Category: Hannes ja Kata

Haaveita ja unelmia

Tommin puheet olivat saaneet mut ajattelemaan ja kunhan me oltiin vain saatu vuoro paketoitua ja päästyä kotimatkalle oli mun mielessäni varmistunut ajatus siitä että olisi aika nostaa kissa pöydälle. Tokihan mulla oli sellaisia asioita, joita mä halusin miettiä ja suunnitella omassa rauhassani, mutta ainakin mä voisin kokeilla kysellä Ciaralta siitä, että millaisia unelmia sillä olisi kosinnan suhteen. Vaikka mun omatuntoani pisti edelleen aina satunaisesti se, että Ciara oli valinnut minut – siinä tilanteessa köyhemmän työläisen – kun tuo olisi voinut saada millaisen prinssin tahansa, olivat vuodet helpottaneet tätä ajatusta ja oikeastaan mä olin vain joka päivä onnellinen siitä että se oli mun vierelläni.

Talvi oli vielä sen verran pitkällä, että päästessäni kahdeksalta työvuorosta oli pimeää joten sain ajella pimeyden vallitessa väliaikaiselle asunnollemme. Ulko-oven auetessa kukaan ei tullut minua vastaan joten riisuin ulkotakkini sekä kengät niille kuuluville paikoille ja jatkoin peremmälle asuntoon. Kuitenkaan ketään ei ollut kotona joten söin pikaisen aamupalan ennen kuin jätin Ciaralle lapun, jossa ilmoitin ottavani päiväunet, sillä vuorossa oli uni jäänyt hieman vajaaksi.

Mä en tiedä että montako tuntia mä olin nukkunut, mutta mä heräsin siihen kun Ciaran huulet painautuivat omiani vasten. Vaikka mun liikkeet taisivat paljastaa että olin jo herännyt, yritin silti esittää parhaani mukaan nukkuvaa jotta saisin pidettyä naisen huulet omiani vasten mahdollisimman pitkään.

”Mä tiedän että sä olet hereillä” kuiskaus kuului korvani vierestä ja en voinut kuin huokaista syvään ja avata silmäni. Katseeni kohtasikin Ciaran katseen sekä hymyn, joka oli noussut punahiuksisen huulille.

”Mitä jos jäädään tähän? Ei mentäiskään tallille ja raksalle?” ehdotin.

”Hyvä yritys. Pakko meidän on sinne mennä kun me ei olla pariin päivään käyty. Ja Mona on pakko ratsastaa tänään kunnolla lävitse.”

”Hnnnggg…”

”Tuus nyt vaan. Mä keitin sulle kahvia valmiiksi” Ciara painoi vielä viimeisen suudelman huulilleni, ennen kuin tuo nousi viereltäni ja suuntasi pois näköpiiristäni. Maattuani vielä hetken paikoillaan, venyttelin ja nousin ylös. Astellessani keittiöön, kahvin tuoksu tuli minua vastaan ja suuntasin suoraan kahvinkeittimelle sekä kaadoin itselleni mukillisen mustaa nestettä. Kofeiinin vaikuttaessa mä tunsin herääväni vähän paremmin ja suunnittelimme Ciaran kanssa tulevaa aikataulua. Koska tuo herätti minut ajoissa, kerkeäisimme käydä tallilla ennen kuin ratsastuskoulun tunnit alkaisivat joten molempien tammojen liikuttaminen olisi helppoa suorittaa rauhassa.

Poikkeuksellisesti suuntasimme Hallavaan tällä kertaa omalla autollani ja oli ihan mukavaa olla välillä kuskinpaikalla, sillä edellinen yö oli mennyt taas vänkärin paikalla Tommin pistäessä vastaan sen suhteen että saisin ajaa vuoroissa. Parkkeerattuani autoni tallin parkkipaikalle, matkamme jatkui talliin ja vaihtamaan tallivaatteet päälle sekä valmistautumaan hevosten liikuttamiseen. Ciara kertoi minulle tarkemmin millainen suunnitelma tuolla oli Monan suhteen ja annoin toiselle muutamia vinkkejä siitä, että miten tuo voisi saada Monan ratsastuksesta parhaan hyödyn irti.

Oma tammani taasen oli todellakin Tamma ja Katan hoitaminen tuntui olevan tänään extra vaikeaa. Lopulta kuitenkin myös Kata oli hoidettuna ja pikkutamman kanssa suuntasimmekin kentälle, jossa tein Katan kanssa ihan perus juttuja ennen kuin tamma sai vielä hetken rallitella vapaana hangessa. Ruunikko tamma liikkui todella hienosti enkä mä malttanut odottaa että millainen nuorikko siitä kasvaisi ja kehittyisi sekä miten se alkaisi pärjäämään kisakentillä. Tokikaan mitään liian isoja pilvilinnoja mä en halunnut Katan kanssa rakennella, sillä tamma ei ollut ihan mikään täysi automaatti varmasti ratsuna, joten voisi olla että meidän ensimmäinen kisastartti olisi joskus useiden vuosien päästä, riippuen miten tamma alkaisi toimimaan ratsuna.

Kunhan me molemmat oltiin valmiita omien tammojemme kanssa, oli edessä se mielenkiintoisin osuus tälle päivälle, suunnatessamme rakennustyömaalle ja nähdessämme melkein valmiin talomme.

Isoja kysymyksiä

”Ekkö sie ny vieläkkää oo saanu rengastettua sitä siun naistas?” Tommi virnisti kahvipannun kolahtaessa takaisin keittimeen.

”En mä oo keksinyt mitään täydellistä tapaa sille. Se kuitenkin ansaitsee jotain spesiaalia ja en mä tiedä että osaanko mä tarjota sitä sille. Kyllähän me ollaan puhuttu jotain asiasta Ciaran kanssa” mä vilkaisin työpariani samalla kun mä odotin ruokani lämpenemistä. En mä tiennyt että olettivatko kaikki jo meidän kihlautuneen kun me oltiin oltu yhdessä jo vuosia ja toisaalta jotkut olivat jopa jo naimisissa vaikka olivat tunteneet paljon lyhyemmän ajan kuin me.

”Kyllä siulla on nyt joku pahasti vialla. Jos miulla olis tuollainen nainen niin en mie venyttelisi tuollaisen asian kanssa. En mie tiiä että miksi sie et saa vaan aikaan kysyä sitä kysymystä mutta toisaalta en mie oo sie.”

En mä tiedä oliko Tommin vinoilussa jotain pointtiakin mutta olinhan mä varmaan viimeisen vuoden miettinyt että millaisella tavalla mä kosisin Ciaraa. Tokihan mun mietinnät olivat viimeaikoina siirtyneet oikeastaan edes jonkinlaisella tasolla toteutuksen alle koska mä olin alkanut etsimään sormusta. Valikoima oli ihan valtava, mutta jotenkin musta tuntui että siinä saisi olla jotain klassisuutta mutta silti joku wow effekti toki mä olin katsonut myös vaihtoehtoja joissa perinteisen kirkkaan timantin lisäksi olisi myös värillinen kivi. Mä saatoin olla myös ihan väärällä jäljellä ja ehkä Ciara halusikin jotain simppeliä tai sitten se odotti jotain näyttävämpää sormusta. Helpoimmalla mä olisin tainnut päästä jos mä olisin kysynyt siltä suoraan että millainen sen unelmasormus oli, mutta toisaalta mä en myöskään halunnut paljastaa sille että mä olin miettinyt seuraavan askeleen ottamista.

Hälytysilmoitus Pronssijoki PJ117 tehtävä 705B…

”Jahas eiku tien päälle vaa” Tommi tuumasi kaataessaan viimoiset kahvit kurkkuunsa ja laski mukin tiskipöydälle samalla kun tuo oli jo menossa hallinpuolelle ja autoon. Onnekseni Tommi oli tänään ajovuorossa joten mun ei tarvinnut kuunnella sen vinoilua kun toinen joutui keskittymään ajamiseen. Ajomatkan aikana mä en voinut olla miettimättä että millaisessa paikassa ja millaisella tavalla mä tulisin toiselle kysymyksen esittämään joten ehkä mun täytyisi kysyä muutama tarkentava kysymys siitä, millaisia unelmia ja haaveita toisella olisi.

Uutta, vanhaa ja tulevaa

Työpäivä oli ollut todella raskas ja se oli jatkunut vielä muutaman tunnin kriisipalaverin merkeissä. Ihmisten palatessa joulunvietosta ja lähtiessään viettämään uutta vuotta, sekä ajokelin ollessa huono, pelti oli kolissut urakalla ja mut oltiin hälytetty työparini kanssa isolle kolaripaikalle. Neljän auton kolarista oli tullut lopulta kuuden auton kolari ja pari läheltä piti tilannettakin oli mahtunut mukaan soppaan.

Kolariautoissa oli ollut osallisena pari perhettä – toisessa vielä nuoret vanhemmat pienen lapsen kanssa – ja kun tuota pientä irrotettiin autosta, mun sisintäni kylmäsi todella paljon. Oltiinhan meitä koulussa ja harjoittelujen aikana totutettu kaikenlaiseen, mutta silti tuossa tilanteessa oli jotain mikä oli ihan liikaa mulle ja mun oli vaikea pysyä täysin ammattimaisena tuossa tilanteessa, vaikka mä tiesin että mä en saisi antaa omien tunteideni astua peliin niin pitkään kun me oltiin kolaripaikalla ja tapahtumat olivat voimassa. Vasta kun me oltiin palattu asemalle, me saatiin oikeastaan ensimäiset tiedot siitä että yksi kolarin uhreista oli menehtynyt ja yksi oli kriittisessä tilassa. Pieni lapsi, joka oli ollut yhdessä kolariautoista oli myös vakavasti loukkaantunut ja sen kuuleminen satutti varmaan eniten kaikista. Ehkä iän karttuminen oli saanut mut jotenkin miettimään sitä, millainen isä musta tulisi jos me päätettäisiin joskus perustaa Ciaran kanssa perhe, ehkä joku oli tehnyt musta muuten vain herkemmän ja mulla menisi oma aika, jotta mä voisin tottua siihen että maailma oli paha paikka.

Vaikka mä olin toivonut että Ciara ei olisi kotona kun mä saavuin sinne, ei se toive käynyt toteen ja heti kun se vain näki mut, kysymysten tulva alkoi, toisen varmistellessa että kaikki olisi varmasti hyvin kun mä tulin normaalia myöhemmin kotiin.
”Joo. Meillä oli vain aika iso juttu töissä ja se meinasi mennä vähän tunteisiin. En mä oo vielä kai tarpeeksi kylmä ja kyyninen tuohon työhön…” huokaisin raskaasti enneminkin romahtaessani sohvalle ja muistojen palatessa mieleeni. Vaikka kaikki olivat sanoneet jotta ajan mittaan työ helpottuisi, en mä tiennyt että olisiko se totta ja jotenkin tässä vaiheessa tuntui hyvinkin epätodennäköiseltä ajatukselta että mä ikinä pystyisin olemaan tarpeeksi tunteeton tapahtumapaikoilla. Ciara oli oppinut jotta mä en voinut kertoa tarkasti siitä mitä töissä oli tapahtunut ja vaikka se varmasti olisi halunnut kysellä paljon enemmän ja mä olisin halunnut kertoa sille, arvostin silti suuresti sitä, että toinen osasi olla vain läsnä silloin kun tarvitsin sitä eniten.

Olimme puhuneet Ciaran kanssa lähtevämme rakennustyömaalle, sillä emme olleet pariin päivään käyneet katsomassa edistystä, jota talotyömaalla oli tapahtunut. Muutto meidän omaan kotiin olisi tapahtumassa kevään aikana ja mä odotin mielenkiinnolla että näkisin millainen talosta tulisi, sillä olimme joutuneet ajoittain tekemään suuriakin kompromisseja talon suhteen. Eihän mulla toisaalta ollut mitään suurempaa ajatusta siitä että millainen talosta olisi tulossa, mutta ihan jokaista ideaa joka punapäällä oli esittää mä en ollut ostanut ja muutaman kerran me oltiin käyty kipakkaakin sananvaihtoa jotta me oltiin löydetty sellainen linja, johon me molemmat voitiin olla tyytyväisiä. Uusi talo toi jotenkin konkreettisemmaksi ajatuksen siitä, että ehkä me voitaisiin joskus ottaa se seuraava askel meidän suhteessamme, nyt kun meillä olisi paikka, joka olisi meidän oma.

”Mä en taida jaksa lähteä tänään raksalle. Mä tiedän että sä odotit sinne menoa innolla ja mun puolesta sä voit kyllä käydä sielä. Ei mulla vaan oo tänään energiaa ratkoa mitään ongelmia kun musta tuntuu että työkeikka vei kaikki voimat” mä huokaisin Ciaralle, sillä tiesin että toinen oli odottanut tätä käyntiä jo pari päivää. Jossain syvällä sisimmässäni mä pelkäsi että punapää ajatteli jotta mä en olisikaan enää innostunut koko taloprojektista, sillä se oli jo useammatta kuukautta käynnissä, vaikka me oltiinkin jo muuttokevään puolella. Tilanne ei todellakaan ollut sellainen, mutta kai henkinen ja ehkä jopa hienoinen fyysinenkin väsymys sai kaikenlaiset demonit tanssimaan mun päässäni ja kuiskuttelemaan omia ukaasejaan.
”Hei, ei meidän oo pakko mennä sinne tänään. Mennään huomenna sitten kun ollaan herätty rauhassa ja syöty aamupalaa. Ei se talo sieltä mihinkään katoa” Ciara vakuutteli minulle, samalla kun tuo hakeutui parempaan asentoon kainalossani ja olimme hetken vain hiljaa sohvalla. Toinen käteni hakeutui punaiselle kiharapilvelle ja silitin Ciaran hiuksia ajatuksissani. Ehkä huomenna olisi parempi päivä ja kaikki – tulevaisuus mukaan luettuna – näyttäisi taas valoisammalta ja maailma vähemmän pahalta ja epäreilulta.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén