Väiski

Foorumit Päiväkirjat Väiski

Tämä aihe sisältää 21 vastaukset, 8 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Kassu 3 kuukautta, 3 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #2476 Vastaus

    Niko
    Osallistuja
    • Postauksia: 10
    • Maitovarsa

    Image and video hosting by TinyPic

  • #2477 Vastaus

    Niko
    Osallistuja
    • Postauksia: 10
    • Maitovarsa

    14.04.2018 – MUUTTOPÄIVÄ

    Äitini letitti Väiskin otsatukkaa pihalla, mikä oli minusta aivan turhaa, koska olimme vain menossa uuteen talliin.
    – Täytyyhän se letittää, eihän Väinö näe muuten mitään, äitini totesi ja jatkoi palmikoimista. Älkää ihmetelkö, jos äitini kutsuu Väiskiä välillä hassuilla nimillä – ruuna omistaa ainakin parikymmentä lempinimeä ja Väinö on yksi niistä.
    – Onko meidän pikku-Väinö taas muuttamassa? On vai? Äitini leperteli ruunalle lässyttävällä äänellä saaden minut pyörittelemään silmiä. Pihapiirissä kävelivät Nurmisen pariskunta, joiden luona Väiski oli liki kaksi vuotta asunut.
    – Toivottavasti pääsit nyt sellaiseen paikkaan mitä olet etsinyt, Juhani hymyili.
    – Eiköhän. Hallava on kuitenkin suosittu paikka, ja siellä järjestetään paljon kursseja sun muita et ainakin oppii uutta, tokaisin iloisesti ja siirryin lähemmäs Väiskiä. Ruunalla oli ollut vaikeuksia löytää tallipaikkaa. Monesta paikkaa meille sanottiin, ettei voi majoittaa entistä ravihevosta, koska se pilaisi tallin maineen tai ei muuten vaan sovi joukkoon. Ravitallitkaan eivät mielellään ottaneet Väiskiä joukkoonsa, koska he halusivat uusia valmennettavia, eikä Väiski nyt ihan täyttänyt noita kriteereitä. Onneksi hoksasin Hallavan ratsastuskoulun ja otin yhteyttä Aleksiin, joka oli tomerasti hihkaissut että ”tuo se hevonen tänne niin katotaan mitä saadaan aikaiseksi!”.

    Talutin Väiskin traileriin, jonne se meni rytinällä. Ahneella hevosellani oli kauhea kiire päästä heinäverkon kimppuun, jonka äiti oli sinne virittänyt.
    – Kaikki valmista? Kuului äidin huuto.
    – Valmista! Huudahdin äidille takaisin ja hyppäsin ovesta ulos. Äiti laittoi parhaillaan Juhanin kanssa trailerin luukkua kiinni ja lukitsivat ruunani sen sisälle. Vilkaisin vielä kerran tallirakennusta ja tarhaa, jossa kaksi rautiasta shetlanninponia möllöttivät paikoillaan harjat kevyesti hulmuten. Heippa sitten ponit, ajattelin samalla kun hyppäsin auton kyytiin. Äitini oli ihan vaatimalla vaatinut, että pääsisi kuskaamaan Väiskin Hallavaan ja näkemään uutta tallia. Mutta mikäs siinä, sainpahan itse vaihteeksi istua vänkärin paikalla. Puut ja pellot vilisivät silmissä (ihan kuin äitini ajaisi jotenkin tosi kovaa) eikä mennyt kauaa, kun jo saavuimme Hallavan pihaan. Silmäni laajenivat nähdessäni Hallavan tallirakennuksen – se oli valtava kivirakennus, joka oli… No, ihan älyttömän SIISTI!! Tallirakennus oli mielestäni jotenkin mystinen, aivan kuin kivinen rakennus kätkisi jotain salaista. Tallirakennuksessa oli jotain sellaista, mitä ei voinut sanoin kuvailla. Se oli mahtava. Vilkuilin tarhoille päin, missä useat korvaparit olivat pihaan päin suuntautuneita. Trailerista kuului vaimeaa hirnuntaa ja pientä pauketta, Väiskin kärsivällisyys alkoi loppua. Juuri kun olimme äidin kanssa laskemassa lastaussiltaa alas, tervehti voimakas miesääni meitä.
    – Jahas, tervetuloa Hallavaan! Aleksi huitoi kaukaa ja virnisti leveästi. Hymyilin koko hammasrivistöni kanssa takaisin ja nostin kättäni. Aleksin perässä tuli lauma tallityttöjä, jotka supisivat jotain keskenään. Aleksi kätteli äitiäni ja nämä kaksi jaarittelivat sinä aikana, kun talutin Väiskiä ulos.

    Silmäparien huomio kiinnittyi välittömästi Väiskiin. Ruunan korvat pyörivät kuin propellit ja se päästi sieraimistaan korskahduksia. Väiski oli selvästikin innoissaan uuteen paikkaan saapumisesta, olihan se viettänyt jo tovin pienessä tallissa. Se hörisi ja pörisi ympäriinsä Aleksin tuumailessa ja tutkiessa sitä. Mies hieroi leukaansa mietteliäänä, mutisi jotain itsekseen ja hymyili.
    – Mie tässä vain mietin että kehenkä kanssa me se tarhataan, Aleksi paljasti ja kääntyi sitten tyttöjä päin.
    – Tuossa on Seela, tuossa Alana ja tuossa on Veera, Aleksi esitteli tytöt nopeasti osoittaen sormellaan jokaista. Yritin pitää itseni kasassa ja moikkasin tyttöjä arasti vilkuttamalla. Jokainen heistä hymyilivät kauniisti ja seisoivat ujoina rivissä. Tuijotin kengänkärkiäni ja potkin kovaa maata, yrittäen peittää omaa ujouttani. Miksi sosiaaliset tilanteet ovat aina näin hankalia! Hymyilin tytöille vielä kertaalleen dorkaa hymyäni, kunnes joku nyki riimunnarua. Kuulin takaani huokaisun kaltaista örinää, kun Väiski laskeutui polvilleen tallin pihaan. Silmäni laajenivat nanosekunneissa ja kasvoni alkoivat hehkua kirkkaan punaisina.
    – Väiski EI!! karjuin nolona hevoselleni, joka tyytyväisenä nosti kontit ylös ja örähti.
    – Nyt v*ttu ylös, mutisin ruunalle, jolloin kuulin äitini pettyneen äänen, kun tämä pahoitteli Aleksille kielenkäyttöäni. Vilkaisin tyttöjä, jotka nauroivat ja hymyilivät Väiskille. Aikansa piehtaroitua Väiski istahti hetkeksi aikaa ja maiskutteli suutaan, kunnes sitten ponkaisi ylös ravistelemaan itseään. Sankka pölypilvi ympärillämme hälveni hiljalleen ja yskähdykset lakkasivat, jolloin Aleksi käski meidän ”tulla peremmälle”.

    Image and video hosting by TinyPic

    Seurasin Aleksia talliin, jossa vallitsi kotoisa tunnelma. Tallin käytävällä kaikuivat ainoastan Väiskin kavioiden kopina sekä Aleksin selostus tallin säännöistä ja aikatauluista, jotka olin tosin jo kuullut puhelimitse. Väiskin karsina oli yksäripuolella melko keskellä, ja päästinkin heti ensitöikseni ruunan tutkimaan uutta kotiaan. Hevonen nuuhki ahnaasti pehmikkeitä samalla kun riisuin siltä loimen ja pintelit.
    – Väiski tulee varmasti viihtymään täällä, se ei vaikuta yhtään stressaantuneelta, tokaisin astuessani ulos karsinasta. Pitelin käsissäni Väiskin loimea, ja Aleksi kehotti minua viemään sen ja kaikki muutkin Väiskin tavarat satulahuoneeseen. Väiskillä oli varusteita jos monenlaisia, mutta Hallavaan minä toin ainoastaan kaikki välttämättömät tavarat, kuten muutamat riimut ja narut, suitset, satulan ja pari satulahuopaa. Ainoastaan ravivermeet jäivät vanhempien luokse, koska en uskonut tarvitsevani niitä Hallavassa. Väiskistä tulisi ratsu, se jos mikä oli varmaa! Kuljin Aleksin perässä pitkin poikin tallia, ja piipahdimme muunmuassa tallituvassa, jossa joimme kupilliset kahvia. Kahvien jälkeen kävimme tarhojen luona tutustumassa tallin hevosiin. Hevosia oli jos monenlaisia, oli pientä karvaista ponia ja sitten vähän isompaa kaveria (erityisesti se musta hevonen oli hieno).
    – Jos ihan rehellisiä ollaan niin en osaa hevosrotuja. Erotan kyllä lämminverisen kylmäverisestä, virnistelin nolona Aleksille, joka vain naurahti rennosti.
    – Kai sä tuon tunnistat? Aleksi virnisti ja osoitti pientä shetlanninponia.
    – Joojoo tottakai! Nauroin takaisin.

    Kun tallin pihapiiri ja päiväjärjestykset alkoivat pikkuhiljaa hahmottua, kävin vielä moikkaamassa Väiskiä. Ruuna rouskutti tyytyväisenä heiniä ja työnsi turpaansa kaltereiden välistä, jolloin äiti antoi sille pusun. Noloa t. Väiski. Aleksi kyseli tavoitteistani Väiskin suhteen, jolloin totesin haluavani ruunasta ihan vain toimivan perusratsun.
    – Millainen sitten on ”toimiva perusratsu”? Aleksi kysyi pilkettä silmäkulmassa. Että tuo mies osasi esittää tiukkoja kysymyksiä!
    – Siinä pitäisi ratti ja jarrut toimia moitteetta. Tällä hetkellä Väiskillä toimii vain kaasupoljin, vastasin virnistäen. – Ei vaan haluaisin päästä sen kanssa kilpailemaan edes jotain helppoja ja matalia luokkia. Se hyppää irtona todella hyvin eikä se epäröi esteillä, joten luulen että siitä voisi tulla hyvä esteratsu.
    – Kyllä te takuulla kilpailemaan pääsette! Heti ekaksi kyllä täytyy laittaa yhteistyö kuntoon sileällä niin alkaa ne esteetkin sujua, Aleksi sanoi ja nojasi Väiskin karsinaa vasten. – Voisitte ensialkuun osallistua tunneille niin näen mitä te jo osaatte.
    Irvistin. Hävetti tunnustaa, etten ole saanut koulutettua Väiskistä sellaista kuin olisin halunnut. Se ei osaa rentoutua ratsastastaessa, vaan tikittää hätäisesti eteenpäin pää kohti taivasta. Mutta Väiski oli kyllä rehti hevonen eikä yrittänyt mitään konnuuksia, mikä oli hyvä juttu.
    – Meijän pitäisi varmaan lähteä, en oo syönyt tänään vielä mitään, tokaisin äidille ja Aleksille, jolloin lähdimme maleksimaan tallin pihalle päin.
    – No meneppä syömään niin annetaan Väiskin totutella uuteen kotiinsa! Aleksi tokaisi iloisesti. Päästyäni autolle huusin Aleksille nopeat heipat ja lupasin tulla heti aamulla tallille. Vedin auton oven perässäni kiinni, jolloin äiti käynnisti auton ja suuntasi sen keulan kohti kotia. Vilkuilin vielä sivupeileistä taakseni nähdäkseni, kuinka Aleksi seisoi tallin pihalla tähystäen taivaalle päin, missä pilvet alkoivat peitellä aurinkoa.

    14.05.2018 – UUSIA KAVEREITA
    Image and video hosting by TinyPic
    Väiskillä kävi hyvä tsäkä, sillä se parhaillaan teki tuttavuutta tallin kenties kauneimman tamman kanssa. Halla, kimo andalusianhevonen nuuhkivat Väiskin kanssa kilpaa toisiaan, ja Väiski pöhisi kuin höyryveturi tamman hamutessa sen viiksikarvoja. Tamman narun päässä roikkui minulle vieras tyttö, joka sattumalta oli lähtenyt hakemaan hevostaan samaan aikaan kuin minäkin.
    – Onks Halla sun hoitohevonen? Utelin ruskeahiuksiselta tytöltä. Tämä pudisteli päätään.
    – Eei kun hoidan Melliä. Aleksi vain pyysi mua hakemaan Hallaa sisälle kun eläinlääkäri tulee kattomaan sen jalkaa, tyttö selitti ja osoitti tammaa jalkoihin. Totta tosiaan, kimon vasen takajalka oli selkeästi turvoksissa kun sitä vertasi viereiseen jalkaan. Tyttö esitteli itsensä Seelaksi, ja itseasiassa muistin tytön meidän muuttopäivästä, kun tämä oli parin muun tytön kanssa tulleet pihalle. En ollut koskaan aiemmin jutellut Seelan kanssa kunnolla, sillä olimme harvoin yhtä aikaa tallilla ja silloinkin me yleensä vain moikkasimme toisiamme kaukaa.
    – Oli hei kiva jutella, hymyilin tytölle ja jatkoin Väiskin kanssa matkaa eri suuntaan. Väiski tepasteli reippaana talliin käyden vieläkin kierroksilla. Halla oli sekoittanut ruunaparan pollan pahan kerran, eikä hevonen malttanut rauhoittua sitten millään. Yksäripuolella vaaleahiuksinen poika konttasi lattialla tihrustaen yhtä karsinan ovea.
    – Moi! Tervehdin reippaasti jolloin poika katsahti minuun päin. Tämä moikkasi takaisin ja ihmetteli sitten ovessa olevaa lommoa. Kyykistyin pojan viereen pällistelemään jälkeä ovessa ja Väiskikin tunki turpansa kanssa väliimme.
    – Olisko joku hevonen potkassu sitä? Ehdotin pojalle.
    – Todennäköisesti. Vähän ilkeästi repsottaa ulkoapäin, mut sisältä se on ihan ehjä et ei se oo ainakaan Aten tekosia.

    Hipelöimme pojan kanssa jälkeä ja kuulimme Seelan huutavan kauempaa ”mitä te siellä pyllistelette”.
    – Meillä on jumppatuokio, poika huudahti takaisin, jolloin Seela pyöritteli silmiään ja totesi ”joopajoo”. Seela ja vaalea poika olivat ilmeisesti hyviä kavereita, ainakin he vitsailivat paljon keskenään ja vaikuttivat tuntevansa toisensa hyvin. Itse en tuntenut tätä poikaa laisinkaan, enkä ollut koskaan ennen nähnyt häntä tallilla. Kaikkista hassuinta tässä oli se, että pojalla oli hevonen ihan Väiskin viereisessä karsinassa, emmekä olleet koskaan ennen törmänneet tallissa!
    – Mun nimi on Kassu, poika esitteli itsensä.
    – Niko, tokaisin lyhyesti jolloin Kassu nyökkäsi. Kassu kehui hevostani ja totesi sen olevan hyvä naapuri Atelle.
    – Atte on paljon rennompi kun sillä on kaveri viereisessä boksissa, Kassu totesi hymyssä suin. Juttelimme käytävällä varmaankin vartin verran, ennen kuin vein narua tempovan Väiskin karsinaansa. Ruuna meni tohinalla ruokakupille ja kolisteli sitä aikansa, ennen kuin totesi ruoka-ajan koittavan vasta parin tunnin päästä.
    – Tolla on aina nälkä. Se varmaan söisi ruokaa niin kauan kunnes halkeaisi, selitin hevosestani ja Kassu totesi Atessa olevan vähän samaa vikaa. Kävelin satulahuoneeseen kun taas Kassu paineli tallituvan suuntaan, josta kantautui tyttöjen puheensorinaa. Olin vielä sen verran ujo etten uskaltanut mennä katsomaan tuvassa olijoita, vaikka mieli tekikin. Sen sijaan raahasin kasan Väiskin tavaroita, harjoja ja sen sellaista. Väiski toljotti minua karsinassaan ja hörähti matalasti kun laskin tavarat sen karsinan eteen. Hymyilin ruunalle ja livahdin harjan kanssa sen karsinaan. Väiski haisteli saappaitani samalla kun harjasin sen kaulaa, ja ruuna koitti sieltä täältä saada otetta vaatteistani.
    – Eipäs hammastella, mutisin Väiskille.

    Siistittyäni Väiskin kavioita myöten aloin varustaa sitä satulahuopaan ja satulaan. Väiski ei erityisemmin tykännyt satulasta, joten sidoin heppaparan kaltereihin kiinni jottei se hyörisi ja pyörisi ympäriinsä. Satulan jälkeen siirryin laittamaan ruunalle suitsia, joissa kimalteli joku halpa timanttinen otsapanta. Blingblig-otsis näytti mielestäni homolta. Rapsuttelin ruunaa hetken aikaa, ennen kuin vaihdoin lakkini ratsastyskypärään. Nyt jos koskaan oli hieno ilma testata ratsastuskenttää – olin aiemmin ratsastanut vain maneesissa tai sitten pieniä pätkiä maastossa. Lähdin taluttamaan Väiskiä kenttää päin samalla kun hevoset tarhoissaan seurasivat Väiskiä niin pitkälle kuin pääsivät. Hevoset olivat yhä kauhean kiinnostuneita Väiskistä, ruunassa oli yhä hieman ”uutuuden viehätystä”. Väiski tarhasi kahden mukavan tamman kanssa, pohjoisruotsinhevosen Mollyn kanssa sekä Hallan kanssa, joka jo aiemmin tulikin tutuksi. Väiski tuli tyttöjen kanssa hyvin toimeen, vaikka ruoka-aikaan ne nahistelivat pikkaisen keskenään. Kumminkin näiden kolmen yhteiselo oli mutkatonta ja hepat torkkuivat aina kylki kyljessä peput aurinkoon päin.
    – Katos tuollahan on joku, kuiskasin Väiskille saavuttuamme kentälle. Kentällä loppukäyntejä veti punaruunikko hevonen, jolla ratsasti joku arviolta 12-vuotias tyttö jolla oli SINISET hiukset. Yritin olla tuijottamatta tyttöä, mutta kirkkaat hiukset kiinnittivät huomioni välittömästi enkä voinut lakata vilkuilemasta hiuksia. Tyttö ratsasti lähemmäs, moikkasi ujosti ja hymyili. Moikkasin takaisin ja tajusin vasta nyt, ettei tyttö suinkaan ollut mikään kakstoista vee. Kaukaa katsottuna tämä näytti niin pieneltä ja hentoiselta, mutta vasta läheltä huomasi tämän kasvonpiirteet ja vartalon, jotka paljastivat tytön olevan jo yli teini-iän. Tyttö meni usean kierroksen pitkin ohjin sinä aikana, kun minä vasta kiristelin satulavyötä ja laskin jalustimia alas. Kentällä vallitsi mielestäni ehkä pikkaisen kiusallinen hiljaisuus, kun kumpikaan meistä ei puhunut mitään eikä edes katsonut päin. Tyttö vaikutti silti todella mukavalta, ainoastaan tosi vaitonaiselta. Heilautin itseni selkään ja Väiski singahti välittömästi eteenpäin. Ruuna kuitenkin stoppasi heti kun pyysin, ja sain kahmaistua jalustimet jalkaani. Kurvasin Väiskin kanssa uralle sinitukkaisen tytön ja tämän hevosen eteen, mutta tiesin Väiskin kävelevän niin reippaasti ettei tyttö ikinä saavuttaisi meitä. Annoin ruunan kulkea omaan tahtiin löysin ohjin, ja reippaasti se kulkikin. Ravihevosethan koulutetaan jo pienestä pitäen kävelemään reippaasti ja aina eteenpäin. Taisi tulla Väiskille pienenä shokkina nämä ratsuhommat, kun yhtäkkiä pyydettiinkin hidastelemaan ja vääntämään kaikenlaisia kuvioita.

    Tyttö sinisillä hiuksilla lopetteli ja parhaillaan nosti jalustimia ylös. Itse harjoittelin Väiskin kanssa pysähdyksiä ja paikallaan pysymistä, mikä oikeasti oli haastavaa Väiskillä. Ruuna keinui malttamattomasti paikoillaan odottaen lupaa lähteä, ja aina kun painoin pohkeeni sen kylkiin se singahti eteenpäin. Ajatella, että joillekin hevosille paikallaan pysyminen on ihan itsestään selvä asia ja minun pitää vääntää tämä Väiskille rautalangasta! Kun pysähdykset olivat jo siedettävät ja ruuna oli kuulolla, otin ekat ravipätkät. Väiski askelsi komein askelin häntä ja pää pystyssä kuin ravikisoissa konsanaan. Muutaman voltin jälkeen ruuna kuitenkin rauhottui ja herkistyi enemmän avuilleni – se suorastaan odotti milloin sen tulee kääntyä voltille. Väiski oli vain liikkeissään pirun nopea, kaikki piti tehdä sen mielestä niin nopeasti kuin pystyy. Voltteihin käännyttiin vauhdilla ja siinä kuljettiin lintassa, raviin lähdetään kuin tykin suusta ja niin edelleen… Näissä kaikissa oli hiomista ja hienosäätöä.
    Tein paljon pysähdyksiä ravista ja käynnistä, järjestäen ruunalle jatkuvasti jotain hommaa ja muuta ajateltavaa kuin pensaikossa piileviä mörköjä. Pikkuhiljaa Väiski alkoi kulkea rennommin ja ruuna painelikin jo ihan nättiä, letkeää ravia. Keräsin ohjia käteeni ja annoin Väiskille selkeät laukka-avut, jolloin hevonen lähti häntää pyöritelleen laukkamaan. Väiski nosti vasempaan kierrokseen laukan ihan helposti, mutta oikeaan kierrokseen mentäessä se ei kovinkaan helposti nostanut laukkaa ja kaiken kukkuraksi se rikkoi herkästi raville. Ruuna päästi kuuluvia korahduksia sieraimistaan sen laukatessa suurella ympyrällä, ja hevonen alkoi tulla hikeen lämpimän ilman ja mukamas ankaran treenin seurauksena. Väiskillä oli ravihevosen lihaksisto, eikä siltä voitukkaan vaatia samanlaista suoritusta kuin hevoselta, jonka rakenne oli luonnostaan ratsuhommiin sopiva.

    Laukkasin Väiskillä vuorotellen molempiin suuntiin ja lopettelin, kun meillä molemmilla oli vielä kivaa ja kaikki sujui hyvin. Ei huono suoritus tältä päivältä: ravissa Väiski alkoi hieman kantaa itseään ja laukka nousi kepoisesti ja rullasi ihan kivasti. Ravailin Väiskin kanssa vielä loppuraveja pitkin ohjin ja ruuna venyttikin kaulaansa eteenpäin kuin kurkottaakseen turvallaan jonnekin. Tummanrautias karvapeite taipui kiharalle hikeentymisen seurauksena ja harjan alta pilkisti hieman valkoista vaahtoa.

    12.07.2018 – KASSUN KANSSA SEKOILUA
    Puhelimeni hälytti viestin merkiksi, jolloin vilkaisin näytöllä paistavaa viestiä.
    [Kassu Hallava]: ”tuun vähän myöhäs, 10min”.
    Jep, se oli tallikaverini Kassu. Valitettavasti minulla oli yhteysluettelossa eräs toinenkin Kassu, joten tempaisin Kassun nimen perään ”Hallava”. Omaperäistä.
    Venytin itseni tooosi pitkäksi tallituvan sohvalla ja tuijotin ikkunasta ulos. Näin ikkunasta ainoastaan latvan yhdestä koivusta sekä tummansiniset pilvet, jotka uhkasivat hiipiä lähemmäksi tallia. Kierähdin sohvalla ympäri ja ähisin etsien itselleni mukavempaa asentoa. Roikkuessani puoliksi lattialla ja puoliksi sohvalla, tallitupaan ilmestyi joku minulle tuntematon tyttö.
    -Moro, nyökkäsin tytölle ja oikaisin lakkiani. Tyttö sanoi hiljaa ”moi” ja alkoi sitten häärätä jotain pesualtaan luona. Keskustelumme uuden tytön kanssa ei saanut tuulta purjeisiin, joten tyydyimme vain olemaan omissa oloissamme aivan hipi hiljaa. En olisi tosin ehtinyt kysyä tytöltä muuta kuin ehkä nimen ja iän, kun Kassu Hallava saapui rymisten tallitupaan.

    -Sori, bussi oli myöhässä, poika läähätti ja laski ison muovipussin lattialle. – Mennäänkö?
    Ja niinhän me menimme. Peräkanaa talsimme tarhoille päin, joissa _uljaat_ ratsumme olivat. Tarhoilla oli nyt hieman hiljaista, koska maneesissa oli menossa ensimmäinen tunti ja seuraava alkaisi heti perään. Väiski oli tarhassaan yksin – sen tammakaverit olivat työnteossa. Minut huomattuaan ruuna hörisi tervehdykseksi ja lähti marssimaan portille päin. Väiski höirisi uudestaan ja ravisti sen isoa päätä niin että niskat paikkuivat. Laskin käteni hiukan sen turvan yläpuolelle ja vilkaisin Kassun suuntaan. Siellä poika parhaillaan pisti Atelle mustanvihreää riimua ja talutti sitten hevosensa ulos tarhasta. Tein samoin Väiskille ja talutin sen Kassun ja Aten perään.
    -Aika painostava ilma, Kassu huusi edellä.
    -Joo rupee varmaa ukkostaa illemmal, huudahdin takaisin. Atte pärskähti ja viuhtoi hännällään kolmea parmaa, jotka härnäsivät punarautiasta. Väiskiä ei kummemmin ötökät piinannut, mikä olikin vähän hassua. Ehkä ruuna vaan oli niin pahanmakuinen ettei ötököitä pahemmin kiinnostanut.

    Veimme hevoset karsinoihinsa ja raahasimme niiden tavarat karsinoiden edustalle. Kassu heitti Atelle pienen kasan heinää ja ryhtyi harjaamaan ruunaa. Atte paiskoi heinää pitki karsinaa ja rouskutteli tyytyväisenä Kassun selvittäessä sen harjaa. Väiski heilautti päätään ja hamusi ilmaa vaativasti, sitä selvästi harmitti Aten äänekäs syöminen naapurikarsinassa.
    -Äh, pakko munkin on antaa tolle sit pieni kasa, marisin ja lähdin hakemaan ruunalle pientä hyvänmielenkasaa.
    -Väinö on ahne sika, totesin Kassulle ja osoitin harjalla Väiskin päätä. Kassu naurahti ja alkoi selittää tarinaa jostain edellisestä hoitohevosestaan. Miehekäs hohotuksemme raikui tyhjässä tallikäytävässä houkutellen paikalle uteliaita silmäpareja.
    -Hirveetä röhönaurua! Huusi tummatukkainen tyttö hassulla aksentilla. Kuikuilin vierasta tyttöä vähän hämilläni – kuka tämä tyttö oli, kenties Kassun kavereita? Kassu vaikutti lähes yhtä hämmentyneeltä ja päästimme molemmat karsean kuuloiset hohotukset yrittäessämme tehdä vaikutusta ovensuussa seisoviin tyttöihin.

    -Mikä teitä noin naurattaa? Kysyi tumma tyttö. Hänen vierellään seisova vaalea tyttö oli kokoajan hiljaa ja hypisteli ratsastushanskoja käsissään. Tytöt vaikuttivat molemmat melko nuorilta, ehkä joltain 15-vuotiailta? Tytöistä tummempi oli selkeästi äänekkäämpi ja sosiaalisempi, ja lisäksi tämän puhetyyli vihjasi tytön olevan kenties jotain muuta alkuperää kuin Suomi.
    -Miks meiltä aina kysytään et mille me nauretaan, huudahdin Kassulle huvittuneena.
    -Emmää tiiä, tääl ei kai saa nauraa, Kassu huusi minulle takaisin.
    -Tiiättekö yhtään kuinka kovaa te hekotatte? Sen kuulee jo tultaessa tallin pääoville! Tyttö kiusasi meitä, jolloin aloimme Kassun kanssa osoittamaan tyttöjä ja huutelemaan heille vastalauseita. Kaverillinen sotamme kuitenkin lakkasi koiran haukuntaan, jolloin aloimme ihmetellä kenellä Hallavassa on koira. Olikohan Aleksi hankkinut salaa koiran?😏

    -Mä en tunne täältä juuri ketään vaikka tulinkin tänne jo keväällä, virnistin kaikille. -Kassu on mun ainut kaveri. Ja Seela.
    -Niko nii säki mun, Kassu sanoi lempeästi saaden tytöt tuijottamaan meitä vielä enemmän huvittuneina.
    -Kiitti Kassu, vastasin lämpimällä äänensävyllä ja päästin uuden räkänaurun perään.
    -Älkää oikeesti välittäkö meistä, tää on vaan joku meiän tyhmä juttu, Kassu selitti tytöille ja harjasi Attea rivakammin. Pikkuhiljaa aloimme käydä tyttöjen kanssa normaalia keskustelua, ja selvisi, että tumma tyttö oli Monica ja vaalea taas Adelaide. Monica oli juuri alkanut käymään tunneilla, mutta Adelaide taas oli pyörinyt tallilla jo jonkin aikaa. Saimme Kassun kanssa huollettua hevosemme samalla kun juttelimme niitä näitä Monican ja Adelaiden kanssa. Adelaiden piti kuitenkin pian lähteä valmistamaan Pilkku tulevalle tunnille, eikä mennyt kauaa kun vaalea poninhäntä katosi näkyvistä. Monica lähti kiertelemään pitkin tallia, kun taas minä ja Kassu varustimme hevosemme.

    Talutin Väiskiä kentälle, joka onneksi oli tyhjillään. Kassu huudahti tallista unohtaneensa kypäränsä, jonka jälkeen poika hävisi ovelta. Väiski pärskähti ja yritti hinkata päätään minua vasten, mutta hätistin ruunan kaueammaksi. Kiristin satulavyötä, jonka jälkeen ponkaisin Väiskin selkään. Väiski tapansa mukaisesti lähti liikkeelle heti kun sain vain jalkani jalustimeen, ja lukuisien kirosanojen kanssa manasin ruunan maanrakoon. Pian Kassu saapui punarautiaansa kanssa ja sulki portin perässään.
    -Ankaraa treeniä sit tänään, Kassu vannoi kun kiristi Aten satulavyötä.
    -Jooojoo, vastasin, vaikka aavistelin homman menevän pelleilyksi. Kassu nousi ratsaille ja kurvasi ratsunsa kanssa peräämme. Harmaat pilvet peittivät auringon, mutta ilma oli varsin lämmin, melkein jopa hiostava. Väiski oli painostavasta ilmasta johtuen vähän haluton tekemään töitä, vaikkakin asteli reippaasti eteenpäin. Niskojaan nakellen ja hieman hitaasti reagoiden ruuna kääntyi voltille ja siitäkin tuli lähinnä kirkkoveneen muotoinen. Aivan kuin olisi yrittänyt ratsastaa sitkeällä pihkalla; valuu hiljalleen ja pirun vaikea ohjata.

    Ravailimme omaan tahtiimme kentällä keskittyen omiin hommiimme, mikä oli meiltä kahdelta aika saavutus. Väiskikin alkoi hiljalleen päästä jyvälle asiasta ja se valpastui kuuntelemaan apujani. Taputin ruunalle kiitokset kaulalle ja annoin sen hetken kävellä rauhassa omaan tahtiin.
    -Vaihdettaisko suuntaa? Huusin Kassulle, joka väkersi pohkeenväistöä kentän toisella puolella.
    -Vaikka joo! Mä tiäks mietin et pitäiskö käydä joella vähän kahlailemassa. On meinaa aika lämmin, Kassu ehdotti ja olin heti mukana.
    -Joo kokeilen laukata vielä pari kierrosta ni mennään sitten! Huusin Kassulle ja aloin koota ohjaksia uusiksi käteeni. Väiski valpastui ohjien keräämisestä ja ruuna varmasti aavisti mitä siltä halusin. Ohjasin ruunan ympyrälle, jossa nostin ravin (huom. Ei kiitoravin!) kautta laukan. Väiskin laukka oli jännän tuntuista verrattuna vaikka ratsastuskoulun hevosiin, ja siinä oli helppo istua. Väiski jaksoi hyvin pyörittää laukkaa, vaikka se olikin sille työläs askellaji.

    Laukattuani vielä toiseen suuntaan annoin Väiskille kunnon kiitokset ja kehuin ruunaa vuolaasti. Ruuna pöhisi ja pärski ylpeänä, ja minä taas tuijotin Kassua, joka osoitti minua sormellaan.
    -Ei huono, jos vertaa siihen ku näin teiät ekaa kertaa. Sehän nostaa laukan jo ihan laakista! Kassu virnisti ja heilautti jalkansa pois jalustimista.
    -Joo on se jotain oppinut, tokaisin ja nojasin satulassa taaksepäin. Väiskin kouluttaminen ratsuksi oli hankalempaa kuin odotin. Onneksi minulla olisi ensi viikolla Olivian pitämä yksityistunti, joten hän varmasti laittaa meidät takaisin ruotuun. Kassu ojensi Aten ohjat käsiini avatakseen kentän portin. Atte kääntyi pää minua ja Väiskiä kohti ja alkoi hamuta Väiskin kaulaa, jolloin se kevyesti tuuppasi Attea. Ripeästi Kassu loikkasi takaisin hevosensa selkään pidellessäni punarautiaan ohjaksista, mikä oli varmaankin turhaa, koska ruuna ei hievahtanutkaan.

    Kassun ja Aten johdolla poistuimme tallin pihapiiristä, jossa kävi kova liikenne tuntien vaihtumisen seurauksena. Väiski vähät välitti pihalle kaartavista uusista autoista, eikä Attekaan vaivautunut kuin vilkaisemaan melskaavia lapsia.
    -Aika tylsä päivä, Kassu valitti.
    -Joo ja pirun lämmin, liityin valituskuoroon.
    -Sais sataa.
    -Joo.
    Valuimme reippain ilmein loivaa alamäkeä pitkin, jota ympäröivät vihreät mutta rutikuivat pellot. Peltotiemme vaihtui pian hiekkatieksi metsän keskellä, eikä mennyt kauaa kun kuulimme hentoa joen solinaa. Kirkas vesi kimmelsi puiden välistä ja innoissamme yllytimme hevoset ravaamaan. Saavutimme pian joen, joka hiljalleen liikkui eteenpäin kohti paikallista järveä.
    -No ompas täällä vesi vähissä! Ihmettelin ja osoitin kohtaa, mistä paistoi joen pohja. Kassu vilkaisi mietteliäänä jokea ja antoi Aten laskea päänsä juodakseen.
    -Joo nyt on ennätyksellisen kuuma kesä ni kaikki kuivuu nopeemmin, Kassu totesi ja korjasi kypäränsä asentoa.

    Annoimme hevosten kastella jalat ja juoda itsensä kylläisiksi, kunnes taivaalta alkoi yhtäkkiä tiputella vesipisaroita.
    -Oho kato! Kassu huusi ja levitteli käsiään pienessä tihkusateessa. Levittelin omatkin käteni ja hymyilin onnessani.
    -No hyvä juttu et vihdoinkin sataa! Elämöin satulassa ja kallistin päätäni niin että vesipisarat pääsivät kastelemaan kasvoni. Hevosetkin tuntuivat ilahtuvan vesisateesta – oltiinhan me kärsitty tästä kuumuudesta ja kuivuudesta jo tovi. Kahlasimme vielä hetken aikaa joessa, kunnes pääsimme melko syvään kohtaan ja päätimme kääntyä takaisin. Sadepisarat näyttivät hienolta auringonvaloa vasten, ja pisarat kimmelsivät kauniisti hevosten harjoilla. Attekin oli aivan punaisen värinen aurinkoa vasten, ja sen valkea läsi hohti kirkkaana. Väiski muuttui kastuessaan entistä tummemmaksi ja ruuna näyttikin lähestulkoon mustalta ollessaan läpimärkä.
    -Ei jumaliste… mutisin sateen yltyessä kovemmaksi. Kassukin manasi sadetta ja pian metsästä kantautui kavioiden kopinaa ja kahden pojan kiroilua ja manaamista.

    Tulimme melko reipasta tahtia tallille päin, sillä aurinko vetäytyi pilvien taakse ja yllemme puhkesi rankkasade. Kaiken kruunasi pieni ukkosen jyrinä, jota Väiski joka solullaan pelkäsi ja alkoi nähdä pusikoissa mörköjä. Pääsimme kuitenkin ruhjeitta tallin pihalle, jossa meno ja meininki oli jo laantunut ja tunnit olivat ohitse.
    -Ootko hei miettinyt mitä teet kun Atte lähtee takas sen omistajalle? Utelin Kassulta taluttaessani Väiskiä takaisin karsinaansa.
    -No oon mä vähäsen. Meen ainaki tunneille mut en sit viel ihan tiiä et… poika selitti ja mutisi loppuosan Aten harjaan. Vilkaisin naapurikarsinan punaisen pyllyyn ja viuhtovaan häntään, odottaen kenties lisäselityksiä Kassulta. Okei, tuntiratsastaja siis.
    -Voit kyl joskus koittaa Väiskiä jos haluut, lupasin pojalle. -Sit ku kaipaat jotain muuta ku ratsastustunteja ja tasokkaita ratsuja.
    -Ehkä mä joskus, poika virnisti ja nappasi kumartui nappaamaan korista harjaa.
    Raahasin Väiskin satulan karsinan oven edessä olevaan puomiin, jonka pystyyn saamisessa kamppailin hetkisen aikaa. Väiski työnsi karsinan oven auki saadakseen päänsä ulos, ja pitkien jouhiensa alta ruuna pälyili touhujani sekä kuulosteli tuntsaripuolen ääniä.

    Harjattuani Väiskin vein sen tavarat paikoilleen, ja nappasin kaapistani parit porkkanan palaset. Kävelin takaisin Väiskiä kohti, ja siellä ruuna odotteli jo maiskuttaen kaltereita.
    -Siittä hyvää porkkanaa ni ei tarvii kaluta kaltereita, totesin ruunalle ja syöttelin sille porkkanan palat. Kassukin toi jotain nameja Atelle, joka nameja odotellessa kyttäsi Väiskin porkkanoita ja puhalsi dramaattisesti kaltereiden takaa.
    -Mennäänkö hakemaan kaakaot ja kuivaamaan vaatteita tallitupaan? Kassu kysyi ja nyökkäsin. Idea kuulosti hyvältä, alkoikin olla nälkä! Hevosille emme laittaneet loimia päälle, koska lämmin ilma hoiti kyllä tehtävänsä.
    Tallituvassa meitä odotti lauma heppatyttöjä, mukana oli nuhjuisen näköinen Monica (oli kuulemma tippunut Hallalta, kun tammaparka oli säikähtänyt maneesin katsomoon tulevaa lasta), Seela, se-sinitukkainen-tyttö-kenen-nimeä-en-tiedä, yksi poika ja pari tyttöä lisää.
    -Moro Seela, me huudahdimme Kassun kanssa kuin yhdestä suusta, mikä sai tytön pyörittämään silmiään. Aloimme Kassun kanssa kähjätä kaappeja kun etsimme kaakaojauhetta muiden katsellessa ja huudellessa ohjeita.
    -Kattokaa alemmas vasemmalle! Huusi Monica ja nauroi päälle.
    -Ihan teiän silmien alapuolella! Huusi vieras poika. Lopulta Kassu tavoitti nesquikin ja pian aloimme lämmittämään itsellemme kaakaota.

    Tallituvassa oli tiivis tunnelma, varsinkin kun tupaan lipui lisää tuntiratsastajia. Joku todella nuoren oloinen tyttö mankui Seelalta, että pääsisi hoitamaan ja ratsastamaan Melliä viikonloppuna, johon turhautuneen oloinen Seela totesi ”se ei varmaan käy”. Pieni tyttö oli hetken aivan punainen, kunnes vetäytyi sitten mököttämään tallikissojen luo.
    -…sitte Fonzie kuikuili taakse ja iski pakin päälle, varmaan katto et mikä ihme sielt tulee, selitti poika teatraalisesti ratsastustunnin tapahtumia. Poika esitteli itsensä Nioksi, ja hän oli hiljattain alkanut hoitamaan Fonzieta. Nio olikin käynyt tallilla ahkerasti ja osallistunut melkein joka askareisiin (toisin kuin erään kröhöm).
    -Niin sä omistat sen ravurin? Nio kysyi ja katsahti minuun.
    -Joo, sen nimi on Väiski, virnistin pojalle ja kaikkien huomion kääntyessä suuntaani aloin hermostuksissani kähjätä lakin alta tursuavia hiuksiani.
    -Ootko käynyt sen kanssa raveissa? Nio uteli lisää ja nojautui käsiinsä.
    -No kyllä me joskus käytiin muutamat lounasravit ravailemassa, mut laukkojen ja huonojen sijoituksien takia Väiski karsiutui paalupaikalta pois eikä me olla jälkeenpäin ees koitettu ravikisoja, selitin hieman harmistuneena.
    -Miksette yritä uudestaan? Ihan sen näkönen hevonen että siitä irtoaa vauhtia, Nio tokaisi iloisesti ja sai hymyn huulilleni.
    -Se olis aika työn ja vaivan takana… pitäis käydä ajamassa koelähtö alle et se saa kisaoikeuden takas, totesin.
    -Hei Niko kokeile ees, mä ainaki tuun kattomaan teitä sit raveihin, Kassu sanoi innostuneena.
    -Joo tossa naapurikunnassa löytyy lähin ravirata, Seela tuli mukaan. – ja Hallavassa on niin hyvät metsätiet et siellä on hyvä reenailla.

    Aloin pikkuhiljaa pohtia asiaa kaikkien yllyttäessä minua kokeilemaan Väiskillä uudestaan raveja.
    -No kun me ollaan just päästy jyvälle ratsastuksesta, marmatin toisille.
    -Pöljä, tottakai voit samalla treenata muitakin juttuja, Kassu huudahti.
    Muut alkoivat tukea Kassua ja kannustivat minua kaivamaan rattaat jo esille. Väiskistä tuskin koskaan tulee kunnon ravihevosta, sillä ei ole kilpahevosen päätä ja se on hidas. Mutta ainahan sitä voisi kokeilla… kai? Sille saattaisi tehdä hyvääkin päästä sekä kärryjen eteen että satulan alle, joten miksi ei!
    -Joo ehkäpä mä koitan! Huudahdin intoa täynnä saaden muutkin huutamaan.
    -Onko sulla kaikki varusteet vielä tallella? Nio uteli.
    -Joo mut ne on porukoilla, virnistin kaikille.
    -Mennään hakemaan ne nyt, Kassu sanoi.
    -Hä?
    -Joojoo nyt heti ennen ku tää talli sulkee ovensa!

    Voitteko uskoa, että minä, Kassu ja Nio hyppäsimme rämisevän bemarini kyytiin ja suuntasimme kohti lapsuudenkotiani? Aleksi tuli parkkipaikalla vastaan kottikärryjen kanssa, ja huusin vain ikkunasta että onko ookoo jos tuon Väiskin koppakärryt Hallavaan.
    -Nojoo… mies oli vastannut hölmistyneenä ja raapinut päätään. – jos sie jätät ne tuonne seinustalle ni ne ei oo kenenkään tiellä.
    -Joo me katotaan joku hyvä paikka! Huudahdin Aleksille ja aloimme valua pois tallin pihalta.
    Kotiini päästyämme vastassa oli lauma australianpaimenkoiria sekä hämmentynyt äitini, joka kantoi käsissään heinäpaalia.
    -Niko! Äitini huudahti hämillään. – mikä sut tuo tänne?
    -Kärryt! Mä tarviin Väinön kärryt, selitin äidille nopeasti. Äitini katsoi poikaporukkaamme hämmentyneenä.
    -Joo Niko alkaa valmentaa Väiskiä taas raveihin, Kassu selitti virnistäen saaden äitini suupielet nytkähtämään.
    -No en nyt tiedä saako Väiskistä enää mitään, sillä ei ole kilpahevosen luonnetta… äitini totesi mietteliäänä.
    -Me vain kokeillaan vähäsen. Missä ne kärryt on? Kysyin kiireisesti ja kuikuilin tallirakennuksen suuntaan.
    -Tuolla tallin takanahan ne.. Mutta millä meinasit raahata koppakärryt Hallavaan? Ripustatko sen tuohon kamalaan autoosi kiinni? Äitini näpäytti. Vilkaisimme poikien kanssa nopeasti autoani päin, emmekä olleet hurmioissamme älynneet aikaisemmin kuljetuspuolta. Mustassa bemmissäni ei ollut edes vetokoukkua, johon olisi kiinnittänyt peräkärryt.
    -Äh, ota vaikka isäsi auto ja vie mitä viet, kunhan tuot auton ehjänä takaisin, äitini sanoi ja pudisteli päätään hymyillen.
    -Kyllä rouva Nikon äiti! Kassu huusi reippaasti saaden äitini nauramaan ja minä tönäisin kaveriani hieman nolona.

    Etsimme poikien kanssa seinustalta Väiskin koppakärryt, mutta ruunan kilpakärryt olivat kuulemma jo jonkun toisen hevosen käytössä. Kassun ja Nion lastaessa peräkärryjä kiinni isän maasturiin, hain tallin sisältä Väiskin valjaat. Nion ja Kassun avulla homma hoitui kätevästi, ja pian suuntasimme kärryinemme kohti takaisin Hallavaa.
    Hallavassa meitä oli heti vastassa Aleksi, joka hiukan huvittuneena auttoi purkamaan lastiamme.
    -Vai et tämmöset suunnitelmat, kaikkee te keksittekin, mies nauroi, mutta selkeästi oli juonessa mukana.
    Aleksi kärräsi kärryt tallin taa seinustalle, missä olivat valmiiksi jo yhdet kärryt. Raahasin Väiskin ravisuitset ja suojat satulahuoneeseen, mutta silat ja valjaat kätkin kaappiini. Väiski varmaan ilahtuisi päästessään välillä oman alan hommiin. Mutta ei voi tietää, mihin suuntaan Väiskin tiet vievät – tuleeko ruunasta koskaan puskaratsua kummempaa vai syttyykö sen sisäinen kilpajuoksija eloon.

    25.07.2018 – OLIVIAN TUNNILLA
    Image and video hosting by TinyPic
    Väiski oli ollut aivan ihmeissään Olivian pitämällä yksityistunnilla. Ruuna posotti alkutunnista ravurin askelein eteenpäin, pää pystyssä ilman minkäännäköistä rytmiä. Tämä ei muutenkaan ollut meidän päivä (ylläri että kaikki kusee silloin kun joku on katsomassa). Katsomossa tukenani istui Kassu, joka hieman säälivän näköisenä katsoi minua ja kömpelöaskeleista ruunaani. Kiitin onneani, ettei Seela päässyt seuraamaan tuntiani – sillä oli muita hommia maneesissa, kun Melli oli siellä jonkun junnuryhmän tunnilla.
    – Ja ne KÄDEEEET!! Olivia karjui niin, että kiljaisin hiljaa säikähdyksestä. Miten noin pienestä ja herttaisesta ihmisestä lähti noin karmivaa ääntä!
    – Jollei ne kädet pian löydä paikkaansa niin passitan sut takaisin alkeistunnille, Olivia uhkasi ja huusin jotain löytyy löytyyn kaltaista. Keskityin omaan asentooni ja ratsastukseen niin hyvin kuin taisin – yritin ottaa tunnista kaiken irti. Tuntiin sisältyi paljon hevosen taivuttelua, mikä oli Väiskille vähän vieras juttu. Väiski oli oikeasti aika hämillään uudenlaisesta rääkistä – olin aikaisemmin ratsastanut vähän sinnepäin, ja tuudittautunut vain siihen. Nyt Olivia pisti meidät oikeisiin hommiin, ja paljasti kaikille millaisia vellihousuja olimme.

    Väiski yritti kuitenkin parhaansa, ja Olivia kehuikin ruunan oppimishalua ja rehellisyyttä. Huomatkaa, hän kehui vain Väiskiä, ei minua. Väiski ei juurikaan taipunut ei joustanut, ja juuri sen takia keskityimmekin hakemaan ruunan kroppaan notkeutta. Ruuna tyrkytti ensialkuun väistöjä ennen kuin koki ahaa -elämyksen ja tajusi käpertyä sisäpohkeeni ympärille. Homman tullessa tutuksi kokeilimme taivuttaa myöskin ravissa, missä ruunaparan jalat sotkeutuivat toisiinsa ennen kuin ne alkoivat löytää oman paikkansa.
    Viimeisten onnistuneiden taivutuksien jälkeen laukkasin Väiskillä muutaman kierroksen – ruuna muuten nosti laukan käynnistä, minkä jälkeen Olivia antoi luvan höntsäraville.
    – Väiski on ansainnut sen, Olivia totesi hymyillen ja jäi katsomaan loppuraveja. Väiski pärski silminnähden helpottuneena sen rääkkäämiseen, kun se venytti kaulansa eteenpäin ja lompsi miten sattui.

    Väiskillä oli tänään koulupäivän lisäksi pesupäivä. Hevonen oli tunnin jäljiltä aivan hikinen ja sen pitkä harjakin liimautui pitkin kaulaa. Rakastin ruunan harjaa ylikaiken, ravurin harja on ehkä hienoin juttu ikinä. Pitkä liru, joka lepatti kovassa vauhdissa piiskaten joko ratsastajan naamaa tai sitten raviradoilla obersekkiä. Väiskin niskassa oli hieman lyhyempiä jouhia, jotka hapsottivat kaikkialle. Ruuna oli raviaikonaan niskasta kalju, jottei sen pitkät jouhet tarraisivat obersekkiin kiinni. Nyt halusin kuitenkin kasvattaa niskaletin takaisin, mutta tuntui että harja jämähti noin kymmeneen senttiin eikä kasvanut enää mihinkään.
    – Moi, kuului Mikaelan ääni takaa. Vilkaisin vesiletkun alta tyttöä, joka kädet puuskassa vilkaisi ensin minua ja sitten Väiskiä.
    – Moro, moikkasin tyttöä ja virnistin. – Olivia pisti ruunan aivan hikeen.
    – Joo mä kuulin että teitä on liekitetty tänään ihan kunnolla, Mikaela nauroi.
    – Ai? Mistä sä ton kuulit? Katsahdin tummatukkaista tyttöä päin ja ihmettelin kuka hitto oli vakoillut tuntiamme.
    – Kassuhan sitä kailottaa tallituvassa kaikille, kuulemma kiljuitkin kentällä, Mikaela nauroi entistä enemmän.
    Stanan Kassu!

    Kävin vielä vuolaasti kiittämässä nuorta naista opettavaisesta tunnista. Olivia sanoi pitävänsä mielellään lisääkin tunteja Väiskille, ruunan työskentelyä oli kuulemma kiva seurata. Kehui tummanrautiasta hyvätuuliseksi höppänäksi, jolla oli oppimisen into tallella.
    – Kuule Niko, mun mielestä sun pitäisi kysellä Aleksiltakin tunteja, voisit vaikka kokeilla tallin muita hevosia, Olivia ehdotti. Hetken mietittyäni totesin, että no miksikäs ei, ja pian nainen veti minut Aleksin puheille.
    – Joo-o, torstaina olisi siulle sopiva ryhmä, siellä on sellainen sekalainen sakki. On kokeneempaa tätiä ja nuorempaa varsin taitavaa ratsastajaa, mies esitelmöi ja osoitti kuulakärkikynällä listaa. – Se on semmonen yleistunti, monipuolinen sisältö sellaista korkeintaan helppoa beetä ja esteitä jotain 50cm.
    – No juu käy mulle, kunhan saan osallistua sinne omalla hevosella, vaadin totisena Aleksilta.
    – Absolut, absolut! Tule vaan Väiskillä pelipaikalle, voit koittaa tuntihevosia kun haluat, mies tokaisi iloisesti ja läimäytti muistikirjansa kiinni.
    – Ensi viikon torstaina siis – ja kuudelta! Harjotellaan vähän siirtymisiä ja sen sellaista, Aleksi muistutti vielä ovelta ennen kuin katosi näkyvistä.

    Seela palasi pää punaisena ratsastustunneilta, ja ihmettelin ääneen tytön ärtynyttä olemusta. Tyttö vilkaisi kaltereiden läpi minua kyllästyneen näköisenä, kunnes hämmentyneen naamani takia pyysi etusormellaan lähemmäs.
    – No? Kysyin tytöltä hieman huolestuneena ja työnsin terävän mallisen nenäni kaltereiden välistä ja nappasin kalterit molempiin nyrkkeihin. Sillain kuin lapset ottaa pinnasängystäkin kiinni. Seela tuijotti minua ilmeettömänä pitkään, kunnes räjähti sitten nauramaan makeasti.
    – Sä näytät tyhmältä tossa, tyttö nauroi.
    – Mikä vika mun naamassa on, kysyin muka loukkaantuneena. Seela nauroi vain enemmän, kunnes vakavoitui sitten päätään pudistaen.
    – Että mä välillä väsyn noihin tuntiratsastajiin. Taas multa kysyttiin, että saako Mellillä tulla viikonloppuna ratsastamaan. Kuulen tota inttämistä joka päivä, ja yleensä mä vaan ohitan sen olkia kohauttamalla. Kun enhän mä voi antaa Melliä tosta vaan jonkun käyttöön, enkä haluakaan. Tuli ihan kunnon riita, se lähti äsken ovet paukkuen maneesilta.
    – Aijaa, murjaisin. En osannut muutakaan sanoa, vaikka ymmärsin tyttöä hyvin (olisin todennäköisesti jo haistattanut tuntilaiselle pitkät) ja toivoin, että ratsastajat lopettaisivat pian tuon mankumisen. Olihan tota jatkunut jo pitkään, mutta samasta ongelmasta tuntui kärsivän jokunen muukin, kuten Nio. Mellistä on kuitenkin tapeltu verisesti, se oli todella suosittu ponityttöjen keskuudessa ja kaikki halusivat sen tuntiratsukseen.
    – Ja äsken, kun kävelin takaisin talliin Mellin kanssa, sain viestin jostain numerosta, Seela kertoi selkeästi kiukkuisena.
    – Mitä siinä luki? Utelin, luonnollisestikin.
    – No haukkui vaan ja uhkasi valittaa Aleksille, Seela sanoi ääni kiukusta täristen.
    – No senkus valittaa, tekee itestään vaan idiootin. Mitä se muka valittaisi, hei, Mellin hoitaja ei päästä minua liikuttamaan tammaa viikonloppuisin, tee asialle jotain, manguin tyttömäisellä äänellä. Seelalta pääsi pieni naurahdus, onneksi.
    – Mun puolesta se voisi tunkea päänsä hanuriinsa ja ulostaa sen ulos, jatkoin tuntilaisen haukkumista. Tosin hiukan rumempia sanoja käyttäen.

    Kassu oli menossa ratsastamaan Atella, ja me Seelan kanssa luvattiin tulla katsomoon huutosakiksi. Kassu iski kypärän päähänsä ja lauloi sujuvasti Danza Kuduroa.
    – Oon entisessä elämässäni ollut latina, Kassu murjaisi ja alkoi vatkata lantiotaan. Räjähdimme Seelan kanssa nauramaan, ja räkätinkin pian maha kippurassa lattialla.
    – Mikä vetun latina, sain nauramiseltani sanottua.
    – Latina tarkoittaa espanjaa äidinkielenä puhuvaa naispuolista henkilöä, Seela korjasi nauraen. – Latino on miespuolisesta henkilöstä käytettävä termi.
    – Kävin espanjasta pari kurssia ni jäi jotain päähän, poika virnisti.
    – Niinku esimerkiks joku kivikautinen biisi? Piikittelin.
    – No osaatko ite sanaakaan? Kassu vettuili ja lähti taluttamaan Attea kentälle.

    La mano arriba, cintura sola
    DA MEDIA VUELTAAA, Danza Kudurooo.

    Kassun espanjankieliset lyriikat kaikuivat kimeänä kentän yläpuolella kuin jollain kirkkokuoron pojalla. Me Seelan kanssa repeilimme katsomossa pojan pelleilyille. Hallavan pihalla kulki jotain tuntilaisia edes takaisin, ja jokainen heistä vilkuili kentän suuntaan uteliaan näköisinä.
    – Mua vähän hävettää, Seela hihitti peittäen kasvonsa käsiin.
    – Kieltämättä vähän cringe, yhdyin mukaan.
    Kassua ei hävettänyt sitten hiukkaakaan. Pojan hevonen sen sijaan näytti siltä, kuin toivoisi jonkun virtahevon hyökkäävän puskista ja nielaisevan sen kokonaan.
    – Descontrola tus caderas SEXYY, kuului pojan ulvonta kovaa, kun tämä ponkaisi ratsaille.
    – Ei jumalauta mä en kestä tätä, tokaisin ja käänsin katseeni taivaalle. Seela kikatti entistä enemmän, ja kentän laidalle tuli muuta porukkaa tuijottamaan McKassun live-konserttia.
    Kassu rauhottui yleisön huomattuaan ja enää jammaili hieman itekseen. Ponitytöt toisella puolella kenttää nojailivat aitaan ja supattelivat keskenään.

    Äm cee Kassu verrytteli huolella Aten kanssa. Iäkkäällä hevosella pitikin olla tarkkana lämmittelyjen ja jäähdyttelyjen kanssa, etteivät valmiiksi kankeat paikat jäykistyisi entisestään.
    – Atte on just ihan Kassulle sopiva hevonen, Seela hymyili.
    – Joo, hyvä rauhallinen ratsu tollaselle hulivilille, totesin. Ihan tosi, Kassu ja Atte sopivat yhteen. Ruunalla oli paljon kokemusta ja se antoi virheitä anteeksi – täydellinen hevonen omistamista harjoittelevalle nuorukaiselle.
    – Sääli, että Atte lähtee pian takaisin Mimmille, Seela sanoi.
    – Nii-i. Elokuu tulee ihan liian nopeasti huokaisin. Atte oli loistava karsinanaapuri Väiskille, ja hyvä rento maastokaveri, joka näytti ettei maassa lepattava roska hyökkää kimppuun, tai etteivät puut kaadu päälle tuulisella säällä.
    – Ehkä Kassulle tulee joku uusi heppa. Tai sitten se jatkaa Aten ylläpitämistä vielä hetken, mietin ja seurasin katseellani voltille kääntyvää rautiasta.
    – Kuinka niin? Seela kysyi ja katsahti minua päin.
    – Se puheli kerran vähän siihen malliin, että sillä oli joku plääni. Mut en tiiä mikä, vastasin olkiani kohauttaen.

    Höpötimme Seelan kanssa jatkuvasti, pääsimme hyvin juttuun kun olimme kahdestaan. Porukassa ollessamme ei päässyt ihan niin avoimesti keskustelemaan.
    – Ootko sä jossain koulussa vielä? Kysyin tytöltä yrittäen saada uutta keskustelua kuolleen tilalle.
    – Joo, musta tulee lähihoitaja kaksoistutkinnolla, Seela vastasi lyhyesti ja kääntyi hymyilemään minua päin. – Entä sä?
    – Aaa eei, valmistuin viime vuonna. Sähkäriksi siis. Oon nyt ollut töissä ahtaajana ja silloin tällöin teen pari keikkaa, vastasin tytölle. – Työkeikkaa siis, oman alan hommia.
    – Joo ymmärsin, tyttö mulkaisi minua ja virnisti.
    – Mut oon nyt perustamassa omaa yritystä, nyt kun oon jo jonkin aikaa tehnyt sähköhommiakin niin on kertynyt tota asiakaskuntaa, paljastin tytölle, joka kohotti kulmiansa ja tokaisi yllättyneenä aijaa.
    – Et oo koskaan miettinyt mitään hevosalaa? Seela kysyi. – Kun teillähän on ravitalli.
    – Nojoo oon sitäkin miettinyt. Ku joskus kun porukat jää eläkkeelle ni ne varmaan haluaa et mä jatkaisin tilan pyörittämistä. Ku Linneaa ei oikeen ravihommat tai hevoset ylipäätänsä kiinnosta, vuodatin.
    – Linnea?
    – Mun isosisko. Se opiskelee nyt kauppakorkeessa, siitä tulee kai pankkiiri niinku äidistäkin.
    – Okei. Onks sulla muita sisaruksia?
    – On mulla Tomi, tai siis nuorempi veli. Se on ihan pöljä ja karaa mun ja Linnean vanhalla mopoautolla pitkin kyliä. Entä onks sulla?
    – On isosisko joo, Pihla.

    Seelan perheestä selvisi jotain pientä, ja Seelan söpö naapurintyttö -imago sen kuin kasvoi. Tyttö tuli ihan tavallisesta, tiivishenkisestä ja ennen kaikkea normaalista perheestä. Oma perheeni tuntui sekaiselta ja kaikelta muulta kuin normaalilta Seelan perheeseen verrattuna. Perheeni elämä oli ravitallissa tiukasti kiinni. Meidän tiuhaan tahtiin vaihtuva henkilökunta oli myös perhettäni, lounastin usein hoitajien kanssa ja välillä hevosten omistajat tulivat meille illalliselle juhlimaan voittoa. Meidän kotona oli aina sekamelska, hirveästi hommia ja pitkiä kisamatkoja.
    – Aika mielenkiintoista, Seela tokaisi väliin ja vaikutti aidosti kiinnostuneelta. Hymähdin tytölle vastaukseksi ja kiinnitin taas huomiota Atteen ja Kassuun. Ratsukko laukkasi harmonisesti ympyrällä kuin oppikirjoissa, Atte pyöreässä muodossa ja Kassu ryhdikkäästi selässä. Harmonia kuitenkin rikkoutui hetkeksi, Kassu alkoi yskiä.
    – Pölystä, selitti poika pyyhällettyään katsomon ohi. Oli todellakin tomuista ja rutikuivaa! Edellinen kaatosade ei ollut auttanut yhtään, kaikki valui vain vesistöihin jättäen maan aavikoitumaan. Kuumuus ajoi meidät hevosinemme päivittäin uimaan, ja itseasiassa kävimme rannalla viimeksi eilen Kassun, Seelan ja Nion kanssa.

    Atte meni reipasta käyntiä eteenpäin. Ruunan rotu oli tullut minulle yllätyksenä, muistan kuinka Kassu esitelmöi sen joksikin gelderjokuksi. Sen verran olin asiasta ottanut selvää, että se on lämminverinen ratsuhevonen ja tulee Hollannista. Itse oli veikannut Attea saksalaiseksi puoliveriseksi, mikä nyt ei kovin kaukana ole.
    – Kassu on tosi sulonen, Seela naurahti kun katsoimme pojan ilmeilyä kentällä. – Onneksi ja sä Nio hyväksytte sen sellaisena kun se on.
    – Jaa hä? No totta hlvetissä! Huudahin hiukan närkästyneenä. Aloin miettimään, että missä valossa Seela mahtoi minut nähdä, mitä hän tuollakin tarkoitti. Olinko jotenkin loukannut jotain tallilla vai mistä tuo nyt tuli?
    – Siis kun Kassuhan pitää miehistä u know, Seela kuiskasi. Kurtistin kulmiani hieman yllättyneenä.
    – Älä vaan sano ettet tiennyt, Seela katsoi minua silmät suurina.
    – No en oikeestaan tienny, en oo ikinä kiinnittäny mitää huomiota semmoseen, totesin. – Toivottavasti kukaan ei luule mua nyt homoksi. Tai sit kaikkista pahinta olis se, jos Kassu luulee et tykkään siitä silleen, tai et se oliskin ihastunut muhun.
    – Eei älä huoli, ei se susta oo kiinnostunu, Seela sanoi rennosti. En oikein tiennyt olisiko minun pitänyt helpottua vaiko loukkaantua.
    – Ja se huomasi varmaan heti, että olet hetero, tyttö jatkoi.
    – Tietääkö Nio? Kysyin Seelalta.
    – En tiiä, luulisi että sen huomaa kaikki kun Kassu ei millään tavalla yritä peitellä, mut nyt kun tajusin miten pihalla säkin oot ni moni ei varmaankan tiedä, tyttö vastasi. – Mut älä mee mainostamaan sitä sit kaikille. Tiäks silleen huutamaan huutamaan et hei tiiäteks, meillä on tallissa homo.
    – En tietenkään, ei tulis mieleenkään. En sano kenellekään mitään.

    Kassu lopetteli ratsastustaan ja ohjasi hevosensa kaartoon. Poika vilkutti iloisesti ja me Seelan kanssa naurahdimme.
    – Toi on ihan pöljä, virnistin pojan suuntaan. Latinopoikamme lähti lompsimaan talleille päin ja huusi jotain suuntaamme, mutta jäimme Seelan kanssa vielä katsomoon.
    – Mä en voi vieläkään kyl uskoa et Kassu olis homo, miksen oo huomannu sitä, ihmettelin tytölle. – Siis ei sillä että mua haittaisi. Oikeesti. Mua vaan hävettää etten tajunnu sitä, oisin voinu käyttäytyä vähän erilaisesti.
    – Ootko ihan varma että se on homo? Kysyin heti perään.
    – Niin se ainakin joskus kertoi, tosin Kassun sanoissa oli vähän tulkinnanvaraa, Seela vastasi. – Mut Kassulla on selvästikin hauskaa sun kanssa, et ei sun käytöksessä mitään vikaa oo.
    – Mut pelkään et loukkaan sitä jotenkin. Tiäks mun homovitsit, tyttöjen arvostelua jii-än-ee, selitin Seelalle, jonka kasvoille nousi pieni hymy.
    – No eei, usko jo et sekin on ihan normaali poika, jolta löytyy huumorintajua. Se vaan pitää miehistä ja siinä se, Seela hymyili. – Mut mitä ihmeen tyttöjen arvostelupiiriä te oikeen pidätte?
    – Ööh, no ihan normaalia ihmisistä puhumista vaan, onnistuin sopertamaan ja raavin niskaani vaivautuneena. – Vähän niinku toimitaan erilaisten ihmisten viisaina kommentaattoreina.
    Seela repesi nauramaan, ja sanoi silmiään pyöritellen eli te haukutte muita ihmisiä.
    – No ei nyt mitenkään pahasti. Me ollaan täysin oikeutettuja siihen, kun me tiedostetaan se että mekin ollaan jonkun silmissä idiootteja, puolustin.
    – No just joo, tyttö nauroi.

    Kassu rapsutteli Attea ja kehui sen maasta taivaisiin. Atelta löytyi oma moottori ja se hallitsi oman kroppansa hyvin.
    – Sen kanssa on ollut tosi kivaa ja helppoa, Kassu huokaisi hieman haikeasti. Äkkiä minulle tuli surullinen olo Kassun puolesta, ei varmaan ole helppoa luopua hevosesta.
    – Tulee kyllä Attea ikävä. Meidän kaikkien tulee ikävä, varsinkin Väiskin, totesin. Seela nyökkäsi ja ojensi kätensä Aten haisteltavaksi. Ei nameja lainkaan, mutta joku hyvä tuoksu tytön kämmenistä selkeästi löytyi. Jätimme Aten seurustelemaan Väiskin kanssa, ja ruunat haistelivat jälleen kerran toisiaan kaltereiden läpi. Väiski oli jostain löytänyt pari heinänkortta, ja mupelsi niitä aivan Aten turvan edessä. Ovela Atte nappasi töröttävän heinänkorren hampaidensa väliin, ja nyhtäisi sen pois Väiskin suusta.
    – Törkeetä! Huudahdin tämän huomattuani ja osoitin hevosia. – Syö nyt kaverinkin eväät.
    Suuntasimme koko konkkaronkka tallitupaan, missä minä ja Kassu laitoimme kahvia ja teevettä tulemaan. Tallituvassa istuskeli lattialla jotain tuntiratsastajia, ja tytöt olivat kokoontuneet pistorasian ympärille lataakseen kännyköitään.
    – Typerän näköstä, tulla nyt tallille vaan lataamaan kännyköitä, kumarruin kuiskamaan Kassulle ja Seelalle, ja me kaikki vilkaisimme ensin tyttöjä ja sitten virnistimme toisillemme.

    30.07.2018 – UITTORETKELLÄ
    Image and video hosting by TinyPic

    07.09.2018 – SYKSY SAAPUU HALLAVAAN
    Väiski ja sen tammakaverit kököttivät iltapäiväauringossa päät vastatusten. Molly näytti pulskahkolta ponilta pattipolvisen Väiskin rinnalla, ja Halla kolmantena sädehti auringonvalossa (kimo hevonen heijasti aika hyvin!) saaden minut siristelemään silmiäni.
    Syksy oli kiireistä aikaa. Olin ravannut yritysneuvonnassa ja sopinut lukuisia tapaamisia omaan yritykseeni liittyen. Tuntui hassulta sanoa olevansa yrittäjä, ja aika moni vastaantulija vilkaisi päälleni ”ai sinä vai” -ilmeellä. Mutta ennemmin työskentelin sähkärinä omassa firmassa kuin jonkun muun, siinä saa ja pitää päättää kaikista asioista itse. Asiakkaan ehdoilla siis.
    Havahduin puheensorinaan tallin suunnalta. Kaksi tyttöä paineli maneesille päin, mahtoiko siellä olla jotain ohjelmaa. Väiski puhalsi surumielisenä sieraimistaan. Se ei ollut aivan oma itsensä sitten Aten lähdön jälkeen, vaan se kökötti usein paikoillaan ja reagoi pieniinkin rasahduksiin siinä toivossa, että Atte ykskaks tupsahtaisi nurkan takaa. Tai sitten ruuna oli masentunut minun takiani. Vietin Väiskin kanssa vähemmän aikaa kun yleensä. Liikuttelin sitä yleensä vain aamuisin, jonka jälkeen Väiski vietti päivät yksin muiden lähtiessä tunnille tai maastoon.
    – Sori kamu, mutisin ruunalle kun se tuli rapsuteltavaksi. Väiski hamusi käsivarsiani ja tunsin sen lämpimän hengityksen ihollani.

    Vein Väiskin talliin, missä oli tyyntä ja hiljaista. Ei ollut Attea enää hörisemässä iloisesti jokaiselle vastaantulijalle. Aten lähdön jälkeen talliin oli toki tullut pari uutta hevosta; suokki ja… joku poni. Okei okei, tunnustan, hevosrodut ei edelleenkään kuulunut vahvuuksiini. Mutta poni oli varsin sirokokoinen ja nätin värinen. Suljin Väiskin karsinaansa ja hiippailin lähemmäs kohti uuden ponin karsinaa. Karsinassa oli paperilappu, joka paljasti uuden asukin Mimmi nimiseksi.
    – Welsh aa? Mikä on welsh aa? Hämmästelin ääneen voikon ponin rotua. Ikinä kuullutkaan!
    – Welsh-poni A-sektio, kuului Kassun naurava ääni takavasemmalta. Vilkaisin hieman sivulle ja sieltähän se vaaleapäinen poika tepasteli lähemmäs.
    – Jännä rotu, virnistin ja osoitin lappua. Kassu virnisti hieman huvittuneen näköisenä ja alkoi kertoa jotain uudesta ponista ja sen omistajasta. Mimmi kuului kuulemma jollekin pojalle, Mirolle.
    – Joo ja tuon Eetun omistaa joku tyttö, en vaan muista sen nimee, Kassu kertoi ja hieroi leukaansa mietteliäänä.
    – Onko sulla alkanu kasvaa parta? Huudahdin ja aloin tihrustaa tarkemmin pojan leukaa.
    – Jotain villaa pukkaa, Kassu totesi ja nosti leukaansa ylemmäs.
    – No niimpä näkyy, sustahan on tullut mies! Tokaisin ja samassa Eetun karsinasta kuului ääntä oven avaamisen seurauksena. Puten karsinasta pelmahti esiin lyhyehkö punapää, joka hieman ihmeissään (ja naureskellen) tuijotti minua ja Kassua.

    – Öö moi, tyttö moikkasi ja naurahti heti perään.
    – Mooi, me moikattiin Kassun kanssa yhtä aikaa ja virnistettiin koko naaman leveydellä. Oliko punapää kuunnellut meitä Eetun karsinassa koko tämän ajan?
    – Mä oon Niko ja täs on Kassu ja sen partakarva, esittelin virnistäen ja osoitin pojan leukaa. Punapää alkoi nauramaan kovaäänisesti, esitteli itsensä Hennaksi ja lähti sitten kiireellä kohti tallitupaa höpöttäen jotain satulasaippuoista sun muista.
    – Me säikytettiin se pois, vitsailin Kassulle pettyneellä äänensävyllä.
    – No varmaan kun puhutaan täällä karvoista, Kassu mutisi ja aloimme räkättää yhteen ääneen.
    – Missä Seela on? Utelin pojalta, joka kohautti olkiaan.
    – Emmä tiiä ku en käyny tallituvassa lainkaan, poika totesi potkaisi mutapaakkua käytävällä. Rupattelin Kassun kanssa jonkin aikaa kuulumisia, puhuimme Atesta ja väittelimme tuttuun tapaamme turhista asioista.
    – Ääh mun on pakko lakasta tää käytävä, heppojen kaviot kerää nyt ihan hirveesti kaikkea roinaa, Kassu totesi ja lähti etsimään talikkoa.
    – Koita pärjäillä, virnistin pojan perään kun lähdin etsimään Seelaa muualta tallista.
    Melli ainakin oli karsinassaan, joten Seela oli varmasti tallissa. Tallustelin tallitupaa kohti, mistä kuului pientä jutustelua, ja lähemmäs päästyäni tunnistin äänet Seelan ja Hennan ääniksi. Työnsin pääni huoneeseen, jolloin pöydän äärellä istuva punapää nosti kätensä ylös ja kiljaisi ”moi taas”.
    – Moro, vastasin ja nostin kättä ylös. Seela nojaili leppoisan näköisesti sohvalla, nosti katseensa ylös ja kohotti toista kulmaansa katsoen minua hieman epäilevästi.
    – Moi, sanoin tytölle ja kumarruin sohvan selkänojan ylle. – Mitäs täällä juorutaan?

    – Kaikkea maan ja taivaan väliltä, Seela mutisi ja väläytti pienen hymyn perään. Höpötin Seelalle jotain Väiskin hypyttämisestä, mutta jaloissani kiehnäävä kissa vei huomioni täysin ja puheeni muuttui pelkäksi muminaksi. Laskeuduin lattian tasolle seurustelemaan katin kanssa, jolloin Seelan pää tuli esille selkänojan yli.
    – Ni mitä sä sanoit hyppäämisestä? Seela kysyi.
    – Hä?
    – Sulla jäi juttu kesken.
    – Aaa, joo. Miettisin vähän jos kokeilisi sillä vähän esteitä, kun en oo hypännyt sillä melkein vuoteen, jatkoin. – Vai haluatko maastoon?
    Seela mutristi huuliaan mietteliäänä, mutta lopulta esteet veivät voiton. Viime maastoreissusta oli tosin aikaa. Ja tarkoitan nyt sellaisia maastoreissuja, kun sai mennä Seelan kanssa kahdestaan ja jutella rauhassa.
    – Pitäiskö lähteä jo varustamaan? Seela kysäisi pienen juttu tuokion jälkeen, jolloin suuntasimme satulahuoneeseen.

    Seela suuntasi Mellin satula kädessään tuntihevosten puolelle, ja tuijottelin hetken aikaa tytön poninhännän perään. Seela oli viime aikoina vaikuttanut hieman hermostuneelta, mutten kehdannut kysyäkään että onko jokin hullusti. Jos tytöllä oli vaikka ne. Silloin ei parane ärsyttää tai hyppiä vastakkaisen sukupuolen nenille!
    – Koittaa siinä sit ymmärtää naisia, supisin Väiskille kun harjasin sen päätä. Väiski maiskutteli viimeistä heinänkortta suussaan, se ei tajunnut mistään mitään, vaikka kuunteli innoissaan höpinöitäni. Sivelin ruunan kaulaa, kunnes vilkaisin kelloa. Kymmentä yli kolme. Seelalla tuskin menisi kauaa varustamisessa, joten nappasin kaviokoukun ja aloin puhdistaa ruunan kavioita pikapikaa. Väiskin jättikavioissa oli ollut popot koko kesän ajan. Kerran siltä oli yksi kenkä osittain irronnut, joten kiskaisin kengän irti ja laitoin jemmaan kengittäjää varten. Se vaan, että kengittäjän saavuttua hevosenkenkä oli mystisesti hävinnyt taivaan tuuliin. Tyypillsitä tuuriani.

    Väiski sai kauneushoidon jälkeen pintelit jalkaansa, satulan selkäänsä ja lopulta suitset päähän. Ruuna näytti oikeastaan ihan ratsulta vihreissä pinteleissään ja huovassaan.
    – Ootko valmis? Seela tuli kysymään. Tyttö piteli kädessään kypäräänsä ja toisella kädellä keikkui minun kypäräni.
    – Melkeen joo, kiitti, virnistin brunetelle ja nappasin lakkini päästäni. Laskin lakin Seelan päähän, enkä voinut estää pientä naurunpyrähdystä, kun tyttö hukkui liian iso lakin alle.
    – Tarviit pari numeroo pienemmän lätsän, naureskelin Seelalle ja erotin lipan alta ainoastaan hymyn. Seela oli oikeasti tosi söpö, sellainen lyhyt ja pienikokoinen tyttö, jolla oli kaunis hymy. Ja kiva nauru. Napsautin kypäräni kiinni ja pelastin Seelan lakin alta.
    – Eiköhän mennä kentälle, totesin ja ripustin lätsän karsinan edessä olevaan koukkuun.

    Kenttä oli tyhjä (jes!), ainoastaan kolmet puomit kököttivät keskihalkaisijan vieressä. Seela ja Melli tutkailivat kentän pohjaa, kun itse tuskailin Väiskin satulavyön kanssa. Ruuna oli laitumella ollessaan laihtunut pikkaisen, mikä oli joidenkin lämppärien ongelma. Väiski sai ruokaa kuitenkin tuttuun tapaansa, mutta tuoreruoka ja laitumella kirmaaminen sai sen hoikistumaan. Pienen painon notkahduksen jälkeen Aleksi suositteli jotain pellettejä, mitkä saivat hevosen ”lihoamaan silmissä”. No niinhän Väiski lihoikin, ja nyt kesälaitumien päätyttyä ruuna paisui uusiin mittoihin.
    – Melli taas vähän pyöristyi laitumella, Seela naurahti ja tökki lempeästi tamman pömppistä.
    – Ehkä se odottaa vauvaa, pilailin ja tein käsilläni isoa mahaa itselleni.
    Punttasin Seelan ensimmäisenä selkään, jonka jälkeen minä pitkine koipineni loikkasin Väiskin selkään. Ruuna ampaisi heti Mellin perään ja manasin hevoseni hätäisyyttä. Väiski ei koskaan malttanut odottaa, että pääsisin kunnolla selkään, vaan ruuna lähti liikkeelle heti kun toinen jalkani irtosi maasta. Väiski oli kuitenkin pohjimmiltaan kiltti poika, ja se pysähtyi yleensä kolmannen askeleen jälkeen odottamaan.
    – Ärsyttävä tyyli, vähän ku etit vielä bussista paikkaa mutta kuski päättääkin lähteä, kiukkusin Seelalle, joka naurahti vastaukseksi.

    Otimme alkuraveja molempiin suuntiin, jonka jälkeen ravasimme peräkanaa puomien yli. Melli meni puomista tottuneesti, Väiski askelsi typerän näköisesti, mutta yli meni kumminkin! Puomit tekivät Väiskille hyvää, se joutui oikeasti pohtimaan miten käyttää kroppaansa päästäkseen kunnialla yli. Puomien jälkeen hyppäsin Väiskin selästä alas ja aloin kasaamaan kahta matalaa estettä. Ruuna seurasi perässäni vapaana, sen pienissä aivoissa ei varmaan käynyt ajatuskaan siitä, että kukaan ei pitäisi ohjista kiinni. Ristikon ja pienen pystyn kohoessa kentän keskelle, nousin takaisin ratsaille ja aloin uudestaan verrytellä ruunaa. Väiski oli hyvin kuulolla, tosin se oli hieman ylivirittynyt ja koko paketti tuntui räjähdysherkältä. Seela ylitti Mellin kanssa jo esteet ja hymyili ohi laukatessaan kannustavasti. Harmitti hiukan, että Seela joutui kärsimään minun ja pattipolvisen ravurini amatöörimaisesta seurasta. Tyttö voisi ihan hyvin hyppiä haastavampaa rataa, mutta minkäs teet kun treenipartnerinasi on ravihevonen. Kokosin Väiskin ohjia tiukemmin käsiini, ja ohjasin ruunan ristikkoa kohti. Ruuna puoliksi hyppäsi ja puoliksi laukkasi esteen yli, ihan liian helppoa.
    – Mä odotin että se olis juossu ohi! Huudahdin Seelalle yllättyneenä. – Oli vähän epävarma kutina kun se kyttäsi tota estettä.
    – No ehkä puomien väri ei oo mieleen, tyttö virnisti ja osoitti ristikossa koristelevia pinkkikeltamustia puomeja.
    – Kieltämättä vähän erikoiset värit, nauroin takaisin. – Onks nää ne Aleksin tilaamat design-puomit?
    – Joo noi on just ne!

    Väiski meni pystyesteenkin yli kuin vettä vaan, tosin ehkä hieman erikoisella hyppytyylillä. Hyppäsin kahden esteen ratamme vielä toisinpäin, mikä myös meni Väiskiltä ihan helposti. Kentän pohja oli aamusateen jäljiltä hieman vetinen, sillä kuiva maa ei ollut imenyt sadevettä kunnolla. Kurapisarat vain lentelivät Väiskin kaasuttaessa nelitahtista laukkaansa. Ruunalla oli hirveä hinku esteille ja sitä sai tosissaan pidätellä ettei se suin päin sukeltaisi esteelle.
    – Mä luulen et jätän tän tähän vielä kun Väiskillä on kivaa, huudahdin Seelalle joka ravaili Mellin kanssa pääty-ympyrää.
    – Joo kannattaa, Seela vastasi ja ohjasi Mellin Väiskin lähelle.
    – Se tuntuu aika hyvältä ratsastaa, mutta se kaahottaminen tarttis saada pois. Ja se sekoaa välillä askeleissa ja unohtaa että mäkin olen kyydissä. Väiski innostuu ihan liikaa esteistä! Raportoin tunnelmiani tämän päivän esteistä. Seela naurahti ja myötäili fiilistäni.
    – Et haluais muuten kokeilla Väiskiä? Ehdotin tytölle. Seelan ilme muuttui nauravasta hieman hämmentyneeksi, eikä tyttö selkeästikään osannut odottaa kysymystä.
    – Mmm, no, Seela sai sanottua.
    – Voisit nyt ottaa loppuraveja? Mä vaikka taluttelen Melliä sinä aikana, hymyilin tytölle, joka sitten nyökkäsi ja laskeutui ratsunsa selästä.

    Pidin käsissäni sekä Väiskin, että Mellin ohjaksia. Seela juoksi hakemaan jakkaraa portin vierestä, olihan Väiskillä säkää kuitenkin 170cm. Tyttö sai ponnistettua itsensä ruunan selkään, ja itse pidin huolen ettei Väiski ottaisi totuttuun tapaansa varaslähtöä.
    – Hui kun ollaan ylhäällä! Seela hihkaisi ja nauroi perään. Seela näytti todella pieneltä istuessaan Väinön selässä. Tytöllä oli todella pienet ja lyhyet jalatkin, etteivät jalustinhihnojen reiät riittäneet.
    – Pitäisi hommata Väiskille toiset jalustinhihnat, jos vaikka joku pienempi joskus eksyy sen selkään, virnistin tytölle. – Oon vähän miettinyt jos sille ottaisi hoitajan. Mut ehkä joskus myöhemmin.
    – Ai, Seela totesi hieman yllättyneenä kun keräsi käsiinsä Väiskin ohjia. Tyttö antoi hevoselle luvan lähteä eteenpäin, jolloin Väiski lähti reippaasti kentän uraa kohti. Rapsutin Melliä harjan alta ja talutin pientä tammaa lämminverisen perässä. Seela ratsasti löysin ohjin, ja kaksikko eteni reippaassa tahdissa mutta rennosti.
    – Voit koittaa sillä ravia jos haluut! Kannattaa pitää nuo pitkät ohjat niin se ei lähdet kaahottamaan, ohjeistin tyttöä. – Se pysähtyy kyllä sitten kun lakkaat myötäämästä.
    Väiski ampaisi raviin (huom. ei kiitoravi!) ja katselin, kuinka Seela keskittyneesti tuijotti ruunan korvien yli. Väiski piti päätään ylhäällä, vaikka ohjat lerpattivatkin vapaina, mutta sitä selvästi hämmensi uusi ratsastaja selässä.
    – Mutta teillä menee oikeesti hyvin, se on tosi rauhallinen nyt, kehuin tytölle, joka irvisti leikkisästi.

    Seela lakkasi keventämästä jolloin Väiski hidasti käyntiin.
    – Apua mikä kulttuurishokki! Seela nauroi tummanrautiaan selässä. – En tiennytkään että Väiski on näin herkkä istunnalle, ja suustaan kanssa. Ja muutenkin aika erilainen ratsastaa…
    – Arvaa vaan miltä musta tuntuu aina sen jälkeen kun on ratsastanut Hallavan hevosilla, nauroin tytölle ja tulin rapsuttamaan ruunan turpaa.
    – Ihan hirvee ravi, en päässyt yhtään mukaan, Seela totesi nauraen.
    – No äläs nyt, musta toi meni tosi hyvin ekaksi kerraksi, viristin tytölle.
    Seela ja Väiski lähtivät taas kiertämään kentän uraa pitkin ohjin. Tulin perässä ruunikon ratsuponin kanssa, joka silloin tällöin pärskähteli leppoisasti. Melli oli ihan Seelan näköinen, pieni ja söpö. Tyttö sopi ponin kanssa hyvin yhteen, ja heillä toimi yhteistyö saumattomasti.
    Käveltyämme hetken aikaa siivosimme kentältä esteet pois, kun Alana saapui Lassen kanssa kentän portille.
    – Hei älkää kerätkö niitä! Me tullaan Lassen kanssa hyppäämään, Alana kiljahti aidan toiselta puolelta juuri, kun raahasin viimeistä tolppaa kentältä pois.
    – No ehdittiin jo kerätä… Mut tossahan ne on käden ulottuvilla, vinkkasin blondille ja osoitin puomikasaa.

    Väiski kerkesi hikeentyä mukavasti esteitä hypellessä, ja ruuna oli lähestulkoon mustan värinen kastuessaan. Ainoastaan sen harja oli latvoista punertavan oranssi, mikä tyveä kohti mentäessä muuttui aina tummemaksi ja tummemmaksi.
    – Tiesitkö Väiski että sä oot harvinaisen nätti hevonen! Kehaisin ruunalle ylpeänä. Siitä tulisi hyvä kilpahevonen jonakin päivänä. Tai kunnon ravuri, derby-voittaja ehkäpä. Harjasin tarmokkaasti iloista ruunaani, joka hamusi samalla paidan helmaani. Väiski oli aina hyväntuulinen, sillä ei ikinä ollut känkkäränkkäpäiviä. Ruunalle ei olisi vaikeaa löytää hoitajaa, ainakin kuvittelin niin. Sehän oli kuin iso koiranpentu, kiltti kuin mikä ja miellyttämisen haluinen. Se oli ainoastaan vaikea ratsastaa. Sen selkään uskalsi kyllä päästää melkein kenet vaan, kyllähän se osaa ihmistä kuskata, mutta jos siltä alkaa vaatia jotain köpöttelyä vaativampaa menee homma hikiseksi.
    Suljin Väiski karsinan ja kävin viemässä kaikki tavarani karsinan edustalta pois. Samalla kävin hakemassa ruunalle palan leipää, jonka nakkasin otuksen ruokakuppiin. Väiski jäi tyytyväisesti rouskuttelemaan talliin, kun itse lähdin vielä käymään tallituvassa.

    Tallitupaan oli kokoontunut Mikaela, Sora ja Nio. Moikkasin kaikkia ja pian ovelle tupsahti Seela.
    – Ottaako kukaan kahvia? Tai teetä? Utelin porukalta ja kohotin kahvipannua ylös. Osa porukasta kannatti kahvia ja loput meinasivat ottaa teetä ja kaakaota, joten keitin viisi kupillista kahvia. Kyllä ovelle kuitenkin pian tupsahtaisi joku, joka myös haluaisi kahvia. Istuduimme sohvalle Seelan kanssa ja aloin kertoa kaikille Seelan kokeilleen Väiskiä.
    – …ja meni muuten ihan hyvin! Väiski ainakin oli tosi rauhallinen, selostin päivän tapahtumia. Nio selitti käyneensä Soran kanssa tänään maastossa, missä olivat nähneet jonkun kolmannen ratsukon.
    – Joku siellä meni jonkun ehkä ruunikon hevosen kanssa, en oo ihan varmaa. Mut en tiiä kuka oli. Ei mun mielestä ainakaan ketään täältä, Nio kertoi mietteliäänä. Sadepisarat alkoivat ropista tallituvan ikkunaan Soran ja Nion selittäessä ratsastajan hävinneen jonnekin, eivätkä kaksikko kuulemma nähneet jälkeäkään ratsukosta.
    – Jos te vain näitte omianne, pilkkasin leikilläni.
    – Niin no voi olla, Nio totesi ja kohotti kulmiaan. – Mut silti oli aika kriipiä, koska hepatkin alko hirnua.
    Kuuntelin Nioa ja Soraa nyt hiukan vakavemmin. Vilkaisin oikealla puolellani istuvaa Seelaa hieman huolestuneena, jolloin tyttö teki kasvoilleen järkyttyneen ilmeen. Hallavan syksy lähtikin mystisesti käyntiin.

    12.09.2018 – MYSTEERIRATSUKKO
    Kummitushevonen. Sellainen kuulemma pyöri Hallavan lähistöllä. Höpöhöpö ja lehmät lentävät, sanon minä! Väiski seisoi käytävällä köytettynä, koppakärryt perässään. Ruunalla oli taas vuorossa ravitreenit. Treenasin Väiskiä yleensä kaksi kertaa viikossa kärryillä, loput viikosta käytin ratsastamiseen. Välillä oli toki viikkoja, jolloin ruunalla oli lähestulkoon pelkästään ravitreenejä ja välillä ratsuhommia. Ei se niin millintarkkaa hommaa ollut.
    Seela seisoi taaempana pitäen käsissään pientä pussia. Brunette paljasti leiponeensa eilen omena/puolukka-muffinsseja – nam!
    – Saat täältä viisi, tyttö hymyili ja raotti pussia sen verran, että saatoin haistaa sen sisällön.
    – Viisi? Jösses! Kyllä voin syödä vaikka koko pussinkin, virnistin Seelalle ja kiristin viimeisen kerran Väiskin valjaita. Käytävälle tepasteli paikalle myöskin Miro, tuo iloinen punaposkinen poika, joka omisti kullanhohtoisen welsh aa:n. Mymmeli hörisi pojanklopille tervehdykseksi, ja pian käytävälle saapui Miron lisäksi hänen isänsäkin. Miron isä tervehti minua poikansa puolesta ja jäi rapsuttelemaan Väiskiä ja juttelemaan minulle ja Seelalle.
    – Välillä tuntuu ettei poika ajattelekaan mitään muuta kuin hevosia, Miron isä Kristian Malmstén naureskeli ja tarrasi hevostani alahuulesta. Väiski tuli hyvin juttuun Kristianin kanssa ja ne nahistelivat keskenään samalla kun juttelimme niitä näitä.

    – Me ollaan vähän kärryttelemään menossa. Seela tulee kartturiksi, tokaisin ja osoitin peukalollani olkani yli tyttöä.
    – Jaaha, onkos ravikisoja luvassa? Miron isä uteli ja pyyhki Väiskin kuolaa housuihinsa.
    – No onhan tuolla muutama sopiva lähtö… mut mihinkään en oo Väinöä ilmoittanut, kun meillä on ens kuussa koulukisatkin. Vaahterapolussa, hymyilin kujeilevasti ja painoin kypärän päähäni.
    – Juujuu, no meidänkin muksu on siellä toisessa luokassa, Kristian tokaisi ja nyökkäsi poikansa suuntaan. Toivotimme Seelan kanssa Mirolle (ja tämän isälle) hyviä harjoitteluhetkiä, ennen kuin lähdimme taluttamaan Väiskiä pihalle.
    Pihalla oli tuttuun tapaan muutamia heppatyttöjä, jotka muuten vaan tulivat katselemaan tallin touhuja. Likat jäivät tuijottelemaan Väiskin perään, kun valjakkomme suuntasi peltoja päin. Olihan Väiski kärryissä vielä uusi näky, aika harvoin Hallavassa kukaan ajeli hevosella. Paitsi minä. Ja toisinaan Mikaela.
    – Joku mehu- tai vesipullo olis ollut kiva, Seela harmitteli, kun tajusi unohtaneena juomat.
    – No ei se mitään, ainakin meillä on muffinsseja, virnistin tytölle. Koppakärryissä oli kyydissä minun ja Seelan lisäksi muffinssit, sekä viltti, jonka päällä istuskelimme. Väiski haisteli hajuja innokaasti ja se askelsi iloa ja intoa täynnä eteenpäin. Ruuna oli taas kuin mikäkin päiväsäde, iloinen ja vähän höppänä.

    Etenimme tasaiseen tahtiin metsätielle päin, missä Väiskiltä uskalsi pyytää vähän kovempaa vauhtia. Ruuna saisi hieman painoharjoitusta, kun menimme kaksipäisellä pehmeäpohjaisella metsätiellä. Vesilätäköt eivät lämminveristä hirveästi haitanneet – se tunnollisen ravihevosen tavoin puski selvää linjaa pitkin eteenpäin. Tien muuttuessa tasaisemmaksi lisäsin vauhtia taas hieman lisää, minkä seurauksena minun ja Seelan silmistä alkoi valua vettä.
    – Hirvee viima, Seela huudahti kohinan yli ja yritti vetää hiuksiaan takaisin korvan taakse.
    – Joo olis pitäny ottaa kunnon pusakka mukaan. Ja kypäräpipo! Huusin tytölle takaisin, ja yritimme molemmat vetää kauluksiamme ylemmäs. Väiski askelsi vahvaa, matkaa voittavaa ravia ja tuntui hyvältä ohjaksien päässä.
    – Tää on kotona tosi helppo ajaa, semmonen yhden sormen ajettava, selostin Seelalle. – Radalla se on sit vähän erilainen, painaa vähän ohjille mut ei oo mikään jääräpää.
    Väiski tuntui rauhalliselta eikä pyrkinyt lisäämään itsekseen vauhtia, joten kehotin Seelaa tarttumaan ohjaksiin. Hetken epäröinnin ja ujostelun jälkeen Seela kuitenkin nappasi ohjakset käsiinsä, ja pian tyttö olikin ravihevosen puikoissa!

    Seelan kasvoille levisi lämmin hymy ohjastaessaan ruunaa, ja tyttö kokeili säätää vauhtia. Väiski hidasti tahtia aina kun antoi löysää ohjaa, mutta kiihdytti kun ohjia alkoi kokoamaan.
    – Aika jännä, miten tää sitten pysähtyy? Seela ihmetteli ohjien toimintoa.
    – No ohjista vetämällä. Kyllä se sen eron huomaa että haluatko pysähtyä vaiko lisätä vauhtia, virnistin. – Ja yleensä löysät ohjat meinaa kevyttä hölkkää. Tai loppusuoralla se meinaa, että nyt painetaan täysillä. Ei sitä ohjastajan hommaa oikein käsitä ellei ite kokeile, eikä kaikki ravihevoset oo samanlaisia.
    Seela nyökkäsi ja lisäsi Väiskiin uudestaan vauhtia. Ruuna painoi harja lepattaen eteenpäin, kunnes sen koko olemus muuttui yhtäkkiä valppaammaksi. Tummanrautias alkoi astella lennokkaammin, mutta samalla hidastaen, ja se tuijotti herkeämättä eteensä.
    – Mitä vettua se nyt muka näkee? Möläytyin ja yritin kuikuilla kärryjen yli eteemme. En nähnyt edessämme mitään, eikä nähnyt Seelakaan, mutta Väiski jatkoi sipsutustaan tarkkaavainen ilme naamallaan. Ruuna hirnahti kimeästi, jonka jälkeen se hidasti. Lopulta ruuna pysähtyi kokonaan, ja hetken ajan luulin Seelan tehneen jotain, kunnes tajusin edessämme ratsukon. Kummitusratsukko!

    Tuijotin epäuskoisena eteemme ja tarrasin Seelaa kädestä.
    – Voi helvatun helvattu, kirosin jolloin tyttö ojensi ohjat minulle. Väiski otti haparoivia käyntiaskeleita ratsukkoa kohti, ja hirnahti uudestaan. Ruunikko kummitushevonen hirnahti vastaukseksi, jolloin sen ratsastaja säpsähti ja kääntyi tuijottamaan meitä. Hevonen näytti lempeältä, samaten sen ratsastaja ihan normaalilta, tiiättekö elävä tavallinen ihminen, eikä mikään zombieratsastaja aavehevosella. Silti tilanteessa oli jotain karmivaa, enkä kyennyt puhumaan mitään. Ainoastaan painauduin Seelan kylkeen kiinni, ja tunsin kuinka tyttö puristi vasenta käsivarttani.
    – Mm toi moro, tervehdin ratsukkoa ujosti. Pääsimme lähestulkoon kosketusetäisyydelle ratsukon kanssa, ja ratsastaja paljastui vaaleatukkaiseksi tytöksi.
    – Hei, tyttö moikkasi ja veti huppunsa pois päästä.
    Olipa kiusallinen tilanne.
    – Me toi… Tai siis oletko täältä päin? Utelin tytöltä. – Mä oon Niko ja tässä on Seela. Ja tää on mun hevonen, se on Väiski nimeltään.
    – Aino, tyttö sanoi hymyillen. Oletin että se oli hänen eikä hevosen nimi. – Tämä on Rasputin.
    Virnistin, Rappe-poni hahaha. Hyvä nimi! Seela ei puhua pukahtanut sanaakaan, eikä tytön ote käsivarrestani hellinnyt hetkeksikään.

    – Tulen tuosta naapuripitäjästä, ihan kivenheiton päästä, kummitusratsastaja, tai siis Aino kertoi. – Tulin etsimään josko Tuisku olisi täällä.
    – Kuka on Tuisku? Ihmettelin ja pidättelin Väiskiä, joka olisi halunnut mennä eteenpäin.
    – Isäntäni koira, Aino vastasi murheellisen kuuloisena. – Minun pitää etsiä se ennen kolmatta sepelkyyhkyn kujerrusta.
    Suustani karkasi nauruntyrskähdys. Vilkaisin käsivarressani roikkuvaa tyttöä ja virnistin tälle huvittuneena.
    – Vettu mikä pipipää, kuiskasin Seelalle hiljaa. Seela tapitti minua suu tiukkana viivana, hieman ihmettelevä katse kasvoillaan.
    – Okei joo, no me vaikka soitellaan kun nähdään se koira! Tokaisin Ainolle, yrittäen päästä kiusallisesta tilanteesta pois. Ratsastaja hymyili meille kauniisti, mutta huoli tytön kasvoilta paistoi väkisinkin.
    – Kiitos. Jos sopii udella, mitä rotua hevosesi on? Aino kysyi ja katsahti Väiskiä päin.
    – Tää on ihan lämminverinen ravihevonen, porukoiden kasvatteja, vastasin ylpeänä. – Entä Rasputin?
    – Saksalainen ratsuhevonen, Aino vastasi ja hymyili jälleen erikoista hymyään.

    Väiski asteli reippaasti eteenpäin jylhässä hiljaisuudessa. Metsä ei päästänyt ääntäkään, eikä me Seelan kanssa juteltu sanaakaan. Vilkaisin selkäni taa, enkä nähnyt ratsukosta vilaustakaan.
    – No selvis tääkin mysteeri. Joku naapuritallin tytöistä, naureskelin Seelalle.
    – Mhm, joku vaan mättää… Seela tuumi ja kurtisti kulmiaan. – En uskaltanut puhuakaan mitään.
    – No joku päästään pimahtanut heppatyttö jolta on koira häviksissä, totesin olkiani kohauttaen. En malttanut odottaa, että pääsisin kertomaan Niolle ja muille, että kummitushevonen on nyt paljastettu. Silti Seela marmatti korvaani koko matkan ajan, että tytössä ja hevosessa oli jotain outoa.
    – Väiski ei ollut millään tavalla ees kiinnostunut siitä hepasta, vaikka se oli ihan sen naaman edessä! Seela huudahti.
    – No ei sekään aina jaksa, puolustauduin ja kannustin Väiskiä ravaamaan lujempaa. Olisimme Hallavan pihassa suurinpiirtein vartin päästä.
    – Joo mutta joku niissä kahdessa on outoa, sano mun sanoneen, Seela tuhahti ja laittoi kädet puskaan.
    – Höpöjä puhelet, laitoin vastaan.
    – No sittäs näet!
    – Joojoo jos ei näkö mene.
    – Sä olet vammanen!

    Saavuimme tallin pihalle reippaassa käynnissä, ja Väiski höyrysi kuin juuri saunasta tulleena. Vilkaisin puhelimestani kelloa, ja Seelalla oli puolitoista tuntia aikaa ennen kuin Mellillä alkaisi tunti. Leikkimielinen kinastelumme unohtui hetkeksi, kun aloimme yhdessä purkamaan Väiskin kamppeita ja pesimme ruunan hiestä. Seela kaapi ylimääräiset vedet ruunasta pois, kun minä hain Väinön verkkoloimen.
    – Ettei Väinämöinen vilustu, virnistin heittäessäni loimen ruunan niskaan. Talutin hevosen pesuboksista karsinaansa, jonka jälkeen menin Seelan perässä tallitupaan.
    – Terve, huikkasin tallituvassa olijoille. Kassun käsi nousi sohvalta, Nio nyökkäsi, Alana ei edes katsonut minua päin ja Lily muodosti huulillaan sanan ”moi”. Seela laittoi muffinsseja tarjolle, ja Kassu ryntäsi heti hakemaan yhden.
    – Se on kuulkaas sellanen juttu, et se teiän kummitushevonen on nimeltään Rasputin, kailotin kovaan ääneen.
    – Mitäh? Nio valpastui.
    – Joojoo! Se mysteeriratsukko tuli meitä vastaan äsken, ja juteltiin hetken aikaa, selitin muille. – Se tyttö – Aino – on kuulemma naapurista asti tullut etsimään karannutta koiraa.
    Tallituvan täytti hämmästynyt ja iloinen puheensorina.
    – No aika mälsää, odotin jotai armotonta kummitusjahtia näin kun halloweenkin lähestyy, Kassu valitti ja valui masentuneena sohvan syövereihin.

    Seela oli asiasta kuitenkin yhä eri mieltä.
    – Siinä oli jotain tosi outoa! Tyttö huudahti ja levitteli käsiään.
    – Juu juu, minä virnistin ja nappasin leikilläni Seelan pään kainalooni. – Mitä se Seela höpöttää.
    Käsieni uumenista kantautui jotain epäselvää (ja äkäistä) muminaa.
    – Hnghgh em haa appee, Seela huusi.
    – Mitä? Huudahdin leikilläni ja hellitin otettani sen verran, että tyttö sai puhutuksi.
    – En saa happee! Hyi, tyttö huudahti ja nyrpisti nenäänsä. Naurahdin ja iskin Kassulle silmää, ja tämä mulkaisi minua leikillään.
    – Joko sun pitäis hakea Melli sisälle? Kysyin vapauttaessani Seelan otteestani.
    – Ööö varmaan joo, tyttö totesi ja oikaisi hiuksiaan kuin päivällä aikasemmin ajaessamme Väiskillä.
    – No mennään hakemaan se. Tuutko muuten mun kyydillä taas kotiin? Jos ootan että saat tallityöt tehtyä, ehdotin tytölle.
    – No kai mä tulen, Seela virnisti ja lähti kävelemään ovelle päin.

    Melli tuli tarhan portille iloisen näköisenä. Tai ainakin korvat hörössä. Seela hypisteli käsissään pari namipalaa, ja höpötti tammalle mukavia.
    – Jäädäänköhän me muuten oikeesti halloweeninä yöksi tallille? Eiks joku puhellu jotain semmosta? Aloitin uutta puheenaihetta. Jotenkin kummitusteema oli vallannut Hallavan.
    – No hyi, toivottavasti ei, Seela huudahti ja katsahti minuun silmät suurina.
    – Älä ny, kivaahan se olis, virnistin. – Me voidaan mennä heinävarastolle nukkumaan niin antaa noiden pölvästien kähjätä keskenään.
    – Heh heh.
    – Eikun joojoo. Voidaan me ottaa Kassu sinne pahnojen väliin jos pelottaa.
    Seela räjähti nauramaan.
    – No just joo!
    – Ei mut musta olis siistiä olla tallilla yötä, siitä tulis varmasti hauskaa.
    – Ja katinkontit.
    Katselin, kuinka tyttö syötti toisen nameista Mellille ja pujotti samalla riimua ponin päähän. Kyllä Seela tulisi tallille yöksi – vaikka halloweeninäkin. Mikä hätä tytölle muka tulisi, kun sillä olisi oma henkilökohtainen bodyguard N. Piirainen.

  • #3424 Vastaus

    Niko
    Osallistuja
    • Postauksia: 10
    • Maitovarsa

    04.12.2018 – KURAKELEJÄ

    Pyyhkijät viuhuivat BMW :n tuulilasilla pesien ikkunaa. Edellä kulkeva pösö heitti autoni päälle kurapisaroita, joita jouduin kymmenen sekunnin välein pesemään pois, jotta näkisin missä kohtaa menee tie. Syksy oli ihan kiva vuodenaika, mutta odottakaas kun päästään tähän syys-talvi välimaastoon jolloin on järkyttävän kylmää ja kuraista! Autoni valot hipaisivat paksuja koivunrunkoja, joista tiesi että Hallavan ratsastuskoulu oli lähellä. Pian nenäni tavoittikin hevosen (ja märän lannan) tuoksu, kun käänsin mustan autoni kohti tallin parkkipaikkaa. Mitäköhän sitä tänään keksisi? Maneesissa oli jo tunnit menossa, joten sinne ei tänään enää pääsisi. Kenttä oli tällähetkellä huonossa kunnossa, koska edellisenä päivänä meillä oli ollut pakkasta ja mielin määrin lunta, mutta viime yönä sää muuttui radikaalisti ja jäljellä oli pelkkiä veden täyttämiä kraattereita.
    Vilkaisin puhelintani. Seelasta ei ollut kuulunut aikoihin mitään, mikä ahdisti. Olisikohan tyttö kenties tallilla tänään, vai löytäisinkö Mellin karsinasta uuden pojan, Christianin.

    Astuin sisälle talliin ja smoothisti marssin tuntihevosten käytävällä kytäten Mellin karsinaa päin. Siellä se pieni tamma oli torkkumassa korvat lurpallaan. Tulin lähemmäs karsinaa kohti, ja iloiseksi yllätykseksi näin tutun poninhännän heilumassa.
    – Moi, rykäisin Seelalle. Poninhäntä heilahti pois näkyvistä ja tilalle tuli hämmentyneet tytön kasvot.
    – Ai moi! Säkin täällä, tyttö totesi hieman yllättyneenä.
    Keskustelumme lähti kiusallisesta alusta huolimatta hyvin liikkeelle, eikä mennyt kauaa kun sain jo toruja katoamistempustani.
    – Ite et oo laittanut mitään viestiä! Puolustauduin ja nojasin kaltereihin. Tyttö uhkasi minua talikolla, enkä voinut olla nauramatta tytön tuimalle ilmeelle.
    – Mä sulle vielä viestit näytän!

    Seurasin tyttöä tallitupaan, missä istuskeli muutama tuntilainen odottaen oman tunnin alkamista. Seela kertoi tuoreimmat juorut tallin tapahtumista, joista olin täysin pihalla. En ollut kuitenkaan menettänyt mitään, sillä Hallavassa oli ollut perusmeininki päällä eikä mitään varsinaista uutta ollut tapahtunut. Paitsi RMK-hässäkkä mistä kaikki puhui, ja mistä minä en tiennyt yhtään mitään.
    – Sun pitäis tulla katsomaan niitä osakilpailuja, Seela totesi ja nappasi takin kainaloonsa.
    – No joo niin kai pitäis, mietin ja hymyilin tytölle. Ehkä minä vielä joku päivä olisin itsekin kilpailemassa siellä, ken tietää.
    – Jaksatko lähteä maastoon vaikka siellä vähän inhottava keli onkin? Kysyin tytöltä kun kävelimme satulahuoneeseen.
    – No se voisi kyllä piristää, tyttö tuumasi ja hymyili. – Jos löydän Mellin saderatsastusloimen.

    Seela löysi kuin löysikin Mellin heijastavan saderatsastusloimen, josta olin valtavan kateellinen. Haluaisin sellaisen Väiskillekin, niin ruunan kanssa voisi mennä hyvillä mielin pimeässä maastoon. Ruunalla onneksi oli musta sadeloimi, jota nyt hätätapauksessa kelpasi minulle vallan mainiosti.
    Väiski tervehti minua hirnahtamalla kuuluvasti ja naurahdin ruunan ravistellessa päätään ankarasti. Väiski tuli aina hirmuisen iloiseksi minut nähdessään, minkä takia tunsin taas pienen piston sydämessäni. Ruuna oli jälleen ollut vähemmällä liikunnalla omien menojeni takia.
    – Sori taas Väinö. Joulu on vaan kiireistä aikaa, supatin hevoselleni samalla kun silitin sen turpaa kaltereiden välistä.
    Harjasin Väiskin huolellisesti ja höpöttelin sille niitä näitä. Ruuna haisteli pehmikkeitään ja hamusi ilmaa samalla kun harjasin sen takajalkoja. Harjailujen jälkeen siirryin puhdistamaan Väiskin kavioita ja hain ruunan varusteet.

    Väiski sai yllensä mustan sadeloimen, sekä suitset blingbling -otsapannalla. Ruuna yritti syödä omaa loimeaan samalla kun kiinnitin sen remmejä, eikä hevonen malttanut seistä hetkeäkään rauhassa.
    – Haluutko sadetakin? Kuului Seelan ääni käytävältä. Siirsin katsettani sen verran, että näin Seelan pitelevän käsissään jotain isoa ja oranssista.
    – Tää oli ainut L -koon sadetakki, tyttö lisäsi ja virnisti.
    Väiski sai suitset päähänsä ja minä näytin kurpitsalta Seelan antamassa sadetakissa. Sadetakin lappuun oli kirjoitettu valtavin kirjaimin OHTO, mutta mies tuskin pistäisi pahaksi jos vähän lainaisin. Sitä paitsi sadepomppa oli ihan pirun ruma, kuka sitä edes kaipaisi.
    – Etkö sä laita satulaa? Seela kysyi ja osoitti sormellaan Väiskiä.
    – En, ajattelin et laitan sille vaan ton sadeloimen, vastasin ja nappasin ohjat paremmin käsiini.
    – Sun pitäisi ostaa se saderatsastusloimi, se on paljon käytännöllisempi, tyttö sanoi ja oikaisi Väiskin takkia. Seela lupasi lähteä kanssani jouluostoksille ainakin Hööksiin, ja sovimmekin tapaavamme perjantaina Seelan koulupäivän jälkeen. Ja ehkä me mentäisiin syömäänkin, tai jotain.

    Vedin sadetakin huppua kypärän yli ja vilkaisin eteeni, missä Seela jo ponnisti hoitoponinsa selkään. Melli näytti hieman närkästyneeltä: tammaa ei tihkusade ja ajoittaiset tuulenpuuskat kiinnostaneet. Väiski korskahteli ja puhalteli sieraimistaan kovaäänisesti – ruuna kävi selkeästi ylikierroksilla sekä innostuksesta että sään takia.
    – Tää pyörii ku väkkärä, mutisin ohjatessani Väiskiä aidan vierelle. Ruuna malttoi sen verran jeesata ja olla paikoillaan, että pääsin liukumaan sen selkään. Sadeloimi tuntui nihkeältä omia vaatteitani vasten. Ällöttävä ilma, vaikka varsinaisesti kunnon vesisadetta ei ollutkaan niin vaakatasossa lentävät pikkupisarat kastelivat armotta joka paikan.
    – Tehään sit vaan ihan pieni hyvänmielen lenkki, tokaisin Seelalle, joka tuli ratsunsa kanssa viereeni. Väiski ja Melli olivat tottuneita toisiinsa, ja kaksikko pystyi kulkemaan kiinni toisissaan ilman minkäänlaisia nahisteluja. Väiskin ja Mellin välillä oli ollut kinaa ainoastaan kesällä, kun Väiski erehtyi syömään samasta ruohopläntiltä kuin Mellikin. Tamma oli nähnyt punaista kun pattipolvinen ja ahne lämppärini tunkeutui sen ruokareviirille.

    Hevosten kavioista lähti litsläts -ääniä kun taivalsimme peltojen poikki kohti metsän reunaa. Kypäräni lippaasta putosi vesipisaroita ja minulla oli kaikin puolin märkä ja epämukava olo. Kylmästä ja märästä ilmasta huolimatta tunsin lämpöä. Lämpöä, jota säteili pyllyni alapuolella ja lämpöä, jota tunsin saadessani olla Seelan kanssa.
    Jestas miten romanttiselta kuulostin.
    – Väiski on muuttunut tummemmaksi, Seela rikkoi hiljaisuuden.
    Katsahdin tyttöä päin. Tytöllä oli päällään kirkkaan keltainen sadetakki, minkä hupun alta pilkisti esiin pieni nenä.
    – Joo sen talvikarva on tosi tummaa, myötäilin ja tuijotin tummanrautiaan korvia. – En pistäis kyl yhtään pahakseni vaikka se pysyisi ympäri vuoden tummana.
    – Jaa kui?
    – Emmä tiä, tykkään vaan mustista hevosista. Loki esimerkiks on tosi nätti hevonen.
    – Se on kyl.

    Metsässä tuuli ja sadepisarat eivät päässeet tunkeutumaan iholle niin hyvin kuin aukealla. Väiski ravisteli enimmät vedet pois itsestään ja pärskähti. Melli asteli Väiskin rinnalla reippaana ja tamma näytti jo paljon hyvä tuulisemmalta kuin tallin pihalla seistessään. Juttelimme Seelan kassa uusista hoitajista, joista en tiennyt puoliakaan. Olin jokaisen uuden naaman tallilla pistänyt automaattisesti tuntiratsastajien lokeroon, koska olin tottunut näkemään tallissa harva se päivä tuntilaisia notkumassa. Molly oli vihdoinkin saanut itselleen uskollisen karvanpuunaajan – Emilyn, ja Oreollakin oli nyt joku palvelijatar, Zara.
    – Käännytäänkö tästä? Kysyin Seelalta kun metsätielle ilmestyi näkyviin leveämpi kohta. Tyttö nyökkäsi ja samassa teimme 360 asteen käännöksen takaisin kohti tallia.
    – Hoitajista puheenollen, Väiski ehkä oikeasti tarvitsisi hoitajan. Olen tässä jo melkein neljä kuukautta pohtinut uskaltaisinko ottaa jonkun kriisiapulaisen Väinölle, selitin Seelalle. Tytöltä pääsi tirskahdus ja sen jälkeen raikuva nauru.
    – Kriisiapulainen? Seela kikatti.
    – No lähestulkoon, olisihan se auttava käsi joskus tarpeen!

    Tulimme takaisin peltoaukealle ja höpötimme hoitajista. Hyvää hoitajaa oli vaikea löytää, ja sellaista oli vaikea pitää.
    – Laitan pian varmaan ilmoituksen seinälle, totesin.
    – Muista lisätä siihen ”vain aikuisten yhteydenotot”, tai muuten saat ison kasan hakemuksia 13-vuotiailta ponitytöiltä, Seela virnisti.
    – No joo täytyy vähän kattoa mitä siihen ilmoitukseen laittaa, virnistin takaisin.
    Saavutimme pian tallin pihan, missä muutama tuntilainen kipitti vikkelään tallirakennukseen. Tuhannet pienet sadepisarat rummuttivat sadetakkiani ja Väiskikin ravisteli itseään oikein kunnolla, kun olin hypännyt pois sen selästä. Seela lähti taluttamaan Melliä takaisin talliin ja itsekin lähdin viemään Väiskiä yksäripuolelle. Yksärikäytävällä vastaamme tuli heti iso valkea turpa, ja ison valkean turvan takaa tuli nyrpeäilmeinen blondi.
    – Tiedätkö SINÄ missä Lassen satula on? Alana tivasi minulta ja osoitti minua harjalla.
    – E-en mä kyllä tiiä. Ootko kattonut satulahuoneesta? Mongersin tytölle.
    – No mitäpä lottoat?? En kai huvikseni kysyi satulani perään, blondi tuhahti ja kääntyi takaisin hevosensa puoleen.
    – Niin joo, mutisin hieman typertyneenä. – Toivottavasti se Lassin satula löytyy.
    – LASSI? Se on Lasse, moron, Alana kiljaisi kiihtyneenä ja katsoin parhaakseni sukeltaa äkkiä Väinön karsinaan.

    Otin ruunalta sadeloimen pois ja riisuin siltä suitset. Väiski oli todella säilynyt kuivana sadeloimen ansiosta, ainoastaan sen jalat ja pää olivat kastuneet kunnolla. Hain Väiskin pyyhkeen ja kuivasin sillä ruunan ison pään. Kuulin taustalta Alanan kysyvän seuraavalta henkilöltä, missä Lassen satula oli.
    – En mä tiedä. Eikö sun pitäis ite tietää? Kuului Kassun vastaus. Poika kinasi Alanan kanssa hetken aikaa, ja kuulin sitten kuinka askeleet tulivat kohti Väiskin karsinaa.
    – Mä kuulin et tulit kerrankin ihmisten aikoihin tallille, Kassu murjaisi ja nojasi karsinaan.
    – No joo, virnistin pojalle. – Ihan kiva tulla tänne ”ruuhka-aikaan”.
    – Puhuin just Seelan kans et te teitte pikku köpöttelylenkin tuolla, Kassu jutteli.
    Oli minun kyllä ollut Kassuakin ikävä! Viime kesä tallilla oli ollut elämäni paras kesä, kun sähläsimme ja sekoilimme neljästään Kassun, Nion ja Seelan kanssa. Nyt syksyn myötä olimme hiukan kasvaneet erillemme, vaikkakin olimme aina se sama neljän kopla.
    – Mikä tää Alanan satula homma on? Kuiskasin Kassulle ja tämä kohautti olkiaan.
    – Ei mitään käryä, Kassu sanoi vakavana. – Mut musta tuntuu et joku Hallavassa pihistelee tavaroita.
    – Joo vai? Raakuin väliin.
    – No kun Lokilta oli hävinnyt harjoja, mut kukaan ei oo pitänyt sitä isona asiana, kun tiiät kyllä et tuntilaiset jättää tavaroita miten sattuu, Kassu selitti.
    – Alanan satula on jo aika iso juttu. Miten kukaan edes uskaltaisi viedä ton satulan? Ihmettelin ja loin dramaattisen katseen tytön suuntaan. Kassu teki kasvoilleen saman ilmeen ja tämä pudisteli päätään.
    – Luoja auttakoot sitä joka vei Alana Gwylnin satulan, Kassu virnisti.

    Väiski sai muutaman palan namia palkinnoksi kivasta ja rauhallisesta lenkistä. Vein ruunan tavarat takaisin paikoilleen sinä aikana kun Kassu lähti tekemään meille kaakaota. Seela oli vielä harjaamassa Melliä, joten tarjouduin viemään tamman tavarat takaisin paikoilleen. Pian pääsimme kuitenkin tallituvan lämpöön jakamaan juorut ja kaakaot keskenämme. Päällimmäisenä puheenaiheenamme oli tietenkin Alanan satula, sekä Lokin harjat. Olisikohan joku vain erehtynyt tavaroista ja pistänyt vääriin paikkoihin tai… Keskustelumme Kassun ja Seelan kanssa kuitenkin loppui kuin seinään, kun tallitupaan asteli uusi tyttö ja poika. Tyttö paljastui Emilyksi ja poika taas Valeran hoitajaksi Jesseksi. Tunsin parin ohikiitävän sekunnin ajan itseni ulkopuoliseksi, kun muut heittivät sujuvaa insideläppää keskenään, ennen kuin kukaan älysi esitellä minut Jesselle ja Emilylle. Kumpikaan – ei edes Jesse eikä Emily – tiennyt minua, mutta Väiskin he sen sijaan tiesivät. Jesse laittoi uudet kahvit tulille ja Emily selosti edellisen tunnin tapahtumia, missä Molly oli mennyt tooosi hienosti. Hörpin kaakaota minkä kerkesin ja pian Seela huomauttikin minulle kaakaoviiksistä. Pyyhin viikset pois ja virnistin tytölle, joka otti hörpyn omasta mukistaan ja vilkaisi minua kujeilevin silmin.

    Nöyrimmät anteeksipyyntöni pitkästä tauostani! Mun ei pitänyt olla ihan noin kauaa poissa, mut no worries oon kyllä lukenut kaikkien tarinoita ja seuranut piilosta Hallavan meininkiä 😉 ja ps. hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

    • #3425 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      sairaan kiva päästä lukeen taas Nikon ja Väiskin touhuista!:) toi Seelan ja Nikon kanssakäyminen on aina tosi viihdyttävää, enkä malta oottaa miten hommat etenee niillä!

    • #3426 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 907
      • Lauman johtaja

      Ihanaa vihdoin kuulla sitäkin! Nikoa on kaivattu 😀 Meillä on muuten whatsapp ryhmä, jos haluat liittyä mukaan niin mulle yksällä numero.

      Ihanan arkinen tarina missä olit kivasti ottanut läjän hahmoja mukaan. Ja jospa tää Seelan ja Nikon juttu lähtis nyt kunnolla käyntiin, innolla odotan!

      Jos haluut kerätä näitä pisteitä niim saat 2 hoitopistettä, 2 sosiaalisuuspistettä ja 1 maastopisteen

    • #3427 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 118
      • Perus pullaponi

      nikonikoniko!! jessus ollu ikävä tarinoitas. tää oli yhtä viihdyttävä ku ennenki!!

    • #3431 Vastaus

      Seela
      Osallistuja
      • Postauksia: 41
      • Koulutuksen tarpeessa

      Vooi että tätä on odotettu! Ihanaa ihanaa ihanaa, ja vielä kerran ihanaa!

    • #3438 Vastaus

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 113
      • Perus pullaponi

      Jihuu, kun oot takasin!! Nikoa on kyllä kavattu!! 😀

  • #3599 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 233
    • Perus pullaponi

    Joulukalenterikuva


    Väiski tuo Hallavan talliin oman osansa huumoria ja hauskuutta yhdessä lystikkään omistajansa Nikon kanssa, jonka kaverikunta tuntuu olevan mittaamaton!
    Hirnuvan hauskaa joulua!

    • #3717 Vastaus

      Niko
      Osallistuja
      • Postauksia: 10
      • Maitovarsa

      Ai että tää on HIENO!!😍 siis toi kuva on niin Väiski😂

  • #4039 Vastaus

    Niko
    Osallistuja
    • Postauksia: 10
    • Maitovarsa

    31.12.2018 – HYVÄSTI 2018

    Väiski hamusi pölyharjaa, jota pitelin toisessa kädessäni. Vapaalla kädellä rapsutin ruunaa harjan rajasta ja katselin ruunan hassuttelua. Mitä olisikaan ollut vuosi 2018 ilman Väiskiä? Tai Hallavaa! Hallavan ratsastuskouluun muuttaminen oli parasta mitä minun ja Väiskin yhteisellä taipaleella on ikinä tapahtunut. Tai sitten se kun voitin viime syksynä laukkakisassa Nion, vaikkakin Väiskillä oli ehkä pienoinen massaetu Fonzieen.
    Kermanvaalea hevonen korskahti vaativasti naapurikarsinasta. Se oli Orion, tallin uusi hevonen, jonka Lily oli puoliksi ostanut.
    – Mitä Albiino, huikkasin cremellon suuntaan. Orion oli henkeäsalpaavan kaunis, mutta silti se näytti minun silmiini nakulta albiinolta.
    Hallavassa elettiin hyviä aikoja. Talli oli aivan täyteen buukattu tunteja ja hoitsuja myöten. Lisäksi talliin tuli ja on edelleenkin tulossa uusia yksäreitä – kuten lämminveriruuna nimeltä Lassi. Kaiken tämän lisäksi Aleksilla oli omia heppabisneksiä, ja talliin olisi huhujen mukaan tulossa uusia tuntihevosia.

    Annoin harjan liukua pitkin Väiskin selkää. Ruuna malttoi seistä paikoillaan koko harjaamisen ajan ja hörisi silloin tällöin omiaan. Väiski oli niin helppo hoitaa, sen uskaltaisi hyvin jättää vaikka lapsen käsiin. Siirryin harjaamaan ruunaa toiselta puolelta ja suin hevosesta pienimmätkin pölyt pois. Pian tummanrautias kiiltelikin jo puhtauttaan, joten siirryin putsaamaan ruunan kavioita.
    Väiskillä oli tosi paksu talvikarva, mutten nähnyt syytä ajella siltä karvoja pois, vaikka klippaaminen kuului vielä suunnitelmiini.
    – Antaa sun pitää noi karvat ni et tarvii niin paksua pomppaa pihalla, lepertelin hevoselleni.
    – Mitä lässyttämistä täältä kuuluu? Ei olis ihme jos Väiski kyllästyis suhun, kuului naurava ääni.
    – Se tykkää siitä usko pois, uhosin Kassulle. – Ja se ymmärtää joka sanan.
    – Joo varmasti, Kassu virnisti ja pyöräytti silmiään.
    Haroin ruunan otsatukkaa sormillani ja juorusin samalla Kassun kanssa.
    – Tallissa on uutta miesvoimaa, poika kuiskasi mystisesti.
    – Täh? Murjaisin hölmistyneenä.
    – Meille tuli lisää tallipoikia! Kassu viimein paljasti ja väläytti leveän virneen.
    – Aaaaa, ketä ne sit hoitaa?
    – Toinen tulee vissiin yksärin kanssa ja toisesta tulee ehkä Rokin hoitaja.

    Juorutuokion jälkeen koukkasin tallituvan kautta (pakko kurkata aina kuka on paikalla), mutta sohvalla istuikin lauma 13-15 vuotiaita tuntilaisia. Hirveä kaakatus lakkasi astuttuani tallitupaan ja tyttöjen silmät nauliintuivat minuun.
    – Moi, huikkasin sohvan suuntaan. – Etin vain kavereita…
    – Niko! Yksi niistä huusi. Mistä ihmeestä tytöt tiesivät nimeni.
    – Onks totta et Väiskillä ei oo hoitajaa? Me voitais ruveta sen hoitajiksi, yksi pienistä tytöistä kysyi mankuvalla äänellä.
    – No toi ehkä ei ihan just nyt, mutta kyllä mä meinasin laittaa ilmoitusta seinälle ja sen sellasta, sopersin ja aloin raapia päätäni lakin alta.
    – Me ollaan jo tosi hyviä hevosten kanssa! Ja Väiski on aina niin kiltti kun sitä käy katsomassa, yksi tytöistä yhtyi mankumiseen.
    – Täytyy hei katsoa, moikka! Huikkasin nopeasti ovelta ja livistin paikalla.
    Ilmaisten ratsastusten ja hienojen instagram-kuvien perään haikailevat teinitytöt eivät kuulostaneet kovinkaan houkuttelevalta. Päähäni tuli heti mielikuva instagrampäivityksestä, missä kaikki neljä tyttöä keikkuivat Väiskiparan selässä. Heppaparka.

    Kannoin olkapäilläni Väiskin suitsia ja käsissäni pitelin satulaa ja pinteleitä. Päätin pistää Väiskin uurastamaan tänään hyvissä ajoin ennen illan paukutteluja. Onneksi olimme suht kaukana sivistyksestä, eikä rakettien ampumiset Aleksin mukaan kuuluneet Hallavan ratsastuskoululle asti.
    – Mitä äijä! Huikkasin jo kaukaa Aleksille, kun mies tallusteli reippaana talliin.
    – No mitä mie… Kunhan katselen paikkoja, Aleksi tokaisi ja hymyili leveästi. – Mitä itse?
    – Pystytän maneesiin varmaan parit pikkuesteet, vastasin miehelle. – Vois pikkuhiljaa alkaa tiirailla ens kevään kisoja.
    – Hyvä hyvä, kannattaa ihmeessä kokeilla jotain harjoituskisoja ja helpompia luokkia, Aleksi totesi silittäessään Väiskiä kaltereiden välistä.
    – Ootko harkinnut ottavasi taas ratsastustunteja? Tekisi hyvää ratsastaa välillä muitakin hevosia, Aleksi vinkkasi.
    Tosiaan, olin talven mittaa lopettanut tunnit. Osittain siksi, että minulla ei ollut aikaa, osittain siksi, että olin laiska, ja osittain siksi, että minulla ei ollut varaa. Kaikki tämänhetkiset rahani menivät säästöön, sillä haaveilin uudesta autosta. Tai tarkalleen ottaen toisesta autosta, en minä enkelinsilmästä luopuisi. Pystyin kuvittelemaan mielessäni Seelan ilmeen, kun tyttö pyöräytti silmiään kuunnellessaan autojuttujani.
    – No mut jatka sie hommias. Ja ilmoittele jos haikaat takaisin tunneille, Aleksi huikkasi ja jatkoi tallikierrostaan.

    Väiski seisoi karsinassaan varustettuna. Ruuna maiskutteli kuolaimiaan ja lerputti korviaan levollisesti.
    – Eiköhän mennä poika, höpötin sille ja nappasin ohjista. Talutin Väiskin maneesiin, mikä oli tähän aikaan päivästä tyhjillään. Koko maneesi oli siis vain minun ja Väiskin käytössä, joten uskalsin vapaasti rakentaa omaa esterataani. Väiski vaelsi maneesissa vapaana perässäni – joko ressukka ei tajunnut olevansa vapaana, tai sitten sitä kiinnosti esteiden rakentaminen. Pystytin maneesin keskelle pari ristikkoa, sekä pienen pystyn. Helppoa peruskauraa. Talutin Väiskin maneesin keskelle ja nousin ratsaille. Väiski lähti samantien kävelemään kun olin vain saanut jalkani jalustimeen, joten peruuttelin ruunalla hetken aikaa ikään kuin rangaistakseni sitä. Ruuna inhosi peruuttamista ylikaiken, mutta teki sen kuitenkin pienen oikuttelun jälkeen.
    Ohjasin ruunan uralle ja aloin lämmitellä hevosta (ja itseäni). Alkuun tein perus pysähdyksiä ja voltteja, sitten kaarevia uria taivutellakseni ruunaa. Väiskistä huokui into ja energisyys, mutta ruuna malttoi kuunnella apujani loppuun saakka. Ravailin ruunan kanssa molempiin suuntiin jatkaen ympyröiden ja volttien tekemistä. Muutaman kerran nostimme laukan uralta (ennenhän Väiski nosti laukan ainoastaan ympyrällä!) ja ruuna jaksoi pyörittää kivaa pyöreää laukkaa omalla moottorilla. Kovin kauaa ruuna ei kuitenkaan jaksanut pitää pakettiaan kasassa, olihan Väiski hieman ylipainoinen ja ei-niin-sporttisessa kunnossa.

    Otin pari ensimmäistä hyppyä ristikoille, mitkä meni hyvin. Väiski meni yli mistä vain – ja millä ilmavaralla! Olin itse haltoissani ruunan hypyistä, vaikkakin tyylituomarilta tulisi satavarmasti kiukkuista pillinvihellystä suorituksestamme. Väiskin hyppytaktiikka oli kamala ja energiaa vievä. Ruuna tähtäsi kovaa ja korkealle, mutta pärjätäkseen piti hanskata oikeanlainen hyppytekniikka.
    – Hyväää! Kehuin ruunaa kun tämä ylitti pystyn hienosti. Väiski korskahteli laukatessaan esteiden välistä ja ruuna nosti häntänsä korkealle pystyyn. Hevonen oli silminnähden innoissaan, ja ruunan into tarttui väkisinkin minuun. Rauhoittelin ruunaa ravin kautta käyntiin, jonka jälkeen jalkauduin korottamaan pystyä ja samalla tein toisesta ristikosta pystyn.
    – Ei muuta kuin uudestaan, tokaisin Väiskille ponnistaessani takaisin selkään. Tälläkertaa ruuna ei liikahtanutkaan ennen lupaa, vaikka se silminnähden oli räjähtämäisillään innostuksesta. Väiski lähti keinahtavaan raviin ja menin pari kierrosta rentoa ravia, kunnes keräsin ohjat taas käsiini. Laukannosto, ristikko on tuolla ja sen takana pysty. Käänsin päätäni esteiden suuntaan, jolloin ruuna iski silmänsä samantien ristikon suuntaan. Väiskillä oli hurja tempo päällä, ja yritin pidätellä ruunaa, mutta hevonen oli jo vauhdin hurmiossa ja loikkasi valtavalla voimalla ristikon yli. Saman kohtalon koki myös pystyeste – Väiski loikkasi sen yli valtavalla ilmavaralla saaden tasapainoni horjumaan hetkellisesti. Ohjasin ruunaa kääntymään toiselle pystylle, joka oli jo vähän korkeampi – olisikohan ollut huimat 75cm. Ruuna sekosi ennen estettä hieman askeleissaan ja teki siksi oudon loikan esteen yli, mutta hei, ainakin meni yli! Rauhoitin ruunaa pääty-ympyrällä ja otin uuden lähestymisen korkeammalle pystyesteelle. Tälläkertaa Väiski malttoi kuunnella apujani ja lähestyi hitusen maltillisemmin estettä. Taputin Väiskiä kaulalle sen ylitettyä esteen nätisti, ja ruuna pärskähti tyytyväisenä.

    Esteiden mentyä niin hyvin, otin rentoa höntsäravia pitkin maneesia. Väiski venyytti kaulaansa ja ravasi rentona uraa pitkin. Hevosen karva oli liimautunut ihoon ja höyryä nousi ruunan hikoavasta kropasta.
    – Aika holtitonta menoa, kuului ääni katsomosta. Jesse! Missä hiton välissä mies oli ehtinyt livahtaa katsomoon.
    – No ehkä joo… huusin takaisin pojalle Väiskin askeleiden yli. Minun mielestäni se meni aika hyvin. Loppua kohden ainakin.
    – Ei vaan, ihan hyvältä näyttää! Mut voisit lyhentää vielä ohjia ja pidätellä sitä reippaammin. Ja vahvempi ulko-ohja, Jesse opasti. Loput Jessen ohjeista hukkui johonkin Väiskin askeliin ja pärskähdyksiin, mutta hymyilin pojalle ja esitin kuuntelevani tätä.
    – Pitää alkaa käydä taas Olivian valmennuksessa, tai sit Aleksin jos sillä on aikaa, huikkasin hengästyneenä pojalle.
    Loppuravien jälkeen menin pari kierrosta käynnissä. Jesse lähti avaamaan maneesin ovia, jotta pääsisin ratsastamaan talliin asti.
    – Kiitti, huikkasin pojalle ja näytin tälle peukkua.

    Tallissa kiinnitin Väiskin käytävälle – vaikkakin suositus oli hoitaa hepat karsinoissaan. Yksäripuolella ei ollut kuitenkaan ketään muita, joten sain vapaasti vallata käytävän ja levittää romuni Väiskin karsinan eteen. Ruuna ravisteli hikistä päätään päästessään varusteistaan eroon ja kuopaisi lattiaa vaativasti. Palkkion aika. Kiiruhdin viemään ruunan varusteita pois ja tullessani toin ruunalle porkkanan palasia sekä harjapakin. Väiski ahmi sekunneissa porkkanat suihinsa, ja käytävälle valui ruunan suupielistä oranssia mössöä. Ällöä.
    Harjasin ruunan hikistä karvapeitettä, mutta totesin olevan parempi jos ruunaa ei pesisi näillä pakkasilla. Harjattuani hevosen levitin sille mustan fleeceloimen, jonka laitoin aina ruunalle, jos se tuli hikeen näin talvella. Ihan hyvin ruuna pärjäsi sen kanssa.
    Kaivelin puhelimeni esille, Seela käski lähettää pusuja Mellille. Olin juuri vastaamassa tytölle ”entäs minä”, mutta totesin sen olevan ihan liikaa, joten tyydyin vain lähettämään hienon selfien minusta ja Väiskistä. Tai hienon ja hienon, sekä minulla että Väiskillä oli karvat (tai hiukset) sekaisin ja kummankin sieraimet näytti valtavalta. Sen sitä saa kun ottaa kuvan alaviistosta, mutta minkäs teit.

    Vein Väiskin takaisin boksiinsa ja lepertelin sille vielä kaltereiden takaa. Samalla talliin tupsahtikin Lily ja Miro, jotka menivät moikkaamaan Orionia.
    – Moro! Moikkasin Lilyä ja Miroa. Molemmat sanoivat moit, ja kysyivät mitä olin tehnyt tänään.
    – Hyppäsin Väiskillä pari pientä estettä, vastasin heille. – Voi ei! Mä muuten unohdin purkaa noi esteet maneesista.
    – Ei se mitään ois haitannu, Lily nauroi. – Jesse sitäpaitsi rupesi siivoomaan niitä, mutta käskin sen jättää ne mua ja Orionia varten.
    Kiitti Jesse, ajattelin.
    Jätin Lilyn ja Miron hääräämään albiinon kanssa, joten suuntasin tallitupaan. Halusin kaakaota. Tallituvassa istuskelivat Tinka ja Emily, ja kysyin tytöiltä leikkisästi saisinko liittyä seuraan. Tinkalta tuli ensin tiukka EI, mutta naurun saattelemana tyttö sanoi kyllä tänne mahtuu.
    Tein itselleni kaikessa rauhassa kaakaota ja vilkaisin kaapin ovea. Siihen oli ilmestynyt lämminhenkinen kuva meistä kaikista tallilaisista seisomassa tallituvan edessä. Kuvan alapuolella luki teksti ”Hallavan yksäri- ja hoitajakokoonpano 2018”. Hymähdin katsoessani omaa vaivaantunutta hymyäni. Muistin kuinka minua ahdisti Aleksin pyytäessä meitä kaikkia kuvaan. Mutta me kaikki olimme kuvassa iloisia, vaikkakin osa näyttikin vaivaantuneelta. Mitäköhän uusi vuosi 2019 toisikaan tullessaan?

    • #4040 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Vitsit näitä sun tarinoita on aina niin ilo lukee! Tosi mukavaa kerrontaa ja rentoo etenemistä jota oli helppo seurata. Väiski on vaan niin hauska kaveri!

    • #4041 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 907
      • Lauman johtaja

      Tätä oli kyllä tosi kiva lukea, saat 2hp 2sp ja 2ep

  • #4217 Vastaus

    Kassu
    Osallistuja
    • Postauksia: 118
    • Perus pullaponi

    28.12.2018

    Nousen korokkeen kautta Väiskin satulaan. Ruuna kääntelee päätään kuikuillen mua, kyllä se mut tuntee mutta ei ole vielä kertaakaan kuljettanut selässään. Taputtelen lämppäriä hymyten ja suuntaan sitten maastolenkille.
    Väiskin askellus on välillä jopa hypähtelevää. Pyrin pitämään rennon mutta tukevan ohjasotteen siltä varalta että se saa idean lisätä vauhtia, ja no, muutenkin. Ei Väiski mikään maastovarmin hevonen ole.
    Tarkastelen rauhallisena lumista maisemaa ympärillä. On ihanan hiljaista. Tallikämpässä olleen mekkalan jälkeen tämä kelpaa mulle aivan hyvin. Sain kaiken kukkuraksi taas tänään sellaisen mulkaisun Luukakselta että sillä olis voinut tappaa. Enhän mä muuta kun moikannut! Se mies on kyllä epäsosiaalisuuden huipentuma. En mene vieläkään sanomaan vihaavani kyseistä tyyppiä, tai inhoaisin, mutta en nyt tiedä. En mä sitä kovin positiivisessakaan valossa näe. Annan sen vaan olla jatkossa niin ehkä se siitä.
    Väiski säpsähtää kuusenoksalta putoavaa lunta. Onneksi vain säpsähtää eikä sinkoa itseään mihinkään suuntaan tai muutakaan mukavaa. Siinä vaiheessa totean että ehkä nyt voitaisiin ottaa jo ravia, ollaan kävelty hyvä matka ja tältä ei menohaluja puutu. Otan kunnollisen tuntuman Väiskin suuhun, istun ensiksi alas satulaan pyytäen ravia ja lähden sitten keventämään. Huomaan selkeän eron Symppiksen ja Väiskin askeleissa, Väiskillä taitaa olla muutenkin pidempi ja pompottavampi. Mutta ei sitä kyllä päälle päin paljoa näe, selässä tuntuu vasta. Kehun ruunaa ääneen kun se laskee vihdoin vähän päätään taivaista ja suostuu ravaamaan hillitysti. Mun mielessä käväsee laukkapätkä. Pitää katsoa missä kohtaa olis turvallista… Tuolla on kyllä se niittykin, mutta jos siellä on joku perkuleen iso oksa piilossa lumen alla tai vastaavaa. En ehkä sinne viitti lähteä rallittamaan.

    “Sooo.. Soooo…” Väiski jännittyi taas kun takaa kuului raksahdus ja hypähti eteenpäin. Mäkin vähän säpsähdin, kunhan saan rauhoiteltua hevosen vilkaisen nopeasti taakse. Onko noi kauriita? Kohotan kulmia hetkellisesti ja pyydän Väiskiä pysähtymään jotta voisin katsella villieläimiä hieman pidempään. Väiskikin kääntelee päätään uteliaana, nyt kun se tajus ettei tarvitse pelätä. Katse yhä bambeissa annan hevoselle rapsutuksia. Hienosti, siinä vaan rauhassa.

    Lopulta ollaan päästy sille pätkälle jossa mä olen Symppikselläkin ottanut laukkoja. Katselen tietä tutkien ja päätän ensin kävellä suoran polunpätkän päästä päähän jotta saan paremman kuvan pohjasta. Ihan hyvältä näyttää, ja tuntuu. Väiski pysyy pystyssä ja sitä rataa.
    “No, mikä on sun mielipide?” kysyn hevoselta. Väiski puuskahtaa ja meinaa itsestään jatkaa matkaa. Se oli aika selkeä vihje. Otan vähän ravia mennessä takaisinpäin, hidastan käyntiin uudelleen kääntäen ympäri – Väiski selkeästi tietää mitä tapahtuu ja ottaa jo kierroksia – sitten vielä laukka-avut. Ruuna singahtaa eteenpäin kuin tykinkuula, mun suusta karkaa naurahdus. Kylmä tuuli puree kasvoihin ja humisee korvissa.
    “Hyvä mies, hienosti! Hyvä!” Himmailen hetkellisesti ikään kuin varmistaen että jarrut vielä toimii ja annan sitten taas luvan kiihdyttää hieman. Lopulta ollaan laukattu hyvä matka ja kaarre näkyy jo, pidätän laukkaratsuani ja itse asiassa joudun tekemään sen nyt vähän vahvemmin.
    Väiski pärskähtää ja hypähtää silkasta innosta. Jälleen kerran sorrun antamaan ruunalle rutkasti kehuja sekä taputuksia. Kyllä mä ymmärrän miksi Niko susta tykkää niin paljon. Tällänen hyvän mielen jantteri, ainakin maastossa.
    Loppumatka kuluu ravi- ja käyntipätkillä, otin vähän asetuksiakin kumpiinkin suuntiin. Väiski ei säpsynyt enää loppumatkasta ja paljon ennemmin kuin olisi varsinaisesti “tarvinnut” annoin sille jo pitkät ohjat ja luvan kävellä miten nyt itse haluaakaan. Tietysti pysyin hereillä enkä nukahtanut satulaan. Nahan narina ja lumen narskunta on kaks aika rentouttavaa ääntä.

    • Tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta, 1 viikko sitten  Kassu.
    • #4220 Vastaus

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 233
      • Perus pullaponi

      Tästä tuli ihan sairaan hyvälle tuulelle! Tosi kiva tunnelma koko tarinan läpi ja mielekästä kerrontaa!

    • #4222 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 907
      • Lauman johtaja

      Niin rento ja mukava tarina, 2mp

  • #4359 Vastaus

    Christian Andersson
    Osallistuja
    • Postauksia: 44
    • Koulutuksen tarpeessa

    Tää oli jotenkin tosi helppolukuinen tarina, johon oli helppo uppoutua ja helppo seurata. Pärjäät selvästi hyvin yllättävissäkin tilanteissa ja olet itsevarma ratsastaja 🙂

  • #5177 Vastaus

    Niko
    Osallistuja
    • Postauksia: 10
    • Maitovarsa

    1.3.2019 – MAALISKUU ON MUREHTIMISEN AIKAA

    Väiskin puuskutus kaikui Hallavan maneesissa, kun ruuna pyyhälsi pikkiriikkisten esteiden yli. Olin vaivalla virittänyt maneesin toiseen päähän jumppanurkan, missä oli 12 pientä estettä! Tai oksereita, jos noita kyhäelmiä voi edes kutsua oksereiksi. Olin kasannut puomit tyhjien pahvilaatikoiden ja ämpärien päälle, vaikkakin osa kyhäelmistäni romahti maan tasolle.
    Väiskillä oli kiukkupäivä, tai sitten olin vain onnistunut kehittämään veemäisen treenipäivän ruunalle. Maneesi oli aamupäivällä tyhjillään, koska normaalit ihmiset olivat joko töissä tai koulussa. Toisin kuin minä, joka oli vasta illaksi menossa asentamaan uusia pistorasioita pariin kerrostalokämppään.
    Väiski nakkeli niskojaan yrittäessäni hidastaa sitä, mutta ruuna vain posotti kuolaimia pureksien eteenpäin.
    – Puret pian kuolaimetkin rikki, manasin ruunaa kun ohjasin sen ympyrälle. Ympyrällä Väiski rauhottui pikkaisen, ja ruuna alkoikin ravata rennommin. Miten sillä olikin näin paljon virtaa? Olin ahkerasti liikuttanut Väiskiä joka päivä, sillä yksikin vapaapäivä sai sen energiat patoutumaan niin pahasti, että vapaapäivän jälkeisestä ratsastuksesta ei tahtonut tulla mitään. Söiköhän ruuna liian energiapitoista ruokaa, vai missä oli vikaa.

    Tuijottelin tummanrautiaan korvien välistä eteenpäin ja annoin pitempää ohjaa. Ruunan pää pysyi silti taivaissa, vaikka se rento olikin. Jalkojani poltteli erityisesti reisistä ja alavatsa tuntui aivan vetelältä ratsastuksen jäljiltä. Ravailin Väiskin kanssa maneesin toisessa päädyssä ja pohdiskelin valmennuksiin osallistumisesta. Olin kateellinen muille, jotka valmentautuivat taas uusiin kisoihin ankarasti – ja mitä minä tein? Kävin yksin maastossa ja treenasin muilta salaa, jotta en näyttäisi siltä että haluaisin epätoivoisesti itsekin kisaamaan. Tai okei, syy yksin ratsasteluuni oli osaksi myös Seela, sillä olin onnistunut suututtamaan tytön jostain. En ollut nähnyt Seelaa sitten yhteisen maastoreissumme jälkeen, vaikkakin erään kerran olin törmätä tyttöön kaupassa, mutta raukkamaisesti piilottelin jauho-osastolla hiivapaketti käsissäni. Miten muka voisin kohdata tytön sen jälkeen, kun näin miten tämän silmät sumenivat ja silmistä paistoi pettymys. Tunsin valtavaa häpeää, tuntui kuin olisin hylännyt Seelan raukkamaisesti.
    Sitähän mä olinkin, raukka. RAUKKA isoin kirjaimin. Jos me oltaisiin jossain elokuvassa, niin ratsastaisin samantien Seelan kotiovelle ja anelisin polvillani tyttöä takaisin. Mutta ei, se ei toimisi tosielämässä. Tyttö todennäköisesti paiskoisi minua kumisaappailla ja käskisi painua sinne minne aurinko ei paista.

    – Mitä mä teen Väinö? Sano sää kun te tuutte Seelan kanssa niin hyvin toimeen, höpisin ruunalle. Olimme Väiskin kanssa menneet käyntiä varmaan jo parikymmentä minuuttia minun murehtiessani omia ongelmiani.
    Pitäisikö soittaa tai laittaa viestiä? Jospa kysyn tyttöä ulos, vaikkapa elokuviin? Vai pahentaisinko tilannetta jos yhtäkkiä parin viikon tauon jälkeen ilmestyisin uudestaan kuvoihin. Minun todella oli ikävä tyttöä ja yhteisiä maastoreissujamme, olihan Seela paras kaverini tallilta. En missään nimessä halunnut menettää häntä, vaikkakin tyttö lipui otteestani yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.
    – Mun on pakko laittaa jotain viestiä sille, tuumasin lopulta ja pysäytin uneksivan ruunan. Jalkauduin hevosen selästä ja taputin hikistä kaulaa, joka tosin oli jo kovettunut osittain kuivunusta hiestä. Rupesin korjaamaan puomeja syrjään Väiskin seuraessa minua uskollisesti jokaisen puomin kohdalla. Jälkeni siivottuani lähdin taluttamaan toiveikkain mielin ruunaa sisälle, ehkäpä Seelan kanssa asiat ratkeavat jos juttelisimme.

    Pyörittelin kumisukaa ruunan kaulalla ja kävin hevosen kauttaaltaan läpi. Viimeistelin Väiskin vielä pölyharjalla, ja ruuna roikotti tyytyväisenä alahuultaan ja puhalsi syvään tämän tästä. Unelmani kilparatsusta sai pienen särön. Tuntui, ettei Väiskistä ollutkaan muuhun kuin puskailuun. Se tekee ruoasta lantaa ja that’s it. Mutta se oli silti minun puskaratsuni ja lantalinkoni, enkä sitä vaihtaisi mihinkään, vaikka ajatus oikeasta ratsuhevosesta sai veden herahtamaan kielelle.
    – Me voidaan kattella sivusta kun muut ressaa ja reenaa, tokaisin ruunalle ja se hamusi kättäni. Hain Väiskille kaapistani leivänpalasia ja palasin takaisin hevosen luo syöttelemään niitä. Yksäripuolella oli vaihteeksi taas hiljaista, kun muut hevoset olivat ulkona eivätkä oriit elämöineet tammojen toivossa. Väiski oli cool. Eihän sillä ollut kulkusiakaan millä innostua tammoista. Hekotin itsekseni kun olin niiiin hauska.
    Hain Väiskille fleeceloimen ja jätin ruunan hetkeksi aikaa sisälle, saisi vähän aikaa rauhoittua ennen kuni lähtee painimaan Lassen kanssa tarhalle. Itse suuntasin kahville tuvan puolelle, ja selasin jotain ponilehteä pöydällä. Miten loihtia hevoselle ikimuistoinen synttärikakku? Ponnahti heti sisällysluettelosta hassun kuvan kera, missä joku onnellisen näköinen pikkutyttö piteli ei-niin-onnellisen-näköistä shettistä, joka oli puettu pinkkiin synttärilakkiin ja glittereihin. Vilkaisin lehden takakannelle miettien miksi hitossa Aleksi tilaa mitään tällaista, mutta lehden tilaajaksi selvisikin joku Jasmin.

    Noin tunnin velttoilun jälkeen lähdin viemään Väiskiä takaisin tarhaan, missä sitä odottikin valkea peppu (Lasse siis) meitä päin. Lasse kohotti hieman päätään nähdessään tarhakaverinsa, mutta syventyi sitten taas pilvilinnoihin. Väiski lähti oitis Lassen jättämälle heinäkasalle näykkimään jämiä, tottakai sillä oli nälkä. Tallille päin kävellessäni katselin muita yksäreitä ja huomioni kiinnittyi tottakai Orioniin. Aloin tykästyä orin ulkonäköön, vaikkakin ennen pidin cremelloa rumana ruipelona. Mutta tämä ruipelopa oli työskennellessään älyttömän sulavaliikkeinen ja kaunis! Olin muutaman kerran ohimennen jäänyt seuraamaan Lilyn työskentelyä orin kanssa, ja parhaimpina päivinä pari veti hienosti yhteen hiileen.
    Yksi eksoottinen uutuus oli pikkuruinen mustangiori Apassi. Muistan kuinka Kassu oli laittanut minulle viestiä, että Hallavassa on ihan oikea mustangi, ja tottakai minun piti heti mennä vakoilemaan. Odotin jotain valtavaa tappajahevosta, mutta tarhassa seisoikin sellaiset reilut 150cm kauniin musta hevonen pitkine jouhineen. Ori ei tullut luokseni sitten millään vaikka kuinka suksuttelin sitä, vaan se tapitti minua reippaan välimatkan päässä ja haisteli ahnaasti ilmaa. Kävelin reippaasti orin tarhan ohi, sillä tiesin ettei mustangia kiinnostaisi minä ja minun namini pätkän vertaa. Sen sijaan viimeisessä tarhassa olivat suloiset ruunikkopojat Torsti ja Valtti. Oliko hauskemman näköistä duoa olemassakaan! Paitsi ehkä Väiski ja Lasse, sillä ruunat olivat ihan eri planeetoilta niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin.

    Lompsin takaisin talliin päin, missä ajattelin vähän avittaa työntekijöitä ja kerrankin siivota Väinön kakat itse. Hain kottikärryt seinustalta ja suuntasin hevoseni karsinalle nakkelemaan lantapalleroita kottareihin. Väiski oli onneksi siisti hevonen, ja kakkasi aina yhteen nurkkaan. Toista se oli Väiskin isän kanssa, joka oli meillä kaksi kesää lainassa; ori kakkasi mihin huvitti ja polki vielä päälle.
    Lantaa luodessani pohdin tuskanhiki otsallani viestiä. Viestiä, joka minun pitäisi lähettää Seelalle, jotta olisimme taas puheväleissä.
    Mitä sä musta haluut, kaikui tytön sydäntä raastava ääni päässäni.
    Mitäpä minä halusin? Nielaisin vaivalloisesti. Luulin sen olevan kysymättäkin selvää, tottakai halusin viettää jokaisen hetkeni Seelan kanssa. Oli se sitten lannanluomista, mäkkärin autokaistalla jonottamista tai typerän elokuvan katsomista – minulle oli aivan sama mitä teimme tytön kanssa, kunhan vain sain olla hänen seurassaan!
    Kyykistelin Väiskin karsinassa ja pitelin puhelintani kädessäni. Kirjoita sille just se mitä äsken ajattelit, omatuntoni huusi. Totta hitossa pidin Seelasta, tyttö oli ehkä maailman hauskin ihminen ja teki outoja (söpöjä) asioita. Niin ja olihan Seela kaiken lisäksi kauniskin vielä, ei se tarvinnut meikkiä näyttääkseen hyvältä.
    Mutta ihan kuin minä kykenisin kertomaan mitään noista Seelalle. Olin yhtä romanttinen kuin nuo lantapallot kottareissa, kärpäset vain puuttuivat.
    Sitä paitsi olisi outoa jos alkaisin avautua tunteistani. Huonolla tuurilla Seela nauraisi minulle räkäisesti ja tallilla kohdatessa ei ole tuntevinaankaan.
    Mitä muitakaan vaihtoehtoja voi ujolla ja epätoivoisella pojalla olla, kuin lähettää ”Moi mentäiskö pitkästä aikaa mäkkäriin tai johonki?”. Vilkaisin vielä viimeisen kerran puhelimeni näytöllä näkyvää viestiä mahdollisten kielioppivirheiden takia. Hyvä se on. Lähetä.

    //Lupaan _yrittää_ panostaa ensi tarinaan paremmin… xD ja kuvaan kans.

    • #5190 Vastaus

      Dineo
      Valvoja
      • Postauksia: 86
      • Koulutuksen tarpeessa

      Mä mielelläni lukisin sulta tarinoita useemminkin, nää on niin hyviä! Ihanan pohdiskeleva tunnelma, lukija pääsi Nikon pään sisälle ja jäi sinne koko tarinan ajaksi vaikka samalla pystyi hyvin seuraamaan ympärillä tapahtuvia asioita. Pidän sun tavasta kirjoittaa ja kuvailla asioita, ihan Seelan paiskomista kumisaappaista saakka lantapallojen vertaamiseen Nikon romanttisuudesta.

      Pidän peukkuja Nikolle ja Seelalle, tää niiden yhteinen taival (vaikkei se vielä oikeastaan yhteinen olekaan) on ollut kivan realistisen vaikeen tuntuista ja pitkän työn takana, johon lukijan on helppo samaistua ja toivoa onnellista loppua.

      Eikä mun mielestä sun tarvii yhtään enempää panostaa tai mitään, täähän oli oikein hyvä näin! Toi kuvakin on todella hieno, arvostan aina kun joku osaa piirtää traditionaalisesti! Saat 1ep ja 1hp!

  • #5619 Vastaus

    Niko
    Osallistuja
    • Postauksia: 10
    • Maitovarsa

    27.03.2019 – IRTOHYPYTYSTÄ

    Siristelin silmiäni kirkkaassa kevätauringossa. Yritin suojata silmiäni muodostamalla lipan kämmenestäni, jolloin kuulin viereltäni hihitystä.
    – Voi olla että auttaisi jos pitäisit lakkia oikein päin, tai noita laseja päässä, Seela tokaisi ja osoitti sormellaan kauluksestani roikkuvaa aurinkolasia.
    – Näitten kuuluu olla näin, tokaisin ja mulkaisin leikilläni tyttöä. Aurinko paistoi inhottavasti suoraan silmiini, mutta sokaistuin mielelläni tästä kevätauringosta – olihan tätä jo odotettu! Hevosilla oli selkeästi virtaa: Oreo, Loki ja Celle spurttailivat kilpaa tarhassaan saaden Torstin riehumaan omassa tarhassaan. Dominoefektin lailla hevosten riehumiskohtaukset levisivät tarhasta toiseen – jopa Väiskiin ja Lasseen, jotka olivat koko talven kulkeneet ainoastaan yhtä polkua pitkin heinäkasalta portille.
    – Tahtooko Väinö reippailemaan? Rääkäisin jo kaukaa tummanrautiaalle ruunalle. Hevonen hirnahti kuuluvasti ja ravasi häntä pystyssä aidan viertä ja pöhisi. Kävelimme Seelan kanssa aidan vierelle, jossa ruunat juoksivat meitä vastaan. Lasse oli valtava hevonen ja sai päänsä helposti aidan yli. Annoin ruunan haistella hanskojani, kunnes Väiski mustasukkaisuuttaan tunki minun ja Lassen väliin.
    – Ei oo nameja tälläkertaa, mutisin hevoselleni. – Ja sulle en uskalla edes tarjota, tokaisin Lasselle ja virnistin. Alana Gwyln voisi katsoa minua hippaisen pitkin nenänvarttaan, jos lähtisin syöttämään jotain kuivia leivänpalasia valkealle hevoselleen!

    Seela talutti Väiskin talliin (orjatyövoima pelaa) kun itse maleksin perässä kädet taskuissa. Tytöstä oli hurjasti apua, eikä tämä epäröinyt tarttua töihin. Seela vei ruunan karsinaansa kun itse hain sinä aikana ruunan harjapakin ja pintelit satulahuoneesta.
    – Haluutko etupään vai takapään? Kysyin virnistäen tytöltä, jolloin Seela pyöräytti silmiään ja ryhtyi harjaamaan ruunaa toiselta puolelta. Väiski pysyi nätisti paikallaan karsinassaan ja ainoastaan ruunan kaula oli mutkalla yrittäessään haistella vuoroin minua ja vuoroin Seelaa. Kirkas auringonsäde pyrki tallin sisään tomuisesta ikkunasta paljastaen jok’ikisen lentävän pölyhaituvan. Hoidimme kaikessa rauhassa Väiskiä ja viimeistellessäni ruunan kavioita kuulimme pihalta vaimeaa kopinaa – joku muukin oli tulossa sisälle. Nostin pääni ylös nähdäkseni karsinan yli kuka tuli talliin, ja uskokaa tai älkää, mutta talliin tepasteli minuakin laihempi kaveri. Tunnistin pojan Mikaeliksi, vaikka poika näyttikin kevätvaatetuksessaan paaljon pienemmältä mitä paksussa toppatakissaan. Vaihdoimme pikaiset moit ja jatkoimme kaikki omia hommiamme. Käärin Väiskin jalkoihin vielä turkoosin pintelit, ennen kuin lähdimme tallustelemaan maneesille päin.

    Maneesiin päästessämme napsautin Väiskin narun irti riimusta, eikä ruuna hetkeen tajunnut olevansa vapaana. Vasta kun saimme juoksutuspiiskan viuhumaan, ruuna alkoi ottaa välimatkaa. Se ei ihan tajunnut juoksuttamista, ja yritti aina alussa kaartua takaisin suuntaamme. Saatuaan hieman raviaskelia alle ruuna innostui ottamaan vauhtia. Ei mennyt kauaa, kun ruuna jo omatoimisesti spurttaili täyttä laukkaa ja pukitteli tämän tästä. Väiski juoksi aivan päättömänä ympäri maneesia ja vaihtoi aina suuntaa kun yritimme Seelan kanssa saada ruunaa hidastamaan. Lopulta ruuna hidasti kiitoravin kautta maltillisempaan raviin, ja pian maneesin täytti reippaat käyntiaskeleet ja puuskutus. Väiskin rauhoittuessa aloimme Seelan kanssa koota pitkälle sivulle muutaman esteen. Väiski ravaili ympärillämme ja välillä hidasti haistelemaan esteitä, kunnes sitten lompsi taas omille teilleen. Saatuamme esteet pystyyn pistimme ruunaan uudestaan vauhtia ja ohjasimme sitä esteille päin. Väiski kiersi ekat kaksi kertaa esteen, mutta laitettuamme sivuille puomit ruuna hoksasi jutun. Väiskin korvat pyörivät kuin propellit ja ruuna laukkasi iloisesti hyppelehtien viilettäessään häntä pystyssä ohitsemme. Ruuna tuli esteille uudestaan ja ylitti ne kepoisesti, eikä edes yrittänyt kiertää esteitä. Kehuimme Väiskiä hurjasti joka pompun jälkeen, mistä ruuna tuntuikin nauttivan. Hypytimme läsipäätä vielä toiseen suuntaan, kunnes pyysimme ruunaa vähentämään vauhtia ja annoimme sen ravailla omaa tahtia.

    – Eiköhän kerätä nää pois, irvistin ja osoitin esteitä. Esteiden kerääminen oli ehkä kaikkista kurjinta, silloin oli niin hyvä fiilis esteistä ja halusi jättää ne vielä odottamaan ensi kertaa. Mutta me emme voineet jättää esteitä, sillä kahden tunnin päästä alkaisi ekat ratsastustunnit. Seelan avulla maneesin tyhjentäminen kävi äkisti ja Väiski hoiti jäähdyttelynsä aivan itse. Kutsuin Väiskiä ja rapistelin namipussia herättäen ruunan mielenkiinnon. Ruuna lompsi luoksemme ja alkoi välittömästi haistella taskujani, joista hevonen saikin pienen palan porkkanaa.
    – Loput saat tallissa, virnistin ruunalle antaessani vielä yhden palan porkkanaa. Hiki oli kostuttanut ruunan kauttaaltaan, ruuna jopa höyrysi pikkaisen – olihan ulkona vain 4 astetta lämmintä vaikka ilma nätti ja tyyni olikin.
    – Väiski hyppäsi aika nätisti, Seela totesi ja silitti ruunan päätä.
    – Se on kyllä aika hyvä hyppäämään. Siis jos vertaa sitä miltä se näytti pari vuotta sitten, virnistin. Olin juuri napsauttamassa riimunnarua kiinni, kun ruuna yhtäkkiä iski turpansa kiinni hiekkaan ja örähtäen polvistui maneesin lattialle.
    – Älä vaan kuule-, manasin Väiskiä, mutta pian hevonen kellahti selälleen örähtäen onnellisesti.
    – No kaipa se on tän ansainnut, nauroin väistellessäni kavioita. Ruunan lopettaessa itsensä kuivaamisen tämä ravisteli hiekat minun ja Seelan päälle. Nappasin ruunan äkkiä naruun kiinni, ettei se lähtisi vetämään toista kierrosta maneesin hiekoissa.
    – Okei nyt pesulle!

    Talutin ruunan pesuboksiin – olihan se pakko pestä. Milloinkohan viimeksi olin edes pessyt ruunaa, jos jalkoja ei lasketa? Ehkä kaksi vuotta sitten? Olin niin laiskaa sorttia, että mielummin heitin takin hepan niskaan ja annoin kuivua, mutta jos vihdoinkin pesisin ruunan kunnolla.
    – Mä meen kattoo jos Nio ja Lotta tarvii apua tallituvan siivoamisessa, Seela tuli sanomaan.
    – Jees mee vaan, vastasin ja suojasin itseäni lentäviltä pisaroilta. Pyyhin kädelläni Väiskiä joka puolelta samalla kun valutin vettä, ja kaikki kahden vuoden pöly ja talvikarva valui likaveden mukana kohti viemäriä. Suihkuttelin vielä Väiskin päähän ja ruuna yritti napata vettä suuhunsa. Viimeistelin vielä Väiskin pään hieromalla pesusienellä varovasti läpi. Lopulta suljin hanan ja kävin ruunan läpi viilan kanssa kaapien ylimääräiset vedet pois. Ruuna ravisteli itseään muutaman kerran ja nuoleskeli huuliaan – se kai odotti namejaan. Lähdin varustehuoneesta etsimään ruunalle sopivaa loimea päälle, sillä tiesin ruunan lähtevän heti piehtaroimaan päästessään karsinaansa. Nappasin mukaani Väinön mustan fleecen, jota käytin yleensä ruunan ollessa märkä. Puin loimen Väiskille ja lähdin viemään sitä takaisin karsinaansa, missä heti ensi töikseni pudotin ruokakuppiin loputkin porkkanan palat.
    – Oothan sitte kiltisti, ei mitään piehtarointia, uhosin leikilläni ruunalle.

    Lompsin tallitupaan päin, missä oli aika kohina päällä näin puoli neljän aikaan iltapäivällä. Tallituvan siivous jäi nähtävsti hieman kesken, kun Lotta joutui hakemaan Orionin tarhasta tuntia varten, ja Nio lähti esittelemään tallia jonkun lapsen äidille. Tuntilaisten puheensorina raikui tuvassa, enkä voinut olla kuulematta, kuinka tyttöjä (ja yhtä poikaa) jännitti mennä maastotunnille.
    – No mut nyt on hieno ilma maastoiluun! Rohkaisin tuntilaisia ja kumarruin nojaamaan sohvan selkänojan päälle. Sohvalla olijat kääntyivät katsomaan minua päin ja mutisivat maaperän olevan kovaa jos putoaisi.
    – Älkää nyt semmosia höpöttäkö, raakuin tuntiratsastajille ja kehoitin heitä käyttämään turvaliiviä ettei sattuisi.
    Milloinkohan viimeksi olin itse muka käyttänyt turvaliiviä? Ehkä kun olin kolmetoistavuotias? Ei vaan, käytin liiviä hyppiessäni maastoesteitä Lokilla, ihan vain koska vieras hevonen ja maastoesteet kuulostivat pelottavalta kombolta. Vaikka toisaalta, turvaliiviä pitäisi AINA käyttää. Ihan sama kuinka turvallinen ja luotettava Väiski olikin.

    Ensimmäisten tuntilaisten lähtiessä maastoilemaan, lähdimme Seelan kanssa hakemaan Melliä tarhasta talutustuntia varten.
    – Mee nyt ottamaan se kiinni ja tulkaa tähän tarhojen eteen kuvaa varten, Seela selitti innoissaan ja ojensi riimunnarun käteeni.
    – Mihin kuvaan? Raakuin kävellessäni kohti ruunikkoa tamma. Lepertelin pikkuhevoselle niitä näitä ja Melli vain heilautti toista korvaansa suuntaani. Se varmaan mietti että taas tuo tolvana on täällä. Virnistelin itsekseni pistäessäni Mellin naruun kiinni ja lähdin taluttamaan ruunikkoa portille. Melli oli kiltti ja rauhallinen ratsuponi, se tosiaan sopisi vaikka lapsen käsiin. Tamma seurasi minua herkeämättä ja pysyi varjona perässäni, toisin kuin Väiski joka näki milloin mitäkin pensaikossa tai hoksasi ruokaa tai unohti olemassa oloni kokonaan.
    – Okei, nyt hymyä! Seela henkäisi ja asetteli kännykkäänsä suuntaamme.
    – Onks ihan pakk-, mutisin, mutta kuultuani kameran äänen väänsin suupieliäni ylöspäin. Melli kuunteli korvat hörössä Seelaa ja minä pitelin kättäni tamman kaulan yli silittäen sitä toiselta puolelta.
    – Joo tää on hyvä, Seela henkäisi ja näytti kuvaa, jossa huuleni olivat ihmeellisellä töttöröllä puhuessani Mellille jotain. – Tää on ihan sopivaa materiaalia instagramiin.
    – Joo niin varmaan, murahdin ja lähdin taluttamaan tammaa talliin päin.

    Tallissa Seela alkoi jo hoitaa tammaa, mutta tyttö vilkuili tämän tästä olkansa yli jos talliin ilmestyisi pieni ratsastaja, joka kenties haluaisi laittaa ratsunsa kuntoon. Viiden maissa talliin tulikin noin 11-12 vuotias tyttö, joka näpräsi puhelintaan.
    – Haluutko hoitaa tän loppuun? Seela kysyi iloisesti. Tyttö tuijotti hetken aikaa hiljaa, kunnes sitten nyökkäsi.
    – Ootko kauan jo ratsastanut? Yritin haastatella pientä tyttöä.
    – Een, tää on vasta kolmas kerta, tyttö vastasi arasti ja alkoi harjaamaan Seelan opastuksella.
    Roikuin Mellin karsinassa hetken aikaa, mutta välillä kävin katsomassa Väiskin vointia. Ruuna parhaillaan oli tyhjentämässä rakkoaan kun tulin paikalle, ja heppaparka keskeytti hommansa nähdessään minut.
    – Oisit nyt ollu iha rauhas, mutisin hölmölle ruunalle, kunnes joku tuli kottikärryjen kanssa talliin.
    – Varokaa, kuului Ohton ääni kun mies kärräsi heinää talliin.
    – Oho, virnistin miehelle ja Väiskin askeleen verran sivuun. Mies aukaisi Väiskin karsinan ja nakkasi sisään kasallisen heinää, ja totesi sitten toisen kasan tulevan vielä illalla kaurojen jälkeen. Ohto paineli kottareiden kanssa takaisin pihalle heitettyään loput heinät Lassen ja Bigsyn karsinaan.

    Tunti oli alkanut maneesissa, ja Seela sekä Melli ratsastajansa kanssa olivat jo työn touhussa. Ajattelin kerrankin yllättää Seelan, ja rupesin putsaamaan Mellin karsinaa. Paiskiessani lantaa kottikärryihin sain omituisia katseita ohimeneviltä tuntilaisilta, eikö ne oo ennen nähny isoa miestä siivoamassa ratsuponin karsinaa hä??
    Pyyhin hikeä otsaltani – karsinan siivoaminen oli oiekasti rankkaa hommaa ihmiselle, joka sitä teki enää harvoin. Hallavassa minun ei tarvinnut itse siivoa karsinaa, vaan se kuului pakettiin. Toki välillä kun aika kävi pitkäksi niin saatoin siivota Väiskin karsinan, mutta lähestulkoon poikkeuksetta Väiskin karsina oltiin ehditty siivota jo ennen minua.
    Vilkuilin rannekelloani tämän tästä. Odotin Seelan pääsevän pian pois tunnilta, jotta saisin otettua Väiskiltä loimen pois ja kuskattua sitten tytön ja itseni koteihimme. Tai ehkä kävisimme Seelan kanssa ensin mäkkärin autokaistalla. Tai ehkä brunette tulisi hetkeksi aikaa minun luokseni katsomaan jotain elokuvaa.
    Nojailin Mellin karsinaan hetken aikaa, kunnes päätin lompsia maneesille seuraamaan tunnin etenemistä.

    • #5620 Vastaus

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 907
      • Lauman johtaja

      Tän tarinan ois mun mielestä voinut laittaa keskeltä poikki 😀 Alku oli tosi hyvin kirjotettu ja mielenkiintoinen. Oli kiva lukee miten Väiskiltä suju esteiden hyppiminen. Tykkään myös miten tuot aina sen luonnetta niin hyvin esille, ja samoin myös Nikon ja Seelan ei sillä, mut Väiski on vaan jotenkin niin ihanan hönö. Mut sitten pesun jälkeen en enää pysynyt oikein perässä että missä nyt mennään ja lopputarinassa ei ollut ihan samalla lailla punasta lankaa. Eli oisin ottanut sen omaksi tarinakseen ja vähän hionut sitä paremmalla ajalla. Mut kuitenkin tosi kiva lukea teidänkin kuulumisia (: Saat 2hp ja 1sp

    • #5939 Vastaus

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 118
      • Perus pullaponi

      sul on kiva tapa toi ku selkeesti kuitenki panostat näihi, siitä kertoo muun muassa se että sulla on lähes aina kuvitusta mukana. vähä samaa mieltä Aleksin kanssa, mutta oli silti hyvää helppolukusta tekstiä ja hitto, Kassun ja Nikon pitäs hengailla taas!

Vastaa aiheeseen: Väiski

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi:




Siirry työkalupalkkiin