Alana

Kirjoitetut vastaukset

Luet parhaimillaan 10 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #51267 Vastaa
      Alana
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      Hallavan uutiset
      Hallavassa, perjantai 17.4.2020

      Pesukarsinassa oli suhteellisen rauhallista, vaikka koko talli tuntui vaipuneen viime hetken kaaokseen. Ymmärsin hyvin, vaikka meillä olikin jo aika hyvin toimiva koneisto kisareissuille lähtöä varten. Silti aina jännitti, ehkä vähän pelottikin. Onneksi minulla oli listani, jossa oli lähemmäs sata asiaa, jotka kävin aina järjestyksessä. Se helpotti jännitystä siitä, että kaikki olisi varmasti kunnossa ja mukana, mutta sekään ei poistanut jännitystä siitä, mitä tuleman piti. Aina pystyi treenaamaan ja valmistautuman, mutta sekään ei taannut mitään.

      Koko talven kovassa iskussa ollut Tarantula väsähti kuukausi sitten aivan täysin uusintaradalle, kun taas Max, nuori ruuna, joka oli allani silloin elämänsä toisissa kilpailuissa, hyppäsi toiseksi erittäin kilpailukykyisessä luokassa, vaikka meidän tarkoituksena oli ollut käydä vain haistelemassa kilpailukenttien tuulia.

      Ohtolla oli se etu, että Toko tuntui olevan järkähtämätön ja erittäin varma. Ja kohta se olisi myös täydellisen siisti, kun olisin valmis saksien kanssa. Tummanruunikko tamma seisoi hievahtamatta ja katseli vain tallin tohinaa, eikä välittänyt minusta ollenkaan. Ohto sanoi sen olevan tätien suosiossa, enkä yhtään ihmetellyt miksi. Sitä ei kiinnostanut, vaikka ihmiset ramppasivat ohi ja supisivat omiaan. Olin kerennyt kuulla jo monta ohimenevää keskustelua, pätkiä tallin draamasta. Nimet vilisivät ohitse, eikä mikään herättänyt juurikaan mielenkiintoani. Yhden kuulin useasti, van Leeuwenin. Sehän oli vanha juttu se, vaikka se olikin järkyttänyt hevosmaailmaa. Ei kai Hallava niin jäljessä ollut, että kuusi vuotta vanha uutinen aiheutti perjantai-illan supinan?

      Havahduin siihen, että joku katseli minua. Olin tottunut jo vuosia sitten katseisiin ja supinaan, mutta tämä henkilö selkeästi tuijotti, eikä vilkuillut vain ohimennen. Mutta tämä ei ollutkaan mikään täti, joka juoruisi ystävättärilleen, vaan ehkä kymmenenvuotias poika, joka katsoi Tokoa hieman epävarman näköisenä. Hymyilytti. Ilmeessä oli jotain samaa kuin Oliverilla. Sellaista, ettei voinut kääntää katsettaan pois, vaikka tiesi, ettei saisi. Minun piti aina sanoa Oliverille monta kertaa, ettei saanut tuijottaa, ja ilmeisesti joutuisin sanomaan vielä usean vuoden ajan. Käännyin kohti mustahiuksista poikaa.
      ”Moi”, aloitin varovasti, ja hymyilin niin lämpimästi kuin osasin.
      ”Moi”, poika vastasi, ja katseli Tokon jalkoja. Taisi miettiä jotain.
      ”Mikä sun nimi on? Mä oon Alana. Haluutko auttaa?” tarjouduin. ”Mä leikkaan Tokon vuohiskarvat.”
      ”Mä oon Miska. En mä oo ikinä leikannut niitä. En tiiä osaanko. Enkä haluu pilata niitä.”
      ”Et sä pilaa. Mä autan, tuu vaan! Kato, tehään tälleen, ei tää oo vaikeeta.”

      Miska oli ensin vähän vastahakoinen tarttumaan saksiin, mutta vakuuteltuani, ettei hän voisi saada vakavaa tuhoa aikaan, hänkin uskaltautui kokeilemaan Tokon toista etusta ihan yksinkin.
      ”Kato! Joo! Siitä tuli hieno, ihan oikeesti!”
      ”Tuliko?” Miska ei ehkä aivan uskonut, mutta hymyili silti.
      ”No joo! Sä voisit hyvin leikata mun kisahevosten vuohiset! Enkä mä anna ihan kaikkien leikata niitä.”
      Nyt Miska näytti jo ylpeältä, vaikkei tainnut edes tietää kuka olin.
      ”Voisinkohan mä leikata Orioninkin vuohiset?” Miska kysyi sitten pohdiskelevana, ja minulla oli kaikki työ pitää naamani peruslukemilla. ”Mä oon sen kisahoitaja! Äiti antoi luvan!”
      Jaa. Nähtävästi Lily oli jatkanut samaa linjaa hevosensa hoitajissa. Mikäs siinä, Orion tuntui olevan ihan ok Mironkin kanssa, mutta en minä kyllä ikimaailmassa antaisi hevosiani lapsille hoidettavaksi. En ainakaan Orionin hintaista hevosta. Tai oria. Tai mitään muutakaan, siinähän olisi kunnon oikeusjuttu valmis, jos jotain kävisi.
      ”No oho! Se on hieno hevonen, eikö? Sun pitää kysyä Lilyltä, voitte leikata ne sitten yhessä jos se antaa luvan. Ja muutenkin, pitää kysyä lupa ennen kun leikkaa hevosilta karvoja”, tajusin lisätä. En haluaisi olla vastuussa, jos yhtäkkiä puolilta Hallavan hevosilta puuttuisi harja.
      ”Joo, kyllä mä tiiän. Orion on tosi hieno, Lilyn ja Aleksin piti soittaa mun äidille että se antoi mun hoitaa sitä! Äiti vähän pelkää hevosia”, Miska tuntui punnitsevan loppuja sanojaan tarkkaan. Ehkä hän oli ujo.
      Päädyimme puhumaan Orionista ja tulevista kilpailuista sen ajan, kun leikkasimme loput vuohiskarvat. Sen jälkeen oli hiljaista, kun siirryin hännän selvittämiseen. Miska istahti jakkaralle, jota olin käyttänyt harjan leikkaamisessa.

      Olin jo Tokon hännän tasoittamisessa, kun Miska puhui seuraavan kerran.
      ”Ootko sä… olitko sä se joka piti niitä valmennuksia?”
      Nyökkäsin vain vastaukseksi, koska olin juuri kriittisessä kohtaa.
      ”Oliko sun.. Sun isä sitten se ööö kenttäratsastaja?” Miskan äänenpaino kohosi lopussa. Hänellä oli selkeästi jokin suunta tässä, varovaisesta aloituksesta huolimatta. Käännyin kohti häntä ja jäin kykkimään Tokon jalkojen juureen.
      ”Joo. Mäkin oon kenttäratsastaja”, hymyilin ja jäin odottamaan jotain jatkoa. Se tuli hitaasti ja selkeästi vaikeroiden. Ikään kuin Miska yritti kerätä rohkeuttaan, tai miettiä sanojaan ekstratarkkaan.
      ”Miten sä.. Tiiätkö.. Kun sun isäs on tosi kuuluisa. Niin tuntuuko susta siltä, että sä jäisit niin kuin sen varjoon..? Tai kiusattiinko sua?”
      Kysymys yllätti minut täysin, enkä voinut estää kohoavia kulmakarvojani. Aihe näytti selvästi olevan Miskalle kuitenkin vaikea, joten yritin kaikkeni ollakseni järkevän diplomaattinen.
      ”No välillä. Ennen vähän enemmän, mutta nyt mä oon melkein jo niin kuuluisa kuin se. Mutta ei mua oo kiusattu siksi? Musta tuntuu, että se oli kaikkien mielestä vaan tosi siistiä, että mun isä on kuuluisa. Kuinka niin?” oli aivan pakko kysyä.
      ”Eei… mietin vaan”, Miska kierteli, ja palasin hännän siistimiseen. Keskustelu taisi olla ohitse.

      ”Mua pelottaa, kun nyt koko talli sai tietää, että mun isä oli Basti-” Miska puhui niin yhtäkkiä ja nopeasti, että melkein pyllähdin maahan. Melkein. Siitäkö van Leeuwenista koko talli oli supissut? Ei Bastiaanista, vaan hänen pojastaan?
      ”Ai? Miksi sua pelottaa se?” en oikein tiennyt mitä vastata. Voi raukkaa. En edes tiennyt miksi hän minulle puhui siitä, sillä aihe oli selkeästi vaikea, emmekä me olleet edes tavanneet. Kai hän sitten ajatteli minun ymmärtävän. Tavallaan ymmärsinkin. Tiesin kyllä, että kaikki edelleen tunsivat minut Marcus Gwylnin tyttärenä, ja tulisivat varmasti aina tuntemaankin. Tiesin, että vaikka rakentaisin kuinka suuren uran itselleni, kaikki haastatteluni tulisivat aina esittelemään minut Marcuksen tyttärenä, Gwyln nuorempana. Tai – vielä pahempi – esteratsastaja Jason Astorin vaimona. Olinhan minä hänen vaimonsa, mutta ei Jasella ollut osaa eikä arpaa siinä, miten minä ratsastin kilpailuissa. Se oli kaikki omalla työlläni. En ollut ottanut hänen sukunimeänsäkään juuri siksi. Minä olin minä ensin, jonkun vaimo ja tytär vasta seuraavaksi.
      ”En mä.. En mä halua sanoa”, Miska näytti perääntyvän johonkin kuoreen.
      ”Ei haittaa. Ei sun tarvii. Mutta mä luulen, ettei sun tarvii pelätä silti. Mun isä tunsi sen, ja mäkin kai vähän, ja se oli tosi hyvä tyyppi. Miksi sua kiusattais siitä? Haluatko, että puhutaan jostain muusta?” oli yhtäkkiä tosi hankala puhua. Miska ei puhunut enää mitään.

      Ahdisti. Mitäs utelin. Olinko painostanut Miskan sanomaan jotain, mitä hän ei olisi halunnut sanoa? En kai.
      ”Mutta hei. Jos sä haluat puhua, tai kysyä, niin multa saa tulla aina kysymään. Vaikka mä asunkin Hollannissa, itse asiassa aika lähellä missä tekin asuitte, mutta kyllä mä nyt keväällä käyn täälläkin.”
      En osannut lopettaakaan, sillä en halunnut aiheuttaa pojalle pahaa mieltä.
      ”Ja tietysti sä voit puhua sun äidin kanssa. Tai Aleksin, mutta myös mun kanssa. Jos haluut?”
      Miska vain nyökkäsi vastauksena. Nyt olisi aika vaihtaa puheenaihetta.
      ”Lähetkö sä huomenna kans sinne kisoihin? Ootko sä jo pakannut?”
      ”Joo! Paitsi mun pitää etsiä vielä mun toppatakki, kun siellä on kuulemma kylmä!”
      ”Ei hitsit, mä en ottanut toppatakkia mukaan. Jäädynköhän mä sitten sinne? Ehkä mun pitää varastaa jonkun hevosen loimi”, yritin keventää tunnelmaa.
      ”Sä voit lainata mun takkia! Tiiätkö, jotkut sanoo, että Hallavassa on sabotoijia!” Miskakin taisi piristyä hieman.
      ”Oho, sitten sun pitää pitää tosi hyvää huolta Orionin varusteista. Eiks nii? Tiiätkö muuten missä Lily on? Mulla on asiaa sille”, hymyilin, vaikka Miska oli jo tekemässä lähtöä.
      ”Joo, mä pidän niistä tosi hyvää huolta! Lily on pakkaamassa, mutta äiti tuli nyt hakemaan, niin mun pitää mennä. Moikka!”
      ”Tot kijk!” sen verran kieltä minäkin olin jo oppinut.
      Miska pysähtyi, hymyili, ja lähti sitten puolijuoksua ulos tallista. Minulle jäi hieman orpo olo. Toivottavasti hänellä olisi kaikki hyvin.

      Minun pitäisi löytää vielä Lily. Minulla oli hänelle asiaa, vaikka hän ei haluaisi varmasti jutella minulle. Toivottavasti tämä auttaisi. En ehkä ollut samaa mieltä Lilyn kanssa suurimmasta osasta asioita, mutta en kyllä myöskään ymmärtänyt mitä olin tehnyt saadakseni häneltä vain mulkaisuja. Palautin nyt kisakunnossa olevan Tokon karsinaansa, ja yritin löytää Lilyn. Hän oli pihalla, täyttämässä hevosautoja, kuten nyt Ohto ja moni muukin tallilainen.

      Asiaan toivottiin pikaista vastausta, mutta ehkä nyt ei ollut oikea hetki. Ei nyt, kun kaikki tallilaiset olivat ympärillä. Ohto sanoi, että olisimme samassa mökissä, itse asiassa jopa huoneessa. Minä olisin mieluusti mennyt hotelliinkin, mutta olin nyt suostunut jo mökkiin, jos sänky tosiasiassa jäisi muuten tyhjäksi. Ehkä vetäisin Lilyn huomenillalla sivuun, ja sanoisin asiani. Toivoin, että hän pitäisi siitä.

      //en nyt tiiä pitäiskö mun julkaista tätä ollenkaan, jos tämä menikin ihan pieleen. jos meni, niin tän voi sivuuttaa

    • #51098 Vastaa
      Alana
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      Partners in crime
      sunnuntai 29.3.2020, Hallavassa Alanan valmennusten jälkeen

      Valmennusten jälkeen olin poikki. Kun expert-ryhmä käveli loppukäyntejään, en halunnut muuta kuin istua Ohton pinkkiin autoon ja pitää kasvoja käsissäni. Väsytti, pelasimme eilen illalla Ohton kanssa korttia yömyöhään. Oli ikävä Oliveria. Ja Jasea. Emme olleet nähneet kahteen viikkoon. Halusin kotiin. Tai edes Ohtolle.

      Ohtolla oli kuitenkin töitä, ja se oli lähtenyt Jessen perään oman valmennuksensa jälkeen. Olin saanut siltä pahaa silmää, varmasti Ohto oli miettinyt, miksen ollut kertonut Jessen olevan samassa valmennuksessa. Minähän tiesin koko kuvion, tai ainakin sen, mitä Ohto oli kertonut. Olin kuullut Jessestä kuluneen vuoden aikana oikeastaan säännöllisesti kahden kuukauden välein, paitsi nyt viimeiset puolisen vuotta Ohto oli ollut aiheesta hiljaa. Keskustelumme aiheesta olivat kaikki noudattaneet samaa kaavaa. Ohto soitti videopuhelun minulle myöhään illalla tai yöllä, pahoitteli, että hän herätti, mutta ei keksinyt ketään muutakaan, ja hänen oli pakko puhua, tai tulisi hulluksi. Minä aina suostuin, tietysti, ja kömmin yleensä jotenkin päälleni nukahtaneen Jasen alta alakerran sohvalle, tai Groningenissa pienelle parvekkeellemme.

      Puhuimme paljon Jumalasta. Se oli kenties yllättävä aihe, kun muuten puhuimme paljon kaikesta muusta, pääosin maallisista synneistä, emmekä kumpikaan tainneet elää nuhteetonta elämää. Ahdistuksissaan Ohto kuitenkin halusi puhua myös hengellisistä asioista. Se oli järkeenkäypää, sillä tiesin hänen ahdistuksen aiheutuvat suurilta osin uskonnosta. Ohto sanoi, ettei ollut uskovainen, ettei haluaisi vahingossakaan olla yhtä kieroutunut ja harhaluuloinen kuin äitinsä. Minä saatoin sisimmässäni olla eri mieltä hänen kanssaan, halusin väitellä, ettei usko aiheuttanut harhaluuloa tai kieroutta, että se oli henkilökohtainen valinta, mutta annoin asian olla. Ei Ohto sitä tarkoittanut.

      Ohto halusi varmistusta. Hän halusi tukea. Minä olin aluksi esittänyt paikalliselle pastorille puhumista, mutta olin pian tajunnut, ettei hän halunnut tukea Jumalalta, vaan minulta. Hän halusi kuulla mitä mieltä minä olin, että uskoinko katolisena hänen todella joutuvan helvettiin. En minä siihen osannut vastata. Se ei ollut minun päätettävissäni. Sen sijaan puhuin lähimmäisenrakkaudesta. Kunnioituksesta. Parhaansa tekemisestä, anteeksiannosta. Siitä, että Ohto oli rakastettu, että hän katui tekojaan, vaikkei ollut välttämättä tehnyt edes väärin. Sitten uskaltauduin puhumaan myös omista mietteistäni. Siitä, mihin itse uskoin. Että meidät oli kaikki tehty Hänen kuvakseen, meillä kaikilla oli tarkoituksemme. Siitä, että paras olisi vielä tulossa, ja meidän tehtävänämme oli uskoa Jumalan ohjaavan meidät omalle polullemme. Että vaikka olisi eksyksissä ja yksinäinen, ei ole silti unohdettu.

      En ollut hyvä puhumaan. Minä aina ehdotin, että jos hän kuitenkin puhuisi pastorille, papille, kenelle tahansa, joka kuuntelisi, ja jolla olisi valtuudet vastata hänen mieltään painaviin kysymyksiin. Minä pystyin tarjoamaan hänelle vain ympäripyöreitä mietteitä, irrallisia lainauksia ja tulkintoja. Sanani näyttivät kuitenkin aina tuovan Ohtolle edes jotain lohtua, sillä hän aina kuunteli hiljaista puhettani täysin hiljaa, ennen kuin kuiskasi käheällä äänellä.
      ”Kiitos.”
      ”You’re a good person, Ohto.”
      Minä vastasin aina niin. Se oli ainoa varmuus, jonka pystyin antamaan hänelle. Minä todella uskoin niin. Minä saatoin poiketa siltä tieltä, mutta Ohto oli hyvä. Hän ei halunnut pahaa, ja minä olisin tehnyt kaikkeni pyyhkiäkseni menneiden ilkeät sanat ja teot, jotka hän oli saanut osakseen.

      Se oli rankkaa. Aina puheluidemme jälkeen istuin hiljaa hetken, katselin maailmaa ja hiljaisuutta ympärilläni. Sitten rukoilin. Vaikka hän itse saattoi suhtautua siihen epäilevästi, rukoilin Ohton puolesta. Kaikkien ystävieni. Minua harmitti, etten osannut auttaa häntä sen paremmin. Minulla oli mielipiteeni, enkä uskonut Ohton olevan niin kamala kuin hän kuvitteli, mutta minä en osannut vastata niihin kysymyksiin, joita hän kysyi. En tiedä olisinko mieluummin jättänyt puhelumme väliin. Tuskin. En voinut jättää ystävääni yksin. Itse uskoin Jumalan tukevan häntä joka tapauksessa, mutta se ei lohduttanut Ohtoa samalla tavoin kuin minua. Jos hän halusi tukea minulta, sitä hän myös saisi, vaikka se saikin kurkkuni kuristamaan.

      Kyllä minä tiesin Jessestä. Olisin kertonutkin Ohtolle, jos olisin tajunnut, että valmennukseeni osallistuva Jesse olisi se Jesse. Toivoin, että he saisivat asiansa selvitettyä. Se ei kuitenkaan ollut minun vaikutusvallan alla, joten antaisin asian olla. Ohto puhuisi siitä, jos haluaisi.

      Se hetki tulikin nopeammin kuin ajattelin. Minä olin jutustellut tallituvassa tallilaisten ja satunnaisten valmennukseen osallistuneiden kanssa, jotka olivat halunneet puhua vielä valmennusten jälkeenkin. Minä olin hymyssä suin kertonut Jasella menevän hyvin, että kilpailut olivat sujuneet hyvin, että Oliver kasvoi ja oli ihanampi vain joka päivä. Vakuutin toiselle, että heidän yhteistyönsä hevosensa kanssa oli menossa oikeaan suuntaan. Kolmannelle kerroin omista hevosistani. Neljännen jälkeen sekosin laskuissa. Sen tiedän, että Lily istui nurkassa happamana, ja muuttui vieläkin synkemmän näköiseksi silloin, kun Kristian tuli myös tallitupaan. Olin vaihtanut hänen kanssaan nopeat kuulumiset, ja vaihtaneet kepeät ”see you!”:t Ohton ilmoittaessa olevansa valmis.

      Istuimme hänen autoonsa. Taustapeilistä roikkuivat aivan älyttömät pinkit karvanopat. Rattia koristi vielä älyttömämpi kirkuvan vaaleanpunainen pörröpehmuste. En halunnut stereotypisoida, mutta se oli varmasti homoin auto ikinä. Sanoin sen. Ohto nauroi, ymmärsi sen vitsiksi. Joku muu olisi saattanut käsittää väärin. Mutta ei Ohto. Vaikka saimme lohtumme eri asioista, ymmärsimme toisiamme täydellisesti.

      Silti tuli hiljaista. Ohto laittoi kätensä pinkille ratilleen, muttei laittanut turvavyötä kiinni, tai edes avainta virtalukkoon. Minä nojasin kyynärpäähäni.
      ”Penny for your thoughts?”
      Ohto hätkähti, sitten hymyili hieman poissaolevan näköisenä.
      ”Mä oon niin kusessa”, hän totesi sitten.
      ”Oh? Jesse?”
      ”No joo. Ei se ollukkaan vihanen mulle. Vissiin. En mä tiedä. En oo varma uskonko sitä. Tai kun- ei me siis juteltu silleen. En mä tiiä. Se oli vaan se yks ilta, mut ku- en mä tiiä, musta tuntuu että mä tykkäsin siitä jo vähän sillon? En mä osaa sanoa. Mut ei se nyt kummiskaan. Tai siis- siitä on vuos, ja mä olin ihan paska, enkä mä tiedä enää yhtään mitään. Mä luulin et se vihas mua. Tavallaan- ehkä mä haluisinkin, että se vihais mua? Ei tarvis miettiä mitään. Vois vaan unohtaa ja antaa olla. Tiiätkö?” Ohto hieroi ohimoitaan.
      ”Joo. Sori, I don’t know what to say. Kyl se siitä? You’ll just have to wait and see. Ja uskoa, et whatever happens, is meant to be”, yritin. Jos olisin puhunut siskolleni, olisin maininnut Jumalan. Tiesin, ettei se lohduttaisi Ohtoa samalla lailla kuin minua, joten jätin sen sanomatta.
      Ohto vain nyökkäili, ennen kuin hän kiinnitti kunnolla huomiota minuun. Suu painui tiukaksi viivaksi, sitten ahdistus ja epävarmuus hävisi hänen kasvoiltaan.
      ”Onko sulla kaikki hyvin?”
      Kysymys hymyilytti, vaikka pudistin päätäni.
      ”I don’t know. Musta tuntuu, että ne ei tykännyt musta. Mä en oo hyvä valmentaja. Mä olin ilkee, vaikka mä halusin vaan– Tai siis. I tried so hard. Ja sit mä sanoin rumasti siitä vuoniksesta, siitä Dunjan varsasta, ja Lily… I don’t know what her problem is! Ja sit mä vaan… Am I a bad person?”
      Ei minun ollut tarkoitus sillä tavalla avautua. Harmitti. Minun piti olla parempi ihminen. Minä yritin niin kovasti olla.
      Ohtolla oli vastaus valmiina.
      ”Ehkä me molemmat joudutaan helvettiin. Homo ja bitch.”
      Sekin oli vitsi. Tein silti pienen ristinmerkin. Se oli jo automaattinen reaktio, mummolta peritty. Siitä huolimatta jatkoin vitsiä:
      ”That sounds like a partners in crime type of thing. Bitch and Gay. Bonnie and Clyde.”

      Ohto virnisti ja nappasi aurinkolasini käteensä.
      ”Let’s sin, bitches”, blondi nauroi, ja pisti Guccin naisten aurinkolasit silmilleen. Se oli täydellistä.

      Vaaleanpunainen Honda hörähti käyntiin. Iskelmäkanava soitti edelleen Katri Helenaa. Vaaleanpunaiset karvanopat heiluivat. Rikosduo Bitch and Gay kurvasi pois parkkipaikalta, kohti uusia syntejä. Onneksi minulla oli Ohto.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten Alana.
      • Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten Alana.
      • Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten Alana.
    • #50553 Vastaa
      Alana
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      Valmennuksen tehtävät ja aikataulu on nyt julkaistu 🙂

      Easy klo 10
      Medium klo 11
      (Alanan kahvitauko ja liikkumavara mahdollisen yliajan vuoksi)
      Hard klo 12:30
      Expert klo 13:30

      • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta sitten Alana.
    • #49926 Vastaa
      Alana
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      Kotirouva
      tiistai 17.3.2020, Groningen

      Kevät lähestyi. Ulkona oli parhaillaan 12 astetta lämmintä ja aurinkokin pilkotteli pilvien raosta. Minä istuin jakkaralla ja katselin kun Jean-Jacques pomppi Penelopen hyvinvalaistulla tallikäytävällä Oliver reppuselässä. Jay-Jay, kuten minä häntä kutsuin, oli antanut rakkaan cowboyhattunsa pojalle, jonka pää katosi hatun sisälle oikeastaan kokonaan. Oliver nauroi niin paljon, että se kuulosti vain tasaiselta huudolta. JJ puhisi. Olivat kuulemma rodeota.

      JJ oli Penelopen nuorempi poika, tänä vuonna 21, ja täällä läheisin tallikaverini. Isoveljensä tavoin JJ oli innostunut äitinsä myötä hevosista, mutta toisin kuin pikkutarkaksi kouluratsastajaksi nopeasti hyvän valmennuksen avulla kehittynyt Antoine, JJ oli valinnut toisen reitin – elokuvien innoittamana. Lännenratsastuksen. Perheellensä ominaiseen tyyliin hän oli ostanut kaksi quarterhevosta ja tietysti kaikki varusteet hattuineen, ja harjotteli nyt reiningiä. Hapsuchapsitkin löytyivät, mutta niitä JJ ei sentään pitänyt kovin usein. Stetsoni kyllä oli ja pysyi kuin liimattu. Kävimme usein maastossa kahdestaan.

      Jase vihasi Jayjayta. Jasen sanoin ranskalainen näytti aivan älyttömältä riikinkukolta bootseissaan ja hatussaan, eikä hän ymmärtänyt miksi joku halusi käyttää aikaansa aivan turhiin kiemuroihin takakorkeiden lihapullahevosten kanssa. Jos jotain kuitenkin olin kolmen yhteisen vuotemme aikana oppinut, tiesin, että Jasea ärsytti se, että JJ puhui ranskaa, eikä juurikaan englantia. Cowboyn piti usein pyytää minulta tulkkausapua, eikä Jasella ollut kärsivällisyyttä sellaiseen.

      Eikä Jase pitänyt muuten siitäkään, ettei ymmärtänyt, mitä JJ sanoi minulle. Jasen mielestä olimme liian läheisiä, eikä hän luottanut ”Jeaniin”, eikä halunnut, että viettäisin aikaa hänen kanssaan. Ne puheet olin lopettanut alkuunsa. Jos ei herralta löytynyt sen vertaa luottoa minuun tai kavereihini, ei löytyisi pian kyllä vaimoakaan. Jase oli tyytynyt kohtaloonsa ja päätynyt valittamaan Jeanista vain mutisten.

      Sitä paitsi, Jase oli syksystä asti kiertänyt ties missä kilpailuissa, ja harvemmin kotona. Hän oli päässyt mukaan kansainväliselle kiertueelle (varajäsenenä, josta olin itsekin tuohtunut, mutta josta olin saanut kuulla jo kyllästymiseen asti mäkätystä Jasonilta itseltään), ja jatkoi edelleen sen rinnalla myös muilla hevosillaan kilpailua. Olin käynyt katsomassa muutaman, esimerkiksi Firenzessä vietimme mainion viikonlopun museoita kierrellen ja ravintoloissa, ja olin tietysti onnellinen Jasen puolesta, mutta se tarkoitti sitä, että minä olin kotona Oliverin kanssa. Hän oli vielä liian pieni kouluun, lähellä ei ollut muita päivähoitopaikkoja kuin hollanninkielisiä, emmekä vielä olleet edes selvittäneet sen kummempia koulutusvaihtoehtoja. Isovanhemmat asuivat joko Englannissa tai Irlannissa, eikä sinne asti pojan vieminen viikonlopuksi ollut pidemmän päälle järkevää. JJ oli hoitanut Oliveriä ja koiria ollessamme Italiassa, Penelope oli hoitanut häntä pari viikonloppua, jolloin koirat pyörivät vapaana tallialueella ja niillä oli ruokaa ja sängyt satulahuoneessa, pari kertaa isä oli ollut meillä yötä joko kisa- tai hevosenhakumatkalla tai valmentamassa.

      Vaikka olinkin kotona, olin päässyt hieman kilpailemaan. Kenttäkausi ei tietysti ollut vielä alkanut, mutta olin käynyt hevosten kanssa muutamissa estekisoissa. Lisäksi minulla oli läheiseltä kenttätallilta pari nuorta hevosta ratsastettavana. Joku oli tarjonnut minulle hevostaan myös ratsukoulutukseen, mutta Penelopella ei ollut ollut silloin vapaita karsinapaikkoja. Meillä oli kuitenkin suunnitelma. Meidän talomme pihalla oli viisi vanhaa ulkokarsinaa ja pieni satulahuone, jotka tosin kaipasivat kipeästi remonttia. Penelope maan omistajana oli antanut luvan kunnostaa sen, ja minä jo haaveilin omasta ponitallista. Saisin omat hevoseni joko pihalle tai Penelopen talliin, Rokki voisi hyvin muuttaa ulkokarsinaan, jolloin voisin tuoda sen tilalle Faen… Silloin minulla olisi omat hevoseni oikeassa tallissa, ja saisin pihalleni asiakashevosia, ettei Rokki olisi yksin… Suuret oli suunnitelmat, mutten ollut niistä edes varma. Saisin käyttää Penelopen kahta kenttää, maneesiakin välillä, sekä yhtä suurta tarhaa, jonka voisin hyvin jakaa ponilaumalleni. Se vain sitoisi minut tänne.

      Olin pitänyt Hollannista, paljon enemmän kuin Suomesta, mutta jokin vielä puuttui. Olin haaveillut tänne muuttaessani kilpailuista, urasta, tavoitteista, enemmästä ajasta Jasen kanssa. Se oli toteutunut vain osittain. Jase oli lähempänä, ja pääsi useammin kotiin, mutta oli myös useammin poissa. Oma urani junnasi edelleen paikoillaan, Lasse oli elämänsä iskussa juuri nyt, ja Tarantulan kanssa oli vielä paljon töitä edessä. Riittäisikö tämä minulle? Nythän olin oikeastaan kotiäiti. En minä sitä halunnut.

      ”Hei, mitäs mietit?” kysyi eräs ranskalainen äkisti, ja minulta kesti hetki saada oikeat sanat ulos oikealla kielellä. JJ oli saanut stetsoninsa takaisin ja seisoi edessäni huohottaen, samalla kun Oliver oli jo hyvää matkaa repimässä JJ:n bootsien nauhoja. Nostin pojan syliini. Minulla oli hiukset ihan sotkussa, kun Oliverin kädet laittoivat kampaustani uuteen uskoon. Punainen huulipunakin oli unohtunut aamulla. Minähän olin aivan ulapalla!
      ”Tämä ei voi jatkua näin.”
      ”Ai?” JJ:n ilme meni vaikeaksi. Hän näytti vähän siltä, että olisi jäänyt kiinni pahanteosta. ”Kuinka niin?”
      ”Minä en ole mikään kotirouva. Ansaitsen parempaa”, ilmoitin, enkä huomannut, kuinka JJ:n ilme muuttui sekunnin ajaksi. Katsoin häntä silloin, kun hän oli jo ehtinyt saada kasvoilleen neutraalin ilmeen.
      ”Selvä.”

      Sitten oli hiljaista. Minä mietin elämääni, JJ piti katseensa sylissäni kiehnäävässä Oliverissa. Ties mitä ajatteli. Minulla oli kovin alaston olo näin huolimattomana. En ollut edes meikannut. Tätäkö elämäni nyt oikeasti oli, tylsän kotirouvan arkea? Enää puuttui vain komea ulkomainen rakastajatar.

      JJ käänsi katseensa silmiini.
      ”Lähdetäänkö maastoon?”
      ”Joo.”
      Saippuasarja oli valmis.

    • #43562 Vastaa
      Alana
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      Kotikenttä
      heinäkuussa 2019

      Mitä enemmän Tarantulan kanssa teki töitä, sen hankalammaksi se meni. Miltei kahden kuukauden yhteistyönkin jälkeen hevonen viis viittasi loppukesän helteistä, ja rynni esteeltä toiselle niin, että jopa Jasea, joka normaalisti katseli Alanan ratsastusta tyynen viileä ilme kasvoillaan, huolestutti. Alana tapattaisi vielä itsensä tuon hevosen kanssa, se oli varma. Siksi hän ei saanut ratsastaa sillä ilman, että kukaan oli katsomassa. Koska kukaan ei halunnut olla kentällä samaan aikaan Spideyn kanssa, joutui Jase idean isänä nojailla aitaan ja katsoa. Tässä tapauksessa se katsominenkin teki tiukkaa.

      Eikö tuo helvetin elukka ollut jo väsynyt? Pelkkä katsominenkin uuvutti lämpimässä iltapäivässä, vaikka aurinko olikin jo laskemaisillaan. Se oli klipattu, ja silti valui hikeä. Alana sen sijaan näytti yllättävän hyvinvoivalta. Sillä oli aina hullun kiilto silmissään puhuessaan suunitelmistaan tamman kanssa. Tahtoa riitti, sehän oli selvä, mutta jos Jason Astor jotain tunsi vaimostaan, hän tiesi, että Alana yrittäisi onnistua niin pitkään, että joko päätyisi sairaalaan tai palaisi loppuun. Todennäköisesti hän jatkaisi siltikin.

      Kerran kilpailuissa, joihin mentiin Jasen nuorten hevosten ja Alanan hullun demonihevosen kanssa kokemusta kartuttamaan, Alana oli hypännyt kaksi luokkaa, kahdella hevosella. Neljä rataa, kaksi hylkyä, yhteensä 15 puomia, yksi katkennut lankku sekä yksi keskeytys oli ollut lopputuloksena. Alana oli ollut sen jälkeen jäykkä ja vaitonainen, katsonut Jasen radat tyhjä katse silmissään.

      Jasen oli ollut tarkoitus jutella sen jälkeen autossa, sanoa, että hei, sellaista sattuu, muistatko, kun unohdin radan Lontoossa, kun koko suku oli katsomassa? Tai sen, kun isäsi hylättiin olympiakarsinnoissa esteosuuden viimeiselle esteelle, kun voitto oli jo hänen yli kymmenellä pisteellä? Hänen olisi vain pitänyt päästä esteestä yli, tai läpi. Että olympialaiset jäivät siltä osalta haaveeksi yhden tyhmänrohkean linjan seurauksena? Siksi, että isäsi laski linjan väärin, jätti yhden askeleen liikaa pois, ja putosi. Sellaista sattuu. Ei se siihen kaadu. Isäsi oli olympialaisissa seuraavalla kerralla, minä sain ne world cupin rankingpisteet jostain muusta kilpailusta. Että sinä olet tärkeä ja täydellinen juuri noin, et sinä mitään kilpailutuloksia tarvitse osoittaaksesi sitä. Katso, mistä kaikesta olet jo selvinnyt. Oliver laukkaa maastossa kanssasi kilpaa ponillaan. Sinä annat hänen voittaa, ja Oliver nauraa. Meidän Oliverimme. Synnytit sen ennen kuin olit edes lukiosta valmistunut. Se ei kuulunut suunnitelmaan, ei olisi kuulunut vielä moneen vuoteen, mutta se tapahtui. Se tapahtui, mutta elämä jatkui, ja muuttui. Eikä huonompaan suuntaan. Ei sinun aina tarvitse voittaa, olet aivan yhtä arvokas, vaikka katkaisisit jokaisen puomin radalla. Ei Oliveria haittaa, vaikket voita. Ei minuakaan haittaa.

      Se Jasen oli ollut tarkoitus sanoa, ajaessaan takaisin kotin. Sen sijaan hän oli kysynyt, saiko Alana kerättyä hammastikkuja säpäleiksi menneestä lankusta. Alana oli ollut hiljaa ja katsonut tietä edessäpäin. Jase olisi voinut sanoa kaiken sen, mitä ajatteli, mutta hänkin päätyi katsomaan edellä avautuvaa tietä.

      Kyllähän Alana nyt tiesi sen sanomattakin, eikö vain?

    • #6482 Vastaa
      Alana
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      Matkakertomus
      Kokoelma pätkiä matkalta Hallavasta uuteen alkuun.

      perjantai 24.5.
      Hallava, Pronssijoki
      klo 9.34

      Mitä jää jäljelle? Mitä jää miltei neljän ja puolen vuoden jälkeen paikkaan, jonne ei ensin halunnut, johon ei tainnut koskaan kunnolla kuulua, mutta josta ei silti aivan haluaisi lähteä? Juuri nyt jäljelle jäi stetsoni päässä kättään vielä viimeiseksi hyvästiksi heilauttava tallinomistaja, yksi käytävälle unohtunut mutainen tarhariimu, ja tallituvan pöydälle kori pullaa tallilaisille. En ollut keksinyt muuta korttia sen rinnalle kuin ”kiitos Hallavalle!” ja nimeni siihen alle, mutta kaipa sekin oli edes jotain. Aleksille ja Ohtolle olin jättänyt vielä toimiston pöydälle omat, nimikoidut läksiäislahjat. Aleksi oli saanut kukkia ja viinipullon, josta toivoin hänen pitävän, vaikken edes tiennyt joiko hän edes. Ohtolle olin jättänyt pari pakettia kahvia, sitä samaa, jota hän aina Jasen erikoiskahvikätköistä maistoi salaa ja voivotteli, ettei ollut löytänyt samanlaista itse. Ohto myös aina voivotteli väsymystään ja aikaisia aamujaan, joten ajattelin kahvin ja upean pinkin possumukin, joka veti muuten varmasti lähemmäs puoli litraa kahvia, olevan juuri osuvat lahjat. Aleksin heppakorttiin kirjoitin muutamat kiitokset hyvästä hevosenhoidosta ja tallipaikasta, Ohtolle toivotin hyviä aamutalleja ja muita herätyksiä, joita hän rakasti niin kovin.

      Konkreettisten asioiden lisäksi jäljelle taisi jäädä muistoja, sekä jonkinlainen tarina. Vihasin muuttoamme Suomeen, joka tapahtui ilman syytä ja varoittamatta, en osannut kieltä enkä uskaltanut avata suutani. Mutta ilman Hallavaan saapumista olisin tuskin tavannut Emmaa, Ohtoa, tai Eevi-Sofiaa, tai Lassea, tai sen löytänyttä Jasea. Minulla ei todennäköisesti olisi yllätystä nyt takapenkillä turvaistuimessa nukkumassa, en varmasti olisi naimisissa, enkä olisi sama ihminen kuin tällä hetkellä, juuri nyt olin. En ollut ikinä oikein uskonut siihen, että Jumalalla olisi tarkka suunnitelma kaikkia varten, tai kohtaloon, mutta sen tiesin, että kaikki tapahtui syystä. Kuka niitä syitä ohjaili, Jumala tai maailmankaikkeus tai kohtalo, pystyin vain arvaamaan, vai olivatko ne kenties yhteistyössä vaiko vain sama asia, mutta loppupeleissä uskoni oli sama.

      Hallavaan saapuminen oli vaikuttanut merkittäväst elämääni, olin sitä halunnut tai en. Kun pieni kivitalli jäi yhä kauemmas Land Roverista ja sen perässä roikkuvasta trailerista, huomasin miettiväni, paljonko Hallavasta lähteminen tulisi vaikuttamaan elämääni. Se selviäisi ajan kanssa.

      ***
      perjantai 24.5.
      ABC-asema, jonka nimeä tai sijaintia kukaan ei vaivautunut tarkistamaan
      klo 13.18

      ”Wait! Hold on, I need to put my shoes on…”
      ”Jason, just put on your crocs, there’s like, three cars, no one will care. I bet they’ll all have crocs on too.”
      ”No! These are my traveling crocs, and you swore to take them to your grave. I’m not giving away this for some truckers in the middle of nowhere.”
      ”What? That the always stylish and finished Jason Astor wears other shoes than leather boots and oxfords? Blasphemy! What shame!”
      ”The crocs are a crime to humanity and you know it, Alana. Stop laughing. This is serious.”
      ”Your baby pink crocs are a serious matter? Whatever you say, mate. Come on, if Oliver pees his pants you’re cleaning him up. Please put on your precious oxfords and get out of the car, Jason.”
      ”Hold on, I’m hiding the crocs.”
      ”What good are ’traveling crocs’ if you only wear them for ten minutes in the car before you take them off and put on some warm socks because your toes are freezing?”
      ”Shut up. I also drive in them.”
      ”Ah, yeah, sorry, that changes everything. They’re your traveling crocs you use for ten minutes or for the hour that you drive. Got it.”
      ”Stop it. They’re comfortable. But a crime. I live in shame of them every day.”
      ”Alright, whatever you say, honey. Are you done? Ready to take those shameful croc feet to the loo with your son? Your shameful croc son?”
      ”You’d rather I walk around town in pink crocs?”
      ”You’re right. I can’t believe I married such a croc monster like you. How will I tell my family?”
      ”You won’t. Ever.”

      ***
      perjantai 24.5.
      laiva Tukholmaan
      klo 22.49

      Neljän hengen hytissä ei ollut juurikaan tilaa sen jälkeen, kun kaikki sängyt oltiin avattu ja koirat olivat valloittaneet niistä yhden, vaikka ne eivät laivan sääntöjen mukaan saaneet edes olla niillä. Oliver makasi täysin unessa repun ja Drein kopan vieressä, ulkovaatteet päällä ja lippis vielä päässä. Eläintarhan siirtäminen hyttiin oli ollut niin vaivalloinen projekti, varsinkin, kun Oliver oli nukkunut koko ajan ja vaatinut Jasen kantoa ollessaan aivan veltto ja painava, että Oliver oltiin vain laskettu sängylle ja jätetty siihen. Hyvin näytti uni maistuvan vaatteista huolimatta.

      Lysähdimme Jasen kanssa kummatkin sängyn reunalle istumaan. Basil pomppasi lattialle makaamaan pois tieltä, Wrach vain nosti päätään, ja Drei maukui kopastaan niin, että se piti ottaa syliin. Tuijotimme Jasen kanssa toisiamme väsyneinä. Rokki ja Lasse pitäisi vielä käydä ruokkimassa ja juottamassa.

      Kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Väsytti, niskaa ja hartioita särki pitkän automatkan jälkeen, eväitä oli niukasti, ja nekin Oliverille.

      Mihin olimmekaan ryhtymässä?

      Pieni hymy riitti vakuuttamaan epävarman mieleni. Suukko otsalle, kädenpuristus.

      Olimme päässeet jo näin pitkälle.

      ***
      lauantai 25.5.
      jossain päin Tukholmaa
      klo 7.03

      ”You missed it!”
      ”What?”
      ”Tosta piti kääntyä. ’Turn left.’ You didn’t, ah shit, now we’re going the wrong way.”
      ”Well fuck.”
      ”Wait- we can- go right here, and then turn go left and left.”
      ”Are you sure?”
      ”No.”

      ”Where are we?”
      ”Lost.”
      ”Great.”

      ”Is that a burger place?”
      ”Max? It looks like it…? Maybe?”
      ”I’m starving.”
      ”Me too.”
      ”You missed the exit! You missed the fucking exit!”
      ”Shit.”
      ”Way to go. We’ll starve on this road.”

      ”Another one! Go, go, go!”
      ”I’m going!”
      ”They have a drive-in.”
      ”We won’t fit. I’ll wait in here and check on the horses.”
      ”’Aight. Be right back.”

      ***
      lauantai 25.5.
      Øresundsbron
      klo 16.22

      ”Look Ollie! A bridge! A big bridge!”
      ”Blidge!!”
      ”That’s a big fucking bridge.”
      ”We’re going on the bridge soon, Ollie, look outside.”

      ”I hate bridges. They feel so unstable. What is this, steel? Just a buttload of steel keeping us from the water? Why does it have to be so high?”
      ”It’s a bridge, Alana. That’s what bridges do.”
      ”I don’t trust them.”
      ”Who? Bridges?”
      ”I fucking hate bridges.”
      ”This one’s nearly eight kilometers.”
      ”Shut up and drive. I want to get off this thing.”
      ”We just started. You need to puke? You look sick.”
      ”Just drive and get me out of here, Jason.”
      ”Alright, alright. There’s a plastic bag under the seat if you need it.”

      Istuin koko hirveän sillan matkan hampurilaiset velloen vatsassa ja pää muovipussissa. Mutta en oksentanut!

      ***
      lauantai 25.5.
      Vordingborg, Tanska
      klo 17.58

      ”We’re here.”
      ”Fucking finally, Lasse has been moving around for the past hour.”
      ”Let the dogs out, they look like they’re going to pass out.”

      Isän hyvällä ystävällä Kristianilla oli talli. Olisimme siellä yötä, hevoset saisivat olla tarhassa yön, ja lähtisimme heti aamulla uudelleen ajamaan. Kristian näytti meille paikkoja, pari hevostaan, ja ohjasi meidät sitten taloonsa.

      En ollut varmasti ikinä ollut niin innoissani kovasta sohvasängystä. Mikä vain voittaisi laivan sängyn. Ties kuka oli oksentanut siihen viinapäissään.

      Rojahdimme siihen Jasen kanssa heti kun pystyimme. Olimme juuri nukahtamassa, kun Oliver ryhtyi juoksemaan.
      ”No please…”
      ”Ugh.”

      Koko matkan autossa nukkuneen pojan rauhoittaminen vaati raivoisat itkupotkuraivarit ja itkut, pilttipurkin ja puolikkaan banaanin, josta yli puolet päätyi lattialle ja siitä koirien suihin. Kun vihdoin pääsimme nukkumaan, herätys oli jo neljän tunnin päästä.

      ***
      sunnuntai 26.5.
      Saksa
      klo 11.56

      ”Are you awake?”
      ”Huh? Am now.”
      ”Great. Five hours left.”
      ”Only five?”
      ”Yeah.”
      ”Wonderful.”

      Viisi tuntia siihen, että olisimme perillä. Viisi tuntia uuteen elämään. Vähän jo jännitti.

      ***
      sunnuntai 26.5.
      Les Champs du Marronnier, Groningen
      klo 18.30

      Penelope Dubois ei tehnyt mitään pienesti. Hän pukeutui viimeisen päälle koristeellisiin kukkamekkoihin ja leveisiin lierihattuihin, eikä tuntunut kulkevan minnekkään ilman edes yksiä merkkiaurinkolasejaan, suuria ja koristeellisia nekin. Kun Penelope halusi jotain, hän hankki sen, ja vielä paljon enemmän. Hän halusi hyviin naimisiin juristin kanssa, eikä mikä tahansa juristi kelvannut. Hän halusi parhaimman ja menestyvimmän ja parhaimman näköisen juristin miehekseen. Ja hän sai sellaisen. Hän oli pukenut päälleen hienoimman mekkonsa, kihartanut blondiksi värjätyt hiuksensa, laittanut aurinkolasit päähänsä ja hurmannut jokaisen vastaantulijan. Kun Penelope oli innostunut leipomisesta, hän oli ostanut uuden asunnon, sillä vanhaan ei sopinut hänen vaaleanpunaiset, tuliterät KitchenAid -vatkaimet ja välineet.

      Kun Penelope oli nähnyt esteratsastusta viisi vuotta sitten sattumalta, miehensä kanssa ravintolaillallisella kentänreunalla VIP-tiloissa, hän oli ostanut seuraavalla viikolla neljä huippulaadukasta estehevosta, vaikkei ollut ikinä istunut hevosen selässä, saatika ollut metriä lähempänä niitä. Sitten hän oli ostanut yhden vanhan poliisihevosen, opetellut ratsastamaan, ostanut vähän lisää hevosia, tarjonnut niitä Jaselle, hankkinut pari hevosta vielä lisää, ja lopulta ostanut itselleen tallin.

      Koska Penelope Dubois ei tehnyt mitään pienesti, hän oli nimennyt myös tallinsa sopivan ylvään kuuloisesti. Vanha nimi käännettynä Chestnut Fields oli kuulemma liian tylsä, eikä hän osannut ääntää sen oikeaa nimeä alkuperäisellä kielelläkään. Niinpä hän oli nimennyt sen sitten omalle äidinkielelleen, ja hihitellyt sitten muiden kehnolle ranskan ääntämiselle.

      Minä osasin sanoa tallin nimen, sillä ranska oli ensimmäinen vieras kieli, jonka opettelin koulussa, eikä Penelope puhunut minulle juuri muuta kuin ranskaa. Haittapuolena oli Penelopen loputon puhetulva. Jos hän teki kaiken suuresti, hän hoiti myös puhumisen samalla tavalla. Taukoamatta.

      Juuri nyt Penelope Dubois kierrätti minua ja Oliveria toista kertaa tallinsa ympäri, tällä kertaa kertoen jokaisesta hevosesta nimen lisäksi myös viimeisimmät sijat, lempiherkut, heinämäärän ja optimaalisen harjanpituuden. Minä halusin purkamaan muuttokuormaamme, katsomaan, miten Lasse ja Rokki olivat kotiutuneet karsinoihinsa, ja ennen kaikkea kävelemään itse uuteen kotiimme Jasen kanssa. Sen sijaan kuuntelin puolella korvalla jatkuvaa ranskalaista höpötystä ja pidin Oliveria kädestä kiinni.

      Sanottiin Penelopesta mitä tahansa, hänen kukkamekoistaan ja lierihatuistaan ja aurinkoisesta persoonastaan, rikkaasta miehestään tai lyhyestä hevoskokemuksestaan, hevosiaan hän rakasti, se oli selvää. Minua ei kenties kiinnostanut Quinceyn sokeripalat tai ”kuningatar Victorian” mieltymys tiettyyn purutyyppiin, mutta jokaisesta hevosestaan Penelope puhui kuin lapsestaan. Hän suukotti jokaista turvalle mennessämme ohi, ja sai jokaiselta hörisevän tervehdyksen.

      Jopa Tarantula höristi korviaan tullessamme sen karsinan luokse, mutta jatkoi tyylilleen ominaisena Lasselle inahtelua karsinoiden läpi. Sitä ei Penelopekaan suukottanut, ja puhekin taukosi. Sitten Penelope tuntui muistavan, että minulla oli vielä muutto kesken, ja kovaan ääneen hätisti minut auttamaan ”miesparkaani muutossa, tai tavarani jäisivät vain eteiseen kahdeksi vuodeksi pahvilaatikoihin”.

      Siinä Penelope oli oikeassa. Päästessäni Oliverin kanssa uudelle pihallemme, minua oli vastassa riehuvat koirat ja kiukkuisena puhiseva Jason. Laatikoita lojui pitkin pihaa erinäisissä kasoissa, Jasen matkacrocsit olivat löytäneet tiensä auton katolle aurinkolasieni viereen. Aurinko porotti kuumana, Jase pyyhki kämmenselällään kasvojaan, koirat juoksivat hänen ympärillään. Oliver roikkui kiinni kädessäni, Jase kääntyi katsomaan meitä.

      Kaiken kaaoksen ja väsymyksen keskellä hymyilimme toisillemme. Ihan nopeasti, ihan vain vähän, mutta tarpeeksi. Se tuntui mahdollisuudelta, uudelta alulta. Uudelta kodilta.

      Vieraalta ja tuntemattomalta, mutta mahdolliselta. Kyllä tästä kaaoksesta vielä koti syntyisi.

      Sen pienen hymyn hetken ajan olin siitä varma.

    • #6457 Vastaa
      Alana
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      Pieni seikkailu
      17.5.2019

      Viikko. Tasan viikko, ja sitten minä pakkaisin hevoseni ja lähtisin Hallavasta. Kukaan paitsi Aleksi ei tainnut tietää tarkkaa lähtöpäivääni, sillä olin puhunut lähtöni ajankohdasta vain viikkoina. Halusin mahdollisimman vähän hämmennystä, mahdollisimman vähän uteliaita silmäpareja katsomassa, kun lähdin ja vapautin Hallavan ikeestäni. Riemuitkoon lähdöstäni vielä enemmän yllätyksenä.

      Laiva lähtisi Turusta kahdeksalta, olisi perillä Tukholmassa kuudelta paikallista aikaa, josta ajaisimme etelään, sillan yli Kööpenhaminaan ja sieltä saariston kautta Saksaan, jonka läpi ajaisimme uuteen kotiimme Groningenin lähelle. Isällä oli ystävä matkan varrella Tanskassa, jonka tallilla pysähtyisimme yöksi. Ei ajomatka Tukholmasta ollut kuin 14 tuntia, mutta koska matkustaisimme Jasen kanssa Oliverin, kissan, kahden koiran ja kahden hevosen kanssa, päätimme, että tauko olisi ihan järkevä, tai tulisimme varmasti hulluiksi. Jase oli kaiken lisäksi ehdottanut alunperin, että hän ajaisi Porschen ja minä Land Roverin, mutta koska koirat tai Oliverin turvaistuin eivät sopineet sen penkkeihin, minä olisin joutunut hoitamaan koko eläintarhan yksin. Olin siis luonnollisesti kieltäytynyt jyrkästi.

      Jase ei halunnut myydä rakasta ”nine eleven”iään, eikä sillä voinut liiemmin vetää traileria, ja minä halusin Land Roverin mukaani, joten Jase oli parhaillaan viemässä ensimmäistä, Porscheen mahtuvaa muuttokuormaa, ja palaamassa lentokoneella iltapäivällä. Hieman isomman muuttokuorman ja Tarantulan olin saanut mahtumaan hepparekkaan, joka oli lähtenyt eilen laivalla kohti Saksaa. Kaikki oli oikeastaan valmista.

      En vain tiennyt olinko minä. Olin käynyt kaappiani läpi ja pakannut jo loimia, satulahuopia ja muita viikon ajan tarpeettomia tavaroita traileriin jo valmiiksi. Olin löytänyt Aleksilta jouluna saadut hupparin ja satulahuovan kaapin pohjalta, käyttämättömänä. Molemmat olivat yksinkertaisia, tummansinisiä valkoisin koristein, ja mietin, miksen ollut käyttänyt niitä. Satulahuovan olin pakannut heti laatikkoon, jonka sulkemisen Oliver halusi hoitaa yksin, kuin iso poika konsanaan.

      Työni lasten jääkiekkovalmentajana oli loppunut maanantaina. Se oli kenties kaikista jännittävin juttu. Ei se ollut paljoa maksanut, mutta se oli ollut vakituinen työ. Minä olin lähdössä ulkomaille ilman suunnitelmaa. En minä kilpailemisella rikastuisi, sen tiesin jo valmiiksi, mutta entäpä, jos en tienaisi mitään? Jos mikään ei järjestyisi? Minulla ei ollut koulutusta, en osannut paikallista kieltä, maantieteellisesti lähin osaamani kieli oli Ranska. Tuskin tarvitsisin sitä kenenkään muun kuin Penelopen kanssa.

      Olinko tekemässä suurta virhettä? En halunnut palata tyhjin käsin. Minne edes palaisin? Ei Pronssijoki ollut kotini, ei oikeasti. Ei, vaikka puihin oli juuri tullut vihreitä lehtiä ja aurinko lämmitti.

      Nostin Oliverin Rokin selkään ja kiipesin itse Lassen satulaan. Nyin joululahjahupparia paremmin päälleni, ensimmäistä kertaa ikinä, ja annoin katseeni kiertää Hallavan pihamaalla.

      Ei Hallava mikään ideaali tai hieno paikka ollut – kaukana siitä. Ja vaikken sopinutkaan joukkoon, siitä oli tainnut tulla jonkinlainen koti. Tiesin kuitenkin, etten minä palaisi Hallavaan. Saattaisin käydä vierailulla, ehkä, mutta tuskin tulisin takaisin tänne niin, että kuuluisin porukkaan. En kai nytkään kuulunut.

      ”Mummy! Go!” miltei säpsähdin ajatuksistani Oliverin vaatiessa liikkeellelähtöä.
      ”Alright, alright, lad, we’ll go. Now, take a good look around, okay? This might be one of your last chances.”

      Oliver ei ymmärtänyt haikeuttani, tai pelkojani, tuskin edes sitä, että olisimme muuttamassa. Oliver halusi maastoon, ja ravata, ja nauraa ja roikkua kiinni Rokin harjassa. Ja pysähtyä kaatuneen puunrungon luokse eväsretkelle ja syödä keksejä. Ehkä minunkin piti sulkea kaikki muu mielestäni, ja nauttia alkavasta kesästä ja kaikista sen tuomista mahdollisuuksista.

      Murehtia kerkeäisin myöhemminkin. Nyt piti vain ratsastaa. Ja ottaa Rokin raviin kohti metsäpolkuja patistanut Oliver kiinni. Lähteä pienelle seikkailulle.

    • #6451 Vastaa
      Alana
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      5. Kenraaliharjoitukset
      300 sanaa, VaB koululuokkaan
      Alana – O’Dear

      Koska uusi, ihana hevosostokseni oli kalauttanut minua viikko sitten nilkkaan, en ollut voinut ratsastaa läheskään yhtä hyvin kuin olisin halunnut ennen finaalia.

      Treenit olivat sujuneet ilman jalustimia, olin pitänyt Niolle yhden estetunnin, eikä sen jälkeen Lassella ollut hypännyt kukaan. Olin jo henkisesti valmistautunut häviämään, kun lauantaiaamuna murisin ratsastussaappaiden vetoketjua väkisin kiinni.

      ”Are you sure that’s wise?” Jason oli heittänyt termarinsa luota.
      ”Yes. No. Not wise, but necessary- ow- fuck-” olin kiroillut ja tunkenut edelleen turvonneen nilkan saappaaseen. ”See, fits better than Cinderella’s.”
      ”More like her step sisters, but it’s your leg, I guess”, Jase oli kohauttanut olkiaan ja napannut Oliverin syliinsä. Minulla oli ihan tukijoukot mukana! Koiratkin olivat maanneet tallituvan lattialla, vaikka tulisinkin katumaan niiden mukaan ottamista, sillä Land Roverin takakontti oli ollut sen jälkeen aivan mutaisten tassunjälkien peitossa.

      Koska olin saanut saappaat (kivuliaasti) jalkaan, aioin ratsastaa myös jalustimilla (sekin kivuliaasti). Se oli ehkä ollut virhe, sillä sunnuntaina nilkkani oli vielä lauantaitakin turvonneempi. Lauantaina en kuitenkaan tiennyt sitä, vaikka Jason olikin ollut epäileväinen ideani hyvyydestä.

      Minä olin silti lauantaina ratsastanut, ja hypännytkin tasan kolme estettä. Vaikka nilkkaani olikin sattunut saappaan tukipuristuksesta huolimatta, olin väittänyt, että olisin voinut tehdä enemmänkin, mutta Lassea piti säästellä sunnuntain koitoksia varten.

      Olin ratsastanut kentällä, koirat ympärilläni, vaikka Ohto olikin odottanut jo mönkijän kanssa päästäkseen lanaamaan kenttää. Ennen pitkää hän oli luovuttanut odotuksen kanssa ja istahtanut mönkijän kyytiin katsomaan ratsastustani. Koirat olivat saman tien hyökänneet rapsutusten toivossa blondin kimppuun ja vallanneet mönkijän penkinkin. Minua oli hymyilyttänyt kivusta huolimatta kesken pohkeenväistöä.

      Lasse oli ollut kevyemmästä viikosta huolimatta kiva ja kevyt ratsastaa, ja oli pysynyt hyvin rentona meidän parilla hypylläkin. Olin pitänyt treenin kevyenä ja vain katsonut ratsastettavuuden ja pehmeyden, jotta tietäisin sunnuntaina mistä lähteä verryttelyssä.

      Sunnuntaina lähtisin viimeiseen osakilpailuun pehmeällä hevosella ja erittäin kipeällä nilkalla. Kiitos kenraaliharjoitusteni en aamulla kyennyt edes kävelemään. Mitäköhän tästäkin tulisi.

      7. Aamuvirkku
      409 sanaa, 120cm expert
      Alana – O’ Dear

      Aamulla heräsin kiukkuisena ja väsyneenä. Nilkkaa särki niin, että jouduin herättämään Jasen (joka oli vieläkin väsyneempi kuin minä) hakemaan minulle särkylääkkeen.

      Tallille päästyämme kaikki muut Hallavalaiset tuntuivat olevan jo täydessä tohinassa. En jaksanut kiinnittää muihin huomiota, saatika jaella tsemppiä tai hyviä huomenia. Ei, minua sattui ja väsytti. Jase nojasi aurinkolasit naamallaan Lassen karsinan oveen ja piti Oliveria kiinni kädestä, ettei poika seikkailisi muiden kisaajien jalkoihin.

      Oliver taisi olla koko tallin virkein ihminen. Poika oli puettu pupukuvioisiin housuihin, ja vinkui päästä milloin mihinkin. Jase mutisi hiljaisia kieltoja ja tekosyitä samalla kun kuorin Lassen loimestaan.

      Eilen ommellut sykeröt olivat pysyneet hyvin, mutta otsatukan letin Lasse oli hinkannut yön aikana pois. En löytänyt ompelutarvikkeita tai kuminauhoja mistään satulahuoneesta.
      ”Huomenta!”
      ”Moi Alana! Väsyttääkö?”
      Selkäni takaa kuului hirveän pirteän kuuloinen kakofonia, ja väsymyskiukkuni vain kiihtyi. Lisäksi tallasin omalle, kipeälle nilkalleni.
      ”Joo. Onks teillä lettareita?” sain kysyttyä ilman ääneen kiroilua, vaikka mielessäni halusin häätää kaikki maailman jantterit pois satulahuoneesta häiritsemästä.

      Sain letityskuminauhoja lainaan, ja jonkinlaisen, vähän ruman sykerön tehtyä ruunan harjaan.
      ”Lasse! Lasse! I wanna!” Oliver kiekui selkäni takana, sillä Jase oli ilmeisesti väsähtäyt pojan pitelemiseen.
      ”You can’t ride him. Mummy’s gonna compete, Lasse needs to rest now”, yritin selittää mahdollisimman kärsivällisesti.
      ”I wanna! Lasse!” nyt Oliver kiehnäsi jo Lassen jaloissa ja mahan alla.
      ”Get out of there! Now!” ärähdin, vaikkei se tietystikään toiminut taaperolle. ”Honey, please let Lasse rest, so mummy can compete, alright?” olin kysynyt ja napannut nyt itkemään alkaneen pojan pois hevoseni jaloista.

      Oliverin itku muuttui rääkymiseksi, enkä olisi nyt yhtään jaksanut rauhoitella sitä. Voiko olla, että oma lapsi ärsytti kaikista hallavan jo valmiiksi ärsyttävistä ihmisistä kaikista eniten? Olin niin väsynyt, etten jaksanut miettiä sitä.

      Ojensin huutoitkua ja itkupotkuraivaria vääntävän Oliverin Jaselle.
      ”Do something.”
      ”Me? No please, this feels like I have the worst hangover even though I haven’t even…”
      ”Whatever. He’s your child. Unlike a hangover, you can’t just drink water and he’ll go away. Here’s coffee though. Take him out of here before he upsets everyone”, ojensin termosmukin Jaselle, joka ihan varmasti aurinkolasienkin takana pyöritteli silmiään.

      Oliverin itku kuului vielä ulkoakin. Se turhautti. Joku tuli toivottamaan tsemppiä päivän kilpailuihin ja kysymään huonosti piilotettua apua. En jaksanut edes vaivautua vastaamaan. Oliver itki edelleen.

      Ei tämä ollut sitä, mitä olin ajatellut. Vielä toissapäivänä Oliver oli ollut maailman täydellisin lapsi, ja nyt pelkkä ajatuskin Hallavan pihalla pupupöksyissä rääkyvästä lapsesta sai veren kiehumaan. Ärsytti. Miten joku jaksoi näin aikaisin olla noin äänekäs? Lopettaisi sen. Minunhan se pitäisi äitinä varmaan hallita tilanne. En jaksanut.

    • #6409 Vastaa
      Alana
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      Hallavan oma Spider-man
      8.5.2019

      ”Okei käsi ylös ne, jotka kerkeää just nyt hyppäämään Lassella”, ilmoitukseni tallituvan ovelta sai aikaan puheensorinan loppumisen ja hämmentyneen hiljaisuuden. Seitsemän pikkutytön kädet ponnahtivat ylös, mutten vilkaissut heitä enää uudelleen. Ei.
      ”Nio? Onks toi käsi?” Nion ilme muuttui puoliksi nostetun käden vieressä entistä epävarmemmaksi, mutta koska en saanut pikkutyttöjen lisäksi muita vapaaehtoisia, päättelin, että kyllä se oli käsi.
      ”Hyvä! Kerkeetkö just nyt ratsastamaan? Mä pidän sulle tunnin. Pistä turvaliivi”, ilmoitin ja käännyin kannoillani jo ulko-ovea kohti. Sivusilmällä näin Kassun ja Nion vaihtavan hämmentyneet katseet keskenään, ennen kuin Nio kiipesi ylös sohvalta ja riensi kaapilleen.

      Minä hain Lassen sisälle yrittäen olla nilkuttamatta hirveän pahasti. Lauantaina oli ollut Tarantulan eläinlääkäri, ja vaikka se oli täysin terve, minä en tainnut olla, sillä olin jostain syystä ostanut sen helvetin elukan. Vaikka se oli potkaissut nilkkani jalkapallon kokoiseksi. Nyt nilkka onneksi muistutti enää vain tennispalloa. Ja senkin olin piilottanut painesiteen alle lääkärin ohjeiden mukaisesti. Mitään ei ollut kuulemma hajonnut ainakaan hirveän pahasti, mutta lähellä oli ollut. Olisin varmasti voinut ratsastaakin, lääkäri oli kieltänyt vain juoksemisen, mutta liila nilkka ei mahtunut mihinkään kenkäänkään, paitsi kolmen euron kangaskenkiin ja Jasen crocseihin. Niinpä valkoiset kangaskenkäni olivat nyt vähän vähemmän valkoiset ja vähän enemmän hevosenlannassa. Mieluummin se kuin crocsit.

      Lasse katseli maisemia ja löntysteli tyytyväisenä vieressäni talliin. Nio pyöritteli kypäränsä käsissään Lassen karsinan edessä.
      ”Mä en voi ratsastaa, mut Lassella pitää hypätä, ja mä pidän kohta muutenkin enemmän tunteja, joten sä saat nyt olla tommonen guinea pig. Toivottavasti ei haittaa”, selitin pojalle, joka näytti varmasti vielä enemmän epäilevältä. Kassu hölkkäsi paikalle turvaliivi kädessään ja Seela vanavedessään. ”Hyvin se menee”, vakuuttelin, ”Lasse on ihan kiltti. Sitä pitää vaan osaa ratsastaa. Te voitte vaikka laittaa sen käytävälle tai johonki ja harjaa sitä, mä haen sen kamat.”

      Jätin jälkeeni kolme vielä vähän hämmentynyttä teiniä ja yhden valkoisen hevosen, ja vasta kun olin hieman kauempana alkoi epäuskoinen supina.

      ”…onkohan sitä purrut joku, tiiätkö niinku spider-mania, mut supervoimien sijaan siitä tuli mukava? Ehkä sillä on joku taka-ajatus- onko sulla henkivakuutusta?”
      ”En- en mä tiedä, onko mulla? Apua-”
      Minua hymyilytti kun jätin Lassen satulan sen paikalle. Kassu ja Nio näyttivät minut nähdessään hieman vaikeilta, mutta virnistin vain:
      ”Vitsi jos oiski purassu, vaikka Tarantulan purasu olis kyllä varmaan vielä pahempi.”
      ”Tarantulan?”
      ”Joo joo! Semmonen iso ja karvanen ja kiukkunen. Tarantula.”
      ”Ei niitä oo Suomessa?”
      ”Mullapa on. Ja sen potku hurts like hell. Mun nilkka näytti jalkapallolta pari päivää sitten.”
      ”Mitä-”
      Pojat näyttivät pyörtyvän hetkenä minä hyvänsä, mutta Seela nojaili karsinan seinään ja oli kuin en olisikaan paikalla selittämästä kaiken maailman hämähäkeistä.
      ”I’m kidding”, hymyilin napatessani harjan Lassen harjakassista. ”Puoliks. Tarantula on hevonen. Tää on vielä aika under wraps, meaning et en oo kertonu kenellekään vielä, mut ostin- muistattekste Faen? mm, tamman, joka on vielä vähän pahempi. Ja sen nimi on hirveen kiva Tarantula.”
      Kassu ja Nio vilkuilivat toisiaan jotenkin innostuneena. Tiesivät varmasti jotain, mitä minä en. En kyllä oikeastaan halunnutkaan tietää.
      ”Ai- onnea..?” Seela pelasti hiljaisuuden.
      ”Mut hey, sain sen halvalla sen tason hevoseks, mut se meinas kans tappaa eläinlääkärin, so en tiiä who’s the real winner here. Se selvii sit.”

      Laitoimme Lassen kuntoon sen jälkeen hiljaisuudessa. Niosta paistoi jännitys kilometrien päähän, ja selkään noustessa hän sai Lassenkin pörhistymään ja säpsähtämään kottikärryjä.
      ”Hei mä tuun kuolemaan”, Nio ähkäisi ja puristi ohjia ja Lassen olematonta harjaa.
      ”You won’t, if you’ll breathe!” heitin takaisin. ”Rentoudu ja hengitä, pliis, tai Lassekin pyörtyy kun sä puristat sitä noin paljon. Ja se on sentäön aika iso hevonen.”
      ”Mä tuun kuolee”, Nio toisti, mutta pyysi Lasselta käyntiä.
      ”Nonsense. Hengität vaan. -Kassu! Tuu auttaa kantaa esteitä!” itse piirsin kädessäni olevalla aurauskepillä viivoja kentän hiekkaan.
      ”Tohon okseri, tähän ja tähän pysty, ja sit tähän neljä puomia tälleen.”

      Kun Kassu kantoi esteitä, minä ohjeistin Niota tekemään alkuverryttelyjä kevyessä ravissa.
      ”Pidä noi ohjat, anna sen valita ite miten se menee. Joo, just sinne! Vähän pohjetta- joo! Ja sit isoja voltteja, taivuta kunnolla.”

      Nio näytti hetken kuluttua jopa rentoutuvan hieman Lassen ravissa, eikä Lassekaan näyttänyt kamalalta, joten annoin luvan laukata.
      ”Semmonen kevyempi istunta, oliks se nyt esteistunta? Kummiskin, paino jalustimilla, oot lähellä hevosta, ja sit ihan vaan uraa pitkin, mut tee isoja kaarteita ja ympyröitä.”
      Nio istahti harjoitusraviin, ja Lassen selkä notkahti alas ja tahti kiihtyi.
      ”Okei, seis, nosta käynnistä, sen ravi on aika hirvee. Joo, kääynti, hyvä, ja sit vatsalihakset! Mm, toi on ihan minimi collection, ihan ok, mut vois olla enemmänki. Tee vaikka tohon voltti, ja nosta sit sen jälkeen.”

      Kassu istahti aidalle Seelan viereen, ja minä laitoin aurinkolasit silmille. Nio oli puolessa välissä volttia, kun Kassu kysyi:
      ”Saisko sitä videoida? Nio ehkä haluaa jotain todisteita tästä.”
      ”Ai Lassea? Yeah, go for it. Lähetä mullekki. Mut jos se haluu pistää niitä instaan, ni ei mitään hirveitä videoita”, totesin ja katsoin kuinka Lasse hypähti eteenpäin laukkaan ja repäisi siinä samalla ohjat Nion käsistä.
      ”Whoa, ohjat käteen, se vähän yllätti sut nyt, istu alas ja nojaa taakse. Yeah, that’s it, joo! Ja ihan vähän pohje tossa kulmassa. Mm, ihan ok!”

      ”No? Uskallatko hypätä?” kysyin, kun Lasse pysähtyi eteeni.
      ”Saanko mä? Vaikka tää meni aika kovaa?”
      ”Joo, sure. Se oli reipas joo, mut tasanen, sun pitää vaan ite hengittää, alright? Kyllä te voitte hypätä. Mut jos tulee joku tilanne et sun pitää jarruttaa, et ohjaa sitä sit suoraan aitaa päin, okei? Koska se hyppää sen. Sä voit käyttää aitaa jarruna, jos on pakko, mut et ohjaa sitä päin. Tuut vaikka sit mun päältä”, selitin, ja Nion ilme muuttui taas vakavaksi. ”Et sä mitään hätäjarruja tarvii, trust me. Lasse on kiva hevonen. Mä vaan sanon siks et mä en halua, et se hyppii aitojen yli. Koska jos se tuodaan siihen ni se menee siitä yli.”
      Kassu näytti peukkuja, Seela nyökkäsi. Nio taputti Lassea kaulalle.

      ”Niiden puomien jälkeen nostat tossa laukan, ja sit tuut nätin kaaren tolle pystylle tossa. Ei oo paha”, osoittelin reitin. Nio oli tullut puomeja jo muutaman kerran ravissa, ja ajattelin nyt aloittaa kunnon hyppäämisen.
      ”Joo, ja tahti, tahti, joo ja nosta-” kerkesin sanoa, ennen kuin Lasse oli jo ampaissut laukalle ja loikannut esteen yli korvat hörössä ja kiihdyttänyt sen jälkeen vielä tukka putkella eteenpäin.
      ”Whooa, tuu uudelleen, ei raviin! Laukassa! Ja pidätteet tällä kertaa, joo, raauhassa. Hengitä. Ja istu! Istu! Is-” nyt Lasse kiihdytti vasta pari askelta ennen estettä eikä ottanut aivan samanlaista spurttia sen jälkeen.
      ”Parempi, mut jarrut ois hyvät. Toi on ihan pieni este, ei tarvii vauhtia. Ota käyntiin hetkeks.”
      Nion naama oli lähes yhtä valkoinen kuin Lassenkin.
      ”Anna pitkät ohjat, kävellään hetki. Se pääs nyt viemään sua, mutta toi toka oli jo paljon parempi! Sun pitää vaan istua ja olla rauhallinen. Ja koota laukkaa. Se on niin iso ja vahva hevonen, et eihän se mee ton hitaammin, ellei se oo hyvin takaosan päällä. Ja siinä sun pitää istua, pelkkä ohja ei tee mitään, mut sun pitää myös käyttää pohjetta. Ei se pääse kokoomaan jos sulla ei oo sille tukea takaa, ja sit jos se tulee pitkässä laukassa ni se tulee kans kovaa. Se on laukkahevonen, se hyppäs isoja risuesteitä täysiä jo kaksvuotiaana, et se kyllä osaa hypätä kovaa. Mut jos sä istut hyvin ja pidät tasasen pohkeen- et aja sitä, mut se tarvii yllättävän paljon- ni se myös kokoo ja tulee paljon kevyemmäks edestä. Jos sä vedät sitä ni se ihan varmasti lähtee vielä kovempaa. Okei? Hyvin se menee. Tuu toi pelkkä pysty nyt viel kerran”, selitin ja jättäydyin sitten pystyn viereen seisomaan kädet puuskassa. Nio näytti miettivän sanojani vielä hetken, ennen kuin kokosi ohjat ja nosti laukan.
      ”Työstä jo siellä! Pohje, pohje, vähän kevyempi käsi ja istu! Joo! Tossa laukassa tuut!” Lasse rentoutui ja pärskähtäen heilutteli korviaan laukan tahtiin. Esteelle lähestyessä sen pää kohosi taas ylös, mutta se ei lähtenyt kiihtymään.
      ”Joo! Huomaatko! Eikö ollut kevyt? Tuu uudelleen, nyt silleen et se ei lähe yhtään vetämään. Ooh, there you go! Joo! Se oli hyvä, kiitä.”

      Nio uskaltautui hengittämään jo niin, että kykeni hymyilemään Kassun kännykällekin.
      ”Se meni hyvin. Anna sen kävellä hetki, mut seuraavaks mennään tää okseri, tuut tuolta kulmasta vasemmassa laukassa, mut sen sijaan et menisit lävistäjän, sä käännytki oikeelle ja teet tiukan käännöksen tästä, et kerkeet tälle pinkille pystylle. Pohje on nyt tässä se tärkee, toi on tiukka tie ja se vaatii tasapainoa ja vauhdin hallintaa. Tuut vähän ton okserin vasempaan reunaan ni saat enemmän tilaa, ja istut pystyyn heti sen jälkeen. Ja katse ja pohje. Mä nostan tän pystyn, kerkeet kyl hyvin ottaa sen takasin ennen tätä. Ja jos et, ni pidä pohje kiinni ja käsi tasasena, ni Lasse kattoo sulle sellasen paikan ettet kuole. Varmaan lähtee kaukaa, ni pidä käsi edessä jo valmiiks. Mut vaan jos et saa sitä kiinni!”

      ”Off you go, muista tasanen laukka, teillä ei oo kiire!” aurinko häikäisi juuri huonosti aurinkolasienkin läpi, mutta erotin silti Lassen ilmeet. Sitä oli huvittava katsoa maasta käsin, ja siitä huomasi paljon enemmän asioita kuin videoiltakin. Sehän oli ihan valtava, vaikka Nio taisi olla minuakin pidempi. Minun pieni dinosaurukseni.

      Dinosaurus saapui okserille ihan hyvässä laukassa, mutta ei vaihtanut esteen päällä. Nio yritti jarruttaa sitä raviin, mutta ruuna vaihtoi laukan itse pompahtaen puolessa välissä kaarretta.
      ”Ei se mitään, jatka!”
      Pinkki pysty lähti aavistuksen kaukaa, mutta ei mitenkään kamalasti.
      ”Joo, kiitä! Tuu viel uudelleen, mut nyt mieti tossa okserilla jo mihin sä oot menossa. Yritä saada vaihto jo siin esteellä.”

      Nio teki työtä käskettyä, ja oli kääntävien apujensa kanssa niin hyvin ajallaan, että hän meinasi jatkaa matkaansa eteenpäin Lassen käännähtäessä niin terävästi oikeaan okserin jälkeen. Onneksi hevosellani oli pitkä kaula, joten Nio kerkesi päästä vielä mukaan seuraavalle esteelle.
      ”Joo! Hyvä! Kiitä! Just noin, huomasitko miten tasanen se oli? Ja vaikka se onki iso ni se kyl myös kääntyy jos sen tuo siihen hyvin”, hymyilin ja nostin okseria.
      ”En kai mä tuu tota?” Nio kysäisi ravatessaan ohi.
      ”Tuut. Ei tää oo ku ehkä 80, tai 90. Ihan pikkunen. Tuut ton toisen pystyn kentän takaosaa kohti, tuut ton lyhyen sivun tosta ja sit käännät pitkän sivun alusta tälle okserille. Helppo juttu. Sit ei mennä enää. Muistat vaan tasanen tuntuma ja kevyt pohje kun lähestyt, sillä alkaa nyt varmasti olee kierroksia ni pysyt ite vaan rauhallisena vaikka tolle pystylle onkin pitkä lähestyminen. Et anna sen kiihdyttää ni kaikki menee hyvin.”

      Niinhän se menikin. Hieman Lasse kiihdytti, mutta se ei silti lähtenyt Nion kontrollista, ja he laskeutuivat okserilta hyvin ja tasapainossa.
      ”Joo! Et kuollu! Toi vika hyppy oli hyvä! Ravaa sillä vähän pidemmällä ohjalla, anna sen venyttää. Joo mut älä heitä ohjaa kokonaan pois vielä”, kehuin ja nostin pari puomia syliini. Matkanteko oli aika vaivalloista, ja Seela saapuikin Kassun tönäisemänä auttamaan minua. Kassulla oli kiire videoida Niota, eikä minua oikeastaan edes haitannut. Nio oli ratsastanut ihan hyvin. Ainakin paremmin kuin ne pikkutytöt. Olisin minäkin voinut ratsastaa, mutta näin oli varmasti helpompi.

      Sitä paitsi, Kassu näytti hyvin ylpeältä, Niosta nyt puhumattakaan. Hm, tuntui ihan mukavalta tarjota tällainen kokemus. Eipä sitä nyt joka päivä ihan jokainen päässyt Lassen tasoisen hevosen selkään. Oliko minusta tulossa pehmis? Tämä oli varmasti Oliverin syntymäpäivien johdosta, vaikka niistä oli jo pari päivää, olin silti herkällä tuulella. Minun pikkuvauvani alkoi olla jo iso! Ja kohta minä jo lähtisin Hallavastakin, johon olin saapunut ikuisuudelta tuntuneen aikaa sitten. Vaikka olinkin valmis lähtemään, eihän täällä ollut minulle mitään, eikä varsinkaan ystäviä tai treenimahdollisuuksia, lähtö tuntui äkkiä haikealta.

      Seela kantoi puomeja totinen ilme kasvoillaan. Hän ei tainnut hirveästi pitää minusta. Pitikö täällä kukaan?
      ”Oho! Hyppäskö Nio Lassella?” joku kailotti kentän aidalta. ”Siistiä!”
      Ehkä en ollut aivan täysin vihattu?
      ”Kiitos, tää oli hyvä tunti. Sä olet hyvä opettaja”, Nio sanoi hieman hiljaisella äänellä laskeutuessaan Lassen selästä. Olin jopa niin herkällä tuulella, että ihan hymyilin lämpimästi.
      ”Thanks. Sä ratsastit myös hyvin. Vaikka se onkin vähän erilainen ku Fonzie.”
      Nio jopa nauroi! Olinko minä nyt jopa hauska?

      Oliko minusta tullut pehmis? Vai – ja se oli vieläkin epämukavampi ajatus – olinko minä itse inhottava, eikä minusta siksi pidetty?

      Jäin pitämään Lassesta kiinni kun muut siivosivat esteet pois. Tuijotin ruunan vaaleanpunaista turpaa ja avasin mekaanisesti turparemmin. Tulisiko minun oikeasti jopa ikävä Hallavaa? Tiesin siihen vastauksen. Toiseen kysymykseeni en halunnut tietää vastausta.

      Tulisiko Hallavalla ikävä minua?

      Pudistin päätäni. Ehkä Kassu oli oikeassa, ehkä minua olikin puraissut joku hämähäkki. Pehmo minusta ainakin oli tullut.

    • #6397 Vastaa
      Alana
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      Pronssijoki, Finland
      27.4.2019

      Tarantula
      ”Should I be scared to get in?” Jase kysyi Freelanderin pelkääjän puolen oven luota.
      ”Why should you?” kysäisin ja väänsin äänenvoimakkuutta alaspäin.
      ”Just wondering… that’s a lot of Lemonade for two days”, Jase kommentoi autossa parhaillaankin soivaa Beyoncea.
      ”Hm. If you haven’t done anything, you have nothing to fear.”
      Jase tuhahti, mutta ei silti istunut autoon.
      ”You seriously don’t think I’ve done anything? I haven’t even gone anywhere! Seriously-” Jase pyöritteli silmiään.
      ”But you would? If you weren’t stuck in horrible little Finland with me? Hm?”
      ”No- that’s- you’re mad if you-”
      ”Oh, shut up and get in, will you? We’re gonna be late”, murahdin, ja Jase istahti etupenkille.

      Ajoimme hiljaisuudessa. Sorry soi taustalla. Kolmen minuutin kohdalla Jase sammutti radion.
      ”Hey- You know I wouldn’t…”
      ”I know. Sorry. It’s just-”
      ”Yeah. I get it.”
      Minä olin väsynyt ja kateellinen, sitä se oli. Muuttostressi oli jotenkin vienyt minusta kaikki mehut, ja Jase oli kiertänyt kevään mittaan kilpailemassa ja voittamassa vaikka missä, enkä minä ollut päässyt mukaan.

      ”We’re fine. It’s good, innit?”
      ”Yea. It is. We good, bruv’.”
      ”I don’t talk like that.”
      ”O yea, I ken. Just takin’ the piss, bruv.”
      ”Stop it.”
      ”Or what? You’ll go mad, bruv? Positively bonkers?”
      ”Oh fuck you”, Jase huokaisi ja laittoi musiikin takaisin.
      ”Luv ya too.”
      ”Oi, what was that? I thought you hated me!”
      ”Ye ken what I mean. Am no saying it again.”
      ”Well, love you.”

      Matkamme jatkui sen jälkeen hiljaisuudessa, mutta hieman vähemmän jännittyneessä sellaisessa. Minä olin muutama päivä sitten puolivahingossa päätynyt selailemaan myynti-ilmoituksia, ja silmiini oli iskenyt voikko tamma, jota myytiin sanoilla ”herkkä ja erittäin vaativa”.
      ”Kai tiedät, että toi tarkoittaa vaan sitä, että se hevonen on seinähullu”, Jase oli todennut näyttäessäni ilmoituksen.
      ”Perhaps. Mut jos se liikkuu noin, se saa mun puolesta olla vaikka murhanhimoinen. Ja sillä on hyvä suku.”
      ”Ja sä oot jo soittanut koeratsastuksen.”
      ”Maaaybe…”
      ”I didn’t expect anything else. Voin tulla mukaan. Jätetään Oliver hoitoon.”

      Niin tehtiin. Tallilla minua odotti hevonen riimu päässä karsinassa, sillä halusin laittaa sen itse kuntoon. Lassen kanssa olin mennyt riskillä ja ostanut sen edes näkemättä sitä, mutta periaatteen tasolla en halunnut ostaa hevosta näkemättä millainen se oli maasta käsin. Ratsastus oli vain niin pieni osa sen elämästä, että käsiteltävyys meni useimmiten ratsastettavuuden edelle.

      Paitsi tässä tapauksessa. Hevonen, osuvasti Tarantulaksi nimetty, oli aivan hirveä. Se yritti nousta pystyyn, kun avasin karsinan oven, ja käänsi sitten salamannopeasti häntänsä kohti ovea.
      ”Hm. Seems like your type, dont’ya think?” Jase naljaili ja viittasi Faeen, mutta sihahti hevosen tehdessä äkkiliikkeen kohti päätäni. Sanoi vielä, että ole varovainen nyt jooko.

      Myyjä kertoi kentällä seistessämme, ettei ”Tara” ollut sen paljoa kivempi ratsastaa kuin käsitellä. Minä kiskoin kypärän päähän ja sanoin, että sehän selviäisi. Jase nojaili aitaan aurinkolasit päässä ja näytti ilmeestä päätellen ottavan superzoomattua kuvaa naamastani. Reittä kirveli, hevonen oli onnistunut yllättämään minut ja kuopaisemaan niin, että se oli osunut reiteenikin. Ei se mitään, minä pidin hevosten koeratsastamisesta. Yksi lempimatkoistani oli edelleen kolme vuotta sitten tapahtunut parin viikon reissu Saksaan ja Belgiaan, jossa ratsastin jopa yli seitsemän hevosta päivässä.

      Kohta pääsisin itsekin keski-Eurooppaan ratsastamaan. En malttanut odottaa! Jo heti ensimmäisen ravipätkän jälkeen päätin, että tämä hevonen tulee mukaani sinne. Hevonen yritti singahtaa altani jo ensimmäisillä askelilla, ja vaikka sen takaisin saaminen olikin pienen pähkäilyn tulos, tamman reaktio sai minut koukkuun. Tätä pitäisi vain oppia ratsastamaan, ja hevosen oppia rentoutumaan. Itse asiassa se oli aika pehmeä ratsastaa, mukava, silloin kun se suostui vastaanottamaan pyynnöt.

      Minä olin jo päättänyt, että tämän minä otan, ennen kuin myyjä edes kysyi, halusinko hypätä sillä. Tietysti halusin. Hyppäsin kolme estettä, ja sanoin, että se riittää. Jase pyöritteli päätään pieni hymy huulillaan nähdessään ilmeeni. Tiesi, että tämän minä ottaisin, eikä kukaan sanoisi vastaan.

      Kun pääsimme autoon, minulla oli jo luovutuspäivät sovittuna ja sopimus tehtynä. Palaisin viikon päästä eläinlääkärin tarkistukseen, ja mikäli kaikki olisi kunnossa, allekirjoittaisin saman tien. Sanoin sen Jaselle.
      ”You’re mad.”
      ”Maybe. But I just got a four star eventer for cheap”, kohautin olkiani ja siirryin etupenkille. Jase käynnisti auton.
      ”Se hevonen on ihan yhtä hullu kuin sä, jos sä haluat sen. Varmaan tappanut jonkun. Mikä sen nimi oli..?”
      ”Tarantula.”
      ”Yeah, seems about right”, Jase huokaisi.

      Viikon päästä minä olinkin jo uuden (hirveän) hevosen omistaja. Kuukauden päästä minä muuttaisin sen kanssa Hollantiin. En malttanut odottaa.

    • #6329 Vastaa
      Alana
      Valvoja
      • Postauksia: 70
      • Koulutuksen tarpeessa

      120cm
      Alana – O’ Dear

Luet parhaimillaan 10 vastausketjuja