Ben.

Istun äidin Volvon etupenkillä ja katselen kuinka lumihiutaleet leijailevat auton ikkunaa vasten. Näprään nahkapenkin reunaa ja kuvittelen seuraavat neljä tuntia automatkaa tässä kylmyydessä.

Olemme menossa katsomaan minulle, Veralle, uutta estehevosta. Kisasin edellisen hevoseni Micon kanssa esteillä jopa 100cm luokkia, ja nyt ponin iän takia tulimme uuden hevosen hankintapäätökseen. Ja tässä sitä nyt oltiin. Ostohousut jalassa, ja matkalla koeratsastamaan hienoa estetammaa. Näin tamman myynti-ilmoituksen vasta eilen illalla, mutta näin siinä vain kävi. Kohtaloa? 

Neljä tuntia kuluvat madellen, mutta viimein olemme perillä, myyntitallin pihassa. Näen hevosia suuressa tarhassa ja tunnistan jo miltei saman tien kimon tamman jonka näin myynti-ilmoituksen kuvissa. 

Meitä vastaan tulee nainen, joka esittäytyy Jadeksi! Hän sanoo olevansa myyntitallin omistaja, ja samalla mahdollisen uuden hevosemme omistaja. Hän esittelee meille tallin tilat ja kertoo samalla estetykistään. Hän esittelee sen Popyksi. Tamma hyppää 140cm ratoja ja kapasiteettia riittää korkeammallekin. Mahassani lentelee perhosparvi. Popy kuulostaa liian täydelliseltä ollakseen totta! 

Vihdoin ja viimein koittaa hetki, kun saan hakea tamman talliin. Puen sille kauniin Esstocholm-riimun ja laitan sen kiinni valoisalle tallinkäytävälle. Etsin sen harjalaukusta tummansinisen kumisuan ja vedän hevosen läpi. Se nauttii harjaamisesta ja sen alahuuli lerpattaa söpösti. Otan siitä kuvan. Varustan hevosen ja kiinnitän huomioni upeaan koulusatulaan ja miclemeihin. Hetken perehdytyksestä jälkeen äiti punttaa minut noin 170cm korkuisen Popyn selkään. 

Tunnen itseni kotoisaksi, niin kuin olisin tuntenut tamman aina. kävelemme aikamme ja kun saan tehtyä muutamat upeat käyntiväistöt-ja avot, Jade kehottaa minua pyytämään tammalta ravin ja sulaudu sen mukavaan askeleeseen. Teemme ravipuomeja ja suuria ympyröitä. Popy tuntuu unelmalta. 

Huomaan välikäynneillä tarhassa pienen ruunikon hevosen. Se hirnui ratsastaessani tasaisin väliajoin ja ravasi tarhan päästä päähän samalla, kun ravasimme ohi kentällä. Kysyin Jadelta kuka hevonen oli, ja hän esitteli sen Beniksi. Hän sanoi että se oli myynnissä, mutta sillä oli omia vaikeuksiaan. Kun utelin lisää, Jade kertoi sen pelkäävän ihmisiä ja kaikkea meihin liittyvää. Hylkäsin ruunan mielestäni ja keskityin ratsastukseen. Laukkasin vielä Popyn ja sen jälkeen tulin alas selästä. 

Hoidin hevosen pois, ja talutin sen tarhaan. Minulla ei ollut enää samanlaista tunnetta tammasta, vaikka olihan se ihana ollutkin. Sen sijaan ajatuksissani pyöri yksi pieni ruuna. Tiesin, ettei äiti antaisi minun ikinä hankkia pientä, ihmispelkoista Beniä, ja tiesin itsekkin, ettei menestyvän esteratsastajan kannattaisi ostaa ratsastettavuudeltaan heikkoa hevosta. Mutta Ben oli liikuttanut jotain sisälläni. 

Menin autolle, jossa äiti oli ja kysyin saisinko hankkia sittenkin Benin. Ensin äiti oli ihmeissään, mutta puolituntia intettyäni, hän ymmärsi. En halunnut enää kilpahevosta. Halusin ystävän.

Ja niin siinä sitten kävi, seuraavana päivänä Ben tuotiin trailerilla tallin pihaan. Olin varautunut siihen, ettei Ben välttämättä haluaisi rapsutuksia eikä läheisyyttä, mutta ihan näin pitkälle en ollut ajatellut. Kylmässä punaposkinen Jade tuli auton etupenkiltä ja ehdotti hevosen hakemista trailerista. Katsoin hetken upouutta kädessäni roikkuvaa riimusettiä johon olin pyytänyt kirjailtavan Ben. Lähdin varmoin askelin hakemaan Beniä, mutta säikähdin, kun ruuna seisoikin trailerin perällä, silmät selällään ja sieraimet suurina. Sen jalat olivat harallaan ja se näytti hyvin pelokkaalta. Se kavahti kauemmas kun yritin laittaa sille riimua. Mutta kun otin sen väkisin kiinni, sain sille riimun. Äiti kiinnitti sen riimuun toisen liinan ja lähdimme yhdessä taluttamaan hevosta talliin. Se oli enemmänkin pakottamista, sillä ilman raippaa ja painetta, Ben ei olisi liikkunutkaan. Se näytti pelkäävän kaikkea ja kaikkia. Saimme sen talliin, sen omaan karsinaan johon heitimme sille heinää ja täytimme vesikupin. Se jäi kyhjöttämään karsinan takanurkkaan ja aluksi yritin antaa sille porkkanaa, mutta tulin lopulta tulokseen ettei se ollut järkevää.

Seisoin vielä hetken Benin karsinan ovella ja mietin mitä olin tehnyt. Ostanut hevosen joka pelkäsi ihmisiä ja minulla ei ollut kokemusta hevosen kouluttamisesta. Olin aiemmin vain ratsastanut hienoja ja koulutettuja hevosia, jotka toimivat kuin automaatit. Nyt minulla oli helpon estetamman sijaan raaka, nuori ja arka Ben.

Previous

Maailman paras Osku

Next

Isoja kysymyksiä

1 Comment

  1. Ihana tarina ja ihana Ben! Tätä tarinaa tulee kyl olemaan aivan mahtava seurata. Mitenkähän koulutus lähtee etenemään ja tuleekohan Vera (tai sen äiti) katumapäälle. En malta odottaa jatkoa!

Leave a Reply to alex Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén