Vierailevat tähdet

Foorumit Päiväkirjat Vierailevat tähdet

Luet parhaimillaan 4 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #49516 Vastaa
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1434
      • Lauman johtaja

      Tänne saa kirjoittaa vapaasti muilla hahmoilla, jotka eivät pyöri Hallavassa niin säännöllisesti

    • #49517 Vastaa
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1434
      • Lauman johtaja

      Hallavan joulutervehdys
      by Eevi-Sofia Pohjanheimo

      Hassua, kuinka mikään ei muutu muttei myöskään pysy samana. Eevi-Sofia, sama kuin aina ennenkin mutta aivan erilainen, nousee autostaan (uusi, mutta samalla tavalla sitä silti ajetaan kuin entistäkin) ja seisahtuu hetkeksi vain katselemaan tuttua ympäristöä. Kauanko viime kerrasta on? Joko vuosia — monikossa?

      Niin kai. Täytyyhän siitä jo olla. Muutosta Vaasaan on kulunut riittävästi aikaa, että elämä siellä on asettunut jo aivan uusille urille.

      Miten tämä onkin jäänyt aina tekemättä, vaikka Eevi joka kerta vanhempiensa luona vieraillessaan ajattelee Hallavaa. Pitäisi soittaa ja mennä käymään, tekisi mieli vierailla, ainainen konditionaali ja ikuiset ehtolauseet. Soitan Aleksille, jos kehtaan. Menen käymään, jos se sopii aikatauluun. Varaan ratsastustunnin, jos on tilaa. Menisin, kävisin, soittaisin, ratsastaisin, moikkaisin edes. Sitä elämä on: kaikkea, mitä haluaisi tehdä muttei saa aikaiseksi. Tai ole aikaa.

      Nyt on aikaa, eikä enää voi kääntyä takaisin, sillä Aleksi tietää jo odottaa häntä. Pikkupakkanen pureskelee poskia ja maa on jäätynyt rapisevan kovaksi, ja Eevi ajattelee, että on mahdotonta saapua vieraisille huomaamatta, kun askeleista kuuluu sellainen rouske.

      Tupaan meneminen tuntuu samalta kuin aina ennenkin, vai aukeaako ovi ehkä sulavammin? Onko saranat öljytty? Tekisi mieli jäädä heiluttelemaan ovea ees taas ja vahvistaa aistihavaintoaan taikka hylätä se erheellisenä.

      ”Kas hei, mikäs tuttu se tänne lennähti?”
      ”Aleksi, hei! Tunnistat vielä.”
      ”Tunnistan. Niin sieki.”
      ”Tietysti. Mä lähdin, mutta en mä mitään oo unohtanu. Tyyppejä enkä hevosia.”
      ”Kiva kun tulit piipahtamaan.”
      ”Mustakin on kiva. Toin tämmöisen, havukranssin, tein itse. Syötä vaikka hevosille, jos se on sinusta ruma, mutta ota ihmeessä kanelitangot ja kuivatut appelsiinit pois ensin. Tai onko appelsiinit edes haitallisia hevosille? Kanelitangoista ne ei varmaan pidä.”

      Höpötyttää. Aleksia se hymyilyttää, Eeviä hävettää, mutta onneksi häpeä menee nopeasti ohi, kun istahdetaan yhdessä alas.

      Kahvitellaan. Aleksi muistaa kyllä, että Eevi viihtyy parhaiten kahvikuppi kädessään. Siinä on sopiva hetki vaihtaa kuulumisia. Hevosteleeko Eevi vielä? Ei juuri nyt, ei ole hevostellut myytyään omansa pois mutta jos vuokrahevosen joskus löytäisi, niin se voisi olla kiva. Käykö tallissa enää ketään vanhasta porukasta, joitakin muttei loputtoman monia sillä niin elämä menee eteenpäin ja kuljettaa.

      ”No, entä muuten? Mitä kuuluu?” Aleksi hymähtää, kun kaikki muu on keskusteltu.
      ”Hyvää, hyvää. Oon täydennyskouluttautunut, opinnot on ihan loppusuorallakin jo, ja ollaan tykätty olla Vaasassa.”
      ”Mitenkä, hmm, Markus?”
      ”Markus — Markus viihtyy hyvin sen työssä siellä, ja kun sillä on sukuakin siinä lähellä, niin hyvähän sen on. Ja on se ihanaa minustakin, hänen äidistä on tullut mulle vähän kuin ystävä, ja hyvähän se on kun ovat lähellä niin sitten – jos – jos on lapsia vaikka joskus niin…”
      ”Isovanhemmat lähellä.”
      ”Niin.”
      ”Kiva kuulla, että menee hyvin.”
      ”Mm. Mentiin me naimisiinkin.”
      ”Ahaa!” Pieni hiljaisuus, ja sitten: ”Aika harppoo kyllä hirveää tahtia.”

      Eevi-Sofia hymyilee.

      ”Sanopa muuta.”

      Tauko keskustelussa on levollinen ja kotoisa.

      “No, minkä hevosen sä olet mulle valinnut? Saanko jonkun tutun?” Eevi kysyy sitten uteliaana.
      “Ajattelin Melliä, senhän sie muistat?”
      “Muistan. Kivaa.”

      Kyllä kannatti tulla, Eevi ajattelee tyytyväisenä. Jospa ensi kerralla kynnys ei olisi näin korkea; jospa ensi kerta tulisi nopeammin kuin tämä.

      • #49521 Vastaa
        Kassu
        Valvoja
        • Postauksia: 132
        • Perus pullaponi

        täs oli niin lämmin tunnelma ja tekstis oli hyviä yksityiskohtia joide kautta pääsi tosi hyvin tunteeseen mukaan!

    • #49524 Vastaa
      Valma
      Vieras
      • Postauksia: 285
      • Kisatykki

      Valma aloitti Hallavassa ihan ensimmäisten joukossa Dunjan, Savun äidin, hoitajana. Valma ja Dunja saivat viettää yhdessä monia ihania vuosia. Sinä aikana Valma ehti mm. treenata toista Hallavan entistä tuntihevosta Darcya ja seurustella hevosenomistajakomistus Mikin kanssa. Tässä tarinanpätkässä Valma vierailee pitkän tauon jälkeen Hallavassa, ja selviää, mitä hänen elämässään on tapahtunut – mihin Valma lähti ja mitä tapahtui Mikin ja Valman välillä. (Aikavinkkeli menee nyt tässä tarinassa oudosti, mutta koittakaa kestää :”-D)
      Ihanaa joulunodotusta koko Hallavan porukalle!

      Nostalgia.
      En tiedä, miten muuten kuvailisin sitä hetkeä, kun nousin liukastellen Toyotastani Hallavan parkkipaikalla ja haistoin kuulaassa talviaamussa kirpeän pakkasilman ja kotoisan heinän ja hevosen tuoksun. Vatsassani kupli jännitys mutta ennen kaikkea malttamattomuus, kun auton katosta tukea ottaen könysin itseni takaovelle. Avasin sen ja kapusin takapenkille. Vauva oli nukkunut hiljaa tuhisten turvakaukalossaan koko matkan, mutta nyt hän heräili unestaan. Pienet kädet viuhtoivat ilmaa, ja ulos karkasi pari pikkuruista parkaisua, ennen kuin nostin pikkuisen kaukalosta syliini. Minulla meni hetki askarrella hänet rintareppuun ja sen jälkeen rintareppu ylleni.
      ”No niin, nyt ollaankin ihan uudessa ja jännässä paikassa”, puhelin Taralle kavutessani taas pihalle. Nappasin tumput, kännykän ja avaimet mukaani, ja paukautin autonoven kiinni.

      Jos olinkin tuntenut oloni nostalgiseksi ajaessani tänne, tutun kuusimetsän katveessa teillä, joita pitkin olin pyöräillyt satoja ja taas satoja kertoja, se ei ollut mitään verrattuna siihen tunteeseen, joka minut valtasi, kun astuin tallipihalle ja näin edessäni muratin peittämän harmaakivisen tallirakennuksen, jonka ikkunat olivat somasti kuurassa. Tallituvan ikkunassa loisti joulutähti.
      Vuosien saatossa hapertuneet ja pölyttyneet muistot iskivät nyt vasten kasvoja kirkkaampina kuin koskaan. Yhtäkkiä muistin, miltä tämä piha oli näyttänyt heinäkuussa, kun kesäaurinko oli paahtanut nurmikon keltaiseksi. Muistin kesäiset kasteluletkuilla ja ämpäreillä käydyt vesisodat, samoin kuin yhteislähdöt kisoihin pimeinä syysaamuina. Muistin itsenäisyyspäivän tanssiaiset, joihin kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja laittaneet hoitoponinsakin priimakuntoon, ja yhteiset joulumaastot. Paljon tuttuja kasvoja nousi verkkokalvoille jostakin muistojen perukoilta.

      Nielaisin pari kertaa lujaa ja pudistin päätäni kuin ravistaakseni harteiltani liiallisen tunnereaktion aiheuttavat muistot. Kiedoin käteni rintarepun ympärille ja lähdin hitaasti astelemaan lumisten tarhojen viertä. Joka tarhassa vietti vapaahetkeä muutama tuntiponi värikkäissä talviloimissaan. Mietin, oliko perjantai yhä hevosten vapaapäivä. Silloin onnekkaat hoitajat saivat maastoilla hoitoponeillaan mielin määrin.
      Suurin osa poneista oli minulle tuntemattomia, mutta yhdestä tarhasta löysin tutun hahmon. Se oli ruunikko, ystävällisen näköinen ratsuponitamma, joka löntysti heti korvat höröllä tervehtimään. Ojensin hymyillen käteni ponin nuuhkittavaksi.
      ”Mitäs Melli”, tervehdin ponia. ”Ootko ollut kiltisti?”
      Tottahan Melli oli ollut kiltisti. Se hamusi taskujani herkkujen toivossa ja siirtyi seuraavaksi tarkastelemaan rintarepussa olevaa outoa pikku otusta. Tara raukka tuijotti ponia silmät pyöreinä. Työnsin naurahtaen Mellin pään pois ja suukotin Taran pipoa.
      Seuraavassa tarhassa kaksi viikaria oli kiinni toistensa loimissa. Päistärikköponin tunnistin Fonzieksi. Suuni loksahti ja jouduin taas nielemään liikutuksen kyyneleitä tunnistaessani harmaan vuonohevosen. Se oli Savu, Dunjan varsa.

      ”Mutta onko se Valma?”
      Käännähdin kannoillani kuullessani tutun, iloisen miehenäänen. Kyllä vain, se oli Aleksi, joka harppoi minua kohti leveä hymy kasvoillaan kädet toppatakin taskuissa. Minunkin kasvoni revähtivät iloiseen hymyyn.
      ”Moikka!”
      Sitä seurasi vaivaantunut hetki, kun kumpikaan ei tiennyt, pitäisikö halata vai kätellä vai vain seistä siinä ja tuijottaa toista virnistellen. Päädyimme halaamaan kummallisesti toisella kädellä Tara ja rintareppu välissämme ja naurahtamaan kiusallisesti. Hevosentuoksu leijaili nyt entistä lähempänä, ja sydämeni täytti tunne siitä, että olin tervetullut tänne.
      ”Mikä siut tänne toi?” Aleksi kysyi. Ennen kuin ehdin vastaamaan, kysymystulva jatkui: ”Mitä kuuluu? Mitä sie teet nykypäivänä? Ootko mahdollisesti tekemässä paluuta Pronssijoelle?”
      ”Öö”, aloitin, ja nauroimme taas molemmat. Aleksi yskäisi.
      ”Tule ihmeessä glögille tupaan, niin voidaan vaihtaa kuulumisia.”

      Tallitupa näytti vuosia myöhemminkin samalta kuin silloin, kun olin viimeksi käynyt täällä. Yhden eroavaisuuden huomasin: kukaan nykyisistä hoitajista ei tainnut olla yhtä innokas siivoamaan tupaa kuin minä olin aikanani ollut. Potkaisin talvikengät jalastani kynnysmatolle ja istahdin pirtinpöydän ääreen. Katsellessani ympärilleni irrotin rintarepun ja laskin sen vauvoineen penkille. Riisuin Taralta enimmät ulkovaatteet. Pikkuinen piti pientä kitinää ja huitoi kaikilla neljällä raajallaan.
      Seinillä oli pienten tuntilaisten piirroksia lempihevosistaan, ja valokuvia. Valokuvissa näkyi paljon enemmän tuntemattomia kuin tuttuja, niin hevosia kuin ihmisiäkin, mutta bongasin itseni ja monia tuttuja kasvoja. Oli kesäinen kuva, jossa minä ja Salli ratsastimme Dunjalla ja Mincalla ilman satulaa, ja kuvia Lucia-kulkueesta, ja leireiltä. Eräässä kuvassa minä ja Darcy esittelimme ylpeänä voittamaamme sinistä ruusuketta.
      Aleksi hääräili tiskialtaan luona, kaiveli jääkaappia mutisten jotakin siitä, kuinka glögipurkissa luki jonkun nimi, mutta hän voisi ostaa uuden tilalle.

      Kohta Aleksi istahti minua vastapäätä ja asetti eteeni höyryävän mukin. Tartuin sydänmukiin ja naurahdin yllättyneenä.
      ”Täähän on ihan mun ikioma muki! Toin tän silloin kun alotin Dunjan hoitamisen.”
      Aleksikin naurahti.
      ”Siitä on kyllä jo aikaa. Sie voit toki viedä sen mukanasi.”
      ”Ehkä meidän perhe pärjää ilmankin yhtä mukia”, totesin hymyillen. Siemaisin höyryävää juomaa. Joka tapauksessa se maistui taivaalliselta tästä mukista.
      ”No, mihinkäs elämä on vienyt?” kysyi Aleksi sitten. Vedin syvään henkeä. Mistä sitä aloittaisi?
      ”Seinäjoelle”, totesin lopulta. ”Muutettiin sinne, kun mä aloin opiskella terveydenhoitajaksi. Ja viime kesänä me mentiin naimisiin.”
      Aleksi oli tukehtua glögiinsä. Hän kakoi, ja saatuaan äänensä taas kuuluviin kysyi: ”Siis, naimisiin? Ketkä te?”
      ”Mä ja Mikki tietenkin”, vastasin iloisesti. Aleksin silmät vetistivät, mutta näin, että hän pidätteli virnistystään onnitellessaan minua. Ymmärsin sen täysin. Minä ja Mikki olimme tainneet olla pitkän aikaa Hallavan kyyhkyläiset. Näytin hänelle meidän hääkuvaamme, joka oli kännykkäni taustakuvana. Kuva oli otettu kauniina kesäpäivänä niityllä. Mikillä oli yllään valkoinen kauluspaita ja olkihattu, ja minulla kevyt vaaleansininen leninki, joka jätti sopivasti tilaa kahdeksannen kuun vauvamahalle.
      ”Sitten syntyi Tara.” Suukotin Taran vauvantuoksuista päätä.
      ”Miten sillä ei ole punaiset hiukset, teillä on varmaan kuitenkin varmaan ihan hyvät punapäägeenit”, Akseli ihmetteli.
      ”Nää on vaan vauvahiuksia”, nauroin sukien tuhisevan pikkuisen tummia haivenia. ”Mä olen nyt äitiyslomalla, mutta mulla on työpaikka Seinäjoella. Oon kouluterveydenhoitajana yhdessä yläkoulussa. Ehdin kyllä olla siellä jonkun kaksi kuukautta ennen äitiyslomaa. Mikki työskentelee nuoriso-ohjaajana. Ja nyt tulin Taran kanssa Pronssijoelle morottamaan vanhempia.”
      Aleksi nyökytteli mietteliäästi.
      ”Mitenkäs, vieläkö te hevostelette?”
      Katsoin alaspäin mukiini.
      ”No ei oikeastaan. Ei oo löytynyt Seinäjoelta mitään kivaa tallia.”
      En viitsinyt selitellä enempää. Ikävä heppatyttöaikoja kohtaan kaihersi.
      ”Ahaa. No, jos päädytte joskus takaisin Pronssijoelle, niin aina tänne porukkaan mahtuu kaksi vähän vanhempaakin hevosenhoitajaa”, Aleksi muistutti.
      Hymyilin haikeasti.

      Sitten kyselin ratsastuskoulun kuulumisia. Aleksi kertoi, että porukka oli mennyt kokonaan uusiksi sen jälkeen, kun olin lähtenyt. En ihmetellyt. Harva nuori jäi Pronssijoelle vielä lukion tai ammattikoulun jälkeen. Sitten Aleksi kertoi hevostilanteesta. Jouduin nielaisemaan pettymyksen, kun kuulin Darcyn jääneen eläkkeelle pari vuotta sitten, mutta sekin oli oikeastaan ollut odotettavissa, sillä olihan Darcylla jo ikää.
      ”Nyt on taas tulossa muutama uudistus”, Akseli kertoi. ”Loki, Celle ja Oreo jää eläkkeelle, ja Melli ja Fonzie löysi uudet kodit yhdestä kivasta lapsiperheestä.”
      ”Entäs Savu?” tiedustelin. ”Onko se tuntikäytössä?”
      ”Onhan se”, Aleksi sanoi virnistellen. ”Se ruunattiin, mutta sillä on vieläkin sen verran orimaisia tapoja, että se aiheuttaa silloin tällöin harmaita hiuksia. Nostaa harva se päivä mellakan pystyyn Fonzien kanssa. Meno varmaan rauhoittuu, kun Fonzie lähtee.”
      Nyökyttelin. Mietin, tiesikö Aleksi, mitä Dunjalle kuului paraikaa eläkekodissaan, mutten kysynyt. Ponihan oli jo vaikka kuinka vanha, ja ties vaikka siitä olisi aika jättänyt. En halunnut kuulla surullisia uutisia. Halusin vain nauttia muistojen syleilystä.

      ”On se outoa, että mä olen istunut tässä nyt ehkä kolme varttia vuosien poissaolon jälkeen, ja nyt tuntuu kuin ois tullut kotiin”, yllätin itseni pohtimasta hörppiessäni viimeisiä glögitippoja ja pitäessäni Taraa toisella käsivarrellani. Vauva alkoi käydä kiukkuiseksi, ja tiesin, että minun pitäisi lähteä kotiin. Hän oli varmasti nälkäinen ja väsynyt.
      Aleksi nyökytteli.
      ”Voi niitä kultaisia vanhoja aikoja.”
      ”Ne tuntuu niin kaukaiselta”, sanoin, ”melkein kuin jonkun toisen elämästä. Mutta samaan aikaan tiedän, ilman niitä aikoja ei olisi tätä” – kohotin vasenta kättäni, jonka nimettömässä kimmelsi vihkisormus – ”eikä tätä”, sanoin ja katsoin lempeästi sylissäni lepäävää pikku pilttiä.
      Sen jälkeen minä ja Aleksi istuimme pitkän aikaa hiljaa. Minulle hiljaisuus merkitsi rauhaa; pienen hetken ajan keskityin tuntemaan kiitollisuutta kaikesta siitä, mikä oli tapahtunut vuosia sitten. Aleksi taisi kuitenkin yrittää keksiä jotain sanottavaa täyttääkseen hiljaisuuden.
      ”Tänään on Lucian-päivä, ja tietenkin meillä on täällä perinteinen Lucia-kulkue”, hän pukahti lopulta. Hymyilin.
      ”Tänään on myös perjantai kolmastoista”, muistutin. ”Että toivottavasti Savu ja kumppanit käyttäytyy ja silleen.”
      Aloin asetella Taraa takaisin rintareppuun.
      ”Mun pitäisi kyllä varmaan pikkuhiljaa tehdä lähtöä. Tää on kyllä ainakin tähän mennessä ollut mun elämän paras perjantai kolmastoista, niin onnellinen että pistäydyin vierailulle. Toivottavasti kotimatkalla ei tapahdu mitään hirveää.”

      Ennen lähtöä pyysin Aleksia välittämään jouluntoivotukset koko hevoskatraalle ja hoitajaporukalle. Kun kävelin kirkkaassa talvisäässä autolle, pienenpieniä lumitähtiä leijaili taivaalta. Minua vastaan käveli joku, oletettavasti hevosenhoitaja, jonka vanhempien auto körötteli pihatietä poispäin. Nuori nyökkäsi, ja sanoin iloisesti moi. Minulla oli haikea olo, mutta sydämeeni oli juuri hiipinyt sellainen vanhojen muistojen tuoma joulurauha, jota en ollut kokenut sitten Pronssijoelta muutettuani.

    • #50643 Vastaa
      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 240
      • Perus pullaponi

      Kohtalon ivaa, vai kohtaloa vaan?
      Alana Gwylnin valmennuksen jälkeen, Hallavan lähimetsä

      Hassua, miten mun jalat vaan kantoivat tuttuja reittejä pitkin. En muista milloin viimeksi mä niitä edes kävelin, ja silti tuntui kuin mä en olisi lähtenytkään. Tiesin tasan tarkkaan, minne jokainen polku johdattaa, ja missä tulee vastaan seuraava tienhaara. Missä on kivirykelmä tien reunassa ja milloin tulee pelto vastaan.

      Tavallaanhan se oli surkuhupaisaa. Tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut, vaikka samalla kaikki oli. Valeralla oli uusi hoitaja, uusi kisaaja, joku joka varmasti sopi sille paremmin kuin mä. Ja Hurmos.. Niin, no.. Koko sen ajan mä oon vaan yrittänyt ajatella, että ei sen väliä. Olkoon missä on, jos se on edes elossa. Että en mä sitä ikävöinyt tai mitään. Ehkä se oli jotain kohtalon sairasta ivaa, että me oltiin nyt Varjon kanssa siellä. Musta ori sekin oli, vähän isompi ja tummempi kuin Hurmos, mutta oli niissä samaakin. Samoissa maisemissa melkein samanlaisen hevosen kanssa. Jos nyt saisin päättää niiden välillä, niin voi olla että mä silti päätyisin Varjoon. Se on antanut mulle niin paljon. Mutta valehtelisin jos väittäisin, etten ajatellut Hurmosta usein. Musta tuntuu, että meillä jäi niin paljon asioita kesken. Tekemättä ja kokematta ja näkemättä. Mä haluan saada sen kesän, kun me päästään Hurmoksen kanssa lähtemään maastoon ihan vaan kaksin, ilman mitään ongelmia.

      Varjo huokaisi vierelläni syvään, pysähtyi ja laski päätään hieroakseen sitä etujalkaansa vasten. Löysäsin ohjaa ja suljin silmäni hetkeksi. Se valmennus ei todellakaan ollut meidän parasta, mutta nytpähän tiesin mitä odottaa jatkossa.
      “Sun pitää keskittyä siihen mitä teet, niin sun hevonenkin kuuntelee”, oli Alana sanonut mulle lopuksi. Tiesin mä sen, mutta miten mun pitäisi pystyä keskittymään yhtään mihinkään kun mun pää tuntuu siltä että se räjähtää ja sydäntä pistelee niin että koko rintakehää kivistää.

      Me oltiin kääntymässä Varjon kanssa takaisin, kun mä kuulin askeleita. Ehkä sitä mä just pelkäsinkin, tai ehkä toivoinkin, koska mä tunsin miten sydän jätti lyönnin välistä kun näin Ohton ratsastavan sillä samalla hevosella meitä kohti. Jo kaukaa se kohotti toista kättään, ensin vähän epäröivän näköisesti, ja sitten kunnolla. Käänsin Varjon ympäri mutta pysähdyin odottamaan. Ohto antoi ratsunsa seisahtua meistä parin metrin päähän, ja hetken oli ihan hiljaista.

      “Se on, tota, aika kivan näkönen. Hyppäs hyvin”, Ohto aloitti empivän kuuloisena. Sen katse harhaili mun, Varjon ja sen ruunikon tamman niskassa.
      “Joo”, köhäisin ja käännyin itsekin katsomaan Varjoa. Ori näytti levolliselta, vaikka se kuuntelikin tarkasti edessään olevaa ratsukkoa.
      “Onks toi sun oma?” jatkoin ja nyökkäsin vuorostaan Ohton hevosta kohti.
      “Aa, ei oo. Ihan vaan tunstari, mutta ihan kiva sellanen. Toko, sen nimi siis. Vähän hidas lämpiämään mutta osaava kyllä..” Ohto kertoi ja taputti tamman kaulaa. Nyökkäsin ja äännähdin epämääräisesti vastaukseksi. Sitten oli taas hiljaista.

      “Kuule, mä haluun vaan sanoo että mä oon tosi-…” Ohto aloitti, mutten halunnut antaa sen puhua loppuun. En halunnut tietää mitä se sanoo. Vihainen? Pettynyt? Katkera?
      “Ei, älä”, mun ääni oli hädintuskin pihahdusta voimakkaampi, ja musta tuntui että muhun sattui ihan hirveästi. Miksi?! Ei meillä koskaan edes ollut mitään! Ei me olla mitään, ei koskaan oltu eikä koskaan tulla olemaan! En mä, pettävä kyyninen paska ansaitse ketään tai mitään hyvää mun säälittävään itsekeskeiseen elämään! En ketään niin hyvää kuin Ohto, joka on aina niin helvetin kiltti ja ihana ja tyhmä ja hauska. Mun teki mieli käpertyä ja vaan jäädä siihen kyhjöttämään, odottamaan että joku tulis ja pelastais mut omalta elämältäni.

      En tiedä mitä Ohton päässä liikkui silloin. Tai en tiedä oonko koskaan oikein ymmärtänyt. Tunsin vaan, miten mun silmien takana alkoi polttaa ja mun oli pakko puristaa ne kiinni etten antais kyynelten nousta pintaan. Mä en helvetti nyt itkisi.
      “Miks.. Miks sä annoit mun silloin suudella sua?” kysyin lopulta kun vaan sain ääneni kuulumaan. Ohton kulmat nousi hämmästyneen näköisenä.
      “Mitä?” se kysyi, ihankuin se ei olisi odottanut sitä ollenkaan.
      “Miks sä tulit silloin mun seuraksi? Olisit nyt saatana antanu mun kännätä ihan yksin..!”

      Ohto oli hiljaa. Nieleskelin, ja tunsin miten puristin Varjon ohjia niin että käsiin sattui.

      “Mä oon.. Mä oon tosi pahoillani”, Ohto sanoi lopulta melkein kuiskaten. Sen katse oli suunnattu jonnekin alaspäin, mutta sen silmät näytti ihan tyhjiltä. Sen kasvoilla oli erikoinen ilme, ihankuin se tuntisi jostain syyllisyyttä.

      Huokaisin ääneen. Halusinko mä että se tuntisi syyllisyyttä? Tai että sen pitäisi olla pahoillaan? En, en halunnut. Mä halusin että se tulisi sen tuntihevosen selästä alas ja ottaisi musta kiinni, vetäisi lähelleen ja halaisi ja sanoisi että mitä sä vittu mulle rähjäät, itse sä oot elämäsi pilannut.
      “Ei sun tarvii olla. Mä, munhan tässä siis.. Mähän tän kaiken alotin. Sotkin sut mukaan tähän.. No, muhun ja mun elämään”, naurahdin kuivasti ja sarkastisesti, koska jos jotain niin mun elämä oli tosiaan yks iso vitsi. “Ja sit vaan.. Lähin meneen. Minkä takia sun pitäis olla pahoillaan jostain mitä mä oon tehny?”

      Ohto katsoi taas mua sen näköisenä, että se ei ihan ymmärtänyt mistä mä puhuin. Mä katsoin sitä, ja ensimmäistä kertaa sinä koko päivänä kumpikaan ei kääntynyt katsomaan muualle. Mua alkoi taas hävettää, mä en oo hyvä tälläsissä asioissa. Mä oon hyvä piiloutumaan kaikilta, kaikelta, koko maailmalta, elämään mun omassa kuplassa. En tälläisissä.. Mitä ikinä se nyt olikaan. Pakotin itseni silti jatkamaan, kun Ohto ei vieläkään sanonut mitään.

      “Mun ei olis pitäny silloin.. Mä vaan, tiäks, halusin nii paljon.. Tai kun, mulla oli kivaa, ja.. En mä edes tiennyt haluaisitko sä mun kans.. Nii, että mä tässä oon pahoillani.” Ei se ollut ihan niin hyvin sanottu kuin toivoin, mutta parempaankaan mä en nyt pystynyt. Tuijotin vaan Ohtoa ja odotin, mitä se sanoisi ja toivoin niin kovasti että se voisi antaa mulle sen verran anteeksi, että me voitaisiin edes tulla niiden kisojen ajan toimeen.

      • #50648 Vastaa
        Ohto
        Valvoja
        • Postauksia: 20
        • Maitovarsa

        AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!
        Ei mulla muuta 😀

        Niin, ja, kirjoitin samantien jatko-osan

      • #50651 Vastaa
        Unna Kivivaara
        Osallistuja
        • Postauksia: 65
        • Koulutuksen tarpeessa

        Siiiis apua miten ihana jatko nuille valkkuteksteille! Loistavaa kirjoitusta ja niin mukaansatempaavaa tekstiä! 😍👌

      • #50652 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        😍

    • #51112 Vastaa
      Jesse
      Osallistuja
      • Postauksia: 240
      • Perus pullaponi

      Tää ei oo parasta mihin pystyn, mutta piti saada tehtyä ja julkaistua, niin kelvatkoon tuollaisena!

      Saippuaoopperaa vai tosielämää?
      Ensimmäisen osakilpailun aikana tapahtunutta

      Musta tuntui etten saanu henkee kun mut kuulutettiin Varjon kanssa palkintojenjakoon sekä koulu- että esteradan jälkeen. Meidän esteradan jälkeen olin vaan vapissu kun jännitys purkautu voimakkaana adrenaliinina. Musta olikin tuntunut että meidän radat oli menneet hyvin, että me suoritettiin meidän omalla tasolla. Vaikka tein esteradalla pari hätiköityä ratkasua; valitsinkin lyhyemmän, mutta samalla haastavamman reitin esteelle ja hypyt oli lähteny kaukaa, mutta Varjo oli pelastanut niissä molemmissa eikä yhtäkään puomia otettu mukaan. Jotenkin musta tuntuu kuin sekin olisi ymmärtänyt että nyt ollaan tosissaan, ja antanut ihan kaikkensa. Kunniakierroksen jälkeen mun oli kuitenkin pakko hypätä Varjon selästä alas heti, ja tunsin miten mun polvet notkahti uhkaavasti maahan osuessani. Jatkoin kuitenkin matkaa, katse suunnattuna alaspäin ja sydän rinnassa hakaten.

      Vasta kun me oltiin päästy pihan kisahumusta kauemmas uskalsin pysähtyä, vetää syvään henkeä ja kääntyä katsomaan Varjoa. Ori katsoi takaisin, korvat höröllä ja viisaat silmät kiltin näköisinä. Se oli hikinen ja sen suupieliin kertynyt vaalea vaahto alkoi olla jo kuivunut pois. Sitten mä katsoin niitä ruusukkeita, ja hymyilin. Tai ehkä ennemminkin mä tyrskähdin jotenkin epämääräisesti naurun tapaisesti, en tiedä, mutta mun olo oli kupliva, ihankun ilmapallo joka vois leijailla hetkenä minä hyvänsä pois. Me päästiin sijoille, me voitettiin, me voitettiin meidän ekat estekisat, ja mun olo oli niin helvetin hyvä.

      Kun luotin ettei mun naamasta näkisi sitä, oikeasti vähän noloakin tunneaaltoa, uskalsin lähteä takaisin. Varjo pitäis purkaa ja heittää loimi selkään, ja sitten mun pitää etsiä Ohto.

      Alkoi olla jo hämärää. Vika esteluokka oli menossa, siinä ei kai ollut enää montakaan ratsukkoa jäljellä. Lilyn mä olin nähnyt menemässä verryttelyyn, mutten vieläkään saanut aikaseks mennä puhumaan sille kunnolla. Nyökkäsin ja kohotin toista kättä tervehdykseksi, mutta siihen se jäi. Yksi asia kerrallaan. Lilyn piti nyt odottaa.
      “Onneks olkoon”, Ohto onnitteli pieni hymy huulillaan. Se seisoi metrin, ehkä jopa kahden päässä, kädet takkinsa taskuissa ja katseli mua pää kallellaan.

      Se tuntui melkeen kuin kohtaukselta jostain halvasta saippuaoopperasta. Me oltiin menty tallin nurkalle, sinne isojen tarhojen eteen, minne maneesista tulevien piti katsoa kunnolla nähdäkseen, ja kentältä ei kentältä nähnyt vaikka miten yrittäisi.

      Hymähdin vaan Ohton sanoille ja piilotin mun hymyn käteni taakse, kun sytytin sytkällä tupakan. Ei se haitannut, kun ei me niin lähellä oltu tallin ovia tai hevosia tai muita ihmisiä. En tiedä mitä Ohto siitä ajatteli. Ei se vieläkään polttanut, tai niin mä oletin, niin en edes tarjonnut. Eikä se sanonut mitään, niin ehkä sitä ei haitannut.
      “Joo”, äännähdin sitten vaan kun olin vetänyt ekat savut tupakasta, vaikka oikeasti mun olisi enemmänkin tehnyt mieli hypätä Ohton kaulaan ja tuulettaa. En kuitenkaan tehnyt niin. “Miten teillä meni?”
      Ohto kohautti harteitaan ja vilkaisi muualle, edelleen sillä tavalla vinosti hymyillen.
      “Nooh.. Just niinkun vois olettaa kun kisaa kamelilla”, Ohto virkkoi, mutta huomasin ettei se ollut ihan tosissaan. “Ei vaan. Ihan okei, koulussa oltiin aika häntäpäässä, mutta esteillä sentään ekat jotka ei sijottunu. Eli kyllä mä oon tyytyväinen.”
      Nyökkäsin, ja uskoin sen. Ei se vaikuttanut pettyneeltä.

      Hetken oltiin hiljaa vaan, ja kuunneltiin kentältä kantautuvia kuulutuksia. Kuulin että Lilyn nimi mainittiin, eli enää oli ihan pari ratsukkoa jäljellä.

      “Mitä sulle kuuluu nykyään?” Ohto kysyi, vähän haparoivan kuuloisena. Sillä oli kai kiusallinen olo, siltä se ainakin näytti.
      “Puhutaanks susta eka?” kysyin, tai ennemminkin pyysin. En oo koskaan tykännyt puhua itestäni, se on niin pirun väsyttävää. Mieluummin mä kuuntelisin vaan Ohtoa, ja polttaisin mun röökin loppuun.
      “Ai”, Ohto yllättyi, mutta nyökytti päällään pari kertaa. “Joo, okei. Voidaan puhua. Öö, no tota.. Mitähän mä oikein kertoisin..” se naurahti ja raaputti niskaansa, ja vilkuili ympärilleen ihankuin se löytäisi vastauksen jostain lähipuista.
      “Mitä vaan.”
      “Okei, no joo. Mä oon tässä miettiny kouluun hakemista, kun mun pitäis kai kohta keksiä mitä mä elämässäni haluun tehdä. Töitä mulla kyllä on, mutta vähän jos jotain muutakin tekis.. Ei sillä että mulla tylsää ehtis oleen, kyllä tekemistä riittää.”

      Kuuntelin, ja katselin. Ohton silmät kiertelivät välillä puissa, välillä kentän suunnalla, mutta useimmiten mussa. Sen hiukset oli ehkä kasvanut, vähän. Edelleen yhtä kiharat. Sen puhe kulki jotenkin rennommin kuin ennen. Siis sillä tavalla, että joku mun kaltainen, joka on kuunnellut ja pistänyt merkille, sen saattais huomata.
      Jonkin aikaa me juteltiin. Ohto kertoi teatterista, Mikon Pubista, Hallavan työtunneista, uusista hevosista ja niiden hoitajista, Alanasta ja miten se on yöpymässä sen luona. Sitten mä kerroin Hopealinnasta, että miten pääsin sinne ratsuttajaksi, ja miten siellä on ravihevosia ja Saaga, jota mä voin kai nykyään kutsua jollain tavalla ystäväksi. Kerroin, että mun kämppä on enemmänkin koirankoppi, miten mun viereisessä asunnossa asuu joku vanha setä joka kuulostaa siltä että se kuolee lähipäivinä keuhkosyöpään, ja miten mun tulevaisuus on kai sama. Me molemmat naurettiin sille, koska me molemmat tiedettiin miltä tuntuu sarkastisesti inhota itseään, ja hetken tuntui kuin meidän välillä olis kaikki taas normaalia.

      “Oli oikeestaan aika kiva jutella”, Ohto sanoi lopulta ja hengähti tyytyväisen kuuloisena.
      “Joo, oli.” Käsitin, että Ohto alkoi tehdä lähtöä. Munkin pitäisi, kai muut alkaa olla jo valmiita, niiden kyydillähän mä oon liikkeellä..
      “Oota”, äännähdin vielä ennenkuin Ohto ehti edes ottaa askelta. Se katsoi mua kysyvästi, toinen kulma koholla.
      “Mä, tota..” Mun teki mieli kysyä, onko sillä ketään. Onko se löytänyt jonkun tän vuoden aikana. “Tai ei mitää. Nähään?”
      “Joo, nähään.”

      • #51113 Vastaa
        Minja
        Osallistuja
        • Postauksia: 180
        • Perus pullaponi

        Siis tää on niin koukuttavaa! Tätä haluais lukea niiiiin paljon enemmän kerralla 😁

      • #51140 Vastaa
        Aleksi
        Avainmestari
        • Postauksia: 1434
        • Lauman johtaja

        En löydä mitään hyviä sanoja miten kuvailisin sitä kuinka paljon tykkään sun kirjotustyylistä ja varsinkin tästä Ohto-Jesse kuviosta. Tähän tarinaan pääs kunnolla uppoutumaan ja olisin voinut heti perään lukea kolme samanlaista. 🙂

Luet parhaimillaan 4 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Vierailevat tähdet

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi: