7.1.2022 Sellainen isä

Kello ei ollut paljoa yli puolenpäivän, eikä tallin pihassa näkynyt kenenkään autoja kun kurvasin yönsinisen BMW M6 E46 autoni tallin pihaan. Kesän alussa olin aloittanut uudessa työpaikassa, jonka ansiosta taloustilanteeni oli noussut niin, että tosissani mietin hevosen ostoa. Päädyin sit kuitenkin ostaan auton, ja ajattelin siirtäväni hevosen myöhemmälle vuotta. 

Sit loppu kesästä olin saanut isältäni viestin ensimmäistä kertaa puoleen iäisyyteen:

“Hei, miten sulla menee? Olisi kiva tavata pitkästä aikaa, mikäli olet kiinnostunut. Terkut, iskä”

Muistan katsoneeni puhelimeni ruutua baarissa aika pitkään. Ilta oli ollut vasta nuori, mutta eteni kiihtyvässä liikkeessä viestin jälkeen. Muutaman päivän päästä olin uskaltautunut sormet täristen ‘lähetä’ napin päällä vastaamaan:

“Hei. Mulla menee ihan okei. Voitaisiin tavata joku päivä, jos olet tulossa Suomeen. Nio”

Mä en tiedä mitä mä ajattelin. Isä oli lähtenyt Saksaan jo sillon ku Eea oli vasta 3, mä 8. En oikeestaan ees tiennyt silloin, että halusinko koko miestä mun elämään. Nyt tiedän, että katselen asiaa uudestaan ehkä kymmenen vuoden päästä, jos silloinkaan. Silloin siinä oli joku, mikä kiinnosti, uusi alku? En ollut vielä silloinkaan ihan täysin yli Kassusta vaikka erosta olikin kiitettävästi aikaa, eikä mulla oikeestaan ollut Suomessa kauheesti. Tai no siis perhe, hevoset, kaverit joo, mutta se tuntui vain sen saman pyörittämiseltä. 

Virma katseli saapumistani jo kaukaa korvat hörössä, vähän heinää suupielessä roikkuen. Pernilla ja Savu tarkkailivat tilannetta vierestä. Savun yrittäessä tulla Virman viereltä tervehtimään minua, Virma luimisti ja nakkeli niskojaan saaden Savun peruuttamaan taustalle. Naurahdin kaksikolle ja rapsutin korvan ja loimen väliin jäävää aluetta Virman kaulasta. 

“En tiiä ootko kuullu, mut noiden kahen pitäs olla sun kavereita, ei niitä sillon purra”, hymähdin tammalle. Talutin voikon sen karsinaan ja annoin sille hieman päiväheinistä joita sillä oli jäänyt syömättä tarhassa.

Muutama viikko viestini jälkeen sain vastauksen isältäni:

“Hei taas, mukavaa, että sulla menee hyvin. Ollaan tulossa Liezelin ja tyttöjen kanssa Suomeen heinäkuun keskivaiheessa lomalle. Laitan viestiä, kun osaan sanoa aikatauluistamme tarkemmin. Haluat varmaan myös tavata Isan ja Idan Lezelin lisäksi? Iskä”

Mmh. Tottakai halusin tavata Lizelin, Isan ja Idan (lue: sarkastinen äänensävy aivoissa). Liezel on isän lähdön sekä äidin katkeruuden syy, isän vaimo. Heillä on kaksi tytärtä, identtiset kaksoset Isa ja Ida, 11 vuotta. Voin vain kuvitella, miten tytöillä on pinkit kuoret uusissa iPhone 13 pro puhelimissa ja täydellinen elämä isän rahojen ympärillä. Lizel ei varmaan ees käy töissä, vaan elää siivellä luksuselämää.

“Hei, mukava päästä tapaamaan tytöt. Kuullaan. Nio”, vastaan viestiin lyhyesti.

Virma pälyili epäilevästi satulaa käsivarrellani, mutta laskin kämmeneni sen kaulalle:

“Mennään vain maastoon, älä sinä huoli”, hymyilin. Virma puuskahti ja jatkoi maan hamuilua. Lyhensin jalustimia sopivaksi kevyttä istuntaa varten ja nakkasin villaloimen päälle tammalle. Laitoin itse kypärän päähän ja lämmittelin kolmipalaa ennen sen tarjoamista Virmalle.

Heinäkuussa tapasin sitten isäni ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Käsi jota puristin puoliksi pakotettu hymy kasvoilla oli tuttu, se sama lämmin käsi josta pidin kiinni lapsena kun hain turvaa. Hetken mielijohteesta halasin punatukkaista isääni jonka otsaan oli ilmestynyt muutama huoliryppy. Hetken kesti, ennen kuin isä halasi takaisin, en ollut itsekään arvannut reagoivani näin kohdatessamme. Halauksessa tunsin sen lämmön ja rauhan, joka minussa joskus oli lataavan itseään hitaasti takaisin. Tunsin itseni yhtä rauhalliseksi, kuin aikoinaan lapsena, ja myöhemmin Kassun kanssa. Isän avatessa kätensä ympäriltäni hän esitteli punaruskeahiuksiset tytöt minulle:

“Nio, tässä on Isa ja Ida. Tytöt puhuvat jonkin verran Suomea, ymmärtävät enemmän. Saksa on heidän äidinkieli.”

“Hei, olen Nio, isän vanhin poika”, esittäydyin mahdollisimman selkeällä Suomella tytöille. En ojentanut kättä, sillä tytöt eivät näyttäneet siltä, että aikoivat kätellä. 

“Hei Nio”, Isa ja Ida vastasivat melkein synkronoidusti. Hymähdin, pitäisi karistaa nämä ennakko-oletukset kaksosista pois, vaikka ne näkyivätkin toteutuvan osittain. Isan pitkät hiukset oli sidottu yhdelle letille joka roikkui olkapään yli rintakehälle. Idalla taas oli lyhyemmät hiukset ja ne olivat auki lukuunottamatta etummaisia hiuksia jotka oli kiinnitettynä pinneillä päähän.

“And here is my wife, Liezel”, isä keskeytti ajatukseni. Ensimmäistä kertaa katsoin oikeasti sitä syytä miksi minulla ei ollut isää, “Liezel ei puhu suomea kuin muutaman sanan ja ymmärtääkin vain hieman. Englanti on ihan toimiva kieli”, isä vinkkasi. 

“Well hey, I am Nio”, katsoin naista päästä varpaisiin ja ojensin käteni kättelyä varten. Nainen tarttui käteeni tomerasti ja hymyili,

“Nice to finally meet you, Nio. Aaron has told me about you! I’m Liezel, his wife from Germany”

“Yea actually I have heard about you too”, hymyilin ja mietin äitiä paiskomassa tavaroita.

Nainen, ja lapset näyttivät ja vaikuttivat ihan mukavilta. Eikä tää tapaaminenkaan ollut niin awkward kuin ajattelin.

Saavuimme Virman kanssa pellon laitaan ja kasasin ohjia pitkien alkukäyntien jäljiltä. Pellolla oli pehmeää puuterilunta kun nostin ravin. Virma siirtyi pehmeästi raviin ja teki uraa polveen asti olevassa hangessa. Tamma ravasi korvat hörössä isoa, hienoa ravia käyttäen selkälihaksiaan oikein. Niin hieno tamma. Taputin Virmaa kaulalle ja annoin sille luvan siirtyä työskentelyn välissä käyntiin.

Olin  yllättynyt, miten helposti isän vierailu oli kesällä sujunut. Eea oli myös pitänyt kaksosista ja he tulivat hyvin toimeen. Kuulin myös pikkusiskoltani, että äidin kuullessa isän uuden perheen viettävän aikaa kanssamme Suomessa sai hänet kihisemään. Näinpä kävin kahvilla kotikotona ja varmaan kolme tuntia kerroimme pelkkiä huonoja puolia Isän perheestä äidille Eean kanssa. Syksyllä tilannetta ei auttanut se, että muutin Saksaan kahdeksi kuukaudeksi. Laitoin kerrostaloasuntoni Airbnb:hen tarjolle, pakkasin kimpsut ja kampsut lähdin Saksaan heidän luo. Tarvitsin hetken tilaa kaikesta, silloin vain tuntui että kaikki kaatui päälle. Isä oli kesällä kutsunut minut muutenkin käymään, ja aluksi olikin tarkoitus mennä vain muutamaksi päiväksi. Sitten isä buukkasi minut ratsutallille tunneille, jossain kohtaa irtisanoin mun työpaikan, eikä mulla ollutkaan enää kiire Suomeen, vaikka äiti toivoikin että palaisin takaisin pian.

Työskentelin Virman kanssa myös ravissa pellolla hetken, ennen kuin palasin maastoon. Virma sai kävellä vapain ohjin kun rapsuttelin sitä samaan aikaan loimen alta ja vaivuin takaisin ajatuksiini.

Sitten marraskuussa totuus iski vasten kasvoja. Olin löytänyt Saksasta yhden kivan pojan, jonka kanssa me oltiin juteltu ja säädetty jotain varmaan kuukausi. Yksi ilta tummatukkainen, minua hieman lyhyempi, Elias oli isällä käymässä. Oltiin laitettu ruokaa kaksin muun perheen ollessa töissä ja koulussa. Syötyämme olimme käpertyneet sohvalle katsomaan Emily In Paris (kyllä, ehkä maailman paras sarja) kylki kyljessä pitäen käsistä kiinni kun isä tuli kotiin. En tiedä, miten musta ei nähnyt kilometrin päähän et en ollut hetero, mutta isähän oli ilmeisesti elänyt autuaassa tiedottomuudessa. Se keskeytti sarjan katsomisen nostamalla aivan järkyttävän huudon siitä, kuinka homot palaa Helvetissä ja ei ansaitse olla hänen kattonsa alla. Että parisuhde on naisen ja miehen välinen asia, siihen ei samoja sukupuolia sekoiteta. Kun silmiini nousi kyyneleet otti isä seuraavaksi huudon aiheeksi sen, kuinka neiti olin. Että en kestänyt edes ‘rakentavaa’ kritiikkiä pillittämättä ja kuinka lapsenakin halusin pukeutua äidin hameisiin pukuleikeissä housujen. Sitten mentiinkin jo äitiin. Kuinka hän oli katkera ämmä jolla ei ollut elämää, joka kärsi lapsista, musta ja Eeasta. Kuinka isän elämä oli niin paljon parempaa kuin äidin. Kuinka isä oli onnekas, kun hänen ei tarvinnut olla Suomessa.

Olimme saapuneet auratun suoran alkuun, kun kiristin taas ohjat tikittävän aikapommin selässä ja annoin laukka-avut -tamma tiesi mitä tällä suoralla tehtiin. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, kun mielessäni pyöri muisto tuosta päivästä. Elias oli auttanut minua keräämään tavarani, ja olin päässyt heille. Rapsutin Virmaa ja kannustin sitä laukkaamaan kovempaa. Elias päästi minut hänen viereen nukkumaan, Koko isän raivon ajan hän oli pidellyt mua kädestä, eikä mun ollut edes tarvinnut kysyä yöpaikkaa, vaan se oli ollut Eliakselle itsestäänselvyys. Virman hengitys oli tiheää, kun saavuimme suoran loppuun. Hidastin tamman raville ja taputin kaulaa:

“Sä oot niin hieno”.

Suomeen palasin joulukuun alussa. Äiti oli itkien mua kentällä vastassa, olin soittanut sille aamulla ja kertonut tapahtuneesta,

“Mä oon niin pahoillani”, oli ainoo, mitä hänen suustaan pääsi. Kentällä halasin häntä, ja kerroin tuhannetta kertaa et se ei ollut hänen vika. Kuinka mun ei ois pitäny luottaa siihen mieheen. Silti kaksosia oli hankala unohtaa. Pikkusiskoista, isästä ja jopa Liezelistä oli tullut mulle melko tärkeitä. Pidin mielessä, että lähettäisin naisväelle kortin ja jotain pientä Suomikamaa jouluksi, ilman isän nimeä. 

Virmasta oli tullut mun tuki ja turva. Me jutellaan edelleen Eliaksen kanssa snäpissä lähes päivittäin, mutta ei kaukosuhde oo edelleenkään ehkä mun juttu. Rapsutin Virmaa tallissa ja annoin sille loput päiväheinät. Tamma alkoi rouskuttaa heiniään ja istahdin karsinan kulmalle. Pikkuhiljaa maa mun jalkojen alla alkoi taas kantaa. Aloin saada itsevarmuutta takaisin. Uskon, että elämästä tulee taas ihan kivaa.