Category: Nio ja Virma

13.2.2022 Hedelmiä ja kirveksiä

Aamulla suunnistaessani keittiöön kahvinkeittoon loin murhaavan katseen keittiönpöydän hedelmiin. Siinä pöydällä ne oli jo viikon verran mustuneen liiaksi, mutten vieläkään ollut saanut aikaiseksi tehdä niille mitään. Ehkä hedelmille voisi tehdä jotain. Napsautin kahvinkeittimen päälle ja tuijotin taas hedelmiä. Saakeli. Hedelmäkulhossa oli omena, pari banaania ja itseasiassa tyhjä viinirypäleboxi. Nostin kulhosta muovirasian pois roskiin, mutta muut hedelmät saivat jäädä vielä viettämään tummuvaa hedelmäistä hedelmäpäivää.

 Jos ulkona tulee vaakatasossa lunta ja pakkanen kirii ihan liian kylmäksi, voiko vastaantulijoille sanoa “Hyvää huomenta”? En tiedä, mutta aamulla kun noukin bemarin roikan nokasta istuin sisälle tärisemään käynnistäen auton ennen lähtöä. Painoin penkinlämmittimen päälle ja odotellessa auton lämpenemistä selailin someja. Luojan kiitos taloyhtiön katos oli suojannut autoa lumisateelta, eikä minun tarvinnut jäädyttää sormia enempää kuin pakko.

Lopulta hetken tyhjäkäynnin jälkeen kurvasin kaupan kautta tallille. Elämä oli melko tyhjä, nyt kun mulla ei vielä ollut töitä uudestaan, mitään parisuhdetta eikä oikein sellaisia kavereitakaan keitä näkisin päivittäin. Olihan mulla sellaisia hyvänpäiväntuttuja, mutta ei oikein ketään sydänystävää, kenen kanssa viettäisin muuten vain aikaa.

Mun päivät kuluivatkin aika pitkälti tallilla. Jos kaikki hoitojutut oli jo tehtynä, niin sit vaan hengailin, katoin ketä tuli vastaan ja liityin seuraan. Parkkeerasin tallin pihaan. Lumisade ei antanut armoa ja siristinkin silmiäni astuessa autosta ulos. Tällä hetkellä kesää oli ikävä. Tallituvan ovella Ciara käveli vastaan, ja koska hän oli selkeästi menossa johonkin, nostin vain hieman kättä, “huomenta”.

“Huomenet”, Ciara hymyili.

Roudasin evästykset tallin jääkaappiin ja samalla kaadoin itselleni kupin kahvia, sitä nyt kerta oli valmiiksi tippuneena. Istuin alas juomaan kahvia ja havahduin ikkunan tuijotuksesta vasta kun kuulin oven käyvän ja räpäytin silmiäni muutaman kerran:

“Huomenta”, Aleksi nyökkäsi hymy suussa, “oliko hyvät ajatukset?”

“En mä ees ajatellut”, naurahdin, “mutta huomenta”. Aleksi käveli samaisen kahvinkeittimen viereen ja kaatoi itselleen kupillisen. “Ihan kauhea sää”, hän totesi istuessaan minua vastapäätä pöydän ääreen.

“Älä muuta sano!” Sitten me istuttiin hetki hiljaa ja nautittiin meidän kahveista katsoen sitä kauheaa säätä. Hetken kuluttua vastapäätä istuva mies huokaisi ja katsoi kuppiaan, “vissiin pitäs lähteä takaisin töihin”. 

Katsoin mieheen ja naurahdin, “Ei ne tunnit vissiin itseään pietä”.

“Joo ei”, Aleksi hymähti ja nousi ylös, “meinasitko tehä Virman kaa tänää jotai?”

“Katellaan mitä tää sää meinaa”, nyökkäsin kohti ikkunaa.

“Jos jatkuu samalla tavalla, nii en kyl jaksa lähtee mihinkään, mut jos paranee nii jos vaikka kävis maastossa käppäilee”, mietin.

“Joo, kuulostaa järkevältä”, Aleksi totesi ja lähti jatkamaan töitään. 

Kahvihetken jälkeen oli munkin aika jatkaa matkaa kohti tallia. Kello oli hieman jälkeen yhden ja tuntilaisia purkautui maneesista talliin. Kahvi’hetkeni’ oli siis täysin loogisesti kestänyt kolme tuntia. Olin santsannut kertaalleen ja katsonut pari jaksoa Sykettä eteenpäin, niin se aika vain sit kului.

Tallissa alkoi kuulua iloista puheensorinaa, kun astelin sinne. Vaikka tallillamme olikin melko monta miesratsastajaa, tasaisin väliajoin sain pitkiä katseita rallilla. Ehkä se suurempi pointti olikin se, että 22 vuotias punatukkainen mies hengaili sunnuntai-iltapäivästä tallilla muuten vain. Menin katseista huolimatta seuraamaan hevosten hoitamista ja auttamaan tarvittaessa. Virman ratsastajan lähtiessä viemään varusteita menin käymään karsinassa rapsuttelemassa tammaa. Tamma haisteli taskujani kiinnostuneena ja hymähdin sille hyväntuulisesti. 

Tuntilaisten tehdessä katoamistemppu satulahuoneesta suuntasin tallista sinne. Kaivoin satulahuoneen kaapista saippuan ja rasvaa ja nostin suitset koukkuun. Aloin purkaa suitsia pala palalta ja putsailin niitä sitä mukaan, kun ne irtosivat palapelistä. Poskihihnan tippuessa maahan, kirosin. Vasta rasvattu nahka + lattia = epäkiva. (Pitkä matikka, yhtälö ei voi olla väärässä). 

Varusteiden ollessa puhtaita ja vasta rasvattuja asettelin ne telineeseen niin, ettei ne koskisi pölyyn tai muuhun likaan. Tää oli mun heikko kohta, olin A älyttömän hidas varusteiden putsaaja, mutta B sitten kun ne oli putsattu, tuli ne asetella millilleen oikein telineisiin.

Virma oli jäänyt syömään päiväheinät sisälle, joten sen ollessa valmis ruokien kanssa kasasin sille toppaloimen niskaan ja päädyin lähtemään käymään vielä kävelyllä ennen tarhaan viemistä. Vaikka olinkin aiemmin ollut valmis heittämään kirveen kaivoon säätilan vuoksi, päätin että nyt pitäisi suomalaisen miehen sisuuntua ja lähteä katselemaan lumisadetta. Onneksi se oli kuin olikin hieman rauhoittunut, ja puolen tunnin metsäkävely oli oikeastaan ihan kiva! Tosin jos huomioidaan se fakta, että Virma olisi halunnut syödä jokaisen vastaantulevan kuusen ja minä jouduin tarpomaan polvenkorkuisessa hangessa, ei reissu ollutkaan niin kiva. Mutta onneksi ne seikat voidaan unohtaa, ja keskittyä sen sijaan positiiviseen.

Virma jäi hengailemaan tarhakavereidensa Savun ja Pernillan kanssa. Minulla oli luvassa vielä Virman kippokuppien puhdistus ja evästen syönti. Kupit ei onneksi olleet kovin pahassa kunnossa, ja muutama pyyhkäisy riitti. Kellokin näytti vasta vajaa viittä, joten päivää oli vielä hyvin jäljellä. Suuntasin tieni tallitupaan, jossa muutama muukin hoitaja istui. Kaivoin eväät jääkaapista ja liityin hoitajien seuraan. Jos oikein reippaaksi jaksaisin ruveta, voisin tästä jatkaa matkaani salille. Ja jos hurjaksi heittäydyn, keksin niille keittiönpöydän hedelmille uuden sijoituskohteen illalla.

7.1.2022 Sellainen isä

Kello ei ollut paljoa yli puolenpäivän, eikä tallin pihassa näkynyt kenenkään autoja kun kurvasin yönsinisen BMW M6 E46 autoni tallin pihaan. Kesän alussa olin aloittanut uudessa työpaikassa, jonka ansiosta taloustilanteeni oli noussut niin, että tosissani mietin hevosen ostoa. Päädyin sit kuitenkin ostaan auton, ja ajattelin siirtäväni hevosen myöhemmälle vuotta. 

Sit loppu kesästä olin saanut isältäni viestin ensimmäistä kertaa puoleen iäisyyteen:

“Hei, miten sulla menee? Olisi kiva tavata pitkästä aikaa, mikäli olet kiinnostunut. Terkut, iskä”

Muistan katsoneeni puhelimeni ruutua baarissa aika pitkään. Ilta oli ollut vasta nuori, mutta eteni kiihtyvässä liikkeessä viestin jälkeen. Muutaman päivän päästä olin uskaltautunut sormet täristen ‘lähetä’ napin päällä vastaamaan:

“Hei. Mulla menee ihan okei. Voitaisiin tavata joku päivä, jos olet tulossa Suomeen. Nio”

Mä en tiedä mitä mä ajattelin. Isä oli lähtenyt Saksaan jo sillon ku Eea oli vasta 3, mä 8. En oikeestaan ees tiennyt silloin, että halusinko koko miestä mun elämään. Nyt tiedän, että katselen asiaa uudestaan ehkä kymmenen vuoden päästä, jos silloinkaan. Silloin siinä oli joku, mikä kiinnosti, uusi alku? En ollut vielä silloinkaan ihan täysin yli Kassusta vaikka erosta olikin kiitettävästi aikaa, eikä mulla oikeestaan ollut Suomessa kauheesti. Tai no siis perhe, hevoset, kaverit joo, mutta se tuntui vain sen saman pyörittämiseltä. 

Virma katseli saapumistani jo kaukaa korvat hörössä, vähän heinää suupielessä roikkuen. Pernilla ja Savu tarkkailivat tilannetta vierestä. Savun yrittäessä tulla Virman viereltä tervehtimään minua, Virma luimisti ja nakkeli niskojaan saaden Savun peruuttamaan taustalle. Naurahdin kaksikolle ja rapsutin korvan ja loimen väliin jäävää aluetta Virman kaulasta. 

“En tiiä ootko kuullu, mut noiden kahen pitäs olla sun kavereita, ei niitä sillon purra”, hymähdin tammalle. Talutin voikon sen karsinaan ja annoin sille hieman päiväheinistä joita sillä oli jäänyt syömättä tarhassa.

Muutama viikko viestini jälkeen sain vastauksen isältäni:

“Hei taas, mukavaa, että sulla menee hyvin. Ollaan tulossa Liezelin ja tyttöjen kanssa Suomeen heinäkuun keskivaiheessa lomalle. Laitan viestiä, kun osaan sanoa aikatauluistamme tarkemmin. Haluat varmaan myös tavata Isan ja Idan Lezelin lisäksi? Iskä”

Mmh. Tottakai halusin tavata Lizelin, Isan ja Idan (lue: sarkastinen äänensävy aivoissa). Liezel on isän lähdön sekä äidin katkeruuden syy, isän vaimo. Heillä on kaksi tytärtä, identtiset kaksoset Isa ja Ida, 11 vuotta. Voin vain kuvitella, miten tytöillä on pinkit kuoret uusissa iPhone 13 pro puhelimissa ja täydellinen elämä isän rahojen ympärillä. Lizel ei varmaan ees käy töissä, vaan elää siivellä luksuselämää.

“Hei, mukava päästä tapaamaan tytöt. Kuullaan. Nio”, vastaan viestiin lyhyesti.

Virma pälyili epäilevästi satulaa käsivarrellani, mutta laskin kämmeneni sen kaulalle:

“Mennään vain maastoon, älä sinä huoli”, hymyilin. Virma puuskahti ja jatkoi maan hamuilua. Lyhensin jalustimia sopivaksi kevyttä istuntaa varten ja nakkasin villaloimen päälle tammalle. Laitoin itse kypärän päähän ja lämmittelin kolmipalaa ennen sen tarjoamista Virmalle.

Heinäkuussa tapasin sitten isäni ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Käsi jota puristin puoliksi pakotettu hymy kasvoilla oli tuttu, se sama lämmin käsi josta pidin kiinni lapsena kun hain turvaa. Hetken mielijohteesta halasin punatukkaista isääni jonka otsaan oli ilmestynyt muutama huoliryppy. Hetken kesti, ennen kuin isä halasi takaisin, en ollut itsekään arvannut reagoivani näin kohdatessamme. Halauksessa tunsin sen lämmön ja rauhan, joka minussa joskus oli lataavan itseään hitaasti takaisin. Tunsin itseni yhtä rauhalliseksi, kuin aikoinaan lapsena, ja myöhemmin Kassun kanssa. Isän avatessa kätensä ympäriltäni hän esitteli punaruskeahiuksiset tytöt minulle:

“Nio, tässä on Isa ja Ida. Tytöt puhuvat jonkin verran Suomea, ymmärtävät enemmän. Saksa on heidän äidinkieli.”

“Hei, olen Nio, isän vanhin poika”, esittäydyin mahdollisimman selkeällä Suomella tytöille. En ojentanut kättä, sillä tytöt eivät näyttäneet siltä, että aikoivat kätellä. 

“Hei Nio”, Isa ja Ida vastasivat melkein synkronoidusti. Hymähdin, pitäisi karistaa nämä ennakko-oletukset kaksosista pois, vaikka ne näkyivätkin toteutuvan osittain. Isan pitkät hiukset oli sidottu yhdelle letille joka roikkui olkapään yli rintakehälle. Idalla taas oli lyhyemmät hiukset ja ne olivat auki lukuunottamatta etummaisia hiuksia jotka oli kiinnitettynä pinneillä päähän.

“And here is my wife, Liezel”, isä keskeytti ajatukseni. Ensimmäistä kertaa katsoin oikeasti sitä syytä miksi minulla ei ollut isää, “Liezel ei puhu suomea kuin muutaman sanan ja ymmärtääkin vain hieman. Englanti on ihan toimiva kieli”, isä vinkkasi. 

“Well hey, I am Nio”, katsoin naista päästä varpaisiin ja ojensin käteni kättelyä varten. Nainen tarttui käteeni tomerasti ja hymyili,

“Nice to finally meet you, Nio. Aaron has told me about you! I’m Liezel, his wife from Germany”

“Yea actually I have heard about you too”, hymyilin ja mietin äitiä paiskomassa tavaroita.

Nainen, ja lapset näyttivät ja vaikuttivat ihan mukavilta. Eikä tää tapaaminenkaan ollut niin awkward kuin ajattelin.

Saavuimme Virman kanssa pellon laitaan ja kasasin ohjia pitkien alkukäyntien jäljiltä. Pellolla oli pehmeää puuterilunta kun nostin ravin. Virma siirtyi pehmeästi raviin ja teki uraa polveen asti olevassa hangessa. Tamma ravasi korvat hörössä isoa, hienoa ravia käyttäen selkälihaksiaan oikein. Niin hieno tamma. Taputin Virmaa kaulalle ja annoin sille luvan siirtyä työskentelyn välissä käyntiin.

Olin  yllättynyt, miten helposti isän vierailu oli kesällä sujunut. Eea oli myös pitänyt kaksosista ja he tulivat hyvin toimeen. Kuulin myös pikkusiskoltani, että äidin kuullessa isän uuden perheen viettävän aikaa kanssamme Suomessa sai hänet kihisemään. Näinpä kävin kahvilla kotikotona ja varmaan kolme tuntia kerroimme pelkkiä huonoja puolia Isän perheestä äidille Eean kanssa. Syksyllä tilannetta ei auttanut se, että muutin Saksaan kahdeksi kuukaudeksi. Laitoin kerrostaloasuntoni Airbnb:hen tarjolle, pakkasin kimpsut ja kampsut lähdin Saksaan heidän luo. Tarvitsin hetken tilaa kaikesta, silloin vain tuntui että kaikki kaatui päälle. Isä oli kesällä kutsunut minut muutenkin käymään, ja aluksi olikin tarkoitus mennä vain muutamaksi päiväksi. Sitten isä buukkasi minut ratsutallille tunneille, jossain kohtaa irtisanoin mun työpaikan, eikä mulla ollutkaan enää kiire Suomeen, vaikka äiti toivoikin että palaisin takaisin pian.

Työskentelin Virman kanssa myös ravissa pellolla hetken, ennen kuin palasin maastoon. Virma sai kävellä vapain ohjin kun rapsuttelin sitä samaan aikaan loimen alta ja vaivuin takaisin ajatuksiini.

Sitten marraskuussa totuus iski vasten kasvoja. Olin löytänyt Saksasta yhden kivan pojan, jonka kanssa me oltiin juteltu ja säädetty jotain varmaan kuukausi. Yksi ilta tummatukkainen, minua hieman lyhyempi, Elias oli isällä käymässä. Oltiin laitettu ruokaa kaksin muun perheen ollessa töissä ja koulussa. Syötyämme olimme käpertyneet sohvalle katsomaan Emily In Paris (kyllä, ehkä maailman paras sarja) kylki kyljessä pitäen käsistä kiinni kun isä tuli kotiin. En tiedä, miten musta ei nähnyt kilometrin päähän et en ollut hetero, mutta isähän oli ilmeisesti elänyt autuaassa tiedottomuudessa. Se keskeytti sarjan katsomisen nostamalla aivan järkyttävän huudon siitä, kuinka homot palaa Helvetissä ja ei ansaitse olla hänen kattonsa alla. Että parisuhde on naisen ja miehen välinen asia, siihen ei samoja sukupuolia sekoiteta. Kun silmiini nousi kyyneleet otti isä seuraavaksi huudon aiheeksi sen, kuinka neiti olin. Että en kestänyt edes ‘rakentavaa’ kritiikkiä pillittämättä ja kuinka lapsenakin halusin pukeutua äidin hameisiin pukuleikeissä housujen. Sitten mentiinkin jo äitiin. Kuinka hän oli katkera ämmä jolla ei ollut elämää, joka kärsi lapsista, musta ja Eeasta. Kuinka isän elämä oli niin paljon parempaa kuin äidin. Kuinka isä oli onnekas, kun hänen ei tarvinnut olla Suomessa.

Olimme saapuneet auratun suoran alkuun, kun kiristin taas ohjat tikittävän aikapommin selässä ja annoin laukka-avut -tamma tiesi mitä tällä suoralla tehtiin. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, kun mielessäni pyöri muisto tuosta päivästä. Elias oli auttanut minua keräämään tavarani, ja olin päässyt heille. Rapsutin Virmaa ja kannustin sitä laukkaamaan kovempaa. Elias päästi minut hänen viereen nukkumaan, Koko isän raivon ajan hän oli pidellyt mua kädestä, eikä mun ollut edes tarvinnut kysyä yöpaikkaa, vaan se oli ollut Eliakselle itsestäänselvyys. Virman hengitys oli tiheää, kun saavuimme suoran loppuun. Hidastin tamman raville ja taputin kaulaa:

“Sä oot niin hieno”.

Suomeen palasin joulukuun alussa. Äiti oli itkien mua kentällä vastassa, olin soittanut sille aamulla ja kertonut tapahtuneesta,

“Mä oon niin pahoillani”, oli ainoo, mitä hänen suustaan pääsi. Kentällä halasin häntä, ja kerroin tuhannetta kertaa et se ei ollut hänen vika. Kuinka mun ei ois pitäny luottaa siihen mieheen. Silti kaksosia oli hankala unohtaa. Pikkusiskoista, isästä ja jopa Liezelistä oli tullut mulle melko tärkeitä. Pidin mielessä, että lähettäisin naisväelle kortin ja jotain pientä Suomikamaa jouluksi, ilman isän nimeä. 

Virmasta oli tullut mun tuki ja turva. Me jutellaan edelleen Eliaksen kanssa snäpissä lähes päivittäin, mutta ei kaukosuhde oo edelleenkään ehkä mun juttu. Rapsutin Virmaa tallissa ja annoin sille loput päiväheinät. Tamma alkoi rouskuttaa heiniään ja istahdin karsinan kulmalle. Pikkuhiljaa maa mun jalkojen alla alkoi taas kantaa. Aloin saada itsevarmuutta takaisin. Uskon, että elämästä tulee taas ihan kivaa.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén