Aamulla suunnistaessani keittiöön kahvinkeittoon loin murhaavan katseen keittiönpöydän hedelmiin. Siinä pöydällä ne oli jo viikon verran mustuneen liiaksi, mutten vieläkään ollut saanut aikaiseksi tehdä niille mitään. Ehkä hedelmille voisi tehdä jotain. Napsautin kahvinkeittimen päälle ja tuijotin taas hedelmiä. Saakeli. Hedelmäkulhossa oli omena, pari banaania ja itseasiassa tyhjä viinirypäleboxi. Nostin kulhosta muovirasian pois roskiin, mutta muut hedelmät saivat jäädä vielä viettämään tummuvaa hedelmäistä hedelmäpäivää.

 Jos ulkona tulee vaakatasossa lunta ja pakkanen kirii ihan liian kylmäksi, voiko vastaantulijoille sanoa “Hyvää huomenta”? En tiedä, mutta aamulla kun noukin bemarin roikan nokasta istuin sisälle tärisemään käynnistäen auton ennen lähtöä. Painoin penkinlämmittimen päälle ja odotellessa auton lämpenemistä selailin someja. Luojan kiitos taloyhtiön katos oli suojannut autoa lumisateelta, eikä minun tarvinnut jäädyttää sormia enempää kuin pakko.

Lopulta hetken tyhjäkäynnin jälkeen kurvasin kaupan kautta tallille. Elämä oli melko tyhjä, nyt kun mulla ei vielä ollut töitä uudestaan, mitään parisuhdetta eikä oikein sellaisia kavereitakaan keitä näkisin päivittäin. Olihan mulla sellaisia hyvänpäiväntuttuja, mutta ei oikein ketään sydänystävää, kenen kanssa viettäisin muuten vain aikaa.

Mun päivät kuluivatkin aika pitkälti tallilla. Jos kaikki hoitojutut oli jo tehtynä, niin sit vaan hengailin, katoin ketä tuli vastaan ja liityin seuraan. Parkkeerasin tallin pihaan. Lumisade ei antanut armoa ja siristinkin silmiäni astuessa autosta ulos. Tällä hetkellä kesää oli ikävä. Tallituvan ovella Ciara käveli vastaan, ja koska hän oli selkeästi menossa johonkin, nostin vain hieman kättä, “huomenta”.

“Huomenet”, Ciara hymyili.

Roudasin evästykset tallin jääkaappiin ja samalla kaadoin itselleni kupin kahvia, sitä nyt kerta oli valmiiksi tippuneena. Istuin alas juomaan kahvia ja havahduin ikkunan tuijotuksesta vasta kun kuulin oven käyvän ja räpäytin silmiäni muutaman kerran:

“Huomenta”, Aleksi nyökkäsi hymy suussa, “oliko hyvät ajatukset?”

“En mä ees ajatellut”, naurahdin, “mutta huomenta”. Aleksi käveli samaisen kahvinkeittimen viereen ja kaatoi itselleen kupillisen. “Ihan kauhea sää”, hän totesi istuessaan minua vastapäätä pöydän ääreen.

“Älä muuta sano!” Sitten me istuttiin hetki hiljaa ja nautittiin meidän kahveista katsoen sitä kauheaa säätä. Hetken kuluttua vastapäätä istuva mies huokaisi ja katsoi kuppiaan, “vissiin pitäs lähteä takaisin töihin”. 

Katsoin mieheen ja naurahdin, “Ei ne tunnit vissiin itseään pietä”.

“Joo ei”, Aleksi hymähti ja nousi ylös, “meinasitko tehä Virman kaa tänää jotai?”

“Katellaan mitä tää sää meinaa”, nyökkäsin kohti ikkunaa.

“Jos jatkuu samalla tavalla, nii en kyl jaksa lähtee mihinkään, mut jos paranee nii jos vaikka kävis maastossa käppäilee”, mietin.

“Joo, kuulostaa järkevältä”, Aleksi totesi ja lähti jatkamaan töitään. 

Kahvihetken jälkeen oli munkin aika jatkaa matkaa kohti tallia. Kello oli hieman jälkeen yhden ja tuntilaisia purkautui maneesista talliin. Kahvi’hetkeni’ oli siis täysin loogisesti kestänyt kolme tuntia. Olin santsannut kertaalleen ja katsonut pari jaksoa Sykettä eteenpäin, niin se aika vain sit kului.

Tallissa alkoi kuulua iloista puheensorinaa, kun astelin sinne. Vaikka tallillamme olikin melko monta miesratsastajaa, tasaisin väliajoin sain pitkiä katseita rallilla. Ehkä se suurempi pointti olikin se, että 22 vuotias punatukkainen mies hengaili sunnuntai-iltapäivästä tallilla muuten vain. Menin katseista huolimatta seuraamaan hevosten hoitamista ja auttamaan tarvittaessa. Virman ratsastajan lähtiessä viemään varusteita menin käymään karsinassa rapsuttelemassa tammaa. Tamma haisteli taskujani kiinnostuneena ja hymähdin sille hyväntuulisesti. 

Tuntilaisten tehdessä katoamistemppu satulahuoneesta suuntasin tallista sinne. Kaivoin satulahuoneen kaapista saippuan ja rasvaa ja nostin suitset koukkuun. Aloin purkaa suitsia pala palalta ja putsailin niitä sitä mukaan, kun ne irtosivat palapelistä. Poskihihnan tippuessa maahan, kirosin. Vasta rasvattu nahka + lattia = epäkiva. (Pitkä matikka, yhtälö ei voi olla väärässä). 

Varusteiden ollessa puhtaita ja vasta rasvattuja asettelin ne telineeseen niin, ettei ne koskisi pölyyn tai muuhun likaan. Tää oli mun heikko kohta, olin A älyttömän hidas varusteiden putsaaja, mutta B sitten kun ne oli putsattu, tuli ne asetella millilleen oikein telineisiin.

Virma oli jäänyt syömään päiväheinät sisälle, joten sen ollessa valmis ruokien kanssa kasasin sille toppaloimen niskaan ja päädyin lähtemään käymään vielä kävelyllä ennen tarhaan viemistä. Vaikka olinkin aiemmin ollut valmis heittämään kirveen kaivoon säätilan vuoksi, päätin että nyt pitäisi suomalaisen miehen sisuuntua ja lähteä katselemaan lumisadetta. Onneksi se oli kuin olikin hieman rauhoittunut, ja puolen tunnin metsäkävely oli oikeastaan ihan kiva! Tosin jos huomioidaan se fakta, että Virma olisi halunnut syödä jokaisen vastaantulevan kuusen ja minä jouduin tarpomaan polvenkorkuisessa hangessa, ei reissu ollutkaan niin kiva. Mutta onneksi ne seikat voidaan unohtaa, ja keskittyä sen sijaan positiiviseen.

Virma jäi hengailemaan tarhakavereidensa Savun ja Pernillan kanssa. Minulla oli luvassa vielä Virman kippokuppien puhdistus ja evästen syönti. Kupit ei onneksi olleet kovin pahassa kunnossa, ja muutama pyyhkäisy riitti. Kellokin näytti vasta vajaa viittä, joten päivää oli vielä hyvin jäljellä. Suuntasin tieni tallitupaan, jossa muutama muukin hoitaja istui. Kaivoin eväät jääkaapista ja liityin hoitajien seuraan. Jos oikein reippaaksi jaksaisin ruveta, voisin tästä jatkaa matkaani salille. Ja jos hurjaksi heittäydyn, keksin niille keittiönpöydän hedelmille uuden sijoituskohteen illalla.