Lumiratsastus lumihepalla

Tällä kertaa bussin ikkunasta ei näkynyt masentavaa vesisadetta, vaan iloinen lumipyry. Pakkanen oli myös hieman kiristynyt, ja olin kaivanut kaapistani lämpimämpiä vaatteita. Sylissäni köllöttivät myös ratsastustavarat, joita tänään tarvitsisin. Olin siis menossa ratsastamaan Röllillä, ensimmäistä kertaa ikinä.

Kipitin tallitupaan ja sanon moikat kaikille siellä oleville. En ollut kotona syönyt, joten olin ottanut mukaan vähän evästä. Leipää. Kaivan sen tallikassistani ja istahdan tupapöydän ääreen. Siellä istui myös Seela, jonka olen pari kertaa nähnyt tallilla ja jutellut hieman. “Ei apua! Oon menossa tänään ekaa kertaa ratsastamassa Röllillä ja oon ihan paniikissa, et mitä siitä tulee!” Puran jännitykseni bruneen tyttöön, joka kuuntelee minua ehkä hieman huvittuneen näköisenä. “Ihan rauhassa, Rölli on sika kiva ratsastaa! Uskon, että selviit ihan hengissä”, Seela vastaa, ja aivan oikein, huvittuneisuus kuultaa hänen äänestään. Syön leipääni raivokkasti, ja pouran stressiäni siihen. “No, mut jos se meneeki ihan surkeesti ja Aleksi potkasee mut ulos tallilta! Tai Rölli juoksee mun alta jonnekki metsään ja hukkuu! Tai se ei sovikkaan mulle ja se on ihan hirvee ratsastaa!?” luettelen kauhuskenaarioita, jotka olivat pörränneet päässäni, kuin ampiaiset kukkien lähellä koko päivän. Oikeastaan edellisenkin päivän. Ja sitä edellisenkin. “Nyt sä menit vähän yli”, Seela naurahtaa “Sä ja Rölli sovitte hyvin yhteen, enkä oo kuullu yhenkään tyypin suusta, että Rölli ei ois kiva ratsastaa”, Yritän pakottaa Seelan sanat mieleeni ja rauhoittua. Leipäni on myös kadonnut suuhuni, joten sanon Seelalle: “Okei. Koitan rauhottua ja ajatella positiivisesti, mutta nyt mä meen Röllin luo”, Seela nyökkää vastaukseksi. “Tsemppii! Tuu sitte kertoo kuolitteko molemmat, vai potkasko Aleksi sut ulos tallilta”, Tyttö naurahtaa.

Rölli on tarhassaan, joten joudun hakemaan sen sieltä. Ruuna on hyvin suloinen, kun se hörisee ja kipittää luokseni tarhan portille. Se on myös aivan lumen peitossa. “Jaahas, täälläkö sitä ollaan kuin lumihevonen”, Puuskadan. Nappaan hevosen kiinni ja laitan riimunarun kiinni riimuun.

Tallissa otan lumisen loimen Röllin päältä ja osa lumesta valuu tummalle karvalle ja sulaa siihen. Haen harjat ja alan harjailemaan ruunaa rauhallisesti. Pieni ja suloinen pää eksyy muutaman kerran syliini, mutta se ei minua haittaa, vaan jään aina rapsuttelemaan Röllin päätä hetkeksi. Suomenhevonen vaikuttaa mukavan rauhalliselta ja jännitykseni laskee hieman. Ei silti kokonaan, valitettavasti.

Lopulta edessäni seisoo Rölli, jolla on selässään satula, tummanvihreällä huovallani, ja päässään suitset. Taputan ruunaa kaulalle ja naksautan kypäräni kiinni. Nyt olisimme valmiita. Otan ohjat hevosen kaulalta ja astelen jännityneesti ulos tallista, kohti maneesia. Siellä ei pitäisi olla tunteja ja voisin hyvin ja rauhassa ratsastaa siellä. Vihellän maneesin ovella ja avaan oven rauhassa, vaikkei sisällä pitäisi olla ketään. Ei siellä olekkaan. Hyvä niin. Käppäilen jakkaran luokse ja Rölli löntystää perässäni. Tuon sen jakkaran eteen ja hyppään selkään. Kumarrun heti kiristämään satulavyötä reiällä ja säätämään jalustimet paremmiksi. Kun olen touhunnut satulan ja jalustimien kanssa jo muutaman minuutin, olen saanut koottua itseäni tarpeeksi ja pujotin jalkani jalustimiin. Painoan pohkeeni kiinni Röllin kylkiin, ja hevonen lähtee eteenpäin kiltisti. Mielessäni on vain mennä rennosti kaikki askellajit läpi.

Käynnissä huomaan Röllin olevan innoissaan menossa ja olevan kivasti pohkeen edessä. Ratsastan paljon voltteja ja taivuttelen hevosta muutenkin paljon. Röllille pitää kertoa selkeästi mitä pitää tehdä, mutta oikeiden apujen jälkeen hevonen toimi kuin unelma. Jännitykseni valuu jäsenistäni pois, kun alamme ottaa ravia. Rölli keskittyy, ja tekee parastaan. Ravi on rentoa ja pyörivää. Pohkeen kanssa pitää olla hieman tarkkana, etten purista liikaa, koska Rölli lähtee helposti kiihdyttämään liiasta eteenpäin pyytämisestä. Muutaman kierroksen jälkeen olen kuitenkin tottunut allani ravaavaan suomenhevoseen täysin, ja pystyn vain nauttimaan ratsastuksesta.

Ravailen pitkään ja teen paljon siirtymisiä ja voltteja. Lopulta päätän ottaa laukkaakin. Ensimmäinen nosto ei suju aivan suunnitelmien mukaan, koska jään ajamaan Rölliä liikaa laukalle, enkä päästä sitä itse menemään. Toinen nosto onkin jo paljon parempi ja Rölli nostaa laukan iloisesti korvat hörössä. Istun selässä ja laukka on ihanan pehmeää, sekä ravin tavoin eteen pyörivää.

Ratsastettuani suunnilleen tunnin, hyppään alas ja avaan maneesin oven. Päätän vielä lähteä loppumaastoon, mutta haen tallista ensin jonkin viltin lämmittämään Rölliä, joka oli hikoillut hieman. Kävelemme yhdessä tyytyväisinä kohti tallia. Ratsastus oli sujunut täydellistäkin täydellisemmin. Odotin jo innolla seuraavaa kertaa.

Avaan tallin oven ja talutan Röllin sisään. Törmään miltei heti Seelaan, joka kävelee satulahuoneesta ulos. “Moi!” Hihkaisen innoissaan. “Meni ihan sika hyvin! Rölli oli ku unelma!” lisään ja hehkutan Rölliä. “Mitä mä sanoin?!” Seela sanoo iloisena. “Ei kukaan oo sanonu ettei tykkäis Röllistä”, “Mä ajattelin et menisin maastoon, nii haluutko tuoda jonkun viltin, jotta voisin laittaa sen Röllille, se nimittäin hikoili vähän ja ulkona on aika kylmä”, Kysyn Seelalta. “Juu, tietty”, tyttö vastaa.

“Tossa! Mä voisin muuten tulla mukaan, mutta mun pitää lähtee kotiin. Älä mee kovin kauas, koska et tunne kaikkia reittejä vielä”, Seela huikkaa ja heittää viltin Röllin selkään. Kirkkaan keltainen enkkuviltti on kivan näköinen ja suoristan sitä hieman. “Juu, en mee kovin kauas, ihan vaan pikkukiekan jossain tossa lähellä. Ja hei, oli kiva jutella, toivottavasti taas törmätään jossain vaiheessa! Voit sitte esitellä mulle vaikka vähän maastoja!” Huikkaan moikat Seelalle. Hän vilkuttaa minulle ja kävelee kohti tallitupaa, varmaan hakemaan tavaroitaan. Minä taas käännän Röllin ja kävelemme ulos tallista, sakenevaan lumipyryyn. Hyppään Röllin selkään ja asettelen viltin paremmin allani. Annan hevoselle pitkät ohjat ja lähdemme liikkeelle.

Löydän pienen metsäpolun, ja muistelen Aleksin maininneen ensimmäisellä kerrallani Hallavassa jotain kivasta ja lyhyestä maastoreitistä tallin vieressä. Köpöttelemme Röllin kanssa pitkin tietä ja jalkani ovat jo ihan märät lumesta. Polku onneksi kääntyy takaisin kohti tallia. Pian olemmekin tallin pihassa ja hyppään alas selästä. Taputan Rölliä kaulalle ja kehun vuolaasti: “Hienoin pieni Rölli! Tosi hyvin meni!” Rölli hörisee puheilleni ja pudistaa päätään saadakseen lumet päältään pois. Osa lumesta lentää päälleni ja nauran ääneen. “Sä oot ihan höpsö!” Naurahdan.

Tallissa lumi sulaa minun, sekä Röllinkin yltä ja olemme molemmat aivan märkiä. Minulla on silti hyvin lämmin olo ja halailen Rölliä koko poislaiton ajan. Sitä ei näytä haittaavan yhtään, vaan se vain hörisee onnellisena ja tunkee syliini. Lopulta olen valmis, vaikka en sitä itselleni haluaisi myöntää. Voisin jäädä Röllin luokse koko loppu elämäkseni. Vien jo hieman kuivuneet tavarani kaappiini ja lukitsen sen. Vien myös Röllin varusteet paikalleen ja putsaan ne. Tallituvassa ei enää istuskele ketään, onhan kello jo aika paljon. Käväisen vielä Röllin luona lörpöttelemässä moikat, samaan tyyliin kuin aina: “Hei hei, pieni ylisöpö suloisin suomenhevonen Röllinen”, Kaivan taskustani myös yhden namin ja pujotan sen lämpimän turvan eteen. Nami katoaa kämmeneltäni äkkiä. Sitten minun pitääkin kiiruhtaa bussipysäkille, erittäin tyytyväisenä päivään.

Previous

Lumista kyytiä!

Next

Uutta, vanhaa ja tulevaa

2 Comments

  1. Tulin taas ihan sika hyvälle tuulelle kun luin sun tarinan! Mahtavaa, että otit Seelan kanssa mukaan ja Kielo pääsi vähän purkamaan mietteitään. Odotan jo innolla jatkoa! 😊

  2. Ciara

    Täst tulee niin vibat Ciarankin alkuaikoihin hallavassa! Rakastan myös noita sun vertauskuvia, etenkin tota ampparikohtaa 😀

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén