Vierailevat tähdet

Foorumit Päiväkirjat Vierailevat tähdet

Luet parhaimillaan 2 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #49516 Vastaa
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1026
      • Lauman johtaja

      Tänne saa kirjoittaa vapaasti muilla hahmoilla, jotka eivät pyöri Hallavassa niin säännöllisesti

    • #49517 Vastaa
      Aleksi
      Avainmestari
      • Postauksia: 1026
      • Lauman johtaja

      Hallavan joulutervehdys
      by Eevi-Sofia Pohjanheimo

      Hassua, kuinka mikään ei muutu muttei myöskään pysy samana. Eevi-Sofia, sama kuin aina ennenkin mutta aivan erilainen, nousee autostaan (uusi, mutta samalla tavalla sitä silti ajetaan kuin entistäkin) ja seisahtuu hetkeksi vain katselemaan tuttua ympäristöä. Kauanko viime kerrasta on? Joko vuosia — monikossa?

      Niin kai. Täytyyhän siitä jo olla. Muutosta Vaasaan on kulunut riittävästi aikaa, että elämä siellä on asettunut jo aivan uusille urille.

      Miten tämä onkin jäänyt aina tekemättä, vaikka Eevi joka kerta vanhempiensa luona vieraillessaan ajattelee Hallavaa. Pitäisi soittaa ja mennä käymään, tekisi mieli vierailla, ainainen konditionaali ja ikuiset ehtolauseet. Soitan Aleksille, jos kehtaan. Menen käymään, jos se sopii aikatauluun. Varaan ratsastustunnin, jos on tilaa. Menisin, kävisin, soittaisin, ratsastaisin, moikkaisin edes. Sitä elämä on: kaikkea, mitä haluaisi tehdä muttei saa aikaiseksi. Tai ole aikaa.

      Nyt on aikaa, eikä enää voi kääntyä takaisin, sillä Aleksi tietää jo odottaa häntä. Pikkupakkanen pureskelee poskia ja maa on jäätynyt rapisevan kovaksi, ja Eevi ajattelee, että on mahdotonta saapua vieraisille huomaamatta, kun askeleista kuuluu sellainen rouske.

      Tupaan meneminen tuntuu samalta kuin aina ennenkin, vai aukeaako ovi ehkä sulavammin? Onko saranat öljytty? Tekisi mieli jäädä heiluttelemaan ovea ees taas ja vahvistaa aistihavaintoaan taikka hylätä se erheellisenä.

      ”Kas hei, mikäs tuttu se tänne lennähti?”
      ”Aleksi, hei! Tunnistat vielä.”
      ”Tunnistan. Niin sieki.”
      ”Tietysti. Mä lähdin, mutta en mä mitään oo unohtanu. Tyyppejä enkä hevosia.”
      ”Kiva kun tulit piipahtamaan.”
      ”Mustakin on kiva. Toin tämmöisen, havukranssin, tein itse. Syötä vaikka hevosille, jos se on sinusta ruma, mutta ota ihmeessä kanelitangot ja kuivatut appelsiinit pois ensin. Tai onko appelsiinit edes haitallisia hevosille? Kanelitangoista ne ei varmaan pidä.”

      Höpötyttää. Aleksia se hymyilyttää, Eeviä hävettää, mutta onneksi häpeä menee nopeasti ohi, kun istahdetaan yhdessä alas.

      Kahvitellaan. Aleksi muistaa kyllä, että Eevi viihtyy parhaiten kahvikuppi kädessään. Siinä on sopiva hetki vaihtaa kuulumisia. Hevosteleeko Eevi vielä? Ei juuri nyt, ei ole hevostellut myytyään omansa pois mutta jos vuokrahevosen joskus löytäisi, niin se voisi olla kiva. Käykö tallissa enää ketään vanhasta porukasta, joitakin muttei loputtoman monia sillä niin elämä menee eteenpäin ja kuljettaa.

      ”No, entä muuten? Mitä kuuluu?” Aleksi hymähtää, kun kaikki muu on keskusteltu.
      ”Hyvää, hyvää. Oon täydennyskouluttautunut, opinnot on ihan loppusuorallakin jo, ja ollaan tykätty olla Vaasassa.”
      ”Mitenkä, hmm, Markus?”
      ”Markus — Markus viihtyy hyvin sen työssä siellä, ja kun sillä on sukuakin siinä lähellä, niin hyvähän sen on. Ja on se ihanaa minustakin, hänen äidistä on tullut mulle vähän kuin ystävä, ja hyvähän se on kun ovat lähellä niin sitten – jos – jos on lapsia vaikka joskus niin…”
      ”Isovanhemmat lähellä.”
      ”Niin.”
      ”Kiva kuulla, että menee hyvin.”
      ”Mm. Mentiin me naimisiinkin.”
      ”Ahaa!” Pieni hiljaisuus, ja sitten: ”Aika harppoo kyllä hirveää tahtia.”

      Eevi-Sofia hymyilee.

      ”Sanopa muuta.”

      Tauko keskustelussa on levollinen ja kotoisa.

      “No, minkä hevosen sä olet mulle valinnut? Saanko jonkun tutun?” Eevi kysyy sitten uteliaana.
      “Ajattelin Melliä, senhän sie muistat?”
      “Muistan. Kivaa.”

      Kyllä kannatti tulla, Eevi ajattelee tyytyväisenä. Jospa ensi kerralla kynnys ei olisi näin korkea; jospa ensi kerta tulisi nopeammin kuin tämä.

      • #49521 Vastaa
        Kassu
        Valvoja
        • Postauksia: 130
        • Perus pullaponi

        täs oli niin lämmin tunnelma ja tekstis oli hyviä yksityiskohtia joide kautta pääsi tosi hyvin tunteeseen mukaan!

    • #49524 Vastaa
      Valma
      Vieras
      • Postauksia: 195
      • Perus pullaponi

      Valma aloitti Hallavassa ihan ensimmäisten joukossa Dunjan, Savun äidin, hoitajana. Valma ja Dunja saivat viettää yhdessä monia ihania vuosia. Sinä aikana Valma ehti mm. treenata toista Hallavan entistä tuntihevosta Darcya ja seurustella hevosenomistajakomistus Mikin kanssa. Tässä tarinanpätkässä Valma vierailee pitkän tauon jälkeen Hallavassa, ja selviää, mitä hänen elämässään on tapahtunut – mihin Valma lähti ja mitä tapahtui Mikin ja Valman välillä. (Aikavinkkeli menee nyt tässä tarinassa oudosti, mutta koittakaa kestää :”-D)
      Ihanaa joulunodotusta koko Hallavan porukalle!

      Nostalgia.
      En tiedä, miten muuten kuvailisin sitä hetkeä, kun nousin liukastellen Toyotastani Hallavan parkkipaikalla ja haistoin kuulaassa talviaamussa kirpeän pakkasilman ja kotoisan heinän ja hevosen tuoksun. Vatsassani kupli jännitys mutta ennen kaikkea malttamattomuus, kun auton katosta tukea ottaen könysin itseni takaovelle. Avasin sen ja kapusin takapenkille. Vauva oli nukkunut hiljaa tuhisten turvakaukalossaan koko matkan, mutta nyt hän heräili unestaan. Pienet kädet viuhtoivat ilmaa, ja ulos karkasi pari pikkuruista parkaisua, ennen kuin nostin pikkuisen kaukalosta syliini. Minulla meni hetki askarrella hänet rintareppuun ja sen jälkeen rintareppu ylleni.
      ”No niin, nyt ollaankin ihan uudessa ja jännässä paikassa”, puhelin Taralle kavutessani taas pihalle. Nappasin tumput, kännykän ja avaimet mukaani, ja paukautin autonoven kiinni.

      Jos olinkin tuntenut oloni nostalgiseksi ajaessani tänne, tutun kuusimetsän katveessa teillä, joita pitkin olin pyöräillyt satoja ja taas satoja kertoja, se ei ollut mitään verrattuna siihen tunteeseen, joka minut valtasi, kun astuin tallipihalle ja näin edessäni muratin peittämän harmaakivisen tallirakennuksen, jonka ikkunat olivat somasti kuurassa. Tallituvan ikkunassa loisti joulutähti.
      Vuosien saatossa hapertuneet ja pölyttyneet muistot iskivät nyt vasten kasvoja kirkkaampina kuin koskaan. Yhtäkkiä muistin, miltä tämä piha oli näyttänyt heinäkuussa, kun kesäaurinko oli paahtanut nurmikon keltaiseksi. Muistin kesäiset kasteluletkuilla ja ämpäreillä käydyt vesisodat, samoin kuin yhteislähdöt kisoihin pimeinä syysaamuina. Muistin itsenäisyyspäivän tanssiaiset, joihin kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja laittaneet hoitoponinsakin priimakuntoon, ja yhteiset joulumaastot. Paljon tuttuja kasvoja nousi verkkokalvoille jostakin muistojen perukoilta.

      Nielaisin pari kertaa lujaa ja pudistin päätäni kuin ravistaakseni harteiltani liiallisen tunnereaktion aiheuttavat muistot. Kiedoin käteni rintarepun ympärille ja lähdin hitaasti astelemaan lumisten tarhojen viertä. Joka tarhassa vietti vapaahetkeä muutama tuntiponi värikkäissä talviloimissaan. Mietin, oliko perjantai yhä hevosten vapaapäivä. Silloin onnekkaat hoitajat saivat maastoilla hoitoponeillaan mielin määrin.
      Suurin osa poneista oli minulle tuntemattomia, mutta yhdestä tarhasta löysin tutun hahmon. Se oli ruunikko, ystävällisen näköinen ratsuponitamma, joka löntysti heti korvat höröllä tervehtimään. Ojensin hymyillen käteni ponin nuuhkittavaksi.
      ”Mitäs Melli”, tervehdin ponia. ”Ootko ollut kiltisti?”
      Tottahan Melli oli ollut kiltisti. Se hamusi taskujani herkkujen toivossa ja siirtyi seuraavaksi tarkastelemaan rintarepussa olevaa outoa pikku otusta. Tara raukka tuijotti ponia silmät pyöreinä. Työnsin naurahtaen Mellin pään pois ja suukotin Taran pipoa.
      Seuraavassa tarhassa kaksi viikaria oli kiinni toistensa loimissa. Päistärikköponin tunnistin Fonzieksi. Suuni loksahti ja jouduin taas nielemään liikutuksen kyyneleitä tunnistaessani harmaan vuonohevosen. Se oli Savu, Dunjan varsa.

      ”Mutta onko se Valma?”
      Käännähdin kannoillani kuullessani tutun, iloisen miehenäänen. Kyllä vain, se oli Aleksi, joka harppoi minua kohti leveä hymy kasvoillaan kädet toppatakin taskuissa. Minunkin kasvoni revähtivät iloiseen hymyyn.
      ”Moikka!”
      Sitä seurasi vaivaantunut hetki, kun kumpikaan ei tiennyt, pitäisikö halata vai kätellä vai vain seistä siinä ja tuijottaa toista virnistellen. Päädyimme halaamaan kummallisesti toisella kädellä Tara ja rintareppu välissämme ja naurahtamaan kiusallisesti. Hevosentuoksu leijaili nyt entistä lähempänä, ja sydämeni täytti tunne siitä, että olin tervetullut tänne.
      ”Mikä siut tänne toi?” Aleksi kysyi. Ennen kuin ehdin vastaamaan, kysymystulva jatkui: ”Mitä kuuluu? Mitä sie teet nykypäivänä? Ootko mahdollisesti tekemässä paluuta Pronssijoelle?”
      ”Öö”, aloitin, ja nauroimme taas molemmat. Aleksi yskäisi.
      ”Tule ihmeessä glögille tupaan, niin voidaan vaihtaa kuulumisia.”

      Tallitupa näytti vuosia myöhemminkin samalta kuin silloin, kun olin viimeksi käynyt täällä. Yhden eroavaisuuden huomasin: kukaan nykyisistä hoitajista ei tainnut olla yhtä innokas siivoamaan tupaa kuin minä olin aikanani ollut. Potkaisin talvikengät jalastani kynnysmatolle ja istahdin pirtinpöydän ääreen. Katsellessani ympärilleni irrotin rintarepun ja laskin sen vauvoineen penkille. Riisuin Taralta enimmät ulkovaatteet. Pikkuinen piti pientä kitinää ja huitoi kaikilla neljällä raajallaan.
      Seinillä oli pienten tuntilaisten piirroksia lempihevosistaan, ja valokuvia. Valokuvissa näkyi paljon enemmän tuntemattomia kuin tuttuja, niin hevosia kuin ihmisiäkin, mutta bongasin itseni ja monia tuttuja kasvoja. Oli kesäinen kuva, jossa minä ja Salli ratsastimme Dunjalla ja Mincalla ilman satulaa, ja kuvia Lucia-kulkueesta, ja leireiltä. Eräässä kuvassa minä ja Darcy esittelimme ylpeänä voittamaamme sinistä ruusuketta.
      Aleksi hääräili tiskialtaan luona, kaiveli jääkaappia mutisten jotakin siitä, kuinka glögipurkissa luki jonkun nimi, mutta hän voisi ostaa uuden tilalle.

      Kohta Aleksi istahti minua vastapäätä ja asetti eteeni höyryävän mukin. Tartuin sydänmukiin ja naurahdin yllättyneenä.
      ”Täähän on ihan mun ikioma muki! Toin tän silloin kun alotin Dunjan hoitamisen.”
      Aleksikin naurahti.
      ”Siitä on kyllä jo aikaa. Sie voit toki viedä sen mukanasi.”
      ”Ehkä meidän perhe pärjää ilmankin yhtä mukia”, totesin hymyillen. Siemaisin höyryävää juomaa. Joka tapauksessa se maistui taivaalliselta tästä mukista.
      ”No, mihinkäs elämä on vienyt?” kysyi Aleksi sitten. Vedin syvään henkeä. Mistä sitä aloittaisi?
      ”Seinäjoelle”, totesin lopulta. ”Muutettiin sinne, kun mä aloin opiskella terveydenhoitajaksi. Ja viime kesänä me mentiin naimisiin.”
      Aleksi oli tukehtua glögiinsä. Hän kakoi, ja saatuaan äänensä taas kuuluviin kysyi: ”Siis, naimisiin? Ketkä te?”
      ”Mä ja Mikki tietenkin”, vastasin iloisesti. Aleksin silmät vetistivät, mutta näin, että hän pidätteli virnistystään onnitellessaan minua. Ymmärsin sen täysin. Minä ja Mikki olimme tainneet olla pitkän aikaa Hallavan kyyhkyläiset. Näytin hänelle meidän hääkuvaamme, joka oli kännykkäni taustakuvana. Kuva oli otettu kauniina kesäpäivänä niityllä. Mikillä oli yllään valkoinen kauluspaita ja olkihattu, ja minulla kevyt vaaleansininen leninki, joka jätti sopivasti tilaa kahdeksannen kuun vauvamahalle.
      ”Sitten syntyi Tara.” Suukotin Taran vauvantuoksuista päätä.
      ”Miten sillä ei ole punaiset hiukset, teillä on varmaan kuitenkin varmaan ihan hyvät punapäägeenit”, Akseli ihmetteli.
      ”Nää on vaan vauvahiuksia”, nauroin sukien tuhisevan pikkuisen tummia haivenia. ”Mä olen nyt äitiyslomalla, mutta mulla on työpaikka Seinäjoella. Oon kouluterveydenhoitajana yhdessä yläkoulussa. Ehdin kyllä olla siellä jonkun kaksi kuukautta ennen äitiyslomaa. Mikki työskentelee nuoriso-ohjaajana. Ja nyt tulin Taran kanssa Pronssijoelle morottamaan vanhempia.”
      Aleksi nyökytteli mietteliäästi.
      ”Mitenkäs, vieläkö te hevostelette?”
      Katsoin alaspäin mukiini.
      ”No ei oikeastaan. Ei oo löytynyt Seinäjoelta mitään kivaa tallia.”
      En viitsinyt selitellä enempää. Ikävä heppatyttöaikoja kohtaan kaihersi.
      ”Ahaa. No, jos päädytte joskus takaisin Pronssijoelle, niin aina tänne porukkaan mahtuu kaksi vähän vanhempaakin hevosenhoitajaa”, Aleksi muistutti.
      Hymyilin haikeasti.

      Sitten kyselin ratsastuskoulun kuulumisia. Aleksi kertoi, että porukka oli mennyt kokonaan uusiksi sen jälkeen, kun olin lähtenyt. En ihmetellyt. Harva nuori jäi Pronssijoelle vielä lukion tai ammattikoulun jälkeen. Sitten Aleksi kertoi hevostilanteesta. Jouduin nielaisemaan pettymyksen, kun kuulin Darcyn jääneen eläkkeelle pari vuotta sitten, mutta sekin oli oikeastaan ollut odotettavissa, sillä olihan Darcylla jo ikää.
      ”Nyt on taas tulossa muutama uudistus”, Akseli kertoi. ”Loki, Celle ja Oreo jää eläkkeelle, ja Melli ja Fonzie löysi uudet kodit yhdestä kivasta lapsiperheestä.”
      ”Entäs Savu?” tiedustelin. ”Onko se tuntikäytössä?”
      ”Onhan se”, Aleksi sanoi virnistellen. ”Se ruunattiin, mutta sillä on vieläkin sen verran orimaisia tapoja, että se aiheuttaa silloin tällöin harmaita hiuksia. Nostaa harva se päivä mellakan pystyyn Fonzien kanssa. Meno varmaan rauhoittuu, kun Fonzie lähtee.”
      Nyökyttelin. Mietin, tiesikö Aleksi, mitä Dunjalle kuului paraikaa eläkekodissaan, mutten kysynyt. Ponihan oli jo vaikka kuinka vanha, ja ties vaikka siitä olisi aika jättänyt. En halunnut kuulla surullisia uutisia. Halusin vain nauttia muistojen syleilystä.

      ”On se outoa, että mä olen istunut tässä nyt ehkä kolme varttia vuosien poissaolon jälkeen, ja nyt tuntuu kuin ois tullut kotiin”, yllätin itseni pohtimasta hörppiessäni viimeisiä glögitippoja ja pitäessäni Taraa toisella käsivarrellani. Vauva alkoi käydä kiukkuiseksi, ja tiesin, että minun pitäisi lähteä kotiin. Hän oli varmasti nälkäinen ja väsynyt.
      Aleksi nyökytteli.
      ”Voi niitä kultaisia vanhoja aikoja.”
      ”Ne tuntuu niin kaukaiselta”, sanoin, ”melkein kuin jonkun toisen elämästä. Mutta samaan aikaan tiedän, ilman niitä aikoja ei olisi tätä” – kohotin vasenta kättäni, jonka nimettömässä kimmelsi vihkisormus – ”eikä tätä”, sanoin ja katsoin lempeästi sylissäni lepäävää pikku pilttiä.
      Sen jälkeen minä ja Aleksi istuimme pitkän aikaa hiljaa. Minulle hiljaisuus merkitsi rauhaa; pienen hetken ajan keskityin tuntemaan kiitollisuutta kaikesta siitä, mikä oli tapahtunut vuosia sitten. Aleksi taisi kuitenkin yrittää keksiä jotain sanottavaa täyttääkseen hiljaisuuden.
      ”Tänään on Lucian-päivä, ja tietenkin meillä on täällä perinteinen Lucia-kulkue”, hän pukahti lopulta. Hymyilin.
      ”Tänään on myös perjantai kolmastoista”, muistutin. ”Että toivottavasti Savu ja kumppanit käyttäytyy ja silleen.”
      Aloin asetella Taraa takaisin rintareppuun.
      ”Mun pitäisi kyllä varmaan pikkuhiljaa tehdä lähtöä. Tää on kyllä ainakin tähän mennessä ollut mun elämän paras perjantai kolmastoista, niin onnellinen että pistäydyin vierailulle. Toivottavasti kotimatkalla ei tapahdu mitään hirveää.”

      Ennen lähtöä pyysin Aleksia välittämään jouluntoivotukset koko hevoskatraalle ja hoitajaporukalle. Kun kävelin kirkkaassa talvisäässä autolle, pienenpieniä lumitähtiä leijaili taivaalta. Minua vastaan käveli joku, oletettavasti hevosenhoitaja, jonka vanhempien auto körötteli pihatietä poispäin. Nuori nyökkäsi, ja sanoin iloisesti moi. Minulla oli haikea olo, mutta sydämeeni oli juuri hiipinyt sellainen vanhojen muistojen tuoma joulurauha, jota en ollut kokenut sitten Pronssijoelta muutettuani.

Luet parhaimillaan 2 vastausketjuja
Vastaa aiheeseen: Vierailevat tähdet

You can use BBCodes to format your content.
Your account can't use Advanced BBCodes, they will be stripped before saving.

Tietosi:




Peruuta