Unnan unelmia

Foorumit Päiväkirjat Unnan unelmia

Luet parhaimillaan 17 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #49952 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Unnan unelmia – tallipäiväkirja

      Unna Kivivaara, tuntiratsastaja

      Viralliselta nimeltään Unna on Ánet Unna Geađgevárri, joka on pohjoisesta pois muutettuaan omaksunut nimekseen suomalaisemman version sukunimestään (Geađgevárri = suom. Kivivaara). Hän yrittää epätoivoisesti häivyttää saamelaisjuuriaan. Hän ei mielestään varsinaisesti häpeä saamelaisuuttaan, mutta pyrkii kaikin keinoin häivyttämään asian todellisen laidan etelässä asuessaan. Kotona pohojisessa hän tietysti on ylpeä juuristaan ja esittäytyy Ánet Geađgevárrina. Nuori nainen yrittää muutoinkin kaikin keinoin häivyttämään kaiken erityisen itsestään.

      Unna on erittäin eläinrakas ja eläimet saavatkin hänen varautuneen kuorensa avautumaan ja hän mieleellään uskoutuukin pehmeäturkkiselle Jassalle tai silkkiturpaiselle hevoselle. Jassa on Unnan koko elämä, eikä itsepäinen lapinkoirakaan voisi kuvitella mitään ihanampaa kuin pörrätä Unnan jaloissa. Jassan lisäksi Unna rakastaa hevosia, siis ihan minkälaisia hevosia tahansa. Vielä aikuisuuden kynnykselläkin nainen mielellään jää rapsuttelemaan hevosia ja tekemään tallitöitä, kunhan sen saa tehdä rauhassa ja ilman ylimääräistä juttelua. Unna kyllä kuuntelee mielellään, mutta ei puhu omista asioistaan.

      Ratsastushistorialtaan Unnalla on kirjava tausta. Hän on ratsastanut ja ajanut pienestä pitäen, mutta lähinnä puskaillen. Kilpailuissa nuori nainen ei muista käyneensä, mikäli kahdeksanvuotiaana suoritettua leirikisaa ei lasketa. Unna on kuitenkin viettänyt lukemattomia tunteja hevosten selässä, muun muassa Issikkavaelluksilla ja maastoillen ristiin rastiin ystäviensä kanssa pohjoisessa.

      Hallavaan Unna päätyi puolivahingossa. Hän teki työnsä puolesta tutkielmaa Pronssijoen harrastusmahdollisuuksista ja törmäsi Hallavan moniin mahdollisuuksiin. Eipä aikaakaan kun Unna löysikin itsensä huokailemassa ihastuksesta hevosten karsinoiden luota, viimeinkin oli mahdollisuus päästä ratsastustunneille ja jos hyvin kävisi, saattaisi löytää jopa ystävän.


      Unnan varustekollaasin varusteet © Mestyn Varuste, Equestrian PRO ja Hembsbury Saddlery.

      Unnan perheestä:
      Vanhemmat Asla ja Gunná Geađgevárri asustelevat Enontekiöllä, hieman Hetan kylän ulkopuolella. He asuvat Aslan lapsuudenkodissa, jossa Unnakin on veljineen syntynyt ja kasvanut. Vanhempien pääelinkeino on perinteisesti poronhoito, mutta myös kylän turisteja tulee joskus kuljetettua poroajelulla. Aslalla ja Gunnálla on myös vanha kyläkoulu, jossa he järjestävät majoitustoimintaa turisteille. Asla ja Gunná harrastavat pienimuotoista lapinkoirakasvatusta, jonka tuotos muun muassa Jassa on.

      Veli Ánde Geađgevárri on huithapeli luonteeltaan ja ruskeine tuikkivine silmineen melkoinen naistennaurattaja. Ánde haistattaa pitkät perinteiselle parisuhdemallille ja harrastaa mielummin irtosuhteita, minkä ehtii. Unnaa viisi vuotta vanhempi Ánde ei voi ymmärtää pikkusiskonsa hevosintoilua, mutta on silti aikoinaan kuskannut Unnaa tallille, naisten takia tietysti. Ánde harrastaa naistennaurattamisen lisäksi myös snowcrossia ja auttelee vanhempiaan poronhoidossa. Synkimmän kaamoksen aikaan Ánde pakenee usein Aasiaan reppureissaamaan.

      Unnan koirasta Jassasta:
      Tutustu Jassaan täällä
      Jassa on luonteeltaan itsepäinen ja vekkuli tapaus. Se on saanut nimensä Jassa (suom. lumiläiskä) läikikkäästä turkistaan, jotka muistuttavat lumiläiskiä. Se on isänsä mukaan yhden ihmisen koira ja äärettömän luotettava, uskollinen ja rakastava omistajalleen Unnalle. Kiltiltä ja kultaiselta emältään Jassa on perinyt reippaan asenteen työskentelyyn. Jassa ei kuitenkaan ole vihainen, se ei vain juurikaan välitä muista ihmisistä, sille on aivan sama, vaikka nämä haihtuisivat savuna ilmaan.

      Jassa rakastaa jyrsiä porkkanoita, kurkkuja tai oikeastaan mitä tahansa se saakaan hampaisiinsa. Se on valitettavan taipuvainen lihomaan, joten kerjäämisestä huolimatta se ei saa juurikaan ylimääräisiä herkkuja. Jassan lempilelu on vaaleanpunainen pupu, jota se mielellään raahaa ympäriinsä. Muiden eläinten kanssa Jassa tulee toimeen hyvin, mutta pompottelua se ei siedä keneltäkään. Jassa pitää kissoista, hevosista ja muistakin eläimistä sukupuoleen ja lajiin katsomatta. Höpsö koira ei vain ymmärrä varoa itseään suurempia eläimiä, tämän vuoksi sillä onkin arpi toisessa korvassaan.

      Hyvä tietää Unnasta:
      – Syntynyt 08.04.1995 Enontekiöllä, Hetan kylässä
      – Virallinen nimi Ánet Unna Geađgevárri, esittäytyy silti Unna Kivivaarana kaikkialla
      – Koulutukseltaan Agrologi, pyörittelee papereita päivät pitkät ja työskentelee pääosin etänä.
      – Ruskeat silmät ja pitkät tummat hiukset, korkeat poskipäät ja äärettömän valkoiset (valkaistu) hampaat
      – Pituutta 158cm, ruumiinrakenteeltaan hoikka
      – Varautuvainen ja ujon oloinen, ei ole ensimmäisenä tutustumassa muihin, kuuntelee mielummin kuin puhuu.
      – Kielitaitona pohjoissaame (äidinkieli), suomi, ruotsi, norja, englanti.
      – Asuu rivarikaksiossa parivuotiaan dominonvärisen lapinkoiransa Jassan kanssa. Jassa kulkee lähes kaikkialla mukana.
      – Rakastaa kahvia ja lohta, ei syö punaista lihaa.
      – Osallistuu Lillillä Tie Tähtiin -kilpailuun.

      Merkit
      kouluratsastus: 10p
      esteratsastus: 6p
      maastoratsastus: 3p
      hoito: 27p
      sosiaalisuus: 24p
      kisat: 2p

      Kilpailut ja palkinnot

      Tie Tähtiin 2020
      Taso easy (HeC&60cm), ryhmä Karhukopla

      1. Osakilpailu Hallavassa; Kouluratsastus 1. sija. Esteratsastus 3. sija.
      2. Osakilpailu Lehtovaarassa; Kouluratsastus 6 sija (ei ruusuketta). Esteratsastus 3. sija.
      3. Osakilpailu Hopiavuoressa; Kouluratsastus 3. sija. Esteratsastus 5. sija.
      Finaali Hallavassa; Kouluratsastus sija. Esteratsastus sija.

      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta, 1 viikko sitten Unna Kivivaara.
      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta, 1 viikko sitten Unna Kivivaara.
      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta, 1 viikko sitten Unna Kivivaara.
      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta sitten Unna Kivivaara.
      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta sitten Unna Kivivaara.
      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 7 kuukautta sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta, 4 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta, 2 viikkoa sitten Inka Lehtimäki.
      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta, 2 viikkoa sitten Inka Lehtimäki.
      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta, 2 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta, 1 viikko sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta sitten Inka Lehtimäki.
      • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 3 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 3 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 3 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 3 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 3 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 3 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 3 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 2 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 1 viikko sitten Aleksi.
    • #49955 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      18.03.2020

      Neljä viikkoa sitten
      Pronssijoen harrastusmahdollisuuksista kirjoittaessani olin löytänyt kaiken muun ohesta myös Hallavan. Helsingissä asuvat kollegat naureskelivat intoilulleni uuden asuinpaikkani harrastusmahdollisuuksien runsaudesta. Ei täällä älyttömästi tainnut olla menoa ja meininkiä, mutta ainakin enemmän kuin kotipuolessa. Nakersin mustekynän päätä ja pohdin kuumeisesti millä verukkeella viitsisin soittaa Hallavaan ja ruinata itselleni paikkaa tuntilaisena. Olisikohan minulla todella varaa ratsastaa viikottain? Oliko kaksikymmentäneljävuotiaana noloa kysyä tallitöiden tekemistä tunteja vastaan? Ehkä minä maksaisin tunnit kiltisti rahalla ja säästäisin jostain muusta. Sipaisin tummat hiukseni korvan taakse ja näppäilin tallin numeron tärisevin käsin.

      Kaksi viikkoa sitten
      Kaivelin pahvilaatikkoja varastosta ja yritin epätoivon vimmalla löytää vanhat ratsastuskamppeeni. Suljin silmäni pikkuruisessa varastossa ja yritin lähettää surkean toiveen korkeimmille voimille, joiden olemassaolosta en ollut edes niin varma. Olin penkonut epäsiistin varaston läpi kauttaaltaan, enkä siltikään löytänyt ruskeita ruutukuvioisia ratsastushousuja, saappaista tai kypärästä puhumattakaan. Viimein löysin yhden tallikengän, jolle tuhahdin tyytymättömänä. Kahluusaappaat tuolla taitaisivat tulla enemmän tarpeeseen.
      ”On kyllä mätö talvi”, mumisin enemmän itsekseni lumettomalle maisemalle.
      Kotona Hetassa olisi vielä monta kuukautta lunta, täällä lunta tuntui välissä olevan ja välissä se katosi ja teki jokapaikasta mutaisen ja märän. Jassa makoili varaston oven ulkopuolella kiveytyksellä valkoiset tassut kuraisina luuta jyrsien ja heilautti häntäänsä innokkaasti, vaikka manasin vain säätä. Hymähdin sille ja kehuin sitä hienoksi pojaksi.

      Selasin uusia varusteita netistä, olin pyörinyt jokaisen varustekaupan lävitse ja kiristellyt hampaita hintojen edessä. Missä ihmeen välissä kaikki vanhat ratsastuskamppeeni olivat muuttuneet tyylittömyyden multihuipentumaksi? Tyylittömyys olisi kyllä kelvannut minulle, mutta yhdellä ainoalla tallikengällä ei pitkälle pötkittäisi. Klikkailin netistä itselleni edulliset, mutta siistit ruskeat ratsastushousut ja siniset neulekäsineet, joiden käsineosa oli kaunista ruskeaa nahkaa. Muutaman ensimmäisen kerran ratsastaisin pelkillä mustilla kumisaappailla ja ostaisin kunnon kengät kun saisin ensimmäisen kunnon palkan. Tuntui uskomattomalta ajatellakaan ensimmäistä kunnon palkkaa, fiilis oli kuin aikuisella konsanaan.

      Tänään
      En tiennyt saisinko ottaa Jassaa mukaan tallille, enkä kehdannut soittaa kysyäkseni. Silitin eteisessä sen harmaata selkää ja suukotin sen pehmoista otsaa.
      ”Iskkahan birget”, sanoin Jassalle.
      Puhuin sille aina saamea kun olimme kahdestaan ja epäilin, ettei lapinkoira edes tiennyt käskyjä suomeksi. Kauhistuin ajatusta, kaikkihan ymmärtäisivät mistä olin kotoisin jos kuulostaisin shamaanilta puhuessani koiralle.
      ”Koitahan pärjätä, siis”, sanoin lauseen uudelleen, tällä kertaa suomeksi.
      Jassa heilautti häntäänsä ja tuijotti. Se ei todellakaan tainnut ymmärtää.

      Hallavaan oli yksinkertaista löytää. Olin aivan liian ajoissa menossa tunnille, mutta en kyennyt jännitykseltäni odottamaan yhtään pidempään. Toivottavasti siellä vallitsisi hiljaisuuden kulttuuri, eikä ainakaan tarvitsisi höpistä yhtään enempää kuin pakko. Kuuntelisin kyllä mielellään, mutta en todella tahtoisi puhua yhtään ylimääräistä lausetta tuntemattomien ihmisten kanssa. Pelotti, että talli olisi täynnä hienostuneita ”isi maksaa” -tyyppejä, jotka olisivat todellisuudesta tavattoman vieraantuneita. En ollut mielestäni jännittäjätyyppiä, mutta jälleen mahassani lepatti norsun kokoisia perhosia.

      Kaarsin parkkipaikalle ja pysäytin vihreän Peugeotin tyhjälle paikalle. Vilkuilin ympärille poistuessani autosta ja mietin, etten todellakaan kuuluisi näin hienoon paikkaan. Hallavassa oli maneesi ja kaikki, ei meilläpäin tuollaisia yleellisyyksiä tunnettu. Toinen toistaan kauniimmat hevoset oleilivat tarhoissaan ja mietin jänistämistä. Olin tottunut alkuperäisrotuisiin hevosiin ja säänpieksemiin talleihin, en maneesiin ja tikkujalkaisiin, loimitettuihin arvohevosiin. Mitä jos rikkoisin jonkun vahingossa katseellani, kammottava ajatus.

      Astelin sisälle talliin, jossa näytti olevan yllättävän kova kuhina, vaikka kello olikin vasta neljä. Olin ilmoittanut itseni alkeistunnille kaiken varalta, jotta en nolaisi itseäni. Taitoni kun saattoivat todella olla ruosteessa. Yritin esittää asiantuntevaa, vaikka todellisuudessa olin erittäin hukassa, onneksi oli aikaa.
      ”Hei, oletkos tulossa tunnille? Ei ollakaan taidettu ennen nähdä?” Hipihtävä nainen ojensi kättään hymyillen. ”Nadja, ratsastuksenopettaja.”
      ”Hei”, tervehdin ja katsoin vihreisiin silmiin. ”Tuota joo.. Ekaa kertaa.”
      ”Tuus katsoon, että kenellä menet, seuraa vaan mua” Nadja sanoi.
      Kävelin naisen perässä hivenen hämmentyneenä, Nadja vaikutti mukavalta, mutta pelottavan pirteältä.

      Eipä aikaakaan kun olin menossa vaaleatukkaisen papupadan kanssa kanssa kohti jonkun Mollyn karsinaa.
      ”Molly on kyllä oikea tätikuljetin, sen on maksimissaan laiska, mutta sen kanssa ei tarvi kyllä pelätä mitään. Ootkos sä ratsastanut ennenkin?” Ohtoksi esittäytynyt tallityöntekijä pulputti.
      ”Joo oon mie, mutta enemmänkin vaelluksilla ja semmosta”, kerroin. ”On ollu vähän taukoa, niin parempi ehkä aloittaa tälleen hissukseen”
      ”Joo niinhän se on, tässäpä tää ois, nykäise vaan hihasta jos tarvit apua, eiköhän se Mollyn hoitaja Emilykin kohta löydy avuksi jos tarviit. Oothan sä hevosia kuitenkin laittanut valmiiksi?” Ohto varmisti.
      ”Joo, eiköhän tää mee”, totesin ja käänsin katseeni Mollyn ruskeisiin silmiin.

      Molly oli säkäkorkeudeltaan varmasti yli 150cm, sillä minulla oli vaikeuksia nähdä kunnolla sen yli omalla 158cm varrellani. Tamma vaikutti hirmuisen kiltiltä, eikä pullikoinut tippaakaan vastaan harjailujen tai edes kavioiden puhdistamisen aikana. Mollyn hoitaja Emily tuli auttamaan minua varustamisessa.
      ”Sun nimi oli vissiin Pia?” Emily kysäisi ystävällisesti lämmittäessäni kuolaimia.
      Pudistin päätäni. ”Oon Unna, se Pia ei vissiin tullu, niin mie meen sitte Mollyllä tänään.”
      Emily hymyili ystävällisesti ja viittasi minut suitsimaan Mollyä. Tamma oli ilmeisen hyväkäytöksinen ja kohtelias, sillä se ei heittänyt turpaansa taivaisiin, vaan pikemminkin hamusi itse kuolaimet suuhunsa. Ehkä tunnista ei sittenkään tulisi täysin fiasko.

      Kiikuttuani penkin avustuksella Mollyn selkään jatkoin kaviouralle. Joillakin oli vielä taluttajat, mutta osa ratsastajista pystyi ratsastamaan jo itsenäisesti. Tunnilla oli useampi poni, hauskannäköinen Norjanvuonohevonen ja yksi Arabilta näyttävä hevonen. Keskityin tuijottamaan uraa Mollyn korvien välistä. Aivan liian pian tallustelu pitkin ohjin oli ohi, kun Nadja asteli sisään maneesiin.
      ”Otetaanhan ohjia tuntumalle, muistakaa kantapäät alas, hyvä ryhti, ei tuijotella hevosten niskaan!” Kuului komento.
      Nadja ei tainnutkaan olla mikään lepsuilija. Keräilin ohjat tuntumalle ja vedin syvään henkeä. Tästä se taas lähtisi.

      • #49956 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Iih, innostuin heti Unnasta! Mainio persoona ja mielenkiintonen tausta. Oisin samaan putkeen voinut vielä lukea miten tunti meni ja vaikka seuraavastakin tallipäivästä kun teksti on niin sujuvaa. Saat 1hp ja 1sp

      • #49962 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Superkiva tarina! Niin sujuvaa tekstiä, ja kun kirjotit noiata Unnan epävarmuuksista- se tuntui niin luontevalta! Ootan innolla seuraavaa tarinaa!

      • #49969 Vastaa
        Niko
        Valvoja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Oi olipa kivaa luettavaa! Mahtavaa lukea uuden tuntiratsastajan mietteitä ^_^

      • #49978 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        AAAA kui mielenkiintonen hahmo! En malta oottaa mitä kaikkea Unnasta kuoriutuu!

      • #49979 Vastaa
        Rhea Kiurula
        Valvoja
        • Postauksia: 46
        • Koulutuksen tarpeessa

        Voi vitsi! Multakin suuret kehut mielenkiintoiselta vaikuttavasta hahmosta ja ihanasta tarinasta 😄

    • #50004 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      19.03.2020

      Kotona
      ”Čohkket. Istu. Vuorddemat . Odotahan siinä”, totesin Jassalle ja pidin sormeani ylhäällä peruuttaessani taaksepäin.
      Lapinkoira istui keskellä tyhjää nurmialuetta kuuliaisesti toinen korva lerpallaan ja vispasi häntäänsä märkää maata vasten. Olin tilapäisen mielenhäiriön vuoksi ilmoittanut Jassan agilitykisoihin, johtuiko sitten eilisen ratsastustunnin mukanaan tuomasta mielihyvästä tai muusta yhtä älyttömästi, olimme kuitenkin menossa paikalle. Yritin opettaa Jassalle käskyjä myös suomeksi, mutta toistaiseksi se ei tuottanut lainkaan tulosta. Koira ei ollut tyhmä, mutta kieltäytyi silti systemaattisesti tottelemasta, vaikka palkitsinkin sitä jokaisesta onnistumisesta.

      ”Tule”, pyysin.
      Jassa jatkoi häntänsä heiluttamista, mutta ei hievahtanutkaa. Kävelin lähemmäs Jassaa, kunnes välillämme ei ollut kuin muutama hassu metri. Kumarruin hieman ja taputin reisiäni toistaessani pyynnön. Uros ei hievahtanut edelleenkään, vaikka työnsikin päätään eteenpäin.
      ”Boađal. Tule jo”, huokaisin ja koira pinkaisi villiin laukkaan ja pelmahti jalkoihini pörräämään. ”Oot ihan hassu, joo oothan eikö vaan, mamin mussukka, pusi pusi.”

      Olin ilmoittautumishuumassa tunkenut itseni agilityn lisäksi itseni myös hoitokurssille Hallavaan. Sama se sinäänsä sille ratsastuksellekin, mutta kunhan saisi vain olla hevosten kanssa. Eilinen tunti oli ollut niin ihana, enkä pysyisi erossa hevosista enää mistään hinnasta. Viheltelin iloisesti tallustellessani kotiin Jassan kanssa. Rakastin etätöitä ja sen tuomia mahdollisuuksia pitkiin lenkkeihin myös keskellä päivää. Vilkaisin sivusilmällä koiraa, joka kulki eteenpäin vieressäni. Naksautin kielelläni ja siirryin hölkkään yhtä aikaa Jassan kanssa. Jos pistäisin vauhtia ehtisin pestä Jassan pahimmista lioista ja syödä savulohipastaa kahvin kera ennen kuin olisi aika jatkaa töitä.

      Tallilla
      ”Ei jumalauta nyt täällä on joku isin pikku prinsessa”, mumisin itsekseni nähdessäni Hallavan parkkipaikalla vaaleanpunaisen auton.
      Kurkkua kuristi jo valmiiksi ja muistot lukioaikaisesta kiusaamisesta tulvahtivat mieleeni. Miksi kaikkialla oli itsekkäitä ja kauniita barbeja, jotka saivat mitä tahtoivat ja talloivat muut siinä sivussa alleen. Teki mieli kääntyä ympäri ja paeta paikalta, olisihan minun pitänyt ymmärtää jo eilen, että Hallavassa oli hienoja hevosia, joten miksipä ei ilkeitä tyttöjäkin. Hautasin pään käsiini ja kuulin Jassan vinkuvan surkeasti peräkopissa.

      Luikahdin autosta ulos ja päästin Jassan pois häkistä. Vapautin sen nuuskimaan uusia tuoksuja ja seurailin hissukseen sen kulkua pihalla. Koira ei tuntenut oloaan kovinkaan kotoisaksi hihnan päässä, mutta en uskaltanut luottaa nuoreen koiraan ihan niin paljoa, että olisin antanut sen kulkea vapaana vieraassa paikassa. Tunnistin tallipihalla vislailevan hahmon Aleksiksi, olinhan haastatellut häntä jo aiemmin kirjoittaessani Hallavasta. Mies heilautti rempseästi kättään.
      ”Terve terve, hoitokurssillekko tuut?” Mies kysyi ja ojensi kättään Jassalle.
      Nyökkäsin epävarmasti hymyillen ja katsoin kuinka lapinkoira nuuhkaisi miehen kättä ja palasi vierelleni. Se nuuskutteli tuhisten ilmaa, mutta pysyi silti kuuliaisesti paikallaan.
      ”Kohtahan se alkaakin tuolla, että nähdään sitten. Jonkinverran on porukkaa, mutta eiköhän me saada hommat ihan suhteellisen hyvin pakettiin tämän illan aikaa”, mies kertoili. ”Mikäs hänen nimensä on?”
      ”Se on Jassa, Suomenlapinkoira”, kerroin ylpeyttä äänessäni.
      Jassa keikisteli päätään ja nuolaisi nenänpäätään.

      En olisi koskaan uskonut, että pelkästään hevosen taluttamisesta, elekielestä, harjaamisesta ja varustamisesta voisi saada kokonaisen illan kestävän spektaakkelin. Tunsin itseni välillä idiootiksi, vaikka ilonpilkahduksiakin löytyi. Olin yllättynyt siitä kuinka monia erilaisia suojia hevosille saattoi löytyä jalkaan, itse olin pukenut hevoselle ainoastaan kuljetussuojat ja nekin vain kerran. Kirjoitin muistiinpanoja ja tunsin itseni auttamatta liian vanhaksi ja osaamattomaksi. Jassa odotteli teoriaosiot jaloissani makoillen ja kun siiryimme talliin, vein sen odottelemaan autoon. Vaaleanpunainen auto seisoi edelleen paikoillaan, olikohan sen omistaja joku hoitokurssilaisista?

      Illan toinen tunti oli juuri lopuillaan kun lähdimme Jassan kanssa kohti autoa. Ilta oli ollut antoisa ja Jassa oli käyttäytynyt säyseästi ja kiltisti. Ei siitä mitään agilitymestaria ehkä tulisi, mutta ihan riittävä ja rakas se oli minulle jo muutenkin. Hymyilin koiralle ja pyysin sen hiljaisella pyynnöllä viereeni ohittaessamme hevosia taluttavia tuntilaisia. Maneesin kulmalta näin parkkipaikalle ja katselin kuinka eilen tapaamani vaalea mies loikkasi vaaleanpunaiseen paholaiseensa ja ajeli pois parkkipaikalta.
      ”Vai sellainen prinsessa”, hymähdin itsekseni ja helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni.
      Ehkä uskaltaisin sittenkin palata tallille suorittamaan loputkin hoitokursseista.

      • #50022 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Tykkään näistä sun kirjoytustyylistä ja hahmosta niiiiin paljon

      • #50044 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Sun hahmo on niin mielenkiintoinen! Ihanaa kun teit hahmosta tälläsen, joka ei oo seppä syntyessään,oon aivan rakastunut Unnaan! Sun tarinat on mahtavaa luettavaa, saat taltioitua niihin upean tunnelman, ja osaan kuvitella tilanteet päässäni! Jatka samaan malliin!

      • #50046 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Kiva kun olit ottanut hoitokurssin tähän tarinaan mukaan! Tykkäsin kans tosi paljon tavasta miten olit huomioinut Ohton auton ja kuinka kerroit koirasta. Saat 1hp ja 1sp

      • #50052 Vastaa
        Alva
        Valvoja
        • Postauksia: 106
        • Perus pullaponi

        Mukavaa kerrontaa, jossa pysyi helposti mukana. Hymyilytti toi Ohton auto juttu ja innolla odotan uusiakin tarinoita!

    • #50090 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      20.03.2020
      Päivät seurasivat toisiaan. Heräsin arkiaamuisin siinä puoli seitsemältä, käytin Jassan aamulenkillä, syötiin ja aloin tekemään töitä. Lounasaikaan pidin pidemmän tauon, jonka aikana kävimme välillä juoksemassa ja välillä taas rauhallisemmin kävelyllä. Loppupäivä kului työnteon parissa ja illalla joko Jassan kanssa lähiympäristön metsäpolkuja koluten, agilityä treenaillen – tai tallilla hoitokurssia suorittaen. Olin saanut viimeinkin kiinni säntillisestä elämänrytmistä, joka oikeastaan oli aika turvallista ja mukavaa.

      Äiti soitteli lähes jokainen päivä ja muisti kysellä kuulumiset. Hän oli hyvillään kuullessaan kuulumisemme ja lähetti aina rakkaita terveisiä Jassalle, sekä päivitteli isoveljeni Ánden menoja.
      ”Taas se poika otti ja lähti ja isä sitten haki sen seuraavana iltapäivänä Koutokeinosta”, äiti oli paasannut hellyyttä äänesään. ”On se sellainen veijari edelleen.”
      Olin kironnut mielessäni isoveljen kolttosia ja pyöritellyt silmiäni. Äitin kolmikymppinen pikku-Ánde jätti minut ja tallikuulumiseni varjoonsa, vaikka äiti itse soitteli minulle. Soitelkoon mielummin Ándelleen. Ärsytti.

      Hallavassa sentään meni hyvin ja hoitokurssin aiheet etenivät hevosten harjaamisesta ja hoidosta tallin kunnossapitoon ja kilpailemiseen asti. Prinsessa-auto oli Ohton, enkä ollut tavannut yhtäkään ilkeilijää, ainakaan toistaiseksi. En tuntenut tallilta lähes ketään, mutta naamat alkoivat jo jäädä mieleen. Pikkuruisen ja äärettömän suloisen Milo-shettiksen hoitaja oli Alisa ja tallilla oli sipinästä päätellen jotain parisuhdedraamaa tai jotain muuta vastaavaa. Valkoisella hevosella ratsastava sinitukka oli jokseenkin kopean näköinen, mutta hän nyökkäsi ohikulkiessaan. Hänen kanssaan kulkeva englantia puhuva mies ei koskaan tervehtinyt ja näytti jotenkin tutulta. Missä ihmeessä olin nähnyt ne kasvot?

      ”Unna?” Aleksin ääni keskeytti virtaavat ajatukseni.
      Pakokauhu nosti päätään huomatessani muiten hoitokurssilaisten tuijotuksen. Vilkuilin muita pelästyneenä.
      ”Mihin käytetään linimenttiä?” Aleksi kysyi uudelleen, eikä vaikuttanut tippaakaan vihaiselta joutuessaan toistamaan kysymyksen.
      ”Esimerkiksi hyppäämisen jälkeen jalkohin”, sanoin ja huokaisin helpotuksesta.
      Onneksi Aleksi ei kysellyt sen vaikeampia tai olisin ollut oikeasti pulassa. Aleksi kertoi teoriatunnin lopulla, että tekisimme tänään iltatallin yhdessä, mutta siihen saakka saisimme tehdä mitä mieli tekisi. Osa lähti kotiinsa ja minä valuin tallin ilmoitustaulua kohti Jassa perässäni.

      Tervetuloa kisaamaan tiesi tähtiin! Tie Tähtiin on neljäosainen kilpailukoitos, jossa voi pärjätä vain ahkeralla treenaamisella ja päättäväisellä asenteella.. Kilpailut, täällä! Voi kuinka hienoa, mielellään tulisin kyllä katsomaan niitä. Nadja multitaskasi tapansa mukaan ja kirjoitti, luki ja hyräili samaan aikaan.
      ”Hei Unna”, Nadja tervehti ja kyykistyi Jassan viereen. ”No kukas se sinä olet, no mutta hei!”
      ”Hei”, tervehdin ja ihmettelin naisen ällistyttävää nimimuistia. ”Se on Jassa.”
      ”No oletpas kyllä ihana”, Nadja lässytti Jassalle ja nyökkäsi sitten ilmoitustaulua kohti. ”Kaikki saa osallistua. Oletko tulossa?”
      Katsoin Nadjaa hölmistyneenä. Mitä ihmettä minä oikein tekisin kilpailuissa ja miksi ihmeessä kaikki saivat osallistua näin hienon tallin kilpailuihin?

      Ennen kuin oikeastaan tajusinkaan olin rustannut nimeni Tie Tähtiin osallistujiin Nadjan kannustuksesta. Tietysti olin kirjoittanut Unna Kivivaaran nimen Ánet Geađgevárrin sijaan, mutta kuitenkin. Kilpailemisen ei Nadjan mukaan tarvinut olla niin vakavaa ja naisen mukaan oli mukavaa saada uutta verta tallille. Mielestäni ei olisi lainkaan hauskaa nolata itseäni yleisön edessä, mutta jostain kummallisesta syystä Nadja onnistui ylipuhumaan minut.
      ”Ja tuolta tuleekin Alisa”, Nadja sanoi ja huiskautti minuakin lyhemmälle, ja nuoremmalle, tytölle kättään. ”Alisa voitkos esitellä Unnalle Lillin, Unna osallistuu myös Tie Tähtiin kilpailuihin. Kannattaa alkaa harjaamaan poneja päivittäin pitkän aikaan, niin ne ovat edustuskunnossa kun kilpailut alkavat!”

      Alisan lyhyt myöntyvyyden merkiksi ynähdetty juu riitti aiheuttamaan jälleen alemmuudentunnetta. Hävetti, että Nadja pakotti tytön hengailemaan kanssani, puhumattakaan siitä, että kertoi minun osallistuvan kilpailuihin. Mitä jos Alisa inhoaisi minua nyt ja näkisi epäonnistumiseni? Olin onneton täti-ikäinen, joka nolaisi itsensä täysin kisoissa. Peruisin osallistumiseni jos kehtaisin tai vähintään ilmoittautuisin kipeäksi. Se olisi hyvä tekosyy kaikkeen, eikä minun tarvitsisi sen jälkeen enää koskaan näyttää naamaani tallilla. Katsoin Alisaa kysyvästi ja hän huitaisi kädellään satulahuoneen suuntaan, josta haimme ponien harjapakit. Tämän jälkeen hän jatkoi matkaansa ulko-oven suuntaan. Lähdin astelemaan tytön perässä Jassa kannoillani. Alisa näytti hymyilevän vienosti, mutta en voinut olla asiasta täysin varma. Toivottavasti hän ei pitäisi minua idioottina.

      Milo ja Lilli asuivat pihatossa ulkokentän lähellä. Rautiaankirjava Shetlanninponi antoi kiinni helposti hoitajalleen, eikä minullakaan ollut vaikeuksia saada nuorta gotlanninrussia narun päähän. Ilta-aurinko lämmitti vielä mukavasti, joten päätimme sitoa ponit kiinni ja jäädä ulos harjaamaan pikkuhiljaa irtoavaa talvikarvaa. Jassa köllötteli pihaton varjossa säilyneessä lumikasassa likaisena, mutta onnellisena. Aloitin ponin harjaamisen kumisualla ja tunsin Lillin painavan kaulaansa kumisukaa vasten. Se selvästi nautti harjaamisesta. Poneista irtosi läjäpäin karvaa, vaikka Alisa väittikin pahimman ajan olevan vielä edessä.
      ”Giitu”, sanoin Lillille sen nostettua kavion kiltisti.
      Säikähdin ja vilkaisin Alisaa, joka ei vaikuttanut kuulevan. Suljin silmäni ja yritin saada tehdyn tekemättömäksi. Toisaalta giitu oli hyvin lähellä suomen kiitosta, että ehkä moka ei ollut niin paha. Hyvin harva ylipäätään tiesi mitään saamelaisista puhumattakaan kielestä. Salaisuuteni taisi olla turvassa.

      ”Aletaanpas jakamaan iltaheiniä”, Aleksi huuteli.
      Olin totaalisen väsynyt ja haukottelin makeasti, mutta lähdin silti kuuliaisesti viemään ruokaa sitä odottaville hörökorville. Olimme harjanneet poneja tänään pitkään Alisan kanssa ja tyttö vaikutti mukavalta, eikä hänen kanssaan tarvinut höpistä turhuuksia. Lilli puolestaan oli suloinen ja kiltti, joten ehkä selviäisin kilpailuistakin. Lilli ainakin näyttäisi edustavalta ja suloiselta. Heittelin heiniä mitä erilaisimmille hevosille. Oli suuria ja pieniä, kilttejä ja ainakin yksi inhottavasti luimiva ja heinäkasalle hyökkäävä. Se muistutti kovasti minua itseäni kun olin nälkäinen ja hyökkäsin pizzan kimppuun. Tai oikeastaan ei, sillä minä en yrittänyt koskaan näykkäistä tarjoilijaa. Täytyisikin kertoa autossa odottavalle Jassalle tuosta nälkäkiukkuisesta hevosesta, jonka karsinan kyltissä luki Valera.

      • Tätä vastausta muokkasi 7 kuukautta, 1 viikko sitten Unna Kivivaara.
      • #50091 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Olipas jotenkin ihanan neutraali ja rauhallinen tarina. Jotnkin ihanalla tavalla todella arkinen. Tykkäsin!

      • #50096 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Voi että, ihana tarina! Ja ihana toi kun Unna luulee Alisan pitävän tätä ihan uunona, kumpikin epävarmoja itsestään, voi että! Kiva kun nappasit miut tähän tarinaan mukaan, oli kiva lukea tällästä rentoa tekstiä!

      • #50137 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tykkäsin tästä tarinasta ihan tosi paljon! Unna on niin sympaattinen ja saat kaikki muutkin tallin hahmot kuulostamaan ihan itseltään. Alisa oli ihanan ujo ja Nadja sopivasti häslä. Oli kans kiva miten kuljetit vielä hoitokursseja tämänkin tarinan taustalla! Saat 2hp ja 2sp

    • #50293 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Kouluratsastus, yksityistunti.

      Istuskelin tallituvassa hivenen hermostuneena ja jyrsin kynsiäni. Jassa köllötteli jaloissani ja piti päätään kenkieni päällä. Vilkaisin kelloani, vaikka tiesin, ettei se maagisesti loikkaisi eteenpäin. Olin ollut hullunrohkea ja pyytänyt Nadjaa pitämään yksityistunnin minulle ja Lillille sekä kouluratsastuksen, että esteiden saralla. Olin mitä ilmeisemmin laittaa elämän risaiseksi ja pankkitilin saldon miinusmerkkiseksi. Tänään olisi vuorossa koulutunti ja olin hermoraunio. Tallitupaan pölähtänyt nilkuttava Minja ei helpottanut stressiäni lainkaan. Mitä jos minäkin päätyisin yksijalkaiseksi ja nolaisin itseni osaamattomuudellani totaalisesti? Olisikohan aika vaihtaa ratsastus ja heppahommat esimerkiksi kutomiseen tai pitsinnypläykseen.

      Kävelin pihattoon naru kädessäni ja hyräilin jotain ikivanhaa radiohittiä. Lilli oli kiltti ja antoi helposti kiinni. Onnistuin ottamaan tamman ulos pihatosta päästämättä Miloa karkuun. Ehkä ihan kaikki ei menisikään pieleen, hymähdin itsekseni. Lilli asteli vierelläni rauhallisesti kohti tallirakennusta. Se oli äärettömän kultainen, eikä sitä vaikuttanut häiritsevän laisinkaan epävarmuuteni tai hermoiluni. Vilkaisin kirkkaansinistä taivasta ja hymyilin kauniille auringonpaisteelle. Kesä tulisi hiljalleen ja vierelläni käveli hevoskaveri, jolla pääsisin ratsastamaan todennäköisesti vielä monta kertaa. Elämä tuntui yhtä ihanalta kuin lämmittävät auringonsäteet selkääni vasten.

      Tallissa kiinnitin tamman käytävälle ja menin pikaisesti hakemaan sen harjat. Olin ollut varma Lillin karkaamisesta tai jostain muusta yhtä hirvittävästä reissuni aikana, mutta minuutissa ei ehtinytkään tapahtua mitään kamalaa. Aloitin harjaamaan Lilliä kumisualla ja pyörittelin sen tarkasti läpi. Seuraavaksi otin kovan harjan ja harjasin likatahrat ja jalat puhtaiksi. Lilli oli ilmeisesti kieriskellyt pihatossa, sillä sen toinen kylki oli äärettömän kurainen ja sain tehdä hartiavoimin töitä saadakseni tamman puhtaaksi. Lopulta sain otettua pehmeän harjan käyttöön ja harjasin Lillin loppuun saakka. Kaviot tamma antoi puhdistaa kiltisti, eikä pään harjaamisessakaan ollut mitään ongelmaa. Katsoin likaisia käsiäni ja naurahdin ääneen. Kai se kuitenkin oli pääasia, että poni oli puhdas.

      ”Hei”, tervehti rempseästi minulle ennestään tuntematon tyttö.
      ”Hei”, tervehdin hieman vaisummin kantaessani satulaa ja suitsia Lillin luo.
      ”Ootkos menossa ratsastamaan?” Tyttö kysyi ja silitti Liliä otsasta. ”Oon Aurora, aloin hoitamaan Pilkkua.”
      ”Oon Unna, meen Nadjan tunnille Lillillä”, sanoin nyökätessäni tammaa kohti ja nostin satulan tamman selkään. ”Eikös Pilkku oo aika.. Villi?”
      ”Tavallaan, mutta sehän on vain ominaisuus, ei vika!” Aurora naurahti.
      Nyökkäsin hivenen järkyttyneenä, tyttöhän oli täysin peloton. Itse välttelin kaikkia Lilliä hurjempia hevosia kuin ruttoa. Tahdoin pitää molemmat jalkani, käteni ja kaikki sormeni tallella.

      Talutin Lillin maneesin keskelle, jossa Nadja jo odottelikin kahvia ryystäen. Hän heilautti kättään rempseästi ja kirjoitteli jotain vihkoon. Kiristin tamman satulavyön ja mittasin jalustimet suunnilleen sopivan pituiseksi käyttäen käteni pituutta apuna. Pukkasin vasemman jalkani jalustimeen ja heilautin itseni yllättävän helposti tamman selkään. Jätin pitkän vaaleanpunaisen kouluraipan vasempaan käteeni ja päästin Lillin kävelemään eteenpäin uralle. Osasin jo keventää, vaikka se tuntuikin älyttömän raskaalta ja muistin useimmiten vaihtaa raipan sisäkäteen. Oikean laukan tunnistaminen tuntui vielä vaikealta, sillä pelkäsin tipahtavani, mikäli jäisin tuijottelemaan liikaa alaspäin.

      ”Otahan vain ohjat käteen ja ratsasta ihan kulmiin asti. Selkää suoremmaksi”, Nadja ohjeisti. ”Sulla oli ilmeisesti tänään toiveena ratsastaa koulurataa ja sen lisäksi keskitytään tänään istuntaan ja käteen. Ajattele, että pidät koiranpentuja käsissäsi eli rennosti ja hellästi, mutta kuitenkin tarpeeksi tiukkaan, etteivät tipahda. Hevonen tuntee suussaan pienimmätkin liikkeet ja mitä pienemmällä ja hellemmällä avulla me ratsastetaan, sitä herkempiä hevosista tulee.”
      Pidin Nadjan tyylistä opettaa, sillä nainen tuntui ajattelevan sitä miltä hevosestakin tuntui, eikä vain pitänyt niitä harrastusvälineinä. Yritin parhaani mukaan noudattaa Nadjan ohjeistusta.

      Ratsastin harjoitusravissa radalle ja yritin ajoittaa pysähdykseni keskelle kenttää. Lillin ravi ei kuulema ollut pahimmasta päästä, mutta minun sisuskalujani se hölskytti tosissaan. Vilkaisin kirjaimia maneesin laidalla ja pyysin Lilliä pysähtymään. Tamma valui pysähdykseen hivenen hitaasti.
      ”Hyvä, ensikerralla sitten muista pidättää myös istunnalla enemmän!” Nadja kommentoi. ”Takaisin raviin ja käännyt sitten tästä vasemmalle.”
      Harjoitusravi pomputti minua keskiympyrälle, josta taisi tulla pikemminkin soikio. Ratsastaessa oli äärettömästi muisettavaa, ei kai kukaan pystynyt samalla hallitsemaan jalkojaan, käsiään, keskivartaloaan ja vielä katsettaan. Nadja joutui korjaamaan istuntaani jatkuvasti, vaikkei tilanne ollutkaan enää yhtä kaoottinen kuin ensimmäisellä ratsastustunnillani.

      ”Sitten beestä hoohon kokorata leikkaa, kevennät ja pyydä kunnolla eteen”, Nadja huuteli.
      Kannustin Lilliä hivenen liikaa ja tamma karkasi laukalle. Hävetti valtavasti, mutta Nadja ei tuntunut välittävän.
      ”Ei haittaa, pidätä vain takaisin raviin”, hän huuteli.
      Otimme tehtävän uudelleen ja tällä kertaa pysyimme tikkaavassa ja nopeassa ravissa, mutta Lilli kuitenkin pysyi askellajissa. Harjoituslaukkaan siirtyminen sujui hyvin ja keskiympyrä laukaten meni kieltämättä kaahottaen kamalaa vauhtia.
      ”Valmistele siirtymä”, Nadja huuteli ja Lilli siirtyi kuin ajatuksen voimalla takaisin raviin.

      Kun pääsimme siirtymään käyntiin, tunsin ensimmäistä kertaa hallitsevani sekä kroppaani, että tammaa jotenkuten. Keskikäynnin kokorata leikkaalla onnistuimme Nadjan mukaan hyvin, vaikka se olikin täysin Lillin ansiota.
      ”Ja iin kohdalla pysähdy. Hyvä ja takaisin keskikäyntiin!” Nadja muistutti.
      Harjoitusravin kautta laukkasiirymä onnistui hyvin, joskin Lilli nosti väärän laukan, jonka Nadja luonnollisesti huomasi ennen minua. Käänsin tamman toiselle puolelle kenttää ja toistimme laukannoston uudelleen määrätyssä pisteessä. Keskiympyrä meni tällä kertaa hivenen hallitummin, eikä siirtymä raviin sujunut hullummin.
      ”Siitä käännä hakkaisijalle ja keskikäyntiin. Pyydä enemmän eteen, vielä vielä, hyvä! Valmistele hyvin”, Nadja neuvoi.

      Pysäytin Lillin, tervehdin ja päästin tamman liikkumaan eteenpäin. Taputin sitä kaulalle ja annoin ohjaa.
      ”Hyvä, sehän meni aivan mukavasti varsinkin ekalle kerralle! Huolellisuutta vain siitymiin ja kovaa treeniä, niin sieltä se tulee hiljalleen paremmin ja paremmin”, Nadja sanoi. Naisella oli ilmiömäinen kyky nähdä hopeareunus sadepilvissäkin. ”Mitä mieltä olet itse?”
      ”Mie en tiiä niistä kisoista, tai ku jotenki Lillihän on hyvä, mutta jos mie pilaan koko ponin kun hölskyn miten sattuu”, puhahdin ja kuumat kyyneleet polttivat silmissäni. Onneksi olin hivenen selin Nadjaan nähden.
      ”Ei se kyllä tuommoisesta pilalle mene, höpö höpö!” Nadja huudahti. ”Kehityt kerta kerralta paremmaksi ja ratsastat kiltisti repimättä ja potkimatta. Hyvä tästä tulee!”

      Tallissa riisuin Lilliltä varusteet ja harjailin tamman pihattovalmiiksi. Vietyäni sen takaisin ulkoilemaan oli aika puhdistaa varusteet käytön jälkeen. Pyyhin suitset tärisevin käsin, tunti oli ottanut koville. Kypärä keikkui avonaisena päässäni ja hiukset olivat liimautuneet pitkin päätäni. Huolehdittuani Lillin varusteita raahauduin pölyisenä, hikisenä ja edelleen hivenen surkeana ilmoitustaululle katsomaan Tie Tähtiin kilpailun muita osallistujia. Peruisin ilmoittautumiseni, mikäli se olisi vielä mahdollista.
      ”Tiimi 2; Unna – Lilli, Alisa – Milo, Alva – Hauska ja Ruska – Osku”, luin ääneen.
      Minut oli ilmoitettu jo tiimiin, jossa olisi ainakin Alisa. Alisa mukava, mutta ketä oikein olivat Alva ja Ruska? Rapsutin otsaani ja pudistelin päätäni. Pitikö minun siis ratsastuksen lisäksi tutustua kahteen upouuteen tyyppiin ja yrittää olla pilaamatta koko tiimin tulosta. Lähdin ajatuksissani kohti autoa ja toivoin, että Jassan tapaaminen piristäisi minua edes hiukan.

      • #50295 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Tää oli tosi mukava ja kiva tarina lukea ja siitä paisto kans kivasti läpi tommonen epävarmuus 🙂

        Toivottavasti meikä ei säikyttele sua ihan kuoliaaksi seuraavan parin viikon aikana 😬

      • #50297 Vastaa
        Alva
        Valvoja
        • Postauksia: 106
        • Perus pullaponi

        Olipa kiva treeni tarina! Tykkäsin erityisesti tosta koiranpentu vertauksesta, niin symppis. Unna vaikuttaa hirveen mielenkiintoselta persoonalta ja sun tarinoita lukee aina mielellään.

      • #50324 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Hienoa kuvailua taas kerran, tykkäsin tietysti erityisesti siitä miten otit Nadjan tarinaan mukaan. Kaikki mun sympatiat on kyllä Unnan puolella tässä kisajutussa, mutta aina voi lohduttautua sillä ettei Unna ole ainut jolla on melko tuntematon hevonen alla 😀 Saat 1hp 1sp ja 2kp

      • #50328 Vastaa
        Aurora Rosberg
        Osallistuja
        • Postauksia: 15
        • Maitovarsa

        Oi, tää oli tosi kiva ja mielenkiintoinen tarina! ihana, kun olit ottanut Aurorankin mukaan juoneen 😀

      • #50330 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tosi kiva ja inspiroiva tarina! Pitää alkaa itsekin kirjoittelemaan 😍

      • #50331 Vastaa
        Nessa
        Osallistuja
        • Postauksia: 66
        • Koulutuksen tarpeessa

        Mahtavaa kuvailua🤩

    • #50336 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Esteratsastus, yksityistunti.

      Olin alkanut käymään läheisellä kuntosalilla muutaman kerran viikossa. Raudan pumppaamisen lisäksi eksyin kuin vahingossa treeniblogiin, jonka ohjeiden mukaan aloin muös syömään enemmän ja säännöllisesti. Lopulta tein kaksijakoista saliohjelmaa ja kävin kerran viikossa pilatestunnilla. Aluksi tunsin oloni epävarmaksi ja sätkin kuin kala kuivalla maalla, mutta itsetunto kasvoi kohisten taitojen ja lihaskunnon kanssa samaa tahtia. Erityisen hyvin kunnon kohenemisen huomasi juoksulenkillä Jassan kanssa kun yhtäkkiä kilometrit kulkivat kevyesti ja viikottaisella ratsastustunnilla tuli useimmiten ainoastaan rehellinen hiki salatun itkun sijaan. Pikkuhiljaa tuntui, että ehkä jopa minunkin kroppani olisi suhteellisen sulava ja yhtenäinen kokonaisuus ja pystyisin edes välillä hallitsemaan samaan aikaan istuntaani, katsettani, käsiäni ja ajatuksiani. Nadja oli ollut minulle kiltti hevosvalinnoissan ja olinkin ratsastanut Lillin lisäksi vain kiltillä Mollyllä. Molly oli hyvin erilainen kuin Lilli, mutta kiltti ja en jännityksestä huolimatta pelännyt tunnilla kovinkaan paljon.

      Elämäntapamuutoksen lisäksi olin tehnyt loistavia löytöjä facebookin kirpputorilta ja ostanut itselleni Tie Tähtiin -kilpailua varten upean punaisen kisatakin ja kiiltävän mustat, erittäin huonosti jalkaani istuvat saappaat. Kykenin ratsastamaan saappailla, eivät ne niin huonot olleet, mutta en voinut käyttää niitä minuuttiakaan turhaan. Ratsastin siis edelleen tunneilla vanhoilla jodhpureilla, mutta kilpailuihin aioin pukea upeat kokonaista kolme euroa maksaneet nahkasaappaat. En enää ihmetellyt lainkaan miksi niiden edellinen omistaja oli tahtonut luopua niistä ja virnistänyt kummallisesti hehkuttaessani löytöä. Olisihan se pitänyt tietää, että halvalla ei saisi hyvää, vaikka kuinka toivoisi. Kolme euroa ei toisaalta ollut paljoa, eikä saappaiden epämukavuus ulospäin näkyisi. Olin ehtinyt käydä myös hevostarvikeliikkeessä, jonka alennusmyynnistä löysin aarteita. Ostin esteraipan, jossa oli kädenmuotoinen lätkä päässä, valkoset ratsastushousut, valkoiset näppylähanskat kouluratsastusluokkaan ja mustapunaruudulliset sukat.

      Tiesin selviäväni jotenkuten kouluratsastusluokasta, mutta esteillä tulisi hankaluuksia. En ollut koskaan hypännyt pikkuruisia puunrunkoja suurempia esteitä, jotka varmajalkainen Norjanvuonohevonen oli vain astunut yli. Olisi tyystin eri asia hypätä oikeita rataesteitä yleisön katsellessa. Päätin varata toisen yksityistunnin Nadjalta, vaikka pankkitilini saldo olikin asiasta hyvin eri mieltä. Söisin kuitenkin mielummin makaronia ja kaurapuuroa ja saisin mielenrauhan kun stressaisin itseni hengiltä. Soitin tärisevin käsin Hallavaan ja toivoin jonkun tutun vastaavan. Huokaisin helpotuksesta kuullessani Nadjan tutun äänen ja rempseän tervehdyksen.
      ”Minkälaisen tunnin sä siis haluat varata?” Nadja kysyi tallin puhelimessa.
      ”Alkeiseste. Siis puomeja tai kavaletteja. En mie tiiä ku ilmoittauduin sinne Tie Tähtiin ja en oo koskaan oikein hypännyt rataa. Tai siis oikeastaan mitään”, purkauduin hermostuneena.
      ”Eiköhän tuo järjesty”, nainen sanoi ja puhelun taustalta kuului melkoista ryminää ja naurua. ”Nähdäänpäs sitten, tilanne päällä, moikka.”
      ”Heippa”, totesin ja suljin puhelun hihittäen.
      Nadjalla oli aina tilanne päällä.

      Sataa tihutti kun poljin punaisella crescentillä kohti tallia ja mietin oliko touhussani mitään järkeä. Yksityistunnit olivat suhteellisen hintavia ja vaikka autoa ei tarvinut käyttää juurikaan etätyön vuoksi, ei bensaa ollut yhtään ylimääräistä tuhlattavaksi. Parempi ehkä kuitenkin saada neuvoja ja opastusta, säähän oli vain asennekysymys. Jatkoin polkemista koivujen reunustamaa kujaa pitkin ja kiskoin keltasinistä sadetakkia tiukemmin kasvoilleni. Parkkeerasin pyörän telineeseen ja pyöräytin pussin penkin ympärille, vaikka tiesin, ettei se vaikuttanut juurikaan. Oikeastaan penkin kastumisella ei olisi lainkaan väliä, sillä minulla oli sadehousut ja kumisaappaat sadetakin lisäksi. Keltasinisiä kaikki, tietysti. Mätsäävä sadeasu oli jälleen yksi syy, jonka vuoksi poljin tallille lämpimän ja kuivan auton sijaan.
      ”Unna, sinusta on tullut tuhlari”, puuskahdin itselleni vihaisesti.

      Varmistettuani Nadjalta, että saisin mennä yksityistunnin Lillillä painelin hakemaan ponia sadevarusteissani. Tamma oli pihatossa sisällä, mutta lähti kuitenkin kiltisti seuraamaan minua napsautettuani riimunnarun kiinni riimuun. Suuntaisimme talliin, sillä sää ei todellakaan sallinut Lillin varustamista pihalla. Milo yritti änkeä mukaamme, mutta jäi suosiolla pihattoon kertoessani sille, että Alisa varmasti tulisi tervehtimään sitä pian. Se oli oikeastaan vale, koska mitä minä Alisan aikatauluista tiesin, mutta ehkä Milo ei ottaisi asiasta nokkiinsa. Vaikka enhän minä tiennyt kuinka hyvin Milo ymmärtäisi ihmistä. Päätin hyvitellä poni-parkaa porkkanalla kun tulisin seuraavan kerran tallille. Painelimme Lillin kanssa pikavauhtia sisälle ja jätimme sateisen pihamaan taakse.

      Kiinnitin ponin pesukarsinaan ja otin hupun pois päästäni. Tummat hiukseni olivat liimaantuneet pitkin päätäni ja olin erityisen tyytyväinen siihen, ettei peilejä ollut näköpiirissä. Meikkaaminenkin olisi ollut tänään turhaa puuhaa, sillä ripsiväri olisi valunut pitkin poskia jo tulomatkalla. Onneksi ihoni oli tasainen ja hyväkuntoinen, eikä pitkissä ja tummissa ripsissäni ollut valittamista. Aloin huuhdella Lillin jalkoja mudasta ja kurasta Aleksin oppien mukaisesti. Huomasin kiintyväni tammaan kerta kerralta enemmän ja tunsin oloni onnekkaaksi kun sain viettää sen kanssa aikaa – vaikka harrastus pakottikin minut pyöräilemään tallille ja näyttämään kamalalta.
      ”Odotas siinä, niin haetaan pyyhe ja kuivataan sun tassuja vähän”, jutustelin Lillille. ”Tai jalat, ei sulla vissiin tassuja ollutkaan.”
      Suljin hanan ja jätin tamman hetkeksi odottelemaan.

      Kerrankin elämä hymyili minullekin ajattelin ja nykäisin reippaasti varustehuoneen ovea auki.
      ”Voi apua anteeksi!” Huudahdin kauhuissani törmättyäni vahingossa tummatukkaiseen poikaan, joka astui juuri harjapakki kädessä ulos. ”Mie autan sua keräämään nää, voi apua tää oli mun vika.”
      Harjapakki oli tipahtanut ja harjat kierivät pitkin lattiaa. Ryntäsin noukkimaan niitä ylös ja purin itseäni kieleen. Pitikin onnistua aina pilaamaan kaikki.
      ”Ei se hätä oo tuon näköinen, se on punainen ja pyöreä”, pörröpää totesi virnistäen. ”No tulipahan törmättyä, hehheh. Mun nimi on Ruska. Mikäs sun nimi on?”
      Poika, vai miesköhän tuo jo oli, teki pilaa minusta, mutta vaikutti hyväntahtoiselta. Noukin viimeiset harjat ja ojensin ne Ruskalle.
      ”Anteeksi vielä. Siis Unna mun nimi on, mutta anteeksi vielä tuosta, olin jotenkin niin ajatuksissani”, esittäydyin häpeissäni ja punastuin.
      Olin meikkaamaton ja helotin kuin tomaatti sadevaatteissani ja vaikutin varmaan päiväkoti-ikäiseltä urpoiluineni. Kaiken muun pahan lisäksi Ruska oli komea, siitä kai onneton punastelunikin johtui.
      ”Hauska tavata ’anteeksi vielä, siis Unna'”, Ruska naurahti.
      Hymyilin anteeksipyytävästi ja manasin itseni maan rakoon. Pitikin tulla tallille rumana ja törmätä vuosikymmenen söpöimpään tyyppiin märillä hiuksilla sadevaatteissa ja vieläpä kirjaimellisesti. Voi hemmetti.

      Lievien kriisien ja alkavan hermoromahduksen jälkeen istuin Lillin satulassa ruskeissa ratsastushousuissani ja turvaliiviin tiukasti kiedottuna. Joillakin minua varakkaammilla oli jo hienoja paukkuliivejä, mutta minä ratsastin vielä palaturvaliivin turvaamana. Pukkasi otsatukkaani hermostuneena kypärän alle ja siirsin Lillin raviin Nadjan pyynnön mukaisesti. Sade rummutti maneesin kattoa ja nainen joutui ohjeistamaan minua puolittain huutaen.
      ”Nyt kun mennään esteitä tänään, niin ihan alusta saakka pidä poni kunnolla kuulolla ja jo alusta saakka voit pyytää sitä reippaammin eteen ja kun se vastaa, niin pyydät takaisin hidastamaan ja kokoat. Vaikka aina yhden kirjaimen välin lisäät ja taas kokoat”, Nadja kailotti. ”Muistithan lyhentää jalustimia jo?”
      Nyökkäsin. Äänensä puolesta nainen olisi ollut erinomainen kapiainen. Ajatus hymyilytti, mutta vain melkein.

      Nadja oli tuonut puomeja ja kavaletteja maneesiin ja näkyipä toisessa päädyssä ihan oikea estekin. Ensimmäisenä menimme yksittäisiä puomeja ja kavaletteja yli käynnissä ja ravissa. Se sujui yllättävän hyvin, sillä niitä ei huomannut lainkaan jos muisti pitää katseen ylhäällä.
      ”No niin, sitten tulkaa tuossa ympyrällä olevat puomit ravissa ihan normaalisti keventelet, niitä ei tarvi katsoa ja voit kuvitella, ettei niitä ole olemassakaan”, Nadja huuteli.
      Toin Lillin pääty-ympyrälle varovasti ja tartuin hädissäni kiinni sen harjaan tamman harppoessa puomien yli. Keventäminenkin unohtui kun kuukahdin kiinni Lillin kaulaan. Hävetti jälleen.
      ”Hyvä homma, ei se mitään, uudelleen vaan. Se joutuu pikkuisen pidentämään askeltaan, mutta ei varmasti lähde käsistä”, Nadja lupaili.
      Uusi yritys sujui paljon paremmin ja kiitin onneani Lillin kaltaisesta kuuliaisesta ratsusta.
      ”Hieno juttu!” Nadja kehui. ”Vielä uudelleen, hyvin menee.”

      Puomit ja jopa estetolppien väliin asetetut puomit alkoivat sujua hienosti. Lilli oli normaalia reippaampi, mutta ei karannut käsistä ja oma tasapainoni salli minun olla kevyessä istunnassa, vaikka tamma harppoikin kavalettien yli. Nadja ohjeisti meitä tulemaan eri suunnista erinäköisten tehtävien yli. Välillä oli puomi-kavaletti-puomi sarjoja, välillä pelkkiä puomeja ja toisinaan pelkkiä kavaletteja. Askellaji vaihteli käynnistä ravin kautta laukkaan ja tehtäviä toistettiin kärsivällisesti niin kauan, että ne sujuivat.
      ”Sitten meillä ois päivän viimeinen tehtävä eli tässä ois tää meidän hurja este, se on vaan vähän korkeampi kuin kavaletti. Tuutte ravissa ja ohjaa keskelle ristikkoa. Nosta pylly ylös satulasta jo vaikka reilusti aiemmin, mutta ei tarvi sukeltaa kaulalle. Lilli nostaa siinä todennäköisesti sitten laukan esteen jälkeen”, Nadja selosti. ”Ja laula mulle hämä-hämä-häkkiä kun lähestytte ja hyppäätte yli, niin et ehdi jännittää ja muistat hengittää.”

      Suuta kuivasi kun keräsin ohjat ja pyysin Lilliä raviin. En tiennyt tulleeni laulutunnille, mutta en kehdannut vastustaa naista.
      ”Hämä-hämä-häkki, kiipes langalle”, aloitin varovasti.
      Pyörrytti, mutta laulaminen auttoi hengittämään. Kevensin hermostuneena ja tuntui, että tipahtaisin satulasta. En osannut mitään, enkä tiennyt mitään. Tämä oli onnetonta rahanhukkaa..
      ”Laula vaan kovaan ääneen, ei täällä oo muita ja katse eteenpäin esteen yli, ei esteeseen”, Nadja huhuili.
      ”Tuli sade rankka, hämähäkin vei”, jatkoin kovempaa.
      Este läheni vääjäämättä ja liimasin katseeni esteen ohi.
      ”Aurinko armas kuivas satehen”, pihisin, nousin kevyeen istuntaan, annoin hieman ohjaa ja tartuin Lillin harjasta kiinni.
      ”Hämä-hÄÄÄmä-häkki”, volahdin ja Lilli loikkasi liioitellen ristikon yli ja siirtyi sulavaan laukkaan.
      Nadja kehui vuolaasti ja pyysi toistamaan tempun uudelleen. Minua itketti taas, mutta tälläkertaa ne olivat onnesta. Me selvisimme! Käänsin Lillin uudelleen ristikolle ja tällä kertaa esteen ylittäminen ei jännittänyt puoliksikaan yhtä paljon.

      • #50339 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Olipas tätä kiva lukea. Mahtavaa kuvailua ja ihana toi laulu juttu ristikolla.

      • #50340 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Oi ihana Unna! Alussa Unna oli niin mainion itsevarma kun oli oikein alkanut urheilemaan ja ratsastustunnitkin oli alkanut sujua, mutta sitten Ruskan edessä ja esteillä se epävarmuus taas paistoi läpi. Tykkäsin muuten ihan sikana siitä kohtauksesta Ruskan kanssa, sekä Milolle puhumisesta. Ja varusteista kertomisesta ja oikeastaan ihan kaikesta 😀 Saat 2hp 2sp ja 2ep

      • #50343 Vastaa
        Ruska
        Osallistuja
        • Postauksia: 21
        • Maitovarsa

        Siis, loistavaa settiä! Ammattilaisen elkein kuljettelet tarinaa eteenpäin, ja tässä pääsi tosi mukavasti messiin Unnan elämään, eikä lukiessa kertaakaan tullut tylsää, kun tarinalla oli koko ajan joku merkitys ja koheesio. Toi kirpparikohtaus oli sellanen ihana arkinen twist mikä sai hymyn huulille, ja niin myös moni muukin juttu tarinassa 😀 Mahtavaa arkista ja samaistuttavaa tilannekomiikkaa ja sikahyvin kirjoitettua dialogia! + Ruskan ja Unnan kohtaaminen oli kerrassaan täydellinen xD

      • #50346 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Ihana tarina, oot niin ammattilainen täs kirjottelussa, sun pitää kirjottaa joku kirja! Epäilen, että ryminä puhelun taustalla oli peräisin Pälli Pelottoman kommelluksista 😀

      • #50362 Vastaa
        Aurora Rosberg
        Osallistuja
        • Postauksia: 15
        • Maitovarsa

        Ihanan viihdyttävä tarina! Tykkään Unnasta hahmona tosi paljon, ja siitä, iten kirjoitat.

    • #50381 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Varustetalkoot ja uusia ystäviä
      Postaus kirjoitettu yhdessä Alvan ja Rhean kanssa.

      Unna:
      Istuskelin kummallisen autiossa tallituvassa kahvikuppi kädessäni ja kelailin viime päivien tapahtumia. Olin ratsastanut Lillillä Nadjan pitämän yksityistunnin, joka oli mielestäni ollut täysi fiasko. Nadja oli yrittänyt lohdutella, mutta mieli tuntui silti mustalta. Pyörittelin kahvia kupissa ja nojasin kyynärpäilläni polviini. Jassa istui lattialla edessäni ja tuijotti kahviani intensiivisesti. Lopetin kupin heiluttamisen, kahvi heilahteli aaltoillen muutaman kerran ja rauhoittui tasaiseksi Nalle Puh-kuvioiseen kuppiini. Jassa menetti kiinnostuksen kahviin sen pysähdyttyä, huokaisi ja lysähti lattialle jyrsimään vaaleanpunaista pupua.

      Ulkona oli ihana ilma. Linnut sirkuttivat ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Pihalla siivotessani aikani kuluksi pihattoa oli tuntunut melkein kesältä. Mieleni vaelsi kauas pohjoiseen kotiseudulleni, jossa oli vielä metreittäin lunta. Olisi ihana vaellella lumikengillä rikkomattomassa rauhassa ja katsella Jassan loikkimista keväthangen päällä. Keväisin hanki oli niin paksu, ettei siinä oikeastaan tarvisi edes lumikenkiä, sillä se kantoi vaikka aikuisen miehen. Havahduin ajatuksistani kun Jassa lopetti pupun jyrsimisen ja nosti päätään. Se oli selkeästi kuullut jotain. Olikohan joku tulossa tallitupaan?

      Rhea:
      Voi Tähkä. Sen ainoan kerran kun olin hevostani tänä surkeana talvena loimittanut, oli vasta pakasta nostettu vaaleansininen ulkoloimi revitty saman tien riekaleiksi. Nyt jotenkuten kokoonparsittu kallis kangaskappale kainalossani marssin kohti tallia. Tänään ei ollut loimikeli, onneksi. Tähkän papurikkokuvioinen takamus näkyi Valeran takaa tarhasta, joten totesin hevoseni olevan tallessa omassa tarhassaan. Kenttä oli tyhjillään, eikä tallin pihassa näkynyt kuin muutama auto. Melko rauhallista siis. Olin poikkeuksellisesti tullut suoraan treeneistä kävellen, ja piti siis toivoa että saisin ruinattua joltakin kyydin takaisin kotiin. Tai sitten ottaisin kävelyn lisäliikunnan kannalta.

      Tallikäytävän päässä näkyi liikettä. Ohto lakaisi lattiaa reippain ottein ja Mollyn karsinan ovi oli raollaan. Avasin tallituvan oven ja luikahdin sisään. Omituisen tyhjää. Ainut elävä olento oli lattialla makoileva koira. Eikun hetkonen. Oli sen koiran omistajakin paikalla. Katselin naista hetken miettien, mutten millään saanut nimeä päähäni. Joku Anna, Enna, Unna? En uskaltanut arvaamalla heittää mitään, joten koin parhaaksi esittäytyä kunnolla.
      “Rhea, en tiedä ollaanko tavattu. Ainakin näytät tutulta. Olen sen papurikkosuokin onnellinen tai sitten vähemmän onnellinen omistaja. Hevoseton on huoleton ja niin edelleen”, vaikenin äkisti. Höpötysvaihe meni aina uusissa sosiaalisissa tilanteissa automaattisesti päälle.
      “Sori, en taida yhtään muistaa sun nimeä”, sanoin ja hymyilin lämpimästi yrittäen luoda itsestäni vähän vähemmän levottoman vaikutelman.

      Alva:
      “Hei Hauska”, mumisin saapuessani tamman karsinalle. Avasin oven ja livahdin sisään sulkien sen perässäni. Rapsuttelin suomenhevosen päätä ja kuulin hetken päästä hieman epävireistä laulua käytävältä. Ohto se siellä lauleskelee, ajattelin ja säpsähdin kun Hauska vetäisi yhtäkkiä päänsä ylös. Syy siihen selvisi, kun kuulin kuinka tallin ovi aukesi ja joku astui sisään lähtien kävelemään poispäin. Laulu katkesi, minun jäädessä edelleen karsinaan. Rhean piti tulla tänään tallille, mutta en muistanut mihin aikaan saatika sitten paljonko kello oli nyt. Pitäisi varmaan jossain vaiheessa irrottautua täältäkin ja käydä hakemassa satulahuoneesta varusteita hinkattavaksi. Edellisestä varuste putsauksesta, kun taisi olla jo vähän pidempi aika.

      Näine ajatukseni sanoin heipat Hauskalle, luvattuani tulla vielä moikkaamaan sitä ennen lähtöä ja lampsin tallitupaan päin.
      “Hei Rhea”, tervehdin lettipäätä, joka oli selin minuun päin oviaukossa. Tullessani peremmälle huomasin myös sohvalla istuvan naisen. Naisen jaloissa istua kökötti myös meitä pää kallellaan tarkasteleva koira. Tunnistin sen suomenlapinkoiraksi, paksun ja pörröisen turkin perusteella.
      “Moi, Unna olen”, nainen vastasi lyhytsanaisesti ja laski kätensä koiran niskaan, sitä rapsuttaakseen.
      “Tää on Jassa”, Unna jatkoi selkeästi ylpeyttä äänessään. Hymyillen kävelin varovasti lähemmäksi laskien käteni samalla Jassan tasolle. Minulla oli tarpeeksi kokemuksia aroista koirista, jotka käyttäytyivät arvaamattomasti uusien ihmisten lähellä. Lapinkoira haisteli sitä hetken, totesi minut vaarattomaksi ja meni takaisin emäntänsä jalkoihin.
      “Mä oon Alva. Sen rautiaan Hauska suokin hoitaja”, esittäydyin ja jatkoin kaapilleni. Käännyin parahiksi näkemään naisen nyökkäyksen ja Rhean koira tutustumis yrityksen. Kaivelin hetken kaappiani, etsien sieltä omaa satulasaippuaani.
      “No, kuka lähtee varuste putsaukseen mukaan?” kysyin iloisesti ympäri kääntyen löydettyäni etsimäni.

      Unna:
      Aikaisemmin niin autio ja hiljainen tallitupa ei ollutkaan enää autio. Suokkifaneihin kuuluvat Rhea ja Alva olivat pölähtäneet sisään lähes peräjälkeen. Jassa oli tervehtinyt uusia tuttavuuksia ja pyörähtänyt takaisin jalkoihini huomattuaan ihmiset herkuttomiksi eli auttamattoman epäkiinnostaviksi.
      “Mie voisin ainakin lähteä”, vastasin ujosti Alvan kyselyyn varusteiden puhdistamisesta.
      Olisi huomattavasti mukavampaa puhdistaa varusteita seurassa kuin yksin. Rhea lupautui myös mukaan ja haimmekin tuota pikaa varusteet, ämpärit, satulasaippuaa ja nahkarasvaa ja levittäydyimme ympäri tallitupaa.
      “Te taidatte myös osallistua Tie Tähtiin kilpailuihin?” Kysyin, vaikka tiesinkin jo vastauksen.
      “Tähkällä mediumiin”, Rhea vastasi välittömästi saippuoidessaan reippaasti suitsia.
      “Me ollaan samassa tiimissä”, Alva sanoi. “Hauskalla mediumiin myös.”
      “Mie meen Lillillä easyyn”, sanoin yrittäessäni peittää kauhistustani siitä kuinka paljon taitavampia ratsastajia vieressäni istuikaan.

      Jatkoimme varusteiden puhdistusta rupatellen. Rhean ja Alvan kanssa oli helppo rentoutua heidän ylläpitäessään keskustelua. Vastailin jatkuvasti pidemmillä lauseilla yllättäen jopa itsenikin moisesta puheliaisuudesta. Jassa torkkui pöydän alla ja tunnelma oli kaiken kaikkiaan leppoisa.
      “Mie kävin Nadjan pitämällä koulutunnilla ja se meni kyllä sanalla sanottuna surkeasti”, paljastin irvistäen. “Lilli oli kyllä hieno, mutta en ole ratsastanut ihan älyttömiä ja erityisesti harjoitusravi tuottaa ongelmia ja laukkaympyrät meinaavat kaatua sisällepäin ja soikioiksi. Nadja yritti lohdutella, mutta mitäpäs se vaikutti. Ootteko te ratsastaneet kauankin? Ja pitääköhän siellä Tie Tähtiin kilpailuissa olla ihan kisatakit ja kaikki?”
      Siirsin puhtaat suitset syrjään ja jatkoin satulan parissa.

      Rhea:
      Alva ilmoitti suureen ääneen, että nyt alkaisivat varusteidenputsaustalkoot. Hyvä niin, viime kerrasta olikin jo aikaa. Nappasin Tähkän molemmat suitset satulahuoneesta mukaan, ja aloin purkamaan kuolaimettomien remmejä yksi kerrallaan tallituvan lattialle. Ne olivat olleet ahkerassa käytössä ja se näkyi. Pitäisi pikkuhiljaa ruveta keräämään hillopurkkiin käteisvarantoa uusien ostoa varten. Hieman jopa yllätyin miten puhelias Unna oli. Ensivaikutelmaltaan nainen oli hiljainen, mutta ei vaikuttanut hermostuneelta, tai siltä että haluaisi paeta paikalta. Vilkaisin Jassaa, joka ei näyttänyt juuri piittaavan meistä. Unna taisi todella pitää eläimistä.
      “Pakastepitsasta vetoa, että kokoat noi väärin”, Alva tirskahti kun kääntelin hämmentyneenä puhtaaksi hinkattua remmiä käsissäni. Mistäköhän kohtaa suitsia olin senkin napannut.

      “Turha murehtia, eiköhän ne seuraavalla kerralla suju jo paremmin. Kymmeneen treeniin mahtuu aina yksi normaalia huonompi ja yksi normaalia parempi”, kannustin epäonnistuneesta koulutunnista kertonutta Unnaa ja naurahdin mielessäni itselleni. Kuulostin ihan keskiviikon aamutreeneissä vierailevalta urheilupsykologilta. Jotain ajatuksia niistä kilometriluennoista oli kuin olikin tarttunut mukaan.
      “Vaikka ei meilläkään kovin ruusuisesti ole mennyt. Tähkä on hetken aikaa ollut tosi hankala ratsastaa”, huokaisin ja irvistin pelkästä mielikuvasta.
      “…mutta paranemaan päin. Loma on tehnyt meille molemmille varmaan hyvää”.
      Unnan kysyessä ratsastuskokemuksestamme, selitin pikaisen tiivistelmän siitä kuinka viitisen vuotta päädyin perheestämme ainoana vaihtamaan ravipuolelta aktiiviseen ratsastukseen. Naisen mainitsemaa kisatakki asiaa jäin miettimään. Todellisuudessa minulla ei ollut hajuakaan kuinka totiset kilpailut edessä olivat. Tapeltaisiinko kärkisijoista verenmaku suussa, vai olisiko kisapäivän jälkeen luvassa pullakahvit satulahuoneessa.

      Alva:
      Päädyimme Rhean ja Unnan kanssa tallitupaan varuste talkoisiin. Jokainen hinkkasi kilpaa milloin mitäkin suitsen pätkää ja jalustinhihnaa, surkeiden vitsien lentäessä suuntaan jos toiseenkin. Välillä Rhean ja minun välinen vitsailu meni niin omituiseen suuntaan, että Unna vain tuijotti meitä hölmönä, meidän räkättäessä jollekin typerälle puujalka vitsille. Unnan kysyessä ratsastustaustoistamme, annoin epämääräisen selityksen isoäidin hevosesta, parista ratsastuskoulu vuodesta ja vuokraponista. Unnan ilmeestä päätellen hän ei ehkä ymmärtänyt koko selitystäni, muttei hän antanut sen haitata keskustelua. Jutustelun jatkuessa törmäsimme aiheeseen nimeltä Tie Tähtiin kisat.
      “Oon luultavasti aika kuollu siinä vaiheessa, kun toinen osis on siellä Lehtovaarassa. Mun kisajännittämisellä monen tunnin automatkoista tulee aika tuskaa. Niihin on vielä aika pitkä aika, mutta montakohan traileria ja rekkaa Hallavasta lähtee?” mietin ääneen ja huokaisin hyväntuulisesti. Olin toki kisannut muutamia kisoja. Hyvänä mainintana esimerkiksi syksyiset Hallava Cup kilpailut, jossa loppu rankingissa oltiin omassa luokassa toisia. Mutta jännittäminen ei ainakaan helpottaisi kisojen suuretessa.
      “Missä se Lehtovaara on?” Unna kysyi. Veikkasin, ettei nainen ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä tallista.
      “Se on Lapissa. Kolarista vähän matkaa pohjoseen päin”, Rhea vastasi puolestani. Unnan silmät suurenivat aavistuksen.
      “No joo, mä jännitän sitten varmaan teidänkin edestä”, nainen sanoi ja Rheaa ja minua nauratti.

      Hyvässä seurassa varusteidenkin putsaus sujui mukavassa temmossa ja muutaman kerran tallissa käyneet aikaisessa olevat tuntilaiset vähän kummastelivat vitsin veistoamme. Unnastakin alun hiljaisuuden jälkeen kuoriutui ihan sosiaalinen tapaus, Rhean höpöttäessä sanoja jokaisen suuhun. Pikkuhiljaa saadessamme varusteiden siivoamis operaatiota valmiiksi oli keskustelu rönsyillyt muutaman mutkan kautta hevosharrastuksen alkuajoista nykyhetkeen, josta opiskeluun ja työpaikkaan. Oli mukava päästä Unnaankin tutustumaan paremmin, sen tallikäytävien nyökkäilyn siasta. Olimmehan me kuitenkin samassa TT-tiimissä ja kaikkea. Harmitti tosin vähän, että Rhea oli eri joukkueessa, mutta mikäs sen parempaa, kuin päästä vähän naljailemaan paremmilla suorituksilla. Jos nyt sellaisia sattuisi edes osumaan kohdalle.
      “Huooh, mun sormiin sattuu”, Rhea valitti leikillään, saatuamme vihdoinkin viimeisenkin otsapannan putsattua.
      “Vali vali. Nyt voit sitte mennä ilosena kisoihin näyttämään puhdasta satulaa. Vaikka uskoisinkin, että joudut ne putsaamaan vielä vähintäänkin kerran”, naureskelin Rhean kommentille. Unna vaikutti tyytyväiseltä siisteihin Lillin suitsiin ja satulaan.
      “Seuraavan kerran voidaan sitte harjotella sykeröiden tekemistä”, nainen heitti vitsikkäästi. Mitäköhän siitäkin mahtaisi tulla?

      Unna:
      Muut taisivat kuvitella heittoni sykeröistä vitsinä, vaikka olinkin tosissani. En ollut koskaan väkertänyt minkäänlaisia solmuja hevosten harjoihin ja googletettuani olin ollut kauhuissani. Minä en ainakaan sohisi Lillin kaulan, saati sitten silmien, lähellä minkäänlaisilla neuloilla. Mietin Lehtovaaraa kauhunsekaisin tuntein, lapissa yleensä kaikki tunsivat kaikki ja pahimmillaan joku tunnistaisi minut ja paljastuisin. Tai lähinnä nimeni paljastuisi, mutta se olisi jo tarpeeksi kamalaa. Mieleeni muistuivat kaikki kamalat nimittelyt yläaste ja lukioaikana saamelaisuuden vuoksi. Milloin olin ollut shamaani ja milloin taas ilkeät tytöt – ja pojat olivat laulaneet nunnukanunnukaa ympärilläni. Kyyneleet meinasivat kihota silmiini pelkästä ajatuksesta ja yskähdin hieman pyyhkien silmiäni.
      ”Jokohan siitepölyaika alkaa kohta kun silmiä kutittaa”, yskäisin.
      ”Ei kai se vielä”, Alva sanoi hivenen hämmentyneenä.
      ”Toivottavasti et oo hevosille allerginen!” Rhea huudahti.
      ”Tai heinille tai jollekin sellaiselle, voisihan se olla sellaistakin!” Alva jatkoi.
      ”Ei mun pitäis olla”, mutisin.

      Kun kaikkien sormet muistuttivat kurttuisia nakkeja olimme saaneet urakkamme päätökseen. Veimme tavaroita paikoilleen ja katselin vaivihkaa Rheaa ja Alvaa. En ymmärtänyt miksi he olivat niin ystävällisiä minulle, vaikken ollut tehnyt mitään heidän hyväkseen.
      ”Mennäänkö hörppään kahvit?” Rhea ehdotti ja suostuimme ilomielin.
      Kahvipannussa oli tervaa muistuttavaa litkua ja Alva lupautui naureskellen keittämään sitä lisää.
      ”Tätä vois leikata veitsellä”, hän naureskeli kaataessaan pannusta vanhaa kahvia viemäriin.
      Nappasin keksin keksipurkista ja pureskelin nautiskellen.
      ”Nää suklaapisarat on kyllä mun lemppareita”, kerroin, vaikka epäilin, että fakta ei välttämättä kiinnostaisi kovinkaan monia. ”Mulla on pelkkä kisapaita, sellainen valkoinen. Taidan mennä sillä sitten kisoissa, jos ei löydy edullisesti sopivaa takkia.”
      Jassa nousi haukotellen ylös ja venytteli. Se tallusteli viereeni istumaan ja kerjäsi häpeilemättömästi. Pudistin sille päätäni ja naurahdin. Koira yritti tarjota tassua ja sai vain uuden päänpudistuksen.

      Rhea:
      Unna niiskutti ja epäili siitepölyaikaa. Kärsin kyllä itsekin siitepölyallergiasta, mutta omat oireeni ilmaantuivat yleensä vasta kesä-heinäkuun taitteessa. En osannut siis sanoa juuta enkä jaata kevätallergiasta. Tähkän enkkusuitset kiilsivät kauniisti ikkunassa tulvivassa valossa eivätkä kuolaimettomatkaan enää näyttäneet täysin maatuneilta ja mätääntyneiltä. Nyt maistui kahvi. Alvan laittaessa pannun porisemaan, kurotin yläkaapista kolme vaaleanpunaista kahvimukia.
      “Aika söpöt”, hymähdin asettaessani ne keittiötasolle riviin. Kun Alva oli täyttänyt kupit höyryävän kuumalla kahvilla kipitin Unnan esimerkkiä seuraten keksipurkille hakemaan oman osani. Käteeni mahtui kahvikupin lisäksi perinteinen Ballerina-keksi. Sen nougat täytteisen version kiersin kaukaa.

      “Multakin puuttuu kyllä kisatakki. Hyvällä tuurilla löytäisin uuden jostain alesta tai käytettynä, mutta saattaa olla turha toivo kun ulkokisakausi on juuri alkamassa”, mietiskelin istuuduttuani takaisin alas. Kahvikuppi lämmitti ihanasti sen ympärille puristuneita käsiä.
      “Pitää ostaa siihen harmaaseen ja pimeeseen aikaan, kun kukaan ei käy missään kisoissa kotitallia kauempana”, Alva neuvoi virnistellen.
      “Voi olla kyllä vaikea löytää tähän aikaan kohtuuhintaan”, Unna myötäili ja nyökytteli.
      “Vitsi mä haluaisin uittamaan hevosia ja iltamaastoon lämpimässä säässä”, haaveilin.
      “Jep se on ihanaa. Siihen taitaa kyllä mennä vielä muutama kuukausi”, Alva huokaisi. Kevään korvilla aina haaveili lämpimistä ja valoisista kesäseikkailuista. Totuus oli kyllä, se että viimeistään heinäkuun lopulla paloi hermot jatkuvaan paahteeseen ja alkoi laskemaan taas päiviä lumilautailukauden alkuun. Olin oikeasti enemmän talvi-ihminen. Kunhan pääsi lautailemaan. Tänä talvena luontoäiti oli suosinut laskettelijoita, ja rinteet olivat edelleen huippukunnossa.

      Alva:
      Kahvi lämmitti mukavasti matkalla vatsaan, enkä kehdannut mainita, että yleensä join mielummin teetä, mutta kahvikin oli ihan siedettävää. Kunhan siinä oli paljon maitoa. Napsimme kilvan keksejä tallituvan purkista ja veikkasin, että kohta alkaisi loppu häämöttää. Pitäisi varmaan käydä keksiostoksillakin, keskustelussa mainittujen kisakama ostoksien ohella. Takki ja saappaat minulta kyllä löytyi, mutta siistiä valkoista paitaa sai kyllä minun vaatekaapistani hakea ihan kissojen ja koirien kanssa.
      “Mutta miettikää, että kohta voi käydä jo vähintäänkin kahlaamassa ponien kanssa”, hihkuin. Kyllä siihenkin vielä vähän aikaa menisi, mutta aina sai haaveilla.
      “Saisinkohan mie Lillin joskus lainaan? Jos lähtis vaikka maastoon”, Unna mietti ääneen. Unnasta ja Lillistä tulisi kyllä tavattoman sympaattinen kaksikko.
      “Ihan varmasti saat!” Rhea puolestaan hehkutti. Kyllä Aleksi varmaan heltyisi. Ja jos ei niin viimeistään Nadjalta voisi kinuta. Kahvin huvetessa jututkin alkoi käydä vähiin ja Jassakin taisi hieman tylsistyä monen tunnin istuskeluun. kellon lähetessä kuutta, muistin yhden asian.
      “Äsh, hitto! Mä lupasin mennä auttamaan Nadjaa tätitunnille, kun ne hyppää tänään jotain pikku esteitä. Ja sen jälkeen on estetuntikin ja mun piti auttaa sielläkin. Tää on nyt vähän lentävä lähtö, mutta heippa. Oli kunnia jutella ja putsata varusteita teidän kanssanne”, sanoin ja niiasin teatraalisesti. Rhea ja Unna naurahtivat ja toivottivat onnea estetolppien kantoon.

      Tolppien kanto sujui ilman mitään ihmeempiä sekoiluja, pientä myöhästymistä lukuunottamatta. Nadja lähetti minut hakemaan hitaamman puoleiselle Mollylle raipan tallista ja tallustellessani takaisin tallitupaan, huomasin ikkunasta Rhean ja Unnan juttelemassa. Molemmat nauroivat parhaillaan jollekin jutulle ja minuakin hymyilytti. Rhean käsipuolessa oli tytön oma kultakimpale, toisin sanoen Tähkä, joka ei tosin tällä hetkellä vaikuttanut olevan verrattavissa mihinkään kuparia arvokkaampaan. Tamma nimittäin säpsyi kovana puhaltavaa tuulta ja ties mitä muita mörköjä, joita saattoi vaania minkä tahansa nurkan takana. Jassa tuijotti hevosta järkyttyneenä Unnan jaloista. Tilanne oli jotenkin todella koomisen näköinen ja naureskelin sille edelleen saapuessani maneesiin, niin, että Nadjakin kysyi mikä on niin kovin hauskaa. En vaivautunut selittämään huonoa huumorintajuani.

      • #50384 Vastaa
        Alva
        Valvoja
        • Postauksia: 106
        • Perus pullaponi

        Tätä oli ihan super kiva kirjottaa! Pitää joskus rustailla jotain muutakin yhessä. Unnan pätkät on taas kerran todella mainiota tarinankerrontaa ja niin mukavaia lukea.

      • #50398 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Kuten jo taisinkin Alvan päikkyyn kirjotella, mä tykkäsin! Tätä oli tosi kiva lukee!

      • #50456 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Täätä oli tosi kiva ja luonteva lukea, vaikka mua aluksi häiritsikin vähän noi hahmojen vaihtelut :D.

    • #50500 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Luuseriviitta ja haravointihommia

      Olin ajellut Hallavaan jo niin usein, että maisemat tulivat tutuiksi ja aloin tuntea oloani hiljalleen jopa kotoisaksi. Parkkeerasin autoni Ohton miehekkään kipon viereen ja astuin varovasti ulos autosta. Aurinko oli sulattanut parkkipaikkaa, mutta yöpakkaset tekivät maasta paikka paikoin pelottavan liukkaan. Tunsin Jassan tuijotuksen taustapeilistä, se istui turvavyövaljaissa takapenkillä ja katsoi vuoroin minua ja vuoroin keskittyi liimaamaan nenäänsä ikkunaan. Se oli tottunut hengailemaan autossa sen aikaa kun ratsastin, mutta tallituvassa ja pihalla se kulki sujuvasti mukana. En uskaltanut päästää koiraa talliin, enkä oikeastaan ollut varma oliko toiminta ylipäätään sallittua. Lapinkoiran kovaääninen haukku olisi varmasti säikäyttänyt hevoset, joten katsoin parhaaksi pitää koiran hevosten lähellä ainoastaan ulkona. Oikeaan Jassaa ei kannattanut pitää valvomatta minkään itseään isomman otuksen lähistöllä, sillä läikikkäälle koirilleni ei oltu suotu laisinkaan itsesuojeluvaistoa. Edellämainitusta seikasta muistutti sen lerppuva korva, jonka koira-parka oli loukannut jo aikoja sitten.

      Tallilla asiat rullasivat mallillaan, ratsastin kerran viikossa ratsastustunnilla ja pankkitilin saldon suodessa otin yksityistunteja. Nadjan mukaan kehitykseni oli ollut huomattavaa, vaikka taisin silti olla porukan surkein ratsastaja. Jonkuhan se oli sekin viitta kannettava harteillaan pohdin ja työnsin tirskuen tallin oven auki. Kuvittelin mielessäni pitkän punaisen viitan, jonka selässä lukisi kultakirjaimin ”tallin surkein”. Jatkoin matkaani kohti ilmoitustaulua, jonka äärellä parveili hämmästyttävän paljon porukkaa. Yritin ensin kurkkia kauempaa, mutta lopulta uteliaisuus vei voiton. Jassakin heilutti häntäänsä tervehtiäkseen.
      ”Hei Unna ja Jassa!” Alva tervehti pirteästi. ”Kato, täällä on valmennus ja me ei yhtään tiedetä kuka valmentaa! Ooks muuten nähnyt Ruskaa? Ruska – Unna, Unna – Ruska”
      ”Me ollaankin törmätty jo”, Ruska sanoi väläyttäen ilkikurisen hymyn.
      Hymähdin epätoivoisesti ja tunsin punan hiipivän poskille ja kaulalle. Miehenalku kuittaili edelleen kolaroinnistamme ja minua nolotti taas. Nielaisin ja mumisin jotain tunnistamatonta Lillistä ja sen harjaamisesta ja pakenin paikalta. Ansaitsin todella sen ”tallin surkein” – viitan.

      Kävin moikkaamassa Lilliä pihatossa ja häpesin itseäni syvästi. Hallavassa, kuten lähes kaikilla muillakin ratsutalleilla, oli aivan liian vähän miehiä, varsinkaan vapaita sellaisia. Maailman komeimman Ruskan kanssa olin ryssinyt asiani totaalisesti törmäämällä mieheen, vaikka eipä hän minusta olisi varmasti kiinnostunut muutenkaan. Ohton ympärillä pörräsi jatkuvasti joku, joten mitään toivoa minulla ei ollut häneenkään. Pelottava punapää Ciara vahti Nikoa niin, etten uskaltanut hengittää edes Väiskiä kohti puhumattakaan sen omistajasta. Olin kai tuomittu olemaan parisuhdestatukseltani ikisinkku. Jassaa ei kiinnostanut tippaakaan pohdiskeluni, se tallusteli lumikasaan ja köllähti makoilemaan. Onneksi ystävärintamalla meni hivenen paremmin. Rhea ja Alva olivat mukavia ja yhteisen varusteidenpuhdistamisen jälkeen olin jutellut molempien kanssa useampaan otteeseen. Alisa oli ollut minulle kummallisen kiltti, mutta mielestäni tyttö käyttäytyi välillä hivenen hassusti. Esimerkiksi tänään kun hän oli pessyt Lillin harjat, oli hän jälkeenpäin PAHOITTELUT tapahtunutta. Olisin tahtonut kysyä oliko kaikki ihan okei, mutta en uskaltanut nolata itseäni avaamalla suutani. Jospa Alisa ei vain tahtonutkaan hengailla kanssani ja yritti vihjailla, että voisin pysyä kauempana.

      Harjasin Lillin irtoavaa karvaa ja avauduin ponille kiperästä tilanteestani. Aurinko paistoi ja aurinkolasini tekivät ponista hivenen punertavan. Lilli kuunteli jutusteluani, mutta ei luonnollisestikaan vastannut mitään. Turvaliiviin pukeutunut tyttö lähestyi minua ja Lilliä.
      ”Hei, mä meen Lillillä ens tunnilla”, tyttö kertoi. ”Voin varmaan laittaa sen tässä ulkona. Oon Titta.”
      ”Hei, mä oon Unna. Voit sie varmaan”, totesin hymyillen, mutta hivenen harmissani mukavan harjaushetken loputtua. ”Harjailin sitä valmiiksi.”
      ”Ootko sä Lillin hoitaja?” Titta kysyi ja nyppi muutaman heinänkorren Lillin harjasta. ”Meen ekaa kertaa esteitä sen kanssa.”
      ”En, ei sillä oo hoitajaa”, kerroin ja jatkoin hymyillen. ”Esteillä se on kyllä tosi kiva!”
      Palasin sisälle talliin ja lösähdin sohvalle. Jassa istui edessäni ja nosti tassunsa polvelleni.

      Komean vaalean Akhaltekin omistaja astui sisälle tallitupaan tytön kanssa, joka oli ratsastanut Savulla. Jassa nosti korviaan ja hymyilin anteeksipyytävästi. He haluaisivat varmaan olla rauhassa, mutta jos poistuisin heti, vaikuttaisinko ilkeältä?
      ”Hei”, Savun ratsastaja tervehti. ”Mä oon Seela ja tässä on Lily.”
      ”Hei”, vastasin kauhuissani. ”Mä oon Unna. Tää on Jassa.”
      ”Niin me arveltiinkin, ollaan me ohimennen taidettu nähdäkin”, Seela sanoi ystävällisen kuuloisesti.
      ”Olit tulossa Tie Tähtiin kilpailuihin Lillillä?” Lily kysyi, vaikka äänensävystä ymmärsin, että kysymys oli enemmänkin retorinen.
      ”Joo.. Ja sie vissiin sillä tekkeorilla”, vastasin ja käänsin katseeni Seelaan. ”Ja sie Savulla?”
      ”Me mennään hardiin, mutta Lily menee tietty experttiin”, Seela kertoi virnistäen Lilylle.
      Tunsin punaisen luuseriviitan kasvavan taas harteilleni ja hymyilin ohuesti.
      ”Olitteko menossa sinne valmennukseen?” Kysyin ja yritin kääntää puheenaihetta pois itsestäni. ”Sitä ei ilmeisesti tiedä kukaan, että kuka se valmentaja on.”
      ”Mä tiedän”, Lily sanoi nenäänsä nyrpistäen.
      Seela käänsi päätään uteliaana Lilyä kohti ja vaati tätä kertomaan.

      Seelan vaateet keskeytyivät kun Rhea työnsi päänsä tallituvan ovesta.
      ”Tulkaa auttaan tuonne kentälle, siellä on vielä vähän lunta varjopaikoissa ja meidän ois tarkotus valmentautua ja treenata siellä ihan pian!” hän vaati.
      Nousin ylös ja lähdin Jassan kanssa seuraamaan Rheaa. Lily ja Seela aikoivat tulla hetken kuluttua perässä. Kentällä oli sekalainen seurue tallilaisia haravoimassa, lapioimassa ja muutoinkin kunnostamassa kenttää. Tartuin haravaan ja aloin siistimään kentän pintaa. Jassa loikki hölmönä ympärillä ja yritti auttaa varastamalla haravaani. Vilkuilin salaa kentän toisella laidalla puuhastelevaa Ruskaa ja Ohtoa ja yritin keskittyä tiukasti omaan puuhaani. Mitä tehokkaampi olisin, sitä nopeampaa kenttä olisi valmis valmennuksia ja ratsastusta varten – ja sitä nopeampaa piinani päättyisi hölmöilevän koiran kanssa. Hommaa ei helpottanut tippaakaan Ruskan kuuluva vitsailu ja nauru, joka sai sukat pyörimään jaloissani.

      • #50507 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        En oikeesti kestä kuin taitava oot! Näitä sun tarinoita on niin ilo lukea, niist tulee tosi hyvälle mielelle!

      • #50510 Vastaa
        Ruska
        Osallistuja
        • Postauksia: 21
        • Maitovarsa

        AAAAAA mahtavaa 😀 Apua miten kutkuttavaa, hymyilytti lukiessa moneen otteeseen, mutta samaan aikaan myös sopivasti riipaisevaa ja samaistuttavaa tekstiä. Musta tuntuu että kirjotat Ruskasta osuvammin kuin mä itse 😀 Hehee mun täytyykin kerätä itseni kirjoittamaan hyvin läheisessä tulevaisuudessa.

      • #50514 Vastaa
        Aurora Rosberg
        Osallistuja
        • Postauksia: 15
        • Maitovarsa

        Mä vaan jotenkin rakastan näitä sun tarinoita 😀 kerrassaan upeaa kuvailua etenkin Unnan ajatuksista, ja tykkään miten luontevasti otat muitakin hahmoja mukaan.

      • #50527 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Täysin samaa mieltä muiden kanssa, upeaa tekstiä ja luontevasti saat aina useamman hahmon mukaan tarinaan. Erityisesti tykkäsin tosta surkeimmat ratsastajan viitasta joka seurasi mukana läpi tarinan. Kentänkunnostustalkoot oli kanssa hyvä idea! Saat 2hp ja 2sp

    • #50561 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Perjantaina

      Saapuessani tallipihalle näin Seelan painelevan maastoon muun tallipoppoon kanssa. Ystävykset katosivat metsän siimekseen ja tunsin oloni kurjaksi. Olin saanut luvan ratsastaa Lillillä vapaasti sen vapaapäivänä, mutta näköjään jäisin jälleen kiertämään kenttää, sillä en tiennyt maastoja laisinkaan. Olin maastoillut tasan kerran suorittaessani helppo C -tasotuntia ja silloinkin keskittymiseni oli ollut lähinnä Savussa ja sen selässä pysymisessä. Toivoin jonkun muunkin yksinäisen sielun jääneen kelkasta ja kuljin toiveikkaana tallitupaan.
      ”Voi saat..”, aloitin, mutta hiljensin kiroiluni. ”Voi persus. Täällä ei oo yhden yhtä ja mie toin vielä pullaaki.”
      Tallitupa oli tyhjä, eikä missään näkynyt ristin sielua. Laskin mukanani tuoman pullapussin pöydälle, vaikka mieleni tekikin viedä se takaisin autoon. Huokaisin ja hörppäsin lasin vettä, ei auttanut itku markkinoilla ja Lillin ratsastaminen kentällä oli tyhjää parempi. Voisi kuvitella, että yksinäisyyteen turtui, mutta se ei pitänyt paikkaansa.

      Kävelin pihattoon, jossa Lilli odotteli itsekseen minua ja käveli vastaan nähdessään minut.
      ”Hei.. Mii gullo?” Kyselin tamman kuulumiset ja jatkoin jutusteluani. ”Sie oot kans jääny yksin.. Tuu tuonne puomille mun kanssa, niin harjaillaan sut ja mennään vaikka kentälle tallustelemaan. Mennään maastoon joskus muulloin.”
      Talutin Lillin puomille ja aloin harjaamaan sitä pitkin vedoin. Tamma nautiskeli ja kuunteli korvat kääntyillen vuodatustani. Kerroin sille yksinäisyydestä ja siitä kuinka en ollut kotiutunut etelään vieläkään kunnolla. Nakatessani satulaa tamman selkään olin päässyt sukuselvityksessä jo isoäitiini saakka.

      Kiskaisin hanskat käteeni ja lähdin taluttamaan tammaa kohti kenttää. Se ei meinannut malttaa pysyä paikoillaan, vaan yritti jatkaa matkaansa heti kun löysäsin ohjista.
      ”Heaitte”, sanoin käskien tammaa lopettamaan.
      Päästyäni selkään käänsin tamman uralle ja yritin nauttia kevätpäivästä. Kyyneleet pyrkivät silti valumaan poskilleni. Ärsytti olla heikko ja vetistellä milloin mistäkin. Tie tähtiin kilpailuissa ihmiset pääsisivät nauramaan olemattomille taidoilleni, enkä varmaan saisi urpoilun jälkeen enää ratsastaakaan itsenäisesti. En sinäänsä olettanutkaan itsenäisistä ratsastuksista tulevan arkipäivää, tai edes joka kuukausi tapahtuvaa luksusta. Käänsin Lillin askeltamaan toiseen suuntaan.

      ”No mutta hei Unna! Yksinkös ratsastelet?” Aleksi tuttu ääni kuului selkäni takaa.
      ”Hei Aleksi, joo yksin mie. Muut ehti lähteä jo maastoon ennen kuin tulin”, kerroin ja pyyhkäisin vaivihkaa kyyneliäni. ”Kiitos muuten siitä, että saan ratsastaa Lillillä. Siis nyt itsekseen ja sitten siellä tie tähtiin ja näin..”
      ”No mikäs siinä, eipä sillä hoitajaa ole, joka sillä nyt ratsastais näin vapaapäivinä”, Aleksi jutusteli. ”Mie meinasin lähteä maastoon. Haluatko tulla mukaan?”
      ”Siis jos mie vain saan!” Vastasin innokkaasti. ”Oi, siis joo. Ois kyllä kiva!”
      ”Miepä käyn katsomassa ketä mulle on jätetty tuonne, niin nähdään tässä kohta. Tuon sullekin heijastinliivin”, mies sanoi.
      Olisin voinut tanssia ympäri kenttää innostuksesta. Aleksi oli kyllä niin mukava!

      Piakkoin astelimme maastopolkua pitkin. Puissa ei ollut vielä lehtiä, mutta polku alkoi olla lumeton ja kuiva. Aleksi ratsasti Cooperilla edessäni ja tunsin itseni kääpiöksi Lillin selässä. Katselin miehen selkään ja aloin pohdiskelemaan olisikohan mies sinkku vai varattu. Ainakin se oli aika hyvännäköinen. Täytyi olla varattu.
      ”Milläs mielellä odottelet kisoja tai valmennusta?” Aleksi kysyi rikkoen hiljaisuuden.
      ”Lily näytti vähän kummalliselta kun se puhui siitä valmentajasta”, sanoin mietteissäni. ”Kyllä mua kieltämättä jännittää aika kovasti. En oo kilpaillut koskaan ennen, eikä mun kukkaro taida kestää enää yhtään yksityistuntia tän valkkaviikonlopun lisäksi.”
      ”Sitähän se näitten kanssa on. Menee rahat, maine ja järki”, mies sanoi naurahtaen. ”Otetaanko ravia?”
      Siirryimme raviin ja ihailin puiden välistä siivilöityvää auringonvaloa. Elämä oli oikeastaan sittenkin ihan kivaa.

      • #50563 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Ompas ihana ihana kuva!

      • #50573 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Oi että mikä tarina ja kuva 😍 Nyt on upee!

      • #50589 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 218
        • Perus pullaponi

        Ihana kuva, ja helposti luettava tarina taas!

      • #50606 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Voi Unna! Ihana että ei joutunut kuitenkaan yksin ratsastamaan ja tunnelmakin kääntyi astetta iloisemmaksi. Kuva kans upea! Saat 1hp 1sp ja 1mp

    • #50664 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Kakkua kaikille – TT, Alanan valmennus

      Olin kieriskellyt sängyssä rauhattomana koko yön. Tuleva estevalmennus jännitti enemmän kuin Joulupukki kaksikymmentä vuotta sitten. Jassaa häiritsi pyörimiseni ja se painelikin tyytymättömänä makuuhuoneesta keittiön lattialle nukkumaan. Jos olisin edes tiennyt huomisen valmentajan nimen, olisin voinut keskittyä googlettelemaan ja stressaamaan, mutta sokeana oli turha räiskiä ympäriinsä. Keskityin stressaamisen ohella selailemaan tiktokkeja ja pohtimaan elämän tarkoitusta. Ei se ilmeisesti ainakaan työnteko ollut. Firmassa yt-neuvottelut painoivat päälle ja uusimpana tulokkaana olin todennäköinen lähitjä. Aamulla kuuden aikaan luovutin nukkumisen suhteen ja lähdin Jassan kanssa aamulenkille vihmovassa räntäsateessa. Tuijotin ilmaa typertyneenä, sillä koko viikon sää oli ollut kaunis ja nyt en saanutkaan kohdata ihanaa aamuaurinkoa, vaan minun oli tyytyminen taivaalta tippuviin jalkarätteihin. Mikäs sen mukavampaa.

      Pukeuduin ruskeisiin ratsastushousuihin, vaaleanpunaisiin ratsastussukkiin, mustaan pitkähihaiseen ja heitin kevyttoppatakin niskaani. Turvaliivin, kypärän ja esteraipan survoin tyylikkäästi siniseen Ikea-kassiin. Mietin tarkkaan epämukavien, mutta hienojen kirppissaappaiden ja kuluneiden johdpurien välillä, mutta päätin ulkonäön menevän jalkojen hyvinvoinnin edelle. Mistäs tuota tiesi, vaikka valmentajamme olisi joku namupala. Heitin saappaat kassiin ja pukkasin tallikengät jalkaani. Painoin oven lukkoon vain huomatakseni unohtaneeni niin ratsastus- kuin tavalliset nahkahanskatkin. Ärsytti kaivaa kotiavaimia jostain seitsemän sylin syvyisestä Ikea-kassista, jossa ei todellakaan pitänyt olla niin paljoa varusteita kuin siellä näytti kuitenkin olevan.

      Lopulta olin Hallavassa ja harjasin Lilliä näennäisen varmoin vedoin. Vaaleanrautias poni heilutteli korviaan ja kuunteli uteliaasti uusi ääniä tallilla. Osa valmennukseen saapuvista vieraista oli tainnut saapua jo paikalle. Ensimmäisessä ryhmässä, jossa ratsastin Lillillä, oli meidän lisäksemme ainoastaan Niko Väiskillä ja Aava Muumilla. Varustin Lillin pikaisesti ja survoin saappaat jalkaani ja ja painoin kypärän päähäni. Niko käveli ohi ja nyökkäsi.
      ”Hei”, aloitin epävarmasti ja päilyilin Ciaran varalta.
      ”Moi”, Niko vastasi.
      ”Tuota.. Tiiäksie kuka se meiän valmentaja on?” Kysyin ujosti.
      ”Kohtahan se selviää”, Niko sanoi levitellen käsiään.
      Nyökkäsin vastauksen ja lähdin taluttamaan Lilliä ulos. Ciaraa ei onneksi näkynyt, en nimittäin tahtoisi kokea punapään kammottavaa kostoa siitä, että olin jutellut hänen poikaystävälleen. Hallavassa tosin seinilläkin tuntui olevan korvat.

      Ulkona sää oli tyyntynyt kun talutin Lillin kentälle. Laskin jalustimet alas, kiristin vyön ja heilautin itseni sujuvasti tamman selkään. Lähdin kiertämään kenttää ympäri ohjat pitkällä. Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt kentällä ketään tavallisesta poikkeavaa. Jalkojen sisäsyrjää kivisti uhkaavasti ja kaduin jo nyt kenkävalintaani. Jatkoin Lillillä tallustelua eteenpäin ja nautin ihanaksi kääntyneestä aamusta. Muutkin ottivat suhteellisen rennosti, eikä menomme varmastikaan näyttänyt kovinkaan reippaalta. Suljin silmäni ja ajelehdin nautiskellen.
      ”Are you serious?” Viiltävän kylmä ääni kantoi kentän poikki. ”Teidän piti verrytellä!”
      Säpsähdin Lillin selässä ja poni säpsähti allani ja kiskaisi päänsä ylös ottaen sivuaskeleen. Jouduin tarrautumaan harjaan ja kellahdin Lillin kaulalle. Punnersin itseni ylös ja yritin onkia pudonneita jalustimia jalkaani. Naamani helotti punaisena ja häpesin ehkä enemän kuin koskaan. Muutkin näyttivät laittaneen työskentelymoodin päälle. Vilkaisin pelottavan äänilähteen suuntaan ja näin kun täydellisen upea Alana Gwyln seisoskeli kentän laidalla ja katseli pitkien ripsiensä alta meitä kasvot ilmeettöminä. Siis se Alana Gwyln. Voi perse.

      Alana esitteli itsensä pikaisesti, vaikka kaikkihan hänet tiesivät. Kohteliaana hän pyysi myös kaikkia esittäytymään. Annoin muiden hoitaa vuoronsa ennen minua, sillä olisin ennemmin karauttanut taivaanrantaa kohti jättäen pölypilven jälkeeni. En minä millään kykenisi ratsastamaan kokonaista tuntia huonoilla kengillä yhden suurimman idolini katseen alla. Alana siirsi katseensa minuun ja nosti kulmiaan hivenen ylöspäin.
      ”Hei.. Mie oon Unna”, piipersin. ”Ja tämä on Lilli. Ollaan tässä muutama kuukausi treenattu yhdessä, noin kerta viikkoon.”
      Jatkoin Lillin verryttelyä ja siirsin sen laukkaan, jotta jalkani saisivat levätä hetken. Itketti taas, mutta minä en varmasti itkisi Alanan edessä.

      Siirryimme estetehtävälle ja tarkoitus, siis myös minun tarkoitukseni, oli ratsastaa maapuomi-ristikko – linja suoraan. Tulimme puomille liian oikealle ja ristikolle liikaa vasemmalle. Lilli loikkasi odottamattoman suuren loikan ja jalkani heilahtivat irti jalustimista.
      ”Again”, Alana totesi lakonisesti. ”Sukellus ja muut sammakkopotkut voi jättää altaaseen.”
      Purin hampaitani yhteen ja tulin linjan uudelleen, tälläkertaa hivenen paremmin. Alana ei tuhlannut kehuja, käski ainoastaan seuraavan ratsukon tehtävälle. Pyyhin hikeä otsaltani ja olin onnellinen, että Alana ei sentään pakottanut minua laulamaan.

      Joku Alanan kätyri apuri kävi nostamassa keltaisen ristikon pystyksi ja poisti maapuomin nostaen senkin pystyksi. Ne olivat olevinaan matalia, mutta Lillin selästä ne näyttivät valtavilta. Seuraavana tehtävänä ratsastaisimme keskihalkaisijalta keltaiselle pystylle ja sieltä violetille. Yritin keskittyä pitämään Lillin suorassa laukatessani keskihalkaisijalta vasemmalle. Tulimme liian kaartevasti esteelle ja se kolisi alas. Alana osoitti sormellaan meitä palaamaan alkuun ja komensi ratsastamaan. Sitähän tässä parhaillaan yritettiin! Alanan oma elämä oli niin täydellistä, ettei sinne surkeat tiet ja onneton yritys palata ratsastajaksi 25-vuotiaana tainnut yltää. Helppohan se oli komennella muita norsunluutornistaan jos oli ratsastanut vauvasta saakka huippuratsuilla. Olin kateellinen, niin katellinen. Yritin uudelleen ja sain selkeitä ohjeita käyttää ulko-ohjaa, sisäpohjetta ja pitää katseen ylhäällä.
      ”Kulmaan saakka”, Alana muistutti ja sain kun sainkin Lillin edes suunnilleenkaan suoraan violetille pystylle. ”Again.”
      Puhalsin ilmaa ulos suustani. Jalkoja särki ihan jumalattomasti.

      Ruotsalaiset okserit kuulostivat kummallisilta ja näyttivät oudoilta, mutta yllätyksekseni tehtävä sujui edellistä paremmin. Tie kuitenkin oli identtinen ja kun keskityin vain jalkasärkyyni ja ratsastamaan kulmat ja suoristamaan ponia, tehtävä sujui kuin itsestään. Epäilin, että Lilli olisi loikkinut mitä tahansa esteitä kyttäämättä niitä lainkaan ja rennon rauhallinen poni sai omatkin hermoni rauhoittumaan. Vilkuilin kulmieni alta Alanaa, joka tuntui näkevän kentällä kaiken, vaikkei olisi kiinnittänyt asiaan huomiotakaan. Hän näki huonon istunnan toiselta puolelta kenttää, vaikka ohjeistikin samalla tehtävää suorittavaa ratsukkoa. Olisi ihanaa olla jossain yhtä lahjakas, tai edes yhtä kaunis kuin Alana. Oli vaikea sanoa, minkä elämän osa-alueen olisin kipeimmin kaivannut itselleni. Ilmiömäisen kyvyn ratsastaa -ja valmentaa, komean miehen, joka oli kaiken lisäksi huippuratsastaja vai olisiko se kuitenkin ollut maailman suloisin lapsi? Alana oli saanut lapsensa nuorena ja silti onnistui kaikessa. Elämä oli ihan hemmetin epäreilua.
      ”Next”, komento palautti minut takaisin maan pinnalle.

      Viimeisimpänä ajauduimme kavalettitehtävälle, joka sujui apupuomien kanssa suhteellisen helposti. Lilli laukkasi suurta laukkaa ja meinasin tipahtaa satulasta, mutta sain roikuttua apinanraivolla mukana kyydyssä. Näinkö väärin vai Alanan suupieli? Olin vannonut, etten itkisi, mutta nyt se ei ollut kaukana. Miksi en osannut ratsastaa edes kavaletteja ponilla. Ärsytti, eikä ärsytystäni helpottanut laisinkaan apupuomien poistaminen. Ensimmäisellä kerralla ajauduimme liian laitaan, jolloin pääsimme ensimmäisestä kavaletista yli normaalisti, mutta seuraavan kohdalle Lilli joutui koukkaamaan ja kolmas tärähti suoraan sokeripalan kohdalle. Lilli väisti kauniisti ja sai minut maistamaan hiekkaa. Tamma pysähtyi välittömästi kun olin tömähtänyt maahan ja näytti hivenen pahoittelevalta. Kiittelin itseäni turvaliivistä ja kiivin häpeissäni takaisin selkään.
      ”Heti uudelleen”, Alana sanoi nyökäten tehtävää kohti.
      Saimme viimeinkin tehtyä tehtävän ja pääsin siirtymään Lillin kanssa itsenäiseen loppuverryttelyyn.

      Alanan saavuttua kommentointikierroksessa meidän kohdallemme minua suretti niin huonosti sujunut tunti, kun hervoton jalkasärkykin.
      ”Focus siihen ulko-ohja, sisäpohje ja katse oikeaan suuntaan. Poni ei katoa alta, vaikka et katsoisikaan sitä. And breathe”, Alana sanoi. ”Tärkeämpää on ratsastaa kunnolla esteiden välillä kuin päällä.”
      Nyökkäsin, sillä jälleen kerran Alana oli oikeassa. Oli oikeastaan aika hyvä, etten ollut tiennyt valmentajaa etukäteen, pohdiskelin. En nimittäin olisi tainnut uskaltaa saapua paikalle laisinkaan ja Alanan valmennus oli ollut erityisen opettavainen. Siirsin Lillin käyntiin ja taputin sitä kaulalle. Potkaisin jalustimet irti jaloistani ja katselin ihanan keväistä maisemaa. Kylkeen sattui ja täytyisi koukata kotimatkalla kaupan kautta ostamaan jauhoja, jotta saisin leivottua tippumiskakun. Herkuttelin ajatuksella suklaakakusta. Pysäytin ponin ja tömähdin alas satulasta. Nostin jalustimet ja löysäsin vyön. Toivottavasti saisin pitää työpaikkani, etten joutuisi luopumaan tästä kaikesta.

      • #50666 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Tää oli tosi kiva valmennustarina ja toivotaan että Unnankin työtilanne paranee!

    • #50940 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tie Tähtiin 1. osakilpailu

      ”.. Valmistautuu Unna Kivivaara ja Liverwort”, kuuluttaja huhuili.
      Niko lähti ennen minua Väiskin kanssa radalle. Hermoilin ja näpräsin Lillin sykeröityä harjaa. Punainen takki loisti kuin huutomerkki, kengät puristivat ja oksetti. Tuntui, että kaikki tuijottivat.
      ”Hyvin se menee”, Seela sanoi rauhallisesti ja hymyili. ”Muista hengittää, se poni kyllä osaa ja sä myös!”
      Pyyhin kyyneliäni ja valmistauduin elämäni nöyryytykseen.

      ”Unna nyt hiivatinmoista kyytiä palkintojen jakoon!” Minja huusi kun olin taluttamassa ponia talliin.
      ”Täh?” Kysyin ja katsoin Minjaa kulmat kurtussa. ”Miksi?”
      ”Voi hemmetin pösilö”, Minja sanoi ja halasi minua. ”Sä voitit koko luokan!”
      ”Mitä sie sanoit?” Sopersin ja purskahdin itkuun.
      ”Nyt se kypärä kiinni ja loikkaa kyytiin, oot melkein myöhässä”, Minja komensi äidillisesti ja kiskaisi Lillin vyön kiinni ja laski jalustimet ennen kuin ehdin sisäistää mitä hän oli sanonut. ”Hophop kyytiin nyt ja ala painua!”

      Sinivalkoinen ruusuke lepatti Lillin painellessa villiä laukkaa kunniakierroksella. Puristin voittamaani satulahuopaa ja pääsiäismunapussia tuskaisesti kainalossani ja annoin kyynelten valua. Ehkä joku luulisi, että ne johtuivat ilmavirran vaikutuksesta, ehkä ei. Oikeastaan en välittänyt laisinkaan, sillä minä en ollut koskaan voittanut mitään. Hidastin Lillin ravin kautta käyntiin ja halasin sitä. Se oli kyllä maailman hienoin poni. Pyyhin levinnyttä ripsiväriä poskilta valkoisiin hanskoihini, se jätti mustan raidan, josta en jaksanut välittää lainkaan. Käännyin katsomaan taakseni ja näin jonossa perässäni Aavan ja Muumin sekä Nikon ja Väiskin.
      ”Sehän meni nappiin Hallavalta”, Aava sanoi virnistäen.

      Esteille starttasin Lillin kanssa vasta viimeisenä, joten en pitänyt kiirettä. Olin päättänyt hypätä valkoisella kisapaidalla ja turvaliivillä. Olin vaihtanut kammottavat saappaat johdpureihin ja punavalkoiset ratsastussukat näkyivät valkoisten housujen päällä. Olin onnistunut unohtamaan chapsit kotiin. Alva oli verkkavalvojana ja jätin verkkahypyt aikalailla hyppäämättä. En oikein osannut toimia verryttelyssä, joten yritin keskittyä väistelemään muita ja hyppäsin kerran pienen pystyesteen. Jännitys kasaantui jälleen ennen luokan alkua ja Seela oli taas portilla tsemppaamassa. Puristin raippaa kädessäni ja pelkäsin kovasti epäonnistumista, vaikkei pikkuluokissa tosiasiallisesti montaa katsojaa ollutkaan.

      Yritin palautella rataa mieleeni, mutta päässä löi totaalisen tyhjää. Pilli vihelsi ja siirsin epäröivästi Lillin laukkaan. Tamma kuitenkin tiesi mitä teki ja lähinnä vain roikuin kyydissä. Suoritus ei varmasti ollut teknisesti kaunein tai edes siistein istuskellessani kyydissä ja yrittäessäni ohjata tammaa oikealle esteelle. Nollaradalla päädyimme kuitenkin uusintaan. Katselin hieman hölmistyneenä ympärilleni ja annoin Lillin pudota raviin..
      ”Heti perään uusintaradalle”, Miska huusi.
      Vilkaisin kiitollisena poikaa ja painoin pohkeeni tamman kylkiin. Lilli loikkasi rohkeasti esteiden yli, myös sen kammottavan muurin, jonka kohdalla suljin silmäni ja toivoin parasta. 15. esteen ylimmäinen puomi tipahti, mutta kaikkiaan olin erityisen ylpeä tammasta.

      Vastaanotin hölmistyneenä valkoisen ruusukkeen, korvahupun ja pääsiäismunan. Niko tuuletteli tyytyväisenä voitettuaan luokan Väiskillä ja Aava tuli Muumilla hienosti toiseksi. Hallavalaisilla tosissaan oli hyvä päivä, ainakin pikkuluokissa. En ollut ehtinyt katsoa muita luokkia lainkaan, joten en tiennyt miten muilla oli mennyt. Onneksi pääsisin liputtamaan 100cm ja 120cm luokat, joten saisin nähdä taitavien ratsukoiden suorituksia. Annoin tuulen tuivertaa kasvoillani ja nautin vauhdin hurmasta laukatessani Aavan perässä. Lillin yksi kuriton sykerö avautui ja pyöri auki ilmavirran seurauksena. Olin häpeilemättömän onnellinen.

      • #50941 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Tää oli tosi kiva tarina ja voin niin kuvitella Minjan kommentoivan just tolla tavalla toisen hämmennykseen 😀

      • #50942 Vastaa
        Alva
        Valvoja
        • Postauksia: 106
        • Perus pullaponi

        Voii, tää oli ihana tarina! Unna on jotenkin niin ihana hahmo ja sen hämmennys ja ilo samaan aikaan oli ihan huippu hyvin kirjotettu.

      • #50991 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Voi ei hymyilen täällä ihan typerän näköisenä. Upeaa tunteiden kuvailua, musta tuntuu että mun on pakko piirtää kuva tosta Unnan ja Lillin kunniakierroksesta 😍 Saat 2kisapistettä 1sp ja 1ep

    • #51132 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      10.04.2020 Inkan estevalmennus Tie Tähtiin-kisoja varten
      521 sanaa

      Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kun kävelin Lillin kanssa hoitopuomille pihatosta. Lillistä irtosi järkyttävä määrä karvaa edelleen.
      ”Koskahan sulla pienellä karva-apinalla vähentyis tää karvanlähtö”, lässytin Lillille.
      ”Ei se onneksi oo ku kahdesti vuodessa”, Niko sanoi yllättäen takaani. ”Molemmat vain kestää puoli vuotta. Hehheh.”
      Helahdin punaiseksi kaulaa myöten ja yritin piilotella Lillin takana punaisuuttani. En ollut kuullut lainkaan Nikon ja Väiskin saapumista, vaikka Väiskin jättimäisten kavioiden kopseen kuuli kyllä kaukaa. Voi perhana, että pitikin sattua, että joku kuuli lässyttämiseni, voi kuinka noloa!
      ”Niin juu joo, niin on”, takeltelin.
      ”Lähdetäänkö kävelemään alkukäynnit maastoon, Nessakin meinasi tulla”, Niko kysyi.
      ”Mikäettei, sääkin on kerrassaan upea”, totesin hieman hölmönä.
      Niko lähti sisälle varustamaan Väiskiä ja minä sätin itseäni. Kuka idiotti sanoi, että ”sää on kerrassaan upea”. Kuusikymmentäkö minä olinkin, voi jestas. Nyt skarppaa muija, muistutin itseäni.

      Alkukäynnit maastossa olivat tosissaan hyvä idea. Linnut sirkuttivat, eikä maailmassa tuntunut olevan minkäänlaisia huolia. Väiski kulki etummaisena, Sasha seuraavana ja minä pidin Lillin kanssa perää. Onneksi ponin askellus oli reippaahkoa, jotta pysyimme suurempien mukana. Pelotti mitä Ciara sanoisi maastoreissustamme, mutta eihän hän mikään syöjätär sentään ollut. Enkä edes oikeastaan nähnyt Nikoa, koska ratsastin puolet matalammalla ja Nessa oli välissämme Sashalla.
      ”Sasha on kyllä ihana!” Sanoin edessäni ratsastavalle Nessalle.
      ”Se on!” Nessa sanoi ja taputti hoitohevostaan kaulalle.
      ”Kylläpäs siellä tytöt hehkuttaa toisiaan, sä oot Väiski muuten tosi komea”, Niko vitsaili. ”Vitsi vitsinä, mitäs te odotatte valmennukselta?”
      ”Mun mielestä on mukavaa päästä hyppäämään ja valmentautuun ennen seuraavaa osaria, jospas saatais vaikka rusetti seuraavista kisoista”, Nessa sanoi.
      ”Me meinataan kyllä korjata koko potti, että saa yrittää!” Niko uhosi leikillään. ”Entäs sä Unna.”
      ”Mie toivon, ettei nyt vaan sattuis mitään.”, heitin reteästi ja yritin esittää vitsailevani, vaikka oikeasti puhuin täyttä totta.

      Valmennuksessa olimme vain me kolme, joten tiedossa olisi todennäköisesti tiukkaa treeniä.
      ”Ja sitten Unnan vuoro, jumppasarjaa kohti, ensiksi kavaletit, sitten askel ja este!” Inka ohjeisti.
      Lähdin tehtävälle luottavaisin mielin, joskin melkoisen virkeällä ratsulla. Muistin hengittää ja Lilli laukkasi tasaisesti, joskin hieman pitkällä ohjalla eteenpäin. Inka nyökkäsi kehuksi ja saimme luvan jatkaa seuraavalle tehtävälle.
      ”Sitten ois seuraavaksi jumppasarja, tarkastatte, että laukka on oikea, tuutte tänne päätyyn”, Inka selosti ja käveli pitkin kenttää. ”Ja sitten suora linja tänne esteelle ja heti uudelleen toiseen suuntaan. Kysyttävää?”
      Ei ollut, mutta jättäydyin suosiolla viimeiseksi, jotta saatoin katsoa muiden suorituksen ensin.
      Ensimmäisellä kerralla tulimme väärää laukkaa, jolloin inka käski vaihta ravin kautta uudelleen laukalle ja valmistella ensikerralla paremmin. Muutoin tehtävä sujui oikein hyvin, Lilli spurttaili, mutta pysyi kuitenkin hallinnassa.

      Lopputunnista turvaliivin alla oleva pitkähihainen musta paitani oli kastunut hiestä märäksi ja otsalleni oli liimautunut tummia hiuskiehkuroita. Lilli oli myös kuumissaan, eikä ollutkaan enää niin spurttailevalla päällä.
      ”Hienosti sujui kaikilla”, Inka sanoi. ”Sitten viimeiseksi olisi vuorossa maksimikorkeudella linjan ratsastaminen. Tälläkertaa Unna voikin aloittaa!”
      Irvistin siirtäessäni Lillin laukkaan, olisin kovin mielelläni hölläillyt hetken. Lilli eteni väsyneenäkin korvat töttöröllä kohti ensimmäistä estettä ja pomppasi sen yli. Linjalla se ei yllättäen kuumunutkaan juuri lainkaan, vaan laukkasi tasaisesti kohti seuraavaa estettä. Valmistauduin hyppyyn ja poni ponkaisi toisenkin esteen yli.
      ”Hienosti meni!” Inka kehaisi. ”Siirrä raviin ja anna sen venyttää itseään. Seuraava!”
      Annoin Lillille ohjaa ja olin erityisen ylpeä siitä. Olin salaa jopa hivenen ylpeä itsestäni. Osasin ratsastaa kokonaisen tunnin itkemättä lainkaan, se vasta oli suoritus!

      • #51138 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Voi vitsi! Olisin jostain syystä lukenu tätä tarinaa vaik viel toiset parisataa sanaa aamupalan lomassa! Hymyilytti ja jännitti Unnan mukana

    • #51288 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Matkakuumetta

      Mua jännitti aivan äärettömästi lähteä Lehtovaaraan. Pyörin sängyssä pitkin yötä ja odottelin turhaan unta. Uneton yö antoi liian monta mahdollisuutta stressata rahasta ja muusta turhasta, jolle ei siihen aikaan voinut mitään. Kaikki kisakamppeet olivat kuitenkin mukana, toivottavasti. Lillin tavarat olin pakannut edellisiltana kysellen jatkuvasti typeriä siitä, mitä tarvisin mukaan. Jassa oli mennyt koirahoitolaan ja jäänyt katsomaan minua erityisen syyttäväsi. Harmitti jättää toinen sinne, mutta minkäs teit, ei koiraa olisi mitään järkeä raahata mukana viikonlopuksi lappiin.

      Raahauduin ennen seitsemää Hallavaan suuri kassi mukanani ja varmistelin vielä varmistelemasta päästyänikin, että Lillin loimet, satula, suitset ja muut tavarat olivat mukana. Minä nyt pärjäisin vähän vähemmälläkin, olikohan minulla edes lompakkoa mukana. Kauhu vyöryi ylitseni ja pengoin laukkuani tallituvassa, kunnes löysin etsimäni. Korttikotelo oli vain tippunut väärään taskuun. Mitäpä sitä oikeastaan korttikotelollakaan, eipä sinne tainnut yllättäen ilmestyä rahaa yhtään enempää. Ärsytti, harmitti ja hävetti olla köyhä. Onneksi Ohto oli tarjonnut autoaan kulkuvälineeksemme Lehtovaaraan, omani kun piti epäilyttävää kolinaa ja epäilin sen leviävän moottoritielle ennen Jyväskylää.

      ”Moro, ooks valmis?” Ohto kysyi tallituvan ovelta.
      ”Joo. Joko mie voin tuua nää kamat?” Kysyin jännittyneen hermostuneena.
      ”Tuo vain, päästäänki sitten lähteen kun varmistetaan, että ne saa hevoset kyytiin”, Ohto sanoi hymyillen.
      ”Sä se oot niin korvaamaton”, Alana sanoi kiusoittelevasti Ohtolle ilmestyessään Ohton takaa paikalle.
      Ohto näytti Alanalle kieltä. Mun teki mieli vajota maan alle. Oliko Alanakin lähdössä meidän mukaamme ja vielä samalla autolla. Tekisin kuitenkin jotain noloa tai typerää ihailemani naisen edessä.
      ”Mie taian viiä nää jo”, mumisin ja lähdin Ohton autoa kohti.
      ”Joo ne auton ovet on auki!” Ohto huuteli perään.

      Kassu ja Nio pelleilivät ulkona ja vaikuttivat onnellisilta. En tuntenut heitä juurikaan, mutta he eivät vaikuttaneet kovinkaan pelottavilta. Raahasin laukkuni barbiauton perään ja yritin tunkea sen kyytiin.
      ”Voi perhana ei tää mahdu”, valitin itsekseni.
      ”Anna mä autan”, Nio sanoi ja mahdutti jotenkin maagisesti laukun autoon.
      ”Kiitos”, sanoin ujosti hymyillen.
      ”Mua niin väsyttää!” Kassu sanoi ja haukoitteli leveästi. ”Jos mä meen takapenkille, herättäkää ku saadaan jotain syötävää.”
      ”Mut myös”, Nio sanoi ja kömpi Kassun perään.
      Jäin epävarmasti odottelemaan mennäkkö autoon vai mennäkkö talliin. Päätin olla yhtä korvaamaton kuin Ohto ja mennä talliin auttamaan muita.

      • #51303 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Tykkään jotenki erityisen paljon tälläsista odottavan jännittyneellä tunnelmalla varustetuista tarinoista, joissa valmistaudutaan johonkin. Saat 1hp ja 1sp

    • #51496 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Käpykylissä vieraillessa mikään ei pysy salassa

      Jassa roiskutteli suuressa kuralätäkössä edestakaisin. Katselin koiran kirmaamista edestakaisin harjatessani Lilliä. Tie tähtiin -kilpailusarja oli siivittänyt kevättä nopeasti eteenpäin, vaikka edellisviikonlopun tunnelmat Lehtovaarassa olivat olleet vielä kovin lumiset. Ikävöin kovasti kotiin pohjoiseen, jossa velipoika ajeli vielä täyttähäkää moottorikelkalla ja postaili keulimisvideoita instagramiin.
      ”Jassa!” Huudahdin koiralle ja taputin reittäni, jotta ruskeaksi muuttunut koira ymmärsi tulla pois muiden tallilaisten edestä.
      Jassa hypähti vielä kerran lätäkköön ja pelmahti jalkoihin.
      ”Hyii, nyt mie oon kans ihan kurassa! Mee kauemmas!” Nauroin koiralle.
      Jassa heilutti häntäänsä ja loikkasi minua vasten. Nyt minulla oli kuraisia tassunjälkiä myös takissani lökäreiden lisäksi.

      Vein hyvinharjatun Lillin takaisin pihattoon, jossa tamma tietysti päätti kieriä ensimmäisessä mutaläikässä, minkä löysi.
      ”Miten ne aina keksiikin tuon?” Naurahdin.
      ”Taitaa olla vähän hukkaanheitettyä energiaa nuo väliharjaukset”, paikalle saapunut Minja sanoi virnistäen.
      ”Sulla on vielä kimo!” Huudahdin. ”Mahtaa olla kamalaa tähän aikaan vuodesta.”
      ”Kaikkeen tottuu”, Minja virnisti. ”Et näytä kovin puhtaalta itsekään.”
      ”No en! Jassa rakastaa lätäköitä ja se kirmaa jatkuvasti niissä. Mitä likaisempi se on, sitä onnellisempi se myös on”, sanoin irvistäen. ”Ajattelin viedä sen pesukarsinaan ja pestä, vaikka se inhoaa sitä yli kaiken. En ilkeä viedä sitä autoon tuon näköisenä.”
      ”Ei se ehkä kannata”, Minja naurahti ja teki lähtöä. ”Nähdään!”

      Istuskelin tallituvassa ja söin edellispäivän kakun jämiä. Puhelin tärisi takkini taskussa ja kurottauduin ottamaan sen sohvalta. Liu’utin näppäinlukon auki ja tunsin kauhun hiipivän mahanpohjasta kaulaan ja sieltä punaksi kasvoille. Whatsappissa oli viesti isoveljeltäni.
      Ánde: ”Miksi Niila väittää, että olis nähny sut Kolarissa ratsastuskilpailuissa?”
      Jätin vastaamatta ja tuijotin isoveljeni nimen alapuolella vaativasti lukevaa tekstiä paikalla. Voi hemmetti en ollut huomannut lainkaan koko Niilaa.
      Ánde: ”Luit jo tuon, vastaa!”
      Ánde: ”Miksi se väitti, että sut oli esitelty Unna Kivivaarana?!”
      Piilotin paikallaoloni ja poistin lukukuittaukset ennen kuin poistuin whatsappista. Puhelin tärähti uuden viestin merkiksi, jonka luin avaamatta sovellusta.
      Ánde: ”Ánet?? Vastaa!!!”
      Kakku muuttui pahanmakuiseksi ja paniikkikohtaus teki tuloaan.

      • #51497 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Voi Unna ❤️ Toivottavasti tää ei oo minkään perhedraaman alku 😬

      • #51499 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Aaaapuaa.. Mainiota kerrontaa jälleen kerran. Heitän sulle 1sp ja 1hp

    • #51663 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      Lainahevonen ja pelokas kuski

      Minja oli tullut hulluksi. Tuijotin naista pelokkaasti ja mietin sopertaisinko onnettomasti joon ja rikkoisin hänen hevosensa vai kieltäytyisinkö ja vaikuttaisin kamalalta. Tietysti minä olin halunnut ratsastaa Liljalla jo pitkään, kukapa ei olisi. Kimo Suomenhevostamma oli upea.
      ”Unnaa?” Minja naurahti. ”Ei sun pakko oo, ajattelin vain ehdottaa jos kiinnostaa.”
      ”Mitä joo, siis kyllä mie oon kiinnostunu, mutta se on hirmu nuori ja taitava. Ja mie en oikein osaa”, mumisin onnettomasti. ”Mitä jos rikon sen tai nyppään suusta tai apua en mie tiiä!”
      ”Älä viitsi, ei se siitä mene rikki, että sä sielä selässä käyt. Sinne vain!” Minja virnisti.

      Pian istuinkin jo Liljan selässä. Kimo oli huomattavasti korkeampi kuin Lilli, johon olin tottunut. Pelotti aivan kammottavasti, enkä uskaltanut hengittää. Kentällä oli tuulista, mutta Lilja ei tuntunut olevan moksiskaan. Minja istuskeli rennosti kentän laidalla ja Lilja heilutteli päätään pureskellen kuolaimiaan. Se odotti kiltisti, mutta kärsivällisyys taisi olla koetuksella.
      ”Saa sillä liikkua eteenpäinkin”, Minja naurahti.
      ”Joo”, mumisin.
      Pyysin Liljaa erityisen varovasti liikkeelle. Tamma lähti liikkeelle pienestä hipaisusta. Se tuntui olevan äärettömän herkkä kaikille avuille.

      ”Onpa tää herkkä!” Huudahdin kun uskalsin siirtää tamman lopulta raviin hienovaraisilla avuilla ja katsoin Minjaa kohti.
      ”Sitä se kyllä on!” Nainen sanoi ja purskahti nauruun kun Lilja kääntyi katseeni suuntaan.
      Taisin näyttää hölmistyneeltä, sillä tamma käytännössä vaihtoi suuntaa täysin. En arvellut, että niinkin pieni asia olisi saanut koko hevosen kääntymään.
      ”Oho”, mumisin ja käänsin Liljan takaisin suuntaan, johon olimme alunperin menossa. ”Eihän tän kanssa tarvi edes käyttää ohjia kun kääntyy!”

      Minja oli kuunnellut urhoollisesti panikointiani Liljan pilaamisesta ja jaksanut tsempata minua. Lilja puolestaan oli ollut äärettömän kiltti ja toteuttanut jokaisen pyyntöni. Taputin tammaa kaulalle ja valuin alas sen selästä.
      ”Hui apua!” Huudahdin kun tunsin tipahtavani äärettömän korkealta. ”Olipa tää korkea!”
      Lilja säikähti ja katsoi minua kuin hullua. Kentän laidalta kuului riemastunutta naurua. Ohton virnuilevat kasvot näkyivät Minjan vieressä.

      Talutin Liljaa talliin Minjan kävellessä vieressämme.
      ”Mitäs tykkäsit?” Minja kysyi.
      ”No siis tykkäsin! Mutta olihan tossa vähän semmonen sokea opastaa rampaa juttu. Ku Lilja on suht nuori ja mie kokematon. Mutta olihan se aivan ihana!” Huudahdin ja painoin poskeni vasten Liljan kaulaa. ”Olit kyllä superkiltti kun annoit mun kokeilla sitä.”
      ”Hyvähän sen on tottua muihinkin ratsastajiin”, Minja sanoi.
      ”En mie tiiä voiko mua ratsastajaksi ees sanoa vielä, mutta ehkä pikkuhiljaa. Pitäis vaan käydä enemmän tunneilla, tuntuu, että könötän johonkin suuntaan jatkuvasti tai häslään käsillä tai jotain”, sanoin irvistäen.
      ”Tuttu juttu”, Minja virnisti. ”Edelleen.”

      • #51664 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Ihanaa että Unna uskalti pikkukimon selkään vaikka ei se kyllä vielä mikään huippuratsu ookkaan 😀 Ja sen selkään pääsee kyllä useamminkin 😉

      • #51665 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Ihana hyvän mielen tarina. Unna on ihan symppis tyyppi. Saat 2sp ja 1kp

    • #51753 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      TT finaali, 1. tuotos
      Tehtävä 16. Etsi joku verkkohoroskooppi joko kyseiseltä päivältä/viikolta/kuukaudelta jolloin kirjoitat. Valitse se horoskooppimerkki, joka vastaa hahmosi syntymäpäivää. Kopioi horoskooppi tarinan alkuun ja kirjoita sitten tarina, joka mahdollisimman hyvin vastaa horoskoopin ennustuksia. Horoskooppia ei lasketa sanamäärään. 336 sanaa

      ”’Murehtiminen merkitsee vain hukkaan heitettyä energiaa. Suuntaa huomiosi asioihin, joihin voit itse vaikuttaa. Joustava asenne on valttia’ sanottiin iltalehdessä tänään jos sä oot oinas?” Ohto luki vapisevalla ja mystisellä äänellä ruudultaan.
      Nauroin, vaikken oikeastaan uskonutkaan horoskooppeihin. Ohto oli hauskuuttanut meitä viimeisen puolituntisen tallituvassa leikkimällä mystistä meedioa ja lukemalla horoskooppeja ja ennustamalla kämmenen viivoista. Mies oli heittänyt jonkun loimen hartioilleen ja päähänsä ja näytti äärettömän hassulta. Hän se sitten osasi viihdyttää. Tunsin punan kohoavan poskille miettiessäni Ohtoa liian kauan.

      Puhelin värisi taskussani pukatessani kottikärryjä kohti lantalaa. Toivottavasti se ei ollut taas Ànde. En ollut vastannut isoveljelleni Lehtovaaran kilpailujen jälkeen ja toivoin hänen unohtavan pian sen, että kuljin ympäriinsä Unnana, enkä Ànetina. Työtilannekin oli toivoton ja Tie Tähtiin -kilpailut olivat nielleet rahaa enemmän kuin laki salli. Tämän kuun vuokra oli rästissä ja pelkäsin jokaista käyntiä postilaatikolla. Ahdisti ihan järjettömästi, niin isoveljen liika tietämys touhuistani täällä etelässä, kuin rahatilanteenikin. Kottikärryt lähtivät kallistumaan uhkaavasti taiteillessani ulos pihatosta ja kaatuivat pitkin pihaa epätoivoisesta huudahduksestani huolimatta.

      ”Voi perseen perse!” Huudahdin ääneen.
      ”Tarvitko apua?” Alva kysyi irvistäen. ”Nuin käy aina silloin ku ei tarvis!”
      ”Kaikki on pilalla!” Huudahdin ja purskahdin lohduttomaan itkuun.
      ”No hei, älä nyt, ei kaikki vaan voi olla pilalla. Lillikin katsoo sua tuolta söpösti”, Alva lohdutti.
      En ollut koskaan oppinut itkemään sievästi, kuten jotkut elokuvatähdet ja vierittämään kyyneltä kerrallaan. Minä itkin niin, että Ruskaa varten laittamani ripsivärit valuivat pitkin poskia ja räkää tuli nenästä. Niistin rumasti hihaani. Alva halasi minua, vaikka olinkin ällöttävä. Jassa loikki pitkin lantakasaa ja se masensi minua entisestään.
      ”Haluatko puhua?” Hän kysyi.
      Pudistelin päätäni.

      Kun sotku oli saatu siivottua ja minä olin rauhoittunut menin harjaamaan Lillin kaunista vaaleanruskeaa karvaa. Upotin sormeni sen harjaan ja halasin ponia pitkään.
      ”Ohto väitti, ettei kannattaisi murehtia, se vain kuluttaa ja mädättää”, kuiskuttelin ponille, joka seisoi ymmärtäväisenä paikoillaan ja rouskutteli heiniä. ”Jos mie vain oppisin olemaan rauhallinen ja luottaisin, että kaikki järjestyy, niin varmaan se järjestyis.”
      Lilli liikahti lähemmäs heinäkasaa ja tulkitsin sen hyväksyvän muminani. Ainakin osaisin harjata ponia, se hyödyttäisi meitä molempia. Lilli saisi rapsutteluja ja sen karva kiiltäisi entistä kauniimmin ja minä saisin viettää aikaa ulkoilmassa tamman kanssa ja katsella hölmön ja likaisen koirani köllöttelyä auringossa.

      • Tätä vastausta muokkasi 5 kuukautta, 2 viikkoa sitten Unna Kivivaara.
      • Tätä vastausta muokkasi 5 kuukautta, 1 viikko sitten Unna Kivivaara.
      • #51754 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Tää on jotenkin niin surullinen, mutta niin toiveikas tarina samalla <3 Ja tekis vaan mieli antaa Unnalle pitkä hali.

      • #51759 Vastaa
        Alva
        Valvoja
        • Postauksia: 106
        • Perus pullaponi

        Voii, Unna on niin symppis! Hyvin sait tiivistettyä lyhyeen tarinaan paljon asiaa.

      • #51770 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Unna on niin ihana kun välillä se pohtii Ohtoa ja toisaalta se laittaa ripsiväriä Ruskan takia. Ja sit se on tollanen herkkis. Toivoton romantikko? Saat 1hp ja 1sp

    • #51755 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      TT finaali, 2. tuotos
      Tehtävä 17. Kirjoita tarina, joka sisältää pelkkää dialogia ja johtolauseita. 334 sanaa

      ”Onko toi Lily ja Orion?” Kysyin Nikolta ja pälyilin ympärilleni Ciaran varalta.
      ”Upea vaalea Akhaltek ja sinitukkainen huippuratsastaja ylittämässä esteitä, hmm, mietitääs, niitä on ihan loputtomasti meidän talilla”, Niko pelleili ja oli katselevinaan ratsukkoa sormillaan tekemillä kiikareilla. ”Juu, niiltä se näyttää.”
      ”Hmph, olipas hupaisaa”, naurahdin Nikolle ja ymmärsin miksi poika oli niin kamalan suosittu tyttöjen keskuudessa. ”Mitäs Väiskille?”
      ”Mitäpäs sille, syö, juo ja voi paksusti”, Niko sutkautti. ”Eli isäntäänsä tullut.”
      ”Sie oot kyllä melkonen vääräleuka tänään”, hihitin ja käännyin ympäri kentän laidalla vain kohdatakseni Ciaran pistävän katseen.
      ”Hus”, tyttö sanoi kuin koiralle ja katsoi minua pistävästi. ”Nyt.”
      ”Anteeksi, en mä mitään pahaa tarkoittanu”, vinkaisin ja katsoin Jassaan säikähtäneenä. ”Anteeksi vielä, Jassa tuu, lähdetään! Heti!”
      ”Hohhoi”, kuulin Ciaran sanovan kun loittonin kohti tallia.

      ”Siis mie oon niiiiiiiiin mokannu!” Avauduin tallissa ensimmäiseksi vastaantulleelle Nadjalle.
      ”Mikäs nyt?” Nainen kysyi kurtistaen kulmiaan. ”Onko kaikki ihan hyvin?”
      ”Siis en mie tiiä, ei! Tai siis mie juttelin Nikolle ja Ciara näki meidät”, kerroin ja alensin puheeni kuiskaukseksi.
      ”Niin?” Nadja sanoi ja katsoi minua hölmistyneenä. ”Onko teillä jotain vispilänkauppaa vai miksi se Ciara ei olisi saanut nähdä teitä?”
      ”Ei, siis kamalaa, ei ikinä! Tai onhan se Niko kiva, mutta ne seurustelee ja siis ei, ei todellakaan, apua mikä ajatuskin”, hihitin hermostuneena, kunnes vakavoiduin ja jatkoin. ”Mie pelkään sitä Ciaraa aivan hulluna. Se on jotenki niin pelottava ja se sano mulle, että hus.”
      ”Ciara on melko suorapuheinen, mutta se on kuitenkin loppupeleisssä ihan harmiton teini”, Nadja sanoi purskahtaen nauruun.
      ”No on ja ei, miten sen nyt ottaa”, vastasin irvistäen. ”Mie taidan lähteä tonne autoa kohti jo hiljalleen.”

      ”Unna”, vastasin puhelimeen, joka alkoi soimaan välittömästi päästyäni autoon.
      ”Tyyne Paloniemi täällä hei, olit jättänyt meille työhakemuksen, eikös vain?” Naisääni puhelimessani kysyi.
      ”Olin kyllä! Mie olen just jääny työttömäksi ja työt tulis enemmän ku tarpeeseen. En halua vaikuttaa tieten mitenkään epätoivoiselta, mutta mie inhoan olla työttömänä!” Avauduin ja kaduin välittömästi.
      ”Olisko sulla huomenna aikaa tulla haastatteluun tänne meille?” Tyyneksi itsensä esitellyt nainen kysyi.
      ”Ihan milloin vain, apua siis joo, mahtavaa!” Huudahdin onnellisena.
      ”Nähdäänkö puoli kymmeneltä?” Tyyne kysyi. ”Lähetän sinulle osoitteen vielä tekstiviestinä.”
      ”Nähdään, ehdottomasti, kiitos miljoonasti!” Sanoin ja suljin silmäni onnellisena.

      • Tätä vastausta muokkasi 5 kuukautta, 1 viikko sitten Unna Kivivaara.
      • #51771 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        En muista mikä on tehtävä nro 17 ja jotenkin mä en saanut ihan kiinni mikä tän tarinan punanen lanka oli kun hyppi niin nopeasti tilanteesta toiseen. Mut ehkä se aukee kun käyn lukemassa tehtävänannon. Saat tästä 2sp

    • #51967 Vastaa
      Unna Kivivaara
      Osallistuja
      • Postauksia: 65
      • Koulutuksen tarpeessa

      TT finaali, 3. tuotos
      Tehtävä 8. Valmentaja tekee jotain yllättävää. 365 sanaa.

      Olin pyytänyt Nadjaa valmentamaan meitä vielä kertaalleen ennen Tie Tähtiin finaalia, vaikka rahatilanteeni ei oikeastaan olisi antanut myöten. Jassaa oli pitänyt käyttää eläinlääkärissä sen loukattuaan tassunsa metsäpolulla. Ehkä rahatilanteeseen olisi kuitenkin tulossa helpotusta uuden työpaikan myötä. Olin saanut kesätyön Suomenhevosia kasvattavalta naiselta hänen talliltaan. Ei se monen kuukauden helpotus olisi, mutta saisipa sentään kerättyä tarvittavat päivät, jotta saisi hakea työttömyyskorvausta liitolta kelan sijaan. Lilli keskeytti ajatukset pärskähtämällä. Säpsähdin ja palasin takaisin nykyhetkeen ja jatkoin ponin harjailua, valmennus alkaisi pian.

      ”Unnaa!” Nadja huhuili.
      ”Täällä”, huutelin takaisin tallipihan puomin luota.
      ”Noniin, viehän poni takaisin pihattoon”, nainen sanoi naurahtaen.
      ”Täh?” Sanoin rypistäen kulmiani. ”Miksi? Eikö me oltu sovittu valmennuksesta?”
      ”Oltiinhan me, mutta mulla on sulle hieman erilainen idea”, Nadja sanoi salaperäisesti.
      ”Niin?” Utelin ja irrotin Lillin puomista. ”Minkälainen?”
      ”Sitten näet. Budjettiratkaisu”, Nadja virnuili. ”Tuu kentälle sitten.”

      Lilli vaikutti hieman hölmistyneeltä palauttaessani sen pihattoon. Avasin sille portin, irroitin riimunnarun riimusta ja annoin sen kävellä aitojen sisäpuolelle seisoen portilla. Taputin tammaa lautasille sen ohittaessa minut ja lähdin palauttamaan satulaa, suitsia, suojia ja harjoja paikoilleen. Ilmeisesti en tarvisi niitä tänään. Mitähän ihmettä Nadja oli keksinyt, pohdiskelin kuumeisesti tasapainotellen tavaroita sylissäni. Yksi pinteli tipahti ja rullasi iloisesti auki, suoraan Ruskan jalkoihin.

      ”Voi hemmetti”, mumisin itsekseni ja yritin pyyhkäistä karanneita hiussuortuvia olkapäälläni pois kasvoiltani. Kolmas käsi olisi auttanut taas kummasti.
      ”Tarvitko sä apua?” Hurmaava ääni kysyi ja sai sukat pyörimään jaloissani.
      ”Kiitos”, sanoin ja hihitin hölmösti. ”Mie oon menossa valmennukseen, mutta Nadja käski viedä Lillin takaisin ja tulla kentälle.”
      ”Okei?” Ruska sanoi ihmetellen ja rullaili pintelin takaisin kasaan. ”Eiku aa! Nyt mä tiedän. Mä tuun muuten kattoon!”
      ”Ai häh?” Kysyin. Oli minun vuoroni olla hölmistynyt.

      Kentällä minua odotti Nadja ja kaksi keppihevosta. Purskahdin nauruun naisen ojentaessa minulle kimoa hevosta.
      ”Olepas hyvä, siinä on HLL Petit Boulonnais eli Pulla ja minä ratsastan tänään itse HLL Not So Ghettolla eli Ghettolla vain”, nainen sanoi vakavalla naamalla.
      ”Tämäkö minua valmentaa kisoihin ja finaaliin?” Kysyin nauraen ja otin Pullan vastaan.
      ”Meillähän on aivan loistava tilaisuus opetella koulurataa, hevonen toimii varmasti just niin kuin haluat, eikä muuten maksa mitään”, Nadja sanoi ja virnisti.
      ”Sie oot kyllä huippu!” Sanoin nauraen ja vilkaisin kentän laidalla istuvaa Ruskaa, joka näytti meille peukkua. ”Tää sopii kyllä tähän taloudelliseen tilanteeseen paremmin kuin hyvin!”

      • #51971 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Siis tää oli ihan mahtava ja taatusti sai hymyn huulille täälä!

      • #51976 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        Iiiih en ehkä kestä ku hymyilen täällä kotona ihan hölmönä! Mistä sä tän oikeen keksit! Ihanaa!! Saat 2 sp

Luet parhaimillaan 17 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Unnan unelmia

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: