiipien alla, mereltä puhaltavaa tuulta, suolaisia hiuskiehkuroita, utuisia kaupunkikatuja ja niiden varrelle ripoteltuja pieniä kahviloita, hetkessä elämistä.

      ”Markus kerkesi hakea mut junalta ja sitten sen piti mennä töihin. Ajattelin, että hittoako mä yksin sen asunnossa homehdun! Olit kuulemma täällä, niin tulin tänne”, Amanda selitti, ja hänen sanomanaan vaikutti aivan luontevalta tiedustella missä joku henkilö, jota ei ole koskaan tavannut, on, ja pyrähtää hänen luokseen.
      ”Ai! No, ei muuta kuin tervetuloa, tää on vähän kuin mun toinen koti. Odotas kun mä saan ton Nikin hoidettua, niin voin esitellä… sori, olin just ratsastamassa, niin tässä on vähän hommat kesken”, pahoittelin.
      ”Ei se mitään!” Amanda sanoi, ja tietenkään se ei mitään – tietenkin tässä oltiin ihan huolettomia ja kaikki oli ihanasti. ”Ihanaa olla tallilla. Ehkä mä saan auttaa harjaamaan sen? Nikikö se oli?”
      ”Nikita, mulle vanhasta tottumuksesta Nikki”, kerroin. ”Nikki oli mun hoitohevonen vuosia sitten. Ja toki, saat sä lista kätesi jos haluat. Nikita saattaa kuitenkin olla vähän kärtty, älä pelästy.”

      Ei Amanda mitään pelästynyt, se oli selvää. Tiesin, että Amanda oli lapsuudessaan ratsastanut itsekin, ja joskus hänellä ja hänen kahdella serkullaan oli ollut yhteinen poni. Markus oli kertonut.

      Amandaa ei selvästi haitannut lainkaan liata käsiään. Hän harjasi Nikitaa antaumuksella samalla, kun itse puhdistin tamman suojia. Sitten hän astui kengät kuivikkeessa käytävälle ikionnellisen näköisenä ja kysyi, saisiko puhdistaa Nikitan varusteet.

      ”Mä en ole ollut tallilla oikeastaan kymmeneen vuoteen, mutta vitsi, satulasaippua ja puhdas nahka tuoksuu just siltä kuin muistin! Ihanalta”, hän huokaisi tyytyväisenä.
      ”Uu, onko noi Nikitan kamat?” joku kysyi selkämme takaa. ”Huippuhomma, ajattelinkin, että ne pitää putsata.”
      ”Yksi homma vähemmän sulle siis”, Amanda virnisti Ohdolle niin sulavan sosiaalisesti, että olisi voinut luulla, että he olivat tavanneet aikaisemminkin.
      Vaan ei, eivät olleet. Tyypit esittäytyvät toisilleen ja tuntuivat tulevan juttuun välittömästi. Niin kai tapahtui kaikille, jotka Amanda tapasi, arvelin – tietämättä, että ei hänen elämänmakuinen luonteenlaatunsa ihan kaikkien makuun uponnut.

      Yksi kerrallaan Amanda lumosi tallin väkeä, ja minä seurailin mukana tyytyväisenä siihen, että ensikohtaamisemme tapahtui näin toiminnallisessa ympäristössä.

      Amandalta jopa tiedusteltiin, tulisiko hän kesänaloittajaisiin. Näin, miten hän innostui. Ensin hän kuitenkin katsahti minua kysyvästi.
      ”Aiotko sä olla täällä silloin?” hän halusi tietää.
      Nyökkäsin.
      ”Kyllä mä ajattelin tulla. Tule tosiaan ihmeessä sinäkin.”
      ”Ihanaa, otetaan Markus mukaan ja pidetään pieni perhepäivä”, Amanda virnisteli.

      Olin etukäteen Amandan vierailusta kuulessani pohdiskellut, miten ihmeessä saisin hänet viihtymään pienellä, pölyisellä Pronssijoella, josta hän varmaan oli jo nähnyt kaiken. Ihan turhaan huolehdin. Alkoi käydä selväksi, että kumppanini pikkusisko kyllä viihtyi missä tahansa vain suinkin halusi viihtyä. Oli ihmisiä, joilla oli yksi tai kaksi paikkaa, joita kutsua kodiksi. Sitten oli Amanda, jolle ilmeisesti koko maailma oli koti.

      Jotenkin minä hieman kadehdin muuttolintua, mutta toisaalta – tuskinpa vain olisin kyennyt asettumaan hänen sulkiinsa ja ottamaan levottomia siipiä omikseni. Minä taisin olla paikkalintu, joka viihtyi parhaiten omalla reviirillään.

    • #454
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      5.6.2017
      kirjoittanut Miska

      ”Voihan hemmetti”, tuhahdin ääneen, kun ylleni ilmestyi kaatosadekuuro. Olin kävelemässä (tai juoksemassa siinä vaiheessa) tallille, ja mun paita kastui aika lailla litimäräksi.
      Ryntäsin suorilta tallitupaan ja toivoin, ettei mun kassissa ollut takki ollut kastunut. Se olisi mun ainut pelastus…

      Takki oli onneksi kuiva, eikä tuvassa ollut ketään. Siispä ajattelin toimittaa paidanvaihdon siinä nopeasti, kun en viitsinyt mennä vessaankaan. Ryhdyin sitten kiskomaan kosteaa pitkähihaista yltäni ja ajattelin ettei kukaan näkisi.
      Mun selkä oli tietenkin tupaan päin, enkä tietenkään ollut kuullut takin kahinan takaa oven käyvän. Kun olin vetämässä harmaanmustan takkini vetoketjua, käännyin hieman ja huomasin jonkun seisovan mua kohden. Ilmeestä päätellen tämä henkilö oli katsonut mun paidanvaihdosta jonkin aikaa.

      Hätkähdin ja käännyin kokonaan tupaan päin vetoketju vielä puoliksi auki. Vilkaisin alaspäin ja suljin vetoketjun ripeästi ylös asti. ”Eeh sori, mä vaan tässä vaihdoin paitaa kun se kastu sateessa”, selittelin ruskeatukkaiselle naiselle. Hän näytti hieman nolostuneelta ja vilkuili ympärilleen. ”Joo, on nuo sadekuurot aika yllättäviä…”, hän sanoi ikään kuin yrittäen estää kiusallisen hiljaisuuden laskeutumisen. Olihan se kyllä aika kiusallinen tilanne joka tapauksessa. Naurahdin automaattisesti. Enhän mä suuremmin välittänyt, jos joku sattui näkemään mut ilman paitaa – mutta enhän mä nyt tallilla voisi nakuilla.

      Olin valmis painumaan karsinoiden puolelle. ”Mehän ei muuten olla vielä tavattu, oon Miska. Käyn täällä ratsastamassa”, kerroin, ja yritin jättää kiusallisen tilanteen taakse. Asettelin märkää paitaani tuvan patterille, vaikka se ei tainnut olla enää päällä. ”Mä oon Katri, Nova on mun omistuksessa”, nainen vastasi hymyillen. ”Cool”, sanoin ja jatkoin, ”Mä tästä meenkin nyt, ratsastustunti alkaa kohtapuoli”. Sanottiin heipat ja sitten mä siirryin tuvasta talliin päivitellen mielessäni kirkasta taivasta, joka oli vielä hetki sitten ollut ihan harmaa.

    • #455
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Pottakampaus ja kesäkuulumisia
      8. heinäkuuta 2017
      kirjoittanut Pujo

      En ollut viettänyt aikaa Pronssijoella pitkään aikaan. Olin kesäkuun alussa maatilalta poismuuttamisen jälkeen lähtenyt kiertämään Suomea reppu selässä haikein mielin mutta seikkailunhaluisena. Hallavassa olin kyllä käynyt muutaman kerran kesällä – kavereita moikkaamassa, maastoesteratadraamaa seuraamassa (onneksi olin pystynyt pakenemaan siltä ainakin osittain…) ja tietenkin kävin myös hyvästelemässä Sallin, joka lähti Sveitsiin.

      Nyt astelin tuttua hiekkatietä innoissani. Olin tullut takaisin. Tällä hetkellä nukkumapaikkani sijaitsi Sinin luona ja tulevaisuus näytti hurjan avoimelta, mutta minua ei jostain syystä edes pelottanut se.
      Hiekka rapisi kenkieni alla ja näin tallin taas edessäni, yhtä kutsuvana kuin ennenkin. Hymy nousi huulilleni. Kävelin pihalle ja moikkasin heti Ohtoa, joka työnsi kottikärryjä pihan poikki. Hän nyökkäsi takaisin, ja minä jatkoin reittiäni kohti mitäs muutakaan kuin tallitupaa.

      Aleksi oli tuvassa seinäkello kädessä.
      ”Terve vaan!”, hihkaisin ja mies kääntyi ilahtuneena minua kohti.
      ”No terve, mikäs tuuli siut tänne taas toi”, hän sanoi vitsikkäästi ja tunki paristoja kellon taakse.
      ”Päätin lopettaa mun Suomiseikkailun”, vastasin naurahtaen.
      ”Jes, Darlin hoitaja on palannut”, Aleksi totesi ja asetteli kelloa takaisin seinälle.
      ”Missä kaikki muuten on?”, kysyin katsoessani tyhjää tallitupaa.
      ”Osa on ainaki treenaamassa siellä maastoesteradalla”, mies kertoi.
      ”Okei”, sanoin ja koin pienen jännityksentunteen vatsassani. Maastoesterata.

      Olin osallistunut kesäkuun aikana pariin tuohtuneeseen keskusteluun radasta. En tiennyt, oliko pöly aiheesta vielä laskeutunut – toivoin kovasti että olisi. Olin kyllä vieläkin hieman surullinen että jäisin paitsi hauskasta menosta, kun en uskaltaisi haastavalle radalle joka tapauksessa edes mennä. Siihen oli kuitenkin vain tyydyttävä…

      Kävelin maastoesteradan lähtöpaikkaa kohti. Ajattelin kulkea radan vierustaa pienelle ratakatsomopaikalle, joka oli pystytetty radan varrelle, yhden vesiesteen lähistölle. Kavionjäljet maassa kertoivat, että rata oli ollut hyvin käytössä. Pälyilin ympärilleni ja eteenpäin, mutta en nähnyt vielä ketään. Pian kuitenkin kuulin ravausaskelia takaani. Siirryin reilusti sivuun ja pysähdyin, katsoin tulijaa ja huomasin sen olevan Nanna. Leveä hymy nousi kasvoilleni, ja kun Nanna huomasi minut, hänkin hymyili ja nauroi. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt treeneiltänsä, ja minäkin jatkoin matkaani kohti ratakatsomoa.

      Katsomoa vihdoin lähestyessäni huomasin siellä kaksi tuttua hahmoa. Rena ja Ruska, jotka istua kököttivät lankkupenkillä. Ajattelin yllättää heidät ja hiippailin metsänreunaa mahdollisimman hiljaisesti, rasahtelevia oksia vältellen. Kun olin päässyt penkin taakse, aloin juoksemaan sitä kohti. Molemmat kääntyivät pikaisesti hölmistyneen säikähtäneet ilmeet kasvoillaan, kunnes tajusivat kuka heitä kohti oikein juoksi.
      ”PUJO!”, kuului huudahdukset melkein yhdestä suusta. Minä nauroin ja hypähdin heidän luokse.
      ”Mitäs ihmettä! Eksyitkö metsäretkellä?”, Ruska kysyi hekottaen.
      ”Hieno pottatukka”, Rena sanoi vitsikkäästi.
      ”Hieno nenäkoru”, sanoin naurahtaen ja pörrötin hiuksiani.
      Siirryin istumaan kaksikon viereen.
      ”Mä tulin takas kun alko reppureissaus riittää”, sanoin. ”Mitä teille kuuluu?”, kysyin ja huomasin molempien ilmeiden hieman vakavoituvan.
      ”No, kyllä tää tässä menee, mut kaks asiaa vähän vaivaa”, Ruska sanoi ja katsahti Renaan.
      ”Nii. Ensinnäkin on ikävä Sallia ja sit toisekseen tää rata”, Rena sanoi suoraan.
      Hymähdin myötätuntoisesti ja katsahdin vesiestettä, joka kimmelsi auringonvalossa. Mutkan takaa ilmestyi juuri sopivasti Alana Lassen selässä, ja katsoimme hiljaa, kun hän hyppäsi vesiesteen hienosti. Pian hän katosi metsän uumeniin.
      ”Mä kyllä haluan mennä kunnolla tota rataa”, Rena sanoi uhmakkaasti. ”Ehkä tekin uskaltasitte?”, hän jatkoi.
      ”En tiedä…”, sanoin hiljaa.
      ”No en mä ainakaan haluu henkeäni vaarantaa”, Ruska sanoi.
      Renan silmissä paloi jokin liekki, mikä hieman pelotti. Ruska kuitenkin kevensi lopulta tunnelmaa.
      ”Niin käytitkö jotain kulhoa kun leikkasit tukan?”
      ”Kävin tällä kertaa oikeesti parturissa…”, totesin, jonka jälkeen kaikilta kolmelta pääsi naurut kesäiseen ilmaan.

    • #456
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      18. heinäkuuta 2017
      kirjoittanut @Eevi-Sofia

      ”Mä olen tainnut löytää Sen Oikean”, sanoin Aleksille, joka köhi vähän penkoessaan jotakin toimiston pölyisistä pölyisintä mappia.
      ”Hä?”
      ”Hevosen. Mä luulen, että mä olen löytänyt haluamanilaisen oman hevosen.”
      ”Oho? Kävitkö katsomassa sitä Emmin vinkkaamaa ruunaa?”
      ”Ah, se oli ehtinyt jo löytää kodin. Ja no, tämä ei nyt ole ehkä ihan sitä, mitä ollaan mulle mietitty… mutta musta vaan tuntuu, että tää on nyt Se Hevonen. Se vaan, että mä en tiedä onko se viisas valinta. Sydän sanoo yhtä ja järki himmailee. Se on vasta kohta vieroitusikään tuleva varsa.”

      ”Ohhoh”, Aleksi sanoi mietteliäänä. ”Mutta siullehan kyllä sopii nuoret, Susikin oli vasta vuosikas kun se tuli. Etköhän sie tästäkin varsasta hevosen tekisi.”
      ”Niin… se vaan on niin epävarmaa. Ostaa varsa, josta ei yhtään tiedä, mitä siitä kasvaa.”
      ”Hevosen ostaminen on aina epävarmaa”, Aleksi huomautti viisaasti. ”Sitä ei ikinä tiiä, mitä saa. Mutta kerrohan lisää siitä varsasta.”

      Ja minä kerroin sen mitä varsasta tiesin. Olin nähnyt sen jo livenäkin, kun olimme matkanneet Lassen kanssa Vaahterapolkuun kilpailemaan kesäkuun lopussa. Aura oli esitellyt Susin Sirius-pojan kotitallia ja kesälaitumilla oli kirmaillut hontelo tammavarsa, jolla riitti jalkaa ja epäilemättä aikuisena vielä kokoakin.

      Jossain vaiheessa kisoja seuraavalla viikolla Aura yhtäkkiä soitti minulle ja kuulosti innostuneelta. Hän sanoi mainineensa Innalle, joka omisti varsan emän, että etsin hevosta. Siitä ajatus oli lähtenyt: ehkä minä ostaisin varsan? Inna oli kuullut Auralta, että olin kouluttanut Susinkin varsasta asti, ja lisäksi hän näki minun ratsastavan Lassen lisäksi Siriuksella kilpailuvierailun aikana.

      ”Oikeastaan”, sanoin vielä mietteliäänä Aleksille. ”Jos mä koskaan aion ostaa omaa varsaa, niin ehkä nyt on se hetki. En jää ratsastuksellisesti tyhjän päälle, kun voin puoliylläpitää Lassea. Mutta mitä mieltä sä olet? Onko se ihan typerä ajatus?”
      Näin, että Aleksia hymyilytti.
      ”Miusta tuntuu, että siun sydän on päättänyt tän asian jo”, hän virkkoi. ”Ja ei, ei se miusta oo typerä ajatus.”

    • #457
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      13/7/2017
      kirjoittanut @Alana

      ”Ai teki mitä?!”
      ”You heard me!”
      ”Sano viel kerran et mä tiiän ettet oo kuvitellu tätä.”
      ”En oo itekään viel ihan varma, mut alright. Eli–”

      Koska Jase oli takaisin, pystyin hyvällä omatunnolla mennä ratsastamaan. Ja nyt Faekin oli takaisin kunnon liikunnassa. Jase halusi tulla mukaan tallille, joten paketoimme Oliverin lämpimästi ja ajoimme Hallavaan. Metsästin Faen laitumelta, laitoin sen kuntoon käytävällä, Jasella oli Oliver sylissään. Fae höristeli korviaan ja otti kiltisti vastaan pienen pojan silitysyritykset, mitkä olivat enemmänkin turvan tökkimistä pienillä nyrkeillä, ja ilahtunutta ininää. Kun Oliverin sormet eksyivät tamman sieraimen sisälle, Fae nykäisi päänsä ylös järkyttyneenä, ja sitten se tapahtui. Oliver nauroi, ja jatkoi nauramistaan. Minä meinasin pudottaa satulan ja Jase lapsen ihmetyksestä. Ja sitten kun Jase kutitti Oliveria, ei naurusta meinannut tulla loppua. Minä ja Jase olimme haltioissamme, Fae ei.

      Jonkin ajan kuluttua Oliver oli palautettu rattaisiinsa ja Jase punttasi minut ylös. Hän otti vähän videota kun ratsastin, ja Fae meni ihan hyvin. Ei mitenkään erityisen hienosti muttei huonostikaan, vaan ihan normaalisti. Ihan instakelpoisesti. Parit pukit se teki laukannostoissa, mutta jatkoi sen jälkeen hienosti eteenpäin, eikä pelleillyt muuta.

      Putsasimme karsinat puoliksi, ja sitten väsäsin hevosten mössöjä. Meidän sekoituskauha oli kadonnut johonkin mystiseen paikkaan, joten aikaa säästääkseni sekoitin ruuat käsin. Lasse ei syönyt kaikkea, jos niitä ei oltu kunnolla sekoitettu, ja jotenkin se tuntui jättävän sille tärkeimmät ainesosat aina vapaaehtoisesti ulos. Fae söi suurin piirtein matolääkkeenkin vapaaehtoisesti. Olin suurin piirtein kyynerpäähän saakka Lassen puurossa toisessa kädessä, ja toisen käden sormet olivat joutuneet kosketuksiin likaisen ämpärin reunan kanssa. Jase katsoi touhujani huvittuneen oloisena, ja vilkuili toisella silmällä rattaissa torkkuvaa Oliveria. Tuli hiljaista.

      ”Meiän pitäis mennä naimisiin.”
      En ollut aivan varma kuulinko sen oikein, mutta sitten käännähdin ympäri ja tuijotin Jasea.
      ”What?” sydän hypähti kurkkuun, kun mietin, olinko kuullut oikein. Joka tapauksessa ponkaisin jaloilleni ja yritin lukea Jasen ilmettä.
      ”I said…” Jase tuijotti takaisin, ”Will you marry me?”
      Vieläkin mietin, että kuvittelinko vain, mutta siinä Jase oli polvellaan ja jostain se oli taikonut jonkun sormuksen ja minä vain tuijotin. Ja Jase tuijotti takaisin. Ja sitten minä nyökkäsin.
      ”Yes”, se oli ainut, mitä sain suustani, kun suunnaton ilontunne valtasi minut. Mutta se yksi sana riitti. Ja sitten meinasin kaataa Jasen takertuessani hänen kaulaansa ja molempien poskille ilmestyi Lassen mössöä mutta se ei haitannut sillä olimme niin iloisia ja suutelimme ja nauroimme.
      ”Are you serious?”
      ”No totta kai! I mean, you’re my best friend, and so awesome and I want to be with you my whole life.”
      …jaaa nyt minä itkin. Ei se mitään, ei Jasekaan kaukana ollut.
      ”I love you so much.”
      ”I love you too.”
      ”We’re getting married!”
      ”I know, just äskenhän mä kysyin sulta. Ja sä sanoit kyllä.”

    • #458
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Kolme vaihdosta
      10. – 21.7.2017
      kirjoittanut @Alana

      10.7.2017 Omistajanvaihdos
      Jason Astor suorastaan raahattiin vasten tahtoaan pöydän ääreen. Hänen vanhempansa virnuilivat tyytyväisenä saadessaan antaa näin hienon lahjan lapsenlapselleen Oliverille. Ajatella nyt – poni! Ja vielä mahdottoman hieno ja suloinen ja kiltti poni! Kukapa ei haluaisi ikiomaa ponia? Jason ajatteli, ettei kotona Suomessa lapsen kanssa odottava tyttöystävä olisi aivan samaa mieltä. Poikahan oli vasta kaksi kuukautta, ja osasi juuri ja juuri hymyillä. Silti Jasonille ojennettiin kynä kauniiseen käteen. Ei hän voisi keplotella itseään tästä pois, joten hän huokaisi syvään ja allekirjoitti nimensä. No, nyt hän olisi sitten yhtä ponia rikkaampi. Pooper oli kyllä kieltämättä ihan mukava, ja jonkun tallitytön ratsastamana liikkuikin yllättävän hyvin ollakseen puoli metriä matalampi kuin Jasen mielestä oikeat hevoset. Toivottavasti tyttöystäväkin pitäisi ponista. Nimen Alana kyllä vaihtaisi, sen Jase tiesi jo valmiiksi. Pooper ei tulisi jäämään Pooperiksi. Ehkäpä joku menevämpi olisi parempi, kuten Rokki?

      16.7.2017 Uranvaihdos
      Alana joutui puhumaan tallin omistajalle. Poni oli tulossa jo viikon päästä, eikä tallipaikasta ollut tietoakaan. Eikä niinkään ylimääräisestä rahastakaan, mutta sitähän Jason ei ollut huomioinut. Hänen vanhempansa kuulemma auttaisivat mielellään tallivuokrassa. Se vain, kun Hallavassa ei tainnut olla vapaita karsinapaikkoja, eikä hän ollut ollut enää viiteen vuoteen sopiva ratsastaja pikkuponeille. Kyllä sille varmaan löytyisi joku vuokraaja tai joku. Alana koputti toimiston oveen, ja sai vastauksena Aleksin murahduksen. Blondi selitti hieman nolostuneena, kuinka Jasen vanhemmat olivat hankkineet ponin, ja nyt oli pieni ongelma. Aleksi kuitenkin ilahtui, sanoi, että tallin pikkuponit alkoivat olla jo vanhoja ja lähellä eläkeikää. Molemmat taisivat saada samaan aikaan saman idean, ja sopimukseen päästiin varsin pian. Rokiksi jo kotona ristitty ruuna saisi tulla Hallavaan tuntiponiksi. Se olisi Aleksilla ylläpidossa ja tekisi tuntihommia aivan normaalisti. Sitten, kun Oliver olisi hieman isompi, Rokki toimisi vuorotellen tuntiponina ja erään pienen pojan talutusratsuna. Ja niin kääntyi näyttelyponin ura toiseen suuntaan.

      21.7.2017 Maisemanvaihdos
      Hallavan kodikas tallipiha ilmestyi näkyviin tuulilasin läpi. Ainakin sen, mitä siitä näki läpi taivaalta ripottelevan veden ja pyyhkijöiden lomasta. Trailerissa olevalla ponilla oli ollut pitkä matka takanaan, ja nyt se pääsisi vihdoinkin kotiin. Se oli kulkenut koko matkan erittäin rauhallisesti ja tottuneesti trailerissa, ja asteli nyt rauhallisesti myös ulos sieltä. Pienet ruskeat korvat hörössä se katseli maisemia tyynesti, eikä juuri piitannut sitä ihmettelemään saapuneesta pienestä väkijoukosta. Rokki pääsi hetken kävelyttämisen jälkeen tarhaan haistelemaan Hallavan ilmastoa ja huutelemaan laitumella oleville muille hevosille kuulumisia. Hetken ihmettelyn jälkeen poni innostui vähän juoksemaankin, ja muutamat ihastelivat sen lennokasta ja kepeää laukkaa. Kukaan ei kyllä tainnut katsoa uutta asukasta aivan yhtä ihmeissään kuin pieni Oliver. Niin ihmeissään hän oli, silmät lautasen kokoisina, vielä silloinkin, kun Rokki siirrettiin johonkin vapaaseen karsinaan yön ajaksi. Oliver kävi jopa tervehtimässä ponia, tarrasi korvaan kiinni, eikä meinannut irti päästää. Kun ruuna seisoi rauhallisesti koko vauvan irroittamissession ajan, päätettiin, että kyllä sieltä trailerista selkeästi lastenponi tuli.

    • #459
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Red carpet
      27. heinäkuuta 2017
      kirjoittanut Miska

      Oli lämmin ja puolipilvinen torstai-iltapäivä ja mua kutitti itikanpistoihin. Olin juuri selviytynyt mukavalta ratsastustunnilta ja olin törmätä Eeviin käytävällä, kun olin kumartunut rapsuttamaan nilkkaani.
      ”Oho, sori”, tokaisin ja siirryin vähän sivuun.
      ”Eipä mitään”, hän sanoi pirteästi hymyillen ja ikään kuin leijui käytävällä kepeästi mun ohitse.
      Mä jatkoin matkaani tupaan, jossa oli vastassa jokin pikkukokous. Aleksi oli äänessä ja tuvassa oli Pujo, joka seisoi tuolilla venyttäen kättään kattoon, Ruska, joka huuhtoi mukia, Rena, joka istui rennosti sohvalla ja Ade, joka seisoi ikkunan luona kädet lanteilla.
      ”..ja ne heinät oottaa nyt tuolla ulkona joten kaikki kykeneväiset hommiin vaan”, Aleksi päätti lauseensa, kääntyi ja näki mut. ”Ja sie myös!”, hän hihkaisi hymyssä suin.
      ”Ooookei”, sanoin vaan ja nyökäytin päätäni taaksepäin. En ollut ihan täysin kuullut mitä mies oli sanonut, mutta kai jostain heinähommista oli kyse. Aleksi katosi tuvasta, ja sinne jäänyt nelikko tapitti mua kahdeksan silmän voimalla.
      ”Niin siis… Mitä meidän pitää tehdä?”, kysyin. Pujo hypähti tuolilta alas ja vastasi, ”Siirretään saapunu heinäkuljetus vintille”. ”Allright”, vastasin.

      Ja hetken kuluttua seisoimme pihalla heinäkuorman vieressä. Heinärekka oli jättänyt maahan sekalaisen kasan pieniä paaleja sekä pari isoa pyöröpaalia. Porukka alkoi hommiin, ja mäkin ryhdyin kävelemään kaksi pientä paalia kourissani kohti vinttiä, johon vei puinen ramppi. Pienten paalien kiikuttaminen kävi melko nopeasti, kun meitä oli viisi ahkeraa työntekijää puuhaamassa. Sitten Ruska lähti pyörittämään toista pyöröpaalia ramppia ylös ja kaikki sujui täydellisesti, kunnes poika kompastui johonkin. Ja se kävi nopeasti. Ruska kompuroi ja sai heinäpaalista naamalleen sen lähtiessä kierimään vimmatusti alas ramppia. Kahina kävi. Paalin ympärillä olleet nauhat – kuinkas ollakaan – irtosivat, ja paali levittäytyi viimeisten kieppiensä päätteeksi läpsähtäen siistiksi heinämatoksi noin neljä metriä rampin alkupäästä. Rena ja Pujo hölkkäsi heinäkuorman luota katsomaan mitä oli käynyt, Ade kysyi Ruskalta oliko kaikki okei, ja mä katsoin vintin oviaukolta vuorotellen heinämattoa sekä Ruskaa, joka hieroi polveaan ja vakuutteli ettei sattunut. Ruska näytti hetken aikaa tuskaiselta, mutta pian alkoi nauraa.
      ”Jaahas, siitä levittyi meille ihka oma punainen matto! Mikä kunnia”, hän hihkaisi ja sen jälkeen me muutkin naurettiin tovi. ”Pitää varmaan hakee kottikärryt ja talikoita”, Pujo sanoi huvittuneella äänellä.

      Lopulta pääsimme takaisin työn touhuun. Mä ja Ade saatiin loput pikkupaalit vietyä, Pujo pyöritti toista pyöröpaalia hyvin varovaisesti ramppia ylös ja Ruska talikoi Renan kanssa heinämattoa kärryihin. Aleksi käveli kaukaa meitä kohti, ja Pujo kiiruhti paalin vietyään talikoijien luokse hihittäen. ”Nyt Aleksi tulee ja antaa meille satikutia”, hän sanoi. Mua hymyilytti, kun Aleksi lampsi paikalle ja kysyi teatraalisen vakavasti ”Mitäs täällä on tapahtunut”.
      ”Noh, tää yks paali halus varmaan maistaa vapautta”, Ruska sanoi. Aleksi nauroi.

    • #460
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Eihän siitä tulis mitään
      16.8.2017
      kirjoittanut @Ohto

      Mulla oli ollut varsin mukava päivä, mä olin saapunut tallille just sopivasti tekemään päivä- ja iltatallit, niin kuin mun pitikin. Olin ruokkinut hevosia, auttanut ratsastajia, putsannut karsinoita ja lakaissut käytäviä, niin kuin mun pitikin. Mä kävin siinä sopivalla tauolla pienellä metsäkävelyllä Nikitan kanssa, ja kyllähän me vähän siellä eksyttiinkin, niin kuin ei pitänyt. Mä kun olin ollut ihan varma, että siitä olisi lähtenyt kiva polku, mutta metsäänhän se meni – kirjaimellisesti. Oikeastaan suoraan ryteikköön, josta hipsittiin Nikin kanssa reippaasti pois sen näköisinä, että kyllä meidän oli ollutkin tarkotus käydä katsomassa Pronssijoen metsien mustikka- ja sienitilanne. Sieniä ei ollut, mustikoita joo. Jouduin viemään ihan havunneulasiin peitetyn Nikitan talliin, ja nopeasti mä yritin sukia suurimpia jälkiä meidän vartin mittaisesta seikkailusta sen karsinan pohjalle.

      Mä olin vähän nolosti ja lapsellisesti odottanut keskiviikkoa kuin kuuta nousevaa, pääasiassa siksi, että silloin tuli aina viiden tunnille tosi mukava Henna, jonka toi tallille Hennan vielä mukavampi ja vielä komeampi isoveli. Mä olin aina haaveillut ja odottanut, että pääsisin taas vaihtamaan sen kanssa nopeat kuulumiset tallinkäytävällä, niin kuin me oltiin miltei joka viikko kevätkaudella tehty. Vaan sitten, kun mä olin heti tallille päästyäni rientänyt katsomaan, tulisiko Henna tänään tunnille, sen nimeä ei näkynyt missään. Sniikisti mä kysäisin Aleksilta, että oliko monta tuntilaista vielä lomalla, mutta sitten Aleksi vaan suoraan sanoi, että Henna oli lopettanut Hallavassa, muuttanut kuulemma tai jotain.
      ”Mutta voithan sie sen veljen perään kysellä”, oli kuulunut vielä jotenkin ovelan oloinen Aleksin ääni, kun mä olin jo toimiston ovella, ja mä olin helähtänyt varmasti seitsemän astetta punaisemmaksi ja liuennut sairaan nopeasti paikalta. Olinko mä ollut niin ilmeinen? Apua.

      Mä en ollut kerennyt hirveän pitkälle tallituvasta, kun mä kuulin jonkun huutavan mun nimeä. Mä vilkuilin ympärilleni edelleen pohtien mun ilmeisesti-ei-niin-sniikkiä lähestymistapaa, ja hoksasin että mua oli kutsunut Sora Ruusun selässä.
      ”Ai moi”, mä jouduin valitettavasti pyyhkimään mielestäni leveän, vähän vinon hymyn ja säkenöivät ruskeat silmät, kun jouduin kosketusetäisyydelle erään toisen vinon, karvaisen hymyn ja ruskeiden silmien kanssa. Ruusuhan se siinä, mupelsi mun hihaa vauhdilla.
      ”Moi”, Sora hymyili. Hetken oli hiljaista, ja mä olin jo kääntymässä takaisin mun hommiin. ”Hei- voisitko kattoa onko tällä vielä suojat hyvin? Tuolla oli vähän mutaista..”
      ”Hm, kyl ne jaloissa ainakin on. Kuin et oo siellä teidän kentällä, sehän on paljon isompi kun tää?”
      ”Jase hyppäs Cillan kanssa, ja niillä oli se lapsi siellä rattaissa ja kaikkea, täällä en oo niin tiellä”, Sora vastasi kuulostaen vähän jännältä, ihan kuin se ei olisi halunnut sanoa jotain, ja samalla siltä, että sillä oli muitakin syitä tulla tänne. Kyllä mä tavallaan tiesin miltä siitä tuntui, Alana ja Jase olivat jo yksinään aika uhkaavia, ja yhdessä ne olivat semmoinen tehopariskunta, joilta onnistui kaikki ja jotka eivät tarvinneet ketään muuta, että muakin välillä arvelutti, olinko mä nyt vaan pelkällä olemassaolollani hidasteena.
      ”Et sä varmasti olis tiellä ollut, mut täällähän on kenttä vapaana. Tunnit on kuulemma maneesissa, mutta ei nekään kyllä hetkeen ala, et varmaan ehit ratsastaakki ennen niitä.”
      ”Kiva juttu!” Sora hymyili, ja sitten se lisäsi vähän ujona, ”Haluaisitko tulla katsomaan? Mä en oo saanut.. Ööö… Pohkeenväistöjä, joo väistöjä tehtyä suoraan, ne menee aina ihan vinoon. Jos sulla olis vinkkejä?”
      ”Noo, onhan mulla täs hetki, mut en mä mikään mestari oo. Jos olisit hyviä neuvoja halunnut kaksin kappalein niin ois kannattanu jäädä sinne teiän kentälle”, mä naurahdin ja haroin hiuksiani. Sora vaan hymyili, suoristi kypärää päässään, ja sanoi, että mun neuvot olisivat varmasti hyviä. Ja sitten pyysi vielä kauniisti, että voisinko mitenkään tulla. Kai mun oli sitten pakko, vaikka mä oikeasti olisin halunnut vaan mennä talliin haaveilemaan siitä veljestä, enkä vahtia teinityttöä. Mun oli vaan hyväksyttävä, ettei se veli tulisi takaisin, ja sitä paitsi, eihän siitä olisi ikimaailmassa tullut mitään, sillä mähän olin vaan Oho. Eikä kukaan ollut kiinnostunut Ohtosta.

    • #461
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Sponsored content
      29.9.2017
      kirjoittanut @Alana

      Istuin tallituvassa ja pyörittelin sormusta kädessäni. Mieleni oli synkkä, vaikka tuvan pöytä oli täynnä uutta tavaraa. Edes sponsorikamojen tutkiskelu ei piristänyt mieltäni, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä. Materialistisen onneni peitti rakkauden ja tulevaisuuden synkkä pilvi. Emme olleet juurikaan jutelleet Jasen kanssa riidan jälkeen. Kunhan vaihtaneet pari sanaa, ja kun homma uhkasi äityä riidaksi, murjottaneet omissa oloissamme, tyrkkien Oliveria aina tasaisin väliajoin toisen riesaksi. Kumpikaan ei tainnut olla edes kovin vihainen mistään, mutta jotenkin kaikki vain ärsytti ja raivostutti ja turhautti. Enkä minä tiennyt mitä tehdä asialle. Olin jo useampaan otteeseen yrittänyt hieroa sovintoa, Jase myös, mutta jotenkin se aina meni mönkään ja päättyi riitaan. Viimeisimmän sanaharkan päässäpyörittelyni keskeytti Aleksi.
      ”Koskas häät on?” se kysäisi kiinnittäessään sormukseen huomiota.
      ”Varmaan kesällä”, vastasin automaattisesti hymy naamallani, vaikken ollut edes varma, oliko koko häitä tulossa.
      ”Sepäs kiva”, Aleksi totesi, ”Sie oot tainnut käydä ostoksilla?” se jatkoi sitten, kun hoksasi tavarat pöydällä. Oli se varmaan tajunnut ne jo aikaisemminkin, mutta kiinnitti nyt vasta huomiota.
      ”No joo tavallaan. Suurin osa tästä on sponssikamaa, mut tilasin noi chapsit ja ton vihreen korvahupun. Ja sen kisatakin”, näytin paremmin muoveissa olevaa kisatakkia.
      ”Hienon värinen”, tallinomistaja totesi tummanvihreästä takista, ja jatkoi sitten:
      ”Mistäs ne sponsorit sitten on?”
      ”Aa, pari semmost instas olevaa heppakauppaa. Oon muutaman semmosen öm…ambassador, pistän pari mainosta aina välillä ja ne lähettää mulle kamaa”, selitin. Aleksi nyökytteli.
      ”En mie tiennytkään, että tolleenki voi tehdä.”
      ”No voi, jos on tarpeeks seuraajii. Emmä kyl oo kyselly keltäkään, vaa noi kaikki on pyytäny mua ja mä sit oon valinnu parhaimmat”, myönsin virne naamallani. Mikäs siinä kun voin. Aleksi kyseli minua ratsastuskoulumestaruuksiin, mutten ollut oikein varma.
      ”En mä- En mä tiiä, täs on nyt vähän kaikkee muutakin”, selitin. Niin, kuten se, että suhde oli kariutumassa ja tulevaisuus ahdisti kun eihän millään lukiokoulutuksella nyt hirveän pitkälle pötkitty ja se, että olin aivan täysin epäonnistunut elämässä, ja Oliver vaati aikaa, ja työt, ja Fae harmitti ja kuulemma mummo oli sairastunut, enkä ollut nähnyt siskoani miltei kahteen kuukauteen, tai äitiä, ja halusin vain pois.

      Aleksi lähti hyvää päivänjatkoa toivottaen tallin puolelle, ja minä jäin edelleen istumaan tuvan pöydän ääreen. Pyörittelin edelleen sormusta käsissäni, ja vaikka mieli teki heittää se jonnekin nurkkaan, varovasti pujotin sen takaisin sormeeni. Kyllä se siihen kuului, eikä tuvan nurkan lukkipopulaation seuraksi. Keräsin tavarat pöydältä, heitin roskat roskikseen. Kokeilin kisatakkia päälleni, istui kuin valettu. Asettelin sen varovasti kaappiini, muutaman päivän päästä olisi joka tapauksessa estekisat se päällä, joten miksi turhaan raahata sitä kotiin.

      Suuntasin itse talliin, mutten tehnyt oikein ihmeellistä. Lassella oli vapaapäivä, joten annoin sen hengailla Hanin kanssa tarhassa, ja putsasin sen sijaan sen karsinan. Ja kipot, ja ruokaämpärit, ja varusteet. Olisin keksinyt vielä jotain muutakin tekemistä viivytelläkseni kotiin menemistä, kuten vaikkapa harjojen puhdistamisen nyppimällä yksittäiset irtokarvat irti harjaksista, mutta Jase laittoi viestiä, että ruoka olisi pian valmista, ja että jos voisin, tulisin mahdollisimman nopeasti.

      Hetken mietin tahallaan viivyttelemistä, mutta päätin, että ruoka olisi parempaa lämpimänä. Ja halusin jutella Jasen kanssa. Sen ruokailun yhteydessä tapahtuikin jotain, joka päättyi miltei riemunkiljahduksiin ja ainakin onnellisiin kyyneleihin. Ja ehkä se oli vain minä ja ajatusharhaa, mutta varmistuksen siitä, että kyllä se sormus siihen sormeen sopi. Ja hyvin sopikin.

    • #462
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Hyvään paikkaan
      keskiviikko 22.marraskuuta 2017
      kirjoittanut Aleksi

      ”Tässä ois vielä kaksi ponikokoista fleeceloimea mukaan”, ojensin pientä pinoa kohti vaaleahiuksista nuorta naista. ”Jos vaikka hepat kastuu.. tai kyllähän sie tiiät.”
      ”Mä pidän niistä hyvää huolta, älä huoli”, nainen – Leila nimeltään – vastasi lempeästi hymyillen. ”Ja voitte te tulla koska vaan katsomaan, eihän meille ole kun se kolmekymmentä kilometriä täältä.”
      ”Juu kyllä me varmasti tullaan. Luulempa että tallilaisiakin kiinnostaa tulla tutustumaan kotieläinpihan muihiki eläimiin”, otin tarjouksen vastaan ja nostin sitten viimeisen laatikon tavaraa hevosrekan kyytiin.
      ”Jospa sitten mennään hakemaan ne itse hevoset.”

      Mie kävelin Leilan edellä talliin, jonne oli kokoontunut kokonainen joukko Hallavalaisia paijaamaan rakkaita tuntihevosia. Valma halasi Dunjan kaulaa tiukasti ja Mikki piti suojelevasti kättään tytön hartialla. Nanna seisoi Tintun vieressä suu tiukassa mutrussa ja tummat silmämeikit hieman levinneinä. Pujo, Ruska ja Rena syöttivät Darlille porkkanoita ja Eevi ja Alana korjasivat vielä Darcyn kuljetussuojia.
      ”Onko kaikki valmiina?”
      Ympäriltäni kuului hiljaisiä myöntyviä vastauksia ja sitten hevosia lähdettiin taluttamaan ulos. Yksi kerrallaan hoitajat kävivät viemässä hevosensa rekkaan ja sanoivat hyvästit. Kun Darli oli viimeisenä saatu paikoilleen, nousin vielä itse hetkeksi lastaussillalle ja taputin pienen pöörröisen ponin takalistoa. Luotettavat työkaverit oli pääsemässä viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Vaikka olisin kuinka halunnut nähdä jokaisen kullannupun elämän iltahetket, oli niille kuitenkin parempi päästä rauhallisempaan paikkaan elelemään rentoa hevoselämää pihatossa vierailijoita ilahduttamaan ja innostamaan talutusratsastukseen tulleita hevosharrastuksen pariin. Ehkä näin oli hyvä.

      Suljimme Leilan kanssa lastaussillan, kättelimme, ja sitten nainen nousi kättään heilauttaen kuskinpaikalle. Jäimme Hallavalaisten kanssa seisomaan sekalaisena joukkona tallin pihalle katsomaan pois ajavan rekan perään.

    • #463
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Paluu tallille
      8.2.2018
      kirjoittanut @Alana

      ”Hei! Alana! Moi! Sua ei oo näkynyt ikuisuuksiin!” kuului pirteä tervehdys tallituvan sohvalta samantien, kun sain itseni raahattua sisälle.
      ”Mmh…” sain vastattua, vaikka olisin voinut olla tulematta tallille vielä toisenkin kuukauden. Itse asiassa nyt olin täällä vain Jasen painostuksesta, ja vaikka sisimmässäni tiesinkin, että tämä olisi parhaaksi, että pitäisi vain yrittää jatkaa elämää. En pitänyt ajatuksesta, halusin vain olla kotona, mutta Jase oli oikeassa, kuten aina. Ehkä tämä piristäisi. Hymyilin varmaan todella aidon näköisesti Ruskalle ja Nannalle, ja huoneessa oleville uusille kasvoille. Osaa en ollut ikinä nähnytkään, ja osan olin ehkä nähnyt vilaukselta aina välillä. En tiedä, alkuvuosi oli mennyt minulta niin sumuisessa udussa, ja olin oikeastaan keskittynyt vain Oliveriin. Ja Basiliin, sitä olin kouluttanut. Ulkona en ollut käynyt koirien lenkkejä pidemmälle, tänä aamuna olin meikannut ensimmäisen kerran. Vastahakoisesti olin jättänyt Oliverin, sillä mitä jos sillekin kävisi jotain ja sekin olisi minun syy ja…

      ”Mitä kuuluu, me alettiin jo luulla, että sä olisit kuollut tai jotain!” Ruska totesi pirteänä, ja tekohymyni hyytyi. Meinasin alkaa itkeä siinä saman tien, mutta ei Ruska ollut tarkoittanut sitä minään muuna kuin hiljaisuuden täyttämisellä. Ja sitä paitsi, en varmana itkisi täällä.
      ”Hmm, eii, täällä mä oon.”
      ”Eevi muuten etti sua äsken, se taitaa olla Lassen kanssa maneesissa”, Nanna kertoi, ja pieni epätoivo täytti mieleni. Eevi. Hän oli soittanut minulle useasti viimeisen kuukauden aikana, tekstannutkin, ja sitten lopettanut, kun en vastannut. Ei ollut huvittanut. Enkä ollut jaksanut. Eeville pitäisi kertoa, jos ei muille. Vanhemmille olimme jo molemmat itkeneet, tai minä itkenyt, ja Jase selittänyt hiljaisella äänellä, kun en itse kyennyt.

      Tallituvan täytti tyytyväinen puheensorina, ja itse kuuntelin puolella korvalla samalla, kun järjestin kaappiani uuteen uskoon. Että saisi jotain tekemistä.
      ”…ja Niinistön vauva, mm, ja mun tutuille synty just–” meinasin alkaa pillittää, mutta kykenin pitämään itseni kasassa ja pyyhkimään pari eksynyttä kyyneltä nopeasti pois.
      ”…joo, ja siis se video minkä se pisti, yli kymmenen minuuttia! Myönnän, mua vähän itketti, mut kamoon onhan se nyt siistiä, Kylie Jennerin vauva! Tyttövauva! Se on–”
      Lauseen keskeytti parkaisuni, kun purskahdin itkuun. Oikein vetiseen ja vollottavaan itkuun, ja sain kaikki tallituvassa olijat, joita oli nyt näköjään jo aika kasa, tuijottamaan minua epäuskoisena ja järkyttyneenä.

      ”Alana, Alana hei… Mikä nyt on, me vaan puhuttiin Kylien vau–”
      Itkuni vain koveni, vaikka kuinka yritin sitä hillitä ja estää, silti kyyneleet valuivat ja hiukset tarttuivat naamaan ja huolella laittamani meikki varmasti valui. Joku siirtyi vähän lähemmäksi, mutta kukaan ei tuntunut uskaltavan tulla lähelle.
      ”We buried her!” parkaisin. ”We buried her and it’s my fault and have you ever seen a coffin so small and it’s my fault!” sanat tulivat itkuisena ryppäänä.
      ”Siis- mistä sä- ota syvä henkäys-”
      ”Our daughter! My baby! She was born and she died! Dead! She’s dead!”

      Sen jälkeen tallituvassa oli hiljaista. Sitten Nanna nopeimpana halasi minua, sitten joku muukin, ehkä useampi. En oikein nähnyt mitään, tai tuntenut juurikaan mitään. Istuin lattialla ties kuinka kauan, ja joku oli varmaan kertonut Eeville, sillä hän tuli istumaan viereeni. Ei kysellyt mitään, halasi vain, ja sanoi, että kyllä se siitä. Ja sitten jossain vaiheessa tarjoutui viemään minut kotiin, ja hyvä ettei kantanut autoon, ja istui sielläkin kanssani kun itkuisesti selitin kaiken.

      Asian kertominen taisi jopa auttaa. Ainakin itku kuivui jossain vaiheessa, ja sain keitettyä Eeville kahviakin. Ja sitten me istuimme hiljaa keittiön pöydän ääressä me kolme, Eevi, Jase ja minä.

    • #464
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      1.
      25.5.2018
      kirjoittanut @Olivia

      ”Pronssijoen paikallisradion puolesta hyvää iltapäivää! Tänään on ollut taas hyvin lämmin päivä ympäri Suomea, meilläkin lämpötilat nousivat yli kahteenkymmeneen asteeseen! Hyvä päivä ottaa auringosta ilo irti ja nauttia puutarhahommista, vai mitä Timo?”
      ”Olet aivan oikeassa, Marjo. Sadettimet sirottelevat ympäriinsä monilla pihoilla ja mehiläiset pörräävät, tänne studioonkin oli eksynyt yksi aamupäivällä! Kesä tekee tuloaan, ellei se ole jo kokonaan saapunut.”
      ”Tästä todisteena seuraavaksi viikon sää. Alkuviikoksi on luvattu lämmintä ja aurinkoista säätä aina lauantaihin asti. Lämmöllä on kuitenkin hintansa, sillä torstaiksi on luvattu heikkoa ukkosta ja sadekuuroja. Pyykit kannattaa siis kuivata sisällä! Viikonloppuna sää jatkuu viileämpänä, lauantaina puolipilvistä ja sunnuntaina taas aurinkoista…”

      Käänsin radion napista hiljalleen volyymia alas ja napsautin sen lopulta pois päältä. Vajosin takaisin nojaamaan kämmenselkääni vasten ja naputtelin toisessa kädessä olevalla kynällä pöydän tuntilistaa vasten. Viereisestä ikkunasta paisti poskea lämmittävä auringonsade ja tallin ulkoseinällä kasvavan köynnöskasvin lehdet riippuivat ikkunan yllä heiluen kevyessä tuulessa. Näin silmäkulmasta aina välillä vilauksen ykköstarhassa ulkoilevista Mellistä ja Valerasta. Venyttelin tallituvan penkillä. Hymyilytti. Ensimmäinen kunnon työviikko Hallavassa läheni loppuaan.

      Alkuviikko oli ollut vielä hieman hektistä Tie Tähtiin -kilpailun finaalin siivoustöiden takia, koska suurien kilpailujen tavaroiden ympäriinsä kuljetteleminen vei oman aikansa. Tallin ilmapiiri oli kuitenkin ollut rento ja hyväntuulinen kilpailujen stressin hellitettyä kaikilla. Maanantaina olin tehnyt aamu- ja iltatallit tallityöntekijä Ohton kanssa, jonka kanssa yhteistyö oli sujunut hyvin pojan hienosta vieraskoreudesta huolimatta. Päivällä olin seurannut kentän lanaamista ja kierrättänyt valkoisia kisahuopia pesukoneessa lasti lastillisen perään.

      Tiistaina olin auttanut alkeiskurssilaista pikkutyttöä pyydystämään ilkikurisen Pilkun tarhan perältä ja pidellyt shettisruunaa paikoillaan tämän puhdistaessa herkin ottein pikkukiviä sen kavioista. Olin päässyt myös maastotunnille peränvetäjäksi Pilkun rinnalle, sillä pikkuponi oli päättänyt ottaa hatkat jo tallipihassa ja kiikuttanut tyttöä pari kierrosta tarhalta toiselle iloisesti hypellen. Sinnikkäästi kyydissä pysynyt tyttö oli rauhoittunut äidin vakuuttelujen jälkeen, että kyllä se poni pysyy käsissä kun opettaja sitä noin pitelee. Vatsanpohjaani oli kutittanut hyvänolon tunne äidin puhutellessa minua opettajana ja olin hymyillyt tytölle rohkaisevasti.

      Keskiviikkona sain kunnian ratsastaa Lokilla jaetulla kentällä peruuttaneen tuntiratsastajan sijasta. Tutustumisen jälkeen iso ruuna oli alkanut kulkemaan hyvinkin kivasti ja loppuverryttelyn aikana se oli ravannut rennosti kaula pitkänä. Lokin musta karva oli kiiltänyt nätisti korkealla roikkuvan auringon valossa ja häntä huiskinut välillä lähelle lentäviä kärpäsiä hätyytellen. Olin pohdiskellut Aleksin kanssa, että mielelläni kokeilisin ratsastaa kaikki tuntihevoset läpi ja tutustua niihin kunnolla ajan kuluessa. Tauolla toimistossa olin tutustunut Hallavan ratsastuksenopettajaan Eveliinaan ja jutellut tämän kanssa seuraavan päivän tunneista. Yllätyksekseni Eveliina oli ehdottanut minulle testituntia jo seuraavana päivänä. Olisinko voinut tehdä mitään muuta, kuin suostua?

      Eilen olin siis saapunut tallille melkein innosta hypellen ja brodeerattu ”ratsastuksenohjaaja” takki niskassa. Ensimmäinen tuntini oli ollut rentomieliselle sennuryhmälle. Tätiratsasastajiksi itseään nimittämä porukka oli ottanut minut hyvin vastaan ja olimme keskittyneet tunnilla venyttelyyn ja rentouteen niin hevosen kuin ratsastajankin osalta. Juttu sujui tuntilaisten kanssa hyvin ja tunti loppui kivoihin tunnelmiin molempien puolien osalta. Aleksikin ainakin vaikutti tyytyväiseltä, sillä sain buukattua pari uutta tuntia heti ensiviikolle. Iltasella olin kävellyt ympäri tallia tutustuen muihin Hallavan tuntiratsastajiin ja hoitajiin yrittäen muistaa kaikkien naamoja sekä yhdistää niihin oikeat nimet.

      Tänään olin seurannut tunteja aitojen ulkopuolelta ja suunnitellut omiani tallituvassa. Päivä oli ollut lämmin ja hevoset olivat lähinnä madelleet pitkin kenttää. Porukkaa oli tallilla vähemmän koulujen loppukirien takia, mutta pian tuleva kesäloma kurkisteli jo kulman takana. Pitkät kesäyöt, uintiretket ja metsämansikat joutuivat odottamaan enää pari päivää. Kesätunnelma oli käsinkosketeltavaa ja niittykukista ylipursuvat aukiot pystyi jo melkein haistamaan.

    • #465
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Kuulumisia
      3.7.2018
      kirjoittanut @Ohto

      Hallavan tallipiha oli nyt hiljainen, lukuun ottamatta pihattoa, jossa ponit olivat intoutuneet temmeltämään. Meinasipa Rokki jopa liukastua tehdessään nopeita käännöksiä juostessaan Pilkkua karkuun. Siinä oli kyllä yksi piru poniksi. Liian usein mä olin joutunut metsästämään sen jostain jumalan selän takaa sen karatessa joko joltain tuntilaiselta tai lankojen ali. Mä vihasin shettiksiä just tästä syystä, vaikka Pilkku ei ollut vielä edes pahimmasta päästä. Se ei sentään ollut vihainen, ainoastaan ärsyttävä. Vielä raivostuttavimpia pikkuponeja oli ne vihaiset ponit, joita täällä ei onneksi ollut. Tai, no, Fae nyt oli ollut ihan oma lukunsa ja Valeralla oli välillä hetkensä, mutta tulimme ihan hyvin toimeen. Ne olivat tienneet, että multa sai ruokaa, kenties.

      Multa oli saaneet myös ihmiset ruokaa viimeiset neljä kuukautta, sillä mä olin saanut töitä tarjoilijana. Tai no, tein sijaisuuksia vuokrafirman kautta, mutta töitä silti. Ja mä olin suorittanut anniskelupassinkin, joten olin sitten tehnyt vuoroja eri kapakoissa. Se oli musta ihan hauskaa, eri juomien sekoittelu, vaikka mä en ollutkaan päässyt niitä tekemään kuin kahdessa eri vuorossa. Hauskaa se silti oli, ja siitä maksettiin, joten mä en valittanut, kun en kerta opiskelemaankaan päässyt, taas kerran. Taas kerran mä olin hakenut oikikseen ja taas kerran mä en ollut päässyt sisään. Niinpä mulla oli vuosi aikaa miettiä mitä helvettiä mä tekisin mun elämälläni. Taas kerran.

      Mä olin miettinyt, että olisin voinut kysyä Aleksilta voisinko pitää joitain tunteja, mutta se lopahti siihen, kun mun oli pitänyt hätäsijaistaa kahta lastentuntia ja mä olin tajunnut, että ei hitto, enhän mä osannut edes itse ratsastaa, saatika sitten opettaa muita. Mä olin anellut paikalla ollutta Alanaa pitämään päivän kaksi estetuntia, sen jälkeen kun mä olin pyytänyt Aleksilta apua ja saanut sen luvan tähän. Sitten mä olinkin istunut kentän laidalla kuunnellen Alanan jakaessa esteviisauksia ihan kuin se olisi pitänyt tunteja koko elämänsä ja miettinyt, miten se osasikaan. Lisäksi Aleksi oli palkannut Olivian, uuden ratsastuksenohjaajan, joten mun tuntihaaveet olivat olleet erittäin lyhyet ja erittäin kaukaa haetut. Ei se mitään. Olivia oli ihan mukava, mitä nyt pari kertaa oltiin tehty tallia yhdessä, mutta en mä kyllä siitä oikein muuten välittänyt. Vissiin osasi asiansa ja se riitti mulle.

      Jossain välissä mä huomasin, että olin saanut itseni tarhoilta talliin ja kottikärryt jo lähes täyteen lantaa. Nikitan karsina oli ollut hetken tyhjillään tamman lähtiessä eläkkeelle, mutta nyt siinä asui jo uusi hevonen. Nikitan lähtö oli kyllä ollut kova pala purtavaksi. Vaikken mä ollut sen kanssa mitään erikoista kerennytkään tekemään, siitä oli tullut mulle jo aika läheinen kaveri. Tie tähtiin -kilpailut olivat menneet aika tasaisen keskiverrosti, mutta mun muutamaa onnistumista oli varjostanut se tieto, että Nikki lähtisi niiden jälkeen pois. Se oli ollut Hallavassa jo yliaikaa meidän kilpailujen takia, mutta silti sen lähtö koitti liian pian. Alana, se aina rikas ja lellitty kakara, oli kysellyt miksen vain ostaisi sitä, kun sen myyminen oli rankkaa, ja myönnän, ettei mun käytös sen jälkeen ollut fiksuimmasta päästä. ”Miksen vaan osta sitä? Millä rahalla? En ainakaan mun isän miljoonilla tai mun rakkaudella tai mun rikkaan ja komean poikaystävän rahoilla”, mä olin tiuskaissut, johon Alana oli ollut kolme sekuntia hiljaa ja sanonut sitten vain, että ”husband. He’s my husband.” ”Niin, miehes jonka nait vaan rahojen takia.” Alana oli ollut hiljaa sen jälkeen, mulkaissut mua loukkaantuneena ja lähtenyt pois. Mulla oli ollut paha fiilis saman tien sen jälkeen, Alana oli mun ystävä ja mä tiesin, että se oli sille arka paikka. Mä tiesin myös senkin, että ei se oikeasti ollut Jasea nainut sen rahojen takia, tiesin, että se oli vain yksi kylällä kiertävistä monista ilkeistä huhuista. Ja silti mä olin käyttänyt sitä Alanaa vastaan. Sen jälkeen se ei olekaan puhunut mulle, ja mä en ole keksinyt sanoja pyytää anteeksi. Kunhan olen vain mitannut Lassen ruoat ja heinät niin millintarkalleen ja asetellut sen loimet mahdollisimman suoraan.

      Mun innostus ratsastukseen oli vähän hiipunut Nikitan myötä, joten mä olin viimeiset pari kuukautta keskittynyt intensiivisesti tekemään talleja ja välttelemään suurempaa sosiaalista kanssakäymistä, niin kuin aina. Nyt mä olin kyllä hiljalleen päässyt mun angstikuopasta yli, kun mä olin tajunnut, että Nikitalla oli niin paljon parempi olla sen uudessa paikassa ja että mä olin aivan täysin typerä murjottaessani tästä asiasta, johon mulla ei ollut mitään valtaa. Lisäksi ne Aleksin ostamat uudet hevoset oli oikeasti ihan mukavia, tallille oli tullut uutta porukkaa ja uusi yksärikin, Niko ja Väiski, ja vaikka mä olinkin vältellyt uutta porukkaa kuin ruttoa, niin mun oli pakko myöntää, että vaikka hevoset lähtivät ja uusia tuli tilalle, niin Hallava oli silti niin kiva paikka. Mä olisin monta kokemusta ja tuttua köyhempi, mikäli en olisi eksynyt tänne silloin puolitoista vuotta sitten. Ja kuka ties, tulisin mä vielä löytämään uusia tuttuja ja parempia hevosystäviä.

    • #466
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Kaksi kesken jäänyttä tarinaa
      heinäkuu 2018
      kirjoittanut @Alana

      sunnuntai 1. heinäkuuta 2018
      ”Oliver- honey- no- stop- ugh.”
      Poika viipotti jo pitkällä, hämmentävän pitkällä ottaen huomioon sen, että Oliver oli oppinut juoksemaan vasta parisen viikoa sitten ja se oli enemmänkin kovavauhtista hoippumista kuin juoksemista. Jouduin jättämään Lassen irti käytävälle taas kerran, suitset puoliksi auki ja suojat keskellä lattiaa, että saisin erään pienen villiviikarin kiinni. Sentään Oliverilla oli hauskaa, se kirkui ja nauroi minkä kerkesi, mutta minä olin kovin väsynyt, eikä tässä ollut mitään hauskaa. Minulla oli niin paljon tekemistä. Eevillä oli pieni kriisi meneillään, joten olin hoitanut Hania kuin omaani. Mikäs siinä, Lassen rinnalla se siinä meni, mutta kun Eevillä oli ollut puolet Lassestakin kontollaan, kun en ollut kerennyt tehdä enempää. Tallivuokraa olin maksanut itse nyt jo kokonaan, mutta Eevi oli auttanut hoidossa. Mutta nyt minulla oli molemmat ja Rokki, kun Jasekin oli keskellä pahinta kilpailuputkea Euroopassa ja harvemmin kotona.

      Itse asiassa, en ollut nähnyt häntä kolmeen viikkoon. Meidän vastavihityn parin onnea oli kestänyt ehkä vajaa kuukausi, ennen kuin Jasen kilpailut ja omat työni ja Oliver ja hevoset ja työt ja ystävät ja työt olivat vieneet kaiken ajan. Ja ne Jasen kilpailut. Eipä ollut aviomiestä paljon kotona näkynyt, mutta telkkarista kyllä. Ja brittiläisessä heppalehdessä, siellä oli ollut artikkeli. Oli siellä pari hääkuvaakin, ja puolet tekstistäkin oli vain tenttimistä häistämme, mutta toinen puoli siitä oli ollut kilpailuja. En tiennyt mitä odotin, kun menin naimisiin kilparatsastajan kanssa, olinhan itsekin pienenä miltei elänyt hevosrekassa, mutta silti tämä oli niin vaikeaa. Ja minäkin halusin kilpailemaan, mutta piti hoitaa Oliver enkä halunnut kieltää Jasea kilpailemastakaan. Hänellä sentään oli ura, minä kun en ollut edes sitä kerennyt kyhäämään kasaan. Ja Jasella oli mennyt kilpailut hyvin, me olimme Oliverin kanssa katsoneet niitä televisiosta. Oikeastaan, juuri eilen Jase oli voittanut toisella hevosella ja sijoittunut toisella luokissaan ja olin avannut facetimen heti toisen luokan palkintojenjaon loputtua. Minulla oli tabletti nytkin mukana tallilla, sillä olin laskeskellut ehtiväni ratsastaa Lassen ja katsoa sitten tämän päivän luokan tallilla. Ainakin ehtisin, mikäli tuo turkasen lapsi pysyisi paikallaan.

      Olin kaapannut Oliverin jotenkin syliini ja jatkanut Lassen suitsimista, mutta se oli huomattavan paljon hankalampaa yhdellä kädellä, eikä Oliverin hirvittävä kiemurtelu auttanut asiaa. Hirveä pulinakin sillä päällä, vaikka ei siitä saanut mitään kunnon selvääkään. Se syksyinen fuck you oli vielä voimakkain sana pikkutyypin sanavarastossa, vaikka nyt sieltä oli sentään alkanut tulla muutakin, luojan kiitos.
      ”Ow! Don’t hit me, that hurts, ow, no- let go-” irrotin hirvittävällä vaivalla pienet sormet pois hiuksistani ja henkäisin syvään. En ikinä ehtisi näkemään Jasen luokkaa, jos en pääsisi edes ratsastamaan. Sekin oli mysteeri, sen toteuttaminen, sillä Ollie ei oikein pitänyt rattaissa istumisesta, huusi vain. Olin juuri miettimässä sotasuunnitelmaa suojien laiton varalle, Oliver kun ei oikeasti pysynyt yhtään paikallaan, kun joku puhui takanani.
      ”Sulla näyttää olevan kädet aika täynnä.”
      ”Haha, tell me about– it. Oh, moi”, hämmennyin hetkeksi nähdessäni Valman seisovan käytävällä. ”Sua ei oo näkyny vähään aikaan, how’s it going? Niinku… Lukan kaa?”
      Nyt minä ihan tosissani yrittäisin tehdä sen, mihin olin liian ylpeä jo ainakin vuosi sitten. Valma oli vähän hämmentyneen näköinen normaalista kysymyksestäni, ehkä ihan syystäkin, mutta vastasi sitten:
      ”Hyvin, ihan hyvin joo. Tarviitko apua?”
      ”No jos sä voisit ottaa Oliverin hetkeks, että saan nää suojat jalkaan? Se on just oppinut juoksemaan ja musta tuntuu, et se ei enää osaa olla paikoillaan”, hymyilin ojentaessani poikaa Valmalle, joka otti Oliverin kädestä kiinni ja ohjasi vähän kauemmas. Huh, hetken rauha. Ja hiljainen rauha se oli, minä laitoin suojia ja Valma jutteli hiljaa Oliverille. Hiljaisuus oli vähän painostava. ”Mä kuulin, että te menitte naimisiin Jasen kanssa. Onneksi olkoon.”
      ”Joo, …. Huhtikuussa. Kiitos”, minun piti hetki miettiä kuukauden nimeä. Sitten tuli taas hiljaista. Nyt tai ei koskaan.
      ”Hei.. Uh, Valma? Mä tota… Mä haluaisin pyytää anteeks sulta. For everything, I haven’t been the nicest to you, and I really am sorry about that. I just… no en mä tiiä mitä mä aattelin, mutta oon ollut unnecessarily ilkee sulle. Joten… anteeks.”
      Valma oli vähän yllättyneen näköinen ja hiljaa, enkä ihmetellyt sitäkään. Olin itsekin yllättynyt anteeksipyynnöstäni. Vedin kypärän päähän ja kiitin Valmaa Oliverin pitämisestä ja otin pojan takaisin syliini heti, kun olin saanut Lassen ohjat sen leukahihnan alta lukkoon. Se oli ollut oiva keksintöni saada hevonen ja lapsi samaan aikaan, Lasse tuli niin kiltisti vierellä, ettei se tarvinnut pitkää narua ja jos se sattuisi säikähtämään, se ei talloisi ohjiansa. Tilanne jos tulisi ja niin vaatisi, niin kyllä Lasse olisi ensimmäinen josta päästäisin irti. Lasse ei onneksi välittänyt rattaistakaan, joten pystyin ihan rauhassa köyttämään Oliverin kiinni niihin ja työntämään tyypin kentän laidalle.

      Samana päivänä
      Tabletin pienestä ruudusta näkyi esteratsastusta suorana lähetyksenä. Radat tulivat ja menivät, mutta vain yksi rata oli kiinnostava. Jason Astor ja tummanruunikko, pomppuisa tamma, joka vilkuili ympärilleen miltei hermostuneena ja tanssahteli ympäri volttia. Sen ratsastaja taasen näytti tyynen rauhalliselta istuessaan hermostuneen hevosen selässä, hymyillen yleisölle. Lähtömerkki soi, hevonen nosti pienen pompahduksen kautta laukan ja lähti kohti ensimmäistä estettä. Se sujui täydellisesti, samoin kuin seuraavat kolme estettä, hevonen tuntui unohtaneen hermostuksensa. Viides este lähestyi, valtava okseri, ja Jason Astor kannusti hevosensa hyppyyn. Tamma ponnisti, säikähti valokuvaajan salamavaloa, ja kääntyi niin nopeasti oikealle, että sen takapää ei meinannut pysyä mukana, vaan uhkasi luiskahtaa esteen alle hevosen räpiköidessä säikähtäneenä pois. Jason Astor heilahti uhkaavasti selässä, kaatoi estetolpan roikkuessaan kiinni hevosessa, mutta pysyi selässä. Ratahenkilökunta riensi korjaamaan romahtaneen esteen, Jason Astor pyyhkäisi naamaansa valkoisella hanskallaan ja näytti hämmentyvän hetkeksi. Groomi ja valmentaja viittilöivät jotain radan reunalta, mutta ratsastaja heilautti vain kättään ja jatkoi rataa. Loppurata sujui aivan yhtä hyvin kuin se oli alkanutkin, mutta kun televisiokamera zoomasi viimeisen esteen jälkeen hevostaan taputtavan Jasonin naamaan, paljastui hänen kasvojensa toinen puoli aivan veriseksi ja ilme hieman kärsiväksi. Hän oli puoliksi alas hevosen selästä jo ennen kuin oli poistunut areenalta, ja kamerasta näkyi vielä vilaukselta, kuinka groomi ojensi hänelle pyyhkeen, jonka hän painoi ohimolleen. Ratahenkilökunta kävi pyyhkimässä verta pois kirkkaan valkoisesta estetolpasta, johon Jason oli ilmeisesti osunut naamallaan hevosen kieltäessä niin yllättäen.

      Hallavan tallituvassa oli hiljaista, ja kaikkien katseet, jotka vielä hetki sitten olivat liimautuneet tabletin ruutuun, osuivat nyt erääseen blondiin, joka sanaakaan sanomatta jätti vauvansa lähimmän vastuullisen henkilön syliin ja riensi tyhjään toimistoon kännykkä kädessään, naama vitivalkoiseksi valahtaneena.

      Viikkoa myöhemmin
      Jase oli palannut kisareissulta toinen silmäkulma teipattuna ja autonavaimet kädessä.
      ”Oh! Babe, melkeen unohdin, myin Land Roverin”, Jase oli tokaissut yhtäkkiä.
      ”What?”
      ”Joo, ostin toisen auton. Come see”, minut oli kiskottu kädestä pitäen ylös lattialta ja parkkipaikalle.
      ”Porsche?!”
      ”Mmhm”, Jase oli nyökkäillyt ylpeän näköisenä. ”Eikä mikä tahansa, vaan Carrera 4S! Nice, i’nnit?”
      ”Porsche?” olin toistanut hiljempaa, edelleen epäuskoisena.
      ”Yup.”
      Hetken ajan olin vain tuijottanut mustaa, matalaa autoa parkkipaikalla. Se oli hieno, tietenkin oli, enkä kiistä haaveilleeni sellaisesta, mutta se ei ollut se auto, jota me tarvitsimme.
      ”What about Oliver?”
      ”What about him? He can have it when he’s 18”, Jase oli todennut olankohautuksella.
      ”What?! No- Jase! Sen istuin! Oliver’s one! And he definitely is _not_ gonna get a Porsche when he’s 18, or he won’t live past that 18!”
      ”Oh come on, what kid wouldn’t want a nice car?” Jase ei ollut tuntunut ymmärtävän huoltani vaan oli työntänyt minut etupenkille ja istahtanut sitten itse kuskinpaikalle. Olin ollut jo sanomassa vastaan, mutta auto oli ollut jo käynnissä ja kuulosti niin hyvältä ja olin oikeastaan ollut aika innoissani tästä.
      ”Entäpä hevoset? Millä mä vedän traileria?” muistin todellisuuden. Emme todellakaan tarvinneet urheiluautoa, vaan turvallisen, tilavan auton, jossa oli peräkoukku ja neliveto.
      ”Babe, live a little! Ostetaan joku toinen auto, just sellainen kuin haluut.”
      ”Not what I want, what WE need.”
      ”I’ll show you what you need. Put your seatbelt on, we’re going for a drive”, Jase oli sanonut virne naamallaan ja peruuttanut sulavasti pois parkkiruudusta.

      Etupenkillä oli ollut vaikea keskittyä ajamaan toisenlaisen auton etua, kun vauhti nousi ja tunnelma kohosi. Eikä Jasen käsi reidelläni edistänyt asiaa yhtään. Olimme pysähtyneet aution kylmäaseman pihaan ja istuneet hetken hiljaisuudessa.
      ”Well? Mitä pidit?”
      ”It’s… Nice? Very nice, you know it. Ei muuta kuitenkaan sitä, että Oliver ei tuu saamaan sitä. We can’t keep the car, babe.”
      ”Gotta admit though, a lot cooler picking up your girlfriend with this instead of a crusty SUV.”
      ”Oh? Girlfriend?”
      ”Mmhm, and I bet all girls would love being driven to a secluded place and kissed in the back seat.”
      ”The SUV would have more room in the back, though.”
      ”Oh, shut up, I’m trying to make a move here. Please just play along and kiss me?”
      ”Aren’t we supposed to go the the back seat?” olin todennut pilke silmäkulmassa ja Jase oli pyöräyttänyt silmiään. ”Which honestly, the SUV would have so much more room for these kind of activities-”
      ”Shut up. You’re ruining the mood!” Jase oli valittanut ja painanut otsansa rattia vasten. Minua oli naurattanut.
      ”What mood? Oh- right? This was seducing? By all means, go on then.”
      ”I’m trying! Honestly, if I hear one more word about the SUV, I’ll–”
      ”What SUV? The SUV that would have a lot more room? Or the SUV that we– haha alright I’ll stop.”
      —-

      No ei sitä autoa voinut sen jälkeen enää palauttaa. Niinpä parkkeerasin uutuuttaankiiltävän mustan urheiluauton mahdollisimman kauas tallilaisten vanhempien likaisista Kioista ja Nissaneista ja kävelin kohti tallia. Jase oli aivan mahdoton ja teki yhteisiä päätöksiä yksin, mutta silti pidin hänestä niin kovin. Tiesin, että tästä saattaisi koitua ongelmia tulevaisuudessa, mutta tavallaan minua ei edes kiinnostanut. I mean, mikä olisi pahin, mitä voisi tapahtua?

    • #3364
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 6
      • Maitovarsa

      Ohto pohtii – ja lappaa lantaa
      30.11.2018

      Mitä tuli rakkauteen, mä olin aika toivoton tapaus. Mulla oli paha tapa tavata kiva tyyppi vaikka kahvilan kassalla ja kuvitella sitten meidän koko yhteinen tulevaisuutemme, vaikka tiesin varsin hyvin, ettei me enää ikinä tavattaisi.

      Mä olin yrittänyt etsiä jotain kavereita, kun Alanakaan ei ollut enää hirveesti jutellut mulle sen jälkeen, kun olin sanonut sen naineen Jasen vain sen rahojan takia. Deittailun suhteen mö olin jo luovuttanut, kun ei näin pieneltä paikkakunnalta mitenkään loputtomasti tyyppejä löytynyt. Enkä mä sitä paitsi halunnut olla kaikkien ajatuksissa ensin Ohto Forsvik, homo, vaan mä olin paljon mieluummin Ohto tallilta tai kahvilasta tai baarista, tai sitten töiden ulkopuolelta vaikka Ohto teatterista.

      Joka tapauksessa, mulla oli ollut aika yksinäistä viimeiset kuukaudet. Mä olin ollut Hallavassa aika passiivinen ja vaan saapunut paikalle ja tehnyt työni sen enempää sosialisoimatta. Olinhan mä alkeiskurssilaisia opastanut teoriatunneilla ja hoitajia moikannut aina kun ne tuli talliin, mutta kaikki uudetkin hoitajat olivat jääneet mun mieleen vain naamoina ja hoitohevosina, eikä niminä ja luonteina.

      Paitsi Jesse. Sen kanssa mä olin jopa yrittänyt viritellä keskustelua, varmaan koska se oli mun kanssa aika saman ikäinen. Ja mä saatoin olla ihan hitusen ihastunut. En nyt mitenkään erityisen tulenpalavasti, mutta kuitenkin. Vähän silleen, etten todennäköisesti kieltäytyisi, mutta en myöskään yrittäisi mitään erityistä. Vähän semmonen ”sure, why not” -fiilis koko asian kanssa. Se oli aika harvinaista mun ihastuessa salaa jokaiseen vastaantulijaan, mutta ajattelin kyllä Jesseä päällisin puolin potentiaalisena ystävänä. Ehkä mä olinkin vain yksinäinen ja hämmentynyt, enkä ihastunut? Oli miten oli, Jesse oli ehdottanut tekstiviestillä, että me voitais mennä leffaan, ja mä olin totta kai suostunut. Mä olisin itsekin varmaan pyytänyt sitä hengailemaan joskus, ellen mä olisi pelännyt vaikuttavani liian kiinnostuneelta ja ennen kaikkea mun työnkuvastani. Enhän mä nyt voinut Aleksin asiakkaita pyytää treffeille, vaikka en olisi edes pyytänytkään! En mä voisi edes vaikuttaa pyytäväni, sehän olisi hirveän epäammattimaista.

      Vaikka ei mun työt Hallavassa nyt mitenkään hirveän ammattimaiset olleet. Kivaahan se oli, ja tulipahan liikuttua, mutta ei siihen hirveästi mitään erikoistaitoja vaadittu. Kiukkupussi-Valerakin sieti mua, samoin kuin Fae oli tehnyt, ja antoivat mulle kiinni tarhassa aika helposti. Niillä oli syytäkin, sillä mä olin kaikille hevosille vain kävelevä ruoka-automaatti. Kivahan se vain oli tulla aamuisin viileään talliin ja katsella kuinka vanhahkot valot vilkkuivat hitaasti päälle hörinäkuoron säestämänä.

      Mä olin jopa käynyt katsomassa Nikitaa muutaman kerran ja salaa miettinyt, että olisko mun sittenkin pitänyt ostaa se. Tai joku hevonen. Eipä mulla kyllä mitään rahaa sellaiseen ollut, vaikka nyt yhden vakituisen ja kahden melko vakituisen työpaikan johdosta mulla oli jo jotain säästössäkin. Mä mietin jo yliopistostakin luopumista, kun en mä nyt mihinkään olisi enää pääsemässä. Jos en ollut tähänkään mennessä päässyt, niin olisi ollut epätodennäköistä että mä nyt enää pääsisin. Ehkä mun pitäis yrittää jotain muuta? Vaikka oikeita töitä?

      Mutta siinä lantaa lappaessani mä mietin, että tarvitsiko mun nyt oikeasti ettiä jotain muita töitä? Mulla oli kolme työpaikkaa, joista mistään ei kyllä saanut hääppöistä palkkaa, mutta yhdessä ne menivät ihan hyvin. Ehkä mä voisin etsiä vielä kämppiksen, niin mulle jäisi vielä enemmän?

      Mä lykin jo varsin täynnä olevat kottikärryt yksäripäädyyn ja pysähdyin keskelle käytävää talikko kädessä. Olisiko musta hevosenomistajaksi? Ei varmaan. Ei se mitään, mähän pystyin touhuumaan täälläkin hevosten kanssa ihan kyllästymiseen saakka. Mutta entäpä sitten mihinkään muuhun? Olisiko musta mihinkään? Tällä hetkellä mä olin aika paskaduuneissa – Hallavassa kirjaimellisesti vaikka se olikin mun lempipaikka kolmesta – vailla tutkintoa ja kaiken lisäksi mä olin hirveän yksinäinen. Ehkä mun pitäisi noukkia heinänkorret pois hiuksista ja lähteä etsimään ystäviä. Aloittaisin vaikka siitä leffasta Jessen kanssa.

      • #3365
        Miro Malmstén
        Valvoja
        • Postauksia: 122
        • Perus pullaponi

        Voi Ohto <3 Ja tää sun tyyli kirjoittaa !

      • #3366
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 233
        • Perus pullaponi

        ihan sairaan kiva päästä lukeen Ohtonkin touhuumisia! komppaan Miroo, tykkään niin paljon sun kirjotustyylistä! sitä lukiessa on nii helppo kuvitella ympäristö ja tunnelma jota kuvailet. haluun lisää! 😀

    • #3471
      Herman
      Valvoja
      • Postauksia: 9
      • Maitovarsa

      tallityöt
      9.12.
      Kävelen talliin. Lunta tupruttelee hiljalleen taivaalta. Tallipiha vaikuttaa hiljaiselta. Tallissa ei näykään muita kuin hevoset ja tallikissa, joka vilahtaakin juuri ulos. Hymähdän ja alan auttamaan aamutallin teossa. Autan viemään hevoset ulos. Haen kottikärryt ja talikon. Uurastan 45min karsinoiden siivoamisen parissa, hiki hatussa. Alan puhdistaa juoma- sekä ruokakuppeja. Käteni ovat ihan makaroonia, kun olen vihdoin valmis. Katselen aikaansannostani, kunnes Aleksi tulee ja ilmoittaa että alamme laittamaan ruokia. Kärrään heiniä karsinoihin, Aleksin laittaessa kauroja. Lakaisen vielä lattian, ennenkuin joudun lähtemään juhliin.

      Olisi ollut kiva auttaa vielä heppojen sisälle otossa, ynnä muussa, mutta tällä kertaa näin.

    • #3511
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 109
      • Perus pullaponi

      Mustelma
      8.12.2018

      En olisi muuten vieraillut tallilla lauantaina, sillä sehän oli Jessen hoitopäivä, mutta tänään olin sopinut hoitavani muutamia asioita Aleksin kanssa.
      “Moikka!” huudahdin iloisesti astuessani sisään toimistoon. En ollut muistanut edes koputtaa, mutta onneksi se ei Aleksia haitannut. Sain vastaukseksi vähintään yhtä iloisen tervehdyksen kuin omani.
      “Siitä tallipaikastahan meiän ilmesesti piti jutella?” Aleksi kysyi samalla kalenteriaan selaten. Nyökkäsin ja istuin alas.
      “Joo. Mulla on näitä paperiasioita ja käytännön juttuja hoidettavana sekä Hallavan että Nicholsonien taholta, joten en osaa sanoo tarkkaa päivää millon toisin sen hevosen”, sanoin vähän vaikeana. Ärsytti olla niin epävarma kaikesta, antaisin samalla itsestäni varmasti epäluotettavan kuvan. Aleksi kuitenkin hymyili.
      “Joo no myö ollaan tästä sovittu jo aikasemmin, ni kyllä siulla se tallipaikka on. Ideaali ois jos toisit heppas tässä kuussa kuitenkin”, hän sanoi ja siirsi kalenterinsa syrjään käydäkseen paremmin keskustelua kanssani. Hymähdin.
      “Joo, kyllä mä oon parhaani yrittänyt et jos ennen joulua. En ite jaksa odottaa enää yhtää pidempään”, sanoin. Aleksi naurahti. Hän ymmärsi tilanteeni hyvin.

      Ehdimme Aleksin kanssa jutella vielä muunmuassa Orionin luonteenpiirteistä, loimituksista sun muista. Sovimme myös, että Orion kävisi yhtenä tiettynä viikonpäivänä tunneilla viikoittain. Eksaktista päivästä meillä ei tosin ollut vielä puhetta. Olin taas askeleen lähempänä hevosen omistamista.
      “Hejdå!” huudahdin Aleksille toimistosta tallitupaan poistuessani. Aleksi morjesti takaisin. Suljin oven ja käänsin katseeni kohti tallituvan sohvaa, jossa havaitsin Jessen istuvan.
      “Haa! Moi!” Sanoin ja hyppäsin sohvalle makaamaan. Asetin kummatkin käteni pääni taakse ja laskin sitten pääni alas käyttäen tyynynäni Jessen jalkoja. Ei ollut kyllä kovin pehmeä tyyny.
      “Jaahas”, Jesse hymähti ja katsoi minua kulmat kurtussa. Silloin huomasin hänen vasemman silmäkulmansa sinertävän. Nenänvarressa näkyi myös pari hennosti arpeutunutta naarmua. Hyvä fiilikseni oli hetkessä mennyttä. Nousin äkisti istumaan.
      “Mistä toi on tullu?” kysyin vakavoituneena. Jesse meni vaikeaksi ja hänen ilmeensä muuttui kyllästyneen ja pettyneen välimaastoon. En oikein ottanut miehestä selvää.
      “Kirjastahan se tuli”, Jesse sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Naurahdin epäuskoisena.
      “Tippuko kirja sun naamaan kirjahyllystä vai?” kysyin sitten. Olisin odottanut häneltä kunnollista vastausta, joka olisi selittänyt koko homman kerralla.
      “No eipä tippunut”, Jesse sanoi sitten vähän ärsyyntyneenä.
      “Itekkö ton kuitenkin aiheutit?” Tivasin edelleen vaativasti Jesseä silmiin katsoen.
      “No en tosiaan”, hän murahti. En tiedä miksi edes kysyin, sillä en olisi ehkä halunnut saada tällaista vastausta. Mielessäni pyöri satoja kysymyksiä. Mitä? Miksi? Milloin? Kuka? Miksi en saanut tietää aiemmin? Tosiasia kuitenkin oli, etten tiennyt Jessestäkään vielä paljoakaan. Reaktioni oli ehkä huonoin ikinä ja häpesin itseäni.
      “I’m sorry”, sanoin sitten, kun olin hetken pyörittänyt ajatuksia päässäni. Tilanne oli minulle vaikea, sillä en ollut koskaan joutunut olemaan tässä osassa. Yleensä minä olin ollut Jessen osassa tällaisissa tilanteissa. Minua ahdisti suunnattomasti, vaikka en tiennyt mitä oikeasti oli tapahtunut. Olisiko minusta edes tueksi tällaisissa tilanteissa ja jos ei olisi, olisinko vain kaikessa yksinkertaisuudessaan huono ystävä? Mieleni teki mennä ja lyödä alakoukku suoraan sen ihmisen leukaan, joka oli nähnyt hyväksi vaihtoehdoksi heittää Jesseä kirjalla. Toisaalta halusin tivata Jesseltä lisää vastauksia ja toisaalta taas halusin vain lähteä tilanteesta ja mennä kotiin itkemään omien huonojen muistojen herättyä.

      • #3512
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 233
        • Perus pullaponi

        voi Lily!! sitä tekis mieli aina vaan halata, jotenkin se kantaa aina niin paljon harteillaan mut silti jaksaa vaan mennä ja puuhata päivästä toiseen. taas niin kivaa kerrontaa! sormet ristissä et Orion tulee Hallavaan ennen jouluu, tai viimeistää uuttavuotta!

    • #3737
      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Joulukalenterikuva

      Hallavan ylle on laskeutunut seesteinen odotuksen aika sekä pehmeä kerros lunta. Napakasta pikkupakkasesta huolimatta sen kävijöillä on nähtävissä hymy huulilla arkisiakin askareita tehdessä. Joulun sanotaan olevan ihmeiden aikaa, ja sitä se tosiaan on. Varsinkin tallin asukkaille, jotka eivät niinkään joulun päälle ymmärrä, tallin tiluksille ripustetut koristeet tuovat omanlaistaan ihmetystä elämään.

    • #3854
      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Joulukalenterikuva


      Hallavan tallitupa on harvoin täysin tyhjillään, sillä tallin reippaat ja sosiaaliset hoitajat ja muut kävijät jämähtävät usein sohvalle istumaan eväitään syömään tai uusimpia juoruja jakamaan. Kuitenkin joku oli onnistunut illan hiljentyessä hipsimään tupaan aivan yksin, ja jättämään simppelin, mutta hyvällä ajatuksella hankitun lahjan tuvan pöydälle seuraavaa aamutallia tekevää omistajaa varten. Nimettömänä annettu lahja oli osoitettu yhteiseksi kiitokseksi Aleksin lämpimästä ja määrätietoisesta tavasta johtaa tallia, mutta eritoten sen antaja halusi kiittää miehen ottaneen hänet niin sydämellisesti vastaan talliporukkaansa.

      Kiitos!

    • #3941
      Nimetön
      Ei-aktiivinen
      • Postauksia: 8
      • Maitovarsa

      Luku 1. Uusi ihastus
      28.12.18

      Taivas oli sumea ja harmaa, sumu peitti ympäröivää maailmaa paksuna peitteenä. Auton ajovalot valaisivat kuoppaista ja märkää hiekkatietä. Aamu oli ollut sateinen ja tuulinen, kuten jokainen päivä tällä viikolla. Outoja kelejä. Olisi ollut paljon mukavampaa jos olisi tullut edes lunta sateen sijasta, mutta ei. Pikkusiskoani nämä ilmat eivät kuitenkaan ollet lannistaneet vaan hän oli ihan yhtä tohinoissaan kuin aina ennenkin päästessään ratsastustunnilleen Hallavaan. Minusta oli typerää käydä kalleilla ratsastustunneilla kun omasta pihasta löytyi kaksi ihan kelpohevosta ja vielä poni jonka kanssa pystyi tehdä ihan mitä vain, mutta Cecil oli ihan toista mieltä. Toisaalta hänellä oli ratsastuksen suhteen ihan eritavoitteet kuin minulla, tyttö halusi kilpailla ja nostaa tasoaan entisestään. Ennen kaikkea varmaan vähän vaihtelua hevosiinkin. Meillä kotona olevat hevoset kyllä kieltämättä ovat vähän luokkaa puska ö, niin kuin myös minun ratsastustaitoni.
      ”Kohta ollaan jo perillä!” Sisko hihkaisi takapenkiltä keskenkaiken muun puheensa. Cecil oli hirveän rasittava ja lapselllinen 16 vuotiaaksi. Olin jo kotoa asti kuunnellut kaiken maailman pauhausta viimekerran ratsastustunnista, oudosta ratsastuksen opettajasta ja jostain Pilkku ponista, jolla Cecil ei kyllä kertaakaan ollut ratsastanut, koska oli liian pitkä. Siihen olin kommentoinut hänen olevan liian painava millekään ponille. Saatiin siitä kunnon riita aikaiseksi.

      Parkkeerasin vanhan lava autonrämäni muutaman muun auton viereen ja hypähdin pois autosta. Ei kulunnut muutamaa sekuntia pidempään kun sisko oli jo kadonnut suureen tallirakennukseen. Itse jäin ulos silmäilemään harmahtavaa tiilirakennusta. Komea. Epäilemättä. Olin käynyt täällä pyörähtämässä siskon mukana vain muutaman kerran, mutten ollut pistänyt ikinä merkille miten mukavan näköinen tallirakennus oikeastaan oli jopa nyt pilkistäytyessään sumun keskeltä. Tai sitten se oli vain sumu, joka sai paikan näyttämään jotenkin kiehtovalta. Kohautin itsekseni hartioitani ja löntystelin talliin ympärilleni katsellen. Kauempana näkyi tarhoja ja loimitettua hevosia, kaikkien loimet olivat saman värisiä, kuran värisiä.
      Tallissa oli rauhallista, puheen sorinaa ja vaimeaa kikatusta. Nopealla vilkaisulla talli näytti sisältä hyvin kotoisalta, valoisa ja tilava. Jokaisen karsinan ovessa näkyi raskaan näköinen taulu, jossa luki ainakin hevosen nimi ja kutsumanimi, sekä yksinkertaistetut ruokinta ohjeet.
      ”Thomas, Thomas tuu tänne!” Se oli tietysti Cecil ja ääni kuului jostain tallin peräkarsinoista.
      ”Tää on Valera. Mun suosikki ja saan sen tänään, kävitkö jo lukemassa tuntilistaa? Se on tuolla tallin päädyssä ja siellä lukee aina kuka menee milläkin. Valera on kyllä ihan paras…” Ja blablaaa. Siskon puhuessa taputtelin hevosen kaulaa kun se tutki taskujani ja samalla nautti siskon rivakasta harjauksesta. Hevosta ei kuitenkaan kauan jaksanut kiinnostaa ennen kuin se aloitti kaikenmaailman sähläämisen karsinassa.
      ”Sun höpötys hermostuttaa sitä” Kommentoin laiskasti, minua eivät useatkaan hevoset säväyttäneet ensinäkemältä.
      ”Hei eikä! Se tykkää kun sille puhuu” Cecil tönäisi minut ulos karsinasta niin, että olin vähällä kumahtaa käytävällä kävelleen tytön päälle.
      ”Hmh, sori”
      ”Sori Zara, idiootti varoitus!” Cecil huikkkasi naureskellen karsinasta. Muljautin silmiäni.
      ”Hmh, sori tuostakin”
      ”Ei se mitään, mä oon Zara” Nyökkäsin vain typerästi vastaukseksi. Menisi pois.
      ”Ja sinä..?”
      ”Thomas”
      ”Okei, Thomas. Haluutko, että esittelen tallia? En muista nähneeni sua ennen täällä”
      ”E-”
      ”Haluu se!”
      ”E-”
      ”Mennään vaan” Mahtavaa, esittelykierros jonkun tuntemattoman tytön kanssa. Cecilin pitäisi oppia olemaan hiljaa.

      Zara kuljetti minua pitkin tallia ja jutteli lähes taukoamatta kaikista sisällä olevista hevosista. Käytävillä oli täysi tohina käynnissä ja pari tyttöä lapioi lantaa kärryihin.
      ”Miten sä tunnet Cecilin?” Kysymys taisi olla laskettu ilmoille vain jotta tyttö saisi huomioni, en juurikaan ollut kuunnelut kommentoinnista puhumattakaan.
      ”Ai, se onkin hassu juttu” Hymähdin ja käännyin katselemaan viereisessä karsinassa olevaa ponia, jota oltiin myöskin satuloimassa. Olin aikaisemmin seuraillut kun ruunaa oltiin talutettu sisälle talliin.
      ”Onhan tässä aikaa” Zara tuhahti, hänen hyväntuulisuutensa vaikutti olevan haihtumassa. Olisi varmaan hyvä hetki vähän ryhdistäytyä.
      ”Noh, se on mun sisko. Oon sillon tällön kuskaillu sitä ratsastamaan tänne”
      ”Aih, se oiskaan tullu heti mieleen. Vaikutatte aika erillaisilta” Tyttö naurahti ja kuulosti taas paremman tuuliselta.
      ”Mutta hei, mitäs pidit hevosista ja tallista?”
      ”Aika komeita otuksia kieltämättä… Mikäs tän nimi olikaan?” Nyökkäsin edessä olevaa pientä ponia kohden. Ruunikko seisoskeli rauhallisena karsinassa, luimisti hieman korviaan kun satulaa ujutettiin sen selkään, muttei kuitenkaan näyttänyt muuten juurikaan välittävän hoitajastaan.
      ”Se on Rokki”
      ”Meneeks se tähän kohta alkavalle tunnille?” Ruuna tuijotti minua ruskeilla silmillään, ennen kuin kääntyi keskittymään hoitajaansa, jolla oli jo suitset kädessä.
      ”Joo, Kirana ratsastaa sitä tänään” Kelloon vilkaisun jälkeen Zara totesi tunnin alkavan jo kymmenen minuutin kuluttua ja kiirehti sitten auttamaan ratsastajia jos joku tarvitsisi apua oman ratsunsa kanssa.
      ”Umh, oot sä ratsastanut tuolla ennen?” Kysäisin hitusen vaivautuneena Kiranaksi esitellyltä tytöltä.
      ”Joo, tää on ihana poni” Vastaus kuului hymyillen ja iloisena. Täällä kaikki tuntuivat olevan hyvällä mielellä.

      Siskoni ja muut ratsastajat taluttivat hevosensa jonossa maneesiin ja siirtyivät keskelle kaartoon. Minä olin jo pari minuuttia sitten asettunut istumaan maneesin katsomoon odottelemaan tunnin alkua. Cecil oli rivin reunimmaisena ja huitoi minua luokseen. Hypähdin katsomon aidan yli ja menin pitämään jalustimesta vastaan siskon hypätessä selkään. Autoin myös säätämään jalustimet pikaisesti ja kiristämään vyötä. Huomasin parin muunkin tarvitsevan apua ja heittäydyin tilanteeseen sopivasti laupiaaksi samarialaiseksi ja menin auttamaan myös kahta muuta ratsastajaa ennen kuin palasin istumaan katsomoon. Seurailin ratsastuksen opettajaa, jonka muistelin siskon puheiden perusteella olevan Olivia. Hän kantoi kentälle muutamat puomit ja rakensi pienen ristikon.
      ”Noniin, näytätte kaikki olevan valmiita. Lähtekää vaan liikkeelle oikeaan kierrokseen. Tänään treenataan vähän tekniikkaa” Tunnista voisi tulla ihan mielenkiintoinen ja jäin ihan hyvillä mielin seuraamaan ratsastusta sivusta. Suurimman huomioni sai kuitenkin pikkuinen Rokki, joka oli minusta selvästi tunnin kiinnostavimman oloinen poni. En oikeastaan tiedä mikä siinä otuksessa minua viehätti, mutta olihan se aika söppänä. Joku oli muistaakseni tallin käytävillä tainnut jutella, että ponilta puuttui hoitaja… Jäin pohdiskelemaan ajatusta.

      • #3942
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1000
        • Lauman johtaja

        Tää oli tosi kiva pohjustus alkavalle hoitajan uralle. Kirjotat tosi sujuvasti ja tekstii on miellyttävä lukee (: Laitan tästä jo 2 sosiaalisuuspistettä

      • #3943
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 233
        • Perus pullaponi

        hauska kun otit heti muita hahmoja mukaan! kivan selkeetä tekstii jota on helppo seurata, jään oottaan kyllä lisää! nii ja tervetuloo porukkaan! 🙂

      • #3944
        Emily
        Valvoja
        • Postauksia: 172
        • Perus pullaponi

        Tervetuloa munkin puolesta porukkaan! Itekkin tykkäsin tarinan sujuvasta ja helppolukuisesta tekstistä!😄

    • #3962
      Nimetön
      Ei-aktiivinen
      • Postauksia: 8
      • Maitovarsa

      Luku 2. Hetki ennen tuntia
      29.12.18

      Pari päivää sitten olin joutunut soittamaan Hallavaan siskoni sairastumisen vuoksi. Cecil oli tullut jo melkein viikko sitten kipeäksi ja kärsi vieläkin vuotavasta nenästä, käheästä äänestä ja kuumeesta, joka tosin oli jo hellittänyt otettaan huomattavasti. Hän ei ollut siinä kunnossa, että olisi päässyt lähtemään mihinkään, hyvä jos oli edes poistunut omasta huoneestaan. Se tarkoitti lähinnä sitä, että olin joutunut kotona hoitamaan hevoset ja lehmät ja kaikki muutkin otukset ilman minkäänlaista apua siskoltani, josko sitä muutenkaan ikinä liiemmin herkeni. En kyllä tietenkään pyörittänyt koko tilaa yksin, mutta isälläni oli kaikenmaailman kiireitä ja äitini oli muualla palkkatöissä niin kyllä sitä jonkinsortin hommaa oli koko ajan. Kuitenkin, palatakseni asiaan niin olin siis soittanut tallille ja perunut siskon ratsastustunnin, mutta olin ihan spontaanisti kysynyt, että voisinko tulla johonkin tunnille hänen sijastaan. Olivia, jonka kanssa olin puhunut, oli pienen pohdinnan jälkeen sanonut tämän päivän ”tätikuljetin” tunnilla olevan vapaa paikka. Ei kuulemma halunnut ottaa ihan tuntematonta ihmistä estetunnille, jossa oltaisiin hypätty vähän isompiakin esteitä. Nainen oli kuitenkin selventänyt, että päivän tunnilla olisi kasassa vähän sekalainen sakki, juhlapyhien alla kun monet olivat peruneet ja siirrelleet tuntejaan. Aika rauhallisesta alkeistunnin tyyppisestä tunnista oli kuitenkin kyse. Noh, egoani oli tietysti hurjasti loukattu, mutta olin kuitenkin suostunut.

      Saavuin tallille mustassa likaantuneessa takissa ja vanhoissa farkuissa, joita käytin kotonakin ratsastaessa. Semmoiset kuluneet tummat farkut, joita oli vähän parsittu, eivät varsinaisesti ratsastamiseen tarkoitetut, mutta hyväksi todetut ja ihonmyötäiset. Ruskeat nahkahanskat ja kypärä. Paikka ei vielä ollut kauhean tuttu, mutta muistin kuitenkin, mistä tuntilista löytyi ja kävin kurkkaamassa sieltä minulle osoitetun hevosen. Molly. Minulla ei ollut hajuakaan kuka näistä otuksista olisi ollut Molly. Silmäilin vielä hetken listaa ja tein nopean kierroksen tallissa, kunnes löysin minulle osoitetun tamman karsinan.
      ”Siinähän sä ootkin, ootko valmis löntystely tunnille?” Mutisin samalla kun tarjosin kättäni tamman haisteltavaksi. Otus tuijotteli minua laiskan uteliaasti ja yritti hamuta kättäni suuhunsa. Käväisin hakemassa harjat satulahuoneesta ja pujahdin karsinaan harjailemaan hevosta. Molly vaikutti ihan mukavalta hevoselta, se oli eloisa ja kiinnostunut minusta. Yritti kerran murtautua ulos karsinastaankin, mutta sain sen riimusta napattua kiinni viimehetkellä ja pakotin peruuttamaan takaisin karsinaan.
      ”Hei kuules kaveri, mä valitettavasti pomottelen sua tänään, ei täällä saa tehdä mitä tahtoo” Naureskelin lopetellessani harjausta. Olin tullut paikalle hyvissä ajoin, eikä vielä kannattanut mielestäni ruveta laittamaan varusteita. Kävin kuitenkin hakemassa varusteet valmiiksi samalla kun palautin harjat ja kaviokoukun. Seisoskelin hetken toimettomana paikoillani ja päätin sitten tehdä uuden kierroksen tallilla. Voisin vähän vakoilla millaisia tyyppejä tunnille oli tulossa.

      Talliin oli ilmestynyt paljon lisää väkeä sillä aikaa kun olin ollut harjailemassa päivän ratsuani. Silmiin pisti erityisesti nuori tyttö, joka yritti puhdistaa käytävällä seisovan paint hevosen kavioita.
      ”Nosta nyt sitä jalkaa, jooko” Tyttö yritti kaikin voimin nostaa hevosen etujalkaa maasta, mutta hevosta ei tuntunut vähääkään kiinnostavan. Se näytti lähinnä nukkuvalta. Silmäilin hetken tilannetta kauempaa ja olisin toivonut jonkun muunkin huomaavan tilanteen ja menevän avuksi. Niin ei tietenkään käynyt, juuri minun tuuriani.
      ”Moi, tarviikko apua? Tää osaa olla aika jääräpää” Minulla ei tosin ollut hajuaakaan edes hevosen nimestä, puhumattakaan millainen se oli yleensä.
      ”Joo… Se ei millään nosta sen jalkaa…” Tytöllä oli melkein kyyneleet silmissä. Voi pahus.
      ”Ei se mitään. Katotaas nyt” Kannustin ja livahdin hevosen viereen.
      ”Mulla on tällänen taktiikka tähän…” Jatkoin ja tartuin hevosen jalkaan, liuútin kättäni jalkaa pitkin alaspäin ja tönäisin samalla eläintä vähän kylkeen.
      ”Nosta” Hevosen jalka nousi heti sopivaan asentoon. Hymähdin mielessäni. Miten tyypillistä.
      ”Hei haluutko sä puhdistaa niin mä pitelen kiinni?”
      ”Joo! Kiitos” Noniin, ainakaan tyttö ei enää kuulostanut itkuiselta. Annoin tytön puhdistaa hevosen kavion, mikä sujuikin häneltä ihan hyvin. Nostin myös takajalat tytölle puhdistettavaksi, mutta annoin lopuksi nostaa toisen etujalan itse. Työnsin kuitenkin hevosta hieman tytön huomaatta ja viimeinenkin jalka nousi lopulta hienosti ja kavio tuli puhtaaksi.
      ”Jee! Oho kello on jo hirveesti!” Tyttö kuulosti panikoivalta.
      ”Voin auttaa harjaamisessakin…?” Ehdotin hieman vastentahtoisesti, mutten antanut sen kuulua äänestäni.
      ”Joo! Ja varusteissa!” No tietenkin. Tyttö syöksyi hakemaan harjoja ja antoi niistä yhden minulle. Kello tosiaan oli vierähtänyt, tunnin alkuun olisi enää 15minuuttia. Hoidin harjaamisen pikavauhtia ja kuuntelin puolikorvalla tytön höpötyksiä. Käynyt muutamalla ratsastustunnilla ja ratsastaa nyt ensi kertaa Oreolla.
      ”Laitatko sä suitset? En oikeen saa niitä ite…” Olimme siirtyneet varusteisiin ja olin jo kerennyt hujauttaa satulan tamman selkään samalla kun Rosa yritti laittaa suitsia.
      ”Juu” Sujautin kuolaimet tamman suuhun ja hihnan korvien taakse.
      ”Tiiäkkö mikä menee mihinkin kiinni?”
      ”Joo, noi ja sit toi menee turvan ali…” Annoin hänen kiinnittää remmit itse ja varmistin vain, että kaikki meni oikeisiin paikkoihin.
      ”Onks se nyt valmis?” Tyttö taisi jo alkaa pitää mua henkilökuntana.
      ”Joo, meen laittaan oman hevosen seuraavaks”
      ”Osallistutko sä tähän tunnille?” Rosan silmät pyöristyivät lautasen kokoisiksi.
      ”Nähään” Naurahdin ja kiirehdin varustamaan Mollya. Kaikkialla oli jo valmiin näköisiä hevosia.

      ”Saisinko kaikkien huomion hetkeksi?” Olin juuri nostanut satulan tamman selkään kun tuttuääni kuului käytävältä.
      ”Ratsastajat, kuunteleeko kaikki? Kokoonnutaan tähän käytävälle hetkeksi ennen kuin mennään maneesiin” Heitin satulavyönkiinni ja ilmestyin käytävälle neljän muun ihmisen mukana kuuntelemaan mitä ratsastuksenopettaja Olivialla oli sanottavanaan.
      ”Kaikkien hevoset valmiina?” Joka puolella nyökkäiltiin.
      ”Hyvä, mennäänhän sitten jonossa maneesille” Olikohan tämmöinen tapana täällä aina vai vain alkeistuntien kanssa? Pohdiskelin matkalla maneesiin, Molly löntysteli perässäni hieman laiskan oloisesti, mutta eiköhän siihenkin vielä vähän liikettä saataisi.
      ”Tänään meillä tunnin aiheena on vähän siirtymisiä ja pysähdyksiä, aikamonella teistä on uusi hevonen alla ja kaikkia en ole tainnut ennen nähdäkään” Minulla oli tästä tunnista kuitenkin ihan positiivinen mieli, ihan hauskaa oikeastaan päästä pitkästä aikaa kokeilemaan uutta hevosta. Pelkästään maneesissa ratsastaminen tuntui jo ajatus tasolla mahtavalta, kotona kun ei tämmöisiä puitteita tosiaan ollut. Annoin tammalle pitkää ohjaa ja lähdin muiden mukana kiertämään kehää oikeaan kierrokseen.

      • #3965
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1000
        • Lauman johtaja

        Tää oli tosi kiva, ihana miten ryhdyit heti auttamaan kokemattomampaa. Saat tästä 2 hoitopistettä

    • #4060
      Emily
      Valvoja
      • Postauksia: 172
      • Perus pullaponi

      Uusivuosi

      31.12
      Taas oli yksi vuosi takana päin ja seuraava kolkuttelikin jo ovella. Tää vuosi oli mennyt aivan älyttömän nopeesti ja vois kyllä sanoa, että takana oli kaikista paras vuosi. Kuullostaapa kliseiseltä, mutta samaan aikaan se on niin totta. Suuri vaikuttaja, miks tää vuosi oli ollut mulle se kaikista parhain, oli ehdottomasti hallava. Hallavan kautta mä olen päässyt hoitamaan maailman hiemoimpia hevosia, kokenut paljon kaikkea mahtavaa ja ennen kaikkea saanut uusia kavereita. Yhtään hetkeä en kyllä vaihtais mihinkään. Ja jos joku on varmaa, niin se, että mä tulen olemaan hallavassa vielä pitkään. Siinäpä vasta hyvä uudenvuoden lupaus. Havahduin mietteistäni kuitenkin kun joku rastatukkainen jätkä käveli tallituvan ovesta sisään. Poika esittäytyi Noaksi ja liittyi seuraan. Käytiin siinä sitten nimiä hieman läpi ja jutusteltiin vähän. ”Lähetänkö nyt ampumaan raketteja niin keretään?” Aleksi kysyi hetken kuluttua keskeltä tallituvan puheensorinaa. Ja tietenkin, kukas muukaan kuin Miro oli ensimmäisenä menossa kohti pihas. ”Ja siehän et sit mitään raketteja ammu” Aleksi sanoi Mirolle joka oli jo kovassa vauhdissa lähdössä kohti pihaa. ”No joo joo, mä haluun vaan nähä ne!” Poika sano ja kipitti sitten pihalle.

      Pian tallituvan puheensorina oli siirtynyt kauas tallista, suurelle aukealle, jossa olisi turvallista ampua raketteja. Kaikki seisoskelivat hiljaa paikalleen ja moni vilkuili kelloa malttamattomana. ”Minuutti!” Miro sanoi ja hytkyi paikallaan. Viimeinen minuutti tuntui tunnilta. Ulkona oli pakkasta eikä siinä kukaan kovin kauaa jaksanut seisoskella. Minuutti kului ja raketit lähtivät lentelemään. ”Hyvää uuttavuotta!”

      Attachments:
    • #4172
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Uusia hevosia
      torstai 10. tammikuuta 2019

      Tallin pihaan kaarsi kovalla rytinällä auto perässään ränsistyneen näköinen traileri. Aleksi nosti päänsä ylös paperihommistaan ja vilkaisi ulos ikkunasta. Nyt ne sitten tulivat. Mies jätti hommat sikseen, veti toppatakin päälleen ja käveli tallin pihaan kättelemään autosta ulos hypännyttä vanhempaa miestä. ”Pääsitte hyvin perille?”
      ”Joo päästiin, vaikka vähän toi Hauska kolisuttelikin seiniä matkanvarrella”, mies hymyili väsyneen oloisena. ”Kiitos vielä kerran kun ostatte nää meiltä pois, ei tosiaan sen tulipalon jälkeen enää voida pitää missään kun ei kerran ole talliakaan.”
      ”Aika kurja homma, mutta ainakin me saatiin kaksi mainiota tuntiratsua sen seurauksena”, Aleksi sanoi myötätuntoa äänessään.
      ”No mainiota ja mainiota… Miskalla on tosiaan ratsastanut vaan siskontyttö pari kertaa viime kesänä, sen jälkeen kun raviuralle tuli stoppi. Ja no Hauska on tuollainen perus jurri. Kyllä se jotain osaa, mutta vähän hankala välillä saada ne taidot esiin.”
      ”Eiköhän me niistä ihan hyviä saada tehtyä.”

      Myyjä jäi availemaan lastaussiltaa kun Aleksi siirtyi trailerin etuosaan. Pikkuoven raosta Aleksia tervehti rautias suomenhevonen valkoisella päämerkillä, sekä kimo orlovravuri, joka kieltämättä näytti siltä ettei se ollut tehnyt kunnon töitä moneen kuukauteen. Aleksi huokaisi syvään, sillä paljon tekemistähän tässä olisi. Sisimmässään hän oli kuitenkin erittäin toiveikas ja ilahtunut kahdesta uudesta lisäyksestä hevoskatraaseen.

      • #4177
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 233
        • Perus pullaponi

        uuuuu!! voi ei onpa ne somia!

      • #4202
        Emily
        Valvoja
        • Postauksia: 172
        • Perus pullaponi

        Voi että kun ihania!

      • #4295
        Kassu
        Valvoja
        • Postauksia: 129
        • Perus pullaponi

        kassu tulee olee ihan head over heels toho ravuriin : D

    • #4438
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 6
      • Maitovarsa

      Les misérables
      tai vaihtoehtoisesti vain Le misérable Ohto
      25.1.2019

      Mä olin vältellyt tallilla oleskelua silloin, kun siellä oli ihmisiä. Ihan vaan välttääkseni ihmisten, ja siis erityisesti Jessen, kohtaamista olin ottanut paljon iltapäivävuoroja kahvilasta ja baaristakin olin saanut pari yövuoroa, joten mun oli ollut ihan pakko valitella Aleksille ja sanoa, etten mä pääsisi kuin aamutalleihin, ehkä joskus päiviin. Mä olin hukuttanut itseni työvuoroihin ihan syystä. Perustelin itselleni, että jos mä olisin kiireinen, mulla olisi hyvä syy olla vastaamatta Jessen tekstariin, joka oli lojunut mun kännykässä jo hyvän aikaa.

      Se halusi jutella. Mä en halunnut jutella, ei tässä ollut mitään juteltavaa. Mä en halunnut myöntää kamalia tekojani edes itselleni, saatika niiden kohteelle. Olin kokenut niin hirvittävää syyllisyyttä Jessen ilmeestä mun eteisessä, että mä olin välillä vatvonut yövuoronkin jälkeen umpiväsyneenä sängyssä enkä ollut saanut nukutuksi. Nyt mun syyllisyyttä lisäsi vielä se yksi tekstari, johon en ollut saanut aikaiseksi vastata. Ahdisti ja harmitti, sillä mä halusin kyllä pitää Jesseen hyvät välit. Ehkä. En tiedä. Olis pitänyt pysyä housuissani, niin ei olisi tätä ongelmaa.

      Nytkin mä välttelin mun ongelmiani olemalla aamupäivällä tallilla. Mä olin tehnyt jo aamutallin ja nyt mä viskelin lantaa kottikärryihin sellaisella voimalla, että olis voinut luulla mun heittävän ongelmiani pois talikonnokassa. Koska talli oli ihan hiljainen mä käytin hyväkseni sen yllättävän hyvää akustiikkaa ja lauleskelin.

      Tänään oli vuorossa mun yksitoistatuntinen musikaaliplaylist. Kännykkä huudatti parhaillaan Cell Block Tangoa pienestä kaiuttimesta ja mä enemmän tai vähemmän eläydyin siihen mukaan. Saattoi olla ehkä vähän huolestuttavaa, että mä eläydyin kuuden hilpeän murhaajattaren rooliin niin vahvasti talikoidessani lantaa ja vältellessäni ongelmiani. Ehkä mä toivoin hiljaa mielessäni, että joku murhais mutkin mun suhdesotkujeni takia. Mulla oli ollut hirveän monta yhden yön juttua, eikä mua ollut ennen jäänyt mikään kaivamaan näin pahasti. Toisaalta, niissä kaikissa aikaisemmissa oli ollut se, etten mä ollut tuntenut niitä etukäteen. Ja hyvin usein mä olin ollut se, joka oli herännyt hirveässä krapulassa jonkun vieraan sängystä ja hipsinyt vähin äänin pois. Tältäkö se tuntu olla sängyn toisella puolella? Ei varmasti, koska ne oli vaan nähnyt blondin söpön Ohton baarissa ja ostaneet sille pari juomaa, eikä käyttäneet hyväkseen ystävänsä sydänsuruja ja humalaa. Mä olin ihan kamala.

      Murhatango kiihty just sopivasti mun tuohtumisen mukana ja mä nakkasin loput lannat Hauskan karsinasta sellaisella voimalla, että talikon kahvakin jäi käteen kun talikko itse levisi lannat mukanaan lattialle. Mun laulaminen puolison murhasta vaihtu kiukkuiseen mutinaan kun mä potkin lantoja takaisin talikon piikkeihin ja yritin tunkea muovikahvaa takaisin tangon päähän. Perkele. Nyt en kyllä tasan itkisi. Mä kyynelehdin aina kun ärsytti, ja sekös vasta ärsytti vielä enemmän. Mähän olin vihainen itselleni, miksi ihmeessä mä nyyhkin samalla tavalla kuin 16-vuotiaana sen jälkeen, kun äiti oli sanonut, ettei hänen poikansa ollut mikään sodomiitti, ja mä olin yrittänyt anella sitä ymmärtämään. Äidillä oli ollut silloin hirveän karheet housut jalassa, ja vieläkin tunsin niiden pistelyn mun poskessa ja laattalattian kylmyyden polvissani.

      Mutta ei auttanut itku markkinoilla. Mä pyyhin huulta purren kyyneleet poskiltani ja keskityin kuuntelemaan musiikkia. Just sopivasti vaihtu biisikin mielialasta toiseen. Musiikki siirtyi miehen ansaitusta murhasta barrikaadilla kuolleiden kavereiden suremiseen ja mun oli pakko laulaa mukana. Siksi, että mä tarvitsin muuta mietittävää kuin mun traaginen suhde äitiini ja siksi, että Empty Chairs at Empty Tables oli hyvä biisi.

      Mä harpoin laittamaan musiikin kovemmalle ja työnsin kottikärryt seuraavalle karsinalle. Kävin vielä laittamassa biisin alusta soimaan, sillä halusin laulaa sen kokonaan ja keskittyä. Ei mua kukaan täällä kuullut. Niinpä mä lauloin kyyneleet poskilla ja halusin ajatella sen johtuvan vain surullisesta laulusta ja siitä, että eläydyin siihen. Ei mistään muusta, ei äidistä tai Jessestä tai mun hirveydestäni. Mä kyynelehdin Pariisin kaduilla barrikadilla kaatuneille tovereilleni, jotka eivät koskaan päässeet näkemään uhrauksensa helmiä.

      Laulu oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että mä seisoin käytävällä ja lauloin kovaa ystävieni perään. Puristin talikon löysää kahvaa ja yritin olla ajattelematta mitään muuta kuin seuraavaa nuottia.
      ”Oh my friends, my frieeeends, don’t ask me! What your sacrifice was foooor..! — Empty chairs at empty ta-” mun ääni jäi kurkkuun, mun mä säikähdin tallin sulkeutuvaa ovea. Talikkokin kaatui kolahtaen maahan ja sydän pamppaili, ja mä yritin pyyhkiä kyyneleitäni ilman, että tulija huomaisi mitään. Tunsin, kuinka häpeän puna hiipi kasvoilleni kun kyykistyin nostamaan talikon maasta. Hävetti, ei kenenkään pitänyt nähdä tai kuulla tätä. Hiljanen ja totinen Ohto laulamassa ja itkemässä keskellä käytävää talikko kädessä. Hetken oli aivan hiljaista, mutta laulu jatkui kaiuttimista taustalla, ennen kuin sekin hiljeni laulun loppuessa. Mä tuijotin Jessen jalkoja, kun en kehdannut nostaa katsettani.
      ”Anteeks, ei ollut tarkotus säikäyttää”, Jesse selitti ja mä mutisin jotain, ettei se haitannut. ”Mä laitoin sulle tekstaria.”
      ”Joo.. Mä- mun- mun on ollut tarkotus vastata, mä vaan-” yritin viittilöidä jotain.
      ”Mä haluaisin, että säilyttäisiin kuitenkin ystävinä”, Jesse pelasti mut sanojen puutteelta ja nostin katseeni sen silmiin. Oikeasti? Vaikka mä olin kamala ihminen?
      ”Ai- mä- hyvä, mä haluan kans- mä…” takeltelin nolostuneena. Yritä nyt. ”Onks sulla aikaa? Jos keitetään kahvia? Musta tuntuu, että meiän pitäis jutella.”
      Jesse nyökkäsi ja mä uskalsin jopa vähän hymyillä. Laskin talikon nojaamaan kottikärryihin ja kiskoin kännykän irti kaiuttimesta. Yritin peitellä häpeän punaa mun poskilla.

      Jos me vähän juteltaisiin. Ei tämä ainakaan voisi pahemmaksi muuttua, mä ajattelin kun kiskoin tallituvan oven auki. Pari kyyneltä valu vieläkin poskia pitkin, ja mä ajattelin mun silmien ja nenän olevan varmasti punaiset. Jos Jesse kysyisi, syyttäisin allergioita. En kyllä tiennyt, halusinko sen huomaavan. Mehän olimme ystäviä, eikö? Vain ystäviä. Jotka sattuivat kännipäissään tekemään vähän virheitä. Kaikkihan niin tekivät. Jotkut sellaisia virheitä, että valvoivat kaksi viikkoa putkeen murehtien niitä. Ja valehtelisin, jos mä väittäisin, ettenkö ollut ajatellut kaikkea muutakin. Mutta me olimme Jessen kanssa vain ystäviä, ja niin se pysyisi. Se olisi oikein. Ystäviä, ei mitään muuta. Ei mitään ylimääräistä yhden vahingonkatkuisen yön lisäksi.

      En kuitenkaan ollut varma, halusinko tyytyä vain siihen.

      • #4442
        Christian Andersson
        Osallistuja
        • Postauksia: 43
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tää oli tosi ihana tarina mun mielestä, jotenkin pysäyttävä.. Hienoa kuvailua, uskalsit rohkeasti kerätä tunteita mukaan, sain hieman uuden kuvakulman sun olemukseen ja sielunmaailmaan, tätä uutta pohdiskelua on ehkä hyvä käyttää seuraavassa tarinassa, tutustun mielelläni uusiin ihmisiin 😀

    • #4716
      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      10.2.19

      Alkeistunti alkoi yhdeltätoista. Rokin ratsastaja Melissa oli ihan hirmu innoissaan ja laittoi ponin sellaisella tarmolla kuntoon että mua hädintuskin tarvittiin. Kuuntelin toisella korvalla Dineon alustusta tunnille kulkiessani Rokin vieressä uran sisäpuolella ja riimunnarusta kiinni toisella kädellä pidellen. Ne uudet hoitajat oli kotiutuneet hyvin, ainakin sellainen riemastunut meteli tallissa välillä oli. Onhan Hallava ollut mullekin yksi parhaita asioita pitkään aikaan, mutta välillä mä en ymmärrä mistä ne oikein saa sellaista huutoa aikaan. Dineo kehotti ratsastajia ottamaan ohjat käteen ja palautin itseni siihen hetkeen jotta voisin tarvittaessa olla tytön tukena ja apuna.

      ”Mitä Lola?” Utelin neutraalin kuuloisena nostaessani Rokin satulan sen pidikkeelle. Alkeistunti oli ohi. Melissa sanoi harjaavansa Rokin itse ja passitti mut viemään sen varusteet pois. Lola näytti yllättyneeltä mut nähdessään, se oli ollut ihan ajatuksissaan ja saapui vasta varustehuoneeseen.
      ”Ai moi. Mä en ajatellutkaan että sä olisit täällä.” Se sanoi ensimmäisenä. No sitä mä en ihan odottanut.
      ”Okei?” Käännyin katsomaan sitä. ”Onks se huono juttu?” Hymähdin ja jäin nojaamaan seinään. Lolasta oli jotenkin salakavalasti tullut mun kaveri. Sen jälkeen kun se saapui Hallavaan mä vannon että tallilla oli ollut ihan omanlaistaan elämää, ja välillä sen ulkopuolellakin. Kuten silloin kun mä kävin hakemassa sen sairaalalta sen rikottua kätensä.
      ”Eei, eikun mä vaan jotenkin aattelin että sä olisit ratsutallilla.” Lola kohautti harteitaan jotenkin poissaolevana. Sain katsoa sitä hetken kysyvästi ennenkuin se itsekin tuntui tajuavan käyttäytyvänsä oudosti.
      ”Mä laitan Bigsylle iltaruuat vaan valmiiksi ja oon sitten itsekin menossa ratsutallille. Pitää käydä liikuttamassa Sasu.” Lolan kasvoilla kävi hymy, mutta sen takana oli jotain muutakin. Ihankuin se olisi vähän katkera.
      ”Ookei.. Onks kaikki hyvin?” Mun oli ihan pakko kysyä. Hetken tunnelma oli vähän kiusallinen.
      ”Joo, on tavallaan. Tai tavallaan ei. En mä oikein tiedä, mä luulin että kaikki kyllästyisi jo puhumaan musta ja mun hevosista, mutta ei kai.” Lola kohautti harteitaan uudelleen hiljaa puhahtaen. Ymmärsin samantien, että ne aikaisemmat puheet oli kai otettu nyt uudelleen pöydälle kun Sasu oli tosiaan saapunut paikalle.
      ”Kuule hei. Ihmiset puhuu, okei? Antaa niitte puhuu, väliäkö sillä? Ihmiset on ihan perseestä.” Yritin lohduttaa. Mä en ollut enää sen ensimmäisen aallon jälkeen kuullut mitään, mutta en mä ehkä olekaan se ensimmäinen kenelle kaikki juorut jaettaisiin eteenpäin.
      ”Se ei vaan ole niin helppoo.” Lola huokaisi raskaasti. Se vaikutti alakuloiselta. Otin pari askelta lähemmäs ja kohotin toisen käteni sen olalle.
      ”Ei, mut sä ite tiiät totuuden. Eikä tollaset juorut pitkään yleensä kestä, näytät että oot parempi kun ne.” Taputin Lolan olkaa vähän hymyillen. Senkin huulille kohosi hetkeksi hymy, mutta ennenkuin se kerkesi vastata Mikael ilmestyi ovensuuhun. Se tervehti meitä molempia. Nyökkäsin sille ja siirsin käteni rennosti puuhkaan. En oikein tiennyt mitä mä Mikaelista tykkään. Se on.. Aika omanlaatuinen. Mä pidän itseäni tosi taitavana keskustelijana, osaan tulkita tilanteen tunnelmaa ja ajoittaa mun sanat just eikä melkein. Sen sijaan, Mikael sanoo mitä haluaa milloin haluaa. Tai sellaisen kuvan mä olen siitä saanut, ja mä en oikein pidä siitä. Lola kuitenkin lähti sen matkaan, ne puhui jostain alkeiskurssin jatkamisesta. Sisäpiirin läppä jota mä en ymmärtänyt. Hyvä niille.
      ”Hei Jesse, odotatko hetken? Jos mennään yhtä matkaa.” Lolan ääni kantautui jostain varustehuoneen ulkopuolelta. Tietty mä odottaisin.

      Kävellessäni tallista ulos ansaitulle tupakkatauolle törmäsin Aleksiin joka kulki kypärän kanssa maneesia kohti.
      ”Unohditko sä sun hevosen jonnekin?” Kysyin virnistäen. Aleksi naurahti, ehkä se oli vaan kohtelias.
      ”En mie ihan niin höperö vielä ole. Mie meen tässä Halla ratsastamaan, Tinka on jo sen kanssa maneesissa.” Aleksi selitti hyväntuulisena. Sen mun.. Avautumisen jälkeen Aleksi oli sillointällöin jäänyt jutulle ja aina kysynyt miten mulla menee. Eihän sen ees tarviis, enkä mä sen ainoon kerran jälkeen ole sille sydäntäni purkanut, mutta arvostan ihan hillittömästi sitä että se vähän katsoo mun perään. Niinkin pieni asia kun ”miten menee” voi tarkottaa ihan älyttömästi silloin kun tuntuu että koko maailma on sua vastaan. Nyt se ei kuitenkaan jäänyt rupattelemaan sen enempää, ja vaikka mua kiinnosti ihan hillittömästi hipsiä sen perään ihan vaan katsomaan miten se menisi Hallan kanssa, päätin vaan jäädä polttamaan mitä alunperin sinne olin tullutkin tekemään.

      Tupakan ollessa loppusuoralla näin Miron kipittävän tallia kohti. Vedin viimeiset henkoset ja tiputin natsan pieneen peltiämpäriin joka oli tuhkakupiksi tarkoitettu. Nyt se oli vaan täynnä lunta ja rööki katosi sihahtaen pehmeän päällikerroksen sekaan.
      ”Mitä jäbä?” Kysyin Mirolta kun se tuli tarpeeksi lähelle. Uutiset Mymmelistä varmaan painoi sen mieltä edelleen, joka oli ihan ymmärrettävää.
      ”Mun pitää äkkiä kertoa Mymmelille mitä tänään kävi!” Miro sanoi sen sijaan ja säntäsi talliin. Jäin tuijottamaan hetkeksi sen perään, mutta väkisin mua alkoi hymyilyttää. Olispa itsekin tuollainen ikiliikkuja joka ei koskaan väsy. Päädyin palaamaan takaisin talliin ja etsimään Miron uudelleen. Mymmiksen karsinasta se löytyikin missä poika supatti poninsa korvaan jotain. Mitä se mahtoi olla, sitä en tiiä.
      ”Onks se salaisuus?” Utelin siirtyessäni tamman karsinan puolelle. Ojensin kättäni Mymmelille joka oli enemmän Miron taskuista kiinnostunut kuin musta.
      ”Nooo..” Miro näytti tosi miettivältä. ”Ei silleen! Mä vaan halusin varmistaa Mymmeliltä että sillekin käy että mä osallistun Tie tähtiin kisaan vaikka se ei nyt siihen pääsekään mukaan.” Miro taputti poniaan.
      ”Mitäs se Mymmis sanoi?” Kysyin hymyillen. Olisi kurjaa jos Miro jäisi suremaan Mymmelin sairaslomaa, ei Hallava tuntuisi yhtään samalta ilman aina pirteää pellavapäätä. Kamalaa ajatella että kohta siitäkin kasvaa aikuinen, mä olen silloin jo varmaan eläkeläinen. Toivottavasti siitä ei koskaan tuu yhtä tylsää aikuista kun musta.
      ”No se sanoi että kyllä se käy jos se saa paaaaljon herkkuja lohdutukseksi.” Miro peitti poninsa korvat. ”Mutta oikeasti mä en voi antaa niitä herkkuja niin paljoa ettei se liho.” Poika supisi, ihankuin sen kuuleminen voisi pahoittaa Mymmelin mielen. Nauratti, mutta onnistuin nyökkäämään vakavan näköisenä. Vedin suuni edessä olevan kuvitteellisen vetoketjun kiinni merkiksi etten paljastaisi Miron salaisuutta.

      Ehdin nähdä Ohtoakin ennenkuin Lola oli valmis. Olin niin iloinen että mä ja se oltiin taas väleissä, niin naurettavan iloinen että mun melkein teki mieli halata sitä ihan vaan sen takia. En mä kuitenkaan halannut, se olis ollut tosi outoa. Hetkeksi meidän välille lankesi hiljaisuus, joka kesti muutaman sekunnin ennenkuin me ruvettiin puhumaan yhtä aikaa. ”Kuule-..”
      ”Hei mä täs-..”
      Me tuijotettiin toisiamme ennenkuin mun kasvoille nousi vino hymy, ja Ohto naurahti nolosti.
      ”Sano sä vaan.” Se kehotti.
      ”Mä vaa mietin haluisiks tulla joku päivä käymää tai jotai.. Voitaisiin ottaa pari ja vaik pelaa korttii tai.. Jotai.” Nyt kun sanoin sen ääneen se kuulosti kokoajan tyhmemmältä. Vaikka me oltiin väleissä niin se ei tarkoittanut että Ohto haluaisi enää hengata mun kanssa siten, saati tulla käymään. Samantien alkoi kaduttaa. Ei olis pitänyt. Ohton ilme oli epävarma. Voi helvetti, mä pilasin kaiken.
      ”Kai mä voisin. Nyt oon kyllä töissä kiinni jonkun aikaa, niin mä palaan asiaan kun kerkeen.” Se lupasi hymyillen ja lähti vähitellen hommiensa pariin. En tiennyt oliko se hyvä vai huono vastaus. Se saattoi olla epäsuora kieltäytyminen eikä se koskaan palaisi asiaan, mutta toisaalta, se ei myöskään ollut suora kieltäytyminen. Ehkä mä en pilannutkaan kaikkea.
      ”Sori että kesti! Mikael ei osaa lopettaa puhumista vaikka sille sanotaan.” Onneksi Lola liittyi seuraani ennenkuin kerkesin liiaksi analysoida Ohton vastausta.
      ”Mistä se sit puhu?” Kysyin jotta saisin ajatukseni blondista miehestä muualle.
      ”Sputnikista ja Plösöstä ja että niiden pitäis leikkiä taas joskus. Vaikka enemmän se Mikael taisi leikkiä kun Plösö.” Lola selitti, eikä mulla ollut pienintäkään ideaa kuka tai mikä oli Plösö. Myötäilin vaan, eiköhän se joku lelu ollut. Maksimissaan eläin, vaikka musta sellainen nimi oli enemmän sopiva lelulle. Vaikka kulahtaneelle possu pehmolelulle.
      ”Meinaatko sä liikuttaa Hurmoksen?” Lola vaihtoi puheenaihetta.
      ”Joo, meen kentälle taluttaan sitä. Me opetellaan pihasta poistumista ilman kaveria.” Kerroin samalla kun me käveltiin tallista ulos. Ilmassa oli kevään tuntua, kun pakkasasteet olivat tipahtaneet lähemmäs plussaa. Se sai mut hetkeksi piristymään ihan yllättäen kun tajusin että kesä tosiaan teki tuloaan. Kaamosmasennus saisi suksia kuuseen, ja sitten mä voisin olla taas ihan vaan masentunut. Jihuu.
      ”Mä voin tulla Sasun kanssa kaveriksi, ihan kivakin että mulla on joku seurana sen kanssa näin alkuun kun en vielä tunne sitä kunnolla.” Lola ehdotti heti. Se kuulosti hyvältä idealta.

      • #4730
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1000
        • Lauman johtaja

        Tää oli ihan mainio tälläinen sosiaalivisiitti. Paljon sait summattua yhteen tarinaan noita viime päivien tapahtumia ja en voi kun ihailla tota tapaa miten saat muidenkin hahmot tuntumaan niin eläväisiltä ja oikeilta. Hymyilin tolle nimikuittailulle mikä oli vähän niinkun kommenttina sille mitä Mikael kirjoitti Jessen nimestä 😀 LAitan tästä 1hp ja 2sp

    • #4994
      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      26.2.19
      Kuka oikeen on Mikael?

      Sen nimi tulee esille aina vaan uudestaan, ja vaikka mä olen sen nähnytkin, en mä silti tiedä oikeasti siitä mitään. Se omistaa sen mustan villihevosen, joka ei loppupeleissä olekaan niin villi. Sillä on myös kai koira, mutta sitä mä en ole nähnyt.

      Se hengailee paljon Lolan seurassa. Lola puhuu siitä paljon. Eilen Lola oli napannut mut vangikseen pitelemään sen tavaroita, jotain ihme juhlajuttuja. Mikael ja Apassi oli kuulemma voittaneet jotain, ja mä seisoin paikallani kädet ojossa kuin narikka kun Lola letitti Apassin harjaa. Musta ori nökötti paikallaan, ja hetken mä uskalsin miettiä, oliko se oikeasti koskaan edes ollut villi.

      Olin häipynyt ennenkuin Mikael saapui paikalle, ja näin yön yli mietittyäni ihmettelin, miksi ihmeessä, kun mulla oli siinä loistava hetki päästä tutustumaan siihen paremmin. Jälkiviisaus on paras viisaus.

      Nyt mä olin taas tallilla touhuamassa. Oikeastaan mä olin tullut sinne Ohton takia, ja samalla välttelin asuntoni karmivaa hiljaisuutta ja tukalaa sotkua. Autoin sitä karsinoiden siivoamisessa ja me juteltiin radion soidessa vaimeasti käytävän päässä. Me puhuttiin näistä Tie Tähtiin kisoista joka oli vapisuttanut Hallavaa ratsutallille saakka, ja me puhuttiin musiikista. Muistutin Ohtoa miten hienosti se oli silloin vetänyt kun luuli olevansa yksin, ihan antaumuksella ja kurkku suorana. Se uhkasi heittää mua lantakikkareella jos mä toisin sen vielä uudelleen esille. Nauroin.

      Aamutallin aikaan on vielä rauhallista ja seesteistä. Nautinnollistakin. Kävelin tyhjää käytävää pitkin ja luin sadannetta kertaa hevosten nimikylttejä. Valeran kohdalla mun suupielet kaartuivat hymyyn. Ihana, kamala punainen paholainen, jonka kanssa mä olin RKM kisoissa ansainnut kaksi mitalia. Toivoin, että Juuli ja se suoriutuisi yhtä hyvin. Valera on niin hieno. En mä niitä tuttuja kylttejä ihan tarkoituksella kyllä lukenut. Mä odotin Mikaelia. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, niin sitä mä odotin. Mulla ei ollut pienintäkään ideaa mihin aikaan se yleensä käy tallilla. Lola varmaan tietäisi jos kysyisi. En kysy, ei se ole niin tärkeää.

      Lopulta mä luovutin ja lähdin taukotupaan keittään kahvia. Siellä mua odotti jääkaapissa Lolan eiliset mokkapalat, tai oikeastaan niiden muruset jotka oli jäljellä. Kahvi tippui, ja tuvan ovi avautui. Sisään asteli ruskeahiuksinen tyttö, jonka kasvoihin en osannut nimeä tunnistaa. Se vaikutti nuoremmalta. Antisosiaalista minääni potkaissen pakotin hymyn huulilleni ennenkuin kurottauduin ottamaan kaapista kupin.
      ”Moi.” Se kuulosti teennäiseltä omaankin korvaani. Siksi kai mä en vieläkään ollut tutustunut Mikaeliin, kun en mä oikein osaa sitä hommaa.
      ”Moikka.” Tyttö vastasi ja vei jääkaappiin jotain.
      ”Me ei olla kai nähty ennen?” Päätin jatkaa keskustelua. Hyvä lämmittely jos mun pitäisi Mikaelillekin vielä puhua.
      ”Ei kai? Tai ehkä me ollaan, mutta ei kai olla puhuttu kunnolla.” Tyttö myönsi ja jäi seisomaan jääkaapin eteen. Sen ei kai pitänyt jäädä sinne, kun se ei mennyt istumaan. Mä menin, kunhan sain kahvini.
      ”Noni. Eli, mä oon Jesse. Hoidin tääl Valeraa joku aika sit, mut nyt mä käyn tuol ratsutallilla.”
      Tyttö nyökkäsi.
      ”Lotta. Mä hoidan Oreota.”

      Yllättävää kyllä, mutta Lotta ja mä saatiin keskustelua aikaan kiusallisen ensiesittäytymisen jälkeen. Ei mitään syvällistä tai edes tärkeää, mutta mukavaa rupattelua joka oli hyvää ajankulua samalla kun join kahvini. Siirtyessäni pesemään mukia tallitupaan ilmestyi kaksi muuta nuorta tyttöä, ja niistä nuorimmainen oli niin äänekäs, että mun vanhat korvat ei sitä kestänyt. Lähdin karkuun takaisin tallin puolelle.

      Helvetin Mikael, mitä mä sitä oikein odotan? Mulla on siitä tosi erikoinen mielikuva. Ei oikeastaan edes positiivinen sellainen. Se tuntuu oudolta tyypiltä. Mutta sitä sanaa on myös käytetty musta puhuttaessa monta kertaa, niin mä halusin antaa sille mahdollisuuden. Lola piti siitä, Miro myös, ja se oli ollut maisemissa sen verran pitkään, että nyt mun oli aika tutustua siihen oikeesti. Kumarruin silittämään toista tallikissaa sen juostessa mun jalkoihin pyörimään. Sen oranssihtava turkki oli viileä, se oli kai juuri tullut ulkoa. Ja sitten mun katse osui Apassin karsinan edessä olevaan avonaiseen harjapakkiin.

      Hetkinen seis.

      Loimikin oli tangolla. Oliko se tullut sillä välillä kun mä olin kahvitauolla ja kerennyt ratsastamaankin lähtemään? Huokaisin syvään nenäni kautta. Dineo asteli varustehuoneesta hiljaa hyräillen.
      ”Moi. Näitkö lähtikö Mikael maastoon?” Kiirehdin kysymään naiselta joka kohotti katseensa muhun hymyillen.
      ”Moikka! Se meni maneesiin, vielä kerkee ennen tunteja.” Dini vastasi, ja mä harpoin ulos tallista.

      Mitä mä teen, miksi mä teen näin, mä olen ihan tyhmä. Niin mä ajattelin itekseni kun vislasin maneesin ovella ja vedin sen auki. Mikael oli yksin Apassin kanssa siellä, ja se näytti tosi kummastuneelta kun mä astuin maneesiin ilman hevosta, enkä ees sanonut mitään. Vedin oven perässäni kiinni. Hitsi, jos tää olis joku B luokan kauhuleffa niin Mikael heittäis veivinsä nyt. Onneksi mä en ole hullu sarjamurhaaja.
      ”Tiiätkö.” Aloitin, meinasin sanoa sen ääneen, mutta päätinkin sitä vastaan. Ei hyvä idea, tunnelma oli muutenkin kiusallinen. ”Mä kuulin et te voititte jotkut kisat. Onneks olkoon.” Hyvä, se oli siviiliimpi lähestymistapa. Mikael käveli Apassin kanssa pitkin ohjin uralla.
      ”Niin, no. Kiitos! Ei me sinne kyllä voittamaan menty.” Mikael vastasi. Se taisi katsoa suoraan mua kohti, mutta mun silmät oli alaviistossa. Apassin tummat kaviot laskeutuivat rennossa käynnissä maneesin pohjalle yksi toisensa perään.
      ”Mitkä kisat ne oli?”

      Mikael kertoi, että ne oli kisanneet tynnyrinkiertoa, ja mä olin ehkä vähän innostunut. Olin jäänyt istumaan maneesin päädyssä olevan jakkaran päälle ja kysellyt, mitä kaikkea Mikael westernistä osasi. Jotain se kuulemma osasi, vaikka jaksoi muistuttaa ettei se mikään taitava ole.
      ”Justhan te voititte yhdet kisat.” Tyrmäsin sellaiset puheet vähäisesti virnistäen. Mikael ei laittanut vastaan, ja rohkenin pyytämään sitä näyttämään jotain westerniin liittyvää. Mitä vaan. Mäkin haluaisin osata.
      ”No tota, ei Apassi oikein vielä osaa. Tai ehkä mä en osaa opettaa, mutta me jokatapauksessa edetään ihan rauhassa.” En tiedä vaivaantuiko Mikael mun pyynnöstä. Ei sen mikään pakko ollut, mutta olin utelias.

      ”Sulla on kuulemma koirakin?” Mikael oli laskeutunut Apassin selästä ja löysäsi nyt sen vyötä. Olin ollut sen seurana jotain puolentunnin suuntaan, ja suurin osa ajasta me oltiin oltu hiljaa. Ei sellaisessa painostavassa hiljaisuudessa, vaan ennemminkin tunnustelevassa. Westernistä oli ollut helppo puhua, mä olin tuonut esille toiveeni joskus oppia sitä, ja maininnut että Dini on ilmeisesti länkkäriheppoja kouluttanutkin. Sellaista olin kuullut. Ehkä se tieto oli Mikaelista kiinnostava.
      ”Joo, sellainen kuin Plösö. Minun tyttö.” Mikael vastasi heti ja alkoi kaivaa puhelintaan esille. Se oli tuttu reaktio, ja mä kävelin vaivihkaa lähemmäs katsomaan, kun Mikael esitteli kuvaa koirastaan, ja pian toista, kolmattakin. Lopulta mä olin nähnyt sen rottakaksikostakin kuvia, Ramses oli se tummempi ja Herkules vaaleampi. Vai toisinko päin se meni? En enää muista, mutta Mikael puhui silti. Olin nähnyt kuvia Sputnikistakin, sekä Plösön kanssa että ilman. Talliinkin me oltiin päästy siinä välissä, ja vasta kun Apassia piti alkaa riisumaan varusteista Mikael malttoi laittaa puhelimensa pois.
      ”Miks sen nimi on Plösö?” Kysyin, eikä mun ääni ollut yhtään ikävä. Halusin oikeasti tietää hyvällä tavalla.

      Se oli outoa. Mikael on outo, mutta niin olen mäkin. Mun mielikuva siitä ei ollut täysin väärä, mutta ei oikeakaan. Se tuntuu tyypiltä, joka tykkää puhua, muttei oikeasti silti kerro asioita itsestään. Se ja Lola tulee juttuun, ja mä haluan myös. Mä haluan tietää, millainen tyyppi se on oikeasti.


      Mikael on edelleen mulle vaikea hahmo sisäistää jonka takia halusin ottaa tähän tarinaan vähän erilaisen lähestymistavan. Toivottavasti en menny ihan mönkään sen kanssa!

      Aleksi;; mä en tarvitse tästä tarinasta mitään pisteitä! 🙂

      • #5001
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 117
        • Perus pullaponi

        Tykkäsin, ku tää oli just sellanen kiva rento tarina ja sit tää oli tällästä tutustelua!!

      • #5003
        Mikael
        Valvoja
        • Postauksia: 74
        • Koulutuksen tarpeessa

        Nyt ei tule kommenttia, vaan sitä hahmioanalyysiä. Vaikka tämä on näin pitkä, usko pois, olen tiivistänyt tätä jo koko aamun.
        Tämän tekstin myötä sain kiinni siitä, minkä takia en ole ikinä tyytyväinen kirjoittamaani Jesseen. Tämä hahmo ei nimittäin itse tiedä millainen on, eikä taida tietää kukaan muukaan. Siksi hän on myös joka tarinassa erilainen.
        Jesse määrittelee itsensä antisosiaaliseksi, mutta samalla tietää, että muille pitää puhua ja puhuukin. Hän ei siis oikeastaan ole antisosiaalinen, vaan on päättänyt vain määritellä itsensä niin, eikä suostu siirtymään seuraavaan määrittelyyn. Jos hän jotain on, niin ehkä sosiaalisissa tilanteissa varautunut, tai ehkä hieman sosiaalisesti kömpelö, mutta ei antisosiaalinen. Hän pitää ihmisistä. Antisosiaalinen ei varta vasten etsisi käsiinsä vierasta ihmistä puhuakseen tälle! Sosiaalinen etsii.
        Väärä uskomus itsestä ei tee Jessestä huonoa tai epäuskottavaa hahmoa! Kaikilla meillähän on niitä! Minun kohdallani esimerkiksi on minun onneni, etten koko ala-asteen aikana tajunnut saavani ainekirjoituksesta numeroita. Määrittelin itseni erinomaiseksi kirjoittajaksi, vaikka todellisuudessa olin näköjään kasin kirjoittaja. Se erinomaisuuden uskomus sai minut jatkamaan, ja nyt taidan oikeastikin olla ihan jees. (Ja saattaa olla, että tämä on yhä vain virheuskomus.) Jos olisin ymmärtänyt saavani koko ajan kaseja, en olisi jatkanut kirjoittamista, enkä olisi kehittynyt. Fiksu minä en ainakaan ollut. :DDD Vielä nytkin, ihan aikuisena, minulla on itsestäni sekä positiivisia että negatiivisia uskomuksia, jotka eivät ole välttämättä totta. Jessen uskomukset taitavat kuitenkin olla niin syvällä hahmon sielussa tai jossain, että sinäkin kirjoittajana taidat uskoa ne! Minä uskoin ne tähän asti, enkä saanut kirjoitettua. Nyt onnistuu, kun tajusin, ettei kyse olekaan faktasta, vaan Jessen itsemäärittelystä.
        Mitä Mikaeliin tulee, et ole ainoa vaikeuksien kanssa. Minullakin on vaikeaa hänen kanssaan. Hän on sentyyppinen heppu, että sanomalla hänestä jotain, tuleekin leimanneeksi ihmisryhmän. Taidan itsekin kirjoittaa hänestä niin kauhean varovaisesti, etten anna tarpeeksi muiden juttuihin. Yritän kai liian tarkasti erottaa Mikaelin luonteen hänen muista jutuistaan, koska varon niin kauheasti väittämästä, että kaikki Mikaelin kaltaiset olisivat luonteeltaankin kuin Mikael. Hänessä on niin paljon sellaisia ominaisuuksia, joita kukaan ei kai itselleen haluaisi. Vaikka on hänessä yhtä paljon hyvääkin, kunhan vain saisin sen esiin. Yhtäkkiä sanoisin, että absoluuttisesti parasta Mikaelissa on se, ettei hän koskaan tuomitse ketään – vaikka olisi aihettakin – ja hän antaa kaikille loputtoman määrän uusia mahdollisuuksia.
        Ei sinun Mikaelisi mennyt metsään tai mitään. Se taisi vain tuntua vaikealta.
        Miksi Plösön nimi on muuten Plösö? Siksi, että kun Mikael sai sen pienenä roskispentuna, se oli lihava ja pulleva, ja leikissä väsyessään se plösähti vatsalleen matolle raajat joka ilmansuuntaan levällään. 🙂 Mikael yritti antaa sen nimeksi Taina, mutta kun Inka tarpeeksi kauan sanoi sitä Plösöksi, niin sitten Mikaelkin sanoi.
        (Sit analyysiä seuraa kommentti, kato kuinka lyhyt.) Arvostan henkilökohtaisesti sitä, ettei Jesse sitten lopulta suoralta kädeltä tuominnutkaan Mikaelia. Vaikka draamaa arvostankin, Mikael ei ole paras sellaisessa suoran käden draamassa. Se on nimittäin sellainen, että se tuumaa jaaha, hänestä ei taaskaan pidetä, ja kävelee olkiaan kohauttaen pois. Jos sillä ei ole syytä yrittää pyristellä vastaan, pyristellä takaisin, ei se pyristelekään. Nyt tähän jäi jokin koukku sille, mikä on minun mielestäni tarinallisesti mielenkiintoisempaa. (Ja myös mulle mukavaa ensialkuun, koska olette varmaan kaikki huomanneet miten säälin, rakastan ja hoivaan pikku Mikua, miten toivon että sillä lähtisi sujumaan… :DDD)

    • #28629
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Ohto tekemässä aamutallia

    • #29890
      Ciara
      Valvoja
      • Postauksia: 18
      • Maitovarsa

      Ciara TET:issä Hallavassa

      En ollut saanut unta viime yönä. Tästä viikosta olin niin innoissani! Tet:tiin, tallille! Ei tarvitsisi mennä kouluun vaan joka päivä voisi herätä siihen, kun voi lähteä tallille.
      Tänä aamuna heräsin kuudelta, pelkäsin koko ajan myöhästyväni tallilta vaikka en ollut lähelläkään myöhästyä. Puin rivakasti vaatteet päälleni, nappasin mukaan aamupala leipäni ja Pollyn. Lähdin polkemaan huurteista metsäpolkua pitkin tallille, matka taittui tällä kertaa yllättävän nopeasti. Tallin pihaan saapuessani jätin pyöräni maneesin seinustalle ja Polly hyppäsi alas korista. Söin leipää samalla kävellen tallia kohti. Viskasin loput leivästäni pusikkoon ja astuin sisään tallin ovista. Huomasin Ohton lakaisemassa käytävää. Kello oli kymmentä vaille seitsemän. Huikkasin iloisesti ”Moikka!” ja Ohto vastasi mukavalla äänellään ”Heippa, oot vissiin Ciara, tän viikon TET-harjottelija” ”Juu” vastaan reippaasti. Aloittelemme perusjutuista, Ohto kertoo mulle mitä mun pitää päivittäin tehdä. ” Päivä kuluu siis niin että klo 7 paikalle, hevosille heinät, väkirehut (osalle turvotettuna), hevoset ulos, karsinoiden siivous, heinät karsinoihin, lattioiden lakaisu, hevoset sisälle syömään, ip-tarhattavat yksärit ja vapaapäivää viettävät hevoset takaisin ulos. Aleksi ohjaa sua keskiviikkona, lauantaina ja sunnuntaina. Mie muina päivinä.” Mulla kestää hetki miettiä miten se nyt menikään, mutta onneksi tallilla on aina joku mua neuvomassa. ”Tällä viikolla pitäis jo alottaa Halloween koristelut” Innokkaana vastaan ”oi kun kiva juttu” . Siitä sitten lähdenkin jo viemään hevosia ulos, kun Ohto on jo jakanut heinät ja rehut. Vien ensin ponit ja sitten hevoset. Palaan talliin ja aloitan karsinoiden siivouksen. Tallikissa istuu nurinperin olevan ämpärin päällä ja katselee minua ihmeissään. Menen antamaan parit rapsutukset kissalle ja sitten se siirtyy katselemaan nukkuvaa Pollya. Jatkan karsinoiden siivoamista ja lakaisen käytävät taas karsinoiden kuivekkeiden jäljiltä. Sen jälkeen kipaisen hakemassa täytenäisen heinäkärryn ja jaan jokaiseen karsinaan heinät. Pidän pienen tauon kaiken tämän jälkeen ja huomaan että kello ei edes ole vielä yhtätoista. Lähden hakemaan kaikkia hevosia tarhoista ja tuon aina kaksi kerrallaan talliin takaisin. Kun kaikki hevoset ovat tallissa, huomaan jonkun kävelevän sisälle tallin ovista. Jään uteliaana stalkkeroimaan tulijaa ja sitten huomaan sen olevankin Nio! Nio? Mitä se tähän aikaan tallilla tekee? Nio ystävällisesti menee moikkaamaan torkkuvaa Pollya ja katselee ympärilleen. Huikkaan ”Moi” ja häneltä samaa ihmettelyä ”Moi, mitäs sä teet täällä tähän aikaan?” ”Sitä samaa sulle, mitä sä teet täällä?” Vastaan. Siihen sitten jäämme vähäksi aikaa juttelemaan ja kerron Tet viikostamme. ”Ihan mahtavaa! Oispa itekki keksiny tulla tänne!” ihailee Nio. Lähden sen jälkeen viemään iltapäivä tarhattavia yksäreitä ja vaparia viettäviä heppoja ulos. Kun oon sen saanu tehtyä niin jään talliin istuskelemaan. Tänään olisi Valeralla tunti vasta 18:30. Huomaan, että aika on mennyt todella nopeasti! Jään vielä siivoilemaan Valeran tavaroita. Pesen koko muovisen harjapakin ja harjat, koska ne vielä ehtivät kuivua ennen tunteja. Harjat muuttuvat tummista kirkkaan värisiksi. Nyt oon nostanut harjat kuivumaan ja oon valmis hommissa.

      • #29891
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1000
        • Lauman johtaja

        Voisit kertoa vähän yksityiskohtaisemmin tallihommista, mutta muuten ihan kiva tarina. Niin ja ei tietenkään tarvii olla TETissä kun viis päivää niinku normaalisti 😀
        Saat 2hp

    • #30486
      Ciara
      Valvoja
      • Postauksia: 18
      • Maitovarsa

      Hallava TET
      Tiistai

      Tänään saavuinkin tallin pihaan jo hyvissä ajoin ennen seitsemää. Aloitin lakaisemalla käytäviä. Aamu oli sateinen ja tänään olin ottanut Pollyn sadehaalari päällään mukaan. Lakaisin käytäviä ja Polly leikki ulkona vesilätäköissä. Se ei todellakaan ole mikään diiva koira. Se juoksee kaikkiin lätäköihin mitä näkee ja kävelee tahallaan ympäri lantalaa. Yleensä sen kauniiksi leijonaleikkaus malliksi trimmattu turkki lyttääntyy ja kuono on ihan mudasta ruskea. Käytäviä lakaistessani huomasin maassa jotain kiiltävää. Se oli koru, en vain tiennyt kenen. Vein sen hoitajienhuoneeseen pöydälle jospa joku tunnistaisi omakseen. Menin takaisin tallikäytävälle lakaisemaan käytävän loppuun. Kävin sen jälkeen hakemassa taas sen saman natisevan heinäkärryn ja täytin sen heinillä. Jaoin jokaiselle tallin hevoselle heinät ja menin valmistelemaan rehuja. Laitoin rehut turpoamaan ja kävin sillävälin viikkaamassa loimia. Viikkasin kaikki vähänkin vinossa olevat loimet uudelleen, koska mun perfektionismi ei voinut jättää loimia vinosti telineisiin. Kävin hakemassa rehut ja aloin jakaa niitä höriseville hepoille. Kun kaikki olivat syöneet niin lähdin viemään hevosia ulos. Vein hevoset ulos yksi kerrallaan ja poneja sain talutettua aina kaksi kerrallaan. Kun kaikki hevoset olin saanut onnistuneesti ulos niin aloitin karsinoiden siivoamisen. Kävin kipaisemassa talikon ja kottikärryn lantalan vierestä ja aloitin Pilkun karsinasta. Keräsin kaikki kikkareet ja siirryin seuraavaan karsinaan. Polly juoksi sisään ja meni kierimään Pilkun aukinaiseen karsinaan märkänä! Ja arvatkaapas mikä oli lopputulos.. Märkä, kurainen villakoira kuivike kerroksella varustettuna! Passitin Pollyn ulos ja tokaisin vain että sähän et sisälle tule. No, eihän tollasta pientä voi ulos kylmettymään jättää niin kuskasin sen tallin vesipisteelle, riisuin kurapuvun ja suihkutin koko koiran letkulla puhtaaksi. Kävin hakemassa kuivaushuoneesta jonkun vanhan pyyhkeen ja kuivasin Pollyn. Vein koiran pyyhkeen sisällä hoitajienhuoneeseen ja suljin oven jotta se ei tulisi märkänä likastamaan itseään lisää. Menin takaisin puhdistamaan karsinoita ja mietin silmiäpyöritellen mielessäni, että koirista on vain vaivaa tallilla. Loppujen karsinoiden siivoaminen sujui nopeasti ja sain heinät lajiteltua karsinoihin. Pian toin jo hevosia sisälle. Otin sadeloimet pois hevosilta ja jätin ne rauhassa syömään. Lakaisin taas käytävät ja odotin, että takaisin ulos menevät hevoset ovat syöneet. Ohto tulee talliin ja moikkaan häntä. ”Hienosti olet saanut tehtyä hommat” kehuu Ohto. ”Juu, on tässä yks märkä koirakin välissä pesty” naurahdan. Laitan takaisin ulos palaaville hevosille sadeloimet päälle. Ulkona sataa ihan kaatamalla! Odotan vähän aikaa sateen laantumista ja lähden sitten viemään vaparia viettäviä ulos. Myös iltapäivä tarhattavat yksärit talutan takaisin tarhoihinsa. Lista päivän tunneista on tullut. Valera ei ole tunneilla joten voisin tänään juoksuttaa sen. Kävisin kuitenkin välissä muutenkin kotona, joten lähden käymään kotona nyt ja heti.

      • #30553
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1000
        • Lauman johtaja

        Tää oli musta kyllä parempi tarina kun eilinen! Saat 2hp

    • #43673
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1000
      • Lauman johtaja

      Vielä pari viikkoa sitten oli täysi ruska päällä. Nyt on lähinnä harmaata…

Luet parhaimillaan 111 vastausketjuja
  • Alueelle ‘Arkistot’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.