Category: Hannes ja Kata Page 1 of 2

Katan ratsuttaminen ei ollut mitenkään helppo, saati suoraviivainen projekti, mutta pitkän ja kivisen tien jälkeen tammani oli sentään suhteellisen kelpo ratsuntaimi. Tokihan arki nuoren tamman kanssa ei olut helppoa, vaan ruunikko oli aiheuttanut tasaisesti niin ylä- kuin alamäkeäkin. Kaikesta haastavuudestaan huolimatta oli Kata alkanut vaikuttaa jo sen verran näppärältä ratsuhevoselta, jotta olin päätynyt ilmoittamaan tamman syyskuun lopulla ratsastettavalle Åland Weekendille sunnuntaina ratsastettavaan taitoarvostelu luokkaan. Ehkä tamman kanssa voisi olla järkevämpää käydä hyppäämässä yksi, jos toinenkin pikkuluokka ennen kuin olisi aika lähteä kansainvälisille kentille, mutta ainakin meillä olisi jonkinlainen tavoite tulevaisuudellemme.

Ehkä omanlaiseksi yllätyksekseni Miskasta on alkanut kuoriutumaan Katalle jonkinlainen hoitaja. Miskan kysyessä keväämmällä voisiko tuo alkaa auttelemaan Katan kanssa olin alkuun ehkä hieman skeptinenkin ehdotuksen suhteen. Toki se, että Miska oli jo valmiiksi tuttu Hallavasta helpotti hieman ja haastateltuani nuorta miestä vielä vähän lisää, päätin lopulta antaa tuolle mahdollisuuden.

Tokihan nopeasti oli käynyt selväksi, jotta nuori mies tulisi pärjäämään tamman kanssa. Tokikaan Kata ei ollut päästänyt Miskaa helpolla ja en ollut tainnut ikinä nähdä Kataa niin haastavana kuin mitä se Miskalle esittäytyi. Vaikka Hallavan ratsastuskoulun hevoset olivat rauhallisia ja helppoja, näytti Miska kuitenkin siltä, että tuo olisi käsitellyt haastavia hevosia useamminkin. Nuoren miehen napakat ja päättäväiset otteet olivat kuitenkin näyttäneet ruunikolle tammalle, jotta tuo ei hätkähtäisi pienestä eikä Katakaan ollut loppupeleissä jaksanut pitkään testailla toista.

Satulaan en ollut uskaltanut vielä Miskaa päästää, sillä Kata oli kuitenkin sen verran vihreä ja nuori mies olisi minun vastuullani, jos jotain sattuisi. Toisaalta nuori mies ei ollut vaatinutkaan päästä tamman satulaan ja oikeastaan tuo oli vaikuttanut ihan tyytyväiseltä siihen, että oli päässyt edes jollain tasolla työskentelemään Katan kanssa. Ehkä mä olin omalla tavallansa yllättynyt siitä, että toinen tyytyikin niin vähään, eikä halunnut enempää. Toisaalta saattoihan olla, jotta nuorimies halusi vain kokemusta hevosten kanssa olemisesta ja toimimisesta erilaisella tavalla kuin mitä ratsastuskoulu voisi tuolle tarjoilla. Ainakin niin kauan, kun homma sujuu, ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jotta Miska auttaisi Katan kanssa.

Toisaalta vaikka Miska pärjäisikin kotona Katan kanssa, olisi ensimmäinen todellinen testi jo ensi kuun alussa oleva Seppele Cup, jonne päädyin Katan ilmoittamaan, jotta saisimme tamman kanssa edes vähän kosketuspintaa kisaamiseen ennen kuin lähdemme kokeilemaan onneamme kansainvälisille kentille.

Vuorotyön ja ratsutusiässä olevan hevosen yhdistäminen tuntui olevan ajoittain hankalaa, mutta pakasta teki ehkä omalla tavallaan mielenkiintoisempaa sekin, jotta samaan pakkaan sekoittui vielä parisuhde. Tokihan alkuun oli ollut paljon hankalampaa saada kaikki soviteltua yhteen, mutta ajan kanssa jonkinlainen rutiini ja rytmi oli löytynyt.

Katan kanssa olin joutunut työskentelemään ihan erilaisella tavalla kuin mihin olin tottunut, sillä ruunikossa tammassa oli todellakin ruutia. Tietäessäni jotta nuorta tammaani ratsuttaessa mikään ei välttämättä menisi hyvin, olin hankkinut ratsuttamista varten ei niin priimakuntoisen satulan. Voisi hyvinkin olla, jotta sen jälkeen, kun Kata olisi ratsutettu ei tuosta satulasta olisi enää kenellekkään iloa, joten en ollut maksanut satulasta montaakaan satasta. Ihan täydellinen se ei Katalle ollut, mutta tarkoitukseni ei ollut ratsastaa tammaa tuolla satulalla, joten toivoin jotta se ajaisi sen tarkoituksen, johon olin sen hankkinut.

Olin aloittanut Katan totuttamisen siihen, jotta tuolla oli selässä sekä mahansa ympärillä jotain ihan vain satulahuovalla sekä irtonaisella loimivyöllä. Suureksi yllätyksekseni nuori tamma ei tuumannutkaan tästä mitään ja totesin jotta ehkä se johtui siitä, että tamma oli tottunut loimitukseen. Vastaus kysymykseen siitä, mitä tulisi tapahtumaan, kun tamman selkään nostettaisiin satula ja se kiristettäisiin vyöllä, oli sellainen, jota en osannut edes arvailla. Reilun viikon verran testattuani Katan reaktiota huopaan ja vyöhön, oli aika nostaa vaikeustasoa ja ensin vain nostin satulaa tamman selkään ilman huopaa ja vyötä. Satulan tuoma pieni paine sai Katan luimistamaan korviaan ja viuhuttelemaan häntäänsä kiukkuisesti, mutta sen suurempaa protestia ei tamma kuitenkaan tässä kohtaa tehnyt.

Kuitenkin kaikkia suojellaksemme en halunnut satuloida tammaa kunnolla tallissa, vaan kysyin Aleksilta, auttaisiko tuo minua tammani kanssa. Miehen lupautuessa auttamaan sovimme päivän ja ajan, kun tapaisimme maneesissa. Muistutin miestä vielä siitä, että tuon tulisi varautua kaikin mahdollisin turvavälinein tuolle kerralle. Tokihan minua hieman jännitti altistaa mies loukkaantumiselle, mutta toisaalta uskoin, jotta Aleksi olisi osaisi arvioida riskit sekä pitää itsensä turvassa, jos Kata päättäisikin aiheuttaa jonkin kohtauksen.

Lopulta sopimamme päivä saapui ja hoitaessani Kataa mietin olinko sittenkin tehnyt suuren virheen kysyessäni Aleksia apuun.

”Oottako työ valamiita?” Aleksin ääni kuului jostain viereltäni kiristäessäni viimeistä suojaa tammani jalkaan.

”Mä laitan tälle vielä suitset ja sitten ollaan” puoliksi huokaisin samalla kun oikaisin itseni ruunikon jaloista. Kääntäessäni katseeni Aleksin puoleen, olin tyytyväinen siitä, että mies oli tajunnut etsiä itselleen jostain jonkin – hyvin pölyisen – kypärän sekä hanskat. Jokainen turvavaruste oli varmasti enemmän kuin tarpeen Katan kanssa, sillä kaikki voisi olla mahdollista trakehnerin kanssa. Pujottaessani niskahihnaa ruskeiden korvien ylitse kysyin Aleksilta, jos mies viitsisi ottaa kantoonsa satulan ja vyön ja tuoda ne mukanaan maneesiin. Onnekseni miestä ei haitannut auttaa myös kantamisessa, joten lopulta lähdimme maneesiin minä ja Kata edeltä ja Aleksi turvallisen välimatkan päässä vanavedessämme.

Maneesiin päästessämme talutin Kataa ensin muutaman kierroksen ympäri ennen kuin toin sen kaartoon ja ojensin liinan Aleksille.

”Kannattaa sitten olla enemmän, ku varovainen. Jos se tuntuu lähtevän mihinkä tahansa suuntaan niin päästä sitten mielummin irti kuin riskeeraat ittes. Se ei haittaa, jos Katalle käy jotain mutta sitä mä en anna ittelleni anteeksi, jos sulle käy jotain”.

”Kyllä mie pärjään. Elä sinä hualehdi”.

Vedettyäni pariin kertaan henkeä nostin satulan käsilleni ja lopulta laskin sen hitaasti ja varovasti Katan selkään. Nuori tamma luimisti korviaan, mutta se ei reagoinut onneksi sen suuremmin. Vedettyäni vielä kerran henkeä kiersin Katan toiselle puolelle ja kiinnitin vyön vastinhihnojen ensimäisiin reikiin. Palattuani tamman vasemmalle puolelle kurottauduin varovasti ottamaan satulavyön käsiini ja tuodessani sitä lähemmäksi vastapuolen vastinhihnoja seurasin koko ajan Katan reaktioita.Yllätyin suuresti siitä, miten pieniä tamman reaktiot olivat, mutta samalla olin myös tyytyväinen siitä, että se ei draamalaamaillut kovinkaan pahasti. Lopulta uskalsin tuoda vyön täysin oikealle paikalle ja kiinnittää sen myös toiselta puolta ensimäsiin reikiin. Selkeästi vyön aiheuttama liike ei ollut tammalle mieleen, sen potkaistessa pariin kertaan aika kipakastikin taaksepäin. Satulan oltua hetken tamman selässä irrotin vyön molemmin puolin ja nostin satulan pois Katan selästä, kertoen Aleksille, että tämä saisi riittää tältä päivältä. Vaihdettuamme vuoroa tamman pitämisessä kiitin miestä avusta ja kerroin jotta voisin hakea satulan itse heti kun sain villihevoseni takaisin tarhaansa.

Aika tuntui ajoittain lentävän kuin siivillä ja Katan nelivuotiskausi alkoi lähestymään. En ollut pitänyt mitään kiirettä tamman kanssa ja olin yrittänyt rakentaa tammaa rauhassa. Katan kanssa oltiin tehty paljon hommia maasta käsin niin liinassa kuin myös takaa-ajaen. Ratsuttamista silmällä pitäen oli edessä myös satulan hankinta tammalle, sillä olin myynyt kaikki Näkiltä jääneet varusteet.

Vaikka mulla olikin jonkinlainen käsitys siitä, että millainen on hyvin istuva satula, olin silti halunnut antaa ammattilaisen sovittaa tamman ensimmäisen satulan. Tällä alueella oli muutamakin satulansovittaja, joiden kanssa kävin keskusteluja ennen kuin sovin tapaamisen Katri Enkolan kanssa. Onnekseni naisella oli mahdollisuus matkustaa satuloiden kanssa tallille, joten mun ei tarvinnut lähteä Katan kanssa mihinkään, vaikka toisaalta se olisikin ollut hyvää treeniä nuorelle hevoselle. Ruunikko oli ajoittain hyvinkin tulinen, joten voisi olla, jotta sovittamisesta ei tulisi mitään, jos sitä yritettäisiin tehdä jossain muualla kuin kotitallilla.

Yövuoron jälkeen kerkesin nukkumaan muutaman tunnin, ennen kuin kello herätti minut uuteen päivään. Saatuani hieman kofeiinia elimistööni, nappasin proteiinipatukan matkaani ja lähdin suuntaamaan kohti Hallavaa. Kata oli kerennyt onnekseni tarhaamaan jonkin aikaa, joten nuorikkoni antoi minulle suhteellisen helposti kiinni. Epäonnekseni nuori tamma oli nauttinut elämästään ja piehtaroinut tarhan mutakohdassa, joten joutuisin tekemään kunnolla töitä, että trakehnerin voisi esitellä ulkopuoliselle, saati että tuon selkään voisi nostaa satulaa. Harmikseni juuri tänään oli myös sellainen päivä, jotta Katalla ei ollut kovinkaan paljoa jaksamista.

Jonkinlaisen taistelun jälkeen ruunikko tamma oli harjattuna ja suojat jaloissaan. Kymmentä minuuttia sopimaamme myöhässä näin kuinka auto kääntyi tallin pihaan.
”Katri?”
”Jep. Sä taidat olla Hannes?”
”Jep. Sä voit itse asiassa ajaa auton tonne tallin päädylle niin ei tartte välttis kantaa satuloita niin pitkälle” viitoin kohti tallin yksäripäätyä jotta Katri saisi paremmin kiinni siitä, mitä tarkensin.
”Okei. Mä siirrän auton sinne niin aloitellaan sitten sillä, että katotaan vähän millainen selkä Katalla nyt, on ja että millaisella penkillä lähdetään liikenteeseen.”
”Toivottavasti siitä tulee jotain, kun neiti on tänään… vähän tulinen” rapsutin niskaani, ennen kuin käännyin lopulta kohti tallia ja samalla tarjosin naiselle myös mahdollisuuden seurata minua oikealle paikalle.

Onnekseni Kata oli rauhoittunut käytävällä seistessään ja Katrin saapuessa talliin parin ensimmäisen satulan kanssa sain esitellä toiselle rauhallisemman nuorikon. Keskustelimme hetken siitä millaista treenimme Katan kanssa oli tällä hetkellä ja millaisia tulevaisuuden suunnitelmia minulla oli tamman varalle.

”Okei, eli siis jotain estepenkkiä lähtökohtaisesti haetaan? Mites, onko yleispenkit tässä kohtaa ihan ei-ei vai voisiko sellainen tulla kysymykseen ainakin alkuun? Mulla taitaa olla autossa pari estepainotteista penkkiä.”
”No siis en mä niitäkään sulje pois. Koulupenkille meillä nyt ei oikeastaan oo tarvetta niin sellaista mä en viitti ees kattella, mutta estepainotteinen yleispenkki voisi olla ainakin tähän alkuun jonkinlainen vaihtoehto” myöntelin, sillä en jotenkin ollut ehkä tajunnut ajatella tällaista mahdollisuutta. Tiesinkin jotta satula, jonka Katalle nyt valitsisin ei tulisi olemaan tamman lopullinen satula koska tamman selkä tulisi muuttumaan vielä useampaankin otteeseen sen mukaan, kuinka tuon lihakset alkaisivat rakentumaan treenin monipuolistuessa.

Katri tutustui ensin Kataan ja siihen millainen tuon selkä oli ja millaista satulaa tuolle olisi kannattavinta sovittaa.
”Joo, mä käyn itse asiassa vaihtamassa noi penkit mitkä mä otin matkaani sillä ne ei sittenkään taida olla sellaisia mitkä vois auttaa meitä. Olikos sulla jotain vöitä mitä me voidaan käyttää?”
”Mä käyn hakemassa” kuittasin ennen kuin lähdin suuntaamaan Ciaran kaapille. En ollut kerennyt vielä ostamaan Katalle omaa vyötä, sillä halusin ostaa vyön vasta sen jälkeen, kun meillä oli satula ja tiesin, tarvitsisinko pitkän vai lyhyen vyön. Ciaralla oli vöitä onneksi meidänkin tarpeisiin ja poimittuani muutaman erimittaisen vyön palasin käytävälle, jossa Katri olikin jo työn touhussa ja sovittelemassa ensimmäistä satulaa ruunikon selkään.

Pari ensimmäistä satulaa eivät lopulta istuneetkaan nuoren tamman selkään. Kolmas satula alkoi näyttämään jo lupaavammalta ja sainkin Katrilta luvan kiinnittää vyön. Kuitenkaan tämä satula ei myöskään ollut hyvä vaihtoehto, joten kokeilimme vielä paria satulaa ennen kuin löysimme sellaisen, jonka kanssa saatoimme siirtyä maneesiin. Pyytäessäni Kataa ympyrälle toivoin, jotta nuori tammani liikkuisi nätisti eikä apinoisi ainakaan kovinkaan pahasti. Toivoni oli kuitenkin turhaa, sillä muutama ensimmäinen kierros tammalla oli sellaistakin koikkaloikkailua jotta en tiennyt mitä koko sovituksesta tulisi.

Jossain kohtaa en jaksanut uskoa, että Katalle löytyisi sopiva satula, jolla voisin jatkaa tamman koulutusta eteenpäin. Kuitenkin Katri löysi jostain vielä pari satulaa, joita kokeilisimme ennen kuin kaikki mahdollisuudet olisi kokeiltu niistä satuloista, joita naisella oli tällä hetkellä mukanaan. Satula numero enedesoleenääkartalla jälkeen, Katri nosti toiseksi viimeisen satulan Katan selkään.
”Tiedätkö Hannes, tää on kuule ehkä paras kaikista näistä satuloista mitä me ollaan testattu. Mä laitan vielä ton viimeisenkin satulan ihan vain mielenkiinnosta Katan selkään, jotta mä näen miten se istuu tälle. Mutta tästä satulasta mulla on ainakin tosi hyvä fiilis.”

Viimeinen satula ei kuitenkaan ollut niin hyvä Katalle kuin edeltäjänsä, joten tuo satula nostettiin uudelleen tamman selkään ja vyön ollessa paikallaan, oli aika siirtyä taas kerran maneesiin ja testaamaan tätä satulaa liikkeessä. Eihän juoksuttaessa nähnyt satulan sopivuutta ihan samanlaisella tavalla kuin mitä sen näki silloin kun satulaan sai ratsastajan painon.
”Mä kuule sanoisin, että mennään tällä satulalla nyt alkuun. Tätä on kuitenkin mahdollista muokata rungoltaan, joten tästä voi saada pitkäksi ajaksi hyvän satulan Katalle. Tokihan voidaan katsoa sitä sitten uudemman kerran silloin kun oot saanut sen ratsutettua kunnolla. Silloin satula kuitenkin istuu ihan erilaisella tavalla Katan selkään. Vai mitä sä oot itse mieltä?”
”Kuullostaa kyllä hyvältä. Mä pystyn ainakin vähän katsomaan itse, että miltä satula näyttää, mutta mä otan yhteyttä sitten kun näyttää siltä, että satulaa voisi katsoa taas uudemman kerran.”
”Jees, tehdään näin. Jätänkö mä tän satulan Katalle selkään vai kuinka tehdään?” Katri kysyi samalla kun pujotteli satulansuojuksia sovitettujen satuloiden päälle.
”Mä voin napata sen siltä pois. Mä uskon, että Kata ei kestäis enää palata maneesiin uudempaa kertaa niin helpompi, kun antaa sen mennä pihalle.”
”Noni, mut hei katotaan noita sitten kun mä saan nää satulat takas autoon, ja sä saat Katan takaisin pihalle.”

Satula joka Katalle sopi ei ollut sieltä halvimmasta päästä, mutta tiesin jotta siitä maksaminen kannattaisi, joten tehtyämme paperit ja muut sopimukset satulasta oli aika toivottaa Katrille heipat ja ottaa seuraava askel tammani koulutuksessa.

Päivätyöni ohella mä olin tehnyt hieman hevosalan töitä. Koska kahdentoista tunnin vuorot eivät tarjonneet hirveästi vapaa-aikaa ainakaan silloin kun tein aamuvuoroa, en ollut ottanut kuin yhden pidempi aikaisen asiakkaan sekä aina sopiviin väleihin olin ottanut yksittäisen ratsutettavan tai pidettävän valmennuksen. Montaakaan kymppiä nuo eivät kerralla kerryttäneet kassaan, mutta toisaalta jokainen euro, jonka onnistuin toiminimeni tilille kerryttämään ei ollut pahaksi. Monet ratsutettavista tai valmennettavista ratsukoista oli minulle jo entuudestaan tuttuja sekä sellaisia, jotka olivat kysyneet mahdollisuutta valmennukselle aina, tasaisin väliajoin.

Nuorten hevosten kanssa työskenteleminen varsinkin tuntui tässä vaiheessa olevan hyvinkin mielenkiintoista, sillä kohta tulisi eteen se aika, kun saisin laittaa Katan satulaan. Tokihan tamman kanssa oltiin jo alettu tekemään töitä kohti ratsutusta, mutta vielä ei kuitenkaan ollut aika laittaa painoa tamman selkään, saati nousta kunnolla satulaan. Katan kanssa työskenteleminen ei kyllä ajoittain mitään helpointa ollut, sillä tammasta löytyi Luonnetta. Välillä tuntui, jotta tamman kanssa ei voinut tehdä mitään ilman että siitä aiheutui kauhea taistelu. Mitä paremmin tamman antamia merkkejä onnistuin lukemaan, sitä paremmin hommat alkoivat tamman kanssa menemään.

Tokikaan treenihetket eivät ole olleet pitkiä ja välillä ne olivat suunniteltua lyhyempiä sillä, yritin lopettaa treenit sellaiseen hetkeen, kun kaikki meni hyvin ja tamma olisi mahdollisimman rauhallinen. Mielenkiinnolla odotinkin sitä hetkeä, että tamma kääntyisi nelivuotiaaksi ja saisin alkaa ratsuttamaan tammaa ihan kunnolla. Sen perusteella mitä olin Katasta tähän asti oppinut, se projekti voisi tuottaa muutamia murtuneita luita sekä jumisia lihaksia.

Kuitenkin siihen asti nautin niistä nuorista joiden kanssa sain tehdä hommia ja joiden kanssa se sujuikin kivuttomasti. Tokihan edistyksen tahti ei aina päätä huimannut, mutta yleensä muutaman kerran jälkeen saattoi jo nähdä miten näppäriä ratsuja nuorista oli tulemassa. Mielenkiinnolla odotinkin aina että näkisin ratsutettavani kisaradoilla ja pääsisin seuraamaan millaisia tuloksia nuo tekisivät ratsastajiensa kanssa.

Valtteri-myrsky jylläsi pihalla ja me katseltiin Tommin kanssa ikkunasta ulos. Pitelin käsissäni jo varmasti vartti sitten kylmennyttä kahvimukia, nostaen sen huulilleni vain todetakseni tilanteen juuri sellaiseksi. Jokin mielenhäiriö kuitenkin sai minut kaatamaan beigen, kylmän nesteen kitusiini. Todennäköisesti kellon ollessa jo lähempänä ilta yhdeksää, meidän olisi ollut parempi suunnata makuutiloihin ja kokeilla nukkua sen verran, mitä vuorossa olisi mahdollista niin seuraava päivä ei menisi ihan täysin nukkuessa. Tokihan se oli siihen meinattu, mutta itse tykkäsin jos päiväunet eivät söisi koko päivää. Viereisellä nojatuolilla istuva Tommi näytti mietteliäältä ja tuo avasikin suunsa sanoakseen jotain, ennen kuin ilmeisesti muutti mielensä, vain muuttaakseen sen hetken päästä uudelleen.

”Vaikka mie en sais sannuu näin, mie toivon että myö ei jouhuta tänä yönnä ajjaa ihan hirveitä.”

Hälytysilmoitus PJ117 tehtävä 757 Bertta…

”Niin mitäs sä kirositkaan juuri?” Kysyin selkeästi kiukkuuntuneelta työpariltani, samalla kun nousin itse ylös nojatuolista jossa olin istunut. Laskettuani käsissäni olleen mukin sohvapöydälle ja napattuani takkini sohvalta, lähdin puolijuoksua kohti autotallia. Tommi oli – taas kerran – ajovuorossa, joten mä siirryin apukuskin paikalle ja aloin tekemään kaikkia niitä valmisteluja joita mulle kuului sillä aikaa kun me oltiin matkalla onnettomuuspaikalle. Keskustelu kulki osin radiolinjoilla, kuunnellessamme paikalla olleiden yksiköiden viestintää virven välityksellä, sekä kuittauksista ja paikka ilmoituksista meitä odotteleville yksiköille. Osa keskustelusta käytiin minun ja Tommin välillä, valmistautuessamme siihen, mitä meillä olisi vastassa kun pääsisimme onnettomuuspaikalle.

Me oltiin melkein onnettomuuspaikalla, kun ambulanssimme tärähti rajusti ja mun oli täytynyt lyödä pääni johonkin, sillä mun silmissäni pimeni hetkellisesti.

”Hannes. Hannes. Hannes. Hannes, kuuletko? Hei avaappa silmät. Avaa Hannes silmät” ääni vahvistui koko ajan puheen mukana ja hitaasti mä sain silmiäni auki vaikka sinisten ja punaisten vilkkujen välke meinasi sattua. Mä en ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa ja yritinkin lähteä liikkeelle.

”Istu vaan siinä. Älä lähde mihinkään. Muistatko sä mitä tapahtui?”

Yrittäessäni muistella, mitään muistikuvia ei tuntunut nousevan mieleeni ennen kuin vasta hieman vaivalloisemman pohdinnan jälkeen.

”Myrsky. Asema. Tommin joku tyhmä heitto.” Tommi. ”Tommi. Missä… missä Tommi?” mun hätäännys alkoi kasvamaan.

”Tommi on ok. Se on toisessa lanssissa lämmittelemässä. Te olitte törmäyskurssilla rekan kanssa ja sä oot lyönyt pääs johonkin sen johdosta. Sä olit ihan hyvän aikaa tajuttomana ja sait jopa Deelhmenin huolestumaan.”

Saatuani vielä vähän aikaa, mut autettiin ylös penkiltä ja talutettiin vierellä olevaan ambulanssiin. Siitä hetkestä, kun mä olin viimeksi maannut paareilla oli pitkä hetki mutta silti se tuntui eiliseltä. Jostain mun viereltäni kuului puhetta, ennen kuin Jessica ilmestyi mun näköpiiriin ja alkoi kyselemään sitä tuttua kysymyslitanjaa mun perustiedoista siihen mikä päivä nyt oli ja miten mä voin. Vastailin toiselle parhaani mukaan ja lopulta mä kuulin miten meidän P4 palasi takaisin ääneen.

”Miltä vaikuttaa?”

”Tommi on ainakin päällisin puolin kunnossa ja selvisi rytinästä vähällä. Mä sanoinkin sille et seuraavat pari päivää voi sattua lihaksiin mutta sen pitäisi selvitä. Hanneskin on tota ohimolla olevaa haavaa lukuunottamatta ihan ok, mutta selkeästi kärsii aivotärähdyksestä kun menetti tajunsakin. Mitään ei kuitenkaan pitäisi olla rikki, mutta mä lähettäisin sen kotiin ja ainakin pariksi päivää sairaslomalle. Tokikaan yksin tuota ei voi jättää eli jos sillä ei oo kotona ketään joka sitä vois pitää silmällä, niin sitten se pääsee terveyskeskukseen osastolle tarkkailuun.”

“Se on hyvä kuulla. Tuossa olisi ollut kuitenkin ainekset paljon isompiinkin henkilövahinkoihin kuin mitä nyt sattui. Viettekö te Hanneksen paikattavaksi? Mä voin ottaa Deelhmenin kyytiin ja heittää sen asemalle niin se pääsee siitä kotiin.”

“Tehdään näin. Voi kuitenkin olla että ne ehkä haluaa vielä varmuudeksi kuvata Hanneksen päänkin niin siinä se menee helposti samalla.”

“Okei, Tommi lähetääs me asemalle niin 120 pääsee jatkamaan” mä kuulin miten meidän P4 puheli Jessicalle ja sen jälkeen miten joku käveli autossa, ennen kuin sivuovi vedettiin kiinni ja lopulta ambulanssi käynistettiin ja se lähti liikkeelle.

“Ei mua olisi tarvinnut lähteä mihinkään viemään. Kyllä mä olisin voinut mennä kotiin ja Ciara olisi voinut ihan hyvin pitää musta huolta.”

“Hyvä se on Hannes käydä tarkistuttamassa tuo otsasi. Se voi olla että se tarvii liimaa tai jopa tikkejä ja meillä ei oo semmoista mahdollisuutta. Plus jos on yhtään epäilystä siitä että sulla vois olla jotain päävammaa niin parempi se on että sä käyt lääkärille näyttäytymässä.” Jessica kertoi minulle samalla kun tuo puhdisti verta otsaltani.

“Ungh…”

Matka tapahtumapaikalta sairaalalle ei ollut kovinkaan pitkä, mutta se meni samanlaisessa eipäs – juupas keskustelussa kuin mitä me olimme käyneet kun auto oli lähtenyt liikkeelle. Auton ollessa parkissa, sain sentään kävellä sisälle ja minut otettiinkin nopeasti tutkittavakseni. Otsassani oleva haava putsattiin vielä kerran, ennen kuin sitä hieman liimattiin ja lopulta minut vapautettiin sairaslomalapun kanssa. Jessica ja tuon työpari antoivat minulle vielä kyytin kotiin ja astellessani sisään ulko-ovesta Ciara käveli hämmentynyt ilme kasvoillaan mua vastaan.

En saapunut oikeastaan ikinä kotiin työvaatteissa, joten se oli jo ensimäinen hälytysmerkki Ciaralle ja sen jälkeen seuraava oli varmasti ohimollani oleva laastari.

“Mitä on tapahtunut?”

Kerroin Ciaralle mitä oli tapahtunut ja että pari seuraavaa päivää olisin sairaslomalla. Kerroin samalla että toisen tulisi pitää hieman huolta siitä että kaikki menisi varmasti hyvin ja seurailla jos jotain mahdollisia jälkiseuraamuksia tulisi. Punapää saapui luokseni, halaten minua hellästi ennen kuin suuntasimme sisemmälle asuntoomme. Musta tuntui pahalta että mä pilasin Ciaran päivän sillä, että toinen joutui pitämään minua silmällä.

Seuraavan yön Ciara vielä herätteli minua muutaman tunnin välein ja seuraavana aamuna heräsin lievään pää- sekä lihassärkyyn. En mä jotenkin ajatellut että oloni olisi voinut olla näinkin hurja eilisen jälkeen ja toisaalta jotenkin tuntui siltä että mä olin tainnut olla aika onnellinen siinä tilanteessa että mä olin selvinnyt niinkin vähällä. Särkylääkkeet ja lihasrelaxantit onneksi auttoivat olooni ja oloni ei ollut kovinkaan huono vaikka tietenkin lääkkeiden vaikutusta odotellesani pientä jomotusta oli sielä täälä.

“Mä oon kyllä niin valmis lomalle” huokaisin maatessani sovalla, hieroen nenän varttani etusormellani ja peukalollani.

“No hei, ei onneksi enää pitkä että me päästään pois. Sitten sun ei tartte hetkeen miettiä töitä tai mitään sellaista. Eiköhän me molemmat olla ansaittu se” mä tunsin miten punainen kiharipilvi laskeutui mun rinnalleni ja nostin käteni silittämään Ciaran hiuksia.

“Mä ainakin nautin siitä. En mä tiedä, jotenkin jossain kohtaa loma ei tuntunut hyvältä idealta, mutta ehkä toi eilinen muutti mun suhtautumista hieman ja se alkoikin olemaan hyvän kuuloinen asia.”

“Se varmasti oli pelottava kokemus. Mä en voi edes kuvitella miltä tommonen tuntuisi”

Jatkoimme jutteluamme Ciaran kanssa vielä hetken, ennen kuin me päätimme lähteä raksan kautta tallille.