Uutta, vanhaa ja tulevaa

Työpäivä oli ollut todella raskas ja se oli jatkunut vielä muutaman tunnin kriisipalaverin merkeissä. Ihmisten palatessa joulunvietosta ja lähtiessään viettämään uutta vuotta, sekä ajokelin ollessa huono, pelti oli kolissut urakalla ja mut oltiin hälytetty työparini kanssa isolle kolaripaikalle. Neljän auton kolarista oli tullut lopulta kuuden auton kolari ja pari läheltä piti tilannettakin oli mahtunut mukaan soppaan.

Kolariautoissa oli ollut osallisena pari perhettä – toisessa vielä nuoret vanhemmat pienen lapsen kanssa – ja kun tuota pientä irrotettiin autosta, mun sisintäni kylmäsi todella paljon. Oltiinhan meitä koulussa ja harjoittelujen aikana totutettu kaikenlaiseen, mutta silti tuossa tilanteessa oli jotain mikä oli ihan liikaa mulle ja mun oli vaikea pysyä täysin ammattimaisena tuossa tilanteessa, vaikka mä tiesin että mä en saisi antaa omien tunteideni astua peliin niin pitkään kun me oltiin kolaripaikalla ja tapahtumat olivat voimassa. Vasta kun me oltiin palattu asemalle, me saatiin oikeastaan ensimäiset tiedot siitä että yksi kolarin uhreista oli menehtynyt ja yksi oli kriittisessä tilassa. Pieni lapsi, joka oli ollut yhdessä kolariautoista oli myös vakavasti loukkaantunut ja sen kuuleminen satutti varmaan eniten kaikista. Ehkä iän karttuminen oli saanut mut jotenkin miettimään sitä, millainen isä musta tulisi jos me päätettäisiin joskus perustaa Ciaran kanssa perhe, ehkä joku oli tehnyt musta muuten vain herkemmän ja mulla menisi oma aika, jotta mä voisin tottua siihen että maailma oli paha paikka.

Vaikka mä olin toivonut että Ciara ei olisi kotona kun mä saavuin sinne, ei se toive käynyt toteen ja heti kun se vain näki mut, kysymysten tulva alkoi, toisen varmistellessa että kaikki olisi varmasti hyvin kun mä tulin normaalia myöhemmin kotiin.
”Joo. Meillä oli vain aika iso juttu töissä ja se meinasi mennä vähän tunteisiin. En mä oo vielä kai tarpeeksi kylmä ja kyyninen tuohon työhön…” huokaisin raskaasti enneminkin romahtaessani sohvalle ja muistojen palatessa mieleeni. Vaikka kaikki olivat sanoneet jotta ajan mittaan työ helpottuisi, en mä tiennyt että olisiko se totta ja jotenkin tässä vaiheessa tuntui hyvinkin epätodennäköiseltä ajatukselta että mä ikinä pystyisin olemaan tarpeeksi tunteeton tapahtumapaikoilla. Ciara oli oppinut jotta mä en voinut kertoa tarkasti siitä mitä töissä oli tapahtunut ja vaikka se varmasti olisi halunnut kysellä paljon enemmän ja mä olisin halunnut kertoa sille, arvostin silti suuresti sitä, että toinen osasi olla vain läsnä silloin kun tarvitsin sitä eniten.

Olimme puhuneet Ciaran kanssa lähtevämme rakennustyömaalle, sillä emme olleet pariin päivään käyneet katsomassa edistystä, jota talotyömaalla oli tapahtunut. Muutto meidän omaan kotiin olisi tapahtumassa kevään aikana ja mä odotin mielenkiinnolla että näkisin millainen talosta tulisi, sillä olimme joutuneet ajoittain tekemään suuriakin kompromisseja talon suhteen. Eihän mulla toisaalta ollut mitään suurempaa ajatusta siitä että millainen talosta olisi tulossa, mutta ihan jokaista ideaa joka punapäällä oli esittää mä en ollut ostanut ja muutaman kerran me oltiin käyty kipakkaakin sananvaihtoa jotta me oltiin löydetty sellainen linja, johon me molemmat voitiin olla tyytyväisiä. Uusi talo toi jotenkin konkreettisemmaksi ajatuksen siitä, että ehkä me voitaisiin joskus ottaa se seuraava askel meidän suhteessamme, nyt kun meillä olisi paikka, joka olisi meidän oma.

”Mä en taida jaksa lähteä tänään raksalle. Mä tiedän että sä odotit sinne menoa innolla ja mun puolesta sä voit kyllä käydä sielä. Ei mulla vaan oo tänään energiaa ratkoa mitään ongelmia kun musta tuntuu että työkeikka vei kaikki voimat” mä huokaisin Ciaralle, sillä tiesin että toinen oli odottanut tätä käyntiä jo pari päivää. Jossain syvällä sisimmässäni mä pelkäsi että punapää ajatteli jotta mä en olisikaan enää innostunut koko taloprojektista, sillä se oli jo useammatta kuukautta käynnissä, vaikka me oltiinkin jo muuttokevään puolella. Tilanne ei todellakaan ollut sellainen, mutta kai henkinen ja ehkä jopa hienoinen fyysinenkin väsymys sai kaikenlaiset demonit tanssimaan mun päässäni ja kuiskuttelemaan omia ukaasejaan.
”Hei, ei meidän oo pakko mennä sinne tänään. Mennään huomenna sitten kun ollaan herätty rauhassa ja syöty aamupalaa. Ei se talo sieltä mihinkään katoa” Ciara vakuutteli minulle, samalla kun tuo hakeutui parempaan asentoon kainalossani ja olimme hetken vain hiljaa sohvalla. Toinen käteni hakeutui punaiselle kiharapilvelle ja silitin Ciaran hiuksia ajatuksissani. Ehkä huomenna olisi parempi päivä ja kaikki – tulevaisuus mukaan luettuna – näyttäisi taas valoisammalta ja maailma vähemmän pahalta ja epäreilulta.

Previous

Lumiratsastus lumihepalla

Next

Unelmia ToDo-listalla

2 Comments

  1. Ciara

    Kirjotat tosi mukavasti kun jätät aina vähän sellasta arvailun varaa, ettei kaikki oo heti ihan ilmiselvää 😀

  2. Oi vitsi, olipa mahtava lukea mihin suuntaan Hanneksen ja Ciaran elämä on mennyt tässä vuosien vilahtaessa eteenpäin. Tosi hyvää kuvailua myös Hanneksen työstä ja sen aiheuttamista fiiliksistä.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén