Niko & Väiski

Foorumit Päiväkirjat Niko & Väiski

Luet parhaimillaan 37 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #2476 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      Niko Piirainen
      Väiskin omistaja

      Pisteet
      kouluratsastus: 11p
      esteratsastus: 16p
      maastoratsastus: 2p
      hoito: 20p
      sosiaalisuus: 26p
      kilpailut: 10p



      Ikä: 19
      Harrastukset: tällähetkellä ratsastus. On junnuvuosinaan pelannut jääkiekkoa.
      Ammatti: sähköasentaja.

      Ulkonäkö
      n. 182cm (76kg) laiheliini, leveät hartiat mutta olemattomat lihakset. Vaalea, herkästi palava iho sekä maantienharmaat (kesäisin lähestulkoon blondit) hiukset. Silmienväri harmaansininen. Suht ”normaalin” suomalaisen pojan näköinen, symmetriset kasvot ja terävän mallinen nenä.

      Pintaa syvemmälle
      Yksinkertainen ja hitusen hidasälyinen kaveri, mutta rehellinen ja uskollinen luonteeltaan! Niko on ujo poika, muttei mikään hiljainen eikä ujous siksi näy ulos päin – paitsi joissain tilanteissa. Niko omaa hyvät käytöstavat ja on pääosin kiltti poika, mutta ainoana paheena on ajoittain törkyinen kielenkäyttö. Suuttuessaan tai noloihin tilanteisiin joutuessaan lentävät ärräpäät sekä loukkaavat lauseet, mutta osaa Niko käyttäytyäkin. Oikein koulutettuna saa tästäkin pojan kelpoisen vävypojan!

      Hevoset ovat Nikon intohimon kohde autojen lisäksi. Nikon vanhemmat pyörittävät pienehköä ravitallia Kontiolassa (pieni kylä Pronssijoesta vajaan tunnin ajomatkan päässä) ja innostus hevosiin on kulkeutunut vanhempien kautta. Raviurheilu on aina kiinnostanut Nikoa, ja myöhemmin ratsastuskin on tullut kuvioihin kun pojan äiti pakotti tämän alkeistunneille. Niko on vuokrannut monia eri hevosia ja kisannut mm. kenttäratsastuksen tuttariluokassa ja esteitä 100cm tasolla.
      Nikon tämän hetkinen hevosharrastus keskittyy pääasiassa oman ex-ravurin kouluttamiseen. Väiski on Nikon vanhempien kasvatti, ja poika on omistanut ruunan jo varsasta asti. Väiskille ei kuitenkaan kilpajuoksijan ura maistunut, eikä pienellä ravitallilla ollut varaa pitää yhtä ”ylimääräistä” hevosta, joten Niko vei Väiskin aluksi yksityiselle tallille asumaan. Pojan muutettua Pronssijoen keskustaan halvemman vuokran ja töiden takia muutti Väiskikin perässä Hallavan ratsastuskouluun.
      Mitä autoihin tulee, Nikolla on tällä hetkellä madallettu musta BMW m5 e39, kirkkailla tuning -valoilla ja mustilla vanteilla ja kromeilla tietenkin. Niko on kiintynyt autoonsa lähes yhtä tiukasti kuin hevoseensa, eikä Niko ole malttanut vaihtaa autoaan uuteen – bemariin on vaihdettu uusi moottori jo kahteen kertaan, ja kolmas vaihto häämöttää jo horisontissa.
      Niko asuu tällähetkellä 42 neliöisessä kerrostalokaksiossa. Yläkerrassa kovaäänisesti kuorsaava Nummelan mummo aiheuttaa pojalle unettomuutta ja harmaita hiuksia, mutta muuten Niko on ollut asuntoonsa enemmän kuin tyytyväinen.

      Perhe ja muut ihmissuhteet

      Nikolla on pari vuotta vanhempi isosisko Linnea, sekä kolme vuotta nuorempi pikkuveli Tomi. Perheessä pörrää myös kolme australianpaimenkoiraa Rymy, Reetu ja Riina. Nikolla itsellään ei ole muita lemmikeitä Väiskin lisäksi.
      Välit vanhempiin ovat hyvät, mutta Niko ei vieraile kovinkaan usein lapsuudenkodissaan.

      Parhaimmat kaverit ovat Markus ja Lukas (”Make ja Lupu”) joiden kanssa viettää vapaa-ajalla aikaa.
      Kassu ja Nio; parhaimmat tallikaverit.
      Seela: Nikon ihastus, vaikkei sitä kehtaakkaan tunnustaa. Miehillähän EI ole tunteita.
      Rhea ja Alva; Nikon sanojen mukaan ”suokkitytöt”. Hyvät tallikaverit.
      Miro; hauska napero joka ratsastaa hyvin, hyvät välit.
      Muiden kanssa hyvän päivän tuttuja.

      Hauskoja faktoja
      – Niko yrittää kasvattaa partaa (lue: muutama karva ylähuulen yllä, jotka ajellaan pois silloin tällöin kun kasvattamiseen menee hermot).
      – Nikon hevostietous on kovin vähäistä, poika ei tiedä juurikaan rotuja. Raveista sen sijaan tietää yhtä jos toistakin!
      – oma firma Sähköpalvelut Piirainen Oy
      – ratsastustaidot hiukan ruosteessa, on ennen kisannut HeA luokkia, kenttäratsastuksessa tuttariluokassa ja esteillä 110cm, mutta nykyään poikaa näkee lähinnä puskailemassa tai vääntämässä helppoa beetä.
      – Nikolla on lähestulkoon aina joko lippis/snäbäri, pipo tai ratsastuskypärä päässään.

      Nikoa saa ja pitääkin käyttää mukana tarinoissa! Pojalta voi kysyä apua mihinkä vain pulmaan, tämä tulee varmasti paikalle vähintäänkin raapimaan päätä.

      Linkkejä:
      Väiskin sivut
      Tietoa Nikosta

      • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta, 3 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta, 4 viikkoa sitten Inka Lehtimäki.
      • Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta, 2 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta, 2 viikkoa sitten Aleksi.
      • Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta, 1 viikko sitten Inka Lehtimäki.
    • #2477 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      14.04.2018 – MUUTTOPÄIVÄ

      Äitini letitti Väiskin otsatukkaa pihalla, mikä oli minusta aivan turhaa, koska olimme vain menossa uuteen talliin.
      – Täytyyhän se letittää, eihän Väinö näe muuten mitään, äitini totesi ja jatkoi palmikoimista. Älkää ihmetelkö, jos äitini kutsuu Väiskiä välillä hassuilla nimillä – ruuna omistaa ainakin parikymmentä lempinimeä ja Väinö on yksi niistä.
      – Onko meidän pikku-Väinö taas muuttamassa? On vai? Äitini leperteli ruunalle lässyttävällä äänellä saaden minut pyörittelemään silmiä. Pihapiirissä kävelivät Nurmisen pariskunta, joiden luona Väiski oli liki kaksi vuotta asunut.
      – Toivottavasti pääsit nyt sellaiseen paikkaan mitä olet etsinyt, Juhani hymyili.
      – Eiköhän. Hallava on kuitenkin suosittu paikka, ja siellä järjestetään paljon kursseja sun muita et ainakin oppii uutta, tokaisin iloisesti ja siirryin lähemmäs Väiskiä. Ruunalla oli ollut vaikeuksia löytää tallipaikkaa. Monesta paikkaa meille sanottiin, ettei voi majoittaa entistä ravihevosta, koska se pilaisi tallin maineen tai ei muuten vaan sovi joukkoon. Ravitallitkaan eivät mielellään ottaneet Väiskiä joukkoonsa, koska he halusivat uusia valmennettavia, eikä Väiski nyt ihan täyttänyt noita kriteereitä. Onneksi hoksasin Hallavan ratsastuskoulun ja otin yhteyttä Aleksiin, joka oli tomerasti hihkaissut että ”tuo se hevonen tänne niin katotaan mitä saadaan aikaiseksi!”.

      Talutin Väiskin traileriin, jonne se meni rytinällä. Ahneella hevosellani oli kauhea kiire päästä heinäverkon kimppuun, jonka äiti oli sinne virittänyt.
      – Kaikki valmista? Kuului äidin huuto.
      – Valmista! Huudahdin äidille takaisin ja hyppäsin ovesta ulos. Äiti laittoi parhaillaan Juhanin kanssa trailerin luukkua kiinni ja lukitsivat ruunani sen sisälle. Vilkaisin vielä kerran tallirakennusta ja tarhaa, jossa kaksi rautiasta shetlanninponia möllöttivät paikoillaan harjat kevyesti hulmuten. Heippa sitten ponit, ajattelin samalla kun hyppäsin auton kyytiin. Äitini oli ihan vaatimalla vaatinut, että pääsisi kuskaamaan Väiskin Hallavaan ja näkemään uutta tallia. Mutta mikäs siinä, sainpahan itse vaihteeksi istua vänkärin paikalla. Puut ja pellot vilisivät silmissä (ihan kuin äitini ajaisi jotenkin tosi kovaa) eikä mennyt kauaa, kun jo saavuimme Hallavan pihaan. Silmäni laajenivat nähdessäni Hallavan tallirakennuksen – se oli valtava kivirakennus, joka oli… No, ihan älyttömän SIISTI!! Tallirakennus oli mielestäni jotenkin mystinen, aivan kuin kivinen rakennus kätkisi jotain salaista. Tallirakennuksessa oli jotain sellaista, mitä ei voinut sanoin kuvailla. Se oli mahtava. Vilkuilin tarhoille päin, missä useat korvaparit olivat pihaan päin suuntautuneita. Trailerista kuului vaimeaa hirnuntaa ja pientä pauketta, Väiskin kärsivällisyys alkoi loppua. Juuri kun olimme äidin kanssa laskemassa lastaussiltaa alas, tervehti voimakas miesääni meitä.
      – Jahas, tervetuloa Hallavaan! Aleksi huitoi kaukaa ja virnisti leveästi. Hymyilin koko hammasrivistöni kanssa takaisin ja nostin kättäni. Aleksin perässä tuli lauma tallityttöjä, jotka supisivat jotain keskenään. Aleksi kätteli äitiäni ja nämä kaksi jaarittelivat sinä aikana, kun talutin Väiskiä ulos.

      Silmäparien huomio kiinnittyi välittömästi Väiskiin. Ruunan korvat pyörivät kuin propellit ja se päästi sieraimistaan korskahduksia. Väiski oli selvästikin innoissaan uuteen paikkaan saapumisesta, olihan se viettänyt jo tovin pienessä tallissa. Se hörisi ja pörisi ympäriinsä Aleksin tuumailessa ja tutkiessa sitä. Mies hieroi leukaansa mietteliäänä, mutisi jotain itsekseen ja hymyili.
      – Mie tässä vain mietin että kehenkä kanssa me se tarhataan, Aleksi paljasti ja kääntyi sitten tyttöjä päin.
      – Tuossa on Seela, tuossa Alana ja tuossa on Veera, Aleksi esitteli tytöt nopeasti osoittaen sormellaan jokaista. Yritin pitää itseni kasassa ja moikkasin tyttöjä arasti vilkuttamalla. Jokainen heistä hymyilivät kauniisti ja seisoivat ujoina rivissä. Tuijotin kengänkärkiäni ja potkin kovaa maata, yrittäen peittää omaa ujouttani. Miksi sosiaaliset tilanteet ovat aina näin hankalia! Hymyilin tytöille vielä kertaalleen dorkaa hymyäni, kunnes joku nyki riimunnarua. Kuulin takaani huokaisun kaltaista örinää, kun Väiski laskeutui polvilleen tallin pihaan. Silmäni laajenivat nanosekunneissa ja kasvoni alkoivat hehkua kirkkaan punaisina.
      – Väiski EI!! karjuin nolona hevoselleni, joka tyytyväisenä nosti kontit ylös ja örähti.
      – Nyt v*ttu ylös, mutisin ruunalle, jolloin kuulin äitini pettyneen äänen, kun tämä pahoitteli Aleksille kielenkäyttöäni. Vilkaisin tyttöjä, jotka nauroivat ja hymyilivät Väiskille. Aikansa piehtaroitua Väiski istahti hetkeksi aikaa ja maiskutteli suutaan, kunnes sitten ponkaisi ylös ravistelemaan itseään. Sankka pölypilvi ympärillämme hälveni hiljalleen ja yskähdykset lakkasivat, jolloin Aleksi käski meidän ”tulla peremmälle”.

      Image and video hosting by TinyPic

      Seurasin Aleksia talliin, jossa vallitsi kotoisa tunnelma. Tallin käytävällä kaikuivat ainoastan Väiskin kavioiden kopina sekä Aleksin selostus tallin säännöistä ja aikatauluista, jotka olin tosin jo kuullut puhelimitse. Väiskin karsina oli yksäripuolella melko keskellä, ja päästinkin heti ensitöikseni ruunan tutkimaan uutta kotiaan. Hevonen nuuhki ahnaasti pehmikkeitä samalla kun riisuin siltä loimen ja pintelit.
      – Väiski tulee varmasti viihtymään täällä, se ei vaikuta yhtään stressaantuneelta, tokaisin astuessani ulos karsinasta. Pitelin käsissäni Väiskin loimea, ja Aleksi kehotti minua viemään sen ja kaikki muutkin Väiskin tavarat satulahuoneeseen. Väiskillä oli varusteita jos monenlaisia, mutta Hallavaan minä toin ainoastaan kaikki välttämättömät tavarat, kuten muutamat riimut ja narut, suitset, satulan ja pari satulahuopaa. Ainoastaan ravivermeet jäivät vanhempien luokse, koska en uskonut tarvitsevani niitä Hallavassa. Väiskistä tulisi ratsu, se jos mikä oli varmaa! Kuljin Aleksin perässä pitkin poikin tallia, ja piipahdimme muunmuassa tallituvassa, jossa joimme kupilliset kahvia. Kahvien jälkeen kävimme tarhojen luona tutustumassa tallin hevosiin. Hevosia oli jos monenlaisia, oli pientä karvaista ponia ja sitten vähän isompaa kaveria (erityisesti se musta hevonen oli hieno).
      – Jos ihan rehellisiä ollaan niin en osaa hevosrotuja. Erotan kyllä lämminverisen kylmäverisestä, virnistelin nolona Aleksille, joka vain naurahti rennosti.
      – Kai sä tuon tunnistat? Aleksi virnisti ja osoitti pientä shetlanninponia.
      – Joojoo tottakai! Nauroin takaisin.

      Kun tallin pihapiiri ja päiväjärjestykset alkoivat pikkuhiljaa hahmottua, kävin vielä moikkaamassa Väiskiä. Ruuna rouskutti tyytyväisenä heiniä ja työnsi turpaansa kaltereiden välistä, jolloin äiti antoi sille pusun. Noloa t. Väiski. Aleksi kyseli tavoitteistani Väiskin suhteen, jolloin totesin haluavani ruunasta ihan vain toimivan perusratsun.
      – Millainen sitten on ”toimiva perusratsu”? Aleksi kysyi pilkettä silmäkulmassa. Että tuo mies osasi esittää tiukkoja kysymyksiä!
      – Siinä pitäisi ratti ja jarrut toimia moitteetta. Tällä hetkellä Väiskillä toimii vain kaasupoljin, vastasin virnistäen. – Ei vaan haluaisin päästä sen kanssa kilpailemaan edes jotain helppoja ja matalia luokkia. Se hyppää irtona todella hyvin eikä se epäröi esteillä, joten luulen että siitä voisi tulla hyvä esteratsu.
      – Kyllä te takuulla kilpailemaan pääsette! Heti ekaksi kyllä täytyy laittaa yhteistyö kuntoon sileällä niin alkaa ne esteetkin sujua, Aleksi sanoi ja nojasi Väiskin karsinaa vasten. – Voisitte ensialkuun osallistua tunneille niin näen mitä te jo osaatte.
      Irvistin. Hävetti tunnustaa, etten ole saanut koulutettua Väiskistä sellaista kuin olisin halunnut. Se ei osaa rentoutua ratsastastaessa, vaan tikittää hätäisesti eteenpäin pää kohti taivasta. Mutta Väiski oli kyllä rehti hevonen eikä yrittänyt mitään konnuuksia, mikä oli hyvä juttu.
      – Meijän pitäisi varmaan lähteä, en oo syönyt tänään vielä mitään, tokaisin äidille ja Aleksille, jolloin lähdimme maleksimaan tallin pihalle päin.
      – No meneppä syömään niin annetaan Väiskin totutella uuteen kotiinsa! Aleksi tokaisi iloisesti. Päästyäni autolle huusin Aleksille nopeat heipat ja lupasin tulla heti aamulla tallille. Vedin auton oven perässäni kiinni, jolloin äiti käynnisti auton ja suuntasi sen keulan kohti kotia. Vilkuilin vielä sivupeileistä taakseni nähdäkseni, kuinka Aleksi seisoi tallin pihalla tähystäen taivaalle päin, missä pilvet alkoivat peitellä aurinkoa.

      14.05.2018 – UUSIA KAVEREITA
      Image and video hosting by TinyPic
      Väiskillä kävi hyvä tsäkä, sillä se parhaillaan teki tuttavuutta tallin kenties kauneimman tamman kanssa. Halla, kimo andalusianhevonen nuuhkivat Väiskin kanssa kilpaa toisiaan, ja Väiski pöhisi kuin höyryveturi tamman hamutessa sen viiksikarvoja. Tamman narun päässä roikkui minulle vieras tyttö, joka sattumalta oli lähtenyt hakemaan hevostaan samaan aikaan kuin minäkin.
      – Onks Halla sun hoitohevonen? Utelin ruskeahiuksiselta tytöltä. Tämä pudisteli päätään.
      – Eei kun hoidan Melliä. Aleksi vain pyysi mua hakemaan Hallaa sisälle kun eläinlääkäri tulee kattomaan sen jalkaa, tyttö selitti ja osoitti tammaa jalkoihin. Totta tosiaan, kimon vasen takajalka oli selkeästi turvoksissa kun sitä vertasi viereiseen jalkaan. Tyttö esitteli itsensä Seelaksi, ja itseasiassa muistin tytön meidän muuttopäivästä, kun tämä oli parin muun tytön kanssa tulleet pihalle. En ollut koskaan aiemmin jutellut Seelan kanssa kunnolla, sillä olimme harvoin yhtä aikaa tallilla ja silloinkin me yleensä vain moikkasimme toisiamme kaukaa.
      – Oli hei kiva jutella, hymyilin tytölle ja jatkoin Väiskin kanssa matkaa eri suuntaan. Väiski tepasteli reippaana talliin käyden vieläkin kierroksilla. Halla oli sekoittanut ruunaparan pollan pahan kerran, eikä hevonen malttanut rauhoittua sitten millään. Yksäripuolella vaaleahiuksinen poika konttasi lattialla tihrustaen yhtä karsinan ovea.
      – Moi! Tervehdin reippaasti jolloin poika katsahti minuun päin. Tämä moikkasi takaisin ja ihmetteli sitten ovessa olevaa lommoa. Kyykistyin pojan viereen pällistelemään jälkeä ovessa ja Väiskikin tunki turpansa kanssa väliimme.
      – Olisko joku hevonen potkassu sitä? Ehdotin pojalle.
      – Todennäköisesti. Vähän ilkeästi repsottaa ulkoapäin, mut sisältä se on ihan ehjä et ei se oo ainakaan Aten tekosia.

      Hipelöimme pojan kanssa jälkeä ja kuulimme Seelan huutavan kauempaa ”mitä te siellä pyllistelette”.
      – Meillä on jumppatuokio, poika huudahti takaisin, jolloin Seela pyöritteli silmiään ja totesi ”joopajoo”. Seela ja vaalea poika olivat ilmeisesti hyviä kavereita, ainakin he vitsailivat paljon keskenään ja vaikuttivat tuntevansa toisensa hyvin. Itse en tuntenut tätä poikaa laisinkaan, enkä ollut koskaan ennen nähnyt häntä tallilla. Kaikkista hassuinta tässä oli se, että pojalla oli hevonen ihan Väiskin viereisessä karsinassa, emmekä olleet koskaan ennen törmänneet tallissa!
      – Mun nimi on Kassu, poika esitteli itsensä.
      – Niko, tokaisin lyhyesti jolloin Kassu nyökkäsi. Kassu kehui hevostani ja totesi sen olevan hyvä naapuri Atelle.
      – Atte on paljon rennompi kun sillä on kaveri viereisessä boksissa, Kassu totesi hymyssä suin. Juttelimme käytävällä varmaankin vartin verran, ennen kuin vein narua tempovan Väiskin karsinaansa. Ruuna meni tohinalla ruokakupille ja kolisteli sitä aikansa, ennen kuin totesi ruoka-ajan koittavan vasta parin tunnin päästä.
      – Tolla on aina nälkä. Se varmaan söisi ruokaa niin kauan kunnes halkeaisi, selitin hevosestani ja Kassu totesi Atessa olevan vähän samaa vikaa. Kävelin satulahuoneeseen kun taas Kassu paineli tallituvan suuntaan, josta kantautui tyttöjen puheensorinaa. Olin vielä sen verran ujo etten uskaltanut mennä katsomaan tuvassa olijoita, vaikka mieli tekikin. Sen sijaan raahasin kasan Väiskin tavaroita, harjoja ja sen sellaista. Väiski toljotti minua karsinassaan ja hörähti matalasti kun laskin tavarat sen karsinan eteen. Hymyilin ruunalle ja livahdin harjan kanssa sen karsinaan. Väiski haisteli saappaitani samalla kun harjasin sen kaulaa, ja ruuna koitti sieltä täältä saada otetta vaatteistani.
      – Eipäs hammastella, mutisin Väiskille.

      Siistittyäni Väiskin kavioita myöten aloin varustaa sitä satulahuopaan ja satulaan. Väiski ei erityisemmin tykännyt satulasta, joten sidoin heppaparan kaltereihin kiinni jottei se hyörisi ja pyörisi ympäriinsä. Satulan jälkeen siirryin laittamaan ruunalle suitsia, joissa kimalteli joku halpa timanttinen otsapanta. Blingblig-otsis näytti mielestäni homolta. Rapsuttelin ruunaa hetken aikaa, ennen kuin vaihdoin lakkini ratsastyskypärään. Nyt jos koskaan oli hieno ilma testata ratsastuskenttää – olin aiemmin ratsastanut vain maneesissa tai sitten pieniä pätkiä maastossa. Lähdin taluttamaan Väiskiä kenttää päin samalla kun hevoset tarhoissaan seurasivat Väiskiä niin pitkälle kuin pääsivät. Hevoset olivat yhä kauhean kiinnostuneita Väiskistä, ruunassa oli yhä hieman ”uutuuden viehätystä”. Väiski tarhasi kahden mukavan tamman kanssa, pohjoisruotsinhevosen Mollyn kanssa sekä Hallan kanssa, joka jo aiemmin tulikin tutuksi. Väiski tuli tyttöjen kanssa hyvin toimeen, vaikka ruoka-aikaan ne nahistelivat pikkaisen keskenään. Kumminkin näiden kolmen yhteiselo oli mutkatonta ja hepat torkkuivat aina kylki kyljessä peput aurinkoon päin.
      – Katos tuollahan on joku, kuiskasin Väiskille saavuttuamme kentälle. Kentällä loppukäyntejä veti punaruunikko hevonen, jolla ratsasti joku arviolta 12-vuotias tyttö jolla oli SINISET hiukset. Yritin olla tuijottamatta tyttöä, mutta kirkkaat hiukset kiinnittivät huomioni välittömästi enkä voinut lakata vilkuilemasta hiuksia. Tyttö ratsasti lähemmäs, moikkasi ujosti ja hymyili. Moikkasin takaisin ja tajusin vasta nyt, ettei tyttö suinkaan ollut mikään kakstoista vee. Kaukaa katsottuna tämä näytti niin pieneltä ja hentoiselta, mutta vasta läheltä huomasi tämän kasvonpiirteet ja vartalon, jotka paljastivat tytön olevan jo yli teini-iän. Tyttö meni usean kierroksen pitkin ohjin sinä aikana, kun minä vasta kiristelin satulavyötä ja laskin jalustimia alas. Kentällä vallitsi mielestäni ehkä pikkaisen kiusallinen hiljaisuus, kun kumpikaan meistä ei puhunut mitään eikä edes katsonut päin. Tyttö vaikutti silti todella mukavalta, ainoastaan tosi vaitonaiselta. Heilautin itseni selkään ja Väiski singahti välittömästi eteenpäin. Ruuna kuitenkin stoppasi heti kun pyysin, ja sain kahmaistua jalustimet jalkaani. Kurvasin Väiskin kanssa uralle sinitukkaisen tytön ja tämän hevosen eteen, mutta tiesin Väiskin kävelevän niin reippaasti ettei tyttö ikinä saavuttaisi meitä. Annoin ruunan kulkea omaan tahtiin löysin ohjin, ja reippaasti se kulkikin. Ravihevosethan koulutetaan jo pienestä pitäen kävelemään reippaasti ja aina eteenpäin. Taisi tulla Väiskille pienenä shokkina nämä ratsuhommat, kun yhtäkkiä pyydettiinkin hidastelemaan ja vääntämään kaikenlaisia kuvioita.

      Tyttö sinisillä hiuksilla lopetteli ja parhaillaan nosti jalustimia ylös. Itse harjoittelin Väiskin kanssa pysähdyksiä ja paikallaan pysymistä, mikä oikeasti oli haastavaa Väiskillä. Ruuna keinui malttamattomasti paikoillaan odottaen lupaa lähteä, ja aina kun painoin pohkeeni sen kylkiin se singahti eteenpäin. Ajatella, että joillekin hevosille paikallaan pysyminen on ihan itsestään selvä asia ja minun pitää vääntää tämä Väiskille rautalangasta! Kun pysähdykset olivat jo siedettävät ja ruuna oli kuulolla, otin ekat ravipätkät. Väiski askelsi komein askelin häntä ja pää pystyssä kuin ravikisoissa konsanaan. Muutaman voltin jälkeen ruuna kuitenkin rauhottui ja herkistyi enemmän avuilleni – se suorastaan odotti milloin sen tulee kääntyä voltille. Väiski oli vain liikkeissään pirun nopea, kaikki piti tehdä sen mielestä niin nopeasti kuin pystyy. Voltteihin käännyttiin vauhdilla ja siinä kuljettiin lintassa, raviin lähdetään kuin tykin suusta ja niin edelleen… Näissä kaikissa oli hiomista ja hienosäätöä.
      Tein paljon pysähdyksiä ravista ja käynnistä, järjestäen ruunalle jatkuvasti jotain hommaa ja muuta ajateltavaa kuin pensaikossa piileviä mörköjä. Pikkuhiljaa Väiski alkoi kulkea rennommin ja ruuna painelikin jo ihan nättiä, letkeää ravia. Keräsin ohjia käteeni ja annoin Väiskille selkeät laukka-avut, jolloin hevonen lähti häntää pyöritelleen laukkamaan. Väiski nosti vasempaan kierrokseen laukan ihan helposti, mutta oikeaan kierrokseen mentäessä se ei kovinkaan helposti nostanut laukkaa ja kaiken kukkuraksi se rikkoi herkästi raville. Ruuna päästi kuuluvia korahduksia sieraimistaan sen laukatessa suurella ympyrällä, ja hevonen alkoi tulla hikeen lämpimän ilman ja mukamas ankaran treenin seurauksena. Väiskillä oli ravihevosen lihaksisto, eikä siltä voitukkaan vaatia samanlaista suoritusta kuin hevoselta, jonka rakenne oli luonnostaan ratsuhommiin sopiva.

      Laukkasin Väiskillä vuorotellen molempiin suuntiin ja lopettelin, kun meillä molemmilla oli vielä kivaa ja kaikki sujui hyvin. Ei huono suoritus tältä päivältä: ravissa Väiski alkoi hieman kantaa itseään ja laukka nousi kepoisesti ja rullasi ihan kivasti. Ravailin Väiskin kanssa vielä loppuraveja pitkin ohjin ja ruuna venyttikin kaulaansa eteenpäin kuin kurkottaakseen turvallaan jonnekin. Tummanrautias karvapeite taipui kiharalle hikeentymisen seurauksena ja harjan alta pilkisti hieman valkoista vaahtoa.

      12.07.2018 – KASSUN KANSSA SEKOILUA
      Puhelimeni hälytti viestin merkiksi, jolloin vilkaisin näytöllä paistavaa viestiä.
      [Kassu Hallava]: ”tuun vähän myöhäs, 10min”.
      Jep, se oli tallikaverini Kassu. Valitettavasti minulla oli yhteysluettelossa eräs toinenkin Kassu, joten tempaisin Kassun nimen perään ”Hallava”. Omaperäistä.
      Venytin itseni tooosi pitkäksi tallituvan sohvalla ja tuijotin ikkunasta ulos. Näin ikkunasta ainoastaan latvan yhdestä koivusta sekä tummansiniset pilvet, jotka uhkasivat hiipiä lähemmäksi tallia. Kierähdin sohvalla ympäri ja ähisin etsien itselleni mukavempaa asentoa. Roikkuessani puoliksi lattialla ja puoliksi sohvalla, tallitupaan ilmestyi joku minulle tuntematon tyttö.
      -Moro, nyökkäsin tytölle ja oikaisin lakkiani. Tyttö sanoi hiljaa ”moi” ja alkoi sitten häärätä jotain pesualtaan luona. Keskustelumme uuden tytön kanssa ei saanut tuulta purjeisiin, joten tyydyimme vain olemaan omissa oloissamme aivan hipi hiljaa. En olisi tosin ehtinyt kysyä tytöltä muuta kuin ehkä nimen ja iän, kun Kassu Hallava saapui rymisten tallitupaan.

      -Sori, bussi oli myöhässä, poika läähätti ja laski ison muovipussin lattialle. – Mennäänkö?
      Ja niinhän me menimme. Peräkanaa talsimme tarhoille päin, joissa _uljaat_ ratsumme olivat. Tarhoilla oli nyt hieman hiljaista, koska maneesissa oli menossa ensimmäinen tunti ja seuraava alkaisi heti perään. Väiski oli tarhassaan yksin – sen tammakaverit olivat työnteossa. Minut huomattuaan ruuna hörisi tervehdykseksi ja lähti marssimaan portille päin. Väiski höirisi uudestaan ja ravisti sen isoa päätä niin että niskat paikkuivat. Laskin käteni hiukan sen turvan yläpuolelle ja vilkaisin Kassun suuntaan. Siellä poika parhaillaan pisti Atelle mustanvihreää riimua ja talutti sitten hevosensa ulos tarhasta. Tein samoin Väiskille ja talutin sen Kassun ja Aten perään.
      -Aika painostava ilma, Kassu huusi edellä.
      -Joo rupee varmaa ukkostaa illemmal, huudahdin takaisin. Atte pärskähti ja viuhtoi hännällään kolmea parmaa, jotka härnäsivät punarautiasta. Väiskiä ei kummemmin ötökät piinannut, mikä olikin vähän hassua. Ehkä ruuna vaan oli niin pahanmakuinen ettei ötököitä pahemmin kiinnostanut.

      Veimme hevoset karsinoihinsa ja raahasimme niiden tavarat karsinoiden edustalle. Kassu heitti Atelle pienen kasan heinää ja ryhtyi harjaamaan ruunaa. Atte paiskoi heinää pitki karsinaa ja rouskutteli tyytyväisenä Kassun selvittäessä sen harjaa. Väiski heilautti päätään ja hamusi ilmaa vaativasti, sitä selvästi harmitti Aten äänekäs syöminen naapurikarsinassa.
      -Äh, pakko munkin on antaa tolle sit pieni kasa, marisin ja lähdin hakemaan ruunalle pientä hyvänmielenkasaa.
      -Väinö on ahne sika, totesin Kassulle ja osoitin harjalla Väiskin päätä. Kassu naurahti ja alkoi selittää tarinaa jostain edellisestä hoitohevosestaan. Miehekäs hohotuksemme raikui tyhjässä tallikäytävässä houkutellen paikalle uteliaita silmäpareja.
      -Hirveetä röhönaurua! Huusi tummatukkainen tyttö hassulla aksentilla. Kuikuilin vierasta tyttöä vähän hämilläni – kuka tämä tyttö oli, kenties Kassun kavereita? Kassu vaikutti lähes yhtä hämmentyneeltä ja päästimme molemmat karsean kuuloiset hohotukset yrittäessämme tehdä vaikutusta ovensuussa seisoviin tyttöihin.

      -Mikä teitä noin naurattaa? Kysyi tumma tyttö. Hänen vierellään seisova vaalea tyttö oli kokoajan hiljaa ja hypisteli ratsastushanskoja käsissään. Tytöt vaikuttivat molemmat melko nuorilta, ehkä joltain 15-vuotiailta? Tytöistä tummempi oli selkeästi äänekkäämpi ja sosiaalisempi, ja lisäksi tämän puhetyyli vihjasi tytön olevan kenties jotain muuta alkuperää kuin Suomi.
      -Miks meiltä aina kysytään et mille me nauretaan, huudahdin Kassulle huvittuneena.
      -Emmää tiiä, tääl ei kai saa nauraa, Kassu huusi minulle takaisin.
      -Tiiättekö yhtään kuinka kovaa te hekotatte? Sen kuulee jo tultaessa tallin pääoville! Tyttö kiusasi meitä, jolloin aloimme Kassun kanssa osoittamaan tyttöjä ja huutelemaan heille vastalauseita. Kaverillinen sotamme kuitenkin lakkasi koiran haukuntaan, jolloin aloimme ihmetellä kenellä Hallavassa on koira. Olikohan Aleksi hankkinut salaa koiran?😏

      -Mä en tunne täältä juuri ketään vaikka tulinkin tänne jo keväällä, virnistin kaikille. -Kassu on mun ainut kaveri. Ja Seela.
      -Niko nii säki mun, Kassu sanoi lempeästi saaden tytöt tuijottamaan meitä vielä enemmän huvittuneina.
      -Kiitti Kassu, vastasin lämpimällä äänensävyllä ja päästin uuden räkänaurun perään.
      -Älkää oikeesti välittäkö meistä, tää on vaan joku meiän tyhmä juttu, Kassu selitti tytöille ja harjasi Attea rivakammin. Pikkuhiljaa aloimme käydä tyttöjen kanssa normaalia keskustelua, ja selvisi, että tumma tyttö oli Monica ja vaalea taas Adelaide. Monica oli juuri alkanut käymään tunneilla, mutta Adelaide taas oli pyörinyt tallilla jo jonkin aikaa. Saimme Kassun kanssa huollettua hevosemme samalla kun juttelimme niitä näitä Monican ja Adelaiden kanssa. Adelaiden piti kuitenkin pian lähteä valmistamaan Pilkku tulevalle tunnille, eikä mennyt kauaa kun vaalea poninhäntä katosi näkyvistä. Monica lähti kiertelemään pitkin tallia, kun taas minä ja Kassu varustimme hevosemme.

      Talutin Väiskiä kentälle, joka onneksi oli tyhjillään. Kassu huudahti tallista unohtaneensa kypäränsä, jonka jälkeen poika hävisi ovelta. Väiski pärskähti ja yritti hinkata päätään minua vasten, mutta hätistin ruunan kaueammaksi. Kiristin satulavyötä, jonka jälkeen ponkaisin Väiskin selkään. Väiski tapansa mukaisesti lähti liikkeelle heti kun sain vain jalkani jalustimeen, ja lukuisien kirosanojen kanssa manasin ruunan maanrakoon. Pian Kassu saapui punarautiaansa kanssa ja sulki portin perässään.
      -Ankaraa treeniä sit tänään, Kassu vannoi kun kiristi Aten satulavyötä.
      -Jooojoo, vastasin, vaikka aavistelin homman menevän pelleilyksi. Kassu nousi ratsaille ja kurvasi ratsunsa kanssa peräämme. Harmaat pilvet peittivät auringon, mutta ilma oli varsin lämmin, melkein jopa hiostava. Väiski oli painostavasta ilmasta johtuen vähän haluton tekemään töitä, vaikkakin asteli reippaasti eteenpäin. Niskojaan nakellen ja hieman hitaasti reagoiden ruuna kääntyi voltille ja siitäkin tuli lähinnä kirkkoveneen muotoinen. Aivan kuin olisi yrittänyt ratsastaa sitkeällä pihkalla; valuu hiljalleen ja pirun vaikea ohjata.

      Ravailimme omaan tahtiimme kentällä keskittyen omiin hommiimme, mikä oli meiltä kahdelta aika saavutus. Väiskikin alkoi hiljalleen päästä jyvälle asiasta ja se valpastui kuuntelemaan apujani. Taputin ruunalle kiitokset kaulalle ja annoin sen hetken kävellä rauhassa omaan tahtiin.
      -Vaihdettaisko suuntaa? Huusin Kassulle, joka väkersi pohkeenväistöä kentän toisella puolella.
      -Vaikka joo! Mä tiäks mietin et pitäiskö käydä joella vähän kahlailemassa. On meinaa aika lämmin, Kassu ehdotti ja olin heti mukana.
      -Joo kokeilen laukata vielä pari kierrosta ni mennään sitten! Huusin Kassulle ja aloin koota ohjaksia uusiksi käteeni. Väiski valpastui ohjien keräämisestä ja ruuna varmasti aavisti mitä siltä halusin. Ohjasin ruunan ympyrälle, jossa nostin ravin (huom. Ei kiitoravin!) kautta laukan. Väiskin laukka oli jännän tuntuista verrattuna vaikka ratsastuskoulun hevosiin, ja siinä oli helppo istua. Väiski jaksoi hyvin pyörittää laukkaa, vaikka se olikin sille työläs askellaji.

      Laukattuani vielä toiseen suuntaan annoin Väiskille kunnon kiitokset ja kehuin ruunaa vuolaasti. Ruuna pöhisi ja pärski ylpeänä, ja minä taas tuijotin Kassua, joka osoitti minua sormellaan.
      -Ei huono, jos vertaa siihen ku näin teiät ekaa kertaa. Sehän nostaa laukan jo ihan laakista! Kassu virnisti ja heilautti jalkansa pois jalustimista.
      -Joo on se jotain oppinut, tokaisin ja nojasin satulassa taaksepäin. Väiskin kouluttaminen ratsuksi oli hankalempaa kuin odotin. Onneksi minulla olisi ensi viikolla Olivian pitämä yksityistunti, joten hän varmasti laittaa meidät takaisin ruotuun. Kassu ojensi Aten ohjat käsiini avatakseen kentän portin. Atte kääntyi pää minua ja Väiskiä kohti ja alkoi hamuta Väiskin kaulaa, jolloin se kevyesti tuuppasi Attea. Ripeästi Kassu loikkasi takaisin hevosensa selkään pidellessäni punarautiaan ohjaksista, mikä oli varmaankin turhaa, koska ruuna ei hievahtanutkaan.

      Kassun ja Aten johdolla poistuimme tallin pihapiiristä, jossa kävi kova liikenne tuntien vaihtumisen seurauksena. Väiski vähät välitti pihalle kaartavista uusista autoista, eikä Attekaan vaivautunut kuin vilkaisemaan melskaavia lapsia.
      -Aika tylsä päivä, Kassu valitti.
      -Joo ja pirun lämmin, liityin valituskuoroon.
      -Sais sataa.
      -Joo.
      Valuimme reippain ilmein loivaa alamäkeä pitkin, jota ympäröivät vihreät mutta rutikuivat pellot. Peltotiemme vaihtui pian hiekkatieksi metsän keskellä, eikä mennyt kauaa kun kuulimme hentoa joen solinaa. Kirkas vesi kimmelsi puiden välistä ja innoissamme yllytimme hevoset ravaamaan. Saavutimme pian joen, joka hiljalleen liikkui eteenpäin kohti paikallista järveä.
      -No ompas täällä vesi vähissä! Ihmettelin ja osoitin kohtaa, mistä paistoi joen pohja. Kassu vilkaisi mietteliäänä jokea ja antoi Aten laskea päänsä juodakseen.
      -Joo nyt on ennätyksellisen kuuma kesä ni kaikki kuivuu nopeemmin, Kassu totesi ja korjasi kypäränsä asentoa.

      Annoimme hevosten kastella jalat ja juoda itsensä kylläisiksi, kunnes taivaalta alkoi yhtäkkiä tiputella vesipisaroita.
      -Oho kato! Kassu huusi ja levitteli käsiään pienessä tihkusateessa. Levittelin omatkin käteni ja hymyilin onnessani.
      -No hyvä juttu et vihdoinkin sataa! Elämöin satulassa ja kallistin päätäni niin että vesipisarat pääsivät kastelemaan kasvoni. Hevosetkin tuntuivat ilahtuvan vesisateesta – oltiinhan me kärsitty tästä kuumuudesta ja kuivuudesta jo tovi. Kahlasimme vielä hetken aikaa joessa, kunnes pääsimme melko syvään kohtaan ja päätimme kääntyä takaisin. Sadepisarat näyttivät hienolta auringonvaloa vasten, ja pisarat kimmelsivät kauniisti hevosten harjoilla. Attekin oli aivan punaisen värinen aurinkoa vasten, ja sen valkea läsi hohti kirkkaana. Väiski muuttui kastuessaan entistä tummemmaksi ja ruuna näyttikin lähestulkoon mustalta ollessaan läpimärkä.
      -Ei jumaliste… mutisin sateen yltyessä kovemmaksi. Kassukin manasi sadetta ja pian metsästä kantautui kavioiden kopinaa ja kahden pojan kiroilua ja manaamista.

      Tulimme melko reipasta tahtia tallille päin, sillä aurinko vetäytyi pilvien taakse ja yllemme puhkesi rankkasade. Kaiken kruunasi pieni ukkosen jyrinä, jota Väiski joka solullaan pelkäsi ja alkoi nähdä pusikoissa mörköjä. Pääsimme kuitenkin ruhjeitta tallin pihalle, jossa meno ja meininki oli jo laantunut ja tunnit olivat ohitse.
      -Ootko hei miettinyt mitä teet kun Atte lähtee takas sen omistajalle? Utelin Kassulta taluttaessani Väiskiä takaisin karsinaansa.
      -No oon mä vähäsen. Meen ainaki tunneille mut en sit viel ihan tiiä et… poika selitti ja mutisi loppuosan Aten harjaan. Vilkaisin naapurikarsinan punaisen pyllyyn ja viuhtovaan häntään, odottaen kenties lisäselityksiä Kassulta. Okei, tuntiratsastaja siis.
      -Voit kyl joskus koittaa Väiskiä jos haluut, lupasin pojalle. -Sit ku kaipaat jotain muuta ku ratsastustunteja ja tasokkaita ratsuja.
      -Ehkä mä joskus, poika virnisti ja nappasi kumartui nappaamaan korista harjaa.
      Raahasin Väiskin satulan karsinan oven edessä olevaan puomiin, jonka pystyyn saamisessa kamppailin hetkisen aikaa. Väiski työnsi karsinan oven auki saadakseen päänsä ulos, ja pitkien jouhiensa alta ruuna pälyili touhujani sekä kuulosteli tuntsaripuolen ääniä.

      Harjattuani Väiskin vein sen tavarat paikoilleen, ja nappasin kaapistani parit porkkanan palaset. Kävelin takaisin Väiskiä kohti, ja siellä ruuna odotteli jo maiskuttaen kaltereita.
      -Siittä hyvää porkkanaa ni ei tarvii kaluta kaltereita, totesin ruunalle ja syöttelin sille porkkanan palat. Kassukin toi jotain nameja Atelle, joka nameja odotellessa kyttäsi Väiskin porkkanoita ja puhalsi dramaattisesti kaltereiden takaa.
      -Mennäänkö hakemaan kaakaot ja kuivaamaan vaatteita tallitupaan? Kassu kysyi ja nyökkäsin. Idea kuulosti hyvältä, alkoikin olla nälkä! Hevosille emme laittaneet loimia päälle, koska lämmin ilma hoiti kyllä tehtävänsä.
      Tallituvassa meitä odotti lauma heppatyttöjä, mukana oli nuhjuisen näköinen Monica (oli kuulemma tippunut Hallalta, kun tammaparka oli säikähtänyt maneesin katsomoon tulevaa lasta), Seela, se-sinitukkainen-tyttö-kenen-nimeä-en-tiedä, yksi poika ja pari tyttöä lisää.
      -Moro Seela, me huudahdimme Kassun kanssa kuin yhdestä suusta, mikä sai tytön pyörittämään silmiään. Aloimme Kassun kanssa kähjätä kaappeja kun etsimme kaakaojauhetta muiden katsellessa ja huudellessa ohjeita.
      -Kattokaa alemmas vasemmalle! Huusi Monica ja nauroi päälle.
      -Ihan teiän silmien alapuolella! Huusi vieras poika. Lopulta Kassu tavoitti nesquikin ja pian aloimme lämmittämään itsellemme kaakaota.

      Tallituvassa oli tiivis tunnelma, varsinkin kun tupaan lipui lisää tuntiratsastajia. Joku todella nuoren oloinen tyttö mankui Seelalta, että pääsisi hoitamaan ja ratsastamaan Melliä viikonloppuna, johon turhautuneen oloinen Seela totesi ”se ei varmaan käy”. Pieni tyttö oli hetken aivan punainen, kunnes vetäytyi sitten mököttämään tallikissojen luo.
      -…sitte Fonzie kuikuili taakse ja iski pakin päälle, varmaan katto et mikä ihme sielt tulee, selitti poika teatraalisesti ratsastustunnin tapahtumia. Poika esitteli itsensä Nioksi, ja hän oli hiljattain alkanut hoitamaan Fonzieta. Nio olikin käynyt tallilla ahkerasti ja osallistunut melkein joka askareisiin (toisin kuin erään kröhöm).
      -Niin sä omistat sen ravurin? Nio kysyi ja katsahti minuun.
      -Joo, sen nimi on Väiski, virnistin pojalle ja kaikkien huomion kääntyessä suuntaani aloin hermostuksissani kähjätä lakin alta tursuavia hiuksiani.
      -Ootko käynyt sen kanssa raveissa? Nio uteli lisää ja nojautui käsiinsä.
      -No kyllä me joskus käytiin muutamat lounasravit ravailemassa, mut laukkojen ja huonojen sijoituksien takia Väiski karsiutui paalupaikalta pois eikä me olla jälkeenpäin ees koitettu ravikisoja, selitin hieman harmistuneena.
      -Miksette yritä uudestaan? Ihan sen näkönen hevonen että siitä irtoaa vauhtia, Nio tokaisi iloisesti ja sai hymyn huulilleni.
      -Se olis aika työn ja vaivan takana… pitäis käydä ajamassa koelähtö alle et se saa kisaoikeuden takas, totesin.
      -Hei Niko kokeile ees, mä ainaki tuun kattomaan teitä sit raveihin, Kassu sanoi innostuneena.
      -Joo tossa naapurikunnassa löytyy lähin ravirata, Seela tuli mukaan. – ja Hallavassa on niin hyvät metsätiet et siellä on hyvä reenailla.

      Aloin pikkuhiljaa pohtia asiaa kaikkien yllyttäessä minua kokeilemaan Väiskillä uudestaan raveja.
      -No kun me ollaan just päästy jyvälle ratsastuksesta, marmatin toisille.
      -Pöljä, tottakai voit samalla treenata muitakin juttuja, Kassu huudahti.
      Muut alkoivat tukea Kassua ja kannustivat minua kaivamaan rattaat jo esille. Väiskistä tuskin koskaan tulee kunnon ravihevosta, sillä ei ole kilpahevosen päätä ja se on hidas. Mutta ainahan sitä voisi kokeilla… kai? Sille saattaisi tehdä hyvääkin päästä sekä kärryjen eteen että satulan alle, joten miksi ei!
      -Joo ehkäpä mä koitan! Huudahdin intoa täynnä saaden muutkin huutamaan.
      -Onko sulla kaikki varusteet vielä tallella? Nio uteli.
      -Joo mut ne on porukoilla, virnistin kaikille.
      -Mennään hakemaan ne nyt, Kassu sanoi.
      -Hä?
      -Joojoo nyt heti ennen ku tää talli sulkee ovensa!

      Voitteko uskoa, että minä, Kassu ja Nio hyppäsimme rämisevän bemarini kyytiin ja suuntasimme kohti lapsuudenkotiani? Aleksi tuli parkkipaikalla vastaan kottikärryjen kanssa, ja huusin vain ikkunasta että onko ookoo jos tuon Väiskin koppakärryt Hallavaan.
      -Nojoo… mies oli vastannut hölmistyneenä ja raapinut päätään. – jos sie jätät ne tuonne seinustalle ni ne ei oo kenenkään tiellä.
      -Joo me katotaan joku hyvä paikka! Huudahdin Aleksille ja aloimme valua pois tallin pihalta.
      Kotiini päästyämme vastassa oli lauma australianpaimenkoiria sekä hämmentynyt äitini, joka kantoi käsissään heinäpaalia.
      -Niko! Äitini huudahti hämillään. – mikä sut tuo tänne?
      -Kärryt! Mä tarviin Väinön kärryt, selitin äidille nopeasti. Äitini katsoi poikaporukkaamme hämmentyneenä.
      -Joo Niko alkaa valmentaa Väiskiä taas raveihin, Kassu selitti virnistäen saaden äitini suupielet nytkähtämään.
      -No en nyt tiedä saako Väiskistä enää mitään, sillä ei ole kilpahevosen luonnetta… äitini totesi mietteliäänä.
      -Me vain kokeillaan vähäsen. Missä ne kärryt on? Kysyin kiireisesti ja kuikuilin tallirakennuksen suuntaan.
      -Tuolla tallin takanahan ne.. Mutta millä meinasit raahata koppakärryt Hallavaan? Ripustatko sen tuohon kamalaan autoosi kiinni? Äitini näpäytti. Vilkaisimme poikien kanssa nopeasti autoani päin, emmekä olleet hurmioissamme älynneet aikaisemmin kuljetuspuolta. Mustassa bemmissäni ei ollut edes vetokoukkua, johon olisi kiinnittänyt peräkärryt.
      -Äh, ota vaikka isäsi auto ja vie mitä viet, kunhan tuot auton ehjänä takaisin, äitini sanoi ja pudisteli päätään hymyillen.
      -Kyllä rouva Nikon äiti! Kassu huusi reippaasti saaden äitini nauramaan ja minä tönäisin kaveriani hieman nolona.

      Etsimme poikien kanssa seinustalta Väiskin koppakärryt, mutta ruunan kilpakärryt olivat kuulemma jo jonkun toisen hevosen käytössä. Kassun ja Nion lastaessa peräkärryjä kiinni isän maasturiin, hain tallin sisältä Väiskin valjaat. Nion ja Kassun avulla homma hoitui kätevästi, ja pian suuntasimme kärryinemme kohti takaisin Hallavaa.
      Hallavassa meitä oli heti vastassa Aleksi, joka hiukan huvittuneena auttoi purkamaan lastiamme.
      -Vai et tämmöset suunnitelmat, kaikkee te keksittekin, mies nauroi, mutta selkeästi oli juonessa mukana.
      Aleksi kärräsi kärryt tallin taa seinustalle, missä olivat valmiiksi jo yhdet kärryt. Raahasin Väiskin ravisuitset ja suojat satulahuoneeseen, mutta silat ja valjaat kätkin kaappiini. Väiski varmaan ilahtuisi päästessään välillä oman alan hommiin. Mutta ei voi tietää, mihin suuntaan Väiskin tiet vievät – tuleeko ruunasta koskaan puskaratsua kummempaa vai syttyykö sen sisäinen kilpajuoksija eloon.

      25.07.2018 – OLIVIAN TUNNILLA
      Image and video hosting by TinyPic
      Väiski oli ollut aivan ihmeissään Olivian pitämällä yksityistunnilla. Ruuna posotti alkutunnista ravurin askelein eteenpäin, pää pystyssä ilman minkäännäköistä rytmiä. Tämä ei muutenkaan ollut meidän päivä (ylläri että kaikki kusee silloin kun joku on katsomassa). Katsomossa tukenani istui Kassu, joka hieman säälivän näköisenä katsoi minua ja kömpelöaskeleista ruunaani. Kiitin onneani, ettei Seela päässyt seuraamaan tuntiani – sillä oli muita hommia maneesissa, kun Melli oli siellä jonkun junnuryhmän tunnilla.
      – Ja ne KÄDEEEET!! Olivia karjui niin, että kiljaisin hiljaa säikähdyksestä. Miten noin pienestä ja herttaisesta ihmisestä lähti noin karmivaa ääntä!
      – Jollei ne kädet pian löydä paikkaansa niin passitan sut takaisin alkeistunnille, Olivia uhkasi ja huusin jotain löytyy löytyyn kaltaista. Keskityin omaan asentooni ja ratsastukseen niin hyvin kuin taisin – yritin ottaa tunnista kaiken irti. Tuntiin sisältyi paljon hevosen taivuttelua, mikä oli Väiskille vähän vieras juttu. Väiski oli oikeasti aika hämillään uudenlaisesta rääkistä – olin aikaisemmin ratsastanut vähän sinnepäin, ja tuudittautunut vain siihen. Nyt Olivia pisti meidät oikeisiin hommiin, ja paljasti kaikille millaisia vellihousuja olimme.

      Väiski yritti kuitenkin parhaansa, ja Olivia kehuikin ruunan oppimishalua ja rehellisyyttä. Huomatkaa, hän kehui vain Väiskiä, ei minua. Väiski ei juurikaan taipunut ei joustanut, ja juuri sen takia keskityimmekin hakemaan ruunan kroppaan notkeutta. Ruuna tyrkytti ensialkuun väistöjä ennen kuin koki ahaa -elämyksen ja tajusi käpertyä sisäpohkeeni ympärille. Homman tullessa tutuksi kokeilimme taivuttaa myöskin ravissa, missä ruunaparan jalat sotkeutuivat toisiinsa ennen kuin ne alkoivat löytää oman paikkansa.
      Viimeisten onnistuneiden taivutuksien jälkeen laukkasin Väiskillä muutaman kierroksen – ruuna muuten nosti laukan käynnistä, minkä jälkeen Olivia antoi luvan höntsäraville.
      – Väiski on ansainnut sen, Olivia totesi hymyillen ja jäi katsomaan loppuraveja. Väiski pärski silminnähden helpottuneena sen rääkkäämiseen, kun se venytti kaulansa eteenpäin ja lompsi miten sattui.

      Väiskillä oli tänään koulupäivän lisäksi pesupäivä. Hevonen oli tunnin jäljiltä aivan hikinen ja sen pitkä harjakin liimautui pitkin kaulaa. Rakastin ruunan harjaa ylikaiken, ravurin harja on ehkä hienoin juttu ikinä. Pitkä liru, joka lepatti kovassa vauhdissa piiskaten joko ratsastajan naamaa tai sitten raviradoilla obersekkiä. Väiskin niskassa oli hieman lyhyempiä jouhia, jotka hapsottivat kaikkialle. Ruuna oli raviaikonaan niskasta kalju, jottei sen pitkät jouhet tarraisivat obersekkiin kiinni. Nyt halusin kuitenkin kasvattaa niskaletin takaisin, mutta tuntui että harja jämähti noin kymmeneen senttiin eikä kasvanut enää mihinkään.
      – Moi, kuului Mikaelan ääni takaa. Vilkaisin vesiletkun alta tyttöä, joka kädet puuskassa vilkaisi ensin minua ja sitten Väiskiä.
      – Moro, moikkasin tyttöä ja virnistin. – Olivia pisti ruunan aivan hikeen.
      – Joo mä kuulin että teitä on liekitetty tänään ihan kunnolla, Mikaela nauroi.
      – Ai? Mistä sä ton kuulit? Katsahdin tummatukkaista tyttöä päin ja ihmettelin kuka hitto oli vakoillut tuntiamme.
      – Kassuhan sitä kailottaa tallituvassa kaikille, kuulemma kiljuitkin kentällä, Mikaela nauroi entistä enemmän.
      Stanan Kassu!

      Kävin vielä vuolaasti kiittämässä nuorta naista opettavaisesta tunnista. Olivia sanoi pitävänsä mielellään lisääkin tunteja Väiskille, ruunan työskentelyä oli kuulemma kiva seurata. Kehui tummanrautiasta hyvätuuliseksi höppänäksi, jolla oli oppimisen into tallella.
      – Kuule Niko, mun mielestä sun pitäisi kysellä Aleksiltakin tunteja, voisit vaikka kokeilla tallin muita hevosia, Olivia ehdotti. Hetken mietittyäni totesin, että no miksikäs ei, ja pian nainen veti minut Aleksin puheille.
      – Joo-o, torstaina olisi siulle sopiva ryhmä, siellä on sellainen sekalainen sakki. On kokeneempaa tätiä ja nuorempaa varsin taitavaa ratsastajaa, mies esitelmöi ja osoitti kuulakärkikynällä listaa. – Se on semmonen yleistunti, monipuolinen sisältö sellaista korkeintaan helppoa beetä ja esteitä jotain 50cm.
      – No juu käy mulle, kunhan saan osallistua sinne omalla hevosella, vaadin totisena Aleksilta.
      – Absolut, absolut! Tule vaan Väiskillä pelipaikalle, voit koittaa tuntihevosia kun haluat, mies tokaisi iloisesti ja läimäytti muistikirjansa kiinni.
      – Ensi viikon torstaina siis – ja kuudelta! Harjotellaan vähän siirtymisiä ja sen sellaista, Aleksi muistutti vielä ovelta ennen kuin katosi näkyvistä.

      Seela palasi pää punaisena ratsastustunneilta, ja ihmettelin ääneen tytön ärtynyttä olemusta. Tyttö vilkaisi kaltereiden läpi minua kyllästyneen näköisenä, kunnes hämmentyneen naamani takia pyysi etusormellaan lähemmäs.
      – No? Kysyin tytöltä hieman huolestuneena ja työnsin terävän mallisen nenäni kaltereiden välistä ja nappasin kalterit molempiin nyrkkeihin. Sillain kuin lapset ottaa pinnasängystäkin kiinni. Seela tuijotti minua ilmeettömänä pitkään, kunnes räjähti sitten nauramaan makeasti.
      – Sä näytät tyhmältä tossa, tyttö nauroi.
      – Mikä vika mun naamassa on, kysyin muka loukkaantuneena. Seela nauroi vain enemmän, kunnes vakavoitui sitten päätään pudistaen.
      – Että mä välillä väsyn noihin tuntiratsastajiin. Taas multa kysyttiin, että saako Mellillä tulla viikonloppuna ratsastamaan. Kuulen tota inttämistä joka päivä, ja yleensä mä vaan ohitan sen olkia kohauttamalla. Kun enhän mä voi antaa Melliä tosta vaan jonkun käyttöön, enkä haluakaan. Tuli ihan kunnon riita, se lähti äsken ovet paukkuen maneesilta.
      – Aijaa, murjaisin. En osannut muutakaan sanoa, vaikka ymmärsin tyttöä hyvin (olisin todennäköisesti jo haistattanut tuntilaiselle pitkät) ja toivoin, että ratsastajat lopettaisivat pian tuon mankumisen. Olihan tota jatkunut jo pitkään, mutta samasta ongelmasta tuntui kärsivän jokunen muukin, kuten Nio. Mellistä on kuitenkin tapeltu verisesti, se oli todella suosittu ponityttöjen keskuudessa ja kaikki halusivat sen tuntiratsukseen.
      – Ja äsken, kun kävelin takaisin talliin Mellin kanssa, sain viestin jostain numerosta, Seela kertoi selkeästi kiukkuisena.
      – Mitä siinä luki? Utelin, luonnollisestikin.
      – No haukkui vaan ja uhkasi valittaa Aleksille, Seela sanoi ääni kiukusta täristen.
      – No senkus valittaa, tekee itestään vaan idiootin. Mitä se muka valittaisi, hei, Mellin hoitaja ei päästä minua liikuttamaan tammaa viikonloppuisin, tee asialle jotain, manguin tyttömäisellä äänellä. Seelalta pääsi pieni naurahdus, onneksi.
      – Mun puolesta se voisi tunkea päänsä hanuriinsa ja ulostaa sen ulos, jatkoin tuntilaisen haukkumista. Tosin hiukan rumempia sanoja käyttäen.

      Kassu oli menossa ratsastamaan Atella, ja me Seelan kanssa luvattiin tulla katsomoon huutosakiksi. Kassu iski kypärän päähänsä ja lauloi sujuvasti Danza Kuduroa.
      – Oon entisessä elämässäni ollut latina, Kassu murjaisi ja alkoi vatkata lantiotaan. Räjähdimme Seelan kanssa nauramaan, ja räkätinkin pian maha kippurassa lattialla.
      – Mikä vetun latina, sain nauramiseltani sanottua.
      – Latina tarkoittaa espanjaa äidinkielenä puhuvaa naispuolista henkilöä, Seela korjasi nauraen. – Latino on miespuolisesta henkilöstä käytettävä termi.
      – Kävin espanjasta pari kurssia ni jäi jotain päähän, poika virnisti.
      – Niinku esimerkiks joku kivikautinen biisi? Piikittelin.
      – No osaatko ite sanaakaan? Kassu vettuili ja lähti taluttamaan Attea kentälle.

      La mano arriba, cintura sola
      DA MEDIA VUELTAAA, Danza Kudurooo.

      Kassun espanjankieliset lyriikat kaikuivat kimeänä kentän yläpuolella kuin jollain kirkkokuoron pojalla. Me Seelan kanssa repeilimme katsomossa pojan pelleilyille. Hallavan pihalla kulki jotain tuntilaisia edes takaisin, ja jokainen heistä vilkuili kentän suuntaan uteliaan näköisinä.
      – Mua vähän hävettää, Seela hihitti peittäen kasvonsa käsiin.
      – Kieltämättä vähän cringe, yhdyin mukaan.
      Kassua ei hävettänyt sitten hiukkaakaan. Pojan hevonen sen sijaan näytti siltä, kuin toivoisi jonkun virtahevon hyökkäävän puskista ja nielaisevan sen kokonaan.
      – Descontrola tus caderas SEXYY, kuului pojan ulvonta kovaa, kun tämä ponkaisi ratsaille.
      – Ei jumalauta mä en kestä tätä, tokaisin ja käänsin katseeni taivaalle. Seela kikatti entistä enemmän, ja kentän laidalle tuli muuta porukkaa tuijottamaan McKassun live-konserttia.
      Kassu rauhottui yleisön huomattuaan ja enää jammaili hieman itekseen. Ponitytöt toisella puolella kenttää nojailivat aitaan ja supattelivat keskenään.

      Äm cee Kassu verrytteli huolella Aten kanssa. Iäkkäällä hevosella pitikin olla tarkkana lämmittelyjen ja jäähdyttelyjen kanssa, etteivät valmiiksi kankeat paikat jäykistyisi entisestään.
      – Atte on just ihan Kassulle sopiva hevonen, Seela hymyili.
      – Joo, hyvä rauhallinen ratsu tollaselle hulivilille, totesin. Ihan tosi, Kassu ja Atte sopivat yhteen. Ruunalla oli paljon kokemusta ja se antoi virheitä anteeksi – täydellinen hevonen omistamista harjoittelevalle nuorukaiselle.
      – Sääli, että Atte lähtee pian takaisin Mimmille, Seela sanoi.
      – Nii-i. Elokuu tulee ihan liian nopeasti huokaisin. Atte oli loistava karsinanaapuri Väiskille, ja hyvä rento maastokaveri, joka näytti ettei maassa lepattava roska hyökkää kimppuun, tai etteivät puut kaadu päälle tuulisella säällä.
      – Ehkä Kassulle tulee joku uusi heppa. Tai sitten se jatkaa Aten ylläpitämistä vielä hetken, mietin ja seurasin katseellani voltille kääntyvää rautiasta.
      – Kuinka niin? Seela kysyi ja katsahti minua päin.
      – Se puheli kerran vähän siihen malliin, että sillä oli joku plääni. Mut en tiiä mikä, vastasin olkiani kohauttaen.

      Höpötimme Seelan kanssa jatkuvasti, pääsimme hyvin juttuun kun olimme kahdestaan. Porukassa ollessamme ei päässyt ihan niin avoimesti keskustelemaan.
      – Ootko sä jossain koulussa vielä? Kysyin tytöltä yrittäen saada uutta keskustelua kuolleen tilalle.
      – Joo, musta tulee lähihoitaja kaksoistutkinnolla, Seela vastasi lyhyesti ja kääntyi hymyilemään minua päin. – Entä sä?
      – Aaa eei, valmistuin viime vuonna. Sähkäriksi siis. Oon nyt ollut töissä ahtaajana ja silloin tällöin teen pari keikkaa, vastasin tytölle. – Työkeikkaa siis, oman alan hommia.
      – Joo ymmärsin, tyttö mulkaisi minua ja virnisti.
      – Mut oon nyt perustamassa omaa yritystä, nyt kun oon jo jonkin aikaa tehnyt sähköhommiakin niin on kertynyt tota asiakaskuntaa, paljastin tytölle, joka kohotti kulmiansa ja tokaisi yllättyneenä aijaa.
      – Et oo koskaan miettinyt mitään hevosalaa? Seela kysyi. – Kun teillähän on ravitalli.
      – Nojoo oon sitäkin miettinyt. Ku joskus kun porukat jää eläkkeelle ni ne varmaan haluaa et mä jatkaisin tilan pyörittämistä. Ku Linneaa ei oikeen ravihommat tai hevoset ylipäätänsä kiinnosta, vuodatin.
      – Linnea?
      – Mun isosisko. Se opiskelee nyt kauppakorkeessa, siitä tulee kai pankkiiri niinku äidistäkin.
      – Okei. Onks sulla muita sisaruksia?
      – On mulla Tomi, tai siis nuorempi veli. Se on ihan pöljä ja karaa mun ja Linnean vanhalla mopoautolla pitkin kyliä. Entä onks sulla?
      – On isosisko joo, Pihla.

      Seelan perheestä selvisi jotain pientä, ja Seelan söpö naapurintyttö -imago sen kuin kasvoi. Tyttö tuli ihan tavallisesta, tiivishenkisestä ja ennen kaikkea normaalista perheestä. Oma perheeni tuntui sekaiselta ja kaikelta muulta kuin normaalilta Seelan perheeseen verrattuna. Perheeni elämä oli ravitallissa tiukasti kiinni. Meidän tiuhaan tahtiin vaihtuva henkilökunta oli myös perhettäni, lounastin usein hoitajien kanssa ja välillä hevosten omistajat tulivat meille illalliselle juhlimaan voittoa. Meidän kotona oli aina sekamelska, hirveästi hommia ja pitkiä kisamatkoja.
      – Aika mielenkiintoista, Seela tokaisi väliin ja vaikutti aidosti kiinnostuneelta. Hymähdin tytölle vastaukseksi ja kiinnitin taas huomiota Atteen ja Kassuun. Ratsukko laukkasi harmonisesti ympyrällä kuin oppikirjoissa, Atte pyöreässä muodossa ja Kassu ryhdikkäästi selässä. Harmonia kuitenkin rikkoutui hetkeksi, Kassu alkoi yskiä.
      – Pölystä, selitti poika pyyhällettyään katsomon ohi. Oli todellakin tomuista ja rutikuivaa! Edellinen kaatosade ei ollut auttanut yhtään, kaikki valui vain vesistöihin jättäen maan aavikoitumaan. Kuumuus ajoi meidät hevosinemme päivittäin uimaan, ja itseasiassa kävimme rannalla viimeksi eilen Kassun, Seelan ja Nion kanssa.

      Atte meni reipasta käyntiä eteenpäin. Ruunan rotu oli tullut minulle yllätyksenä, muistan kuinka Kassu esitelmöi sen joksikin gelderjokuksi. Sen verran olin asiasta ottanut selvää, että se on lämminverinen ratsuhevonen ja tulee Hollannista. Itse oli veikannut Attea saksalaiseksi puoliveriseksi, mikä nyt ei kovin kaukana ole.
      – Kassu on tosi sulonen, Seela naurahti kun katsoimme pojan ilmeilyä kentällä. – Onneksi ja sä Nio hyväksytte sen sellaisena kun se on.
      – Jaa hä? No totta hlvetissä! Huudahin hiukan närkästyneenä. Aloin miettimään, että missä valossa Seela mahtoi minut nähdä, mitä hän tuollakin tarkoitti. Olinko jotenkin loukannut jotain tallilla vai mistä tuo nyt tuli?
      – Siis kun Kassuhan pitää miehistä u know, Seela kuiskasi. Kurtistin kulmiani hieman yllättyneenä.
      – Älä vaan sano ettet tiennyt, Seela katsoi minua silmät suurina.
      – No en oikeestaan tienny, en oo ikinä kiinnittäny mitää huomiota semmoseen, totesin. – Toivottavasti kukaan ei luule mua nyt homoksi. Tai sit kaikkista pahinta olis se, jos Kassu luulee et tykkään siitä silleen, tai et se oliskin ihastunut muhun.
      – Eei älä huoli, ei se susta oo kiinnostunu, Seela sanoi rennosti. En oikein tiennyt olisiko minun pitänyt helpottua vaiko loukkaantua.
      – Ja se huomasi varmaan heti, että olet hetero, tyttö jatkoi.
      – Tietääkö Nio? Kysyin Seelalta.
      – En tiiä, luulisi että sen huomaa kaikki kun Kassu ei millään tavalla yritä peitellä, mut nyt kun tajusin miten pihalla säkin oot ni moni ei varmaankan tiedä, tyttö vastasi. – Mut älä mee mainostamaan sitä sit kaikille. Tiäks silleen huutamaan huutamaan et hei tiiäteks, meillä on tallissa homo.
      – En tietenkään, ei tulis mieleenkään. En sano kenellekään mitään.

      Kassu lopetteli ratsastustaan ja ohjasi hevosensa kaartoon. Poika vilkutti iloisesti ja me Seelan kanssa naurahdimme.
      – Toi on ihan pöljä, virnistin pojan suuntaan. Latinopoikamme lähti lompsimaan talleille päin ja huusi jotain suuntaamme, mutta jäimme Seelan kanssa vielä katsomoon.
      – Mä en voi vieläkään kyl uskoa et Kassu olis homo, miksen oo huomannu sitä, ihmettelin tytölle. – Siis ei sillä että mua haittaisi. Oikeesti. Mua vaan hävettää etten tajunnu sitä, oisin voinu käyttäytyä vähän erilaisesti.
      – Ootko ihan varma että se on homo? Kysyin heti perään.
      – Niin se ainakin joskus kertoi, tosin Kassun sanoissa oli vähän tulkinnanvaraa, Seela vastasi. – Mut Kassulla on selvästikin hauskaa sun kanssa, et ei sun käytöksessä mitään vikaa oo.
      – Mut pelkään et loukkaan sitä jotenkin. Tiäks mun homovitsit, tyttöjen arvostelua jii-än-ee, selitin Seelalle, jonka kasvoille nousi pieni hymy.
      – No eei, usko jo et sekin on ihan normaali poika, jolta löytyy huumorintajua. Se vaan pitää miehistä ja siinä se, Seela hymyili. – Mut mitä ihmeen tyttöjen arvostelupiiriä te oikeen pidätte?
      – Ööh, no ihan normaalia ihmisistä puhumista vaan, onnistuin sopertamaan ja raavin niskaani vaivautuneena. – Vähän niinku toimitaan erilaisten ihmisten viisaina kommentaattoreina.
      Seela repesi nauramaan, ja sanoi silmiään pyöritellen eli te haukutte muita ihmisiä.
      – No ei nyt mitenkään pahasti. Me ollaan täysin oikeutettuja siihen, kun me tiedostetaan se että mekin ollaan jonkun silmissä idiootteja, puolustin.
      – No just joo, tyttö nauroi.

      Kassu rapsutteli Attea ja kehui sen maasta taivaisiin. Atelta löytyi oma moottori ja se hallitsi oman kroppansa hyvin.
      – Sen kanssa on ollut tosi kivaa ja helppoa, Kassu huokaisi hieman haikeasti. Äkkiä minulle tuli surullinen olo Kassun puolesta, ei varmaan ole helppoa luopua hevosesta.
      – Tulee kyllä Attea ikävä. Meidän kaikkien tulee ikävä, varsinkin Väiskin, totesin. Seela nyökkäsi ja ojensi kätensä Aten haisteltavaksi. Ei nameja lainkaan, mutta joku hyvä tuoksu tytön kämmenistä selkeästi löytyi. Jätimme Aten seurustelemaan Väiskin kanssa, ja ruunat haistelivat jälleen kerran toisiaan kaltereiden läpi. Väiski oli jostain löytänyt pari heinänkortta, ja mupelsi niitä aivan Aten turvan edessä. Ovela Atte nappasi töröttävän heinänkorren hampaidensa väliin, ja nyhtäisi sen pois Väiskin suusta.
      – Törkeetä! Huudahdin tämän huomattuani ja osoitin hevosia. – Syö nyt kaverinkin eväät.
      Suuntasimme koko konkkaronkka tallitupaan, missä minä ja Kassu laitoimme kahvia ja teevettä tulemaan. Tallituvassa istuskeli lattialla jotain tuntiratsastajia, ja tytöt olivat kokoontuneet pistorasian ympärille lataakseen kännyköitään.
      – Typerän näköstä, tulla nyt tallille vaan lataamaan kännyköitä, kumarruin kuiskamaan Kassulle ja Seelalle, ja me kaikki vilkaisimme ensin tyttöjä ja sitten virnistimme toisillemme.

      30.07.2018 – UITTORETKELLÄ
      Image and video hosting by TinyPic

      07.09.2018 – SYKSY SAAPUU HALLAVAAN
      Väiski ja sen tammakaverit kököttivät iltapäiväauringossa päät vastatusten. Molly näytti pulskahkolta ponilta pattipolvisen Väiskin rinnalla, ja Halla kolmantena sädehti auringonvalossa (kimo hevonen heijasti aika hyvin!) saaden minut siristelemään silmiäni.
      Syksy oli kiireistä aikaa. Olin ravannut yritysneuvonnassa ja sopinut lukuisia tapaamisia omaan yritykseeni liittyen. Tuntui hassulta sanoa olevansa yrittäjä, ja aika moni vastaantulija vilkaisi päälleni ”ai sinä vai” -ilmeellä. Mutta ennemmin työskentelin sähkärinä omassa firmassa kuin jonkun muun, siinä saa ja pitää päättää kaikista asioista itse. Asiakkaan ehdoilla siis.
      Havahduin puheensorinaan tallin suunnalta. Kaksi tyttöä paineli maneesille päin, mahtoiko siellä olla jotain ohjelmaa. Väiski puhalsi surumielisenä sieraimistaan. Se ei ollut aivan oma itsensä sitten Aten lähdön jälkeen, vaan se kökötti usein paikoillaan ja reagoi pieniinkin rasahduksiin siinä toivossa, että Atte ykskaks tupsahtaisi nurkan takaa. Tai sitten ruuna oli masentunut minun takiani. Vietin Väiskin kanssa vähemmän aikaa kun yleensä. Liikuttelin sitä yleensä vain aamuisin, jonka jälkeen Väiski vietti päivät yksin muiden lähtiessä tunnille tai maastoon.
      – Sori kamu, mutisin ruunalle kun se tuli rapsuteltavaksi. Väiski hamusi käsivarsiani ja tunsin sen lämpimän hengityksen ihollani.

      Vein Väiskin talliin, missä oli tyyntä ja hiljaista. Ei ollut Attea enää hörisemässä iloisesti jokaiselle vastaantulijalle. Aten lähdön jälkeen talliin oli toki tullut pari uutta hevosta; suokki ja… joku poni. Okei okei, tunnustan, hevosrodut ei edelleenkään kuulunut vahvuuksiini. Mutta poni oli varsin sirokokoinen ja nätin värinen. Suljin Väiskin karsinaansa ja hiippailin lähemmäs kohti uuden ponin karsinaa. Karsinassa oli paperilappu, joka paljasti uuden asukin Mimmi nimiseksi.
      – Welsh aa? Mikä on welsh aa? Hämmästelin ääneen voikon ponin rotua. Ikinä kuullutkaan!
      – Welsh-poni A-sektio, kuului Kassun naurava ääni takavasemmalta. Vilkaisin hieman sivulle ja sieltähän se vaaleapäinen poika tepasteli lähemmäs.
      – Jännä rotu, virnistin ja osoitin lappua. Kassu virnisti hieman huvittuneen näköisenä ja alkoi kertoa jotain uudesta ponista ja sen omistajasta. Mimmi kuului kuulemma jollekin pojalle, Mirolle.
      – Joo ja tuon Eetun omistaa joku tyttö, en vaan muista sen nimee, Kassu kertoi ja hieroi leukaansa mietteliäänä.
      – Onko sulla alkanu kasvaa parta? Huudahdin ja aloin tihrustaa tarkemmin pojan leukaa.
      – Jotain villaa pukkaa, Kassu totesi ja nosti leukaansa ylemmäs.
      – No niimpä näkyy, sustahan on tullut mies! Tokaisin ja samassa Eetun karsinasta kuului ääntä oven avaamisen seurauksena. Puten karsinasta pelmahti esiin lyhyehkö punapää, joka hieman ihmeissään (ja naureskellen) tuijotti minua ja Kassua.

      – Öö moi, tyttö moikkasi ja naurahti heti perään.
      – Mooi, me moikattiin Kassun kanssa yhtä aikaa ja virnistettiin koko naaman leveydellä. Oliko punapää kuunnellut meitä Eetun karsinassa koko tämän ajan?
      – Mä oon Niko ja täs on Kassu ja sen partakarva, esittelin virnistäen ja osoitin pojan leukaa. Punapää alkoi nauramaan kovaäänisesti, esitteli itsensä Hennaksi ja lähti sitten kiireellä kohti tallitupaa höpöttäen jotain satulasaippuoista sun muista.
      – Me säikytettiin se pois, vitsailin Kassulle pettyneellä äänensävyllä.
      – No varmaan kun puhutaan täällä karvoista, Kassu mutisi ja aloimme räkättää yhteen ääneen.
      – Missä Seela on? Utelin pojalta, joka kohautti olkiaan.
      – Emmä tiiä ku en käyny tallituvassa lainkaan, poika totesi potkaisi mutapaakkua käytävällä. Rupattelin Kassun kanssa jonkin aikaa kuulumisia, puhuimme Atesta ja väittelimme tuttuun tapaamme turhista asioista.
      – Ääh mun on pakko lakasta tää käytävä, heppojen kaviot kerää nyt ihan hirveesti kaikkea roinaa, Kassu totesi ja lähti etsimään talikkoa.
      – Koita pärjäillä, virnistin pojan perään kun lähdin etsimään Seelaa muualta tallista.
      Melli ainakin oli karsinassaan, joten Seela oli varmasti tallissa. Tallustelin tallitupaa kohti, mistä kuului pientä jutustelua, ja lähemmäs päästyäni tunnistin äänet Seelan ja Hennan ääniksi. Työnsin pääni huoneeseen, jolloin pöydän äärellä istuva punapää nosti kätensä ylös ja kiljaisi ”moi taas”.
      – Moro, vastasin ja nostin kättä ylös. Seela nojaili leppoisan näköisesti sohvalla, nosti katseensa ylös ja kohotti toista kulmaansa katsoen minua hieman epäilevästi.
      – Moi, sanoin tytölle ja kumarruin sohvan selkänojan ylle. – Mitäs täällä juorutaan?

      – Kaikkea maan ja taivaan väliltä, Seela mutisi ja väläytti pienen hymyn perään. Höpötin Seelalle jotain Väiskin hypyttämisestä, mutta jaloissani kiehnäävä kissa vei huomioni täysin ja puheeni muuttui pelkäksi muminaksi. Laskeuduin lattian tasolle seurustelemaan katin kanssa, jolloin Seelan pää tuli esille selkänojan yli.
      – Ni mitä sä sanoit hyppäämisestä? Seela kysyi.
      – Hä?
      – Sulla jäi juttu kesken.
      – Aaa, joo. Miettisin vähän jos kokeilisi sillä vähän esteitä, kun en oo hypännyt sillä melkein vuoteen, jatkoin. – Vai haluatko maastoon?
      Seela mutristi huuliaan mietteliäänä, mutta lopulta esteet veivät voiton. Viime maastoreissusta oli tosin aikaa. Ja tarkoitan nyt sellaisia maastoreissuja, kun sai mennä Seelan kanssa kahdestaan ja jutella rauhassa.
      – Pitäiskö lähteä jo varustamaan? Seela kysäisi pienen juttu tuokion jälkeen, jolloin suuntasimme satulahuoneeseen.

      Seela suuntasi Mellin satula kädessään tuntihevosten puolelle, ja tuijottelin hetken aikaa tytön poninhännän perään. Seela oli viime aikoina vaikuttanut hieman hermostuneelta, mutten kehdannut kysyäkään että onko jokin hullusti. Jos tytöllä oli vaikka ne. Silloin ei parane ärsyttää tai hyppiä vastakkaisen sukupuolen nenille!
      – Koittaa siinä sit ymmärtää naisia, supisin Väiskille kun harjasin sen päätä. Väiski maiskutteli viimeistä heinänkortta suussaan, se ei tajunnut mistään mitään, vaikka kuunteli innoissaan höpinöitäni. Sivelin ruunan kaulaa, kunnes vilkaisin kelloa. Kymmentä yli kolme. Seelalla tuskin menisi kauaa varustamisessa, joten nappasin kaviokoukun ja aloin puhdistaa ruunan kavioita pikapikaa. Väiskin jättikavioissa oli ollut popot koko kesän ajan. Kerran siltä oli yksi kenkä osittain irronnut, joten kiskaisin kengän irti ja laitoin jemmaan kengittäjää varten. Se vaan, että kengittäjän saavuttua hevosenkenkä oli mystisesti hävinnyt taivaan tuuliin. Tyypillsitä tuuriani.

      Väiski sai kauneushoidon jälkeen pintelit jalkaansa, satulan selkäänsä ja lopulta suitset päähän. Ruuna näytti oikeastaan ihan ratsulta vihreissä pinteleissään ja huovassaan.
      – Ootko valmis? Seela tuli kysymään. Tyttö piteli kädessään kypäräänsä ja toisella kädellä keikkui minun kypäräni.
      – Melkeen joo, kiitti, virnistin brunetelle ja nappasin lakkini päästäni. Laskin lakin Seelan päähän, enkä voinut estää pientä naurunpyrähdystä, kun tyttö hukkui liian iso lakin alle.
      – Tarviit pari numeroo pienemmän lätsän, naureskelin Seelalle ja erotin lipan alta ainoastaan hymyn. Seela oli oikeasti tosi söpö, sellainen lyhyt ja pienikokoinen tyttö, jolla oli kaunis hymy. Ja kiva nauru. Napsautin kypäräni kiinni ja pelastin Seelan lakin alta.
      – Eiköhän mennä kentälle, totesin ja ripustin lätsän karsinan edessä olevaan koukkuun.

      Kenttä oli tyhjä (jes!), ainoastaan kolmet puomit kököttivät keskihalkaisijan vieressä. Seela ja Melli tutkailivat kentän pohjaa, kun itse tuskailin Väiskin satulavyön kanssa. Ruuna oli laitumella ollessaan laihtunut pikkaisen, mikä oli joidenkin lämppärien ongelma. Väiski sai ruokaa kuitenkin tuttuun tapaansa, mutta tuoreruoka ja laitumella kirmaaminen sai sen hoikistumaan. Pienen painon notkahduksen jälkeen Aleksi suositteli jotain pellettejä, mitkä saivat hevosen ”lihoamaan silmissä”. No niinhän Väiski lihoikin, ja nyt kesälaitumien päätyttyä ruuna paisui uusiin mittoihin.
      – Melli taas vähän pyöristyi laitumella, Seela naurahti ja tökki lempeästi tamman pömppistä.
      – Ehkä se odottaa vauvaa, pilailin ja tein käsilläni isoa mahaa itselleni.
      Punttasin Seelan ensimmäisenä selkään, jonka jälkeen minä pitkine koipineni loikkasin Väiskin selkään. Ruuna ampaisi heti Mellin perään ja manasin hevoseni hätäisyyttä. Väiski ei koskaan malttanut odottaa, että pääsisin kunnolla selkään, vaan ruuna lähti liikkeelle heti kun toinen jalkani irtosi maasta. Väiski oli kuitenkin pohjimmiltaan kiltti poika, ja se pysähtyi yleensä kolmannen askeleen jälkeen odottamaan.
      – Ärsyttävä tyyli, vähän ku etit vielä bussista paikkaa mutta kuski päättääkin lähteä, kiukkusin Seelalle, joka naurahti vastaukseksi.

      Otimme alkuraveja molempiin suuntiin, jonka jälkeen ravasimme peräkanaa puomien yli. Melli meni puomista tottuneesti, Väiski askelsi typerän näköisesti, mutta yli meni kumminkin! Puomit tekivät Väiskille hyvää, se joutui oikeasti pohtimaan miten käyttää kroppaansa päästäkseen kunnialla yli. Puomien jälkeen hyppäsin Väiskin selästä alas ja aloin kasaamaan kahta matalaa estettä. Ruuna seurasi perässäni vapaana, sen pienissä aivoissa ei varmaan käynyt ajatuskaan siitä, että kukaan ei pitäisi ohjista kiinni. Ristikon ja pienen pystyn kohoessa kentän keskelle, nousin takaisin ratsaille ja aloin uudestaan verrytellä ruunaa. Väiski oli hyvin kuulolla, tosin se oli hieman ylivirittynyt ja koko paketti tuntui räjähdysherkältä. Seela ylitti Mellin kanssa jo esteet ja hymyili ohi laukatessaan kannustavasti. Harmitti hiukan, että Seela joutui kärsimään minun ja pattipolvisen ravurini amatöörimaisesta seurasta. Tyttö voisi ihan hyvin hyppiä haastavampaa rataa, mutta minkäs teet kun treenipartnerinasi on ravihevonen. Kokosin Väiskin ohjia tiukemmin käsiini, ja ohjasin ruunan ristikkoa kohti. Ruuna puoliksi hyppäsi ja puoliksi laukkasi esteen yli, ihan liian helppoa.
      – Mä odotin että se olis juossu ohi! Huudahdin Seelalle yllättyneenä. – Oli vähän epävarma kutina kun se kyttäsi tota estettä.
      – No ehkä puomien väri ei oo mieleen, tyttö virnisti ja osoitti ristikossa koristelevia pinkkikeltamustia puomeja.
      – Kieltämättä vähän erikoiset värit, nauroin takaisin. – Onks nää ne Aleksin tilaamat design-puomit?
      – Joo noi on just ne!

      Väiski meni pystyesteenkin yli kuin vettä vaan, tosin ehkä hieman erikoisella hyppytyylillä. Hyppäsin kahden esteen ratamme vielä toisinpäin, mikä myös meni Väiskiltä ihan helposti. Kentän pohja oli aamusateen jäljiltä hieman vetinen, sillä kuiva maa ei ollut imenyt sadevettä kunnolla. Kurapisarat vain lentelivät Väiskin kaasuttaessa nelitahtista laukkaansa. Ruunalla oli hirveä hinku esteille ja sitä sai tosissaan pidätellä ettei se suin päin sukeltaisi esteelle.
      – Mä luulen et jätän tän tähän vielä kun Väiskillä on kivaa, huudahdin Seelalle joka ravaili Mellin kanssa pääty-ympyrää.
      – Joo kannattaa, Seela vastasi ja ohjasi Mellin Väiskin lähelle.
      – Se tuntuu aika hyvältä ratsastaa, mutta se kaahottaminen tarttis saada pois. Ja se sekoaa välillä askeleissa ja unohtaa että mäkin olen kyydissä. Väiski innostuu ihan liikaa esteistä! Raportoin tunnelmiani tämän päivän esteistä. Seela naurahti ja myötäili fiilistäni.
      – Et haluais muuten kokeilla Väiskiä? Ehdotin tytölle. Seelan ilme muuttui nauravasta hieman hämmentyneeksi, eikä tyttö selkeästikään osannut odottaa kysymystä.
      – Mmm, no, Seela sai sanottua.
      – Voisit nyt ottaa loppuraveja? Mä vaikka taluttelen Melliä sinä aikana, hymyilin tytölle, joka sitten nyökkäsi ja laskeutui ratsunsa selästä.

      Pidin käsissäni sekä Väiskin, että Mellin ohjaksia. Seela juoksi hakemaan jakkaraa portin vierestä, olihan Väiskillä säkää kuitenkin 170cm. Tyttö sai ponnistettua itsensä ruunan selkään, ja itse pidin huolen ettei Väiski ottaisi totuttuun tapaansa varaslähtöä.
      – Hui kun ollaan ylhäällä! Seela hihkaisi ja nauroi perään. Seela näytti todella pieneltä istuessaan Väinön selässä. Tytöllä oli todella pienet ja lyhyet jalatkin, etteivät jalustinhihnojen reiät riittäneet.
      – Pitäisi hommata Väiskille toiset jalustinhihnat, jos vaikka joku pienempi joskus eksyy sen selkään, virnistin tytölle. – Oon vähän miettinyt jos sille ottaisi hoitajan. Mut ehkä joskus myöhemmin.
      – Ai, Seela totesi hieman yllättyneenä kun keräsi käsiinsä Väiskin ohjia. Tyttö antoi hevoselle luvan lähteä eteenpäin, jolloin Väiski lähti reippaasti kentän uraa kohti. Rapsutin Melliä harjan alta ja talutin pientä tammaa lämminverisen perässä. Seela ratsasti löysin ohjin, ja kaksikko eteni reippaassa tahdissa mutta rennosti.
      – Voit koittaa sillä ravia jos haluut! Kannattaa pitää nuo pitkät ohjat niin se ei lähdet kaahottamaan, ohjeistin tyttöä. – Se pysähtyy kyllä sitten kun lakkaat myötäämästä.
      Väiski ampaisi raviin (huom. ei kiitoravi!) ja katselin, kuinka Seela keskittyneesti tuijotti ruunan korvien yli. Väiski piti päätään ylhäällä, vaikka ohjat lerpattivatkin vapaina, mutta sitä selvästi hämmensi uusi ratsastaja selässä.
      – Mutta teillä menee oikeesti hyvin, se on tosi rauhallinen nyt, kehuin tytölle, joka irvisti leikkisästi.

      Seela lakkasi keventämästä jolloin Väiski hidasti käyntiin.
      – Apua mikä kulttuurishokki! Seela nauroi tummanrautiaan selässä. – En tiennytkään että Väiski on näin herkkä istunnalle, ja suustaan kanssa. Ja muutenkin aika erilainen ratsastaa…
      – Arvaa vaan miltä musta tuntuu aina sen jälkeen kun on ratsastanut Hallavan hevosilla, nauroin tytölle ja tulin rapsuttamaan ruunan turpaa.
      – Ihan hirvee ravi, en päässyt yhtään mukaan, Seela totesi nauraen.
      – No äläs nyt, musta toi meni tosi hyvin ekaksi kerraksi, viristin tytölle.
      Seela ja Väiski lähtivät taas kiertämään kentän uraa pitkin ohjin. Tulin perässä ruunikon ratsuponin kanssa, joka silloin tällöin pärskähteli leppoisasti. Melli oli ihan Seelan näköinen, pieni ja söpö. Tyttö sopi ponin kanssa hyvin yhteen, ja heillä toimi yhteistyö saumattomasti.
      Käveltyämme hetken aikaa siivosimme kentältä esteet pois, kun Alana saapui Lassen kanssa kentän portille.
      – Hei älkää kerätkö niitä! Me tullaan Lassen kanssa hyppäämään, Alana kiljahti aidan toiselta puolelta juuri, kun raahasin viimeistä tolppaa kentältä pois.
      – No ehdittiin jo kerätä… Mut tossahan ne on käden ulottuvilla, vinkkasin blondille ja osoitin puomikasaa.

      Väiski kerkesi hikeentyä mukavasti esteitä hypellessä, ja ruuna oli lähestulkoon mustan värinen kastuessaan. Ainoastaan sen harja oli latvoista punertavan oranssi, mikä tyveä kohti mentäessä muuttui aina tummemaksi ja tummemmaksi.
      – Tiesitkö Väiski että sä oot harvinaisen nätti hevonen! Kehaisin ruunalle ylpeänä. Siitä tulisi hyvä kilpahevonen jonakin päivänä. Tai kunnon ravuri, derby-voittaja ehkäpä. Harjasin tarmokkaasti iloista ruunaani, joka hamusi samalla paidan helmaani. Väiski oli aina hyväntuulinen, sillä ei ikinä ollut känkkäränkkäpäiviä. Ruunalle ei olisi vaikeaa löytää hoitajaa, ainakin kuvittelin niin. Sehän oli kuin iso koiranpentu, kiltti kuin mikä ja miellyttämisen haluinen. Se oli ainoastaan vaikea ratsastaa. Sen selkään uskalsi kyllä päästää melkein kenet vaan, kyllähän se osaa ihmistä kuskata, mutta jos siltä alkaa vaatia jotain köpöttelyä vaativampaa menee homma hikiseksi.
      Suljin Väiski karsinan ja kävin viemässä kaikki tavarani karsinan edustalta pois. Samalla kävin hakemassa ruunalle palan leipää, jonka nakkasin otuksen ruokakuppiin. Väiski jäi tyytyväisesti rouskuttelemaan talliin, kun itse lähdin vielä käymään tallituvassa.

      Tallitupaan oli kokoontunut Mikaela, Sora ja Nio. Moikkasin kaikkia ja pian ovelle tupsahti Seela.
      – Ottaako kukaan kahvia? Tai teetä? Utelin porukalta ja kohotin kahvipannua ylös. Osa porukasta kannatti kahvia ja loput meinasivat ottaa teetä ja kaakaota, joten keitin viisi kupillista kahvia. Kyllä ovelle kuitenkin pian tupsahtaisi joku, joka myös haluaisi kahvia. Istuduimme sohvalle Seelan kanssa ja aloin kertoa kaikille Seelan kokeilleen Väiskiä.
      – …ja meni muuten ihan hyvin! Väiski ainakin oli tosi rauhallinen, selostin päivän tapahtumia. Nio selitti käyneensä Soran kanssa tänään maastossa, missä olivat nähneet jonkun kolmannen ratsukon.
      – Joku siellä meni jonkun ehkä ruunikon hevosen kanssa, en oo ihan varmaa. Mut en tiiä kuka oli. Ei mun mielestä ainakaan ketään täältä, Nio kertoi mietteliäänä. Sadepisarat alkoivat ropista tallituvan ikkunaan Soran ja Nion selittäessä ratsastajan hävinneen jonnekin, eivätkä kaksikko kuulemma nähneet jälkeäkään ratsukosta.
      – Jos te vain näitte omianne, pilkkasin leikilläni.
      – Niin no voi olla, Nio totesi ja kohotti kulmiaan. – Mut silti oli aika kriipiä, koska hepatkin alko hirnua.
      Kuuntelin Nioa ja Soraa nyt hiukan vakavemmin. Vilkaisin oikealla puolellani istuvaa Seelaa hieman huolestuneena, jolloin tyttö teki kasvoilleen järkyttyneen ilmeen. Hallavan syksy lähtikin mystisesti käyntiin.

      12.09.2018 – MYSTEERIRATSUKKO
      Kummitushevonen. Sellainen kuulemma pyöri Hallavan lähistöllä. Höpöhöpö ja lehmät lentävät, sanon minä! Väiski seisoi käytävällä köytettynä, koppakärryt perässään. Ruunalla oli taas vuorossa ravitreenit. Treenasin Väiskiä yleensä kaksi kertaa viikossa kärryillä, loput viikosta käytin ratsastamiseen. Välillä oli toki viikkoja, jolloin ruunalla oli lähestulkoon pelkästään ravitreenejä ja välillä ratsuhommia. Ei se niin millintarkkaa hommaa ollut.
      Seela seisoi taaempana pitäen käsissään pientä pussia. Brunette paljasti leiponeensa eilen omena/puolukka-muffinsseja – nam!
      – Saat täältä viisi, tyttö hymyili ja raotti pussia sen verran, että saatoin haistaa sen sisällön.
      – Viisi? Jösses! Kyllä voin syödä vaikka koko pussinkin, virnistin Seelalle ja kiristin viimeisen kerran Väiskin valjaita. Käytävälle tepasteli paikalle myöskin Miro, tuo iloinen punaposkinen poika, joka omisti kullanhohtoisen welsh aa:n. Mymmeli hörisi pojanklopille tervehdykseksi, ja pian käytävälle saapui Miron lisäksi hänen isänsäkin. Miron isä tervehti minua poikansa puolesta ja jäi rapsuttelemaan Väiskiä ja juttelemaan minulle ja Seelalle.
      – Välillä tuntuu ettei poika ajattelekaan mitään muuta kuin hevosia, Miron isä Kristian Malmstén naureskeli ja tarrasi hevostani alahuulesta. Väiski tuli hyvin juttuun Kristianin kanssa ja ne nahistelivat keskenään samalla kun juttelimme niitä näitä.

      – Me ollaan vähän kärryttelemään menossa. Seela tulee kartturiksi, tokaisin ja osoitin peukalollani olkani yli tyttöä.
      – Jaaha, onkos ravikisoja luvassa? Miron isä uteli ja pyyhki Väiskin kuolaa housuihinsa.
      – No onhan tuolla muutama sopiva lähtö… mut mihinkään en oo Väinöä ilmoittanut, kun meillä on ens kuussa koulukisatkin. Vaahterapolussa, hymyilin kujeilevasti ja painoin kypärän päähäni.
      – Juujuu, no meidänkin muksu on siellä toisessa luokassa, Kristian tokaisi ja nyökkäsi poikansa suuntaan. Toivotimme Seelan kanssa Mirolle (ja tämän isälle) hyviä harjoitteluhetkiä, ennen kuin lähdimme taluttamaan Väiskiä pihalle.
      Pihalla oli tuttuun tapaan muutamia heppatyttöjä, jotka muuten vaan tulivat katselemaan tallin touhuja. Likat jäivät tuijottelemaan Väiskin perään, kun valjakkomme suuntasi peltoja päin. Olihan Väiski kärryissä vielä uusi näky, aika harvoin Hallavassa kukaan ajeli hevosella. Paitsi minä. Ja toisinaan Mikaela.
      – Joku mehu- tai vesipullo olis ollut kiva, Seela harmitteli, kun tajusi unohtaneena juomat.
      – No ei se mitään, ainakin meillä on muffinsseja, virnistin tytölle. Koppakärryissä oli kyydissä minun ja Seelan lisäksi muffinssit, sekä viltti, jonka päällä istuskelimme. Väiski haisteli hajuja innokaasti ja se askelsi iloa ja intoa täynnä eteenpäin. Ruuna oli taas kuin mikäkin päiväsäde, iloinen ja vähän höppänä.

      Etenimme tasaiseen tahtiin metsätielle päin, missä Väiskiltä uskalsi pyytää vähän kovempaa vauhtia. Ruuna saisi hieman painoharjoitusta, kun menimme kaksipäisellä pehmeäpohjaisella metsätiellä. Vesilätäköt eivät lämminveristä hirveästi haitanneet – se tunnollisen ravihevosen tavoin puski selvää linjaa pitkin eteenpäin. Tien muuttuessa tasaisemmaksi lisäsin vauhtia taas hieman lisää, minkä seurauksena minun ja Seelan silmistä alkoi valua vettä.
      – Hirvee viima, Seela huudahti kohinan yli ja yritti vetää hiuksiaan takaisin korvan taakse.
      – Joo olis pitäny ottaa kunnon pusakka mukaan. Ja kypäräpipo! Huusin tytölle takaisin, ja yritimme molemmat vetää kauluksiamme ylemmäs. Väiski askelsi vahvaa, matkaa voittavaa ravia ja tuntui hyvältä ohjaksien päässä.
      – Tää on kotona tosi helppo ajaa, semmonen yhden sormen ajettava, selostin Seelalle. – Radalla se on sit vähän erilainen, painaa vähän ohjille mut ei oo mikään jääräpää.
      Väiski tuntui rauhalliselta eikä pyrkinyt lisäämään itsekseen vauhtia, joten kehotin Seelaa tarttumaan ohjaksiin. Hetken epäröinnin ja ujostelun jälkeen Seela kuitenkin nappasi ohjakset käsiinsä, ja pian tyttö olikin ravihevosen puikoissa!

      Seelan kasvoille levisi lämmin hymy ohjastaessaan ruunaa, ja tyttö kokeili säätää vauhtia. Väiski hidasti tahtia aina kun antoi löysää ohjaa, mutta kiihdytti kun ohjia alkoi kokoamaan.
      – Aika jännä, miten tää sitten pysähtyy? Seela ihmetteli ohjien toimintoa.
      – No ohjista vetämällä. Kyllä se sen eron huomaa että haluatko pysähtyä vaiko lisätä vauhtia, virnistin. – Ja yleensä löysät ohjat meinaa kevyttä hölkkää. Tai loppusuoralla se meinaa, että nyt painetaan täysillä. Ei sitä ohjastajan hommaa oikein käsitä ellei ite kokeile, eikä kaikki ravihevoset oo samanlaisia.
      Seela nyökkäsi ja lisäsi Väiskiin uudestaan vauhtia. Ruuna painoi harja lepattaen eteenpäin, kunnes sen koko olemus muuttui yhtäkkiä valppaammaksi. Tummanrautias alkoi astella lennokkaammin, mutta samalla hidastaen, ja se tuijotti herkeämättä eteensä.
      – Mitä vettua se nyt muka näkee? Möläytyin ja yritin kuikuilla kärryjen yli eteemme. En nähnyt edessämme mitään, eikä nähnyt Seelakaan, mutta Väiski jatkoi sipsutustaan tarkkaavainen ilme naamallaan. Ruuna hirnahti kimeästi, jonka jälkeen se hidasti. Lopulta ruuna pysähtyi kokonaan, ja hetken ajan luulin Seelan tehneen jotain, kunnes tajusin edessämme ratsukon. Kummitusratsukko!

      Tuijotin epäuskoisena eteemme ja tarrasin Seelaa kädestä.
      – Voi helvatun helvattu, kirosin jolloin tyttö ojensi ohjat minulle. Väiski otti haparoivia käyntiaskeleita ratsukkoa kohti, ja hirnahti uudestaan. Ruunikko kummitushevonen hirnahti vastaukseksi, jolloin sen ratsastaja säpsähti ja kääntyi tuijottamaan meitä. Hevonen näytti lempeältä, samaten sen ratsastaja ihan normaalilta, tiiättekö elävä tavallinen ihminen, eikä mikään zombieratsastaja aavehevosella. Silti tilanteessa oli jotain karmivaa, enkä kyennyt puhumaan mitään. Ainoastaan painauduin Seelan kylkeen kiinni, ja tunsin kuinka tyttö puristi vasenta käsivarttani.
      – Mm toi moro, tervehdin ratsukkoa ujosti. Pääsimme lähestulkoon kosketusetäisyydelle ratsukon kanssa, ja ratsastaja paljastui vaaleatukkaiseksi tytöksi.
      – Hei, tyttö moikkasi ja veti huppunsa pois päästä.
      Olipa kiusallinen tilanne.
      – Me toi… Tai siis oletko täältä päin? Utelin tytöltä. – Mä oon Niko ja tässä on Seela. Ja tää on mun hevonen, se on Väiski nimeltään.
      – Aino, tyttö sanoi hymyillen. Oletin että se oli hänen eikä hevosen nimi. – Tämä on Rasputin.
      Virnistin, Rappe-poni hahaha. Hyvä nimi! Seela ei puhua pukahtanut sanaakaan, eikä tytön ote käsivarrestani hellinnyt hetkeksikään.

      – Tulen tuosta naapuripitäjästä, ihan kivenheiton päästä, kummitusratsastaja, tai siis Aino kertoi. – Tulin etsimään josko Tuisku olisi täällä.
      – Kuka on Tuisku? Ihmettelin ja pidättelin Väiskiä, joka olisi halunnut mennä eteenpäin.
      – Isäntäni koira, Aino vastasi murheellisen kuuloisena. – Minun pitää etsiä se ennen kolmatta sepelkyyhkyn kujerrusta.
      Suustani karkasi nauruntyrskähdys. Vilkaisin käsivarressani roikkuvaa tyttöä ja virnistin tälle huvittuneena.
      – Vettu mikä pipipää, kuiskasin Seelalle hiljaa. Seela tapitti minua suu tiukkana viivana, hieman ihmettelevä katse kasvoillaan.
      – Okei joo, no me vaikka soitellaan kun nähdään se koira! Tokaisin Ainolle, yrittäen päästä kiusallisesta tilanteesta pois. Ratsastaja hymyili meille kauniisti, mutta huoli tytön kasvoilta paistoi väkisinkin.
      – Kiitos. Jos sopii udella, mitä rotua hevosesi on? Aino kysyi ja katsahti Väiskiä päin.
      – Tää on ihan lämminverinen ravihevonen, porukoiden kasvatteja, vastasin ylpeänä. – Entä Rasputin?
      – Saksalainen ratsuhevonen, Aino vastasi ja hymyili jälleen erikoista hymyään.

      Väiski asteli reippaasti eteenpäin jylhässä hiljaisuudessa. Metsä ei päästänyt ääntäkään, eikä me Seelan kanssa juteltu sanaakaan. Vilkaisin selkäni taa, enkä nähnyt ratsukosta vilaustakaan.
      – No selvis tääkin mysteeri. Joku naapuritallin tytöistä, naureskelin Seelalle.
      – Mhm, joku vaan mättää… Seela tuumi ja kurtisti kulmiaan. – En uskaltanut puhuakaan mitään.
      – No joku päästään pimahtanut heppatyttö jolta on koira häviksissä, totesin olkiani kohauttaen. En malttanut odottaa, että pääsisin kertomaan Niolle ja muille, että kummitushevonen on nyt paljastettu. Silti Seela marmatti korvaani koko matkan ajan, että tytössä ja hevosessa oli jotain outoa.
      – Väiski ei ollut millään tavalla ees kiinnostunut siitä hepasta, vaikka se oli ihan sen naaman edessä! Seela huudahti.
      – No ei sekään aina jaksa, puolustauduin ja kannustin Väiskiä ravaamaan lujempaa. Olisimme Hallavan pihassa suurinpiirtein vartin päästä.
      – Joo mutta joku niissä kahdessa on outoa, sano mun sanoneen, Seela tuhahti ja laittoi kädet puskaan.
      – Höpöjä puhelet, laitoin vastaan.
      – No sittäs näet!
      – Joojoo jos ei näkö mene.
      – Sä olet vammanen!

      Saavuimme tallin pihalle reippaassa käynnissä, ja Väiski höyrysi kuin juuri saunasta tulleena. Vilkaisin puhelimestani kelloa, ja Seelalla oli puolitoista tuntia aikaa ennen kuin Mellillä alkaisi tunti. Leikkimielinen kinastelumme unohtui hetkeksi, kun aloimme yhdessä purkamaan Väiskin kamppeita ja pesimme ruunan hiestä. Seela kaapi ylimääräiset vedet ruunasta pois, kun minä hain Väinön verkkoloimen.
      – Ettei Väinämöinen vilustu, virnistin heittäessäni loimen ruunan niskaan. Talutin hevosen pesuboksista karsinaansa, jonka jälkeen menin Seelan perässä tallitupaan.
      – Terve, huikkasin tallituvassa olijoille. Kassun käsi nousi sohvalta, Nio nyökkäsi, Alana ei edes katsonut minua päin ja Lily muodosti huulillaan sanan ”moi”. Seela laittoi muffinsseja tarjolle, ja Kassu ryntäsi heti hakemaan yhden.
      – Se on kuulkaas sellanen juttu, et se teiän kummitushevonen on nimeltään Rasputin, kailotin kovaan ääneen.
      – Mitäh? Nio valpastui.
      – Joojoo! Se mysteeriratsukko tuli meitä vastaan äsken, ja juteltiin hetken aikaa, selitin muille. – Se tyttö – Aino – on kuulemma naapurista asti tullut etsimään karannutta koiraa.
      Tallituvan täytti hämmästynyt ja iloinen puheensorina.
      – No aika mälsää, odotin jotai armotonta kummitusjahtia näin kun halloweenkin lähestyy, Kassu valitti ja valui masentuneena sohvan syövereihin.

      Seela oli asiasta kuitenkin yhä eri mieltä.
      – Siinä oli jotain tosi outoa! Tyttö huudahti ja levitteli käsiään.
      – Juu juu, minä virnistin ja nappasin leikilläni Seelan pään kainalooni. – Mitä se Seela höpöttää.
      Käsieni uumenista kantautui jotain epäselvää (ja äkäistä) muminaa.
      – Hnghgh em haa appee, Seela huusi.
      – Mitä? Huudahdin leikilläni ja hellitin otettani sen verran, että tyttö sai puhutuksi.
      – En saa happee! Hyi, tyttö huudahti ja nyrpisti nenäänsä. Naurahdin ja iskin Kassulle silmää, ja tämä mulkaisi minua leikillään.
      – Joko sun pitäis hakea Melli sisälle? Kysyin vapauttaessani Seelan otteestani.
      – Ööö varmaan joo, tyttö totesi ja oikaisi hiuksiaan kuin päivällä aikasemmin ajaessamme Väiskillä.
      – No mennään hakemaan se. Tuutko muuten mun kyydillä taas kotiin? Jos ootan että saat tallityöt tehtyä, ehdotin tytölle.
      – No kai mä tulen, Seela virnisti ja lähti kävelemään ovelle päin.

      Melli tuli tarhan portille iloisen näköisenä. Tai ainakin korvat hörössä. Seela hypisteli käsissään pari namipalaa, ja höpötti tammalle mukavia.
      – Jäädäänköhän me muuten oikeesti halloweeninä yöksi tallille? Eiks joku puhellu jotain semmosta? Aloitin uutta puheenaihetta. Jotenkin kummitusteema oli vallannut Hallavan.
      – No hyi, toivottavasti ei, Seela huudahti ja katsahti minuun silmät suurina.
      – Älä ny, kivaahan se olis, virnistin. – Me voidaan mennä heinävarastolle nukkumaan niin antaa noiden pölvästien kähjätä keskenään.
      – Heh heh.
      – Eikun joojoo. Voidaan me ottaa Kassu sinne pahnojen väliin jos pelottaa.
      Seela räjähti nauramaan.
      – No just joo!
      – Ei mut musta olis siistiä olla tallilla yötä, siitä tulis varmasti hauskaa.
      – Ja katinkontit.
      Katselin, kuinka tyttö syötti toisen nameista Mellille ja pujotti samalla riimua ponin päähän. Kyllä Seela tulisi tallille yöksi – vaikka halloweeninäkin. Mikä hätä tytölle muka tulisi, kun sillä olisi oma henkilökohtainen bodyguard N. Piirainen.

    • #3424 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      04.12.2018 – KURAKELEJÄ

      Pyyhkijät viuhuivat BMW :n tuulilasilla pesien ikkunaa. Edellä kulkeva pösö heitti autoni päälle kurapisaroita, joita jouduin kymmenen sekunnin välein pesemään pois, jotta näkisin missä kohtaa menee tie. Syksy oli ihan kiva vuodenaika, mutta odottakaas kun päästään tähän syys-talvi välimaastoon jolloin on järkyttävän kylmää ja kuraista! Autoni valot hipaisivat paksuja koivunrunkoja, joista tiesi että Hallavan ratsastuskoulu oli lähellä. Pian nenäni tavoittikin hevosen (ja märän lannan) tuoksu, kun käänsin mustan autoni kohti tallin parkkipaikkaa. Mitäköhän sitä tänään keksisi? Maneesissa oli jo tunnit menossa, joten sinne ei tänään enää pääsisi. Kenttä oli tällähetkellä huonossa kunnossa, koska edellisenä päivänä meillä oli ollut pakkasta ja mielin määrin lunta, mutta viime yönä sää muuttui radikaalisti ja jäljellä oli pelkkiä veden täyttämiä kraattereita.
      Vilkaisin puhelintani. Seelasta ei ollut kuulunut aikoihin mitään, mikä ahdisti. Olisikohan tyttö kenties tallilla tänään, vai löytäisinkö Mellin karsinasta uuden pojan, Christianin.

      Astuin sisälle talliin ja smoothisti marssin tuntihevosten käytävällä kytäten Mellin karsinaa päin. Siellä se pieni tamma oli torkkumassa korvat lurpallaan. Tulin lähemmäs karsinaa kohti, ja iloiseksi yllätykseksi näin tutun poninhännän heilumassa.
      – Moi, rykäisin Seelalle. Poninhäntä heilahti pois näkyvistä ja tilalle tuli hämmentyneet tytön kasvot.
      – Ai moi! Säkin täällä, tyttö totesi hieman yllättyneenä.
      Keskustelumme lähti kiusallisesta alusta huolimatta hyvin liikkeelle, eikä mennyt kauaa kun sain jo toruja katoamistempustani.
      – Ite et oo laittanut mitään viestiä! Puolustauduin ja nojasin kaltereihin. Tyttö uhkasi minua talikolla, enkä voinut olla nauramatta tytön tuimalle ilmeelle.
      – Mä sulle vielä viestit näytän!

      Seurasin tyttöä tallitupaan, missä istuskeli muutama tuntilainen odottaen oman tunnin alkamista. Seela kertoi tuoreimmat juorut tallin tapahtumista, joista olin täysin pihalla. En ollut kuitenkaan menettänyt mitään, sillä Hallavassa oli ollut perusmeininki päällä eikä mitään varsinaista uutta ollut tapahtunut. Paitsi RMK-hässäkkä mistä kaikki puhui, ja mistä minä en tiennyt yhtään mitään.
      – Sun pitäis tulla katsomaan niitä osakilpailuja, Seela totesi ja nappasi takin kainaloonsa.
      – No joo niin kai pitäis, mietin ja hymyilin tytölle. Ehkä minä vielä joku päivä olisin itsekin kilpailemassa siellä, ken tietää.
      – Jaksatko lähteä maastoon vaikka siellä vähän inhottava keli onkin? Kysyin tytöltä kun kävelimme satulahuoneeseen.
      – No se voisi kyllä piristää, tyttö tuumasi ja hymyili. – Jos löydän Mellin saderatsastusloimen.

      Seela löysi kuin löysikin Mellin heijastavan saderatsastusloimen, josta olin valtavan kateellinen. Haluaisin sellaisen Väiskillekin, niin ruunan kanssa voisi mennä hyvillä mielin pimeässä maastoon. Ruunalla onneksi oli musta sadeloimi, jota nyt hätätapauksessa kelpasi minulle vallan mainiosti.
      Väiski tervehti minua hirnahtamalla kuuluvasti ja naurahdin ruunan ravistellessa päätään ankarasti. Väiski tuli aina hirmuisen iloiseksi minut nähdessään, minkä takia tunsin taas pienen piston sydämessäni. Ruuna oli jälleen ollut vähemmällä liikunnalla omien menojeni takia.
      – Sori taas Väinö. Joulu on vaan kiireistä aikaa, supatin hevoselleni samalla kun silitin sen turpaa kaltereiden välistä.
      Harjasin Väiskin huolellisesti ja höpöttelin sille niitä näitä. Ruuna haisteli pehmikkeitään ja hamusi ilmaa samalla kun harjasin sen takajalkoja. Harjailujen jälkeen siirryin puhdistamaan Väiskin kavioita ja hain ruunan varusteet.

      Väiski sai yllensä mustan sadeloimen, sekä suitset blingbling -otsapannalla. Ruuna yritti syödä omaa loimeaan samalla kun kiinnitin sen remmejä, eikä hevonen malttanut seistä hetkeäkään rauhassa.
      – Haluutko sadetakin? Kuului Seelan ääni käytävältä. Siirsin katsettani sen verran, että näin Seelan pitelevän käsissään jotain isoa ja oranssista.
      – Tää oli ainut L -koon sadetakki, tyttö lisäsi ja virnisti.
      Väiski sai suitset päähänsä ja minä näytin kurpitsalta Seelan antamassa sadetakissa. Sadetakin lappuun oli kirjoitettu valtavin kirjaimin OHTO, mutta mies tuskin pistäisi pahaksi jos vähän lainaisin. Sitä paitsi sadepomppa oli ihan pirun ruma, kuka sitä edes kaipaisi.
      – Etkö sä laita satulaa? Seela kysyi ja osoitti sormellaan Väiskiä.
      – En, ajattelin et laitan sille vaan ton sadeloimen, vastasin ja nappasin ohjat paremmin käsiini.
      – Sun pitäisi ostaa se saderatsastusloimi, se on paljon käytännöllisempi, tyttö sanoi ja oikaisi Väiskin takkia. Seela lupasi lähteä kanssani jouluostoksille ainakin Hööksiin, ja sovimmekin tapaavamme perjantaina Seelan koulupäivän jälkeen. Ja ehkä me mentäisiin syömäänkin, tai jotain.

      Vedin sadetakin huppua kypärän yli ja vilkaisin eteeni, missä Seela jo ponnisti hoitoponinsa selkään. Melli näytti hieman närkästyneeltä: tammaa ei tihkusade ja ajoittaiset tuulenpuuskat kiinnostaneet. Väiski korskahteli ja puhalteli sieraimistaan kovaäänisesti – ruuna kävi selkeästi ylikierroksilla sekä innostuksesta että sään takia.
      – Tää pyörii ku väkkärä, mutisin ohjatessani Väiskiä aidan vierelle. Ruuna malttoi sen verran jeesata ja olla paikoillaan, että pääsin liukumaan sen selkään. Sadeloimi tuntui nihkeältä omia vaatteitani vasten. Ällöttävä ilma, vaikka varsinaisesti kunnon vesisadetta ei ollutkaan niin vaakatasossa lentävät pikkupisarat kastelivat armotta joka paikan.
      – Tehään sit vaan ihan pieni hyvänmielen lenkki, tokaisin Seelalle, joka tuli ratsunsa kanssa viereeni. Väiski ja Melli olivat tottuneita toisiinsa, ja kaksikko pystyi kulkemaan kiinni toisissaan ilman minkäänlaisia nahisteluja. Väiskin ja Mellin välillä oli ollut kinaa ainoastaan kesällä, kun Väiski erehtyi syömään samasta ruohopläntiltä kuin Mellikin. Tamma oli nähnyt punaista kun pattipolvinen ja ahne lämppärini tunkeutui sen ruokareviirille.

      Hevosten kavioista lähti litsläts -ääniä kun taivalsimme peltojen poikki kohti metsän reunaa. Kypäräni lippaasta putosi vesipisaroita ja minulla oli kaikin puolin märkä ja epämukava olo. Kylmästä ja märästä ilmasta huolimatta tunsin lämpöä. Lämpöä, jota säteili pyllyni alapuolella ja lämpöä, jota tunsin saadessani olla Seelan kanssa.
      Jestas miten romanttiselta kuulostin.
      – Väiski on muuttunut tummemmaksi, Seela rikkoi hiljaisuuden.
      Katsahdin tyttöä päin. Tytöllä oli päällään kirkkaan keltainen sadetakki, minkä hupun alta pilkisti esiin pieni nenä.
      – Joo sen talvikarva on tosi tummaa, myötäilin ja tuijotin tummanrautiaan korvia. – En pistäis kyl yhtään pahakseni vaikka se pysyisi ympäri vuoden tummana.
      – Jaa kui?
      – Emmä tiä, tykkään vaan mustista hevosista. Loki esimerkiks on tosi nätti hevonen.
      – Se on kyl.

      Metsässä tuuli ja sadepisarat eivät päässeet tunkeutumaan iholle niin hyvin kuin aukealla. Väiski ravisteli enimmät vedet pois itsestään ja pärskähti. Melli asteli Väiskin rinnalla reippaana ja tamma näytti jo paljon hyvä tuulisemmalta kuin tallin pihalla seistessään. Juttelimme Seelan kassa uusista hoitajista, joista en tiennyt puoliakaan. Olin jokaisen uuden naaman tallilla pistänyt automaattisesti tuntiratsastajien lokeroon, koska olin tottunut näkemään tallissa harva se päivä tuntilaisia notkumassa. Molly oli vihdoinkin saanut itselleen uskollisen karvanpuunaajan – Emilyn, ja Oreollakin oli nyt joku palvelijatar, Zara.
      – Käännytäänkö tästä? Kysyin Seelalta kun metsätielle ilmestyi näkyviin leveämpi kohta. Tyttö nyökkäsi ja samassa teimme 360 asteen käännöksen takaisin kohti tallia.
      – Hoitajista puheenollen, Väiski ehkä oikeasti tarvitsisi hoitajan. Olen tässä jo melkein neljä kuukautta pohtinut uskaltaisinko ottaa jonkun kriisiapulaisen Väinölle, selitin Seelalle. Tytöltä pääsi tirskahdus ja sen jälkeen raikuva nauru.
      – Kriisiapulainen? Seela kikatti.
      – No lähestulkoon, olisihan se auttava käsi joskus tarpeen!

      Tulimme takaisin peltoaukealle ja höpötimme hoitajista. Hyvää hoitajaa oli vaikea löytää, ja sellaista oli vaikea pitää.
      – Laitan pian varmaan ilmoituksen seinälle, totesin.
      – Muista lisätä siihen ”vain aikuisten yhteydenotot”, tai muuten saat ison kasan hakemuksia 13-vuotiailta ponitytöiltä, Seela virnisti.
      – No joo täytyy vähän kattoa mitä siihen ilmoitukseen laittaa, virnistin takaisin.
      Saavutimme pian tallin pihan, missä muutama tuntilainen kipitti vikkelään tallirakennukseen. Tuhannet pienet sadepisarat rummuttivat sadetakkiani ja Väiskikin ravisteli itseään oikein kunnolla, kun olin hypännyt pois sen selästä. Seela lähti taluttamaan Melliä takaisin talliin ja itsekin lähdin viemään Väiskiä yksäripuolelle. Yksärikäytävällä vastaamme tuli heti iso valkea turpa, ja ison valkean turvan takaa tuli nyrpeäilmeinen blondi.
      – Tiedätkö SINÄ missä Lassen satula on? Alana tivasi minulta ja osoitti minua harjalla.
      – E-en mä kyllä tiiä. Ootko kattonut satulahuoneesta? Mongersin tytölle.
      – No mitäpä lottoat?? En kai huvikseni kysyi satulani perään, blondi tuhahti ja kääntyi takaisin hevosensa puoleen.
      – Niin joo, mutisin hieman typertyneenä. – Toivottavasti se Lassin satula löytyy.
      – LASSI? Se on Lasse, moron, Alana kiljaisi kiihtyneenä ja katsoin parhaakseni sukeltaa äkkiä Väinön karsinaan.

      Otin ruunalta sadeloimen pois ja riisuin siltä suitset. Väiski oli todella säilynyt kuivana sadeloimen ansiosta, ainoastaan sen jalat ja pää olivat kastuneet kunnolla. Hain Väiskin pyyhkeen ja kuivasin sillä ruunan ison pään. Kuulin taustalta Alanan kysyvän seuraavalta henkilöltä, missä Lassen satula oli.
      – En mä tiedä. Eikö sun pitäis ite tietää? Kuului Kassun vastaus. Poika kinasi Alanan kanssa hetken aikaa, ja kuulin sitten kuinka askeleet tulivat kohti Väiskin karsinaa.
      – Mä kuulin et tulit kerrankin ihmisten aikoihin tallille, Kassu murjaisi ja nojasi karsinaan.
      – No joo, virnistin pojalle. – Ihan kiva tulla tänne ”ruuhka-aikaan”.
      – Puhuin just Seelan kans et te teitte pikku köpöttelylenkin tuolla, Kassu jutteli.
      Oli minun kyllä ollut Kassuakin ikävä! Viime kesä tallilla oli ollut elämäni paras kesä, kun sähläsimme ja sekoilimme neljästään Kassun, Nion ja Seelan kanssa. Nyt syksyn myötä olimme hiukan kasvaneet erillemme, vaikkakin olimme aina se sama neljän kopla.
      – Mikä tää Alanan satula homma on? Kuiskasin Kassulle ja tämä kohautti olkiaan.
      – Ei mitään käryä, Kassu sanoi vakavana. – Mut musta tuntuu et joku Hallavassa pihistelee tavaroita.
      – Joo vai? Raakuin väliin.
      – No kun Lokilta oli hävinnyt harjoja, mut kukaan ei oo pitänyt sitä isona asiana, kun tiiät kyllä et tuntilaiset jättää tavaroita miten sattuu, Kassu selitti.
      – Alanan satula on jo aika iso juttu. Miten kukaan edes uskaltaisi viedä ton satulan? Ihmettelin ja loin dramaattisen katseen tytön suuntaan. Kassu teki kasvoilleen saman ilmeen ja tämä pudisteli päätään.
      – Luoja auttakoot sitä joka vei Alana Gwylnin satulan, Kassu virnisti.

      Väiski sai muutaman palan namia palkinnoksi kivasta ja rauhallisesta lenkistä. Vein ruunan tavarat takaisin paikoilleen sinä aikana kun Kassu lähti tekemään meille kaakaota. Seela oli vielä harjaamassa Melliä, joten tarjouduin viemään tamman tavarat takaisin paikoilleen. Pian pääsimme kuitenkin tallituvan lämpöön jakamaan juorut ja kaakaot keskenämme. Päällimmäisenä puheenaiheenamme oli tietenkin Alanan satula, sekä Lokin harjat. Olisikohan joku vain erehtynyt tavaroista ja pistänyt vääriin paikkoihin tai… Keskustelumme Kassun ja Seelan kanssa kuitenkin loppui kuin seinään, kun tallitupaan asteli uusi tyttö ja poika. Tyttö paljastui Emilyksi ja poika taas Valeran hoitajaksi Jesseksi. Tunsin parin ohikiitävän sekunnin ajan itseni ulkopuoliseksi, kun muut heittivät sujuvaa insideläppää keskenään, ennen kuin kukaan älysi esitellä minut Jesselle ja Emilylle. Kumpikaan – ei edes Jesse eikä Emily – tiennyt minua, mutta Väiskin he sen sijaan tiesivät. Jesse laittoi uudet kahvit tulille ja Emily selosti edellisen tunnin tapahtumia, missä Molly oli mennyt tooosi hienosti. Hörpin kaakaota minkä kerkesin ja pian Seela huomauttikin minulle kaakaoviiksistä. Pyyhin viikset pois ja virnistin tytölle, joka otti hörpyn omasta mukistaan ja vilkaisi minua kujeilevin silmin.

      Nöyrimmät anteeksipyyntöni pitkästä tauostani! Mun ei pitänyt olla ihan noin kauaa poissa, mut no worries oon kyllä lukenut kaikkien tarinoita ja seuranut piilosta Hallavan meininkiä 😉 ja ps. hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

      • #3425 Vastaa
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 240
        • Perus pullaponi

        sairaan kiva päästä lukeen taas Nikon ja Väiskin touhuista!:) toi Seelan ja Nikon kanssakäyminen on aina tosi viihdyttävää, enkä malta oottaa miten hommat etenee niillä!

      • #3426 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Ihanaa vihdoin kuulla sitäkin! Nikoa on kaivattu 😀 Meillä on muuten whatsapp ryhmä, jos haluat liittyä mukaan niin mulle yksällä numero.

        Ihanan arkinen tarina missä olit kivasti ottanut läjän hahmoja mukaan. Ja jospa tää Seelan ja Nikon juttu lähtis nyt kunnolla käyntiin, innolla odotan!

        Jos haluut kerätä näitä pisteitä niim saat 2 hoitopistettä, 2 sosiaalisuuspistettä ja 1 maastopisteen

      • #3427 Vastaa
        Kassu
        Valvoja
        • Postauksia: 132
        • Perus pullaponi

        nikonikoniko!! jessus ollu ikävä tarinoitas. tää oli yhtä viihdyttävä ku ennenki!!

      • #3431 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 101
        • Perus pullaponi

        Vooi että tätä on odotettu! Ihanaa ihanaa ihanaa, ja vielä kerran ihanaa!

      • #3438 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 214
        • Perus pullaponi

        Jihuu, kun oot takasin!! Nikoa on kyllä kavattu!! 😀

    • #3599 Vastaa
      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 240
      • Perus pullaponi

      Joulukalenterikuva


      Väiski tuo Hallavan talliin oman osansa huumoria ja hauskuutta yhdessä lystikkään omistajansa Nikon kanssa, jonka kaverikunta tuntuu olevan mittaamaton!
      Hirnuvan hauskaa joulua!

      • #3717 Vastaa
        Niko
        Valvoja
        • Postauksia: 70
        • Koulutuksen tarpeessa

        Ai että tää on HIENO!!😍 siis toi kuva on niin Väiski😂

    • #4039 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      31.12.2018 – HYVÄSTI 2018

      Väiski hamusi pölyharjaa, jota pitelin toisessa kädessäni. Vapaalla kädellä rapsutin ruunaa harjan rajasta ja katselin ruunan hassuttelua. Mitä olisikaan ollut vuosi 2018 ilman Väiskiä? Tai Hallavaa! Hallavan ratsastuskouluun muuttaminen oli parasta mitä minun ja Väiskin yhteisellä taipaleella on ikinä tapahtunut. Tai sitten se kun voitin viime syksynä laukkakisassa Nion, vaikkakin Väiskillä oli ehkä pienoinen massaetu Fonzieen.
      Kermanvaalea hevonen korskahti vaativasti naapurikarsinasta. Se oli Orion, tallin uusi hevonen, jonka Lily oli puoliksi ostanut.
      – Mitä Albiino, huikkasin cremellon suuntaan. Orion oli henkeäsalpaavan kaunis, mutta silti se näytti minun silmiini nakulta albiinolta.
      Hallavassa elettiin hyviä aikoja. Talli oli aivan täyteen buukattu tunteja ja hoitsuja myöten. Lisäksi talliin tuli ja on edelleenkin tulossa uusia yksäreitä – kuten lämminveriruuna nimeltä Lassi. Kaiken tämän lisäksi Aleksilla oli omia heppabisneksiä, ja talliin olisi huhujen mukaan tulossa uusia tuntihevosia.

      Annoin harjan liukua pitkin Väiskin selkää. Ruuna malttoi seistä paikoillaan koko harjaamisen ajan ja hörisi silloin tällöin omiaan. Väiski oli niin helppo hoitaa, sen uskaltaisi hyvin jättää vaikka lapsen käsiin. Siirryin harjaamaan ruunaa toiselta puolelta ja suin hevosesta pienimmätkin pölyt pois. Pian tummanrautias kiiltelikin jo puhtauttaan, joten siirryin putsaamaan ruunan kavioita.
      Väiskillä oli tosi paksu talvikarva, mutten nähnyt syytä ajella siltä karvoja pois, vaikka klippaaminen kuului vielä suunnitelmiini.
      – Antaa sun pitää noi karvat ni et tarvii niin paksua pomppaa pihalla, lepertelin hevoselleni.
      – Mitä lässyttämistä täältä kuuluu? Ei olis ihme jos Väiski kyllästyis suhun, kuului naurava ääni.
      – Se tykkää siitä usko pois, uhosin Kassulle. – Ja se ymmärtää joka sanan.
      – Joo varmasti, Kassu virnisti ja pyöräytti silmiään.
      Haroin ruunan otsatukkaa sormillani ja juorusin samalla Kassun kanssa.
      – Tallissa on uutta miesvoimaa, poika kuiskasi mystisesti.
      – Täh? Murjaisin hölmistyneenä.
      – Meille tuli lisää tallipoikia! Kassu viimein paljasti ja väläytti leveän virneen.
      – Aaaaa, ketä ne sit hoitaa?
      – Toinen tulee vissiin yksärin kanssa ja toisesta tulee ehkä Rokin hoitaja.

      Juorutuokion jälkeen koukkasin tallituvan kautta (pakko kurkata aina kuka on paikalla), mutta sohvalla istuikin lauma 13-15 vuotiaita tuntilaisia. Hirveä kaakatus lakkasi astuttuani tallitupaan ja tyttöjen silmät nauliintuivat minuun.
      – Moi, huikkasin sohvan suuntaan. – Etin vain kavereita…
      – Niko! Yksi niistä huusi. Mistä ihmeestä tytöt tiesivät nimeni.
      – Onks totta et Väiskillä ei oo hoitajaa? Me voitais ruveta sen hoitajiksi, yksi pienistä tytöistä kysyi mankuvalla äänellä.
      – No toi ehkä ei ihan just nyt, mutta kyllä mä meinasin laittaa ilmoitusta seinälle ja sen sellasta, sopersin ja aloin raapia päätäni lakin alta.
      – Me ollaan jo tosi hyviä hevosten kanssa! Ja Väiski on aina niin kiltti kun sitä käy katsomassa, yksi tytöistä yhtyi mankumiseen.
      – Täytyy hei katsoa, moikka! Huikkasin nopeasti ovelta ja livistin paikalla.
      Ilmaisten ratsastusten ja hienojen instagram-kuvien perään haikailevat teinitytöt eivät kuulostaneet kovinkaan houkuttelevalta. Päähäni tuli heti mielikuva instagrampäivityksestä, missä kaikki neljä tyttöä keikkuivat Väiskiparan selässä. Heppaparka.

      Kannoin olkapäilläni Väiskin suitsia ja käsissäni pitelin satulaa ja pinteleitä. Päätin pistää Väiskin uurastamaan tänään hyvissä ajoin ennen illan paukutteluja. Onneksi olimme suht kaukana sivistyksestä, eikä rakettien ampumiset Aleksin mukaan kuuluneet Hallavan ratsastuskoululle asti.
      – Mitä äijä! Huikkasin jo kaukaa Aleksille, kun mies tallusteli reippaana talliin.
      – No mitä mie… Kunhan katselen paikkoja, Aleksi tokaisi ja hymyili leveästi. – Mitä itse?
      – Pystytän maneesiin varmaan parit pikkuesteet, vastasin miehelle. – Vois pikkuhiljaa alkaa tiirailla ens kevään kisoja.
      – Hyvä hyvä, kannattaa ihmeessä kokeilla jotain harjoituskisoja ja helpompia luokkia, Aleksi totesi silittäessään Väiskiä kaltereiden välistä.
      – Ootko harkinnut ottavasi taas ratsastustunteja? Tekisi hyvää ratsastaa välillä muitakin hevosia, Aleksi vinkkasi.
      Tosiaan, olin talven mittaa lopettanut tunnit. Osittain siksi, että minulla ei ollut aikaa, osittain siksi, että olin laiska, ja osittain siksi, että minulla ei ollut varaa. Kaikki tämänhetkiset rahani menivät säästöön, sillä haaveilin uudesta autosta. Tai tarkalleen ottaen toisesta autosta, en minä enkelinsilmästä luopuisi. Pystyin kuvittelemaan mielessäni Seelan ilmeen, kun tyttö pyöräytti silmiään kuunnellessaan autojuttujani.
      – No mut jatka sie hommias. Ja ilmoittele jos haikaat takaisin tunneille, Aleksi huikkasi ja jatkoi tallikierrostaan.

      Väiski seisoi karsinassaan varustettuna. Ruuna maiskutteli kuolaimiaan ja lerputti korviaan levollisesti.
      – Eiköhän mennä poika, höpötin sille ja nappasin ohjista. Talutin Väiskin maneesiin, mikä oli tähän aikaan päivästä tyhjillään. Koko maneesi oli siis vain minun ja Väiskin käytössä, joten uskalsin vapaasti rakentaa omaa esterataani. Väiski vaelsi maneesissa vapaana perässäni – joko ressukka ei tajunnut olevansa vapaana, tai sitten sitä kiinnosti esteiden rakentaminen. Pystytin maneesin keskelle pari ristikkoa, sekä pienen pystyn. Helppoa peruskauraa. Talutin Väiskin maneesin keskelle ja nousin ratsaille. Väiski lähti samantien kävelemään kun olin vain saanut jalkani jalustimeen, joten peruuttelin ruunalla hetken aikaa ikään kuin rangaistakseni sitä. Ruuna inhosi peruuttamista ylikaiken, mutta teki sen kuitenkin pienen oikuttelun jälkeen.
      Ohjasin ruunan uralle ja aloin lämmitellä hevosta (ja itseäni). Alkuun tein perus pysähdyksiä ja voltteja, sitten kaarevia uria taivutellakseni ruunaa. Väiskistä huokui into ja energisyys, mutta ruuna malttoi kuunnella apujani loppuun saakka. Ravailin ruunan kanssa molempiin suuntiin jatkaen ympyröiden ja volttien tekemistä. Muutaman kerran nostimme laukan uralta (ennenhän Väiski nosti laukan ainoastaan ympyrällä!) ja ruuna jaksoi pyörittää kivaa pyöreää laukkaa omalla moottorilla. Kovin kauaa ruuna ei kuitenkaan jaksanut pitää pakettiaan kasassa, olihan Väiski hieman ylipainoinen ja ei-niin-sporttisessa kunnossa.

      Otin pari ensimmäistä hyppyä ristikoille, mitkä meni hyvin. Väiski meni yli mistä vain – ja millä ilmavaralla! Olin itse haltoissani ruunan hypyistä, vaikkakin tyylituomarilta tulisi satavarmasti kiukkuista pillinvihellystä suorituksestamme. Väiskin hyppytaktiikka oli kamala ja energiaa vievä. Ruuna tähtäsi kovaa ja korkealle, mutta pärjätäkseen piti hanskata oikeanlainen hyppytekniikka.
      – Hyväää! Kehuin ruunaa kun tämä ylitti pystyn hienosti. Väiski korskahteli laukatessaan esteiden välistä ja ruuna nosti häntänsä korkealle pystyyn. Hevonen oli silminnähden innoissaan, ja ruunan into tarttui väkisinkin minuun. Rauhoittelin ruunaa ravin kautta käyntiin, jonka jälkeen jalkauduin korottamaan pystyä ja samalla tein toisesta ristikosta pystyn.
      – Ei muuta kuin uudestaan, tokaisin Väiskille ponnistaessani takaisin selkään. Tälläkertaa ruuna ei liikahtanutkaan ennen lupaa, vaikka se silminnähden oli räjähtämäisillään innostuksesta. Väiski lähti keinahtavaan raviin ja menin pari kierrosta rentoa ravia, kunnes keräsin ohjat taas käsiini. Laukannosto, ristikko on tuolla ja sen takana pysty. Käänsin päätäni esteiden suuntaan, jolloin ruuna iski silmänsä samantien ristikon suuntaan. Väiskillä oli hurja tempo päällä, ja yritin pidätellä ruunaa, mutta hevonen oli jo vauhdin hurmiossa ja loikkasi valtavalla voimalla ristikon yli. Saman kohtalon koki myös pystyeste – Väiski loikkasi sen yli valtavalla ilmavaralla saaden tasapainoni horjumaan hetkellisesti. Ohjasin ruunaa kääntymään toiselle pystylle, joka oli jo vähän korkeampi – olisikohan ollut huimat 75cm. Ruuna sekosi ennen estettä hieman askeleissaan ja teki siksi oudon loikan esteen yli, mutta hei, ainakin meni yli! Rauhoitin ruunaa pääty-ympyrällä ja otin uuden lähestymisen korkeammalle pystyesteelle. Tälläkertaa Väiski malttoi kuunnella apujani ja lähestyi hitusen maltillisemmin estettä. Taputin Väiskiä kaulalle sen ylitettyä esteen nätisti, ja ruuna pärskähti tyytyväisenä.

      Esteiden mentyä niin hyvin, otin rentoa höntsäravia pitkin maneesia. Väiski venyytti kaulaansa ja ravasi rentona uraa pitkin. Hevosen karva oli liimautunut ihoon ja höyryä nousi ruunan hikoavasta kropasta.
      – Aika holtitonta menoa, kuului ääni katsomosta. Jesse! Missä hiton välissä mies oli ehtinyt livahtaa katsomoon.
      – No ehkä joo… huusin takaisin pojalle Väiskin askeleiden yli. Minun mielestäni se meni aika hyvin. Loppua kohden ainakin.
      – Ei vaan, ihan hyvältä näyttää! Mut voisit lyhentää vielä ohjia ja pidätellä sitä reippaammin. Ja vahvempi ulko-ohja, Jesse opasti. Loput Jessen ohjeista hukkui johonkin Väiskin askeliin ja pärskähdyksiin, mutta hymyilin pojalle ja esitin kuuntelevani tätä.
      – Pitää alkaa käydä taas Olivian valmennuksessa, tai sit Aleksin jos sillä on aikaa, huikkasin hengästyneenä pojalle.
      Loppuravien jälkeen menin pari kierrosta käynnissä. Jesse lähti avaamaan maneesin ovia, jotta pääsisin ratsastamaan talliin asti.
      – Kiitti, huikkasin pojalle ja näytin tälle peukkua.

      Tallissa kiinnitin Väiskin käytävälle – vaikkakin suositus oli hoitaa hepat karsinoissaan. Yksäripuolella ei ollut kuitenkaan ketään muita, joten sain vapaasti vallata käytävän ja levittää romuni Väiskin karsinan eteen. Ruuna ravisteli hikistä päätään päästessään varusteistaan eroon ja kuopaisi lattiaa vaativasti. Palkkion aika. Kiiruhdin viemään ruunan varusteita pois ja tullessani toin ruunalle porkkanan palasia sekä harjapakin. Väiski ahmi sekunneissa porkkanat suihinsa, ja käytävälle valui ruunan suupielistä oranssia mössöä. Ällöä.
      Harjasin ruunan hikistä karvapeitettä, mutta totesin olevan parempi jos ruunaa ei pesisi näillä pakkasilla. Harjattuani hevosen levitin sille mustan fleeceloimen, jonka laitoin aina ruunalle, jos se tuli hikeen näin talvella. Ihan hyvin ruuna pärjäsi sen kanssa.
      Kaivelin puhelimeni esille, Seela käski lähettää pusuja Mellille. Olin juuri vastaamassa tytölle ”entäs minä”, mutta totesin sen olevan ihan liikaa, joten tyydyin vain lähettämään hienon selfien minusta ja Väiskistä. Tai hienon ja hienon, sekä minulla että Väiskillä oli karvat (tai hiukset) sekaisin ja kummankin sieraimet näytti valtavalta. Sen sitä saa kun ottaa kuvan alaviistosta, mutta minkäs teit.

      Vein Väiskin takaisin boksiinsa ja lepertelin sille vielä kaltereiden takaa. Samalla talliin tupsahtikin Lily ja Miro, jotka menivät moikkaamaan Orionia.
      – Moro! Moikkasin Lilyä ja Miroa. Molemmat sanoivat moit, ja kysyivät mitä olin tehnyt tänään.
      – Hyppäsin Väiskillä pari pientä estettä, vastasin heille. – Voi ei! Mä muuten unohdin purkaa noi esteet maneesista.
      – Ei se mitään ois haitannu, Lily nauroi. – Jesse sitäpaitsi rupesi siivoomaan niitä, mutta käskin sen jättää ne mua ja Orionia varten.
      Kiitti Jesse, ajattelin.
      Jätin Lilyn ja Miron hääräämään albiinon kanssa, joten suuntasin tallitupaan. Halusin kaakaota. Tallituvassa istuskelivat Tinka ja Emily, ja kysyin tytöiltä leikkisästi saisinko liittyä seuraan. Tinkalta tuli ensin tiukka EI, mutta naurun saattelemana tyttö sanoi kyllä tänne mahtuu.
      Tein itselleni kaikessa rauhassa kaakaota ja vilkaisin kaapin ovea. Siihen oli ilmestynyt lämminhenkinen kuva meistä kaikista tallilaisista seisomassa tallituvan edessä. Kuvan alapuolella luki teksti ”Hallavan yksäri- ja hoitajakokoonpano 2018”. Hymähdin katsoessani omaa vaivaantunutta hymyäni. Muistin kuinka minua ahdisti Aleksin pyytäessä meitä kaikkia kuvaan. Mutta me kaikki olimme kuvassa iloisia, vaikkakin osa näyttikin vaivaantuneelta. Mitäköhän uusi vuosi 2019 toisikaan tullessaan?

      • #4040 Vastaa
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 240
        • Perus pullaponi

        Vitsit näitä sun tarinoita on aina niin ilo lukee! Tosi mukavaa kerrontaa ja rentoo etenemistä jota oli helppo seurata. Väiski on vaan niin hauska kaveri!

      • #4041 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Tätä oli kyllä tosi kiva lukea, saat 2hp 2sp ja 2ep

    • #4217 Vastaa
      Kassu
      Valvoja
      • Postauksia: 132
      • Perus pullaponi

      28.12.2018

      Nousen korokkeen kautta Väiskin satulaan. Ruuna kääntelee päätään kuikuillen mua, kyllä se mut tuntee mutta ei ole vielä kertaakaan kuljettanut selässään. Taputtelen lämppäriä hymyten ja suuntaan sitten maastolenkille.
      Väiskin askellus on välillä jopa hypähtelevää. Pyrin pitämään rennon mutta tukevan ohjasotteen siltä varalta että se saa idean lisätä vauhtia, ja no, muutenkin. Ei Väiski mikään maastovarmin hevonen ole.
      Tarkastelen rauhallisena lumista maisemaa ympärillä. On ihanan hiljaista. Tallikämpässä olleen mekkalan jälkeen tämä kelpaa mulle aivan hyvin. Sain kaiken kukkuraksi taas tänään sellaisen mulkaisun Luukakselta että sillä olis voinut tappaa. Enhän mä muuta kun moikannut! Se mies on kyllä epäsosiaalisuuden huipentuma. En mene vieläkään sanomaan vihaavani kyseistä tyyppiä, tai inhoaisin, mutta en nyt tiedä. En mä sitä kovin positiivisessakaan valossa näe. Annan sen vaan olla jatkossa niin ehkä se siitä.
      Väiski säpsähtää kuusenoksalta putoavaa lunta. Onneksi vain säpsähtää eikä sinkoa itseään mihinkään suuntaan tai muutakaan mukavaa. Siinä vaiheessa totean että ehkä nyt voitaisiin ottaa jo ravia, ollaan kävelty hyvä matka ja tältä ei menohaluja puutu. Otan kunnollisen tuntuman Väiskin suuhun, istun ensiksi alas satulaan pyytäen ravia ja lähden sitten keventämään. Huomaan selkeän eron Symppiksen ja Väiskin askeleissa, Väiskillä taitaa olla muutenkin pidempi ja pompottavampi. Mutta ei sitä kyllä päälle päin paljoa näe, selässä tuntuu vasta. Kehun ruunaa ääneen kun se laskee vihdoin vähän päätään taivaista ja suostuu ravaamaan hillitysti. Mun mielessä käväsee laukkapätkä. Pitää katsoa missä kohtaa olis turvallista… Tuolla on kyllä se niittykin, mutta jos siellä on joku perkuleen iso oksa piilossa lumen alla tai vastaavaa. En ehkä sinne viitti lähteä rallittamaan.

      “Sooo.. Soooo…” Väiski jännittyi taas kun takaa kuului raksahdus ja hypähti eteenpäin. Mäkin vähän säpsähdin, kunhan saan rauhoiteltua hevosen vilkaisen nopeasti taakse. Onko noi kauriita? Kohotan kulmia hetkellisesti ja pyydän Väiskiä pysähtymään jotta voisin katsella villieläimiä hieman pidempään. Väiskikin kääntelee päätään uteliaana, nyt kun se tajus ettei tarvitse pelätä. Katse yhä bambeissa annan hevoselle rapsutuksia. Hienosti, siinä vaan rauhassa.

      Lopulta ollaan päästy sille pätkälle jossa mä olen Symppikselläkin ottanut laukkoja. Katselen tietä tutkien ja päätän ensin kävellä suoran polunpätkän päästä päähän jotta saan paremman kuvan pohjasta. Ihan hyvältä näyttää, ja tuntuu. Väiski pysyy pystyssä ja sitä rataa.
      “No, mikä on sun mielipide?” kysyn hevoselta. Väiski puuskahtaa ja meinaa itsestään jatkaa matkaa. Se oli aika selkeä vihje. Otan vähän ravia mennessä takaisinpäin, hidastan käyntiin uudelleen kääntäen ympäri – Väiski selkeästi tietää mitä tapahtuu ja ottaa jo kierroksia – sitten vielä laukka-avut. Ruuna singahtaa eteenpäin kuin tykinkuula, mun suusta karkaa naurahdus. Kylmä tuuli puree kasvoihin ja humisee korvissa.
      “Hyvä mies, hienosti! Hyvä!” Himmailen hetkellisesti ikään kuin varmistaen että jarrut vielä toimii ja annan sitten taas luvan kiihdyttää hieman. Lopulta ollaan laukattu hyvä matka ja kaarre näkyy jo, pidätän laukkaratsuani ja itse asiassa joudun tekemään sen nyt vähän vahvemmin.
      Väiski pärskähtää ja hypähtää silkasta innosta. Jälleen kerran sorrun antamaan ruunalle rutkasti kehuja sekä taputuksia. Kyllä mä ymmärrän miksi Niko susta tykkää niin paljon. Tällänen hyvän mielen jantteri, ainakin maastossa.
      Loppumatka kuluu ravi- ja käyntipätkillä, otin vähän asetuksiakin kumpiinkin suuntiin. Väiski ei säpsynyt enää loppumatkasta ja paljon ennemmin kuin olisi varsinaisesti “tarvinnut” annoin sille jo pitkät ohjat ja luvan kävellä miten nyt itse haluaakaan. Tietysti pysyin hereillä enkä nukahtanut satulaan. Nahan narina ja lumen narskunta on kaks aika rentouttavaa ääntä.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 5 kuukautta sitten Kassu.
      • #4220 Vastaa
        Jesse
        Osallistuja
        • Postauksia: 240
        • Perus pullaponi

        Tästä tuli ihan sairaan hyvälle tuulelle! Tosi kiva tunnelma koko tarinan läpi ja mielekästä kerrontaa!

      • #4222 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Niin rento ja mukava tarina, 2mp

    • #4359 Vastaa
      Christian Andersson
      Osallistuja
      • Postauksia: 43
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tää oli jotenkin tosi helppolukuinen tarina, johon oli helppo uppoutua ja helppo seurata. Pärjäät selvästi hyvin yllättävissäkin tilanteissa ja olet itsevarma ratsastaja 🙂

    • #5177 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      1.3.2019 – MAALISKUU ON MUREHTIMISEN AIKAA

      Väiskin puuskutus kaikui Hallavan maneesissa, kun ruuna pyyhälsi pikkiriikkisten esteiden yli. Olin vaivalla virittänyt maneesin toiseen päähän jumppanurkan, missä oli 12 pientä estettä! Tai oksereita, jos noita kyhäelmiä voi edes kutsua oksereiksi. Olin kasannut puomit tyhjien pahvilaatikoiden ja ämpärien päälle, vaikkakin osa kyhäelmistäni romahti maan tasolle.
      Väiskillä oli kiukkupäivä, tai sitten olin vain onnistunut kehittämään veemäisen treenipäivän ruunalle. Maneesi oli aamupäivällä tyhjillään, koska normaalit ihmiset olivat joko töissä tai koulussa. Toisin kuin minä, joka oli vasta illaksi menossa asentamaan uusia pistorasioita pariin kerrostalokämppään.
      Väiski nakkeli niskojaan yrittäessäni hidastaa sitä, mutta ruuna vain posotti kuolaimia pureksien eteenpäin.
      – Puret pian kuolaimetkin rikki, manasin ruunaa kun ohjasin sen ympyrälle. Ympyrällä Väiski rauhottui pikkaisen, ja ruuna alkoikin ravata rennommin. Miten sillä olikin näin paljon virtaa? Olin ahkerasti liikuttanut Väiskiä joka päivä, sillä yksikin vapaapäivä sai sen energiat patoutumaan niin pahasti, että vapaapäivän jälkeisestä ratsastuksesta ei tahtonut tulla mitään. Söiköhän ruuna liian energiapitoista ruokaa, vai missä oli vikaa.

      Tuijottelin tummanrautiaan korvien välistä eteenpäin ja annoin pitempää ohjaa. Ruunan pää pysyi silti taivaissa, vaikka se rento olikin. Jalkojani poltteli erityisesti reisistä ja alavatsa tuntui aivan vetelältä ratsastuksen jäljiltä. Ravailin Väiskin kanssa maneesin toisessa päädyssä ja pohdiskelin valmennuksiin osallistumisesta. Olin kateellinen muille, jotka valmentautuivat taas uusiin kisoihin ankarasti – ja mitä minä tein? Kävin yksin maastossa ja treenasin muilta salaa, jotta en näyttäisi siltä että haluaisin epätoivoisesti itsekin kisaamaan. Tai okei, syy yksin ratsasteluuni oli osaksi myös Seela, sillä olin onnistunut suututtamaan tytön jostain. En ollut nähnyt Seelaa sitten yhteisen maastoreissumme jälkeen, vaikkakin erään kerran olin törmätä tyttöön kaupassa, mutta raukkamaisesti piilottelin jauho-osastolla hiivapaketti käsissäni. Miten muka voisin kohdata tytön sen jälkeen, kun näin miten tämän silmät sumenivat ja silmistä paistoi pettymys. Tunsin valtavaa häpeää, tuntui kuin olisin hylännyt Seelan raukkamaisesti.
      Sitähän mä olinkin, raukka. RAUKKA isoin kirjaimin. Jos me oltaisiin jossain elokuvassa, niin ratsastaisin samantien Seelan kotiovelle ja anelisin polvillani tyttöä takaisin. Mutta ei, se ei toimisi tosielämässä. Tyttö todennäköisesti paiskoisi minua kumisaappailla ja käskisi painua sinne minne aurinko ei paista.

      – Mitä mä teen Väinö? Sano sää kun te tuutte Seelan kanssa niin hyvin toimeen, höpisin ruunalle. Olimme Väiskin kanssa menneet käyntiä varmaan jo parikymmentä minuuttia minun murehtiessani omia ongelmiani.
      Pitäisikö soittaa tai laittaa viestiä? Jospa kysyn tyttöä ulos, vaikkapa elokuviin? Vai pahentaisinko tilannetta jos yhtäkkiä parin viikon tauon jälkeen ilmestyisin uudestaan kuvoihin. Minun todella oli ikävä tyttöä ja yhteisiä maastoreissujamme, olihan Seela paras kaverini tallilta. En missään nimessä halunnut menettää häntä, vaikkakin tyttö lipui otteestani yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.
      – Mun on pakko laittaa jotain viestiä sille, tuumasin lopulta ja pysäytin uneksivan ruunan. Jalkauduin hevosen selästä ja taputin hikistä kaulaa, joka tosin oli jo kovettunut osittain kuivunusta hiestä. Rupesin korjaamaan puomeja syrjään Väiskin seuraessa minua uskollisesti jokaisen puomin kohdalla. Jälkeni siivottuani lähdin taluttamaan toiveikkain mielin ruunaa sisälle, ehkäpä Seelan kanssa asiat ratkeavat jos juttelisimme.

      Pyörittelin kumisukaa ruunan kaulalla ja kävin hevosen kauttaaltaan läpi. Viimeistelin Väiskin vielä pölyharjalla, ja ruuna roikotti tyytyväisenä alahuultaan ja puhalsi syvään tämän tästä. Unelmani kilparatsusta sai pienen särön. Tuntui, ettei Väiskistä ollutkaan muuhun kuin puskailuun. Se tekee ruoasta lantaa ja that’s it. Mutta se oli silti minun puskaratsuni ja lantalinkoni, enkä sitä vaihtaisi mihinkään, vaikka ajatus oikeasta ratsuhevosesta sai veden herahtamaan kielelle.
      – Me voidaan kattella sivusta kun muut ressaa ja reenaa, tokaisin ruunalle ja se hamusi kättäni. Hain Väiskille kaapistani leivänpalasia ja palasin takaisin hevosen luo syöttelemään niitä. Yksäripuolella oli vaihteeksi taas hiljaista, kun muut hevoset olivat ulkona eivätkä oriit elämöineet tammojen toivossa. Väiski oli cool. Eihän sillä ollut kulkusiakaan millä innostua tammoista. Hekotin itsekseni kun olin niiiin hauska.
      Hain Väiskille fleeceloimen ja jätin ruunan hetkeksi aikaa sisälle, saisi vähän aikaa rauhoittua ennen kuni lähtee painimaan Lassen kanssa tarhalle. Itse suuntasin kahville tuvan puolelle, ja selasin jotain ponilehteä pöydällä. Miten loihtia hevoselle ikimuistoinen synttärikakku? Ponnahti heti sisällysluettelosta hassun kuvan kera, missä joku onnellisen näköinen pikkutyttö piteli ei-niin-onnellisen-näköistä shettistä, joka oli puettu pinkkiin synttärilakkiin ja glittereihin. Vilkaisin lehden takakannelle miettien miksi hitossa Aleksi tilaa mitään tällaista, mutta lehden tilaajaksi selvisikin joku Jasmin.

      Noin tunnin velttoilun jälkeen lähdin viemään Väiskiä takaisin tarhaan, missä sitä odottikin valkea peppu (Lasse siis) meitä päin. Lasse kohotti hieman päätään nähdessään tarhakaverinsa, mutta syventyi sitten taas pilvilinnoihin. Väiski lähti oitis Lassen jättämälle heinäkasalle näykkimään jämiä, tottakai sillä oli nälkä. Tallille päin kävellessäni katselin muita yksäreitä ja huomioni kiinnittyi tottakai Orioniin. Aloin tykästyä orin ulkonäköön, vaikkakin ennen pidin cremelloa rumana ruipelona. Mutta tämä ruipelopa oli työskennellessään älyttömän sulavaliikkeinen ja kaunis! Olin muutaman kerran ohimennen jäänyt seuraamaan Lilyn työskentelyä orin kanssa, ja parhaimpina päivinä pari veti hienosti yhteen hiileen.
      Yksi eksoottinen uutuus oli pikkuruinen mustangiori Apassi. Muistan kuinka Kassu oli laittanut minulle viestiä, että Hallavassa on ihan oikea mustangi, ja tottakai minun piti heti mennä vakoilemaan. Odotin jotain valtavaa tappajahevosta, mutta tarhassa seisoikin sellaiset reilut 150cm kauniin musta hevonen pitkine jouhineen. Ori ei tullut luokseni sitten millään vaikka kuinka suksuttelin sitä, vaan se tapitti minua reippaan välimatkan päässä ja haisteli ahnaasti ilmaa. Kävelin reippaasti orin tarhan ohi, sillä tiesin ettei mustangia kiinnostaisi minä ja minun namini pätkän vertaa. Sen sijaan viimeisessä tarhassa olivat suloiset ruunikkopojat Torsti ja Valtti. Oliko hauskemman näköistä duoa olemassakaan! Paitsi ehkä Väiski ja Lasse, sillä ruunat olivat ihan eri planeetoilta niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin.

      Lompsin takaisin talliin päin, missä ajattelin vähän avittaa työntekijöitä ja kerrankin siivota Väinön kakat itse. Hain kottikärryt seinustalta ja suuntasin hevoseni karsinalle nakkelemaan lantapalleroita kottareihin. Väiski oli onneksi siisti hevonen, ja kakkasi aina yhteen nurkkaan. Toista se oli Väiskin isän kanssa, joka oli meillä kaksi kesää lainassa; ori kakkasi mihin huvitti ja polki vielä päälle.
      Lantaa luodessani pohdin tuskanhiki otsallani viestiä. Viestiä, joka minun pitäisi lähettää Seelalle, jotta olisimme taas puheväleissä.
      Mitä sä musta haluut, kaikui tytön sydäntä raastava ääni päässäni.
      Mitäpä minä halusin? Nielaisin vaivalloisesti. Luulin sen olevan kysymättäkin selvää, tottakai halusin viettää jokaisen hetkeni Seelan kanssa. Oli se sitten lannanluomista, mäkkärin autokaistalla jonottamista tai typerän elokuvan katsomista – minulle oli aivan sama mitä teimme tytön kanssa, kunhan vain sain olla hänen seurassaan!
      Kyykistelin Väiskin karsinassa ja pitelin puhelintani kädessäni. Kirjoita sille just se mitä äsken ajattelit, omatuntoni huusi. Totta hitossa pidin Seelasta, tyttö oli ehkä maailman hauskin ihminen ja teki outoja (söpöjä) asioita. Niin ja olihan Seela kaiken lisäksi kauniskin vielä, ei se tarvinnut meikkiä näyttääkseen hyvältä.
      Mutta ihan kuin minä kykenisin kertomaan mitään noista Seelalle. Olin yhtä romanttinen kuin nuo lantapallot kottareissa, kärpäset vain puuttuivat.
      Sitä paitsi olisi outoa jos alkaisin avautua tunteistani. Huonolla tuurilla Seela nauraisi minulle räkäisesti ja tallilla kohdatessa ei ole tuntevinaankaan.
      Mitä muitakaan vaihtoehtoja voi ujolla ja epätoivoisella pojalla olla, kuin lähettää ”Moi mentäiskö pitkästä aikaa mäkkäriin tai johonki?”. Vilkaisin vielä viimeisen kerran puhelimeni näytöllä näkyvää viestiä mahdollisten kielioppivirheiden takia. Hyvä se on. Lähetä.

      //Lupaan _yrittää_ panostaa ensi tarinaan paremmin… xD ja kuvaan kans.

      • #5190 Vastaa
        Dineo
        Valvoja
        • Postauksia: 86
        • Koulutuksen tarpeessa

        Mä mielelläni lukisin sulta tarinoita useemminkin, nää on niin hyviä! Ihanan pohdiskeleva tunnelma, lukija pääsi Nikon pään sisälle ja jäi sinne koko tarinan ajaksi vaikka samalla pystyi hyvin seuraamaan ympärillä tapahtuvia asioita. Pidän sun tavasta kirjoittaa ja kuvailla asioita, ihan Seelan paiskomista kumisaappaista saakka lantapallojen vertaamiseen Nikon romanttisuudesta.

        Pidän peukkuja Nikolle ja Seelalle, tää niiden yhteinen taival (vaikkei se vielä oikeastaan yhteinen olekaan) on ollut kivan realistisen vaikeen tuntuista ja pitkän työn takana, johon lukijan on helppo samaistua ja toivoa onnellista loppua.

        Eikä mun mielestä sun tarvii yhtään enempää panostaa tai mitään, täähän oli oikein hyvä näin! Toi kuvakin on todella hieno, arvostan aina kun joku osaa piirtää traditionaalisesti! Saat 1ep ja 1hp!

    • #5619 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      27.03.2019 – IRTOHYPYTYSTÄ

      Siristelin silmiäni kirkkaassa kevätauringossa. Yritin suojata silmiäni muodostamalla lipan kämmenestäni, jolloin kuulin viereltäni hihitystä.
      – Voi olla että auttaisi jos pitäisit lakkia oikein päin, tai noita laseja päässä, Seela tokaisi ja osoitti sormellaan kauluksestani roikkuvaa aurinkolasia.
      – Näitten kuuluu olla näin, tokaisin ja mulkaisin leikilläni tyttöä. Aurinko paistoi inhottavasti suoraan silmiini, mutta sokaistuin mielelläni tästä kevätauringosta – olihan tätä jo odotettu! Hevosilla oli selkeästi virtaa: Oreo, Loki ja Celle spurttailivat kilpaa tarhassaan saaden Torstin riehumaan omassa tarhassaan. Dominoefektin lailla hevosten riehumiskohtaukset levisivät tarhasta toiseen – jopa Väiskiin ja Lasseen, jotka olivat koko talven kulkeneet ainoastaan yhtä polkua pitkin heinäkasalta portille.
      – Tahtooko Väinö reippailemaan? Rääkäisin jo kaukaa tummanrautiaalle ruunalle. Hevonen hirnahti kuuluvasti ja ravasi häntä pystyssä aidan viertä ja pöhisi. Kävelimme Seelan kanssa aidan vierelle, jossa ruunat juoksivat meitä vastaan. Lasse oli valtava hevonen ja sai päänsä helposti aidan yli. Annoin ruunan haistella hanskojani, kunnes Väiski mustasukkaisuuttaan tunki minun ja Lassen väliin.
      – Ei oo nameja tälläkertaa, mutisin hevoselleni. – Ja sulle en uskalla edes tarjota, tokaisin Lasselle ja virnistin. Alana Gwyln voisi katsoa minua hippaisen pitkin nenänvarttaan, jos lähtisin syöttämään jotain kuivia leivänpalasia valkealle hevoselleen!

      Seela talutti Väiskin talliin (orjatyövoima pelaa) kun itse maleksin perässä kädet taskuissa. Tytöstä oli hurjasti apua, eikä tämä epäröinyt tarttua töihin. Seela vei ruunan karsinaansa kun itse hain sinä aikana ruunan harjapakin ja pintelit satulahuoneesta.
      – Haluutko etupään vai takapään? Kysyin virnistäen tytöltä, jolloin Seela pyöräytti silmiään ja ryhtyi harjaamaan ruunaa toiselta puolelta. Väiski pysyi nätisti paikallaan karsinassaan ja ainoastaan ruunan kaula oli mutkalla yrittäessään haistella vuoroin minua ja vuoroin Seelaa. Kirkas auringonsäde pyrki tallin sisään tomuisesta ikkunasta paljastaen jok’ikisen lentävän pölyhaituvan. Hoidimme kaikessa rauhassa Väiskiä ja viimeistellessäni ruunan kavioita kuulimme pihalta vaimeaa kopinaa – joku muukin oli tulossa sisälle. Nostin pääni ylös nähdäkseni karsinan yli kuka tuli talliin, ja uskokaa tai älkää, mutta talliin tepasteli minuakin laihempi kaveri. Tunnistin pojan Mikaeliksi, vaikka poika näyttikin kevätvaatetuksessaan paaljon pienemmältä mitä paksussa toppatakissaan. Vaihdoimme pikaiset moit ja jatkoimme kaikki omia hommiamme. Käärin Väiskin jalkoihin vielä turkoosin pintelit, ennen kuin lähdimme tallustelemaan maneesille päin.

      Maneesiin päästessämme napsautin Väiskin narun irti riimusta, eikä ruuna hetkeen tajunnut olevansa vapaana. Vasta kun saimme juoksutuspiiskan viuhumaan, ruuna alkoi ottaa välimatkaa. Se ei ihan tajunnut juoksuttamista, ja yritti aina alussa kaartua takaisin suuntaamme. Saatuaan hieman raviaskelia alle ruuna innostui ottamaan vauhtia. Ei mennyt kauaa, kun ruuna jo omatoimisesti spurttaili täyttä laukkaa ja pukitteli tämän tästä. Väiski juoksi aivan päättömänä ympäri maneesia ja vaihtoi aina suuntaa kun yritimme Seelan kanssa saada ruunaa hidastamaan. Lopulta ruuna hidasti kiitoravin kautta maltillisempaan raviin, ja pian maneesin täytti reippaat käyntiaskeleet ja puuskutus. Väiskin rauhoittuessa aloimme Seelan kanssa koota pitkälle sivulle muutaman esteen. Väiski ravaili ympärillämme ja välillä hidasti haistelemaan esteitä, kunnes sitten lompsi taas omille teilleen. Saatuamme esteet pystyyn pistimme ruunaan uudestaan vauhtia ja ohjasimme sitä esteille päin. Väiski kiersi ekat kaksi kertaa esteen, mutta laitettuamme sivuille puomit ruuna hoksasi jutun. Väiskin korvat pyörivät kuin propellit ja ruuna laukkasi iloisesti hyppelehtien viilettäessään häntä pystyssä ohitsemme. Ruuna tuli esteille uudestaan ja ylitti ne kepoisesti, eikä edes yrittänyt kiertää esteitä. Kehuimme Väiskiä hurjasti joka pompun jälkeen, mistä ruuna tuntuikin nauttivan. Hypytimme läsipäätä vielä toiseen suuntaan, kunnes pyysimme ruunaa vähentämään vauhtia ja annoimme sen ravailla omaa tahtia.

      – Eiköhän kerätä nää pois, irvistin ja osoitin esteitä. Esteiden kerääminen oli ehkä kaikkista kurjinta, silloin oli niin hyvä fiilis esteistä ja halusi jättää ne vielä odottamaan ensi kertaa. Mutta me emme voineet jättää esteitä, sillä kahden tunnin päästä alkaisi ekat ratsastustunnit. Seelan avulla maneesin tyhjentäminen kävi äkisti ja Väiski hoiti jäähdyttelynsä aivan itse. Kutsuin Väiskiä ja rapistelin namipussia herättäen ruunan mielenkiinnon. Ruuna lompsi luoksemme ja alkoi välittömästi haistella taskujani, joista hevonen saikin pienen palan porkkanaa.
      – Loput saat tallissa, virnistin ruunalle antaessani vielä yhden palan porkkanaa. Hiki oli kostuttanut ruunan kauttaaltaan, ruuna jopa höyrysi pikkaisen – olihan ulkona vain 4 astetta lämmintä vaikka ilma nätti ja tyyni olikin.
      – Väiski hyppäsi aika nätisti, Seela totesi ja silitti ruunan päätä.
      – Se on kyllä aika hyvä hyppäämään. Siis jos vertaa sitä miltä se näytti pari vuotta sitten, virnistin. Olin juuri napsauttamassa riimunnarua kiinni, kun ruuna yhtäkkiä iski turpansa kiinni hiekkaan ja örähtäen polvistui maneesin lattialle.
      – Älä vaan kuule-, manasin Väiskiä, mutta pian hevonen kellahti selälleen örähtäen onnellisesti.
      – No kaipa se on tän ansainnut, nauroin väistellessäni kavioita. Ruunan lopettaessa itsensä kuivaamisen tämä ravisteli hiekat minun ja Seelan päälle. Nappasin ruunan äkkiä naruun kiinni, ettei se lähtisi vetämään toista kierrosta maneesin hiekoissa.
      – Okei nyt pesulle!

      Talutin ruunan pesuboksiin – olihan se pakko pestä. Milloinkohan viimeksi olin edes pessyt ruunaa, jos jalkoja ei lasketa? Ehkä kaksi vuotta sitten? Olin niin laiskaa sorttia, että mielummin heitin takin hepan niskaan ja annoin kuivua, mutta jos vihdoinkin pesisin ruunan kunnolla.
      – Mä meen kattoo jos Nio ja Lotta tarvii apua tallituvan siivoamisessa, Seela tuli sanomaan.
      – Jees mee vaan, vastasin ja suojasin itseäni lentäviltä pisaroilta. Pyyhin kädelläni Väiskiä joka puolelta samalla kun valutin vettä, ja kaikki kahden vuoden pöly ja talvikarva valui likaveden mukana kohti viemäriä. Suihkuttelin vielä Väiskin päähän ja ruuna yritti napata vettä suuhunsa. Viimeistelin vielä Väiskin pään hieromalla pesusienellä varovasti läpi. Lopulta suljin hanan ja kävin ruunan läpi viilan kanssa kaapien ylimääräiset vedet pois. Ruuna ravisteli itseään muutaman kerran ja nuoleskeli huuliaan – se kai odotti namejaan. Lähdin varustehuoneesta etsimään ruunalle sopivaa loimea päälle, sillä tiesin ruunan lähtevän heti piehtaroimaan päästessään karsinaansa. Nappasin mukaani Väinön mustan fleecen, jota käytin yleensä ruunan ollessa märkä. Puin loimen Väiskille ja lähdin viemään sitä takaisin karsinaansa, missä heti ensi töikseni pudotin ruokakuppiin loputkin porkkanan palat.
      – Oothan sitte kiltisti, ei mitään piehtarointia, uhosin leikilläni ruunalle.

      Lompsin tallitupaan päin, missä oli aika kohina päällä näin puoli neljän aikaan iltapäivällä. Tallituvan siivous jäi nähtävsti hieman kesken, kun Lotta joutui hakemaan Orionin tarhasta tuntia varten, ja Nio lähti esittelemään tallia jonkun lapsen äidille. Tuntilaisten puheensorina raikui tuvassa, enkä voinut olla kuulematta, kuinka tyttöjä (ja yhtä poikaa) jännitti mennä maastotunnille.
      – No mut nyt on hieno ilma maastoiluun! Rohkaisin tuntilaisia ja kumarruin nojaamaan sohvan selkänojan päälle. Sohvalla olijat kääntyivät katsomaan minua päin ja mutisivat maaperän olevan kovaa jos putoaisi.
      – Älkää nyt semmosia höpöttäkö, raakuin tuntiratsastajille ja kehoitin heitä käyttämään turvaliiviä ettei sattuisi.
      Milloinkohan viimeksi olin itse muka käyttänyt turvaliiviä? Ehkä kun olin kolmetoistavuotias? Ei vaan, käytin liiviä hyppiessäni maastoesteitä Lokilla, ihan vain koska vieras hevonen ja maastoesteet kuulostivat pelottavalta kombolta. Vaikka toisaalta, turvaliiviä pitäisi AINA käyttää. Ihan sama kuinka turvallinen ja luotettava Väiski olikin.

      Ensimmäisten tuntilaisten lähtiessä maastoilemaan, lähdimme Seelan kanssa hakemaan Melliä tarhasta talutustuntia varten.
      – Mee nyt ottamaan se kiinni ja tulkaa tähän tarhojen eteen kuvaa varten, Seela selitti innoissaan ja ojensi riimunnarun käteeni.
      – Mihin kuvaan? Raakuin kävellessäni kohti ruunikkoa tamma. Lepertelin pikkuhevoselle niitä näitä ja Melli vain heilautti toista korvaansa suuntaani. Se varmaan mietti että taas tuo tolvana on täällä. Virnistelin itsekseni pistäessäni Mellin naruun kiinni ja lähdin taluttamaan ruunikkoa portille. Melli oli kiltti ja rauhallinen ratsuponi, se tosiaan sopisi vaikka lapsen käsiin. Tamma seurasi minua herkeämättä ja pysyi varjona perässäni, toisin kuin Väiski joka näki milloin mitäkin pensaikossa tai hoksasi ruokaa tai unohti olemassa oloni kokonaan.
      – Okei, nyt hymyä! Seela henkäisi ja asetteli kännykkäänsä suuntaamme.
      – Onks ihan pakk-, mutisin, mutta kuultuani kameran äänen väänsin suupieliäni ylöspäin. Melli kuunteli korvat hörössä Seelaa ja minä pitelin kättäni tamman kaulan yli silittäen sitä toiselta puolelta.
      – Joo tää on hyvä, Seela henkäisi ja näytti kuvaa, jossa huuleni olivat ihmeellisellä töttöröllä puhuessani Mellille jotain. – Tää on ihan sopivaa materiaalia instagramiin.
      – Joo niin varmaan, murahdin ja lähdin taluttamaan tammaa talliin päin.

      Tallissa Seela alkoi jo hoitaa tammaa, mutta tyttö vilkuili tämän tästä olkansa yli jos talliin ilmestyisi pieni ratsastaja, joka kenties haluaisi laittaa ratsunsa kuntoon. Viiden maissa talliin tulikin noin 11-12 vuotias tyttö, joka näpräsi puhelintaan.
      – Haluutko hoitaa tän loppuun? Seela kysyi iloisesti. Tyttö tuijotti hetken aikaa hiljaa, kunnes sitten nyökkäsi.
      – Ootko kauan jo ratsastanut? Yritin haastatella pientä tyttöä.
      – Een, tää on vasta kolmas kerta, tyttö vastasi arasti ja alkoi harjaamaan Seelan opastuksella.
      Roikuin Mellin karsinassa hetken aikaa, mutta välillä kävin katsomassa Väiskin vointia. Ruuna parhaillaan oli tyhjentämässä rakkoaan kun tulin paikalle, ja heppaparka keskeytti hommansa nähdessään minut.
      – Oisit nyt ollu iha rauhas, mutisin hölmölle ruunalle, kunnes joku tuli kottikärryjen kanssa talliin.
      – Varokaa, kuului Ohton ääni kun mies kärräsi heinää talliin.
      – Oho, virnistin miehelle ja Väiskin askeleen verran sivuun. Mies aukaisi Väiskin karsinan ja nakkasi sisään kasallisen heinää, ja totesi sitten toisen kasan tulevan vielä illalla kaurojen jälkeen. Ohto paineli kottareiden kanssa takaisin pihalle heitettyään loput heinät Lassen ja Bigsyn karsinaan.

      Tunti oli alkanut maneesissa, ja Seela sekä Melli ratsastajansa kanssa olivat jo työn touhussa. Ajattelin kerrankin yllättää Seelan, ja rupesin putsaamaan Mellin karsinaa. Paiskiessani lantaa kottikärryihin sain omituisia katseita ohimeneviltä tuntilaisilta, eikö ne oo ennen nähny isoa miestä siivoamassa ratsuponin karsinaa hä??
      Pyyhin hikeä otsaltani – karsinan siivoaminen oli oiekasti rankkaa hommaa ihmiselle, joka sitä teki enää harvoin. Hallavassa minun ei tarvinnut itse siivoa karsinaa, vaan se kuului pakettiin. Toki välillä kun aika kävi pitkäksi niin saatoin siivota Väiskin karsinan, mutta lähestulkoon poikkeuksetta Väiskin karsina oltiin ehditty siivota jo ennen minua.
      Vilkuilin rannekelloani tämän tästä. Odotin Seelan pääsevän pian pois tunnilta, jotta saisin otettua Väiskiltä loimen pois ja kuskattua sitten tytön ja itseni koteihimme. Tai ehkä kävisimme Seelan kanssa ensin mäkkärin autokaistalla. Tai ehkä brunette tulisi hetkeksi aikaa minun luokseni katsomaan jotain elokuvaa.
      Nojailin Mellin karsinaan hetken aikaa, kunnes päätin lompsia maneesille seuraamaan tunnin etenemistä.

      • #5620 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Tän tarinan ois mun mielestä voinut laittaa keskeltä poikki 😀 Alku oli tosi hyvin kirjotettu ja mielenkiintoinen. Oli kiva lukee miten Väiskiltä suju esteiden hyppiminen. Tykkään myös miten tuot aina sen luonnetta niin hyvin esille, ja samoin myös Nikon ja Seelan ei sillä, mut Väiski on vaan jotenkin niin ihanan hönö. Mut sitten pesun jälkeen en enää pysynyt oikein perässä että missä nyt mennään ja lopputarinassa ei ollut ihan samalla lailla punasta lankaa. Eli oisin ottanut sen omaksi tarinakseen ja vähän hionut sitä paremmalla ajalla. Mut kuitenkin tosi kiva lukea teidänkin kuulumisia (: Saat 2hp ja 1sp

      • #5939 Vastaa
        Kassu
        Valvoja
        • Postauksia: 132
        • Perus pullaponi

        sul on kiva tapa toi ku selkeesti kuitenki panostat näihi, siitä kertoo muun muassa se että sulla on lähes aina kuvitusta mukana. vähä samaa mieltä Aleksin kanssa, mutta oli silti hyvää helppolukusta tekstiä ja hitto, Kassun ja Nikon pitäs hengailla taas!

    • #6749 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      08.08.2019 – RAAJARIKKO HEVONEN

      Tuijotin talikko kädessä paria uutta tallityttöä ja – EI, tämä EI ole sitä miltä se kuulostaa! Olin tulossa hakemaan talikkoa, kunnes näin kahden tytön istumassa tallin pihaan ilmestyneille pihatuoleille. Aleksi oli kesäksi hankkinut jotkut pihakalusteet ja täytyy kyllä myöntää, että pöytä ei ole saanut olla hetkeäkään rauhassa.
      Tiesin toisen tytöistä omistavan uuden suokin, mutta blondista en tiennyt mitään. Kaiken järjen mukaan vaaleaverikkö oli joko hoitaja tai sitten äärettömän innokas tuntilainen. Yritin kuikuilla kentän suuntaan, mutta siellä oli aivan hiljaista. Rypistin otsaani mietteliäänä ihmetellessäni mihin Seela oli kadonnut. Nio oli tullut minua tallituvassa vastaan ja kysynyt missä Seela oli ja samaa ihmetteli myös Emily. Vaan mistä minä tietäisin missä brunette liikkui, kun ei tuo vastannut enää viesteihin. Tytön ajatteleminen sai koko olemukseni synkäksi ja näytin taatusti itse masennukselta raahustaessani Väiskin privaattiaitaukselle. Kyllä, Väiski oli jo viitisen päivää viettänyt nopeasti kyhätyssä postimerkin kokoisessa tarhassa, sillä ruuna oli saanut jalkaansa ilkeän haavan. Ilmeisesti Lasse oli potkaissut ruunaa oikeaan etujalkaan, vaikkakin ihmettelimme miksi Lassen kaltainen kiltti ja rauhallinen hevonen olisi tintannut viatonta ruunaani kinttuihin. Vaikka Väiskin tuntien ei ole ihmekkään vaikka se saisi kaviosta – se tunki turpansa joka paikkaan ja oli aina väärässä paikassa väärään aikaan.

      Väiskin väliaikainen tarha oli kyhätty ylimääräisestä sähkölangasta, tosin nyt aidassa ei ollut yhtään virtaa, minkä Väiski oli jo huomannut. Ruuna on pariin otteeseen yllätetty maleksimasta laiduntamasta parkkipaikalla tai tallin edustalla, mutta onneksi leppoisa ruuna antoi pikkutyttöjenkin ottaa kiinni. Astelin kottareiden ja talikon kanssa tarhan sisään ja aloin nakata kuivia lantapalleroita kotsuihin. Väiski tuli samantien syömään kottikärryjä ja haistelemaan omia tuotoksiaan. Väiski oli tehnyt jätöksensä yhteen nurkkaan, mikä teki siivoamisesta helppoa. Siivottuani tarhan lähdin kuljettamaan kottikärryjä lantalaa kohti, minne kippasin Väiskin jätökset. Vein kottikärryt takaisin tallin seinustalle ja talikon vein sisälle roikkumaan naulakosta. Kiersin vielä tallirakennuksen, jotta ehkä vahingossa olisin törmännyt Seelaan, mutta turhaan. Sen sijaan blondi tyttö harjasi Hauskaa karsinassa. Eli blondi oli kuin olikin hoitaja!
      – Moi, tokaisin kävellessäni karsinan ohi.
      – Moi! Kuului karsinasta vastaus.
      Päätin kääntyä kannoiltani ympäri, jos vaikka kerrankin olisin kuin normaali ihminen ja esittelisin itseni, ettei kenenkään tarvitsi aina arvuutella kuka olin ja miksi pyörin aina tallilla.
      – Toi mä oon Niko, murjaisin astellessani karsinan eteen. Hauska liikautti toista korvaansa minua kohti, mutta muuten seisoi lamaantuneena blondin sukiessa sen selkää.
      – Alva, tyttö sanoi ja hymyili perään.
      Olin aikeissa sano omistavani Väiskin, mutta viime hetkellä jänistin. Ketä muka kiinnostaa mitä minä täällä teen. Nolona liu’uin pois paikalta kohti yksäripuolta.

      Yksäreiden puolella oli yksärisuokki keskellä käytävää harjattavana. Sen omistaja moikkasi minua ujon oloisesti, mutta ystävällisesti. Moikkasin ja kuljin vaaleaharjaisen hevosen ohi. Olipa suloinen suomenhevonen! Vilkaisin tammaa päin samalla kun kumarruin nappaamaan Väiskin karsinan edustalla roikkuvat suitset mukaani.
      – Tää on sun hevonen eikö? Raakuin tytölle.
      – Joo, tyttö vastasi selkeästi ylpeänä hevosestaan. – Sen nimi on Tähkä.
      – Ihan on Tähkän näköinenkin, tokaisin hymyillen ja aloin osoittamaan Väiskin karsinassa olevaa kylttiä. – Tässä on mun hevonen.
      – Aaa eli sä oot Niko eiks vaan, tyttö sanoi. – Mä oon Rhea.
      – Joo, vastasin virnistäen. – Tervetuloa Hallavaan, toivottavasti viihdytte.
      – Joo mä viihdyn jo! Tyttö naurahti ja rapsutti hevostaan leuan alta.
      Sanoin nopeat heipat Rhealle ja olin jo lähdössä tarhoille päin, kunnes älysin ottaa Väiskin lääkelaukun mukaani. Koukkasin nopeasti satulahuoneeseen hakemaan laukkua ja kuljin uudestaan Rhean ja Tähkän ohi.
      – Noniin nyt mulla on kaikki, ähkäisin nolona ja virnistin.

      Väiski nojasi kevyesti tarhan ylimmälle langalle ja hörisi minulle. Ruunalla oli kauheasti asiaa. Kumarruin lankojen alta Väiskin tarhaan ja laskin lääkepussukan ja suitset maahan. Kyykistyin tarkastelemaan ruunan haavaa. Haava oli yhä sideharson suojissa, jottei sinne pääsisi likaa tai muuta ylimääräistä, mutta kaikinpuolin haava oli jo parempaan päin.
      – Miltä se näyttää? Kuului Aleksin ääni takaa.
      Vilkaisin olkani yli ja nyökkäsin tervehdykseksi.
      – Aika hyvältä verrattuna siihen miltä se vielä maanantaina näytti, tokaisin ja irvistin. Aukaisin paketin Väinön jalassa ja me molemmat kumarruimme katsomaan.
      – Joo-o, ei ole enää koripallon kokoinen, Aleksi virnisti ja sai minutkin hekottamaan. Väiskin jalka oli näyttänyt maanantaiaamuna todella pahalta. Haava oli tullut sunnuntaina, mutta se oli yön aikana turvonnut juurikin koripallon kokoiseksi. Eläinlääkäri oli käynyt katsomassa jalkaa, mutta totesi sen lähtevän betadinella ja hyvällä huolenpidolla pois.
      – Onneksi ei tullut mitään antibioottikuuria vaikka mä vähän pelkäsin, totesin samalla kun nappasin haavasparyn kassista. Aleksi nousi rapsuttelemaan Väiskiä, joka alkoi näyttää kyllästymisen merkkejä puhisemalla.
      – Oot sie reipas poika, kuulin Aleksin höpöttävän ruunalle. Väiski pärskähti limaisesti ja kuulin Aleksin mutisevan ”kilon verran räkää” tai jotain sen tapaista.

      – Tiedätkö missä Seela on? Aleksi kysyi yllättäen.
      – Ei harmainta hajua, vastasin ja nousin seisomaan. – Miks kaikki kysyy multa tota samaa?
      – No mie aattelin vaan kun ootte aika paljon yhdessä, Aleksi tuumi. – Seelaa ei ole pariin viikkoon näkynyt, kun hän ilmoitti pitävänsä pienen tauon.
      – Joo vai? Hämmästelin kovaan ääneen. Olin äärettömän pettynyt. Miksei tyttö voinut ilmoittaa minulle mitään.
      – Juu ja ehä mie viittinyt alkaa kyselemmää Seelalta et mihkä sitä ollaa menossa, Aleksi totesi.
      – Nii, mutisin ja kohautin kulmiani.
      Noukin Väiskin suitset maasta sillä aikaa kun Aleksi vaihtoi puheenaihetta. Tämän päivän ratsastustunnit pidettäisiin kuulemma kentällä, kun maneesin pohjaa kunnostetaan.
      – Eikö olisi ollut helpompi hoitaa tuo tallissa? Aleksi tuumi kun katsoi minun laittavan suitsia Väiskille.
      Vilkaisin Väiskin pään takaa miestä ja irvistin tapellessani luikertelevan pään kanssa.
      – Ei ei, kyllä tää sujuu… mutisin ja sain kuin sainkin sujautettua suitset ruunalle. Väiski avasi suun aina kiltisti, mutta se harrasti aika taitavasti väistelyä.
      – Eikä Väiski mihinkään lähe, tuossa se seisoo kuin tikku sanonko missä, tokaisin virnistäen.

      Lähdin taluttamaan Väiskiä metsän suuntaan. Saimme tarhoista peräämme hörinää ja matkin yhtä kimeä-äänistä yksäriä. Väiskin jalka näytti hyvältä. Ruuna varasi painoa kipeälle jalalleen eikä näyttänyt aristavan sitä yhtään. Haavasta tihkui vähän verta, mutta eläintohtorimme mukaan on hyvä että siitä valuu lika pois – kunhan sen pesee liikuttamisen jälkeen.
      – Hooi! Kuulin takaani kun talutin Väiskin poispäin tallin pihapiiristä. Suomenhevostamma Tähkä tuli tukka heiluen meitä kohti ja sen ratsastaja heilutti kättään iloisesti.
      – Ptruu, sanoin ruunalle ja pysähdyin.
      Mäen takaa nousi vielä Alva ja Hauska, ja ratsukot tulivat reippaassa käynnissä luoksemme.
      – Tuutko meidän kanssa maastoon? Rhea huudahti ja katsahti takanaan olevaan ratsukkoon.
      – En mä varmaan kun me käydään vaan pyörähtämässä tuolla metsätiellä, vastasin ja osoitin Väiskin haavaa. – Kun tää on potilaana vielä ainakin viikon tai kaks.
      – Oho, Rhea totesi. – Voi pikkuista, toivottavasti paranee pian.
      – Ei tää oo ees paha, oisitte nähnyt sen alkuviikosta, murjaisin ja elehdin käteni kanssa dramaattisesti.

      Alva ja Rhea jatkoivat hetken aikaa samaa matkaa, kunnes sanoivat haluavansa lähteä kinttupolkua pitkin joelle. Joki ei kuulostanut yhtään pahalta, ilmakin oli vielä nätti. Oikeastaan keli ei ollut mikään erikoisen lämmin, mutta ilma tuntui todella hiostavalta.
      – Varmaan ukkostaa illalla, puhuin hevoselleni.
      Väiskin korvat pyörivät ympäriinsä ja ruuna päästi pöhisevää ääntä sieraimistaan. Miten kovasti lämminverinen tykkäsikään päästessään edes hiukan liikkumaan. Harmaankeltaiset kaviot kopisivat kumeasti pehmeähköä metsätietä vasten. Väiskin kesäkarva kiilsi auringonvalossa maksanruskeana ja ruunan iho värähteli ötököiden kosketuksesta. Väiskin isoa päätä koristi uutuuttaan hohtavat suitset englantilaisella kaksoisturparemmillä, mitkä sain äidiltäni lahjaksi. Tai Väiski sai. Äitini mielestä Väiskin meksarit olivat hajoamispisteessä, vaikka minusta kyseiset päitset olivat vain kuluneet sopivan pehmeiksi. Uudet suitset olivat kankeat ja inhottavat pistää kiemurtelevalle hevoselle, siinä joutuu näpit ja hermot koetukselle.

      Käänsimme jossain kohtaa ympäri, kun omat jalkani alkoivat huutaa hoosiannaa. Hiostava ilma sai paitani liimautumaan selkään, ja jouduin käärimään pitkät hihani ylös. Väiski seurasi perässäni koiranpennun lailla, mitä nyt jos se vähän nappasi salaa vihreää kävellessämme rehottavaa metsätietä pitkin. Tietä ei käyttänyt kukaan muu kuin tallilaiset, ja joskus harvoin tielle eksyi joku naapurin himolenkkeilijä. Ajoneuvoja ei tiellä käynyt koskaan, joten tiellä kasvoi yli puolenmetrin korkuista villiheinää. Väiski saikin syödä niin paljon kuin se jaksoi, sillä ruuna ei vihreästä kerännyt massaa juuri lainkaan.
      Saavuimme hetken kuluttua takaisin pellolle, mistä oli enää muutaman sadan metrin matka talliin. Flipfloppini eivät olleet ihanteelliset kävelykengät, minkä takia varpaitani särki. Väiski tepasteli reippaana rinnallani tarhalle, mistä ongin Väiskin lääkepussin mukaan (pussi oli muuten isosiskoni vanha meikkilaukku, jonka sain Väiskin ensiapulaukuksi). Lähdin viemään ruunaa takaisin talliin, missä laskin sen karsinaansa ja riisuin suitsista. Vaihdoin ruunalle mustan nylonriimun päähän ja aloin taluttamaan sitä pesubokseille päin. Pesuboksit olivat ilmeisesti olleet jo käytössä tänään, ainakin lattia oli sen verran märkä. Kiinnitin Väiskin naruihin ja aloin valuttaa letkusta viileää vettä. Suihkuttelin vettä ruunan kaikkiin jalkoihin, mutta erityisesti oikeaa etusta. Polven alapuolella kimmelsi haava, josta oli karannut pienenpieni noro verta. Levitin haavalle laimennettua betadinea ja käärin haavan sideharsoon. Väiski oli koko toimenpiteen aikana rauhallinen ja tuijotteli tuntsaripuolelta kuuluvia ääniä.
      – Hieno poika, tokaisin ruunalle ja taputin rohkaisevasti sen kaulalle.

      Talutin ruunan karsinaansa ja riisuin siltä riimun pois. Nappasin vanhan sideharson käytävän lattialta ja vein sen ja muut roskat roskiin. Siivottuani loputkin sotkuni kävin hakemassa pienen kasan heinää, jotka nakkasin Väiskille. Vähän ajankulua potilaalle. Yksäripuolella oli hiljaista, kun kaikki muut hevoset olivat tarhoissaan tai muualla liikkumassa. Kuikuilin vastapäätä olevaa tyhjää karsinaa, ja pohdin minkähänlainen hevonen siihen seuraavaksi muuttaisi. Väiski mutusteli heiniään ja tuijotti minuun päin. Vaaleanpunainen turpa paini ahnaasti heinätupon kanssa ja Väiskin valkuaiset muljahtelivat päässä.
      – Sä oot hölmö, kuiskasin tummanrautiaalle.

      Attachments:
      • #6751 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Tätä on odotettu! Väiski ja Niko on jotenkin niin symppis pari, osaat kuvailla niitä tosi luontevasti ja persoonallisesti. Esimerkiksi miten kuvaat Nikon puhetapaa raakkumiseksi tai se että kun Niko joutuu kaksi kertaa kulkemaan saman tyypin ohi niin Niko kokee tarpeelliseksi jotenkin perustella omaa toimintaansa. Tykkäsin kanssa sikana miten olit ottanut Alvan ja Rhean mukaan tarinaan, ja tietysti aina kiinnostaa kuulla mikä tilanne Seela-rintamalla on. Saat 2 hoitopistettä, 2 sosiaalisuuspistettä ja 1 maastopisteen

      • #6752 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Paitsi et saakkaan vielä mitään pisteitä kun kaappi puuttuu edelleen!

      • #6753 Vastaa
        Niko
        Valvoja
        • Postauksia: 70
        • Koulutuksen tarpeessa

        Oho, hups 😀 Niin joo se kaappi, meenkin heti tekemään sen!
        Ja kiitos ihanasta palautteesta, niitä on aina kiva lukea :3

      • #6756 Vastaa
        Alva Ainio
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Tätä oli ihan super kiva lukea! Oon lukenu kaikki sun tarinat ja tykänny kovasti. Komppaan Aleksia ihan täysin. Tää sopi niin täydellisesti mun suunnittelemaan maastoilu tarinaan, että oli heti pakko päästä kirjottamaan. 🙂

      • #6766 Vastaa
        Kassu
        Valvoja
        • Postauksia: 132
        • Perus pullaponi

        hitto mäkin oon taas ehtiny oottaa sua ja sun tarinoita, tää oli mun illan piristys XD hyvin sujuvaa ja yhtenäistä tekstiä, en huomannu mitään virheitä. Jesjes! Hyvä että oot mukana taas!

      • #6768 Vastaa
        Rhea Kiurula
        Valvoja
        • Postauksia: 44
        • Koulutuksen tarpeessa

        Hihii ihanaa kun päästiin tarinaan mukaan! Tässä oli mahtava kesäpäivän tunnelma ja kirjoitat tosi hyvin 😀

    • #6804 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      19.08.2019 – RAVITYÖSKENTELYÄ

      Väiski korskui ravatessaan ympyrällä. Ruunalla oli virtaa ihan liikaa parin viikon saikkuilun ja viikon höntsäliikunnan jälkeen. Voi jos Väinön energian saisi suunnattua johonkin muuhun kuin kaahottamiseen. Ympyrällä tummanrautias lopetti tikkaamisen ja se alkoi ravata lennokkain mutta letkein askelin. Pyrin taivuttamaan ruunaa ympyrällä kumpaankin suuntaan, ja pian allani pärskähteli tyytyväinen ex-ravuri. Hallava Cup olisi jo sunnuntaina, mutta onneksi minä ja Väiski kisataan vain Helppo C -luokka. Ei pitäisi olla vaikeaa, pitäisi vain ratsastaa tiet oikein ja saada hevonen pysymään kutakuinkin hallinnassa. Mutta jos ruuna pitäisi samanlaista kaahottamista sunnuntaina kuin mitä tänään kentällä, nimemme keikkuisi tuloslistan häntäpäässä. Mutta kilpailut olisivat vain tallilaisten kesken, kukaan ei näkisi vaikka Väiskille iskisi pieni kohtaus.
      Sitä paitsi ne olisi ekat kisat, ei pitäisikään odottaa mitään erikoista suoritusta.

      Väiski ravasi nyt rauhallisesti pitkin askelin. Myötäilin ruunan jokaista liikettä ja annoin katseeni lipua tallirakennuksen ohi. Tallille marssi parhaillaan kolme tyttöä, varmaan tuntilaisia. Keskityin takaisin hevoseeni, joka pureksi kuolaimiaan. Aloin harjoitella tempon muutoksia ravissa, mitkä sujuivat ihan hyvin. Väiski oli hyvin kuulolla, eikä käynyt enää kuumana. Pidentämisessä ei ollut mitään ongelmaa, mutta lyhentäminen oli ensi alkuun hieman nihkeää. Väiskin kaula alkoi tummua hiestä, olihan se jo ponnistellut tänään. Annoin Väiskille vapaat ohjat ja annoin sen liikkua loppuravit omaan tahtiin. Parempi lopettaa silloin kun sujuu hyvin.

      //kuvateksti venyikin minitarinaksi x)

      • #6805 Vastaa
        Alva Ainio
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Tää oli mukavan yksityis kohtanen minitarina!

      • #6811 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Se oli oikein kiva minitarina! Ihan sika hieno kuva ja wau en tienny et instagramin voi upottaa tollee 😮 Saat 1 kp

      • #6816 Vastaa
        Niko
        Valvoja
        • Postauksia: 70
        • Koulutuksen tarpeessa

        Joo mäkään en tiennyt et instasta pystyy upottamaan tolleen ennen ku laitoin sen Väinön hoitajahaku -ilmoituksen 😀 mut kätevää nyt kun tinypic loppuu niin olin jo hätää kärsimässä et miten saan ladattua kuvat forkalle

    • #49408 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa


      Humma on pojalla ainoa aarre ja sellaista ei ole kellään.

      Taputin Väiskiä kaulalle. Pysähdyimme keskelle talvista peltoa ja hetken ihailimmme koskematonta lumipeitettä. Kohta tuo silkkisen näköinen valkea peitto saisi kyytiä lämminveriseni kavioista.
      – Hoplaatia, tokaisin ruunalle ja annoin sille luvan mennä.

    • #49826 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      14.03.2020 – KÄRRYTTELYÄ

      Istuin autossani ja katselin ikkunan läpi, kuinka Miska ja Väiski rapsuttivat toisiaan. Olipa kiva, että Väiskin tarha oli suoraan parkkipaikan vieressä, ja näin heti tallille saapuessa oliko ruuna tarhassa ja mitä se touhusi.
      Hevoset kiinnittivät katseensa minuun, kun nousin autosta ulos. Väiski tunnisti minut välittömästi ja hirnahti tervehdykseksi.
      – Mitä poika huutelee, huudahdin hevoselle.
      Astelin tarhan suuntaan, jossa Väiski höristen otti minut vastaan. Silitin lämminverisen turpaa ja Miskakin tuli hakemaan oman osansa.
      – Kivalta tuntuu eikö vaan, höpötin ex-ravureille. Miska ja Väiski olivat hyviä kavereita, oikeastaan jopa parhaita kavereita. Ruunilla tuntui olevan joku ravurien juttu, sillä ne olivat aina yhdessä.

      Onneksi Väiskin riimu oli jätetty tolppaan roikkumaan, ja sain napattua ruunan samantien mukaani. Talutin Väiskin talliin ja sidoin käytävälle ruunan karsinan eteen. Väiski yritti syödä naruja ja ravisteli päätään. Ruunasta huomasi heti, että sillä oli ollut perjantaina vapaapäivä. Riisuin Väiskiltä sadeloimen ja lähdin kiikuttamaan sitä kuivaustelineille. Kahvin tuoksu kantautui nenääni, joten koukkasin tallituvan kautta saadakseni kahvia.
      Sohvalla istui Ciara, jonka punertavat kiharat tunnistin heti.
      – Moi, tervehdin tyttöä ja nappasin kahvikupin.
      – Moikka! Ciara sanoi iloisesti ja hörppäsi mukistaan. – Päivä lähtee kahvilla käyntiin vai?
      – Tää on jo seitsemäs kuppi tänään, virnistin ja otin hörpyn.
      Ciaran silmät laajenivat yllättyneinä, mutta niistä paistoi silti nauru.

      Katselin ikkunasta ulos hiljaisuuden vallitessa tuvassa. Ciara keskittyi selaamaan puhelinta ja minä taas kumosin kahvia kurkusta alas.
      – Ootko liikuttanut Valeran jo? Aloitin keskustelun.
      – En, mä tulin vasta äsken, tämä vastasi päätään pudistaen. – Aattelin mennä maneesiin, tuutteko tekin?
      – Itseasiassa tänään on Väiskillä kärryttelypäivä, vastasin Ciaralle, mikä osittain harmitti minua. Olisin mielelläni liikuttanut Väiskiä jonkun muun ratsukon seurassa, sillä olin viimeiset kaksi viikkoa liikuttanut Väiskiä yksin. Siis aivan yksin! Toisaalta osa minusta halusi vain istua kärryillä ja nauttia viimasta kasvoilla, seurana vain hevonen.
      – Kaippa mä lähden hakemaan Valeraa sisälle, Ciara totesi ja vei mukinsa tiskipöydälle.
      – Joo Väiskikin odottelee käytävällä, totesin ja vein kuppini myös tiskeihin.

      Väiski vilkaisi minua valkuaiset pyörähten, ruunalla oli ilmeisesti aika käynyt pitkäksi. Pistin ruunan ja itseni kuntoon nopeasti, ja varmistin että minulla oli puhelin taskussa. Väiski heilautteli päätään puolelta toiselle. Lämminverisen innokkuus oli lähes käsin kosketeltavissa, enkä voinut itsekään lakata hymyilemästä. Hyppäsin kärryille ja ohjasin ruunan metsäreittiä kohti, joka oli kaikkista ihanteellisin reitti kärryillä ajamiseen.
      Etenimme ekan kilometrin reippaassa käynnissä, jonka jälkeen annoin Väiskille luvan ravata. Ruuna oli kotiolosuhteissa helppo, yhden sormen ajettava ravuri, joten välillä uskalsin jopa uppoutua omiin ajatuksiini. Väiskin pylly keinahteli raviaskeleiden tahtiin ja tuijottelin vain liehuvaa häntää.

      Aina sopivan suoran tullessa otin Väiskistä kaiken irti ja ruuna sai ravata sydämmensä kyllyydestä. Pääasiassa menimme kuitenkin kevyttä hölkkää, välillä rauhoituimme käyntiin ja taas annoin hevosen spurtata. Näin Väiskin mielenkiinto ja into juoksemiseen säilyi, kun annoin sen päästellä höyryjä, mutta kuitenkin pidin huolen siitä etten rasittanut sitä liikaa.
      Loppumatkan menimme reippaassa käynnissä kotiin ja lähinnä tuijottelin Väiskin takapuolta.
      Kevätaurinko oli hyvin kirkas ja se tunki puunoksien takaa esille. Odotin innoissani tulevaa kesää ja kaikkea mitä kesä toisi tullessaan.
      Saavuimme tallin pihapiiriin ja loikkasin pois kärryiltä ohjatakseni ruunan sisälle. Kiinnitin Väiskin uudestaan käytävälle ja riisuin siltä varusteet pois. Väiski oli kauttaaltaan kastunut hiestä, kuten joka kerta kärryttelyn jälkeen, joten vein ruunan pestäväksi.

      Tummanrautias höyrysi kaapiessani siitä enimmät vedet pois. Juotin sille ämpäristä vettä ja puin fleecen päälle, jottei ruuna pysyisi lämpimänä.
      – Oisko huilin paikka, höpötin Väiskille. Päästin ruunan karsinaansa, missä se kävi heti polvillensa ja alkoi piehtaroimaan.
      – Joopa joo.., virnistin hevoselle ja aloin siivoamaan jälkiäni. Siivosin jopa oman tallikaappini, joka oli täynnä käytettyjä sukkia, joita unohdin joka kerta viedä kotiin pesulle. Heitin sukat auton takapenkille haisemaan ja palasin takaisin talliin vielä yhdelle kahvikupposelle. Istuin rauhassa alas, selasin tulevia ravi- ja koulukisoja ja pohdin ilmoittautuvani muutamiin kisoihin. Aleksikin piipahti tuvassa juomassa lasillisen vettä, kunnes lähti taas jatkamaan hommiaan.

      Väiski hieroi päätään kaltereihin ja ravisteli sitten päätään. Ruuna oli jo ehtinyt suurimmaksi osaksi kuivua, mutta vaihdoin sille toisen loimen ja lähdin viemään sitä takaisin tarhaan. Kimo orlovravuri tuli höristen vastaan, mikä sai Väiskin tanssahtelemaan. Laskin ruunan tarhassa irti ja nappasin pari valokuvaa hevosista, ennen kuin lähdin kotiin päin viemään likaisia sukkiani pesuun.

      //oon niin ruosteessa 😀 pitää alkaa petraamaan näiden tarinoiden kanssa

      • #49827 Vastaa
        Nessa
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        🤩🤩🤩🤩🤩

      • #49844 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Se oli kuule ihan hyvä tarina! Mut tietysti haluun lukea lisää Nikosta ja Väiskistä ja tästä Ciara jutusta eli siinä mielessä saat kyllä Petra niin paljon kun jaksat 😀
        Saat 1mp 2hp ja 1sp

      • #49847 Vastaa
        Ciara
        Valvoja
        • Postauksia: 49
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tää tarina oli tosi kivaa luettavaa! Pitää tätä Niko-Ciara juttua työstää oikein kunnolla :dd

    • #49874 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      16.03.2020 – TYTTÖ JOLLA OLI PUNERTAVAT HIUKSET

      Talutin Väiskin karsinaan ja riisuin siltä rikkinäisen loimen. Oli mahdollista, että vanha loimi oli antanut periksi rajun piehtaroinnin seurauksena, vaikka vähän epäilinkin FWB-tamman Nakin repineen Väiskin vaatteita.
      – Ehkä mä heitän tän roskiin, onhan tää ollut sulla kolmivuotiaasta asti, puhuin ääneen Väiskille. Ruuna tuskin ymmärsi mitään, vaikka nyökkäsikin kuin myöntämisen merkiksi. Lähdin viemään loimea pihalla olevaan roskikseen, kun erotin punahiuksisen tytön pyöräilevän kohti tallia. Voi htto. Valahdin aivan veteläksi jaloista. En ollut nähnyt Ciaraa sitten yhteisen yön jälkeen, puhumattakaan siitä että olisin vastannut tytön viesteihin.
      Miksi piti käyttäytyä näin. Tuntui pahalta tulla talliin, koska olin pelkurimaisesti vältellyt Ciaraa. Hävetti, koska vein tämän näinkin pitkälle – minkä ikäinen Ciara edes oli? 17?
      Piilouduin vaistomaisesti tallirakennuksen taakse rikkinäisen loimen kanssa.

      Piti myöntää, että Ciara ei ollut samanlainen kuin aikaisemmat säätöni. Ciara näytti vähän teiniltä laihan kroppansa ja merkkivaatteidensa kanssa, vaikka oikeasti tyttö oli ulkokuorensa alla varsin fiksu. Kurkkasin nurkan takaa, kuinka punapää parkkeerasi pyöränsä sivuun ja nappasi kangaskassin korista. Piilouduin uudestaan seinän taakse ja puristin Väiskin takkia. Olin idiootti. Olisi pitänyt selvittää ensin välit Seelan kanssa ennen kuin kosken jo seuraavaan. Toisaalta brunetesta ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen kun Melli lähti. En voinut silti lakata miettimästä Seelaa, koska tuntui kuin jotain olisi jäänyt selvittämättä tytön kanssa.
      Vilkaisin uudestaan tallin pihalle. Ciaraa ei näkynyt missään.

      Palasin takaisin talliin ja olin laskea alleni, sillä näin Ciaran nojaamassa Väiskin karsinan edessä. Tytön punaiset kiharat heilahtivat taakse, kun tämä käänsi katseensa minua kohti kuin hidastetussa elokuvassa.
      – Missä herra Piiraisen puhelin mahtaa olla? Ciara kysyi syyttävään sävyyn. – Vältteletkö sä mua?
      Ciara ei ujostellut. Tyttö ei pelännyt räväyttää asiat juuri niin kuin ne olivat.
      – En, vastasin nopeasti. Se oli hätävale. – En ainakaan enää.
      Ciaran suupielet kaarsivat ylöspäin ja punapää naurahti.
      – Niin just, tyttö tuhahti ja heilautti kädellä kiharoitaan.
      En saanut häpeältäni sanottua mitään, vaan vilkaisin Väiskiä ja sitten varovaisesti taas Ciaraa.

      Olin aikeissa avata suuni, kun uusi yksärinomistaja tuli tallin uusimman asukkaan kanssa sisälle. Suomenhevosen valkeat jouhet heilahtivat sen rymistellessä innoissaan sisälle, enkä voinut estää leukaani tipahtamasta lattialle. Suokki oli upea ilmestys, vaikkakin kimo tamma oli muuttunut enemmänkin harmaanruskeaksi kuran takia. En ollut koskaan eläessäni nähnyt kimoa suomenhevosta – en vaikka kiersimme usein porukoiden suomenhevosilla näyttelyissä ja raveissa.
      – Eikö sulla oo mitään sanottavaa? Ciara kysyi minulta heti, kun olin moikannut suokin omistajaa.
      – Ei, ei kai, vastasin. – Käyn hakemassa Väiskin kamppeita.

      Ciara seurasi perässäni.
      – Eli mitä me tehään jatkon kanssa? Tyttö kysyi ja oli nostamassa Väiskin satulaa.
      – Älä sä kanna sitä ku ota vaikka nää suitset, sanoin tytölle. – Miten niin jatkon kanssa?
      Ciara tuhahti ja oli aikeissa sanoa jotain, mutta tytöstä ei kuulunut muuta kuin tuhinaa.
      – Niin et oli ihan kiva pyytää yökylään ja hävitä yks kaks elämästä? Mitä peliä sä oikein pelaat?! Ciara huusi. Tytön silmät kiilsivät kyyneleiden alla ja alkoivat punertamaan itkun pidättämisen seurauksena. Nielaisin. Ciarassa ja Seelassa oli jotain samaa. Minulle tuli flashback kertaan, kun Seela oli itkuisin silmin kysynyt mitä haluan hänestä. Nyt bruneten sijasta edessäni seisoi punapää, joka näytti siltä että joutui laskemaan kymmeneen ettei iskisi avokämmenellä päin näköäni.
      – No, älä sano sitten mitään, Ciara puuskahti ja pudotti Väiskin suitset lattialle. Jäin toljottamaan punapään perään, joka lähti vauhdilla pois satulahuoneesta.

      Vein nopeasti Väiskin varusteet karsinan eteen ja ryntäsin tuntiratsujen puolelle. Ciaraa ei näykynyt missään, ei Valeran karsinassa eikä tallituvassa. Pyörin aikani tallirakennuksessa, kun itkusta kirjavat kasvot ilmestyivät talliin ruunikon hevosen kanssa.
      – Pois alta jästipää, Ciara suhisi hampaidensa välistä. Valera näytti hölmistyneeltä ja luikahti nätisti boksiinsa. Yritin saada puheenvuoroa, mutta punapää ehti marssia varustehuoneeseen ja palasi takaisin.
      – Ciara.., aloitin. Tyttö alkoi varmoin liikkein harjata Valeraa.
      – Ciara anteeksi. Ei olis saanut tehdä näin, mutta tiiätkö… Mulla on ollut säätöä yhden toisen kanssa, joka myös käy Hallavassa, vuodatin tytölle.
      – Anna kun arvaan, varmaan Alva, Ciara puuskahti nostamatta katsettaan Valerasta.
      – Ei, ei oo Alva, vastasin ja tartuin kalterista kiinni. – Seela.
      – Seela? Ei oo tuttu, tyttö totesi kohauttaen olkia. – Mutta tiiän miten tää menee, tykkäät hänestä yhä ja sitä rataa.

      Vaikenin, sillä en oikeastaan tiennyt. Seelasta oli tosin kulunut jo puoli vuotta, mutta pidimme välillä yhteyttä. Seelalla oli muutakin elämää tallin ulkopuolella, joten meille kahdelle ei jäänyt juurikaan aikaa. Eikä myöskään enää hoitohevoselle, Seelahan ei hakenut hoitajaksi sen jälkeen, kun Melli lähti.
      – Haluan olla sun kanssa, mutta en tiedä mitä sanon Seelalle, totesin Ciaralle. Tyttö ei vieläkään katsonut minua päin, vaan käveli käteni alta vaihtamaan harjaa kaviokoukkuun.
      – Tarviiko sun sanoa mitään jos ette ole yhdessä? Ciara ihmetteli. – Pistä vaikka viestiä että hei panen nykyään Ciaran kanssa.
      Vedin vahingossa kuolaa henkitorveeni ja aloin yskiä ankarasti. Mitä Ciara juuri sanoikaan? Tyttö pyöräytti silmiään teatraalisesti ja oli aikeissa palata karsinaan, mutta laskin käteni kaltereilta loimitelineelle estääkseni Ciaraa lähtemästä.
      – Mä en.. Et sä voi sanoa noin, takelsin tytölle.
      Siirsin toisella kädelläni hiuksia pois Ciaran kasvoilta. Minua alkoi hymyilyttää.
      – Pitäisikö saman tien pistää ilmoitustaulullekin lappu vai, virnistin tytölle. Ciara katsoi minua kulmiensa alta tuimana, mutta pian tämän suupielet kääntyivät ylöspäin.
      – No pistäppä, punapää sanoi huolettomasti.

      Olin aina ihmetellyt miksi Ciaran kaltainen tyttö hoitaa Valeraa – hevosta, jota moni tuntilainen ei toivonut. Mutta Ciara ei ollut mikään heikko teinityttö. Olin aina ajattelut että tytöt on tehty sokerista ja muista söpöistä asioista, mutta Ciara oli tehty monesta, monesta muustakin.
      – Ciara Washington, lähdetkö kanssani maastoon tänään? Kysyin tytöltä niin virallisesti kuin osasin.
      – Tämän kerran sitten, Ciara totesi nenä pystyssä.
      Otin varovaisesti tytön leuasta kiinni ja painoin huuleni Ciaran huulia vasten. Pieni tuulenvire kulki tallin käytävällä etsien tietään ulos, mutta muuten kaikki ympäristön äänet vaimenivat keksittyessäni tyttöön, jolla oli punertava tukka.

      Jatkuu Ciaran päiväkirjassa!

      • #49875 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 101
        • Perus pullaponi

        Hihhuli hei ja hih hih hii. Tästähän tulee jännää! Mut ihanaa dialogia!

      • #49876 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Apua! Hullun hyvä tarina ja kuten Seela sano niin mahtavaa dialogia! Kuvailit Ciaraa aivan upeasti kaikkine hiusten heilutteluineen ja pistävine kommentteineen ja Niko oli aivan yhtä tomppeli kun aina ennenkin. Täst tulee jotain niin mahtavaa. Heitän sulle 2sp ja 1hp

      • #49878 Vastaa
        Rhea Kiurula
        Valvoja
        • Postauksia: 44
        • Koulutuksen tarpeessa

        Samaa mietä kuin Seela ja Aleksi. Mahtava tarina, tästä tulee mielenkiintoista!

    • #49957 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      18.03.2020 – KAIKKI HYVIN EIKS NIIN

      Heitin työvaatteni pesuhuoneen lattialle lähdin metsästämään jääkaapistani jotain syötävää. Jääkapissa oli margariinia, juusto, raejuustoa, maitotölkki ja eilinen kanapasta. Yksin asuvan jääkaappi ei ollut häävi näky, varsinkaan kun kyseinen asukas ei käynyt kämpässään muuta kuin nukkumassa. Puhelimeni värisi whatsapp-viestin merkiksi.

      Ciara: Missä olet?
      Niko: Just tulin kotiin. Sä?
      Ciara: Kotona kans.
      Niko: Syön kohta ja lähden tasalta tallille, tuutko mukaan?
      Ciara: Vaikka
      Niko: Voin napata sut kyytiin
      Ciara: okei

      Ciaran kanssa oli yhtä ala- ja ylämäkeä. Tyttö oli mennyt suunniltaan nähdessään ensimmäistä kertaa Seelan tallilla – Seelan näkeminen kyllä yllätti minutkin. Olin Kassulta kuullut Seelan käyvän joskus tunneilla, mutta nyt näin itsekin tytön ensimmäistä kertaa aikoihin.
      Enkä sanonut sanaakaan Seelalle, en edes moi. Olin vain nyökännyt tytölle, joka hämmästynyt ilme kasvoillaan seisoi tallituvan ovensuulla Ciaran ryntäessä pois paikalta.

      Söin viimeisetkin kanapastat pois ja valmistauduin lähtemään tallille.
      Niko: lähen nyt, menee 7min.
      Arvasin matkan keston oikein, 7 minuuttia. Istuin autossa ja kuikuilin Ciaraa heidän pihalla, eikä mennyt kauaa kun punapää asteli tallikassinsa kanssa.
      – Moi, tervehdin tyttöä.
      – Moi, Ciara sanoi takaisin ja risti jalkansa pelkääjän paikalla.
      Matka tallille oli hiljainen, mutta mielestäni ei kiusallinen. Ciara katseli maisemia ja minä keskityin kyttäämään perässä ajavaa autoa.
      – Ootko miettinyt asioita? Aloitin keskustelun saavuttuamme Hallavan parkkipaikalle.
      – No joo, tyttö sanoi ja huokaisi. – Ei mulla oo mitään lisättävää eilisiin viesteihin.

      – Mä en tiennyt että Seela oli tallilla, totesin ja irrotin turvavyön.
      – Hah niin varmaan, et sä Seelaa muuten olis ottanut puheeksi viikonloppuna, Ciara tuhahti ja laittoi kädet puuskaan. – Mä tiedän kyllä että sä pelaat jotain peliä, ja mä en aio olla sun pelissä mukana.
      – Mitä peliä? Kysyin jo hieman ärsyyntyneenä. – Se nyt on puhdas sattuma jos tultiin Seelan kanssa samaan aikaan tallille.
      – Niin varmaan, ihan varmana kutsuit sen tänne, Ciara sanoi ja puristi huulensa tiukaksi viivaksi.
      – Okei, tehdään tämä nyt heti selväksi. Mä en pelaa mitään v***n peliä. Jos mä haluaisin pyöritellä muita tyttöjä niin et kai luule että pyytäisin ketään samaan aikaan tallille meidän kanssa?
      Vilkaisin Ciaraa päin odotellen jonkinlaista vastausta.
      – Mä haluan tietää missä me mennään, Ciara parahti ja huomasin, kuinka tytön huulet alkoivat täristä. – Mä vaan haluan tietää mitä mä teen.

      Vaihdoin painoa toiselle kankulleni ja käänsin kroppani Ciaran suuntaan.
      – En tiedä susta, mutta mun mielestä me tapaillaan. Mutta mä en tiedä kannattaako meiän heti alkaa parisuhteeseen, mun mielestä meidän pitäisi tapailla rauhassa. Me ollaan kuitenkin nyt vasta tutustuttu kunnolla, sanoin.
      – Eli toi tarkoittaa ettet halua olla mun kanssa, Ciara sanoi.
      – Ei.
      – No kyllä jos haluat vain ”tapailla”.
      – Miten niin ”vain”? Jos me sovitaan että tapaillaan vain toisiamme eikä ketään muita, niin eikö se riitä?
      – Eikö se silloin muka tarkoita että ollaan parisuhteessa?
      Tuijotin hölmistynyt ilme kasvoillani Ciaraa, joka toinen kulmakarva koholla katsoi minua kuin vajaa-älyistä.
      – Hä? Kysyin Ciaralta.

      Ciara pyöritteli silmiään ja päästi painavan huooh -huokaisun.
      – Mähän oon sanonut monta kertaa että mä haluan olla sun kanssa, sanoin tytölle.
      – Mutta..? Ciara sanoi ja katsoi kysyvästi. – Entä Seela?
      – Mulla ja Seelalla ei ole mitään.
      Ciara tuijotti minua murhaavasti kymmenen sekunnin ajan kuin puntaroiden oliko minusta poikaystäväksi.
      – No hyväksytään toistaiseksi, tyttö totesi keveästi ja nappasi kangaskassin jaloista. – Mennään.
      – Odota, sanoin Ciaralla ja tartuin tyttöä käsivarresta.
      Punapää vilkaisi minua kulmat kurtussa, selkeästi hieman vielä ärsyyntyneenä. Painoin varovaisen pusun pisamien peittämälle otsalle.
      – Mistä vetoa että oot jo viikon päästä kyllästynyt muhun, virnistin Ciaralle, joka naurahti takaisin.
      – Paljon mahdollista, tyttö totesi viekkaasti ja nousi kiusoitellen ulos autosta.

      Valeralla oli tänään vapaapäivä, joten Ciarakin pääsi rauhassa liikuttamaan hoitohevostaan. Laitoimme hevoset valmiiksi ja suuntasimme maneesiin, joka oli vapaana viiteen asti. Väiskillä oli rento päivä tänään ja ruuna tuntui yhteistyöhaluiselta. Olimme Ciaran kanssa ilmoittautuneet lauantaina Raudikkokujan järjestämiin Spring Jump 2020 -kisoihin, jossa starttasin sekä koulussa- että esteillä. Kyseessä oli Väiskin ensimmäiset estekisat – hurjassa 50-60cm luokassa.
      – Tarviitko apua? Kysyin Ciaralta, joka yritti saada tamman rauhoittumaan.
      – Enn.., Ciara mutisi kun pisti jalkansa jalustimeen ja loikkasi pyörivän hevosen selkään.
      Verryttelin Väiskin tuttuun tapaan kumpaakin suuntaan, yrittäen herätellä ruunaa tälle päivälle. Tein avotaivutuksia pitkillä sivuilla, takajalat uralla ja etuosa sisäänpäin taivutettuna. Väiski oli harvinaisen rento ja letkeä. Hötkyilyä ei tällä kertaa ollut, ja ruuna jopa keskittyi kantamaan itseään.

      Keskityin työstämään Väiskin ravista kauniimpaa ja kevyempää. Pienien asettelujen jälkeen ruuna tarjosi pidempää ravia, jossa takaosa oli mukana. Väiski oli hyvin kuulolla ja tajusi nopeasti mitä siltä pyysin. Menin keskiravia lävistäjää pitkin vaihtaen suuntaa ja näin kuin Ciarakin lähti vaihtamaan suunta Valeralla. Valera oli vähän äksy tamma, mutta se oli osaavissa käsissä todella, todella nätti ja näppärä hevonen. Valerassa oli ehkä vähän samoja piirteitä kuin hoitajassakin, kumpikin kiukuttelevia diivoja joiden kanssa tarvitaan hyvät suostuttelutaidot.
      – Mitä sä katot, Ciara kysyi ravaessaan ohitseni.
      – En mitään, vastasin ja hymyilin kuin hoopo.

      Loppukäynneiksi talutimme hevosia metsälenkkiä pitkin, oli virkistävää päästä ulos tuulenvireeseen. Väiskille oli tullut jopa hikikin, eikä Valerallakaan ollut enää ylimääräistä virtaa. Aurinko paistoi matalalta ja jouduin siristelemään silmiäni nähdäkseni Ciaran kasvot. Pitkä punertava poninhäntä liehui villisti tuulessa ja välillä Ciara joutui heilauttamaan hiuksensa syrjään. Ciara oli kaunis, siitä ei ollut kieltäminen.
      – Punapää, tokaisin ja otin Ciaraa kädestä kiinni.
      – Mitä sä teet, tyttö nauroi ja vilkaisi minua huvittuneena.
      – Ei mitään, virnistin ja keinutin käsiämme.

      • #49960 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Vitsit, että menee jännäksi nää kuviot tallilla! Tosi sujuvaa vuoropuhelua hahmojen välillä, oli ilo lukea. 🙂

      • #49961 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Unnan kanssa samaa mieltä. Laitan 2sp ja 1kp

      • #49963 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Olisin mielelläni lukenut enemmänkin, tää Ciara ja Niko-juttu on niin koukuttava!

      • #49968 Vastaa
        Niko
        Valvoja
        • Postauksia: 70
        • Koulutuksen tarpeessa

        Kiitos kaikille palautteista <3
        Ihan varmasti kuullaan vielä paljon Nikosta ja Ciarasta!

      • #49967 Vastaa
        Ciara
        Valvoja
        • Postauksia: 49
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tää juttu alkaa mennä jo parempaan suuntaan :dd

    • #50173 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      21.03.2020 – RAUDIKKOKUJAN KISAT

      Mitäköhän tästäkin tulisi. Olimme Ciaran kanssa menossa kahdestaan – siis kahdestaan – vieraan tallin kisoihin. Vilkuilin hermostuneena, kuinka Ciara talutti Valeran traileriin. Väiski vilkaisi tammaa valkuaiset välkkyen, ja olin aika varma että ruunaparka saisi kestää Valeran pompotusta koko matkan ajan.
      Olimme Väiskin kanssa selkeästi naisväen tossun alla, sillä Ciara vaati matkan alkutaipaleella, että kääntyisimme takaisin hakemaan hänen kännykkänsä tallilta.

      Pääsimme ehjinä perille hevosinemme ja Ciaran kännykän kanssa. Raudikkokujan tallilla riitti vipinää ja erinäköisiä ratsukoita – pienistä poneista komeisiin puoliverisiin. Otimme ensin Valeran ulos kopista, koska tammalla oli selkeästi huonompi kärsivällisyys kuin Väiskillä. Ciara lähti kävelyttämään Valeraa ympäri aluetta, joten minä otin sillä aikaa Väiskin ulos.
      Ruuna hirnahti pari kertaa kunnon volyymillä, mutta rauhottui sitten. Väiski onneksi oli tottunut matkusteluun ja muihin hevosiin, mutta pakkohan ruunan oli ilmoittaa muille olemassaolostaan.

      Olin saada sydänkohtauksen, kun brunette tyttö beigeissä ratsastushousuissa ja viininpunaisessa ratsastuspaidassa käveli parkkipaikalla vastaan. Tyttö näytti niin paljon Seelalta ettei tosikaan, huulet olivat lähes identtiset hiuksista puhumattakaan. Tosin tyttö oli ehkä sittenkin hiukan pidempi ja tukevamman kokoinen kuin Seela.
      – Totako sä tuijotat? Ciara tupsahti viereeni.
      – En, tai siis näytti vaan tutulta, tokaisin.
      – No epäilemättä, punapää sanoi ja pyöräytti silmiään.

      Ciara verrytteli Valeraa kentällä, eikä suostunut edes vilkaisemaan minua päin. Valera heitteli pari kertaa päätään ja sivalsi hännällä ilmaa, mutta Ciara oli päättäväisellä tuulella. Punaruunikko laukkasi lopulta kauniisti ja käytti koko kroppaansa joka askeleella.
      Ciara totisesti oli lahjakas ratsastaja ja mietin, mistä tyttö ammensi kaiken tuon itsevarmuuden ja päättäväisyyden. Hänen tahdonvoimansa oli sen verran hyvä, etten yllättyisi vaikka paljastuisi että Ciara saisi säänkin muuttumaan halutessaan.

      Ciaran valmistautui siirtymään maneesiin, jossa radat suoritettiin. Ciara oli viimeinen kilpailija, sillä tämän sukunimi oli aakkosjärjestyksen häntäpäässä. Onneksi Väiskin ja minun vuoro oli jo ohi, ja ruuna parhaillaan lataili akkua vielä esteluokkaan.
      – Tsemppiä Ciara! Huudahdin tytön perään.
      Ciaran pisamien peittämät kasvot kääntyivät minua päin ja tyttö tuijotti minua tuimasti. Ehdin kuitenkin nähdä, kuinka tämä hymyili kääntäessään katseensa taas eteenpäin.

      Kilpailupäivä oli kieltämättä raskas, kaksi luokkaa saman päivän aikana vaati veronsa. Väiskillä oli virtaa vielä esteradalla ja ruuna kaahotti esteiden yli vailla minkäänlaista kontrollia. Ruunalta katosi jarrut, minulta ajantaju ja yleisöltä usko ex-ravureihin, kun porhalsimme maaliin pudottaen yhden puomin.
      Käsiäni tärisi kun ratsastin korskuvan tummanrautiaan ulos maneesista. Ciara tuli meitä vastaan ja kysyi miten meillä meni.
      – Ihan hyvin varmaan, vastasin. – Mut ois voinut mennä paremminkin…
      Tyttö hymyili punaisilla huulillaan leveästi ja kutsui minua muruksi. Yritin peitellä tärinääni, joka tuntui yltyvän suorituksen jälkeen lähes vapinaksi.

      Pakkasimme päivän päätteksi tavarat ja hevoset koppiin. Saatoin vihdoinkin huokaista helpotuksesta, kun kaikki oli sujunut ilman haavereita ja kaikki olivat ehjin nahoin.
      – Me selvittiin ihan kaksistaan, huokaisin Ciaralle.
      – No tottakai, Ciara vastasi itsevarmasti. – Musta tässä ei ollut mitään epäselvää.
      Söimme eväitä autossa, jonka olin lainannut äidiltä. Vilkuilimme samalla näytöltä livekuvaa kopista, ja näimme kuinka Valera torkkui samalla kun Väiski söi kahden edestä heinää.
      – Jaaha, pitäiskö lähteä ajamaan, tokaisin ja pyyhin murusia housuihini.
      – Joo lähetään, Ciara myötäili. – Mä haluan suihkuun.
      – Niin mäkin, totesin virnistäen. – Nyt kun on lauantai niin pitäiskö käydä ulkona syömässä? Käydään hoitamassa toi kaksikko eka kotiin.

      Ciara nyökkäsi tyytyväisenä ja hymyili. Olisi tosiaan kiva päästä nauttimaan loppupäivästä hyvän ruoan äärellä.

      //Vähän hätäseen kirjoitettu mutta menkööt x) Raudikkokujan tuloksia ei ole vielä julkaistu joten ne selviää vasta tulevissa tarinoissa.

      • #50176 Vastaa
        Rhea Kiurula
        Valvoja
        • Postauksia: 44
        • Koulutuksen tarpeessa

        Voi Niko ja Väiski, naisväen tossun alla. Niko on niin symppis ja sen luonne tulee hyvin esiin kaikissa tarinoissa. Oli hauska lukea vähän erilaista tarinaa, joka ei sijoittunut pelkälle kotitallille! Väiskikin on jotenkin niin ihanan persoonallinen 😄

      • #50190 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Voi Niko! Tää pari on kyllä niin mahtava, tää ei saa loppua koskaan! Ja Väiski, niin symppis! Itse olisin ehkä halunnut kuulla myös Väiskin ja Nikon kouluradan sujuvuudesta, mut tarina oli upea näinkin!

      • #50201 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Kuvailet Ciaraa ihan tosi hienosti, tarinasta välittyy selvästi miten Niko katsoo sitä ylöspäin näissä hevosjutuissa ja Nikon kautta näen itsekin Ciaran nyt taitavana huippuratsastajana. Samaan aikaan pidät siinä kuitenkin myös sen kipakan ja mustasukkaisen puolen mukana niin niiden suhde ei vaikuta yltiötäydelliseltä. Saat 1hp 1sp ja 1ep

      • #50213 Vastaa
        Ciara
        Valvoja
        • Postauksia: 49
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tätä oli niin mukava lukea että lukaisin toisenki kerran ((: Kuvailet niin hienosti asioita ja ihmisiä!

      • #50333 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        En kestä kuinka ihana pariskunta Niko ja Ciara on, vaikka samallalla kyllä mietityttää, että mitenhän se Niko oikein pärjää kun sitä tossutetaan nuin. Noh, aika oppia avaan suunsa 😂👌

    • #50351 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      24.03.2020 – #TieTähtiin2020 1. tarina

      Leikkasin hintalappua irti uudesta ratsastuspaidasta, jonka ostin varta vasten Tie Tähtiin -kilpailua varten. Me päästiin Väiskin kanssa yhteen tiimeistä mukaan, mikä tuntui lottovoitolta.
      Muut voivat vaan kuvitella, miltä tuntui seurata kaksi vuotta sivusta kun muut treenasivat ankarasti ja itse opetin hevostani laukkaamaan. Kaikki tallilaiset tuntiratsastajia myöten olivat puhuneet kilpailusta, kun itse saatoin vain ajatella jonakin päivänä vielä.

      Nyt Väiski oli jo läpäissyt ratsueskarinsa. Ruuna oli löytänyt tasapainon ja rytmin jalkoihinsa, eikä kompuroinut niin kuin alkuaikoina. Enää tummanrautias ei kaahottanut pää pilvissä, vaahto suupielistä roikkuen.
      Olin jopa ylpeä hevosestani, se oli oppinut kaiken minulta. Tai oikeastaan Hallavalta ja Aleksilta, ja kaikilta muilta ratsastuksenopettajilta kuten Olivialta ja Nadjalta.

      Ostin Väiskille mustat suojat – kisoja varten nämäkin – ja tummansinisen korvahupun. Tie Tähtiin -kilpailuun ei kehdannut mennä ryysyissä, koska sinne tulivat kaikki. Kaikilla tarkoitin Hallavaa, Lehtovaaraa ja Hopiavuorta – kaikista talleista tuli osallistujia kilpailuun, puhumattakaan yleisöstä joka täyttäisi katsomot. Lisäksi kilpailuihin tuli takuulla muistakin talleista osallistujia, joten Tie Tähtiin 2020 -kilpailussa kamppailtaisiin pokaaleista kynsin hampain.

      Me oltiin Väiskin kanssa Nadjan koulutunnilla toissa päivänä. Se oli ensimmäinen kerta Nadjan opetuksessa, mutta naisesta jäi mielikuva kannustavasta ja pirteästä opettajasta. Nadja oli moneen otteeseen huomauttanut kantapäistäni, istunnastani ja jopa pääni asennosti. Siltä opelta ei jäänyt mikään huomaamatta! Nainen pisti myös taivuttelumme kuntoon ja harjoittelimme paaljon laukannostoa ja itse laukkaamista. Haimme Väiskille kevyempää laukkaa ja tarkoituksena oli ratsastaa koko hevonen kevyeksi ja eläväksi.

      – Moi, kuului Seelan ääni ovensuulla. Tyttö roikotti käsissään isoa paperikassia.
      – Moi, tervehdin takaisin. – Ootko käynyt ostoksilla?
      Seela vilkaisi kassia ja nosti sen silmieni tasolle.
      – Joo ostin toiset kisahousut ja uuden takin, tyttö totesi ja laski kassin pöydälle.
      Tallituvassa oli hiljaista, ainoastaan pölyhiukkaset tanssivat auringonvalossa.
      – Mäkin ostin itelleni uuden paidan, nyt mätsään Väiskin siniseen huopaan ja korvahuppuun, sanoin virnistäen.
      Seela virnisti, mutta virnistys näytti asiakaspalveluhymyltä – vaivaantuneelta. Seurasin sivusilmällä, kuinka brunette meni tyyneesti täyttämään juomapulloaan tiskille. Halusin avata suuni ja alkaa juttelemaan tytön kanssa kunnolla, mutta käteni hikosivat jo pelkästä ajatuksesta.

      – Meinaatko tänään ratsastaa? Seela kysyi palattuaan pöydän äärelle.
      – En, varmaan kävelytän Väiskin tänään. Sille tulee hieroja tunnin päästä, vastasin Seelalle.
      Tyttö nyökkäsi ja hymyili – tälläkertaa aidosti.
      – Entä sä, ootko menossa tunnille? Utelin tytöltä.
      – Joo, mulla on estetunti Savulla, Seela vastasi.
      – Katoin tosta lapusta että te ootte Savun kanssa hard -tasolla, totesin. – Aika rajua.
      – No juu-u, tyttö huokaisi hermostuneen oloisesti. – Mä en tiedä miten selviän sen kanssa metrin radasta.
      Ymmärsin Seelan huolen enemmän kuin hyvin. Savu oli vasta nuori hevonen, jolla oli hypätty ratana 90cm. Ja nyt Seelan pitäisi taukonsa jälkeen kilpailla sillä hard -tasolla.
      – Mutta mä uskon että teillä menee hyvin, tsemppasin tyttöä. – Vaikka Savu onkin nuori niin sä oot kumminkin teistä kahdesta se kapteeni. Uskon että se menee vaikka auton yli jos pyydät.
      Brunette naurahti ja ravisti päätään.
      – Voi ei, saa nähdä miten tässä käy.

      Hymyilin Seelalle myötätuntoisesti. Tunnelma tallituvassa alkoi muuttua rennomaksi, kun Seela avautui paineistaan Tie Tähtiin -kilpailujen suhteen.
      – Mä uskon että Väiski pärjää tänä vuonna hyvin. Kilpailen siellä poneja ja pieniä hevosia vastaan, totesin virnistäen.
      Minua ehkä hieman nolotti kilpailla samassa luokassa ”pienten tyttöjen” kanssa. Mutta Väiski ei vielä ollut valmis medium -tasolle. En ollut ikinä hypännyt sillä ratana 60cm enempää.
      – Kaikki sen tietää, ettei ravurista ponkaista heti korkeammalle tasolle, Seela totesi ja risti jalkansa.
      – Niin luulisi, sanoin takaisin ja nojasin tukevammin sohvan selkänojaa vasten. – Onneksi me ollaan samassa tiimissä.
      – Niimpä! Ja meillä on myös Rhea ja Lily, Seela jatkoi.
      – Mä luulen että Rakettiryhmä vie tänä vuonna tiimipokaalin, sanoin virnistäen.

      Seelan kanssa oli virkistävää jutella kahdestaan pitkästä, pitkästä aikaa. Vasta nyt tajusin, kuinka todella ikävöin keskustelujamme.. ja muutenkin meitä.
      Mutta me ei oltu enää me, ja sen takia keskustelumme oli normaalia varovaisempaa.
      – Onko mun ja Ciaran juttu sulle ihan okei? Kysyin yhtäkkiä. Tuntui oudolta ottaa asia puheeksi ja tytön ilmeestä päätellen hänestäkin aihe oli vaivaannuttava.
      – Joo on, Seela vastasi huolettomasti. – Me kaikki ollaan vapaita tekemään mitä haluamme.
      Niin, mutisin puoliksi ääneen, puoliksi mielessäni.
      Vapaita tekemään mitä haluamme, mutta entä jos on niin hukassa, ettei tiedä mitä haluaa. Olisi valetta, jos väittäisin, että olisin unohtanut Seelan kokonaan. Mutta samalla välitin myös Ciarasta, punapään ja minun välit syvenivät päivä päivältä.
      – Se hieroja tulee kohta tänne, käyn hakemassa Väinön jo sisälle, tokaisin hiljaisuuden keskellä.
      Kävelin tavaroineni ovelle, mutta käännyin vielä katsomaan taakseni.
      – En oo missään välissä unohtanut sua tai lakannut tykkäämästä, nää asiat on vaan tapahtunut, sanoin ovelta.
      Hämmästyin niin paljon lausettani, että käännyin pelkurimaisesti takaisin menosuuntaan päin ja lähdin viemään tavarani kaappiin.

      Ciara tappaisi minut, jos olisi kuullut.

      746 sanaa

      • #50352 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 165
        • Perus pullaponi

        Tää oli kiva tarina lukea ja toi keskustelu oli varsinkin just semmosta mistä sai kiinni että se alkoi ehkä vähän varautuneena ja sitten rentoutui semmoseksi normaaliksi kaverien väliseksi jutteluksi ennen kuin se taas vähän jännittyi ja muutti muotoaan.

      • #50357 Vastaa
        Ciara
        Valvoja
        • Postauksia: 49
        • Koulutuksen tarpeessa

        Täällä Ciara oottaa kirves ja hirttoköysi kädessä sitä että näkee Nikon seuraavan kerran >:)))

      • #50361 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Haistan erinomaisen mahdollisuuden kolmiodraamaan, best👌 Kiva, että pääsette osallistumaan TT viimeinkin!

      • #50365 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Aivan mainiota dialogia jälleen kerran. Innolla ootan miten Väiskin kanssa tuutte pärjäämään ja mitä tästä tiimijaosta kehkeytyy! Saat 1hp ja 2sp

      • #50368 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Ooh, Hallavan eka kolmiodraama v. 2020? Joka tapauksessa, tää tarina oli ihanan realistinen ja sellainen, jonka voisi kuvitella tapahtuvan oikeastikin. Upeaa dialogia!

      • #50372 Vastaa
        Ruska
        Osallistuja
        • Postauksia: 21
        • Maitovarsa

        Sossossos Niko, mitä nyt tapahtuu :-0 Tässän tuli pienimuotoisia sydämentykytyksiä lukiessa, kerronta oli niin taitavaa että joka solullaan tunsi millasen dilemman keskellä Niko on. Sikajännää ja hurjaa, en malta oottaa mitä tuleman pitää!

      • #50459 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 214
        • Perus pullaponi

        Uuuh, draamaaaa. Innolla odottaen jatkoa 😉

      • #50538 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Väärään paikkaan lipsahti, poispois! 😀

        • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta, 1 viikko sitten Unna Kivivaara.
    • #50534 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      27.03.2020 – RYPPYJÄ RAKKAUDESSA

      – Mä vihaan siivoamista, puuskahdin pyyhkiessäni pölyä kaappien päältä. Olin kaikkista pisin, joten tallituvan siivouspäivänä minulle nakitettiin pölyjen pyyhkiminen korkeuksista.
      – Älä valita tai me jätetään sut yksin siivomaan, Nio heitti vitsillä kun tämä tuli imurin kanssa tupaan. Virnistin pojalle ja aloin huiskia pölyjä vimmatusti, jotta Nio pääsisi imuroimaan.
      Meillä ei mennyt kauaa, kun tallitupa oli siisti. Minä, Ciara, Nio, Maisa, Alisa ja imuri lysähdimme sohvan äärelle tyytyväisinä puhtaaseen taukohuoneeseemme. Aleksi oli jättänyt hoitajille lapun, jossa pyydettiin siivoamaan tallitupa. Olin alunperin tullut hakemaan vain kahvia tuvasta, kunnes hoksasin Nion, Maisan ja Alisan siivoamassa, enkä millään kehdannut napata sumppeja ja painella tieheni.

      Höpötimme tallituvassa – yllätys yllätys – Tie Tähtiin -kilpailuista. Kisoihin oli enää reilu viikko aikaa, ja mitä lähemmäs kisoja mentiin, sen suuremmiksi paineet kasvoivat.
      – Kuinkakohan monta katsojaa sinne tulee? Ciara tuumi ja pisti hiuksensa paremmin kiinni.
      – Mä veikkaan että aika paljon, kaikki tuntilaiset ainakin puhuu kisoista, Maisa totesi.
      – Juu, tuntiratsastajat on tyylin tehnyt fanikylttejä joillekin hevosille, Nio jatkoi ja virnisti.
      Päästin pienen röhönaurun ja nostin toisen jalkani äijämäisesti polveni päälle.
      – Vai fanikylttejä.., Ciara hihitti.
      – En tiedä teistä mutta mä haluaisin kerrankin ottaa ihan rennosti ja mennä köpöttelemään Väinöllä maastoon, sanoin muille. – Lähen varmaan tässä tunnin sisällä.
      – Me tullaan Savun kanssa myös, Maisa sanoi.
      – Mäkin tuun, Ciara ilmoitti.
      – Kai mäkin voin tulla? Alisa kysyi varovaisesti.
      – Totta kai voit! Ootko käynyt muuten Milon kanssa ennen maastossa? Kysyin tytöltä.
      Tämä pudisti päätään, jolloin Ciara välittömästi ilmoitti meidän esittelevän suosituimman reitin.

      Nio jättäytyi maastoreissulta pois, koska hänen kuulemma piti treenata Virman kanssa. Harmi, sillä olisin kaivannut miesenergiaa tämän akkaparven keskelle.
      Väiski seisoi käytävällä ja söi toista narua. Ruuna ei koskaan kasvanut aikuiseksi tai lopettanut tavaroiden mupeltamista – se oli hevosmaailman Peter Pan. Hoidin lämminverisen kuntoon ja puin sille suitset, satulan ja vaaleansinisen satulahuovan. Koska hevoseni ei kirkkaasta huovasta huolimatta ollut tarpeeksi räikeä, lisäsin asuun heijastavan rintaremmin, joka oli kirkkaan oranssi.

      – Missä Ciara on? Kysyin Maisalta ja Alisalta tallin pihassa.
      – Pistää Valeraa kuntoon, tytöt vastasivat kuin yhdestä suusta.
      Odottaessamme punapäätä Aleksi tuli pihalle kehuen tallituvan siisteyttä.
      – Muuten hyvä mutta jos veisitte imurin takaisin paikoilleen, mies heitti vitsillä ja asetti kätensä auringonsuojaksi. Seurasin Aleksin katsetta taivaalle, joka oli vaaleansininen ja kirkas kuin mikä.
      – Hieno ilma tänään, 10 astetta. Te ootte valinnut hyvän päivän maastolle, Aleksi totesi tähyilessään taivaalle. – Ja Savullakin on tällä kertaa satula, hyvä!
      Me kaikki virnistimme ja katsahdimme Maisan suuntaan, joka irvisti leikillään.

      Pian tallista kantautui kopinaa, kun Ciara talutti Valeran pihalle. Ciaralla oli aurinkolasit päässä, beiget ratsastushousut ja ratsastustakki.
      Miltäpä itse näytin? Minulla oli tummat ratsastushousut ja iso beige huppari,¨ – kutsuin tätä tyyliä kodittomaksi. Katselin, kuinka Ciara ponnisti budjonnyn kyytiin Aleksin pitäessä ohjista kiinni.
      – Moikka, kuului yhtäkkiä tervehdys taaempaa. Vilkaisin taakseni ja näin, kuinka Seela käveli meitä kohti. Minua hiukan hävetti nähdä tyttöä ja katselinkin lähinnä Väiskin korvia välttääkseni katsekontaktia kenenkään kanssa.
      – Ai hei Seela! Aleksi tervehti. – Oliko siul tunti tännään?
      – Ei ollut, tulin katsomaan jos tarviitte apua tallituvan siivoamisessa, brunette vastasi.
      – Se on siivottu jo, Ciara totesi ja pidätteli steppaavaa hoitohevostaan. – Meidän pitäisi lähteä, Valera ei jaksa olla paikallaan.
      – Tuu toki mukaan, me ollaan menossa ihan vaan köpöttelemään, Maisa huikkasi Seelalle, joka nyökkäsi hymyillen.

      Keli oli todella kuin morsian – lämmin ja suloinen. Aurinko paistoi todella kirkkaana taivaalta ja aloin ikävöidä aurinkolasejani. Kuljimme leveää metsäuraa pitkin epämääräisenä letkana, ja koko metsä raikui Ciaran ja Maisan naurusta. Rentoutin lihakseni ja keskityin ainoastaan myötäilemään Väiskin liikettä. Annoin pääni retkahtaa taakse ja tuijottelin kohti taivasta, jota vasten näkyi pieniä mustia lintuja lentämässä. Väiskin käynti keinahti kivasti, melkein jopa tuudittavasti.
      – Milo painaa ihan tosissaan, naurahdin huomatessani shetlanninponin kulkevan pörheänä. Alisan kasvoille levisi leveä hymy ja tyttö nauroi rautiaankirjavan ottaessa pari raviaskelta.
      – Se on hurjan söpö, Seela huokaisi Milon suuntaan.
      Väiski oli yllättävän rauhallisena, tarkkaili ympäristöä korvat hörössä, mutta kulki tastahtista käyntiä.

      Uskalsin ensimmäisen kerran vilkaista Seelaa päin, ja brunette kohotti toista kulmaansa kysyvästi. Sydämeni heitti volttia katsekontaktista ja toivoin mielessäni, ettei Seela mainitsisi mitään edellisen kerran tunnepurkauksistani Ciaran kuullen.
      – Sano jos haluat vaihtaa, tokaisin Seelalle. – Siis jos haluat tulla satulaan.
      – Ei mä kävelen, tyttö vastasi ja hymyili ystävällisesti.
      – Seelalla ei edes ole kypärää mukana, Ciara huomautti ja kääntyi Valeran satulassa taaksepäin. Punapää katsoi minua tuima ilme ilme kasvoillaan ja kääntyi sitten eteenpäin.
      Tuijotin Ciaran punaisia kiharoita, jotka heiluivat kevyesti Valeran liikkeiden tahdissa. Tyttö tuntui viime päivinä suuttuneen minulle jostain, sillä hän ei ollut kahteen päivään ollut luonani. Tiesikö Ciara sanoistani Seelalle? Tuskin, se ei ollut mitenkään mahdollista.
      Puristin ohjia käsiini tiukemmin. Ilmapiiri muuttui kireämmäksi, eikä Maisa tai Alisa uskaltanut enää sanoa mitään.

      Seela katseli metsään ja Alisa tuijotti Milon korvia. Ciaran tai Maisan kasvoja en nähnyt, mutta Ciaran olkapäistä näki, että tyttöä ärsytti. Tuntui pahalta Maisan ja Alisan puolesta, jotka tulivat ensimmäistä kertaa kanssamme maastoon, ja nyt joutuivat todistamaan sotaamme. Minun ja Ciaran välillä vallitsi nyt kauhutasapaino, jossa kumpikaan ei puhunut enää mitään vaan uhosimme toisillemme hiljaisuudella.
      – Voidaanko me lopettaa tää tappeleminen, kysyin Ciaralta ratsastettuani lähemmäs Valeraa.
      – Mikä tappelu? Onko tää sun mielestä tappelua? Ciara naurahti sarkastisesti. – Ei kuule pätkän vertaa kiinnosta tapella tai tuhlata aikaa tämmöiseen turhaan.
      – No ainakin oot mököttänyt viime aikoina, murjaisin tytölle. – Enkä tiedä mistä se johtuu.
      – Voi olla että jos sulla olisi jotain elämää korvien välissä niin ehkä ymmärtäisit, Ciara tuhahti.
      Jättäydyin taas porukan hännille, sillä en halunnut käydä tätä keskustelua kaikkien edessä. Ciara ei hävennyt riidellä muiden kuullen, mutta itse pidin asiani mielummin omana tietonani.
      Sitä paitsi tarkoituksenamme oli pitää kiva rento maastoreissu, eikä tapella verisesti.
      – Mennäänkö katsomaan miltä joki mahtaa näyttää? Ciara kysyi muilta rikkoen kiusallista tunnelmaa.

      //Jätän tämän maaston nyt roikkumaan jos joku muu haluaa kehitellä tähän jotain muuta 😀

      • #50535 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 165
        • Perus pullaponi

        Olipas tää kiva ja sujuva tarina.

        Tätä Nikon ja Ciaran suhde draamaa ja orastavaa(?) kolmiodraamaa on kyllä mielenkiintoinen lukea ja seurata!

      • #50536 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Uhhuh aivan mahtavaa piikittelyä ja kauhun tasapainoa. Tykkäsin ihan sikana ja tässä on vaikka mitä aineksia vielä jatkaa maastoreissutarinaan jotain jännää. Saat 1hp 2sp ja 1mp

      • #50537 Vastaa
        Maisa
        Osallistuja
        • Postauksia: 54
        • Koulutuksen tarpeessa

        Tää draama on niin parasta en kestäää !! :DD Lisäks kirjoitat tosi hyvin dialogia ja tätä oli mukava lukea, kun niin moni hahmo oli tässä mukana.

      • #50540 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Oolalaa mikä tarina jälleen. Kutkuttavan jännää odotella mitä Ciara-Niko-Seela -kuviossa tapahtuu !

      • #50543 Vastaa
        Alisaa
        Osallistuja
        • Postauksia: 71
        • Koulutuksen tarpeessa

        Ooh, tää tarina oli upee! Teit Alisasta just sellasen kun se on, ja tää tarina oli niin luontevaa luettavaa. Ja tää Ciara-Seela-Niko kuvio on niin jännä, että sukat pyörii jaloissa 😀

    • #50700 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      01.04.2020 – HYPPELYITÄ

      Väiski vaikutti leppoisalta, kun harjasin sitä. Ruuna oli eilen ollut Alvan hoivassa, koska itse jäin iltakasiin asti töihin, enkä jaksanut vaivautua tallille pitkän työpäivän päätteeksi. Alvan viesteistä päätellen tytöllä oli mennyt hyvin, Väiski oli ollut reippaalla päällä mutta käyttäytynyt silti mallikkaasti. Tummanrautias oli palautunut minulle ehjänä ja puhtaana – aivan odotetusti, en olisi uskonut Väiskiä Alvan hoitoon ellen tietäisi tytön olevan tunnollinen hoitaja.
      Heitin harjan pakkiin ja nappasin tilalle kaviokoukun, jolla aloin puhdistamaan kavioita. Ruunan jättimäiset kaviot painoivat jonkun verran, eikä hevonen tuntunut kannattelevan jalkojaan itse.

      Hoidettuani Väiskin kuntoon talliin saapui Minja superhienon suomenhevosensa kanssa.
      – Moi, huikkasin tytölle.
      – Moikka, tyttö moikkasi takaisin ja talutti hevosensa nilkuttaen karsinalle.
      – Näyttää vaikealta… eikös tuollaisen jalan kanssa pitäisi olla liikuntakieltoa? Utelin tytöltä. Ei ollut tapani mukaista puuttua toisten asioihin, mutta bruneten klenkkaaminen näytti hurjalta.
      – Paranemaan päin, nuori nainen totesi hymyillen ja osoitti nilkkaansa. – Parin viikon päästä se on jo kuin uusi.
      Nyökkäsin myöntämisen merkiksi. Minja oli minulle uusi tuttavuus, jonka kanssa olin hiljattain alkanut vaihtamaan kuulumisia, joten en kehdannut saarnata tälle lepäämisen tärkeydestä.

      Ciara saapui sopivasti tallille pyöränsä kanssa ja tyttö lupasi auttaa minua esteillä. Olimme tytön kanssa sopineet aselevon ja paratiisissamme oli kaikki tällä hetkellä hyvin. Seelaa tosin en ollut nähnyt pariin päivään. En ollut jutellut sanaakaan tytölle sen jälkeen, kun näin facebookista – FACEBOOKISTA – mainoksen lehtijutusta, jossa brunette poseerasi jonkun näyttelijäpojun kanssa.
      Ainakin nyt tuli selväksi, miksei tyttö pitänyt minuun yhteyttä. Artikkelia en edes lukenut loppuun asti, koska kuvatekstin lyhyt ja ytimekäs lause kertoi jo ihan tarpeeksi, enkä edes halunnut tietää enempää näistä kahdesta.

      Verryttelin ruunaa alkuun ravissa, muunnellen tempoa. Väiski tuntui vauhdikkaalta niin kuin aina, eikä malttanut aluksi kuunnella mitä sanoin. En voinut kuitenkaan syyttää ruunaa, koska ajatukseni seilailivat jossain aivan muualla kuin ratsastamisessa. Seelalla oli joku muu.
      – Sulla nousee pylly kokoajan, Ciara huudahti katsomosta.
      Vilkaisin Ciaraa päin ja keskityin enemmän istuntaani. Nyt ei ollut aika märehtiä menneitä, vaan keskittyä rakentamaan tietäni tähtiin. Sitä paitsi mitä väliä yhdellä tytöllä oli, koska minulla oli nyt Ciara. Vilkaisin vielä katsomoon päin, missä punapää istui naisellisesti jalat ristittynä.

      Hyppäsin ensin kaksi 50cm pystyä. Halusin treenata tänään kevyesti ja enemmänkin tsempata ruunaa henkisesti helpoilla tehtävillä. Keskityin ylläpitämään laukkaa ja pyrin säilyttämään tahdin esteillä. Ciara muutteli rataa vähän väliä, ja nyt meillä oli kolme maapuomia, 50cm pysty, maapuomi ja 70cm pysty. Puomit tekivät Väiskille hyvää, sillä niissä ruuna kantoi itseään ja laukkasi ihan oikeasti pyöreänä. Väiski tuntui aivan erilaiselta kuin vaikka Cooper, jota kokeilin maanantain tunnilla – tiikerinkirjava ei varonut yhtään jalkojaan ja sen jalat kopsahtivat vähän väliä puomeille. Cooper oli muutenkin tuntunut hitaalta verrattuna Väiskiin, mutta kun Cooperin sai hereille se liikkui todella, todella harmonisesti.

      Väiski selvitti radan hienosti parin toiston jälkeen. Ruuna oli hyvin tuntumalla ja pysyi suorana radan läpi.
      – Ei Alanan valmennus ollut mikään turha! Huudahdin Ciaralle.
      Tulin radan vielä muutaman kerran läpi, ennen kuin Ciara otti maapuomit pois ja yhdisti pystyt sarjaesteeksi. Jälkimmäinen pysty oli nyt 80cm korkeudella. Väiski ponnisti sarjan ensimmäisen osan yli ja hämmentyi sekunninsadasosaksi ennen toista osaa. Ehdin jo luulla Väiskin kieltävän, mutta ruuna hyppäsikin valtavalla loikalla yli saaden jalustimeni irtoamaan. Pysyin silti kyydissä ja Väiskikin hidasti raviin huomattuaan horjumiseni.
      Nostin uudestaan laukan lähestyin rataa ja tällä kertaa Väiski hyppäsi kauniilla hypyllä sarjan yli.

      Hyppäsimme vielä muutaman kerran, ennen kuin Ciara muutti sarjaestettä isommaksi. Ensimmäinen oli 60cm pysty, kaksi askelta ja perään 90cm pysty.
      Sarjaeste oli Väiskille helppo homma, vaikka ensimmäisellä kerralla Väiski yrittikin selvittää sarjan yhdellä askeleella. Hyppäsin sarjan muutaman kerran, kunnes pyysin Ciaraa korottamaan jälkimmäistä metriin.
      Väiski ylitti sarjan kevyesti, eikä metrin korkeus tuntunut hätkähdyttävän ruunaa. Taputin Väiskiä kaulalle ja kehuin ruunaa lässyttävällä äänellä. Väiski ei ollut aikaisemmin hypännyt metriä – ellei irtona hyppäämistä lasketa. Väiski kykeni taatusti korkeampiinkin, mutta en halunnut kiirehtiä korkeuksien suhteen.

      Ciara jätti meille lopuksi yhden 50cm esteen, jonka hyppäsin lopuksi pari kertaa. Väiski pärskähteli tyytyväisenä ja suuntasi korvat hörössä pystylle.
      Annoin tummanrautiaan lopuksi ravailla omaan tahtiinsa pitkin ohjin, olihan ruuna sen ansainnut.
      – Haluutko tulla loppukäynnit? Kysyin Ciaralta. – Voit ottaa mun kypärän.
      – Vaikka, tyttö totesi kannettuaan puomit paikoilleen.
      – Mä siivoan loput, sanoin ja laskeuduin satulasta.
      Punttasin Ciaran Väiskin kyytiin. Väiski lähti laiskasti liikkeelle kohti uraa, sillä ruuna luuli päivän jo päättyneen. Ruuna maleksi hitaasti uraa pitkin ja pärskähteli silloin tällöin. Ciara taas oli nostanut jalustimet ylös ja piti ohjia toisessa kädessään.

      Kävelin tytön ja tummanrautiaan perässä talliin. Ciara ratsasti sisälle asti ja keräsi katseita parilta pieneltä tytöltä, jotka olivat kokoontuneet kentälle seuraamaan Rheaa ja Tähkää.
      – Tää onkin vähän korkeampi kuin Valera! Ciara totesi. – Ja ihan kuin kapeampi…
      – Voin kertoa et ilman satulaa meneminen ei oo mitään herkkua, virnisti tytölle.
      Otin Ciaran vastaan tämän liukuessa pois satulasta. Aukaisin karsinan oven, jolloin Väiski suuntasi automaattisesti kotiinsa.
      – Onks Valeralla tänään tunti? Kysyin Ciaralta.
      – Joo on, tänään on taas se tunti missä on se ärsyttävä muija, Ciara tuhahti ja pyöräytti silmiään. – Se ei anna mun auttaa sitä Valeran kanssa ja kokoajan kiroaa ja haukkuu Valeraa.
      – No just, hymähdin.
      Riisuin Väiskiltä varusteet pois ja laskin ne telineelle.

      – Jos haluat niin voin tulla illalla hakemaan sut, ehdotin.
      – Mulla on pyörä täällä, Ciara sanoi ja pisti kädet puuskaan.
      – Meillä on huomenna se Inkan valkka, tuu mun kyydillä tänne, sanoin tytölle ja nojauduin Väiskin karsinaan. Ciaran kasvoille levisi itsevarma hymy ja tyttö vastasi kulmiaan kohotellen okei.
      – Tsemppiä siihen ärsyttävään tuntiin, kannustin tyttöä ja painoin pusun tämän otsalle. Ciara virnisti ja totesi homman olevan täysin hallinnassa. Punapää lähti hakemaan hoitohevostaan tarhoilta, ja itse jäin hoitamaan Väiskiä. Väiskillä olisi huomenna kouluvalmennusta, perjantaina vapaata ja lauantaina todennäköisesti höntsäilin kentällä tai kärryttelisin maastossa.
      Väiski tulisi olemaan kisan yllättäjä sunnuntain kisoissa.

      923 sanaa

      //woah kun tuli pitkä tarina 😀 piti julkaista tämä jo eilen, mutta jäin etätehtäviin kiinni ja siksi tämä tulee päivän myöhässä!

      • #50705 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 165
        • Perus pullaponi

        Tää oli tosi kiva tarina ja ehkä Minja kaipais kunnon saarnan pysyäkseen poissa satulasta koipensa kanssa…

      • #50706 Vastaa
        Alva Ainio
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Enpäs ehkä kestä kuinka kiva tarina! Sä kuvailet ihmisiä ja niiden eleitä tms. niin hyvin ja sun tarinoita on joka kerta vaan niin mukava lukea.

      • #50712 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Siiiis olipa tää ihana!! 😍👌

      • #50715 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Tosi mukava tarina! Saat 1hp 1sp ja 2ep

    • #50729 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      05.04.2020 – Tie Tähtiin 1. osakilpailu, Hallava

      Mahassa väänsi. Olo oli niiin turta, sillä koululuokan jännitys oli jo lauennut ja nyt tilalle iski kahta pahempi jännitys tulevasta esteluokasta.
      Ei hätää, se on vain 60cm. Ja koko katsomo ja pihapiiri oli aivan täynnä ihmisiä, ei paineita eikö niin. Väiski oli ollut koko päivän pirtsakka, mutta ei stressaantunut. Ruuna oli hälinän keskellä elementissään, olihan se kaksivuotiaasta asti tottunut kiertämään ravikilpailuja. Olin onnekas, että kilpakaverini oli niin kylmäpäinen vipinän ja vilskeen keskellä.
      Makkaran tuoksu kantautui nenääni, sillä vähintäänkin joka toisella ihmisellä oli makkara kädessään. Vilkaisin makkarakojua päin, jossa oli tungosta. Jos ratamme olisi puhdas, ottaisin takuulla makkaran palkinnoksi.

      – Mikset osta makkaraa nyt? Ciara kysyi minulta. Seisoimme punapään kanssa aavistuksen eteäämpänä jonosta, ja seurasimme kuinka ihmiset ostivat herkullisen näköisiä makkaroita.
      – Yritän pitää itseni kevyenä esteitä varten, vitsailin Ciaralle.
      – Joo tuo yks makkarahan painaa aivan saakelisti, Ciara totesi huvittuneena.
      Meillä oli hetki taukoa ennen esteluokkien starttaamista, ja käytimme sen rentoutumiseen ja nestetasapainosta huolehtimiseen. Yritimme myös ottaa pihalla kuvia – poseerasimme ensin Ciaran ja hevosten kanssa. Valera ja Väiski nahistelivat kokoajan, tai oikeastaan Valera hyökki kokoajan Väiskin kimppuun ja ruuanparka vain yritti olla. Kun saimme kuvat vielä koko Hallavan porukan kanssa, me easylaiset haimme hevosiamme verryttelyyn.
      – Onnea matkaan Nessa, huikkasin Sashan hoitajalle, joka starttasi ensimmäisenä. Tyttö hengitti syvään, hymyili ja toivotti myös minulle ja Väiskille onnea.

      Kisat aloitettiin aina helpoimmilla luokilla, joten tässäkin minä ja Väiski olimme ensimmäisten joukoissa. Vaikka esteet olivat minulle ja Väiskille paljon helpompia kuin kouluratsastus, jännitin esteluokkaa tuplasti enemmän. Minulla oli paljon paremmat mahdollisuudet esteillä kuin koulussa, koska Väiski oli nopea ja hyppäsi varoen. Kouluratsastuksessa vauhti ei ollut mikään hyvä ominaisuus, mutta esteillä siitä oli plussaa.
      Uskoin silti Nessan voittavan esteet, koska Sasha oli aivan järkyttävän nopea arabialainen täysiverinen ja se osasi myös hypätä. Toisaalta ehkä Unna vetäisi meitä kaikkia höplästä, ja uusi tuntiratsastaja pesisi meidät muut Lillin kanssa – puhumattakaan Aavasta ja Muumista, jolla oli ehkä paras hyppytekniikka.

      Lähtökello soi ja havahduin ajatuksistani. Karistin Aavan ja Muumin kuvat mielestäni ja heilautin tuomarille. Olin niin jännittynyt, että juuri ja juuri muistin hengittää. Väiski loikki suurin laukka-askelin ensimmäiselle esteelle ja ylitti sen helposti. Tuntui kuin seuraava este olisi maagisesti imenyt tummanrautiasta itseään kohti, sillä Väiskin korvat sojottivat suoraan eteenpäin ja ruuna kiihdytti aina vain lujempaa ja lujempaa esteelle. Pysty ylittyi huimalla ilmavaralla ja jouduin hypyn jälkeen pidättämään ruunaa ennen okseria, jotta hyppy lähtisi oikeasta paikasta. Väiski korskui ja ponnisti ylöös venyttäen itseään. Silitin pikaisesti Väiskiä kaulalle ennen kuin kaarsimme nelosesteelle. Kaarteessa ruuna oli rikkoa raville, mutta pysyi silti laukassa.

      Suorituksemme oli varmasti kaikkea muuta kuin kaunis. Meillä oli vauhtia paljon enemmän kuin taitoa.

      Olin muurin jälkeen vähällä lentää eri suuntaan kuin hevonen, koska vauhtimme oli aivan liian luja niin pieneen käännökseen. Minun oli pakko ratsastaa tiet oikein, sillä jos olisin tässä vauhdissa lähtenyt lyhentämään reittejä, nieleskelisin parhaillaan hiekkaa.
      Väiski pidensi askeltaan ennen sarjaa ja kiihdytti. Tein puolipidätteitä ja Väiski siirsi painoa takaosaan. Ponnistus sarjan ensimmäiselle osalle, askel ja seuraava ponnistus. Jänntykseni oli jo historiaa, sillä keskityin nyt vain ja ainoastaan Väiskiin. Ruunan korvat olivat kuin liimattuina eteenpäin, eikä tummanrautiaan innolle voinut olla liikuttumatta. Väiskin verkkokampaus lepatti tuulen mukana, muttei silti piiskannut kasvojani. Aurinko tuntui lämpimältä tummaa kisatakkia vasten ja yleisö vilisi silmissä. Puristin käsiäni ohjien ympärillä ja painoin kevyesti pohkeilla. Vetäisin tämän radan tunteella loppuun ja pitäisin sormia ristissä tuloksien puolesta.

      543 sanaa

      • #50730 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 165
        • Perus pullaponi

        Siis vitsit mikä tunnelma täs tarinas varsinki lopussa 🤩

      • #50801 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Ihanaa ihanaa, kisatarinoissa on kyl jotain aivan omanlaistaan tunnelmaa. Melkein pystyin kuvittelemaan itseni oikeesti paikalle. Saat 1sp 1ep ja 2kisapistettä

    • #50937 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      06.04.2020 – PALUU ARKEEN

      Minun oli vaikea uskoa tätä todeksi, Väiski oli esteillä ykkönen. Vaikka aina uhosinkin kuinka pesisin kaikki, en silti ikinä uskonut Väiskiin oikeasti. Tai siis meihin. Me saatiin puhdas rata ja uusintakin meni nappiin.
      En ollut koskaan aikaisemmin voittanut ainuttakaan ratsastuskilpailua, joten sen voittaminen Väiskin kanssa tuntui mahtavalta. Yleisö oli taputtanut iloisesti kunniakierrosta vetäessä ja tuntemattomat ihmiset tulivat jopa onnittelemaan.

      Jopa Seela halasi minua. Brunette oli näyttänyt niin iloiselta puolestani, mutta en voinut lakata miettimästä tytön ja tämän näyttelijäpoikaystävän – Helmerin – kuvaa juorulehdessä. Olin vuodattanut tunteeni tytölle pari viikkoa sitten, vaikka samaan aikaan tämä tapaili jotain Helmeriä.
      Joka päivä tukahdutin noita tunteita. Ciaran kanssa se kävi nopeammin mitä yksin, sillä tyttö täytti melko aggressivisesti aukon sydämessäni.

      Ciarasta puheen ollen, tyttö näytti kuin myrskyn merkiltä kisojen jälkeen. Punapää ei huomannut edes onnitella minua kahdesta sijoittumisesta, vaan jupisi jotain itsekseen. Mutta Ciara oli minusta ratsastanut todella taitavasti – Valera oli piru hevosen vaatteissa, ja osoitti mieltään tavalla tai toisella. Minusta jo pelkästään hyväksytty rata oli Valeran kaltaisella pahishepalla kunnioitettava suoritus.
      Onneksi Ciara oli jo unohtanut huonon kisatuurinsa ja istui parhaillaan tallituvan sohvalla hymyilleen jälleen pelottavan itsevarmasti.

      Aleksi vaikutti huojentuneelta kisojen jälkeen. Tie Tähtiin kaltaisen ison tapahtuman järjestäminen oli varmasti aikaa vievää, joten saatoin kuvitella kuinka tallin omistaja pystyi huokaisemaan helpotuksesta, kun ei ainakaan kuukauteen tarvinnut murehtia osakilpailuista.

      – Mitä meinasit tehdä tänään Väiskin kanssa? Ciara kysyi ja laski kätensä omani päälle.
      – En vielä tiiä, jotain rentoa ainakin, vastasin ja silitin tytön kättä. – Melkeinpä olis maastofiilis.
      Ciara nyökkäsi ja istuutui syvemmälle sohvaan.
      – Tulkaa Valeran kanssa mukaan? Valerallahan oli tänään vain yksi junnutunti tänään, ehdotin tytölle.
      – Kai sitä vois, Ciara sanoi pirteällä äänensävyllä. – Itseasiassa ihan hyvä mennä päästelemään höyryjä.

      Olin samaa mieltä tytön kanssa. Viime viikko oli mennyt aikalailla Tie Tähtiin huuruisissa tunnelmissa, ankarasti harjoitellen. Maastoilu oli jäänyt vähän vähemmälle, koska olin jatkuvasti hiomassa kuviota tai harjoittelemassa hyppäämistä. Väiski jos joku rakasti reippaita maastolenkkejä, kuusenoksien maistelua ja laukkaamista pitkällä suoralla. Ja Väiski jos joku oli sellaisen ansainnutkin.

      327 sanaa

      • #50989 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Tää oli hyvä yhteenveto kisojen tapahtumista Nikon näkökulmasta, ja kuten otsikkokin sanoo – paluu arkeen. Nikon mietteitä on aina mielenkiintoista lukea. Saat 2sp

    • #51029 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      08.04.2020 – TALLILLA TAPAHTUU

      Lihaksiani särki julmetusti. Olin alkanut Alanan kannustuksesta käymään kuntosalilla ja tähän päälle vielä osallistuin eilen Nadjan tunnille Valeralla. Tamma oli Väiskiä ehkä noin kymmenisen senttiä matalempi, mutta paljon pyöreämpi kuin Väiski ja paljon, paaaljon ilkeämpi. Valera oli jännä hevonen, aivan kuin se olisi pistänyt joka asiassa vastaan viihdyttääkseen itseään. Jollain tavalla budjonny oli kuitenkin miellyttävä ratsastaa, sillä oli kauniit liikkeet jotka se paljasti vasta puolen tunnin taistelun jälkeen. Ehkä tamman kovan ulkokuoren alla piileksi herkkänahkainen prinsessa, joka ei taipunut tuntemattoman tahtoon noin vain.

      Valera toi väistämättä mieleen Ciaran. Nyt tajusin, kuinka hyvin punaiset ladyt sopivat toisilleen. Kaksi jästipäätä, siinähän kiukuttelisivat keskenään. Naurahdin ajatukselle. Ciara oli oman elämänsä prinsessa, ja minä olin ohitse kulkenut pummi, josta punapää yritti vääntää väkisin prinssiä.
      – Penni ajatuksistasi, Ciara tokaisi katkaisten ajatukseni. Vilkaisin nopeasti tytön suuntaan ja virnistin todella leveästi.
      – Ei mitään, sanoin hörähtäen vahingossa ääneen.
      – Jotain pirunkujeita mielessä.., Ciara totesi vitsinä ja katsahti minua silmät viiruina. Heitin tyttöä heinänkorrella, joka kohosi ilmaan ja leijaili saman tien alas punapään jalkoihin.

      Harjasin Väiskiä ja putsasin samalla kaviot. Ruunan jalat olivat kuivettuneen kuran peitossa, mitkä lähtivät ihan harjaamalla irti. Millainenkohan sää olisi Lapissa? En voinut olla miettimättä Lappia, Lehtovaaraa ja Tie Tähtiin -kisan toista osakilpailua. Lehtovaara oli LAPISSA, sinnehän oli matkaakin. Pitäisi pakata pilkkihaalarit ja karvalakki mukaan.
      Ei vaiskaan, Lehtovaarassa ei suinkaan ollut mitään -30. Mitä instagramista stalkkasin Lehtovaaralaisia, niin siellä näytti lumet jo sulavan ja kevään tekevän tuloaan…

      Talutin Väiskin kentälle, koska ilma oli tänään superhieno, enkä halunnut tänään istuskella maneesissa. Kasasin kentälle neljä estettä sikin sokin – kaikki noin 50cm pystyjä. Alkuverryttelyksi ravailin uraa pitkin tehden voltteja ja pysähdyksiä. Väiski oli vireä ja pöhisi esteitä nähdessään, kuten tavallisesti. Väiski ei kuitenkaan tuntunut pingottuneelta eikä lähtenyt pois kuolaintuntumalta. Otin alkulämpöjen jälkeen ensimmäisen hypyn keskimmäiselle pystylle ja vaihdoin suuntaa uralle päästyäni. Väiskin laukka-askeleet nousivat komeasti ylös ja ruunan laukka tuntui vahvalta. Käänsin ruunan uudestaan esteelle päin, pidin hevosen suorassa ja kannustin hyppyyn. Ponnistus lähti oikeasta paikasta ja hevonen oli suora. Hyvä! Hymy nousi korviini, sillä harvoin Väiski kulki näin hyvin.


      Yksittäisten hyppyjen jälkeen korotin pystyt Tie Tähtiin -kisan kisakorkeuteen (60cm) ja hyppäsin pystyt ratana. Radalla Väiski löysi kaasupolkimensa ja ruuna rynni esteeltä seuraavaan. Käänsin Väiskin seuraavalle esteelle, istuin syvälle satulaan ja pidätin istunnallani. Väiski ravisteli päätään ja vähät välitti pidätteistäni, jolloinka hyppäsi massiivisella loikalla puolimetrisen esteen yli.
      Otin Väiskin ympyrälle rauhoittelemaan ravissa ja taivutin sitä vuoroin ulos ja vuoroin sisään, kuten Inka oli opettanut valmennuksessa. Tein muutamia pysähdyksiäkin, kunnes taas pyysin Väiskiä nostamaan laukan.
      Jäähyn jälkeen kuumakalle kuunteli taas ja pysyi hyvin istuntani alla.

      Hyppättyäni radan pari kertaa läpi annoin Väiskille pitkää ohjaa ja annoin ruunan ravata omaan tahtiinsa. Vajaa kaksi viikkoa Lehtovaaran kisoihin. Pesisiköhän Lehtovaaralaiset meidät tällä kertaa, kostoksi Hallavalaisten viime viikonloppuisesta menestyksestä?
      Kostosta tuli välittömästi mieleen Orionin eilinen tapaus. Orin satulavyötä oli turmeltu, jonka seurauksena Lily oli lentänyt satulan mukana loukaten jalkansa. Ja päänsä, aivotärähdyshän tytölle oli tullut.
      Nostin jalustimet ylös ja annoin Väiskin nyt mennä käyntiä uraa pitkin. Tämä riittäisi tältä päivältä.

      Tallissa purin Väiskiltä varusteet pois ja harjasin ruunan läpi. Silittelin tummanrautiasta karsinassa ja höpöttelin sille kaikenlaista, ja ruuna puhalsi vastauksensa hihaani. Ilmavirta tarttui hiuksistani kiinni, kun tallin ovi aukesi. Lily marssi sisään omilla jaloilla ja moikkasi minua.
      – Moi… tota eikö sun pitäisi olla kotona tai jotain? Kysyin nuorelta naiselta.
      Lily vilkaisi Orionin karsinaa – joka oli tyhjä – niin että sininen poninhäntä paiskautui puolelta toiselle.
      – En todellakaan jätä Orionia vahtimatta, jos täällä liikkuu joku hyypiö tekemässä sabotaasia, Lily sähisi kuin raivoa pidätellen.
      – Mhmm, hymähdin myöntämisen merkiksi. – Jos olisin sun nahoissa niin pistäisin varmaan myllyn pyörimään.
      Lily suupielet kääntyivät ylöspäin.
      – Aivan, nuori nainen totesi. – Tekisi mieli irrotella päitä, haluun tietää kuka tän teki.
      – Kyllä me se vielä selville saadaan, oon ihan varma että joku tietää jotain, mietin Lilylle ääneen.

      Lily nyökkäsi ja oli hetken hiljaa. Tallin käytävälle laskeutui kolkko fiilis, kuka haluaisi saada Lilyn sairaalakuntoon. Vai oliko tämä tarkoitettu Lilyn poikaystävälle – vai oliko se ex-poikaystävä – Nicholsonin Kristianille? Vai oliko kyseessä vain satunnaisesti valittu satula?
      – Mä vannon että kuristan sen kuka teki tän, Lily vannotti ja hymähti turhautuneena.
      – Kun saadaan syyllinen kiinni niin kysytään kumman peukalon hän haluaa pitää, totesin ja virnistin perään.
      – Sä oot kattonut liikaa mafioso elokuvia, Lily nauroi ja ravisteli päätään. – Lähen nyt hakemaan Orionin tarhasta, mun on pakko liikuttaa se tavalla tai toisella.

      Katsoin naisen sinisten hiuksien katoavan pihalle ja jäin käytävälle mietiskelemään itsekseni. Aivan kuin Tie Tähtiin -kisoista ei muka tulisi tarpeeksi paineita, nyt meillä oli kilpailujen lisäksi murehdittavana ilkivallan tekijä.
      Tutkin satulahuonetta itsekseni, mutta en löytänyt mitään erikoista. Miksi muka löytäisin, aivan kuin tekijä olisi jättänyt ”minä kävin täällä” tyyppisen lapun. Luovutin etsivän leikkimistä ja suuntasin tallitupaan hakemaan kahvia.
      Tuvassa istui Seela, muutama tuntilainen, Maisa, Nessa ja Alisa. Moikkasin kaikkia, vältellen Seelan kanssa minkäänlaista kontaktia. Mielessäni välähti saman tien Seelan ja Helmerin kuva punaisella matolla. Aina Seelan nähdessäni ilta-aviisin juttu pamahti tajuntaani.
      – Vieläkö tää sun oppositio jatkuu? Brunette kuiskasi yhtäkkiä korvaani.
      Vilkaisin alas ja näin Seelan kivikovat kasvot sekä puuskaan asetetut kädet.
      – Vieläkö tapailet sitä näyttelijäpoikaa? Möläytin puolestani takaisin.

      833 sanaa

      • #51030 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 165
        • Perus pullaponi

        Tää oli kiva tarina ja mielenkiintoista seurata miten Nikon ja Seelan välit muuttuu ton viimeisen tokaisun vuoksi.

      • #51034 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Sun tarinat on aina jotenkin tosi ajan hermolla. Nytkin samassa tarinassa otit huomioon niin tulevan osakilpailun, Lilyn tapaturman ja Seelan näyttelijädraamat. Mainiota! Kaikki vielä sopi täydellisesti tohon tarinaan eikä se ollut mikään sekametelisoppa. Saat 1hp 2sp ja 2ep

    • #51091 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      09.04.2020 – ERIPURAA LEHTIJUTUSTA

      Unna selasi lehteä tallituvan pöydän äärellä ja hihkaisi Seelan ja Maisan kuvan olevan lehdessä.
      – Ai, tokaisin aidosti yllättyneenä. En tiennytkään että paikallislehteen tehtiin juttua viime viikonlopun kisoista.
      – Joo tässähän tytöt Savun kanssa poseeraavat.. Unna mutisi lukiessaan artikkelia. – Sun selkä ja Väiskin peppukin pääsi kuvaan.
      Nousin ylös vilkaistakseni kuvaa. Totta, pääsin toiseen kuvaan Orionin taustalle. Kuvassa juttelin jonkun Lehtovaaralaisen kanssa – tytön, joka kisasi pohjoisruotsinhevosella. En muistanut tytön nimeä, mutta muistin kuvassa tapahtuvan kohtaamisen hyvin: unohdin kännykän kisatakin taskuun, josta se tipahti tallin pihalle. Punahiuksinen tyttö oli pelastanut kännykän ja palauttanut sen minulle.
      Ciara katsoi kuvaa silmiään pyöräytellen ja totesi ”yllätys että jonkun tytön kanssa sitä jutellaan”.
      – Mun puhelin tippui, puolustin.
      – Näinpä, Ciara tuhahti. – Hyvä maku sulla, redhead tuokin on.

      Loin vakavan katseen Ciaran suuntaan.
      – Oikeesti? Kysyin tytöltä kyllästyneellä äänensävyllä. Ciara heilautti punaiset hiuksensa taakse ja laski sitten käden takaisin lanteilleen.
      – …mutta ei silti ihan niin kaunis kuitenkaan, Ciara jatkoi silmää iskien ja siristi sitten silmiään kuin arvioidakseen minua. Ciara osasi olla viekas, tai pikemminkin viettelevä – tämä osasi kietoa kaikki pikkusormensa ympärille minut mukaan lukien. Vilkaisin nopeasti Unnaa ja tyttö tuijotti lehteä kuin olisi löytänyt vuosisadan jutun.
      – Koita käyttäytyä, kuiskasin Ciaralle.
      – Tai muuten mitä? Punapää kysyi pää kallalleen ja istahti sohvalle.
      Olin aikeissa sanoa jotain todella törkyistä, mutta sen sijaan tyydyin vain pudistelemaan päätäni.

      – Oliks sulla Unna hei tuntia tänään? Huudahdin naiselle vaihtaen puheenaihetta.
      – Ei tänään, mä tulin vaan katsomaan jos täällä tarvitaan apua, Unna vastasi ja hymyili pikkaisen.
      – Okei, vastasin takaisin ja käännyin uudestaan Ciaran puoleen.
      – Ootko sä jo nähnyt sen kuvan? Ciara kysyi hiljaisella äänensävyllä.
      – Mikä kuva? Kuiskin takaisin.
      – Seela ja joku poika – JULKKISpoika, Ciara vastasi lyhyesti ja alkoi kaivelemaan puhelintaan. – En tiennyt et Seela on näyttelijä. Mut sillä on poikaystävä.
      Hartiani lysähtivät ja pyöräytin silmiäni. Taas se tyhmä lehtijuttu.
      – Joo mä tiedän, ei tarvii näyttää, murjaisin Ciaralle.
      – Vaikuttaa ihan kivalta tää uus poikaystävä, tyttö hihkaisi ja hymyili minulle koko leveydellään.
      Niinpä, samaa mieltä ollaan.


      Nio oli hakemassa Virmaa tarhasta samaan aikaan, kun minä hain Väiskin. Annoimme eestinhevosen ja lämminverisen tutustua toisiinsa lähemmin, ja kaksikko haisteli toisiaan varovaisesti. Väiski piti pieniä säpsähdyksiä tutkiessaan pienikokoista tammaa – aivan kuin ruuna olisi pelännyt Virmaa tai ollut niin täpinöissään ettei pysynyt nahoissaan. Nio nauroi pidellessään hoitohevosensa narusta kiinni, enkä itsekään voinut lakata nauramasta ruunan puhistessa Virman turvalle.
      Vein Väiskin karsinaansa ja hain ruunan harjapakin karsinan eteen. Samalla Minja tuli sisälle taluttaen Liljaa.
      – Onks jalka jo parantunut? Kysyin moikattuani Minjaa.
      – Se on oikeen hyvä, Minja vastasi nopeasti, melkein hätäisestikin.
      – Oikeesti vai? Onnistuin möläyttämään. En voinut epäluulolleni mitään, sillä Minjan pakokauhuisesta ilmeestä näki, ettei kaikki ollut hyvin.
      – Jooo, Minja vastasi painottaen loppu-osaa. – Ilmotin Liljan kisoihinkin jo.
      Ainut mitä sain sanotuksi oli ”oho”. Kurtistin kulmiani, sillä Minja ei ennen tippumistaan ollut mielestäni noin vakava.
      – Jos tarviit apua, vaikka Liljan liikuttamisessa tai missä vaan, niin tuu sanomaan. Tiiät mistä mut löytää, sanoin ja osoitin virnistäen Väiskin karsinaa.
      Yritin hieman keventää tunnelmaa ja saada Minjan taas hymyilemään.
      – Joo, kiitos, Minja vastasi ja hymyili.

      Minjan lähtiessä kentälle Inkan valmennukseen, hain Väiskin harjapakin. Aloin pyöritellä kumisukaa hevosta vasten ja yskäisin kuivuneiden kuran ja talvikarvan pölistessä. Pirun kevät ja pirun karvanlähtöaika. Kumisuka pyöri vimmatusti Väiskin kaulaa pitkin ja ruunan huulet alkoivat lörppymään rentoutumisen merkiksi.
      – Hei, Seela sanoi onnistuen säikäyttämään minut.
      – Hei, tokaisin hieman järkyttyneenä (ehkä vähän säikähdin).
      Eilinen juttutuokiomme oli päättynyt ovien paiskomiseen – kuvaannollisesti.
      – Sori eilinen, lisäsin heti perään. Seela otti askeleen lähemmäs Väiskin karsinaan ja rapsutti ruunan turpaa.
      – Ei se mitään, tyttö totesi hiljaa.
      Olimme kumpikin hetken aikaa hiljaa, kunnes päätin avata taas suuni. Meillä, tai minulla ei olisi enää mitään menetettävää.
      – Kuka tää Helmer oikeen on? Ja miks et oo kertonut mitään? Kysyin Seelalta ja vilkaisin tätä suoraan silmiin. Seela ei katsetta väistänyt saati hätkähtänyt, vaan brunette vastasi tuijotukseen samalla mitalla.
      – Oot ilmeisesti lukenut sen, Seela totesi ja puristi huulet tiukaksi viivaksi. – Artikkelin.
      – No juu-u. Olipa lohduttavaa lukea netistä vastaus meidän puolen vuoden taukoon, tuhahdin ja pyöritin kumisukaa ruunan selällä nyt ripeämmin.

      Kädet tuntuivat nihkeältä kumisukaa vasten. Inhosin avautua tunteista, koska avautuminen teki ihmisistä haavoittuvaisia, heikkoja. Enkä minä halunnut näyttää heikolta.
      – Et kai sä oikeasti usko juorulehden juttuihin? Seela kysyi korottaen aavistuksen ääntään. – Luin saman artikkelin itsekin, moneen kertaan. Tollaset lehdet pilaa ihmisten yksityiselämään, kirjoittamalla jotain p*skaa.
      – Miksi sä annoit niiden sitten kirjoittaa noin? Kysyin kiivaammalla äänensävyllä. – Sitä paitsi, juoruissa piilee yleensä pieni totuuden siemen. Kuvatekstissä luki selkeästi, että teidät oltiin NÄHTY läheisissä tunnelmissa.
      – Annoin kirjoittaa? Seela naurahti sarkastisesti. – Ei se toimi ihan niin. Juorulehdet nimenomaan kirjoittaa juoruista, niitä ei yhtään kiinnosta mitä oikeasti tapahtui.
      – No pitääkö toi paikkaansa, toi ”läheisissä tunnelmissa”? Kysyin Seelalta ja näytin lainausmerkkejä sormillani.

      Väiski alkoi nuoleskella kaltereita hermostuksissaan, ei ei pitänyt kiihtyneistä äänensävyistämme.
      – Jos skumpan lipittäminen on sama kuin ”läheisissä tunnelmissa” niin joo, Seela vastasi. – Sitä paitsi mun ”läheiset tunnelmat” ei kuulu kenellekään, ei sulle eikä koko kansan juorulehteen.
      Rapsuttelin Väiskiä rauhoittaakseni tummanrautiasta ja itseäni. En tiennyt uskoako Seelaa, vaikka toisaalta en keksinyt syytä miksi tyttö olisi valehdellut.
      – Noh, Ciara sanoi että oli nähnyt sun juttelevan tallilla videopuhelua Helmerin kanssa joten.., selitin ja vaihdoin paikkaa Väiskin toiselle puolelle.
      – Eikö oo ihan normaalia jutella kaverien kanssa? Seela kyseenalaisti. – Sitä paitsi, mitä väliä? Sä oot Ciaran kanssa ja kuljet omaa elämää, ja mä omaani.
      Lopetin harjaamisen hetkeksi ja nielaisin. Seelan sanoissa oli toki pointtia.
      – Ehkä jos et olisi hävinnyt yhtäkkiä, me saatettaisiin olla nyt pari, raakuin tytölle. – Mutta oot oikeessa, sun asiat ei kuulu mulle eikä mun asiat sulle. Unohda koko juttu.

      Seelan kasvoilla oli nyt vihan sijasta hämmentynyt ilme. Bruneten tyhjä katse tuntui pahalta ja käänsin katseeni takaisin Väiskin lautasille. Olipa ruuna kurainen. Ja kohta karvaton selästään, sillä olin riidan vimmassani harjannut vaan yhtä kohtaa. Seela ei päästänyt pihahdustakaan, ja kun harjaamisen jälkeen vilkaisin käytävälle, tyttö oli jo kadonnut.
      – En kai mä sanonut mitään rumaa? Kuiskasin Väiskille, joka hörisi minulle vastaukseksi. Astuin ulos karsinasta ja kumarruin vaihtamaan pölyharjan käteeni. Kuikuilin ympärilleni löytääkseni Seelan, mutta brunette oli hävinnyt. Pälyilin myös siltä varalta, jos joku olisi todistanut Seelan ja minun keskustelun, tai jos Ciara olisi vaikka sattunut paikalle.
      Seela oli oikeassa, bruneten rakkauselämä ei kuulunut minulle millään tasolla ja minun pitäisi keskittyä omaan tyttöystävääni.

      • #51092 Vastaa
        Alva Ainio
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Oo draamaa! Tästä taidettu sanoa aika monesti, utta kuvailet niin hyvin ihmisiä. Innolla odotan myös Seelan puolta tästä keskustelusta.

      • #51093 Vastaa
        Ciara
        Valvoja
        • Postauksia: 49
        • Koulutuksen tarpeessa

        Eka!!! Eiku heheh taas niin kivaa tekstiä lukea! :dd

      • #51095 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 165
        • Perus pullaponi

        Vitsit tää oli kiva tarina ja täs tuli kans ihanasti esille toi Minjan jännitys ja kireys mikä sillä oli päällä ennen tuntia.

      • #51105 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Uuuu draamaa kahdella rintamalla! Vaikka Ciaran ja Seelan välit oiskin vähän väljemmillä vesillä tuon Helmerin takia niin silti Niko joutuu olemaan varpaillaan 😀 Tykkäsin ihan sikana! Saat 2hp ja 2sp

      • #51124 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        OOO miten hyvä, jälleen kerran!! Vitsit kuinka paljon kaikkia ihania tarinoita täällä on, niiin best!

    • #51183 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      13.04.2020 – TOINEN OSAKILPAILU LÄHESTYY #TT2020

      Pääsiäinen oli ja meni. Olimme Ciaran kanssa olleet mökillä ja käyneet myös tallilla. Hallavassa oli taas tapahtunut kummia, osa hevosista olivat päässeet karkuun tarhan rikkoutumisen myötä. Kuulemieni huhujen mukaan tarha ei ollut hajonnut, vaan hajotettu.
      Tuijotin tallirakennuksella olevaa kylttiä, joka varoitti valvontakamerasta. Yritin tähyillä tallin kivistä seinämää, löytämättä kuitenkaan kameraa.

      Tallin tunnelma oli muuttunut kireämmäksi, ehkä painostavammaksi. Iloinen Tie Tähtiin -kisoihin valmistautuminen tuntui muuttuneen pakkomielteiseksi suorittamiseksi. Itse epäilin yhä, että Hallavassa liikkunut ilkivallantekijä olisi joku kilpailevista talleista.
      – Mä luulen että se on vaan joku tuntilaisista kenestä tämä on hauskaa, Minja tuumi ja etsi myöskin kameraa tallirakennuksesta.
      – No mä en oikein tiedä, miten kenellekään lapselle tulisi mieleen leikata satulavyön säikeitä poikki tai hajottaa tarhoja? Heitin mielipiteeni ilmoille.
      – Ei kaikki tuntilaiset oo lapsia, Minja tokaisi virnistäen.
      Vilkaisin Liljan omistajaa päin ja naurahdin.
      – Totta tuokin, mut ainakin Tie Tähtiin -kisaajilla ois motiivi tähän, totesin.

      Haimme Minjan kanssa talikot ja kottikärryt, olisi karsinoiden siivouksen aika. Juttelin Minjan kanssa lähes päivittäin, olihan tällä hevonen naapurikarsinassa. Minjan kanssa oli helppo keskustella asioista, ilman sen kummallisempia suhdekoukeroita. Ciaran kanssa sai varoa, ettei tyttö suuttunut jostain ja Seela.. No, Seelan kanssa emme enää puhuneet viime keskustelumme jälkeen.
      Nakkelimme lantapalleroita samoille kottareille ja höpötimme Minjan kanssa niitä näitä.
      – Miten muuten oot voinut? Kysyin Minjalta viitaten aikaisempiin keskusteluihimme.
      Brunette huokaisi ja päästi mietteliään mmmm -mutinan.
      – Ihan hyvin, Minja vastasi hymyillen, mutta väsymys paistoi naisen äänestä. – Tai no, ehkä hieman on uupunut olo. Tekisi aina aamuisin mieli kääntää uudelle päivälle kylkeä.
      Olin hetken aikaa hiljaa, lapioiden lantaa miettien mitä järkevää sanottavaa keksisin Minjalle.
      – Jos polttoaine on lopussa niin ei kannata ajaa liikaa tai jäät tienposkeen, murjaisin naiselle. – Tarkoitan että ei tarvitse yrittää tai tehdä enempää kuin mihin pystyy.
      – Mä oon varmaan jo jäänyt tienposkeen, Minja totesi ja alkoi nauramaan.
      – Kyllä joku tulee paikalle kanisterin kanssa tai hinaa sut pois, virnistin brunetelle ja laskin talikon kottikärryille.

      Karsinoissa oli nyt uudet puhtaat pehmikkeet. Väiskin karsinan edustalle oli vuosien aikana kertynyt tavaroita – loimi roikkui telineeltä, kori oli kukkurallaan tavaroita (hanskoja, harjoja ja sen sellaisia) ja pari riimua roikkui naulakosta. Nyt karsinaa koristi myös kaksi ruusuketta ensimmäisestä Tie Tähtiin -osakilpailusta.
      – Ootko jo pakannut Lehtovaaraa varten? Minja kysyi astuessaan ulos Liljan karsinasta.
      – En oikeestaan, pakkaan varmaan vasta perjantaina, vastasin naiselle. – Vähän jännittää miten täynnä äidin auto mahtaa olla lauantaina, kun mun kyydillä tulee Ciara, Alisa ja Nessa. Voin kuvitella että pelkästään Ciaralla on ainakin viisi kassillista tavaraa.
      Minja nauroi ja ehdotti minulle peräkärryä. Ei huono idea, laittaisin tytöt matkustamaan peräkärryssä ja tavarat olisivat autossa. Saisin itse ajella rauhassa Rammsteinin tahdissa matkalaukut seuranani.

      Syy siihen, miksi lähtisin kohti Lappia äidin autolla, oli se että sillä oli maasturi. Ja siinä oli peräkoukku, ei sitä tiennyt vaikka tulisin tarvitsemaan sitä. Muutenkin maasturi oli paljon aikuismaisempi ja uskottavampi, kuin 17-vuotiaana hankkimani amis-bmw. Pitäisi ehkä hankkia bemmin rinnalle tilavampi ja käytännöllisempi menopeli, joku farmari olisi ehkä kiva.

      Iltapäivä oli melkoisen tuulinen, joten ratsastin tänään Väiskin maneesissa. Ruuna tuntui jäykältä kytätessään maneesin nurkkia ja säpsähti muutaman kerran tuulen paukuttaessa paikkoja. Taivuttelin Väiskiä ympyrällä ja yritin pitää ruunan huomion työnteossa eikä mielikuvitusmöröissä. Yritin itsekin keskittyä ratsastamiseen, mutta ajatukseni harhailivat tallin viime aikaisiin tapahtumiin, sillä minua todella vaivasi kuka Hallavassa aiheutti päänvaivaa. Aloin ehkä sittenkin kallistua Minjan mielipiteeseen – tapahtumien takana saattoi olla joku tuntilainen. Tuntui ehkä sittenkin kaukaa haetulta, että joku kilpailevista talleista yrittäisi sabotoida meitä.
      Tein Väiskillä pysähdyksiä ja peruutin kolme askelta. Väiskin korvat kääntyivät taaksepäin ja ruuna heilautti päätään ilmaistaakseen peruuttamisen olevan typerää. Pidensin ja lyhensin vuorotellen Väiskin käyntiä, mutta lyhentäessä ruunalta katosi helposti tahti.

      Muistelin Inkan antamia oppeja viime valmennuksessa: hyvä ryhti, olkapäät rentoina mutta kroppa jäntevä. Ohjilla käännetään pää menosuuntaan ja valmistellaan, pohje tekee loput. Väiskin kaulalihakset rentoutuivat ja ruuna lyhensi askeliaan nostaen jalkojaan korkealle.
      Väiskin kanssa pitäisi petrata koulupuolella jos mielin päästä palkintopallin korkeimmalle paikalle. Se ei ollut helppoa, kun vastassa oli taitavia ratsastajia ja osaavia hevosia.

      642 sanaa

      • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 3 viikkoa sitten Niko.
      • #51185 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 165
        • Perus pullaponi

        Tää oli tosi kiva tarina ja ihanaa päästä lukemaan että Minja pystyy tommoseen rehelliseen ja rentoon keskusteluun Nikon kanssa ja että Minjallakin alkaa olemaan tallilla oikeasti joku kaveri, eikä vaan pelkästään tommosia hyvän päivän tuttuja, mitä varmaan suurin osa porukasta ainakin toistaiseksi jollain tasolla on.

      • #51186 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Mukava ajankohtainen tarina taas kerran. Saat 2hp 1sp ja 1kp

      • #51188 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 101
        • Perus pullaponi

        Tykkään vaan edelleen himputisti sun tyylistä kirjoittaa!

    • #51202 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      14.04.2020 – HEI ME MENNÄÄN AUBURNIIN!

      Minua jännitti koko ajomatkan aikana. Osittain siksi, että minä ajoin hevosautoa kyydissäni kaksi tyttöä (joista toisen kanssa välimme olivat hieman kiusalliset) ja kolme hevosta, mutta osittain myös sen takia, että me olimme menossa Auburniin.

      Olihan Auburn Estate eliittitalli arvoikkaine hevosineen, ja myöskin ratsastajat olivat tasokkaita. Maksoin itseni kipeäksi tästä valmennuksesta, mutta uskoin Lauri Merikannon olevan joka pennin väärti.
      Pääsimme perille ehjin nahoin. Hevosautosta kantautui kärsimätöntä hirnumista, ilmeisesti Soran ratsastama Vaakku ei ollut pysyä nahoissaan.

      Väiskikään ei tahtonut pysyä nahoissaan. Verkkasin ruunaa kentällä ja tummanrautias oli jännittynyt ja viipotti menemään ravurin raviaan. Minua hieman nolotti, sillä Sora ja Seela katsoivat verryttelyäni ja kaiken lisäksi joitakin Auburnilaisia meni ohi.
      Tein superpieniä voltteja Väiskillä, jolloin ruuna lopetti kaahottamisen ja kuunteli taas. Testailin Väiskin jarruja, taivuttelin kumpaankin suuntaan ja tein siirtymisiä. Yritin saada Väiskistä mahdollisimman vetreän ja notkean, mutta se oli hankalaa kun ruuna keskittyi johonkin aivan muuhun kuin minuun.

      Maneesille – joka oli muuten valtava – päästessä Väiski oli jo rauhoittunut, mutta kyttäili yhä ympärilleen pöhisten innostuneena. Alkuun Merikanto kyseli tavoitteistani ja mitä haluaisin eniten kehittää. Kerroin rehellisesti haaveilevani Väiskin kanssa korkeammista esteluokista, mutta sitä ennen pitäisi osata ratsastaa ruuna oikein ja löytää esteille tasainen rytmi.
      Täytyy tunnustaa, että ehkä hiukan häpesin Väiskiä. Auburnin kartano oli hienostotalli – jonne minä tungin valmennukseen ex-ravurin kanssa. Merikantoa ei tosin Väiskin ravitausta tuntunut haittaavan, ja mies kehui Väiskillä olevan esteälyä.

      Maneesin keskellä oli puomi ja pysty. Tehtävänä oli lyhentää hevonen, jotta mahtuisimme puomin ja pystyn väliin. Ekalla kerralla Väiski kulki liian pitkänä, jolloin puomi tipahti maneesin hiekoille. Väiski otti kosketuksesta nokkiinsa, ja ruuna tuntui aavistuksen epävarmalta yrittäessämme uudestaan. Valmistelin lämminverisen uuteen hyppyyn, istuen ehkä hieman takakenossa. Askel kaks kol hyppy. Taputin ruunaa onnistuneesta hypystä.

      Väiski oli hankala saada lyhyeksi, sillä ruuna ei joko jaksanut pitää itseään lyhyenä tai sitten en itse osannut ratsastaa ruunaa. Pysty-okseri -sarjalle tuli aluksi aivan hirveitä hyppyjä – laittoman kaukaa ja liioitellun korkealle. Lämminverisen sieraimista kuului korahduksia ruunan pistäessä ohjasapuja vastaan. Tämä ei ehkä ollut parhaimpia ratsastuksiamme, ja valitettavasti Merikanto joutui todistamaan millainen menomme oli näinä harvoina huonoina päivinä.

      Väiski alkoi pikkuhiljaa löytää tasaisen rytmin ja hyppäsi oikeista paikoista. Puomit pysyivät paikoillaan, kun hyppäsimme lopuksi kaikki tehtävät yhtenä ratana. Välillä Väiski rikkoi raville, mutta ravipätkät auttoivat ruunan löytämään tasapainon uudelleen.
      Minulle jäi valmennuksesta ihan hyvä fiilis, vaikka tämä ei paras esityksemme ollutkaan.

      376 sanaa
      Kuvan tausta © Auburn Estate

      • #51203 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Saat tästä 2ep!

    • #51229 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      17.04.2020 – TIE TÄHTIIN 2. OSAKILPAILUUN PAKKAAMISTA

      Voitteko uskoa, että olin vähällä leikata Väiskin ravurin tukan lyhyeksi? Olin seisonut pesarissa, sakset käsissäni kunnes Minja oli tullut estämään parturileikkini.
      – Mitä sä teet? Et kai vaan oo leikkaamassa Väiskin harjaa! Minja oli huudahtanut. – Tollaseen pitkään tukkaan saa tehtyä vaikka mitä lettejä!
      Minja oli puhunut minut ympäri – onneksi. Kuinka kaljulta lämminverinen olisikaan näyttänyt ratsutukan kanssa.

      Pakkasin Väiskin tavaroita IKEAn kassiin. Omat vaatteeni olin sullonut matkalaukkuun, jota olin käyttänyt viimeksi Espanjan lomallani. Minusta tuntui, kuin olisin taas menossa jonnekin lämpimälle rannalle ottamaan aurinkoa kahdeksi viikoksi. Ehei, olin matkalla Suomen Lappiin, Lehtovaaran ratsastuskoululle kisaamaan Tie Tähtiin -kilpailuista.

      Lähtisimme jo lauantaina liikkeelle ja yöpyisimme mökeissä maanantaihin asti. Meitä olisi samassa mökissä Ohto, Ruska, Kassu, Nio, Rhea, Alva, Lily ja Seela.
      Mahassa oli kutkuttava tunne, kuin pikkupoikana odottaessa jäätelöautoa. Reissu Hallavan talliporukan kanssa kuulosti hauskalta, tosin ehkä vähän pelottavaltakin kun mukana oli Ciara ja Seela…
      Ciara oli treenanut ahkerasti Valeran kanssa ja olin melko varma, että punainen parivaljakko pesisi tällä kertaa kaikki. Mutta hard-taso oli todellakin hard. Siellä näki upeita hevosia taitavien ratsastajien kanssa, ja Hopiavuori tuntui dominoivan tätä luokkaa.

      Omassa luokassani oli seitsemän ratsukkoa ja tällä hetkellä Väiski johti esteillä. Olin melkoisen varma voittavani vielä uudestaan, sillä Väiski oli aika hyvä esteillä. Olin viimeksi vannoittanut Lilylle hoitavani homman kotiin, saadakseni Rakettiryhmälle tarvittavat rankingpisteet kasaan. Rakettiryhmä oli tällä hetkellä tiimirankingin toisena, reilun kahden pisteen päästä Hopiavuoren Häjyistä. Niskaamme hengitti heti kolmantena Hopiavuoren Komiat, jotka uhkasivat kakkossijaamme lähes samalla pistemäärällä.

      Väiskin kassissa oli valkoinen satulahuopa koululuokkaa varten ja navyblue sävyinen huopa esteille. Mustat suojat, musta nahkariimu Väiskin nimellä varustettuna (raviajoilta), sekä fleeceloimi ja vaaleansininen ratsastusloimi. Mustat suitset englantilaisella turpiksella kisoja varten, hoitovälineitä ja navyblue huopaan mätsäävät korvahuput. Kai näillä pärjäisi yhden kisaviikonlopun yli? Väkirehut pakkaisin toiseen kassiin ja heinät saatiin matkaan Hallavasta, perillä ollessa sitten taas Lehtovaarasta.
      Jos unohtaisin pakata jotain, Lapista ei lähdetty taksin kanssa hakemaan yhtä satulahuopaa tai puuttuvia saappaita.

      309 sanaa

      //pari päivää kirjotin takautuvasti ja nyt kirjoitan jo tulevaisuudesta xD hehee

      • #51231 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Onneks Väiski sai pitää sen harjan 😀 Mukavasti olit taas koonnut kaikki ajankohtaiset asiat samaan tarinaan ja pohdit esim rankingpisteitä. Saat 2hp

    • #51254 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      18.04.2020 – MATKALLA KOHTI LEHTOVAARAA #TT2020

      Väiski meni rytinällä Nicholsonien luksushevosauton kyytiin. Se ei hetkeäkään epäröinyt astellessaan ramppia pitkin autoon, vaikka sillä ei ollut haisuakaan mihin olimme menossa. Väiskin perässä lastattiin Savu ja sitten Valera, Orion oli lastattu heti ensimmäisenä.
      Valeran saaminen koppiin oli tuskaisan näköinen. Ciara ja Aleksi taluttivat, Seela, Maisa ja Emily kannustivat takaapäin punaruunikkoa rampille. Tovin jälkeen Valerakin päätti syöksähtää auton kyytiin ja tyytyi kohtaloonsa.
      – No eihän ollut paha? Ciara leperteli tammalle ja ojensi sille palasen porkkanaa.

      Hymyilin Ciaralle hoopoa, ihastunutta hymyäni ja tyttö puristi ohimennen toista poskeani. Olin innoissani tästä reissusta, meitä Hallavalaisia lähti monta autollista kohti samaa määränpäätä ja pääsisimme viettämään aikaa yhdessä koko viikonlopun yli! Samalla minua jännitti suunnattomasti toinen osakilpailu. Minun oli pakko voittaa. Katseeni lipui ohjeita selostavan Aleksin, vakavan näköisen Lilyn, pinkkihiuksisen Maisan ohi ja pysähtyi kuin seinään Seelan kasvojen kohdalla. Tyttö tuijotti jonnekin maahan, nyökäten Aleksille välillä ymmärtämisen merkiksi. Toljotin brunettea jonkin aikaa, miettien keskusteluamme Auburnin valmennuksen jälkeen.

      Seela kaipasi minua. Tai vanhaa minua. Vilkaisin kengänkärkiäni ja mietin mikä minua vaivasi. En ollut se sama poika kuin silloin 18-vuotiaana muuttaessani Pronssijoelle. Olin silloin ujo, ystävällinen ja liian kiltti, mutta nyt olin aina varuillani, itsekäs ja joskus jopa ilkeäkin.
      Minä olin muuttunut, kasvanut ihmisenä hurjasti – hyvä kun enää edes tunsin itseäni. Tuijotin yhä kenkiäni. Olivatko nämä edes minun jalat?
      Aivan kuin se iloisuus ja viattomuus mitä minulla nuorempana oli, olisi hävinnyt ja tilalle tuli tietynlaista röyhkeyttä, halua pistää itsensä muiden edelle. Halusin saada Ciaran, halusin voittaa Tie Tähtiin -kisan, halusin saada paremman hevosen, uuden auton… Halusin kaiken, kun ennen olin onnellinen siitä mitä minulla jo oli.
      Seela taas edusti vastakohtaani, tyttöä aidompaa ihmistä sai hakea. Seelan näkeminen sai ulkokuoreni joka kerta rakoilemaan ja aloin tunteilemaan.
      Minäkin kaipasin Seelaa. Kaipasin vanhoja aikoja, kun Kassu ja Seela esittelivät minulle innoissaan paikkoja ja ottivat Väiskin sekä minut avosylin vastaan.

      – Ajetaan varovasti. Mie ajan edellä ja Nadja tulee perässä. Jos tulee jotain hätää niin soitelkaa toisillenne, Aleksi opasti ja heilautti kättään. Mies katosi hevosrekan kyytiin muutama tallilainen perässään.
      Seelan katse lipui kaikkien ohitse ja osui sekunniksi omani kohdalle. Hätkähdin aavistuksen, mutta bruneten ilme pysyi tasaisena. Seurasin katseellani, kuinka Seela meni Lilyn perässä Nicholsonien ökyautoon muut perässään.
      – Tästä tulee vielä kivaa! Ciara henkäisi ja virnisti leveästi.
      – Niinpä! Nessa huudahti ja marssi Ciaran perässä.
      Toivoin, että reissu menisi nappiin, ilman riitoja. Ehkä meillä olisi lähtiessä jopa pari ruusuketta mukana…
      Istuin Jeepin ratin taakse ja vilkaisin takana istuvia Nessaa ja Alisaa.
      – Sanokaa sit jos siellä takana on liian kylmä tai kuuma, sanoin tytölle, jotka nyökkäsivät.

      Ajomatka lähti hyvin liikkeelle, Ciara ja Nessa kinasivat vähän aikaa musiikista, mutta kun uhkasin soittaa jotain raskasta, olivat tytötkin hiljaa. Pidin Ciaraa kädestä kiinni samalla kun toisella kädellä ohjasin rattia. Tyttö kuikuili ikkunasta ulos ja vilkaisi sitten minua päin.
      – Noh, mitä mietit? Ciara kysyi katsoessaan minua.
      – Oot tosi kaunis, tokaisin ja hymyilin perään.
      Ciara hymyili leveästi ja takapenkiltä käskettiin säästää nämä puheet omaan huoneeseen. Mutta Ciara oli oikeasti kaikinpuolin viehättävä, enkä ollut läänin ainut jätkä punapään perässä.
      Havahduin ajatuksistani kun Ciara alkoi huutaa kuin syötävä. Vilkaisin tyttöä päin, joka suurinpiirtein istui oven päällä.
      – Hämähäkki! Tossa on HÄMÄHÄKKI! Ciara huusi ja osoitti lattiaa. – Tapa se!!
      Takapenkiltä alkoi kuulua hätääntyneitä ”missä” kysymyksiä ja Ciara käski minun hankkiutua eroon pienestä hämiksestä.
      Miten hyvin reissumme lähtikään liikkeelle. Enää vaivaiset 12 tuntia matkaa jäljellä, ennen kuin saapuisimme Lehtovaaraan.
      12 tuntia samassa autossa tyttöjen kanssa oli kuulostanut kivalta.

      561 sanaa

      • #51255 Vastaa
        Alva Ainio
        Valvoja
        • Postauksia: 102
        • Perus pullaponi

        Voi Niko parkaa, kun joutui tyttöjen keskelle😂 Kiva tarina taas kerran!

      • #51256 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Ahahahha mainio tarina. Tosi hyvä alotus tälle reissulle. Tykkäsin kans Nikon itsetutkiskelusta ja siitä mitä se ajattelee Ciarasta ja miten se kohtelee sitä, pitää kädestä ja näinpoispäin. Saat 1hp ja 1sp

    • #51258 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      18.04.2020 – HALLAVALAISET LAPISSA #TT2020

      Väiski tuntui hieman jäykältä matkan jälijltä. Pääsimme perille Lehtovaaran kaupunkiin noin kahdeksan maissa illalla ja heti aluksi purimme hevoset ravitalliin, joka oli noin tunnin ajomatkan päästä Lehtovaaran ratsutilalta. Väiskihän tykkäsi raviympäristössä ja ruuna hörisi innoissaan koppakärryjen edessä kulkevista hevosista.
      Lapissa oli todella kylmää, noin +2 astetta illalla. Ja mikä hauskinta, täällä oli vielä lunta. Väiskikin tuntui olevan vähän pyörällä päästään, kun yhtäkkiä maisema muuttui.
      Onneksi Aleksi oli ylipuhunut minut ottamaan kevyttopatakin ja Väiskille toppatakin mukaan – sillä täällä oli kylmät yöt ja lisäksi sää oli arvaamatonta.

      Pelloilla oli vielä vähän lunta, mutta lumisella sänkkärillä ratsastelu ei ollut lainkaan huono vaihtoehto. Annoin Väiskin kulkea omaan tahtiinsa pellolla, välillä yritin jotain taivutuksen tynkää vääntää saadakseni ruunan taas vetreäksi. Ravasin pellolla pitkin ohjin, yrittäen saada ruunan eteen ja alas. Väiski tosin kyttäili niin paljon ympärilleen, ettei se malttanut laskea päätään.
      En aikonut vetää mitään hikitreenejä kisoja edeltävänä päivänä, koska matkustaminen oli muutenkin varmasti rankkaa. Venyttelin ratsastuksen jälkeen ruunaa namien avulla ja yritin vähän hieroa ruunan lihaksia. Jotain oppeja jäi Väiskin hierojalta mieleen ja osasin tehdä jo jotain itsekin. Lopuksi harjailin ruunaa kaikessa rauhassa, supisten tummanrautiaalle tsemppaavia sanoja.
      – Hyvää yötä Väinö, sanoin ruunalle kun sain laitettua sille iltaheinät.

      Meillä oli siisti mökki – paritalomainen hirsimökki, johon kaikki Hallavalaiset mahtuivat kätevästi. Luonnollisestikin päädyimme Ciaran kanssa jakamaan huoneen ja tyttö makoilikin nyt tyytyväisenä sängyllä, kun itse purin matkalaukkuani.
      – Söpöt kalsarit, Ciara naurahti.
      – Jaa mitkä? Kysyin hölmistyneenä ja nostin sitten valkoiset bokserini, jossa tanssi pieniä avokadoja. – Nämä vai?
      Ciaran ei tarvinnut edes vastata mitään, sillä tyttö oli tukehtua nauruun.
      – Älä kuule yhtään naura, laitan nää huomenna kisoihin, totesin ylpeänä. – Nää on mun onnenpöksyt.
      Vaikka kuinka vakuutin avokado-kalsarien olevan mukavat ja joustavat, Ciara ei saanut naurua loppumaan.

      Meidän kanssa samaan mökkiin päätyi lopulta Kassu, Nio, Ohto, Lily, Rhea, Alva, Kaarna, Alana ja Seela. Olin hetken aikaa ymmälläni mitä Alana teki mukana, mutta ilmeisesti vaaleaverikkö oli Ohton tukena.
      Seela istui sohvalla mökin yhteisessä olkkarissa. Jännitti olla Ciaran ja Seelan kanssa samassa pienessä tilassa. Pääni oli giljotiinilla aina, kun päädyin näiden kahden kanssa samaan paikkaan. Minulla oli tunteita molempia kohtaan, mikä oli laitonta. Niin laitonta.
      – Voidaanko me jutella? Kuului kysymys. Ei kuitenkaan Seelan eikä Ciaran ääni, vaan Kassun ääni.
      – Okei, kaikin mokomin, vastasin tälle ja nousin ylös.

      Painelimme parkkipaikalle juttelemaan, mahdollisimman kauas muista. Tuuli tuntui vihlovan kylmältä kellon lähestyessä puoltayötä.
      – Mä haluan puhua Seelasta, Kassu sanoi. Poika meni suoraan asiaan, joten aavistin keskustelusta tulevan vakava. Kohmeisin sormin pistin tulen röökiin. En ollut koskaan polttanut muiden nähden, enkä ikinä polttanut tallilla ollessani. Polttaminen oli tyhmä tapa, jota oli tehnyt rippikouluiästä asti, enkä päässyt siitä millään eroon.
      – Okei, onnistuin vastaamaan. Mitä muutakaan olisin voinut vastata?
      – Se on musta vähän allapäin, ja mä luulen että se johtuu susta, Kassu totesi vakavana. – Mä en halua olla kenenkään välissä tai haastaa mitään riitaa, mutta mä en halua nähdä kuinka Seelaan sattuu. Se yhä välittää susta.
      – Mun mielestä Seela teki selväksi etten mä kuulu sen elämään, totesin ja vilkaisin Kassua.
      – Ei! Voi olla että mä oon ymmärtänyt väärin, mutta mun mielestä Seelaa harmittaa kun oot tavallaan hylännyt sen.., Kassu selitti. – …kokonaan.
      Napautin pari kertaa röökiä ja mietin hetken. Olin hylännyt? Okei, piti ehkä osittain paikkaansa. En Ciaran tähden enää jutellut Seelan kanssa, ja toiseksi.. Olin hieman käärmeissäni Seelan kadotessa puoleksi vuodeksi ja ilmestyen takaisin Helmerin kanssa. Nytpähän Seela näki että maailmaani mahtui muitakin tyttöjä, kun olin Ciaran kanssa.
      – Pitäisikö mun jutella sille? Kysyin Kassulta.
      – No mun mielestä joo, tämä vastasi. – Yrittäisit olla rehellinen, myös itelles.

      En ollut aikoihin jutellut Kassun kanssa mitään näin syvällistä, tai ylipäätänsä jutellut.
      – Haluatko oikeasti olla Ciaran kanssa? Kassu kysyi ja matki Ciaran kiukkuista ilmettä nytkähtäen hassusti taaksepäin. Naurahdin pojan elettä, olihan tuo osuva.
      – Joo-o, Ciara on oikeasti tosi hauska, vastasin pojalle. – Mut Seela on, tiiätkö vähän kuin ensi-ihastus, mitä ei ikinä unohda. En saa Seelaa mielestäni ja tiedän että mun porukat tykkäisi siitä paljon…
      – On sullakin ongelmat, Kassu onnistui hekottamaan ja ravisti päätään.
      – Mitä? Naurahdin takaisin ja tumppasin kylmää roskista vasten.
      – Sulla on kaksi morsianta jonossa ja sä et osaa päättää kumman niistä otat. Get your shit together brother, Kassu sanoi.
      – Mhm, oot kyl oikeessa, huokaisin ja heitin tumpin roskiin. – Mä en vaan itekkään tiedä mitä mä haluan.
      – No älä ainakaan rankaise Seelaa siitä että joku toinen poika piirittää sitä, Poika sanoi ja nyökkäsi mökin suuntaan. – Mennään takas sisälle, tääl on aivan saakelin kylmä.

      Kassu teki hyvin selväksi, että tämä halusi olla puolueeton ja säilyttää kaverisuhteensa. Mutta poika teki selväksi myös sen, että leipoisi minua pataan jos satuttaisin Seelaa.
      En silti koskaan halunnut loukata brunettea, vaan pyrin pelastaman oman nahkani Ciaran kustannuksella. Nyt oli tosin myöhäistä painella jarruja, sillä olin jo rakastunut Ciaraan.

      788

      //luulen että tää saa jäädä viimeiseksi lisäarvaksi toiseen osakilpailuun, kirjoitan itse kisatarinan jahka tulokset saadaan. Ehkä ihan hyväkin pitää pientä taukoa tarinoinnista 😀

      • #51260 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Iiih mainiota dialogia taas kerran. Tykkäsin tykkäsin. Saat 1hp ja 2sp

      • #51266 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 101
        • Perus pullaponi

        Vooi Kassu ja Niko! Ja uusi pahe Nikosta!

    • #51403 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      19.04.2020 – LUOKKA 1, HELPPO C #TT2020 2. osakilpailu

      Jos ensimmäisessä osakilpailussa sanoin jännittäväni, niin tänään minua toodellakin jännitti.
      Kaukaa kotoa, vieras yleisö eikä ainuttakaan tuttua kannustamassa voittoon. Tuntemattomat naamat seurasivat suoritustani radalla eikä heillä ollut haisuakaan kuka olin – kukaan ei tiennyt muuta kuin nimen ja ratsuni nimen.
      Väiski oli ollut koko päivän rento ja enimmäkseen nukkunut vieraskarsinassa ja rekassa. Verryttelyssä Väiski oli alkuun aivan intoa piukassa, mutta rauhottui helposti. Voi Väiski, se oli nytkin korvat lurpallaan.

      Starttasimme koulussa heti Alisan ja Milon jälkeen. Väiski ravasi isoin askelin halkaisijalla ja yritin istua ruunan askeleiden päälle hidastakseni ruunan vauhtia. Nyt oli huono hetki ravurimoodille, mutta toivoin ettei tuomari noteerannut Väiskin spurttia kentän keskelle. Väiski pysähtyi hienosti – ehkä jopa tasajaloin, ainakin luulen niin – ja tervehdin antamuksella tuomaria.
      Väiski ei oikein tiennyt miten asettaa korvansa ja toinen tummanrautiaan korvista sojotti eteen ja toinen taakse. Ruuna oli hyvin kuulolla ja tuntui suht rennolta, mutta ei tuonut parasta puoltaan esille. Väiski oli hieman ehkä jännittynyt – ehkäpä siksi että ratsastaja oli kuin rautakangin niellyt.

      Väiskin harjoitusravi tuntui hirveän pompottavalta, vaikka olinkin tottunut siihen. Toivottavasti istuntani näytti yleisölle ja tuomaristolle paremmalta kuin miltä se omassa pyllyssä tuntui. Käänsin pohkeella hevosen kiemurauralle, yrittäen keskittyä tekemään oikeasti kiemurauraa eikä vain vähän sinne päin. Askeleenpidennykset sujuivat Väiskiltä hyvin, eikä ruuna edes lähtenyt kiihdyttämään vaan tajusi esitellä näyttäviä liikkeitään. Pysähdys oli ok, mutta peruutus ehkä pikkaisen vino.
      Puristin nyrkkini tiukemmin ohjien ympäri kohensin ryhtiäni. Nyt oli pakko tsempata! Väiski pidensi taas kivasti askeliaan ja aloin reilusti ennen C :tä valmistella ruunaa laukkaan. Väiskillä oli hidas laukka-vaihde ja nosti laukan yleensä viiveellä – tai vaihtoehtoisesti nostaisi sen jonkun kiitosyöksyravin kautta jos lähtisin väkisin puskemaan. Väiski nosti laukan, vieläpä oikean sellaisen, mutta tunsin, kuinka jännittynyt ruunan laukka oli.

      Väiski oli kokoajan valmiina, odottaen minulta lupaa kovempaan vauhtiin. Ruuna ei myötänyt niskasta ja päästi sieraimistaan sen päiväisiä korahduksia että pelkäsin tummanrautiaan sanovan heipat koko kilpailulle. Ympyrälle tullessa Väiski muuttui rennommaksi ja tuntui joustavalta. Laukka muuttui paljon rytmikkäämmäksi ja istuin parhaani mukaan laukassa mukana. Suunnanmuutoksessa jouduin käyttämään toodella liioiteltuja apuja, jotka taatusti näkyivät tuomarille jo kilometrien päästä. Väiskin kanssa oli pakko käyttää selkeitä apuja, sillä ruuna ei toiminut samalla tavalla kuin tavanomaiset ratsut.
      Mutta ravuriksi Väiski oli mielestäni aika pirun hyvä. Tervehdin tuomarille radan päätteeksi ja uskalsin jo jopa hymyillä.

      – Se oli hyvä suoritus, Aleksi sanoi tullessaan meitä vastaan. Mies nyökkäsi ja väläytti pienen hymyn, mutta keskittyi sitten seuraavaan ratsukkoon. Meniköhän meillä oikeasti hyvin? Aleksi ei koskaan heitellyt turhia kehuja ilmoille, vaikka osasikin kannustaa niillä hetkillä kun oli epäonnistunut.
      Kävelytin Väiskiä tallin pihapiirissä ja riisuin lopuksi siltä satulan. Ruunalla ja minulla olisi vielä rutkasti aikaa ennen kuin kaikki koululuokat olisivat saatu päätökseen.
      – Otappa tästä, mutisin Väiskille ja revin leivästä palasen. Lämminverinen nappasi leivän kämmeneltäni ja rouskutti tyytyväisenä.
      Juotin Väiskille ämpäristä vettä, johon olin lorauttanut siirappia joukkoon saadakseni ruunan juomaan.

      454 sanaa

      • #51404 Vastaa
        Seela
        Valvoja
        • Postauksia: 101
        • Perus pullaponi

        Hyvä te!! Tykkäsin jotenkin Väiskin kuvailusta hirveästi

      • #51417 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Joo samaa mieltä Seelan kanssa, mulle ehdottomasti tän tarinan paras puoli oli se miten kuvailit Väiskiä aina joka käänteessä etkä pelkästään luetellut tehtäviä. Saat 2kp ja 1 kisapisteen

    • #51429 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      19.04.2020 – KATSOJAN SILMIN

      Pitelin käsissäni Väiskin valkoista ruusuketta – olimme koulussa kolmansia! Kolmas sija oli todellakin hyvä sija ravihevoselle. Voiton oli vienyt tälläkertaa Nessa ja Sasha ja kakkoseksi tuli lehtovaaralainen ratsukko.
      Koska esteluokkiin oli vielä aikaa, päätin istuttaa itseni yleisön joukkoon ja katsoin muiden suorituksia. Medium -taso oli parhaillaan menossa ja radalla asteli norjanvuonohevonen. Vuonohevonen näytti tosi hyvältä kulkiessaan pyöreänä ja kantoi itseään hyvin. Ratsastaja näytti myöskin hyvältä, ja oli selvää, että kisoihin oli käyty valmentautumassa. Vuonohevosessa oli jotain samaa kuin Savussa, kummastakin huokui tietynlaista rauhallisuutta ja arvokkuutta.
      Mutta oli silmiä avaavaa huomata, miten kova taso pelkästään mediumissa oli. Onneksi ilmoitin Väiskin easyyn, sillä olisimme varmasti saaneet elinikäisen porttikiellin Tie Tähtiin -kisoihin jos olisin osallistunut mediumiin.

      Välillä kävin kävelyttämässä Väiskiä ja pidin huolen siitä, että ruuna söi ja joi. Palasin kuitenkin aina takaisin katsomoon seuraamaan ja kannustamaan Hallavalaisten suorituksia. Katsoin Ciaran suoritusta, kuinka Valera heitteli päätään ja hirnahteli ympäriinsä. Tytöllä oli hyvä tasapaino ja hallitsi kätensä ja jalkansa hyvin, mutta Valera ei silti näyttänyt parastaan. Budjonny puri kuolaimeen ja yritti lähteä viemään Ciaraa kentän keskelle, mutta tyttö sai jollain tavalla estettyä tamman. Puristin nyrkkejäni yhteen jännittäessäni Ciaran puolesta.
      Katsoin vielä Soran, Seelan, Ohton ja Ruskan suorituksia. Sora ja Vaakku olivat minusta hyvä pari ja ratsukko näytti hyvältä. Seelalla ja Savulla näytti myös menevän hyvin, vaikka olin nähnyt kaksikon menevän kotona paljon paremmin. Savu näytti olevan sen verran kisatohinoissa, että ei malttanut kuunnella ratsastajansa ohjeita just nyt.

      Medium -tason tulosten jälkeen jonkun kovaääninen isä vaahtoi tuomarin olevan sokea vanha harppu, jolloin olin aikeissa nousta penkiltäni sanomaan pari valittua sanaa.
      – Ratsastus on hieno yhteisöllinen laji ja kaikilla näyttää olevan hauskaa, joten voisitteko olla hiljaa tai poistua ja antaa muiden nauttia tästä, eräs nainen ärähti alemmalta penkkiriviltä. Yrmy ukko mulkaisi naista ja poistui jupisten paikalta. Olipa tunteikasta porukkaa liikkeellä! Pitäisi ehkä useamminkin istuutua yleisön joukkoon.
      Minun oli pakko nähdä vielä Lilyn ja Orionin suoritus. Cremello ori näytti todella tyylikkäältä ratsastajansa kanssa. Orion hohti niin valkoisena ikkunoiden valossa, että arvelin tuomariston tarvivan pian aurinkolasit. Orion oli mielestäni majesteettisen hieno ja asteli niin näyttävästi, että yllätyin palkintojenjaossa ratsukon 9. sijaa. Expert- luokassa ratsukoiden välinen ero oli joko hiuksen hieno taikka sitten en ymmärtänyt vaativasta kouluratsastuksesta mitään. Haaveilin silti pääseväni jonakin päivänä itsekin Expert -tasolle, hienosta arvokkaasta hevosesta sekä sponsoreista…

      Kouluradat oli nyt ratsastettu ja yleisö valui ruokailemaan Tunturikoniin. Kieltämättä ravintolasta kantautui maneesiin ruokahalua herättävä tuoksu, mutta sen sijaan tyydyin proteiinipatukkaan ja fantaan.

      394 sanaa

      • #51436 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Tää oli kivaa vaihtelua tavanomaiseen. Laitan sulle 1hp ja 1 kisapisteen

      • #51441 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 214
        • Perus pullaponi

        Mukavan luonteva tarina, ja hyvää kertomista!

    • #51443 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      19.04.2020 – ONKS HOPEA HÄPEE?

      Väiski ravasi aktiivisesti Lehtovaaran ratsutilan kentällä. Ruuna nosti jalkojaan komeasti ja kulki rentona, reagoiden apuihin nopeasti. Miksi, oi miksi Väiski et näyttänyt tätä puoltasi kouluosuudella? Nostin laukan ja ohjasin hevosen pystylle. Tein päätyyn laukkaympyrän ja hyppäsin toisen pystyn. Väiskillä kulki hyvin eteenpäin ja verkkaesteille tuli hyvät hypyt, joten toiveikkain mielin odotin omaa vuoroani esteille.
      Väiski voitti viimeksi, joten miksei tänäänkin. Olimme käyneet valmennuksissa ja treenanneet päivittäin itsenäisesti. Jotain kehitystäkin oli tapahtunut.

      Oma nimeni kuulutettiin ja ratsastin maneesiin. Tervehdin tuomaria ja lähtökellon kilahtaessa suuntasin ensimmäiselle esteelle. Hyppy lähti kaukaa, mutta se ei menoamme haitannut. Seuraavalle esteelle tulimme hyvin ja Väiski hyppäsi oikeasta paikassa. Vilkaisin seuraavia esteitä ja muistelin kuinka olin aikaisemmin kävellyt radan läpi. Lankkuesteen jälkeen saisi painaa täysillä, kunhan hevonen mahtuisi hyvin esteiden väliin. Hipaisin kevyesti Väiskin kylkiä ja ruuna lähti kuin tykin suusta ammuttuna kohti seuraavaa pystyä. Maneesin hiekka pöllyi korkella Väiskin ottaessa valtavia laukka-askeleita kohti seuraavaa estettä. Tulimme vinossa okserille ja jouduin vilkaisemaan taakseni nähdäkseni jäikö puomi kannattimille – onnekseni jäi. Muuri tuli Väiskille yhtäkkiä vastaan ja ruuna siirtyi raviin epäröidessään. Tummanrautias kuitenkin uskalsi luottaa minuun ja loikkasi muurin yli nostaen uudestaan laukan. Kiersimme kolmosesteen kovalla vauhdilla ja hyppäsimme sinisen pystyn yli iiiisosti ja aavistuksen vasemmalta puolelta.

      Tein puolipidätteen ja annoin Väiskille tilaa sarjalle. Ruuna ponnisti ensimmäisen yli, laskeutui pehmeästi ja ponnisti sarjan b-osan yli. Sarja jäi ehjänä taaksemme, jolloin uusintarata alkoi. Okserille tulimme liian pitkänä ja Väiski ratkaisi asian hyppäämällä kaukaa. Kaarsimme siniselle pystylle, jonka jälkeen teimme tiukan mutkan seuraavalle esteelle. Mutka oli ahdas sellaiselle vauhdille, jonka seurauksena tasapainoni horjui jälleen – aivan kuin ensimmäisessä osakilpailussa. Väiski laski raviin takiani, mutta sain nostettua laukan juuri ennen seuraavaa pystyä. Uusinnan rata oli mielestäni haastavampi kuin varsinainen rata, siinä joutui hirveästi tekemään töitä saadakseen hevosen oikein päin esteelle. Väiski ponnisti viimeisenkin esteen yli jäätävällä ilmavaralla ja hymyilin helpotuksesta ylittäessäni maaliviivan. Huh!

      Kun luokastani olivat kaikki ratsastaneet, jännitin kisatuloksia. Silitin Väiskin kaulaa kiitoksena hyvästä suorituksesta. Nollarata oli jo saavutus sinänsä! En pystynyt katsomaan ketään päin tulosten julistamisen aikana, sillä minua jännitti niin paljon. Jopa enemmän kuin itse radan suorittaminen. Kaiuttimista alkoi kuulu kohinaa selostajan valmistautuessa julistamaan voittajan.

      ”Ja jälleen easy tason esteosuuden voittoon Nessa Taylor hevosella Shahraiz Aquil!”

      Valehtelisin jos väittäisin, että ensimmäinen tunteeni olisi ollut ilo Nessan puolesta. Minä olin odottanut omani ja Väiskin nimen voittajan kohdalla. Sekunnin kestävän pettymykseni jälkeen hymyni puhkesi kuitenkin valloilleen, sillä Väiski oli ollut jonkun puolen sekunnin verran Sashan hitaampi tullen kakkoseksi – ei paha! Nessa oli voittonsa ansainnut ja oli aika luovuttaa kruunu tytölle ja tämän hoitamalle arabialaiselle täysiveriselle. Tytön silmät täyttyivät ilonkyynelistä, mikä sai kaltaiseni tunteettoman ihmisolennonkin liikuttumaan.
      – Onnea Nessa, huudahdin tytölle ja nyökkäsin. – Tuplavoitto!
      Nessa hymyili minulle takaisin ja purskahti uudestaan itkuun. Yleisö – joka ei edes ollut niin sanotusti omaa yleisöämme – innostuivat valtaviin taputuksiin mennessämme kunniakierrokselle. Nessan kaksoisvoitto sekä koulussa että esteellä oli valtavan hieno suoritus, mistä Lehtovaaran yleisökin osasi iloita.

      Väiskin sininen ruusuke lepatti tuulessa, kun tulimme käynnissä ulos maneesista. Nessan kasvot hohtivat ja tyttö nauroi kyyneltensä lomassa. Unnakin nauroi Lillin selässä ja tytöt höpisivät korkeilla äänillään kisojen menneen hyvin. Unna oli hurauttanut Lillillä kolmanneksi vain pienellä erolla Väiskiin. Olipa Hallavassa hurjia tuntiratsuja!
      – Onnea myös Väiskille, Unna sanoi iloisesti.
      – Kiitti! Henkäisin nuorelle naiselle. – Ei kai hopee oo häpee?
      – No ei! Unna huudahti ja nauroimme kaikki.
      Tällä hetkellä olimme niin iloisia Hallavan ratsastajien menestyksestä, että nauroimme joka asialle. Nessan puhetulva ei meinannut millään loppua ja Unnan hymy ylsi korviin asti. Itse kuuntelin tyytyväisenä näiden nuorten naisten iloista puheensorinaa ja nautin viileästä Lapin ilmasta.


      Alvan ja Hauskan kanssa kisapäivänä.

      575 sanaa

      • #51448 Vastaa
        Nio Luosujärvi
        Valvoja
        • Postauksia: 214
        • Perus pullaponi

        Tässä myös hyvää kertomista, ja tarina eteni sujuvasti! Oli kiva kuulla radasta tarkemmin

      • #51457 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Oi vitsi varsinkin toi loppu oli niin kiva! Eka sai jännittää Nikon puolesta ja sitten valtava ilo Hallavan menestyksestä. Erityisesti tykkäsin miten kuvailit Nessaa ja Nikon fiiliksiä Nessan voittoon liittyen. Saat 2ep 1sp ja 1 kisapisteen

    • #51526 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      23.04.2020 – KAVALETTEJA JA MAAPUOMEJA

      Pölyhiukkaset tanssivat iloisesti valossa auringon kurkistaessa tallin käytävälle. Väiski seisoi karsinassaan varustettuna keväiseen keltaiseen pinteleitään myöten. Sävy oli kuulemma nimeltään joku ”golden hour” ja bling bling timanteista päätellen hinta on ollut myös aika goldenia.
      – Näetkö? Keltainen sopii Väiskille, kun se on niin… tollanen maksan värinen, Ciara hihkaisi ja osoitti kädellään Väiskiä.
      Vai maksan värinen.
      – Musta toi keltainen näyttää joltain pääsiäisväriltä, tokaisin napsattaessani kypärän kiinni. Ciara pudisteli päätään ja hymyili.
      – Pääsiäinenhän meni jo, en kai mä olisi niin jäljessä, tämä tuhahti ja levitteli käsiään. – Tämän kauden suosikkivärit on selkeästi kaikki pastelliset sävyt.
      En tiennyt mistä pastilleista tyttö höpötti, mutta hymyilin punapäälle nyökytellen. Olihan uudet varusteet aika piristävät, kunhan tyttö ei ottanut tavaksi ostaa överihintaisia tyttövauva-sävyisiä varusteita ex-ravurilleni.

      Tie Tähtiin -kisan toinen osakilpailu oli takana päin, kuin myös raskas matkamme Lehtovaaraan. Väiskin uudet ruusukkeet komeilivat nyt karsinan edustalla ja näyttivät pahuksen hyviltä. Kaikki yksäripuolen ohi vilahtavat tallilaiset näkisivät heti, että tuossa asuu kunnon urheiluhevonen.
      Talutin Väiskin pihan poikki kentälle ja aloin heti rakentamaan kavaletteja toiseen päähän ja maapuomeja ympyrälle. Vaikka kolmanteen osakilpailuun oli vielä aikaa, tiesin jo kahden kilpailun kokemuksella, että kisapäivä tulisi aivan nurkan takaa.
      Finaalin lähestyessä silmukka kiristyi.

      Ciara talutti Valeraa, jonka korvat sojottivat suoraan eteenpäin. Budjonny näytti välillä ihan hyvätuuliselta hevoselta, eikä aina jaksanut kiukutella omalle hoitajalleen. Ei Valera mikään läpeensä paha hevonen ollut, sen kanssa piti vain oppia neuvottelemaan.
      Väiski oli tänään energinen. Se oli pitänyt eilen vapaapäivän ja se näkyi ruunassa heti. Alkuun verryttelin ruunaa ravissa, yrittäen saada sitä rauhoittumaan. Väiski oli ottanut kuulonsa tänään pois päältä ja reagoi hitaasti pidättäviin apuihin. Hetken aikaa harjoiteltuani siirtymisiä ja pysähdyksiä, Väiski malttoi keskittyä johonkin muuhunkin kuin tuuleen ja ympärillä pörrääviin ihmisiin.

      Ravasimme ympyrällä, jolle olin asetellut kaksi maapuomia. Väiski yritti alkuun nostaa laukan ennen puomeja ja hypätä niiden yli, mutta hyvin pian ruuna sai juonesta kiinni. Yritin ratsastaa ruunan rennoksi ja aktiiviseksi käyttäen puomeja apunani. Puomeilla Väiski nosti hienosti koipensa ylös ja vähensi vauhtiaan.
      Kun ympyrällä ja puomeilla oli hikoiltu tarpeeksi ravissa ja laukassa, ohjasin Väiskin kentän toiseen päähän ylittämään kavaletteja. Neljä vihreävalkoraidallista kavalettia odottivat edessä. Väiski ravasi rauhalliseen tahtiin kavaleteille ja nosti taas varovaisesti jalkojaan jokaisen esteen kohdalla kantaen itseään ryhdikkäästi. Ciara ja Valerakin menivät mallikkaasti kavalettien yli ja tamma näytti suorastaan liitävän kavalettien yli.

      Oli kiva harjoitella kaksistaan Ciaran kanssa. Vaikkakin ilman valmentajan valvovan silmää touhu meni helposti löysäilyksi eivätkä hevoset päässet loistamaan parhaimpien kykyjensä mukaan. Mutta olimme koko kevään aikana harjoitelleet ja kilpailleet ahkerasti, joten kai joukkoon mahtui myös höntsäpäiviäkin.

      408 sanaa

      • #51580 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Toi alku oli taas niin mahtava, taattua Nikoa. Tykkäsin tarinasta myös kokonaisuudessaan, mukavan rento tarina. Saat 1hp 1sp ja 1ep

    • #51761 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      03.05.2020 – KISOJA EDELTÄVÄ ILTA

      Puhelin pirisi ankarasti aamutuimaan, jolloin lähdin vaistomaisesti havittelemaan kännykkää yöpöydältä. Teki mieli heittää luuri parvekkeelta alas, sillä puhelin ei ollut uskoa raivoisaa näpyttelyäni. Tärräävin sormin naputin lopeta -nappia hakaten välillä ohi. Sihti ei ollut mitä mahtavin baari-illan ja neljän tunnin yöunien jälkeen. Saatuani kellon pois päältä, aloin etsiä kädelläni Seelaa peittojen joukosta. Peitto tuntui tyhjältä ja kylmältä, kuin tyttöä ei olisi ollutkaan vieressä. Ja syykin siihen oli ihan simppeli: brunette ei oikeasti tullutkaan luokseni yöksi. Tajusin tämän vasta kontattuani lattialla, huhuilen Seelaa ja lyöden pääni lipastoon.
      En edes juonut paljoa, mutta vähät yöunet ja pari olutta tekivät tehtävänsä.

      Istuin nykyään harvoin baarissa, tai jos istuin niin join korkeintaan yhden. Viime yö oli monellakin tapaa poikkeus, sillä a) minä en ollut kuski b) Seela oli siellä.
      Olin vasta kumonnut ensimmäistä alas, kun pieni brune tepasteli kaverinsa kanssa pöytäämme. Alkuun tunsin oloni vaivautuneeksi ja tuijotin tuoppiani toivoen hukuttautuvani lageriin, mutta ilta lähtikin ihan hyvin luistamaan.
      Make ja Lupu – kaksi parasta kaveriani olivat aivan naamat, vaikka toisen heistä piti olla kuski. Lupu oli iskenyt silmänsä Miisaan, Seelan kaveriin ja Make lähti vessaan eikä koskaan tullut takaisin.

      Ilta oli lähtenyt kivasti liikkeelle lautapeleillä ja me Seelan kanssa päihitettiin muut joukkueet melkein joka lajissa. Tai oikeastaan Seela voitti, ei minulla ollut osaa eikä arpaa. Seelan kanssa oli kivaa ja tunsin kuinka jokainen juoma vei minut lähemmäs Seelaa, lähemmäs vanhaa meitä. Tytön tummat hiukset olivat kiharalla ja yllä hänellä oli toppi ja farkkuhame.
      Seelasta sai tallilla aina kuvan ujosta ja herttaisesta tytöstä – mitä tämä kyllä oli, mutta brunetessa oli myös räiskyvä piirre, jota tämä ei kaikille näyttänyt.
      Seela käveli edelläni kohti tiskiä pitäen kädestäni kiinni, jotta pääsisin ihmismassan läpi tytön perässä. Tuijotin ympärillä heiluvia ihmisiä, välkkyviä valoja savuefekteineen ja Seelan farkkupyllyä, joka keinui metrin päässä edelläni.

      Me oltiin taas kuin ennen vanhaa, ilman mykkäkouluja tai muuta. En illan aikana edes muistanut mistä olimme niin vihaisia tai tympeinä toisillemme. Eikun aivan, se vtun Helmer.
      Seela nappasi kiinni juomaansa ja hymyili minulle. Hymyilin takaisin ja unohdin heti tytön näyttelijäkolleegan. Mitä väliä yhdestä Helmeristä, ehkä he olivat oikeasti kavereita keskenään. Sitä paitsi eipä näkynyt Helmeriä nytkään missään, joten kaippa pallo oli minulla.
      Toljotin Seelan silmiä. Oli kai aika heittää pallo.
      Kumarruin alemmas painaakseni huulet tytön omia vasten. Seelan ilme näytti alkuun järkyttyneeltä, mutta lopulta tyttö oli ottanut pallosta kopin ja vastasi pusuun.

      Unohdin Ciaran tyystin sen illan aikana metsästäessäni Seelaa takaisin.
      Takaisin hiljalleen, vaikkei se tällä kertaa onnistunutkaan.

      //Saas nähdä millainen tarina tämäkin oli 😀 tulin eilen illalla extempore yövuoroon neljän tunnin yöunien jälkeen ja päätinpä hiljaisena hetkenä kirjoittaa tarinaa, jotta pysyisin hereillä… Täytyy lukea huomenna uusilla aivoilla uudestaan läpi kun herään XD

      • #51762 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 165
        • Perus pullaponi

        Oo, jännää nähdä mitä tästä seuraa näiden kolmen välille.

        Tää oli tämmönen kiva pikkutarina ja mukavaa nähdä elämää Hallavan ulkopuoleltakin.

      • #51763 Vastaa
        Ciara
        Valvoja
        • Postauksia: 49
        • Koulutuksen tarpeessa

        Huhhuh en varmaan hengittäny kertaakaan tän tarinan aikana ja nyt vaan on tosi säälivä fiilis Ciaran takia nyyh xdd

      • #51773 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Iiiihhhhh shippaan Seelaa ja Nikoa ihan täysillä (sori Ciara!) ja en malta oottaa mitä tästä vielä seuraa 😀

    • #51877 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      12.05.2020 – VOI POJAT
      1. Treeni hevosen näkökulmasta

      Oma ihmiseni on hidas. Nytkin ihmisparka räpeltää remmejä satulassani. Päätän auttaa häntä tuuppimalla ja syömällä takin helmaa, josko nyt homma luistaisi paremmin. Oma ihmiseni työntää kevyesti pääni pois, joten paras vain mököttää. Ei sitten jos apu ei kelpaa. Pian ihmiseni on saanut hommansa valmiiksi ja tämä avaa oven. Ihminen seisoo ovella hetken aikaa väistäen vähän kauemmas. Kun en heti tajunnutkaan tämän tarkoittavan lupaa lähteä, ihmiseni nappaa ohjaksista.
      Selvä selvä, ei tarvitse kahdesti käskeä!

      Ilma on todella kaunis, kesä taitaa todella tulla! Jossain kaukana Nakki hirnuu sydäntä särkevästi, sen on varmaan ikävä minua. En vastaa tummalle neitokaiselle mitään, mutta sen sijaan keskityn nyt etsimään porkkanaa oman ihmiseni taskusta. Tiedän että se on siellä jossain!
      – Ootappa nyt hetki kiltisti kun pistän esteet pystyyn, oma ihmiseni sanoo ja silittää turvasta. Hamuan tämän sormia takaisin, ihan kiva leikki. Seuraan omaa ihmistäni, joka kulkee vailla päämäärää kentällä raahaten puomeja mukanaan. Pian alan tajuta mitä mies rakentaa – voi pojat tänään hypitään!

      Tuupattuani muutaman kerran ihmiseeni vauhtia, tämä vihdoinkin saa kaikki kolme estettä pystyyn. Nuori mies nousee selkääni ja lähden välittömästi kävelemään. Tänään mennään eikä meinata!
      Voi pojat mikä päivä. Aurinko on lämmin ja jossain tuoksuu jotain tosi hyvää.
      Oma ihmiseni on lempi ihmiseni. Olen tuntenut sen niin kauan kuin muistan. Siitä on tullut jo tosi iso ja rauhallinen. Päiväni kohokohta tulee aina olemaan oman ihmiseni saapuminen tallille, hyvänä kakkosena ehkä Nakin ja Miskan kanssa syöminen.

      Hölkkään pitkin uraa ja nautin linnun laulusta. Minulla on levollinen fiilis. Oma ihmisenikin on harvinaisen rento ja tuntuu melkein olemattomalta selässäni, että joudun ihan miettimään onko se ihminen vielä kyydissä. Teemme ihme kuvioita ja- ahaa nyt pitää mennäkin näin. Tämähän on helppoa! Jalkaa vähän ylemmäs noin ja polkaistaanpa nyt niillä takajaloillakin.
      Olemme jo hetken aikaa kulkeneet ympyrällä ja lopulta oma ihmiseni antaa minulle merkin. Lähden laukkaamaan riemuissani ja tunnen kuinka ilma tarttuu harjaan. Oma ihmiseni istuu kuitenkin siihen malliin, että täytynee hidastaa. Paine suussa loppuu ja ihmiseni taputtaa kaulusta. Kehuista innostuneena yritän tarjota jotain muutakin ihmiselleni ja lisään vähän pontevuutta liikkeisiin.

      Seuraavaksi oma ihmiseni on ohjaamassa meitä esteelle. Tiesin sen jo minuutteja ennen, sillä sen huomaa ihmiseni hengityksestä. Voi pojat, tässä täytyy olla nopein! Kirin estettä kokoajan, mutta oma ihmiseni on aivan eri tahdissa. Hidastan ihmiseni rytmiin ja ponnistan raidallisen esteen yli. Niin ylittyi ettei tosikaan! Oma ihmiseni pidättelee minua vielä esteenkin jälkeen. Älä nyt hulluja puhele, ei tätä kävelemällä hoideta.

      Saan hypätä vielä uudestaan, mutta tälläkertaa este on jo entuudestaan tuttu ja uskallan hypätä vähän lähempääkin. Oma ihmiseni yrittää kokoajan estää minua juoksemasta kentän keskelle, vaikka sisäinen kompassini sinne halajaa. Tulee muuten ahdasta. Mies ohjaa minut kahdelle muulle esteelle, jotka näyttävät olevan peräkkäin. Hyppään helposti esteen yli ja heti perään ylitän toisenkin. Oma ihmiseni on vähän tohelo eikä pysynyt kakkoshypyssä mukana. Mutta kuten aiemmin sanoin, ihmiseni on vähän hitaamman puoleinen.

      En oikein ymmärrä, miksi esteiden väliin pitää tunkea ylimääräinen askel, kun kahdellakin pääsisin yli. Ylihän tässä ollaan menossa, kuka tässä tilanteessa muka jalkoihinsa tuijottaa. Hyppäämme esteiden yli muutaman kerran, vaihtaen välillä suuntaa. Olisin helposti voinut mennä lujempaa, mutta ihmiseni mieliksi päätän pysytellä samassa tahdissa. Oma ihmiseni alkaa jo väsyä ja tunnen kuinka tämä istuu eri tavalla, vähän painavammin. Olen itsekin jo vähän väsynyt ja nyt on vähän kuumakin. Ihmiseni silittää kaulasta ja selittää jotain. Hörähdän, koska miksikäs ei. Oma ihmiseni istuu satulassa nyt rennommin, lähes vetelänä, ja aavistan että pääsisin vielä hetkeksi kävelemään metsäpolullekin. Voi pojat!

      556 sanaa

      • #51882 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Tästä tuli tosi hyvälle tuulelle! Väiskin luonne välittyi ihan mahtavasti ja noi ”oma ihmiseni” ja ”voi pojat” toistu ihan huvittavuuteen asti 😂 Saat 2ep

    • #51905 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      15.05.2020 – RADAN LÄPIKÄYNTIÄ
      2. Sivuhahmon näkökulmasta

      Sonja Laakso-Piirainen seisoi kentän laidalla suojautuen auringolta kämmenen taakse. Vaaleahiuksinen nainen seurasi poikaansa, joka parhaillaan taivutti tummanrautiasta lämminveristään Väiskiä. Nainen oli ylpeä pojastaan sekä hevosestaan, sillä kumpikin etenivät omilla poluillaan ja näyttivät onnellisilta.
      Väiskillä oli pitkä virtaviivainen kroppa, joka oli saanut lisää massaa. Sonja seurasi ruunan koottua (tai Väiskin koottua) ravia ja tuumi, miten hyvin ruunan jalat olivat suoristuneet kasvaessa. Läsipäällä oli varsana ollut jaloissa huono asento, joka kengityksen avulla saatiin kuitenkin korjattua. Väiskillä oli muutenkin nuorempana epäonnea matkassa: sitä ei koskaan kiinnostanut raviradalla juokseminen yhtä paljon kuin muita. Väiski oli haaveilija, omissa maailmoissaan liitelevä höpsö. Ehkä se oli myös vähän liian leveä rinnastaan, minkä takia se oli hitaampi. Väiskin täyssisko oli rakenteltaan paljon sopusuhtaisempi ja porhalsi parhaillaan sarjataulukoissa eteenpäin.

      Niko huusi kentältä jotain, mutta Sonja ei saanut selvää.
      – Mitä sanoit? Sonja huudahti pojalleen.
      – Voitko ottaa videota? Niko huusi uudestaan, jolloin äitikin kuuli tämän.
      Sonja alkoi heti etsimään kännykkäänsä takin taskusta. Löydettyään puhelimensa Niko oli jo nostanut Väiskillä laukan ja laukkasi kahdeksikolla. Sonja yritti parhaansa mukaan kuvata ratsukkoa, mutta nainen halusi seurata kaksikkoa muutenkin kuin vain ruudun läpi. Välillä nainen taas keskittyi kännykän näyttöön ja korjasi puhelimen asentoa, jotta ratsukko mahtuisi kuvaruutuun. Väiski näytti hyvältä, sehän laukkasi harvinaisen nätisti. Ruuna näytti Sonjan silmään hyvin rauhalliselta ja teki ilmavia askeleita. Nikokin näytti ryhdikkäältä ja pojan ilmeestä päätellen nyt oltiin totisesti hommissa. Pian ratsukko laski raviin ja Niko ohjasi hevosensa äitinsä luokse.
      – Okei, nyt kun harjoittelit kuvaamista niin seuraavaksi kuvaat varmaan oikeesti kun kertaan radan, Niko totesi ja virnisti äidilleen.
      Sonja naurahti, totta kai poika tunsi äidinsä kuvaustaidot.

      Sonja kuvasi tarkoin, kuinka Niko teki tervehdyksen kentän keskellä. Ratsukko lähti ravaamaan oikealle ja Sonja piti linssikuvan kaksikossa. Niko ja Väiski olivat selkeästi harjoitelleet tätä, sillä kumpikin näyttivät niin tottuneilta ja päättäväisiltä. Väiski näytti Sonjan mielestä aivan kouluratsulta, ruunahan nosti jalkojaan kuin ballerina.
      Nainen oli toiveikas finaalin suhteen ja uskoi poikansa ja tämän hevosen voittavan tai ainakin yltävän sijoille omalla tasollaan. Väiski oli tähänkin asti ollut kärkikahinoissa ja jopa kerran voittikin luokkansa esteet. Sonjaa harmitti, ettei päässyt seuraamaan aikaisempia osakilpailuja. Hän oli kuitenkin ajantasalla poikansa menestyksestä: Hopiavuoresta tuli yllätykseksi kakkossija kouluratsastuksesta ja esteilläkin yletyttiin kolmanneksi.
      Sonja vilkaisi kännykän yli Väiskiä. Ruunan korvat olivat kääntyneet taaksepäin, se kuunteli herkeämättä ratsastajaansa. Väiski nosti laukan ja asteli rytmikkäästi eteenpäin. Sonja vilkaisi Nikoa, joka näytti kuin satulaan liimatulta. Tarkemmin katsottuna Sonja kuitenkin huomasi, että poika ratsasasti kokoajan. Pohkeet antoivat pieniä merkkejä, käsi puristui välillä tiukemmin nyrkkiin.

      Kuvatessaan pojan rataharjoituksia Sonjalle tarttui innostus. Pitäisikö hänenkin osallistua tätitunneille pienen tauon jälkeen? Viime tunneista oli aikaa viisi vuotta. Ehkä he voisivat yhdessä käydä jopa tunneilla, äiti ja poika.
      – No, miltä näytti? Niko huudahti taputtaessaan Väiskiä kaulalle.
      – Tosi hyvältä! GP-taso kutsuu, nainen naurahti.
      – Väiski oli tänään tosi hyvä, se ei oo varmaan ikinä mennyt näin hyvin, nuori mies iloitsi heilautti jalustimet pois jaloista.
      Sonja pudotti kännykkänsä takin taskuun ja kurkotti aidan yli silittämään Väiskiä turvasta.
      – Me tullaan isän kanssa katsomaan finaalia, Sonja totesi nostamatta katsettaan hevosesta.
      – Joo vai? Niko kysyi yllättyneenä. – Eikö teillä oo töitä?
      – Ei me olla menossa raveihin sunnuntaina, Sonja totesi. – Ja kyllä tytöt pärjää tallilla sen muutaman tunnin.
      Sonja jatkoi Väiskin silittämistä. Mikään ei ollut vuosien aikana muuttunut. Ruuna oli yhä lauhkea kuin lammas ja nautti hellyydenosoituksista yhtä paljon kuin pienenä varsana.

      544 sanaa

      • #51932 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Awww Nikon äiti vaikuttaa ihanalta ihmiseltä! Kiva kanssa saada vähän selkeämpi kuva tuosta ravitaudtadta ja Nikon perheestä. Sivuhahmonäkökulma toimi tosi hyvin hän-kertojalla. Saat 2kp

    • #51908 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      17.05.2020 – TIE TÄHTIIN 2020 FINAALIPÄIVÄ
      9. Kuvaile ratsukon kisavarusteita/vaatetusta

      Ciara ei enää puhunut minulle. Tosin yllätyinkö tästä? Olin baari-illan jälkeen vältellyt tyttöä, eikä tarvinnut olla Einstein tajutakseen, että jotain oli tapahtunut. Olin punapäälle nyt kuin ilmaa, enkä tiennyt olinko helpottunut vaiko pettynyt asiaan.
      Olin helpottunut, sillä mykkäkoulu oli turvallisempi vaihtoehto kuin viha.
      Pettynyt, koska jotenkin odotin tytön kapsahtaneen kaulaani. En tiedä miksi.
      Yritin karistaa ajatukseni muualle ja keskityin katsomaan mitä ympärillä tapahtui. Hallavan pihalla käyskenteli ihmisiä, yleisöä, kilpailijoita, kilpailijoiden sukulaisia/kavereita ja pari paikallislehden toimittajaa. Tie Tähtiin 2020 huipentui vain muutamien tuntien päästä.

      Minua hieman hermostutti, sillä ennen finaalia en ollut käynyt valmennuksissa. Olin ainoastaan harjoitellut itsekseni ja käynyt kerran Nadjan estetunnilla. Siinä se.
      Olin minä jotain saanut aikaankin, nimittäin minulla oli uudet ratsastussaappaat. Mustat nahkasaappaat tuoksuivatkin uusilta, ja sen kiiltävästä pinnasta saattoi nähdä peilikuvansa. Olin jo jonkin aikaa haaveillut uusista popoista, joka täydentäisi kisalookkiamme.
      Minulla oli uudehko kisatakki – syvänsininen – sekä valkoinen kisapaita. Hanskat olivat vanhat, mutta ajoivat silti asiansa. Kisahousuni oli vieläkin yllättävän valkoiset, vaikka niihin olikin Hopiavuoressa tipahtanut ketsuppia syödessäni makkaraa. Asukokonaisuuteni oli minusta aika hyvän näköinen, näytin ihan kilparatsastajalta!

      Väiskikin näytti hyvältä valkoisessa yleishuovassaan. Käytin tosin valkoista huopaa vain koululuokassa, koska minusta kouluratsastuksessa piti jotenkin näyttää arvokkaammalta, kuin vaikka esteratsastuksessa. Väiskillä oli mustat viime vuonna ostamani suitset, jossa oli englantilainen kaksoisturpahihna. Meksarit jäivät suosiolla naulakkoon, sillä ne olivat niin kulahtaneet ettei niitä kehdannut kisoissa esitellä.
      Väiskillä ei ollut tällä kertaa mitään kampausta. Olin tosin selvittänyt tummanrautiaan harjan ja suihkauttanut jotain sprayta, jonka Minja oli lainannut minulle. Mutta Väiski oli ilman verkkokampaustaankin aika nätti.

      Väiskin varusteet esteillä eivät eronneet hirveästi kouluvarustuksestamme: ruunalla oli yhä se sama musta yleissatula kuin koulussakin, mutta nyt siihen tuli lisäksi rintaremmi martingaalilla. Tällä vältin lyömästä nenäni Väiskin takaraivoon. Rintaremminsä lisäksi Väiski sai jalkoihinsa ihan perus, mustat suojat kaikkiin jalkoihinsa. Halusin pitää Väiskin ilmeen kuitenkin rauhallisena, enkä viitsinyt koristella ruunaa kaikenmaailman turkooseilla pinteleillä tai Ciaran antamilla bling blingeillä.
      Väiskillä oli esteillä tummansininen satulahuopa, joka oli samaa sävyä kisatakkini kanssa. Pitihän meidän jotenkin näyttää yhtenäiseltä. Jopa Väinön korvahuput olivat samaa settiä ja samaa sävyä, mikä minusta viimeisteli kisavarustuksemme.

      – Tuutko hakemaan makkaraa? Nessa huudahti tallin ovensuulla. Havahduin ajatuksistani ja korjasin asentoani.
      – Joo tuun mä! Vastasin nopeasti.
      – Hyvä, siellä ei nimittäin nyt oo jonoa, Nessa hihkaisi. – En oo syönyt aamupalaa…
      – Et vai? No nyt syöt ainakin kaksi, virnistin tytölle, kun lähdimme kävelemään kojulle päin.

      382 sanaa

      • #51933 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Uuu jännitys tiivistyy. Ihanaa tunnelman ja varustuksen luonnehdintaa. Saat 1 kisapisteen

    • #51931 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      17.05.2020 TT20 FINAALIPÄIVÄ, EPÄONNEA KOULUVERKASSA
      6. Hillitöntä naurua

      Me easylaiset seisoimme tallin pihalla ringissä, kuikuillen välillä kentälle. Tuomari käveli kansiot kädessään tallirakennuksen ja tuomariston kopin välillä, ilmeisesti tehden viimeisiä valmisteluja. Söimme Nessan kanssa makkaraa, Aava söi burgeria ja Unna sekä Alisa nauttivat grillin muista antimista. Finaaliaamu oli kaunis, aurinko paistoi kirkkaana, mutta aamuinen kosteus oli vielä niin viileä, että olin vetänyt fleecetakin kisatakkini päälle.
      – Sun täytyy Niko kohta mennä, Unna yhtäkkiä totesi ja katsoi maneesin suuntaan.
      – Joo sinne meni jo Lehtovaaran Rocked Steady, Nessa jatkoi makkaran pala suussaan. – Sori ei sais puhuu ruoka suussa.
      Vilkaisin punatukkaisen tytön perään, joka ratsasti komean näköisellä pohjoisruotsinhevosella. Punapää toi väistämättä mieleen Ciaran. Missähän tyttö parhaillaan meni?

      Koska likat (Nessa, Alisa ja Unna) olivat sitä mieltä, että minun kuului jo olla verkkaamassa, lähdin hakemaan Väiskiä karsinasta. Kävelin talliin, missä äiti silitteli Väiskiä avonaisesta karsinan ovesta.
      – Mä meen nyt verryttelyyn, sanoin äidille ja napsautin kypärän remmin kiinni.
      – Mä vähän ajattelinkin että mahtaakos poika muistaa että hevonen pitäisi lämmitellä, äiti tokaisi hassulla äänensävyllä ja väisti kaksi askelta taaemmaksi. Otin ruunan ohjista kiinni ja silitin valkoista läsiä. Väiski oli niin rauhallinen, lähes unessa vielä. Olin odottanut tätä hetkeä, tätä finaalia jo siitä lähtien kun astuimme Väiskin kanssa ratsastuksen maailmaan. Missään tallissa ei keväisin muusta puhuttukaan kuin Tie Tähtiin kisoista. Kilpailu oli todellakin nimensä väärti, tapahtumassa oli jokaiselle tiet avoinna tähdeksi. Tänään se selviäisi, kenellä oli parhaat kortit kädessä ja kuka niitä osaisi käyttää.
      Minä halusin olla se tähti, halusin Väiskistä tulevan tähti. Ruuna oli mahtava, se ansaitsisi sen enemmän kuin minä.

      Talutin Väiskin pihalle, missä rinkimme oli kasvanut Emilyllä, Niolla, Kassulla, Rhealla ja Alvalla. Alisa, Unna ja Nessa olivat tosin jo lähteneet, ilmeisesti valmistautumaan itsekin verryttelyyn.
      – Mitä mies? Kassu heitti ja siristi silmiään auringon osuessa niihin.
      – Ei tässä mitään erikoista, sanoivat että verryttelyyn pitäisi lähteä.., mutisin muka rauhallisesti. – Ei vaan jännittää aivan pirusti.
      – Hyvin se menee, Kassu rohkaisi.
      Muut nyökkäilivät vierellä ja myötäilivät poikaa.
      – On mennyt tähänkin asti, Rhea totesi hymyillen.
      Kiitin kaikkia tsempeistä ja silitin samalla Väiskin kaulaa. Väiski oli jo lepotilastaan herännyt, ja ruuna tuijotti korvat höröllä ympärilleen, kuunnellen hirnuntaa ja ihmisten puheensorinaa.

      Alva tarjoutui pitämään Väiskistä kiinni sillä aikaa, kun ponnistin ruunan selkään. Lämminverisen korvat kääntyivät taaksepäin, kun se tarkkaili selkäännousuani. Laitoin jalkani jalustimeen ja ponnistin itseni satulaan ilkeän, repivän äänen kera. Aavistin heti pahaa, ja nousin jalustimille seisomaan kokeillakseni takapuolta.
      Kassun ja Nion ilmeestä näki, että pojat yrittivät pidättää naurua.
      – No voi räkä.., manasin ja pyllistin vielä Emilyn ja Rhean suuntaan.
      Emily, jonka kasvot olivat kuin kiveen hakatut, repesi ensimmäisenä nauruun. Emilyn nauruun yhtyi lopulta tämän vieressä seisova Rhea, sekä tietenkin pojat, jotka olivat posket täynnä ilmaa pidätelleet naurua. Upeat valkeat kisahousuni olivat revennet aivan keskeltä. Toukokuinen, kylmä aamutuuli karkasi avonaisesta housuntakamuksesta sisään saaden repaleiset reunat lepattamaan.
      Ulvoimme kaikki tallin pihassa mahat kippurassa keräten varmasti loputkin katseet avonaisiin kisahousuihini.

      Rheaa alkoi jo itkettämään ja tyttö pyyhki naurunkyyneliään nenäliinaan. Rhea kuitenkin tyrshti uudestaan nauraamaan, tartuttaen sitä samalla muihin.
      – Ohhoh, Alva henkäisi kooten itseään. – Anteeks, ei sais nauraa.
      Kaikkien ilmeistä näki, että naurua pidäteltiin yhä. Kieltämättä kropassa kulki vieläkin kutkuttava tunne surullisen hauskan episodin jäljiltä, mutta itseäni alkoi stressaamaan kisahousut.
      – Mitä ihmettä mä nyt teen? Murjaisin ja yritin peitellä tapahtunutta sivusilmiltä.
      – Onks sulla Kassu kisahousut täällä? Nio kysyi ja katsoi vaaleaa poikaystäväänsä. Tämä pudisti päätään ja kohautti olkiaan.
      – Sori dude, ei oo, Kassu vastasi. – Mut voin äkkii käydä kotona hakemassa.
      – En usko et ehdit.., mutisin ja aloin nopesti miettiä ratkaisua. – Hei mulla varmaan on ne vanhat kaapissa!
      Viime hetkellä muistin vanhat, joskin vähän ajan kanssa harmaantuneet kisahousuni. Alva jäi pitämään Väiskin ohjista kiinni ja pojat huusivat minulle ”vauhtia!”, kun lähdin juoksemaan kohti tallitupaa.

      Puettuani uudet housut muutamien tuntiratsastajien edessä (ei ollut aikaa ujostelulle), lähdin harppomaan takaisin Väiskin luo.
      – Näyttää hyvältä! Alva hihkaisi äänessään naurua. Housuäksönistä kuultaisiin varmasti vielä vuosien päästä.
      – Kiitti kamut, nyt tarviin niitä peukkuja ja tsemppejä ihan todenteolla, manasin noustessani uudestaan Väiskin selkään. – Ei oo enempää varahousuja.
      – Tsemppii! Rhea huudahti Emilyn kanssa. – Me pidetään peukut pystyssä, koko Hallava pitää.
      Ohjasin Väiskin heti maneesin suuntaan, ehtisin ihan hyvin availemaan ruunan paikkoja ennen rataa.
      – Vitsit, pitäisi itelläkin varmaan olla varahousut mukana, kuulin vaimeasti Nion sanovan, kun ratsastin kohti maneesia. – Kumminkin nyt mullekin käy noin.

      Punahiuksinen tyttö lopetteli verryttelyjään jo, kun itse tupsahdin maneesiin. Moikkasimme tytön kanssa ohimennen ja kiitin onneani, ettei tämä ollut nähnyt aikaisempaa housutapaturmaa. Keräsin ohjia käteen ja heti alkuun tein pysähdyksiä. Hevonen tuntui sopivan herkältä ja keskittyi minuun täysillä. Tein paljon käännöksiä ja pysähdyksiä varmistaakseni, että avut menivät varmasti perille.
      Äitini ja isäni olivat ainoat ihmiset maneesin katsomossa. Isän silmälasit roikkuivat alhaalla tämän kurkkiessa lasiensa yli lämmittelyämme. Äiti vilkuili rannekelloaan ja aavistin, ettei aikaa ollut hukattavaksi.
      Pahuksen housut – miksi juuri minulle käy noin? Mutta sain myöskin olla kiitollinen: mitä jos housut olisivat pettäneet kesken radan?

      Väiski pärskähti ja tummanrautias vaikutti tyytyväiseltä. Se oli tilanteeseen nähden todella rauhallinen, eikä sellainen eteenpäin jyräävä hössöttäjä mitä se aina välillä oli. Ehkä kisat sujuisivatkin hyvin, tai ei ne ainakaan tästä voisi enää huonontua.
      Ainakin luulin niin.

      811 sanaa

      • #51934 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Ahhahaha voin niin kuvitella ton tapahtuvan just Nikolle 😀 Erityisesti tykkäsin siitä miten tässä taas vilisi Hallavalaisia ja miten aina kuvailee Nikoa niin hauskaksi, mut silti tosi sumpaattiseksi tyypiksi. Saat 1 kisapisteen ja 2sp

    • #51944 Vastaa
      Niko
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      17.05.2020 – TIE TÄHTIIN 2020 FINAALI, ESTEVERKKA
      5. Lamaannuttava pelko

      Iloinen tyttöjoukko käveli ohitseni hyväntuulisina ja nauroivat toisilleen. Hallavan ratsastuskoulu oli täynnä elämää Tie Tähtiin -kisan finaalipäivänä, varsinkin näin päivällä. Enää muutama tunti todellisten tähtiratsastajien ja -tiimien julkistamiseen. Minulla oli melko rento fiilis, sillä päivä tuskin voisi mennä enää enempää pieleen. Koululuokan verkassa housuni repesivät, mutta onneksi minulla oli kaapissa vanhat kisahousut, joten hätä ei ollut tämän näköinen.
      Väiski maiskutteli kuolaimiaan ja katseli kaltereiden takaa levollisin silmin. Olin varustanut vartti sitten ruunan estekamppeihinsa, koska pian lähtisin verryttelemään viimeistä luokkaani – 60cm esteitä – varten.

      Näin Seelan ohimennen pihalla. Olimme moikanneet ja hymyilleet sopivan välimatkan päästä, aivan kuin jossain jätskimainoksessa, jossa tyttö ja poika vilkuttavat toisilleen ujosti. Onneksi mitään draamaa ei ollut ilmoilla, sillä vanhempani pörräsivät Hallavassa. Nämä kaksi olivat järjestäneet itselleen vapaapäivän seuratakseen, miten heidän vanhin poikansa ja ensimmäinen kasvattinsa pärjäsivät ratsastuskisoissa.
      – On se rento, isäni totesi Väiskistä ja hymyili. Niinpä, nimenomaan rento. Ruuna oli hieman vastaillut vieraisiin hirnuntoihin, mutta muuten se oli kuin itse tyyneys.
      – Teillä menee esteet varmasti hyvin, äitini totesi ja hymyili rohkaisevasti.
      – Niin kai, yritin tokaista vakuuttavasti.

      Juuri kun päässyt kehumaan, miten rento fiilis minulla oli kouluosuuden jälkeen, alkoi mahassa vääntää. Aamulla Nessan kanssa syödyt makkarat alkoivat käydä mahassa, ja tuntui kuin miljoonat pienet äijät mahassa olisivat moukarin kanssa nuijineet mahalaukkuni seiniä. Tämän takia en koskaan syönyt ennen kisoja, sillä se tiesi stressivatsaa. Tuntui kuin miljoonat pienet muurahaiset olisivat juosseet ihoni alla nostattaen punan poskiini. Hypistelin käsiä sylissäni. Äiti kehotti minua menemään verryttelyyn, ja kohmeisin käsin aloin hapuilla Väiskin ohjia käteeni. Kaikki meni kuin hidastetussa filmissä: äänet ympärillä menivät puuroksi, enkä kyennyt keskittymään mihinkään. Ihan kuin kaikki ympärillä häviäisi, ja jäljellä olimme vain minä ja Väiski.

      Väiski pureksi kuolaimia, kun ratsastin ruunan verryttelyalueelle. Nadja nyökkäsi minulle portilla tervehdykseksi, enkä kyennyt edes nyökkämään takaisin. Vilkaisin polveani, joka lepäsi satulan päällä. Aloin täristä. Olin aina ollut todellinen stressipesäke kisoissa, oli lajina sitten jääkiekko, futis tai raviurheilu. Halusin niin kovasti voittaa ja jännitin omaa suoritusta ihan liian paljon. Nostin Väiskillä ravin, ja ruuna ampaisi liikkeelle. Verryttelymme ei ollut paras mahdollinen, enhän edes keskittynyt muuhun kuin vapinaani. Yritin epätoivoisesti peitellä hermostuneisuuttani muilta verkkaajilta ja väänsin Väiskin kanssa voltteja kuin viimeistä päivää. Väiski tosin oli aika rauhllinen. Se pärskähti ja kulki rennossa, lähes keinuvassa ravissa. Mistä lähtien Väiski oli ollut näin rento? Tai ehkä se piti äitiäni jonkinlaisena muusana, tukihenkilönä ja inspiraation lähteenä.

      Olin jo hetken aikaa mennyt käyntiä ja ravaillut kentällä, kunnes havahduin taas tosielämään. Tässähän pitäisi ottaa pari helppoa hyppyä alle ennen omaa suoritusta. Äidin ilme näytti huolestuneelta tämän seuraessa isän kanssa suoritustamme. Olin hukannut liikaa aikaa ympyröiden ja pysähdyksien väkertämiseen. Istuin paremmin satulaan ja painoin kevyesti ruunan kylkiä, jolloin tummanrautias nosti laukan. Tein puolipidätteitä ennen estettä ja Väiski ponnisti juuri oikeasta kohtaa. Esteen ylitys tuntui kestävän tuntikausia, kun tummanrautias liiteli pienen esteen yli. Taputin ruunaa kaulalle ja hengitin syvään.
      Ei mitään paineita, hyvin se menee. Väiski osasi hommansa. Minä osasin hommani.
      Hengittelin rauhassa syvään ja kokosin itseni. Muistelin Inkan antamia vinkkejä, kuinka lievittää kisajännitystä. Piti hengittää syvään, rauhassa, ja yrittää joten kuten pysyä järjissä.

      Vapina ei lakannut, mutta mieleni tuntui jo paljon rauhallisemmalta ja kykenin jo käsittämään, mitä ympärillä tapahtui. Väiskikin laski päänsä alemmas ja alkoi myötäillä niskasta. Otin vielä yhden siistin hypyn 50cm pystylle ja silitin ruunaa kiitokseksi.
      Ratsastin katsomon eteen, missä äitini totesi hyppyjen sujuvan Väiskiltä ihan luonnostaan.
      – Huh että kun jännittää, puuskutin ja päästin toisen käteni irti ohjasta.
      – Teet sen minkä pystyt ja se menee miten menee, isäni totesi huolettomasti ja hieroi silmälasejaan paidan helmaan.
      Totta. Minun pitäisi kuulla nuo sanat jonkun suusta aina ennen kisoja. Väiski hinkkasi päätään toiseen etukoipeensa ja hytkytti samalla minua. Kuuluttaja sanoi nimeni ja aloin heti kerätä ohjia käteen. Pitäisi mennä maneesiin päivystämään omaa vuoroa.
      – Mene nyt jo ettei tuu hylsyä myöhästymisestä, äiti hössötti ja huitoi kämmenillään. – Mekin mennään isän kanssa etsimään katsomosta paikkaa.

      622 sanaa

      • #51960 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1403
        • Lauman johtaja

        Voi ei, kuvailit niin hyvin tota jännitystä että tarttui minuunki. Ihanaa että Nikolla on vanhemmat mukana tsemppaamassa. Saat 1ep ja 1 kisapisteen

Luet parhaimillaan 37 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Niko & Väiski

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: