Valera

Foorumit Päiväkirjat Valera

Tämä aihe sisältää 103 vastaukset, 11 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Aleksi 1 päivä, 23 tuntia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #359

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 587
    • Lauman johtaja

  • #360

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 587
    • Lauman johtaja

    Puolivuotias budjonnyvarsa Valera saapui Hallavaan

  • #361

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 587
    • Lauman johtaja

    Kuraliejussa
    maanantai 16. lokakuuta 2017
    kirjoittanut Aleksi

    Päiväsyöttö oli tehty, yksärit loimitettu uudelleen kuivempiin vermeisiin ja viety ulos, heinää oli tiputettu vintiltä ja viimeiset karsinat oli puhdistettu. Huh mikä homma. Ohto oli päässyt pienelle saikulle, joten mie olin ihan kunnolla joutunut hommiin. Hyvä kun olin lannanlappamisen välissä ehtinyt käydä vähän hernekeittoa lämmittämässä tallituvan mikrossa kun jo taas piti mennä. Sellaista se syksy oli. Hevoset olivat jatkuvasti mutaisia, märkiä tai kylmissään, työntekijät ja ratsastajat aivastelivat kaulahuiveihinsa ja pihalla ei meinannut pysyä pystyssä kun mutaliejua oli joka paikassa. Ensi syksyksi pitäisi kyllä tilata lisää kivimurskaa.

    Kirosin sadannen kerran mutakelit syvimpään maan rakoseen talsiessani pihamaan poikki kohti tarhoja, joissa vapaapäivää viettävät Palle ja Dunja seisoskelivat luimistellen hampaineen liian läheistä tuttavuutta tekevälle Valeralle. Se pieni punainen paholainen osasi kyllä olla ärsyttävä. Hymyilin silti katsoessani kuinka se ravasi portille lennokkain askelin korvat hörössä kuullessaan tuloni. Sen loimi oli hieman vinossa ja jopa korvien päissä oli mutaa, mutta kyllä se vaan silti näytti niin hienolle että.

    Nappasin riimun portin pielestä ja pujottauduin ei-enää-niin-valkoisen aidan raosta tarhan puolelle. Tarjosin kättäni haisteltavaksi ja Valera otti muutaman askeleen kohti kurkottaen kaulaansa. Pujotin riimun sen siroon päähän ja taputin sitä sitten ryntäille. Ja se oli tietysti tammavarsan mielestä suuri henkilökohtaisen tilan loukkaus ja loksautti hampaansa yhteen vain senttien päässä kämmenestäni. ”Noh”, ärähdin kiukkupukarille ja päästin sen sitten portista ulos. Paikoillaan se sentään osasi seisoa sillä aikaa kun laitoin portin taas perässämme kiinni, ja kävelikin ihan nätisti vierellä talliin.

    ”Hei Aleksi, mä muutin Lassen ruokia a bit. Laitoin siihen listaan merkinnän”, Alana tuli meitä vastaan käytävällä.
    ”Okei hyvä kun sanoit. Ois voinu muuten jäädä silmien väliin.”
    ”Btw how Rokki on menny tunneilla? At least se näytti ihan tyytyväiseltä pihatossa”, blondi jäi nojaamaan tallin seinään laittaessani Valeran kiinni käytävälle.
    ”Tosi hyvin. Juu hyvin se on mennyt. Ade tais tulla toissapäivänä koulukisoissa toiseksi sen kanssa.” Riisuin läpimärän loimen ja koitin ravistella siitä enimpiä kurapaakkuja pois.
    ”Oh yeah. That’s nice to hear. Ade on kyllä sille tosi sopiva mitä mä oon välillä nähny niiden menoa.”

    Me rupateltiin siinä jonkin aikaa Alanan kanssa ja jotenkin puhe kääntyi Faeen ja sitten siihen kuinka samanlaiselta Valera vaikutti. Alana jopa tarjoutui harjaamaan tammavarsan, jotta miule jäisi aikaa puhdistaa myös Savu niiden yhteistä irtojuoksutustuokiota varten. Mä kiitin Alanaa mitä nöyriten ja suuntasin sitten takaisin ulos mutaiselle pihamaalle.

    Pihatto näytti olevan vielä muitakin tarhoja mutaisempi, mutta silti ponit seisoivat rinnatusten keskellä aitausta, eivätkä esimerkiksi sisällä pihatossa kuivalla tuvepatjalla. Yritin hetken kutsua poneja tulemaan portille, mutta eihän se mitään auttanut, vaan mie jouduin itse rämpimään kuralätäköiden läpi herrojen luokse. Onneksi orivarsa ei kuitenkaan lähtenyt karkuun vaan antoi ottaa nätisti kiinni. Ja saattoihan osasyynä olla myös taskusta löytyvät porkkananpalaset, joista myös Alanan omistama Rokki sai osansa.

    Savu lähti perässäni ihan tyytyväisen oloisena talsimaan mudan läpi pikkruisilla kavioillaan. Sen kaula oli toiselta puolelta ihan mutainen aivan kuin pikkuherra olisi ottanut oikein kurakylvyn. Kiitin onneani, että loimi oli kuitenkin tällä kertaa pysynyt jotenkuten päällä, eli vartalo olisi toivottavasti hieman puhtaampi. Vein Savun yhteen vapaista karsinoista ja kumarruin avaamaan sen vatsalenkkejä. Miten ori tuntuikin niin ihmeen matalalta siron ja pitkäjalkaisen Valeran jälkeen. Mutta ainakin Savu oli tuhatkertaa kiltimpi, ajattelin ja rapsutin hellästi ponin otsaa. Samaan aikaan käytävältä kuului Alanan napakka komento Valeralle olla näykkimättä.

    Harjattuani Savun ja putsattuani sen jaloista enimmät mudat, kävin tsekkaamassa kuinka Alanalla ja Valeralla sujui samalla kun kävin hakemassa juoksutusraipan.
    ”Ihan jees. Onhan tää vähän mean, but ei yhtään niin paha kun Fae”, tyttö naurahti. ”Mä voin kans tuoda tän maneesiin, I’m not in a hurry.”
    ”Kiitos. Vois olla vähän riskiä taluttaa molemmat samalla kertaa”, nyökkäsin. ”Mie otan vaan Savun karsinasta ni mennään.”

    Orivarsa puski saman tien päänsä karsinanraosta ulos avatessani sitä hieman. Ne muutamat minuutit kun olin ollut poissa, olivat varmasti olleet niiiiin tylsiä. Kiinnitin riimunnarun päitsiin ja lähdimme sitten peräkanaa viemään varsoja maneesiin, jossa ne pääsisivät juoksemaan sydämensä kyllyydessä vähemmän liukkaalla alustalla, kuin tarhojen kuraliejussa.

  • #1700

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    “Oletko uusi?”
    19.12.2017

    Tiedätkö sen tunteen kun heräät aamulla ja olet hetken aivan täysin pimennossa omasta elämästäsi. Sinulla on hyvä olo ja koet onnea. Elämä tuntuu ihanalta. Hymyilet ja päästät valoa sisääsi raottamalla väsyneitä silmiäsi, ilma virtaa keuhkoihisi ja antaa sinulle voimaa heräämiseen.
    Mutta sitten tämän hetkellisen uneliaisuudesta johtuneen tiedostamattomuuden rikkoo jokin: tietoisuus. Unenpöpperön häätää pois heräävä pää ja aivot tuottavat taas todellisuuden siemeniä: kertovat mikä on totta ja mikä ei, ja herättävät sinut todellisuuteen. Useinmiten tässä vaiheessa käy niin, että tajuat taas kuinka typerä ja turha sinun elämäsi on. Kuinka inhottavaa on herätä paljon todellisuutta paremmasta unimaailmasta ja tajuta sen valheellisuus ja se, ettei se ollutkaan totta.
    Tänään heräsin kuitenkin innostusta täynnä, eivätkä elämän pienet murheet tänä aamuna minua lannistaneet. Tänään tapahtuisi nimittäin jotain uutta! Tutustuisin uuten hevoseen, sillä olin löytänyt uuden tallin.
    Käänsin hiukan päätäni oikealle, jotta näkisin Kristianin, mutta sitten muistin hänen jääneen illalla Orionin luokse. Hevosella oli ollut jokin hätänä. Taitoin vasemman käteni koukkuun pääni taakse, jotta voisin ottaa tyynyn alta puhelimeni ja laittaa Kristianille viestiä. Tästä tulisi jännittävä päivä.

    Talli näkyi jo horisontissa ja mittariston vauhtilukemat tippuivat lähemmäs neljääkymmentä. Lähistöllä saattoi olla hevosia, joten en viitsinyt kaahailla ja halusin pystyä regoimaan, jos jostain pomppaisi eläin eteeni. Mietin mihin jättäisin autoni. Pakoputki on vaihdettu vakioputkesta pärinäputkeen jo aikoja sitten, enkä voinut tietää miten hevoset reagoisivat koviin ääniin. Ehkä ne olivat tottuneet autoihin, ehkä eivät, mutta en halunnut ottaa mitään riskejä. Päästin jalan kaasulta ja rupesin haravoimaan katseellani sopivaa paikkaa jättää auto.
    Päädyin kuitenkin jättämään autoni sille tarkoitetulle parkkipaikalle, sillä se ei ollut liian lähellä hevosia. Sammutin moottorin ja avasin oven, jonka saranat kaipaisivat muuten ehdottomasti öljyämistä, ja astuin ulos. ”Perhana en ikinä muista kuinka matala tämä auto on”, mutisin itsekseni kun jouduin kaksin käsin ottamaan kiinni katosta nostaakseni itseni ylös autosta. Parin metrin päässä oli toinen autolla saapunut henkilö, joka katsoi touhujani merkillisesti. Painoin pipon syvemmälle päähäni ja peitin hermostuneisuudestani johtuvan punastumisen. En todellakaan ollut vielä valmis esittäytymään kenellekään. Jostain syystä minua vähän hävetti, vaikka en edes tiennyt sille hyvää syytä. Laitoin oven kiinni rauhallisesti ja kävelin auton taakse. Sähläsin avainten kanssa ja tietenkin ne tippuivat tällä muutenkin niin ”miellyttävällä” hetkellä rähmäkäpälistäni maahan. Nostin katseeni maasta nähdäkseni katsoiko se toinen henkilö, itseasiassa nainen, vieläkin. No kyllä vain katsoi. Käänsin katseeni nopeasti toiseen suuntaan ja irvistin itsekseni. ”Olen nolo.” Nopealla kyykyllä nostin avaimet maasta, avasin takakontin ja otin sieltä ison kassin, joka sisälsi kaikki tallivarusteeni. Päästin takaluukun laskeutumaan itsekseen kiinni ja lukitsin auton. Kävelin katse maassa ripeästi tallia kohden ja toivoin mielessäni etten nyt vain vielä liukastuisi johonkin hevosenlantaan.

    Olin lukenut Hallavasta ja sen historiasta jonkin verran Hallavan nettisivuilla ja nyt kun seisoin tallin edessä, minulla heräsi suuri kunnioitus rakennusta kohtaan. Se oli hieno ja olin iloinen siitä, ettei sen historiallista ilmettä oltu edes yritetty poistaa. Pieni hymy alkoi värittää kasvojani. Kuinka hyvältä tuntuikaan olla tällaisessa paikassa. Otin puhelimeni esiin räpsäistäkseni tallista kuvan ja lähetin kuvan äidilleni. Vasta nyt tajusin katsoa kelloa. Se oli jo puoli kymmenen. Olin aikataulustani myöhässä ja minun tulisi etsiä käsiini Aleksi. Olin viestitellyt hänen kanssaan vielä eilen illalla, sillä en tiennyt mitään tallin toiminnasta ja tunsin suurta epävarmuutta sen takia. No, nyt tiesin paremmin.
    Löysin tieni oven eteen, jossa luki tallitupa. Minulla oli tallin pohjapiirrokset tallennettuna puhelimeeni, ja ilmeisesti toimistoon pääsisi tallituvan kautta. Kylmyys alkoi jo kalvamaan sisintäni, joten tempaisin tallituvan oven auki ja astuin sisään. Vältyin juuri ja juuri jäämästä kiinni kaikkien tavaroideni kanssa oviaukkoon. Annoin sisältä virtaavan lämmön sulattaa jäiset kasvoni. Miten ulkona olikin niin kylmä tänään. Suljin oven perässäni ja jätin tavarani eteiseen. Tallituvassa oli porukkaa, paljon. Olin siis valinnut huonon ajan tulla. Hitsi.
    “Oletko uusi?” Tietenkin, miten edes kuvittelin pääseväni sisään huomaamatta. Siirsin käteni pääni taakse hermostuneena ja virnistin. “Joo, olen Lily”, vastasin hetken mietinnän jälkeen. Yhä useampi silmäpari kääntyi katsomaan minua ja rupesin väkisinkin miettimään kuinka kamalalta näytinkään pakkasen pureman naaman ja ison laskettelutakkini ansiosta. Kävelin ihmisten ohi ja vältin katsekontaktia heidän kanssaan. Hymyilin kuitenkin. Olin sosiaalinen ja rohkea, mutta uusi paikka tekee minusta aina hetkeksi naurettavan ujon.
    Kiinnitin talliporukassa eniten huomiota tyttöön, jolla oli septum. Jostain syystä lävistykset kiinnittävät aina huomioni ja varsinkin jos niitä on kasvoissa vain yksi tai kaksi. Tälle kyseiselle henkilölle, johon huomiotani hiukan kiinnitin, septum sopi kadehtittavan hyvin.

    Aleksi tervehti minua jo avattuani toimiston oven. Tai ainakin oletin kyseisen henkilön olevan Aleksi. Oletukseni vahvistui kun hän esitteli itsensä. Hymyilin aitoa hymyä, tervehdin ja kerroin nimeni. “Istu ihmeessä alas”, kävi kehotus, joten istuin pehmeälle tuolille Aleksin eteen. Meitä erotti iso toimistopöytä. Aleksi kumartui ilmeisesti jonkin laatikoston tasalle pöydän taakse ja nostikin pian esille paperinivaskan. “Tässä on kaikenlaisia peruskäytäntöjä, tarhausjärjestyksiä ja muuta mitä nettisivuilla ei ole mainittu”, hän sanoi ja ojensi paperinivaskan minulle. Kiitin ja selailin hiukan papereita samalla kuunnellen Aleksin puhetta. Hän kertoi yhtä jos toista tallin toiminnasta ja ihmisistä siellä. Yleisesti paikoista ja yhteisistä järjestyssäännöistä. Vasta sitten aivoni rupesivat rekisteröimään hänen sanojaan kun tuli puheeksi Valera. En ollut koskaan ennen edes tiennyt budjonnynhevosien olemassaolosta, mutta nyt sain kuulla Valeran olevan sellainen. Toivoin ettei itse rotu toisi minulle sen enempää haasteita.
    “Valera on sitten myös hiukan ilkeähkö, sen kanssa saattaa olla hankalaa työskennellä.” Nostin katseeni paperinivaskasta ja hymyilin Aleksille. Hän ei tiennytkään kuinka paljon pidin haastavista hevosista. Niissä oli sitä jotain. “Enköhän mä pärjää”, sanoin hymyillen ja nousin tuolista. “Ilmeisesti mun pitäis nyt siivota sen karsina. Taitaa Valera asustella kymppikarsinassa. Jää nähtäväksi onko se karsinan numeronsa arvoinen”, sanoin mietteliäästi. Aleksi hymähti huonolle vitsilleni: “Se jää nähtäväksi. Oot ilmeisesti heti aloittamassa kunnon asenteella”, hän sanoi pienellä virneellä. Nyökkäsin. Kiitin ja sanon vielä nopeat moikat astuessani ovesta taas tallituvan puolelle.

    Kippasin vielä viimeisen kottikärryllisen lantalaan ja jätin kottikärryt lantalan seinää vasten nojaamaan. Kello oli jo hiukan yli kymmenen ja tallilaiset olivat täydessä työntouhussa, karsinoita siivoamassa. Tunsin oloni hiukan ulkopuoliseksi, mutta tiesin sen olevan normaalia. Kävelin takaisin Valeran karsinan luo ja päättelin ettei se tarvinnut ainakaan tänään lisää kuiviketta. Valeran karsinan vasemmalla puolella olevassa karsinassa puuhaili toinen tyttö. Se, jolla on septum. Hän vaikutti väsyneeltä tai ainakin joku hänen olemuksessaan antoi minulle sellaisen kuvan. Hymyni hyytyi vähän kun rupesin miettimään omaa tilannettani. Siirsin letitetyt hiukset olkapään yli eteeni ja räpläsin niitä. Olisipa minulla ollut sisko, joka letittäisi hiukseni aina tarvittaessa. Mutta ei ollut, hän oli kuollut. Olin jotenkin päässyt yli siskoni kuolemasta, mutta ei minua silti hirveästi hymyilyttänyt häntä ajatellessani.
    Suljin karsinan oven ja otin koukusta riimunarun. Oletin sen kuuluvan Valeralle, kun se kerran sen ovessa oli. Välttelin ihmisiä, yhä.

    Pakkanen ei ollut hävinnyt mihinkään. Ulkona oli kylmä. Laitoin kaulahuiviani kireämmälle ja painoin toisella kädelläni takinkauluksia yhteen, jotta tuuli ei pääsisi jäädyttämään kaulaani. Maneesin viereisessä tarhassa oli kaksi hevosta. Toinen seisoi paikallaan ja toinen yritti kaikin mahdollisin tavoin saada seisovan hevosen mukaansa leikkimään. Naurahdin. Tiesin heti kuka oli tuo itsepäisesti toista leikkiin havitteleva hevonen. Käyttäytymisestä ja väristä päätellen tarhassa riehui hoitohevoseni, Valera. Se ei ollut kovin iso hevoseksi, mutta se oli erittäin kaunis ja tietenkin vielä nuori. Lumi pöllysi sen ympärillä kun se hyppi ja pomppi tarhakaverinsa vieressä. Innostus nousi päällimmäiseksi tunteekseni ja viimeiset askeleet tarhan portille otin harppoen. Aivan portin kupeessa horjahdin eteenpäin ja jouduin ottamaan valkoisesta laudasta kiinni, etten olisi kaatunut kasvot edellä lumen sekaan. Kun sain itseni vaivoin nostettua ylös, minua katsoi kaksi hevosta jännittyneenä ja hiukan kankeana seisten. Valeran hengitys höyrysi ja sen turpakarvat olivat jäässä. Talvi teki siitä entistä kauniimman. En pystynyt irroittamaan katsettani siitä pitkään hetkeen.
    Hevoset säpsähtivät, kun avasin portin alimmaisen laudan päästäkseni tarhaan sisään. Valeraa hiukan tummempi hevonen rentoutui hetkessä ja lähti rauhallisesti pää alhaalla kävelemään minua kohden. Kun astuin tarhaan sisään, sai Valera kuitenkin sätkyn ja lähti ravaamaan pää korkealla tarhan takaosassa ympyrää. Vihelsin sille, mutta sitä ei kiinnostanut. Toinen selkeästi paljon seurallisempi hevonen saavutti minut, joten rapsutin sen otsaa. Se piti siitä ja sulki silmänsä. Hymyilin. Valera lopetti ravaamisen ja tuijotti minua merkittävin silmin. Oli vaikea sanoa, mitä se ajatteli sillä hetkellä. Sivuutin toisen hevosen ja kävelin hiukan Valeraa kohden, mutta pysähdyin puolimatkaan. Hevosen tulisi oppia, että se tulee minun luokseni enkä minä sen. Laitoin käteni taskuuni, mitä muutakaan siellä olisi ollut kuin hevosnameja. Valera nosti päätään ylemmäs ja höristi korviaan. Taskuni rapisi. Hevosen toinen korva värähti vähän. En voinut kuin ihailla. Hevonen on kauneimmillaan kun se on varuillaan: silloin sen silmät ovat eloisat ja sen lihakset ovat jännittyneet, sen asento on ylväs ja se pyrkii näyttämään voimakkaan olemuksensa.
    Vihelsin uudestaan. Valera läski päätään vähän ja alkoi ottaa varovaisia askelia minua kohti. Ei liian jännittyneenä, muttei täysin rentonakaan. Se pysähtyi puolen metrin päähän minusta ja laski päätään käteni suuntaan. “Tulit tänne vain koska halusit jotain. Joskus myöhemmin se ei tule olemaan niin”, sanoin rauhallisesti ja annoin sille sen ansaitseman palkkion. Laitoin riimunarun kiinni ja lähdin taluttamaan sitä.
    Portin lautoja siirtäessäni sain tuntea ikävän näykkäisyn takapuolessani. Nousin heti seisomaan ja käännyin Valeraa kohden. Kielsin sitä ja otin hennosti sen ylähuulesta kiinni. Se ei pitänyt siitä, vaan heitti päätään ylösalas. Päästin irti jo ensimmäisestä sen tekemästä liikkeestä. “Sun takia mulla on todennäköisesti mustelma kankussa jonkin aikaa”, sanoin ja yritin peittää kivun aiheuttaman ilmeen kasvoiltani. Kävelin kymmenisen metriä hiukan epämääräisesti, ennen kuin kipu hellitti. Valera oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Se tuskin piti jäätävästä ja kovasta tuulesta. Eikä se siitäkään erityisemmin pitänyt, että kielsin sitä tekemästä jotakin. Tamma yritti tulla päälleni koko ajan, mutta aina kun se yritti jyrätä minua tai kiirehtiä edelleni, nykäisin riimusta ja pysäytin sen. Se hämmentyi siitä joka kerta yhtä paljon ja pari metriä ennen tallia se käveli jo hiukan paremmin. Olimmehan me jo kymmenen minuuttia yrittäneet kävellä tarhalta talliin, vaikka matkassa olisi tottelevaisemman hevosen kanssa kestänyt ehkä kolme minuuttia. Ajattelin, että työtä ainakin riittää.

    Valeran karva oli paksu, mutta nyt se oli ainakin puhdas. Olin harjannut sitä jo puoli tuntia. Hevonen ilmeisesti tykkäsi piehtaroimisesta, erittäin paljon. Minua hiukan jännitti aina kulkea sen takaa toiselle puolelle. Yhtä paljon minua oikeastaan jännitti kulkea sen päänkin ali, mutta en antanut pelolle valtaa. Kerran se yritti minua jo potkaista, mutta sain väistettyä sen ajoissa oman varuillaoloni ansiosta ja kielsin sitä.
    Kuljin sen takaa toiselle puolelle aina niin, että laitoin käteni sen takapuolen päälle ja kävelin kylki ihan kiinni sen takapuolessa. Näin se tottuisi koskemiseen ja siihen, että sen takana olisi joku. Myös jos se potkaisisi minua, se ei onnistuisi satuttamaan niin pahasti kuin jos olisin kauempana, sillä se ei ehtisi saada tarpeeksi voimaa sen potkuun ollessani sen jaloissa kiinni.
    Kavioiden puhdistamisessa oli vielä jonkinmoisia ongelmia. Valera ei pitänyt siitä, että sen jalkoihin koskettiin. Ja kavioiden kanssa tappelin ainakin kymmenen minuuttia. Tärkeintä oli vaan muistaa kiittää hevosta jälkeenpäin kun hommat oli hoidettu, ja kieltää sitä kun se teki väärin. Silitin Valeraa kaulasta ja lavasta. Se oli pärjännyt hienosti. Tämä oli meidän ensimmäinen tapaamisemme ja voi olla, että menisi vielä kauan ennen kuin saisin minkään näköistä kontaktia kyseiseen hevoseen. Valera oli edelleen varuillaan kanssani.

    Kello läheni jo seitsemää kun hain Valeraa uudelleen tarhasta. Hevosilla olisi puolen tunnin päästä iltaruokinta. Olin viettänyt aikaa koneen ääressä hoitaen ulosottojuttuja sillä aikaa, kun Valera oli viettänyt aikaansa tarhassa. En viitsinyt tehdä sen kanssa tänään enempää, kun olimme vasta tutustuneet, mutta katselin sitä mielelläni ikkunasta kun se piti hauskaa ulkona. Minulla ei ollut kiire mihinkään.
    Valera oli lopettanut leikkimisen jo vähän aikaa sitten. Se oli varmasti väsynyt. Itseasiassa niin olin minäkin. Väsymys iski minuun kuin nuoli kun rupesin miettimään asiaa enemmän. Siksi olin iloinen, kun Valera ei niskuroinut yhtään sen enempää tarhasta haettaessa. Olin saanut selville sen verran, että Valeran tarhakaverin nimi oli Melli. Mellin hoitaja tuli minua ja Valeraa vastaan, kun oli myös ilmeisesti hakemassa hoitohevostaan sisälle. Hän tervehti minua, joten hymyilin ja tervehdin iloisesti takaisin. Vietettyäni koko päivän tallilla, ei oloni ollut ujo enää. Rohkea minä oli taas kaivautunut esiin ja itseluottamukseni oli huipussaan. Vierelläni kävelevä budjonnynhevonen huomasi sen varmasti myös.

    Autoni moottorilla kesti poikkeuksellisen kauan startata, mutta se käynnistyi silti ilman ongelmia. Minun autonikin käytös ammentaa kylmää ilmaa. Laitoin ilmastoinnin pois päältä. Se kuluttaisi vain bensaa jos sitä pitäisi turhaan päällä kun ei se lämpene ennen kuin on hetki ajettu yli kahden tonnin kierroksilla. Peruutin pois ruudusta ja painoin hennosti kaasua lähtiessäni ajamaan kohti kotia. Ulkona oli pimeää, joten ajoin varovasti. Mieleni täyttivät ajatukset Hallavasta ja sen ihmisistä ja asukkaista, mutta ennen kaikkea Valerasta. Ehkä siitä tammasta voisi joskus tulla minun ystäväni.

  • #1701

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    ”Nuori ja kokematon”
    28.2.2018

    Sinä päivänä pakkanen oli verhonnut peilijäällä tiet ja aukeat aiheuttaen ylimääräistä huolta ja ongelmanratkaisun tarvetta jokaiselle: niin ihmisille, kuin hevosillekin. Edellisenä päivänä oli satanut ja mittari oli pudonnut nollaan, mutta sinä päivänä pakkasta oli jo kaksitoista astetta. Sitä olisi voinut kutsua kuolonkeliksi.

    Olin jättänyt auton kotiin ja päättänyt liikkua suksilla. Peilijää ei houkuttanut autoilemaan kun olin jo kotoa ulos astuessani melkein reväyttänyt reisilihakseni liukastellessani kotipihan jäällä.
    Jostain syystä Hallavassa oli poikkeuksellisen hiljaista kun hiihdin valppain mielin pihaan. Ehkä kaikki olivat piiloutuneet raakaa luontoäitiä inhoten tallitupaan? Tänään en kuitenkaan halunnut seurustella muiden ihmisten kanssa sen kummemmin, joten suuntasin suoraan talliin. Sukset jätin tallin seinustalle sauvoineen.

    Tallissa oli paljon lämpimämpi kuin ulkona, tietenkin. Pakkasen puremat poskeni nauttivat lämmöstä. Olin varmaan aivan punainen, mutta minua itseäni se ei ainakaan pahemmin liikuttanut.
    Kävelin Valeran karsinan luo ja siellä se kaunokainen pyörikin ympyrää minua sen kummemmin huomioimatta. Mitä olisin voinut olettaa? Olimme nähneet vasta muutamia hassuja kertoja. En tulisi saamaan osakseni minkäänlaisia tervehdyksiä vielä pitkään aikaan. Toista se oli Kristianin hevosen Orionin kanssa. Olin jo päättänyt ostaa sen. Ehkä jopa toisin sen Hallavaan. Olin jutellutkin Aleksin kanssa asiasta aikaisemmin, mutta aihe oli jäänyt. En ollut saanut aikaiseksi vielä puhua hevosesta Kristianin kanssa, ehkä siksi että asia jännitti minua. Hevosen omistaminen jännitti minua. En ollut täysin varma olinko valmis siihen.

    Otin Valeran ulos karsinastaan ja laitoin sen käytävälle kiinni. Ajattelin varustaa sen, jotta se tottuisi varusteisiin ennen pitkää. Olin jo hakenut sen varusteet valmiiksi sen karsinan ovelle.
    Valera oli yllättävän puhdas. Johtui varmaan pakkaslumesta. Siinä piehtaroidessa ei hirveästi likaantunut. Vedin harjalla muutaman kevyen vedon Valeran selkää pitkin. Tamma piti harjaamisesta, sentään. Laitoin harjan koriin ja otin käsiini satulahuovan. Sain hevoselta ärtyisän katseen. Ilmeisesti se ei pitänyt siitä, että lopetin harjaamisen.
    Kävelin Valeran viereen ja ojensin satulahuopaa sen haisteltavaksi. Sen uteliaisuus heräsi. Hymyilin. Valera hermostui hiukan kun siirryin taaemmas laittaakseni huovan sen selkään, joten silittelin sitä ensin. Liu-utin huovan hitaasti sen selkään ja yllätyin positiivisesti, kun se ei sanonut siihen mitään. Hymähdin. Nyt sillä oli jo huopa selässä. Seuraavaksi olisi satulan vuoro ja siitä se ei varmasti tykkäisi yhtään.

    Olin oikeassa. Kun satula oli vihdoin Valeran selässä, tamma liikkui käytävän puolelta toiselle ja nosteli hermostuneena kavioitaan. Oli lähellä etten saanut kaviosta kylkeen kun kiristin sen satulavyötä. Päätin antaa vyön olla hiukan löysemmällä. Minun oli pakko odottaa, että hevonen rauhoittuisi, muuten en saisi sille koskaan suitsia päähän. Yritin rauhoitella sitä silittämällä sen kaulaa, mutta jouduin väistämään sen etukavioita jatkuvasti. “Ei tästä tule mitään jos sä vaan riehut siinä”, sanoin sille hiukan turhautuneella äänensävyllä. Huomasin Valeran korvan liikkeestä että se kuunteli, vaikka sen pienen hetken jälkeen se luimisti korvansa uudestaan niskaansa vasten. Päätin istua Valeran harjapakin päälle ja katsoa tammaa turhautuneena. Hetken istuttuani tamma jäi paikoilleen ja laski päätään. Se katsoi minua kummastuneena. Varmaan ihmetteli miksen tehnyt mitään kun se riehui.
    Nousin ylös, annoin sille porkkananpalan ja rapsutin sitä otsasta samalla kun se söi. “Hieno Valera”, sanoin hennosti hymyillen. Olin liian väsynyt taistelemaan sen kanssa tänään. Ehkä se huomasi sen ja antoi minulle armoa.

    Suitsien laitto sujuikin sitten melkein mutkattomasti. Laitoin riimun kaulalle ja sitten otin suitset koukusta käteeni. Avasin ne nipusta ja annoin Valeran taas haistella. Ohjat sain kaulalle ongelmattomasti, mutta kuolainten laitto suuhun oli Valeran mielestä erittäin inhottavaa. Se ei suostunut avaamaan suutaan. Lämmittelin sitten kuolainta käsissäni viitisen minuuttia ja lepertelin Valeralle rauhallisesti. Se kuunteli ja antoi minun nähdä taas kauneutensa pitäessään korvat hörössä ja päänsä rauhallisena. Pidin siitä.
    Sain kuolaimet suuhun loppujen lopuksi pienellä taistelulla ja hihnat sainkin sitten laittaa kiinni ilman mitään kummoisempia vastalauseita.

    Kävelytin Valeraa tallipihalla. Se puri kuolainta ja näpäytin sitä suupieleen hennosti aina välillä estääkseni sen. Tiesin sen ymmärtävän mitä tarkoitin. Oudointa tässä pienessä kävelyretkessä oli se, ettei Valera pomppinut päälleni, tai yrittänyt edes purra. Sen keskittyminen oli täysin näissä varusteissa mitä se hädin tuskin oli ennen saanut kokea. Naureskelin sille vähän väliä. Olihan se nyt aika hassu yrittäessään päästä irti kuolaimesta. “Voi Valera, kyllä sä näihin vielä totut!”

  • #1702

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    ”Huolia ja niiden lievitystä”
    2.5.2018

    “Lily, voisitko vielä harkita Orionia?” Kristian ehti kysyä ennen kuin sain oven suljettua
    lähteäkseni. En vastannut. Tahdoin kovasti oman hevosen, mutta en tiennyt uskalsinko
    ostaa Orionia. Se oli jäätävän upea ja tasokas hevonen, mutta välillä erittäin vaarallinen.
    Minun oli hankala myöntää itselleni, että pelkäsin yhä hevosia. Vaan yhden kapisen
    onnettomuuden takia, joka ei edes millään tavalla ollut ratsastamani hevosen vika vaikka ei
    se sen koommin ollut minunkaan vikani. Se oli vahinko, huono tuuri. En silti voinut tietää
    oliko se hevonen menettänyt tasapainonsa kuitenkin minun takiani.
    Minua harmitti. Pelkäsin niin kovasti tippumista ja agressiivisia hevosia. Huvittavaa sinänsä
    että olin alkanut tehdä töitä Valeran kanssa. Sekin oli ilkikurinen. Mutta Orionia ja Valeraa ei
    silti voinut verrrata keskenään. Valera oli kokematon nuori tamma, Orion jo kokenut ja vähän
    vanhempi ori. Ehkä olin vain viettänyt liian vähän aikaa Orionin kanssa lähiaikoina. Eihän se
    koskaan mitään pahaa ollut minulle tehnyt ja vasta onnettomuuden jälkeenhän minä olin
    alkanut sitä pienesti pelkäämään.

    Matka tallille tuntui pitkältä, sillä stressasin varmaankin jok’ikistä asiaa mitä vain ikinä
    ajauduin ajattelemaan. Autonikin oli sanonut itsensä irti ja odotti autotallissa että minulta
    vapautuisi kallista aikaa, jotta saisin vaihdettua männän imu- ja pakoventtiilin. Siihen asti
    ajelin isäni vanhalla punaisella mazdalla. Minun oli välillä vaikea itsekin uskoa miksi olin
    koskaan ajatellut haluavani kyseisen vanhan rutkun omakseni. Onneksi tulin järkiini ja ostin
    celican.

    Valera ehkä aisti minun olevan maassa, sillä se ei taaskaan temppuillut kun hain sitä
    tarhasta. Olin tosin ollut jo jonkin aikaa hyvin väsynyt. Minun tapauksessani se ei ollut
    minkäänasteista masennusta, ainakaan vielä. Matalan mielialani aiheutti jäätävä stressi ja
    burn out, olin siis oikeasti vain väsynyt. Rahahuolet eivät auttaneet asiaa. Onneksi kaikki oli
    kääntymässä parempaan päin, koska kuntoutukseni aivan vihoviimeinen palauttava jakso oli
    juuri loppunut ja niin yksi rahareikä sitten vihdoin sulkeutui.

    Satulan laitto Valeralle ei todellakaan ollut hauskaa, kummallekaan. Taas sain tuta
    näykkäisyn kyljessäni kun kiristin satulavyötä. “Valera!” Huudahdin ärtyneesti. Vastaukseksi
    Valera jatkoi luimimista ja käänsi päänsä pois. Se vilkuili minua silmänvalkuaiset hiukan
    vilkkuen. “Loukkaannuitko sä oikeesti?” Kysyin siltä ilkikurisella äänensävyllä. olin silti hiukan
    vihainen siitä ettei se koskaan antanut minun laittaa vyötä ilman mitään mukinointia, aivan
    sama kuinka hitaasti ja hellästi yritin. “C’moon”, tuhahdin kyllästyneenä. Läheltä kuului hento
    naurahdus, joka ajoi minut nostamaan hölmistyneen katseeni satulavyöstä. Sora oli
    ilmestynyt käytävälle ilmeisesti hevosia ihastelemaan. Hän nauroi minun ja Valeran väliselle
    krähinälle.
    Olimme Soran kanssa ystävystyneet useita päiviä sitten kun olin pyytänyt häntä mukaan
    maastolenkille. Mielestäni tyttö oli mukava, ikä minua ei sen kummemmin kiinnostanutkaan,
    eihän se mitään ihmisestä kertonut.
    “Älä pliis naura, tää on ihan perseestä”, sanoin alakuloisena. Hymyilin kuitenkin Soralle. Hän
    naurahti vielä kerran ja yritti tulla silittämään Valeraa. Tamma kuitenkin luimisti korviaan ja
    nosti päänsä niin ettei Sora uskaltanut koskea siihen. Hänen ilmeensä vääntyi hiukan
    epämukavaan asentoon. Pyöräytin silmiäni Valeran toiminnalle ja pujottelin riimunarun alta
    Soran viereen. “Ei se muutu”, hymähdin miltei olematon virne naamallani. Sora nyökkäsi.
    Otin kädestäni miniporkkanan ja laitoin sen Soran käteen. “Valera pitää näistä. Anna sille
    yksi ja uskalla silittää sitä. Ei se tarkota aina olla ilkeä. Se nyt vaan on tommonen tamma”,
    sanoin hymyillen. Sora katsoi minua silmiin epäillen, mutta nyökkäsi ja lähestyi Valeraa.
    Valera tiesi mitä Soralla oli kädessä ja se hörisi hamuten tytön kättä. Naurahdin. Kunpa joku
    rohkaisisi minuakin joskus hevosten kanssa, mutta miksi kukaan rohkaisisi jos en näyttänyt
    pelkoani?
    “Oliko sulla mitään suunnitelmia tälle seuraavalle tunnille?” Kysyin Soralta, joka silitteli
    Valeran poskea. Sora pudisti päätään ilmaistakseen olevansa vapaalla. “ Hyvä, käy
    hakemassa sun ratsastuskamat. Sä käyt tänään Valeran selässä”, hihkaisin iloisesti. Soran
    katse kääntyi minuun niin äkisti, että Valera hiukan pelästyi, ja hänen suunsa loksahti
    ammolleen: “Mitä?”

    Maneesissa ei ollut ketään. Se oli hiukan omituista, koska minun kanssani maneesissa oli
    useinmiten vähintään kaksi ratsastajaa. Ainoastaaan yhden kerran olen päässyt
    juoksuttamaan Valeraa täysin tyhjään maneesiin. Sinä kyseisenä kertana se pääsi
    hyppäämään pari kavalettia liinassa.
    Sora käveli erittäin jäykästi vasemmalla puolellani. Nauroin hänelle. “Älä turhaan jännitä,
    Valera on erilainen selästä kuin maasta”, sanoin huvittuneesti. Sora vain mulkaisi minua ja
    jäi sulkemaan maneesin ovea. Talutin Valeran kaartoon. Se oli minulla liinassa, eihän sillä
    oltu edes paljoa vielä ratsastettukaan. Minä itse olin tehnyt sillä vain käynti- ja raviharjoitteita.
    Aina lyhyesti vain, sillä se oli kuitenkin vielä nuori.
    Laskin jalustimet alas ja asetin ohjat Valeran niskan päälle odottamaan Soraa, joka käveli
    Valeran vasemmalle puolelle penkin kanssa. Hän asetti penkin maahan, otti ohjat
    vasempaan käteensä ja nousi penkin päälle. Itse pidin liinasta kiinni ja menin Valeran
    oikealle puolelle antamaan painoa jalustimelle, jottei satula pyörähtäisi ympäri. Valera ei
    nimittäin antanut laittaa sitä tarpeeksi kireälle aikaisemmin. “Ole sitten tosi rauhallinen
    kaikissa liikkeissäs mitä teet. En voi luvata ettei Valera vedä pultteja jossain vaiheessa,
    mutta älä ny ainakaa näytä sille sun hermostuneisuutta”, sanoin Soralle. Varmasti hän tiesi
    itsekin mistä puhuin. Sovimme että lasken kolmeen ja kolmannella Sora nousisi selkään.
    Aloin laskea: “Yksi, kaksi, kolme.” Kolmanteen päästyäni vedin jalustinta voimalla alaspäin,
    eikä satula vierähtänyt ympäri. Meinasin tosin saada potkun päähäni. Tällä kertaa vaan
    Soran jalasta enkä Valeran. Valera luimi ja yritti näykkäistä minua takapuolesta, mutta sain
    vältettyä sen hampaat. Tunsin pientä voitonriemua. Muuten tamma kyllä seisoi hienosti
    paikallaan.
    Säädimme yhdessä Soran kanssa jalustimet ja hän kiristi satulavyön samalla kun pidin
    Valerasta kiinni. Tamma ei enää pullistellut kun sen selkään tuli hiukan painoa.

    “Voi jeesus!” Sora huudahti kun hän ravasi liinan päässä pääty-ympyrällä. Valeran ravi oli
    hiukan epätasainen, sillä sitä selkeästi ärsytti. Nauroin katketakseni kun Sora heilui selässä
    kuin heinäsäkki. “En saa sitä pysähtymään!” Hän panikoi. Lopetin nauramisen ja aloin
    huvittuneena rauhoitella Valeraa erilaisilla äänillä ja liikuttelin liinaa kädessäni. Yritin kerätä
    itseni auttaakseni Soraa. “Kevennä!” sanoin hänelle kovalla äänellä jotta hän kuulisi. Hän
    alkoi keventämällä hidastaa Valeran tahtia, kun se ei harjoitusravissa luonnistunut. Hetken
    kuluttua liinan päässä ravasi hyvää tasaista tahtia nuori hyvännäköinen ratsukko. Hymyilin
    näylle. Valera ravasi kaula pitkänä korvat hörössä niin rennosti ja aktiivisesti eteenpäin, etten
    olisi uskonut hevosen olevan Valera jos en olisi varmaksi tiennyt. “Te ootte ihan sairaan
    hyviä!” hihkaisin ilosta ja sain Sorankin kasvoille hehkuvan hymyn. Hän rentoutui silmissä.
    “Voisittekste pliis kokeilla vielä yhen laukannoston ennenku lopetetaan?” kysyin anovalla
    äänensävyllä. Soran ilme värähti ja hän näytti hetken epäilevältä, mutta istui sitten alas
    satulaan ja alkoi valmistella laukkaa. Hymyilin. “Ja rauhassa sitten”, puhuin itsekseni. Sora
    sai nostettua Valeralle laukan. Valera heitti takapäätään aika rajusti pari kertaa ja Sora kaatui
    sen niskan päälle. Hän sai kuitenkin kerättyä tasapainonsa ja nosti itsensä taas ylös
    rauhoittaen Valeran puolipidätteillä ja istunnallaan. Rennosti tammalle puhuen ja syvästi
    satulaan istuen Sora siirsi Valeran ravin kautta käyntiin ja antoi sille pitkää ohjaa. Kevensin
    otettani liinaan jota olin jännityksen vuoksi puristanut rystyset valkoisina ja kehuin sekä
    Valeraa että Soraa. “Ihan hemmetin hyvää työtä!” hihkuin ilosta. Ei menisi kauaa että Valera
    rupeaisi käymään aktiivisesti tunneilla.

    Yhdessä Soran kanssa harjailimme kevyesti hikeentynyttä Valeraa tallin käytävällä. Lyhyen
    selässäkäymisen jälkeen olimme juoksuttaneet sitä. Se sai taas hypätä pari kertaa
    kavalettiakin. Hevonen kieltämättä nautti vauhdista ja uusista tilanteista.
    Rapsuttelin tammaa ohimosta ja annoin sille pari miniporkkanaa. Se oli selkeästi kovin
    iloinen ja niin olin minäkin. Keskustelimme Soran kanssa siitä millainen Valera oli selästä ja
    naureskelimme yhdessä Soran ja Valeran ensimmäiselle ravipätkälle joka oli kuin suoraan
    jostain ‘älä missään nimessä ratsasta näin’-kirjasta. Unohdin taas meidän aika merkittävän
    ikäeromme ja kun muistin sen taas, aloin ajatella kovemmin, että oliko sillä iällä oikeasti
    niinkään mitään merkitystä. Sora oli edelleen yhtä mukava kuin ensimmäisen kerran
    puhuessamme ja hän olikin ensimmäinen ihminen johon todella Hallavassa tutustuin.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 3 viikkoa sitten  Lily Wilson.
  • #1704

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    ”Kun mikään ei toimi”
    15.5.2018

    Valera tuntui selästä super jäykältä. Yritin kaikilla mahdollisilla avuilla saada sen toimimaan, mutta mitään ei tapahtunut. Minulla alkoi pikkuhiljaa palaa käpy sillä olimme kävelleet jo puolituntia ja tehneet erilaisia tehtäviä volteista ja pysähdyksistä peruutuksiin ja ravisiirtymisiin. Pohkeenväistöäkin kokeilimme ja se onnistui yllättävän hyvin. Mutta silti tamma ei suostunut pyöristämään itseään. Olin hyvin ärtynyt muutenkin enkä olisi jaksanut lisäksi hevostenkin pelleilyjä. Aloin jo pikkuhiljaa taipua siihen uskoon, että minun olisi pakko nostaa laukkoja jotta saisin Valeran lopettamaan pelleilynsä ja tekemään töitä. Oli vain yksi ongelma: en uskaltanut.
    En ymmärtänyt miksi se oli niin vaikeaa. Olin vihdoin ylittänyt itseni ja osallistunut kilpailuihinkin ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen, vaikka se vaatikin paljon tallikavereiden ja etenkin Aleksin tukea. Ilman heidän painostamistaan en olisi leikkiin lähtenyt. En sijoittunut hyvin, mutta olin jopa ylpeä siitä, että minua ärsytti huono sijoittumiseni. Se tarkoitti sitä, että minulla oli vielä haluja ja taipumusta kisata. Kisavietti nosti päätään, vaikka olinkin aivan uskomattoman peloissani etenkin esteradoilla. Olin kiitollinen Lokille, joka ei tiputtanut minua vaikka annoin kaiken stressin ja pelon näkyä ja tuntua. En tosin ollut tyytyväinen itseeni sikäli että purin tunteitani muihin ihmisiin. Esimerkiksi Henryn kanssa tapahtui pieni välikohtaus josta en ollut kovin iloinen. Olin käyttäytynyt kuin mikäkin idiootti.
    Itseasiassa, ehkä Valera osoitti minulle mieltään. Jos sitä ärsytti kun olin viettänyt niin paljon aikaani Lokin kanssa lähiaikoina. Minulla ei tosiaan ollut aikaa Valeralle mitenkään erityisen paljon kisojen aikana. Ehkä tammaa harmitti. Ehkä minun täytyi nyt laittaa jotain panosta tähänkin hevosmies-suhteeseen ja ruveta kunnolla ratsastamaan Valeraa. Minun täytyi lopettaa nynnyily ja tehdä sitä missä olin hyvä. En voinut ikuisesti pelätä sellaista asiaa jota ei ehkä koskaan tapahtuisi.

    Sain korkean motivaatiopiikin käydessäni päässäni läpi erilaisia ajatuksia, tapahtumia ja faktoja. Tajutessani että minun täytyisi ruveta yrittämään ja elämään elämääni eteenpäin päätin vihdoin nostaa sen laukan Valeran kanssa. Jos muutkin olivat jo Valeran kanssa laukanneet, niin miksi en minäkin.
    Annoin laukka-avut ja vähän ohjaa tammalle kannustaakseni sen laukan nostoon. Valera oli ehkä vähän hämmentynyt kun yhtäkkiä olin päättänyt alkaa laukkaamaan vaikka ennen oli vain kävelty ja ravailtu mutta se luimaisi kerran ja nosti inahtaen, pienen pukin kautta laukan. Minut valtasi saman tien äärimmäinen onnistumisen tunne ja ilo itsensä ylittämisestä. Annoin pidempää ohjaa Valeralle, jotta se pystyi rentoutumaan ja päästelemään höyryjä pitkässä rennossa laukassa. Kumarruin hiukan eteenpäin antamaan tammalle taputukset kaulalle.

    Seuraavat tapahtumat kävivät niin nopeasti, että muistikuvani niistä ovat hiukan hatarat; Kun olin kumartuneena eteenpäin Valeran niskan yläpuolella, avautui maneesin ovi niin yllättäen ja äänekkäästi, että Valera pelästyi. Se teki äkkijärrutuksen, nousi pystyyn ja kääntyi ympäri lähtien vauhkoontuneena takajaloillaan potkien vastakkaiseen suuntaan. Ei pienintäkään mahdollisuutta että olisin pysynyt selässä. Valeran tehtyä äkkipysähdyksen aloin jo lentää sen niskan yli, mutta koska se nousi saman tien pystyyn, osui sen pää minua alavatsaan niin että päädyin puolivoltilla selälteni maahan. Kaikenlisäksi Valeran jompikumpi takakavio osui minua kylkeen kun se potki taaksepäin ympäri kääntymisensä jälkeen.
    En saanut henkeä ja kipu kyljessäni oli melko kova. Eikä minua niinkään haitannut itse tippuminen, mutta menin shokkitilaan kun pääni yhdisti tapahtumat silloiseen onnettomuuteeni. Näin kaikki The Onnettomuuden tapahtumat silmissäni. Se ei oli älyttömän pelottavaa.
    Kuulin kumeasti jotain ääniä ja tunsin kosketuksen olkapäässäni. En ollut varma kuulinko äänet ja tunsinko koketuksen siellä missä oikeasti olin, pääni ulkopuolella, vai tapahtuiko kaikki vain pääni sisällä. Korvissani soi, aika kovaa. Halusin sen vain loppuvan.

    Istuin terveyskeskuksen pihalla odottamassa Kristiania. Jostain syystä Valeran selästä tippuminen oli avannut silmäni aika monelle asialle. Se pelkotila, shokkitila, oli saanut minut ymmärtämään paljon. Ikäviä tapahtumia ei vaan voinut kiertää. Joskus pelko oli vain kohdattava. Olin päättänyt puhua Kristianin kanssa meidän suhteemme tulevaisuudesta.

    Istuin punaisen Mazdan etupenkille. Suljin oven ja laitoin turvavyön kiinni. Sitten käänsin kysyvän katseeni Kristianiin. ”Missä sun Camaro on?” Kysyin. Hän oli tullut hakemaan minua isäni autolla, joka oli mielestäni outoa. ”Isäs halus et tuun hakemaan sut matukalla. Ihan vaan sen takii et veisin sut varmasti kotiin saman tien”, Kristian vastasi samalla hiukan nytkähtäen liikkeelle lähtien. Hänellä oli huolestuneita ryppyjä otsallaan. Naurahdin epäuskovaisena ja sanoin: ”Hell no! Mä en mee himaan. Mulla on keskeneräsiä asioita tallilla ja Celicaki on siellä. Se auto ei jää yhekskää yöks sellaseen paikkaan missä mä en oo.”
    Kristian murahti mutta nyökkäsi sitten. Hän kääntyi seuraavasta risteyksesä kohti Hallavaa. Katselin ikkunasta ulos. Kesä oli tosiaan täällä. Koivut olivat saanut lehdet vain kolmessa päivässä uskomattoman helleaallon takia. Päätin keskeyttää hiljaisuuden mahdollisimman rankalla ja vaikealla tavalla: ”Kristian, meidän pitäis ehkä erota.”
    Käänsin katseeni Kristianiin. Hänen ilmeensä ei aluksi värähtänytkään, mutta se alkoi hiljalleen saada sävyjä erilaisista tunteista. Auton valtasi jännittynyt ilmapiiri. Oli hiljaista, joten käänsin katseeni tiehen. Heti katseen käännettyäni Kristien kuitenkin löi kyynerpäällään niin kovaa kuskin oven katteeseen, että siihen tuli reikä ja se irtosi hiukan paikoiltaan. Pelästyin niin paljon miehen äkkinäistä reaktiota, että melkein rupesin itkemään. Painuduin aivan kiinni kartturin oveen ja pyrin olemaan mahdollisimman hiljaa ja mahdollisimman pienessä mytyssä. Hengitin vain niin vähän kuin oli pakko. Koko loppumatka oli hiljaista ja helvetin pelottavaa, sillä Kristian oli raivoissaan ja ajoi mutkaisella hiekkatiellä satasta. Koko matkan mietin että yrittikö hän vain ’vahingossa’ tapattaa meidät molemmat ja päästä siten elämänsä paskoista eroon, mutta en sanonut mitään. En uskaltanut.

    Hallavan pihalla Kristianin nyrkit puristivat ohjauspyörää vitivalkoisina. Halusin lohduttaa, joten kumarruin suudellakseni häntä. Hän käänsi kasvonsa minua kohti, irroitti oikean kätensä ohjauspyörästä ja tarrasi minua kaulasta. Minua pelotti, taas. Pelkäsin kuollakseni, tietenkin pelkäsin. Pelkäsin Kristianin tappavan minut, koska en saanut henkeä. ”Mene”, hän sanoi ilman minkäänlaista äänenpainoa, tasapaksulla äänellä ja katsoi minua suoraan silmiin niin että saatoin nähdä hänen vihansa. Sitten hän työnsi minut taaksepäin ja irrotti otteensa. Yritin välttää yskimästä, mutta se ei oikein onnistunut. Kyyneleet alkoivat valua. Nousin ulos autosta ja ennen kuin laitoin oven kiinni, kumarruin vielä nähdäkseni Kristianin. ”Tää on se syy miks meidän pitää erota. Sä aina sanot tekeväs jotain ittelles. Sanot meneväs hoitoon. Lupaat vaikka mitä. Mut silti mä joka päivä pelkään sua ja kuka tietää jos sä viel vahingossa tappaisit mut”, sanoin hiljaisella ja itkuisella äänellä. Ennen kuin suljin oven, näin Kristianin kasvoilla jotain. Itseinhoa, surua ja epäonnistumisen tunnekirjon. Kristian lähti tallipihalta renkaat kirskuen, kaasu pohjassa ja kävi vähän penkankin puolella ennen kuin löysi tielle takaisin.
    Pyyhin kyyneleeni ja otin kasvoilleni iloisen ilmeen, sillä kuulin jo nimeäni huudettavan. Käännyin ja tunnistin heti minua kohti juoksevan tytön. Sora viiletti tukka suorana luokseni. Ja kysyi vointiani. ”Ihan hyvin mulla menee. Ei käynyt pahasti, sain vain hiusmurtuman kylkiluuhun”, naurahdin. Sora hymyili helpottuneena. ”Olit kuulemma tajuttomana ja kaikkee, ni ehin jo jo vähän pelästyä”, hän sanoi. Hymyilin. ”En mä ollu käytännössä tajuttomana. Olin shokissa ku pelästyin nii paljon sitä tilannetta. Tuli päähän kaiki kuvat yhestä onnettomuudesta minkä jälkeen jouduin opettelee kävelee uudestaa ja kaikkee. Mun ratsu kuoli sillo”, sanoin vähän vääntyneellä naamalla. Sora nyökkäsi ymmärtäväisesti ja tarrasi minua käsivarresta. ”No Valera on ainaki ihan kunnossa, ilkeämpänä kun koskaan, taas”, hän sanoi ja lähti viemään minua kohti tallia. Naurahdin. ”Sä ilmeisesesti hoidit sen pois?” Katsoin Soraa kysyvästi. Hän tuhahti. ”Joo. Kato mun kättä, siihen tulee mustelma ku se mokoma puras mua!” Sora laittoi kätensä näytille naamani eteen. Nauroin.

    Tallituvassa usea kysyi vointia. Minusta tuli julkkis päiväksi, vaikka hevosmiestaitoni olivatkin selkeästi huonot kun tuolla tavalla menin Valeran selästä tippumaan. ”Täällä ei ookkaa hetkeen nähty ambulanssia”, joku sanoi takaatani. Käännyin katsomaan ja kohtasin Henryn tyynet kasvot. En oikein tiennyt vielä mitä ajattelin hänestä. En voinut olla miettimättä että olisiko koko jupakka vältetty jos hän olisi vaikka vihellellyt ennen kuin tuli maneesiin. Niin, olin kuullut Soralta Henryn olleen se joka maneesiin tuli. ”No se amulanssi oli ihan turha, ei sitä ois tarvinnu soittaa”, sanoin vähän kiusaantuneena. Osaltaan minua ärsytti, että nyt kaikki tiesivät minun tippuneen hevosen selästä, ja no, se ambulanssi oli kyllä tosiaan aika turha. ”Olin vaan shokissa, enkä saanut mitään muuta kuin mustelmia ja hiusmurtuman kylkiluuhun. Sekin tosin on tosi pieni, vähän vaa tuntuu hengitellessä”, jatkoin vielä. Henry hymyili. ”no hyvä niin, mut en mä jääny turhaa odottelemaa et sä virkoat jotta voisin kysyy että soitanko ambulanssin. Ois voinu olla pahemminki asiat. Vaikka no, kyllähän sä vaikutit vaa siltä ku oisit ollu ihan pilvessä”, hän nauroi. Tuhahdin, mutta hymyilin sitten. ”No joo, siltä se kyllä tuntuki”, sanoin. Henryn kasvot valahtivat kummastuneeseen ilmeeseen. ”Ootsä oikeesti poltellu?” Hän kysyi. ”Ei ois ikinä uskonu susta!” Henry oli ällikällä lyöty.”Hei, se oli yks kokeilu kauan sitten ja mulla se vaan korosti mun sillosta ahdistuneisuutta, joten se oli kaameeta enkä oo koskaan enää sen jälkee kokeillu”, sanoin yrittäen kuulostaa järkevältä ja aikuismaiselta ihmiseltä. Ilmeisesti epäonnistuin yrityksessäni kun Henry vain nauroi.

    Valera hörähti ja tuli tervehtimään minua kun kutsuin sitä karsinan ovella. ”Sä et ehkä iha ollu täs maailmas, mut Valera tuli kattomaan sua heti ku se tajus ettet nouse ylös”, Henry sanoi ja ihasteli vieressäni kaunista Valeraa. Hymyilin. Oli kiva kuulla, ettei Valera ollut aina niin ärsyttävä ja ilkeä. ” Mä en salee voi nyt ainakaa viikkoo ratsastaa, mut sit ku mua ei enää satu kylkee nii haluun laukata taas uudestaa Valeralla”, sanoin hymyillen. Olin jostain syystä päässyt lähemmäksi pelkoni poistamista. Se oli ehkä kokonaan Valeran ansiota. Se oli hieno tamma. Nuori, villi ja ärsyttävä, mutta siitä tulisi joskus vielä superhyvä. Sillä oli motivaatiota ja tahtoa yrittää. Se piti kovasti uusista asioista. Olin iloinen että sain hoitaa sitä. Toivottavasti Aleksi ei nyt heittäisi pommia naamalleni ja sanoisi että olen paska ratsastaja ja hoitaja ja minun täytyisi lopetttaa Valeran hoitaminen. Taisin olla hiukan itsekriittinen. Itsetuntoni oli huono. Enhän minä oikeasti voinut mitään sille, että Valera säikähti.
    Henry katsoi minua hymyillen. ”Sul on hyvä asenne”, hän sanoi. Hetken mietin, että sanonko jotain vastaan, mutta päätin vain hymyillä hiljaa ja silittää Valeraa. Annoin sille miniporkkanan. Hassua kuinka paljon se piti niistä.
    ”Ois hauskaa jos sä lähtisit mun kanssa maastoon sittte ku taas seuraavan kerran ratsastan. En oo Valeran kanssa ollu koskaa selästäkäsin maastossa ja haluisin kokeilla että tullaanko taas selkä edellä alas vai ei”, sanoin. Ilmeisesti olin taas onnistuneesti tutustunut uuteen ihmiseen Hallavassa, vaikka olinkin onnistunut antamaan itsestäni ensin tiukkapipoisen kuvan tiuskimalla.
    Katsoi Valeraa silmiin, sen katseessa oli jotain uutta ja minä pidin siitä.

  • #1705

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    ”Voittamaton tunnelma”
    11.8.2018

    Minulla oli hemmetin hyvä päivä. Vaikka kaikki paska olikin lähiaikoina vain satanut niskaan olin jostain syystä saanut vaan entistä positiivisemman ja freshin fiiliksen itselleni viriteltyä.

    Istuin puhtaaseen juuri puunaamaani celicaan ja annoin oven paiskautua kiinni. Niin vanhassa autossa eivät ovet enää pysyneet auki ja koska auto oli hiukan kallellaan oikealle maaston takia, ei minun tarvinnut turhaan käyttää lihaksiani oven sulkemiseen. Työnsin avaimen virtalukkoon ja käynnistin auton. Hetken kuuntelin tyytyväisenä hyrräävää moottoriani ja tuninkiputkesta lähtevää matalaa pörinää ennen kuin laitoin puhelimeni telineeseen sille tarkoitetulle paikalle. Painoin soittimen napista, jolloin näyttö avautui eteeni. Puhelimeni yhdisti automaattisesti bluetoothilla soittimeen ja soittimen näytöltä aloin selata spotifyta. Oloni oli niin voittamaton, että päätin laittaa suomiräppiä soimaan. “Laput silmil”, sanoin hiljaa ääneen nyökytellen ja katselin hetken mietteliäästi ulos. Painoin play-nappulaa ja jatkoin nyökyttelyä bassojen tahtiin. Hetken käytin autoni ajatteluun. Se oli minulle tärkein tavara mitä omistin, niin lähellä sydäntä. Painoin kytkimen pohjaan, laitoin vaihteen silmään ja lähdin renkaat sutimisesta vinkaisten kohti tallia. Tänään ajaisin kovaa.

    Valera katsoi minua karsinastaan hyvin kyllästyneen näköisenä. Ihan kuin se olisi tiennyt minun kaasutteluistani maantiellä ja ajatellut että eikö minulla ollut parempaa tekemistä. Hymähdin omille ajatuksilleni ja ojensin Valeralle porkkanan. Se oli hyvin perso porkkanalle. Tamma napsaisi porkkanan kädestäni ja luimi sitä syödessään. Pyörittelin sille silmiäni. “Sellanen päivä sulla tänään”, tuhahdin. “Mulla on tänään hemmetin hyvä fiilis, enkä anna sun mutrunaaman sitä pilata.” Valera katsoi minua todella merkillisellä katseella. En oikein osannut kuvailla sen ilmettä. “Kuuntelin tossa melkeinpä koko matkan toistolla yhtä ja samaa biisiä. Siinä sanottiin yhessä kohtaa että; stressaaks sua ota chill pill”, naurahdin. Valeran ilme ei muuttunut. Eikä sen käytöskään saanut uusia tuulia, sillä se potkaisi karsinan ovea. Pudistelin päätäni huvittuneena.

    Tallipihalla oli poikkeuksellisen hiljaista. Annoin Valeralle pohkeita jotta se lähtisi kävelemään eteenpäin ja se vastasi mukisematta apuihin. Valeran selkä hikosi pelkällä kävelemisellä vaikka ratsastin vielä ilman satulaakin. Metsäpolkuja tavoitellessaan ei tarvinnut pitkäänkään kävellä. Puoli kilometriä hiekkatietä niin johan oltiin jo metikössä. Vilkaisin ympärilleni ja viimein päädyttyäni siihen tulokseen että missään ei ollut ketään kaivoin puhelimen taskustani ja avasin lukituksen. Mokoma kapine oli pärissyt jo niin monta kertaa että minun oli vain pakko laittaa värinä pois ja katsoa kuka minua yritti tavoitella. “Kristian”, sanoin ristiriitaisella, mutta turhautuneella äänellä. En vaivautunut edes lukemaan viestejä vaan poistin ne samoin tein. Kiitos vaan hänellekin kun pilasi täydellisen päiväni. Laitoin puhelimen syvemmälle reisitaskuuni ja kannustin Valeran hyvin hillittyyn raviin. “Aika keskittyä sinuun tyttö”, sanoin ja pakotin huulilleni pienen hymyn.
    Metsäpolku päättyi äkisti suurelle peltoaukealle. Kyseessä oli selkeästi kesantopelto, joten minun ei tarvinnut kauaa punnita jatkaisinko matkaa ja nostaisinko laukan. Valera nosti pienen pukin tahdittamana laukan. Se innostui silminnähden ja halusi mennä kovempaa. Annoin sille ohjaa ja kannustin. “Näytä mulle”, sanoin niin hiljaa että sitä tuskin kuuli. Ei mennyt viittäkään sekuntia kun Valera nelisti jo täyttä vauhtia. Mieleeni tulivat ajat jolloin omistin oman tallin. Itse asiassa mieleeni tuli eräs spesifi laukkahevonen; Onyx. Se oli paras laukkahevoseni. Mietin missäköhän sekin mahtoi mennä nykyään.

    Kylmäsin Valeran jalkoja pesukarsinassa. Olin laittanut sen ehkä hiukan koville ja minua kadutti. Satulahuovan olin jo irroittanut ja laittanut satulan päälle jotta se kuivuisi paremmin. Valera oli hionnut selästä ja kaulasta tuhottoman paljon, joten päätin pestä koko hevosen. Tamma väisteli vesisuihkua vähän väliä, se ei ollut vielä täysin tottunut pesutilanteisiin. Rauhoittelin sitä äänellä ja kosketuksella. Jossain karsinassa hirnui hevonen ja Valera nosti päänsä ylös jännittäen koko vartalonsa. Siitä mieleeni tuli ensimmäinen kerta kun edes näin koko hevosen. Talvi jolloin se jämähti samaan asentoon vielä sen hengityksen höyrytessä pakkasessa. Valera oli tuhottoman kaunis hevonen. “Onneksi sain tutustua sinuun.”

  • #1706

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    ”Yhteensattumia”
    10.9.2018

    “Ai saat*na!” huudahdin kovaan ääneen puristaen vasemmalla kädellä oikeaa olkapäätäni. Taas se mokoma oli päässyt yllättämään puhdistaessani sen etukaviota. Käännyin ympäri ja katsoin Valeran aivan varmasti hyvin vahingoniloista virnettä.
    “Mitä tapahtu!? ootsä kunnossa?” kysyi Seela hyvin hätäisellä ja hengästyneellä äänellä karsinan ovelta. Hän oli ilmeisesti juossut melkoisen tulipalokiireellä Mellin karsinalta Valeran karsinalle ja tempaissut oven auki niin lujaa, että hyvä kun ei lähtenyt lentoon koko ovi. “No ei tässä nyt noin hätä oo”, väänsin kasvoilleni kärsivän hymyn ja naurahdin tuskaisesti. “Valeran pentele vaan taas äksyili”, sanoin murahtaen kulmieni alta Valeraa vilkuillen. Aloin olla varma ettei se tehnyt näin vaan siksi että sitä ärsytti kaikki. Aleksi oli kyllä koko ajan ollut oikeassa: Valera oli vain perusluonteeltaan hyvin ilkeä. Miten siitä olikin tullut tuollainen kusipää.Seela huokaisi kuin päästääkseen adrenaliinit ulos kehostaan ja rauhoittui silminnähden. Sitten hän naurahti: “No, eihän täällä sitten käynyt mitään normaalista poikkeavaa.” Huomasin hänen kyllä silti kurtistelevan kulmiaan olkapääni takia, sillä se veresti hiukan. “Ehkä on parasta jos mä käyn putsaamassa tän olkapään”, huokaisin. “Pitäisitsä silmällä Valeraa sillä aikaa, tai itseasiassa voisitsä ottaa sen kaviot kun mua vähän tosiaan sattuu tähän olkapäähän?” kysyin Seelalta samalla jo hivuttautuen hänen ohitseen karsinan ovella. Ehdin nähdä Seelan hyytyvän hyymyn ennen kuin lähdin suuntaamaan kohti tallitupaa. Naureskelin mielessäni Seelan ilmeelle. Olin ehkä hiukan ilkikurinen, mutta kuitenkin eri tavalla kuin Valera. En uskonut Seelankaan haluavan Valeran ilkeydestä merkkejä kehoonsa. Minulla itselläni oli vielä edellisetkin hampaanjäljet kyljessäni.

    Valera käveli vierelläni kuuliaisesti. Vilkaisin taakseni. Minun mielestäni erittäin upean värinen rautiaanvoikko poni ja sen taluttaja, ja tietenkin omistaja, Miro kävelivät mallikkaasti hevosenmitan päässä minusta ja Valerasta. Pidin Mirosta vaikka ikäeromme olikin todella suuri. Hän oli herttainen ja hauska poika, jonka kanssa riitti puheenaiheita niin koirista autoihin. Osasi hän kyllä olla hirveä kakarakin. Toissapäivänä hän oli virittänyt jonkun ihmeen kelmun satulahuoneen oveen ja minä, tietenkin, lankesin ansaan ensimmäisenä. Kyllä sainkin kauan ihmetellä että mitä hemmettiä oikein tapahtui ennen kuin kuulin tirskuntaa satulahuoneen avonaisen oven takaa.
    Nyt olin kuitenkin päättänyt lähteä Miron kanssa kentälle hyppäämään esteitä. Minua jännitti, sillä en ollut hypännyt kunnolla aikoihin. Viimeksi kisoissa.

    Valera korskahteli innosta yrittäessäni saada sitä rauhoittumaan okserin jälkeen. “Pentele”, kirosin ähkien kun pidätteet menivät kuin kuuroille korville. Miro tuli alas Mymmelin selästä ja alkoi nostaa esteitä puoleen metriin. Hänellä ja Mymmelillä meni niin hyvin, että olin vastannut myöntävästi Miron kysyessä esteiden korottamisesta. Olin ollut aluksi vähän skeptinen asian suhteen, mutta Miro lupasi ettei nosteta tänään puolta metriä korkeammaksi, joten sanoin sen olevan okei. Jouduin ottamaan johtavan ohjan ja kääntämään Valeran aitaa vasten, jotta se rauhoittuisi. “Jännä juttu, yleensä se ei oo tollanen”, joku sanoi takaatani. Pelästyin hiukan ja käännyin katsomaan. Aleksi nojasi aitaa vasten mietteliään oloisesti. Kauankohan hän oli siinä nököttänyt. Ohjasin Valeran lähemmäs Aleksia. Tamma pärski. “Johtuu varmaan mun omasta jännityksestä”, tokaisin hiukan hämmentyneenä. Aleksi nyökkäsi ja kurotti käsillään aidan yli ilmeisesti laittaakseen Valeran turparemmin paremmin kiinni. “Sie saat kyllä tehä töitä ton pelkos kanssa”, hän sanoi neutraalilla äänensävyllä. Nyökkäsin. “Tiiän.”
    Äkillinen ryminä keskeytti passiivisen keskustelumme ja pian kentällä juoksi kaksi vauhkoontunutta hevosta, tai siis yksi hevonen ja yksi poni, silmänvalkuaiset vilkkuen ja minä toisen selässä hämmentyneenä vaappuen. Taas oli aikamoinen tekeminen saada Valera kiinni. Varsinkin kun toinen jalkani luiskahti jalustimesta ja pelkäsin putoavani. Valera keskittyi niin paljon vain holtittomasti ja päättömästi ympäri juoksemiseen, että sen matka tyssäsi heti yhteen esteeseen, jonka toisen tolpan eteen se kaatui polvilleen kompuroidessaan. Pysyin selässä, mutta Valera kaatui vielä vasemmalle kyljelleen kovan vauhdin takia ja jalkani jäi tietenkin sen alle. Minua ei kuitenkaan sattunut, sillä tamma kaatui tasaisesti paino koko kyljelle jakautuen ja satulan kaaret suojelivat jalkaani. “Lily ootko sie kunnossa?” Aleksi huusi kentän laidalta ja otti juoksuaskeleita minua kohti. Hän oli ilmeisesti hypännyt aidan yli. “Miro ota nyt se Mymmeli kiinni!” hän huusi hiukan hermostuneena kun pieni ponitamma miltei juoksi hänen ylitseen. Valerakin oli saanut jo jalat alleen ja juoksi ympäri kenttää riemastuneesti pukitellen. “Joo oon ihan fine”, sanoin kun Aleksi pääsi luokseni ja otti minua kädestä auttaakseen minut ylös. Olkapäätä vihlaisi, mutta se johtui melko varmasti Valeran tunnin takaisesta puremasta.
    Miro tuli luoksemme Mymmeliä taluttaen ja näytti hiukan säikähtäneeltä. “Anteeks kauheesti! Mä halusin vaan vaihtaa sen yhen puomin sellaseen raitapuomiin ja sit se jotenki lipes ja lysähti niiden toisten päälle”, hän sanoi melkoisen nopeaan tahtiin puhuen. Hyvä ettei itkenyt, kun oli säikähtänyt niin paljon. “Mun isi vois varmaan vilkasta Valeraa kun se tulee hakemaan”, hän sanoi yhtäkkiä. Hieroin jalkaani saadakseni veren taas kiertämään. “Ai onks sun isä eläinlääkäri?” kysyin hymähtäen. “Joo! Mun isän nimi on Kristian ja se on tosi hyvä eläinlääkäri”, hän sanoi. Nimi kolahti heti mielessäni. Vai että Kristian oli hänen nimensä… “Enpä usko että Valera mitään eläinlääkäriä kaipaa kun se tolla lailla juoksentelee”, sanoin. Katselimme kaikki kolme sen äkkipysähdyksiä, komeita pukkeja ja tiukkoja käännöksiä jonkin aikaa ennen kuin Aleksi sanoi: “No jos kukaan muu ei sitä kiinni ota ni kai mie sitte otan.”

    Seela tuli taas Valeran karsinalle kurkkimaan. “Kuulin sellasta huhua, että sä tipuit”, hän virnuili. Otin Valeralta satulan pois ja virnistin. “Njuu, ne huhut taitaa pitää paikkansa”, hymähdin ja hymyilin vaisusti. Seela avasi minulle oven, jotta pääsisin kulkemaan satulan kanssa. “Valera oli vähän villimmällä päällä tänään ja, no, puomien ryminä ei auttanut asiaa”, virnistin taas. Seela naurahti ja kuin ajatukseni lukien otti Valeran karsinan ovesta sen suitset ja antoi ne käteeni ettei minun tarvinnut satula kädessä kikkailla. Nyökkäsin kiitokseksi. “Sellasta sattuu. Onneks ei käyny kuinkaan”, hän sanoi hymyillen ja suuntasi sitten jatkamaan Mellin hoitamista. Melli oli hikinen. He olivat käyneet ratsastamassa myös. Olivat tulleet kentälle silloin, kun Aleksi oli juuri saanut Valeran kiinni.
    Suuntasin kohti satulahuonetta. Kävelin Mymmelin karsinan ohi ja varvistin nähdäkseni oliko Miro siellä. Olihan hän. Hän oli jo kyllästynyt anteeksi pyytelemiseen ja varmaan pelasi jotakin kun käsi viuhui kuin viimestä päivää puhelimen näyttöä vasten. Naurahdin näylle ja jatkoin matkaani. Taas mielessäni pyöri Kristian. Hän soitteli minulle miltei jokainen päivä ja kyseli kuulumisia. Jos en vastannut, hän lähetteli huolestuneensävyisiä viestejä niin kauan, kunnes vastasin. Minulla oli tavallaan häntä ikävä, mutta tavallaan taas ei. Kaipasin läheisyyttä. Kaipasin sitä niin paljon.
    Huokaisin kun huomasin satulahuoneen oven olevan kiinni. Aina sama juttu paitsi tietenkin silloin, kun Miro kehitti pääni menoksi sen kelmuasian. Taas pitäisi sumplia miten saisin oven jotenkin järkevästi auki satula ja suitset käsissäni nolaamatta itseäni. Nojasin oikealla kyljelläni oveen ja olin juuri tarttumasta kahvasta, kun ovi aukesi täysin yllättäen. En ollut varautunut moiseen, joten pienen ähkäisyn siivittämänä menetin tasapainoni. Olin hiukan hämilläni kun en kaatunutkaan lattialle, vaan jonkun hyvin miehisille käsivarsille. En tiedä mikä minuun meni kun en tehnyt aloitettakaan noustakseni ylös, tai edes katsoakseni kuka minut oli ottanut kiinni. Lihaksikkaat kädet kiehtoivat minua enemmän.
    “Woah, jos oisin huomannu, että joku pretty woman on hiukan ongelmissa varusteiden kanssa, oisin tarjoutunu auttamaan”, minut kiinni ottanut mies sanoi kummallisella äänellä. En tiedä oliko äänensävy vahingoniloinen vai ilkikurinen, tai että oliko niillä kahdella edes mitään eroa. Sen tiesin kyllä, että päässäni alkoi soimaan Roy Orbisonin “Pretty Woman”, enkä pitänyt siitä yhtään. Nousin ylös ja siistin paitaani. “Kiitos, mutta selviin kyllä ihan itsekin. Satuit vaan avaamaan oven aika huonolla hetkellä”, sanoin ehkä hiukan murahtaen ja nostin katseeni vihdoin nähdäkseni kohtaamani ihmisen. Voi hemmetti. Oliko minut täpärästi kaatumiselta pelastanut henkilö se kilparatsastaja, jota Kristian oli aina kironnut. Mikä hänen nimensä nyt olikaan, Jason Astor? “Mä en varsinaisesti ollut se joka siihen oveen nojaili”, Jason heitti virnistäen. Näsäviisastelija. Nostin satulan maasta. Minun onnekseni se ei ollut saanut mitään osumaa. Kaikki ylimääräinen raha mitä minulle tuli meni säästöön Orionia varten, joten hyvä etten joutunut maksamaan mistään Valeran varusteistakin vielä. “No joo mut vähän vaikeeta avata joku ovi kaikki nää kamat käsissä vielä ku oon näin helvetin lyhytkin”, sanoin. Todellisuudessa en ollut hirvittävän lyhyt, mutta siltä se aina välillä tuntui. Varsinkin nyt kun Jason ei ainakaan ollut kovin lyhyt. Hän nosti Valeran suitset ja ojensi ne minulle. “Kiitos”, mumisin. Katseeni osui Jasen vyötärölle. Olin ilmeisesti onnistunut kaatumaan puoliksi hänen päälleen, sillä hänen kauluspaitansa kaksi alinta nappia oli joko auennut tai irronnut kokonaan ja hänen housunsa olivat laskeutuneet parin sentin verran edestä niin, että saatoin nähdä Calvin Kleinin boxerien nauhan housujen alta. Menin Jasonin ohitse. “Jos mä oisin sä ni kattoisin onks kuteet hyvin ja näkyyks kello”, sanoin hiukan tirskahtaen. En jotenkin viitsinyt sanoa suoraan, mutta kyllä Jason selkeästi ymmärsi yskän, sillä jotain hän rupesi sooloilemaan vaatteidensa kanssa. Tilanne oli sinänsä hämmentävä ja toisaalta taas täysin normaali, joten en ymmärtänyt miksi käyttäydyin niin lapsenomaisesti. Laitoin Valeran satulan ja suitset niiden omalle paikalle ja menin vielä häiritsemään Jasonia sen verran, että nostin hänelle jotkut suojat, mitkä hän oli tiputtanut pienen yhteensattumamme johdosta. “Jos tarvii jollekin valittaa siitä kuinka huolimaton ja sokea ihminen mä oon ni mun nimi on sitte Lily”, sanoin pienesti hymyillen ja tarjosin suojia Jasonille. Hän nappasi suojat käsistäni ja lähti oudon hiljaisena satulahuoneesta. Toivottavasti en ollut loukannut tai sortanut häntä mitenkään, kun jätti esittäytymättäkin. Voi toki olla, että hän vaan oletti kaikkien tietävän nimensä, mutta olisihan se silti ollut kohteliasta esittäytyä. Tai sitten tilanne vaan oli jotenkin ahdistava, ärsyttävä tai nolo. Mistä minä voisin tietää mitä miehen päässä liikkui. “Jaa jaa. Toivottavasti ei mee kuuluisuuden piikkiin”, hymähdin itsekseni. “Rintamasuunta kohti Valeraa. Se tamma ei ainakaan odottamisesta iloisemmaksi muutu”, huokaisin ja tällä kertaa kuljin satulahuoneen ovesta normaalien ihmisten tavoin.

  • #2311

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    Tunsin taputuksen olalla, ja siirsin kiireesti kuulokkeen pois toiselta korvalta. ”Hä?” Äännähdin siirtämättä katsettani tietokoneen näytöstä. Peli kesken, ollaan just saamassa ensimmäinen pointti. Voitaisiin voittaa, jos pidetään tää tahti päällä. ”Nii kysyin että moneltako sie olit lähdössä?” ”Koht.” Vastasin lyhyesti ja siirsin kuulokkeen takaisin paikalleen. Pakko pitää keskittyminen pelissä, myöhemmin kerkeis puhumaan. Viis minuuttia jäljellä. Helppoo, meillä on koko tiimi hengissä ja vastatiimillä homma hajoo käsiin.

    ”Gg. Hyvin pelattu jätkät.” Näytölle ilmesty iso ”Victory!” ilmotus, siihen on hyvä lopettaa. Moikat sanottuani tiimikavereille suljin koko koneen ja nousin tuolista joka narahti liikkeen vuoksi. Pitäis ostaa uus kun vaan olis rahaa. ”Sä tiiät et en kerkee puhuu ku peli on keske.” Kurkkasin ovensuusta olohuoneeseen jossa Miika, mun poikaystävä, istu sohvalla piirrustusvihko sylissä. ”Joo mie tiiän, halusin vaan varmistaa ettet myöhästy.” Se sano muhun vilkasten, mut jatko pian sen piirtämistä. ”Mitä sä piirrät?” Kysyin uteliaisuuttani samalla kun siirryin takas makuuhuoneeseen ja kävelin vaatekaapille. Mulla oli päällä pelkät bokserit ja huppari, joten kiskoin mun ”tallihousut”, eli astetta kuluneemmat lökärit jalkaan sukkien kanssa. ”Kunhan luonnostelen. Kauanko sie meinaat olla?” ”En tiiä, riippuu tuleeks siit paskaakaa.” Kohautin harteitani kulkiessani eteiseen mustavalkoinen reppu olalta roikkuen. ”Tee jotai safkaa ennenku tuun takas?” ”Mitä sie haluut?” ”En tiiä, vaik salaattii? Mitäs nyt tykkäät tehä. Nähää.” Huikkasin napatessani auton avaimen mukaan ja siirryin ulos.

    Kylmyys iski vasten kasvoja, ja halusin samantien kääntyy takas ja mennä sisälle. Kävelin kuitenkin parkkipaikalle jossa mun uskollinen, sinisen liila Opel odotti. Pitäis vaihtaa talvirenkaat kohta. Nousin auton kyytiin ja käynnistin moottorin joka hurahti käyntiin kauniisti. Vaihdoin vaihteen ykköseltä vapaalle ja vedin käsijarrun päälle. Sais kilometrejä nähny vanhus lämmetä hetken. Sillä välin kaivoin repusta tupakka askin, ja rupesin yhtä savuketta polttaa. Katseella seurasin kun ohuet savukiehkurat kohoaa ilmaan ja vähitellen haihtuu hyiseen syysilmaan. Ei talvessa mitään vikaa, mut onko sen pakko olla niin saatanan kylmä? Röökin loppuun poltettuani hyppäsin ratin taakse ja lähdin ajamaan kohti Hallavaa.

    Juttu meni niin, että mä oon seurannu ton mestan menoo ja meininkii sivusta jo useemman vuoden. Hassuu ajatella, että nyt ekaa kertaa oon menossa sinne ihan hoitajana. Luulin että noi hoitoheppa jutut jäi pois jo vuosii sitte, kuitenkin useempi vuokrahevonen takana ja kokemusta sen verran ettei se pelkkä hevosen silittely ihan riitä. Tietty, mä tykkään enemmän maasta käsittelystä ja molemminpuolisesta luottamuksesta hevosen kanssa, mutta kyllä mä selkään kanssa haluan ja oikeesti ratsastaa. Siitä huolimatta mä yks päivä, tai oikeemmin yö kun mun insomnia piti hereillä, selasin Hallavan sivuja ja huomasin ilmotuksen että hoitajia haetaan taas. Mahtoko johtua unenpuutteesta huuruisista aivoista vai lapsenomasesta innokkuudesta, mähän tartuin tilaisuuteen ja heti aamulla, siis varmaan auringonnousun aikaan, tartuin puhelimeen ja soitin paikan omistajalle. Aleksin kanssa sovittiin päivämäärä ja aika milloin tulisin paikanpäälle kattomaan mahdollista hoitoehdoksta. Se pyys mua kertoon millanen sälli mä oon, enkä oo koskaan ollu siinä hyvä. Muistutti liikaa työhaastatteluu, josta en kuitenkaan sais paikkaa. Sen perusteella se koittaa valkata mulle hyvän hepan joka sopis mun kokemukseen ja omaan luonteeseen. Saas nähä kuinka käy.

    Radiosta soi Hollywood Undeadin Riot ja käänsin volaa kovemmalle motarin auetessa eteen. Mittari kohos lähemmäs sataa kymmentä ja vaihde vitosella, sormet rummuttaen rattia musiikin tahtiin. Kieltämättä mua jännittää, oon pari vuotta ollu tauolla hevostelusta opiskelujen takia. Mahtaakohan sitä enää osata mitään. Kovasti mä yritin Aleksia vakuuttaa, et vaikka onkin ollu taukoo en mä ihan urpo oo, kuitenki noin kymmene vuotta kauraturpia kattellu. Navigaattorin monotoninen ääni herätti mut ajatuksistani, ja laitoin vilkun päälle. Himmasin vauhtia ja lähdin seuraavasta liittymästä oikeelle. Kymmenise minuuttia ja pitäis olla perillä.

    En mä ajanut ohi kun kerran, eli myöhässä oon vaan ihan pari minuuttia. Auton sain tallin omaan parkkiin, ja nousin kyydistä pois. Katseeni nousi vanhoolliseen rakennukseen jonka tiesin heti olevan talli. Vatsaa kouraisi. Entä jos kaikki menee päin honkia? Rohkaisin mieleni, myöhästä perääntyä nyt. Jätin reppuni autoon ja lukitsin auton ovet. Lähdin astelemaan tallia kohti ja tungin käteni takkini taskuihin. Ilmassa kävi vieno tuuli joka kuiskaili tulevan talven pakkasista. Ensiaskel tallin sisälle toi mukanaan aallon muistoja, mun oli ihan pakko pysähtyy vetään syvään henkeä ja fiilistellä. Hevosen ja heinän tuoksu on kyllä sellanen johon ei ikinä tuu kyllästyyn. Jatkoin pian kuitenkin matkaa, etten jäisi sen pitemmäksi aikaa ovensuuhun tien tukkeeksi. Katseeni kiersi pitsin karsinoita ja tallin seiniä. Jokaisessa ovessa oli nimikyltti, mutten jäänyt lukemaan niitä sen tarkemmin. Pitäis löytää joku jolta kysyä mitä tehdä, eli Aleksi varmaan.
    ”Terve.”
    Yllättävä ääni sai mut hätkähtämään ja kääntymään ympäri. Toisella tallikäytävällä seisoi varmaan keski-ikää lähentelevä mies joka katsoi mua. ”Ootkos sinä Jesse?” ”Joo, mä. Moi.” Vastasin vähän jäljessä, ja kiirehdin kävelemään hänen luokse kättelemään. Hyvät käytöstavat ja noin, aina kun vastaan tulee mua vanhempi niin palaan johkin sinne lapsen tasolle. En oikein tiiä miten olla luonnollisesti ja koitan vaan olla asiallinen. ”Ohto, tallimestari. Aleksi anto mulle ohjeet perehdyttää sinut, se on vapaalla tänään.” Kieltämättä se yllätti, sillä oletin pääseväni ihan omistajan juttusille. Se oli sentään ollu tarpeeks ajattelevainen että järkkäs jonkun toisen ajaan mut sisään, eli ihan jees. Ehtis sen myöhemminkin näkeen. ”Okei. Kiva. Eli vissiin se löysi mulle jonkun hepan jota vois alkaa hoitaa?” Kysyin uteliaana, koittaen pitää katsekontaktin Ohton kanssa. Välillä se poikkesi tallin seinissä, ovella, tai oikeestaan missä vaan muualla kun miehen silmissä. Hitto kuinka vaikeeta.” Joo, ootappas.” Ohto kaivoi taskustaan taitetun paperin ja avasi sen. ”Jaa, jaa..” Hän mutisi lukiessaan sitä läpi. ”Joo, tää sinun tapaus on aikamoinen. Sulla on sitten vissiin kokemusta hevosista jo ennestään?” Pieni hermostunut hymy kävi huulillani ja nyökkäsin, vaihtaen painoa toiselle jalalle. ”Joo, onha näitä tullu nähtyy. Ei pitäis olla ongelmaa vaikeemmanka kaa.” Lupasin, ja hän tuntui olevan tyytyväinen vastaukseeni.

    Ohto näytti mulle tallin päästä päähän ja kerto nippelitietoo miten hommat toimii. Sain kuulla että perjantaisin hevosilla on vapaa, eli just tänään. Hyvä, ei paljon ihmisii siis. Kunhan talli oli käyty läpi Ohto sano että tulis näyttään mun hoitohevosen tarhan ja että voisin ottaa sen sisälle. Se otti jonkun karsinan edestä riimunnarun ja lähti johdattaan mua tarhoille. Mitähän se meinas että aikamoinen? Vissiin sitten astetta vaikeempi eikä mikään pystyyn kuollu ratsastuskoulun tuntiponi. Vaikka en mä aattele että täällä ykskää hevosista olis sellanen, ainakin netissä olevat arvostelut on tosi hyvii. Me oltiin ihan hiljaa se lyhyt kävelymatka ennenkun Ohto osotti yhtä hevosta. ”Tuossa se on.” Katseeni lipui tarhoja pitkin kauniiseen punarautiaaseen lämminveriseen. Viimeaikaisen sateen jälkeen maa oli pehmennyt mudaksi paikoittain, ja suurin osa lehdistä oli tippunut puista maahan. Rujosta maastosta huolimatta se oli katseita kääntävä pitkine jalkoineen ja punaisena hehkuvan peitteensä vuoksi. ”Okei. Näyttää kivalle.” En keksinyt mitään parempaa sanottavaa siihen tilanteeseen, ja se tuntui huvittavan Ohtoa. ”Jaa, no. Kivaksi en kehuisi.” Hän virkkoi ja ojensi riimunnarun. ”Käy vaan hakemassa se, näytän sitten mikä sen karsina on.” Ohto ohjeisti ja nyökäten siirryin tarhan puolelle. Vihelsin pari kertaa, mutta kumpikaan tarhassa oleva hevonen ei reagoinut kuin korvaansa kääntämällä. Jaa, no olishan se ollut liikaa pyydetty. ”Noniin, tuuhan nyt. Pääset sisälle.” Puhelin punarautiaalle rauhallisesti lähestyessäni sitä. ”Mikä sen nimi on?” Kysyin Ohtolta päästessäni metrin päähän tammasta. Seisahduin vähitellen ja ojensin toista kättäni maiskuttaen pari kertaa, josko se saisi tamman kiinnostumaan. ”Valera. Se on tosissaan aika ilkiö, eli varohan näppejäs.” Juuri kuin käskettynä Valera kohotti päänsä maasta ja luimistaen napsautti hampaitaan sormieni lähellä. Otin askeleen lähemmäs tammaa ja heilautin riimunnarua sen pään läheltä kieltävästi äännähtäen. Valera kohotti päätään luimistaen, ja hetkessä tamma oli kääntynyt ympäri ja laiskoin raviaskelin kulki tarhan toiseen päähän. Voisin vaikka vannoa että se virnuili mennessään. ”Että sellasta.” Hymähdin toista kulmaani kohottaen. ”Tekee vissiin noin kaikille?” Utelin Ohtolta lähtiessäni uudelleen tammaa kohti määrätietoisin askelin. ”Juu, tuo Valera on vähän tuommoinen.” Mies totesi tarhan reunalta kädet rennosti puuhkassa.

    Seuraavalla yrittämällä Valera antoi itsensä kiinni, joskaan ei ihan ilmaiseksi. Lähestyin sitä vähitellen ja maanitellen pehmeillä puheilla, ja sillä hetkellä kun Valera näytti valmiilta lähtemään karkuun seisahduin. Kyykistyin ja odotin ettei sitä kiinnostanut läsnäoloni, ja sen jälkeen sain lukon onnistuneesti kiinni sen riimuun. Luimistelulta ja hampaiden napsauttelulta en tietty säästynyt, mutta pari terävää nyppäisyä riimunnaruun riitti näyttämään etten katselisi moista käytöstä. ”Hyvä, hyvä. Tuuhan niin näytän missä sen karsina on, ja sitten saat tehdä tuttavuutta itseksesi.” Ohto avasi tarhan portin ja talutin Valeran ulos. Tammaa ei tilanne sen ihmeemmin enää kiinnostanut, mutta saatoin jo veikata ettei se jäis siihen. Ohto kulki edellemme ja näytti tien oikeaan karsinaan. Kävelin sisään ensin ja käänsin tamman ympäri ennenkuin irrotin riimunnarun. ”Juu, noniin. Oohan tosiaan valppaana sen kanssa. Jos tulee jotain kysyttävää niin kysy vaan, joko minulta tai joltain muulta tallilaiselta.” Ohto nyökäytti päätään ja jatkoi matkaa karsinan ohi, palaten takaisin omiin töihinsä. ”Joo-o.” Äännähdin miehen mentyä ja vilkaisin olkani ylitse Valeraan joka oli ruvennut hamuamaan karsinan pohjamateriaalia huulin. Ensivaikutelma ei ollut paha, pikemminkin huvittava. Perus tamma vaan. Suljin karsinan oven ja lähdin hakemaan Valeran harjoja. Matkalla satulahuoneeseen josta myös harjat löytyisi huomasin jonkun kävelevän talliin sisälle. ”Ai, moi!” Nuori nainen huikkasi hymyillen. Hänellä oli tumman ruskeat hiukset ja siniset silmät, ja voisin vaikka lyödä vetoo että hän oli vähän mua lyhyempi. Kerrankin. ”Moi.” Vastasin lyhyesti ja olin jo jatkamassa matkaa, mutta hän tuntui haluavan tehdä tuttavuutta. En voi syyttää, uus naama on varmaan aina kiva oppii tunteen ees nimeen saakka. ”En olekaan sua ennen nähnyt! Mä oon Seela, Mellin hoitaja.” Hän esitteli itsensä hymyillen. ”Jesse. Mä tota.. Aloin just hoitaan Valeraa.” Kohotin toisen käteni niskalleni haroen lyhyeksi leikattua siiltä. ”Ai! Ne onkin tarhakaverit, Melli ja Valera siis. Onnee hei sen kanssa!” Seela virnisti pirteän oloisena ja jatkoi matkaansa Mellin karsinaa kohti. ”Joo joo.” Mutisin hänen jo mentyään. Eli varmaan pitäis varautua johonkin pahempaan, jos eka vastaan tullut tallilainenkin toivottaa tsemppii? Mikäs siinä, pikku haaste on ihan kivaa. Kävin hakemassa Valeran harjat ja lähdin takaisin sen karsinalle.

    Äkkiä kävi selväks miks mua oltiin jo toistamiseen tsempattu. Heti eka harjan veto oli tammalle merkki sotarintamasta, ja se kävi niin äkäseen käsivarteen kiinni ettei oo tosikaan. Ei se näykänny kun äkkiä, mutta enhän mä kerenny ees silmiä räpäyttää kun se oli jo mielipiteensä ilmassu. ”Hei! Perkele..” Ärähdin ja napautin kämmenellä tammaa kaulalle, joka vastaukseksi heilautti päätään luimistellen. ”Mä en haluu sua kii laittaa, et koitaha ny olla.” Puremakohtaa kivisti, mut on sitä pahemmastaki selvitty. Toinen käsi riimulla pitämässä tamman päätä jatkoin sen harjaamista tarmokkaasti, sen vihaisista hännän huiskauksista ja steppaavista jaloista huolimatta. Riimusta kiinni pitäen siirryin sen kaulan ali toiselle puolelle, ja toisesta lavasta työntäen pyysin sitä siirtymään sivuun. ”Älä saatana yritä. Mee nyt vaa.” Totesin Valeran painaessa vastaan ja hellitin hetkeksi jonka jälkeen tuuppasin sitä uudelleen. Laiskasti ristiin astuen Valera suostui antamaan tilaa. Jatkoin sen riimussa kiinni pysymistä ja harjaamista aina takaosaan asti, jolloin riimusta oli pakko päästää irti. Pari kertaa sain häntäjouhet kasvoille mutta muuten tamma suostui seisomaan paikallaan. ”Nonii, hyvinhä tää sujuu.” Taputin tamman ryntäitä joka puhalsi ilmaa sieraimistaan tylsistyneen oloisena. Kumarruin ottamaan harjakopasta kaviokoukkua, ja huomasin sivusilmällä Valeran siirtyvän lähemmäs. Monen muun hevosen olisinkin antanu tulla lähelle nuuhkimaan vapaasti, mut olin jo tähän mennessä oppinu ettei se oo kannattavaa tän kaverin kanssa. ”Ähä, ei. Mees pois.” Huitaisin ilmaa kädelläni sitä kohti joka sai Valeran seisahtamaan. Otin kaviokoukun ja punnitsin hetkenaikaa laittaisinko tamman jo kiinni. Mitä todennäköisimmin mulla olis ahterissa hammasrivin jälki jos en. No katotaan. Päätin siirtyä ensin takajalan puolelle, liu’utin käteni sitä pitkin ja nojasin vähitellen tamman jalkaa vasten. ”Nosta.” Totesin ja niin se jalka vaan nousikin, ei tosin tullut kuuloonkaan että tamma sitä olis ite ilmassa pitäny. Sain kavion kuitenkin putsattua, ja siirryin etujalan vierelle. ”Otetaas tääki.” Toistin samat kuin äsken, tarkkaillen tammaa kokoajan. Samalla hetkellä kun se oli kääntämässä päätään suoristin selkäni ja heristin kättäni sen pään lähellä. ”Ei.” Komensin ja kokeilin kaviota uudelleen. Pari kertaa se vaati, ja sekin kavio oli puhdas. Toiselle puolelle ja sama homma uusiks. Etujalan kohdalla luulin jo selvinneeni alkaessani putsaamaan sitä, mutta yllättynyt äännähdys karkasi suustani tuntiessani miten tamman hampaat nappasi housujeni rajalta ihoon saakka. Että osaskin tähdätä paksun takin ohi!

    Käytyäni tamman läpi kahdella eri harjalla siirryin karsinasta ulos alaselkääni hieraisten. Otin harjakorin mukaani ja vein sen takaisin paikalleen. Ohto sano että perjantai olis vapaa, ja mä voisin mennä Valeraa liikuttaan jos haluaisin. Mahtokohan se olla yhtä omanlaatunen ratsastaessa? Tutkiessani missä Valeran varusteet oli toinen tallilainen astui satulahuoneeseen sisälle. Ei taas. ”Moikka!” Tyttö huikkasi ilahtuneen oloisena. En jaksanut vaivautua tervehtimään kunnolla, vaan äännähdin epämääräisesti tervehdykseni takaisin. Se ei häntä tuntunut haittaavan. ”Sä oot kai yks niistä uusista hoitajista. Mä oon Fiia, hoidan Savua.” Se herätti mielenkiintoni. ”Ai se vuonis?” Käännyin katsomaan tyttöä. Hänellä oli puolipitkät hiukset ja pisamaiset kasvot. ”Joo! Se on tosi ihana. Ketä sä hoidat?” Vuonohevoset olivat kieltämättä yhtiä suosikkejani, ja salaa olin vähän toivonut että Savusta tulisi hoidokkini. ”Valeraa. Ja joo tiiän, tsemppii sen kans ja silleen.” Hymähdin ja siirryin ottamaan tamman suitset. ”Joo, niinpä kai.” Fiian hymy tuntui hyytyvän vähän. ”Mä meen, nähdään!” Niine sanoineen tyttö nappasi Savun harjat ja lähti. Eikai voi syyttää, en oo mitään ihanteellista seuraa. Lähdin vähitellen takaisin Valeran karsinalle, hidastellen satulahuoneessa tarkoituksella etten törmäisi heti uudelleen kehenkään. Sinällään vähän huono paikka ratsastuskoulu sellaselle kun mä joka ei tykkää muista ihmisistä. Palasin takaisin tamman luo, ja ennenkuin siirryin karsinaan seisahduin lukemaan sen karsinassa olevan nimikyltin. ’Priton Valera, 23.6.’ Hymähdin hiljaa itsekseni. Vai on se niin nuori. Ei ihme että temperamenttia löytyy.

    ”Mitäs sanosit jos mentäis vähän käveleen?” Selkään en vielä nousis, ei mulla oo ees kunnon ratsastuskamoja mukana. Kävisin kääntyyn kentällä kattomassa onko se yhtä neitimäinen taluttaessa. Valera ei selkeesti ollu samaa mieltä, vaan se rupes kääntyyn karsinassaan takaosa mua kohti. ”Joo älä luulekaan, annas olla.” Siirryin tamman kyljen vierelle karsinaan ja kuljin sen mukana, ja nopeasti se luovuttikin sen suhteen. Lavasta ja kaulasta kämmenin painaen rohkaisin sitä liikkumaan oikein päin, jonka jälkeen nostin suitsien ohjat sen kaulalle. Mitenhän noi suojat.. En ainakaa nähny mitään ohjeita että se tarvis, varsinkin kun me ei olla aikeissa tehdä mitään erikoisempaa. Vedin tamman riimun pois ja laskin sen karsinan kalterien väliin, ja tarjosin kuolaimia Valeran suun eteen. Sen korvat meni luimuun sekunnissa, mutta suu pysy nyt visusti kiinni. ”Joo ei kannattaskaan, tiiä vaikka saisit kuolaimet suuhu.” Mutisin ja tungin peukaloni tamman suupielestä, joka sai sen vaivanloisesti avaamaan suutaan. Sain kuolaimet laitettua ja siirsin niskapannan sen korvien taakse. ”Hyvä.” Kehuin pehmeällä äänellä ja rapsutin hetken Valeran kaulaa kunhan suitsien remmit oli kunnolla laitettu ja kiinni. Kierittelin ohjat vielä solmuun tamman kaulalle, ja maiskauttaen talutin sen karsinan ovensuuhun. Siirsin riimunnarun mun puoleisesta kuolainrenkaasta sisälle ja kiinnitin sen ulompaiseen renkaaseen, niin ettei vaan toiseen tulis vetoo vaan se jakautuis tasasesti. ”Oothan sä hieno.” Taputin Valeran paljasta selkää, mutta se ei siitä ihmeempiä tuumannu. Avasin karsinan oven kokonaan, ja lähdin taluttaan tammaa kenttää kohti. Pihalle päästyäni huomasin jo ovensuusta useamman ratsukon tallin pihassa. Muita hoitajia todennäkösesti. Näyttäis olevan menossa maastoon. Talutin Valeran niiden ohi hyvän välimatkan päästä, enkä viittiny virkkoo mitään. Enhän mä niitä tunne. Enkä tiiä opinko tunteen. Matka kentälle meni ilman ongelmia, eikä Valeraa hirveesti kiinnostanu tää koko kävelyjuttu. Vähän se katteli kaverien perään jotka lähti maastoon. ”Mennää meki viel joku kerta, jos nyt ei iha viel kuitenkaa.” Lupasin sille vaikken tiiä kuinka innokas maastoilija se ees on.

    Päädyin kävelyttään Valeraa reilu neljäkymmentä minuuttia. Mentiin voltteja ja ympyöritä, pysähdyksiä ja peruutuksia, ja kokeilin mä sitä saada käynnissä väistäänkin molempiin suuntiin. Kyllä se tais pari kertaa ristiin astuakin, mut enemmän se sähläämiseks meni. Pari ravinostookin saatiin tehtyä. Ihan jees, ei se koittanu kun muutaman kerran mua purra. Eikä ees niin tosissaan kun karsinassa, kai sitä kiukutti kun sähläsin ite siinä vieressä ja häiritsin hänen ylhäistä ylhäisyyttään. Mut kaikesta huolimatta ehdin huomaan et sen ilme oli ihan erilainen kun karsinassa. Korvat nous useemmin höröön, jalat kulki reippaasti eteenpäin ja silmistä näki ettei se ihan kokoaikaa mua inhonnu. Me käveltiin vielä hyvä tovi, enemmän mun takii kun Valeran. Oon ihan paskakunnossa. ”Hyvä sä.” Lyhyt hymy kävi huulillani kun silitin Valeraa ryntäistä ja annoin tamman laskea päänsä. Se pärskähti hiljaa, ja lähdin viemään sitä tallia kohti.

    Tallissa otin riimunnarun ja suitset pois, ja lähdin huuhteleen kuolaimia satulahuoneeseen. Laitoin ne pakettiin pesun jälkeen ja takaisin Valeran omalle paikalle. Vielä harjaus ja sit kai pitäis ottaa selville mitä sen jälkee. Menin takas harjakorin kanssa ja ihan suosilla vaan laitoin Valeralle riimun takasin. Sidoin sen kiinni karsinan kalteriin vetosolmulla, ei meinaan huvittais saada lisää puremii sille päivälle. Rupesin tahdikkaasti harjaamaan tammaa, ja tovin kuluttua se oli puhdas kavioita myöten. Irrotin riimunnarun ja siirryin ulos karsinasta. Suljin oven perässäni ja lähdin kävelemään käytävää pitkin, etsien Ohtoa katseellani. Aikani sain etsiä kunnes löysin miehen tallin ulkopuolelta kottikärryt käsissä. ”Hei, tota. Vienks mä Valeran takas tarhaan?” Kysyin mietteliäänä, miehen kasvoja katsellen. ”Tjaah.” Hän kurkkasi ranteessaan olevaa kelloa. ”Ei tarvii enää, minä voin sitten viedä jos tarvii.” Ohto lupasi. Olin jo kääntymässä ympäri ja jatkamassa matkaa, mutta Ohto kerkesi esittämään vastakysymyksen. ”No mites meni?” ”Ai. Tota, ihan jees. Ei se oo paha, ämmä vaan. Kävin kentällä taluttaan sitä.” Mainitsin ja odotin jos Ohtolla olisi jotain sanottavaa lisää, mutta mies palasi töidensä pariin päätään nyökäten. Kävelin vielä takaisin talliin ja pyörähdin Valeran karsinan edessä. ”Nähää taas.” Huikkasin sille, ja tarkistin että mulla on kaikki tavarat mukana. Juuri kun palasin takaisin ulos kuulin ääniä maastopolun suunnalta, joten pikaisin askelin harpoin autoni viereen ja avasin sen ovet. Yhden tupakan poltin vielä ennenkuin siirryin ratin taakse ja käynnistin auton. Ei hullumpi eka kerta, en mä paljoo enempää oottanutkaan.

    ”Kuinka meni?” Kuulin Miikan äänen kun avasin oven ja kävelin sisälle. ”Iha jees. Mul on ahteris puremajälki mut ei sen ihmeempii.” Naurahdin ja kuljin mustahiuksisen, pari vuotta vanhemman miehen luokse. ”Siis puriko se sua?” Se kysy silmät pyöreinä. ”Joo kato joskus ne tekee nii.” Virnistin ja pörrötin toisella kädelläni hänen hiuksia. ”Tee ny oikeesti tolle emoletille jotai. Oot liia vanha siihe.” Miikan katse porautui selkääni sen jälkeen koko matkan kun kuljin keittiöön. ”Ja sie oot liia vanha heppatytöks.” Puhahdin ääneen hänen vastakommentilleen ja otin salaattikulhon jääkaapista. ”Sä ite tiiät et toi oli sairaa huono. Sitäpaitti hevoset-..” ”Joo, mie tiiän. Hevoset ei oo lapsille. Ota miut mukaan joskus?” Nostelin kauhalla salaattia lautaselle ja äännähdin myöntävästi. ”No katotaa.”

    //tää oli kirjotettu ennenkun Ohtosta oli mitään esittelyä, siksipä hahmo ei ihan vastaa tässä sitä mitä oikeasti on! pahoittelut:)

    • #2321

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Ihan sairaan kiva tarina, oon jo ihan ihastunu Jesseen! Kirjotat tosi sujuvasti ja se pysy koko ajan mielenkiintosena. En malta oottaa miten teidän matka Hallavassa jatkuu. Saat 2 hoitopistettä ja 2 sosiaalisuuspistettä

    • #2330

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 47
      • Koulutuksen tarpeessa

      joo, komppaan aleksia, tosi sujuvaa tekstiä ja vei heti mukanaa. kiva kans ku otit paljon muita hahmoja mukaan, jesse vaikuttaa tosi kiinnostavalta hahmolta ja jään ottamaa innolla lisää (:

      Go for it now; the future is promised to no one. -Wayne Dyer

  • #2366

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    Kello näytti kahta aamuyöllä. Ulkona oli pimeetä, katulamput valasi maisemaa ja tien päällä kimmelsi ohut kerros kuuraa vähitellen saapuneiden yöpakkasten vuoksi. En saa unta. Kaikki vituttaa. Väsyttää. Miika nukkuu makuuhuoneessa, sillä on huomenna koulua. Tai tänään kai, ei vaan tunnu et päivä olis vaihtunu kun en oo nukkunu silmäystäkään. Vatsaa kivistää ja rinta tuntuu ahtaalta. Normaalisti hakisin jääkaapista kaljan ja menisin pelaan, mut nyt ei huvita. Istun vaan olohuoneen sohvalla ja tuijotan pihalle niin pitkään et silmiä alkaa polttaa kun en muista räpytellä.

    Siitä on nyt pari päivää kun kävin Hallavassa ekaa kertaa. Naputtelin sormin auton rattia ajatuksissani musiikin tahtiin. Unta mulla oli takana ehkä kaksi tuntia, maksimissaan, mutta ei se eka kerta ollut kun niin kävi. Rekisteröin edessä syttyvät jarruvalot hitusen liian myöhään, ja sain tosissani polkee jarrua etten olis ajanu edessä olevan Hondan perään. Auto luisui jo liukkaaksi muuttuneella tiellä pienen matkaa, ja uskalsin huokaista helpotuksesta vasta kun olin ollut täysin pysähdyksissä pari sekunttia. Huomasin Hondan kuskin vilkaisevan takapeilistä muhun. Laskin takaraivoni penkin päänojaan ja huokaisin syvään, sulkien silmäni hetkiseksi. Väsyttää. Kun valot vaihtu vihreeks jätin asiallisen välimatkan edessä olevaan ja ajelin rauhallisemmin loppumatkan. Onneks Honda käänty seuraavasta risteyksestä pois mun tulilinjalta.

    Hallavan pihassa oli pari autoo kun kaarsin parkkipaikalle. Sammutin moottorin ja nostin käsijarrun päälle, jonka jälkeen nousin polttaan yhden tupakan auton ulkopuolelle. Ilmassa kävi kylmä viima joka sai kylmät väreet juokseen mun selkää pitkin. Röökin pois tumpattuani nappasin urheilukassin olalleni ja lukitsin auton ovet. Nyt mulla oli kaikki ratsastuskamppeetkin mukana, niin saisin laitettuu ne mun lokeroon jonka Ohto oli viimekerralla näyttäny. Kunhan pääsin talliin sisälle seisahduin ilmoitustaulun eteen jota Ohto kehotti kattoon aina kun tuun tallille, eikä se olis huono sitä seurailla pitkin päivääkään. Aamupäivällä oli näköjään ollu tunnit, ja Valera oli jo käyny työnsä tekemässä. Eli ei selkään tänäänkään. Eipä se mitään, sellastahan se hoitohepan kanssa on. Katseeni kiinnittyi seuraavaksi magneetilla kiinnitettyyn paperiin jossa luki ’Maastotunti 29.10.’ Siihen alle oli porukka kirjoittanu nimensä ja hevoset kenellä ne haluais mennä. Tottakai ajatus kiehto muakin, maastoilu on hirmu kivaa ja siitä on ikuisuus kun oon viimeks päässy metsään hevosen kanssa. Vilkaisin paperin vieressä roikkuvaan kynään. Se olis jo huomenna. En tiiä onks musta siihe. Lukaisin listan läpi, ja mun huomio kiinnitty Lilyyn joka oli toivonu Valeraa. Se on kai se sen toinen hoitaja. Minkähänlainen tyyppi se on? Jätin paperin sikseen, sillä ei musta olis lähteen vieraassa porukassa mihinkään. Nää on kuitenkin kaikki jo kavereita keskenään.

    Tyhjensin mun urheilukassin sisällön mun lokeroon. Olin itseasias just hetki sitten käyny ostaan uudet ratsastuskengät ja kypärän, mulla oli aika hyvä fiilis siitä. Mun edellinen kypärä rutisi kun sitä paino, muutaman kerran liian monta kertaa tullu sen kanssa alas meinaan, niin oli jo aikakin ostaa uus. Lokeroon meni myös raippa, ratsastushanskat, pieni pussi herkkuja Valeralle, chapsit, avaamaton tupakka aski ja muovinen pullo energiajuomaa. Ei sillä että ne oikeesti auttais, mun väsymykseen ei pure kahvi tai muutkaan tollaset. Kahvista en kyllä ees tykkääkkään. Mietin hetken lokeroni edessä mitä tekisin. Jos Valera on kerran ollu jo tunnilla se on todennäkösesti takasin tarhassa, ja ansaitsis olla pihalla niin pitkään kun mahollista. Jaah.. Niskaani hieraisten vilkaisin ympärilleni. Voisin siivota sen karsinan sitten. Sen päätettyäni suljin lokeroni ja kuljin tallin puolelle, mutta mua vastassa oli kottikärryt yhden karsinan vieressä ja talikko viuhu siihen tahtiin ettei siivottavaa muille jäiskään. No, jotain tekemistä mun tarvii keksii kun kerran sinne raahauduin.

    Päätin jatkaa siivouslinjalla, ja kävin hakemassa pesupaikalta ämpärin ja kuluneen sienen joka oli tarkotettu nimenomaan karsinoita varten. Kävelin Valeran karsinalle ja rupesin putsaamaan sen ruokakippoa märällä sienellä. Se hoitu juomakipon kanssa ihan hetkessä, niin aloin pesemään karsinan kaltereitakin. Siihen meni vähän pitempi aika, mutta eihän mulla muuta ollukaan kun aikaa. Karsinan puunattuani ajatuksen kanssa mulla alko oleen ideat taas vähissä. Uudessa paikassa oli hirmu vaikeeta keksiä mitä on ok tehdä ja mitä ei. Aina voisin kysyy, kun tiesin et ainakin Ohto on sielä. Just kun vippasin sienen takaisin ämpäriin jonka vesi oli muuttunu harmaanruskeaksi kuulin jonkun kävelevän karsinan ohi ja sit pysähtyvän äkäseen. ”Katos, moi!” Nostin nopeesti mun katseen, se kuulosti tosi paljon Aleksilta. Olinhan mä miehen kanssa puhunu puhelimessa. ”Moro.” Vastasin kun kohtasin hymyilevän miehen katseen. ”Sun on pakko olla Jesse. Kiva että pääsen näkeen sut itsekin nyt. Niin, mähän oon tosiaan Aleksi.” En oikein tienny meniskö kätteleen vai ei. Totesin et en, kun just olin pessy karsinaa. ”Joo. Niin mä vähä arvelinki.” Koitin kuulostaa rennolta, mut oon aika varma et kuulostin kaikkee muuta paitsi siltä. Hermostutti. Näin kun Aleksin katse kiersi mussa lyhyesti, niinkun kai kenen vaan joka näkee uuden ihmisen. Yhtäkkiä mun lyhyys, asia jonka kanssa en ikinä tuu oleen sinut, ja tummat varjot mun silmien alla alko ahdistaan. Jos se aatteleekin et oon joku narkkari alkkis kun näytän siltä? Haisen varmaan ihan röökiltäkin. Jos se haluu vaan oikeesti yhteiskunnan odotuksii vastaavii ihmisii sen tallille, eikä tälläsii lähestulkoon-pummeja. ”Ootko vielä päässyt tutustuun Valeraan yhtään?” Mun ajatukset katkas Aleksin ääni ja tajusin et olin tuijottanu miestä varmaan sen näkösenä kun oottaisin tuomioistuimelta vikaa lausetta. ”Ai, joo. Tai siis oon mä vähän joo, sillon viimekerralla Ohto näytti mulle paikkoja ja kävin taluttaan Valeraa kentällä.” Nyökkäsin ja nostin ämpärin vähitellen käsiini. ”Hyvä juttu. Varmaan huomasitkin jo että sen kanssa tarttee olla aika jämerä, että jos sen kanssa tulee jotain ongelmia mitkä tuntuu ylitsepääsemättömiltä kerro vaan mulle.” Aleksin ääni oli lämmin, ja miehestä huoku sellanen fiilis kun se olis oikeesti välittäny. Se sai mut tunteen oloni tosi kiusalliseks, mut samalla tosi helpottuneeks. Kuin outo yhdistelmä. ”Emmä usko et nii käy, mut sanon kyl sit. Tota.. Kiitti ku sain tulla tänne. Tai kun mulla on tosiaa ollu hevosista taukoo niin kuumotin et kelpaanks tänne.” Halusin sanoo sen, koska se oli oikeesti mulle tosi tärkee asia. Aleksi katto mua ja sen hymy leveni hetkeks. ”Tottakai! Täällä käy kaiken tasosta porukkaa, jotkut vasta alottaa ja jotkut on lähestulkoon asunu tallissa koko ikänsä. Eli ei se haittaa vaikka oliskin ollut taukoo.” Siirryin karsinasta käytävän puolelle Aleksia vastapäätä. ”Hyvä.” Paremman vastauksen puutteessa se oli eka asia mitä siihen keksin vastata. Aleksi oli just sanomassa jotain mutta sen puhelin alko soimaan, jonka takia mies pahoitteli ja siirty muualle vastaamaan. Henkisesti huokaisin helpotuksesta ja lähdin viemään ämpäriä takaisin sen paikalle. Huuhtelin mun käyttämän sienen huolella ja laitoin senkin siihen mistä otin. Vaikka Aleksi olikin ollu hirveen kiva niin mä en vaan voi sille mitään et sosiaaliset tilanteet on ihan hirveitä. Katotaan sit kun oon pari kertaa päässy jutteleen samalle ihmiselle niin osaan ottaa rennommin.

    Siirryin takasin ulos ja kävelin tallin nurkalle. Vedin uuden tupakan esille ja sytytin sen kämmeneni suojassa sytkällä. Vedin syvään henkeä ja hitaasti puhalsin savut ulos. Pitäis oikeesti alkaa lopettaan totakin. Kaivoin mun kännykän esiin ja painoin näytön päälle. Ei viestejä. Ei yllätä. Aloin selailemaan instagramia, ja huvikseni päätin testata olisko Hallavalla omaa käyttäjää sielä. Ja olihan sillä, heti ekana ehdotuksissa. Hetken selailtuani sen kuvia painoin ’Seuraa’ nappulaa. ”Hei, meillä on tupakkapaikka tuolla.” Nostin katseeni kännykästä ja käänsin pääni nähdäkseni puhujan. Tallin ovella seiso mua selkeesti nuorempi kundi, mutta myös samalla pidempi. Epäreiluu. ”Ai?” Äännähdin kysyvästi kunhan laskin röökin mun huulilta. ”Joo, en mä pahalla meinannu siis. Mut ihan että tiiät!” Poika virnisti ja osoitti etusormellaan johonkin vähän kauemmas ovelta. Vilkasin sen suunnille mihin se osotteli ja tosiaan, siellä oli selkeesti tupakointii varten merkattu paikka. Hups. ”Aa. Sori.” Vilkasin mun savuketta joka oli jo melkeen lopussa ja heitin sen ajattelematta sen enempää maahan, ihan lihasmuistista, ja polkasin päälle jalalla. Samantien tajusin et olisin voinu viedä sen sille tarkotettuun roskikseen joka oli ihan vaan metrien päässä. En kuitenkaa kehdannu enää nostaa sitä. Ihan sama. ”Ei se mitään kun et tienny. Oot kai uus täällä?” Voi veljet, taas sellanen kiusallinen esittäytyminen. Montakohan kertaa mun pitää käydä siel ennenkun oon nähny kaikki ja voisin olla ihan itekseni koko päivän? Varmaan liikaa pyydetty. ”Joo, alotin tos pari päivää sit. Mä hoidan Valeraa.” Pojan ilme oli hetken miettivä mut se kirkastu nopeesti. ”Eli sä oot Jesse. Joo mä kuulinkin et Valera sai uuden hoitajan. Siistiä. Mä oon Kassu, mä käyn täällä tunneilla ja vuokraan Symppistä.” Se nimi ei tuonu mulle mitään hevosta mieleen niin sen on pakko olla yks niistä yksityisistä. ”Cool.” Mumahdin ja siirsin mun puhelimen taskuuni. ”Ootko sä lähdössä huomenna maastoon?” Kassu kysy ja laitto sen kädet sen takin taskuihin. ”Emmä. Meetkö sä?” En halunnu selittää sen enempää miksen mee, niin parempi kysyy sama takasin. ”En oo varma vielä kerkeenkö. Toivottavasti!” Kassu totes hymyillen. Se vaikutti ihan kivalta sälliltä. ”Okei.” Siirryin lähemmäs ovee ja Kassu tajus kanssa mennä sisälle, niin seurasin sitten sitä. ”Ootko sä kauankin harrastanu hevosia?” Kassu uteli kun se käveli mun kanssa käytävää pitkin lähemmäs satulahuonetta. ”Kymmene vuotta mut emmä mitenkää hyvä missään oo.” Vastasin ihan rehellisesti, enhän mä oo ikinä päässy ees hyppään yli 80cm estettä tai ollu kouluvalmennuksessa tai mitään. Mun osaaminen on enemmän hevosmiestaidoissa mut ne harvemmin perus ratsastuskoulu kävijöitä kiinnostaa. Aina vaan puhutaan koulutasoista ja paljonko on päässy hyppään ratana ja montako ruusuketta on voittanu. ”Älä nyt, kyllä mä uskon että sä jotain osaat.” Kassun ääni oli ystävällinen, mut tiesin et se sanoo noin vaan ollakseen kohtelias. Se kerto kanssa sen omasta historiasta hevosten kanssa lyhyesti, ja sit me lähdettiin eri reittejä kun mä menin satulahuoneeseen ja se tallitupaan. Okei, ei enää yhtään turhanpäivästä small talkkia. Mun introverttius ei pysy muute perässä.

    Otin Valeran suitset työn alle, ja tottunein käsin putsasin nahkaremmejä pitäen huolen et ne oli varmasti puhtaat joka paikasta. Kuolaimet olin laittanut likoomaan. Kunhan kaikki remmit oli puhdistettu pyyhin ne pieneen pyyhkeeseen joka roikku altaan vieressä, ja aloin kokoomaan sen suitsia uudelleen. Siitä oli hetki kun mä viimeks olin tehny sen, niin jouduin parissa kohtaa miettiin hetken et meniks se niinkun kuuluskin. Lopulta mä sain ne kasaan kuolaimet mukaanlukien, niputin ne ja laitoin takas niiden omalle paikalle. Seuraavaks oli satulan vuoro, jonka mä putsasin myös kokonaan. Haukos teki väkisin tuloaan, ja kohotin toisen käsivarteni suuni eteen siksi aikaa. Nyt kun ne varusteetkin oli putsattu, mä olin taas vähän hukassa mitä sä sitten voisin tehdä. Eihän tallilta ikinä tekeminen lopu, mutta se että oppii löytään sen kaiken tekemisen vie ainakin mulla aina aikaa. Oon ehkä turhan varovainen uusissa paikoissa, mutta en haluu tehdä mitään joka on sääntöjä vastaan. Tuskin ketään kuitenkaan haittais, jos meen siivoomaan tarhaa. Niinpä etsin kottikärryt ja talikon matkaani, ja lähdin kuljettamaan niitä tarhoja kohti. Valera ja Melli nököttivät tyytyväisenä tarhan toisessa päässä, Melli aidan vierestä hamuten vielä sinnikkäitä, joskin kylmettyneitä ruohonkorsia, ja Valera päikkäreitä vetämässä toinen takajalka levossa. Tammat heräsivät tulooni päätä kääntämällä ja korviaan höristellen, mutteivät nähneet vaivaa lähteä liikkeelle. Laskin kottarit käsistäni lähelle tarhan porttia ja rupesin keräilemään tarhassa olevia lantakasoja talikolla. Siinä menikin hyvä tovi kunnes kottarit olivat täynnä, ja lähdin niitä kuskaamaan kohti lantalaa.

    Se osaa aina yllättää miten nopeasti aika tallilla kuluu, vaikka aluksi tuntuikin että minuutit matelivat eteenpäin. Tarhan siivottuani tein vielä uudelleen kierroksen tallin ympäri, jotta varmasti opin tuntemaan kaikki paikat, ja otin oman aikani sen kanssa. Ilmoitustaulun ohitse kulkiessani vilkaisin siinä olevaa maastotunti lappua uudemman kerran, mutta sivuutin sen ihan yhtä nopeasti kuin aikaisemminkin. Ehtii sitä toistekin. Törmäsin matkalla myös ensimmäisen kerran tallikissaan, jota pysähdyin silittämään hetkeksi. En mä kissoista hirveemmin välitä, mutta on nekin ihan kivoja. Oikeestaan mä vähän pelkäänkin niitä, kun en osaa lukee niiden kehonkieltä hirveen hyvin. Kyllä mä tallituvassakin uskalsin poiketa, joka onneksi oli tyhjillään sillä hetkellä. Ohto tuli käytävällä vastaan just kun olin menossa hakeen Valeran harjoja putsausta varten. ”Moi. Lähetkö hakeen Valeraa sisälle?” Nuori mies huikkasi mulle päätään nyökäyttäen. ”Joo, voin mä.” Vastasin ja kävin hakemassa tamman riimunnarun sen karsinan edestä. Ihme juttu, mutta mun teki mieli jutella Ohtolle lisää. Se vaikutti jotenkin.. En tiiä, samaistuttavalta? Jotain siinä oli josta mä pidin, mutta en mä sen perään lähtenyt. Ennenkuin lähdin pihalle muistin käydä nappaamassa mun lokerosta herkkupussin ja tungin sen mun takin taskuun, ja jatkoin siitä matkaa tarhalle. Sielä mä siirryin tarhan puolelle ja vihelsin pari kertaa. ”Valera, tuuhan. Mennää sisälle.” Kutsuin tammaa ja laitoin toisen käden taskuun, rapistellen pussia. Se sai punarautiaan korvat kääntymään, ja ei aikaakaan kun se lähti tepastelemaan mua kohti. Niin lähti Mellikin, mutta äkkiä poni sai huomata ettei herkut olis sitä varten kun Valera korviaan luimistaen varoitti pysymään kaukana. ”Oot sä aikamoinen.” Hymähdin sille kun kävelin loppumatkan tammaa vastaan, ja sen hienosta suorituksesta tarjosin yhden namin sille. Valera hamusi huulillaan herkun mun kämmeneltä ja samalla puhalsi lämminä ilmaa sen sieraimista joka höyrysi viileässä ilmassa. Napsautin riimunnarun kiinni ja kävelin Valeran kanssa tarhan portille.

    ”Ootko sä ikinä hyvällä tuulella?” Kyseenalaistin tammaa kireällä äänellä sen näykkäistyä mua taas kylkeen kun siirryin harjaamaan sen vatsanalusta. Laskin mun toisen käden sen selän päälle ja huokaisin syvään. Otin hetken vaan katsellakseni sitä, miten sen korvat kääntyili tallin äänien mukaan ja mua kohti vuoronperään. Se selkeesti odotti, varmaan että kieltäisin sitä, tai että se sais näpäytyksen, mutta en mä sitä jaksanut ees kieltää. Eiköhän sitä oo jo kielletty tuhansia kertoja, ja olihan toi taas mun oma vika. Mitäs olin huolimaton hetken. Mua väsyttää. ”Ainaki se on sit meillä yhteistä. En mäkään taida olla.” Mutisin samalla kun jatkoin harjaamista, tällä kertaa pitäen tarkemmin silmällä tamman liikkeitä. Musta harjaaminen on mukavaa, tykkään viettää aikaa hevosen kanssa ja lähestyä sen kanssa sitä kautta, mutta nyt kieltämättä harjaussessio jatku vaan sen takia että mä aloin hyytymään. Olis pitäny varmaan vaan jäädä kotiin ja koittaa nukkua enemmän. Kaviot sain puhdistettua lähes ongelmitta, hampailta säästyin mutta ääneen jouduin hevosta torumaan. Harjauksen jälkeen mä rupesin vielä selvittelemään sen häntäjouhia sormin ja harjakopasta löytyneen kamman kanssa. En viitsinyt mennä Valeran taakse seisomaan, vaan seisoin sen toisen takajalan vieressä kasvot sitä kohti. Kun olin tarpeeksi tyytyväinen siihen, laskin kamman takaisin harjakoriin ja siirryin Valeran pään vierelle. ”Kyllä me vielä opitaan toisiamme sietään.” Pidin ääneni hiljaisena ja kohotin toisen käteni sen kaulalle, rapsutellen sitä edestakaisin sormin. ”Pakko sunkin on jostain tykätä.” Pieni hymynkare käväisi kasvoillani kun siirsin käteni Valeran kaulalta sen poskelle. On se vaan nätti.

    ”Kaikki ok?” Kuulin Aleksin äänen juuri kun suljin Valeran karsinan oven harjakori käsissäni. ”Joo, mä lopetin just Valeran harjaamisen. Se kun oli jo tunnilla tänään niin en mä sen enempää viitti tehä.” Mies katsoi mua hetken hiljaa, ja mulle tuli sellanen olo kun se ei olis kysyny onko mulla kaikki okei just Valeran kanssa. Kuvittelen vaan. ”Noniin, se on ihan hyvä noin. Jospa ens kerralla pääsisit sitten sen selkäänkin, se on meinaan kivempi selästä.” Aleksin kasvoilla oli jälleen hymy. Sen kuullessani munkin oli pakko hymyillä. ”Toivotaan. Ei se ihan hirvee noinkaan oo, eipähän ainakaan tuu tylsää.” Virnistin lyhyesti, ja Aleksi hymähti pehmeästi päätään nyökäyttäen kertaalleen. ”Ihan totta. Mun piti aikaisemmin kysyä että huomasitko ilmotustaululla listan maastotuntia varten? Aattelin, jos haluat mukaan. Pääsisit tutustuun porukkaan.” Musta oli hirveen kiva, että Aleksi kysy sitä. Tosi ajattelevaista, ja sen takia musta tuntu vähän pahalta kieltäytyä. ”Huomasin mä joo, mutta en mä taida tällä kertaa. Mä oon..” Vähän huono ihmisten kanssa. ”Varmaan töissä huomenna, niin en kerkee. Mutta jos ens kerralla sitten.” Aleksi tyytyi tähän vastaukseen, ja mies jatkoi matkaansa taas omiin hommiinsa. Tallin omistajana ei oo koskaan varmaan yhtään ylimäärästä aikaa. Käytin katseeni Valerassa mutta lähdin viemään harjoja takaisin niiden paikalle.

    Vaikka musta tuntu, etten oikein ollu saanu mitään aikaseks, mun oli pakko myöntää tappioni ja lähtee autoo kohti. Jos en nyt lähtis en pysyis hereillä ajomatkaa. Huomasin ohimennen, että maastotuntilistaan oli ilmestyny uus nimi. ”Nio – Fonzie”. Hauska nimi, en ookkaan koskaan ennen törmänny sellaseen. Tallista ulos kävellessäni muistin taas, että ne talvirenkaat pitäis vaihtaa. Jos vaikka huomenna.

    —-
    //Ihan varmuuden vuoks, sillon kun hevonen on käyny tunnilla sillä ei saa ratsastaa, mut saako sitä käydä taluttelemassa tai tehdä muuta maastakäsin? Ja tietty toi, että meneeks hevoset takas pihalle aamun/aamupäivän tuntien jälkeen, moneltako ne haetaan sisälle normisti? Koitin sivuilta kattella mutten löytäny mitään aikatauluja noihin liittyen.

    • #2367

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 24
      • Maitovarsa

      Tosi kiva tarina!

    • #2370

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 47
      • Koulutuksen tarpeessa

      täs vaihees on kai turvallista sanoa että oon tykästyny jesseen hahmona tosi paljo 😀 kuvailit aleksia jotenki tosi hauskasti ja fiilaan niin jessee ton pituusjutun kaa ku oon itekki irl lyhyt jätkä ja hoidan kassun pituudella omaa pituuskompleksiani

      Go for it now; the future is promised to no one. -Wayne Dyer

    • #2374

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Joo saa tehä maastakäsin juttuja ja ratsastaakin saa siis niin että kirjottaa itsensä sille ratsastustunnille (vaikka sen tilalle joka etusivun listassa lukee). Arkena tuntihevoset jää päiväheinillä sisään. Perjantaina ne on koko päivän ulkona jonnekin klo 19 asti ja viikonloppuna ne menee ulos tuntien ja päiväheinien jälkeen ja on siellä klo 19 asti. En oo vielä esittelyyn ehtiä tehä (niinku en oo pohjapiirrostakaan xd)

      Mut hei, taas kerran ihan sika kiva tarina. Myös mie tykkäsin hirveesti miten Aleksia kuvailit. Plussaa kaikista mahdollisista tallitöistä mitä ehdit tehdä! Saat 2hp ja 2sp

  • #2412

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kärsimätön
    29.10.2018

    Olin alkanut välttelemään tallilla käymistä hyvällä menestyksellä, sillä olin kuullut Valeran saaneen toisen hoitajan. Vaikka olinkin järkevä aikuinen ihminen, joka tuli toimeen kaikkien kanssa, eikä pienistä piitannut, minun oli vaikea jakaa asioita muiden kanssa. En minä tietenkään ollut koskaan Valeraa omistanut, mutta olin ollut sen ainoa hoitaja ennen tätä. Minua hävetti myöntää itselleni, että olin mustasukkainen. Toisaalta, miksi en olisi ollut? Olin samassa tilanteessa Orioninkin kanssa. Orion oli teoriassa minun, mutta käytännössä ei. Olin tehnyt päätöksiä pian sen jälkeen, kun Valera oli saanut uuden hoitajan: lähtisin Englantiin Kristianin ja Orionin kanssa. Se saattaisi kaikista riskeistään huolimatta olla yksi askel lähemmäs Orionin omistamista.

    Tallipihalla oli hiljaista, eikä ylimääräistä liikettä näkynyt. Yritin liikkua mahdollisimman huomaamattomasti parkkipaikalta tarhalle. Tänä päivänä en taaskaan tahtonut nähdä ketään. Oli pakkasta, VIHDOIN, ja eilisen sateen jäljiltä tallipihassa oli useita lammikoita, jotka olivat pintajäässä. Rikoin niiden pintaa kevyellä kengän kärjen painalluksella ja tunsin itseni hetken lapseksi. Toimintani keskeytti matala hörähdys. Käännyin katsomaan sen suuntaan ja havaitsin tarhan lähimmällä kulmalla seisovan Valeran. Se oli taas niin kaunis. Muistin ensimmäisen kerran kun näin sen. Silloinkin oli pakkasta ja se seisoi samalla tavalla valppaasti pää pystyssä ja korvat hörössä lämmintä höyrystynyttä ilmaa sieraimistaan puhaltaen. Näky sai minun hengitykseni salpaantumaan hetkeksi. Tämä oli yksi piirre mihin Valerassa olin ihastunut. Se muistutti minua paljon Orionista.

    Valera harvoin hörisi minulle. Eikä se hirveän usein ollut kävellytkään vieressäni yhtä rauhallisesti ja kiltisti kun nyt. Ehkä olin aiheuttanut sille hämmennyksen ja pahaa mieltä, kun viime kerralla vain lähdin mitään sanomatta sen potkaistua minut vesilätäkköön, tarkemmin kuravelliin. Minun oli ollut tarkoitus juoksuttaa se sinä päivänä, mutta en ollut jaksanut edes ottaa sitä sisälle hoidettavaksi sen jälkeen.
    Tänään olin kuitenkin päättänyt juoksuttaa sen, sillä Aleksi oli pyytänyt aikaisemmin aamulla.

    Maneesissa oli hemmetin kylmä. Seela oli tullut katsomaan Valeran juoksutusta ja jäi istuskelemaan maneesin nurkalle. Hymyilin hänelle. Pidin tytöstä. Hän ei ollut turhan äkkipikainen tai typerä, vaan pikemminkin hauska ja rento. Toisin kuin Valera yleisesti. Huokaisin ja yritin saada sitä maiskuttelemalla hiukan reippaampaan käyntiin.

    Alkuverkattuani Valeraa jo tovin, halusin tehdä sen kanssa siirtymisharjoitteita. Liinan päässä se osasi kyllä olla nätisti: ei vetänyt liinaa, eikä turhaan päästänyt sitä löysäksi.
    “Ravi”, sanoin napakasti. Napakkaa käskyä seurasi käskyn noudattaminen, eli raviin siityminen. Puolen kierroksen jälkeen pyysin Valeraa nostamaan laukan. Ei ongelmaa, yksi säälittävä pukki sieltä kyllä tulla tupsahti. Ongelmat ilmenivät vasta sitten, kun laukasta olisi pitänyt hidastaa raviin. Valeraa ei olisi kiinnostanut ollenkaan.
    “Ptruuuuuu, hidastaaa”, sanoin rauhallisella äänenpainolla. Ei mitään vaikutusta.

    Loppujen lopuksi vain hermostuin ja heiluin liinan päässä pelleillen niin, että Valera hämmentyi. Seela nauroi typerille jutuilleni. Tunsin itseni taas lapseksi. No, olimme kuitenkin lähdössä illalla maastoon Valeran kanssa, joten päätin jättää juoksutuksen vain siihen. Pari hyvää siirtymistä olin kuitenkin saanut, mutta Valera oli jostain syystä vaan ollut kärsimätön koko ajan, eikä sitä kiinnostanut keskittyä.

    • #2413

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Taas sulta kiva tarina! Tunnistan itteni tosta jäätyneitten vesilätäköitten rikkomosesta xd Saat 2hp

    • #2429

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 102
      • Perus pullaponi

      hyvä että Lily ja Jesse kuumottelee toisiaan ihan yhtälailla 😀 Lily kanssa tuntuu hirveen samaistuttavalta hahmolta, en malta oottaa että miten sen ja Orionin kanssa käy!

  • #2421

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    Mä en oikeestaan pidä itsestäni. Oon aina porukan lyhyin. Mulla on aknearpia kasvoissa teinivuosilta. En oo hyvä missään. Tai siis, mulla ei oo mitään erityisosaamista, oon vaan keskiverto ihan kaikessa. Ikuinen kakkonen.

    Huokaisin raskaasti ja siirsin pelikuulokkeet syrjään. Oltiin otettu porukalla turpaan jo useempi tunti, enää ei jaksa. Hermot liian kireellä. Harmittaa ja turhauttaa. Mä oon pelannu videopelejä mun koko iän, ihan naperosta lähtien, ja välillä haluisin sanoo että niissä mä oon hyvä, mut tollasten pelejen jälkeen ei siltä tunnu. Olis kiva oikeesti osata jotain. Vaisuna nousin mun pelituolilta kunhan suljin tietokoneen ja siirryin mun huoneesta olohuoneen puolelle. Miika lähti eilen illalla sen omalle asunnolle, että saadaan molemmat vähän tilaa hengittää. Tykkään siitä, koska se ymmärtää miten paljon tarvin aikaa olla yksin, ja että se on vähän samanlainen. Ei kumpikaan jakseta olla kokoajan kaksin.

    Just vaihdetut nastarenkaat rohisi tiellä erilailla kun mihin oli kesän aikana taas tottunut. Kohta teissä olis taas syvät urat kun ihmiset ajautuu ajaan tismalleen samoja reittejä ja sitten niitä päällystetään ja paikataan kesällä. Mä olin saanu viimeyönä nukuttua pitkästä aikaa useemman tunnin, joka tuli tarpeeseen. Aikasempi alhanen mieliala alko nouseen kun käänsin auton Hallavaan johtavalle tielle. Hassua, että niinkin yksinkertanen asia piristää, vaikken oo ees käynyt sielä montaa kertaa. Pysäytin Zion, mun Opelin, tutuks käyneelle parkkipaikalle ja nousin sen kyydistä. Se on mun eka auto, joka on ollu mulla siitä lähtien kun sain kortin. Vaikka se on melko vanhaa mallia se on edelleen huippukunnossa, ja ajan kanssa huomasin että aloin käyttään sille omaa nimeäkin. Sillä on niin paljon tunnearvoo.

    Tällä kertaa kävin tupakkapaikalla polttamassa ennenkuin kuljin talliin sisälle. Sielä vastassa ootti kasa ihmisiä, ja mun hyvä tuuli laski heti. Vilkasin kelloon ja tajusin että tunnit oli vasta alkamassa. Jotain junnuja koosta päätellen, kun ne oli muakin päätä lyhyempiä. Näin Aleksin auttamassa pesukarsinalla satuloinnin kanssa, ja huikkasin sille moi. Mies katsahti muhun ja vastas takas hymyillen. Uskomatonta miten se jaksaa hymyillä vaikka talli on täynnä kersoja. Mä en vaan ikinä tuu tykkään lapsista. Olin kävelemässä ilmoitustaulun luokse katsomaan meneekö Valera tunneille ja olisko siinä jotain muuta mitä pitäis nähdä. ”Tosi hyvä kun tulit nyt, me tarvitaan vielä yks taluttaja tälle tunnille. Kerkeisitkö sä?” Aleksi esti mun aikeet kun mies kysy tätä, enkä mä kehdannu kieltäytyäkään. ”Joo, ei mulla muutakaan.” Nyökkäsin, ja Aleksi ohjasti mut auttaan yhtä, varmaan ala-aste ikästä tyttöä Mollyn kanssa.

    Kunhan kaikki oli saanu varusteet päälleen ne lähti Aleksin johdolla jonossa kenttää kohti. Maa oli vielä senverran pehmee yöpakkasista huolimatta että siinä pysty meneen ihan normaalisti. Kävelin Mollyn vieressä riimunnarusta kiinni pitäen ja annoin pikkuratsastajan taluttaa hevosensa kaartoon ihan itse kerran kentän ympäri käveltyä. Tottuneesti mä autoin sitä laskeen jalustimet, ja kiristin tamman satulavyötä rauhallisesti ensin yhdellä reijällä toiselta puolelta. Mollyn kaulaa taputtaen mä siirryin tytön, Sinin, vierelle ja punttasin sen selkään. Molly seiso kiltisti paikallaan koko sen ajan kun lyhensin Sinille sopivat jalustimet ja autoin kiristämään satulavyön. Kunhan kaikki oli valmiina ne sai luvan lähteä kävelemään kenttää ympäri, ja mä siinä mukana. Siitä oli hirveen pitkä aika kun olin viimeks taluttanut tunnilla, mutta onneksi mun tarvi keskittyä vaan laittamaan jalkaa toisen eteen kun Aleksi piti ohjeillaan ratsastajat kiireisenä ja Molly saatto olla ehkä kiltein hevonen mihin oon ikinä törmänny.

    Tunti suju ilman mitään suurempia kommelluksia, eikä aikaakaan kun Sini käänsi Mollyn kaartoon muiden mukana. Hajamielisesti silittelin Mollyn turpaa kun mietin mahtaisinko mä päästä Valeran selkään näkeen millanen se on karsinan ulkopuolella. Sini hyppäs selästä alas, ja seuraavat tuntilaiset alko valuun tallista kenttää kohti. Mun toiveet Valeralla ratsastamisesta kaatu kun näin tamman jonon jatkeena, ja onnistuin vain nipinnapin pidättään huokauksen. No, sellasta se on ratsastuskoulu heppojen kanssa. Muuten olisin valmistellut Mollyn talliin menoa varten Sinin kanssa, mutta sille tuli seuraava ratsastaja. Otin riimunnarun irti ja lähdin kävelemään kentän portin suuntaan, mutta sivusilmältä huomasin että Valeran taluttaja pysähty jutteleen Aleksille hetkeks. Aleksi nyökkäs, ja miehen katse hakeutui muhun. ”Tuutko Jesse käymään?” Hän huikkasi. Sellanen ei ikinä kuulosta hirveen lupaavalta. Olinkohan mä tehnyt jotain väärin? Kävelin Aleksin ja Valeran taluttajan luo. Tämä kyseinen taluttaja ojensi Valeran ohjat mulle ja otti mun kantaman riimunnarun ennenkun se jatko matkaansa takas talliin auttaan junnuja. ”Laila ei oo vielä tullut, niin viitsisitkö taluttaa Valeraa sen aikaa että hän tulee? Varmaan myöhässä vaan.” Aleksi selitti vinosti hymyillen, varmaan kun tapitin häntä ja Valeraa vuoronperään kieltämättä aika odottavan näköisenä. ”Joo, voinhan mä.” Lupasin heti, tietysti, koska Valeran takiahan mä sinne olin tullut.

    Me oltiin kierretty Valeran kanssa kenttää ympäri sisäuralla, antaen tilaa muille tunnin ratsastajille, ja ne alko ottaa vähitellen alkuraveja. Aleksi oli kadonnut kentän laidalta johonkin hetki sitten, mutta nyt mies käveli ripeästi takaisin tallilta päin. ”Laila soitti ja sano ettei pääsekään tänään. Käy hakemassa sun kypärä ja hyppää selkään.” Aleksi kehotti mua ja tuli ottaan Valeran ohjat. ”Ai tähän tunnille mukaan?” Varmistin yllättyneenä, ja mulle riitti Aleksin nyökkäys kun lähdin jo reippaasti käveleen tallia kohti. Mä kävin vaihtaan ratsastushousut ja saappaat ihan ennätysvauhdissa, ja pian mä olin jo takaisin kentällä. Kiristin vielä mun kypärän hihnaa ennenkun otin Valeran ohjat takas itelleni. Aleksi siirty kentän reunalle, ja mä mittasin nopeasti sopivat jalustimet ennenkun ponnistin Valeran selkään jakkaraa hyödyntäen.

    Se oli kieltämättä aika epätodellinen tunne. Se tuli vaan niin yhtäkkiä, en mä olettanu pääseväni ratsastaan, saatika tunnille. Varsinkaan niin extempore. Jalustimet oli sopivat, joten mun tarvi vaan kiristää satulavyö. Valera protestoi tätä päätään kohottamalla ja korviaan luimistamalla, mutta sen mieli muuttu nopeesti heti kun käytin kevyesti pohkeita sen kylkiin. Jo ensimmäisestä askeleesta huomasin että tämähän tamma osaa liikkua. Vaikka me oltiin kävelty yhtä pitkään kun muutkin keskityin hakemaan hyvän tuntuman ja herättelemään Valeran avuille volttien, temponvaihdoksien ja pysähdyksien avulla. Se oli ensin aika jäykkä varsinkin oikeelta puolelta, mutta se selkeesti kuunteli mua. Valera pureskeli kuolaimiaan hetken kun ensimmäisen kerran otin ohjat käteen, ja rauhallisella pohkeiden annolla sekä maiskautuksella se suorastaan hypähtikin raviin. Mä oon jotenkin aina päätynyt ratsastaan pienempiä hevosia, en poneja, mutta esimerkiksi issikoita, eestinhevosia ja muita tälläsiä jotka yleensä tuppaa oleen sellasta tynnyrikamaa. Aivan ihania rotuja, mutta nyt kun alla on hevonen joka kulkee eteenpäin jo pelkästään jalkojensa pituuden ansiosta se tuntu niin erilaisesta kun mihin oon tottunut. Tarkistin kevennyksen ja keskityin hengittämään. Mulla on huono tapa unohtaa hengittää kunnolla ja sit istun satulassa jokapaikasta niin jännittyneenä että kotiin päästyäni kaikkialle sattuu.

    Käänsin Valeraa useasti voltille tai pääty ympyrälle pohkeita käyttäen, ja ohjalla näytin vain suuntaa asettaakseni tammaa. Ensimmäiset kerrat se pusersi vaan läpi, mutta sitten alkoi sujumaan. Vaihdettiin muiden mukana suuntaa, ja mä otin pätkän käyntiä missä asettelin Valeraa varsinkin kulmiin ja urallakin, muut jatko ravissa. Mäkin palasin takaisin raviin, ja Valera pärskähteli tyytyväisen kuulosena. Jatkoin sen herättelyä jotta se alkais ottaan takajalkojaankin kunnolla mukaan. Kun tuli laukan aika mä keräsin ohjia vielä vähän ja istuin satulaan alas. Hengitin syvään ja odotin että edessä oleva saa laukan nostettua. Kun mulla oli tarpeeks välimatkaa otin puolipidätteen, siirsin mun sisäjalkaa eteenpäin ja annoin pohkeita. Valera tiesi jo että laukattais siitä lähtien kun istuin satulaan, ja laukka nousi heti käskystä. Pari askelta otettiin eteenpäin ja tajusin että se oli väärä laukka. Takasin raviin, nopea korjaus ja oikea laukka nousi. Taputin mun sisäkädellä Valeran punaista kaulaa, ja myötäsin vähän satulassa samalla kun pidin huolen että meillä oli tilaa hyvin mennä. Sain useasti kääntää Valeraa pois uralta volteille kun edessä olevaan tila kävi ahtaaksi tamman matkaavoittavien askelten ansiosta, mutta ei se mua haitannut. Tykkään hirveesti ympyrätehtävistä.

    Kunhan kaikki oli itsenäisesti ottaneet alkulämmöt päälle ja hevosen kuulolle Aleksi alkoi pitämään tuntia. Annoin Valeralle pitempää ohjaa kun vaan käveltiin, ja kuuntelin tehtävänantoa. Mun vatsaa kouraisi jännitys, sillä mä en oo ollu ratsastustunneilla yli kahteen vuoteen. Jos en muistakaan enää mitään? Ensimmäinen tehtävä oli väistön aloitus pitkän sivun alusta kentän keskelle, ja siitä väistö takaisin uralle. Pitkän sivun lopussa ravin nosto, pääty ympyrä, lyhyen sivun keskellä pysähdys, ja takaisin käyntiin. Ei paha, kyllä mä ton muistaisin. Ensin meni Lotta ja Celle, sitten Mika ja Molly. Seurasin jykevän tamman menoa katseellani samalla kun kokosin Valeran ohjat. Kunhan meidän vuoro tuli annoin Valeralle pohkeita samalla kun pidin ohjat tuntumalla että se alkaisi kävelemään hyvällä temmolla. Asetin tamman päätä kentän sisälle ohjan avulla, samalla kun yritin pitää rytmin hyvänä ja saada sen ulkopohkeelle ja väistämään. Kyllä me jotain tehtiin eka pätkä, mutta ei se ihan puhdasta väistöä ollut, jotain sinnepäin vaan. ”Käytä vaan reilusti pohjetta.” Aleksi ohjeisti mun lähdin väistättämään toiseen suuntaan, ja nyt rohkeammilla avuilla tamma lähti astumaan rehellisesti ristiin. Se tuntu tosi hyvältä. Suoristin tamman takaisin uralle päästyä, ja nostin sillä ravin. Valeran korvat kääntyili edestakaisin kun se kuunteli, ja parin puolipidätteen jälkeen ravin tempo oli hyvä. Käänsin sen pohkeella ympyrälle, ja ohjalla asetin sisälle. Se tuntu pehmeeltä, niin hölläsin ohjaa suosilla. Valera venytti sen kaulaa alaspäin tyytyväisesti pärskähtäen, ja piti ravin eteenpäin pyrkivänä. ”Tosi hyvin!” Aleksikin kehui, ja siltä se tuntu. Pysähdys ei ollut ravin jälkeen ihan puhdas, Valera otti pari askelta käyntiä ennenkuin se pysähty, muttei sille voi mitään. Hyvin se meni silti. Taputin Valeran kaulaa ja annoin sen jatkaa käynnissä.

    Me työskenneltiin pääsääntöisesti ravissa, mutta otettiin muutamia laukannostoja pääty ympyrälle ja halukkaat sai kokeilla laukkaväistöä. Mä en viitsinyt, hävettäis liikaa jos en sais Valeraa totteleen ja ympärillä oli niin monta vierasta ihmistä. Keskityin pitään sen pyöreenä ja toimiin ravissa hyvin mieluummin. Tunnin lopuksi kaikki antoi pitkät ohjat, ja mä nostin jalat pois jalustimilta. Taputin muutaman kerran Valeran kaulaa toisella kädellä. Se ei ollut yhtään hullumpi ratsastettavana, vaikka nuori olikin. Sen kanssa oli selkeesti tehty paljon töitä, sillä se tuntu hirveen taitavalta. Aleksi jakoi muutamia viimehetken ohjeita ratsukoille, mitä olis voinu tehdä paremmin ja mitkä kohdat onnistu tosi hyvin. Mikaa se kehu miten hyvin se oli saanut Mollyn pyrkiin eteenpäin, ja Sonja oli tehny äärimmäisen hyvää työtä pitäessään Fonzien pään tehtävässä eikä antanut ponin tehdä omia temppuilujaan. ”Miltäs se tuntu?” Aleksi kysyi multa kun kävelin siitä ohi Valeran kanssa. Käänsin tamman voltille. ”Tosi hyvältä. Ihan erilainen, mä olisin aatellu että se olis tosi hankala.” Myönsin, vaikka olihan mulle jo ennestään kerrottu ettei se oo selästä niin ikävä. ”Kiva kuulla. Teillä oli hyviä pätkiä tossa, varsinkin ne vikat väistöt meni tosi hyvin.” Aleksi hymyili mulle, ja mä hymyilin takaisin kiittäen.

    Vaikka mun sormet ja varpaat olikin kylmettyneet niin mulla oli silti tosi hyvä fiilis ton tunnin jälkeen. Laskeuduin Valeran selästä alas ja nostin jalustimet. Löysäsin satulavyötä hiljalleen, joka sai tamman luimistamaan. ”Älä viitti.” Mumahdin sille silmiäni vähän pyöräyttäen. Kun me lähdettiin viemään hevosia talliin taivaalta alko vähitellen laskeutumaan hentoja lumihiutaleita. Pitää kohta ottaa oikeesti käyttöön talvikengät. Jonon hännillä lähdin viemään Valeraa sisälle, enkä voinu vastustaa sen posken silittelyä matkalla. Se oli ollut niin hyvä. Jotenkin kuvittelin että useemman vuoden ratsastustauon jälkeen en osais mitään, mutta äkkiä ne taidot sieltä tuli takas. Talutin Valeran sen karsinaan, ja siirryin ottamaan satulaa pois. Tiedän, että perussääntö on että ensin suitset, ja sitten satula, mutta mä en siitä vaan itse tykkää. Musta vaan on loogisempaa ottaa ensin satula pois. Nostin satulan karsinan ulkopuolella olevalle pidikkeelle ja seuraavaksi avasin suitsien remmit, ja otin nekin pois. ”Oot sä hieno.” Kehuin Valeraa joka rupesi huulin hamuamaan karsinan pohjalla olevia heinänkorsia. Suljin karsinan oven mun perästä ja otin Valeran varusteet mukaani. Kävin satulan ensin viemässä sen paikalle, ja siirryin huuhtelemaan kuolaimet. Kunhan ne oli puhtaat, laitoin ne paikoilleen. Puhdistaisin ne kunnolla kunhan olisin Valeran harjannut. Kävin hakemassa tamman harjakorin, ja lähdin takaisin sen karsinalle. Otin oman aikani sen harjaamisessa, olin yhtäkkiä niin hirveen hyvällä tuulella. Pyörittelin tammaa reippaalla otteella kumisualla, ja musta tuntu että Valerakin tykkäsi siitä. Ei se sitä voinut näyttää tietenkään, mutta niin nätisti se seisoi paikallaan että pakko sen oli. Siitä irtosi jonkin verran irtokarvaa samalla, mutta vaan vähän likaa. Hyvä, oli sitten se edellinen harjaaja hoitanut hommansa hyvin. Otin pölyharjan seuraavaksi käteen, ja harjasin tamman sillä molemmin puolin. Pehmeä harja oli viimeinen, jolla otin sekä jalat että pään. Päähän ei olisi saanut Valeran mielestä koskea, ja tamma koitti sitä useemman kerran väistellä, mutta kyllä me lopulta siinäkin yhteisymmärrykseen päästiin. Kavioita puhdistaessa pidin varani, enkä antanut Valeralle tilaa käyttää sen hampaita. Kunhan tamma oli puhdas ja puunattu laskin harjat niiden koppaan, ja olin siirtymässä karsinan ulkopuolelle, mutta huomasin Ohton kävelevän siitä ohi. ”Moi.” Sanoin ennenkuin kerkesin edes ajattelemaan, ja nuoren miehen askeleet seisahtu. ”Moro.” Se vastasi, ja vilkas Valeraan. ”Pääsitkö ratsastaan sillä?” Ohto kysyi, ja mun oli pakko hymyillä. ”Joo. Ihan tajutonta miten kiva se oli. Oletin jotain ihan muuta tän aikasemman perusteella.” Selitin ja hajamielisesti käytin pehmeää harjaa mun kämmentä vasten puhdistaakseni sitä. ”Se on mielenkiintonen.” Ohto myönsi, ja tajusin heti ettei se tiennyt miten jatkaa. ”Hei mun piti sanoo kiitti kun näytit mulle paikkoja silloin ekalla kerralla. Se kuulu varmaan vaan sun työnkuvaan, mut silti.” Se oli ollut mulla mielessä jo pidempään, että pitäisi kiittää. Nyt se oli alta pois. ”Joo, ei mitään. Pakkohan se oli.” Ohto virnisti, ja mä vaan hymähdin vaikka mun suupielet käänty väkisin ylöspäin. Ennenkun me saatiin rauhassa jatkaa keskustelua Valera oli siirtynyt lähemmäs ilman että huomasin mitään, ja sen oli ihan pakko napata mua olkapäästä hampain. ”Hei!” Ärähdin ja hätyytyin tamman kädelläni kauemmas. Ohtoa tuntui se huvittavan sen levinneestä virneestä päätellen. ”Toi on kyllä yksi kelmi.” Se totesi. ”No tosiaan.” Puhahdin olkaani hieroen.

    Harjat kun olin vienyt niiden paikalle nostin satulahuovan esille. Harjasin sen puhtaaksi irtokarvoista ja jätin satulan päälle. Suitset kävin läpi satulasaippualla, kuivasin pyyhkeellä, ja satuin löytämään öljyäkin. Niinpä suitset sai kunnon käsittelyn ennenkuin niputin ne ja laitoin takaisin niiden paikalle. Satulahuoneesta ulos kävellessäni sattumalta vastaan tuli Kassu jonkun toisen pojan kanssa. Ei yllättänyt että sekin oli mua pidempi. Kassu tervehti mua ja pysäytti sen kaverin. ”En tiiä ootteko vielä ehtineet nähdä, mutta jos ette niin nyt näätte.” Kassu naurahti ja vilkaisi sen kaveriin. ”Moikka. Mä oon Nio.” Poika sanoi leveästi hymyillen. Yleensä mä en millään jaksaisi sellaista, mutta ehkä se että olin saanut viimein nukuttua hyvin ja onnistunut tunti Valeran kanssa oli tehnyt niin ihmeitä, että mua ei ees haitannut. ”Jesse.” ”Sä hoidat.. Oota, Kassu kerto sen ihan hetki sitten.” Vilkaisin Kassuun jota hymyilytti. ”Hallaa..?” Nio ehdotti silmät toiveikkaasti sirrillään. ”Valeraa.” Korjasin ja munkin huulille nousi vino hymy. ”Ainiin! Tietty. Mä hoidan Fonzieta. Se on se hauskan värinen poni.” Nio kertoi. Tähän mennessä mä olin jo oppinut tunnistaan suurimman osan tallin hevosista. ”Se meni viimetunnilla aika kivasti.” Mainitsin ja tungin käteni takkini taskuihin. ”Se on tosi kiva! Ainakin sillon kun se kuuntelee.” Nio puhui siihen malliin, että se selkeesti tykkäsi siitä ponista. Kassu nyökytteli vierestä. Muutama sana me vielä vaihdettiin, ja sitten ne jatkoi matkaa. Toistaseks kaikki joihin olin törmännyt sielä oli ollut tosi kivoja. Kävin hakemassa mun lokerosta yhden herkun ja kävelin takaisin Valeran karsinalle. ”Me voitais ens kerralla käydä kävelemässä maastossa.” Puhelin sille kun avasin karsinan oven. Olisi hyvä käydä kääntymässä maastossa kävellen ensin että oppii vähän reittejä, ja voisin sitten ottaa Valeran talutettavaksi mukaan. Tarjosin herkun sille suoraan kädeltä, sillä turha pelätä enää että se oppii näykkimään. Sen se osaa jo. Hetken tammaa siliteltyäni totesin, että olis aika lähteä kotiin. Matkalla ulos tallista vilkasin jo tottumukselta ilmoitustaulua, ja huomasin nyt vasta siinä olevan ilmoituksen Halloween menoista. Pysähdyin kunnolla lukemaan sen, sillä Halloween on aina ollut mun lempipyhä. Pukukilpailu sai mun mielenkiinnon, sillä mä tykkään tehdä erilaisia pukuja. Ei sellanen asia jolla yleensä kehun, mutta osaan ommella ja musta on hauskaa suunnitella erilaisia asuja. Siinä samalla kun mietin voisinko kehitellä Valeralle jonkun Halloween asun, en voinut sivuuttaa ajatusta menneestä maastokäynnistä. Olikohan porukalla ollut kivaa? Mitenhän Valera menee maastossa? Kauankohan se Lily on hoitanut sitä, mahtaako se olla taitavakin? Kävelin vähitellen ulos mun autoa kohti. Enköhän mä jossain vaiheessa sen pääse näkemään. Kun käynnistin mun auton moottorin, mieleeni juolahti ajatus hyvästä pukuideasta mulle ja Valeralle.

    • #2428

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Nää on kyllä niin kivoja ja sen verran pitkiäkin että voi kunnolla upputua mukaan. En malta oottaa mimmosen halloweenasun keksit! Saat 2 hoitopistettä, 2 kouluratsastuspistettä ja 2 sosiaalisuuspistellä.

    • #2437

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 24
      • Maitovarsa

      Tosi kivan Tällänen ’rento’ tarina! Ja kiva ku Niokin pääsi Jessen nyt tapaamaan!

  • #2440

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    Olin samaan aikaan tosi innoissani, mutta mua myös hävetti. En ollu vieläkään tutustunu kunnolla keneenkään Hallavassa, ja olin jo tuomassa esille itsestäni puolta jota en juurikaan tykkää jakaa. Silti, Halloween on yksi mahtavimmista asioista mitä maailmassa on, ja jos kerran mulla on mahdollisuus käyttää aikaani johonkin joka liittyy siihen, tottakai mä teen sen. Vilkaisin kartanlukijan puolelle, jossa urheilukassu nökötti penkin päällä täynnä mun itse ompelempia ja askarreltuja asusteita. Suurin osa oli Valeralle, mä otin vaan juttuja jotka mulla oli jo valmiiksi vaatekaapissa. Olin jäänyt eilen niin hyvälle tuulelle mun ja Valeran ekan tunnin jälkeen että samantien kun pääsin kotiin olin ruvennu etsiin kankaita joita mulla oli valmiiks kaapeissa. Oon tietonen että ompelukone ja kasa kankaita ei ehkä oo se asia mitä aattelis parikymppisen miehen omistavan, mutta mä olin ne ihan itse hankkinut.

    Kun kaarsin Hallavan pihaan radiosta alkoi soimaan The Scoren Stronger, ja melkein harmitti sammuttaa auto. Ihankun en voisi kuunnella sitä myöhemminkin, kun kaikki kappaleet tulee mun kännykän kautta. Nostin laukun mun olalle ja lähdin tallia kohti auton oven lukiten. Olin napannu mun järkkärinkin mukaan, ja nyt vaan toivoin että joku ees semi tuttu olis paikalla. Kassu tai se Nio tai Ohto. Pitäis oikeesti tutustuu muihinkin, mikä sen tytön nimi oli joka Melliä hoitaa.. Tais olla Seela. Sekin vaikutti ihan asialliselta. En tiennyt keneltä kehtaisin kysyä kuvausapua, mutta oli positiivinen olo, että tästäkin päivästä tulis hyvä. Kävin ensimmäisenä viemässä urheilukassin mun hoitokaappiin, ja sen jälkeen menin katsomaan mikä Valeran ohjelma sille päivälle on, ja olisko mulle jotain muuta tekemistä. Katseeni kiersi tuntilistassa, ja ilahduin kun huomasin ettei Valeran nimeä ole siinä. Saisin omia sen sitten itselleni koko loppupäiväksi. Ennen sitä lähdin kuitenkin hakemaan kottikärryt ja talikon, ja suuntasin Valeran tarhaa kohti.

    Tarhan siivoamiseen ei mennyt niin kauaa kuin viimekerralla, ja kello alkoi lähentelemään kolmea. Katsahdin tarhassa olevaan tammakaksikkoon hymy huulillani käyden. Osasin jo kuvitella miltä ne Halloween kamat näyttäisi Valeran päällä. Tunnille meneviä hevosia alettiin hakemaan vähitellen sisälle, joten mäkin kävin tyhjentämässä kottikärryt lantalaan ja vein ne talikon kanssa omille paikoilleen. Käväisin tallissa hakemassa Valeran riimunnarun ja herkkupussin, mua ei kiehtonut juosta sen perässä ympäri tarhaa jos se ei suostuisi jäämään kiinni. Helpompi vaan meille molemmille. Tai lähinnä mulle, oikeestaan. Palattuani takaisin tarhalle huomasin Aleksin kuljettamassa Hallaa sisälle ja Ohto oli sen perässä Lokin kanssa. Huikkasin heille molemmille tervehdyksen, jonka sain kaikuna takaisin. Siirryin tarhan puolelle ja vislasin pari kertaa. Ennenkuin kerkesin edes herkkupussia rapistella molemmat Melli ja Valera lähti mua kohti. ”Ai nyt kelpaa kun kaveritkin menee.” Totesin hymähtäen kun tammat tuli peräkanaa portin luokse, Melli ensin ja Valera sitten. ”Sori, jää sä vielä tänne.” Sanoin Mellille ponin kaulaa ohimennessäni silittäen, ja kävelin Valeran luo. Napsautin riimunnarun sen riimuun kiinni, ja tarjosin tammalle taskustani yhden namin ihan vaan koska se oli ollut niin hienosti. Siihen mennessä kaikista onnistunein tarhassa kiinniotto, vaikka Melliä ja aikaisempaa kaksikkoa olikin siitä kiittäminen. Sain työntää Melliä sivumpaan ennenkuin se väisti portilta, ja talutin Valeran sen ulkopuolelle. Melli odotti nätisti paikallaan, eikä sitä näyttänyt haittaavan liiemmin vaikka suljinkin tarhan portin uudelleen.

    ”Mitäs teillä on suunnitelmissa tänään?” Kuulin Aleksin äänen Valeran karsinan vierestä kun irrotin riimunnarun sen riimusta. ”Mä huomasin eilen ton pukukilpailun, nii aattelin ottaa pari kuvaa sitä varten.” Kerroin rehellisesti, ja jostain syystä se sai mut tunteen oloni taas noloksi. Aleksi puolestaan näytti ilahtuneelta. ”Sehän on kiva! Sen lisäksi jos sie jaksat voisit liikuttaa Valeran kun sillä on vapaapäivä.” Pistin nyt vasta ensimmäisen kerran merkille miehen puhetyylissä tutun tyylin käyttää sanaa ’sä’. Olikohan se jostain samoilta suunnilta kotoisin kun Miika? Jännä, etten aikasemmin ollut tajunnut. Olin kai keskittynyt liikaa muuhun. ”Joo, aattelin käydä kävelemässä sen kanssa maastossa et tulee noi polut tutuiksi.” Vedin Valeran riimunkin pois sen päästä ja siirryin karsinan ulkopuolelle. Ensin kuvat, sitten maasto. Pimeessä mä näkisin kävelläkin, mutta kuvien otosta ei tulisi mitään. Aleksi piti mun suunnitelmaa hyvänä ideana ja jatkoi matkaansa taas. Mä puolestani kuljin hakemaan Valeran harjat.

    Kumisuka on musta yksi hauskimmista keksinnöistä ikinä. Sillä kun harjaa tuntuu siltä että se lika lähtee oikeasti, ja se on hirveen miellyttävää nähdä miten kaikki irtokarvat lähtee. Siksi kai mä käytän sitä aina niin pitkään että olkaa kivistää käden jännittämisestä. Valeraa se ei tuntunut haittaavan kun tamma seisoi rauhassa paikallaan toinen takajalka levossa. ”Voiko olla et me tykätään jostain samasta asiasta? Eikai sentään.” Naurahdin sille ja taputin sitä lautasille. Valera käänsi korviaan mua kohti, muttei tehnyt muuta. Kumisuka vaihtu pölyharjaan jolls kävin nopealla tempolla tamman läpi. Neljän tuntilaisetkin oli ilmestyny tallille ja niiden tunti alkaisi ihan kohta. Mä en ollu vielä löytänyt ketään jolta kysyä sitä kuvien ottamista. Ketään muita tuttuja ei ollut tullut vielä vastaan kuin Ohto. Pölyharjan laskettuani otin kovan harjan esille ja kävin sillä myös koko hevosen läpi, halusin että se olisi kunnolla puhdas. Ja viimeisenä pehmeä harja jolla kävin hännän ja harjankin läpi. Kavioiden vuoro, enkä yllättyny kun Valeran korvat painu tiukasti sen niskaa vasten kun siirryin sen ekan jalan kohdalle. ”C’moon.. Äkkiempää ohi kun vaa tottelet.” Rohkaisin Valeraa joka tuntu vaan oottavan hyvää hetkeä purra. Se oli käyttäytyny siihen mennessä niin hyvin että pakko sen on niitä hampaita jossain vaiheessa käyttää. Kaviotkin sain puhdistettua kunnialla ja vaan kerran jouduin ärähtään ja työntään Valeran pään pois.

    Nyt kun tamma oli valmis, oli mun vuoro etsiä se kuvaaja. Ennen sitä ei mun kannattais mennä vaihtaan vaatteitani. Lähdin kävelemään tyhjentynyttä tallia läpi kun tuntilaiset oli menny, ja siellä oli hirveän hiljaista. Keskellä viikkoo niin ei moni varmaan pääse sinne, mietin itsekseni. Kun en löytänyt tallin puolelta ketään suuntasin satulahuoneelle. Jos muistan okein Ohto oli mennyt sinne hetki sitten.. Ei mun tarvinnut kävellä ees sinne asti kun blondi mies astuikin jo ulos satulahuoneesta, ja se pysähty ihan yhtä äkäseen kun mä. Hyvä ettei törmätty toisiimme. ”Sori.” Äännähdin pahoittelevasti. Ohton kasvoille nousi huvittunut ilme. ”Kyllä mä tiiän että oon vetävä, mut ei ihan iholle tarvii tulla.” Hän vitsaili virne huulillaan. ”Hah, just joo.” Hymähdin ja otin askeleen taaksepäin ennenkuin jatkoin puhumista. ”Tota, onks sulla kiire? Mä tarvisin jonkun ottaa pari kuvaa musta ja Valerasta tota pukukilpailuu varten.” Kysyin toiveikkaana, sillä talli oli nyt sopivan hiljainen ettei mun tarvitsisi stressata siitä liikaa että kaikki tulee näkemään sen. ”Kai mä voin, mutta älä odota liikoja. En lupaa että ne olis mitään huippuhyviä kuvia.” Ohto nyökkäsi mietteliään näköisenä. ”Ei se haittaa, kunhan vaan niistä saa jotain selvää. Mul menee vielä hetki että saan ne kamat ensinnäki Valeran päälle, niin nähäänkö tossa ovella vartin päästä?” Ehdotin johon Ohto suostui.

    Yllättävän helposti Valera suostui mun puettavaksi. Olin koittanut tehdä niistä asusteista mahdollisimman normaalin tuntuisia sen päälle, ettei siitä tulis ihan mahdotonta. Eniten mua jännitti ettei se tykkäis niistä kaiken punaisen värin takia, mutta hetken tuijotettuaan ja pari herkkua saatuaan mä onnistuin laittaan ne sen päälle ilman suurempia ongelmia. Siipiä laittaessa se väisti pari kertaa, mutta annoin sen haistella niitä uudelleen jonka jälkeen mä sain nekin päälle. Kiinnitykset olin säätänyt tarranauhalla ja klipsuilla, että ne saisi helposti ja nopeasti päälle ja myös pois jos tarve tulis. Viimeisenä kiinnitin satulahuoneesta mukaan ottamani ohjat mun omatekemään riimuun, ja avasin karsinan oven. Otin askeleen kauemmas Valerasta ja virnistin. ”Nyt sä tuot maineelles kunniaa.” Ohjista vähän vetäen pyysin Valeraa seuraamaan, ja tamma lähti jäykästi liikkeelle kun sitä ihmetytti päällään olevat kamppeet. Epäluuloisena se pysähtyi karsinan ovelle kun sen selässä olevat siivet heilahtelivat askelten tahdissa, mutta pienellä maanittelulla sain sen uudelleen liikkeelle. Jo tallin ovella Valera oli ymmärtänyt ettei ne hyökkää sen päälle. Toivottavasti ulkona ei tuulisi. Kuten sovittu Ohto oli meitä jo odottamassa, ja miehen katse kiersi ensin Valerassa ja sitten mussa. Tunsin miten mun kasvoja alkoi kuumottaa. ”Jaa. Mä en olis arvannukkaan että sä oot noihi bdsm juttuihi.” Mies virnisti leveästi. Tiesin heti sen tarkoittavan mun päällä olevaa nahkaista harnessia. ”Et kuule arvaakkaan mistä kaikest mä tykkään.” Vastasin takaisin toista silmääni vinkaten vitsillä, ja lähdin taluttamaan Valeraa kenttää kohti. Olin käyttänyt niin paljon enemmän aikaa sen pukuun, etten mä itselleni ollu ehtiny vaatteisiin panostaa sen kummemmin. Toki olisinhan mä voinut odottaa, kun kerran olis ollut vielä aikaa, mutta mulla on tapana tehdä kaikki heti kun jonkun idean saan. ”Mistä noi korvat on tehty?” Ohto uteli ojentaessani mukaani ottaman järkkärin hänelle. ”Lateksista. Mä oon ihan tilannu ne.” Vastasin ja vilkaisin pikaisesti ympärillemme kun kentälle päästiin. Oltiin ihan yksin, onneksi. ”Paina sitä laukasinta puoliks pohjaan niin se tarkentaa. Ota pari kuvaa niin katon onko ne valotukset oikein.” Ohjeistin Ohtoa ja rapsuttelin Valeran kaulaa jota kiinnosti parhaillaan sen jaloissa olevat karvaiset asusteet. Nykäisin kevyesti ohjista kun se alkoi hamuamaan niistä toista ettei se menisi rikkomaan niitä. Sillä välin kuulin Ohton napsivan kuvia, ja pian blondi mies käveli mun luo. Hän ojensi kameraa mulle, ja katsoin kuvista pitäisikö asetuksia säätää. Kuvanmuokkauksellakin saisi paljon aikaan, mutta vaatii vähemmän vaivaa kun on jo hyvä pohja minkä kanssa työskennellä. Lisäsin valoisuutta pari astetta, ja annoin kameran takaisin. ”Kunhan ees yks kuva onnistuu niin oon tyytyväinen.” Muistutin Ohtoa, sillä en halunnut että sille tulisi paineita siitä.

    Alku oli hirveen kankeeta, mä en tiennyt miten olla luonnollisesti ja Valeraa ei kamera kiinnostanut. ”Hitto, ei täst tuu mitään.” Mutisin kunhan viimein sain Valeran seisomaan paikallaan. Me oltiin yritetti jo jonkun aikaa ja mua alko tosissaan paleltaan. ”Oota, kylläpäs tulee.” Ohto yritti kuulostaa vakuuttavalta ja kumartui ottamaan eri kulmasta uutta kuvaa. Mua alkoi huvittamaan miten täysillä mies olikin lähtenyt siihen mukaan. ”Sähän oot ihan elementissäs.” Virkoin vino hymy huulillani, ja juuri silloin Ohto nappasi kuvan. ”Jess!” Mies henkäisi tyytyväisen kuuloisena. ”Kato, Valerakin katto suoraan tänne.” Nuorukainen kiirehti mun luo kamera käsissään, ja näytti uusinta kuvaa. Oho. Se oli kieltämättä hyvä. Tajusin pian mitä Valera oli tuijottanut, sillä maastotuntilaiset alko palaan takaisin. ”Voi helvetti.” Mumahdin kiusaantuneen kuuloisena ja käänsin katseeni takaisin kameraan. Ohto päästi kysyvän äänen ja vilkaisi myös maastopolun suunnille. ”Mitä?” Se kyseenalaisti, ja mä tunsin miten mun kasvoja alkoi taas kuumottaa. ”En ois halunnu et kaikki näkee tän.” Myönsin ja koitin naurahtaa päälle sen kuuloisena kuin se ei edes haittaisi. ”Älä nyt, sä näytät hyvältä. Tai siis, te. Te näytätte hyvältä.” Ohto kiirehti korjaamaan, enkä voinut olla kääntämättä kysyvää katsetta häneen. ”Kiitti.” Suljin kameran itsekseni hymyillen, ja ojensin sen takaisin Ohtolle. ”Pakko sielä on ees yks hyvä kuva olla. Mennää vaa.” Valeraa alkoi selvästi kanssa kyllästyttää jo paikallaan seisoskelu tamman pään ravistelusta ja steppailusta päätellen. Lähdin taluttamaan Valeraa tallia kohti kun suurin osa tuntilaisista oli päässyt alas selästä ja sisälle ratsujensa kanssa. Aleksi oli jäänyt odottamaan tallin eteen, kun se oli huomannut meidät kentällä. ”Tehän ootte tyylikkäitä.” Aleksi virkkoi hymyillen. ”Joo, kato punainen paholainen ja silleen.” Siitä mä meidän pukuideat olin saanutkin. Aleksi nauroi, ja Ohto hymyili. Muakin hymyilytti. Jotenkin viimepäivinä oon tehny sitä normaalia enemmän.

    Kunhan olin saanut Valeran riisuttua sen asusteista ja itelleni perus tallivaatteet päälle päätin laittaa Valeralle suitset ennenkuin lähden viemään sitä maastoon. Mun järkkärin olin vienyt mun lokeroon muiden tavaroiden kanssa, Ohto oli palannut sen työtehtäviin ja Aleksi valmistautu seuraavan tunnin opetusta varten. ”Onks se ok et lähen Valeran kaa maastoon käveleen? Ettette tarvii lisää taluttajii tai mitään.” Varmistin Aleksilta kun avasin karsinan oven. ”Joo, menkää vaan kunhan otat itsellesi huomioliivin.” Aleksi osoitti tallin pääovien vieressä olevaa hyllyä, jossa oli pääosin loimia mutta sen päällä oli myös muutamat heijastinliivit. ”Okei.” Nappasin matkalla ulos yhden liivin mukaan ja vedin sen mun takin päälle. Valera huokaisi syvään ja koitti hieroa päätään mun olkaan, mutta työnsin sen sivuun ettei sen suitset kulu. ”Sä oot ollu ihmeen hyvällä tuulella tänään.” Mainitsin sille samalla kun lähdin taluttamaan tammaa metsää kohti ja vedin pipoa syvemmälle mun päähän. Kun talli ja tarhat jäi kauemmas Valera alkoi himmailemaan, ja sain pari kertaa maanitella sitä eteenpäin. Me tehtiin vaan parinkymmenen minuutin lenkki, ja osa siitä meni oikeiden polkujen etsimiseen. Hevosille tarkoitetut tiet oli hyvin merkitty, ja ilman niitä mä olisin varmasti eksynyt. Mun suuntavaisto.. Ei oo sieltä parhaasta päästä. Kaukana siitä, oikeestaan. Sen takia halusin käydä kääntymässä maastossa ensin kävellen, niin opin reitit. Silitin kämmenselälläni Valeran pehmeää turpaa kun käänsin sen takaisinpäin. Ihan käsittämätöntä, miten nopeesti jostain voi alkaa pitään. Enhän mä tammaa vielä oikeesti tuntenut lähes ollenkaan, mutta se oli osoittautunut niin hauskaksi yksilöksi että joka kerta ootin enemmän ja enemmän tallille lähtemistä. Varmasti meilläkin tulis omat ongelmat vastaan, ja mulla menis siihen hermot, mutta toistaseksi kaikki oli menny paljon paremmin kun olin uskaltanu eka kuvitellakaan.

    Tallille päästyä mä otin Valeralta suitset pois sen ollessa karsinassa, ja rupesin harjaamaan sitä uudelleen. Aikaisempi hento lumisade oli muuttunut tihkusateeksi, mutta ei niin pahasti että Valera olisi kastunut. Koska se pysyis tallissa sisällä, en laittanut sille loimea. Ei se kuitenkaan märkä ollut. Harjasin ja puhdistin varsinkin sen jalat hyvin, ja jämähdin taas silittelemään sitä hetkeksi. ”Jos ne kuvat ei ollu hyvii nii varaudu että mä puen sut uudellee ens kerralla.” Varoitin Valeraa hymyissäsuin, ja viimeisellä taputuksella sen kaulalle siirryin karsinan ulkopuolelle. Lähdin viemään harjoja niiden paikoille, ja kävin nappaamassa lokerosta urheilukassin mukaan. Tupakkapaikalla pyörähdettyäni lähdin ajamaan kotia kohti, vain hädintuskin malttaen pitää näppini erossa kamerasta ajon ajan. Ensimmäinen asia mitä mä kotona tein oli tietokoneen päälle laitto, ja rupesin siellä käymään kuvia läpi. Oli sielä parikin hyvää, mutta se viimesin oli vaan paras.

    //oon näköjään ihan ottanut Ohton näiden tarinoiden uhriks. hups. ja tällähän mä tosiaan osallistun siihen pukukilpailuun! 🙂

    • #2446

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Uuu niin sika hieno kuva ja puku! Tykkäsin kans ihan sikana sun tarinasta taas, ihana nähdä miten Jesse alkaa pikkuhiljaa ”tulla kuorestaan” ja sanaili Ohton kanssa tosi luontevasti. Mainiota dialogia! Saat 2sp ja 2hp

    • #2450

      Jannica
      Osallistuja
      • Postauksia: 33
      • Koulutuksen tarpeessa

      Aivan superihana tarina, olin hurmioitunut kun ompelukonekin löytyi kotoa ja miten mahtava puku tai puvut teillä oli :O (toi piirros on vaan niin ihana, en voi lakata tuijottamasta sitä!) Voin niin samaistua tuohon, ettei autosta pysty lähtemään minnekään, kun hyvä biisi soi 😀

    • #2510

      Seela
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Huh mikä asu! Siisti piirros kaiken puolin,mutta mun lemppari oli ehdottomasti noi valot aidan ympärillä!

  • #2442

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    Valera, senkin ilkimys
    1.11.2018

    Pääsin hoitamaan Valeran pois tunnilta, ja päätin kuvastaa sitä hoitokertaa lyhyellä runolla:

    Päivä kaunis, niin kirpeä,
    Valeran luonne niin ilkeä.
    Kyllä sitä säikähtää aina välillä,
    sillä se ei ole kyllä lainkaan säyseä.

    Taas hampaanjäljet toisessa kankussa,
    Valeran kanssa olen välillä täysin hukassa.
    Onko se hevonen ikinä mukava?
    Vai pitääkö se minua täysin turhana?

    Kyllä se joskus on ihan hauska,
    mutta vain harvoin, sen omasta halusta.
    Erilainen selästä, erilainen maasta,
    riippuu toki paljon myös siitä kellonajasta.

    Ei se kyllä muiden hevosten kanssa samaan kastiin mene,
    kun ei sillä mitään samoja piirteitä niiden kanssa ole.
    Oh boe,
    siinä se luimii taas, eikä se minulle minään yllätyksenä tule.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten  Lily Wilson.
    • #2447

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Aaahaha mainio runo! Oon niin kateellinen kaikille ketkä osaa riimitellä 😀 Saat 1hp

    • #2456

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 47
      • Koulutuksen tarpeessa

      sama mulla ku aleksilla, riimittely on hieno taito!

      Go for it now; the future is promised to no one. -Wayne Dyer

  • #2462

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    Olin pyöriny sängyssä jo useemman tunnin epätoivoisesti koittaen saada nukutuksi. Koko asunto oli ihan hiljainen, vaan keittiöstä kuului jääkaapin hurina lakanoiden kahinan lisäksi. Makuuhuone oli ihan pimeä ikkunan edessä olevien pimennysverhojen ansiosta. Ostin ne aikanaan toiveikkaana että ne auttais mua nukkumaan paremmin. Kyllä ne auttoikin, hetkeksi, mutta sitten kaikki palas takas samaan vanhaan. Luovutin unen suhteen, ja kurottauduin hapuilemaan kännykän yöpöydältä. Nappia painaen mä avasin sen näytön, ja siitä kajastava sininen valo sai mut sulkeen silmäni ja sihahtamaan. Hetken sokaistumisen jälkeen raottelin silmiäni uudelleen. Kello näytti puoli neljää aamuyöstä. En ollut nukkunut silmäystäkään. Raskaasti huokaisten siirryin kyljelleni makaamaan ja avasin instagramin. Voisin kai ainakin viihdyttää itseäni hauskoilla eläinvideoilla jos en kerran saa unta.

    Surkeasta yöstä huolimatta olin silti ihan hyvällä tuulella. Oli perjantai, joka tarkoitti hevosten vapaapäivää Hallavassa. Viimekerralla olin käynyt kääntymässä Valeran kanssa maastossa, ja nyt mulla oli suunnitelmissa lähtee sinne sen kanssa selästä. Tallille mulla ei mikään kiire ollut, hevoset meni vasta yhdeksän aikaan tarhoihin ja puoleltapäivin ne saisi päiväruuan. Sen jälkeen ei samantien kehtaisi lähteä ratsastamaankaan. Niinpä mulla oli paljon luppoaikaa. Tottumukseltani nousin avaamaan mun tietokoneen, ja sen käynnistyessä kävin keittiöstä hakemaan jotain syötäväksi kelpaavaa. Koneen auetessa näpyttelin ohimennen tekstaria Miikalle whatsappin kautta, vaikka osasin jo arvata ettei se vastaisi kun vasta useemman tunnin päästä. Ei se haittaa, en oo itekkään mikään aktiivinen tekstaaja. Joskus unohdan vastata ihan kokonaan.

    Odottavan aika on pitkä, niinhän sitä sanotaan. Ja siltä se tuntuikin aina siihen saakka kunnes viimein hyppäsin mun auton kyytiin ja lähdin ajamaan Hallavaa kohti. En malttanut odottaa niin pitkään kuin alunperin suunnittelin, mutta enköhän mä tekemistä keksisi. Tiet oli avoimet, vaan muutama auto oli liikkeellä samaan aikaan. Kai suurin osa paikallisista oli töissä. Hallavan tilojen lähestyessä hidastin vauhtia ja pysäytin auton parkkikselle. Sielä oli taas vaan yksi auto mun lisäksi. Vähitellen tutuksi tullut talli oli sisältäkin tyhjillään, hevosia lukuunottamatta. Kelloa vilkaistessani päättelin, että ne oli saaneet jo päiväruokansa ja odottivat pääsevänsä takaisin pihalle. Tottumukseltani kävin ensin kääntymässä lokerollani jonka jälkeen hain Valeran harjat.

    Nyt kun oli niin hiljaista mä otin Valeran käytävälle harjattavaksi, ihan vaan nähdäkseni miten se siinä käyttäytyy. Se on mulle edelleen aika vieras tapa hoitaa hevosta, hoidan sen aina niin rutiininomaisesti karsinassa. Enkä ollut ainakaan nähnyt missään kieltoa ettei hevosia saisi ottaa käytävälle. Ennen harjaamisen aloittamista jäin seisomaan Valeran pään vierelle ja annoin tamman nuuhkia mun käsiä. Kieltämättä jännäsin kokoajan milloin se nappaa kiinni, mutta halusin antaa sillekin mahdollisuuden rauhassa oikeesti tulla tutuksi mun kanssa enkä aina vaan huitoo pois. ”Nooin.. Hienosti.” Kehuin sitä pehmeällä äänellä kun Valera nuuhki mua sieraimet pyöreänä aikanasa ja käänsi sitten vain päänsä pois. Taputin sen kaulaa ja ryhdyin harjaamaan tammaa tottuneesti ensin kumisukaa käyttäen. Vaikka Valera ei ollutkaan likainen käytin kumisukaa hyvän aikaa että sen hierova vaikutus tuntuisi edes jossain, ja siirryin siitä pölyharjan kautta pehmeään harjaan. Taputin tammaa lautasille kun sain harjaamisen tehtyä, etenkin jalat jotka on tärkeää pitää syksyn aikana puhtaana. Seuraavaksi oli harjan ja hännän vuoro, selvittelisin niistä mahdolliset takut käsin ja kampasin läpi. Viimeisenä puhdistin sen kaviot, ja olin ihan tyytyväinen että tamma oli molemmin puolin kiinni kun mun ei tarvinnut varoo sen hampaita. Laskiessani viimeisenkin jalan takaisin alas muistutin itseäni lakaisemaan käytävän kunhan olisin Valeran kanssa valmis. Kuulin vaimeaa puhetta jostain, mutta ei se yllättänyt. Varmaan Aleksi toimistossaan jonkun kanssa tai puhelimessa. Tai joku muu hoitaja tallituvassa, en ollut ihan satavarma äänestä. Vaikka pian mä muistin, että Aleksilla oli vapaa.

    Samalla kun hain Valeran varusteet otin myös omat tavarani mukaan. Kietaisin mun käsivarsiin pari heijastinnauhaa, olisinhan mä voinut huomioliivinkin ottaa mutta totesin että noi varmaan riittäis nyt kun ei ollut vielä pimeetä. Laskin suitset karsinan edessä olevaan naulaan, ja pidin satulaa toisella kädellä kun toisella nostin satulahuovan Valeran kaulalle, josta liu’utin sen selkään jättäen noin nyrkin kokoisen tilan huovan ja sään väliin. Valeran korvat oli tiukasti liimattu sen niskaan, ja tamma nosteli päätään siihen malliin että sitä tosiaan kiukutti. ”Älä viitti.” Puhahdin sille ja heilautin satulan sen selkään, ehkä vähän huolimattomammin kuin normaalisti. Toinen satulasiipi taipui huopaa vasten muhun nähden vastakkaiselta puolelta. Hiljaa tuhahten omaa huolimattomuuttani kurkottauduin Valeran yli suoristamaan sitä, mutta siitäpä ei Valera tykännyt. Ihan hetkessä se liikahti sivuun ja potkaisi toisella takajalallaan mua reiteen. En varmaan olis heti ees tajunnut että niin kävi ellei se olis saanut mua horjahtaan niin että otin harha askeleen Valeran harjakoppaa päin joka vuorostaan kaatui, ja mun selkä mätkähti takana olevaa karsinan seinää päin. ”Ai saatana.” Sihahdin hampaideni välistä kun tunto alkoi palata takaisin mun jalkaan, ja jäin hetkeksi nojaamaan ihan suosilla karsinaa päin. Olisi taas pitänyt komentaa, mutta tilanne oli ja meni, nyt olis enää turha ruveta vauhkoomaan. Kumarruin vähitellen keräämään lattialle levinneet harjat, ja kuulin samalla käytävää pitkin kiireiset askeleet. Äähhhh. ”Hitsi, onks täällä kaikki okei?” Ääni kysyi jonka osasin hämärästi yhdistää Seelalle. Vilkaisin Valeran ohi hänen suunnille ja huomasin hänen saapuneen paikalle Kassun kanssa. Voisin vaikka vannoa että se poika asuu sielä, niin usein mä oon nyt siihen törmännyt. ”Joo, ei täs mitään.” On sitä pahemmastakin selvitty. ”Laitoin satulaa ja Valera ei ollu ihan samaa mieltä.” En kehdannut suoraa sanoa että se potkas mua. Hävetti liikaa. ”Auts. Sattuko pahasti?” Eikä mun näköjään ees tarvinnut, se oli kai ihan itsestäänselvää. ”Reiteen vaan, ei se täysillä osunu.” Mutisin nostaessani harjakorin ylös ja suoristaessani selkäni. Onneksi kaksikko ei jäänyt kyselemään siitä sen enempää, en mä tarvinnut kahta huolestunutta kanaemoa pörräämään mun ympärille. Sen sijaan mä pääsin vähän tutustumaan Seelaan, noin että millanen persoona se on, ja totesin itsekseni että Kassu on kai sellainen kaikkien kaveri. Se oli kyllä kiva, pakko myöntää. Välittämättä äsköisestä mä varustin Valeran loppuun, ja irrotin riimun sen kaulalta kunhan olin laittanut omatkin varusteet päälle. ”Mä lähen käymään maastossa tän kanssa. Että tiiätte mihi oon jääny jos tää tulee yksin takas.” Ilmoitin kaksikolle jotka lähtivät takaisin omiin puuhiinsa jotka olin aikaisemmalla riehumisellani keskeyttänyt.

    Ponnistin tamman selkään kentällä olevalta jakkaralta. En halunnut nousta suoraan maasta sen selkään välttääkseni sen rasittamista ja satulan kallistumista. Taputin Valeran kaulaa ja annoin sen lähteä kävelemään kentän uraa pitkin ohjat pitkinä kun aloin säätämään jalustimia sopivan pituisiksi. Kuka ikinä sillä oli eilen mennytkään oli selkeesti pitempijalkaisempi kuin mä, ja sain lyhentää jalustimia kolmen reijän verran. Ei mitenkään egoa hivelevää. Jalustimien jälkeen kiristin satulavyötä vähitellen molemmilta puolilta vielä reijillä, erityisen varovasti ettei Valera saisi päähänsä heittää mua selästään sen takia. Tamma ei kuitenkaan tuntunut välittävän sen suuremmin, vaan jatkoi laiskasti kävelemistään eteenpäin. Keräilin vähän ohjia käteen ja ohjasin Valeran ulos kentän portista. ”Lähdetää vilkaseen vähän maisemia.” En tiennyt milloin viimeksi Valera oli päässyt maastoon, mutta nyrkkisääntönä oli aina olla valppaana uuden hevosen kanssa. En jaksanut uskoa että mitään mullistavaa tapahtuisi, mutta jos niin kävisi niin ainakin olin maininnut tallilla jollekin että lähtisin maastoon. Tie metsään oli enimmäkseen alussa suoraa, ja mitä pidemmälle päästiin sitä rennommin mäkin uskalsin olla. Valera kulki reippaasti eteenpäin ihan omasta halustaan, päätään kannatellen ja korvat kääntyillen uteliaisuudesta. Vaikka sekin oli selvästi kuulolla se ei vaikuttanut yhtään varovaiselta tai valmiilta ryntäämään pois mun alta. Kumarruin taputtamaan sen kaulaa pari kertaa ennenkuin suoristin mun selän uudelleen ja jäin kuuntelemaan metsän ääniä.

    Ensilumen tultua yöpakkaset oli kiristynyt, ja maassa oli joka aamu kuuraa yhä pidempään ennenkuin se viimein suli päivän mittaa pois. Puut oli muuttuneet vihreän, keltaisen ja punaisen väriloistiksi ja maa oli täynnä tippuneita lehtiä jotka rusahtelivat jalkojen alla. Vähitellen kylmästä kovettuva maa rohisi Valeran kavioita vasten, ja sen askeleet loivat rytmikkään tahdin johon oli niin helppo tuudittautua. Meidän hengitykset höyrysi viileässä ilmassa kevyesti, ja hetken kaikki tuntu tosi satumaiselta. Vedin syvään raikasta ilmaa ja päästin sen ulos nenän kautta. Me oltiin kävelty jo aika pitkään, ja Valeran askeleet alkoi saamaan sellaista napakkuutta että tamma olisi valmis menemään reippaammin. Keräilin vähitellen sen ohjia ja samantien Valera alkoi pureskella sen kuolaimia odottavaan malliin. Tein pari puolipidätettä ja käytin katseeni tiellä jossa me käveltiin. Se oli pääsääntöisesti hiekkaa, eikä sen pitäisi vielä olla niin kova etteikö siinä voisi ottaa muuta kuin käyntiä. En kerennyt edes antamaan pohkeita kun Valera jo nosti liidokkaan ravin pää koholla. ”Sooo, ota iisisti.” Sanoin sille rauhallisella äänensävyllä ja sain pidättää sitä ihan tosissaan ennenkuin se alkoi hidastamaan. ”Nooin. Meil ei oo mikää kiire.” Kunhan tempo oli tarpeeksi rauhallinen uskalsin antaa tammalle vähän ohjaa johon se tukeutui tyytyväisenä pärskähdellen. Jonkin matkaa me jatkettiin ravissa, mä keventäen ja Valera melkein tanssahdellen. Sen askeleet oli kimmoisat ja vaikkei se edes juossut kuin heikkopäinen maisema vaihtui silti nopeaan tahtiin. En kuitenkaan tuntenut polkuja tarpeeksi hyvin että olisin viitsinyt jatkaa ravaamista kovin pitkään, joten istuin satulaan ja istunnan ja ohjien avulla himmailin Valeran käyntiin. Se tuntui tosi tyytyväiseltä. Annoin sille pitkät ohjat jolloin Valera laski päätään pärskien pari kertaa. Kun vastaan tuli hetken kuluttua risteys päätin kääntää Valeran takaisinpäin. Me oltiin oltu sielä jo parikymmentä minuuttia ja melkein samanverran menisi sitten että päästäisiin tallille. Ja jos totta puhutaan, mulla ei ollut pienintäkään käsitystä mihin siitä risteyksestä kääntyä niin parasta olis vaan lähteä takaisin. Päätin ottaa vielä uudelleen pätkän ravia samalla tiellä, ja keräsin ohjat uudelleen. Valera selvästi tiesi mitä oli tapahtumassa, ja ilman mitään mun apuja se päätti nostaa laukan liidokkaan pukituksen kera. Vaikka se yllätti pidin tasapainoni, en yleensäkään lennä selästä ihan hirveen helposti, ja tamman tahtia rauhoitettuani annoin sen laukata pienen pätkän satulassa istuen ennenkuin hiljensin sen raviin, ja lopulta käyntiin. ”Oot sä vaan hauska.” Nauroin sille ohjia löysätessäni ja rapsutin Valeran säkää sormenpäilläni.

    Vaikka mun reittä kivisti edelleen olin onnistunut sivuuttamaan sen lähes koko maastoilun ajan. Siitä oli jäänyt ihan positiivinen fiilis, Valera ainakin tuntui nauttineen ja mulla oli ollut myös kivaa alun jännityksen helpotettua. Kävin kentällä laskeutumassa alas satulasta, ja maahan osuessani irvistin kun tärähdys sai mun reiden säkenöimään kipua. Siihen tulis varmaan aika laadukas mustelma. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin satulavyötä ennenkuin lähdin taluttamaan Valeraa tallia kohti. Kelloon vilkaisten mä totesin että me oltiin oltu menossa vajaa tunti josta suurin osa oli kävelyä. Hyvä vaan koska hevoset oli tarkoitus liikuttaakin vaan kevyesti. Takaisin sisälle päästyä tajusin heti että olin unohtanu siivota meidän jäljet käytävältä, mutta onneksi talli oli edelleen hiljainen niin kerkeäisin sen tekemään kunhan Valera olisi hoidettu. Vein sillä kertaa tamman karsinaan ja otin siltä varusteet pois. Karsinan oven vedin perässä kiinni ennenkuin lähdin viemään varusteita takaisin niiden paikalle. Huuhtelin kuolaimet ja jätin suitset ja satulahuovan odottamaan kunnon puhdistusta jonka tekisin harjattuani Valeran. Kuljin takaisin sen karsinalle ja ryhdyin harjaamaan Valeraa pehmeällä harjalla läpikotaisin, ja puhdistin sen kaviot huolella. Riimun laitettuani takaisin sen päähän lähdin viemään Valeraa takaisin tarhoille missä suurin osa muistakin hevosista oli. Meinasin ensin mennä Valeran tarhan ohi kun etsin katseella vain Melliä, josta olin oppinut Valeran tarhan tunnistaan, mutta ilmeisesti Seela oli lähtenyt sen kanssa jonnekin. ”Joudut hetken olee iha itekses.” Taputin Valeran kaulaa kun talutin sen tarhan puolelle, ja päästin sen vapaaksi. Tamma vähät välitti musta, vaan lähti kävelemään pidemmälle tarhan toiseen päähän. Laitoin tarhan portin kiinni ja palasin takaisin talliin. Riimunnarun laskin Valeran karsinan edessä olevaan koukkuun, ja lakaisin tallikäytävän jonka jälkeen nappasin Valeran harjat mukaani. Napsautin kypärän hihnan auki ja laskin sen satulahuoneen pöydälle, ja ryhdyin harjaamaan satulahuovan sisäpuolta kovalla harjalla. Siinä ei kauaa mennyt, ja seuraavaksi ryhdyin suitsien kimppuun. En ottanut niitä palasiksi sillä kertaa vaan puhdistin satulasaippualla ihan noin, ja kuivasin pyyhkeen kanssa. Öljyä ne ei vielä vaatinut, joten niputettuani ne nostin ne naulaan ja vein harjatkin niiden omalle paikalle.

    Mun mielessä kävi jos olisin vielä lähtenyt siivoamaan tarhaa, mutta päätin jättää sen ensikertaan. Pitäisi ne harjatkin muistaa putsata. Ovea kohti kulkiessani jäin hetkeksi tutkimaan ilmoitustaulua jos sillä olisi jotain uutta sanottavaa. Tasotunneista oli maininta joka mua kiinnosti, mutta niistä ei ollut vielä sen suurempaa infoa. Niinpä lähdin kävelemään parkkipaikkaa kohti ja nappia painamalla avasin Zion ovet. Laitoin auton jo käytiin lämpiämään, vaikka jäin vielä sen ulkopuolelle polttamaan yhden röökin. Siitä siirryin ratin taakse, ja vedin kännykkäni esiin. Näytöllä oli ilmoitus yhdestä uudesta saapuneesta viestistä.
    ’sori etten vastannu aikasemmin, oli kiire.’ Se oli Miikalta.
    ’ei mitää. oon just lähös tallilt, tuunks nappaa sut matkal?’
    ’tuu vaan. käydäänkö matkalla kaupassa?’
    ’joo.’

    • #2469

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Taas niin mukava tarina, ihan rupee tekee mieli päästä ratsastamaan… Kuvailet aina ihanan elävästi kaikki tilanteet ja Jessen ajatukset, voisin lukee näitä kokonaisen kirjan verran. Ja sit noi kuvat on kanssa kerrassaan upeita! Varsinkin noi puut sopii tosi hyvin tähän vuodenaikaan ja heinäkin näyttää sopivan kuuraiselta. Saat 2hp, 2sp ja 2mp

  • #2485

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    Olin nukkunu johonkin puolillepäivin. Muistan et katoin kelloo edellisen kerran viiden jälkeen aamuyöstä. Tai kai se aamua jo oli. Sit yhtäkkiä olikin ihan valosaa, niin valosaa kun tähän vuodenaikaan vaan voi olla, ja kello oli lähempänä kolmee. Ponnahdin istumaan sängylläni ja hapuilin kännykän mun käteen.
    ’toivottavasti sait nukuttua. tuun illalla vielä käymään.’ Miikalta oli tullu viesti, ja sen luettuani hengähdin helpottuneena hiljaa. Se oli ollu yötä, ja lähteny aamulla kouluun. Olis harmittanu jos se olis lähteny kotiin ilman että pääsisin sanoon kunnolla moikka. Valahdin takaisin selälleni makuulle ja vedin syvään henkee. En olis millään jaksanu nousta, väsytti ihan liikaa. Montako tuntii mä olin nukkunu? Kymmene? Univelkaa näköjään kerääntyny taas ihan naurettavia määriä. Laskin kännykän mun vierelle ja kohotin molemmat kädet mun kasvoille. Kämmenin hieroin mun silmiä karistaakseni vikatkin unen rippeet pois. Pitäis vaan jaksaa nousta ja lähtee tallille, vaikka se olikin kivaa hommaa niin lähteminen on aina vaikeeta. Varsinkin jos herää tolleen ihan äkkiä niinkun mä just äsken.

    Siitä huolimatta sain itseni aika nopeesti lähtövalmiiks, ja autolle päästessäni olinkin jo aika hyvin hereillä. Parempi ollakin, etten löytäis itteeni jostain ojasta. Käänsin avainta virtalukossa ja annoin Zion jäädä huriseen vapaalla vaihteella muutamaks minuutiks että sen koneisto lämpiäis. Selaisin mun kännykkää sillä välin, samalla miettien mitä mä tallilla puuhaisin. Puhdistaisin ne Valeran harjat, ainaki. Ja kävisin siivoomassa tarhan. Voisin koittaa tutustuu lisää niihin ihmisiin, ne on ainaki toistaseks ollu tosi kivan olosii. Musiikit päälle vielä, ja lähdin sitten ajamaan kohti Hallavaa. Taivaalta tihkusi jotain veden ja rännän välimaastosta ja tiet oli aika liukkaat. Vähän jo kaduttaa että vaihdoin nastarenkaat, kun päivät on kuitenki ollu aika lämpimiä. Olis vaan pitäny malttaa oottaa, menee tiet taas surkeeseen kuntoon ennen aikojaan.

    Hallavan pihassa mä jätin Zion samalle paikalle kun lähestulkoon joka kerta kun olin sielä käyny. Parkkiksen nurkkapaikalle, joka ei jostain syystä ollu muiden kävijöiden suosiossa. Nousin sen kyydistä ja painoin oven kiinni, jonka jälkeen nappia painamalla lukitsin ajoneuvon. Lähdin tepastelemaan tallia kohti, ja hetken mietin kävisinkö aamuröökillä näin puolineljältä iltapäivällä. Kävinhän mä. Porukat olis taas ylpeet musta kun kuulis mun päivärytmistä. Ja siitä etten oo taas saanu työvuoroja. Se ajatus alensi mun mielialaa, vaikka mä usein vaan koitan sivuuttaa sen. Ainoo asia mitä mä oikeesti haluaisin joskus saavuttaa on se et tekisin mun vanhemmat ylpeiks. En mä muuta vaadi. Kyllä ne musta välittää ja mä niistä, mutta en mä ikinä oo antanu niille aihetta sanoo et ne olis ylpeitä. Et olisin tehny jotain oikein. Kouluista en oo selvinny kun kohtalaisilla papereilla ja lukion jätin kesken, töitä en saa tai ees kunnon asuntoo, vaan tollasen paskasen yksiön joka hajoo käsiin. Viskasin poltetun natsan sivuun hiljaa tuhahtaen itsekseni. Paska elämä, mutta pakko se on kai elää. Sillälailla hyvillä mielin lähdin käveleen tallin ovea kohti.

    Sisällä mä pysähdyin ekaksi ilmoitustaulun kohdalle. Siinä oleva lappu vei mun huomion heti, ja samantien mun olo tuntu paranevan. Valera ei menis tunneille, ja Aleksi oli jättäny ilmoituksen että voisin mennä sen kanssa puomeja. Sairaan kiva, koska mulla oli ollu mielessäkin jotain sen tyylistä. Tunnit oli pidetty jo aamupäivällä, ja hevoset oli saanu niiden aamuruuatkin. Ei hassumpi aika tulla tallille, kun sielä oli ihan mukavan rauhallista. Kävin Valeran karsinan edestä hakemassa sen riimunnarun ja lähdin käppäilemään tarhoja kohti, miettien jo minkälaisia puomitehtäviä tamman kanssa keksisin. Tarhalle päästyäni muistin unohtaneeni herkut mun lokeroon, mutta siitä huolimatta vihellellen siirryin tammakaksikon tarhaan. Molemmat kohottivat päätään, ja hetken ihmettelyn jälkeen Melli otti pari askelta mua kohti, mutta senkin mielenkiinto lopahti siihen. Mahtoikohan se tulla Seelaa vastaan heti vaan kun tytön näkikin? ”Valeraaa. Tuu, mennää sisälle.” Kutsuin punaista ilkiötä, joka katsoi mua pää pystyssä ja korvat höröllä. En varmaan koskaan kyllästy sitä sanoon, mutta se on vaan hieno näky. Vislasin uudelleen ja kyykistyin portin läheisyyteen. Hiljalleen tamma lähti askeltamaan mua kohti häntäänsä rennosti huiskauttaen. ”Nooin.. Hieno.” Kehuin sitä, ja vähitellen nousin ylös kun välimatkaa oli enää vähän. Valera pysähtyi myös ja katsoi mua sen oloisena että kohta se ampaisisi karkuun, ja se oli vaan elätelly mun toiveita että se tulisi vapaaehtoisesti sisälle. Ennenkuin se kerkesi toteuttaa tän hyvin todennäköisen suunnitelmansa kurotin ottamaan sen riimusta kiinni ja napsautin riimunnarun siihen. ”Noh.” Ärähdin sille kun tamma luimisti ja yritti napata mua käsivarresta, mutta ravistin riimunnarua niin että sekin nosti vain päätään ylös. Melli jäi suosilla hamuamaan viimeisiä ruohonkorsia mitä se tarhan hyvin syödyltä pohjalta löysi sillä välin kun talutin Valeran ulos ja laitoin portin kiinni uudelleen. Lähdin edeltä taluttamaan tammaa sisälle, ja nyökkäsin ohimennen tervehdykseksi punatukkaiselle tytölle jota en ollut aikaisemmin nähnytkään. Vilkaisin olkani yli vielä sen suuntaan, ja se näytti kävelevän jonkun yksärin tarhalle.

    Karsinassa Valera siirtyi juomaan kunhan mä laskin sen vapaaksi, ja oven suljettuani menin hakemaan sen harjat. ”Moro.” Huikkasin Niolle joka käveli myös jonkun mulle uuden naaman kanssa käytävällä ohi, ja he tervehtivät mua takas. Poika oli mua reilusti pidempi, varmaan joku parikyt senttiä, ja sillä oli vaaleen ruskeet hiukset. Ne puhu jotain jonkun Väiskin ajamisesta keskenään. En oo varmaan koskaan ennen törmänny näin moneen muuhun kundiin tallilla, ja kieltämättä se on ollu aina aika nihkeetä pyöriä melkeen kymmenen vuotta nuorempien mimmien keskellä. Jos näihin jätkiin pääsis paremmin tutustuun vielä. Harjat mukanani palasin Valeran karsinalle. Hevosia oli alettu loimittaa pikkuhiljaa, ainakin näitä tapauksia jotka ei ihan suomen säähän oo tehty. Ei sillä, mäkin täysin perisuomalaisena oon aina helisemässä kun pakkasta tulee enemmän kun viis astetta. Irrottelin Valeran loimen soljet ja vedin sen rauhassa pois. Jälleen mun pituuden takia jouduin viikkaamaan sen tallin lattialla, Valera on kuitenkin sen verran hevoskokoo ettei sen loimikaan ihan pieni oo. Laitoin loimen sen karsinan edessä olevalle tangolle, ja rupesin harjaamaan tammaa kovalla harjalla. Se oli ihan puhtaan näköinen niin en viitsinyt ottaa kumisukaa nyt. Valeran korvat kääntyili edestakaisin kun se kuunteli tallin ääniä, ja se tuntui normaalia rauhattomammalta. Kai se oli siitä outoa kun se oli lähestulkoon, ellei ihan ainoo hevonen koko tallissa sillä hetkellä. Aikani mä sitä harjasin, nipinnapin välttäen sen hampaat pari kertaa kun kuljin liian rohkeesti sen pään edestä. Meillä on viime kerroilla mennyt aika hyvin, jos sitä potkua ei oteta huomioon. Puhdistin Valeran kaviot sillä kertaa ongelmitta, ja taputin sen selkää tyytyväisenä.

    Jätin Valeran karsinaan odottamaan kun kävin itse vaihtassa ratsastuskamat päälle ja otin sen varusteet mukaan. En tiiä miksi, mutta musta sellainen neon pinkki olis Valeralle sopiva väri. Voisin huvikseni ostaa sille ainakin sellasen satulahuovan, jos Aleksille se vaan käy. Pitää kysyä kunhan satun siihen törmään. Sillä kertaa päätin laittaa satulan ensin, joten heilautin satulahuovan tamman kaulalle ja siitä vedin alemmas sen oikealle paikalle, taas jättäen sään ja sen väliin tilaa. Sitten oli satulan vuoro, jonka mä nostin ihan ekstra varovasti sen selkään. Korvat Valeralla oli heti luimussa, mutta sillä kertaa sen jalat pysyi maassa. Taputin sitä kaulalle ja nostin satulavyön sen mahan alta, kiinnittäen sen vasta ensimmäisistä reijistä. Hetken aikaa lämmitin suitsien kuolaimia käsissäni, vaikkei vielä kylmä ollutkaan niin oli ne silti varmasti aika viileet saada suuhun. Kivempi noin. Ohjat nostin tamman kaulalle, ja Valera nosti protestiksi päänsä kattoa kohti. ”Älä nyt hei.” Kurotin toisen käteni sen pään ympäri ja vedin sitä alemmas. Siten sainkin ensin kuolaimet laitettua ja sitten suitset. Vedin niskahihnan alle jääneet jouhet vapaiksi ja taputin Valeraa uudelleen. Parilla reijällä kiristin vielä satulavyötä molemmin puolin jonka jälkeen vedin ratsastushanskat käsiini ja avasin karsinan oven. Lähdin taluttamaan Valeraa maneesia kohti pitkä kouluraippa mukanani. Ulkona oli alkanut jo hämärtää, mutta siivoaisin silti sen tarhan kerran olin niin päättäny. Olin nähny parit otsalamput roikkuvan satulahuoneessa, niin ottaisin vaan sellasen ja sillähän se hoituis. Maneesin ovella viheltelin hetken ennenkuin vedin sen oven auki. Kurkkasin sisälle ja totesin että se on tyhjä. Talutin Valeran sisäpuolelle, napsautin valot oven vierestä päälle ja vedin oven taas kiinni. Maneesissa yksin oleminen on jotenkin aina tosi outo tunne. Oon niin tottunut siihen että maneesissa ollaan vaan tuntien aikana, niin sellainen privaatti maneesi jota saa käyttää kokonaan itellään on ihan luksusta. Valeran ohjista kiinni pitäen lähdin kävelemään maneesin toiseen päähän jossa oli kasa puomeja. Sain vähän suostutella tammaa tulemaan tarpeeksi pitkälle että ylsin ottamaan puomit kantoon, ja vähän mä sain tasapainotella kahden puomin ja sen kanssa, mutta kyllä se ihan hyvin sujui. Aikani touhuttuani Valera perässä roikkuen sain mielestäni hyvän puomiradan tehtyä. Pitkällä sivulla oli neljä puomia, ja toisella puolella kaksi. Maneesin toisessa päädyssä lyhyellä sivulla oli kolme puomia pääty ympyrää ajatellen, ja toisen olin jättänyt tyjäksi. Koitin kattoa välit sen verran sopiviksi että ne vois mennä melkeen kaikki missä vaan askellajissa, tosin tota neljää en yrittäisi ees laukassa. Kyllä siitäkin varmaan pääsis jos kunnolla kokois, mutta jos en nyt kuitenkaan. Hain vielä jakkaran itselleni ja nousin Valeran selkään. Kiristin satulavyön kunnolla tasaisesti molemmin puolin ja annoin tamman lähteä kävelemään sillä välin kun säädin jalustimet sopivan mittaisiksi.

    Pyysin Valeraa samantien käveleen reippasti eteenpäin ja ryhdyin asettelemaan sitä päätyihin. Volteilla ja käännöksillä herätin sen pohkeille, ja hyvän aikaa me kuljettiin kahdeksikkoa jossa taivuttelin tammaa sekä sisäänpäin että ulos. Alun verkkaisuuden jälkeen se rupesikin taivuttamaan itseään, ja takajalat alkoi tekemään töitä. Käänsin Valeran pitkän sivun neljälle puomille, jotka se ylittikin mallikkaasti. Vaikka sen käynti vähän hiipuikin niin ei sen jalat sentään puomeihin osunut. Pari kertaa me mentiin samaiset puomit vaan käynnissä, ja pääty ympyrälle käännettyäni puomittomalla lyhyellä sivulla nostin Valeralla ravin. Se kohotti päätään ja otti muutaman reippaamman askeleen ennenkuin sain sen takaisin kuulolle. Olin unohtanu pidättää ennen nostoa jonka takia se ennemminkin valu juoksemaan. Ei se mitään, korjasin sen nopeasti ja käänsin uudelleen ympyrälle. Parit väistöt mä tein myös ennenkuin me jatkettiin puomeilla. Pääty ympyrä, puomit, suoristus, puomit, taputus. Kunhan Valera oli kunnolla lämmennyt molempiin suuntiin ravissakin lähdin tekemään tempon vaihteluita sen kanssa käyttäen apunani koko puomirataa jonka olin tehnyt. Ensin harjoitusravissa neljä puomia, kevyttä ravia reippaassa ravissa pääty ympyrälle, kokoaminen ja tahdin himmaus niin että askeleet kuitenkin oli tarmokkaat. Puomien yli, asetus, puolipidäte ja laukan nosto. Se oli hyvä nosto, joten jatkoin siitä puomikaksikolle. Unohdin ihan kokonaan laskea askeleet kun keskityin pysyyn satulassa rentona, ja ekan puomin jälkeen Valera tiputti raviin huonon välimatkan takia. Annoin sen ravata hetken, mun mokahan se oli, ja nostin uudelleen laukan. Samaiset puomit uudelleen ja tällä kertaa onnistuneesti niin että saatiin yksi laukka askel puomien väliin. ”Hyvin!” Kehuin sitä ja taputin sen kaulaa sisäkädellä.

    Noin me jatkettiin hyvän aikaa, ja vaihtelin askellajeja tasaisesti laukasta raviin, käyntiin, ja taas raviin. Puomit ylitty hienosti, ja Valera selkeesti mietti mihin se jalkansa laittoi. Maneesin ovelta kuului viheltelyä, ja pian ovi vedettiin auki. Hiljensin Valeran käyntiin ja annoin sen kääntyä katsomaan tulijoita. Nio tuli ensin ja sen perässä se sama poika jonka olin nähnyt aikaisemmin. Se istui tummanrautiaan lämppärin selässä, jota en tunnistanut yhdeksikään tuntihevoseksi. ”Haittaako sua jos me tullaan Väiskin kanssa pyörimään tänne? Meidän piti lähtee maastoon, mutta ei sitten viittittykään.” Poika kysyi ohjatessaan hevostaan lähemmäs ettei tarvitsisi huutaa ovelta saakka. ”Ihan vapaasti, me ollaan kohta lopettamas kuitenki.” Vastasin ja keräsin Valeran ohjat uudelleen. Poika antoi mulle ja Valeralle tilaa samalla kun se itse lämmitteli hevostaan käynnissä. Pyysin Valeran uudelleen raviin, ja menin kierroksen kevyessä ravissa ennenkuin jatkoin vielä vikat puomien ylitykset. Ohimennen kuuntelin kun Nio ja poika, jonka nimen kuulin olevan Niko, jutteli mitä vaan mieleen tuli keskenään. Toisesta päädystä mä nostin Valeralla vielä laukan, ja annoin sille vähän ohjaa vaikka pidin tuntuman. Kohosin kevyeeseen istuntaan ja annoin tamman valita tahdin loppulaukkoihin. Kun paino keveni satulassa se teki ensin pienen pukin, joka hädintuskin tuntui missään, ja venytti laukkaansa tyytyväisesti pärskien. Niko käveli Väiskin kanssa sen verran kaukana uran sisäpuolella, että uskalsin ohittaa se uran puolelta. Laukkakierroksen jälkeen hiljensin tamman raviin ja annoin sille enemmän ohjaa samalla sisäohjaa kevyesti asettaen, joka rohkaisi tammaa venyttämään kaulaansa. Kierros siihen suuntaan, suunnan vaihto ja pari kierrosta siihen suuntaan. Lopulta mä istuin alas satulaan ja istunnan avulla tamma hiljensikin käyntiin. Kumarruin taputtamaan sen kaulaa molemmin käsin tyytyväisesti huokaisten. ”Teillä menee näköjään aika kivasti!” Nio huikkasi maneesin päädystä hymyillen. ”No, kiva jos se näyttää siltä. Tää tuntuu tosi hyvältä kyl.” Myönsin, ja olin ilahtunu kun sain kuulla että se näyttikin menevän hyvin. Hyvän tovin mä kävelin vaan Valeran kanssa, ja Niko alkoi ottaa ravia. Käänsin tamman kaartoon ja laskeuduin sen selästä. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin satulavyötä, jonka jälkeen nostin ohjat Valeran kaulalta. Tamma yritti hieroa päätään muhun, mutten antanut. Ohjista toisella kädellä pitäen lähdin taluttaan sitä puomeja kohti että keräisin ne pois, mutta Nikon ääni keskeytti mut. ”Älä vie niitä pois, me voitaisiin Väiskin kanssa testata kanssa tulisko siitä mitään. Me kerätään ne sit Nion kanssa.” Niko lupasi. ”Okei.” Vastasin ja laskin puomin takaisin sen paikalle. Niinpä lähdin taluttamaan Valeraa maneesin ovea kohti, ja ennen avaamista viheltelin kuuluvaan ääneen.

    Valera oli hionnut satulan alta ja vyön kohdilta, mutta se vaikutti tyytyväiseltä. Oli vissiin ollu sillekin mieleistä puuhaa. ”Se oli kivaa, eiks je?” Kysyin siltä harjatessani sitä, ja Valera vastasi korviaan kääntämällä mua kohti. Kunhan olin harjannut sen kunnolla jalkoja ja päätä myöden puhdistin sen kaviot. ”Pitää varmaan heittää sulle fleece päälle.” Mietiskelin itsekseni kun kuljin karsinan ulkopuolelle. Kävin läpi tangolla olevat loimet, ja löysinkin fleecen siitä. Nostin sen Valeran selkään ja kiinnitin soljet. Ulkona tuuli aika paljon, ja koska tamma oli hionnut päätin vielä laittaa sen päälle toisen loimen joka sillä oli aikaisemminkin ollut. Se ei ollut vielä mikään paksu toppaloimi, joten ei sille ainakaan liian kuuma tulisi. Kävin pikaisesti heittämässä harjat niiden paikalle ja nappaamassa mukaani pari herkkua mun kaapista jonka jälkeen palasin Valeran luo. Tarjosin herkut sille mun kämmeneltä, se ansaitsi kiitosta hyvästä työstä. Mielissään tamma söikin ne, ja sillä välin kun se mutusteli menemään sujautin riimun sen päähän. Lähdin taluttamaan Valeraa takaisin tarhoille, jossa se saisi olla vielä reilun tunnin ennen sisälle ottoa. Kunhan olin päästänyt Valeran Mellin seuraksi palasin takaisin talliin hoitamaan sen varusteet. Suitset niputettuani niiden pesun jälkeen vein mun omat varusteet mun lokeroon ja vedin pipon päähäni. Otsalampun otin mukaani vielä matkalla takaisin ulos, ja napsautin sen päälle. Talikko ja kottikärryt löytyi tutulta paikalta, ja lähdin siivoamaan Valeran ja Mellin tarhaa. Tammat katsoi mua hetken korvat höröllä kun kävelevä lamppu saapui paikalle, mutta pian ne keskittyivät omaan olemiseensa taas kun rupesin talikon kanssa huitomaan. Syksyssä kurjinta on se mihin kuntoon tarhat menee niin nopeesti, niin ainakin musta on kiva että niitä käy siivoomassa ees suht säännöllisesti. Otsalampun avulla lantakasat löysi tiensä ripeeän tahtiin kottareihin, jotka siivouksen päätteeksi kävin lantalaan tyhjentämässä. Palautin mun lainaamat tarvikkeet paikoilleen ja palasin takaisin satulahuoneen lämpöön. Sormiani ravistellen vedin Valeran harjakorin uudelleen esille ja tyhjäsin sen sisällön pöydälle. Ämpärin itsessään mä ravistelin roskiksen yllä puhtaaksi kaikista irtokarvoista ja hiekasta.

    Kammalla sukien ja sormin nyppien mä puhdistin jokaisen Valeran harjan yksi kerrallaan. Ei ne niin likaiset ollut että ne olis vaatinut pesua, paitsi kaviokoukku. Miten hienoa olis, jos sillä olis pinkit harjatkin. Hitsi, pitää varmaan oikeesti ruveta säästämään. Harjat puhtaina laitoin ne takaisin koriin ja sen paikalleen, jonka jälkeen pysähdyin vaan hengähtään. Nyt oli Vale liikutettu ja harjattu, tarha siivottu ja harjat puhdistettu. Voisin vissiin hyvillä mielin lähteä kotiin. Mun alkoi olla nälkäkin. Kun siirryin tallin käytävälle kuulin iloista naurua tallituvasta. Hetken seisoin paikallani ja mietin menisinkö katsomaan keitä sielä on. Jos vaikka saisin kavereita, tai ees tuttuja. Kuitenkin mun jalat lähti viemään mua autoa kohti, enkä laittanut vastaan. Niillä oli varmaan kivempaa noin, kun ne on tutussa porukassa.

    • #2486

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Jesse on kyllä niin ahkera kun jaksaa tarhaa siivota ja varusteetkin hoitaa tiptop, oikein mallihoitaja! Oli kans ilahduttava lukee miten hyvin puomitreenit meni. Saat 2hp, 1sp ja 2ep

    • #2509

      Seela
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      No huh huh! Sun ja Valeran meininki on kyllä ihan omaa luokkaa. Mä en pysy enää tarinoissakaaan perässä 😀 Tämä siis hyvällä!

  • #2487

    Aleksi
    Ylläpitäjä
    • Postauksia: 587
    • Lauman johtaja

    Palkintokuva upeasta hoitouran aloituksesta Jesselle!

    • #2488

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 102
      • Perus pullaponi

      🙈🙈 Vau!! Oon niin otettu, kiitos! Tää on hirmu hieno, tykkään niin paljon sun tavasta värittää ja tässä on tosi kiva tunnelma!

    • #2496

      Jannica
      Osallistuja
      • Postauksia: 33
      • Koulutuksen tarpeessa

      Aivan ihana tunnelmallinen hoitokuva <3

  • #2507

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    ”Olet kaunis ja rauhallinen”
    5.11.2018

    Istuin Valeran karsinassa ja puhdistin sen harjoja. Olin hiukan allapäin ja Valera huomasi sen. Normaalisti en olisi ikinä uskaltanut istua sen karsinassa, varsinkaan kun tamma ei ollut kiinni. Hankasin pöly- ja juuriharjaa toisiaan vasten ja aivastelin välillä niistä irtoavasta pölystä johtuen. Minua harmitti. En ollut löytänyt enää sitä samaa paloa Valeran kanssa puuhailuun kuin ennen. Kaikki oli muuttunut sen jälkeen, kun olimme eronneet Kristianin kanssa. Sen jälkeen ajatuksissani oli ollut koko ajan vain lähinnä Orion. Valeralle ei ole enää ollut juurikaan tilaa ajatuksissani. Olihan se ihan hienoa, että olin sen treenaaja ja kaikkea. Se olikin ainoa asia, mikä erotti minut Valeran toisesta hoitajasta, mutta olin huomannut, että tämä toinen hoitaja selkeästi hoiti Valeraa paremmin. Hän piti varusteet, tarhan ja karsinan aina ihan älyttömän hyvässä kondiksessa. Minä taas olin ehkä laiminlyönyt kaikkia hoitotehtäviäni jo pitkän aikaa. Karsinan olin aina hoitanut, mutta en aina edes Valeraa.

    Valera kääntyi ympäri ja katsoi minua jonkin aikaa, ennen kuin asettui makuulle karsinan lattialle. Pidin katseeni siinä koko ajan, sillä vaikka minua ei erityisemmin kiinnostanut potkaisisiko Valera minua tänään vaikka päähän, niin itsesuojeluvaistoani kuitenkin kiinnosti.
    Vaihdoin harjoja ja puhdistin seuraavaksi toista juuriharjaa ja pääharjaa yhteen. Valera laittoi silmät kiinni ja hörähti rauhallisesti. Sitä varmaan väsytti, kun se oli vetänyt yhden estetunnin tänään. Mietin, että mahtoiko se vihata minua paljonkin. Olinhan ollut sille aika surkea hoitaja. Ja kuka treenaaja pelkäsi samalla tavalla ratsastamista kuin minä pelkäsin? Välillä minusta tuntui, etten koskaan pääsisi yli pelostani, vaikka olinkin edistynyt huimasti.
    “Helvetin onnettomuus”, mutisin itsekseni. Jos mitään onnettomuutta ei olisi koskaan tapahtunut, kilpailisin todennäköisesti vähintään Kristiania vastaan tälläkin hetkellä. Ja Orion olisi minun ratsuni. Urani kariutui siihen onnettomuuteen ja minua harmitti se suunnattomasti. Jos en pääsisi peloistani yli, en koskaan ansaitsisi Orionia, sillä tälläkin hetkellä se oli kymmeniä kertoja parempi ja osaavampi hevonen kuin minä olin ratsastaja.

    “Lily!” ajatukseni keskeytyivät nuoremman pojan huudahdukseen. Pyyhkäisin nopeasti poskillani noruvat kyyneleet ja nostin katseeni ylös nähdäkseni karsinan ovella notkuvan Miron.
    “Malmsténin poju!” huudahdin hymyillen. Miro oli valloittava persoona. Hiukan jukuri, mutta hauska ja erilainen nuori.
    “Voitko tulla nopee auttaa satulavyön kans, ku mimmi pullistaa niin paljon”, hän sanoo sitten ehkä hiukan nolostuneelta näyttäen. Ymmärsin kyllä miksi. En minäkään hirveän mielelläni apua pyytänyt mihinkään.
    “Tottakai”, sanoin ja nousin ylös.
    “Kuis se ny sillai pullistaa?”

    Miro tuli kiireen vilkkaa tallituvasta kypärä käsissään ja yritti laittaa sitä päähän. Ihme ettei lentänyt koko hökötys, kun pojalla oli niin kova vauhti päällä. Hymyilin huvittuneisuuksissani ja ojensin Mymmelin ohjat Mirolle.
    “Toivottavasti teillä menee treenit hyvin”, sanoin. Miro otti ohjat käsistäni ja sai vihdoin kypärän päähänsä.
    “No jaa-a, lähti vähä huonosti käyntii tää päivä meillä”, hän hymähti ja lähti viemään Mymmeliä kohti maneesia. Tamma näytti siltä, ettei sitä olisi yhtään huvittanut.

    Valera makoili edelleen karsinansa nurkassa, joten menin sisään hiljaa ja rauhallisesti. Suljin oven hitaasti perässäni ja katselin tammaa. Se oli kyllä huomannut tuloni.
    “Haittaakohan sua jos mä tuun sinne silittelemään sua?” kysyin matalalla äänellä. Oikeastaan keskustelin vain itseni kanssa, pitääkseni itseni rauhallisena ja valppaana. Päätin lähestyä Valeraa ja pääsinkin vain puolen metrin päähän siitä, ennen kuin sen korvat rupesivat liikkumaan hermostuneena. Hitaasti laskeuduin polvilleni ja ojensin kättäni sitä kohden.
    Nyt jos se pentele purisi…
    Valera ei kuitenkaan näyttänyt mitään ärtymyksen merkkejä. Oli jopa hiukan huolestuttavaa, että se oli noin väsynyt ja rauhallinen. Sain silitellä sen lapaa ja hivuttauduin huomaamattomasti koko ajan lähemmäs tammaa.

    Lopulta makasimme karsinan nurkassa yhdessä. Valera kyljellään ja minä sen toisen kyljen päällä. Hymyilin, kun tamma hamusi taskujani ja laski sitten päänsä jalkani päälle huokaisten. Annoin sille sokeripalan ja hymyilin. Rapsutin sen kaunista valkoisella merkillä kuvitettua otsaa.

    Pian tämäkin hetki olisi ohi. Pian Valera nousisi ylös ja purisi minua taas oikeaan pakaraan.

    Mutta mitäpä tämäkään rauhallinen hetki merkitsisi, jos Valera olisi aina tällainen.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 1 viikko sitten  Lily Wilson.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 1 viikko sitten  Lily Wilson.
    • #2511

      Seela
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Olipas ihanan rauhallinen ja jotenkin levollinen tarina tähän yöhön.

    • #2516

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Oon Seelan kanssa samaa mieltä, tosi seesteinen tarina vaikka tietysti myös surunielinen. Saat 1hp ja 1sp

    • #2527

      Jannica
      Osallistuja
      • Postauksia: 33
      • Koulutuksen tarpeessa

      Otsikkovalinta oli kyllä ihan napakymppi ja sopi tarinaan hyvin. Se oli hieman haikea ja käsittelit ihanasti tunteitasi. Tykkäsin siitäkin kun autoit Miroa, hän vaikutti ilahtuneelta. Kenties sinullekin tuli vähän parempi mieli? 🙂

  • #2540

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    6.11.18

    ”Onks sul nyt kaikki mukan?”
    ”Joo, pitäis olla.”
    Kävelin Miikan kanssa auton luokse ja avasin sen ovet. Olin sopinut Aleksin kanssa irtotunnin Miikalle, ja se oli ihan intoo piukeena. Tietty sitä jännitti, siitä oli varmaan kymmenen vuotta kun se on viimeks ollu hevosen kanssa ees tekemisissä, mutta siitä huolimatta näin heti että se ei meinannut malttaa odottaa. ”No?” Miika kysyi kun istuin ratin taakse enkä sillä sekunnilla lähtenyt ajaan. ”Oota nyt, pitää venaa et Zio lämpii vähä. Pari minuuttii.” Naurahdin ja vedin kännykkäni esille. Miika teki saman, ja me istuttiin rennossa hiljaisuudessa kunnes vaihdoin vaihteen ykköselle ja lähdin ajaan.
    ”Mikä fiilis?” Kysyin kun saavuimme tallin pihaan. ”Jännittää aika paljon, mut sellain hyvällä tavalla.” Se myönsi siirtyessään auton ulkopuolelle. Mä tein saman ja lukitsin ovet. Kävelin ensin sisälle ja pysähdyin katsomaan ilmoitustaulua. Valerakin menisi tunnille, eli mä voisin keskittyä oleen Miikan henkisenä tukena ja apuna. Nyökkäsin sille päätäni että se seuraisi mua, kunhan ensin tarkistin kenellä se menisi. ”Tu. Sä meet Mollyllä. Se on tosi kiva.” Johdatin Miikan mun perässä satulahuoneeseen ja etsin katseellani Mollyn harjat, jotka se sai ottaa itse kantoonsa. ”Ootko sie menny sillä?” Se kysyi uteliaana ympärilleen katsellen. ”En mä, mut oon taluttanu sitä ja noi. Se on iha chilli.” Lupasin.

    Molly käänsi päätään meitä kohti kun avasin karsinan oven. ”No moi.. Mitä Molly?” Kysyin siltä pehmeästi ja siirryin rapsuttamaan tamman kaulaa samalla kun annoin sen haistella mun toista kättä. ”Toi on Valera, se pirulainen jota mä hoidan.” Osoitin Mollyn vieressä olevaan karsinaan jossa Vale tuijottikin meitä korvat hörössä. ”Ai mitä, oonko mä vääräs karsinas?” Kysyin siltä vuorostaan ja virnistin kun tamma käänsi päänsä pois. ”Onko se oikeesti niin paha?” Miika kysyi ja siirtyi varotellen lähemmäs Mollya. Seuraten mun esimerkkiä se antoi ensin muumimammaa muistuttavan hevosen haistella itseään ennenkuin siirtyi silittämään sitä. ”On. Ihan hirvee.” Naurahdin, sillä en mä sitä ihan tosissani tarkoittanut. ”Sun pitää eka harjata tää, muistatko viel mite se tehää?” Tarkistin ja siirryin ottamaan Mollyn harjojen seasta kumisuan. ”No siis.. Jotenkin.” Näytin Miikalle mitä harjoja sen pitäisi käyttää, ja missä järjestyksessä. Harjasin hetken Mollya toiselta puolelta mutta kuten olin aatellukin, se oli niin kiltti ettei mun tarvinnu huolehtii etteikö Miika pärjäis ite. ”Harjaa varsinki selkä ja jalat hyvin. Mä tuun sit näyttää mite sen kaviot puhistetaa.” Siirryin karsinan ulkopuolelle. ”Mihi sie meet?” Miika kysyi ihmeissään. ”Mä harjaan Valeran, vaik se menee tunnil ni silti. Eipä noit voi koskaa harjaa liikaa.” Vedin karsinan ovea kiinnipäin, mutten sulkenut sitä koska en uskonut että Molly mihinkään lähtisi ja että Miika pääsis nopee pois jos hätä tulee. Kävin hakemassa Valeran harjat, ja siirryin punaisen tamman karsinalle. Vihelsin sille avatessani oven ja hymy nousi väkisin huulilleni. ”Hei vaan sullekkin.” Siirryin karsinan puolelle ja Valera käänsi korviaan mua kohti. Huomasin Miikan kääntyneen katsomaan mun menoa vaikka se samalla käytti harjaa hajamielisesti Mollyn selällä. Siirryin Valeran vierelle ja katsahdin sen mutaisiin jalkoihin. Se oliskin sitten ihan hyvä harjata kunnolla. Taputin Valeran kaulaa ja nostin kumisuan sen selkää vasten. Valeran korvat painui tiukasti luimuun ja hetkessä se koitti napata mua reidestä hampain. Otin sivuaskeleen väistääkseni sen ja ärähdin sille äänekkäästi. ”Ei. Miten sä et kyllästy tohon?” Puhahdin ja jatkoin Valeran harjausta kumisualla. Se tuntui olevan jotenkin huonommalla tuulella kun normaalisti ja ehti purra mua kaksi kertaa, ja olin harjannut sen vasta kumisualla. ”Hitto vie, mikäs sua vaivaa?” Kysyin lähinnä itsekseni kun Valera kohotti takajalkaansa uhkaavasti siirtyessäni harjaamaan sen takaosaa kovalla harjalla. ”Onko se aina tollanen?” Kuulin Miikan äänen viereisestä karsinasta. ”No, ei iha näin paha. Tai ei ainakaa oo enne ollu.” Mieleeni tuli ajatus, että jospa Valera onkin oikeasti vaikeampi mitä se on antanut mun toistaseks ymmärtää. Jos se alkaa vasta näyttään sen oikeeta luonnetta? Kyllä mä silti sille pärjäisin, mä oikeestaan pidän siitä jo paljonkin. Kelloa silmällä pitäen autoin Miikaa saamaan Mollyn tunnille valmiiksi, ja ehdin puhdistamaan Valeran siinä samalla. Aleksi asteli tallin käytävälle kymmenisen minuuttia ennen tunnin alkua. ”Alkaakos kaikki olla valmiita?” Mies kysyi, ja napsautin riimunnarun Mollyn suitsiin kiinni. Myöntäviä äännähdyksiä kuului vastaukseksi, ja huomasin Seelan Mellin karsinan edessä ja Kassu oli Rokin ratsastajan apuna. Muita taluttajia en osannut yhdistää nimiin, mutta enköhän mä niihinkin kerkee vielä tutustuun. Kohotin kättäni kaksikolle tervehdykseksi ja Aleksin sanelemassa jonossa me lähdettiin kävelyttämään hevosia maneesia kohti.

    Oli hassua nähdä Miika ratsastuskypärä ja kengät jalassa. Mun ratsastushousut oli liian lyhyet sille, niin se oli laittanu collegehousut. Kyllä ne kertaalleen menis. ”Laita toi jalka jalustimeen ja ota siitä satulan etukaaresta kii. Tosta. Ja sit nostat jalan siit yli ja laskeudut varovasti selkää. Et älä vaan tipahda siihe.” Ohjeistin sitä ja näytin kädellä mitä paikkoja tarkoitin. Vaikka se nousi jakkaralta selkään siirryin vastakkaiselle puolelle roikkumaan jalustimeen ettei satula kierähtäisi sivuun. Onnistuneesti Miika pääsi Mollyn selkään, ja autoin satulavyön ja jalustimien kanssa. Rapsuttelin Mollyn otsaa sen tuuhean otsaharjan alta ja katselin tammaa silmiin samalla kun odotin että muutkin ratsastajat ja taluttajat olisi valmiina. Sillä oli niin lempeä katse, että mun teki kokoajan vaan lisää mieli päästä joskus sen selkään. Aleksin luvalla ratsukot sai lähteä liikkeelle, ja mä ryhdyin tepastelemaan Mollyn vierellä. Näytin vielä Miikalle miten pitää oikeaoppisesti ohjista kiinni, ennenkuin annoin sen keskittyä kuunteleen Aleksin ohjeita.

    Tunnin lopussa uudet ratsukot alkoi lipumaan maneesiin, Mika Valeran kanssa. Pääsisin siivoon sen karsinan nyt ihan vapaasti. ”Kiitos, tulkaa vaan alas selästä.” Aleksi antoi luvan tulla alas selästä, ja vähitellen kaikki liukuivat satulasta jalkeille. ”Löysää sen satulavyötä reijäl tai paril ja nosta jalustimet.” Ohjeistin Miikaa, ja lähdin pian taluttamaan Mollya sisälle sen kanssa. ”No mikä fiilis?” Kysyin mua pari vuotta nuoremmalta mieheltä kun päästiin karsinaan. Sen kasvoilla kareili hymy ja silmät sädehti. ”Se oli niin kivaa! Miulla on ollukin hirvee ikävä hevosia.” Se hehkutti innoissaan, ja siirtyi lähemmäs mua. Kun se kumartui lähemmäs mun kasvoja otin vaistomaisesti askeleen taaksepäin ja käänsin kasvoni poispäin, ja tunsin samantien miten mun poskia alkoi kuumottaa. ”Aa, vittu.. Hei, en mä..” Näin Miikan ilmeestä kuitenkin samantien että se oli pahottanut mielensä. ”Puhutaa tost ku päästää autoon. Hoidetaas tää Molly eka.” Käänsin puheenaiheen muualle, sydän rinnassa hakaten. Vaikka oon ollu Miikan kanssa yhdessä jo pitkään, sellanen fyysinen läheisyys on mulle hirveen vaikeeta julkisesti. En oo vieläkää valmis ees pitää kädestä kiinni sen kanssa, puhumattamaan mistään suukoista. Ja se ottaa sen tosi raskaasti. Siitä huolimatta näytin sille mihin Mollyn varusteet menee, miten kuolaimet huuhdellaan kunnolla ja miten niputtaa suitset. Annoin sen harjata Mollyn itsekseen, kun mä lähdin hakemaan kottikärryä ja talikkoa. Seela ja Kassu kulki Valeran karsinan ohi samalla kun aloin puhdistamaan sitä. Muuten en olis välittäny niiden puheista, mutta kuulin kun ne puhui jotain Lilystä, ja se sai mun huomion. Vilkaisin niiden perään, ja näin Seelan selittävän hymyillen miten kivaa se oli että Lily oli käyny taas tallilla. Jatkoin vaitonaisena karsinan puhdistamista. Senköhän takia Valera oli niin huonolla tuulella, kun sen ykköshoitaja oli käyny ja nyt se joutuu taas sietään mua? Mahtaako se edes ymmärtää sellaista? ”Mitäs nyt?” Miika kysyi viereisestä karsinasta. ”Puhdista sen kaviot.” Muistutin ja katsahdin ympärilleni tilavassa karsinassa. Näytti siistiltä. Palautin talikon ja kottikärryt tyhjennettyinä niiden paikalle. Kävelin takaisin Mollyn karsinalle jossa Miika vielä silitteli vastaklipatun tamman turpaa. ”Haluutko mennä kattoon tuntii?” Ehdotin ja käytin käteni hänen olalla. Se oli mun tapa pyytää äsköstä anteeks, etten vaan osaa olla normaalisti niinkun muut pariskunnat.

    Valera kulki hienosti Mikan kanssa. Keskityin katselemaan hänen ratsastusta ja Aleksin ohjeita jotta oppisin itsekin jotain lisää. Myös Kassu ja Seela oli löytäneet tiensä maneesiin, ja he puhuivat keskenään hiljaa rauhallisesti katsomossa. Lilyn nimi tuli uudelleen esille, enkä voinut vastustaa kiusausta. ”Tuun iha just takas.” Sanoin Miikalle hiljaa ja siirryin kaksikon läheisyyteen. ”Mun oli iha pakko tul jubaan, kun mua kiinnostaa tää Lily. Se on Valeran toinen hoitaja, eiks vaan?” Kassu nyökkäsi päätään. ”Millanen se on?” En vaan malttanu olla kysymättä. Halusin tietää siitä lisää, kun me ei oltu vieläkään törmätty tallilla. ”Viime aikoina se on ollut aika vähän tallilla.” Seela mainitsi olkiaan vähän kohauttaen. Sain kuulla että Lily on ollu jo aika pitkään Valeran hoitaja ja Hallavassa kävijä, ja että sillä on joku toinen hevonen. Tai ei sen oma hevonen, mutta kaiketi se on omaa hevosta hankkimassa. En oikein saanu kuvaa millanen se on ihmisenä, mutta Kassu ja Seela puhui siitä ihan positiiviseen sävyyn.

    Vähän ennen tunnin loppua me lähdettiin Miikan kanssa takaisin talliin. En malttanut vielä lähteä, vaan odottelin jos Mika antaisi mun harjata Valeran tunnin jäljiltä. Puhdistaisin samalla sen varusteet. Ja niin siinä kävikin, kun ratsukko tuli talliin. Mika antoi mun hoitaa Valeran pois ihan mielellään, enkä ihmettele kun ottaa huomioon tamman käyttäytymisen. Nostin satulan pois tamman selästä ja laitoin sen odottamaan karsinan ulkopuolella olevalle tangolle. Valera oli hionnut jonkin verran. Suitset lähti ongelmitta, ja lähdin viemään sen varusteita satulahuoneeseen Miika mun perässä. Satulahuovan jätin pöydälle ja kuolaimet likoamaan. ”Mun pitää puhdistaa noi sen varusteet sit viel harjauksen jälkeen.” Mainitsin Miikalle kun me käveltiin takaisin Valen karsinalle. Se vastasi myöntävästi, ja jäi odottamaan karsinan ulkopuolelle kun mä ryhdyin puhdistamaan Valeraa toistamiseen. ”Miten sä ootki noi hikine..” Mutisin itsekseni kun harjasin tamman mahan alusta, pitäen sen päätä silmällä etten saisi hampaista enää. Kai se kävi vähän kierroksilla kun sää on alkanut viilentyä nyt ihan oikeesti. Ensipakkasen ilot ja silleen. Harjasin tamman molemmin puolin ja puhdistin sen kaviot, jonka jälkeen nostin vielä fleeceloimen tamman päälle. Se voisi olla sillä varmaan iltaruokintaan saakka, eiköhän iltatallin tekijä sen ota pois sitten.

    Satulahuoneeseen palattuamme vein Valeran harjat niiden paikoille ja heitin satulahuovan pesuun. Sain hetken etsiskellä kunnes löysin varahuovat, ja nostin sen Valeran satulan päälle. Suitset pesin sienen ja satulasaippuan avulla, ja pyyhin lopuksi pyyhkeellä. Suitset laitettuani niiden paikalle käännyin Miikaa kohti. ”Noi. Voidaa lähtee.” Nyökkäsin ovea kohti, ja vähin äänin me kuljettiin auton luokse. Kaivoin auton taas lämmetessä tupakan esille, ja tarjosin yhen sille. ”Tota.. Siit aikasemmast.” Aloitin vähän varotellen. ”Ei se mitään. Miun olis pitäny muistaa ettet oikein tykkää siitä.” Se hymyili, ja mun hartiat tipahti alaspäin helpotuksesta. En ollu ees tajunnu jännittäneeni niitä. ”Muista et se ei oo sust kii. Mä oon ite vaa tämmöne.” ”Joo, mie tiiän.”

    //Tää on vähä tällee vauhdilla tehty, oon reisunpäällä tän viikon niin ei kerkee nyt parempaa kirjottaan.

    • #2545

      Christian Andersson
      Osallistuja
      • Postauksia: 29
      • Koulutuksen tarpeessa

      Ihanan pitkä tarina, Miika tuntui olevan innoissaan ratsastamaan pääsystä. Lisää miehiä vaan tallille 😉 !

    • #2546

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Tää oli ihan hyvä! En malta oottaa että Jesse ja Lily tapaa 😀 Hauska kans tutustuu Miikaan vähän paremmin. Saat 2hp ja 1sp

    • #2551

      Lily Wilson
      Osallistuja
      • Postauksia: 60
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tykkäsin täst ja jäi kiinostaa et miten jatkossa noi julkiset hellyydenosotukset kehittyy täl paril. Also tykkäsin kun ei ollut niin pitkä tarina kuin edellisest. Pitkiä tarinoita lukiessa keskittyminen herpaantuu helposti mulla, vaikka en mä itekää mitää hirveen lyhyitä kirjota!

  • #2552

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    7.11.18

    ”Mitähän hevoset tykkää kun sie poltat?” Se kysymys tuli ihan yllättäen, ja käänsin katseeni kysyvästi Miikaan. Se on puhunut yllättävän paljon hevosista sen irtotunnin jälkeen. ”Eikai se niist oo kivaa. Kukapa tupakan hajust tykkäis.” Kohautin olkiani ja vilkaisin sormieni välissä savuavaan sätkään. ”Kui?” Kysyin ja karistin savukettani ennenkuin kohotin sen takaisin huulilleni. ”Eikun mietin vaan. Että pitäiskö siun olla polttamatta kun meet sinne.” Toisaalta hellyyttävää, että Miika huolehtii niiden hyvinvoinnista, mutta samaan aikaan se oli ärsyttävää. ”No.. Nii. Vissiin.” En jaksanut keskustella siitä sen enempää. Elämässä on vähän pienii iloja, ja halusin nauttii siitä vähästä. Jos Aleksi sanois että siel ei saa polttaa, niin en mä sitten, mutta enhän mä oo ainoo tupakoiva hevosihminen. Heitin poltetun tupakan tuhkakuppiin ja lähdin takaisin sisälle Miikan kanssa.

    Ajoreitti Hallavaan oli tullu jo tutuksi, ja hölläsin kaasujalkaa hyvissä ajoin ennen pienempää tietä joka johti tallille. Parkkeerasin tuttuun kohtaan, ja jatkoin autolta matkaa tallille. Tuttuun tapaan pysähdyin ilmoitustaulun eteen, ja jopa yllätyksekseni huomasin ettei Valera menisi tunneille. Satulahuoneeseen suunnatessani mietin eilistä. Musta oli hirmu kivaa jakaa harrastuksiani ihmisen kanssa josta välitän, mutta samalla se oli jotenkin.. Väsyttävää. Varmaan juuri sen takia kun me ollaan pariskunta, ja mun on vaikea antaa muiden ihmisten nähdä sitä. Mieluummin kerron aina kaikille että me ollaan vaan kavereita. Välttyy turhilta kyselyiltä ja ihmetyksiltä, vaikka en mä sitä häpee etten oo hetero. En mä myöskään itseäni täysin homona pidä, mä tuppaan tykästyyn ihmisiin vaan niiden luonteen takia. Vaikka naiset on vaikeita, en oo ikinä ollu niiden kanssa hyvä noin parisuhdetta ajatellen, enkä tarkota sitä millään pahalla. Työnsin ne ajatukset syrjään ottaessani Valeran harjat mukaan ja kulkiessani tamman karsinalle. ”No hei vaan taas.” Tervehdin sitä avatessani karsinan oven ja kohdatessani tamman uteliaan katseen. Rapistelin taskussani olevaa herkkupussia, ja tamman siirtyessä lähemmäs nuuhkimaan tarjosin yhden namin kämmeneltäni. Se nappasi sen pikaisesti ja siirtyi taas karsinan toiseen sivuun. ”Ehitkö sä muuta tekeenkään kun enää käymään täällä?” Kuulin Ohton äänen kun mies kulki ohitseni kottikärryjä kuskaten. Naurahdin ääneen ja kumarruin laskemaan harjakorin alas. ”Ei mulla oo muuta elämää.” Virnistin ja otin kovan harjan käteeni. Ohto hymähti rennon kuuloisesti ja jatkoi matkaansa, ja mä siirryin harjaamaan luimistavaa Valeraa.

    Saatuani tamman hoidettua melko vähillä vaurioilla pohdiskelin mielessäni mitä pääsisin puuhaamaan sen kanssa. Ensimmäinen tunti alkaisi puolentunnin kuluttua, ja tuntilaisia oli alkanut tulvia talliin. Olin nähnyt Seelan myös kulkevan Mellin karsinan suuntaan. Maneesi olis vapaa, kun eka tunti järkättäisiin maastossa. Eli ei tarviis huolehtia liian kovasta pohjasta. Vois melkein jopa hypätä, mutta tyrmäsin ajatuksen itseltäni lähes samantien. Jos ei kuitenkaan vielä, kerkeisin mä myöhemminkin. Sulkiessani karsinan oven huomasin Aleksin kävelevän käytävää pitkin ja tervehdin miestä hymyillen. ”Hei oisko susta ok jos ostaisin Valeralle uuden satulahuovan? Ja vaik riimunki tai jotai. Tykkäisin jos sil olis väriteema.” Kysyin kun mies seisahtui karsinan eteen. Sen kasvoille levisi hymy. ”Mikäs siinä, jos sie välttämättä haluat. Eihän siun siis tarvii, kun en mie vaadi että hoitajat ostaa varusteita.” Mies selvensi vielä, ja vastasin että tiesin kyllä. Haluaisin vaan. Aleksi ei ollut yhtään sitä vastaan, joten kohta Valeralta löytyiskin pinkkiä sitä sun tätä. Just oikeesti neon pinkkiä, eikä mitään laimeeta baby pinkkiä. Kantaessani Valen varusteita sen karsinalle näin Nikon ja Seelan kulkevan vierekkäin käytävää pitkin ratsastustarvikkeet päällä. ”Ootteks te menos maneesiin?” Kysyin ja vedin Valeran karsinan oven auki. ”Eikun me aateltiin iha lähtee maastoon.” Niko vastasi ja vilkaisi Seelaan hymyillen. Ehkä mä vaan kuvittelin, mut voisin vaikka vannoo että niiden kahden välillä oli jotain säpinää. Jotain pientä vaan. ”Aa, okei.” Nyökkäsin sillä ajattelin että jos he olisivat menneet maneesiin olisin voinut mennä samalla oven avauksella. ”Haluaisitko sä mukaan?” Niko kysyi, ja olisin saattanutkin ehkä myöntyä, mutta huomasin miten Seela vilkaisi sivusilmällä poikaan ja se oli mulle selvä merkki, että ne varmaan haluais mieluummin mennä kaksin. ”En mä täl kertaa, kiitti silti.” Kaksikko jatkoi matkaansa, ja mä ryhdyin varustaan Valeraa.

    ”Onks sun pakko purra aina niin saatanan lujaa?” Ärähdin kun tamman hampaat nappasi kiinni musta jo kolmannen kerran sen satulan laiton aikana. Napautin sitä pari kertaa kämmenselällä lavalle turhautuneena ja kiukustuneenakin. Halusin vaan saada sen pirullisen satulavyön kiinni, mutta Valeraa se ei kiinnostanut pätkääkään. ”Ens kerralla mennään sit vaik ilman satulaa.” Jupisin kun kiskaisin vyön kiinni jonka takia Valera liu’utti hampaansa karsinan kalteria pitkin häntäänsä vihaisesti huiskaisten. Mieluummin niin kun että se puris mua taas. Suitset sain helpommin, vaikka siinäkin sain taas työntää peukalon tamman suupielestä että se suostui kuolaimet ottamaan. Tamman varustettuani avasin karsinan oven ja lähdin taluttamaan sitä maneesia kohti. Siellä mä vihelsin ovella ennenkuin avasin sen, ja ilokseni huomasin että mulla olis taas ainakin hetken ihan tyhjä maneesi käytössä. ”Jes.” Äännähdin itsekseni ja vedin oven meidän perässä kiinni. Kävelin Valeran kanssa kierroksen ja säädin samalla nappikuulokkeet korviini. Vaikka kuuleminen on hirveen tärkeetä samalla kun ratsastaa päätin ottaa riskin ja kuunnella musiikkia samalla, kun olin sillä tuulella. Laitoin listan satunnaistoistolle ja siirsin kännykkäni takaisin takin taskuuni. Kiristin satulavyötä vielä parilla reijällä ennenkuin nousin tamman selkään jakkaralta, ja jalustimet sopivan mittaisiksi säätäen annoin Valeran lähteä kävelemään uraa pitkin.

    Alkukäynnit tein ihan normaalisti, asettelua ja taivuttelua, pohkeet läpi ja takajalat hommiin reippaassa käynnissä. Valera tuntui virkeältä, ja vaikka se menikin just eilen koulutunnilla halusin silti jättää puomit ja hypyt toiseen kertaan. Keräsin ohjia ja pyysin tamman raviin, ja lähdin keventämään ulkojalan mukaisesti. Sisäohjasta auttaen lähdin kaartamaan tammaa ensin uralla, mutta pian käänsin sitä reiluille ympyröille. Kunhan tempo oli hyvä ja säilyi samana lähdin työstämään ravin lisäystä pitkille sivuille ja kokoamista lyhyille. Istuin alas satulaan ja tuntuman hyvänä pitäen pyysin tammaa pidentämään askeltaan, joka vähitellen alkoi löytymäänkin. Kun Skilletin Feel Invincible alkoi soimaan en malttanut jatkaa ravissa, vaan hillitysti pyysin tammalta laukkaa. Se nosti sen mielellään päätään heittäen, ja pian mä annoin sille ohjaa ja nousin kevyeeseen istuntaan. Hitto, oli vaan niin hyvä biisi että tuli tarve päästä lujaa. Ja Valera lähtikin heti ohjan hellittäessä pidentämään askeltaan, ja ihan hetkessä me oltiin laukattu maneesi ympäri. Se lähti oikomaan nurkista, jolloin tajusin ottaa ohjaa taas enemmän tuntumalle ja muistuttaa pohkeella ettei se menisi ihan päättömäksi. Valera reagoi pohkeeseen nostamalla takapäätään ilmaan ensin kertaalleen pienemmällä pukilla, ja samantien perään toisella joka sai mut horjahtaan eteenpäin satulassa. Ohjista vetäen nostin tamman pään ja istuin takaisin satulaan, ja himmailin laukan tahtia. Jatkoin pitkän sivun kuitenkin loppuun ettei se alkaisi kuvittelemaan että aina pukittaessa laukka loppuisi siihen. Ravin kautta käyntiin, ja annoin vähän pidempää ohjaa. Valera jatkoi rennosti kävelyä, mutta kun se kohotti päätään korvat höröllä ovea kohti kuulokkeiden johdossa olevaa nappia painamalla pysäytin musiikin. Ovelta kuului huhuilua, ja kohta sisälle käveli punahiuksinen tyttö hienon värisen shettiksen kanssa. ”Mooi!” Hän tervehti pirteästi oven perässään sulkien. ”Moro.” Vastasin ja katselin kaksikon kulkua maneesin keskelle. ”Sä taidat olla yksi noista uudemmista hoitajista? Tänne on tullut niin paljon uusia ihmisiä etten meinaa enää pysyä perässä!” Punapää nauroi ja sääti poninsa satulavyön kanssa. Kai mä olin vielä uusi naama, vaikka olin mä jo jonkun aikaa sielä käynyt. Useemman viikon, kuitenkin. Ja musta mun jälkeenkin oli tullut uusia, ellen oo ihan väärässä. ”Joo. Mä oon Jesse.” Musta alkoi tuntumaan että noi esittelyt ja uusien ihmisten tapaamiset alkoi pikkuhiljaa sujumaan. ”Jannica, ja tää on Eetu.” Jannica viittoi sen ponia kohti ennenkuin nousi sen selkään, ja Eetu oli liikkeellä jo ennenkuin tyttö kerkesi kunnolla istumaan. ”Hienon värinen.” Kommentoin sillä se oli eka asia joka tuli mieleen, ja olin ihan tosissani. ”Kivaa vaihtelua näihin iänikuisiin ruunikkoihin.” Virnistin ja taputin Valeran kaulaa. Jannica nauroi hyväntuulisesti.

    Sain pian todeta että mun musiikin kuuntelu jäi siihen, mutta ei se haitannut. Jannicasta lähti kivan rento ja positiivinen fiilis, ja vaikka se juttelikin aika paljon niin ei niin että se olis haitannut mun keskittymistä. Otin Valeran uudelleen kuulolle ja nostin ravin, ja lähdin työstämään pohkeenväistöä molempiin suuntiin harjoitusravissa. Ensin tamma koitti vaan puskea läpi ihan vinossa, mutta kun muistutin raipalla koskettamalla ja oman istunnan korjaamalla se alkoi sujua. Parissa pätkässä musta tuntui ihan kunnon kouluratsukolta. Kun väistöt alkoi sujua lisäsin laukannoston aina uralle palaamisen jälkeen, pääty ympyrän ja käyntiin siirtymisen ympyrän jälkeen. Muutamia pysähdyksiä me otettiin myös, mutta pääsääntöisesti työskenneltiin ravissa. Tunnin verran me maneesissa viivyttiin, ja loppukäynteihin annoin Valeralle pitkät ohjat hyvillä mielin. Taputin sen kaulaa ja venytin selkääni hiljaa huokaisten. Mustakin tuntui siltä että me oltiin oikeesti tehty hommia, ja siitä syvästä henkäyksestä jonka Valerakin päästi ohjaa saadessaan päättelin että sillä oli sama tunne. Pari kierrosta viivyin sen selässä mutta lopulta tulin alas ja taluttelin tammaa vielä hyvän aikaa. Keskustelu Jannican kanssa sujui ihmeen helposti, varmaan kun tyttö hoiti suurimman osan keskustelun ylläpitämisestä. ”Me mennään.” Ilmoitin viimein ja Jannica huikkasi moikat Eetulla ravaillessaan.

    Valera oli taas hionnut, mutta tällä kertaa en jäänyt ihmettelemään sitä. Ulkona on ollut jotenkin painostavan lämmin ilma kaikesta huolimatta ja kai se tiivistyy maneesissa vielä enemmän. Otin Valeran varusteet pois karsinassa ja vein ne satulahuoneeseen odottamaan. Harjasin tamman pehmeällä harjalla läpi ja puhdistin sen kaviot ennenkuin laitoin riimun sen päähän. Talutin tamman pesukarsinalle johon se menikin ihan mallikkaasti. ”Hyvä.” Sen kaulaa taputtaen avasin vesihanan ja kättä juoksevan veden alla pitäen odotin että vesi lämpiää. Kohotin katseeni Valeraan, mutta silmäkulmastani huomasin jonkun tallin käytävällä ovien lähellä. En kai muuten olis välittänytkään, mutta tajusin että se tuijotti suoraan meitä. Tytöllä oli siniset hiukset ja sen kädet oli puuhkassa sillä lailla tuomitsevasti, ja itsekseni mä jo mietin että teenkö mä jotain väärin kun pesen Valeraa. Heti kun meidän katseet kohtas tyttö käännähti ympäri ja asteli tallista ulos. Okeei.. Outoo. Huuhtelin ensin Valeran jalkoja hetken jonka jälkeen nostin letkun suun sen selälle. Huuhtelin kaikki paikat josta se oli hionnut ja suljin hanan. Hikiviilalla vedin ylimääräiset vedet pois ja etsin käsiini vielä pyyhkeen jolla kuivasin tamman, jalat erityisen hyvin. Irrottaessani Valeraa pesarin riimunnaruista se ravisteli itseään niin että sen koko keho tutisi voimakkaasti. Naurahdin sille huvittuneena ja talutin tamman sen karsinaan. Siellä laitoin sille fleeceloimen päälle ja seisahduin sen vierelle. Kieltämättä olis kiva jos se olis sellainen koiranpentu jota halia aina kun siltä tuntuu, mutta en uskaltanut luottaa siijen niin paljoa.

    Satulahuoneessa kävin hoitamassa varusteet jo normaaliin tapaan, ja moikkasin ohimennen taas mulle uutta naamaa. Joku nuorempi poika. Harjat meni omalle paikalleen, ja mä kävin heittämässä ratsastuskamat lokerooni. Seela ja Niko olivat palanneet maastosta äänistä päätellen. Vedin pipoa syvemmälle päähäni ja lähdin kävelemään tallin ovea kohti, kaksikolle ja töissä olevalle Ohtolle moikat huikaten. Jos mä sitten ens kerralla siivoon sen tarhan, nyt ei vaan huvittanu.

    //innostuinki kuitenki reissusta huolimatta kirjoittaan viel lisää :p

    • #2553

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Uuu päälimmäisenä jäi mieleen toi nopee Lilyn kohtaaminen, vaistoan draamaa 😀 Tykkään kans miten kuvailet ratsastusta etkä jätä mitään silleen puolitiehen.
      Saat 2hp 1sp ja 2kp

    • #2555

      Emily
      Osallistuja
      • Postauksia: 69
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tykkäsin kun kuvailit kaikkea niin tarkasti ja selkeästi!😄

    • #2567

      Jannica
      Osallistuja
      • Postauksia: 33
      • Koulutuksen tarpeessa

      Olipas ihanan piristävä tarina, maneesissa oli kyllä hauska rupatella 🙂

  • #2556

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    Kateudesta vihreä ja kärttyisyydestä punertava. Pieniä kuitenkin molemmat: ihminen ja hevonen.
    7.11.2018

    Tänä päivänä, astuessani Valeran karsinaan, eteeni avautui näky, jota en olisi juuri tänään olettanut kohtaavani. Tyhjä karsina. Valera ei ollut siellä, missä olisin olettanut sen olevan. Tähän tilanteeseen jouduin nyt ensimmäistä kertaa. Missä tamma luuhasi ja kenen kanssa? Tarhassa se ei ollut ainakaan, kävelinhän sen ohi tallille tullessani.

    Juoksin ilmoitustaululle tarkistamaan, että eihän sillä ollut tunteja. Ei ollut. Ihan oikein olin muistanut. Kävelin tallista ulos ja matkalla maneesille törmäsin Nikoon ja Seelaan. He olivat ratsailla, ilmeisesti juuri maastosta tulossa. Juoksin heitä vastaan käsiäni heilutellen ja kaksi ratsukkoa pysähtyi kuuntelemaan asiani. Seela katsoi minua hyvin kysyvästi.
    “Ootteko nähny Valeraa?” kysyin jo hiukan hätääntyneenä. Seela näytti huvittuneelta hätääntymisestäni. Se sai minut hieman ärsyyntymään.
    “Se ei oo tarhassa, eikä karsinassa, eikä sillä oo tuntejakaan tänään”, tarkensin matalammalla äänellä.
    “No se toine hoitaja, Jesse, oli vissii menossa ratsastamaan sillä sillon ku lähettii maastoo. Kysyin kyllä sitäki mukaa, mut ei se halunnu tulla”, Niko tarkensi. Käänsin katseeni Seelasta Nikoon. Sillä hetkellä mielessäni ei käynyt edes kiittää tiedosta. Ärsytti vain.
    “Jaaha”, sanoin ja jatkoin matkaani reippaalla tahdilla kohti maneesia. Maneesiin virtasi kyllä parhaillaan pienempiä ratsastajia taluttajineen. Sisälle maneesiin päästyäni ei Valerasta tosin näkynyt vilaustakaan. Saati siitä Jessestä. Luovuttaneena suuntasin talliin.

    Ilmeisesti pesukarsinassa oli joku, sillä veden lorina häiritsi ankaraa ajatustyötäni. Päätin mennä vilkaisemaan. Jäin hämmentyneenä katsomaan pesukarsinassa seisovaa hikistä Valeraa ja sen ympärillä hääräävää jätkää. Aha, no ilmeisesti Jesse oli kuin olikin liikuttanut sen. Eipä sitten ratsastettukaan enää tänään.
    Jesse lopetti hääräämisen ja kohtasi katseeni. Hetken aikaa tuijotettuani häntä suoraan sieluun ärtyisine ajatuksineni, käännyin ja poistuin tallitupaan.

    Katselin malttamattomana ulos tallituvan ikkunoista ja naputtelin sormiani ikkunalautaa vasten. Olin istunut tallituvan sohvalla jo kohta tunnin ja seurannut katseellani jokaista tallille tulijaa ja poistuvaa. Viimeinkin näin Jessen poistuvan kohti parkkipaikkoja. Hyppäsin saman tien seisomaan niin, että vieressäni jotakin kirjaa lukenut tyttö selkeästi säikähti. En välittänyt vaan lähdin vain päättäväisenä tarpomaan kohti Valeran karsinaa. Kristian olisi vain nauranut jos olisi nähnyt minut näin käärmeissäni. Hänen mielestään oli vain jotenkin huvittavaa nähdä minut vihaisena, koska olin niin pieni. Ärsyttävää.

    “Moi Valera”, sanoin karsinan ovelta. Tamma ei korvaansakaan letkauttanut. Yllättävää. Heitin sille porkkanan. Kyllä se sen tietenkin hamusi suihinsa. Hymähdin.
    “Hypitää sit joku toinen päivä”, sanoin sille hiljaa. Olisin halunnut hypätä tänään ja se oli outoa minulta. Jokin oli herättänyt kilpailunhaluni, rohkeuteni ja tahdonvoimani uudelleen. Pitkästä aikaa. Huulilleni nousi pieni hymy, kun katselin Valeran takapuolta. Normaalia Valeraa. Päätin jäädä vain katselemaan sitä karsinan ovelta. Sehän oli jo hoidettukin, joten mitä minä olin muuta tekemään kuin vähän lepertelemään ja katselemaan sitä. Olin ollut ehkä vähän turhan tunteellinen jostain niinkin hölmöstä asiasta kuin Valeran liikuttaminen. Mutta toisaalta, vaikka olin sosiaalinen, järkevä ihminen ja tulin toimeen kaikkien kanssa, minullakin oli synkät puoleni. Yksi synkkä puoli minussa oli, etten ollut hyvä asioiden jakamisessa. En tunteiden, en esineiden, en asioiden, enkä ihmisten tai eläinten. Sellainen minä nyt vain olin.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 1 viikko sitten  Lily Wilson.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 1 viikko sitten  Lily Wilson. Syy: Iha hitosti kirjotusvirheitä ja iha hirveitä aikamuotovirheitä sorryyy
    • #2557

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 102
      • Perus pullaponi

      Uuu!! Tää oli musta tosi mielenkiintonen, oli kiva lukea lisää Lilyn ajatuksia ja niiku oon aikasemminki sanonu se on hahmona tosi samaistuttava. En malta oottaa mitä tapahtuu kun Lily ja Jesse tapaa🙈

    • #2560

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Ooh tää oli ihanan intensiivinen ja oikein tihku turhautumista. En oikeesti malta oottaa et tää tilanne jotenkin purkautuu (joko hyvässä tai pahassa xd). Saat 1sosiaalisuuspisteen ja jos olis tunnepisteitä niin niitä tuhat

    • #2568

      Jannica
      Osallistuja
      • Postauksia: 33
      • Koulutuksen tarpeessa

      Pystyn niin samaistumaan kyllä tuohon tilanteeseen, ei oo helppoa kun hepalle tulee toinen hoitaja 🙁 Koita kestää!

  • #2598

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    ”Senkin hieno pieni punainen paholainen”
    9.11.2018

    “Äsh, lopeta”, sanoin Valeralle kun se nosteli uhkaavasti takajalkojaan vieressäni kävellessään. Katsoin sitä tuimasti, mutta se ei auttanut. Minusta tuntui, että se katsoi vielä tuimemmin takaisin. Ikäänkuin olisimme olleet riidoissa, eikä kumpikaan meistä halunnut olla se, joka pyysi ensimmäisenä anteeksi.
    “Mennäänkö puomeja?” Miro kysyi kääntäen katseensa minua kohti. Miro käveli Mymmelin kanssa minun ja Valeran edessä. Olimme päättäneet lähteä yhdessä ratsastamaan pitkästä aikaa.
    “Mennään vaan! En muista milloin oon viimeks työskennelly puomeilla”, vastasin pojalle hymyillen. Sitä paitsi tänään kaikilla hevosilla oli kevyt liikutuspäivä, eli en voinut hirveesti hypätäkään. Miro olisi tosin voinut. Hänellähän oli oma hevonen. Hän oli siitä mukava, että ei tällä kertaa hypännyt, kun minäkään en oikein voinut.

    “Mä laitan yhen kavaletin tähän puomien taakse ja tonne toiselle pitkälle sivulle, jos se käy”, Miro sanoi ja tuli alas Mymmelin selästä. Annoin hänelle myöntävän vastauksen. Tuskimpa pari kavalettia tekisi kenttätyöskentelystä sen raskaampaa. Jatkoin Valeran asettamista sisään ympyrällä. Ympyrän jälkeen istuin harjoitusraviin ja havittelin tammalta jonkinmoista keskiravia. Valera ei tosin ollut vielä niin tasokas, että olisin saanut siltä sellaista keskiravia kuin vaikka esimerkiksi Orionilta, joka oli hyvinkin tasokas, pian GP-ratsu. Senkin koulutus oli vielä kesken, kun se oli vielä aika nuori. Valerassa ja Orionissa oli paljon samaa. Molemmat olivat jääräpäitä ja melko ilkeitä tapuksia. Lisäksi Valerakin oli sisimmässään selkeästi erittäin halukas oppimaan. Siitäkin voisi tulla jotain suurta jos siitä sellaista haluttiin. Erittäin suuri ero Valeran ja Orionin välillä oli se, että Valera oli vain yksinkertaisesti aina ilkeä. Orion taas sai eräänlaisia kohtauksia ja Valeraan verrattuna se oli niiden aikana paljon vaarallisempi. Olin aika varma, että Orionin kohtaukset olivat traumaperäisiä, mutta en halunnut edes tietää kuka tällaisen trauman oli sille aiheuttanut, vaikka minulla valitettavasti oli hyvä aavistus.

    Ulkopohkeella ohjasin Valeran lävistäjälle. Istuin syvemmälle satulaan, nojasin millin verran taakse säilyttääkseni hyvän tasapainon ja kannustin pohkeella Valeraa lisäämään. Valera toteutti pyyntöni hienosti. Istuntani tosin kärsi hiukan, sillä lisätty ravi oli ollut minulle aina hankala istua. Kulmasta nostatin Valeralle laukan. Teimme pääty-ympyrän ja puolipidätteillä ja raskaammalla istunnalla pyrin rauhoittamaan Valeran hiukan väärällä tavalla nousevaa takapäätä. Sain sen pohkeideni väliin ja selän taas pyöreäksi. Pidin siitä, miten Valeran liike muuttui kootessa. Sen askeleista tuli niin paljon tasaisemmat ja helpommat istua. Kiitin tammaa kevyellä kosketuksella kaulaan. Sivusilmällä näin Miron nousevan jälleen Mymmelin selkään. Pyysin Valeraa pysähtymään.
    “Minkälainen tehtävä? Meettekste eka?” kysyin Mirolta. Valera pärski ja laski kaulaansa pärskimisen takia alas eteen. Myötäilin sen liikkeitä ja jouduin nojailemaan vähän eteenpäin antaakseni sille tilaa pärskiä.
    “Joo, mä näytän”, Miro sanoi pirteästi hymyillen.

    “Okei eli pitkällä sivulla ravipuomit ja viimeisenä kavaletti, jonka päällä laukannosto. Sitten jatkuu laukassa uraa myöten ja toisella pitkällä sivulla kavaletti, keskiympyrä, kind of, ja uudestaan kavaletti. Niinkö?” kysyin Mirolta, joka oli juuri suorittanut tehtävän, että olinhan varmasti ymmärtänyt oikein. Hän nyökkäsi. Keräsin ohjat käteeni ja pohkeilla kannustin Valeran raviin. Harjoitusravissa poistuimme kentän keskeltä uralle. Valera oli hiukan kuumana. Sillä oli paljon energiaa, joten sain tehdä paljon töitä, ettei se lähtenyt viemään minua. Kulmasta pitkälle sivulle. Kevensin istunnan ennen puomeja ja annoin Valeralle tilaa liikkua. Keskeltä puomeja. Yksi kolahdus. Askel oli liian lyhyt, olisi pitänyt ehkä aloittaa askeleen pidentäminen aikaisemmin. Jouduin suoristamaan Valeraa ennen kavalettia, sillä innostuksissaan se tapasi hiukan kaarrella. Kavaletti meni kuitenkin nätisti ja oikea laukka nousi kavaletin päällä hienosti. Kiitin sitä ripeästi ja kokosin sitten laukkaa kulmaan, jotta paketti pysyisi kasassa. Kulma, hyvä. Toinen kulma, jes. Lähestyimme toista kavalettia maltillisesti. Puolipidäte, myötäys, kevyt istunta, sisäohja ja ulkopohje valmiina kääntämään ja liidokkaasti kavaletin yli. Valera kaartui hienosti keskiympyrälle. Se tuntui niin hyvältä tänään. Nostin ulko-ohjalla hiukan sen päätä ylemmäs, ettei se kompastuisi niin helposti. Viimeinen kavaletin ylitys onnistui mutkitta. Annoin Valeralle ohjaa, jotta se pääsi venyttämään itseään. Eiköhän olisi loppuverkan aika.
    “Hieno tamma!” huudahdin ja nojasin hiukan eteenpäin taputtaakseni sitä sisäkädellä kaulalle. Valera pärskähti.

    Nostin satulan sille tarkoitetulle paikalle ja jätin suitset koukkuun satulan alle. Tarkastin vielä, että ne oli niputettu oikein. Sammutin satulahuoneesta valot ja suljin oven lähtiessäni. En voinut peittää hymyäni. Valera oli toiminut niin hyvin tänään. Oli hauskaa, kun olimme tamman kanssa samantasoisia ja meillä oli mahdollisuus kehittyä yhdessä. Olin ratsastanut paljon vaativammalla tasolla aikoinaan, mutta koska jouduin alottamaan matkani ratsastajana uudestaan, niin Valera oli minulle juuri sopiva hevonen. Tai ainakin omasta mielestäni.
    “Kiitti seurasta”, Miro sanoi. Hän harjaili vielä Mymmeliä käytävällä. Hymyilin hänelle ja pysähdyin heidän kohdalleen rapsuttaakseni Mymmeliä.
    “Naah, kiitti sulle ku et ruvennu hyppimää esteitä, vaikka oisit voinu. Mun teki mieli nii hirveesti hypätä tänää, mut tuntihepoil oli kevyen liikutuksen päivä niinku aikasemmi jo puhuttiinki”, hymähdin. Miro nyökkäsi ja kumarteli poninsa harjalaatikolle. Jatkoin matkaani Valeran karsinalle. Ja katselin sen kaunista ja kiiltävää punertavan ruskeaa kehoa. Hymyilin.
    “Kiitti Valera, tänään oli hyvä päivä.”

    • #2612

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Tää oli kiva tarina! Kuvailit mukavasti ratsastusta ja esteiden ylittämistä, mut myös Miron kanssa puuhailua, ootte jotenkin hauskalla tavalla kummallinen pari 😀
      Saat 1hp, 2ep ja 2sp

  • #2663

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    11.11.18 – Puomeja

    Mä pidän itseäni aika rauhallisena ja järkevänä ihmisenä, noin yleisesti ottaen. Mut sit kun mä innostun jostain mä oon täysillä siinä mukana ja mun ajatukset pyörii vaan ja ainoostaan siinä. Eli, kai mä silleen oon aika impulsiivinen ihminen. No, jokatapauksessa, mä olin innoissani tallille ajaessani, ja syy siihen tuntu vähän hassulta. Olin käyny hommaan Valeralle uusia varusteita, nyt kun olin saanu vähän ylimäärästä rahaa säästettyä ja mun vanhemmat pystyi maksamaan meidän vanhojen koirien eläinlääkärit ihan itsekseen. Kaarsin Zion auton pihaan, manaten mielessäni suomen säätä. Talvirenkaat oli ihan turhia siinä märässä liejussa, mieluummin säästäisin niitä oikeesti siihen talveen. Ens vuonna en hätiköis ja vaihtais heti ensilumien tultua niitä. En malttanut jäädä edes tupakalle kun lähdin viemään ostoksiani talliin sisälle. Neon pinkki satulahuopa valkoisella reunnuksella, saman värinen otsapanta jossa koreili rivi timantteja, tai kai ne oikeesti oli ihan muovia vaan, ja tietty kolme uutta pinkkiä harjaa ja kaviokoukku. Ne oli kaikki yhtä huutavan värikkäitä, oikeen sellasia että silmiin sattu jos pitkään niitä katsoi. Mä oon jotenkin aina tykänny pinkistä, ja neon väreistä yleensäkin, niin musta se on hevosen varusteissa aina aika näyttävä väri. Sit kun mul olis viel varaa ostaa kaikki harjat samaan väriin, ja vaikka suojat. Ja riimu tottakai. Jospa ens kuussa. Satulahuoneeseen kuljettuani laskin ostokset ensin pöydälle. Olin ostanut kaviokoukun lisäksi kovan harjan ja pölyharjan, jotka oli vähitellen muutenkin uusimista vailla, ja kumisuan ihan vaan koska halusin. Uudet harjat meni koppaan, ja vanhat pesuun. Juuri kun olin siirtämässä satulahuopaa Valeran satulan kohdille Aleksi kulki satulahuoneeseen kovin mietteliään näköisenä. Tunnit oli jo ollu ja menny, ja mä jotenkin oletin että Aleksikin olis jo lähtenyt, mutta pian selvisi että mies oli tullu tarkistaan että kaikki varusteet oli ihan ok alkeistunnin jäljiltä ja tietty tekeen sellssen yleiskatsauksen että pitäiskö jotain uusia. ”Mä kävin ostaa Valeralle parit uudet harjat ja tän. Ja otsapannanki.” Osoitin satulahuopaa pidellessäni edellistä toisessa kädessäni. ”No nyt on räikee. Asennetta sille vähän lisää.” Aleksi naurahti ihan tyytyväisen oloisena. Mäkin olin siihen tyytyväinen, ja kävin heittään vanhan satulahuovan pesuun. Sitten tarhan kimppuun.

    Ihmeellisen tarmokkaasti mä lähdinkin tarhoja kohti, eka tietty ilmoitustauluun vilkaisten. Mua vähän kiinnostais hypätä sillä. Jos jotain ihan pienii vaan, ja puomeja sen lisäks. Siksipä mä ilahduin nähdessäni mulle tarkotetun lapun, vaikka ei se hyppäämistä olis, niin puomeja silti. Hyvä vaan, esteet on mulle kaikista vähiten tutuin juttu hevosten kanssa ja mun esteistuntakin olis varmasti ihan karsee. Otin kottikärryt ja talikon mukaani, ja viheltäen siirryin tarhan puolelle. ”Mitä mimmit?” Kysyin Melliltä ja Valeralta jotka molemmat kyhjötti kyllästyneen näköisinä loimet päällä pienessä tihkusateessa. ”Joo samaa mieltä.” Virnistin ja ryhdyin siivoushommiin. Se oli kai ollu Lily joka oli menny Valeralla Aleksin vetämällä koulutunnilla. Ei se mulle ollu mitään sanonu, mutta mä olinki viipyny tallilla tasan sen verran että sain Lokin hoidettua tunnille ja pois, sit mun oli ollu jo kiire lähtee. Se musta ruuna oli ollu kyl tosi kiva kaveri, enkä laittais pahakseni vaik menisinkin sillä uudelleen joku kerta. Aikani puuhastelin tarhassa, ja just kun olin viemässä kottareita tyhjennettäväksi näin jonkun kävelevän tarhoja kohti. Mua varmaan ainakin parilla vuodella nuorempi poika joka tervehti mua reippaasti mennessään hakemaan Melliä sisälle. ”Moi.” Vastasin automaattisesti, ja totesin itsekseni että se alkoi tuntumaan jo aika luontevalta. Kyllä mä vähitellen alan ton paikan arkeen sopeutua.

    Valeran hakiessani sisälle sain tamman hyvin kiinni herkkua tarjoten, ja se kulkikin ihan nätisti perässäni sisälle. Riisuin siltä loimen ja taputin sen punaista selkää jonka jälkeen siirryin viikkaamaan loimen. Sen laitettuani karsinan edessä olevalle tangolle hain tamman harjat, ja tyytyväisenä rupesin harjaamaan sitä ihan tuliterillä harjoilla. Se tyytyväisyys jatku jopa kahden harjanvedon verran jonka jälkeen Vale totesi saaneensa tarpeeksi ja näykkäsi mua ulkoreidestä niin että oikeen sattu. Sihahdin ääneen ja työnsin sen pään pois samantien, riimusta nykäisten. Reittäni hieraisten jatkoin tamman harjausta. Pitäis oikeesti saada se Lily kiinni ja kysyä olisko sillä jotain neuvoa ton puremisen kanssa, vai joutuuko sekin diilaan sen kaa. Otin aikani Valeran hoitamisen kanssa, selvitin sen harjan ja hännänkin ja puhdistin kaviot perusteellisesti. Siirtyessäni takaisin käytävälle siirsin katseeni Mellin karsinan suuntaan kun se samainen poika lähti taluttamaan puunattua Melliä takaisin pihalle. Se oli kai sen toinen hoitaja Seelan lisäksi. ”Ootko sä menos taluttaan sitä?” Kysyin uteliaisuuttani, sillä mietin saisinko mä olla maneesissa yksin vai en. ”Een, Melli oli jo kahdella tunnilla tänään. Halusin vaan harjata sen kunnolla.” Pojan puheesta erottui selvä aksentti, ja se oli musta tosi mielekästä kuunneltavaa. ”Okei joo, ei sit mitää.” Olin jo palaamassa omiin askareihini, mutta poika jatkoi keskustelua esittelemällä itsensä. Christian Andersson, ihan tosi ruotsalainen nimi. Esittelin tietty itseni myös, ja lähdin hakemaan Valeran varusteita.

    Maneesi oli tyhjillään, ja mä olin taas tyytyväinen. Samalla tavalla kuin viimekerrallakin mä säädin meille puomiratoja Valeraa perässä vetäen kuin koiraa hihnassa. Pysäytin sen toiseen päähän jakkaran ääreen ja nousin sen selkään varotellen alas istuen. Ihan ekana kiristin satulavyötä molemmin puolin ja säädin jalustimet sopiviksi. ”Me oltais kyl voitu tehä tää maastakäsin kans.” Mutisin itsekseni puomeja silmäillen. Mut toisaalta, Valera oli niin paljon kivempi ratsastaen. Mut sit taas toisaalta, mitä enemmän maastakäsin juttuja sen paremmin siihen hevoseen tutustuu. No jos ens kerral mä sit juoksisin puomeja sen vierestä, nyt olin jo selässä. Pyysin tammaa kävelemään heti tarmokkaasti eteenpäin, ja lähdin taivuttelemaan sitä ensin kulmissa ja volteilla. Pian otin mukaan taivuttamisen myös uralle, ja muutamat väistöt me tehtiin kanssa. Hyvien alkulämpöjen jälkeen nostin ravin, ja kevennyksen tarkistettuani lähdin ratsastamaan ensin ympyrää että saisin tamman kunnolla pyöreäksi ja heräämään avuille. Mä en oo kovin hyvä käynnin kanssa, musta tuntuu että vaikka mitä tekisin hevonen on silti aika tahmee aina ja vaikka me mentäis hyvin eteenpäin en vaan saa sitä työskentelemään ihan täydellä teholla käynnissä. Sama laukassa. Ravista mä tykkään. Vaihdoin suuntaa ravia jatkaen ja tein samaa ympyrätehtävää niin pitkään kunnes Valera alkoi astumaan kunnolla alleen. Käänsin sen maneesin keskihalkaisijalle tekemälleni puomitehtävälle ja pyrin pitämään temmon samana, ja moitteetta tamman jokainen jalka laskeutuikin puomien väliin. Taputin sen kaulaa ja ohjasin takaisin ympyrälle jossa me vaihdettiin suuntaa ja mentiin puomit uudelleen. Olin myös toiseen päätyyn laittanut pari puomia, joiden yli me seuraavaksi mentiin, ja niiden jälkeen istuin alas satulaan. Tein puolipidätteen ja annoin sisäjalalla laukka-avut, jonka Valera nostikin. Se kuitenkin ylläpiti laukkaa vain muutaman askeleen jonka jälkeen tiputti takaisin raviin, ja se olisi mielellään juossut pää ylhäällä menemään jonka takia käänsin sen uudelleen ympyrälle ja tein pari voimakkaampaa pidätettä ulko-ohjalla. Nostin uuden laukan seuraavan pitkän sivun alusta ja pidin pohkeella sen yllä kääntäessäni Valeran keskihalkaisijan puomeille. Ensimmäisen puomin jälkeen sillä meni jalat sekaisin, mä en ollut taas itse yhtään hereillä ja vaan aattelin että se suorittais ne itse, joten en mä sitä syyttänyt raviin tiputtamisesta ja ihmeellisestä loikasta vikan puomin yli. Sen sijaan ravasin lyhyen sivun puomit uudelleen, vedin syvään henkeä ja nostin laukan. Sillä kertaa keksihalkaisijankin puomit meni ihan hyvin.

    Noin tunnin ratsastuksen jälkeen nostin vielä kertaalleen ravin ja annoin vähitellen pitempää ohjaa, ja annoin Valeran ravata sen omaan tahtiin pää alhaalla kaulaansa venyttäen. Tyytyväisesti se pärskähti ja ravasi eteenpäin rennosti, jota mä halusinkin. Molempiin suuntiin ravattua hetken hiljensin vauhdin käyntiin ja taputin sen kaulaa tyytyväisenä. Pari hölmöä kömmähdystä oli käynyt, joko niin että Valera ei keskittyny jalkoihinsa tai että mä tein kaikkee muuta paitsi ratsastin. Ekat laukkapuomit meni siihen että Valera vei sivuun väistäen koko puomit, ja yritti samaa temppua uudelleen toisellakin kerralla. Silloin mä olin taas hereillä ja mentiin ne ihan kunnialla. Kierros me kerettiin kävellä ennenkuin ovelta kuului viheltelyä ja se vedettiin auki. Valera nosti päätään ja vei katseensa tulijoihin. Hevosen tunnistin Oreoksi, ja oletin sitä taluttavan tytön olevan sen hoitaja. Huikkasin moikat hänelle mutten jäänyt tekemään sen suurempaa tuttavuutta. Pari kierrosta kävelin selästä, kunnes laskeuduin alas ja lähdin taluttamaan Valeraa maasta. Korjasin myös puomit niiden oikeille paikoille ennenkuin lähdin taluttamaan Valeraa talliin.

    Se uus satulahuopa oli vaan aika näyttävä. Hymyilin itsekseni kuljettaessani satulaa takaisin sen paikalle, ja kuolaimet huuhtelin hanan alla jonka jälkeen nostin ne takaisin paikalleen. Pitäis kehitellä jotain kivaa ja mielekästä puuhaa Valeran kanssa joku kerta, jotain sellasta mistä se tykkäis. Tutustuttaisiin paremmin ja ehkä se alkais tykkään musta, jos sillä olis kivaa mun kanssa. Aina voi toivoo. Palasin Valeran karsinalle ja ryhdyin harjaamaan sitä uudelleen, tällä kertaa sen hampaita varoen. Vielä hyvän aikaa sen jälkeen kun olin saanut tamman puhdistettua viivyin sen karsinassa sen säkää ja ryntäitä rapsutellen, josta se, ihme ja kumma, ei tuntunut pistävän pahakseen. Valera jopa käänsi päätään mua kohti ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan painaessaan turpansa rintaani vasten. Vaikka se hetki kesti maksimissaan neljä sekuntia se oli mulle tosi iso asia. Se oli ensimmäinen kerta kun tamma teki niin, ja sen koko ajan sen korvat oli hörössä. ”Kyl meistä viel jotain tulee.” Sanoin sille hiljaa ja rapsutin sen otsaa, jolloin se käänsi päänsä pois. Hymähdin hiljaa, sillä ei mun kai olis muuta reaktiota kannattanut odottaakaan. Laitoin loimen uudelleen tamman päälle, ja lähdin viemään sitä takaisin ulos. Rauhallisesti se käveli lähemmäs Melliä tarhaan päästyään, ja mä jatkoin matkaa takaisin talliin.

    Kävin hakemassa ämpärin ja sienen, ja ryhdyin puhdistamaan tamman ruoka- ja juomakippoa lämpimään veteen kastetun sienen avulla. Jostain kuulu puhetta, niin kai muitakin hoitajia oli tullu paikalle. Aikani mä uurastin, pyyhin myös karsinan kalterit ja seiniä samaisella sienellä, kunnes totesin sen olevan tarpeeks hyvä. Kun vein ämpäriä takaisin sen paikalle törmäsin Ohtoon, ja jäin hyvillä mielin juttelemaan nuoren miehen kanssa. Se onnistu jopa kertomaan vitsin joka oli joku klassikko vine viittaus, ja se oli niin huono että mun oli ihan pakko nauraa. ”Hei onks sul facee tai jotai? Tai vaik twitterii tai igt.” Kysyin rehellisestä uteliaisuudesta, ja pian mä lähetinkin Ohtolle kaveripyynnön facebookin kautta. Se jatkoi omia juttujaan ja mä vein ämpärin ja sienen takaisin. Kävellessäni tallin ovea kohti vedin kännykkäni uudelleen esiin, ja ryhdyin näpyttämään viestiä Aleksille.
    ’Onko sulla Lilyn numeroo? Haluisin kysyy pari juttuu Valerast.’ Kai sillä vielä mun numero oli tallessa, kun me oltiin kuitenkin puhuttu puhelimessa. Jos ei, niin eiköhän se tajua kun on Valerasta kyse että kuka sen lähetti. Kerkesin kävelemään autolleni ennenkuin sain vastauksen, jossa oli tytön numero liitettynä. Eikai sitä haittais vaikka olinkin saanut sen. Ratin taakse siirtyessäni tallensin numeron puhelimeeni, ja avasin viestit. Hetken tuijotin uutta tyhjää viestikenttää, mutta painoin kännykkäni näytön kiinni ja siirsin sen syrjään. Ehkä se olis liian outoo jos vaan laittaisin sille viestiä yhtäkkiä.

    • #2664

      Emily
      Osallistuja
      • Postauksia: 69
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tää oli tosi kiva tarina, kun kuvailit kaikkea niin yksityiskohtaisesti! 🙂

    • #2668

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Taas tosi miellyttävää luettavaa. Saat 2hp 2ep ja 1sp

  • #2719

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    Mitä täällä tapahtuu?
    11.11.2018

    “Mitä nää on?” kysyin kovaan ääneen pidellen käsissäni Valeran räikeänpinkkejä harjoja. Seela kääntyi katsomaan minua. Heitin harjat harjakoriin, kun huomasin pinkin satulahuovan ja aloin hypistellä sitä agressiivisesti.
    “TAI TÄÄ!”
    Seela nauroi minulle.
    “Jesse on ostanu Valeralle uusia kamoja”, hän sanoi virnistellen. Pinkki ei todellakaan ollut lempivärejäni ja annoin sen kyllä näkyä. Käännyin seelaa kohti.
    “Siis joo, kyl mä just ja just kestän pinkin, mut nää on ihan helvetin räikeitä”, sanoin.
    “Mitä mun nyt pitää tehä, ostaa joku pinkki punottu otsapantaki tähä?” kysyin. Seela ei pystynyt pysymään yhtään vakavana. Hän nauroi minulle, paljon. Mulkaisin häntä.
    “Mikä naurattaa?” kysyin. Seela osoitti Valeran suitsia, joissa komeili neonpinkki otsapanta.
    “Et oo ees tosissas…”

    “Ai onko pinkki sun väri?” Kysyin Valeralta karsinan ovelta. Hevonen hörähti ja nosti päänsä korkealle. Se taisi vähän pelästyä minua.
    “Oot ihan hirvee ilkimys ja tuhoot mun perslihakset ja sun varusteväri on nyt sitte pinkki?” sanoin kysyvästi ja hyvin epäuskoisesti. Naurahdin sarkastisesti.
    “Voi jeesus, kai se nyt sit on niin”, myönsin huokaisten ja menin karsinaan. Laitoin Valeran käytävälle ja aloin harjata sitä, niillä räikeänpinkeillä harjoilla, joista en pitänyt. Vastaanotin taas yhden pureman oikeaan kankkuuni ja elin sen kanssa. En halunnut olla samanlainen kuin Valera, joten en vihoitellut sille potkimisesta ja näykkimisestä. Annoin olla ja esitin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ehkä sekin joskus tajuaisi, että potkimattomuuteen ja puremattomuuteen ei kuole.

    Siemailin kahvia tallituvassa ja katselin ikkunasta ulos. Kaipa minun täytyisi vihdoinkin lopettaa Jessen vältteleminen ja tutustua jätkään, joka päätti Valeralle hankittavan räikeän pinkit varusteet. Sitä paitsi en voisi vihoitella ikuisesti siitä, että Valeralle nyt vain otettiin toinen hoitaja. Varsinkin kun olin mahdollisesti saamassa oman hevosen, jolloin minulla ei olisi enää aikaa Valeralle. Valera tarvitsi jonkun hyvän ja omistautuneen hoitajan. Niinkuin se Jesse.
    “Hei mä tiiän et nyt on vast marraskuu, mut me juteltii joskus niist joululahjajutuist, mul ois pari mieles jo”, Miro hyppäsi viereeni sohvalle niin, että kahvini läikkyivät päälleni.
    “Wow, siistiä”, sanoin pyöritellen silmiäni. Otin pöydältä paperin ja yritin siistiä tahroja paidaltani. Jatkoin sitten: “No, jutellaas ne läpi sitte vielä ku tääl ei oo ketään muita. Ja eiks sulla oo kohta nukkumaanmenoaika?” virnistin. Miro mulkaisi minua ärhäkästi.
    “Hahaha, tosi hauskaa.”

    • #2721

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 102
      • Perus pullaponi

      En ehkä selvii, nauratti ihan ääneen kun pystyin kuvitteleen Lilyn vauhkoomassa noista varusteista! Ihan sairaan hyvä! 😀 tykkään nii paljon miten kans tavallaa jatkat noihi mun tarinoihi, tyyliin niinku tää, ihan tosi sujuvasti.

    • #2722

      Jannica
      Osallistuja
      • Postauksia: 33
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tää oli huippuhauska tarina, pystyin kanssa hyvin kuvailemaan sielunisilmin, kun vauhkosit varusteista, mutta mua nauratti vielä enemmän ajatus Jessestä ostamassa niitä pinkkejä kamoja :_D

    • #2731

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Joo ihan sika hauska! Saat 1hp ja 1sp

    • #2733

      Emily
      Osallistuja
      • Postauksia: 69
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tää oli superhauska! Pystyin kuvittelemaan noi kaikki tapahtumat niin selkeesti😂

    • #2744

      Seela
      Osallistuja
      • Postauksia: 37
      • Koulutuksen tarpeessa

      Seela raukalla on varmasti tullut vatsalihaksetkin tästä nauramisesta kipeeksi. Lily on mainio!

  • #2777

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    Punatukkainen tyttö
    12.11.2018

    Taas Valera oli estetunnilla. Milloinkohan pääsisin itse hyppäämään sillä. Jos torstaina, vihdoinkin. En ollut nähnyt sitä Jesseäkään nyt pitkään aikaan edes vilaukselta. Harmi sinänsä, sillä olisin viimeinkin voinut vaikka esittäytyä hänelle mustasukkaisen tuijottelun sijasta.

    Päivän viimeiset tuntilaiset laittoivat ratsujaan kuntoon tuntia varten. Vielä kaksikymmentä minuuttia niin saisin vastaanottaa punaisen paholaisen ja todennäköisesti myös suurimmaksi osaksi itse hoitaa sen pois, kun suurin osa tuntilaisista vältteli sen jalkoja ja päätä, eli siis toisin sanoen eivät juurikaan halunneet koskea hevoseen, koska se saattoi joskus purra tai potkaista. Se, että selitin aina kuinka Valera oli tuhonnut puremillaan oikean kankkuni ja potkaissut minua pari kertaa kylkeen, ei yleensä hirveästi auttanut asiassa. Ehkä minun pitäisi lopettaa Valerasta puhuminen, kun hoitaessa siitä oli harvemmin mitään hyvää sanottavaa. Ratsastaessahan se oli ihan täysin eri maata, positiivisessa mielessä tietenkin.
    “Mä voin hakee sen suitset”, joku punatukkainen tyttö sanoi Hallaa hoitavalle nuorelle. Seurasin tämän punatukkaisen liikkeitä. Olin itseasiassa jo pidemmän aikaa miettinyt tutustumista. Räikeät hiukset saivat minut aina kiinnostumaan, olihan minullakin siniset hiukset. Virnistin itsekseni.

    “Ömm, voitko sä vilkasta Valeran kaviot, kun mun pitää lähtee?” Valeralla ratsastanut tyttö kysyi pikaisesti ja suunnilleen katosi jonnekin, ennen kuin edes ehdin vastata. Huokaisin ja sanoin ääneen: “Jaa.” Otin harjapakista kaviokoukun ja menin Valeran karsinaan. Tamma näytti jo valmiiksi vihaiselta.
    “Okei, nyt, Valera. Mulle nyt lankes tää kusisin homma minkä aikana sä aina puret mua persauksiin.” Olin yrittänyt keksiä jotain, millä pidättää Valera puremasta, mutta mieleeni ei ollut juolahtanut mitään muuta, kuin esimerkiksi jonkinlainen vyö, joka oli täynnä haarukoita. Eli siis ei todellakaan mitään toteuttamisen arvoista. Sain tällä kertaa taas ninjamaisesti väistettyä puremat ja olin toden totta ylpeä itsestäni. Näytin Valeralle kieltä lapsellisesti, koska voin.

    Viimeinen tunti oli alkanut jo aikapäivää sitten, mutta menin kuitenkin maneesiin katselemaan tuntia. Katsomossa istui se punatukkainen tyttö, johon olin aiemmin kiinnittänyt huomioni. Menin hänen viereensä istumaan.
    “Hei hoidatsä tota Hallaa?” kysyin. Tyttö käänsi katseensa minuun ja hymyili ujosti.
    “Joo. Kuka kysyy?” hän kysyi. Hymyilin ja ojensin käteni kätelläkseni. Tyttö tarttui käteeni.
    “Lily, Wilson”, vastasin.
    “Tinka Nieminen”, tyttö esittäytyi. Hänellä oli erikoinen nimi. Vähän kuin minullakin. Eikä hän vaikuttanut yhtä nuorelta, kuin Hallavan useimmat hoitajat. Se teki minut hyvin iloiseksi, sillä kutsuin itse varmaan vanhimpiin hoitajiin.
    “Sulla on kaunis hoitohevonen. Oon pari kertaa ite miettinyt sen hoitamista, mut mul on ollu toi Valera kohta vuoden”, sanoin ja käänsin katseeni kentällä laukkaavaan Hallaan.
    “Ai sä hoidat sitä vähän ilkeempää hevosta?” hän kysyi. Nyökkäsin.
    “Mut ratsastaes se on tosi hyvä ja mukava”, huomautin. Huomasin ohimennen Tinkalla olevan vihreät silmät. Kauniit. Emme oikeastaan puhuneet enempää, vaan seurasimme kumpikin intensiivisesti tuntia loppuajan. Tiesin, että haluaisin kyllä tutustua Tinkaan paremmin jatkossa.

    • #2778

      Jannica
      Osallistuja
      • Postauksia: 33
      • Koulutuksen tarpeessa

      Kiva tarina, pidin tosi paljon tosta teidän keskustelusta lopussa 🙂

    • #2781

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Joo tosi kiva tarina, hauska että tutustuit Tinkaan! Saat 2hp ja 1sp

  • #2779

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    13.11.18

    Joku fiksumpi ehkä jäis kotiin, eikä varsinkaan ajais autolla, jos on nukkunu viimeset yöt ihan naurettavan vähäisillä unilla, mut en mä. Mulle se ei ollu mitenkään uutta, ja vaikka olin ihan kuolettavan väsyny, halusin tallille. Tiellä oli ohut kerros kuuraa, ja mä pidin kaasujalan hellänä koko matkan. Syyssateet alko kai viimein vähän hellittään, ja mä ihan toivoin et tulis jo lunta kunnolla. Alkaa se jatkuva harmaus ja kosteus masentaa jo entisestään, ja sitä mä en tosiaan tarvinnu. Kaarsin auton tallin pihaan. Ei mua silleen ees väsyttänyt enää. Tai väsytti, tietty, mut se oli sellanen olotila et pystyin diilaan sen kanssa. Auton parkkeerattuani hapuilin pullon energiajuomaa auton etuosassa olevasta lokerosta, ja siitä vähitellen kulauksia juoden lähdin kävelemään tallia kohti. Vaikka mä olin saanut Lilyn numeron en ollut sitten kuitenkaan laittanut sille viestiä. Sen sijaan olin Aleksilta saanut viestin, että minä päivinä voisin alkaa tallilla pääsääntöisesti käymään Valeraa hoitamassa. Ensin olin ihan satasella varma, että Lily oli jotenkin valittanut musta, että olisin ominut Valeran tai jotain, mutta tajusin kuitenkin aatella järkevästi. Olihan se vaan loogista että oli etukäteen sovitut päivät, ettei käy niin että toisella menee suunnitelmat ihan pilalle kun toinen onkin käyny jo hoitamassa Valeran kokonaan. Ehkä niin oli just käyny Lilylle, ja se ajatus sai mut tunteen vähän huonoo omaatuntoo. Olis pitäny alunperinkin kysyy sen numero ja jo ekasta päivästä lähtien sopii päivät. No, se oli ja meni. Ajatuksiini uppoutuneena en tajunnut vilkaistakaan ilmoitustaulua, vaan marssin suoraan lokeroni luokse jonne laskin puoliksi juodun pullon ja pysähdyin hetkeksi piilottamaan haukotuksen käsivarteeni. Jessus että oli epätodellinen olo, kaikki tuntu käyvän vähänniinkun hitaalla. Vaikka tosiasiassa se oli varmaan vaan mä joka oli hidas.

    Kankeasta olosta huolimatta otin jo tottuneesti Valeran harjat mukaani, ja vein ne tamman karsinalle. ”Hei tyty.” Tervehdin päätään nostavaa tammaa joka katsoi korvat hörössä niin pitkään kunnes avasin karsinan oven. Sillä sekunnilla sen suipot korvat painui tiukasti luimuun. Silmiä pyöräyttäen siirryin karsinan puolelle ja laskin harjat maahan. ”Katohan.” Tarjosin sille kuivattua omenanpalaa kämmeneltäni, jonka tajutessaan Valera siirtyi verkkaisesti lähemmäs ja laski turpansa kättäni vasten. Hetkessä se oli herkun napostellut menemään, mutta ainakin sen aikaa se oli ihan rentona mun alkaessa harjaamaan sitä kumisualla kauttaaltaan. Joidenkin hevosten kanssa oppii aika nopeesti mistä ne ei tykkää, ja mikä ne saa puremaan tai potkimaan. Mahasta harjaus, tai ryntäistä, tai jaloista. Valeran kanssa en vaan ottanut selvää, koska niillä hetkillä ei ikinä ollut mitään yhteistä tekijää. Nytkin, kun kuljin jo sen kaulan ali hakemaan toista harjaa, tamma päätti näykätä mua pohkeesta vasta kun olin ottanut uuden harjan käteen. Ihan vaan koska se voi, vissiinkin. Ärähdin sille tietysti, mutta eipä tuo korvaansa väräyttänytkään. ”Just. Joku kerta puren sua viel takas.” Mutisin palatessani harjauksen pariin. Suuremmat haaverit mä onneks vältin, ja lopulta Valera oli puunattu kavioita myöten. Siirryin karsinan ulkopuolelle ja lähdin hakemaan sen varusteita. Väkisinkin mua hymyilytti kun kannoin mustaa satulaa sen uuden huovan kanssa takaisin karsinalle. Jännä miten pienet asiat saa ihmisen onnelliseks. Omat varusteet olin tietty ottanut myös mukaan, mullahan oli tänään ihan vapaa hoitopäivä, niin aattelin mennä maneesiin vähän kokeileen lisää koulukiemuroita. Vaikka kai sitä pitäis tosissaan maastakäsin juttujakin tehä, mutta mä olin kieltämättä niin nuutunu että se sais taas jäädä. Satulan kanssa oli ongelmia, niinkun aika, ja Valeran jalat steppaili ärtymyksestä uhkaavasti. Niinpä jätin satulavyön kiristämisen toistaiseksi kunhan sain sen edes ensimmäisiin reikiin, ja siirryin suitsiin. Ne sain tammalle helpommin, ja vähitellen satulavyökin kiristyi sen verran, että sen kanssa kehtais lähtee käveleen. ”Nonii, mennääs sitten.” Ohjista kiinni ottaen pyysin tammaa mukaani, mutta kun mä kohotin katseeni karsinan ovelle mua vastassa oli jäätävän sininen silmäpari.

    Hetkessä mä tajusin että kyseessä oli sama nuori nainen jonka mä olin nähny aikasemmin Valeran ollessa pesukarsinassa. Siniset hiukset oli aika hyvä tuntomerkki. Sen katse oli hämmästynyt, ja jotenkin epäuskoinen. Ei varsinaisesti vihainen, mutta.. Aika lähellä. ”Onks.. Joku vikana?” Kysyin hitaasti, lopulta rikkoen piinalliseksi venyneen hiljaisuuden. Sekin tuntui havahtuvan ja räpytti silmiään pari kertaa, ennenkuin sen kulmat kohosi ja kädet meni puuhkaan. ”Ai onko? Mitä sä teet täällä?” Naisen ääni oli syyttävä, jotenkin loukkaantunutkin, ja musta tuntu kun olisin saanut lämäyksen poskelle. ”Häh.. Miltä näyttää? Siis, enkö mä sit sais olla?” Mä olin ihan kujalla, ja Valera alkoi käymään kärsimättömäks. ”No et. Tänään on mun vuoro hoitaa Valera.”

    Mun aivot oli ihan liian väsyneet käsittään mistä oikein oli kyse. Mun oli pakko sulkee silmät hetkeks ja miettiä niin että kulmat meni kurttuun. Parin sekunnin jälkeen avasin silmäni uudelleen ja palautin katseeni naiseen joka katsoi mua sen näköisenä ettei se ihan helposti luovuttais. ”Sä oot kai sit Lily.” Se oli eka asia joka mulle tuli mieleen sanoo, koska aika helppo se oli päätellä. Palaset loksahti paikalleen, niin sanotusti. Lily nyökkäsi lyhyesti. ”Ja.. Sul olis siis tänään ollu hoitovuoro?” Kysyin ääni rauhallisena, koska en mä halunnut saada mitään riitaa aikaan. Kyllä mä myös Lilyä ymmärsin, ärsyttäis muakin jos joku tulis ja pilais suunnitelmat jotka on sille päivälle tehnyt. ”Joo. Sovin Aleksin kanssa siitä.” Lilyn ääni oli terävä, enkä mä kyseenalaistanut hetkeekään etteikö se puhuis totta. ”Mikä päivä tänään on..” Mutisin taas, enemmän itselleni kuin Lilylle, ja ryhdyin kaivamaan kännykkääni takin taskusta. ”Tiistai. Voitko nyt vaan uskoa ja vaikka väistää siitä?” Mun oli pakko tarkistaa kännykästä pitikö se paikkaansa. Ja pitihän se. Vähitellen siirsin puhelimen takaisin taskuuni ja hädintuskin onnistuin pidättämään huokauksen. Tiistai. Mä olin yhden päivän etuajassa, keskiviikkoohan Aleksi oli meinannut. Miten se oli mahollista? En ollu tajunnu ees vilkaista ilmoitustaulua kun tulin, olin niin vahvasti siinä uskossa et olis keskiviikko. Mut eikai se oo niin ihmeellistä kun miettii miten vähillä unilla oon mennyt. Väkisinkin mua alkoi hävettää, ja vähitellen laskin Valeran ohjista. ”Kyl mä uskon.” Vastasin viimein ja siirryin karsinan ovelta. Lily astui lähemmäs ja nosti kätensä Valeran otsalle. Tamma käänsi korviaan ensin taaksepäin, mutta vähitellen nosti niitä uudelleen ja seisoi paikallaan. Kai sillä oli parempi suhde Lilyyn, kun se oli käynyt sielä jo pidempään. Vähitellen häpeä alkoi hälvetä ja mä tunsin oloni vaan tyhmäksi, väsyneeksi ja tyhmäksi, varsinkin kun vaan seisoin siinä ja Lily silitti Valeraa niin intensiivisesti sitä tuijottaen, että olisin voinut kuvitella sen olevan ees vähän omistushaluinen.

    ”Hei tota. Sori.” Aloitin kömpelösti ja avasin kypäräni leukahihnan. ”Mä sekosin päivis ihan totaalisesti, ei mun tarkotus ollu tul tänne pilaa sun menoi.” Selitin rehellisellä äänellä ja nostin kypärän päästäni. Lily käänsi vähitellen katseensa muhun. Sen silmät oli ihan sairaan kauniit, vaikka se katsoikin mua hirveen tiukasti. Tilanne oli kaikkee muuta kun ihanteellinen ensitapaamiseks, mutta mä tosiaan toivoin että sen sais korjattua eikä meidän välit jäis hankaliks yhden kömmähdyksen takia. ”Jos sä kerran oot Aleksin kans tän sopinu, niin mee vaan ratsastaa sillä.” Nyökäytin päätäni Valeran suuntaan ja laitoin kypäräni hihnastaan roikkumaan karsinan edessä olevaan pidikkeeseen. Jo toistamiseen Lilyn ilme muuttui yllättyneeksi, mutta sen silmistä katosi se terävyys joka niissä oli äsken ollut. ”Katotko sitä sitten sen aikaa kun haen mun varusteet?” Lily kysyi ja otti jo askeleen mennäkseen. Lupauduin, ja hän lähti tarmokkain askelin hakemaan omia varusteitaan. Valeraa silmäillen vedin mustat hiukseni taakse uudelleen ponnarille ja vedin chapsit pois jaloistani. Itsekseni mietin kehtaisinko jäädä paikan päälle vielä pidemmäksi aikaa vai pitäisikö mun suosilla lähtee. Kunhan Lily tuli takaisin sillä oli ratsastuskamat päällä ja se vilkaisi muhun kysyvästi siirtyessään ottamaan Valeran ohjista kiinni. ”Oliko sulla vielä jotain?” Lily kysyi. ”Mä, tota.. Oikeestaa mietin haittaaks sua jos tulisin kattoon. Kun mun on pitäny kysyykin sulta jotain neuvoi Valeran suhteen, kun tunnet sen varmasti paremmin kun mä.” Selitin toisella kädelläni niskaani hieraisten. En osannut yhtään sanoa mitä Lily mietti sillä hetkellä, mutta jännitys tipahti mun harteilta heti kun se nyökkäsi myöntävästi. ”No tuu vaan.” Lily lähti taluttamaan Valeraa ulos, ja mä seurasin hitaasti perässä. Maneesiin päästyämme jäin odottamaan sivuun oven perässämme suljettua kun Lily seisautti Valeran ja silmäili sen varusteet läpi. Halusin huikata että kai mä nyt hevosen osaan varustaa, mutta jätin sanomatta. Olisin tehny ihan saman, enkä olis aatellu etteikö sitä olis varustettu oikein, vaan ihan varmuuden vuoks. Jakkaran avulla Lily nousi selkään, ja huulillani kävi vino hymy. Sekin joutui lyhentämään jalustimia aika reilusti. Kunhan ne lähti kävelemään kävin hakemassa jakkaran sivuun pois tieltä, ja jäin katsomaan sivusta Lilyn ratsastusta.

    Pakko myöntää, se oli varmasti taitavampi kun mä. Oli asioita joista pystyin sanoon, että kyllä mäkin ton osaan, mutta se sai Valeran toimiin paremmin kun mä olin vielä kertaakaan saanut. Vaikka se oli oma tammamainen itsensä niillä oli useita hyviä pätkiä, ja Lilystä huokui määrätietoisuus. Jokainen asia mitä se selässä teki tuli loppuun asti ajateltuna, joka mulla oli vielä työn alla. Tykkäsin tehdä ensin ja sitten miettiä että vaihtuuko sittenkään suunta tai askellaji tai tempo. Kun Lily ajallaan laskeutui alas Valeran selästä tamma laski päätään sen näköisenä että se oli tehnyt ihan hyvin töitä. Lilyn nostaessa jalustimia kuljin lähemmäs niitä. ”Kivan näköstä menoo teillä.” Kommentoin ensin ja tungin käteni takkini taskuihin. Lily vilkaisi muhun, ja pysähdyin Valeran eteen turvallisen välimatkan päähän sen hampaista. ”Kiitti kun sain tul kattoon. Mites, löytyiskö niitä vinkkejä mun kaltaselle urpolle?” Uskalsin ottaa rennomman äänensävyn ja virnistin kevyesti, toiveikkaana ettei Lily enää vihoittelisi mun aikaisempaa väärinkäsitystä.

    • #2782

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Oi vitsi nyt se tapahtui 😀 Ihan sika hyvää dialogia ja tunteiden kuvailua, tykkäsin hirveesti. Saat 2hp ja 2sp

  • #2780

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    Uusia tuulia ihmissuhteissa
    13.11.2018

    Olin sopinut Aleksin kanssa, että saisin tiistaille ylimääräisen ratsastuskerran, sillä olin vihdoin pitkän sulattelun jälkeen päättänyt lähteä Englantiin Orionin ja Kristianin kanssa. Driftailin Hallavaan johtavalla tiellä. Ensimmäiset liukkaat olivat täällä ja mikä olisikaan paras tapa nauttia niistä kuin Celicalla pelleily. Hölläsin kaasujalkaa noin kilometria ennen Hallavaa, sillä koskaan ei voinut tietää josko sieltä tulisi vaikka karannut hevonen vastaan.

    Olin toden totta yllättynyt talliin saapuessani, sillä joku oli varustanut Valeran ja oli juuri lähtemässä viemään sitä jonnekin. Hämmennyksissäni jäin tuijottamaan karsinan oven juuri avannutta jätkää, jonka tunnistin Valeran toiseksi hoitajaksi. Ärtymys nousi kurkkuuni ja katseestani muuttui vähintäänkin hyvin tuima. En saanut sanaa suustani, sillä minun oli vaikea uskoa koko tilannetta todeksi. Kun Jesse sitten kysyi, että oliko asiassa nyt jokin ongelma, avasin suuni ja ärähdin: “Ai onko? Mitä sä teet täällä?” Jesse oli aivan pihalla ja hänellä kesti ärsyttävän kauan vastata. Hetken jo mietin että mitä sieniä hän oli vedellyt, vaikka tuskinpa oli. Keskustelumme jatkui, eikä hän vieläkään oikein ymmärtänyt mitä ajoin takaa. Mieleni teki ottaa häntä hartioista kiinni ja ravistella tähän maailmaan. Jätkähän ei ollut edes tietoinen siitä mikä päivä tänään oli. Valaistin häntä ja kerroin nyt olevan tiistai, ennen kuin rupesin hätyyttelemään häntä karsinasta. Jessellä meni taas ihan äärettömän kauan tajuta yhtään mitään ja lopulta hän siirtyi karsinan ovelta. Mieleni teki kysyä, että mikä ihme häntä vaivasi.

    Silittelin Valeran kaunista päätä siinä toivossa, että Jesse häipyisi, mutta hän seisoi paikallaan kuin tatti, eikä liikkunut yhtään mihinkään suuntaan. Sivusilmällä pystyin sanomaan hänen olevan erittäin hämmentyneessä tilassa. Eikö hän ollut katsonut ilmoitustaulua ollenkaan? Jesse alkoi taas puhumaan minulle ja minun oli kai pakko kuunnella. Huokaisin ja käänsin katseeni häneen. Pyrin rauhoittelemaan itseäni. Jesse alkoi ilmeisesti viimein herätä todellisuuteen, sillä hän myönsi sekoilleensa. Hän siis vihdoin ymmärsi, että tänään oli minun hoitopäiväni. Pyysin häntä katsomaan Valeraa sen aikaa, kun hakisin varusteet. Sen hän oli vähintäänkin velkaa, kun hoiti ja varusti hevosen minulle valmiiksi. Vaikka sinänsähän se olisi ollut toisenlaisessa tilanteessa vain hauskaa. Hevonen vain seisoisi siinä valmiina ratsastettavaksi kun saapuisin tallille. Mutta valitettavasti minä olin sellainen ihminen, joka tarvitsi hoitohetkiä ennen ratsastusta ja ratsastuksen jälkeen, varsinkin Valeralla, kun luottamuksen luominen oli vaikeaa. Luulisi Jessen ymmärtävän sen.

    Lyhensin jalustimet ja päästin Valeran kävelemään uralle. Siirryin satulavyön kiristyksen kimppuun ja sivusilmällä seurasin Jessen liikkeitä. Hän oli kysynyt jos saisi tulla katsomaan ratsastustani ja haki nyt ystävällisesti sivuun jakkaran, jolta olin noussut Valeran selkään. Olihan se kohteliasta kysyä ennemmin kuin ilmestyä, mutta enhän minä olisi voinut kieltää häntä tulemasta. Olisi se kumma, jos maneesin katsomo oli maneesissa ratsastavan yksityisaluetta koko ratsastuksen ajan.

    Olisin halunnut hypätä, mutta nyt kun minua tarkkaili ylimääräinen silmäpari, en halunnutkaan enää. Kaikki tippumiset ja mokaukset olivat nimittäin tapahtuneet nimenomaan silloin, kun olin hypännyt Valeralla. Päätin siis treenailla tänään keskiaskellajeja ja väistöjä. Keräsin ohjat käteeni ja kannustin hevosen harjoitusraviin. Tein pysähdyksiä, peruutuksia, voltteja ja pääty-ympyröitä kahden kierroksen ajan molempiin suuntiin, jotta saisin Valeran aktiiviseksi ja herkistymään avuilleni. Se ei vielä riittänyt, joten parin ylimääräisen kierroksen ajan tein käynti-ravi-laukka siirtymisiä. Vihdoin Valeran takapääkin aktiivistui.

    Minulla oli aika kovat paineet, sillä Jessehän olisi voinut leimata minut vaikka ihan paskaksi ratsastajaksi, enkä edes tiennyt kuinka paljon enemmän hän osasi asioita. Ohjasin Valeran keskiympyrälle ja kannustin sitä liikkumaan eteenpäin. Puolipidätteillä pyrin hidastamaan sen vauhtia ja pohkeella aktiivistamaan ja nostamaan jalkoja. Eihän se mitään superhienoa keskiravia vielä taitanut, mutta paremmin se kulki kuin moni muu hevonen Hallavassa. Enkä minä ratsastuskoulun hevoselta välttämättä voinut vaatia mitään mieltä mullistavaa askellusta. Pääasia oli, että olin tyytyväinen ja Valera oli selkeästi herkkä avuille ja kuunteli hyvin. Keskiympyrän jälkeen nostin ennen kulmaa laukan, laukkasin lyhyen sivun ja pyrin hiukan kokoamaan laukkaa. Toisen kulman jälkeen ohjasin tamman pitkän sivun alusta lävistäjälle ja pyysin sitä väistämään. Sain tehdä töitä pitääkseni Valeran suorana, sillä se ei millään olisi jaksanut tuoda takapäätään samaan linjaan etupäänsä kanssa. Sain sen kuitenkin toimimaan hyvin pohkeiden välissä ja suoristettua hyvään väistöön reilusti ennen kulmaa. Vielä lyhyt sivu vastalaukassa, älä tee vaihtoa myötälaukkaan. Hyvä! Pidätin Valeran laukkaa ja annoin sille ohjaa, jotta se pääsi loppuraveissa venyttämään kaulaansa alas. Sen ryntäät olivat hiukan vaahdossa.

    Tulin alas selästä ja kehuin Valeraa taputtamalla sen hikistä kaulaa. Yllätyin, kun Jesse kehui meidän menoamme. Hymyilin hänelle lievästi nostaessani jalustimia ylös. En ollut enää vihainen. Kaikki negatiiviset tunteeni olin onneksi päässyt purkamaan ratsastuksen aikana. Jessellä oli ilmeisesti joitakin ongelmia Valeran kanssa, sillä hän kysyi minulta neuvoja tamman kanssa toimimiseen. Otin Valeran ohjat käteen ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia. Jesse käveli Valeran toisella puolella.
    “No ensinnäkin, jos Valeran ilkeää käytöstä voisi hallita jotenkin, kertoisin varmasti”, sanoin.
    “Ite oon vaan tottunut ja kyllä se ajan kanssa vähän hellittää, ku Valera tajuu ettet oo vaan tuntilainen, vaan vähä pidempiaikane kaveri”, jatkoin. Jesse katsoi minua ja huokaisi. Hänkään tuskin piti erityisesti Valeran tavasta purra.
    “Valeralle on muodostunut tapa purra mua oikeeseen pakaraan”, sanoin virnistäen. Oikeastaan mustelmat kankussani haittasivat ratsastustani, mutta pikkuhiljaa Valera oli ruvennut hellittämään puremisensa vahvuutta. Tai sitten olin vain turtunut jo.
    “Sun pitää vaa näyttää sun päättäväisyys sille. En mä tiiä, sen kaa pitää vaa oikeesti elää, et Valera nyt vaan sattuu olemaa ilkee. On ollu pari kertaa sellane tilanne, ku se on ollu aidosti ilonen mun läsnäolosta, mut en sit tiiä minkä takia. En saa selvää täst tammasta kyl oikee koskaa nois hoitotoimenpiteissä ja sen tekemisiä on hyvin vaikee ennustaa”, sanoin ja silittelin kävellessämme Valeran kaulaa. Nyt se oli rauhallinen ja haisteli maata sitä mukaan kun kävelimme.
    “No voi helvetti, kai siihen on sit totuttava”, Jesse hymähti ja nosti hetkeksi molemmat kätensä niskansa taakse. Virnistin. MInusta tuntui tietyllä tavalla hyvältä, kun en ollut enää ainoa ihminen jota Valera kiusasi.

    Jesse talutti Valeran pesukarsinasta omaan karsinaansa. Olimme päätyneet hoitamaan sen yhdessä pois ja juttelemaan vähän. Tai no vähän enemmänkin. Enimmäkseen kuitenkin vain Valerasta. Jesse oli myös antanut minulle numeronsa, jotta voisimme jatkossa vähän infoilla toisiamme tämänpäiväisen tapaisten sekaannuksien välttämiseksi. Nojailin karsinan oveen ja katselin, kun Jesse heitti kuivatusloimen Valeran päälle.
    “Jos oot täällä muuten pyörimässä silloin kun Valera on tunneilla, ni kannattaa kyl varautuu siihe, et tuntilaiset pyytää sua auttaa Valeran hoitamisessa ja feidaa sut”, sanoin. Jesse naurahti.
    “Joo, voin vaa kuvitella. Niin mäki varmaan tekisin jos voisin.”

    Kävelimme yhtä matkaa parkkipaikalle. Automme olivat vierekkäin ja vastaanotin Jesseltä pienet kehutkin Celicaa kohtaan. Hymyilin. Kerrankin joku, joka ei haukkunut autoani vanhaksi paskakotteroksi, tai yrittänyt vakuutella oman autonsa olevan parempi, uudempi ja hienompi.
    “Nähdään taas!” huikkasin Jesselle, joka nosti kättään hyvästiksi, ennen kuin istuimme molemmat omiin autoihimme.

    Katselin hetken Jessen poistumista paikalta, ennen kuin otin puhelimen taskustani ja etsin Kristianin numeron. Painoin vihreää soitto-näppäintä huokaisten ja painoin puhelimen korvalleni.
    “Moi”, Kristian vastasi taas tavallisen nopeasti puhelimeen.
    “Mä lähen”, sanoin päättäväisesti. Linja oli hetken hiljainen. Ehkä siksi, että Kristian ei aluksi tajunnut mistä puhuin. Kuulin hänen rauhallisen hengityksensä puhelimesta.
    “Ah, great. Mul on lentoliput jo valmiina”, hän sanoi sitten kuulostaen aidosti iloiselta. Hämmennyin.
    “Mitä? Kauan sul on ollu ne lentoliput?” kysyin ihmeissäni.
    “Hevoslentojen varoaika ei oo mikää pari päivää. Me matkustetaa kaikki kolme business-luokassa”, Kristian selitti. Olin hämmentynyt. Olihan se hienoa, että Nicholsoneilla oli varaa, mutta minä en halunnut elää yhtä tyyristä elämää kuin he.
    “Nii kannattaa alkaa pakata, me lähetään jo huomenna. I’ll pick u up. Be ready ja mee aikasi nukkumaan, sun pitää olla täydes latingis viideltä aamulla”, hän jatkoi keskeyttäen prosessointini. Olin täysin hämmentyneessä tilassa, mutta tiedostin kuitenkin hänen sanansa ja sanoin vain: “Okei, nähdään.”

    • #2783

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Ihan hirmu kiva tarina, tykkäsin millä tavalla jatkoit Jessen juttua. Ja mainiota että yhteinen sävel alkaa pikkuhiljaa löytyä. Saat 2hp, 2sp ja 2kp

    • #2784

      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 102
      • Perus pullaponi

      Jes, tää oli ihan sairaa hyvä! Kiva et ne hoiti Valeran yhessä pois, tykkäsin jotenki tosi paljon tost kui daijun kuvan Lily ekaks Jessest sai. 😀 Nyt en malta oottaa niitte bondaamist tulevaisuudessaki!

    • #2790

      Nio Luosujärvi
      Osallistuja
      • Postauksia: 24
      • Maitovarsa

      Vähänkö oli kiva tarina! Nyt sitte ootteleenjatkoa, innolla odotan!

  • #2798

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    14.11.18

    Vähän mua hävetti edelleen mitä eilen tapahtu. En ollu kehdannu lopultakaa myöntää Lilylle et olin kujalla vaan siks, että olin niin pirun väsyny. Kunhan vaan toivoin ettei se pitäis mua ihan idioottina, koska sen verran mitä me eilen oltiin juteltu se oli vaikuttanu tosi kivalta. Olin kans antanut mun numeron sille ja laittanut sille illalla viel pari tekstariikin. Pahoittelin lisää sitä mun kömmähdystä, ja se kovasti vakuutteli ettei sitä enää se haitannut. Oikeestaan huvitti vaan. En jääny chättään sitä enempää, sillä se vaikutti tosi kiireiseltä. Se oli kai lähdössä jonnekin, mut en kysellyt siitä sen enempää. Sen sijaan olin menny hyvis ajoin nukkuu, ja nukkunu kun tukki aina aamuyöhön saakka. Sisänen herätyskello potki mut kuuden jäljestä hereille, ja sit mä vaan pyörinkin sängyssä kun koitin viel saada nukuttuu. Ihan turhaan. Sainpa vaan hyvin aikaa miettii kehtaisinko mennä tallille tänään uudelleen, ja mitä mä puuhaisin Valeran kanssa. Kun kello viimein pitkän ja turhauttavan odottamisen jälkeen kääntyi puolenpäivän toiselle puolelle mä hyppäsin autoon, ihan hyvillä mielin, ja lähdin huristeleen Hallavaa kohti. Enkai mä nyt hyvää tilaisuutta jättänyt käyttämättä, kun kerran pääsisin puuhaan Valeran kanssa. Se oli ollut aika ikävää kuulla, et Valera tosiaan oli luonteeltaan vaan ilkee. Se teki samoja temppuja Lilyllekin, joka oli kuitenkin hoitanut sitä jo pitkään, ja mä olin uskaltanu toivoo et se ei olis aina vaan niin hankala. Toisaalta, se oli tavallaan ollu ihan lohduttava kuulla. Siinä mielessä, etten mä ihan hukassa ollut sen kanssa vaikka olinkin sille vasta uus tuttavuus. Tallipihaan saapuessani pysähdyin käymään tupakalla, ja suuntasin siitä talliin.

    Ilmoitustaulun edessä oli tunkua, mutta se oli vaan positiivinen ylläri kun näin ketkä siinä olivat. Kassu ja Nio kävivät tuntilistoja läpi, ja huikkasin niille molemmille tervehdyksen. Pojat vastasi mulle kuorossa, ja nauroivat sitten sille yhteen ääneen. Heidän ohi kulkiessaan huomasin sivusilmällä miten Kassun katse viipyi Niossa hetken pitempään, vaikka toinen oli kääntänyt katseensa jo muualle, mutten maininnut asiasta mitään. Kuulin Nion valittavan että Fonzie on taas tunnilla ennenkuin siirryin varustehuoneeseen viemään repun lokerooni. Kun palasin takaisin tallin puolelle Kassu ja Nio olivat matkalla tallitupaan, niin mä sain rauhan katsoo mitä menoo tallilla olis sinä päivänä. Aleksilta oli antanut mulle jonkun homman tälle päivälle, ja sen luettuani mä hetken toivoin etten oliskaan lähtenyt tallille. Valeran harja pitäis lyhentää, ja mä oon ihan sysi nyppimisessä. Saksilla leikkaamista Aleksi tuskin arvostais, mutta mä en ihan tosiaankaan halunnut lähtee kynimään Valeran harjaa. Huokaisin ääneen ja kohotin käteni hetkeksi niskalleni kun mietin konsteja millä selvitä siitä kaikista helpoiten. ”Tjaah.” Hengähdin viimein ja annoin käsieni tipahtaa takaisin vierelleni. Eipä siitä kai pääsis yli eikä ympäri muuten kun vaan tekemällä. Voisinhan mä kysyy apua, jos vaan kehtaisin. Ekan tunnin alkuun olis vielä pari tuntia, mulla olisi hyvin aikaa hoitaa Valera alta pois ennen niitä. Veikkaisin kanssa, että talutustunnille tarvittaisiin apua. Kävelin Valeran karsinan luo ja vedin kännykkäni esiin.
    ’Vastaanottaja: Lily
    ens kerral kun tuut tallille älä hei murhaa mua jos Vale on kalju. mun pitää lyhentää sen harja mut en tasan osaa😂’
    Ei sillä että mä olisin huolissani että Lily olis vihainen jos mä mokaisin sen kanssa tai mitään.. Tai jos nyt kuitenkin vähän. Enhän mä sitä vielä oikeestaan tuntenut, mutta eilisen perusteella osasin veikata että se vois olla aika riemuissaan jos se löytäisi Valeran harjan ihan tuhottuna seuraavalla kerralla. Avasin tamman karsinan oven ja ensimmäisenä katseeni lipui sen harjaan. ”Sä olisit viel nätimpi jos sul olis pitkä harja. Tyhmää et teil tuntihepoil pitää olla tollaset tuntsarikampaukset, eiks vaan?” Osasin jo kuvitella miltä se näyttäisi pitkällä harjalla, ja musta se oli parempi kuva kun nykyinen, mutta ehkä se vaan johtu siitä että mä en muutenkaan noista kirjoittamattomista säännöistä niin välittänyt. Saattoihan sille olla joku muukin syy kun vaan esteettisyys, mistäs mä sen tiiän ja ei mun mielipiteellä varmaan välii ole muutenkaan. Eipä harja hevosta pahenna. Kännykkäni värähti ja otin sen taas esiin.
    ’Lähettäjä: Lily
    Älä ees leikilläs sano tollasta. Hoida homma kotiin!’
    Virnistin itsekseni näytölle, ja vastasin parilla silmää iskevällä hymiöllä ennenkuin keskityin kunnolla Valeraan.

    Tamman vein pesukarsinaan odottamaan sen kohtaloa, ja käväisin hakemassa sen harjat samalla kun toivoin törmäävääni Aleksiin. Sen sijaan mä törmäsin Ohtoon, tosin tällä kertaa en ihan niin kirjaimellisesti kuin joku aika sitten. ”Moi. Tiiätkö onks Aleksi tääl? Mul on sil asiaa.” Kysyin, ja blondi nyökkäsi. ”Joo, se oli hetki sitten sen toimistossa.” Vaikka mun teki mieli jäädä jututtaan Ohtoa enemmän päätin jättää sen myöhemmälle. Kiittäen suuntasin Aleksin toimistolle, ja sieltähän mä sen löysinkin. ”Moi. Hei, kun mun pitäis toi Valeran harja lyhentää. Niin mä en oo koskaan oikeen.. Käsittäny miten nyppiminen tehää sillee fiksusti. Olisko sul hetki aikaa tul valaseen?” Kysyin ovensuusta kunhan ensin varmistin ettei miehellä ollut kiire. ”Joo, tottakai! Ootas hetki, mie kirjotan nää pari loppuun..” Aleksin kädessä oleva kynä oli jo liikkeellä ennenkuin mies kerkesi puhua loppuun, ja hetkessä se olikin kirjottanut useempaan paperiin jotain. Sen kanssa kävelin takaisin pesukarsinalle, ja Aleksi etsiskeli käsiinsä tiheäpiikkisen metallikamman. ”Ootko sie joskus kuitenkin tehny tätä?” Aleksi kysyi siirtyessään Valeran vierelle silittämään tamman kaulaa. Mahtoiko johtua siitä että Valera kunnioitti Aleksia kuitenkin eritavalla kuin muita ilkeästä luonteestaan huolimatta, sillä se ei edes luimistanut. ”Kyl mä silleen, ja periaattees tiiän miten se tehään. Se vaan et en oo ikin saanu siit jäljest kuitenkaa siistii.” Aleksi näytti miten nyppiminen kannattaa aloittaa. Ensin se harjasi Valeran harjan läpi, samalla jo etukäteen selittäen miten se noin käytännössä tapahtuu. Pieniä määriä harjaa kerrallaan, eikä harjan päältä vaan alta. Ensin piti vähänniinkuin tupeerata harjaa ylöspäin että ne pisimmät jouhet erottuu, sitten kieputtaa ja nyppäistä. ”Auts.” Äännähdin ihan ajattelematta kun ensimmäiset jouhet irtosivat. ”Ei se satu jos sen tekee oikein.” Aleksi sanoi hymyillen. ”Nii, jos.” Toistin epäilevänä. Näytti vaikeelta ja siltä että se sattuu. ”Kyllä sie sen varmasti saat onnistumaan, ei se ole vaikeeta. Tottakai jos hirveen pitkään kestää ja hevonen alkaa turhautua se kannattaa tehdä parina eri päivänä. Valera on jo aika tottunut, että etköhän sie saa sen tehtyä tänään.” Pari kertaa Aleksi näytti vielä esimerkkiä, ennenkuin oli mun vuoro. Olihan se ensin aika kömpelöä ja hidasta, ja pari kertaa Valera luimistikin niin että taisin vähän mennä tukistamaan sitä, mutta vähitellen se alkoi sujumaan. Kiitin Aleksia ja mies palasi takaisin hommiinsa, muistuttaen vielä että voisin mennä kysyyn lisää neuvoa jos tarvitsisin. Vähitellen se alkoi tulla aika automaattisesti, vaikka edelleen musta se tuntui tosi kovakouraiselta vaan kiskoo niitä jouhia irti. Jouduin myös hakemaan jakkaran jonka päälle siirtyä seisomaan, vaikka Valera ei ollut kovinkaan iso, niin äkkiä kädet siinä touhussa alkoi väsyä.

    Varmaan joku jolle se on ihan rutiinia olisi selvinnyt kymmenessä minuutissa, mutta mä olin saanut vasta puolentunnin jälkeen osan harjasta tehtyä. Valera alkoi liikehtiä niin levottomasti ja ravistella päätään että sekään tuskin jaksaisi enää kauaa antaa mun touhuta rauhassa. ”Okei, eiköhä me lähetä tekeen jotai muuta.” Totesin ja laskeuduin alas jakkaralta jonka siirsin sivummalle ettei se jäisi kenenkään jalkoihin. Toistamiseen kipaisin Aleksin toimistolle häiritsemään miehen työntekoa. ”Hei viel sellast et voinks käydä irtojuoksuttaa Valeraa maneesis?” Kysyin toiveikkaana, sillä mulla ei ollut fiilistä lähteä ratsastamaan, ja olisi kiva nähdä Vale siten vapaana. Aleksi vilkaisi ensin kelloon. ”Mikäs siinä, katohan vaan sitten ettei se juokse itseensä rikki.” Niine lupineni palasin Valeran luo ja kiinnitin narun sen riimuun. Lähdin taluttamaan sitä maneesia kohti, ja varmuuden vuoksi vislasin ovella ennenkuin avasin sen. Tyhjästä maneesista alkoi tulla tuttu näky, mutta se ei kyllä yhtään vähentänyt sen hohtoa. Vedin oven kiinni meidän perästä ja lähdin taluttamaan Valeraa ensin uraa pitkin koko maneesia ympäri että se saisi lämpöä alle ennen irti pääsemistä. Kävelytin tammaa molempiin suuntiin reilun kymmenen minuuttia, ja pari ravipätkääkin juoksin sen vieressä, jonka jälkeen irrotin riimunnarun. Ensin tamma jäi vain paikalleen nuuhkimaan maneesin pohjaa, eikä sitä tuntunut kiinnostavan oliko se vapaana vai ei. ”Hei c’moon, nyt ois hyvä tilaisuus.” Kävelin lähemmäs tammaa ja maiskutin pari kertaa, jolloin Valera kääntyi ympäri ja ravasi rennoin askelin kauemmas. Niinpä annoin tamman katsella paikkoja rauhassa ihan itsekseen, ja pian se hoksasikin miten paljon sillä oli tilaa mennä. Liidokkain raviaskelin Valera lähti maneesin toiseen päähän päätään heitellen, ja kohta se teki täyskäännöksen ja paineli laukassa menemään. Tyytyväisenä katselin sen juoksentelua ja ilopukkeja, ja osan tallensin kännykkäänikin videolle. Kunhan Valera tuntui saavan suurimmat energiat kulutettua ja malttoi kävelläkin hetken lähdin kulkemaan uudelleen lähemmäs tammaa. Sillä kertaa pysähdyin kunhan se kääntyi katsomaan suoraan muhun, ja kyykistyin. Siirsin katseeni siitä muualle, ja rapistelin taskussani olevaa herkkupussia. Vähitellen Valera lähti kävelemään mua kohti, mutta sillä sekunnilla kun erehdyin vilkaisemaan siihen tamma otti nokkiinsa ja pyrähti kauemmas. Sen korvat kääntyilivät edestakaisin ja silmät olivat sillä tavalla valppaana että se selvästi otti sen kaiken leikillä. Yritin samaa uudelleen pari kertaa, mutta lopultakaan Valera ei kulkenut mun luo, vaan mä jouduin nousemaan ja menemään sen luokse. Tarpeeksi hyvä, mietin itsekseni ja annoin tammalle yhden herkun ottaessani sen kiinni. Ainakaan se ei lähtenyt karkuun. Me käytiin vielä maastossa kääntymässä, ihan tallin läheisyydessä koska meillä kummallakaan ei ollut kunnon heijastimia matkassa, eikä sen tarkoituksena ollut muu kuin loppukäynnit ettei Valera jumiudu juoksemisensa jälkeen. Nätisti tamma kävelikin vieressäni koko matkan, ja antoi mun jopa silitellä sen kaulaa hyvän tovin matkalla takaisin.

    ”Koita malttaa viel hetki, tää on iiiihan just valmis.” Valera kaapi etujalallaan siihen malliin että sitä alkoi tosissaan kiukuttaa paikallaan seisominen ja harjasta kiskominen, mutta mulla oli enää ihan pieni pätkä tekemättä. Muutamalla viimeisellä nyppäyksellä olin vihdoin valmis, ja tarjosin uuden namin tammalle palkintona että se oli malttanut siihen asti. Katsahdin aikaansaannokseeni, ja vaikka se olisi voinut olla tasaisempi, ei se ihan katastrofikaan ollut. Hyvä mä! Päätin kuitenkin vielä vähän siistiä kaikista kuivimpia latvoja pois saksilla, etuharjaa ja häntää myöden, siten ettei niistä kuitenkaan tullut leikatun näköisiä. Tuntilaisia alkoi vähitellen saapua paikalle valmistautumaan päivän ekaan tuntiin, joten irrotin Valeran pesukarsinan naruista ja talutin sen omaan karsinaansa. Kamman vein sille paikalle mistä Aleksi sen olikin ottanut ja palautin saksetkin, jonka jälkeen oli vuorossa Valeran harjaus. Sen harjat oottikin jo karsinan edessä, joten mun tarvi vaan ryhtyä hommiin. Kavioihin saakka kaikki meni ihan hyvin, olin sillä kertaa tarpeeksi valppaana ja kielsin Valeraa heti kun tamman pää vähänkin kääntyi, mutta niinkun ennenkin en mä kokonaan puremilta välttyny. Pitäis kai vaan suosilla alkaa laittaan se kiinni harjauksen ajaksi, vaikka en ihan periaatteen vuoksi pitänyt koko ajatuksesta. Seuraavaksi oli tarhan putsauksen vuoro, ja tuntilaisetkin alkoi olla valmiina lähtemään maastoon. Odotin sen verran että ratuskot oli päässeet ulos tallista ennenkuin lähdin hakemaan kottareita ja talikkoa.

    Ulkona oli alkanut käymään kylmä viima, mutta siitä huolimatta pidin huolen että tarha olisi tarkasti puhdistettu vanhoja heinänkorsia myöten. Kottarit kävin tyhjäämässä, viemässä omalle paikalleen, ja palasin talliin. Mitähän sitä sitten.. Hetken käytävällä palloiltuani päätin käväistä tallituvassa katsomassa löytyiskö sieltä seuraa. Nio ja Kassu istuivat tuvan sohvalla vierekkäin katsomassa jotain Nion kännykästä, eikä niitä tuntunut haittaavan että tulin sinne häiritsemään. Sen sijaan sain kaksikon kanssa ihan sujuvaa keskusteluakin aikaan, kun taktisesti ensin kysyin onko hekin menossa taluttamaan. Siinäpä se aika kuluikin, kun opin tuntemaan heitä taas inasen paremmin, ja sainpa tietooni myös Hallavan omasta Whatsapp ryhmästä. Vaikka ensin olin sitä vastaan, Kassu sai mut suostuteltua liittymään. Eikai siitä mitään haittaakaan olis loppupeleissä. Noin tasan aikoihin talutustunnin oppilaat alkoivat valua talliin, ja me kolme päätettiin ryhtyä auttamaan heitä. Nio menisi tietty taluttamaan Fonzieta, mutta koska poni oli jo tunnilla hän meni auttamaan Pilkun kanssa. Mä meinasin jo suunnata Mollyn luo ennenkuin tajusin että Mollyn oma hoitaja oli jo paikalla auttelemassa. ”Moikka. Tarvisitko sä sen kanssa apua?” Kysyin vaahtosammuttimen kokoiselta pojalta joka seisoi todennäköisesti äitinsä kanssa Savun karsinan oven edessä. Poika vilkaisi äitiinsä, mutta nyökkäsi sitten. ”Jees. Haetaanko ton Savun harjat ihan ekaks?”

    Vaikka mä en pidä lapsista musta on silti kiva auttaa niitä talutustunneilla, ihan vaan siks että niille jää positiivinen kuva ratsastuskouluista. Mä itse kun alotin jouduin tekeen paljon asioita ihan itekseni, eikä vanhemmat hoitajat ihan vaan ilkeyttään halunnut auttaa. Monta kertaa olin tunnilta myöhässäkin sen takia, koska eihän opettajakaan aina kerkee auttamaan. Just kun me oltiin Juuson kanssa yhteistyöllä saatu Savu puhtaaksi ja varustettua, paikalle käveli rennon oloinen nainen, jonka hetken ihmettelyn jälkeen tajusin olevan Olivia. Mun aikana se ei ollut vielä aikaisemmin kerennyt vetämään tunteja, mutta nytpähän pääsisin senkin kokeen. Luvan kanssa me jonossa lähdettiin taluttaan hevosia maneesiin Olivia jonon ensimmäisenä, ja sielä jo rutiininomaisesti autettiin pikkuratsastajat kaarrossa selkään. Lyhensin jalustimia Juusolle ihan reilusti, ja näin sen ilmeestä että sitä jännitti. Mun olisi kai pitänyt sanoa jotain rohkaisevaa, mutta en osannut. Olin hiljaa. Olivia aloitti vetämään tuntia, ja mä keskityin kulkeen Savun vierellä ja neuvoon tarvittaessa, vaikka pääsääntöisesti annoin Juuson pähkäillä ja yrittää itse. Vaikka mä en antanut sen näkyä, olin ihan lapsellisen innoissani päästessäni touhuamaan Savun kanssa. Vuonikset on ihan mun lemppareita. Tunnin jälkeen autoin Juuson alas Savun selästä, ja tallissa hoitamaan Savun pois. Juuson äiti seurasi kokoajan vierestä hymyillen, ja kunhan kaksikko alkoi tekemään lähtöä se vielä kiitti mua kun olin auttanut. Hymyilin vaan ja nyökkäsin. ”Hei miten teillä on menny Valeran kanssa?” Kassu kysyi kävellessään ohi satula käsissään, ja seurasin sitä varustehuoneeseen. ”Ihan jees, en mä sitä oikein viel tunne, mut pikkuhiljaa.”

    Kassu palasi takaisin auttamaan taluttamaansa hevosta pois tunnilta, ja mä menin hakemaan lokerosta mun tavarat. Se päivä tuntu kestävän ikuisuuden, ja mulla alkoi olla nälkä, niin parempi vaan lähtee kotiin kun koittaa väkisin keksii vielä jotain tekemistä. Laukun olalle heilautettani käväisin vielä Valeran karsinalla katsomassa että olin hoitanut sen alusta loppuun kunnolla ja vienyt kaikki tavarat paikoilleen. Kun kaikki näytti olevan niinkuin pitikin, lähdin tepastelemaan tallin ovea kohti. ”Moikka.” Huikkasin vielä, ja kuulin pari vastausta astuessani ulos. Tuuli oli päättänyt lauhtua, ainakin hetkeksi, josta olin kiitollinen. Sais vaan tulla se talvi jo.

    • #2800

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Ihanan rento tarina tuon draamailun jälkeen, ja Aleksikin pääs tekemään lempijuttuaan eli neuvomaan 😀 Kiva kans miten autoit Savun kans. Saat 2hp ja 2sp

  • #2836

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    16.11.18

    Sen jälkeen kun olin saanut selville että Hallavan hoitoporukalla oli ihan oma Whatsapp ryhmä olin muutaman sanan vaihtanu sellasienkin hoitajien kanssa, joita en ollut vielä tallilla nähnyt. Niinkun joku Tinka, ja Christian, tosin sen mä arvelin olevan se Melliä puunannut poika. Olin myös rohkassut mieleni ja pyytänyt jotain mukaan maastoon tälle päivälle, kun kaikilla hevosilla oli vapaata. Nio oli huikannut samantien että se haluaa mukaan, ja kunhan me päästiin kellonajasta yhteisymmärrykseen se oli sillä sovittu. Huikeeta. Mutta eihän mitään kivaa voi tehdä ilman pikku jännitystä, ja sitä mä parhaillaan koitinkin ignooraa tallille ajaessani. Nio oli mulle jo semi tuttu, se oli tosi kiva ja puhelias, että tuskin meillä tulis mitään kiusallista hiljasuutta. Aina vois puhua hevosista, kun se asia meillä ainakin on yhteistä. Sammutin Zion tallin pihaan ja nousin sen kyydistä. Kello lähenteli kahta, eli hepat olis menny takas pihalle päiväruokien jälkeen. Mun mielessä kävi että mitenhän Nio oli tulossa paikalle samalla kun astelin talliin. Sillä ei vielä kuitenkaan voinut olla ajokorttia tai mitään. Tallissa vilkaisin ilmoitustauluun, eikä siinä ollut tallituvan siivoamista erikoisempaa käskyä joten suuntasin vaan suoraan heittään kamat mun lokeroon ja hakeen Valeran riimunnarun. Juuri kun olin suuntaamassa ulos, Nio viplesi talliin posket ja nenänpää punoittaen. ”Ai moi!” Se hengähti pysähtyessään mun eteen. ”Sori että oon vähän myöhässä, ihan karsee sää meinaan pyöräillä!” No sehän vastasikin sitten mun aikaisempaan pohdintaan. ”Ai sä kuljet pyöräl? Mites sit talvel?” Nio kohautti vastaukseksi olkiaan. ”Jos saan kyydin niin autolla sit, mut voihan talvella pyöräilläkin. Ootatko hetken nii tuun sun kans hakeen Fonzien tarhasta?” Nyökkäsin, ja Nio kiirehti talliin. Yhdessä me käveltiin tarhoja kohti, ja kun Nio lähti hakemaan Fonzieta mä kumarruin lankojen ali tutun tammakaksikon tarhaan. Viheltelin kulkiessani niitä lähemmäs, enkä yllättynyt ettei Valeraa juuri kiinnostanut. Vastahan ne olivat päässeet takaisin pihalle. Herkkua houkuttimena käyttäen sain Valeran kuitenkin suosilla kiinni, ja tarjosin yhden myös Mellille ettei se jäisi ihan ilman. Ponin tullessa lähemmäs Valera oli kääntämässä takaosaansa sitä kohti uhitellen, mutta riimunnarusta pari kertaa nykäisten tamma otti askeleen eteenpäin ja tyytyi vain luimistamaan. Ei ehkä paras ratkasu noi herkut, ettei tulis tappelua vahingossakaan. Lähdin taluttamaan Valeraa jo sisälle, ja Nio seurasi Fonzien kanssa taaempana.

    ”En malta oottaa että tulee lunta. Mieti kuinka kivaa tulee olemaan kun pääsee laukkaan maastossa!” Nio harjasi Fonzieta käytävällä, ja mulla oli Valera pesukarsinassa. ”Joo, siit on aikaa ku oon viimeks päässy maastoilee kunnol.” Totesin harjatessani kumisualla Valeran kuraista karvapeitettä. Tamma oli kai piehtaroinut ihan tosissaan loimesta huolimatta. ”Kauanko sä olitkaan ratsastanu?” Nio vilkaisi muhun Fonzien yli, mutta pidin katseeni Valerassa lähinnä siksi, että odotin sen kokoajan purevan tai potkaisevan tai jotain. ”About kymmene vuotta. Tai hevosii oon siis harrastanu sen verra, mut ratsastanu vähä vähemmä. Vastaa on tullu huonoi tallei mis on ollu paskaa opetusta tai jotai muuta tota luokkaa.” Välillä haluaisin vaan sanoa, että oon harrastanu vasta pari vuotta. Siltä se tuntuu, kun miettii mun taitotasoo. Välillä se saa mut vähän katkeraks. Nio hoiti puhumisen mun puolesta sujuvasti, ja kanto keskustelua kun mä en sitä osannut tehdä. Hyvän tovin jälkeen hevoset oli varustettu, ja meillä kamat päällä huomioliivejä myöten. ”Keretääks me takas ennen ku tulee oikeest pimee?” Mietin katsellessani naulassa roikkuvaa otsalamppua. ”Eikö pimee tuu vasta joskus neljän jälkeen? Ja kello on nyt jotain.. Puol kolme ehkä.” Yhteistuumin päätimme että kyllä me kerettäisiin, koska ei hevosia ollut tarkoitus liikuttaa kuin kevyesti. Fonzie ensin talutimme ratsut pihalle, ja suunnattiin siitä kentälle selkään nousua varten. Valera oli heti tosi reippaan oloinen ja steppaili edestakaisin kun koitin nousta sen selkään. Pari kertaa sain tamman uudelleen taluttaa jakkaran ääreen ennenkuin pääsin satulaan, ja annoin sen lähteä kävelemään uraa pitkin kun kiristin satulavyön ja lyhensin jalustimet. ”Mennääks?” Huikkasin Niolle joka lähti myös liikkeelle Fonzien kanssa. Myöntävän vastauksen saatuani pojalta ohjasin Valeran kentän porttia kohti, ja huomasin ratsukon tulevan maneesilta päin. Nio reippaana tervehti heti ison valkoisen hevosen selässä olevaa naista, jota mä en tunnistanut. Se pysäytti Fonzien, joten pysäytin Valeran myös turvallisen matkan päähän. ”Ai moi! Ootteko you two menossa maastoon?” Ison valkoisen ratsastaja kysyi joka vähän hämmensi mua ensin. ”Joo, ollaan pieni lenkki menossa tekeen.” Nio nyökkäsi ja pelasti mut täysillä sosiaalisena olemiselta. ”Haittaako jos I’ll come too? Tekis Lassellekin hyvää.” Okei, joo. Aika jännä tapa käyttää englantii ja suomee sekasin. ”Ei mua ainakaan haittaa.” Molemmat kääntyivät katsomaan mua, ja hetken jälkeen tajusin että ne ootti mun mielipidettä. ”Aa, ei. Siis et ei haittaa, tuu vaan.” Sanoin pikaisesti, ja yksi kerrallaan me lähdettiin kulkeen maastoa kohti. ”Mä oon muuten Alana, nice to meet you.” Alana esitteli itsensä kuuluvalla äänellä, sillä se kulki Lassen kanssa mun ja Valeran edessä. ”Jesse. Ja joo, tota. Samoin.” Oliko uusiin ihmisiin tutustuminen oikeesti ikinä kivaa? En tiiä, mut päätinpä olla kohtelias.

    Nio kulki ensimmäisenä Fonzien kanssa, sillä ponilla tuntui olevan vauhti päällä. ”Huh, tää olis ihan valmiina lähteen!” Kuulin pojan äänen kun hänellä oli täysi työ pitää poni hallinnassa. Naurahdin Alanan kanssa yhteen ääneen. ”Haluatko että tuun Lassen kanssa eteen? Jos se calms down a bit.” Blondi kysyi, ja kaksikko päättikin vaihtaa järjestystä kunhan tie leveni tarpeeksi. Sain myös kulkea Valeran kanssa valppaana, sillä vaikka tamma ei ollut yhtä täpinöissään kuin Fonzie se kulki silti reippaasti enkä halunnut antaa sille mahdollisuutta purra edessä olevaa. Nion selkää katsellessani muistin mun ja Kassun yöllisen keskustelun. Mulla oli sellanen aavistus, että Nio saattais tuntee Kassua kohtaan samoin. Ehkä se tuli vaan omasta kokemuksesta ja ylipäätään kyvystä lukee ihmisiä, mutta jos joku olis lyönyt rahasta vetoa olisin uskaltanut laittaa pantiksi aika summan. Niillä tuntuu olevan aina kaksin hauskaa, ja harvoin niitä tallilla näkeekään ilman toista. Pari asiaa haluisin Niolta kysyäkin, mutta sen pitäis oottaa siihen että me ollaan kaksin. Enkä tietty sanois mitään joka ei oo mun asia. ”Tässä on aika soft ground, otettaisiinko ravia?” Alana kysyi edestä. Me oltiin kävelty ehkä joku vajaa parikyt minuuttia, niin pätkä muuta kun kävelyy ei tekis pahaa. ”Otetaa vaa.” Vastasin ja aloin keräillä Valeran ohjia. Tamma alkoi heti pureskella kuolaimiaan ja astella jännittyneemmin eteenpäin. ”Mut ravia vaan, musta tuntuu että mulla on raketti alla eikä ponia.” Nio lisäsi, ja sillä hetkellä kun Alana nosti Lassella ravin Fonzie teki samoin. Pari laukka askeltakin sieltä tuli, mutta Nio sai poninsa aisoihin joten mäkin annoin Valeran siirtyä raviin. Ei se vaatinut edes pohkeita siihen, mutta ohjaa senkin edestä kun koitin saada puolipidätteet läpi. ”Soo, ei jyrätä noit pienempii.” Puhuin pärskivälle tammalle rauhalliseen ääneen samalla kun onnistuin saamaan sen hiljentämään vauhtia kevennyksen ja ohjan yhteistyöllä. Välimatka Nioon ja Fonzieen muuttui taas sopivaksi äskeisen kiihdytyksen jälkeen, ja me kaikki kolme saatiin nauttia energisestä ravista tovi. ”Otetaan takas käyntiin, voitaisiin myös turn back pikkuhiljaa?” Alana ehdotti, ja pian me oltiinkin matkalla takaisin rennossa käynnissä.

    ”Pääsispä kunnolla laukkaamaan.” Nio sanoi jo toistamiseen kun me päästiin takaisin tallin pihaan. ”Katotaa ni lunta ei tuu tänä talvena taas ollenkaa.” Virnistin laskeutuessani alas Valeran selästä ja ohjista kiinni pitäen nostin sen jalustimet. ”Eikä, mä haluan että on white Christmas.” Alana puuskahti tullessaan myös alas. Valera koitti hieroa päätään mua vasten, mutta pehmeästi työnsin sen pois. Toisaalta mun teki mieli antaa sen tehdä niin, sillä olihan se siltä mukavampaa käytöstä kun pureminen, mutta ei se olis hyvä että se ensinnäkää oppii siihen ja varusteet ei vaan tykkää. ”Joko te ootte ostanut joululahjat?” Nio kysyi naurahtaen ja lähti taluttamaan Fonzieta talliin. ”No en, pitäisi kyllä ennenkun tulee kauhee stress over them.” Vaikka se aluksi kuulostikin hassulta, nopeasti korvat tottui naisen tapaan puhua. ”Joo. Mä yleensä alotan hommaa niit kesäl.” Myönsin olkiani kohauttaen ja talutin Valeran pesukarsinalle. ”Ai oikeesti?” Nio kysyi silmät pyöreänä. ”Joo joo. Kato ne kerkee tulee ajois, ku mä yleens tilaan netist, ja sit ei tarvi enää tällee kuukaus enne jouluu miettii.” ”Mun pitää myös alkaa tekeen it like that.” Se totesi hymyillen ja jatkoi matkaansa yksäripuolelle moikat sanoen. Otin ensin Valeran satulan pois ja nostin sen pidikkeelle, ja ryhdyin riisumaan sen suitsiakin. Valeran harjattuani, sillä kertaa selviten ihan ilman yhtäkään puremaa!, puin sille loimen uudelleen päälle ja Nion kanssa me vietiin ne takaisin tarhailemaan vielä pariksi tunniksi. ”Sit pitäis vissii mennä siivoon se tallitupa.”

    Tupa oli tyhjillään, vaikka muita hoitajia oli ollut tallilla jo hetken. Eiköhän hekin halua ensin hoidokkinsa hoitaa alta pois, eikä mua haitannut. Nytpähän voisin puhuu Nion kans rauhas. Hetken ihmettelyn jälkeen aloimme tuumasta toimeen. Roskat roskiin, astiat pesuun ja kuivumaan, jääkaappi tyhjäksi vanhoista tai lähes tyhjistä eväiden rippeistä, mikro puhtaaksi, pöydän pyyhintä, ja lattian lakaisu. Eiköhän sinne muutakin tekemistä vielä jää sen lisäksi, mutta muut hoitajat saisi hoitaa ne. Siinä oli meille ihan riittämiin. Sillä välin kun me siivottiin, mä toin ihan kasuaalisti Kassun esille. ”Mä pelasin eile Kassun kans, ja se mainitti et te ootte iha hyvii kavereit. Kysyin siis vaa et oottekste tyylii sukuu tai jotai ku oon ain nähny teidät kaksi menemäs tääl.” Pieni valkoinen valhe, mutta ei se haittaisi. Nio vilkaisi pikaisesti muhun. ”Oottekste sit kauanki tuntenu?” Utelin pyyhkiessäni puisen pöydän pintaa kostella rätillä. ”Ollaan me jo aika pitkään. Jotenkin sen kanssa vaan klikkasi heti kun tavattiin ja ollaan oltu kavereita siitä lähtien.” Nio vastasi, eikä mun tarvinnut katsoakaan sitä kun kuulin sen äänestä että se hymyili. Olispa vielä itekin ihastunu. ”Cool. Se on siistii ku löytää jonku tyypin joka on samal aaltopituudel. Mul kävi vähä samallail mun poikaystävän kans.” En yleensä jaa sitä noinvain, ihan sen takia että en ikinä oleta että ketään ulkopuolista kiinnostaa mun ihmissuhteet, ja huomion haku sillä on asia mitä en ikin tekis. Mut nyt aattelin, että se olis okei tuoda esille. ”Ai?” Nio nosti katseensa muhun hetkeksi kokonaan kulmat koholla yllätyksestä. ”Kiva! Ootteko te pitkään ollut yhdessä?” Se kysyi vuorostaan ja laski taas katseensa. Voiko olla mahollista että sekin oli vähän hukassa omien tunteidensa kanssa? ”Öääh.. Meil tuli just vähä aika sit vuos täytee, enne sitä oltii reilu vuos vaan kavereit.”

    Puhuin Nion kanssa koko siivouksen ajan eri asioista, ja pidin huolen etten paljastanu mitään minkä takia Kassu vois olla mulle vihanen. Eikä Niokaan mulle paljastanu mitään, ei ainakaa samalla tavalla kun Kassu yöllä, mutta mä olin vaan niin varma että niillä molemmilla oli jotain säpinää. Pitäis vaan oottaa että toinen niistä tekee alotteen, tai et saisin Nion kertoon sen tunteista niin voisin silleen hienovarasesti tuupata sitä Kassun suuntaan. ”Nonii, olisko se siin?” Kysyin siirtäessäni rätin huuhtelun jälkeen kuivamaan. ”Joo, eiköhä me olla tehty ihan tarpeeks!” Nio myönsi ja venytti selkäänsä. ”Oli muuten kiva käydä sielä maastossa. Voitaisiin mennä toistekin.” Se lisäsi. ”Nii oli, kiitti ku lähit mukaan.” Käveltiin tallituvasta pois yhtä matkaa, ja Nio alkoi tekemään lähtöä. ”Hei mis päin sä asut? Mä voin meinaa heittää sut.” Musta tuntu vaan pahalta päästää se polkeen kurassa ja pimeessä. Kun selvis että se ei koukkaisi edes pitkältä matkaa, kävin myös hakemassa mun tavarat ja kävelin autolleni Nio perässä. En kehdannut polttaa, sillä tiiän miten se haju tarttuu vaatteisiin. Sit kun pääsen kotii nii kerkeisin. Pyöränsä Nio talutti mukanaan, ja takapenkit laskemalla se mahtui mun auton taakse niin ettei Nion tarvinnut jättää sitä tallille. ”Kiitti paljon, ei mua oikeestaan ees huvittanut polkea enää.” Nio sanoi istuessaan kartanlukijan paikalle. ”Jea, no problemo.” Vastasin ja hymähdin samantien. ”Tosi tarttuva toi Alanan puhetyyli.” Virnistin, ja Nio nauroi hyväntuulisesti kun lähdin ajamaan pois tallin pihasta.

    • #2839

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Alkaa oikeesti omakin kirjotusinto syttyä ku nää sun tarinat on vaan niin mukaansatempaavia! Arkisia, mutta kuitenkin niin ihania. Jesse on vähän niinkun Kassun ja Nion suhteen hyvä haltiakummi <3 Saat 2hp 2sp ja 2mp

    • #2979

      Kassu
      Osallistuja
      • Postauksia: 47
      • Koulutuksen tarpeessa

      siis nyt oli oikeesti tosi lämmintunnelmaine tarina, tuli itelle tosi hyvä fiilis ja teksti kulki soljuvasti eteenpäin. hyvin kuvailtu kans toi nion ja jessen ja alanan dialogi! ps jos jesse oikeesti ostaa joululahjoi jo kesällä… im ready to fight

      Go for it now; the future is promised to no one. -Wayne Dyer

  • #2995

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    18.11.18

    ’Vastaanottaja: Lily
    [Kuva]
    tsekkaa nää ;)’
    Hymyilin jo valmiiksi ennenkuin painoin lähetä nappia. Olin viestitellyt tytön kanssa pari kertaa hänen ollessa matkoilla, ihan muutenvain. Kuulumisia ja sen sellaista. Aikaisemman juttutuokiomme ansiosta olin saanut kuulla hänen mielipiteensä Valeran uusista pinkeistä varusteista, ja mua oli vaan huvittanut se jos jotain. Nyt lähetin hänelle kuvan lopuistakin harjoista ja riimusta, kaikki yhtä räikeän pinkkejä, jotka olin käynyt hetki sitten ostamassa. En olettanut hänen vastaavan vielä hetkeen, vaan käynnistin autoni ja lähdin ajamaan liikkeen pihasta pois. Kello oli vasta sen verran vähän että en vielä viitsinyt lähteä tallille, vaan suuntasin kotiin. Pitäis tehdä ruokaakin ensin, illalla en kuitenkaan jaksais enkä usko että Miika on kerennyt. Pyöräytin ajatukselle silmiäni. Kerennyt, joopa joo. Jotain koulujuttuja se tekee, mutta kai sitä nyt kerkeisi hetkeksi niistä irrottautumaan. Mutta ei, mä teen aina kaiken. Tai siltä musta ainakin välillä tuntuu. Kännykkäni värähti viereissä penkillä viestistä ilmoittaen ja seuraavissa punaisissa valoissa nappasin sen käteeni.
    ’Lähettäjä: Lily
    sä jätkä kaivat verta nenästäs noitten kanssa 😤’
    Virnistin ja laskin puhelimen pois valojen vaihtuessa vihreäksi. Jätin vastauksen sikseen kunnes pääsin asunnolleni. Kuljin sisälle ja keittiöön kännykkääni pidellen.
    ’Vastaanottaja: Lily
    must ne on aik päheet. ootsä milloi takas suomes?’
    ’Lähettäjä: Lily
    joopa joo. tänään myöhemmin. kui?’
    Vilkaisin jääkaappini sisältöä miettiessäni mitä ruokaa tehdä ennenkuin vastasin taas.
    ’Vastaanottaja: Lily
    kuha mietin. oon menos tallille tos koht ni aattelin et törmätääks.’ Tuskin se jaksaisi, jos se vasta tulee takas tänne. Ainakin mä olisin ihan nuutunut matkan jälkeen. Ihan ensiksi mä ryhdyin tekemään vaan salaattia, se on ainakin tuttua ja turvallista.
    ’Lähettäjä: Lily
    vaikka joo mut jaksatko oottaa iltaan, haluun nähdä kun meet Valeralla.’
    Jännä, tota en osannu odottaa. Mutta kai sitä vaan kiinnostaa, niinkun muakin oli kiinnostanut niiden kahden meno. Lupasin odottaa että se kotiutuu, ja sovimme kellonajan milloin senkin pitäisi jo ehtiä paikanpäälle. Sain ruuan säädettyä, ja just kun olin alkamassa syömään kännykkäni värisi uudelleen. Viesti oli Kassulta, ja se kysyi pelaan. Loistava ajotus.

    En ollutkaan vielä aikaisemmin ollut lähtemässä Hallavaan vasta niin myöhään. Eihän vielä edes ollut varsinaisesti ilta, mulla olisi hyvin aikaa ratsastaa Valera ennen iltatallia, mutta aikaisempiin kertoihin nähden mä olin tähän aikaan yleensä jo aikalailla valmis. Siitä huolimatta lähdin ajamaan jo hiljentyneitä teitä pitkin tallia kohti hyvillämielin. Kassu, josta oli yllättävän nopeesti tullu aika hyväkin kaveri mulle, oli ollu aikasemmin tosi hyvällä tuulella. Ja ihan syystäkin, sillä sen ja Nion juttu alkoi vissiin tosissaan etenemään. Siltä se ainakin tuntui, ja mun epäilykset Nion suhteen osui siis oikeeseen. Ei kukaan täysin hetero teinijätkä ehdota nukkumista samas sängys, oli sit sama peitto tai ei. Olin tietty ilonen niiden puolesta, sen ekan keskustelun jälkeen Kassun kanssa siitä oli jotenkin tullu mulle sellanen.. No kai sitä vois kutsuu vähänniinkun pikkuveljeks, tavallaan. Halusin vaan että hommat toimis ja menis hyvin sille, mut jos ei nii olisin sen tukena jos se vaa sitä haluis. Mut kyllähän ne hyvin menee. Kaarsin Zion parkkikselle ja nousin sen kyydistä. Mulla olis aikaa viel reilu vartti ennen sovittua aikaa Lilyn kanssa joten jäin ensin polttamaan yhden tupakan auton vierelle.

    Ensitöikseni kävin hakemassa Valeran tarhasta, jonka kanssa oli taas vaihteeksi ongelmia. Tammaa ei kiinnostanut pätkääkään mitä mulla oli tarjota, kunhan kurkotteli kaulaansa hetken ja väisti samantien jos meinasin ottaa kiinni. Päättäväisyydellä onnistuin kuitenkin alistumatta sen leikkiin, enkä lähtenyt jahtaamaan sitä ympäri tarhaa. Taluttaessa se käyttäytyi vallan mainiosti. ”Mitähä su pääs oikee liikkuu.” Totesin ääneen päätäni pudistaen. Olis hirveen kiva meinaan tietää että mistä toi sen erikoinen käytös johtuu. Voishan sen laittaa tammamaisuuden, tai vaan vittumaisuuden piikkiin, muttakun en mä halunnut uskoa että se oli ilkee ihan vaan koska se voi. Mutta toistaiseksi kaikki mitä se teki vaan vahvisti sitä väitettä, ja jos Aleksi ja Lily on sitä mieltä jotka Valeran tunsi kuitenkin paremmin, niin eikai se hirveen väärässä voi olla. Vein Valeran suosilla pesukarsinaan, ja kävin hakemassa sen harjat. Uudet hienot pinkit harjat jota Lily tulee vihaamaan.
    ”Mooi.” Kuulin Lilyn äänen tallin ovelta kun sinihiuksinen nainen käveli reippain askelin pesukarsinaa kohti. ”Moro.” Vastasin Valeran ohi vilkaisten. Lily siirtyi silittämään Valeraa pieni hymy huulillaan, ja huomasin heti että se näytti vähän väsyneeltä. Mulle tosi tuttu tunne. ”Mites meni matka?” Kysyin Valeran selkää harjatessani kumisualla. ”Samaan aikaan tosi hyvin, mut myös huonosti.” Lily huokaisi, se tuntui olevan vähän hämillään jostain. Kai sillä oli paljon ajateltavaa. ”Ai? Haluuks puhuu siit?” Ehdotin siirtyessäni Valeran toiselle puolelle harjaamaan. ”En, ehkä myöhemmin. Nyt mä haluun vaan unohtaa sen hetkeksi.” Lily sanoi ja sen äänensävystä tiesin ettei siitä asiasta puhuta enempää. ”Okei. Haluuks auttaa mua harjaan tän?” Ehdotin johon Lily tarttui heti. Se otti käteensä uuden pölyharjan ja katsoi sitä irvistäen. ”Näähän sattuu silmiin. Oliks sen pakko olla pinkki?” Mun oli pakko nauraa ja nojasin hetken Valeraan kädessäni olevaa harjaa puhdistellen kämmentäni vasten. ”Joo joo, eikö muka sovi hyvin tohon! Katonny.” Laskin harjan hetkeksi Valeran selän päälle ja Lily puuskahti silmiään pyöräyttäen. ”Sano mitä tykkäät, musta ne on hirveet.”

    Yhteisvoimin me saatiin Valera puhtaaksi ja varustettua, ja onnistuttiin molemmat välttymään sen hampailta ja potkuilta. Teki mieli heittää ylävitonen sen kunniaksi Lilyn kanssam, mutten sitten kuitenkaan ehdottanut sitä. Lähdin hakemaan mun ratsastuskamat, ja Lily jäi vahtimaan Valeraa. Palatessani takaisin moikkasin ohikulkevaa Ohtoa, ja huomasin Lilyn siirtyneen silittelemään Valeran otsaa hajamielisen näköisenä. Sillä tosiaan oli paljon jotain mielessä.. Tamma seisoi nätisti paikallaan korvat rennosti sivuille käännettynä. Vau, aika näky. Se näytti jopa siltä että sitä ei haitannut vaikka sitä siliteltiin, mun kanssa se ei oo vielä ikinä näyttänytkään sellaista ilmettä. Ehkä vielä joskus. ”Okei, mennääks?” Kysyin sen oloisena kuin en olisi edes huomannut Lilyn poissaolevaa katsetta, ja nainen heräsi ajatuksistaan nyökkäämällä. Irrotin Valeran pesukarsinan naruista ja ohjista pitämällä lähdin taluttamaan sitä maneesia kohti Lily perässä. Maneesi oli tyhjillään, ja napsautin sen valot päälle. Tunnit oli ollut jo aikapäiviä sitten, ja uskalsin veikata ettei ainakaan ihan heti ketään ilmaantuisi sinne meidän lisäksi sillä talli oli ollut aika hiljainen. ”Ehdotusta mitä me tehtäis?” Kysyin Lilyltä kun nousin jakkaralta Valeran selkään. Annoin sen lähteä kävelemään uraa pitkin kun itse kiristelin satulavyön ja lyhensin jalustimet. ”Ootko sä vielä hypänny sillä? Voisitte kokeilla.” Lily ehdotti, ja samantien mun vatsaa kouraisi. Hyppääminen ei oo mun vahvuus. ”En oo viel. Mut mä en oo myöskää hypänny pitkää aikaa, saatika montaa kertaa.” Vaikka olin joskus kisannut esteitä muutaman kerran, siitä oli jo pitkä aika. ”Jotain ihan pientä vaan. Ei tietty pakko oo, mutta aattelin että nyt olisi hyvä hetki kokeilla kun sulla on seuraa. Jos siis jotain käy, niin et oo yksin.” Se oli totta. Vaikka yleisö, oli se sitten yksi tai kymmenen ihmistä, jännitti aina, mutta parempi se olis ainakin eka kerta tehdä niin. ”No joo, totta. Haluuks säätää meille vaik eka pari puomii ja katotaa sit?” Tuumasta toimeen, pian meillä oli keskihalkaisijalla ensin kaksi puomia, ja parin askeleen päässä seuraavat kaksi puomia. Lilyn kantaessa puomeja ja parin tolppia mä ryhdyin lämmittelemään Valeraa, pyytämällä siltä tahdikasta käyntiä ja samalla taivuttelemaan sitä. Se tuntui heti olevan aika hyvin kuulolla, ja silmäili estetolppia kovin odottavan näköisenä. Kai se olisi sillekin kivaa touhua päästä hyppäämään. Sääli että sen selässä istui ratsastaja joka vääntäis mieluummin kouluympyrää kun hyppäis ees pientä ristikkoa. Lily meni takaisin maneesin päähän odottamaan, ja käveltyämme kunnolla molempiin suuntiin pyysin Valeraa nostamaan ravin. Ulkojalalle keventäen käänsin sitä parille ympyrälle samalla asettaen sisäänpäin, ja toistin saman heti toisessa kierroksessa. Sen jälkeen käänsin sen pohkeella puomeille. ”No huh. Yhtään vinommaks enää päässy.” Kommentoin puomien jälkeen. ”Joo se oli aika kippurassa. Koita istuu kunnolla keskellä satulaa.” Lily ehdotti, josta olin ihan tyytyväinen. Vaikken ollut pyytänyt neuvoa musta sitä oli kiva saada, oon niin pitkään ratsastanut yksin että vaikee tunnistaa enää niitä omia virheitä mitä tekee. Ohjasin Valeran uudelleen puomeille ja tein pari puolipidätettä sillä se tuntui hyvin valmiilta lähtemään lujempaa. Sillä kertaa muistin itsekin pysyä suorassa ja pitää hevosen pohkeiden välissä. ”Nyt oli hyvä!” Lily huikkasi. Muutaman kerran me mentiin ne puomit, niin että ekat kaksi ravissa, keskelle pysähdys ja parin sekunnin seisomisen jälkeen laukannosto. Tokat puomit laukassa, pääty-ympyrä ja raviin. Sama uudelleen toisessa suunnassa. ”Se kulkee hyvin eteen.” Lily sanoi siirtäessäni Valeran lopulta käyntiin. ”Se tuntuu tosi pehmeelt, vaik vähän toi laukka kaatuu aina. Voisin mä ehkä jonku kavaletin kokeil.”

    Pian meillä oli kaksi kavalettia keskihalkaisijalla puomien sijaan. Ei paha, ne olis ihan samanlaisia kun puomit. Valeran tarvis vaan astua yli, ja mun keskittyy oleen rentona. Hitto, miks hyppääminen jännittää näi paljon? Nostin uudelleen ravin, ja Valera pärskähti pari kertaa heti kiihdyttäessään vauhtia niin että sain kääntää sen voltille rauhoittaakseni tahtia. Puolipidätteillä ja kevennyksen hidastuksella onnistuin saamaan sen uudelleen kuulolle, aina niin pitkään kunnes käänsin sen pikkuesteitä kohti. Korvat hörössä se kiihdytti askeleitaan ja ensimmäisen kavaletin yli se malttoi vain astua ravissa, mutta multa mitään kysymättä heti sen jälkeen Valera nosti laukan pukittamalla ja ylitti naurettavan ilmavaran kera seuraavan kavaletin. Lilyä nauratti kun mä sain pitää ohjasta ihan tosissani ja kääntää tammaa ympyrälle useempaan kertaan ennenkuin se rauhoittui. ”Vitsi olisit nähnyt ton vikan hypyn!” Lily nauraa kihersi, ja vähitellen se tarttui muhunkin. ”Hei kato ettei vaa kolahda.” Vastasin naurahtaen ja nostin uudelleen ravin. Sormia liikutellen muistutin Valeraa että mä oon edelleen sielä selässä, ja että mun tahdilla olis tarkotus mennä. Kavaleteille kääntäessä tamma meinasi kiihdyttää, mutta käänsin sen uudelleen voltille samantien, ja ensimmäinen kavaletti ylittyi ongelmitta. Käänsin sen kuitenkin niiden keskelläkin voltille, ja toinen ylittyi yhtä hyvin. Sama vielä toiseen suuntaan, ja siirsin taas käyntiin. ”Tuntuu turhan helpolta.” Myönsin ja Lily oli hetkessä liikkeellä. ”Niin mä mietinkin. Valerahan on tosi hyvä hyppään.” Lily sanoi alkaessaan väkertää meille kahta ristikkoa. Nekään ei olleet vielä hirveän korkeat, mutta sen verran että Valera saisi vähän hypätä. ”Nii varmasti onki. Mä vaa en oo.” Hymähdin ja pyysin tammalta ravia kunhan Lily oli alta pois. Me lähestyttiin ekaa estettä taas ravissa. Puolipidäte, puolipidäte, hengitä. Kevyt pohje, myötäys, ja ristikko oli ohitettu. Valera nosti laukan, ja annoin sen jatkaa. Yksi, kaksi, kolme. Nousin jalustimille ja myötäsin ohjaa menettämättä tuntumaa kokonaan tamman suuhun, ja sekin este ylittyi. Samantien Valera kaarsi sivuun päätään heilauttaen, ja sen takajalat nousivat uudelleen ilmaan riemuissaan. Sillä kertaa horjahdin eteenpäin aikalaillakin, mutta onnistuin säilyttämään tasapainoni ja vetämään tamman pään ylös. ”Eihän toi pahalta näyttänyt yhtään.” Kuulin Lilyn sanovan kun jatkoin ravia keventäen ennenkuin nostin laukan pitkän sivun puolessavälissä. Käänsin Valeran uudelleen keskihalkaisijalle, ja mielessäni laskin sen askeleet. Molemmilla hypyillä nousin kevyeeseen istuntaan, ja tyytyväisenä taputin sisäkädelläni sen kaulaa vaikka se tiputtikin raviin toisen esteen jälkeen turhan aikaisin. ”Nostatko ton toisen ihan pystyks? Sen jälkimmäise. Vaik viiteenkymppii.” Pyysin vinosti hymyillen. ”Oho. Voinhan mä.” Lily virnisti ja kulki estettä nostamaan. ”Joo kato, lähin ny kaikist henkseleist. Iha villiinnyin.” Virnistin takaisin, ja pyysin jälleen ravin.

    ”Ihankun tällä ei olis hypätty ikuisuutee!” Valitin kiskoessani tamman pään ylös uuden pukkisarjan jälkeen kun ylitimme esteet ensimmäisen kerran. Se oli mennyt hyvin loppuun saakka, mutta heti vikan esteen jälkeen tamma veti sivuun ja kiskoi päänsä alas. ”Joo toi on kyl vähän ikävää. Reagoiko se siis pohkeeseen yhtään?” Lily kuulosti miettivältä. Käänsin Valeran ympyrälle hilauduttuani uudelleen satulaan sen kaulalta. ”Ei yhtää. Mut en varmaa oo vaa tarpeeks hereil siin hypyn aikana, testaan viel uusiks.” Nostin uudelleen laukan ympyrältä siirtyessämme takaisin uralle, ja kokosin Valeran askeleita istunnalla sen verran että saisin hallittua sen hyvin. Käänsin sen ristikolle, joka ylittyi hyvin. Sillä kertaa pidättämisen sijaan annoin pohkeita, ja kolmen askeleen sijaan Valera otti kaksi ennen hyppyä. Myötäsin siihen mukaan, ja jo hypyn aikana käytin vasempaa pohjetta ja käänsin katsettani vastakkaiseen suuntaan. Valera laskeutui alas, ja ensin rekisteröin sen että se vaihtoi hypyn aikana laukan kun käänsin sen oikeaan kierrokseen, ja toiseksi että se jatkoi laukkaansa jopa ihan rennon tuntuisena. ”Noni, eiköhä toi riitä meille.” Sanoin siirtäessäni Valeran raviin ja annoin sille ohjaa hiljalleen jotta se saisi venyttää kaulaansa ja ravailla rennosti omaa tahtiaan. ”Se vika näytti hyvältä! Sä saat sen kulkeen jotenkin tosi pehmeen näkösenä, jos ei lasketa noita sen kaahaamisia tossa.” Lily puheli lähtiessään korjaamaan puomeja takaisin paikoilleen. Tuntui hyvältä kuulla että kyllä mä jotain tein sielä selässä oikein. ”Kiva. Mä pyrin kyl siihe et meil molemmil jää hyvä mieli ennenkun lopetetaa. Pääasia et se on just pehmee, vaik muute kaikki meniski päi helvettii.” Käänsin Valeran kanssa suuntaa istunnan ja pohkeen avulla, ohjiin en koskenutkaan. Vaihdoin myös kevennyksen, ja annoin tamman ravata pari kierrosta ennenkuin himmasin vauhdin käyntiin.

    ”Mä tuun kohta takas, käyn kysyy Aleksilta pari juttua.” Tultuamme talliin Lily suorastaan sinkosi Aleksin luo kun mies oli menemässä varustehuoneeseen. Jostain he jäivät keskustelemaan sillä välin kun mä vein Valeran pesukarsinaan ja ryhdyin ottamaan siltä varusteita pois. Satulan nostin tangon päälle, ja riimun laitoin sen kaulalle johon kiinnitin narut, ennenkuin vedin myös sen suitset pois. Taputin tamman kaulaa sen ravistaessa päätään, ja siirsin riimun sille kunnolla. En viitsinyt vielä viedä sen varusteita, kun kerran Aleksi ja Lily oli sielä. Saisivat puhua rauhassa mistä ikinä puhuivatkaan. Sen sijaan mä kohotin käteni Valeran otsalle silittääkseni sitä, mutta tamma luimisti häijysti ja nosti päätään, että luovutin sen suhteen. ”Ei sit.” Hengähdin ja aloin harjaamaan sitä läpikotaisin. Eihän me mitään oikeasti raskasta tehty mutta silti se oli hionnut, varmaan ihan omaa riehumistaan. Kävin sen läpi pölyharjalla ja pehmeällä harjalla, jonka jälkeen siirryin puhdistamaan sen kaviot. Oikeaa takajalkaa ottaessani tamma huitaisi ensin sillä ilmaa, jonka takia kielsin sitä ääneen, ennenkuin pääsin puhdistamaan kaviota. Kunhan olin niidenkin kanssa valmis talutin Valeran sen karsinaan ja vedin fleeceloimen sen päälle joka odotti karsinan edessä olevalla tangolla. Lily palasi takaisin juuri kun olin lähtemässä viemään Valeran varusteita takaisin. Hyvä, niin en keskeyttäis mitään. ”Otatko hei ne Valen harjat kans?” Varustehuoneessa pesin kuolaimet ja puhdistin suitset sienen ja satulasaippuan kanssa. Kuivasin ne pyyhkeeseen ja niputin ennenkuin nostin ne naulaan niiden paikalle. ”Sun pitää kans hypätä Valeral joskus sillee et mä nään. Varmaa oot kuitenki mua parempi.” Lily hymyili sille. ”Joo, pitää kattoo milloin se onnistuu.” Se vastasi harjatessaan satulahuovan sisäpintaa kovalla harjalla, ja huokaisi sitten syvään. ”Mä en vaan pääse tosta pinkistä yli.” Vähitellen me oltiin valmiita varusteiden kanssa, ja alkoi olla sen verran myöhä että hevosillekin alettais kohta jakaa iltaruokia. ”Kiva et jaksoit tul mun kaveriks, ja pakotit hyppään.” Kävelimme yhtämatkaa parkkipaikalle sanottuamme heipat iltatallia tekevälle Aleksille. ”Enhän pakottanut.” Lily laittoi heti vastaan jonka takia tuuppasin sitä kevyesti olkaan. ”Eikun asetta ohimolla pitäen pakotit. C’moon, en mä tosissani ollu.” Virnistin päätäni vähän kallistaen, ja sain Lilyn puuskahtamaan varmaan viidennen kerran sinä päivänä. ”Kyllä mä sen tiesin.” Se mutisi, ja me siirryttiin autojemme luo jotka oli parkkeerattu nätisti vierekkäin. ”Nähää taas. Aja varovasti.” Huikkasin ennenkuin siirryin Zion rattiin, ja Lily sanoi mulle moikat myös. Taas hyvillä mielin lähdin ajaan kotia kohti.

    Onnistuneesta päivästä huolimatta mulla oli jotenkin levoton olo kun pääsin kotiin, ja hyvän aikaa mä koitin vaan ignooraa sen ja tyyliin nukkua. Siitä ei kuitenkaan tullu mitään, niin vedin vaatteet uusiks niskaan ja lähdin ulos tupakalle. Olin jo hetken pyöritelly mielessäni ideaa baariin lähtemisestä, teki mieli halpaa hanajuomaa, varsinkin kivan seuran kanssa. Röökin sytytettyäni sytkällä kaivoin kännykkäni esiin ja hetken emmittyäni otin Lilyn keskustelun esille. Kello oli jonkin verran yli kymmenen.
    ’Vastaanottaja: Lily
    lähetkö kaljalle? voin vaik hakee sut :p’
    No, sinne meni. Nyt ei vois enää perua, vaikka samantien mä ehdin jo hetken toivoa että se olis nukkumassa tai kieltäytyis. Muutaman minuutin sisällä sainkin vastauksen, ja sisälle siirtyessäni hymy käväisi mun huulilla. Oikeestaan just kiva, ettei se ollut nukkumassa tai kieltäytynyt.

    • #2998

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Ihana miten hyvin Jesse on päässyt mukaan porukkaan! Aina ilolla luen näitä sun tarinoita 🙂
      Saat 2hp 2ep ja 2sp

  • #3044

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    Yöllä oli ollu pakkasta. Vihdoin ja viimein, vaikka samalla se oli karu muistutus siitä miten kylmä talvella aina on. Nyt olinki ihan ilonen että vaihdoin ne talvirenkaat, eipähän tarvinnu enää stressata siitä. Käsiäni toisiaan vasten hieroen kuljin talliin sisälle, ja vedin oven perässäni kiinni ettei lämpö karkaisi sisältä. Kohotin katseeni seinällä olevaan ilmoitustauluun, ja ihan ensimmäisenä mun silmiin osu ilmoitus ’Ratsastuskoulumestaruudet 2018’. Mun mielessä ei ollut käynytkään minkäänlaiset kisat, vastahan mä olin hoitamisenkin aloittanut, mutta jostain syystä mun katse hakeutui automaattisesti listaan ilmoittautuneista. Luin ilmoituksessa olevat säännöt uudelleen, ja hetken alahuultani jyrsien hampaiden välissä otin kynän käteeni. Juuri kun olin laskemassa sen terää paperia vasten epävarmuus sai yliotteen, ja laitoin kynän pois. Ei musta olis siihen. En mä oo tarpeeks hyvä. Ohitin ilmoitustaulun jo tietoisena, että mulla olisi hoitopäivä ja siten Valeralla vapaata. Sein repun mun lokeroon jo tapani mukaan, ja hain riimunnarun Valeran karsinan edestä. Takkini vetoketjua ylemmäs vetäen kaulan eteen tepastelin tarhoille hakemaan Valeraa sisälle. Melli saisi taas jäädä itsekseen hetkeksi. Siirryin tarhan puolelle viheltäen riimunnaru käsissäni, ja molemmat hevoset nostivat päätään. Valera oli taas piehtaroinut loimensa vinoon, mutta se ei tammaa tuntunut haittaavan. ”Tuuhan, mennää sisälle.” Puhelin Valeralle ja siirsin käden taskuuni, jonka tamman luulisi jo osaavan yhdistää herkkuihin. Se käänteli korviaan selvästi miettien tullako vaiko ei, ja lopulta mä lähdin kävelemään sitä kohti. En halunnu seisoo siinä ikuisuutta, oli ihan tarpeeks kylmä jo niinkin kun aamulla alkanut tuuli senkun vain yltyi. Valera ei ollut kanssani samaa mieltä, vaan sepä lähti ravaamaan karkuun häntä kaarella tyytyväisen oloisena itseensä. Kai pikku pakkanen teki taas tehtävänsä, ja Valera olisi kahta kauheampi. Loistavaa. ”Välil mä mietin mitä sä oikee teet ratsastuskoulus.” Puuskahdin kun Valera pysähtyi tarhan toiseen päähän ja kääntyi katsomaan mua, ihan selvästi kysyen että yrittäisinkö vielä uudelleen.

    Kun mä lopulta sain sen kiinni, hetken hippa leikin jälkeen, tarjosin sille herkkua aikaisemmasta juoksutuksesta huolimatta. Se antoi kuitenkin itse viimein kiinni, niin kai se oli herkun arvoinen suoritus. Mieleeni juolahti samalla idea, että mähän voisin alkaa keksimään kaikenlaista muutakin tekemistä Valeran kanssa kun vaan harjaus ja liikutus. Jotain temppuja tai jotain, jotka olis kuitenkin ihan simppeleitä ja ratsastuskouluun sopivia. Pitäis pohtii sitä paremmin ennen ens kertaa. Lähdin viemään Valeraa sisälle joka meinasi kiirehtiä ohitseni, mutta riimunnarua nykäisten tamma malttoi jäädä kävelemään vierelleni. Vein Valeran sen karinaan ja noudin tamman harjat. Ensimmäisenä vedin sen vinossa olevan loimen pois ja taittelin sen kasaan karsinan edessä olevalle tangolle. Kyllä se vielä jonkin aikaa menisi, ennenkuin se pitäisi pestä. Aloitin Valeran harjaamisen rutiininomaisesti kumisualla, enkä vaivautunut laittamaan sitä kiinni sen energisyydestä huolimatta. Valeran pää oli koholla ja se katseli ympärilleen valppaana ikäänkuin nyt vasta tajuten että se oli joutunut talliin ihan yksin. Pari kertaa se pyöri karsinassaan myös ympäri, joka hankaloitti mun harjaustyötä, mutta vähitellen Valera malttoi jäädä paikalleen. Sen jaloissa oli suurin työ, sillä piehtaroinnistaan huolimatta loimi oli pitänyt suurimmaksi osaksi sen puhtaana. Kunhan tamma oli puhdas kauttaaltaan nostin käteni sen leuan alle ja rapsuttelin sitä hetken, niin pitkään kunnes Valeran korvat kääntyivät luimuun ja pää nousi kattoa kohti. Pyöräytin sille silmiäni, ja siirryin karsinan ulkopuolelle. Jotenkin olinsin jo oottanut jonkun muunkin saapuneen paikalle, mutta talli tuntui edelleen olevan tyhjillään. Suljin Valeran karsinan oven ja lähdin hakemaan sen varusteita. Ottaisin sen kanssa ihan rennosti tänään, ja tekisin juttuja josta me molemmat tykättäis. Vaikka en mä oikein vielä tiedä, mitkä on Valeran lempi juttuja, mutta voisin ainakin koittaa ottaa selville.

    Varustamisessa ei tullut vastaan mitään uutta; suitsien kanssa sain keplotella kuolaimet suuhun vaikka lämmitinkin niitä hyvän aikaa, ja satulavyötä kiinni laittaessa sain väistää tamman hampaita. Siitä huolimatta muutamassa minuutissa olin valmis, ja oman kypäräni hihnan kiinnittäen lähdin taluttamaan Valeraa maneesiin. Ei ehditty edes tallin ovelle kun Aleksi tuli meitä vastaan ja moikkasi iloisesti. ”Mie vähän arvelinkin että se oot sie täällä touhuumassa.” Mies kommentoi ja kulki silittämään Valeran kaulaa. ”Ootteko työ maneesiin menossa?” Nyökkäsin vastaukseksi ja vilkaisin Valeraan. ”Joo, aattelin ottaa silleen rennosti sen kans. Tehä jotain kivoi juttui.” Kohautin olkiani, sillä en oikein osannut selittää niitä kivoja juttuja sen paremmin. ”Sepä kiva. Onhan siulla kännykkä mukana, niin voit soittaa jos jotain käy?” Nyökkäsin uudelleen, ja Aleksi näytti tyytyväiseltä. Lähdin jo jatkamaan matkaa, mutta mies pysäytti mut puheellaan uudelleen. ”Hei huomasithan sie tuon kisailmoituksen? Voisit vaikka osallistua Valeran kanssa.” Äääh. ”Joo, huomasin mä. Emmä oikee tiiä, en oo sillee kisaihmine. Mut pitää kattoo, mä mietin. Voisha se ol kivaaki.” ”Mieti rauhassa, mie vaan tarkistin ettet jää paitsi.” Aleksi hymyili ja lähti kävelemään toimistoaan kohti, ja mä jatkoin Valeran kanssa matkaa. Kovasti mua houkutti ajatus mennä sillä ilman satulaa, mutta en luottanut siihen, tai itseeni, vielä niin paljoa että olisin halunnut yksin lähteä kokeilemaan. Tulisin varmaan aika nopeesti sieltä alas, niin parempi että joku olis mukana silloin. Vaikka sitten saisinkin hävetä että menin tippumaan. Napsautin maneesin valot päälle, ja vedin oven perässämme kiinni. Valera nosti päätään ja hengitti tiheämpään pari kertaa sieraimet suurina. Aloin jo vähitellen epäilemään, oliko sen selkään nousussa mitään järkeä kun se tuntui olevan niin vireänä. ”Kävellääs vähä eka.” Totesin ääneen ja lähdin taluttamaan Valeraa maneesia ympäri.

    Muutama kierros ensin oikeaan kierrokseen käyntiä, ja sitten vasempaan. Kiristin satulavyönkin vähitellen, ja lopulta pysäytin sen jakkaran vierelle. Nostin jalan jalustimeen, mutta jouduin laskemaan sen samantien kun Valera lähti jo liikkeelle. ”Hei nyt, iha oikeesti.” Ohjista vetämällä pysäytin sen ja laskeuduin alas taluttaakseni sen uudelleen lähemmäs. Sillä kertaa olin skarppina, ja vaikka tamma lähti uudelleen liikkeelle nousin vain ripeämmin sen selkään. Kaiken järjen mukaan mun olis se pitänyt pysäyttää ja näyttää ettei niin saisi tehdä, mutta annoin sen jatkaa kävelyä pitkin ohjin. Ulkona tuuli oli päättänyt taas koventua, ja olin helpottunut että se maneesi oli kunnolla rakennettu. Oon mä parilla tallilla käynyt joissa on ollu pressumaneesi, joka on ollu aivan helvetistä tuulella ja talvella. Seinät hakkaa putkia vasten kun vähänkin käy ilmavirta ja talvella katolta tippuva lumi rohisee korvia raastavasti. Puisii ja tukevii maneeseita ei kyl voita mikään, vaikka tietty kyllä nekin välillä vinkuu ja ovi kolisee jos kovasti tuulee. Silti, parempi kun pressu. Lyhensin jalustimet sopiviksi ja annoin Valeran kävellä pitkän tovin ihan pitkin ohjin molempiin suuntiin, käyttäen pelkkää istuntaa ja pohjetta sen kääntämiseen. Se käveli ihan itsestään jo reippaasti eteenpäin, mutta ei se rennolta tuntunut. Melkein kuin se olisi odottanut että joku hyppää niskaan, ihan vaan että se sais lähtee. Kumarruin silittämään tamman kaulaa kämmenelläni. ”Otetaan ihan iisisti, eiks vaa?” Puhelin sille rennosti samalla kun keräilin ohjia ja käytin pohjettani kevyesti sen kylkiin, ja hetkessä se nostikin ravin. Pidin ohjia vain sen verran kädessä että sain vain kevyen tuntuman sen suuhun, ja annoin tamman itse säätää tahdin. Pari ensimmäistä askelta se otti jotenkin hämmentyneen oloisena, mutta kohta se vaihtoi tahdin rytmikkään letkeäksi, ja taputin sitä kaulalle sisäkädellä. Kevensin rennosti sen mukana, ja lähdin kääntämään tammaa ympyröille ja pois uralta jälleen käyttämättä ollenkaan ohjaa. En välittänyt vaikkei se kulkenutkaan kokoaikaa suorana, tai että teistä tuli välillä ihan kiemurtelevat ja epämääräiset. Pääasia oli, että sain Valeran reagoimaan istuntaani, ja että se teki edes jotain. Vaihdoin sen kanssa suunnan ja kevennyksen siinä samalla.

    Jonkin aikaa me vaan pyörittiin maneesissa ravissa, ja kunhan Valera alkoi sekä rauhoittumaan että rentoutumaan istuin alas satulaan ja otin vähän enemmän ohjaa tuntumalle. Pitkän sivun alusta puolipidätteen kanssa pyysin siltä laukkaa, joka nousi heti. Kiitin Valeraa antamalla sille ohjaa, ja nousin myös kevyeeseen istuntaan antaen sille luvan mennä lujempaa, jos se haluaisi. Pitkillä askeleilla Valera lähtikin purkamaan energiaa jota sillä selvästi oli, ja osasin odottaa sen ilopukkeja jolloin ne eivät haitanneet meidän menoa. Kunhan laukkaa oli otettu molempiin suuntiin himmasin vauhdin raviin, ja siitä käyntiin. Annoin tamman kävellä taas hetken pitkin ohjin, ja vähitellen ryhdyin taivuttelemaan sitä molempiin suuntiin sekä ympyröillä että uralla. Vaikka kyseessä olikin rento liikutus niin en silti halunnut jättää niitä väliin, koska venyttely ei oo koskaan pahasta. Pohkeen ja ohjan yhteistyöllä sain Valeran päätä ja runkoa taipumaan, ja kun se alkoi tuntumaan pehmeältä käynnissä jatkoin samaa ravissa. Myös siinä otin oman aikani, ja muutamat laukka ympyrät päätin ottaa loppuun myös taivutellen. Siirrettyäni tamman uudelleen raviin kuulin maneesin ovelta viheltelyä ja oven avautuessa siirsin Valeran hiljalleen raviin. ”Mooi.” Tervehdin maneesiin tullutta Alanaa jonka perässä Lasse seurasi kuuliaisesti. ”Hey.” Alana vastasi, muttei alkanut kehittelemään sen enempää keskustelua. Ihan hyvä vaan. ”Jätätkö sen hei auki, me voitaisiin lähtee maastoo tekee loppukäynnit.” Huomasin sanoa ennenkuin nainen kerkesi sulkemaan maneesin oven, ja se teki meille Lassen kanssa tilaa kun ohjasin Valeran ovelle. Heti ulos päästyämme äskeinen rentous oli tiessään, ja Valera jännittyi allani ihan selkeästi. Rapsuttelin sen niskaa kun Alana veti maneesin oven kiinni meidän perässämme, ja ohjasin Valeran maastoreitille.

    ”Iisisti nyt, sooo. Se oli vaa lintu.” Oltiin me ehkä sata metriä päästy eteenpäin ennenkuin Valera otti jalat alleen, ja sain pidättää sitä kunnolla ennenkuin tamma malttoi kävellä uudelleen. En osannut sanoa oliko se pelkkää pelleilyä vai oliko se muuten vaan ihmeellisen säpsyllä tuulella. Päätin pitää ohjia jonkinverran tuntumalla loppumatkan ihan varmuuden vuoksi. Valeran jalat kopisivat pakkasessa kovettunutta maata vasten, ja katselin huvittuneena sen pyöriviä korvia. ”Ihanku sä et olis koskaa enne ollu yksi maastos.” Rupattelin tammalle rentoon sävyyn, jolloin sen korvat malttoivat kääntyä mua kohti hetkeksi. En voi sanoo että se olis varsinaisesti kummallekaan ollu rento kääntyminen maastossa, mutta saatiin me reilu vartti sielä kulutettua ihan asiallisissa merkeissä. Hyppäsin alas tamman selästä tallin pihassa ja talutin sen talliin. Edelleen ihmeen hiljaista. Vilkaisin seinässä olevaan kelloon sen ohi kävellessämme, joka saattoi ehkä selittää hiljaisuuden. Olinki lähteny aika hyvissä ajoin silloin liikkeelle. Vein Valeran sen karsinaan ja riisuin siltä varusteet jotka vein varustehuoneeseen odottamaan käsittelyään. Jätin myös mun kypärän sinne, ja palasin takaisin harjaamaan Valeran. Heitin loimen takaisin sen selkään ennenkuin lähdin viemään tammaa uudelleen ulos sen kaulaa rapsutellen. Sillä tuntui olevan kova kiire päästä takaisin Mellin seuraksi, ja heti riimunnarun irrotettuani tarhassa Valera ottikin muutaman raviaskeleen ponin luo. ”Joopa joo.” Mutisin itsekseni sulkiessani tarhan portin ja lähdin kävelemään takaisin talliin.

    Suitsia ja satulaa pestessäni koitin kovasti miettiä, mitä mä ens kerralla keksisin. Jotain maastakäsin juttuja. Vois kokeilla vaikka jotain leikkimistä tai jotain ihan tarhassakin. Paitsi että Melli on sielä, se ehkä vaikeuttais asiaa. Mutta jos se menis vaikka tunnille tai jotain. No jaa, pitää ehkä kattoo sit ens kerralla paikan päällä. Nostin Valeran varusteet niiden paikoille ja vein mun omat kamppeet lokerooni. Päätin vielä pyörähtää tamman karsinalla pesemässä sen juoma- ja ruokakipon, sekä pyyhin seinät ja kalterin kostealla sienellä. Mun oli tarkotus käydä siivoomassa sen tarhakin, mutta se oli sen verran puhdas että ei sille ollut tarvetta. Mä voisin siis kai lähtee jo kotiin. Ajatus ei juurikaan innostanut, kun mulla ei olisi sielä mitään tekemistä. Tai joo, voisinhan mä pelata videopelei ja sillain, muttakun mä teen sitä aina. Muutama päivä sitten kun olin käynyt Lilyn kanssa yhdillä Miika oli kysynyt pääsiskö se mun luokse yöks. En ollu jaksanu vastata siihen myöhemminkään ja selittää et olin ollu kiireine, ja nyt me ei olla juteltu sen jälkee mitään. Joka ei toisaalta oo outoo, kyllä me välillä ollaankin pitempiä aikoja ees tekstaamatta toisillemme, muttakun ei mun ees tehnyt mieli nyt olla sen kanssa. En jaksais olla sillä tavalla sosiaalinen. Kulkiessani tallin ovea kohti pysähdyin uudelleen ilmoitustaulun eteen. Pitäiskö mun kumminkin? Joku on kuitenkin aina viimene, ni mitä sitte vaikka se olisinki mä? Ainaki voin sanoo yrittäneeni. Ennenkuin kerkesin jänistämään uudelleen, nappasin kynän ja ilmoitin itseni seniori luokkiin Valeran kanssa. Vieläpä molempiin, vaikka esteet ei todellakaan oo mun juttu. Laskin kynän pois ja kävelin reippaasti ulos etten tulis samantien katumapäälle. Sitä kerkeis katua sitten viimeistään kisakentällä.

    • #3050

      Emily
      Osallistuja
      • Postauksia: 69
      • Koulutuksen tarpeessa

      Mukava ja helppolukuinen tarina, kuvailit myös Valeran luonnetta ja toimintaa kivasti!😄

    • #3070

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Oikein jännitin jessen puolesta kun valera oli niin säpsyllä päällä. Muutenkin täs tarinassa oli jotenkin painostava tunnelma kun talli oli ihan hiljainen ja ratsastuskoulumestaruudet kummittelee taustalla 😀 Saat 2hp 2kp ja 1sp

  • #3080

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    ”Vai oliko se sittenkin: Ilkeys pilas perhosen?”
    22.11.2018

    Kristian oli soitellut minulle naurettavan useita kertoja, eikä minulla ollut muita vaihtoehtoja kuin vastata. En ollut ajatellut, että Orionin ostamisesta tulisi näin vaikeaa. Kristian oli niin epäreilu ja käytti minun epätoivoani ja toiveitani täysin hyväkseen. Eikä minulla ollut ketään auttamassa tässä tilanteessa. Se tuntui paskalta.

    En yllättynyt, kun Valeralla estetunnin mennyt tyttö jätti minut hoitamaan Valeran pois yksin. Tamma oli kuitenkin kovin hikinen ja sillä oli puhti vähän hukassa, joten se ei ollut juuri sillä hetkellä kovin ilkeällä päällä. Vaikka enhän minä voinut sen liikkeitä ennnustaa. Tarvittiin vain ei mitään, niin se saattoi jo painaa korvat niskaan ja antaa hampaidensa kalista yhteen.

    Olin ajatellut ulkona käppäilyn rentouttavan minua, mutta taisin olla väärässä, sillä vieressäni niskoitteleva hevonen vain ärsytti minua entisestään. Tamma oli löytänyt taas kiukkuvaihteensa ja tyrkännyt sen päälle epätavallisen kovaa.
    “Lopeta!” huudahdin hermostuneesti kun Valera steppasi koko ajan edelleni ja kerran melkein päällenikin. Olin turhautunut. En olisi tietenkään saanut purkaa epätietoisuudesta ja epävakaasta elämäntilanteestani johtuvaa ahdistusta ja stressiä Valeraan, mutta en pyytänyt siltä silti anteeksikaan. Lisäksi Valera oli ilmeisesti jo lopettanut säälimiseni, kun olin jo varmaan toista kuukautta ärtynyt ja allapäin, eikä se enää lopettanut pelleilemistä turhautuneiden eleideni seurauksena. Ilmeisesti alakuloisia ihmisiä eivät hevosetkaan jaksaneet kauaa katsella myötätuntoisin silmin. Tällä hetkellä toivoin epätoivoisesti, että Jesse ei kunnioittaisi enää koskaan hoitopäiviäni ja olisi aina paikalla, sillä minusta tuntui, etten jaksanut tai pärjännyt yksin, kun niin paljon asioita oli tapahtumassa samaan aikaan elämässäni. Olisi ollut niin helppoa vain ottaa puhelin käteen ja viestittää Jesselle, mutta en pystynyt siihen. Minusta tuntui naurettavalta pyytää apua. Pärjäisin yksinkin. Tai sitten en. En tiedä. Ratsastuskoulumestaruudetkin hiipivät koko ajan lähemmäksi, enkä tiennyt mitä edes ajattelin asiasta.

    Pakkaset olivat yllättäneet viikon sisällä ja autossanikin oli sen takia vielä kesärenkaat. Siitäkin huolimatta, että pakkanen purisi kohta sormeni poikki ennen Valeraa, päätin jäädä hetkeksi tamman kanssa metsänlaitaan ihmettelemään elämää ennen tallille paluuta. Valera oli varsinkin talvisin äärettömän kaunis, kun höyry nousi sen selästä ja sieraimista kylmän ilman törmätessä lämpimän kehon kanssa. Nytkin se nosti päänsä ylös varuillaan ollessaan ja piti korvansa hörössä hengitys höyryten ja sieramet laajentuen. Aivan paikoillaan ollessaan se näytti epäuskottavan realistiselta ja lumoavalta patsaalta. Ikävä sanoa, että kauneus joskus pettää ja Pyhimyksen sanoin: kauneus pilas perhosen. Vaikka olihan se Valera ihana aina silloin tällöin.
    “AI-jaa”, sanoin ääneen kun Valera pelästyi lintua ja haki minusta turvaa töytäisten minut kovaan jäiseen maahan.
    “Olisi ystävällistä edes odottaa lumien tuloa, jottei tällane sattuis niin paljon.”

    • #3087

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Äh voihan Valera! Toivottavasti tosiaan tulis äkkiä lunta.. :p

    • #3099

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Ihanan pohdiskelevia aina nää sunt tarinat! Saat 2hp

  • #3256

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    Letkeä maastoreissu pienellä twistillä
    25.11.2018

    Tänä sunnuntaina tallilla oli hiljaista. En tiedä johtuiko se siitä, että eilen Hallavassa oltiin kilpailtu kuin viimeistä päivää. Valera makoili karsinassaan. Olin mennyt tänään todella aikaisin tallillle.
    “Heippa vaan upeus. Onks lihakset kipeet eilisestä suorittamisesta?” kysyin. Tamma luimisti korviaan ja nousi äkäisesti ylös.
    “Kuule, meidänki pitäis varmaan kahestaan keskustella siitä, et mulle tulee oma hevonen tänne ja sit sä ootki kokonaan Jessen hoitsu”, sanoin. Ei reaktiota, tietenkään.
    “Vaikka ihan hulluahan se on puhua hevoselle, varsinki tollaselle ärrinmurrinmöksmöksille.”

    Valera vaikutti hämmentyneeltä, kun laitoin riimun kaulalle ja aloin tyrkkimään kuolaimia sen suuhun. Ehkä se mietti, että missä satula? Jouduin kutittelemaan sitä ikenestä, että se avasi suunsa. Niin kamalalta kuin se tuntuikin tunkea sormia purevan hevosen suuhun. Pujotin niskahihnan korvien yli ja laitoin leuka- ja poskihihnan kiinni. Valera yritti puraista minua normaalista poiketen vasemmasta kyljestä, mutta havaitsin liikkeen ajoissa ja kevyesti, refleksinomaisesti, läppäisin sitä turvasta. Eipähän ainakaan saanut purtua.

    Talutin Valeran ulos tallista ja hetken päätäni pyöritellen etsin katseellani ihan mitä vaan, millä pääsisin Valeran selkän turvallisesti. Kyllä minulla lihaksia selkään hyppäämiseenkin riitti, mutta en halunnut hampaita takapuoleeni, enkä potkua jalkoihini, saatika sitten vielä jotakin pukkeja ja selästä tippumisen sen seurauksena. Pian katseeni osui väärin päin käännettyyn kottikärryyn.
    “Ha! That will do, eiksnii?” sanoin ääneen ja lähdin viemään Valeraa kottikärryä kohti. Hassua, miten helposti Kristianin puhetapa tarttui. Mielestäni suomi-englanti lauseet eivät kuulostaneet yhtään hyviltä, mutta käytin kuitenkin itsekin vaikka minkälaisia englanninkielen ja suomenkielen sekasikiöitä. Se kyllä johtui ihan vaan Kristianista. Jase ehti tosin tartuttaa kyseisen tavan ennen kristiania pitkästä aikaa, vaikka aikoinaan olin puhutnut samalla tavalla vielä Kristianin kanssa seurustellessani. Emme olleet nähneet Jasen kanssa hetkeen ja minua hiukan harmitti. Viimekertainen näkemisemme oli niin outo ja lyhyt. Kristianin kanssa olin viettänyt aikaa enemmän kuin tarpeeksi. Yrittäisin välttää häntä Nicholsonien tallilla tapahtuvaan Gwylnin valmennuspäivään asti, mutta se saattaisi olla mahdotonta. Kristian voisi käytännössä milloin vain soittaa minulle ja pyytää käymään. Hänen sanansa olisi lakini niin kauan kunnes Orion olisi täysin maksettu.

    Oli aivan hemmetin kylmä, joten satulan jättäminen tallille oli ihan hyvä veto. Valera kulki allani rauhallisesti ja sen askel oli tasaantunut reilusti alkumatkasta. Ehkä ihan vain lämpenemisen takia. Olimme päätyneet sellaiseen osaan Hallavan metsistä, jossa en koskaan ennen ollut käynyt. Äkisti Valera pysähtyi ja nosti korskahtaen päänsä ylös.
    “Mitä nyt tyttö?” kysyin hiukan pelästyneenä, sillä reaktio oli odottamaton. Hengitykseni hiukan kiihtyi ja jäin itsekin kuuntelemaan mahdollisia ylimääräisiä ääniä. Valeran reaktio ei kuitenkaan ollut aiheeton. Kuulin selvästi lähestyvän hevosen. Olikohan vastassa karannut hevonen vai ihan normaali ratsukko. Entä olivatko he Hallavasta, vai jostain muualta? Pitikö valmistautua pakenemaan, jos se oli sittenkin hirvi? Rauhoittelin Valeraa, vaikka omat aivoni olisivat kaivanneet rauhoittelua tammaakin enemmän. Lievä paniikkini osoittautui kuitenkin aiheettomaksi, kun mutkan takaa ilmestyi ihan normaali ratsukko. Tunnistin ratsastajan. Kyseessä oli kai Kassu. Olin nähnyt hänet aikaisemmin tekemisissä ainakin Nion kanssa ja Seelankin.
    “Moi!” hän huudahti jo matkan päästä. Huokaisin vihdoin helpotuksesta ja sallin itseni hengittää normaalisti.
    “No heipä hei. Hitto, pelästyin ihan sairaasti, ku ei oo ketää muuta liikentees tähä aikaa ja Valeraki sai jonku sätkyn”, sanoin. Kassu pysäytti ratsunsa, Symppiksen, noin metrin päähän Valerasta. Ei mikään tyhmä jätkä.
    “Jaa-a”, Kassu sanoi mietteliäästi hymyillen.
    “Sori vaan, mehän ollaan nii pelottavia”, hän jatkoi. Naurahdin.
    “Juu niimpä niin. Halloween meni jo”, sanoin hymyillen. Olin jo täysin rentoutunut.

    Olimme kävelleet maastossa jo tunnin verran. En voinut uskoa, että Kassulla oli niin hyvä musiikkimaku. Hallavassa ei varmasti ollut ketään muita, jotka esimerkiksi kuuntelivat Costeeta tai Mouhousia. Olimme jutelleet Kassun kanssa musiikista pitkän tovin ja olin jo onnistunut tekemään hänestä kateellisen kertomalla, että olin käynyt sekä Mouhousin että Haloo Helsingin keikalla useammin kuin kerran.
    “Kyllä muakin harmittais olla alaikänen”, virnistin.
    “Mut kyllä noita ikärajallisii keikkoja ja muita juttuja viel kerkii”, jatkoin. Kassu oli samaa mieltä. Nostin hihaani vilkaistakseni kelloon.
    “Oh god”, sanoin yllättyneenä ajankulusta. Kassu katsoi minua kysyvästi.
    “Hitto mun pitää mennä. Pitää yks vartiointikeikka hoitaa tänään”, sanoin. Nostin katseeni Kassuun. Hän nyökkäsi.
    “Anyway, mulla oli hauskaa. Käyään joskus uudestaan maastoilees”, hän sanoi. Nyökkäsin. Hyvästelimme ja lähdimme eri suuntiin. Hänhän suuntaisi kuitenkin takaisin ratsutallille. Päätin rikkoa jokaikistä järkevyyden sulosointua päässäni ja laukata kotiinpäin, sillä minulla oli jo oikeasti aika kiire. Joutuisin ehkä ajamaan autollakin vielä normaalia kovempaa. Hitsi, olin kamala pikkurikollinen niin monin tavoin.

    • Tätä vastausta muokkasi 2 viikkoa, 6 päivää sitten  Lily Wilson.
    • #3261

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Kivan rento tarina ton intensiivisen kisapäivän jälkeen, saat 1hp, 1sp ja 2mp

    • #3298

      Christian Andersson
      Osallistuja
      • Postauksia: 29
      • Koulutuksen tarpeessa

      Tämäpäs oli kiva pieni tarina, sulla on kyllä hyvä musiikkimaku 😉

  • #3305

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    28.11.18

    Siitä oli jo muutama päivä aikaa kun olin viimeks käynyt tallilla, ja siihen oli omat syynsä mun tallin ulkopuolisen elämän kanssa. Siitä huolimatta olin ilonen kun olin saanut aikaiseksi lähteä vihdoin ja viimein. Saisin jotain muuta tekemistä ja ennenkaikkea omaa tilaa olla. Ajatus viimelauantain kisapäivästä oli muuttunut turhautumisesta lähinnä surkuhupaisaksi, enkä ollut jaksanut voivotella sen perään pitkään. Sellasta sattuu, ja siitä pitää vaan oppia. Oin toiveikas, että ens kisat olisi helpommat sekä mulle että Valeralle. Oli mun kylki ihan mustelmilla ja kosketusarka sen tippumisen jälkeen, mutta vähitellen parempaan päin. Ei se oikeestaan ollut sen pahempi kuin Valeralta saamani potkut. Pysäytin Zion Hallavan parkkipaikalle ja nousin kirpeään pakkasilmaan. Pysähdyin auton vierelle polttamaan yhden savukkeen ennenkuin lukitsin sen ovet ja jatkoin tieni talliin. Maassa oli yön pakkasten jäljiltä kerros kuuraa, ja kaikkialla kimmelsi hento valkoinen kerros. Jospa pian saataisiin kunnolla luntakin, niin toivottavasti tulisi valkoinen joulu. Mikään ei oo niin masentavaa kuin jouluaatto joka on musta ja synkkä. Olin paria päivää aikaisemmin laittanut Hallavan whatsappiin viestiä, että lähtiskö joku mun kanssa maastoon tänään. Miro oli huikannut ensimmäisenä voivansa lähteä Mymmelin kanssa messiin, ja Elinakin oli innostunut lähtemään Cellen kanssa. Oltiin sovittu että lähdetään kunhan nuoremmat pääsee ensin koulusta, mutta mä en malttanut odottaa niin pitkään vaan olin ottanut pienen varaslähdön.

    Tallissa vilkaisin ilmoitustauluun tarkistaakseni onko mulla jotain tiettyä hommaa mitä Valeran kanssa pitäisi tehdä. Kello oli vasta puoli yhdentoista paikkeilla, enkä ollenkaan odottanut että tallilla olisi oikeastaan ketään. Aleksi ja Ohto maksimissaan. Jälkimmäisestä puheenollen, mä en ollut hetkeen kerennyt juttelemaan sen kanssa kunnolla. Vaihtamaan vaan pari sanaa ohimennessä. Pitäis tehdä asialle jotain. Olikohan se siinä whatsapp ryhmässä? Voisin olla niinkin rohkee että laittaisin sille vaikka viestiä, ottaisin vähän selvää mitä se tekee vapaa-aikana. Ehkä saisin uuden pelikaverin, jos se tykkää pelata videopelejä. Suuntasin askeleeni tyhjässä tallissa kohti varustehuonetta, mutta jouduin tekemään äkkijarrutuksen kun mua vastaan tepasteli suorastaan tanssahtelevin askelin mulle täysin uusi henkilö. ”Vou, hei!” Katsahdin tyttöön kulmat yllätyksestä koholla kun hänkin tuntui säikähtävän yllättävää saapumistani ja meinasi tiputtaa käsissään olevan harjapakin. ”Anteeksi kauheasti, mä en yhtään katsonut mihin meen!” Tyttö pahoitteli heti ja otti askeleen taaksepäin. Sillä oli tosi kivan väriset hiukset, melkein valkoset, ja ruskeet silmät. Aika lähellä mun silmien väriä, tummemmat vaan. ”Ei mitää. Tota, me ei olla kai vissiin viel tavattu?” Kysyin ja siirsin käteni rennosti puuhkaan. Oliko se mua pidempi? ”Jep! Mä olen Zara, aloitin hoitamaan Oreota ihan vasta hetki sitten.” Se nyökkäsi iloisesti hymyillen. Siitä suorastaan säkenöi miten innoissaan se oli. ”Okei, cool. Mä oon Jesse, ja hoidan Valeraa. Sitä tallin kamalinta.” Lisäsin vitsillä, mutta Zaran ilme muuttui hetkeksi hämmästyneeksi. ”Siis ei se nii paha oo. Ilkee vaan. Tai.. Nii. Semmone.” Lisäsin ennenkuin tyttö kerkesi sanoa mitään ja kohautin olkiani. Tosi selkee korjaus, hyvä mä. Zara hymyili pian kuitenkin uudelleen. ”Mä en vielä oikein tunne näitä muita hevosia, oon niin keskittyny Oreoon vaan. Mutta enköhän mä pian opi!” Se tuntui hyvältä kohdalta jättää keskustelu sikseen, joten nyökkäsin ja sanoin jatkavani matkaa, jolloin Zara teki samoin. En yhtään ihmettele miks viihdyn Lilyn seurassa niin hyvin, kun se on sentään vähän mua lyhyempi. Ei aina tarvii tuntee itteensä mieslapseks.

    Valera saisi olla vielä tarhassa, kun menin siivoamaan sen ruoka- ja juomakuppia karsinaan. Sain aikani hinkata muovista pintaa kostealla sienellä ennenkuin olin tyytyväinen aikaansaannokseeni, ja vein ämpärin sienen kera takaisin niiden paikoille. Ja sitten hakemaan sitä ilkiötä. Muistin käydä hakemassa pari namia mukaani, koska muuten en varmasti saisi Valeraa ihan äkkiseltään kiinni. Hengitykseni höyrysi kevyesti viileässä säässä, ja kevyt, joskin hyinen tuulenvire puhalsi ohitse satunnaisesti. ”Valeraa.” Kutsuin tammaa jo ennen tarhaan päästyäni, ja vihelsin kuuluvasti. Aina voi toivoo, että joku päivä se juoksis luokse ihan tosta noin vaan. Tää ei ollut se päivä, koska se ei edes kohottanut päätään vaan jatkoi viimeisien heinänkorsien hamuamista tarhan pohjalta. Melli olisi mielellään tullut sisälle, ja pysähdyin silittelemään ponia hetkeksi. ”Sä se oot kiva.” Rapsutin sen otsaa hanskoihin piilotetuin sormin, ja lähdin kävelemään punaisen lämminverisen luo. Ollessani parin metrin päässä Valera painoi korvansa luimuun ja kohotti päätään sen näköisenä, ettei mulla olis mitään asiaa sen lähelle. ”Joka kerta sama juttu.” Mutisin kävellessäni silti eteenpäin vielä pari askelta ennenkuin seisahduin ja siirsin toisen käden taskuuni. Valera käänsi hetkeksi korviaan eteenpäin, ja otti laiskasti askeleen lähemmäs. Se tiesi, että saisi herkun jos antaisi kiinni. ”Nii, kyl nyt vaa kiinnostaa.” Tuhahdin ja odotin sen itse tulevan lähemmäs. Toinen askel, sitten kolmas. Lopulta se siirtyi hamuamaan takkini hihaa jolloin tarjosin palkinnon sille ja napsautin samalla toisella kädellä riimunnarun kiinni sen pinkkiin riimuun. Lähdin kuljettamaan Valeraa tallia kohti, jonne se seurasi ihan rauhallisen oloisena. Jospa se ratsastuskerta olis vähemmän täynnä säpsymisiä ja äkkilähtöjä, ja voitaisiin oikeasti vaan mennä rennosti Mymmelin ja Miron kanssa maastossa. Avasin tallin oven ja ulos puikahti oranssivalkoinen kissa. Valera kohotti päätään nopeasti muttei aiheuttanut sen suurempaa kohtausta, vaan kulki talliin perässäni. Taluttaessani Valeraa sen karsinaan näin Zaran puhdistamassa Oreon harjoja pesukarsinalla. ”Sä oot muute aika aikasi liikkeel.” Kommentoin ja päästin Valeran sen karsinaan irrottamalla riimunnarun karsinan ovella. ”Ai, juu. Mulla oli tänään vapaata, enkä malttanut olla kotona.” Zara vastasti aurinkoisesti hymyillen. ”Ootko sä sit koulus vai töis?” Utelin ryhtyessäni ottamaan Valeralta loimea pois, ja tamma nappasi hampain kiinni karsinan kalterista osoittaakseen mielipidettään. Mielummin se kuin mä. ”Lukiossa, mulla on abivuosi meneillään.” Se vastasi. Äännähdin myöntävästi ja taittelin Valeran loimen kokoon, ja laskin karsinan edessä olevalle tangolle. ”Entä sä?” Tyttö kysyi vuorostaan nyppiessään valkoisia karvoja kovan harjan uumenista. ”Työtön.” Virnistin ja vedin Valeran karsinan oven kiinni. ”Eli mul ei ookkaa muuta ku aikaa, et me varmaan törmätään tääl useesti.”

    Olin parhaillaan harjaamassa Valeraa sen karsinassa kun huomasin Elinan tulevan talliin. ”Mooi.” Moikkasin tyttöä joka vastasi hiljaisella äänellä ja kiirehti varustehuoneeseen. En ollut tutustunut häneen vielä kovin hyvin, mutta olin saanut sellaisen käsityksen että se oli aika ujo. Sellanen rauhallinen ja itsenäinen, joka kuulostas siltä että se on just loistava hoitaja herkälle Cellelle. Siirsin katseeni Valeran päähän ja tutkiskelin sen ilmettä hajamielisesti harjausta jatkaessani. Hitsi, minkähänlainen ihmistuntija Aleksi oikein on. Eikai se mitä vaan hevosta ihan kenelle tahansa hoitsuksi anna kuitenkaan, ja musta tuntuu että tosi monella oma luonne mätsää hevosen kanssa. Tai ehkä se johtuu vaan siitä, että oon niin tottunut ajatteleen niitä ihmisiä just niiden hevosten kanssa. Niinkun vaikka Nio, jos mä aattelen sitä niin aattelen sit kans heti automaattisesti Fonzieta, ja toisinpäin. Osasin myös samaistua Valeraan tietyllä tasolla, ja se taisi se pääjuttu ollakin, että pystyy samaistuun siihen sen verran että ymmärtää edes vähän mitä se hevonen ajattelee. Eipä siitä yhteisestä elosta muuten mitään tuliskaan. Mun pohdinnat keskeytti karsinan ohi vipeltävä pellavapää. ”Oho, no sullapa on vauhti päällä.” Huikkasin Mirolle ennenkuin poika kerkesi kovin pitkälle. ”Joo!” Poika vastasi lyhyesti eikä edes koittanut jäädä kertomaan miksi ihmeessä sillä oli niin kova kiire. No jaa, ainakin molemmat maastokaverit oli nyt paikalla. Sain Valeran harjattua loppuun ja laskin pehmeän harjan käsistäni sen koppaan. Mua edelleen huvitti nähdä sen räikeän pinkki harjakokoelma, joka pitäisi kyllä tässä lähipäivinä puhdistaa. Elina toi Cellen sisälle, ja pian tuli Mymmelikin Miron kanssa. Päätin odottaa niin pitkään että kaksikko saisi ratsunsa harjattua ennenkuin alkaisin varustaa Valeraa, joten kipaisin karsinalta Ohton perään jonka olin nähnyt kulkevan kottikärryjen kanssa käytävän päähän.

    Aikani mä Ohton kanssa juttelin samalla kun se oli työn touhussa ja mä nojasin karsinaan ihan turhana. Ei sitä näyttänyt haittaavan vaikka norkoilin siinä, vaan se oli keskustelussa yhtälailla mukana. ”Mikset sä muuten osallistunu noihi kisoihi?” Kysyin uteliaana, sillä eiköhän sekin olisi voinut halutessaan. ”Ei mulla oikein oo nyt aikaa, kaikkee muuta menossa. Enkä mä oo nyt hetkeen säännöllisesti ratsastanutkaan.” Ohto sanoi kasvot ilmeettömänä. Olin oppinut että se näyttää aina aika nyreältä, vaikka totuus olisi ihan toinen. ”Jeah, ymmärrettävää. Eikä toi nyt hirveen kivaa ollukaa.” Naurahdin päätäni vähän pudistaen. ”Niin joo, se esteluokkahan hylättiin? Ei siinä pahasti käynyt kuitenkaan?” Ohto vilkaisi muhun ja pudistin päätäni uudelleen. ”Nääh, mustelmii vaa ja noi. Sääli ettei tullu nauhal, olisin halunnu nähä.” Naurahdin, ja Ohton suupielet kääntyivät myös ylöspäin. ”No jospa ensi kerralla.” Mies virkkoi. ”En kyl mielellään ottais siitä uusintaa.” Totesin myös hymyillen edelleen. Miron heleä ääni keskeytti juttutuokiomme kun poika ilmoitti ryhtyvänsä varustamaan Mymmeliä. ”Mäkin oon kohta valmis.” Elina ilmoitti Cellen karsinalta. ”Okei. Nähään.” Jätin Ohton töidensä pariin, ja kävin hakemassa Valeran varusteet. Tammaa kiukutti pelkkä satulan näkeminen, ja kävi lähellä ettei se olis onnistunut puremaan mua reidestä kun nostin sen huovan päälle. Väistin sen napsahtavia hampaita ja asettelin satulan paremmin sekä vedin huopaa vähän ylemmäs että sen ja tamman sään väliin jäi reilusti ilmavaraa.

    ”Oottekste valmiin?” Kysyin vetäessäni kypärän päähäni ja kiinnitin sen hihnan. Sain myöntävän vastauksen kaikuna molemmilta, ja avasin Valeran karsinan oven kokonaan. ”Meetkö sä vaik Mymmelin kanssa ekana, ja sit Celle?” Ehdotin, sillä luotin eniten Mymmeliin vetohevosena. Celle oli sen verran arka yksilö, ja Valera potkii. ”Joo! Saadaanhan me sitten Mimmin kanssa valita reittikin?” Miro kysyi lähtiessään taluttamaan poniaan ulos. ”Vaikka joo.” Hymähdin, ja odotin että Elina pääsi Cellen kanssa myös pihalle. Nousin kentällä Valeran selkään jakkaralta, sillä halusin säästää tamman selkää niin paljon kuin mahdollista. Lähdimme kolmestaan suuntaamaan maastoa kohti huomioliivit päällä vaikka vielä olikin valoisaa. Miro meni kärjessä, ja kuulin pojan puhuvan taukoamatta jostain uudesta piirretystä animaatiosta jonka se oli löytänyt Netflixistä. ”Mikä sen nimi on?” Elina kysyi uteliaana. ”Öö, ootas kun muistelen! Joku Hilppa se oli. Tai Hi.. Hlla se kuitenkin alkoi!” Miro mietiskeli ääneen. ”Hilda?” Ehdotin pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Joo, just se! Eikä, ootko säkin katsonu sitä?” Miro kääntyi ympäri Mymmelin selässä niin että mun teki oikein pahaa katsoa. Olispa vielä nuori ja notkee niin että saa selkärangankin kierähtämään ympäri tuolla tavalla. ”Joo, se on hyvä. Sehän kertoo noist mytologian olennoista ja on saanu inspiraatioo vanhoist kansanrunoist. Periaatteessa.” Vanhanajan kansantarut ja mytologiat on niin mielenkiintosia, ja oon ehkä turhan investoitunut niihin. Jos joku erehtyykin ottaan ne puheenaiheeks mä en osaa olla hiljaa. Miro äännähti myöntävästi, en ollut varma tiesikö se edes sitä tai mitä ne asiat tarkoitti noin käytännössä. ”Kuulostaa jännältä.” Elina mainitsi hymyillen ujosti. Rennosti keskustellen me jatkettiin matkaa tietä pitkin, joko jonossa tai vierekkäin jos tie oli tarpeeks levee. Olin heti tallin pihasta lähdettyä ollut skarppina, kun mä olin porukan vanhin ja vastuu olis kai sitten mulla jos jotain kävis. Valera oli yhtä energinen kun ennenkin, mutta rauhallisempi kuin meidän viime maastoreissulla.

    ”Kokeillaanko ravia?” Elina ehdotti kun vastaan tuli tasainen suora. ”Eikun voidaanko vaan kävellä jos käy, Mimmi saattaa innostua liikaa.” Miro pyysi, eikä Elinaa tuntunut haittaavan vaikkei me ravattaisikaan. Hyvä kun Miro oli ehtinyt avaamaan suunsa ensin, musta olis tehny pahaa kieltää kun Elina oli sellainen herkän ja hennon oloinen. Celle oli ehtinyt säpsymään jo pari kertaa sillä matkalla, mutta onneksi pysynyt käsissä ja Mymmeli sen edessä oli ottanut rauhallisesti siitä huolimatta. En vaan halunnu ottaa riskiä että kumpikaan niistä lentäis alas. ”Käännytäänks Miro vähitellen takas?” Ehdotin vilkaistuani kännykän kelloon. Reilu puolituntia me oltiin sielä jo oltu. ”Ai joo, voidaan me! Mä ihan unohduin miettimään viimesintä Aku Ankkaa jonka luin, en muistanu yhtään kelloo.” Miro nauroi. ”Mulla alkaa varpaat olla ihan jäässä.” Elina myönsi vähän nolon kuuloisena kun vähitellen lähdimme suuntaamaan takaisin Hallavaa kohti. ”Sama, pitää koht ottaa talvikengät käyttöö.”

    Hallavan pihassa hyppäsin alas Valeran selästä ja taputin sen kaulaa. ”Sähä olit hienosti.” Valera ravisti päätään ja koitti kihnuttaa otsaansa etujalkaansa vasten, mutta ohjasta vetämällä estin sen aikeet. Elina vei Cellen pesukarsinaan ja mainitsi mennessään että siitä oli ollut kivaa kun se sai tulla mukaan. ”Mustakin! Mennään joskus toiste kans!” Miro hihkaisi Mymmelin karsinalta. ”Joo, mennää vaa. Koitetaa saada Emily silloi mukaa kans.” Vastasin, ja aloin riisumaan Valeran varusteita. Se saisi jäädä sisälle vaikka sillä ei oliskaan tunteja tiedossa, kello oli jo sen verran paljon. Otin oman aikani sen harjaamisen kanssa, ja olin ihan yllättynyt miten kiltisti Valera oli. Mahtoiko se olla tyytyväinen siksi, etten ollut vaatinut siltä yhtikäs mitään kun olimme olleet maastossa, vai koska harjasin sitä hitaammin kuin normaalisti? Ei takuulla, tuskin harjaustempo sitä kiukuttaisi. Tai no.. Valeran tuntien sitä kiukuttaa kaikki ihan vaan että se sais syyn olla ilkee. Kunhan tamma oli huolella puunattu päätin jättää sen ilman loimea, sillä ei se ollut hionnut ja talli oli lämmin. Kuskasin sen kamat omille paikoilleen, ja sihahdin hiljaa tökätessäni kivistävän kylkeni satulaa vasten. Sen vuoksi ajatus lauantain tulevista kisoista putkahti mieleeni, ja koitin samantien keksiä mitä tahansa muuta mietittävää. Ehtisin oleen paskana siitä myöhemminkin. Kuulin Elinan huikkaavan moikka kun se alkoi tehdä lähtöä, ja vastasin sille ennenkuin tyttö kerkesi pihalle. Kuljin takaisin tallin puolelle ja huomasin Miron pörräävän Zaran ympärillä käytävän toisessa päässä. Hymähdin pojalle hiljaa ja seurasin katseellani kaksikon keskustelua hetken, ennenkuin siirryin ilmoitustaulun eteen norkoilemaan. Kisaajat oli Aleksilta saaneet jo alkuviikosta seuraavan kisapaikan tiedot ja kaiken muun tarpeellisen infon, ja siitä oli tulostettu vielä erillinen lappu ilmoitustaululle.

    Kun mäkin viimein maltoin lähteä kävellessäni parkkipaikalle otin kännykkäni esiin ja aloin näpyttää Kassulle whatsappissa viestiä.
    ’Vastaanottaja: Kassu
    kai sul on Niolle jo joululahja hommattu?’
    Lähetin viestin ja siirryin nojaamaan autooni tupakkaa polttaen. Hetken katselin josko poika lukisi viestin, mutta kai sillä oli kiire. Sen sijaan vedin Hallavan ryhmäkeskustelun esiin, ja jäsenlistasta bongasin Ohton numeron. Napautin sen uuteen yksityiseen keskusteluun ja hetken epäröin. Olisko se jotenkin stalkkerimaista laittaa viestii? Toisaalta mikä on pahin asia mitä voi tapahtua? Se et se ignooraa mut ja rupee vältteleen mua? En jaksanu uskoo, että Ohto tekis niin.
    ’Vastaanottaja: Ohto
    moi, mietin täs et haluisiks joku päivä lähtee vaik’
    Keskeytin kirjottamiseni. Kaljalle? Kahville? Syömään? Kaikki kuulosti mun mielessä liikaa pyynnöltä treffeille, enkä mä halunnut sen kuulostavan siltä. Halusin tutustuu siihen, mut en siinä mielessä. Aloitin viestin kokonaan alusta.
    ’moi, mietin täs et ois kiva tutustuu paremmi. lähtisiks joku päivä mun kaa vaik leffaa? mul on noit ilmaislippui ni mä tarjoon. tää kuulostaa tosi oudolt mut iha ilma mitää taka ajatuksii kysyn. T. Jesse’
    Lähetin viestin miettimättä sen kummempia, mut samantien tajusin miten oudosti olin koko jutun muotoillut. Jätkähän saatto olla täys hetero, ja ei varmaan ollut yhtään epäilyttävää tollanen taka-ajatuksista mainitseminen. Hienosti mä taas vedän. Siirryin Zion ratin taakse syvään huokaisten. Jos sil oliki jotai muit kavereit joiden nimi on Jesse ja se luulee et se on niilt. Ois pitäny laittaa joku selkeempi siihe loppuu, vaik et se Jesse sielt tallilt. Ehdin käynnistää auton moottorin kun kännykkäni värähti. Hetken mua kuumotti katsoa oliko se Kassu vai Ohto, enkä tiennyt kumman mä sen toivoin olevan.

    Se oli Ohto.
    ’Moi! Joo mikäs siinä, sano vaan aika ja paikka niin ilmestyn paikalle;)’

    Oho. No en mä oottanut että se menis ihan noin helposti, mut olin ilonen et meni. Jätin vastauksen myöhempään, ja lähdin ajamaan kotia kohti. Pitäis kattoo mitä leffoja nyt parhaillaan ees pyörii ja kysyy mitä se haluis mennä kattoon.

    • #3306

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Niin mukavaa luettavaa taas! Kiinnostaa mitä jessen ja ohton välille kehkeytyy 😀 saat 2hp 2sp ja 1mp

    • #3309

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Eii vitsit mikä tarina jälleen kerran! Nää on ihan parhaita !

    • #3320

      Elina Honkisuo
      Osallistuja
      • Postauksia: 16
      • Maitovarsa

      Wau mikä tarina! Nää on mielenkiintoisia lukea!

  • #3385

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    1.12.18

    Olo oli toiveikkaan hermostunut ajaessani Yläkokon ratsastuskoulua kohti. Hevoset kulkivat isommalla kuljetusautolla Aleksin mukana, ja mä sain nautiskella ja stressata ihan itekseni Zion kyydissä. Halusin uskoa että nää kisat menis paremmin, mutta en kehdannut liian korkeita odotuksia asettaa kuitenkaan itselleni. Pessimisti ei pety, ja tykkäsin siitä ajatusmaailmasta. Niinpä olin todennut itselleni että se riittää kunhan en tippuisi. Kunhan Valera menisi kaikkien esteiden yli. Koulupuolen viimekertanen riman alitus omiin odotuksiin nähden hävetti ja harmitti edelleen, ja itseltäni salaa toivoin että se menisi paremmin tällä kertaa. Kun mä tiedän että osaan kuitenkin.

    Yläkokon piha oli täynnä sinne tänne sinkoilevia ihmisiä ja satunnaisia ratsujakin, jokainen enemmän tai vähemmän hukassa olevan näköinen. Onneksi törmäsin pian Lilyyn, sen siniset hiukset oli tosi hyvä tunnusmerkki erottamaan se väkijoukosta. ”Moi.” Kuljin tytön luo häntä tervehtien, ja yhteistuumin me etsittiin tiemme Hallavan porukan sekaan, joka oli pakkautunut tiiviisti ja turvallisesti yhteen. ”Mitkä tunnelmat?” Aleksi kysyi hymyillen, sen ilmeestä näki että sitäkin jännitti vähän. Kaikki tuntui olevan vähän samoilla fiiliksillä kuin mä, ei niin pahaa jännitystä kuin viimeksi mutta kuitenkin ihan omanlaisensa vapina uuden paikan vuoksi. ”Kunhan pidätte kivaa vaikka sijoitusta ei tulisikaan, eikö vaan? Ja tuleehan se!” Aleksi koitti rohkaista, ja kaikki nyökytteli ja vastasi jotain myöntävää epämääräisesti.

    Junnut aloitti tälläkin kertaa. Onnekkaat, pääsisivät tulen alta pois nopeammin. ”Miltä se tuntui?” Lily kysyi kävellessään mun ja Valeran vieressä kun olin tehnyt oman osani lämmittelyjen suhteen. ”No.. Perus Vale. Kyl se kuuntelee mut tiäks-..” Juuri silloin joku toinen kauempana kentällä kulkeva hevonen otti äkkilähdön säikähtäessään jotain, ja Valera tottakai käytti tilaisuuden hyväkseen hypätessään eteenpäin ja heittämällä takapäätään ilmaan. Vedin sen pään ylös ja komensin tamman raviin, jossa tein sen kanssa voltin ja siirsin käyntiin uudelleen Lilyn kohdalle joka oli tajunnut jäädä seisomaan. ”Tälläne.” Hymähdin ja Lily nyökkäsi. Esterataa ajatellen ei huono asia että se oli herkästi lähdössä, mutta ensin olis koulu enkä halunnu että se menis taas jännittyneenä ja tikittävin askelin. Päästin Lilyn selkään ja jäin seuraamaan sen ja Seelan menoa. Ilmassa oli pakkasta joka sai hevoset varmasti normaalia vireämmiksi, mutta aurinko paistoi ja kaikinpuolin sää oli silti mukava. Hyvä sää mennä maastoon, eikä kisata maneesissa.

    Kisakentälle päästyäni ratsastin Valeran pysähdykseen ja tervehdin tuomareita. Nyt taas vaan kaikki peliin. Pidin keskittymiseni meidän suorituksessa, mutta eihän siitä taas oikein mitään tullut. Valera puri kuolainta vastaan, otti ylimääräisiä askelia eikä tahtonut edes asettua rehellisesti. Siitä huolimatta pidin turhautumiseni kurissa, ja ratsastin radan loppuun parhaani mukaan. Tai no.. Ei se mun parasta ollut, eikä Valeran. Pysäytin tamman uudelleen tervehdykseen, ja käynnissä lähdin sen kanssa ulos maneesista. Lily kulki katsomosta mun mukaan, eikä ensin sanonut mitään. Se tiesi varmasti miltä musta tuntui, ja olihan se meidän suorituksen nähnyt. Kentällä hyppäsin alas ja siirryin punttaamaan Lilyä selkään. ”Teillä paremmin, eiks jea?” Taputin tyttöä pohkeeseen kämmenelläni tsempatakseni häntä. Hitto, viime kisojen jälkeen sen silmissä oli ollut palo voittaa. Missä se nyt oli? Lily nyökkäsi jotenkin vaisusti ja lähti ohjaamaan Valeraa uraa kohti. Siirryin kentän vierelle ja tungin kädet taskuuni. Miro osasi hipsiä luokseni ja puhalsi ilmaa kohmeisiin sormiinsa. ”Onko se vaan minä vai ollaanko me kaikki vähän huonolla tuulella?” Miro kysyi. Hengähdin hiljaa ja käänsin katseeni siihen vinosti hymyillen. ”Kai se viimekertanen suoritus jäi meit sennui harmittaa. Mut hei, älä anna sen masentaa! Me ollaa vanhoi ja kärttysii.” Naurahdin tunnelmaa keventääkseni, ja Mirokin virnisti.

    Koululuokat oli ohi, ja kaikki Hallavalaiset alkoi vertailemaan suorituksiaan. Seela ja Lily oli myös sitä mieltä että niillä ei ollut mennyt kovin hyvin, ja Nio harmitteli myös ettei Fonzie ollut yhtään kuulolla. ”Celle olis ollut muuten hyvä mutta kai tää vieras paikka jännitti.” Kassu huokaisi. Emily sen sijaan tuntui olevan ainoa jolla oli jotain luottoa itseensä. En ihmettele viimekerran suorituksen jälkeen että sille jäi hyvä mieli. Se ja Miro oli suoriutuneet nytkin ihan hyvin, ja toivoin niin kovasti että ne olisi kärkipäässä. Vähitellen kävelimme uudelleen maneesiin auttamaan kentän rakennuksessa ja sen opettelua varten. Kävelin Kassun kiinni kantaessamme puomeja. ”Mikä meno?” Kysyin kun me ei oltu hetkeen juteltu mitään erityisempää. Se kohautti olkiaan. Auts. ”Eli ei mikää erityise hyvä?” Utelin lisää pehmeästi saadakseni jonkinlaista käsitystä mistä kiikasti. Kassu vilkaisi ympärilleen ja siirtyi mun kanssa syrjempään. ”No kun.. Mä kävin ostamassa sen lahjan Niolle niinkun kerroin, mut sit yks päivä tallilla Seela ja Nio lähti kuvaan, eikä ne halunnut mua mukaan.” Kassu puhui hiljaa, mutta kuulin sen äänestä ja näin ilmeestä että se tosiaan painoi sen mieltä. Kallistin päätäni ja myötätuntoinen hymy nousi kasvoilleni. ”Hei älä siitä välitä.” Nostin toisen käteni sen olalle. ”Nehän on kavereita, kaksinha niittenki on välil hyvä olla. Mieti nyt. Kenelle Nio puhuis jos sil olis jotai mieles sua aatelle? Ei ainakaa sun kuulle, ja te kolme ootte nii tiukka porukka. Tottakai sen olis helpompi puhuu Seelan kans.” Kassu kohotti katseensa mun silmiin sen näköisenä ettei se ollut edes ajatellut sitä noin. ”Nii, kai joo. En ees aatellu..” Se mutisi vähän nolon näköisenä. Taputin sen olkaa paristi ennenkuin laskin käteni. ”Jos mult kysytää ni te ootte molemmat vaa sokeita ku ette nää mite paljo tykkäätte toisistanne.” Virnistin leveästi ja lähdin hakemaan vielä viimeisiä puomia. ”Enkä oo!” Kassu puuskahti mun perään vieno puna nousten sen poskille, ja otin sen voittona. Oli se. Ne molemmat oli, ja se oli hirveen hellyyttävää.

    Esteluokat alkoi, ja tasaisin välein maneesista kuului pillin vislaus, ja hetkenpäästä taputuksia. Junnuluokka tuntui menevän kuin vettä vaan, ja ihan liian pian oli sennujen vuoro. ”Jos sä tiput tällä kertaa niin jonkun pitää muistaa huutaa kakkua.” Seela mainitsi Mellin selästä mun noustessa Valeran selkään Lilyn pitäessä Valeran päätä. ”Tosi kiva hei. Lähetää siitä et en tipu.” Hymähdin Seelalle joka hymyili iloisesti. Lähdin vuorollani maneesiin odottamaan, ja kunhan mua ennen ollut ratsukko oli valmis oli mun vuoro. Rapsutin sormin Valeran säkää joka steppaili vuoronperään käynnissä ja ravissa kisa alueen puolelle. Kun multa kysyttiin haluanko ottaa yhden hypyn alle seiskalle niin nyökkäsin ja kannustin Valeran raviin. Koitin heti hillitä sen askelia, ja lähestyminen oli ihan hyvä. Sen hypyn jälkeen sain luvan aloittaa radan, ja ensimmäisen hypyn jälkeen pidin vaan pääni vaikka Valera halusi lähteä ryntäämään samalla tavalla kuin viimeksi. Suurin osa koko radasta meni mun ja Valeran tahtojen taisteluun, mä sanoin ei ja se kyllä. Siitä huolimatta esteet ylittyi, välillä turhan kaukaa ja vinossa, mutta ylittyi kuitenkin. Viimeks sarjalla mä olin tullut alas, joten kutoselle lähestyessä pidin huolen että pohkeet oli kiinni. En antaisi sen vetää taas sivuun. Sarjan ensimmäinen osa ylittyi, ja pidin ohjalla ja pidin pohkeella tamman suorassa, ja me mentiin yli niin ilmavalla hypyllä että pelkästään sen koko yllätti. Pidin tasapainoni ja ohjasin tamman seuraavalle esteelle, ja joku vaan tuntui loksahtavan paikalleen. Ei ees haittaisi, vaikkei sijoituttais. Tää meni kuitenkin jo paremmin kuin viimeksi, joten me voitettiin itsemme Valeran kanssa. Loppurata sujui ihmeen kevyesti, ja hiljalleen kaikkien hyppyjen jälkeen himmasin Valeran raviin ja taputin sen kaulaa. Hymyilytti, vaikka tiesin ettei siitä suorituksesta ruusuketta tulis. Kävelytin Valeran kentälle ja virnistin Lilylle. ”Et sitten tippunu.” Lily kommentoi myös hymyillen. ”Nope. Ette saa kakkuu.”

    Kun vika ratsukko oli hypännyt hetki kului että tuomarit kutsui sijoittuneet paikalle, ja Emily ja Christian oli Hallavasta ainoat ruusukkeen saaneet. Ne pääsi kunniakierrokselle aplodien kera. Molempien kasvoilla koreili hymy. Siitä vähitellen ratsukot alkoivat hälvetä paikalta, ja me Hallavalaiset päästiin hoitamaan hevoset kuljetuskuntoon. ”Aika menoo.” Totesin Lilylle harjatessani Valeraa. ”Mmh.” Se äännähti ja piti katseensa tamman suitsissa jota se pisti pakettiin meidän vieressä. ”Kaikki ok?” Kysyin varotellen, ja se puuskahti turhautuneen kuuloisena. ”Tulee niin paska olo kun ratsastan ihan päin helvettiä.” Se myönsi. ”Hei.. Et sä oikeesti voi noi aatella, kun sä et oo paska.” Jätin Valeran harjauksen hetkeksi kun katselin Lilyn sivuprofiilia. Tytön kulmat oli tiukasti kurtussa ja huulet vakava viiva. ”Kyllä mä tiedän etten oo. Siks harmittaa että nää menee niin huonosti.” Se vilkaisi muhun, mutta käänsi katseensa pian pois. ”No jaah. Viime kerral sul meni iha hyvi, ja nytki esteluokas olit viidennes. Ei ees huono. Vertaa tätä mun suoritust tähä mennes.” Lily oli hetken hiljaa, ja tiesin että se oli huono kortti vetää. Ei ketään lohduta siinä vaiheessa että muilla on mennyt huonommin kun tietää että itsestä saisi parempaakin. Samaltahan musta tuntui, en vaan jaksanut välittää. ”Ihan sama, laitetaas töpinäks niin päästään lähteen.” Niinpä me hoidettiin Valera pikaisesti kuntoon. Vielä hevosia lastatessa Aleksi tarjosi meille taas kannustavia ja lohduttavia sanoja, ja Emily ja Christian saivat osakseen kaikilta meiltä taas kasan kehuja. ”Mollyhan on iha huikee rusettihai. Sitä ei ees haitannu vaik oli uus paikka.” Sanoin Emilylle joka punastui ja nyökkäsi iloisesti. ”Oon niin iloinen kun meillä menee hyvin. Molly haluaa näyttää kaikille että ulkonäön perusteella ei saa tuomita!” Emily totesi ylpeän kuuloisena. Ylpeä se saikin taas olla. Aleksi lähti vähitellen ajamaan takaisin Hallavaa kohti hevoset ja parit kisaajat kyydissä, ja mä kävelin Zion luokse. Lily teki myös lähtöä Miron kanssa, mutta ne juuttuivat puhumaan Miron isän bemmin luokse. Heilautin kädelläni moikat niille ja siirryin ratin taakse.
    ’Vastaanottaja: Ohto
    käyks huomine? vaik kuudelt. jos sul kelpaa toi Venom?’
    Lähetin viestin ja lähdin ajamaan kotia kohti, Aleksi ei kuulemma tarvinnut apua hevosten kotiuttamisessa. Sillä oli jo tarpeeksi apukäsiä kyydissä.

    • #3386

      Miro Malmstén
      Osallistuja
      • Postauksia: 56
      • Koulutuksen tarpeessa

      Panostettu, mielenkiintoinen ja hirmu mukavasti soljuva tarina (jälleen kerran, toistan itseäni.. 😀 ). Jesse vaikuttaa niin mukavalta tyypiltä. 🙂

    • #3389

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Näit kisatarinoit on ihan sika kiva lukee. Saat 1hp 2sp 1kp 1ep ja 2kisapistettä

  • #3403

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    5.12.18

    Ihmeen kotoisa fiilis, totesin itsekseni kävellessäni Valeran karsinalle. Mymmelin liikutus oli ollut kivaa vaihtelua, ja jatkossakin mielelläni kävisin sen selässä, mutta oli ihan outoa kun ei tarvinnut joka hetki olla miettimässä mihin purraan ja milloin. ”Heei sinä..” Tervehdin Valeraa hiljaa kun pääsin tamman karsinan eteen, joka käänsi katseensa muhun korvat höröllä. Sillä hetkellä kun siirryin avaamaan karsinan ovea ne painuivat kuitenkin tiukasti luimuun, ja Valera osoitti asiasta mieltään takamuksensa kääntäen ovea kohti. ”Just. Kiva nähä suaki.” Pyöräytin silmiäni ja jäin seisomaan karsinan ovelle. Jonkin toisen hevosen kanssa olisin surutta siirtynyt karsinaan tökkimään niitä kääntymään, mutta Valeran kanssa oli riski että se potkaisisi enkä halunnut ottaa sitä. ”Älä oo tollanen.” Valitin kun koitin houkuttelut eivät auttaneet, vaan tamma pysyi turpa tiukasti karsinan nurkassa mököttämässä. Otin askeleen sivummalle puikahtaakseni karsinaan tamman vierelle, mutta Valeran takakavio nousi sen verran uhkaavasti että suljin karsinan oven suosilla ja lähdin hakemaan jotain kättä pidempää. Ohto oli työn touhussa karsinoiden kimpussa, ja pysähdyin sen kohdille mietteliäänä. ”Öö. Moi?” Ohto äännähti mut huomatessaan, ja sen kasvoille nousi kysyvä ilme. ”Moi. Lainaaks tota hetkeks.” Otin talikon nuorukaisen käsistä ennenkuin se kerkesi edes vastata, ja palasin takaisin Valeran karsinalle. ”Nyt tamma laittaa kavioo toisen eteen kiltisti.” Ärähdin sille tökätessäni Valeraa takamukselle talikon käsiosalla, jolloin pirulaisen häntä heilahti kiukustuneena ja toinen takajalka iskeytyi karsinan ovea vasten. ”Eikun joo joo, liikkuu liikkuu.” Painoin talikkoa sitä vasten niin pitkään kunnes viimein Valera suostui kääntymään ympäri. ”Noi. Oliks hirvee vaikeeta?” Kulmat kurtussa kysyin siltä. ”Ton kun Aleksi olis nähnyt.” Ohto kommentoi joka oli siirtynyt seuraamaan mun touhuja lähempää. ”No joo, varmaa tykkäis et tökin sen hevosta talikolla perseesee. Mut vittu että toi osaa olla ärsyttävä.” Ojensin talikon takaisin miehelle joka virnisti hyväntuulisesti. ”Villi veikkaus se on itekkin tehny jotain samantyylistä Valeran kanssa.” Ohto mainitsi ja palasi takaisin töihin.

    ”Tietääkö kukaan miks tallitupaan ei saa mennä?” Mikaelan ääni kuului käytävän päästä. ”Mäkin mietin sitä.” Christian, joka oli juuri hetki sitten saapunut talliin, ihmetteli myös. ”Ai mitä?” Ohto ja mä kysyttiin yhteen ääneen. Siirryin Valeran viereltä karsinan ovelle harjaa käsissäni puhistellen. ”Joo, siinä on joku lappu että vasta yhdeltä saa mennä sinne.” Mikaela selvensi. ”Tai siis tarkalleen minuutin yli yks.” Christian lisäsi. ”Jännä.” Totesin ja vilkaisin Valeraan joka kihnutti hampaillaan kylkeään. Siirryin sen vierelle avuksi rapsuttelemaan kutiavaa kohtaa, jonka takia tamman ylähuuli alkoi hamuta ilmaa. ”Eihän sen kiinni pitäisi olla..” Ohto mutisi ja oli jo aikeissa lähteä tarkistamaan. ”Toisaalt kello on iha just yks, nii varmaa maltatte oottaa? Eiköhä siihe oo syy et siin on sellane lappu.” Totesin ääneen jatkaessani Valeran harjausta. Kuulin miten muut myöntyivät tähän, ja keskityin puhdistamaan tamman loppuun. Lähtiessäni hakemaan Valeran varusteita kuulin tallituvan suunnilta iloisia ääniä, joten uskalsin päätellä sen olleen mukava yllätys mitä ikinä se olikaan. Ehtisin käydä myöhemmin vilkaisemassa, nyt halusin vaan ratsastaan.

    ”Älä viitti.” Nykäisin ohjista kunnolla kun Valera oli lähtemässä liikkeelle jo kolmannen kerran ennenkuin sain edes jalustinta jalkaan. Päätään heilauttaen tamma seisahtui, ja viimein sain itseni satulaan. Annoin sen lähteä kävelemään uraa pitkin kun itse säädin jalustimet. Kiristin vyötä vielä reijällä toiselta puolelta ennenkuin rauhoituin ja jäin myötäilemään Valeran askeleita kaikessa rauhassa. Syvä huokaus karkasi ihan tajuamattani. Aikaisempi puhelu Miikan kanssa oli ollut rankka. Se oli harmissaan ja vihainen, joka purkautui hysteerisenä itkuna ja huutona. Mä vaan kuuntelin sen selkeetä paniikkikohtausta tietämättä mitä sanoa. Mitä mä voisin sanoa siinä tilanteessa, ihan oikeesti. Ei se mua kuunnellut kuitenkaan, kunhan vaan purki stressiinsä muhun nyt kun sillä oli mahdollisuus. Ohto on vaan kaveri, olin sanonu, jonka se sivuutti ihan täysin. Että mä en kuulemma enää välitä siitä ja käyn vaan muiden kanssa ulkona. Tasan kaks kertaa oon käynyt meidän koko seurustelun aikana, Lilyn ja Ohton. Niin monta kaveria mulla on. Alkoi vituttamaan, joten keräsin ohjat ja pyysin Valeran raviin. Oltiin me jo ihan tarpeeks pitkään kävelty. Pidin ravin rauhallisena ja tasaisena, ja parin kierroksen jälkeen siirsin tamman takaisin käyntiin ja vaihdoin suunnan.

    Alkuverkkojen jälkeen paneuduin Valeran läpi ratsastamiseen ja työnsin Miikan pois mielestäni. Päädyin taas tekemään mun omia lempijuttuja, eli paljon ympyröitä. Pidin tamman pääty ympyrällä ja lähdin ensin asettamaan sitä, josta pian rohkaisin sitä taipumaan myös. Ympyrän vaihdoin kahdeksikkoon, jossa ensin toisella ympyrällä taivutus sisään, ympyröiden kohdatessa suoritus ja toisella taivutus ulos. Sitä me tehtiin tovi, kunnes Valera alkoi olla hereillä avuille ja taipumaan rennosti. ”Hyvä.” Kehuin sitä taputuksen kera ja ohjasin sen takaisin uralle. Toisen lyhyen sivun keskeltä nostin laukan, ja annoin Valeran laukata uraa pitkin ollessani kevyessä istunnassa. Yhden kokonaisen kierroksen jälkeen istuin alas ja ryhdyin ottamaan tammaa kuulolle myös laukassa. Muutamien siirtymisien jälkeen ravin ja laukan välillä Valera alkoi tuntua aika hyvältä myös laukassa. Siirsin sen vähitellen takaisin käyntiin, ja annoin sen kävellä vapain ohjin muutaman minuutin. Hiljalleen keräsin ohjat kuitenkin uudelleen, ja lähdin ihan huvikseni ratsastamaan viime osakilpailujen koulurataa. ”Jos sä olisit menny tolleen sielä nii ei varmana oltais aina listan hännillä.” Totesin radan loppuun mentyämme ja annoin pitkät ohjat, jolloin Valera laski päätään kuolaimiaan pureskellen. ”Nii.. Vaikka kai se vika oli vaa mussa.” Mutisin vaisuna silitellessäni Valeran punaista kaulaa. Pari kierrosta viivyin vielä tamman selässä kunnes laskeuduin alas. Nostin jalustimet ja löysäsin satulavyötä jonka jälkeen talutin Valeraa vielä pari kertaa maneesin ympäri ennenkuin lähdin viemään sitä takaisin talliin.

    Vetäessäni suitset tamman päästä se otti askeleen lähemmäs ja alkoi hieromaan päätään mua vasten. Hymähdin sille hiljaa ja annoin tamman rapsututtaa itseään ihan rauhassa samalla sormin silitellen sen kaulaa. Kuljetin varusteet odottamaan puhdistusta, ja palasin takaisin karsinalle harjaamaan Valeran. Olin niin ajatuksissani etten ensin edes tajunnut yleisöä joka karsinan eteen oli seisahtanut, mutta viimein havahduin kun Kassu siirtyi lähemmäs. ”Haloo? Maa kutsuu.” Poika sanoi ja virnisti leveästi kun kohotin katseeni siihen. ”Sori, olin jollai kosmisel matkal selkeesti.” Jätin Valeran harjauksen hetkeksi sikseen kuullakseni mitä asiaa Niolla ja Kassulla on. ”Huomasitko jo että tallituvassa on joulutorttuja?” Kassu kysyi ja kohotti kättään silittääkseen Valeraa. Tamma käänsi päänsä pois luimistaen, jolloin poika antoi sen olla. ”Ja konvehteja ja glögiä. Tosin niitä konvehteja ei kyllä oo enää paljoa.” Nio lisäsi, ja Kassu vilkaisi siihen naurahtaen. ”Niin kai kun sä söit melkein kaikki!” Nio nyrpisti sille nenäänsä mutta hymyili myös. ”Aa, kiva. Pitää käyd kohta kuha saan tän hoidettuu.” Nyökkäsin, ja jatkoin Valeran harjausta toiselta puolelta kaksikon jatkaessa matkaansa. Kunhan olin valmis sen kanssa vedin Valeran päälle vielä fleecen. Vaikka se ei menisikään enää pihalle niin kivempi sen olisi olla se päällä, sillä se oli hionnut jonkin verran. Taputin tamman selkää ennenkuin siirryin karsinasta pihalle ja vedin oven kiinni.

    Harjat palautin niiden paikalle ja huuhtelin kuolaimet, jonka jälkeen vein varusteetkin niiden paikoille. Lähdin kävelemään vaitonaisena tallitupaa kohti, ja hyvä etten törmännyt matkalla Aleksiin. ”Oho!” Mies äännähti yllättyneenä ja teki sutjakkaan sivuliikkeen. ”Ups, sori. Mä en tänää näköjää yhtää kato ympärilleni.” Seisahduin pahoitellen ja vedin syvään henkeä. Skarppia nyt hei. ”Ei se mitään, en miekään kyllä katsonut.” Aleksi vastasi hymyillen, mutta mä välttelin sen katsetta. Se on aina niin ystävällisen näköinen mulle puhuessaan että tulee jotenkin sellanen olo, etten haluu katsoa sitä suoraan kun mulla on paha mieli. Melkeen kuin se hävettäisi, etten oo pirtee ja ilonen. ”Mitenkä siulla menee? En oo paljoa ehtinyt teitä jututtaan noiden kisojen takia.” Aleksi omaksui rennon asennon, joka kieli että me kai nyt sitten juteltaisiin hetki. ”Ääh, no jaa. Harmittaa miten huonosti noi kisat on menny, ku Valera on kuitenki nii osaava. Mietin vähä et oonks mä tarpeeks hyvä ees ratsastaa sitä.” Myönsin, sillä se on ollut viimeaikoina myös mielessä, vaikka ei juuri tämänhetkinen syy miksi olin niin allapäin. ”Ei aina voikaan onnistua, ja vastahan sie oot tänne tullut. Kyllä se siitä varmasti paranee ajan kanssa, ja nythän teillä meni paremmin kuin ekalla kerralla.” Aleksin ääni oli tosi rohkaiseva, kai se on tottunut pitämään sellaisia kannustuspuheita epävarmoille ratsastajille. Vaikka enhän mä sellanen oo, oikeestaan. ”Joo, en sentää tippunu.” Hymähdin vinon hymyn kanssa. Aleksi naurahti ja kehotti mua hakemaan syötävää tallituvasta, sain myös kuulla että ne oli kuulemma Miron tekemisiä. ”Ai hei, onks se viel tääl?” Tajusin kysyä ennenkuin Aleksi ehti jatkaa matkaa. ”Oli se vielä ainakin hetki sitten, nyt en kyllä enää osaa sanoo. Se kun on aina niin vauhti päällä.” Mies virkkoi hyväntuulisesti. Noh, pitäisi sitten joku toinen kerta jututtaa sitä, jos ei nyt törmättäis.

    • #3413

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Hienosti sijoitin ton luukun päivään millon miron piti olla reissussa! :’D

      Mut hei taas ihan sika viihdyttävää luettavaa, samoin kun se mdd-merkintä. Tykkään aina tosi paljon miten kuvailet Aleksia ja oikeestaan kaikkia hahmoja. Saat 2hp 1sp ja 1kp

  • #3453

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    7.12.18

    Ei mun pitänyt tänään lähtee tallille ollenkaan, mutta ton aamupäivän sattuman takia päätin kuitenkin. Halusin jotain muuta ajateltavaa, enkä miettiä päätäni puhki mitä tapahtuu seuraavaks mun poikaystävän kanssa. Ajelin hennon lumista tietä pitkin kohti Hallavaa, mutta tällä kertaa radio oli hiljaa. Normaalisti mä en ees suostuis ajaan hiljaisella autolla, mutta nyt ei vaan huvittanut. Kääntäessäni Zion parkkipaikalle vilkaisin peilistä itseäni. Joo, naamassa oli mustelma, ja se oli ihan uuden näköinen. Hieno lähtee huomenna kisoihin sen kanssa. Nousin auton kyydistä ja suljin sen ovet. Taivaalta tihuutti jotain rännän ja lumen tapaista, ja päätin jäädä vielä polttamaan yhden tupakan.

    Samaan aikaan toivoin ettei ketään olis enää tallilla, kello oli kuitenkin jo vähän neljän jälkeen iltapäivästä. Normaalisti suurin kävijämäärä on aamupäivällä näin perjantaisin. Lähtiessäni hakemaan Valeraa tarhasta hymähdin itsekseni. Hauska, miten siitä ilkiöstä on vähitellen muodostunut jonkinlainen lohtu mulle. Sen kanssa touhutessa ei edes voi ajatella muuta kuin sitä, kokoajan pitää olla skarppina. Sillä kertaa Valera seisoi lähellä tarhan porttia, se ei kai olettanut ollenkaan että kukaan olisi enää tulossa häiritsemään sen ulkoilua. Mut kuullessaan tamma käänsi ensin korviaan ja kohotti sitten päätään. ”Heei..” Sanoin sille hiljaa siirtyessäni vähitellen tarhan puolelle. ”Tulisiks mun kans sisälle?” Pysähdyin portin toiselle puolelle ja kyykistyin katselemaan Valeraa. Se näytti pohtivan tilannetta, mutta sivusta lähestyvä Melli sai tamman kääntämään korvansa luimuun ja heilauttamaan päätään. Poni pysähtyi ja laski päänsä maata hamutakseen, kun sillä ei selvästi ollut lupaa edes toivoa sisälle menosta. ”Tuu.” Pyysin Valeralta kun lähdin vähitellen kävelemään sen luokse. Tamma nosti päätään ensin häntäänsä huiskaisten vihaisesti, mutta antoi kuitenkin kiinni lopulta. Yllättävän helposti. Silitin sen otsaa ja huokaisin syvään. Olispa se sellainen halittava hevonen.

    Karsinassa riisuin Valeralta loimen ja taittelin sen pois. Otin ensimmäisenä kumisuan käteen, ja aloin pyörittelemään sillä tammaa läpikotaisin. Vaikka loimen kanssa se ei onnistu likastamaan itseään niin paljoa, halusin puhdistaa sen hyvin huomisia kisoja ajatellen ja harjaaminen on mukavaa tekemistä. Mulla menikin tuplasti pidempään kuin normaalisti että olin saanut Valeran mielestäni tarpeeksi puhtaaksi, häntä ja harja mukaanlukien. Enkä ollut kertaakaan vielä saanut hampaista, vaikka pari kertaa Valera niitä yritti käyttää. Ehkä mä alan oppimaan lukemaan sen kehonkieltä sen verran että osaan ite väistää. Kävin hakemassa Valeran suitset, ja pienellä avustuksella sain kuolaimet tamman suuhun. ”Joo ei se varmaa oo kivaa.” Mutisin hajamielisenä avatessani karsinan oven. Johdatin tamman maneesiin, joka oli tyhjillään. Hyvä. Napsauttelin valot oven vierestä päälle, vedin oven meidän perässä kiinni ja ponnistin jakkaralta Valeran paljaaseen selkään.

    Annoin tamman kävellä omia reittejään pitkin ohjin, kunhan vain nökötin sen selässä ja mietin elämää. Miika oli laittanut viestiä aika pian lähtönsä jälkeen, mutta en ollut avannut niitä. Olin vaan niin vihanen. Vedin syvään henkeä varmaan kymmenennen kerran sillä tallireissulla, ja laskin katseeni Valeran niskaan. Se kulki rennosti eteenpäin päätään roikottaen. ”Meethän huomenna kisois hienosti?” Pyysin siltä kämmentäni liu’uttaen tamman kaulaa pitkin. Valera ei virkkonut mitään, ja tiesinhän mä että se oli turhaa kysyä. Se menisi tasan juuri niin kuin se itse haluaa. Reilun vartin seilailun jälkeen otin ohjia ihan hivenen tuntumalle, ja maiskautin kertaalleen. Valera käänsi korviaan taaksepäin mua kuunnellen. ”Ravi.” Sanoin reippaalla äänellä, ja pian tamman askeleen nopeutuivatkin raviin. Pidin tasapainoni sen selässä, vaikka siitä oli hirveen pitkä aika kun viimeksi olin mennyt ilman satulaa. Vähän mä menin sivulta toiselle alkuun, mutta kun Valeran askel tasani ja mä löysin vatsalihakset niin meno oli mukavaa. Pari kierrosta vasempaan, ja sitten oikeaan. Otin ohjia vielä vähän lisää käsiin, sen verran että sain pidätteen tehtyä, ja annoin Valeralle laukkapohkeet. Osasin varautua sen innokkaaseen nostoon, mutta sillä kertaa sitä ei tullut. Takapää ei tuntunut lähtevän alta, vaan nosto oli tasainen ja ilmava. ”Vau.” Äännähdin ja taputin sen kaulaa. Ei se mitään parasta tai pyörivintä laukkaa todellakaan ollut, mutta siinä oli helppo istua ja Valera pärskähteli tyytyväisenä. Pari kierrosta sitäkin molempiin suuntiin, ja takaisin käyntiin. ”Pitäis kai ratsastaa useemmin löysin ohjin.” Mutisin sille antaessani taas ihan pitkät ohjat. Kymmenen minuuttia me käveltiin uudelleen, ja laskeuduin alas selästä. Valeran turpaa rapsutellen lähdin viemään sitä talliin kunhan ensin sammutin valot ja suljin maneesin oven.

    Talliin päästessäni kuulin puhetta, jonka pian erotin Kassun ääneksi. Ensin en tajunnut kenelle se puhui, mutta Valeran karsinaan vietyäni hoksasin että se oli puhelimessa. Se puhui huomisen kisoista. Otin Valeralta suitset pois, ripustin ne karsinan edessä olevaan naulaan ja aloitin tamman harjauksen uudelleen. Kassun ääni lähestyi ja pian sen askeleet seisahtuivat Valeran karsinalle. Se puhui edelleen puhelimessa, mutta sen ilme oli kirkas ja se kohotti kättään mulle. Vilkaisin poikaan nyökäten, ja samantien sen ilme muuttui yllättyneeksi. Se käänsi hetkeksi selkänsä, ja viimeisteli puhelunsa. ”Niolleko puhuit?” Kysyin ennenkuin se kerkesi sanoa mitään.
    ”Ai, joo. Mistä tiesit?” Kassu ihmetteli ja hymyili vinosti.
    ”Hymyilit nii tyhmänä.” Hymähdin, ja Kassu irvisti mutta naurahti myös.
    ”Jooh, me sovittiin että mennään huomenna yhtä matkaa Seppeleeseen.” Kassu sanoi ja siirtyi nojaamaan karsinan seinään. Harjasin Valeran mahan alustaa, ja sain väistää sen hampaat. ”Oi vitsi mulla on niin paljon kerrottavaa eilisestä!” Kassu muisti ja alkoi samaan hengenvetoon kertoa mitä kaikkea eilisissä juhlissa oli tapahtunut. Nio oli kuulemma ollut niin hyvännäköinen, ja ne oli ollut kiinni toisissaan koko illan, mennyt Symppiksellä yhtä aikaa, pitänyt kädestä kiinni ja katsellut toisiaan niin. Kuuntelin Kassun innostunutta ääntä, vaikka se koittikin hillitä itseään. Kyllä mä melkein kaiken jo tiesinkin, olinha mä ollu paikalla ja seurannut niitä sivusilmällä. Seela ja Niko oli kanssa ollut sielä, ja niistä oli lähtenyt kanssa sellainen pariskunta fiilis. Ihan kiva.
    ”Nonii, siitä se lähtee.” Hymyilin vaikken vieläkään katsonut Kassuun suoraan. ”Tiiä vaikka teistä tulis pari ennen uutta vuotta.” Totesin ja vilkaisin Kassuun, joka oli laskenut katseensa jalkoihinsa ja hymyili niin onnellisen näköisenä. Vitsi, olispa itsekin vielä ihastunu.
    ”Mä toivon niin..! Se olisi niin hienoa. Nio on niin.. Kun mä tykkään siitä niiiin paljon.” Kassu kuulosti siltä että se halkeaisi kohta.
    ”Sen kyl näkee. Mut hei mieti kui hyvi toi teidä juttu on edenny. Teistähä se on kiinni, et pitää vaa uskaltaa kysyy.” Jos mä en olisi kysynyt vuoden kaverina olemisen jälkeen Miikalta niin ei me yhteen oltais päädyttykään. Nyt mietin olisko mun pitänyt jättää kysymättä.
    ”Jep. Pitää nyt kattoo tuleeko sellasta sopivaa hetkee vastaan.”

    Vein Valeran vielä takaisin tarhaan loimi päällä, jonka jälkeen lähdin viemään sen tavaroita takaisin ja Kassu seurasi mua. ”Hei mun on iha pakko kysyy.. Mistä toi on tullu?” Kassu osoitti omia kasvojaan siltä kohdilta jossa mustelma oli. Hengähdin hiljaa ja laskin harjapakin sen paikalle.
    ”Meil oli Miikan kans vähä erimielisyyksii.” Totesin neutraalin kuuloisena kun siirryin pesemään kuolaimia. Kassu äännähti yllättyneenä. ”Ai mitä?” Siirsin suitset niiden paikalle ja käännyin katsomaan poikaa. ”Ei sillee siis, ei se lyöny tai mitää. Vaan.. Ääh. Sitä harmittaa et mul on yhtäkkii elämäs muitaki ku se. Ku enne tänne tuloo mul ei oikeestaa ollu kavereit, muutaku noi peliporukat mut en mä niit ikin nää livenä. Sit me molemmat suututtii ja se.. Heitti mua kirjal.” Vittu miten noloa myöntää. Mun oli pakko katsoo muualle kun myönsin sen. Kassu tuijotti mua silmät pyöreinä.
    ”Mut toihan on ihan väärin ettei sulla saisolla muita kavereita! Eikä se oo kyllä yhtään parempi kun lyöminen että se heittää jollain.” Kassun äänestä kuuli että se oli oikeasti yllättynyt, ehkä vähän vihanenkin? Ei olis pitäny kertoa sille, en haluu et mua nuorempi joutuu miettimään mun menoja, tai oleen millää lailla huolissaa musta.
    ”Joo ei se oo, mut älä huoli. Mä kyl tiiän mis raja menee, mut en oikeest usko et tollane toistuu. Ei sen ees pitäny osuu.” Kohautin harteitani ja aloin etsiskelemään Valeran kisavarusteita. ”Annetaa sen ol, joko sä oot laittanu Cellen kamat kasaan?” Kassu suostui jättämään sen aiheen sikseen, ja me alettiin puunaamaan ja kokoamaan huomista varten varusteita.

    Lähtiessäni oli jo ihan pimeää. Oli oikeastaan jotenkin helpottavaa kertoa jollekin mitä oli käynyt. Kassu on kuitenkin sellainen kenelle on helppo puhua. Istuessani auton kyytiin päätin vielä avata viestit jotka mun kännykässä odotti.
    14.56 ’Oon oikeesti pahoillani, ei sen pitänyt niin mennä. En mie halua riidellä, niin voidaanko nähdä viikonloppuna ja puhua? Ihan silleen rauhassa.’
    Tuijotin sen viestiä hyvän tovin. Mitäpä tohon vastata.
    ’Vastaanottaja: Miika
    en oikeesti haluu nähä nyt hetkee. mul on ne kisat huomen, katotaa ens viikol’
    Ei varmaan sitä miellyttävä vastaus, mut ei mulla nyt vaan ollu energiaa diilaa sen kans.

    • #3454

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Huhhuh tää Jessen ja Miikan riita on niin ahistava D: Mut toki viihdyttäväkin samalla ei sillä 😀
      Hauskaa vaan että tallissa on nyt niin paljon erilaista ihmisuhdedraamaa menoillaan.
      Saat 2hp 2sp ja 1kp

  • #3525

    Lily Wilson
    Osallistuja
    • Postauksia: 60
    • Koulutuksen tarpeessa

    Viimeisiä päiviä viedään pikkupaholaisen hoitajana
    13.12.2018

    Olin ehkä ehtinyt hiukan ihastua Kristianin Corvetteen. Se olisi minulla vielä ainakin viikon, sillä Celican osan toimitus kestäisikin odotettua kauemmin. Jasea en ollut nähnyt viikkoihin. Se harmitti minua suunnattomasti, mutta onneksi minulla oli muitakin ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa ja jotka eivät vain piiloutuneet hankalan paikan tullen. Laitoin Corveten ovet lukkoon ja talsin kohti tallia. Se oli kyllä ihan hyvä, että Celican saisi pian kuntoon, sillä Corvettea ei oltu kyllä tehty Suomen kylmään. Ei tykännyt kyllä moottori tällaisesta.

    “Hello pretty evil girl”, sanoin karsinanoveen nojaten ja Valeran liikkeitä tarkastellen. Olin taas alkanut sijoittaa englantilaisia sanoja lauseisiini vietettyäni lähiaikoina niin paljon aikaa Kristianin kanssa. Orionista aiheutuneet paperityöt olivat loppusuojalla ja Aleksinkin kanssa oli jo kaikki järjestelyt sovittu. Orion kävisi keskiviikkoisin tunneilla, jotta saisin hiukan pois tallivuokrasta. Kyse ei ollut tietenkään isoista rahoista, mutta jo muutama kymppikin oli paljon minulle, sillä Orionia olisi muutenkin kallis pitää.
    “Moi Lily! Kui sä näin aikasin täällä?” Ajatukseni keskeytti Ohto. Hän vaikutti aidosti yllättyneeltä, kun kello läheni vasta seitsemää. Käännyin ympäri kommunikoidakseni hänen kanssaan paremmin.
    “Hah joo. Pakko käyä välillä vähän aikasemmin. Tänäänki mä meen koko päiväks kouluttaa kurkkuja puolustusvoimiin”, sanoin. Minulla olisi tänään tosiaan kiireinen päivä. Iltapäivällä kun pitäisi vielä RKM kouluvalmennukseenkin ehtiä.
    “Ai”, Ohto vaikutti kovin mietteliäältä. Ehkä entistäkin hämmentyneeltä.
    “En tienny kyllä että työskentelet puolustusvoimille”, hän jatkoi sitten kovin merkillinen ilme kasvoillaan. Kohautin hartioitani ikään kuin asialla ei olisi ollut mitään merkitystä.
    “Mä oon ruokkimas just hevosii. Haluutko antaa Valeran ruuat?” Ohto kysyi sitten aihetta nopeasti vaihtaen ja kiusallisen hiljaisuuden taidokkaasti väistäen. Nyökkäsin ja otin kauhan, jossa Valeran ruuat olivat, hänen kädestään. Ohto hymyili vaisusti ja jatkoi matkaansa.
    “Oh, hei! Mä vien sit Valeran sillo kasin aikaa ulos ku aattelin tässä aamun viettää aikaa sen kaa. Voin viiä Mellin samalla ettei turhaa jää toine käsi sul ilma hevosta”, huudahdin Ohton perään. Hän kääntyi vielä minua kohden ja sanoi sen olevan ok.

    “Vitsi. Välillä on ikävä kyl sitä aikaa ku mulla oli talli”, puhelin itsekseni, vaikka tietenkin kuvittelin Valeran ymmärtävän puheitani. Samalla pyörittelin kumisukaa sen vasemman lavan kohdalla. Tamma ei korvaansa letkauttanut. Se vaikutti pikemminkin vain tylsistyneeltä. Tuhahdin sille.
    “Mutta toisaalta olen kyllä vieläkin vähän liian nuori sellaiseen vastuuseen, vaikka enhän minä yksin ollut silloinkaan”, jatkoin sitten omaa löpinääni samalla Valeran liikkeitä tarkastellen. En haluaisi käydä lähempää keskustelua sen hampaiden tai kavioiden kanssa. Olin laittanut Valeran kiinni karsinassa, sillä käytävällä liikkui koko ajan Ohto hevosten kanssa, joita hän vei hyvää tahtia omiin tarhoihinsa. Muita ei tallissa liikkunutkaan. Aleksin olin nähnyt vilaukselta aamulla, mutta hänellä taisi olla taas paperihommia vaikka muille jakaa.
    “Hm, millonkohan teillä on kengitys? Nää kengät on kyllä jo aika kuluneet”, mutisin itsekseni Valeran etujalan nostettuani. Putsasin sen kaviot, vaikka aika puhtaat ne kyllä olivat, kun tamma oli koko yön telminyt vain kuivassa lämpimässä karsinassaan. Kaviot putsattuani heitin kaviokoukun Valeran pakkiin. Tamma korskahti pelästyttyään hiukan.
    “Sori”, sanoin purren hampaani yhteen. Otin Valeran irti käytävältä ja naksautin riimunarun sen riimuun kiinni.
    “Dodiih. Otetaas toi Melli tosta vielä”, sanoin. Valeraa ei huvittanut liikkua, joten kävimme hetken pientä tahtokamppailua, jonka sitten loppujen lopuksi voitin. Hymyilin tyytyväisenä ja avasin Mellin karsinan. Tamma tuli ovelle kiltisti vastaan, joten riimun ja -narun laittaminen kävi hujauksessa.
    “Olkaas sitte kiltisti. Siitä on aikaa ku oon kahta hevosta samaan aikaan talutellut”, neuvoin hevosia. Valera näytti entistä tympääntyneemmältä, joten nauroin sille vaisusti. Hölmö.

    “Voi veljet sun kanssas Valera”, puhisin talikko kädessä tamman karsinaa tarkastellessani. En ollut ikinä nähnyt sitä noin sotkuisena. Tänään joutuisin varmasti lisäämään kuivikkeita sen karsinaan. Aina silloin, kun oli muutenkin kiire. Valeralla oli varmasti ennustajan kykyjä, sillä se varmasti teki tämänkin taas tahallaan. En kyllä ehtisi aamusalille tätä menoa.
    “No, treeniähän se on tämäkin.”

    • #3527

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Täs oli niin mukavan rento tunnelma. Jospa Lilyn elämässä vihdoin loksahtais palikat kohdalleen 🙂 saat 2hp

  • #3526

    Jesse
    Osallistuja
    • Postauksia: 102
    • Perus pullaponi

    8.12.18 – 3 RKM osakilpailu

    Kolmas kerta toden sanoo, eikös se sanonta niin mene? Nin mä itselleni uskottelin jo varmaan viidettä kertaa ajomatkalla seuraavaa osakilpailujen tapahtumapaikkaa. Aamu oli ollu yks valtava katastrofi, olin nukkunu niin huonosti enkä yhtään meinannu saada itseäni kerättyä sille tuulelle, että edessä olisi kisat.

    Paikalle saapuessani Seppeleen piha oli jo täynnä vilinää, ja ensimmäiset ratsukot olivat lähteneet lämmittelemään. Olin laittanut Lilylle viestin että olisin vähän myöhässä, mutta tulossa silti. Olin vaan yksinkertaisesti nukkunut turhan pitkään. En kuitenkaan ollut myöhästynyt niin pahasti kuin oletin, sillä junioriluokka ei ollut vielä edes alkanut. Huh.
    ”Vihdoin!” Kuulin Lilyn äänen kun aikani etsin löytääkseni Hallavalaisten valloittaman nurkan. ”Ens kerralla tuun ite hakeen-..” Lilyn sanat kuihtuvat naisen katsoessa mua tarkemmin, ja tiesin heti että se äkkäsi mun kasvoja koristavan mustelman. En mä siitä puhumiselta voinut välttyä, mutta käänsin puheenaiheen mahdollisimman nopeasti muualle, eikä Lily laittanut vastaan.

    ”Vaikka täs on sellane oma tunnelmansa nii tavallaa mul alkais kyl tää kisaamine riittää.” Totesin pukiessani omia varusteita päälle. Lily äännähti myöntävästi ja kiinnitti oman kypäränsä leukahihnan. Juniorit olivat menneet jo ulos verkkaamaan, ja Seela oli liittynyt mun ja Lilyn joukkoon. ”Mälsää kun en ite saa lämmitellä Melliä.” Seela hengähti selvästi harmissaan vaikka yrittikin peitellä sitä. ”Saathan sä sitten omaan luokkaan. Mutta kyllä mä ymmärrän mitä tarkotat.” Lily vastasi lohduttavasti ja vilkaisi muhun merkitsevästi. ”Hei, mä luulin et me oltii jo ohi tost.” Vastasin virnistäen ja siirryin varustetun Valeran vierelle silittämään sitä. Tamma seisoi pää ylhäällä sieraimet väristen eikä edes huomannut mua uutta paikkaa ihmetellessään. ”Joo, joo. Kunhan kiusaan.” Lily virnisti, ja vähitellen me lähdettiin myös verkka alueen suuntaan.

    Ehdin ohimennen moikkaamaan Aleksia joka neuvoi parhaillaan Christiania Mellin kanssa, ja Seela jäi seurailemaan pojan menoa. Valera tuntui yllättävän rauhalliselta verrattuna edellisiin kertoihin, se ei säpsynyt joka ikistä rapsahdusta joka lähistöltä sattui kuulumaan, eikä pällistellyt silmät suurina kaikkea eteen tulevaa. ”Ai!” Havahduin Lilyn äännähdykseen ja vilkaisin tyttöön joka heristi uhkaavasti kättään kyseiselle tammalle, joka kohotti päätään hyvin tietäen että se oli tehnyt väärin. Noh, Valera on silti Valera. Vuorottain me Lilyn kanssa lämpättiin juniorien luokan ollessa käynnissä. Ehdin tsemppaamaan Miroa ja Kassua ennen heidän vuoroja. Toivoin niin kovasti, että jokainen pääsis ees lähelle palkintopaikkoja, eikä kenellekään jäis sellanen fiilis, että koko kisat meni ihan surkeasti. Annoin Valeralle pohkeita ja herättelin sen avuille ohjan ja pohkeen väliin. Oli tosi outoa, ettei luokat olleet maneesissa. Aleksi oli infonnut meidän varustaessa hevosia kuntoon, että Seppeleessä oli riehunut tulipalo vasta hetki sitten jonka ansiosta maneesi oli palanut ja uutta ollaan vasta aloittamassa rakentamaan. Helvetin pelottava ajatus, että tallissa syttyy tulipalo. Toivottavasti sitä ei ikinä tuu Hallavassa tapahtuun.

    ”Onnee!” Lily ja Seela toivottivat yhteen ääneen kun tuli mun ja Valen vuoro lähteä viimein suorittamaan sennuluokan koulurataa. En malttanut vastata mitään, kun tein kaikkeni pitääkseni pään kylmänä heti alkuun. Hitto, jos nyt ei tuu mitään niin jätän koko homman siihen. Radalle päästyäni pysäytin Valeran tervehdykseen, ja tuomarilta luvan saatua lähdin ratsastamaan rataa. Noniin, noniin.. Joo, hyvä ravi, Valera on kuulolla. Vähän enemmän olis saanu taipua pohkeen ympäri, äähh mikä toi tie oikein oli? No ainakin hyvä nosto! Ja laukkaa, laukkaa, seeeis. Joo, okei.
    Uskalsin päästää syvän huokauksen ääneti vasta kun olin poistumassa radalta suorituksemme jälkeen. Enpä tiiä, ei se mikään parhain esitys taas ollut. Jäänköhän mä kinnaan jotenkin pohkeella niin että Valera reagoi muuttumalla tahmeeksi tai jotain? Pitäis ottaa ens valkussa se puheeks.

    Palkintojen jako olis vasta päivän päätteeksi, joten luokan loputtua alkoi samantien vilkas radanrakennus. ”No kuis meni?” Utelin Kassulta löytäessäni tieni pojan luokse. Halusin ihan kuollakseni kysyä onko se päässyt yli siitä mikä viimemmäks paino sen mieltä Nion ja Seelan suhteen, mutta en saanut tilaisuutta kun Nio hyppäsi meidän matkaan lähes samantien kun löysin Kassun. ”Ei hirveen hyvin.” Kassu vastasi selvästi pettyneenä, eikä Nio tuntunut yhtään sen pirteämmältä. Auts. Siitä puheenollen, Christian ja Elinakin näyttivät mietteliäiltä jutellessaan keskenään. En keksinyt mitään lohduttavaa sanottavaa, joten tyydyin hymyilemään myötätuntoisesti. ”Ei aina voi onnistuu.” Koitin lisätä, ja Kassu hymähti nenänsä kautta. Hiljaisuudessa me jatkettiin radan kävelyä, ja ihan liian pian oli taas aika nousta ratsaille.

    Me sennut kokoonnuttiin hetkeksi junnuluokan alkuun katsomaan, sen aikaa mitä kerettiin ennen meidän verkkaa. ”Miten toi Emily ja Molly menee aina noin hyvin?” Seela kysyi hivenen kateellisen kuuloisena, enkä voi kieltää etteikö se muakin ihmetyttänyt. Molly veti taas aivan täysillä, ja Emilyllä tuntui olevan huippukivaa radalla. Käsittämätöntä. Miron vuoron tullessa musta tuntuu että me kaikki kolme oltiin ihan yhtä myötätuntosii sitä kohtaan. Pojan radan aikana tuntui sattuvan kaikki mahdolliset virheet, ja sen ilmeestä näki että sitä hävetti ja harmitti. Ymmärsin ihan täysillä miltä se tuntuu. Pitäis jututtaa sitä luokkien jälkeen.

    ”Nyt hei sit molemmat antaa parastaa eiks jea?” Totesin, tai pikemminkin käskin Lilyä kävellessäni sen ja Valeran vieressä. ”Katsotaan nyt millä tuulella tää päättää olla.” Lily sanoi hymyillen vinosti, ja päästi mut selkään kunhan Valera malttoi seistä paikallaan. ”Mut samat sanat!” Lily huikkasi vielä lähtiessään kävelemään pois verkka alueelta, ja pian tuli mun vuoro lähteä kohti esterataa. Jännitti ihan törkeesti, mutta olin paljon positiivisemmalla tuulella kuin viime kertaa ajatellen. Alanan isän pitämä valmennus oli tehnyt jotain, mikä sai mut tunteen oloni itsevarmaks. Nyt me suoriuduttaisiin kunnialla. Tää olis se kerta, kun me oltais ees parhaan viiden joukossa. Ohjasin Valeran ensin käynnissä radan alkuun ja kohotin kättäni samalla nyökäten. Pillin vislauksesta nostin laukan, ja ohjasin Valeran ekalle esteelle. Laskin mielessäni sen laukka askeleet, ja heti tamman kiihdyttäessä otin ohjalla vastaan. Ei tällä kertaa, en sais antaa sen lähteä rikkomaan tempoa niinkuin viimeksi. Marcus sanoi, että niin niitä virheitä sattuu, ja lopulta suoritus saattaa kärsii enemmän siitä, kuin että ottais pari sekuntia aikaan lisää vauhdin hidastuksen vuoks. Kolme ekaa estettä oli ohi, kaikki lähestymiset oli helvetin hyviä. Seuraavana sarja. Otin pohkeella vastaan kun Valera meinasi lähteä suistumaan ohi, ja käytin pohjetta uudelleen esteelle lähestyessä. Yksi, kaksi, kolme, hyppy. Seuraavaan väliin menis kolme, mutta me mennään kahdella. Kannustin Valeraa pidentämään askelta, ja mukauduin sen hyppyyn. Hyvä! Tiukka käännös, ja seuraavalle esteelle. Sen jälkeen pitäis ottaa aika loiva mutka jos haluu hyvän tien, mutta me päästään yli vähän terävämmälläkin mutkalla. Valera vastasi heti mun apuihin, melkeen ajatuksen voimalla, ja kevyesti me päästiin esteen yli. Vika este häämötti, ja uskalsin antaa Valeran ottaa vauhtia, samalla säilyttäen hallinnan siitä. Tajusin heti, että hyppy lähtis liian kaukaa, ja tein parhaani pysyäkseni siinä mukana. Tunsin, miten Valerakin oikein venytti itseään, ja pian me oltiin vikan esteen toisella puolella. Annoin tammalle ohjaa taputtaessani molemmin käsin sen kaulaa. Oon niin ylpee! Se meni niin hyvin! Tuntuu että halkeen, ihan uskomatonta miten radikaali muutos aikasempiin verrattuna.

    ”Teil meni tosi hyvin!” Lily oli mua vastassa ja se kuulosti aidosti iloselta. ”Joo, en oikee voi uskoo itekkää.” Naurahdin ja kumarruin rapsuttamaan Valeraa vielä ennenkuin laskeuduin sen selästä. Jalkoja vapisutti kun äskeinen adrenaliini alkoi laskea. ”Jos tosta ei tuu ruusuketta niin ei sitten millään.” Lily sanoi leveästi hymyillen noustessaan tamman selkään vuorostaan. Roikuin vastakkaisessa jalustimessa ja siirryin sitten silittämään Valeran otsaa tytön säätäessä jalustimet sopiviksi. ”Jaah, kattoo ny. Vedä viel paremmi.” Virnistin, ja lähdin seuraamaan loppuluokan suorituksia.

    ”Jääääbä!” Kuulin Kassun äänen mutten kerennyt kääntymäänkään poikaa kohti kun tunsin käden kietoutuvan hartioideni ympäri. ”Mikä suoritus!” Kassun kasvoilla oli leveä hymy kun se ravisteli mua kevyesti. Tuuppasin sen pois ja virnistin. ”Joo, ei hassumpi vaik ite sanonki. Valeraha se kaiken työn teki mut kuitenki.” Kohautin olkiani, vaikka en voinut olla hymyilemättä. Lily käveli Valeran kanssa pitkin ohjin verkkapuolella, ja pian palkintojenjako alkoi. Junnut oli ekana, ja meinasin lähteä katsomaan, mutta Lily pysäytti mut askeleen jälkeen. ”Tuu selkään, sulla meni niin hyvin että varaudut ainakin.” Tyttö sanoi hypätessään kevyesti Valeran selästä. En jäänyt väittämään vastaan, koska osa musta toivoi että se olis ruusukkeen arvonen suoritus.
    En mä silti uskonut, että eka. Mun ilme oli varmasti näkemisen arvonen, kun kuulin että mä ja Valera oltiin tultu ykkösiks. Vieläpä esteluokassa. Miten! Ruusuke tultiin kiinnittämään tamman suitsiin, ja mä kättelin palkintojenjakajaa hymyillen niin leveästi et poskiin sattu. Käänsin tamman kunniakierrokseen, ja innokkasti se nostikin laukan pienen pukin kera.

    ”Mie oon niin ylpee teistä kaikista, ootte niin hyvin jaksaneet ja suoriutuneet!” Kaikki Hallavalaiset oli kokoontuneet Aleksin ajaman hevosrekan ympärille, kun kisaratsut oli hoidettu asianmukaisesti matkustuskuntoon. ”Älkää suotta harmitelko jos tällä kertaa ei mennyt juuri niin kun halusitte, kisoja tulee aina lisää ja tää on hyvää kokemusta.” Aleksi se vaan jaksaa kuulostaa kannustavalta. Taputin Miroa olalle pojan seistessä mun vieressä, ja se vilkaisi muhun vaitonaisen oloisena. Vähitellen poika hymyili kuitenkin, ja ravistin sen olkaa vähän myös hymyillen. Me oltiin aikasemmin jo puhuttu mitä kaikkee mä ja Mymmeli oltiin puuhattu Miron ollessa matkoilla, ja olin saanut siltä ihan törkeen hienot tuliaiset. Ihan sairaan kallista kamaa vieläpä, olin tietty kiitellyt älyttömän paljon enkä meinannut edes kehdata ottaa niitä vastaan. Olin niin tottunut jo, että Miro on sellainen valopilkku joka aina jaksaa mennä ja hymyillä, että oli kurjaa nähdä se harmissaan.

    Kun porukka alkoi pakkautua ajoneuvoihinsa lähteäkseen kotia kohti Aleksi siirtyi mun luokse. ”Miltä tuntuu? Ensimmäinen ruusuke ja vieläpä ensimmäinen sija.” Mies risti kätensä rennosti. Samantien alkoi nolottaa vähän, vaikka tietty olin myös ilonen. ”Ihan sairaan hyvält. En oikee käsitä mite siin noi kävi.” ”Miehän sanoin että kyllä sie osaat, kun vaan uskot siihen. Seuraavalla kerralla samallainen asenne mukaan.” Nyökkäsin ja seurasin hetken Aleksin kävelyä autolle, ja vähitellen lähdin myös askeltamaan Zion luo. Lily lähti käveleen mun mukana, ja autoille saakka me oltiin hiljaa. ”Kuule..” Se aloitti viimein pysähtyessään laina-autonsa luo. ”Ei su tarvii sanoo mitää.” Vastasin heti ja kallistin päätäni vähän hymyillen. Osasin arvata mihin se liittyi. ”Ei se oo mikää iso juttu, oikeesti.” En halunnut että Lily miettisi mun asioita liikaa varsinkin sen menneisyyden tietäen. Se tuntui helpottuvan ja arvostavan sitä, ja viimein rento hymy nousi sen kasvoille. ”Aja varovasti. Nähään!” Lily sanoi siirtyessään autonsa kyytiin, ja mä heilautin sille kättäni jäädessäni polttamaan yhtä tupakkaa Zion huristessa hiljaa käynnissä moottorin lämmetessä. Vedin puhelimeni taskusta ja hetken pohdittuani vedin keskustelun Ohton kanssa esille.
    ’Vastaanottaja: Ohto
    arvaa kuka tuli ekaks esteluokas!!?? 🙈’
    Lähetin viestin suurempia miettimättä, ja poltettuani siirryin auton kyytiin. Juuri laskiessani käsijarrun pois kännykkäni ilmoitti uudesta viestistä.
    ’Lähettäjä: Ohto
    Vau! Onneks olkoon, lähetkö kaljalle sen kunnaks?’
    Hymy veti väkisin mun suupielet ylöspäin. Tottakai mä lähtisin.

    • #3528

      Aleksi
      Ylläpitäjä
      • Postauksia: 587
      • Lauman johtaja

      Oi vitsi miten oikein itekin innostuin tosta voitosta ja hyvästä fiiliksestä mikä tarinasta huoku! Saat 1hp 1ep 2sp ja 2kp

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.

Siirry työkalupalkkiin