Rikkinäisiä loimia ja rallattelua

Puhuri käänsi päänsä nopeasti ja hörähti iloisesti minulle. Se seisoi jälleen pihaton perällä uuden ystävänsä Unon kanssa. Kävelin tomerasti ruunia kohti, Puhurin riimu ja pörröinen naru kädessäni. Puhuri oli aivan kuurassa, ja Unon selkää peitti loimi. Sujautin riimun Puhurin päähän, ja katsahdin Unoa. Silitin sen päätä, ja huomasin tuon loimen revenneen. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, mikä tai pikemminkin kuka tuonkin rähjän oli tehnyt. Vilkaisin Puhuria ja moitin sitä. Kaivoin puhelimen taskustani, ja etsin Nellyn numeron.

’Moikka, Unon ulkotoppis on vähän ottanut osumaa. Veikkaan että Puhuri on joko rapsuttanut tai leikkinyt rajummin. Ei mikään iso ruhje, voin hyvin maksaa kun nähdään!

Hienoa. Kiitos tästä Puhuri, arvostan. Tungin puhelimen takaisin taskuuni, kaivoin lämpimät tumppuni esiin ja lähdin kävelemään Puhurin kanssa kohti tallia.

Puhuri seisoi tympääntyneenä pesukarsinalla. Pörräsin ruunan ympärillä kuin mikäkin kimalainen, ensin pistäen jokaiseen jalkaan suojat, sitten satulan,sitten rintaremmin, sitten heijastinloimen ja viimeisenä suitset. Napsautin kypäräni vielä kiinni, ja talutin Puhurin ulos tallista. Kellon lyödessä vasta kymmenen aamulla, oli onneksi valoisaa. Laskin jalustimet alas, kiristin vyön ja kapusin selkään. Silitin ruunan pehmeää kaulaa ja pyysin sitä liikkeelle. Puhuri lähtikin varmin askelin kävelemään kohti tuttua metsäpolkua.

Kun pitkä metsäpolku oli selätetty, edessämme avautui nyt lumen peitossa oleva niitty. Hanki ei ollut onneksi kovin syvä, joten keräsin ohjia hieman paremmin tuntumalle ja pyysin Puhuria raviin. Se lähtikin reippaasti tallaamaan niityn toista puolta kohti, jossa polku jatkuisi. Puhuri piti korvansa tiukasti hörössä, eikä kauan mennyt kun ruuna rikkoi laukalle.

’Soo, ei vielä!’ nauroin, Puhurin mennessä pitkää mutta rauhallista laukkaa. Innoissaan se laukkasi suoraan polun alulle, ennen kun suostui hidastamaan. ’Oot säkin sellanen juntti että ei mitään rajaa,’ höpisin itsekseni ja hymähdin.

Metsäpolku tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes viimein odotus palkitsi ja pitkä pelto odotti edessämme. Puhuri ajatteli samaa kuin minä, ja heti pellolle astuessaan pinkaisi laukkaan. Pidättelin nuorta herraa parhaani mukaan, samalla kun Puhuri puhisi ja nautti tuulen vireestä. Nousin kevyeeseen istuntaan ja annoin Puhurin mennä. Hetki oli maaginen. Tuulen humina korvissa, kirpeä pakkasilma pistelemässä poskia. Tämä oli sitä elämää.

Peltoa seurasi tie, josta ei ollut enää pitkä matka tallille. Annoin Puhurille pitkää ohjaa, ja annoin sen venyttää hikistä kaulaansa. Molemmat olimme hengästyneitä äskeisen baanan saattelemina, eikä pakkanen helpottanut hikeä. Tallipiha tuli kuitenkin tavallista nopeammin vastaan, ja heti jalkojeni koskettaessa maata lähdin taluttamaan ruunaa tallia kohti. Tallustimme takaisin pesukarsinalle, jossa purin ruunaa peittävät varusteet. Heitin Puhurille äkkiä kuivatusloimen, ja sen päälle vielä ulkoloimen. Tarjosin sille lämpimän mash-veden, syötin sille muutaman porkkanan ja lähdin viemään takaisin pihatolle.

Puhuri kulki hitaasti perässäni, ja väsymys näkyi sen ilmeestä. Heti pihattoon irti päästessään se kulki tarhan halki ja meni piehtaroimaan. Naurahdin itsekseni, ja käännyin lähteäkseni. Järjestelin Puhurin varusteet siististi varustehuoneeseen. Kun olin tyytyväinen, lähdin vielä käväisemään tallituvassa. Nappasin reppuni mukaani, ja tein mieleeni muistutuksen että tulisin vielä illalla ottamaan Puhurin loimet pois ja viemään pihattolaisille heinät. Lähdin reippain askelin kävelemään ulos tallista kohti bussipysäkkiä, etten jälleen myöhästyisi. Aika tallilla kuluu liian nopeasti.

Previous

Linssilude metsäretkellä

Next

Luistelua ja lento harjoituksia.

1 Comment

  1. Tässäkin oli mahtavaa talvimaastoilun tunnelmaa. Ja hauska (vaikkei omistajalle ehkä niin hauska) yksityiskohta tuo, että Puhuri oli rikkonut Unon loimen.

Leave a Reply to alex Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén