30.1.2023, yhteistarina: Minni & Ciara

// Alkuun suuret pahoittelut tarinasarjan toisen osan julkaisemisesta vasta vuoden ensimmäisen jälkeen, ehkä tästä pitäis aktivoitua kirjoittamaan!!

Me otettiin Ciaran kanssa päivä rennosti ja edettiin hitaan, rauhallisen kaavan mukaan. Tokihan päivään mahtui myös hieman kuplivaa, sillä pitihän meidän juhlistaa meidän kihlausta myös jotenkin. Ciara postasi myös uutiset sosiaaliseen mediaan ja me saatiinkin vastata useampaan onnitteluun.

Aamu oli ollut yllätys jota en ollut osannut aivan odottaa. Olihan meillä tietysti nykyään jopa omakotitalo, mutta olimme olleet niin omassa kuplassamme ettei ajatus suhteen eteenpäin viemisestä ehtinyt käydä mielessä. Juhlimme pitkin päivää kihlautumista, sekä tietysti Hanneksen syntymäpäiviä – varmasti parhaita sellaisia. Nautimme kaupungin parhaan ravintolan koko menun ja vietimme pitkää päivää rannalla. En ollut vielä suunnitellut mihin väliin uskaltaisin heittää omat uutiseni, edes sadepisarat eivät olleet kyenneet lannistamaan päivän tunnelmaa. 

”Mentäiskö päivälliselle minne?” Kyselin Hannekselta mietiskellen kaupungin ravintolatarjontaa kävellessämme rantakatua pitkin hotellillemme päin.

”Mä ajattelin et sen voisi tilata tälleen juhlan kunniaksi huoneeseen?” Hannes totesi, ilmeisesti tällä lomalla kukkaro pysyi auki.

”Ei helvetti” Kaatosade keskeytti matkan ja rauhalliset kävelyaskeleet vaihtuivat juoksuun. Matkaa oli jäljellä vielä montaa sataa metriä mutta silti ajatus mennä sateensuojaan viereisiin ravintoloihin ja kauppoihin tuntui turhalta. Vapaana rantakatua pitkin juokseminen veden virratessa tulvana tiellä tuntui vapauttavalta ja upealta. 

”No niin, ois vissiin suihkun paikka?” Tokaisin lopulta leveä hymy kasvoilla päästessämme hotellin katoksen alle.

“Huonepalvelusta tilaaminen ei oo yhtään sen huonompi idea ja oikeastaan se kuulostaa enemmän kuin hyvältä” virnistin Ciaralle kävellessämme kohti hotelliamme. Yllättäen taivas aukesi ja alkoi satamaan ihan kaatamalla. Varvastossuilla juokseminen ei ollut kovinkaan helppoa ja musta tuntui että mä olisin juoksemassa hiekalla sen sijaan että mä juoksisin asfaltilla. Lopulta me päästiin hotellin katoksen alle, vettävaluvina sekä läpimärkinä. Ciaran vihjaus suihkusta sai virneen nousemaan mun kasvoilleni sillä kyllä mä mietin että mitä sillä oli mielessä. Pujotin sormeni Ciaran sormien lomaan ja lähdin ohjaamaan punapäätä kohti huonettamme.

–

Sadepilvet olivat väistyneet taivaalta ja ilta-aurinko valaisi vielä viimeisin sätein illallispöytäämme läheisen ravintolan terassilla. Tykkäsimme välillä repäistä oikein kunnolla ja valita ruokapaikaksemme jonkin paikallisen pienen ja suloisen kuppilan. Tällä kertaa meri lainehti aivan jalkojemme juuressa sillä kaunis valkoinen kiviterassi ulottui aivan sinisenä kimmeltävään vesirajaan.

Punaisia, keltaisia, valkoisia ja sinisiä, katselin kauniita kukkaistutuksia vaalealla seinustalla ja pyörittelin vesilasiani. Laventelinvioletin mekkoni helma lepatti lämpimässä tuulessa ja yritin hakea sanoja seuraavaan paljastukseeni. Tiesin, että tämä oli ollut toiveissa meillä molemmilla jo pitkään, mutta en ollut varma oliko ajoitus sopiva. Tai olihan meillä talokin jo viimeistelyjä vaille valmiina ja muutenkin elämä oikein mallillaan. Mutta entä jos Hannes ei olisikaan valmis?

”Oon viettänyt tänään elämäni ikimuistoisimman päivän” Hymyilin vaikka katseeni takaa erottuikin varmasti epävarmuus ja salaisuus.

”Rakastan sua” Hannes tokaisi saaden palan hyppäämään kurkkuun. Mitä jos kaataisin koko upean lomamme — pahimmassa tapauksessa suhteemme — seuraavaan keskusteluun jonka tulisimme käymään ihan tuotapikaa? Yhtäkkiä upea idea ihanasta yllätyksestä ei tuntunutkaan enään niin luontevalta paljastukselta.

”Me ollaan pian perhe” tavoittelin katsekontaktia mieheen ajatukseni pyöriessä nyt vain tyhjässä.