Tie Tähtiin estevalmennus 29.3.

Foorumit Ratsastustunnit Tie Tähtiin estevalmennus 29.3.

Luet parhaimillaan 34 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #50423 Vastaa
      Alana
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      Hallavaan saapuu tuulahdus kansainvälistä kilpailumaailmaa, kun kenties seuratuimman ja kuumimman ratsastajapariskunta Astor-Gwylnin toinen osapuoli pelmahtaa Hollannista valmentamaan ratsastajia tiellään tähtiin. Kenttäratsastaja Alana Gwyln palaa Hallavaan, tällä kertaa valmentamaan Hallavan kentälle.

      Irlantilaisen kenttälegenda-isä Marcus Gwylnin jalanjäljissä seuraava Alana on vanhemmille hallavalaisille tuttu tarkkuudestaan ja tavastaan huomauttaa, mikäli jokin asia ei ole hänen mieleensä. Jotkut pitävät häntä diivana, toiset jumalallisena perfektionistina, mutta kaikki ovat siinä samaa mieltä, että valmennuksissa kyllä hikoillaan blondin pistäessä ratsukot töihin. Jos vanhempi Gwyln on maailmalla tunnettu tarkasta ja tehokkaasta valmennuksestaan, ei tytär ole kaukana, vaikkei vielä aivan yhtä pitkällä urallaan olekaan. Odotettavissa on tarkkanäköistä valmennusta, jossa virheitään harvemmin pääsee karkuun. Tarkoituksena on kuitenkin tarjota ratsukoille eväitä itsensä kehittämiseen, sillä aivan turhaan motkottamiseen ja nipottamiseen (uskokaa tai älkää) Alana ei usko, ja haluaa pohjimmiltaan olla kaikille reilu.

      Älkää siis antako säihkyvän, muodinmukaisen ja aurinkolasipäisen blondin säikäyttää alkumetreillä!

      Estevalmennus Hallavan kentällä sunnuntaina 29.3.2020
      – Aiheena suoruus ja linjat.
      – Jokaiselle taitotasolle (easy, medium, hard, expert) on omat ryhmänsä, ryhmäkoko max. 6 ratsukkoa, tarvittaessa ryhmiä järjestetään useampi.
      – Kuittaus tehdään kirjoittamalla valmennuksesta tarina, 300 sanan tarinasta saa yhden lisäarvan 5.4. järjestettävään osakilpailuun.
      – Valmennusten tehtävät julkaistaan viimeistään 29.3., mutta ilmoittautua ja kuitata saa 4.4. asti.

      Valmennus on avoinna sekä Hallavan että tallin ulkopuolisille ratsukoille.

      Ilmoittaudu alle muodossa:
      taitotaso Tie Tähtiin -kilpailussa
      Ratsastajan nimi – Hevosen nimi ja linkki sen sivuille (Hallavassa asuvia hevosia ei tarvitse linkata)
      Parin sanan esittely ratsukosta (varsinkin tallin ulkopuoliset), ja siitä, missä esteillä olisi kenties petrattavaa.

      Esittely ei ole pakollinen, mutta mahdollista valmentajan omaa tarinaa varten tervetullut.

      Ryhmät
      Easy klo 10

      1. Unna – Lilli
      2. Niko – Väiski
      3. Aava – Muumi

      Medium klo 11
      1. Alva – Hauska
      2. Zaida Yliluoma – Fight for Flash
      3. Nio – Virma
      4. Maisa – Savu
      5. Emily – Molly
      6. Inari Roihu – Oxeye Daisy

      Hard klo 12:30
      1. Ciara – Valera
      2. Nitthan Chai – Sand Pond
      3. Jesse Lehtoniemi – Varjoaika
      4. Ohto – Toko
      5. Seela – Savu
      6. Ruska – Osku

      Expert klo 13:30
      1. Lily – Orion
      2. Rosa Järvelä – Étoile Filante
      3. Majiná Ansamaa – He iti te mea hanga
      4. Anni Vuorela – Hauyni RR

      —-
      Valmennuksen kulku ja tehtävät
      ”Hyvää päivää! Mä olen Alana, tosi kiva nähdä teitä tänään. Mun pitää first of all pahoitella, mä en ole puhunut suomea varmaan puoleen vuoteen, joten jos ette ymmärrä jotakin, kysykää ihan rohkeasti! Kaikesta saa kysyä. Tänään mä aattelin että mietittäis suoruutta, esteen päällä mutta myös lähestymisissä. Osan teistä mä tunnen, ja mulla on kyllä teidän nimet tässä listassa, mutta jos voisitte kertoa teidän nimet vaikka siinä kun kävelette, niin mä yritän muistaa. Let’s begin, then?”

      Aloitetaan itsenäisellä alkuverryttelyllä vapaavalintaisesti kaikissa askellajeissa, suunta vapaa. Kaikilla tasoilla on pyynnöstä saatavilla myös ohjattu alkuverryttely, mikäli sellaisen kokee tarvitsevansa. Silloin tehtävänä on voltit ja suuret ympyrät, joilla mietitään ulkoapuja ja hevosen suoristamista esimerkiksi asettamalla ulospäin. Lähtökohtana on kuitenkin itsenäinen verryttely.

      Kevyen alkuverryttelyn jälkeen hypätään verryttelymielessä pitkällä sivulla olevia keltaisia esteitä. Ne tullaan lähtökohtaisesti kerran, jolloin ensimmäinen este on maapuomi, ja toinen pieni ristikko (easy) tai pysty (n. 50-70 cm loput tasot). Esteiden välissä on n. 4 laukka-askelta. Tarpeen tullen tehtävä ratsastetaan uudelleen.

      Ensimmäinen tehtävä – osa 1
      http://haamu.weebly.com/uploads/2/0/0/0/20009147/img-1901_orig.png

      Ensimmäisenä oikeana tehtävänä on puolikas kahdeksikko. Tehtävä aloitetaan keskihalkaisijalta, jolloin ensimmäisenä hypätään keltainen pystyeste, jonka jälkeen hypätään päädyssä lila pysty. Keltaisten esteiden väli on tiukka, joten jo keskihalkaisijalla pitää valmistella ja suoristaa hevosta. Keltaiselle esteelle ei saa tulla vinossa, Alana seisoo nurkassa ja valvoo suoruutta, myös lilalle esteelle lähestyessä. Kulmaa ei saa oikoa, lilalle esteelle ei ole tarkoitus tulla kaarteella, vaan ratsastaa hyvä kulma ja sen jälkeen lyhyellä sivulla oleva este. Tehtävä hypätään kerran, ensin vasemmalle, ja sitten oikealle. Eri suunnat ovat erillisiä suorituksia, niitä ei siis yhdistetä. Vinosta lähestymisestä, huonosta hypystä, tai muuten vain epätasaisesta suorituksesta joutuu tulemaan tehtävän uudestaan kokonaisuudessaan. Tässä vaiheessa esteet ovat verrattain matalia (easy 50 cm, medium 60, hard ja expert 80 cm).

      Ensimmäinen tehtävä – osa 2
      http://haamu.weebly.com/uploads/2/0/0/0/20009147/img-1904_orig.png

      ”Mä teen tästä lilasta nyt okserit. Tämä ei ole ihan tavallinen okseri, vaan ainakin englanniksi sitä sanotaan ruotsalaiseksi okseriksi. Tässä on vähän sama idea kun ristikossa, se ohjaa paremmin tohon esteen keskelle, kun nämä puomit menee eri suuntiin. Tässä on aika paljon puomeja nyt, se on aika- dense- tiivis, jotkut hevoset voi kattoa että se on pelottava ja massiivinen ja hypätä isosti, että olkaa varautuneita siihen. Hyvä suoristus jo kulmasta, tasainen tuki, ja katse eteen. Tää on ihan normaali este, jos te ratsastatte normaalisti. Jos sua pelottaa, hevosta pelottaa. Simple.”

      Harjoittelukierroksen sujuttua hyväksytysti päädyissä olevat esteet muuttuvat ruotsalaisiksi oksereiksi. Näissä esteissä siis etu- ja takapuomit viettävät ristikon tavoin alas, jolloin ne muodostavat erittäin loivan V-kirjaimen esteen päälle. Keltaiset esteet nousevat jo ensimmäisellä kierroksella easy-tasoa lukuunottamatta, jolloin medium-tason esteet ovat 70 cm, hard ja expert 90 cm. Lilat okserit ovat vielä edellisen tehtävän korkeudella. Kun tehtävä on suoritettu kerran, nousevat myös okserit easy, medium ja hard -tasoilla kilpailukorkeuteen (60-80-100 cm). Näillä korkeuksilla tehtävä toistetaan kerran tai kahdesti. Expert -tasolla hypätään ensin 100 cm, jonka jälkeen okserit nousevat 120 cm kilpailukorkeuteen.

      Toinen tehtävä (apupuomeilla ja ilman)
      http://haamu.weebly.com/uploads/2/0/0/0/20009147/img-1905_orig.png http://haamu.weebly.com/uploads/2/0/0/0/20009147/img-1906_orig.png

      ”Koska te olette nyt suoristaneet hevosia tosi ahkerasti jo koko alkutunnin, me nyt testataan sitä. Vähän myös teidän kontrollia. Tässä on nää neljä vihreetä kavalettia, niiden väliin menee aina yks laukka. Teiän tarkotuksena on tulla tän linjan keskeltä. Jos te ajaudutte oikeelle tai vasemmalle, te ette pääse seuraavalle esteelle, eli nyt on pakko pysyä suorassa. Yhen laukan välissä ei paljon mahdu tai kerkeä suoristamaan, jos te lähette kiemurtamaan. Pitää olla suora jo ennen esteitä, ja sitten pysyä suorana. Vauhti ei tietysti saa kiihtyä, tai tulee ahdasta. Perusjuttu. Voi vaikka ajatella, että ootte pienessä putkessa, jota pitkin pitää mennä. Tää on aika vaikea tehtävä, mutta mä oon antanut teille nyt aika leveän kaistan tähän. Tätä vois tehdä melkeen puolet ahtaammallakin leveydellä, jollon pitää ihan oikeasti pysyä tasan suorana. Mutta like I said, tää on nyt vähän leveempi. Ei oo vaikeeta. Aloitetaan!”

      Viimeisenä tehtävänä on neljän kavaletin sarja, jossa vaaditaan tarkkuutta ja suoruutta. Tehtävä aloitetaan oikeasta kierroksesta (punainen nuoli) pitkällä lähestymisellä, jonka aikana kerkeää hyvin suoristaa hevosensa. Ensimmäinen lähestyminen tehdään ravissa easy- ja medium -tasoilla, muilla tasoilla ratsastajan niin halutessa. Aluksi lähestymistä ohjaamassa on pehmopuomit, mutta ne otetaan pois ensimmäisen kierroksen sujuessa. Tehtävä tullaan kolmesti (ravilähestyminen ja pehmopuomit, laukka+puomit tarvittaessa, laukka – ei puomeja), jonka jälkeen se toistetaan vasemmassa kierroksessa.

      Mikäli valmennuksen tehtävät ovat sujuneet hyvin ja aikaa jää, yhdistetään tunnin tehtävät pieneksi radaksi. Tällöin aloitetaan keskihalkasijalta vasemmassa kierroksessa (ensimmäinen tehtävä – musta nuoli), josta jatketaan heti oikeaan kierrokseen (punainen nuoli) vaihtamalla keskihalkaisijalla laukka. Sen jälkeen hypätään viimeiseksi pitkällä lähestymisellä (toinen tehtävä – punainen nuoli) vielä vihreät kavaletit. Radan suorittaminen on vapaaehtoista oman ja ratsunsa jaksamisen mukaan.

      Itsenäiset loppuverryttelyt, joiden aikana Alana kiertää antamassa ratsastajille henkilökohtaista palautetta.

      • Tätä aihetta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Alana.
      • Tätä aihetta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Alana.
      • Tätä aihetta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Alana.
      • Tätä aihetta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Alana.
      • Tätä aihetta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Alana.
      • Tätä aihetta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Alana.
    • #50425 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 102
      • Perus pullaponi

      Medium
      Alva – Routaruusun Hassunhaaska

      Alva ja Hauska on estekentillä aika uusi pari, vaikka kyseisiä tunteja takana onkin muutama. Suomenhevonen lähtee helposti jyräämään, Alvan turhautuessa selässä. Petrattavaa olisi esteillä kova suisessa hevosessa ja tarkemmissa hypyissä.

      • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Alva Ainio.
      • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Alva Ainio.
    • #50426 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Easy
      Unna Kivivaara – Liverwort

      Unnan suurimmat ongelmat ovat pelko niin esteitä kuin muitakin ihmisiä kohtaan. Nainen palasi hevosen selkään vasta muutama kuukausi sitten ja on treenannut ahkerasti Lillin kanssa Nadjan valvovan silmän alla.

    • #50437 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      Expert
      Liiy – Orion

      Lilyllä on menneisyydestään johtuen pieniä pelkotiloja, jotka vaikuttavat hänen ratsastukseensa välillä enemmän ja välillä vähemmän. Nimenomaan esteillä. Trippeleistä on muodostunut aikamoinen ongelma lähiaikoina. Orionin kapasiteetti riittäisi vaativimpiinkin asioihin helposti, mutta Lilyn pelot aiheuttavat välillä huonoja lähestymisiä, enimmäkseen etupuomin tippumista ja hevosen horjahtelua. Orionilla on kuitenkin tapana korjata kaikki ratsastajansa tekemät virheet.

      • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Lily Wilson.
    • #50439 Vastaa
      Ciara
      Valvoja
      • Postauksia: 49
      • Koulutuksen tarpeessa

      Hard
      Ciara-Priton Valera

      Ciara on itsevarma hevosten käsittelyssä, ei pelkää epäonnistumisia, eikä myöskään hyppäämistä. ”Mennään eikä meinata” asenne. Ciara haluaa aina yrittää parhaansa ja näyttää mihin pystyy.

    • #50441 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      Easy
      Niko – Väiski

      Väiski kuumuu esteillä helposti, ja ongelmana onkin kaahaaminen esteille. Joskus Väiski myös ponnistaa luvattoman kaukaa esteille tai tekee turhan isoja hyppyjä. Ruuna ei ole koskaan kieltänyt, mutta tiputuksia tulee välillä huonojen lähestymisien takia. Väiski hyppää yksittäisiä esteitä mutkattomasti (tämän hetkinen ennätys 90cm), mutta ratana ruunalla on menty kotioloissa 70cm ja kisoissa 60cm.

    • #50446 Vastaa
      Aava
      Osallistuja
      • Postauksia: 4
      • Maitovarsa

      Easy
      Aava – Moonshine chick

      Aava ja Muumi ovat uusi pari esteillä ja tää ois heidän eka estevalmennus yhdessä, mutta Aava on hypännyt ratana 60 senttiin saakka esteitä. Aava rakastaa hyppäämistä.

    • #50447 Vastaa
      Nitthan Chai
      Vieras
      • Postauksia: 282
      • Kisatykki

      Hard
      Nitthan Chai – Sand Pond

      Pond on ratsastuskouluheppa ja kisannut viimevuonnakin TT-mittelöissä, joten se hyppää kyllä mitä käsketään vaikka olisi millainen kuski. Chai sen sijaan valmistautuu elämänsä ensimmäisiin kisoihin elämänsä ensimmäisessä valmennuksessa. Hän reagoi jännitykseen höpöttämällä, nauramalla ja ratsastamalla varmasti huonommin kuin koskaan, mutta kaikkienhan se eka valmennus on uskallettava kokea!

    • #50449 Vastaa
      Zaida
      Vieras
      • Postauksia: 282
      • Kisatykki

      Medium
      Zaida Yliluoma – Fight for Flash

      Zaidalla ja ”Fosse”-ponilla on yhteistä matkaa takana jo monta vuotta, mutta ratsukko ei ole viime aikoina juurikaan hypännyt, joka saattaa näkyä tekemisessä. Pari vuotta sitten easy-tasolla kilpailleelle ratsukolle 80cm on vielä uudempi korkeus yhdessä. Ongelmakohdiksi voisi mainita ratsastajan vinouden ja huonon tavan ns. sukeltaa hyppyyn, vaikka esteet olisivat pieniä. Joskus Fosse rupeaa helposti kahoottamaan esteillä ja sitä ongelmaa olisi myös mukava valmennuksessa ratkoa.

    • #50450 Vastaa
      Nio Luosujärvi
      Valvoja
      • Postauksia: 214
      • Perus pullaponi

      Medium
      Nio Luosujärvi – Virmalised
      Virma on esteitä rakastava eestinhevonen, joka hyppää aikalailla mistä tahansa ja milloin vain, jos ratsasaja pysyy mukana. Nion ongelmaksi taas tahtoo jäädä asento, kylkien jäntevyys sekä jäntevyys yleensäottaen, vaikka aina tilanteistä sellvitään kohtalaisinkin suorituksin huonoinakin päivinä. Virmaa häiritsee Nion satunnainen sukeltelu esteen jälkeen, jota seuraa ylensä pukkisarja.

    • #50451 Vastaa
      Rosa
      Vieras
      • Postauksia: 282
      • Kisatykki

      Expert
      Rosa Järvelä – Étoile Filante

      Parilla on yhteistä matkaa takana jo ihan kiitettävän verran. Rosa on kenttäratsastuksessa kilpaileva nainen, jota ei vauhti haittaa. Fiona on reaktiivinen tamma, joka osaa ilmaista mielipiteensä, mutta on samalla tosi nöyrä, joka sopii Rosan luonteella. Ongelmakohtia ovat varmaan se että kun tamma tarpeeksi innostuu esteillä, saattaa puomeja tulla kun jalkojen nosteli unohtuu. Rosan ongelmakohtia ovat käsien epätasaisuus.

    • #50461 Vastaa
      Majiná
      Vieras
      • Postauksia: 282
      • Kisatykki

      Expert
      Majiná Ansamaa – He iti te mea hanga

      Ratsukko on tuntenut toisensa nyt viitisen vuotta ja ovat vasta viimeisen vuoden aikana päässeet kunnolla valmentautumaan. Tea on herkkä ja välillä hyppää hermostuneesti, turhaa esteitä varoen. Se vie keskittymistä muualle ja näin suoritukset on hätiköityjä ja liikkeet hutiloituja. Tamman vahvuuksia ovat kuitenkin kuulolla olo ja joka pyynnön tottelu, vauhtia myös löytyy hyvin. Majinálla olisi petrattavaa vauhdin säätelyn arvioinnissa ja tarpeeksi aikaisin hevosen ohjauksen aloituksessa jo seuraavalle esteelle. Istuu hyvin, tekee hyvää käsi ja jalkatyötä.

    • #50462 Vastaa
      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 240
      • Perus pullaponi

      Kerran tää käyttäjä on vielä täällä tallessa, niin kai sitä saa hyödyntää..! 😀

      Hard
      Jesse Lehtoniemi – Varjoaika

      Kun alla on ratsu joka peilaa ratsastajansa tunteita pienimpäänkin suupielen nykäykseen saakka, miten käy ratsastajan joka hillityn paniikinomaisesti on nyt palaamassa vanhoihin maisemiin?
      Usea kuukausi tiivistä yhteistyötä on hionut tästä ratsukosta läheisen, välillä jopa päänvaivaksi saakka. Jesse on ratsastajana sekä pehmeä että napakka, ja työskentelyyn sisälle päästessään nopeasti oppiva ja antaa silloin piilevien kykyjensä loistaa. Joskin erityisen tunteellinen, etenkin jännitykseen ja ahdistukseen tarttuva, jonka nuori ori Varjo tuntee heti.
      Petrattavaa ei varsinaisesti ole millään yksittäisellä esteellä, vaan Jessen kyvyllä päästä ulos päänsä sisältä, unohtaa yliajattelu ja ratsastaa. Ratsukon ensimmäinen ulkopuolinen valmennus.

    • #50463 Vastaa
      Anni Vuorela
      Vieras
      • Postauksia: 282
      • Kisatykki

      Expert
      Anni Vuorela – Hauyni RR

      Annilla ja Vatulla on yhteistä matkaa takana nyt muutama kuukausi, esteratsastuksen treenaamiseen ollaan jo saatu melko hyvin rutiinia ja kisojakin on takana. Vatun reaktiivinen ja ailahtelevainen luonne tekee treenaamisesta kuitenkin haastavaa, vaikka Annin rauhallisuus tasapainottaakin oria. Annin suurimpia vahvuuksia onkin rauhallisena pysyminen vaikeissakin tilanteissa ja osaa olla avuissaan pehmeä, mutta tekemiseen tarvittaisiin lisää varmuutta ja Annin pitäisi löytää keinoja hallita Vattua istunnallaan.

    • #50473 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 20
      • Maitovarsa

      Hard
      Ohto – Toko

      Ohton ei ollut tarkoitus edes osallistua koko kilpailuun, mutta painostuksesta suostui kuitenkin mukaan – aivan vieraalla hevosella ja omasta mielestään liian vaikeaan luokkaan. Ohtolla on estetaukoa ja ratsastus ei ole enää vuosikausiin ollut mitenkään tavoitteellista. Toko taitaa kyllä hypätä minkä eteen laittaa, mutta eihän Ohto ole siitä varma, kun istui tamman selkään ensimmäistä kertaa muutama päivä sitten. Tuhoon tuomittu yritys siis, mutta kaipa ne lapsena opitut taidot isommillekin esteille tulee nopeasti takaisin?

      • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Ohto.
    • #50475 Vastaa
      Seela
      Valvoja
      • Postauksia: 101
      • Perus pullaponi

      Hard
      Seela – Savu

      Seela palailemassa takaisin aktiivisen ratsastamisen pariin. Kilpaillut vanhan hoitoponin kanssa enemmän, ja ihan okei menestyksellä TT-kisoissa.
      Savu on kuitenkin täysin uusi tuttavuus Seelalle, ja varmasti vähän möykympirakenne ja nuoren hevosen alku tuo haasteita valmennukseen. Seela on kova keskittymään, mutta ankara itselleen ratsastuksessa. Ongelmana varmasti sopivan rytmin ja yhteistyön löytyminen Savun kanssa!

    • #50476 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 54
      • Koulutuksen tarpeessa

      Medium
      Maisa – Savu

      Juuri Hallavassa aloittanut Maisa haluaisi pitkästä aikaa kokeilla siipiään esteillä ja kukas muukaan olisi parempi treenikaveri kuin uusi hoitoponi Savu! Maisan isoimmat ongelmat ratsastaessa ovat esteillä epävarmuus ja (turha) jännittäminen. Esteetkin siis varmasti sujuvat mallikkaasti, kunhan ratsastaja uskoisi enemmän kykyihinsä. Ja ehkä Savun ja Maisan välinen luottamusside vahvistuisi estevalmennuksen ja kilpailujen avulla, kuka tietää.

    • #50502 Vastaa
      Emily
      Valvoja
      • Postauksia: 188
      • Perus pullaponi

      Medium
      Emily & Molly

      Emily ja Molly ovat treenailleet yhdessä jo parisen vuotta, ja useammat kisatkin on siinä ajassa keretty kisata. Mikään uusi ratsukko he eivät siis kisakentilläkään ole, mutta ainahan parantamisen varaa löytyy jostain. Parovaljakko on aina innokas oppimaan ja kokemaan uutta, joten mikä olisikaan hienompaa kuin valmennus tasokkaan kenttäratsastajan silmän alla! Vinkki vitosena, ettei kannata tuomita ulkonäkönsä vuoksi! ; )

      • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Emily.
    • #50508 Vastaa
      Inari
      Vieras
      • Postauksia: 282
      • Kisatykki

      Medium
      Inari Roihu – Oxeye Daisy
      Inarilla ja Danalla on jo jonkin verran yhteistä taivalta takana ja kaksikko onkin kilpaillut viime vuonna Tie Tähtiin-kilpailuissa easy tasolla. Dana on varma ja tasapainoinen ratsu, joka kuljettaa kyllä ratsastajan maaliin jos suurempia virheitä ei tule. Inarilla on muutama tällä tasolla kilpailtu luokka takana, mutta ihan rutiininomaisesti ne eivät ihan vielä suju. Suurimpana ongelmana on turha hätäily ja vaikeammissa paikoissa hiipivä epävarmuus. Ratsastajana Inari yrittää parhaansa, mutta on välillä turhan itsekriittinen.

    • #50511 Vastaa
      Ruska
      Osallistuja
      • Postauksia: 21
      • Maitovarsa

      Hard
      Ruska – Osku
      Ruskasta ja Oskusta on tullut tiimi aivan vastikään, ja yhteisiä hyppykertoja kertynyt vain pari ennen valmennusta, joten petrattavaa on varmaan vähän kaikessa 😛 Ruska ratsastajana saattaa sortua välillä hurvitteluun ja rämäpäisyyteen eikä ehkä ota asioita hirveän vakavasti. Osku puolestaan on aavistuksen kuumenevaa sorttia.

    • #50553 Vastaa
      Alana
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      Valmennuksen tehtävät ja aikataulu on nyt julkaistu 🙂

      Easy klo 10
      Medium klo 11
      (Alanan kahvitauko ja liikkumavara mahdollisen yliajan vuoksi)
      Hard klo 12:30
      Expert klo 13:30

      • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Alana.
    • #50611 Vastaa
      Ohto
      Valvoja
      • Postauksia: 20
      • Maitovarsa

      Hard
      Ohto – Toko

      [tarinan alkuosaan voi saada selkeyttä lukemalla tämän ensin]

      Mä talutin (tai raahasin, Tokolla ei ollut mikään kiire) tummaa kilparatsuani kentälle hiki päässä. Mä olin ollut niin uppoutunut seuraamaan tallin lievästi sanottuna virittynyttä tunnelmaa ja avustamaan ja ohjailemaan Hallavaan valmennuksiin tulleita vierailijoita, että mä olin ihan unohtaa oman valmennukseni. Kaikki muut oli jo selässä ja kävelemässä, kun mä pysäytin Tokon epäammattimaisesti heti portin viereen ja kiipesin aidan kautta kyytiin. Alanalla kyllä oli sen puolen tunnin tauko ennen kahta viimeistä valmennusta, joten se oli vielä tallituvassa täyttämässä termariaan kahvilla. Luojan kiitos, en olisi halunnut olla se, joka tulee myöhässä sen valmennukseen. Mä tajusin seisovani Tokon kanssa tiellä, joten mä käänsin tamman poikittain uralle, ennen kuin mä tajusin kiilanneeni suoraan jonkun eteen.
      ”Sori!” mä nostin katseeni vasta siinä vaiheessa, kun mun olisi pitänyt jo siirtyä hevosineni pois edestä, mutta jokin kylmä ja kova laskeutui mun vatsanpohjaan, kun mä näin kenen eteen olinkaan parkkeerannut tätiratsuni kanssa.

      Mä en tiennyt, oliko helpotus, että tunsin ratsastajan mustan suokin selässä. Ehkä tän miehen mä tunsin liiankin hyvin. Ainakin muistin kirkkaasti sen, miten se oli sen kerran jälkeen häipynyt mun luota niin kiireellä, että mä podin siitä omatunnontuskia pitkään. Varmaan vieläkin, olo ei nyt ainakaan tuntunut yhtään helpottuneelta, etten ollut häirinnyt kenenkään äidin pikku prinsessan treenihetkeä, vaan ennemmin siltä, että joku olisi tökännyt suoraan miekalla vatsaan. Ei saatana. Kaikista maailman ihmisistä mä onnistuin kiilaamaan Jessen eteen.

      ”Moi.”
      ”Tää on ori.”
      ”Aa. Tää ei.”
      Suuta kuivasi, kun mä potkaisin Tokon vähän ehkä rumasti pois Jessen hörisevän hevosen edestä. Suuta kuivasi ja sydän hakkasi ja vähän huimasi. Ehkä ei ois kannattanutkaan tulla. Hävetti. Muistot viime vuodelta iski päin kasvoja niin, että mä sain aikaiseksi vaan nyökätä Jesselle ja siirtyä Tokon kanssa kentän keskelle säätämään jalustimia. Tää ei voinut olla todellista. Tavallaan täähän voisi olla hyvä, ehkä me voitaisiin jutella ja mä voisin antaa tekoni anteeksi itselleni, jos huomaisin, että Jessen elämä oli jatkunut kamalasta Ohtosta huolimatta. Mutta mitä jos sen elämä ei olisikaan jatkunut? Jos mä olinkin käyttänyt sitä niin hyödykseni, että mä olisin pilannut sen kaikki mahdollisuudet parisuhteisiin? Eihän me edes oltu yhdessä. Se yks ilta vaan. Mutta sen jälkeen meidän välillä oli ollut ihan kumma pilvi, joka ei koskaan tainnut hälventyä. Jesse oli lopettanut Hallavassa, mä olin siirtynyt eteenpäin. Olinko? Se oli virhe, jonka mä olin tehnyt, ja nyt mun pitäisi elää seurausten kanssa. Joo. Mä pyytäisin anteeksi manipulaatiotani. Heti, kun mä selviäisin tästä valmennuksesta elossa.

      Sekään ei nimittäin ollut mikään itsestään selvyys, mä ajattelin kyynisesti, kun mä tarkkailin kentän esteitä. Se, että mä olin kavereita Alanan kanssa ei rauhoittanut mua pätkän vertaa. Muille se saattoi olla tiukka ja vaikuttaa nipolta, mutta blondi tunsi mut. Se tiesi tasan tarkkaan, missä mä olin huono, missä keskinkertainen, ja mitä mä en osannut tippaakaan. Mä en voisi piiloutua tuntemattomuuden verhon taakse, sanoa, että meillä on nyt vaan huono päivä, että kotona sujuu kyllä tosi hyvin. Alana ilmaantui kentälle tasan 12:27, eli kaks minuuttia mun jälkeen, aurinkolasit silmillään ja tummansininen kellosponsorin logolla varustettu termosmuki kädessä. Sillä oli vaaleat ratsastushousut ja niken lenkkarit jalassa, ja huipputeknisen ratsastuspaidan päällä sillä oli laivastonsininen kevytuntsikka. Se näytti just tasan siltä, että se olisi kävellyt tänne jonkun kalliin hevosmerkin mainoskuvauksista, eikä siltä, että se olisi herännyt tänä aamuna mun muhkuraiselta sohvalta ja istunut mun pinkin barbiauton kyydissä lauleskellen Katri Helenaa ihan väärillä sanoilla. Sen hiuksetkin oli edelleen viimeisen päälle laitettu, vaikka se oli pitänyt jo kaksi valmennusta. Punainen huulipuna ei ollut sekään kadonnut mihinkään. Mä olin ihan varma, että Alana eläisi ikuisesti. Eihän siihen pätenyt meidän kuolevaisten lait.

      Vaikka meidän kuuden henkilön ryhmästä Alana ei tiennyt vain kahta, se aloitti valmennuksen silti esittelemällä itsensä. Se pyysi Ciaraa ja ruunikolla puoliverisellä ratsastavaa tyyppiä esittelemään itsensä, oli tekemässä samaa Jesselle, ennen kuin se pysähtyi ja hymyili sille. Seelaa se moikkasi, Ruskan se ihan pysäytti ja sanoi jotain hymyssä suin, ennen kuin se taputti Oskun kaulaa ja antoi niiden jatkaa matkaa.

      Me tehtiin itsenäiset alkuverryttelyt, joiden aikana mä vaivuin syvään epätoivoon siitä, että tämä ei tulisi päättymään hyvin. Toko oli tahmea, ja mä toivoin syvästi, että se piristyisi, kun me lähdettäisiin hyppäämään. Eihän me muuten päästäisi esteistä yli! Mä yritin olla vilkuilematta muita – siis varsinkin Jesseä – mutta eihän siitä tullut mitään. Ajatus harhaili ja ohjat lipsuivat ja Toko venyi yhä pidemmäksi ja pidemmäksi. Kohta se kompastuisi omaan päähänsä.
      ”Ohto! Älä kaiva sitä, pyydä kerran ja odota”, tuli Alanaltakin reippaasti kommenttia, joten mun oli pakko yrittää ryhdistäytyä. Mun oli pakko jättää mun kiusallinen yhdenyön juttu ja ennen kaikkea ystävä, jota kohtaan mä olin käyttäytynyt sopimattomasti, taka-alalle. Mä lupasin itselleni, että etsisin Jessen valmennuksen jälkeen käsiini, vaihdettaisiin kuulumisia. Mutta se olisi vasta valmennuksen jälkeen. Nyt mun piti ratsastaa.

      Verryttelyhyppy sujui mun mielestä vähän tahmeasti, mutta jotenkin Alana kelpuutti sen. Huh. Mä en olisi halunnut olla se, joka joutui toistamaan saman tehtävän neljästi. Alana oli perfektionisti, jonka takia se olikin niin hullun hyvä kaikessa. Se treenasi ja treenasi, toisti ja toisti, ja mua pelotti, että me jouduttaisiin samanlaiseen käsittelyyn. Aiemmille ryhmille se oli kyllä ollut reilu, siltä loppuisi aikakin kesken, mikäli se jäisi hiomaan jotain pikkujuttua.

      Mä kuuntelin tehtäviä vähän jännittyneenä, koska mä en uskonut kykeneväni kääntämään Tokoa keltaisten esteiden välistä sillä lailla, että me oltaisiin jo ennen estettä suorassa. Mä voisin aina kokeilla, mutta tuskinpa onnistuisi. Mun yllätys olikin suuri, kun ensimmäiselle esteelle lähestyminen ei ollut edes niin hankalaa! Ei me ihan keskelle osuttu, koska mä käänsin vähän myöhään, mutta ilmeisesti meidän suoritus ei ollut ihan täysin kamala, koska mun ei pitänyt tulla sitä uudelleen.
      ”Ihan ok. Lila oli hyvä, keltaselle olit vähän tuolla aidan puolella, mutta se oli suora ja tasanen. Sitä olis kerennyt vähän korjaamaan, mutta parempi noin ku että olisit repinyt sen keskelle. Seuraavaan tuut sitten ihan keskeltä.”
      Mä pidätin suurin piirtein hengitystä kun hidastin Tokon raviin ja kuuntelin Alanan neuvoja. Huh. Ei tämä ollut nyt ihan niin kamalaa. Mä selviäisin tästä. Toiseen kierrokseen mulla oli jopa hauskaa! Tsemppasin myös ekstra paljon tarkkoja teitä, ja palautteena oli lyhyt ja ytimekäs ”okei, seuraava!”.

      Pystyjen vaihtuessa oksereiksi mä vähän nieleskelin, kun yhtäkkiä esteet näyttivät tosi isoilta ja hurjilta, vaikka ne olivatkin vielä toistaiseksi suunnilleen saman kokoiset kuin äsken. Toko kuitenkin hyppäsi ne ihan hyvin, vaikka mun tekikin mieli pistää silmät kiinni. Fiilis oli kuitenkin toistaiseksi hyvä, mutta se varisi Alanan nostaessa okserit metriin. Tämähän oli ihan kauheeta.

      Mua hirvitti hyvin sujuneen keltaisen pystyn jälkeen niin, että mä halusin tarrautua satulaan. Toko jatkoi kuitenkin matkaansa kulman jälkeen korvat hörössä tasaisesti kohti estettä, ja mä oikeastaan vain roikuin kyydissä. Mä en enää edes hengittänyt, kun mä tajusin, että nyt lähtee muuten kaukaa, mutta siinä vaiheessa mä en enää kerennyt tehdä muuta kuin hätäsen puolipidätteen ja napata niin paljon harjaa käsiin kuin sain. Toko loikkasi pyöreästi vähän liian kaukaa, ja multa hävisi ohjatkin kädestä hypyn voimasta. Vatsasta kouraisi. Lähtö ei ollut vielä edes paha, mutta hypyn ollessa niin iso ja niin pyöreä, mä meinasin lentää katapulttina pois siinä vaiheessa, kun painovoima veti Tokon takaisin maata kohti, ja mun suunta näytti olevan irti satulasta ja suoraan eteenpäin. Mä olin kuitenkin kerennyt napata niin tiukan otteen tamman harjasta, että mä laskeuduin vähän kivuliaasti sen kaulalle. Toko heilautti päätään ärtyneenä ja pysähtyi lyhyen sivun jälkeiseen kulmaan.
      ”Ja tää oli just miks sanoin, että varautukaa isompiin hyppyihin”, Alana totesi ja katsoi, kun mä pihisten kampesin itseni takaisin satulaan ja kaivelin jalustimia jalkaan. Hävetti, ja vähän oli ilmatkin menneet pihalle.
      ”Otetaan tässä välissä seuraava, Ohto tulee sit heti sen jälkeen, jooko?” blondi arvioi tilannetta aurinkolasiensa takaa, ja mä nyökkäsin. Pihinä vaan kävi, mutta kun mun vuoro tuli uudelleen, mä olin jo valmiimpi. Hyppy hirvitti nyt kahta kauheammin, mutta nyt mä sentään ratsastin. Toko otti varmuuden vuoksi vähän ilmaa tähänkin hyppyyn, mutta nyt mä sentään pysyin mukana. Silti mun oli pakko vilkuilla Jessen suuntaan. Eihän se ollut nähnyt tota? Totta kai se oli, kaikkihan oli. Tämä ei nyt taas ollut sitä ratsastamiseen keskittymistä. Mun piti tsempata.

      Meiän tehtävä sujui tasaisen, aavistuksen tahmean varmasti myös toiseen suuntaan, ja mä koin olevani jokin suuri voittaja, kun me siirryttiin seuraavaan tehtävään. Mun riemu leijaili pois kuin solmimaton ilmapallo, eli siis pienellä pruuttauksella mun kaikki itsevarmuus läsähti tyhjänä ja surullisena maahan, kun mä tajusin tehtävän. Okei, ei meillä ollut ollut sen suurempia ongelmia kiemurtelun kanssa aiemminkaan, mutta nyt kun siihen piti oikeasti keskittyä, mä en ollutkaan enää niin varma. Onneksi ne oli sentään kavaletteja sokeripalojen päällä, niin me ei ehkä kuoltaisi, vaikka joku menisi mönkään.

      Mä otin ensimmäisen lähestymisen ravissa, ja tajusin, että ei tämä nyt ollutkaan niin kamalaa. Toko oli niin helppo, että kun mä pidin vain pohkeet kiinni ja katseen eteen, se kiltisti pompahteli laukan väleissä olevien kavalettien yli. Jaa. Ehkä mä voisinkin hengittää. Alana otti kuitenkin ensimmäisen kierroksen jälkeen maassa apuna olleet pehmopuomit pois, ja silloin mun piti ihan itse ohjata Toko oikeaan paikkaan. Homma muuttui heti vaikeammaksi, meidän vauhti mateli kun mä keskityin niin kovasti, mutta vauhdin hidastuessa se suoruuskin katosi, ja mä tiesin jo ensimmäisen kavaletin kohdalla, että tämä päättyisi huonosti. Alana oli toistellut ”eteen” vaihtelevin äänenpainoin koko lähestymisen, mutta koska mä en tehnyt mitään, se näytti vaan antavan mun nähdä itse, mitä käy. Toko hidasti ensimmäisen hypyn jälkeen niin, että sen piti pudottaa raville ennen toista, ja mä oikeastaan lopetin ratsastamisen siinä vaiheessa. Meidän vauhti pysähtyi kokonaan ennen kolmatta estettä, eikä sitä voinut edes kutsua kieltämiseksi, vaan enemmänkin tasaiseksi hyytymiseksi.

      Siinä sitä sitten seisottiin, keskellä sarjaa, ja hävetti muuten niin, että mä en edes tajunnut hetkeen ratsastaa Tokoa yli esteistä vaikka käynnissä. Sen sijaan mä toljotin hölmistyneenä muita ratsukoita, ja yritin mittailla, kuinka nopeasti mä voisin vajota maan alle Jessen edessä.
      ”Yli. Ja eteen. Ihan heti uudestaan. Joo joo, laukka jo!” Alana hoputti meitä samantien viimeisen kavaletin jälkeen, ja ekstravauhdiksi taputti käsiään kahdesti. Toko heilautti korviaan ja kiltisti suostui laukkaan mun epämääräisestä pyynnöstä huolimatta.
      ”Eteen! Ihan oikeasti! Kunnolla!” Alanaa tuntui vähän ärsyttävän mun mateleva laukka, joten ihan vaan pelosta mä ryhdistäydyin. Joo. Parempi tehdä nyt, kuin kärsiä sen vihoista.
      ”Toi on parempi. Vielä vähän, sit istut ja annat mennä”, Alana totesi mun lähestyessä esteitä uudelleen. Tällä kertaa me päästiin niistä ihan laukassakin yli, vaikka hypyt olivatkin vähän liian pitkän välin takia hitaita. Vielä vähän enemmän pohjetta siis. Alana sanoi samaa, ja sanoi, ettei se voisi antaa mun hypätä enää kavalettia isompaa, jos mä en ratsastaisi. Jos halusin matkustella, menisin karuselliin. Hevosen selässä ratsastaisin.

      Mä tiesin, ettei Alana sitä sanonut ilkeyttään, ihan tottahan se puhui, mutta häpeän puna pysyi mun poskilla vielä senkin jälkeen, kun me oltiin tultu kavaletteja ihan onnistuneesti molempiin suuntiin. Viimeisenä tultaisiin rataa. Alana sanoi, ettei sitä ollut pakko tulla, jos ei enää jaksanut, mutta mä tunsin sen katseen niin pistävänä selässäni, että mä tiesin, ettei mulla ollut vaihtoehtoja. Lisäksi kyllä mun nyt ihan oikeasti pitäisi ryhdistäytyä. Mähän en ollut karusellissa.

      Mä en tiedä mistä mä raavin kasaan sen päättäväisyyden, että nyt me muuten hypätään, mutta Toko huomasi sen myös. Se oli ihan eri tavalla kuulolla ja virkeämpi kuin aiemmin, ja lähestyi esteitä korvat hörössä. Hetken musta tuntui siltä, että tästä tulisi jotain. Että me oltaisiin ihan oikea ratsukko. Kumma juttu, että sen saamiseksi pitäisi ratsastaa – ihan oikeasti.

      Keskihalkaisijalla piti vaihtaa suuntaa, ja mä yritin olla niinkin taitava, että vaihtaisin laukan lennosta. Sain aikaiseksi puolikkaan vaihdon ja ristilaukan, joten mä tyydyin osaani ja vaihdoin ravin kautta. Ettei totuus unohtuisi, ettei tässä mitään kilparatsastajia oltu. Mä pystyin kuitenkin lopettamaan hyvillä mielin, vaikka mä hikoilin turvaliivini alla kuin pieni sika.

      Loppuverryttelyissä mä olin jo toipunut hetkellisestä luovutuksestani niin, että mä pystyin tsemppaamaan jo itseäni sitä varten, että juttelisin Jesselle. Mä selvisin tästä valmennuksesta, mä selviäisin vanhalle ystävälle puhumisesta. Sitä paitsi, menneethän oli menneitä, eikö?

    • #50621 Vastaa
      Anni Vuorela
      Vieras
      • Postauksia: 282
      • Kisatykki

      Expert
      Anni Vuorela – Hauyni RR

      Alana käski meidät suorittamaan tehtävän uudestaan, kun Vattu oikaisi vähän kulmasta ja lilalle esteelle lähestyminen meni vinoon. Valmennus alkoi tuntua lihaksissani, vaikka olimme juuri selviytyneet alkuverryttelystä ensimmäiseen oikeaan tehtävään. Olin kuitenkin jo alkuverryttelyissä saanut olla täydellisen skarppina, koska Alana ei sietänyt laiskottelua sitten yhtään. Vattu ei todellakaan ollut laiska, oikeastaan liiankin yliaktiivinen, mutta itselläni kesti herätä valmennukseen vaikka olikin jo iltapäivä.
      – Nyt oli parempi, ei se hevonen siitä rikki mene vaikka sitä ratsastaakin napakasti, Alana kommentoi. Osasin olla tarpeen mukaan napakka ratsastaja, mutta kaipasin siihen välillä muistutusta. Valmentajan lisäksi myös Vattu oli hyvä muistuttamaan jos olin liian pehmeä ratsastajana, sillä se alkoi pelleilemään jos en välillä pistänyt sitä ruotuun.

      Vattua kiinnosti kovasti valmennuksen muut hevoset, joten sain senkin puolesta tehdä kunnolla töitä että hevonen keskittyi täysillä tehtäviin eikä muiden hevosten – varsinkin tammojen – kyttäilyyn. Ei tässä ollut kuin sen kolme ratsukkoa minun ja Vatun lisäksi, oltiinhan me isommissakin porukoissa ratsastettu joskus, niin tehtävä ei ollut ylitsepääsemättömän vaikea. Silti tekemistä riitti, Vatun suurta ja vauhdikasta laukkaa oli työlästä sovittaa esteiden väliin vaikka välit olivatkin aika pitkiä. Alana huuteli ohjeita kentän nurkasta, jonne hän oli asettunut vahtimaan ratsukoiden suoruutta. Olin saanut huomata, että Alana oli pilkuntarkka valmentaja, jonka tarkalta silmältä ei todellakaan päässyt pakoon.

      Tehtävää vaikeutettiin pian niin, että päätyjen lilat esteet muutettiin oksereiksi ja keltaisten esteiden korkeutta nostettiin. Vattu kyttäili epäileväisenä oudon näköisiä oksereita ja valmistauduinkin korkeaan hyppyyn, vaikka okserit olivatkin vielä edellisen tehtävän tasolla eli 80cm. Yritin ratsastaa Vatun mahdollisimman hyvin okserille ja suoristin jalalla, mutta Vattu päätti yhtäkkiä ottaa yhden ylimääräisen laukan okserille, joten hyppy lähti liian läheltä ja puomit putosivat rymisten alas.
      – Kato kun et ratsastanut sitä viimeistä askelta niin kävi noin. Kun se ei saanut sulta ohjeita niin se hätääntyi ja teki omat päätöksensä, Alana selitti.
      – Tulkaa uudestaan, Alana jatkoi lyhyesti korjaillessaan estettä. Purin hammasta yhteen, ihan kuin olisin sillä saanut kaiken mahdollisen keskittymiskykyni kerättyä uutta suoritusta varten. Muistin yhtäkkiä, että myös Majina oli valmennuksessa, enkä halunnut mokailla ainakaan kovin montaa kertaa hänen nähdensä.

      En ehtinyt miettiä valmennuksen muita ratsastajia sen enempää, kun lähestyimme jo Vatun kanssa uudestaan estettä ja tällä kertaa emme hajottaneet sitä palasiksi. Hyppy oli jopa tasainen eikä mikään outo kenguruloikka, Alana kehui meitä nopeasti ja siirtyi sitten tarkkailemaan seuraavaa ratsastajaa. Estekorkeudet nousivat oksereissakin ja lopulta päästiin myös kisakorkeuteen, eli 120cm asti. Minun ja Vatun suoritukset olivat epätasaisia ja jouduttiin tekemään tehtäviä useamman kerran, ennen kuin saatiin hyvät hypyt alle ennen viimeistä tehtävää. Se oli kavalettitehtävä, joka nosti epäilyksiäni Alanan vakuuttaessa, ettei tehtävä olisi vaikea. Yleensä kun sitä korostettiin, se tarkoitti, että asia todellakin oli vaikea. Pakotin kuitenkin itseni taas skarppaamaan, Vatun kanssa oli tärkeää keskittyä joka ainoan askeleen ratsastamiseen tai suorituksesta ei tullut yhtään mitään, niin kuin olin saanut äsken taas huomata.

      Sain pidettyä Vatun yllättävän hyvin suorassa jo ensimmäisellä yrittämällä, eikä se lähtenyt edes kaahottamaan, ehkä me alettiin herätä valmennukseen kunnolla näin loppupuolella. Mutta ei tehtävä helppo ollut, sai olla tarkkana että laukka asettui nätisti kavalettien väliin, ja varsinkin sitten kun apupuomit otettiin pois, kavalettisarjan keskelle osuminen oli työlästä. Alana keskittyi koko ajan huomaamaan kaikki mahdolliset virheet suorituksestani, joka kieltämättä hieman nosti stressitasoani.
      – Missä se jalka nyt taas on, suorista suorista, Alana sanoi tuijottaessaan yhä tarkkaavaisena suoritustamme. Vattu meinasi lähteä kesken sarjan valumaan sivulle, mutta kun muistin käyttää jalkaa niin hevonen suoristui yllättävän helposti. Tajusin että oikeastaan minun ja Vatun onnistuminen oli aika pienistä jutuista kiinni, mutta niitä pieniä juttuja oli niin paljon, että niiden muistaminen kävi vaikeaksi.

      Lopuksi vielä mentiin rataa, joka ei ollut pakollista, mutta Vattu ei tuntunut lainkaan väsyneeltä. Päinvastoin se tuntui juuri saaneen valmennuksen juonesta kiinni, vaikka itse olinkin poikki tehtävien tekemisestä ja kovasta keskittymisestä. Tänne asti oltiin kuitenkin tultu treenaamaan kisoja varten, joten halusin ottaa siitä kaiken irti. Niinpä me lähdettiin vuorollamme esteille, vauhtia ei tietystikään puuttunut mutta minusta tuntui, että minulla oli hevosesta hyvä hallinta. Vähän minun väsymykseni vaikutti siihen, etteivät kaikki tiet olleet kovin teräviä, mutta laukka sentään vaihtui onnistuneesti keskihalkaisijalla ja radan jälkeen olin ylpeä siitä että olimme saaneet ylitettyä kaikki esteet. Ei ehkä kaikista tyylipuhtain suoritus, mutta yhtäkään kieltoa ei tullut ja pudotuksiakin vain yksi koko valmennuksessa. Loppuverryttelyissä pystyin olevaan tyytyväinen, kun sain Alanalta kehitysehdotuksia. Kuulemma saisin olla aktiivisempi jalan kanssa ja lähestymisissä täytyisi malttaa ratsastaa ihan loppuun asti. Käsikin sai olla aktiivinen, vaikka se täytyikin pitää tasaisena. Alana oli kuitenkin myös huomannut Vatun vaikeuden ja meistä kuulemma huomasi, että valmennukseen oli valmistauduttu hyvin, joten siitä saimme kehuja. Niin, enhän minä turhaan ollut treenannut, toivottavasti työ näkyisi sitten kisoissakin.

    • #50632 Vastaa
      Majiná
      Vieras
      • Postauksia: 282
      • Kisatykki

      Expert
      Majiná Ansamaa – He iti te mea hanga

      Olinhan minäkin Alanan menoa seurannut, somesta pääosin, mutta Amerikka aikoinani myös livenä. Nainen oli taitava ja äkkiä olin meidät Tean kanssa mukaan ilmoittanut. Tamma oli hyvässä vireessä ja valmiina kilpailemaan vaikka tältä askelmalta. Se odotti ohjeitani, kun kävelimme reippaasti kenttää ympäri. Alana tuli vierelleni morjenstamaan, kättelimme ja hän kertoi tunnistaneensa Ansamaa sukunimen. Ilmeisesti Dochas oli tuttu nimi, olihan tämä kisannut korean että suomenkin maajoukkueessa vielä muutama vuosi takaperin. Sen lystin päättymistä olin minäkin kauhulla ollut seuraamassa, vaikka emme vielä tuolloin juuri – oikeastaan ollenkaan – tunteneet. Olin paikalla onnettomuuden sattuessa. Dochas oli murtanut oikean jalan, että kätensä ja saanut yleisön haukkomaan henkeään.

      Ehkä joskus palaisin tuohon aikaan ja kertoisin tarinan, nyt olimme kuitenkin Hallavassa ja Alana oli valmis arvioimaan menoamme. Halusin tietysti antaa itsestäni hyvän ja taitavan vaikutelman. Kenttää kiersivät myös Anni ja Vattu, mikä loi myös tietyn asteista lisäpainetta, mutta uskoin meidän olevan enemmänkin paine heille.
      Hyppäsimme lämmittelyesteen ongelmitta, askel sopi juuri oikein. Taputin tamman kaulaa ja se huiskaisi hännällään. Olimme valmiit ensimmäiseen tehtävään. Tulimme keskihalkaisijalle, puristin ohjia ehkä hieman liikaa ja tunsin miten jännittynyt itse olin. Yritin laskea hartioitani ja varmistaa asentoni korrektiuden ennen tiukkaa käännöstä ja 80cm pystyä.
      Ehdin valmistella tamman suhteellisen hyvin, tulimme ihan ok asennossa pystylle ja jatkoimme tasaisella laukalla seuraavalle. Tea ehti vetää pienen ilopukin ennen kulmaa, mutta sain sen suoraksi vielä ennen pystyä. ”Hyvä korjaus Majina” kuulin Alanan sanovan.

      Seuraavalla tehtävällä tultiin ruotsalaisia oksereita. Tiesin tamman vähän kauhistelevan moisia, joten yritin antaa sille vähän extra kannustuksia ennen hyppyä. Arvio osui oikeaan, Tea loikkasi vähän turhan isosti, mutta ei kuitenkaan osoittanut merkkejä epäröinnistä, se oli aina huono. ”Hyppy lähti vähän kaukaa, mutta hienosti tamma venytti, seuraavalla jos tulette vähän rauhallisemmin.” Alana neuvoi ja me otimme siitä vaarin. Loppu tehtävä meni hyvin, ei alisuoriutumista, mutta ei mitään ihan täydellistäkään, eihän sitä toisaalta tarvinnutkaan.
      Viimeisellä tehtävällä tultiin neljää kavalettia, jotka oli aseteltu niin, että joutui tekemään töitä pysyäkseen niiden keskellä. Päätin pelata tällä loppu tehtävällä varman päälle ja otin sen ensin ravissa, varsinkin testatakseni välejä ja arvioidakseni laukan tahtia seuraavalle kerralle. Tamma vähän vilkuili alaspäin, pyöritteli korvia ja korskahteli, mutta suoritti ilman kontaktia puomeihin. Se pysyi myös mielestäni oikein hyvällä ja suoralla linjalla. ”Hieno sarja siinä Majina” valmentaja kehui, olimme siis hänen kanssaan samalla aaltopituudella.

      Alana oli mielestäni mukava ja miellyttävä valmentaja, vaikka olinkin kuullut hänestä kaiken sorttista mutinaa. Toki tämä oli iso ja temperamenttinen persoona, niin olin minäkin, joten tämän ”kovat otteet ja sanat” eivät ehkä silmiini näyttäneet niin kovilta. Loppu valmennus meni hyvin, tulimme kavaletit vielä kertaalleen laukassa, ne menivät hyvin, vaikka parannettavaa oli aina. En ollut ehtinyt kiinnittää huomiota muiden suorituksiin, joten minun oli ehdottomasti jututettava Annia paluumatkalla.

    • #50633 Vastaa
      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 240
      • Perus pullaponi

      Hard
      Jesse – Varjoaika
      1366 sanaa
      —–

      Mulla oli paha olo.

      Syynä ei ollu pitkä, ahdistavan hiljainen automatka Nitthanin.. Chain? En mä tiedä, sitä kai kutsuttiin molemmilla nimillä. Mutta kuitenkin, se ei ollut se syy. Tai aikainen herätys paskasti nukutun yön jäljiltä, kun vaan stressasin koko kisoihin osallistumista. Eikä se ollu tutun tallin piha, kun mä olin mielessäni jo ajatellut etten sinne enää palaisi. Ja kaikki ne tutut kasvot, jotka mä näin siellä, ja joiden katseita mä välttelin maata tuijotellen tai tupakan taakse piiloutuen.

      Eikä edes se, kun näin miten Valera kulki kauniisti pitkällä askeleella ja häntä kevyesti pystyssä kentän uran sisäpuolella joku punatukkainen tyttö sen selässä. Se oli edelleen niin hieno, ja näytti tosi hyväkuntoiselta. Vaikka mun ei ollut yhtään ikävä sen hampaita, niin tavallaan oli lohdullista tietää että siitä joku piti edelleen huolta. Kaikkine vikoineen se ansaitsee jonkun joka sitä ymmärtää.

      Valeraa tuijotettuani huomasin silmäkulmastani toisen ratsukon vasta, kun me oltiin ihan niissä kiinni. Kiskaisin ohjista turhankin napakasti joka sai Varjon viskaisemaan päätään rumasti ylöspäin ja pysähtymään ihan kirjaimellisesti kuin seinään. Enhän mä tiedä yhtään miten se käyttäytyy vieraissa paikoissa, se on kuitenkin ori, ja nuori, ja mä vaan joku..

      Se oli se syy, miksi mulla oli paha olo.

      Mä oon melko varma jos en olis tarrannu Varjon satulan etukaaresta kiinni ja tukeutunut siihen mä olisin ollu seuraavana kentän pohjaa tutkimassa lähietäisyydeltä. Niin veteläksi mun koko kroppa meni, sellaisella oksettavalla tavalla joka tuntui kylmänä aaltona vatsanpohjalta kurkkuun saakka. Vähänkö olis muuten hienoo, tulla takas kaikkien tuttujen naamojen eteen ja yrjötä hevosen selästä jo ennen valmennuksen alkamista. Sit ainakaan ei enää tarviis ikinä tulla takas, tai liikkuu yhtään mihinkään.

      ”Moi.”
      En mä voinut kuin tuijottaa. Pitikö siihen vastata? Normaalisti ihmiset tervehtii toisiaan näkiessään, mutta en mä edes tiennyt että se tulee sinne. Ja että se on mun kanssa samassa ryhmässä. Koska ei riitä, että mä joudun seuraan sivusta Valeraa jonkun toisen kanssa, mun pitää vielä nähdä sekin?
      ”Tää on ori.” Mun ääni oli raakkuva, ihan vieras mun omiin korviin. En mä keskinyt mitään parempaa, fiksumpaa vastausta. Varjo oli unohtanut miten mä pahoinpitelin sitä äsken ja kiinnostunut hevosesta sen edestä, ja orin sieraimet vapittivat sen höristessä matalalla ja hiljaisella äänellä. Mä olisin voinu sanoo vaikka, että vähänkö kiva nähdä sua, tai ees ei haittaa, sori kun en kattonu mihin oltiin menossa. Mutta ei, en mä. Mun oli pakko katsoo pois kun Ohto tuijotti mua silmät pyöreinä ja, helvetti, se oli yhtä hyvännäkönen kun mä muistinkin. Niinkun silloin yhtenä yönä, kun mä olin ihan liian kännissä ja Ohto ihan liian kiltti.

      Ohto väistyi hevosensa kanssa ja mä ohjasin Varjon pois, vaikka ori olisikin halunnut jatkaa Ohton tamman perään. En antanut. En halunnut olla koko valmennuksessa enää. Mutta en mä kerennyt enää karkaamaan, kun Alana käveli kentälle. Se näytti ihan yhtä säkenöivältä kuin aina ennenkin, ehkä jopa enemmän. Elämä oli kai ollut sille suotuisaa. Vaikka ymmärtäähän sen, kai Gwyln saa elämässä ihan mitä vaan haluaa.. Nyökkäsin Alanalle takaisin mun oman tervehdyksen sen tunnistaessa mut ja pakotin vaivautuneen hymyn huulilleni, jonka piilotin nopeasti kypärän lipan alle. Ahdisti, ja Varjo oli alkanut heittelemään päätään sillä tavalla, että tiesin sen keräävän kierroksia. Mä saatoin vain toivoa että osaisin kanavoida ne kierrokset positiiviseen…

      Jo ensimmäisistä raviaskelista mä tunsin, että Varjo ei kuunnellut mua ollenkaan. Sen korvat pyörivät taukoamatta, askel oli tikittävää ja jokaisen mahdollisen tilaisuuden saatuaan se kiihdytteli johonkin ravin ja laukan sekaiseen sähläykseen, josta mun piti ottaa se kiinni välillä aika rumastikin. Se ei oo koskaan ennen ollut niin raskas kädelle tai kuuro millekään avuille, mutta nyt ori jyräsi mun jokaista apua vastaan ja mä ihan oikeasti mietin pysyisikö se mulla käsissä. Vaikka tavallaan oli hyväkin, että mun piti tehdä Varjon kanssa paljon töitä. Sain samalla muuta ajateltavaa ja mun piti keskittyä ihan täysillä, varsinkin hengittämiseen, mun ikuiseen ongelmaan, että Varjo alkoi rauhoittumaan. Silti, joka kerta kun kuulin Alanan sanovan jotain Ohtolle mun katse automaattisesti eksyi siihen.

      Verryttelyhyppy oli meidän normaaliin verrattuna vähän alisuoritus. Ennakoin hetken verran liikaa ja hyppy lähti vähän kaukaa. Se meni mun hätäisyyden piikkiin josta Alana mainitsi, muttei pyytänyt tulemaan uudelleen. Kun me siirryttiin valmennuksen päätehtäviin mä en ollut varma selviäisinkö siitä. Ei ne tehtävät itessään mua huolettanut, vaan mun oma kyky ratsastaa mun alla olevaa, täysin oudoksi muuttunutta lohikäärmettä. Sen sieraimet värisivät niin että puhina kävi, kuolaimet kolisivat suussa ja paksu harja heilahteli jokaisen rauhattoman pään viskaisun mukana. Mun oli pakko ottaa ohjaa varmaan kymmenen senttiä lyhyemmäksi kun normaalisti ja silti vähän tuntui, ettei se riittäisi.

      Valmistelin Varjoa ravissa ennen meidän vuoroa ensimmäiselle tehtävälle. Kevensin rauhassa ja lähellä satulaa, ja pidätin vatsalihaksilla ja puolipidätteillä. Ori puski voimakkaasti kuolainta vastaan ja jatkoi itsepäisesti raivokasta ravaamistaan. Päätin lähteä yrittämään tehtävää siitä huolimatta, ettei mun ratsulla tainnut olla jarruja sillä hetkellä. Pakkohan se olisi, kun ikuisuutta muut ei voi mua odotella. Varjo rynnisti laukkaan heti kun mä istuin satulaan ja protestoi mun pidätettä pukittamalla. Vaikka se tuli ihan puskista, ei se oo koskaan ennen tehnyt niin, mä sain tasapainoni pidettyä ja pohkeet sillä tavalla lähellä, että meidän lähestyminen oli ihmeen kaupalla siedettävä ekalle keltaselle pystylle.
      ”Ihan ok, vähän takaosa vinossa sisäänpäin, mut jatka loppuun”, Alanan ääni huomautti. Seuraava linja oli suora, mutta itse hyppy tuli ihan esteen juureen.
      ”Hm. Tuu again, äläkä hey anna sen juosta noin”, Alana käski. Hidastin Varjon raviin ja etsin uuden paikan nostaa laukan, sillä kertaa toivottavasti maltillisemmin. Ja huomasin, miten Ohto seurasi meidän suoritusta.

      Oliko se Ohton oma hevonen millä se ratsasti? Vieläkö se asui yksin? Mitä sille kuuluu nykyään?

      ”Jesse, focus! Kato mihin sä meet, nyt se kiemurtelee ihan mihin sattuu!”
      Varjon hengitys oli raskasta puuskutusta orin laukka-askelten tahdin mukana kun ohjasin sen päädyssä olevaa ruotsalaista okseria kohti. Sen kaula oli hionnut vaaleaksi vaahdoksi ohjien kohdalta, ja musta tuntui että mä en ollut ikinä ennen sillä edes ratsastanut. Reitti oli ihan hyvä, heti kun sain tuntuman tasaiseksi, ja hyppy tuli hyvään kohtaan isohkosta ilmavarasta huolimatta.
      ”Noin, heti parempi. Nyt vaan pää mukaan tähän menoon. Next.” Alanan pää kääntyi seuraavan ratsukon suuntaan, joka oli Ohto. Pysäytin Varjon pois sen reitiltä ja taputin sen märkää kaulaa, vaikka seurasinkin Ohton ratsastusta. Mä en hirveän usein ole sitä satulassa edes nähnyt.

      Kun huomasin, että sen hevonen lähti okserille kaukaa, olin aika varma että Ohto tulisi sieltä alas ja lujaa. Hetken verran mun vatsasta kouraisi kylmästi, mutta jotenkin se onnistui pelastamaan itsensä ja kapuaan selkään takas.
      Ajatteliko se koskaan mua? Oliko sillä ollut ikävä?
      Voinko mä kertoa sille, että mä joskus ajattelen sitä, varsinkin sitä yötä mikä me vietettiin yhdessä, varsinkin silloin kun mä olen ihan todella yksin?

      Meidän koko valmennus meni siihen, että mä yritin löytää oikeet nappulat tän uuden hevosen ohjaamiseen. Vaikka Varjo esitti paljon hyviä hyppyjä, paljon oli sellaisia virheitä joista ei voinut syyttää kuin mua. Siksi mä mietin, halusinko ratsastaa lopun rataa ollenkaan. Mä olin ihan poikki, ja huomasin että Varjo alkoi olla myös väsynyt. Alanakin sanoi, että pakko ei oo. Mutta kai mä oon sen verran itsepäinen, että halusin vielä yrittää. Koska mä tiesin, että me pystytään parempaan kuin mitä me oltiin siihen mennessä näytetty. Keräsin ohjat vielä kerran ja rapsutin samalla sormin Varjon kaulaa satulan edestä. Vielä kerran, ja sitten riittää. Varjo tuntui jännittyvän heti, mutten antanut sen haitata. Hengitin syvään ja siirsin aavistuksen verran sisäjalkaa eteenpäin. Ori nosti laukan, ja se oli ensimmäinen tasainen nosto mikä me saatiin aikaiseksi. Keskity. Hengitä.

      Laukka pyöri, ja askel kerrallaan ori alkoi tuntua omalta itseltään. Rauha. Valmistele, vaihto. Varjon korvat oli kääntyneet mua kohti ja ne pysyi siinä. Ori vaihtoi laukan puhtaasti. Pohkeet lähellä, pohje, pohje, pidä tuntuma. Ja suoraan. Mun nilkat ja reidet alkoi vedellä viimeisiään, mutta jatkoin silti esteistunnassa kohti kavaletteja. Ja laske. Ja rauhassa.

      Ehkä Ohto on jo unohtanut mut. Eihän meillä edes ollut mitään.
      Sen on pakko vihata mua kun katosin enkä ottanut siihen mitään yhteyttä sen yön jälkeen.
      Mä muistan vieläkin miten helvetin vapaa olo mulla oli silloin, kun mä suutelin sitä.
      Tekisin sen uudelleen.

      ”Hyvä, very nice!” Alana kehui äänessään jopa tyytyväinen sävy kun viimeinen kavaletti ylittyi ja mä annoin Varjon siirtyä käyntiin pitkien ohjien kera. Kumarruin taputtelemaan molemmin käsin sen kaulaa, ja päätin jättää loppuravit kokonaan välistä. Sen sijaan pysäytin orin ja hyppäsin sen selästä alas kävelyttääkseni sitä tovin kentällä, jonka jälkeen voitaisiin käydä maastossa kääntymässä. Mä halusin hetken aikaa ihan yksin, ilman muita ihmisiä, että saisin ajatukseni kasaan.

      Mun on pakko päästä puhumaan Ohtolle.

      // Tälle voisi olla tulossa jatkoa, mä toivoisin pientä draamanpoikasta ja mahdollista tarinaketjua, mikäli Ohton kirjoittaja siihen haluaa lähteä mukaan! Ymmärtääkseni Vierailevat tähdet- topaa saisi siihen käyttää? 😀

      • #50634 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Joo tottakai! Mä niin janoan jatkoa tälle :O

      • #50636 Vastaa
        Ohto
        Valvoja
        • Postauksia: 20
        • Maitovarsa

        I’m in!

    • #50658 Vastaa
      Maisa
      Osallistuja
      • Postauksia: 54
      • Koulutuksen tarpeessa

      Medium
      Maisa – Savu
      1386 sanaa

      Meille Hallavaan saapu tänään kuuluisa Alana Gwyln pitämään estevalmennusta, enkä vois olla enemmän kauhuissani. Oon vähän kuullut siitä juttuja tallilla, et se nipottaa ja vouhottaa joka pikkujutusta eikä sille kelpaa mikään. Tarinoiden mukaan Alanan valmennukset saattaa jättää pysyvät arvet syvälle sieluun, eikä niistä hevillä pääsekään sit eroon. Silti päätin, et mun kannattaa mennä sinne valmennukseen ihan avoimin mielin ja keskittyy vaan yrittämään parhaani.

      Musta tuntuu et oon jo unohtanut puolet siitä estevalmennuksesta, vaikka se oli ihan äsken. Alva ja Emily oli ottamassa vierailijoita vastaan ja kasaamassa esteitä kentällä, mut mä olin vähän myöhässä. Mun piti ihan kiirehtiä alkuverkkaan, sillä jumituin talliin etsimään Savun estesuojia, jotka oli mystisesti kadonneet. Meidän alkuverryttely meni siihen, et Savu ei meinannut millään suostua kävelemään yhden kentän laidalle jätetyn katkenneen puomin ohitse. Savu ei yleensä säiky, mut nyt se varmaan aisti mun kauhun ja luuli, et siellä on lohikäärme, joka syö päivälliseks pieniä harmaita poneja. Vaikka annoin sen haistella sitä ihan rauhassa, sen ohittamisesta ei tullut yhtään helpompaa. Ruuna puhisi ja katto sitä päin järkyttyneenä. Sit mä päätin et mun on pakko rauhottua. Ei tää valmennus nyt mikään kauhea rääkki sentään voi olla?

      Ja sit legendaarinen Alana Gwyln saapui paikalle, tietenkin merkkivaatteet päällä. Kuinkahan paljon toi sen termarikin on maksanut? Alana sulkee kentän portin ja esittelee ittensä ylipirteästi ja melkein jo mietin, et ulkonäkö se vaan hämää. Niin luulin siihen asti, kunnes se katsoi mua ja Savua päin, laski vähän aurinkolasejaan nähdäkseen meidät paremmin ja sit huokaisten ihmetteli ääneen, et oon tosissani tullut tänne esteitä hyppäämään vuonohevosella. Mikä Savussa oli muka vialla? Mun takana Hauskalla ratsastava Alva katsoi mua ja Savua jopa vähän säälivästi ja sit ratsasti lähemmäs, et mä kuulisin sen paremmin.
      ”Älä Alanasta välitä, se on aina tollanen”, se lohdutti. Alva oli tosi mukava, mut mulla jäi silti vähän paha maku suuhun.

      Sit Alana antoi meille tehtäväksi alkuun hypätä pitkällä sivulla olevia keltasia pystyjä. Savukin huomas et mua jännitti, koska sen käynti muuttu heti jotenkin töksähteleväks ja pää nousi ylös. En oo ikinä ennen hypännyt sillä ja mun sydän alkoi hakkaamaan ihan kauheaa vauhtia, ja kauheaa vauhtia me mentiin myös Savun kanssa. Mulla ei ollut aluksi mitään kontrollia eikä poni edes reagoinut mun pidättäviin apuihin. Se vaan liihotteli menemään ja meinasi sukeltaa heti ensimmäisen esteen sekaan, mut onnistui pelastamaan meidät viime hetkellä.
      ”Hei, miksi sä olet niin tense? Relax, honey!” Alana pudisteli päätään ja käski meidät voltille.
      ”Pidätä sitä istunnalla, älä vedä niin paljon ohjista tai se menee vielä lujempaa!” ohjeisti Alana ja kun se ei heti toiminut, käski se mua pidättämään sitä mielummin ajatuksella pidätä-hellitä. Mä tein työtä käskettyä ja kuin taikaiskusta, Savu rauhoittui.
      ”Try again, mut paljon hiiitaaaammiiiin!”

      Tällä kertaa me lähestyttiin keltaisia pystyjä rauhallisella, mut eteenpäinpyrkivällä laukalla ja Savu hyppäsi molemmat pystyt niin sulavasti, että mä melkein säikähdin. Ensimmäiselle esteelle me mentiin aavistuksen vinosti ja kiirehtien, mut sain just ja just koottua Savua niin, että esteiden väliin jäi neljä laukka-askelta, niin kuin pitikin. Mitä ihmettä, osaanko mä muka ratsastaa?
      ”Just fine, mut next time suorempi lähestyminen ja remember, sulla ei oo mikään kiire myötäämään esteelle – käsien ei tarvi yltää ponin korviin asti. Kallista ylävartaloas lantiosta eteen, hartiat alhaalle ja taakse. Got it?”

      Seuraavassa tehtävässä me mentiin kahdeksikkoa, johon estekorkeutta nostettiin kymmenellä sentillä. Nostin laukan keskihalkaisijalta ja yritin parhaani mukaan pitää Savua suorassa, mutta se lähti puskemaan lapa edellä eikä tehtävästä meinannut tulla yhtään mitään.
      ”Stop, stop! You’re all crooked ̶ siis ihan vino! Savu ei voi mennä suoraan, jos sä nojailet siellä joka ilmansuuntaan.” Alana laittoi meidät toistamaan tehtävän ja käski keskittyä tällä kertaa istuntaan vähän tarkemmin. Vähän nolotti, kun en tajunnut kuinka vinosti istuin, ennen kuin Alana mainitsi siitä.
      ”Nosta laukka, mutta nyt otat Savun paremmin ulko-ohjan tuelle ja tuot omaa painoa ulos, niin Savu pääsee korjaamaan omaa tasapainoaan helpommin.”

      Eihän se vieläkään ihan täydellisen suorasti kulkenut, mutta saatiin tehtävä ihan kelvollisesti kuitenkin suoritettua. Sitten vaihdettiin suuntaa ja tehtiin sama juttu oikealle. Mulla oli jotenkin huono fiilis suunnan vaihdosta jo ennen laukan nostamista. Mietin vaan, kuinka olis niin mun tapaista kuolla nyt johonkin niinkin tyhmään asiaan kuin yhden pystyn hyppäämiseen. Mun epäilykset muuten osui melkein oikeaan, sillä meidän matka tyssäsi heti ensimmäiselle esteelle. Savu päätti tehdä yllätyssivuloikan esteen ohi niin, että kaadoin kaikki tolpat ja puomit maahan. En ees tajunnut ensin, mille kaikki nauroi, ennen kuin tajusin, et Savun suitsetkin jäi mun käteen. Siis oikeasti. Mun käteen. Kaiken lisäksi ruuna jäi mun viereen tuijottamaan mua kauhean viattoman näköisenä, ihan kuin se ei olis just heittänyt mua selästään. Tilanne oli niin outo, et tuntui kun olisin katsellut itseäni ylhäältä päin ja siksi mulla kestikin hetki päästä kentän hiekasta ylös.

      ”This is what happens when you don’t focus”, totesi Alana omahyväisenä tuijottaen juuri lakattuja kynsiään.
      “I’m so done with this.”
      Tietenkin mun piti valita tää päivä pudota Savulta ja vielä näin tyylikkäästi, oikein yleisön edessä. Laitoin Savulle nolona suitset takaisin päähän ja Alana lähestyi mua jakkaran sekä paksun esteraipan kanssa.
      ”Go on, takaisin satulaan”, se hoputti mua ja mä nousin Savun selkään hyvin tärähtäneenä. Otin vastaan Alanan tarjoaman esteraipan ja Savu tais jotenkin ymmärtää, et nyt ei sovi enää pelleillä, koska toisella yrityksellä se näytti jo melkein esteponilta. Ja kyllähän Savu osaa hypätä hyvin, se vaan taitaa vaatia tarpeeksi jämäkän ratsastajan, mitä mä en kyllä ole. Mun pitäis nyt vaan ryhdistäytyä ja kertoa Savulle selvästi, kuka se pomo täällä oikein on.

      Alana käskytti pari kentän laidalla notkuvaa nuorta auttamaan esteiden kasaamisessa ja laittoi meille lyhyille sivuille ruotsalaiset okserit. Se varoitti, et hevoset kuulemma saattaa tehdä vähän isompia hyppyjä niille, koska ne voi näyttää isoilta ja pelottavilta. Täydellinen tehtävä meille – ratsukolle, joka ei tänään meinannut millään päästä katkenneen puomin ohi. Jostain syystä Savu kuitenkin tuntui varmemmalta nyt ja uskalsin lähteä lähestymään esteitä. Kokosin ruunaa vähän liiankin paljon ja Alana maiskutteli kentän laidalla Savun joka askeleella merkiksi siitä, että nyt pitäis liikkua vähän reippaammin. Ilmeisesti putoaminen sai mut vihdoin tulemaan järkiin ja osasin ohjata Savun pehmeästi ja suoraan okserin keskelle. Savu otti ehkä vähän tavallista isomman hypyn, mutta ei niin, että olisin horjahtanut. Alana oli niin yllättynyt meidän onnistumisesta, ettei osannut sanoa siihen yhtään mitään. Se vaan jäi tuijottamaan meitä suu auki. Oletti varmaan, että mä loikkaan taas okserin sekaan. Enkä syytä sitä, sillä mäkin oletin ihan samaa.

      Savu tuntui vihdoin ihan hyvältä ja homma alkoi rullaamaan, mistä mä olin tosi innoissani. Toisessa tehtävässä oli neljä kavalettia, mitkä meidän on tarkoitus hypätä mahdollisimman keskeltä. Aluksi me kokeiltiin tehtävää apupuomien kanssa ja se suju ku vettä vaan, ei mitään hätää. Sit mentiinkin ilman apupuomeja ja hyvä, että päästiin edes ensimmäisestä kavaletista yli ilman kauheaa kiemurtelua. Lisäksi ravilähestyminen oli meille ongelma, koska Savu olis halunnut vaan päästellä menemään sen kummemmin miettimättä. Välissä se heitti jopa pari kiukkupukkia, kun ruunaa ärsytti hirmuisesti liian hidas tahti.
      ”Huomaatko, kuinka epäröivästi se nostaa laukan tässä? Valmistele laukannosto huolellisemmin, yes, yes, puolipidäte, asetus, pohje!”
      Alanan neuvoista huolimatta kavalettien lähestyminen meni ihan plörinäksi. Savu oli liian kiireinen ja lähtee hyppyyn aivan liian aikaisin.
      ”Ratsasta suoraan towards kavaletteja ja valitse edestäpäin joku kiintopiste. Jos yrität vaikuttaa sen hyppyyn, alat katsoa alas ja sun istunta muuttuu etupainoiseksi. Balance-, siis tasapaino heikkenee ja tuntuma pienenee, eli chin up. Try again!”

      Kappas, sehän menikin jo paljon paremmin! Ei vieläkään mikään huippusuoritus, mutta suoritus kuitenkin. Jopa meille vaikea ravilähestyminen meni nappiin ja Savu pysy mun hallinnassa. Kun perusasiat oli hallinnassa, ei laukkalähestymisetkään enää tuntuneet missään. Ei me edelleenkään menty täydellisesti, mut herranjestas mikä edistys tässä oli ensimmäiseen yritykseen! Olin hurjan ylpeä Savusta. Tässä oli selkeästi paljon parantamisen varaa, mut ensimmäiseksi ALANAN estevalmennukseksi tää ei ollut mikään häävi suoritus. Lopputunnista me saatiin vielä kokeilla mennä pieni rata, mut mä jouduin valitettavasti lopettamaan siihen, koska Savu jatkais vielä seuraavassa valmennuksessa Seelan kanssa. Aika kauhistuttava ajatus mennä sinne kisoihin ilman, että ollaan ikinä harjoiteltu hypätä mitään ratana, mut kai tässä ehtis vielä varaileen estetunteja…

      Loppuverryttelyjen aikana Alana vielä kiersi antamaan meille kaikille palautetta ja mua alkoi melkein pyörryttää, kun näin sen kävelevän meitä kohti.
      ”Kaiken kaikkiaan ihan okei tunti, ilmeisesti ette ole vielä treenanneet paljon yhdessä, joten tavallaan ymmärrän teidän lähtökohdan. Silti sun olis pitänyt paljon jämäkämpi straight from the beginning eikä jäädä satulaan and daydream, koska tänne on tultu treenaamaan seriously. Olit pullaponin selässä tai et, ratsastamiseen pitää keskittyä aina täysillä.”
      Sitten se taputti Savua kaulalle ja siirtyi kentän keskelle niin, et me kaikki kuullaan mitä sillä on vielä sanottavana.
      ”Alright this is it for now, onnea ja menestystä kaikille kilpailuihin!”

    • #50660 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      29.03.2020 – TIE TÄHTIIN 2020 ESTEVALMENNUS

      Alana Gwlyn seisoi kentän toisessa päässä kädet puuskassa ja katseli meitä kaikkia tiukka ilme kasvoillaan. Ilmoittautuessani valmennukseen olin joutunut tovin pyörittelemään mielessäni Alanan nimeä, ennen kuin muistin blondin ratsastajattaren. Tiesin instagramista Alanan olevan ”iso juttu” isojen seuraajamäärien ja lukuisten ihailevien kommenttejen perusteella, mutta silloin kun Alanan omistama Lasse asui vielä Hallavassa, en tiennyt lainkaan tytön kuuluisasta puolesta. Lähinnä vain ihmettelin ympärillä pörrääviä ihmisiä ja pieniä faneja Lassen karsinan ympärillä.

      Väiski tuntui verryttelyssä alkuun kireältä ja poissaolevalta, vähän kuin se olisi ”no jos on ihan pakko” asenteinen teini. Sen korvat kurkottelivat kohti taivasta, kun ruuna venytti itseään saadakseen lisää vauhtia.
      Pyrin verkassa saamaan ruunasta rauhallisen, mutta eteenpäinpyrkivän, enkä oikeastaan vaatinut siltä mitään muuta. Lopulta Väiski muuttui rennoksi ja odotti herkeämättä mitä siltä pyytäisin.
      Verryttelyn jälkeen virittelimme hevosia esteille ja hyppäsimme maapuomin ja ristikon yli. Väiski ylitti ne näppärästi, eikä ristikkokaan tuottanut kamikaze-loikkaa, vaikka vauhtia toki löytyi.

      Kun kaikki olivat hakeneet tuntumaa ristikolta, alkoivat varsinaiset tehtävät. Tässä kohtaa Väiski löysi turbo-vaihteensa, tai ehkä jännitykseni tarttui ruunaan? Alanan antama tehtävä oli simppeli, vaikkakaan ei mikään itsestään selvä asia. Piti tulla keskihalkaisijalta ja kääntyä esteelle, joka oli pitkän sivun uralla. Este tuli ihan liian nopeasti vastaan, ja auttamattakin ensimmäinen hyppymme oli vino ja kaiken kukkuraksi Väiski kiersi tooosi kaukaa kulmasta seuraavalle esteelle, koska Alana seisoi nurkassa. Ruuna muutenkin pyrki aina – siis aina – kaartamaan esteen jälkeen sinne missä oli tilaa, ja se oli ongelmana tälläkin kertaa.
      Väiski kävi ihan liian isoilla kierroksilla suorittaakseen tehtävää kunnolla. Rauhoittelin hevosta pienellä ympyrällä ja hain uudestaan tuntumaa, jonka jälkeen lähdin yrittämään uudestaan. Tälläkertaa pidin Väiskin pohkeideni välissä ja keskityin ratsastamaan oikein. Ruuna tuli ensimmäiselle esteelle ehkä ihan verran vinossa, mutta sain suoristettua sen nippanappa ennen estettä. Jälkimmäinen este meni jo paremmin, sillä sain hyvin ratsastettua hevosen kulmaan ja säilytettyä suoruuden.

      Alana muutti seuraavaksi lilan esteen ”ruotsalaiseksi okseriksi”, mikä hämmensi Väiskiä. Ruuna ponnisti varmuudeksi vuoksi kauempaa ja korkeampaa, mutta arvasin tämän ja olin varautunut antamaan hevoselle tilaa ponnistamiseen. Alana ei ollut tähän tyytyväinen ja kuulemma oikaisimme jälleen kulmassa, joten teimme tehtävän uudestaan ja tällä kertaa keskityin ratsastamaan aktiivisemmin.
      Lopulta Väiski teki ehkä valmennuksen parhaimman suorituksensa, se kulki hyvätahtista laukkaa ja pysyi linjalla alusta loppuun. Alanakin kehui ensimmäistä kertaa meitä kunnolla valmennuksen aikana ja blondi hymyili koko kasvojen leveydellä. Jos Alana Gwlyn hymyili noin, meidän suorituksemme oli pakko olla hyvä!

      Viimeisimpänä tehtävänä meille tuli kavaletteja. Lähdin kavaleteille itsevarmasti ja uhosin mielessäni kuinka iisi homma kavaletit oli. Väiski ravasi ohjaavien puomien keskeltä ensimmäiselle kavaletille, ylitti toisenkin ja loikkasi sitten omituisesti viimeisten yli osuen jälkimmäiseen kavalettiin. Kavaleteilla ei oikeasti ollut paljon tilaa, vaikka Alana sanoikin antaneensa meille vähän armoa. Oli hankala pitää hevosta suorana ja samalla säilyttää tahti rauhallisena.
      – Käytkö sä salilla? Alana kysyi minulta.
      – En oo varmaan kahteen vuoteen, vastasin hengästyneenä.
      Well, mä luulen että kannattaisi, Alana totesi. – Auttaa hallitsemaan omaa vartaloa.
      Kohensin ryhtiäni satulassa. Kyllähän minä hallitsin kroppaani ihan hyvin. Tai ehkä se tarvitsi ihan pikkiriikkisen vahvistusta, ei kuntosali varmasti ainakaan pahasta olisi.

      Salikommentista sisuuntuneena sain Väiskin ylittämään kavaletit suorana ja sopivassa tahdissa. Ruunan korvat pyörivät ympäri ja se tuntui hämmentyvän ronskimmista otteistani. Ainakin Alana hyväksyi suorituksemme ja menimme sen vielä kertalleen läpi ilman pehmopuomeja. Pelkäsin kavalettien menevän päin peppua laukassa, mutta Väiski laukkasi niiden yli ehkä paremmin kuin mitä ravissa. Ruuna kantoi itsensä kivasti kavelettien yli ja hevonen oli suora, joten hyvillä mielin lähdin suorittamaan lopuksi rataa. Rata oli mielestäni onnistunut ja Väiski muisti kaikki tehtävät ulkoa! Oli ihmeellistä, miten jonkun tehtävän jälkeen ruuna lähti suorittamaan sitä itse. Väiski oli tunnin lopussa hieman väsynyt, joten se enää ryntäillyt esteille tai kiihdytellyt tahtiaan. Oikaisimme hieman kulmissa, mutta olihan suorituksemme huomattavasti parempi kuin aikaisemmat esityksemme.

      599 sanaa

      //No nyt oli niiin tönkkö tarina että 😀 mun on aivot vähän jumissa

    • #50663 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Kakkua kaikille
      Unna ja Lilli, easy

      Olin kieriskellyt sängyssä rauhattomana koko yön. Tuleva estevalmennus jännitti enemmän kuin Joulupukki kaksikymmentä vuotta sitten. Jassaa häiritsi pyörimiseni ja se painelikin tyytymättömänä makuuhuoneesta keittiön lattialle nukkumaan. Jos olisin edes tiennyt huomisen valmentajan nimen, olisin voinut keskittyä googlettelemaan ja stressaamaan, mutta sokeana oli turha räiskiä ympäriinsä. Keskityin stressaamisen ohella selailemaan tiktokkeja ja pohtimaan elämän tarkoitusta. Ei se ilmeisesti ainakaan työnteko ollut. Firmassa yt-neuvottelut painoivat päälle ja uusimpana tulokkaana olin todennäköinen lähitjä. Aamulla kuuden aikaan luovutin nukkumisen suhteen ja lähdin Jassan kanssa aamulenkille vihmovassa räntäsateessa. Tuijotin ilmaa typertyneenä, sillä koko viikon sää oli ollut kaunis ja nyt en saanutkaan kohdata ihanaa aamuaurinkoa, vaan minun oli tyytyminen taivaalta tippuviin jalkarätteihin. Mikäs sen mukavampaa.

      Pukeuduin ruskeisiin ratsastushousuihin, vaaleanpunaisiin ratsastussukkiin, mustaan pitkähihaiseen ja heitin kevyttoppatakin niskaani. Turvaliivin, kypärän ja esteraipan survoin tyylikkäästi siniseen Ikea-kassiin. Mietin tarkkaan epämukavien, mutta hienojen kirppissaappaiden ja kuluneiden johdpurien välillä, mutta päätin ulkonäön menevän jalkojen hyvinvoinnin edelle. Mistäs tuota tiesi, vaikka valmentajamme olisi joku namupala. Heitin saappaat kassiin ja pukkasin tallikengät jalkaani. Painoin oven lukkoon vain huomatakseni unohtaneeni niin ratsastus- kuin tavalliset nahkahanskatkin. Ärsytti kaivaa kotiavaimia jostain seitsemän sylin syvyisestä Ikea-kassista, jossa ei todellakaan pitänyt olla niin paljoa varusteita kuin siellä näytti kuitenkin olevan.

      Lopulta olin Hallavassa ja harjasin Lilliä näennäisen varmoin vedoin. Vaaleanrautias poni heilutteli korviaan ja kuunteli uteliaasti uusi ääniä tallilla. Osa valmennukseen saapuvista vieraista oli tainnut saapua jo paikalle. Ensimmäisessä ryhmässä, jossa ratsastin Lillillä, oli meidän lisäksemme ainoastaan Niko Väiskillä ja Aava Muumilla. Varustin Lillin pikaisesti ja survoin saappaat jalkaani ja ja painoin kypärän päähäni. Niko käveli ohi ja nyökkäsi.
      ”Hei”, aloitin epävarmasti ja päilyilin Ciaran varalta.
      ”Moi”, Niko vastasi.
      ”Tuota.. Tiiäksie kuka se meiän valmentaja on?” Kysyin ujosti.
      ”Kohtahan se selviää”, Niko sanoi levitellen käsiään.
      Nyökkäsin vastauksen ja lähdin taluttamaan Lilliä ulos. Ciaraa ei onneksi näkynyt, en nimittäin tahtoisi kokea punapään kammottavaa kostoa siitä, että olin jutellut hänen poikaystävälleen. Hallavassa tosin seinilläkin tuntui olevan korvat.

      Ulkona sää oli tyyntynyt kun talutin Lillin kentälle. Laskin jalustimet alas, kiristin vyön ja heilautin itseni sujuvasti tamman selkään. Lähdin kiertämään kenttää ympäri ohjat pitkällä. Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt kentällä ketään tavallisesta poikkeavaa. Jalkojen sisäsyrjää kivisti uhkaavasti ja kaduin jo nyt kenkävalintaani. Jatkoin Lillillä tallustelua eteenpäin ja nautin ihanaksi kääntyneestä aamusta. Muutkin ottivat suhteellisen rennosti, eikä menomme varmastikaan näyttänyt kovinkaan reippaalta. Suljin silmäni ja ajelehdin nautiskellen.
      ”Are you serious?” Viiltävän kylmä ääni kantoi kentän poikki. ”Teidän piti verrytellä!”
      Säpsähdin Lillin selässä ja poni säpsähti allani ja kiskaisi päänsä ylös ottaen sivuaskeleen. Jouduin tarrautumaan harjaan ja kellahdin Lillin kaulalle. Punnersin itseni ylös ja yritin onkia pudonneita jalustimia jalkaani. Naamani helotti punaisena ja häpesin ehkä enemän kuin koskaan. Muutkin näyttivät laittaneen työskentelymoodin päälle. Vilkaisin pelottavan äänilähteen suuntaan ja näin kun täydellisen upea Alana Gwyln seisoskeli kentän laidalla ja katseli pitkien ripsiensä alta meitä kasvot ilmeettöminä. Siis se Alana Gwyln. Voi perse.

      Alana esitteli itsensä pikaisesti, vaikka kaikkihan hänet tiesivät. Kohteliaana hän pyysi myös kaikkia esittäytymään. Annoin muiden hoitaa vuoronsa ennen minua, sillä olisin ennemmin karauttanut taivaanrantaa kohti jättäen pölypilven jälkeeni. En minä millään kykenisi ratsastamaan kokonaista tuntia huonoilla kengillä yhden suurimman idolini katseen alla. Alana siirsi katseensa minuun ja nosti kulmiaan hivenen ylöspäin.
      ”Hei.. Mie oon Unna”, piipersin. ”Ja tämä on Lilli. Ollaan tässä muutama kuukausi treenattu yhdessä, noin kerta viikkoon.”
      Jatkoin Lillin verryttelyä ja siirsin sen laukkaan, jotta jalkani saisivat levätä hetken. Itketti taas, mutta minä en varmasti itkisi Alanan edessä.

      Siirryimme estetehtävälle ja tarkoitus, siis myös minun tarkoitukseni, oli ratsastaa maapuomi-ristikko – linja suoraan. Tulimme puomille liian oikealle ja ristikolle liikaa vasemmalle. Lilli loikkasi odottamattoman suuren loikan ja jalkani heilahtivat irti jalustimista.
      ”Again”, Alana totesi lakonisesti. ”Sukellus ja muut sammakkopotkut voi jättää altaaseen.”
      Purin hampaitani yhteen ja tulin linjan uudelleen, tälläkertaa hivenen paremmin. Alana ei tuhlannut kehuja, käski ainoastaan seuraavan ratsukon tehtävälle. Pyyhin hikeä otsaltani ja olin onnellinen, että Alana ei sentään pakottanut minua laulamaan.

      Joku Alanan kätyri apuri kävi nostamassa keltaisen ristikon pystyksi ja poisti maapuomin nostaen senkin pystyksi. Ne olivat olevinaan matalia, mutta Lillin selästä ne näyttivät valtavilta. Seuraavana tehtävänä ratsastaisimme keskihalkaisijalta keltaiselle pystylle ja sieltä violetille. Yritin keskittyä pitämään Lillin suorassa laukatessani keskihalkaisijalta vasemmalle. Tulimme liian kaartevasti esteelle ja se kolisi alas. Alana osoitti sormellaan meitä palaamaan alkuun ja komensi ratsastamaan. Sitähän tässä parhaillaan yritettiin! Alanan oma elämä oli niin täydellistä, ettei sinne surkeat tiet ja onneton yritys palata ratsastajaksi 25-vuotiaana tainnut yltää. Helppohan se oli komennella muita norsunluutornistaan jos oli ratsastanut vauvasta saakka huippuratsuilla. Olin kateellinen, niin katellinen. Yritin uudelleen ja sain selkeitä ohjeita käyttää ulko-ohjaa, sisäpohjetta ja pitää katseen ylhäällä.
      ”Kulmaan saakka”, Alana muistutti ja sain kun sainkin Lillin edes suunnilleenkaan suoraan violetille pystylle. ”Again.”
      Puhalsin ilmaa ulos suustani. Jalkoja särki ihan jumalattomasti.

      Ruotsalaiset okserit kuulostivat kummallisilta ja näyttivät oudoilta, mutta yllätyksekseni tehtävä sujui edellistä paremmin. Tie kuitenkin oli identtinen ja kun keskityin vain jalkasärkyyni ja ratsastamaan kulmat ja suoristamaan ponia, tehtävä sujui kuin itsestään. Epäilin, että Lilli olisi loikkinut mitä tahansa esteitä kyttäämättä niitä lainkaan ja rennon rauhallinen poni sai omatkin hermoni rauhoittumaan. Vilkuilin kulmieni alta Alanaa, joka tuntui näkevän kentällä kaiken, vaikkei olisi kiinnittänyt asiaan huomiotakaan. Hän näki huonon istunnan toiselta puolelta kenttää, vaikka ohjeistikin samalla tehtävää suorittavaa ratsukkoa. Olisi ihanaa olla jossain yhtä lahjakas, tai edes yhtä kaunis kuin Alana. Oli vaikea sanoa, minkä elämän osa-alueen olisin kipeimmin kaivannut itselleni. Ilmiömäisen kyvyn ratsastaa -ja valmentaa, komean miehen, joka oli kaiken lisäksi huippuratsastaja vai olisiko se kuitenkin ollut maailman suloisin lapsi? Alana oli saanut lapsensa nuorena ja silti onnistui kaikessa. Elämä oli ihan hemmetin epäreilua.
      ”Next”, komento palautti minut takaisin maan pinnalle.

      Viimeisimpänä ajauduimme kavalettitehtävälle, joka sujui apupuomien kanssa suhteellisen helposti. Lilli laukkasi suurta laukkaa ja meinasin tipahtaa satulasta, mutta sain roikuttua apinanraivolla mukana kyydyssä. Näinkö väärin vai Alanan suupieli? Olin vannonut, etten itkisi, mutta nyt se ei ollut kaukana. Miksi en osannut ratsastaa edes kavaletteja ponilla. Ärsytti, eikä ärsytystäni helpottanut laisinkaan apupuomien poistaminen. Ensimmäisellä kerralla ajauduimme liian laitaan, jolloin pääsimme ensimmäisestä kavaletista yli normaalisti, mutta seuraavan kohdalle Lilli joutui koukkaamaan ja kolmas tärähti suoraan sokeripalan kohdalle. Lilli väisti kauniisti ja sai minut maistamaan hiekkaa. Tamma pysähtyi välittömästi kun olin tömähtänyt maahan ja näytti hivenen pahoittelevalta. Kiittelin itseäni turvaliivistä ja kiivin häpeissäni takaisin selkään.
      ”Heti uudelleen”, Alana sanoi nyökäten tehtävää kohti.
      Saimme viimeinkin tehtyä tehtävän ja pääsin siirtymään Lillin kanssa itsenäiseen loppuverryttelyyn.

      Alanan saavuttua kommentointikierroksessa meidän kohdallemme minua suretti niin huonosti sujunut tunti, kun hervoton jalkasärkykin.
      ”Focus siihen ulko-ohja, sisäpohje ja katse oikeaan suuntaan. Poni ei katoa alta, vaikka et katsoisikaan sitä. And breathe”, Alana sanoi. ”Tärkeämpää on ratsastaa kunnolla esteiden välillä kuin päällä.”
      Nyökkäsin, sillä jälleen kerran Alana oli oikeassa. Oli oikeastaan aika hyvä, etten ollut tiennyt valmentajaa etukäteen, pohdiskelin. En nimittäin olisi tainnut uskaltaa saapua paikalle laisinkaan ja Alanan valmennus oli ollut erityisen opettavainen. Siirsin Lillin käyntiin ja taputin sitä kaulalle. Potkaisin jalustimet irti jaloistani ja katselin ihanan keväistä maisemaa. Kylkeen sattui ja täytyisi koukata kotimatkalla kaupan kautta ostamaan jauhoja, jotta saisin leivottua tippumiskakun. Herkuttelin ajatuksella suklaakakusta. Pysäytin ponin ja tömähdin alas satulasta. Nostin jalustimet ja löysäsin vyön. Toivottavasti saisin pitää työpaikkani, etten joutuisi luopumaan tästä kaikesta.

    • #50699 Vastaa
      Nio Luosujärvi
      Valvoja
      • Postauksia: 214
      • Perus pullaponi

      29.3.2020 sunnuntai, Tie Tähtiin ensimmäinen estevalmennus
      Nio & Virma, Medium

      Okei. Valmennuksen ensimmäinen järkytys koitui siitä, kun kävelin hoitohevoseni kanssa maneesiin. Alana Gwyln katsoi aurinkolasiensa ja termarinsa takaa tuttuja, ja uusia ratsukoita. Edellinen ryhmä näytti kuitenkin elossa olevalta, joten uskaltauduin rentoutua hiukan. Easyn ryhmä käveli loppukäyntejä, ja oletettavasti maneesiin meille oli jäänyt sama tehtävä kuin heille. Medium-ryhmässä oli lisäkseni vain kaksi tuntematonta ratsukkoa, toinen oli ruunikko poni sekä ratsastaja ja toinen norjan vuonohevonen sillä ratsastava tyttö. Muuten samassa ryhmässä oli Hallavan ratsuilla ratsastavat Alva, Maisa ja Emily.

      Alana ohjeisti meidät itsenäiseen alkuverryttelyyn, jonka aloitin keräilemällä ohjat käteen. Tein pysähdyksiä ja siirtymisiä käynnin sisällä, ennen kuin aloitin tekemään ensimmäiset peruutukset. Virma oli yllättävän hyvin kuulolla jo alussa, ja rentoutui nopeasti niskasta. Se kuunteli myös pohjetta hyvin, joten vain pieni pohkeen merkki riitti raviin siirtyessä. Ravissa jatkoin ponin lämmittelyä ja kuulolle keräämistä. Kääntelin kiemurauraa ja voltteja molempiin suuntiin yrittäen myös huomioida kyynerpäideni pitämisen samalla tasolla, ja pyrkien pitämään kyljet jäntevinä. Virman vertyessä raville, käänsin päätyyn pääty-ympyrän, joka ei ulottunut aivan uralle, jotta voisin väistää muita ratsukoita. Nostin laukan, ja aloin hakemaan tuntumaa. Laukassa Virma nosti päänsä ylös ravistellen päätään -protestina tuntumasta ja siitä, että täytyisi tehdä töitä. Vähitellen tamma kuitenkin alkoi rauhoittumaan ja myöntyi tuntumalle, tällöin myötäsin reilusti sisäohjasta. Vaihdoin vielä suunnan, ja tein toisen kierroksen laukan ennen Alanan antamaa toista tehtävää.

      Alana ohjeisti meille verryttely tehtävän. Tultaisiin keltainen pysty, jota edelsi neljän laukka-askeleen päässä oleva maapuomi. Nostin laukan päädystä, ja laskin askelta päässäni, jotta se pysyisi tasaisena. Väliin tullessa katsoin hypystä yli, ja tuin yläpohkeilla samalla mukautuen hyppyyn. Hyppy oli hyvä, hieman matala muttei liian, joten Virma ei kolauta puomia.
      “Good. Just bit more energiaa vielä laukkaan, niin hypytkin is better”, Alana kommentoi hyppyämme. Tiesin Virman vielä vasta olevan heräämässä hyppyihin, enkä siksi huolehtinut niinkään vauhdin puutteesta. Enemmän huolissani olin Alanan esitellessä toisen tehtävämme, ja samalla uhatessa vinosta lähestymisestä, huonosta hypystä tai epätasaisesta suorituksesta joutumaan tulemaan uudestaan.

      Katselin kun ensimmäinen ratsastaja aloitti suorituksen vasemmasta kierroksesta. Ennen vuoroani hengitin syvään, ja pyrin keskittämään ajatukseni vain tehtävään. Nostin edelliseltä pitkältä sivulta vasemman laukan H:n kohdalta ja valmistauduin käännökseen. Suoralla suoristus, oikea ohja ja vasen jalka, käännös ulkoavuilla -este oli jo edessä. En tajunnut välimatkan lyhyyttä, ja ratsastin Virman liian lähelle estettä. Mutta koska se oli Virma, se hyppäsi kaikki neljä jalkaa yhtä aikaa korvissa yli 60cm esteestä, vaikka se ei ollut suora, tai minä hypyssä mukana.
      “Focus Nio, focus! If your horse tekee kaiken miellyttääkseen sinua, u need to do more miellyttääkseen sitä! Again!”, Alana komensi.
      Tullessani uudestaan muistin varautua nopeaan hyppyyn, ja tein nopean suoristuksen heti kääntämisen jälkeen, ja vaikka keltainen este tuli yhä nopeasti, olin varautunut. En ajanut Virmaa eteenpäin, vaan katsoin yli esteestä ja annoin sen itse löytää hyvän hyppypaikan. Näin me päästiin myös paremmin yli esteestä jatkamaan violetille. Esteistunnassa yritin löytää ulkokylkeäni, mutta lopulta menimme kulmaan aikalailla vain sisäpohkeen avulla. Violetin hyppy oli okei, muttei ehkä paras.
      “Okay. Sinun täytyy find sinun ulkokyljen jäntevyys -Et voi vain heittäytyä kulmaan sisäpohkeen paukutuksen avulla. Seuraava”, Alana oli täysin oikeassa. Se kylki pitäisi löytää.
      Oikeassa kierroksessa tultiin vielä uudestaan sama tehtävä, joka sujui paremmin kuin vasen. Virma imi hyvin hyppyihin, ja mä pääsin molempiin hyvin mukaan. Kulman kohdalla Alana toisti saman kommentin kuin edellisellä kierroksella, vaikka kulma oli jo parempi.

      Seuraavaksi Alana varoittaa, että violetit esteet jotka on muokattu niin kutsutuiksi ruotsalaisiksi oksereiksi, saattavat aiheuttaa kyttäystä tai suurehkoja hyppyjä, jos niille ratsastaa niin kuin ne olisi jotain erikoisuuksia. Ja joo. Virma lähestyi estettä hyvässä laukassa, ja me tultiin hyvään kohtaan, mutta hyppy tapahtui kaula alhaalla ja kaikki neljä jalkaa korvissa. En voinut kuin nauraa suoritukselle, mutta Alana katsoi meitä tuimasti, hyväksyen silti suorituksen siitä hyvästä, että pysyin kyydissä.
      Kaikkien suoritettua tehtävä hyväksytysti, Alana lähti nostamaan okserit kilpailukorkeuteen. Keltaiset pystyt jäi seitkytsenttisiksi, vaikka okserit nousivat 80cm.
      “Nonii, nyt tuutte tän tehtävän samalla lailla, vaikka okserit ovat vähän korkeempia. Tuutte rauhassa ja katsotte esteen yli mukautuen hyppyyn”, kuului ohjeistus.
      Jälleen aloitettiin vasemmasta kierroksesta, ja jouduin miettimän kunnolla ulkokylkeä. Keltainen pysty tuli hyvin. Virma hyppäsi korvat hörössä yli, ja pääsin hyvin mukaan. Violetille käännyimme kulmasta, yy, kaa koo -yllätyin kun hypystä tuli taas pyöreä, ja hyökkäsin sukeltamaan Virman niskaan, joten laskeutumisessa olin liian edessä ja etupainoisena, joka Virmalla meni tunteisiin. Reaktio tähän oli kolmen pukin pukkisarja, ennen kuin sain kasattua taas itseni ja ponin.
      “Niinpä. Sä et voi sukeltaa, tai käy just noin, katse ylös ja hyppyyn mukaan enemmän pystyssä”, Alana totesi.
      Oikeassa kierroksessa nostin katseen molemmille esteille reippaasti ylös, ja ajattelin kokoajan nojaavani taakse.
      “Better. Nyt vielä keskityt siihen violettiin. Katse ylös! Noin, hyvä. Huomaatko, että heti kun sun oma asento on parempi, Virmakin hyppää paremmin?”, nyökkään pienesti ja siirryn keskelle kävelemään.

      Viimeisenä tehtävänä meille esiteltiin vihreät kavaletit, jotka pakottivat menemään suoraan. Vuoroni koittaessa Alana huiomioi suoruutta jo ennen lähestymistä ohjaavia puomeja.
      “Suorista se poni. Se puskee kokoajan ulkolapaa ulos. Jos et saa sitä muuten suoraksi, niin käännä askel ulos. Huomaatko? Heti parempi”.
      Ensimmäinen suoritus puomeille ei ollut maailman mahtavin, mutta kelpuutettava. En saanut Virmaa suoristettua täysin, ja vauhti lisääntyi hiukan, joten kaksi viimeistä kavalettia meni aika tiukille. Toisella kierroksella onnistui jo paremmin, “Hooo, ihan rauhas. Tee puolipidätteitä ja laske laukkaa”.

      Viimeiseksi Alana antoi luvan tulla tehtäviä yhdistettyinä pienenä ratana. Virma alkoi näyttää jo melko hikiseltä, ja mäkin olin hiukan poikki jo, mutta ajattelin silti lähteä kokeilemaan. Kun nostin vasenta laukkaa, Virma meinasi jäädä hieman hitaaksi, mutta keltaisen esteen ilmestyessä sen askel kasvoi isommaksi ja kokoontui enemmän. Se imi hyppyyn vahvasti, samoin kuin seuraavalle violetille. Laukanvaihdon pitäisi ensimmäistä kertaa onnistua tasaisella, eikä mulla ollut suuriakaan odotuksia. Kuitenkin Virma vaihtoi melkein automaattisesti laukan, kun vähän pyysin, olin yllättynyt. Seuraavalle keltaiselle tultiin hieman vinossa. “Okay. vähän vino, suorista kulmaan”, Alana kommentoi. Oikeen kierroksen violetille tuli taas aika pyöreä hyppy, mutta sain kasattua meidät molemmat jotenkin kutenkin kasaan kavaleteille, ja yritin tehä puolipidätteitä, jotta tultaisiin hyvää vauhtia, eikä liian kovaa. Silti varsinkin ensimmäinen väli tuli aika tiiviiksi, ja toinenkin väli oli siinä ja siinä.

      Kävelin melko pitkät loppukäynnit loppu ravailuiden jälkeen, ennen kuin tulin alas ja kehuin hikistä tammaa reippaasti. Tallissa kylmäsin vielä jalat, ja huuhtelin enempiä hikiä pesarissa, heittäen sen jälkeen viltin sen päälle.

    • #50742 Vastaa
      Rosa
      Vieras
      • Postauksia: 282
      • Kisatykki

      Expert
      Rosa Järvelä – Étoile Filante
      478 sanaa

      Suorista!
      Hard taso alkaa valua ulos maneesista. Valmennukseen oli Lehtiksestä lähtenyt vain kaksi ratsukkoa minun ja Fionan lisäksi. Zaida ja Inari olivat mediumissa, joten niiden valmennus oli ollut jo muutama tunti sitten. Taluttaessani Fionan maneesiin huomaan että tytöt ovat katsomossa vierekkäin. He näyttävät minulle peukkuja. Virnistän vastaukseksi. Mahtavaa päästä uuden valmentajan silmän alle. Tottakai olin kuullut Alana Gwylnistä aiemmin, olihan hän tunnettu kenttäratsastaja, niinkuin minäkin ilman tunnettu-sanaa.

      Fionaa vaikuttaa hieman liian virtaisalle, päädyn toteamaan päässäni. Emme ole pitään aikaan käyneet vieraassa maneesissa, joten tietysti kaikkissa kulmissa on jotain vihreitä hevosia syöviä hirviöitä. Joudun olemaan koko ajan valppaana jottei tamma yhtäkkiä singahda edellä kulkevan peppuun. Alanan esittelyn ja arvioivan silmäyksen sekä ratsukoiden nimikierroksen jälkeen blondi laittaa meidät tekemään itsenäisen alkuverryttelyn. Päätän tehdä siirtymisiä tunnustellen onko tamma tänään yhtään halukas muistamaan selässä istuvan ratsastajan vai meinasiko se valita teinin päivän. Veikkaan jälkimmäistä. Ravissa Fiona on ihan hyvin avuilla ja siirtymiset askellajin sisällä että lyhyet pätkät käyntiä onnistuvat yllättävän hyvin, joskin korvat luimussa. Laukassa yritän ratsastaa mahdollisimman isoa laukkaa eteenpäin mitä maneesissa nyt kolmen muun ratsukon kanssa mahtuu. Tuntuu että tamma tulee siitä hyvälle tuulelle, joka saa myös minun oman alkujännityksen ja kireyden pois. Alkuverryttelyn muutamat hypyt onnistuvat myös kiitettävästi.

      Ensimmäinen kunnon tehtävä vaikuttaa helpolta, mutta kun on meidän vuoro se ei ollutkaan niin helppo miltä se ensin vaikutti. Tuntuu että Alana huomauttaa koko ajan liian vinosta tulemisesta tai oikaistusta kulmasta. Tuolta naiselta ei jää mikään virhe huomaamatta. Kun vihdoin saamme onnistuneen hypyn, tuntuu että poskeni ovat ihan punertavat. Vakuuttelen itselleni että minulle tuli vain hiki eikä se ole mitään häpeää, siitä että aikuinen kenttäratsastaja nainen ei osaa ratsatsaa edes hyvää kulmaa. Taputan silti Fionaa kaulalle katsellessani muiden suorituksia. Ei se ollut sen vika.

      Alana vaihtaa yhden esteen ruotsalaiseksi okseriksi varoitellen että hevoset saattavat ottaa aika ison hypyn. Ei tästä valmennuksesta helpolla pääse. Lähden hieman varautuneesti tehtävälle. Minun toilailuista huolimatta Fiona hyppää nätisti yli eikä este ole mikään ongelma. Toisella kerralla kun aivoni ovat päässeet mukaan, hyppy onnistuu jopa vielä paremmin kuin äsken. Ylpeänä kehun tammaa.

      Kun Alana alkaa selittämään seuraavaa tehtävää, tekee minun mieli pyöräyttää silmiä. Nyt ratsastajia koetetaan oikein huolella. Nostan laukan kun nainen ilmoittaa että on meidän vuoro. Fiona on onneksi rauhoittunut alusta, joten nyt tarvitsee vauhdin sijaan keskittyä suoruuteen. Yritän istua mahdollisimman tasaisesti molemmilla puolilla. Ensimmäinen kerta onnistuu vähän haparoiden, koska tämä on uusi tehtävä myös minulle. Alana huomauttaa että Fiona meinaa valua koko ajan vasemmalle ja kehottaa seuraavalla kerralla pitämään vasemman pohkeen tiukasti kyljessä kiinni, katse millin enemmän oikealla. Näiden ohjeiden myötä menemme tehtävälle uudestaan. Alana nyökkää hyväksyvästi.
      ”Parempi, mutta vähän rauhallisempi laukka” nainen virkkoo.

      Lopuksi saa tulla kerran pienen radan. Päätän lähteä tekemään vielä sen, koska tuntuu että Fionalla riittää vielä puhtia. Rata sujuu jo ihan hyvin, koska tehtävät ovat tulleet nyt tutuksi. Kun valmennus on ohi ja loppuverryttelyt tehty Alanan kommenttien kera, talutan hieman hikisen tamman ulos. Päätän kävellä hetken tallipihalla ennenkuin otan varusteet pois.

      • #50743 Vastaa
        Rosa
        Vieras
        • Postauksia: 282
        • Kisatykki

        Ja tietysti valmennus oli kentälle eikä maneesissa, anteeksi virhe. Kanttais lukea tarkemmin 😀

    • #50746 Vastaa
      Lily Wilson
      Valvoja
      • Postauksia: 168
      • Perus pullaponi

      29.3.2020
      En pidä sinusta, tiedän ettet sinäkään minusta
      Lily ja Orion, Expert

      Huokaisin syvään, erittäin syvään, ennen kuin avasin karsinan oven ja talutin varustetun hevosen ulos karsinasta. Tänään jouduin pitkästä aikaa tekemään jotain, mitä todella vihasin. Kristiankin vain virnuili omahyväisesti vieressäni. Hänen oli hyvin vaikea ymmärtää, miksi en pitänyt Alanasta. Sen sijaan jos mainitsin ikinä sanallakaan Jasen, hän raivostui silminnähden.
      “Joo joo, see u after this shit”, tönäisin Kristianin tieltäni ennen kuin hän ehti edes avata suutaan.

      Niin, miksi edes olin suostunut tähän valmennukseen? En tosiaan tiedä. Ehkä oli olemassa pieni mahdollisuus, että Alana olisi oikeasti ihan hyväkin valmentaja. En kyllä uskonut siihen oikeasti pätkääkään. Yritin pitäytyä itsenäisten verryttelyjen ajan mahdollisimman kaukana Alanasta. Hän oli katsonut minua niin pistävästi jo heti saavuttuani maneesiin. Ei siinä. tottakai katsoin häntä samalla tavalla takaisin. Ohimennen ehdin nähdä myös Jessen ja toiveikkaasti heitin ilmoille pirteän tervehdyksen. Miehellä oli kuitenkin ollut ilmeisesti ihan muut jutut mielessä. Hän tervehti niin vaivalloisesti takaisin.

      Kun Alana oli laskenut viimeisenkin esteen edelliseltä ryhmältä verryttelykorkeuteen, ohjeisti hän hyppäämään pitkällä sivulla olevia verryttelyesteitä. Pyrin keskittymään vain omaan suoritukseeni ja unohtamaan muut valmennuksessa olevat. Heitä oli kuitenkin kolme.
      “Great”, Alana kommentoi minua edeltävän ratsukon suoritusta. Tai no, kehui ja kehui. Kannustin Orionin laukkaan kulmasta ja annoin sen liikkua itse esteelle. Se ei ollut vielä innostunut, joten pidätteitä ei tarvinnut tehdä niin jumalattomasti. Olin huono keskittymään mataliin esteisiin. Ken ties milloin sekin oli muuttunut. Ennen kuitenkin hyppäsin paljon mielummin matalia esteitä.
      Verryttelypystyn hyppy oli epätasapainoinen juurikin tästä vajavaisesta keskittymisestä johtuen ja Orion tuli hassussa kulmassa alas, vaikka muuten mitään vikaa ei ollutkaan.
      “Again”, Alana kuitenkin käski. Kiusasiko nainen minua tahallaan, kun kukaan muu ei ollut joutunut tulemaan verryttelyestettä uudestaan?

      Seuraavan tehtävän ohjeistettuaan jäin seuraamaan kolmen muun ratsukon suorituksia. En tuntenut heistä yhtäkään, en edes tiennyt. Expert tasolla oli hiukan yksinäistä kilpailla Hallavan lipun alla.
      “Next”, kuului taas Alanan kärkäs ääni. Olinko ihan vainoharhainen, vai muuttuiko Alanan ääni joka kerta, kun hän puhutteli minua? Nostin laukan ja ohjasin Orionin keskihalkaisijalle. Herättelin oria puolipidättein, jotta sain sen kääntymään tiukasti pitkälle sivulle. Hyppyyn en ehtinyt valmistella Orionia niin kuin olisin itse toivonut. Alana kyllä huomasi sen, kun Orion hyppäsi taas liian läheltä estettä. Perhana, siitä oli tullut tapa. Seuraavan kulman ennen lilaa estettä ratsastin niin tiukaksi, että Alana sanoi: “Tämä on estetunti, pyörivää aktiivista laukkaa, no pirouettes.” Hän oli tässä ihan oikeassa. Lila pysty ylittyi kuitenkin jouhevasti ja Orion pärskähti alastulon jälkeen tyytyväisyydestä. Alana ei kommentoinut.

      Tehtävät sujuivat Orionin kanssa loppujen lopuksi ihan hyvin. Kristianinkaan en ollut kuullut kertaakaan valittavan ventovieraille katsomossa. Valmennuksen lopuksi Alana antoi meille mahdollisuuden hypätä ratana tunnin aikana käydyt tehtävät. Mietin hetken, että viitsinkö tehdä itseäni naurunalaiseksi, mutta päätin kuitenkin suorittaa radan. Ongelmia ei tullut, puomeja ei tippunut, eivätkä ne edes kolisseet. Suoristamisissa ei ollut valitettavaa ja Orionin laukka pyöri pieniä innostuspyrähdyksiä huolimatta tasaisemmin kuin höyryjuna. Alanan sanoin suoritus oli siis: “Nice.”

      Valmennuksen lopuksi Alana kiersi antamassa kaikille ratsastajille palautetta. Itse en kuunnellut paskaakaan mitä hän sanoi minulle. En edes katsonut häntä päin. Hymähtelin vain poissaolevasti ja odotin, että nainen häipyisi silmistäni. Keskimäärin hän oli luonani lyhyemmän aikaa kuin kenenkään mun luona, joten epämukavuuden ja inhon tunne oli varmasti molemminpuolinen. Hyvä.

    • #50770 Vastaa
      Zaida
      Vieras
      • Postauksia: 282
      • Kisatykki

      29.3.2020
      Zaida Yliluoma – Fight for Flash (medium)
      2021 sanaa

      Maisemat vaihtuivat ikkunassa vilisten lumen täplittämistä pohjoisen pelloista kellertäviin edelliskesän ruohotilkkuihin ja lehtimetsiin. Zaidan silmäluomet olivat painua väkisinkin kiinni ja ajatus siitä, että viikon päästä joutuisi heräämään vielä aikaisemmin, ei juuri houkutellut. Tunnelma Lehtiksen hevosrekan takapenkillä oli varsin unelias mutta iloinen, ettei otettu lukuun Ririn surkeaa musiikkimakua. Tälläkin hetkellä radiosta pauhasi täysillä 90-luvun rokkia, joka ei varsinaisesti ollut Zaidan lempikuunneltavaa. Tasainen jumputus taustalla teki uneliaaksi, mutta pian ei enää olisi aikaa nukkua, sillä navigaattorin mukaan Hallavaan olisi matkaa enää puolisen tuntia. Viereisillä penkeillä istuneet Inari ja Rosa eivät hekään näyttäneet erityisen pirteiltä, mutta Zaida oli varma, että hekin olivat pohjimmiltaan innoissaan tulevasta estevalmennuksesta.
      “Oonko mä ainoo jota jännittää ihan sairaasti?” Rosa tiedusteli selvästi hermostuneena, mikä sai Inarin havahtumaan unestaan. Tyttö katseli selvästi yllättävästä keskeytyksestä hölmistyneenä ympärilleen ja hieraisi sitten silmiään. Zaida ei voinut olla naurahtamatta hieman.
      “Et!” Zaida vakuutti, sillä hänenkin vatsanpohjassaan oli lennellyt perhosia jo edellisillasta asti, vaikka oikea kilpailu olisikin vasta viikon päästä, “ei olla hypätty kunnolla ikuisuuteen ja se valmentajakin oli joku huipputason kenttäratsastaja!”
      “Miten niin joku? Etkö sä oikeesti oo ikinä ennen kuullut Alana Gwylnistä? Tai sen isästä, Marcuksesta?” Rosa näytti selvästi järkyttyneeltä siitä, että Zaida ei kovinkaan ahkerasti seurannut ratsastusmaailman kuumimpia juoruja. Tyttö tyytyi vain hymähtämään pahoittelevasti ja kohauttamaan olkiaan.
      “Mä oon kuullut, nimittäin sen, että se on kuulemma ihan super tiukka! Osaava, mutta ei kuulemma jakele turhia kehuja”, Inari tiesi kertoa kauhistuneena. Zaida säikähti totaalisesti kuultuaan valmentajan luonteesta.
      “Apua! Enhän mä nyt sen eteen voi mennä jollain russ-ponilla!” hän kauhisteli, vaikka Fosse olikin rodustaan huolimatta maailman ihanin ja yllättävän tasokaskin esteponi.
      “No niin, eiköhän kaikki nyt rauhoituta, hyvin se valmennus menee, teillä on kuitenkin kaikilla paljon kokemusta ratsujenne kanssa!” Riri toppuutteli rekan ratista ja kääntyi liikennevaloissa hymyilemään tsemppaavasti takapenkkiläisille.
      “Sitä ei voi tietää, mutta ainakin päästään kurkistamaan etukäteen vihollisen leiriin!” Inari selitti innokkaasti viekas ilme kasvoillaan, “me voidaan tarkkailla meidän muita ryhmäläisiä ja niiden heikkouksia, ja käyttää sitten tietoja hyväksemme voittaaksemme kisassa!” Zaidaa nauratti Inarin ajatukset, sillä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan asiaa siltä kantilta. Niinpä hän painoi mieleensä, että pitäisi muita saman valmennuksen ratsukoita tarkasti silmällä.

      Ei kestänyt kauaakaan, ennen kuin hevosrekka pysähtyi Hallavan parkkipaikalle ja hevoset otettiin ulos varustamista varten. Samassa valmennuksessa ratsastaville Inarille ja Zaidalle meinasi tulla hieman kiire satuloida ratsunsa, mutta vasta iltapäivän valmennukseen osallistuvalla Rosalla ei ollut mikään kiire. Onneksi Zaida oli mestari varustamaan poneja kiireessä ja hänen onnistui taluttaa Fosse Hallavan kentän portista sisään täsmälleen aikataulussa. Alkukäyntien aikana Zaidalla oli hyvin aikaa tarkkailla muita ratsukoita. Oli helpottavaa huomata, että mukana oli Danan lisäksi myös toinen vuonohevonen. Yksi hallavalaisista, ystävällisen näköinen blondi, sen sijaan ratsasti suloisella suomenhevosella. Oli siis ollut väärin ajateltu, että kaikki valmennuksen hevoset olisivat sporttisia puoliverisiä. Zaidasta oli silti mukavaa, että Inari oli samassa valmennuksessa eikä hän joutuisi olemaan ainoa ulkopuolinen hallavalaisten arvioitavana. Heillä ei kuitenkaan tulisi olemaan samaa sanavaltaa kuin itse valmentajalla, joka seisoi viimeisen päälle laittautuneena kentän keskellä. Alana Gwyln näytti siltä, kuin hänet olisi repäisty Hallavaan suoraan jonkin varustelehden sivulta. Esitellessään itsensä hän kuulosti varsin mukavalta ihmiseltä, mutta Zaida ei silti suostunut vielä luopumaan ajatuksesta, että hänet ja Fosse tultaisiin seuraavan tunnin aikana suunnilleen haukkumaan maanrakoon.
      “Pienenä varoituksen sanana täytyy mainita, etten oo puhunut pitkään aikaan suomea, mutta kysykää ihmeessä jos ette ymmärrä jotain!” Alana lopetti esittelypuheensa. Zaida jännittyi saman tien ja katsoi merkitsevästi Inariin, joka arvasi heti mitä tyttö ajatteli: tultaisiinkohan tästäkään valmennuksesta selviämään ilman kielellisiä ongelmia. Åke sentään tunsi Zaidan jo monen vuoden takaa, mutta Alana oli tytölle täysin vieras valmentaja, vaikka täytyi ottaa huomioon, että nainen puhui suomea varsin sujuvasti. Zaidan englannin taidot olivat myös huomattavasti paremmat kuin ruotsin, vaikka hän ei todellakaan loistanut kielissä. Tyttö kumartui taputtamaan Fossea ja lupasi sille, että yrittäisi edes ratsastaa kiitettävästi, jos valmentajan kanssa kommunikointi ei sujuisi.

      Alanan kierrettyä kyselemässä kaikkien nimet oli aika aloittaa itsenäinen alkuverryttely. Zaidan ennakkoluulot alkoivat pikku hiljaa särkyä, sillä valmentaja vaikutti pohjimmiltaan mukavalta, olihan hän kehunut Fosseakin suloiseksi. Poni tuntui melko jännittyneeltä, eikä tuulinen alkukevään sää yhtään auttanut asiaa, kun ympäri ämpäri tallipihaa leijaili tuulen voimasta viime syksyn kellastuneita lehtiä. Zaida yritti saada Fossea rennommaksi ratsastamalla paljon ympyröitä ja kaarevia uria käynnissä. Ponia tuntui kovasti kiinnostavan myös muut ratsukot eikä se oikein suostunut keskittymään itse tekemiseen. Zaida yritti ratsastaa mahdollisimman kaukaa muista ja tehdä useita puolipidätteitä saadakseen ratsunsa kuulolle. Jos Fosse oli käynnissä muistuttanut jännittynyttä viulunkieltä, tuntui se ravissa räjähdysvalmiilta ruutitynnyriltä. Ponin oli suorastaan mahdotonta ravata rennosti pitkin askelin, vaan se lähinnä vain pomppi paikoillaan ja protestoi raipasta pienillä pukeilla. Zaidaa nolotti, kun muut kasautuivat jonoksi heidän taakseen, mutta tajusi yllättävän nopeasti, ettei Fosseen kannattanut tuottaa enää enempää painetta, joten tyttö hölläsi hieman ohjista. Silloin jokin loksahti paikoilleen ja poni suostui taas ravaamaan eteenpäin. Onneksi kyseessä ei ollut kouluvalmennus, sillä mitään peräänantoa ei innokkaasti pää pystyssä ravannut poni ollut koskaan tainnut nähdäkään. Ravissakin Zaida käytti hyväkseen ympyröitä ja yritti saada temponvaihteluilla Fossea pehmeämmäksi edestä, sillä se tuntui vain purevan kuolaimeen. Työstäessään laukkaa yritti Zaida muistella Karon aikaisemmin antamia vinkkejä ja tehdä paljon laukka-ravi-siirtymisiä, jotta nostoista tulisi tasaisia. Zaida oli päässyt onneksi alkuviikosta Fossen kanssa mukaan kavalettitunnille ja vaikka innarit ja puomitehtävät eivät olleet sujuneet kovin loistokkaasti, oli tunnilla päässyt taas sen makuun, millaista Fossella oikein oli hypätä. Ratsukon sitä edellinen hyppykerta oli tainnut sijoittua viime vuoden kesälle. Alun perinhän Zaida oli ollut tarkoitus osallistua Bellen kanssa, mutta tamma oli loukannut itsensä tarhassa ja joutunut saikulle, mutta onneksi Fossen kanssa osallistuminen kuulosti Zaidasta jopa varmemmalta idealta kuin Bellen.

      Zaida oli juuri siirtänyt irtoavassa talvikarvassaan jo hieman hionneen Fossen käyntiin, kun Alana ilmoitti ensimmäisen tehtävän olevan valmiina. Kun ratsukot olivat verrytelleet, oli valmentaja parin apukäden kanssa hieman muunnellut esteiden korkeuksia ja sarjavälejä edellisen ryhmän jäljiltä.
      “Ensimmäisenä hypätään tuota pientä puomi-pysty linjaa toisella pitkällä sivulla”, Alana ohjeisti, “hevosilla laukka-askelia tulee neljä ja poneilla annatte sujua viidellä tai tulette hallitusti kuusi. En haluu nähdä pikkuaskelia! Ensimmäinen voi aloittaa.” Zaida katseli, kuinka häntä ennen ratsastaneet suoriutuivat tehtävästä helposti. Myös Inari oli onnistunut saamaan Danan hereille ja ratsukko tuli linjan reippaasti viidellä laukka-askeleella. Valmennuksen aiheena oli suoruus ja linjat, joten Zaida toivoi, että saisi Fossen pidettyä helposti ohjan ja pohkeen välissä eikä ruunalla olisi omia jekkuja mielessään. Poni ryösti laukannostossa hieman, mutta Zaidan onnistui istua tiiviisti satulaan ja lyhentää laukkaa ennen puomia. Laukka rullasi hyvin ja Zaida yritti sovittaa väliin viisi askelta, mutta vauhti pääsi linjan keskivaiheilla hieman hiipumaan, jonka takia Fosse joutui ottamaan vielä yhden pienen askeleen ja lähtemään hyppyyn miltei paikaltaan. Kiitollisena siitä, että Fosse oli pelastanut hänet eikä kieltänyt heti ensimmäiselle esteelle ohjasi Zaida ponin Alanan ohjeiden mukaan heti seuraavalle kierrokselle. Tällä kertaa poni oli paremmin pohkeen edessä ja askeleet sopivat kuten pitivätkin.
      “Hyyyvä”, Zaida kehaisi Fossea ja taputti sitä kaulalle. Alana oli jo selostamassa seuraavaa tehtävää, jota Zaida ei täysin valmentajan selityksestä ymmärtänyt, mutta tajusi homman heti ensimmäisen ratsukon suorittaessa tehtävää. Oikeaan kierrokseen Fosse oli yleisestikin helpompi, joten Zaida sai sen helposti suoristettua esteiden välissä eikä tehtävässä ollut mitään ongelmaa. Zaida sai kiittää onneaan siitä että Fosse vaikutti innokkaalta hyppäämään, sillä aina asian laita ei ollut samoin. He saivat jopa kehuja erityisen tarkasta tiestä, joka sai Inarinkin näyttämään vaivihkaa peukkua Danan selästä. Mitä tiukempi valmentaja, sitä paremmalta tuntuivat kehut. Vasempaan tehtävä ei sitten sujunutkaan niin mallikkaasti, sillä Fosse oli haluton liikkumaan ja pudotti raville esteiden välissä, jolloin tiestäkin tuli kiemuraisempi.
      “Anna pohkeet esteen päällä ja käytä katsetta, niin se tietää mihin ollaan menossa!” Alana opasti ja seuraava kierros sujui näiden ohjeiden avulla jo paremmin. Zaidan katse tuppasi aina valumaan ponin niskaan, se ei ollut mikään uusi ongelma. Tällä kertaa askel ei sopinut niin hyvin ja toinen hyppy lähti taas turhankin läheltä, mutta Alanankin sanoin sillä ei kyseisillä korkeuksilla vielä oikein ollut väliä.

      Kun Alana kertoi seuraavan tehtävän ruotsalaisista oksereista, oli Zaida aluksi hieman hämmentynyt, mutta tajusi nopeasti, mistä oli kyse. Este näytti varsin opettavaiselta harjoitukselta, joten Zaida painoi mieleensä kertoa siitä Karollekin. Ensimmäinen kierros matalilla korkeuksilla sujui varsin hyvin, Fosse hyppäsi innokkaasti ja Zaida muisti katsoa, minne oli menossa.
      “Pidä ylävartalo enemmän pystyssä, nyt sukellat mukaan hyppyyn ja sun on hankalampi pitää tasapaino ja ottaa hevonen kiinni esteen jälkeen”, Alana huomautti. Zaida ei ollut tullut edes ajatelleeksi koko asiaa, mutta oli totta, että Fosse pääsi jostakin syystä aina esteen jälkeen kiihdyttämään. Yllätyksekseen Zaida huomasi jopa pitävänsä Alanan opetustyylistä, sillä tämän nostaessa esteitä varsinaiseen kisakorkeuteen eli 80 senttiin ei tyttö olisi malttanut odottaa pääsevänsä korjaamaan ongelmaa. Kun hän sitten ratsasti ensimmäistä pystyä kohti, tuntui este pienen Fossen selästä yllättävän isolta. Zaidalla ei ikinä ollut ollut rimakammoa, mutta Fossen kanssa kyseisistä korkeuksista ei ollut lähes ollenkaan kokemusta. Jo ensimmäiselle esteelle Zaida epäröi, mutta Fosse tiesi jo mitä tehdä ja auttoi ratsastajansa esteen toiselle puolelle. Okserille Zaida sen sijaan ohjasi niin vinoon, ettei ponilla ollut mitään mahdollisuuksia hypätä niin huonosta paikasta, vaan se juoksi esteen ohi.
      “Katso keskelle estettä! Kunhan sulla on tempo kunnossa ja tiedät minne oot menossa, hoitaa poni hyppäämisen sun puolesta”, Alana tsemppasi, joten Zaida veti syvään henkeä, kokosi itsensä ja ohjasi Fossen tehtävälle uudestaan. Tällä kertaa Fosse tiesi, että ratsastajakin oli menossa mukana, joten se päätti hieman huvitella lähtemällä hyppyyn turhankin kaukaa ja leiskauttaa jättimäisellä loikalla esteen yli. Zaidan onnistui onneksi mukatua Fossen liikkeisiin mutta pitää ylävartalo pystyssä, jolloin esteen jälkeen hänen onnistui heti hidastaa poni sopivaan vauhtiin.
      “Hyvä! Nyt oli istuntakin huomattavasti parempi”, Alana kehui. Onnistuneet hypyt saivat Zaidan kuuntelemaan innostuneena seuraavan tehtävän ohjeistusta. Suoruutta testattaisiin seuraavaksi kavalettisarjalla, joka ei kuulostanut Zaidan korvaan kovin houkuttelevalta ottaen huomioon sen, miten kavaletit olivat alkuviikosta sujuneet. Onneksi ensimmäisellä kierroksella apuna olisivat pehmopuomit, joita Fosse oli kuitenkin jo alkutunnista kyttäillyt. Tehtävälle tultiin ensimmäisellä kierroksella sisään ravissa, mutta Zaidalla oli täysi työ Fossen pitelemisessä, ettei poni olisi vain rynnännyt laukalle. Kuten oletettu, Fosse näytti hieman järkyttyneeltä pehmopuomeista, mutta loikkasi lopulta ensimmäisen esteen yli suurella raviaskeleella kuin hirvi. Sen jälkeen Zaida muistutti sitä laukasta raipalla ja loput kavaletit sujuivat melko kiitettävästi, vaikka tie olikin hieman kiemurainen. Ratsukon onnistui kuitenkin pysyä pehmopuomien linjaaman tien sisällä. Kun sama tehtävä tultiin laukassa, oli Fossea helpompi ohjata suoraan, kun vauhtikin oli nopeampi. Toisesta kierroksesta Alanalta irtosi jo hieman kehuja, mutta kolmannella kerralla, kun pehmopuomit oli otettu pois, ajautuivat Zaida ja Fosse viimeiselle esteelle hieman vinoon, vaikka tie olikin aluksi ollut suora. Toiseen suuntaan lähestyminen oli huomattavasti lyhyempi ja samalla myös vaikeampi. Ensimmäisillä kierroksilla Fosse valui taas tehtävän aikana vinoon, mutta kun Alana käski Zaidaa lyhentämään toista jalustinta reiällä, jotta hän istuisi suorassa, sujui viimeinen kierros jo yllättävän helposti. Tyytyväisenä Zaida taputti innokkaasti pärskivää Fossea kaulalle.

      “Lopuksi halukkaat voi vielä tulla nämä kaikki esteet ratana! Aloitatte vasemmasta kierroksesta pysty-okseri-linjasta, sitten vaihdatte laukan joko suoraan tai ravin kautta ja tuutte saman oikeeseen kierrokseen. Lopuksi vielä toi kavalettilinja pitkällä lähestymisellä”, Alana selitti huitoen samalla käsillään joka suuntaan. Fosselta ei ollut vielä puhti loppunut ja Zaidakin halusi vielä näyttää osaavansa kyllä hypätä vähän isompiakin esteitä, joten hän ilmoittautui halukkaaksi. Onneksi joku hallavalainen ratsasti radan ensimmäisenä ja havainnollisti Zaidalle tiet vielä käytännössä. Omalla vuorollaan tyttö antoi Fosselle napakat laukkapohkeet ja muisti suoristaa sen ennen ensimmäistä pystyä. Jo esteen päällä Zaida suuntasi katseensa okserille, jolle Fosse pääsi hieman kiihdyttämään, mutta vaikka tyttö hieman sukelsikin hyppyyn, ehti hän saada Fossen kiinni ja raville, sillä lennosta ei ruuna laukkaa vaihtanut. Oikeaan kierrokseen tie oli hieman haparoiva, mutta okserille Zaida ajoi eteen, joten hyppy onnistui yllättävän hyvin. Kavaleteille Fossea sai taas kunnolla pidättää ja vaikka ratsukko lopussa hieman valuikin sivuun, oli Alanakin tyytyväinen suoritukseen. Zaida taputti Fossea kunnolla ja antoi ohjien valua pitkiksi käynnissä, kunhan oli ensin ravannut pari kierrosta eteen-alas. Kun kaikki halukkaat olivat hypänneet radan, tuli Alana vielä antamaan loppukäyntejä käveleville ratsukoille palautetta.
      “Sä sait hyvin korjattua oman ratsastuksen ongelmakohtia tän valmennuksen aikana”, Alana analysoi. Zaida ei voinut olla hymyilemättä kehuista. “Tunnet selvästi ponisi hyvin ja teillä on hyvä yhteinen harmonia. Oot myös tosi sinnikäs, jonka huomasin moneen otteeseen! Kannattaa kotona harjoitella just tollasta samanlaista kavalettitehtävää vaikka ihan vaan puomeilla, siinä huomaa helposti jos istuu vinossa. Muista myös tarkistaa jalustimet saman mittaisiksi. Ja tsemppiä vielä kisoihin!” Zaida ei tiennyt, olisiko pitänyt vastata jotain, joten hän tyytyi vain nyökkäilemään mukana. Alanan lähdettyä kommentoimaan seuraavan ratsastajan suoriutumista valmennuksessa huomasi Zaida Inarin viittovan häneen päin. Tyttö yritti selvästi elekielellä kysyä, miten valmennus oli sujunut. Zaida näytti hymyillen peikkuja, ja samoin teki Inari. Tyttö kumartui vielä taputtamaan hikistä Fossea kaulalle, mikä sai ponin pärskähtämään tyytyväisenä. Valmennus ei ollut onneksi lisännyt paineita, vaan saanut Zaidan odottamaan ensi viikon kisoja kahta kauheammin!

    • #50786 Vastaa
      Inari
      Vieras
      • Postauksia: 282
      • Kisatykki

      29.3.2020
      Inari Roihu – Oxeye daisy (medium)
      814 sanaa

      Matka Hallavaan sujui uneliaissa merkeissä. Vaikka viime vuoden ahkera valmentautuminen oli totuttanut pitkiin päiviin ja hevosrekan takapenkillä kerrattuihin ranskansanoihin, oli silti myönnettävä ettei ollut helppoa osallistua isoihin kisoihin näin pohjoisesta. Matkat olivat väkisinkin pitkiä ja pelkästään yhden valmennus viikonlopun aikana tuli helposti istuttua monen monta tuntia autossa. Onneksi olin nähnyt Ririn kippaavan tallituvassa kurkkuunsa useamman kupin kahvia ennen lähtöä. Hän tuskin nukahtaisi rattiin, vaikka me muut nuokuimmekin puoliunessa. Olin onnellinen siitä, että Zaida oli rustannut epäröimättä nimensä valmennukseen lähtijöiden listaan. Nyt minulla olisi tuki ja turva samassa valmennusryhmässä. Takaisintulomatkalla voisimme sitten yhdessä puida fiiliksiä siitä kuuluisasta Alana Gwylnistä ja valmennuksen tehtävistä.

      Perillä huokaisin helpotuksesta. Hallavan pihassa vilisi kaikenlaisia ratsuja poneista hevosiin, eikä paikka vaikuttanut mitenkään yltiö fiiniltä. Olin varautunut siihenkin ja koittanut valita satulahuopien joukosta jonkun joka ei ollut kulahtanut tai maastoreissun jäljiltä kurassa. Zaidan perässä talutin Danan kentälle, vieläpä tismalleen ajallaan. Silmäilin huolellisesti ympärilleni. Paikallinen suokki seisoi muutaman seisoi muutaman metrin päässä Zaidasta ja Fossesta. Mielenkiintoisen päämerkin omaava voikko ja ruunikko hevonen ratsastajineen taisivat myös olla Hallavalaisia, ja vuonohevonen. Täälläkin oli vuonohevonen! Jos olisin kehdannut olisin osoittanut sormella Zaidalle, mutta päättelin hänen älyävän sen luultavasti itsekin. Vilkaisin kentän laidalle jossa Riri nosti peukut pystyyn. Hymyilin tai ehkä se oli enemmän irvistys, kyllä me selvittäisiin.

      Alana näytti juuri siltä miltä olin Veronican ja Rosan tarkan kuvauksen perusteella kuvitellutkin. Mallia muistuttava blondi aurinkolaseineen ja takuulla uusimpaan hevosvarustemallistoon käärittynä. Toivoin vain etteivät ihan kaikki huhut pitäisi paikkaansa. Muuten saattaisimme Danan kanssa olla pahassa pinteessä yllättävän pian. Siinä vaiheessa kun Alana selitti puhuneensa viime aikoina hyvin vähän suomea ja kehotti kysymään jos tulisi epäselvyyksiä, koin pienen ylpeyden hetken. Olinhan selvinnyt lukuisia kertoja kotitallilla Åken ruotsinkielisistä valmennuksista. Tämä ei voisi olla kovin vaikeaa. Alanan mulkaisu sai minut kuitenkin lyyhistymään takaisin sen millin-pari, mikä olin selkääni suoristanut. Hän ei ehkä pitänyt poneista. Tai sitten minä kuvittelin omiani. Ihminenhän saattoi jännittäessään nähdä vaikka harhoja. Aurinkolasien sangoista heijastunut valonsäde oli varmaan vain osunut naamaani, uskottelin itselleni.

      Itsenäinen verryttelyn alkaessa koitin ratsastaa Danaa alusta asti riittävän reippaaksi. Olisi kamalaa jos tiet jäisivät kiemuraisiksi ja hypyt löysiksi sen takia, että Dana olisi liian hidas. Onneksi tamma tuntui olevan hyvin kuulolla. Luultavasti uusi ympäristö ja ympärillä pyörivät vieraat hevoset toimivat piristysruiskeena. Pitäisi kuitenkin varoa ettei Dana pääsisi turhan pirteäksi. Sekin osasi rauhallisesta olemuksestaan huolimatta pistää ranttaliksi jos liikaa paineistin, sähläsin tai hetki vain sattui olemaan otollinen muutamalle vauhdikkaammalle lähdölle. Sitä en halunnut tänään nähdä. Mieluummin kotona tutulla ja turvallisella torstain estetunnilla kuin huipputähden valmennuksessa. Taivutin Danaa huolellisesti sisäpohkeen ympäri voltilla. Se tuntui pelottavan hyvältä ratsastaa. Tässä olisi hyvät lähtökohdat kouluvalmennukseen hymähdin mielessäni ja keskityin ratsastamaan ratsuni syvälle kulmaan. Ympyröiden lomassa ehdin kertaalleen vilkaista myös Zaidan ja Fossen suuntaan. Poni näytti, no tavalliselta Fosselta, mutta ihailin miten hyvin Zaida osasi sillä ratsastaa.
      “Valmistelkaa, suoristakaa, ei saa tulla vinossa, kulmia ei oiota”, Alana ohjeisti ensimmäistä oikeaa tehtävää. Me todella jouduttaisiin töihin. Keltaiset pystyt olimme suorittaneet onnistuneesti. Alana oli kyllä napauttanut samantien, että oli mahdotonta ohjata hevosta radalla eteenpäin jos tuijotti sen niskaa. Purin huulta, miten saattoikin olla niin vaikeata toteuttaa yhtä yksinkertaista ratsastuksen peruspilaria. Katselin hermostuneena muiden suorituksia seuraavana oli meidän vuoro. Nostin laukan ja koetin katsoa tiukasti eteenpäin. Kohti keltaista pystyä. Dana ei luisunut keskihalkaisijalla vinoon, hyvä. Painoin sisäpohkeen kiinni sen kylkeen. Pieni puolipidäte ja suoraan kohti estettä. Keltainen este ylittyi isolla loikalla. Ei se ihan siisti ollut, mutta ainakin ilmavaraa riitti. Sitten piti ratsastaa kulmaan. Tuijotin tiukasti seuraavalle esteelle. Sisäpohje, sisäpohje, se poni oli pakko saada sinne kulmaan. Yrityksestä huolimatta kulma jäi vajaaksi ja lähestyminen vinoksi. Yritin vielä viime hetkellä korjata lähestymistä, mutta ei se tainnut paljoa auttaa. Liilalle esteelle tuli asiallinen hyppy, mutta näin kyllä miten Alanan suupieli kiristyi. Se ei ollut suora ja huolellinen tie sen tiesin itsekin.
      “Nyt ei nyt kyllä ollut kunnon kulma eikä suora tie. Sun pitää muistaa muutakin kun nakuttaa sillä sisäpohkeella. Paino ja lantio, äläkä unohda ohjaa kokonaan. Uudestaan”, Alana käski ja mä katselin nolona Danan raidallista pystyharjaa. Pitäisiköhän sitä vielä hiukan siistiä ennen ensimmäistä osakilpailua. Paitsi sitten muistin, että mun ei pitänyt tuijottaa hevosen niskaa. Nostin katseeni ja nyökkäsin lyhyesti merkkinä siitä, että ymmärsin annetut ohjeet.

      Uusi yritys sai sisuuntumaan. Toista kertaa en haluaisi joutua uusimaan huonon lähestymisen takia. Siihen kulmaan ja liilaan esteeseen piti nyt keskittyä. Ups, eikä unohtaa ratsastaa muuallakaan. Napakalla pohkeella Dana suoristui keskihalkaisijalla. Keltainen pysty. Okei katse eteenpäin ja hyppy yli. Vähän turhan läheltä, mutta puomit eivät onneksi kolisseet. Sitten enää kulma ja liila este. Paino, pohje, tasainen tuntuma. Dana ei oikaissut kulmassa. Nyt tamma tuli liilalle esteelle oikeasti suorassa. Se teki reilun loikan yli ja vasta etukavioiden osuessa puruun vedin reilun henkäyksen happea. Ei hassumpi kai?
      “Noniin sehän oli jo hyvä. Nyt oli katse eteenpäin ja hevonen tuli suorassa esteelle. Pääsit hyvin hyppyyn mukaan”, Alana nyökkäsi tyytyväisenä. Taputin Danaa kaulalle ja vilkaisin Zaidan suuntaan. Tyttö virnisti kannustavasti. Jos Alanakin oli sanonut, että se oli hyvä silloin sen täytyi olla. Eiköhän me tästä valmennuksesta selvittäisi, ensimmäisen epäonnistumisen voisi varmaan pistää alkukankeuden piikkiin. Niin ainakin toivoin.

    • #50794 Vastaa
      Alva Ainio
      Valvoja
      • Postauksia: 102
      • Perus pullaponi

      Hyvin mennyt estevalmennus? 29.3
      Alva ja Hauska, medium

      Voi kiesus. Nyt tästä ei ainakaan tulisi yhtään mitään, ajattelin huomatessani vähintäänkin jostain viimeisimmästä Ratsastaja lehden kuvauksista tarpovan naisen. Alana Gwyln tepasteli vienosti hymyillen aurinkolasit nenällään kohti kentän keskustaa. Hauska pärskähteli allani, kun tuijotin aloituspuhetta pitävää huippu kenttäratsastajaa, joka toimi tänään valmentajanamme. Aamu oli mennyt selvästi vähän liiankin sankassa sumussa. Olin nukkunut pommiin ja ehtinyt tallille vasta kymmenen minuuttia ennen koko valmennuksen alkua. Pyöräillessäni hätäpäissäni paikalle olin soittanut Rhealle, ja pyytänyt tyttöä hoitamaan tamman minulle kuntoon. Rhea oli suostunut naureskellen huonolle herätyskellolleni ja luovuttanut Hauskan minulle kentän laidalta, jääden itse seuraamaan tyytyväisenä minun sähläämistäni. Nyt Rhea näytti peukkuja kentän laidalla roikkuessaan ja minun oli pakko irvistää takaisin. Hieroin hanskaan verhotulla kädelläni silmiäni ja yritin terästäytyä. Minulla oli valmennus ratsastettavana. Estevalmennus kaiken lisäksi.

      Alkuverrytelyssä Hauska ei millään tuntunut keskittyvän minun apuihini, vaan kaikkeen muuhun mahdolliseen. Erityisesti pieni sympaattisen näköinen poniruuna kiinnosti tammaa selvästi. Katselin vaivihkaa muiden hallavalaisten ratsastusta. Emily ja Molly meni tapansa mukaan hyvin, Nio ja Virma samoin. Maisalla taisi olla vielä vähän hakemista Savun kanssa, mutta ihan mukavasti heilläkin näytti menevän. Hauska tunki jälleen ulkopohjettani vastaan joten päätin taivuttaa tammaa ihan reippaasti vastataivutuksilla. Suokki taipui joten kuten ja minua suoranaisesti hirvitti. Miksi ihmeessä olin mennyt osallistumaan estevalkkaan? Tätä kysymystä toistelin kerta toisensa jälkeen päässäni nostaessani pääty-ympyrällä laukkaa. Kyseisessä askellajissa tamma oli tapansa mukaan menossa ja reippaasti, ja muutaman toiston jälkeen alkoi tuntua jo ihan hyvältä. Alana oli alussa katsonut meitä vähän hassusti. Mitä luultavammin se johtui jotenkin vähän stereotyyppiseltä vaikuttavasta suokista ja selässä istuvasta blondista, joka ei loppujen lopuksi tiennyt yhtään mitä oli tekemässä. Kai meidän sitten piti näyttää vaikeamman kautta mistä meidät on tehty.

      Verkkahypyt meni kumman hyvin verrattuna tuuliviirina tavoin suuntaa vaihtavaan mielialaani. Sain kommenttia, yllätys yllätys vähän turhankin reippaasta vauhdista. Neljän askeleen välit meni oikein hienosti vain kolmella jätti askeleella, jos alla puhisi yli innokas suomenhevonen. Seuraavan tehtävän kuullessani rauhoittelin itseäni sekä Hauskaa. Kai se ihan hyvin menee jos vaan muistaa ratsastaa, hoin itselleni. Laukka nousi helposti käynnistäkin ja ohjasin tamman ensimmäiselle esteelle. Kulma oli ehkä vähän loiva, mutta muuten hyvä. Sisäpohje, sisäpohje, kulmaan asti. Hyvä hyppy ja seuraava puolikas tehtävää. Kohensin asentoani ja nostin päätäni, Alana seisoi kädet rennosti kyljillään nurkassa ja tarkkaili haukan katseellaan suoritustamme. Alva älä nyt mokaa! Kulma oli tällä kertaa hyvä ja keltainen pysty meni helposti yli. Hitto vieköön, huono tie ja lilan pystyn ylä puomi kolahti alas.
      ”Hypyt oli ihan hyviä, kulmissa parantamisen varaa. Again”, Alana tokaisi. Tunsin kuinka häpeän puna poltteli poskiani. Olin ollut jo ennen valmennusta tietoinen, että näin tulisi luultavasti käymään edes kerran, mutta silti epäonnistuminen tuntui karvaalta. Ohjasin Hauskan uudestaan keltaiselle pystylle.

      ”’…Hyvä suoristus jo kulmasta, tasainen tuki, ja katse eteen. Tää on ihan normaali este, jos te ratsastatte normaalisti. Jos sua pelottaa, hevosta pelottaa. Simple”, Alana ohjeisti seuraavan tehtävän. Blondi asettui jälleen samaan nurkkaan valvomaan tekemistämme ja katselin kuinka Lehtovaarasta tullut vuonohevonen ratsastajineen suoritti. Ratsukko suoritti radan tasaisen reippaasti ja seuraavaksi Alana käski minut ratsastamaan tehtävää. Valmentaja oli varoitellut ruotsalaisille tehtävistä hypyistä, mutta tehtävä meni meidän osalta oikein mallikkaasti, minun ollessani jo tottunut Hauskan isoihin loikkiin.
      ”Good. Next time, pehmeämpi käsi ja istu syvemmälle satulaan. Et voita hevosen kanssa vetokilpailua. Nio ja Virma seuraavaksi”, Alana antoi palautetta. Eikö good ollutkin loppupeleissä ihan hyvä kommentti kyseiseltä naiselta? Taputin Hauskaa kiitokseksi kaulalle ja ohjasin sen jälleen kavalettien viereen pois seuraavan ratsukon tieltä. Tamma haisteli vihreitä puomeja hetken ja pärskähti sitten. Kavaletit olivat hassusti lomittain, enkä ollut aikaisemmin nähnyt tuollaista tehtävää. Mitäköhän Hauskakin sanoisi?

      Loppu valmennus oli suorastaan nappi suoritus, jos vertasi aamun tapahtumiin. Kavaletit menivät ihan mukavasti pientä kiemurtelua lukuun ottamatta eikä viimeinen ratakaan ollut pahempi suoritus. Jäähdyttelyt hoidin eteen-alas pääty-ympyröillä, jossa Hauska venyttikin oikein mallikkaasti kaulaansa. Hidastaessani sopivasti käyntiin marssi Alana vierellemme jakamaan näkemyksiään.
      ”Teillä meni kokonaisuudessaan pretty good. Tunnet selvästi ratsusi hyvin ja osaat sen temput arvata ennalta. You should treenata kulmia ja lähestymisiä esteille”, nainen kehotti. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi ja käänsin katseeni kentän portille. Seuraavan ryhmän ratsukoita valui hiljaksiin jo kentälle verryttelemään ja totesin Hauskankin olevan riittävästi loppuverkattu. Osku hörisi tullessaan portille ja virnistin Ruskalle, joka seisoi ohjissa. Maisa luovutti Savun Seelalle ja minä lähdin Rhea kintereilläni talliin hoitamaan uskollisen ratsuni tällä kertaa ihan itse pois. Kyllä meistä ihan hyvä esteratsukkokin tulisi, kun vain saataisi vähän treeniä alle.

    • #50797 Vastaa
      Seela
      Valvoja
      • Postauksia: 101
      • Perus pullaponi

      Huippuherkkää ja kielimuuria – TT-kisoihin estevalmennus 29.3

      Olin vetänyt tallitakkini hupun päähäni. Nyt ei ihan hirveästi huvittanut kulkea omilla kasvoillani. Tosin tallilla kaikki olivat innoissaan valmentajastamme, Alanasta. En osannut ihannoida oikein huippuratsastajia. En ehkä kuitenkaan ollut niin true heppatyty. Oikeastaan usein en edes tunnistanut nimiä, josta puhuttiin. Ehkä joskus pitäisi perehtyä enemmän niihinkin.
      Luotin siihen että tallilla tuskin kukaan oli nähnyt uutista, tai ketään ei varmasti asia niinkään kiinnostanut. Kukaan muu kuin Kassu, Nio ja Lily tiesi että kaipailin Nikon perään, ja olevani sinkku. Muita tuskin asia liikutti yhtä vähän, kuin minua heidän viime yön unet. Silti asia tuntui hävettävältä, ja epäonnistuneelta.

      Annoin kyynärvarsieni nojata polviini. Jos joku olisi halunnut kuvailla istuma-asentoani kentän yleisössä, se olisi ollut miehet saunassa tai penkkiurheilun parissa. Urheiluahan tässä katsoin ei siinä mitään. Maisa ratsasti Savulla hiki otsalla valmennuksessa. Omat hikipisarat alkoivat muodostua otsalla nähdessäni tehtävät. Valmentajat tunnetusti eivät vaihtaneet niitä tasosta huolimatta. Viime hyppykerralla Savulla emme päässeet esteelle suoraan millään. Aina nappasimme pari sivu hyppelyä ennen estettä.

      Ei auttanut itku markkinoilla tai kotiin lähtö. Heitin tuulitakkini kentän laidalle, ja lähdin kapuamaan Savun kyytiin.
      ”Teillähän meni loppua kohden ihan tosi hyvin!” Hymyilin Maisalle tullessani tsekkaamaan jalustimia, tytön pidellessä ponia paikallaan.
      ”Oli kyllä työtä, eikä helpolla päästy. Oli silti ihan huippu hyödyllistä”, tuo hihkutti tyytyväisenä.
      Maisa oli tosi mukava, eikä mua harmittanut jakaa hevosta ollenkaan tuota kilpailuissa. Kaiken kaikkiaan tuo oli vaaleanpunaisten hiuksineen todella kelpo tyyppi. Ehkä joskus pitäisi tutustua vielä paremmin, kuin vain hevosen viemisen merkeissä.

      Savu tuntui jo vähän väsähtäneeltä, ja tuntui tyytyväiseltä saadessaan kävellä pidemmällä ohjalla. Kentälle vilisi uusia ratsukoita, joita ruuna mielellään tervehti pienellä hirnahduksella. Ciara ja Valerakin saapuivat kentälle hienoissa uusissa varusteissaan. Tunsin pientä kateutta tällä hetkellä hepasta. Olisin mennyt sata kertaa mieluummin vaikka Valeralla kuin Savulla. Savu vaan tuntui hankalalta, ja asenteeni oli ihan perseestä. Vilkaisin kentän reunalla menoa seuraavaa Aleksia. En voisi tuottaa miehelle pettymystä, sillä olihan Savu Hallavan omia kasvatteja ja minä olin saanut kunnian nostaa Savua metrin radoille. Huokaisin syvään, sillä en tosiaankaan halunnut tuoda pettymystä Aleksille, enkä Ciaralle iloksi.

      Okei täytyi perua sanani. Savu tuntui verkassa todella hyvältä. Vaikka verkkahyppy jouduttiinkin uusimaan, tuntui että allani oli viritetty, mutta varma hevonen. Oliko Maisa todellakin saanut hepan ratsastettua niin hyvin, vai keskityinkö minä ensimmäisen kerran kunnolla? Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, Savu oli vauhdissa. Ruuna tuntui kuuntelevan pienimmätkin puolipidätteet istunnalla, ja tiukat käännökset eivät tuottaneet meille ongelmia. Alana kuitenkin ei ollut tyytyväinen meidän hyppyihimme. Savu selvästi vähän epäröi ennen estettä, ja mielellään esteen jälkeen olisi ottanut ritolat.
      Tuntui hieman hassulta hyppyjen osalta. Hevonen tuntui hyvältä ennen estettä, ja esteen jälkeen. Kuitenkin hypätessämme tuntui, että Savu ottaisi varman päälle. Jolloin se hyppäsi hieman epätasapainossa. Alana koitti lyhyesti korjata meitä puoliksi englantia puhuen kädet puuskassa. Sain selvää etten saisi itse jännittää, tai hevonenkaan ei luota itseensä. Loput asiat olivat hepreaa. En pystynyt ratsastaessani tehtävää suodattamaan vierasta kieltä päähäni. Teki mieli huutaa kuin pahempi persu konsanaan tuon puhumaan Suomea kun Suomessa kerran ollaan. Nainen kuitenkin vapautti meidät tehtävästä suoritettuamme ne tarpeeksi hyvin.

      Loppu käynneissä tallustin Savulla Aleksin vierelle, ja pysäytin siihen. ”Tuntui aika hyvältä, että ehkä me ei kaadeta kisoissa kaikkia esteitä.” Hymähdin miehelle, joka taputti Savua kaulalle. ”Ymmärsitkö vai etkö kerennyt reagoimaan Alanan ohjeisiin?” Aleksi kysyi edelleen kuitenkin selkeästi ollen tyytyväinen suoritukseemme. ”Kai tässä pitää myöntää että en ymmärtänyt, ja en kerennyt reagoimaan. Saatiin kuitenkin oikeasti tosi hyviä suoria pätkiä, kokoamista. Hypyt vaain on turhan isoja…” Mutisin hieman tuolle. ”Enkä mä oikein tiedä miten saisin varmuutta Savuun, kun musta ainakin tuntui siltä että olin rento, eikä tehtävä itsessään jännittänyt.” Selostin vielä tuolle pyytäessäni Savun uudelleen käyntiin. ”Ehkä me tarvitaan vaan vähän hyppyjä lisää alle!” Huikkasin miehelle jatkaessamme matkaa.
      Jatkoin kävelyä Savun kanssa, ja vilkaisin yleisössä istuvaa Nikoa. Tuo seurasi katseellaan Ruskaa, mutta vilkaisi pian vähän meitä. Hymähdin tuolle pienesti, mutta tuo käänsi nopeasti katseensa pois. Katseen kääntäminen ei ollut nyt Ciaran takia, se on erilainen. Tämä vaikutti hieman vihaiselta. Nyrpistin kulmiani ja olin kääntämässä Savua kohti tuota, mutta Alana nappasi meidät loppupalaveriin.

      Täytyi myöntää, että jollain hullulla tavalla pidin Alanan valmennustyylistä, niin kauan kuin kielipääni kerkesi suodattamaan ohjeet. Vaikka Alanasta tallikaverina en todellakaan pidä, niin tuon lyhyistä ytimekkäistä ohjeista sain nopeasti kiinni, ja tuntui kuin me puhuisimme samaa lyhennettyä puhetta. Siinä kohtaa kuitenkin kun okserit tulivat kehiin, ja Savun kanssa hyppääminen hankaloitui en vain pystynyt enää suomentamaan englantia päähäni vauhdissa.
      Kaiken kaikkiaan uskon antavani Savulle mahdollisuuden. Ainakin ruuna häivytti juorulehden kamaluudet savuna ilmaan mielestäni.

Luet parhaimillaan 34 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Tie Tähtiin estevalmennus 29.3.

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: