Category: Miska ja Lenni

Mun nälkä hevosmaailmassa oli todellakin kasvanut enkä mä ollut enää täysin varma siitä, että riittäisikö mulle pelkästään ratsastuskoulun tunneilla käyminen. Tokihan Hallavassa oli taitavia hevosia ja kun mä olin alkanut pääsemään perille siitä, miten Hallavan uusimpia tulokkaitakin ratsastettiin oli mun taidot menneet taas eteenpäin. Muumin kanssa mä olin päässyt kokeilemaan kilpailemista ja ehkä mä olisin halunnut päästä kokeilemaan samaa myös Lennin kanssa. Kuitenkaan me ei oltu puhuttu mitään kilpailemisesta ja koska ruuna ei ollut mun oma, en mä todellakaan uskaltanut ilmoittaa sitä mihinkään omin päin.

Kuitenkin asiat oli jotenkin edistynyt sillä tavalla, että mä olin alkanut auttamaan Hannesta sen nuoren tamman kanssa. Tokikaan alkuun mä en ollut saanut tehdä paljoa mutta mä toisaalta ymmärsin sen, sillä Kata oli aika reaktiivinen ja Hannes ei todennäköisesti halunnut aiheuttaa sellaista tilannetta missä mua olisi voinut sattua. Tokihan mä olin tätä nykyään ihan täysin vastuussa itsestäni, mutta siitä huolimatta mä ymmärsin kyllä toisen pointin. Tavallaan myös tällainen hidas lähestymistapa tarkoitti sitä, että mä sain rakentaa omaa portfoliotani Hanneksen edessä ja näin ollen mä sain aina tasaisisesti vähän enemmän vastuuta.

Mä olin edennyt puomien kantamisesta siihen, että sain valvottuna harjata Katan ja siitä seuraavaksi siihen, että sain varustaa tamman. Mitä paremmin meillä näytti ruunikon kanssa menevän, sitä enemmän ja nopeammin Hannes tuntui antavan mulle lisää mahdollisuuksia ja lopulta me oltiin päästy siihen pisteeseen, jossa mä pääsin jopa sen mukaan kisoihin auttamaan Katan hoitamisessa. Vaikka se olikin kaukana siitä, että mä olisin itse kilpailemassa, satunaiset kilpailureissut toi silti jotain vaihtelua pääasiallisesti niin tasaiseen arkeen ja varsinkin kun me oltiin Ahvenanmaalla mä mietin, että tällaistako mun elämäni voisi olla, jos isä olisi vielä elossa ja mä saisin kiertää isän kanssa kisoja. Tai no, siinä tapauksessa kisat olisivat todennäköisesti Hollannissa, kansainvälisiä ja mulla olisi todennäköisesti ainakin yksi oma ratsu alla.

Olinhan mä pohtinut oman hevosen hankintaa, mutta ainakaan vielä mulla ei ollut lähellekään sellaista budjettia kasassa millä mä voisin hankkia itselleni opetusmestarin esteille. Enkä mä edes ollut varma, olisiko kukaan valmis antamaan mulle ylläpitoonkaan mitään hevosta, jonka kanssa me voitaisiin treenata kohti kisaratoja. Olinhan mä samalla pitänyt silmällä mahdollisia avoimia työpaikkoja, vaikka ne olisivat edes lyhyeksi ajaksi. Jokainen kokemus mitä mä voisin hevosten kanssa kerätä olisi kuitenkin aina eteenpäin ja mitä enemmän mä voisin kerryttää itselleni kokemusta sitä vaativampia tehtäviä mä voisin hakea. Ehkä sen kautta joku olisi valmis antamaan mulle jonkun hevosen myös ylläpitoon ja mä voisin päästä kerryttämään itselleni kokemusta ja meriittejä mikä voisi taas tuoda mukanaan uusia kokemuksia. Toisaalta jos mä selviäisin hyvin Hanneksen ja Katan kisahoitajana, ehkä mä voisin sitäkin kautta saada uusia mahdollisuuksia ja jos oikein hyvin kävisi mä ehkä voisin joskus jatkaa isän jalanjäljissä.

Ik mis jou

Olin lukenut sanat nyt muutamaan otteeseen puhelimeni ruudulta. Siitä, kun mä olin edellisen kerran lähtenyt hollannista ei ollut edes pitkä ja myös mä kaipasin takaisin. Nyt kun mä olin vanhempi, mun oli helpompi matkustaa Suomen ja Hollannin välillä koska mä pystyin jo jonkin verran toimimaan omatoimisesti lentokentällä ja koneessa. Äiti oli tavannut jo pari vuotta sitten Matin ja sen jälkeen me ei oltu matkustettu hollantiin enään niin usein yhdessä. Tokihan äiti tuli käymään Hollannissa edelleen kerran tai kaksi vuodessa mutta useammin mä olin lentänyt sinne yksin.

Se oli ollut mun yhdennentoista syntymäpäivän aikaan, kun meidän tiet olivat kohdanneet Willemin kanssa. Tokihan meillä oli mennyt ensin vähän aikaa tutustua taas toisiimme, mutta yhteinen sävel löytyi nopeastikin ja me oltiin saatu kurottua kiinni se aika, jolloin me ei oltu nähty toisiamme. Vuosien kuluessa me tutustuttiin toisiimme paremmin ja viime kesänä kun me oltiin erään meidän yhteisen ystävän synttäreillä, tilanne eteni siihen hetkeen, jossa me vaihdettiin ensimmäinen suudelma. Kyllähän se hämmensi meitä molempia, mutta hiljalleen me molemmat oltiin tajuttu että meillä oli jotain tunteita toisiamme kohtaan ja meidän ystävyys oli syventynyt parisuhteeksi. Tokihan meillä oli useampi tuhat kilometriä meidän välissämme joten me ei päästy näkemään toisiamme ihan niin usein kuin me haluttiin ja monesti me puhuttiin pitkiäkin puheluita facetimen välityksellä.

Äiti ei tiennyt mitään siitä, että mulla oli hollannissa joku, vaikka kai se oli ymmärtänyt että me ei oltu enää pelkästään kavereita. Olinhan mä miettinyt että jos mä lähtisin opiskelemaan Hollantiin sen jälkeen kun mä pääsisin peruskoulusta, mutta mä olin hakenut kuitenkin lopulta Pronssijoen lukioon. Mulla olisi vielä vuosi opintoja jäljellä ja vasta sen jälkeen mä voisin lähteä hollantiin. Ehkä silloin mä seuraisin isän jalanjäljissä tai ehkä me keksittäisiin ihan joku uusi suunta meidän elämälle. Suunnitelmia ja ideoita meillä oli monia, mutta se, mikä me toteutettaisiin ensimmäisenä, oli edelleen avoinna.

ik mis het ook

Mä vastasin viestiin, toivoen että kevät menisi nopeasti jotta mä pääsisin taas hollantiin.