Keväinen auringonvalo kimalteli jo koivujen oksilta tipahtelevissa vesipisaroissa. Katselin olohuoneessa aamukahvin äärellä ulos ikkunasta istuskellen pehmeällä beigellä nojatuolilla. 

“Huomenta” hymyili tutut kasvot käytävästä jonka rimakatto ulottui korkealle neljään metriin. Unelmien talomme oli valmis, koko juttu tuntui edelleen ihan käsittämättömältä. Vuosien projekti, vihdoin oma koti täysin valmiina. Pitkäkestoinen ja uuvuttava rakennusaika oli vienyt meidät välillä aivan pohjalle, mutta jotenkin olimme selvinneet aina eteenpäin ja kärsivällisyys oli kannattanut. Jos parisuhteen rajoja haluaa lähteä kokeilemaan, kannattaa rakentaa oma talo!

“Oisko tänään tallipäivä” mietiskelin pyöritellen villasukat jalassa edessäni makaavaa koiraa. 

“Niin mä vähän olin ajatellut” Hannes vastasi laitellen aamupalaa keittiön saarekkeen päällä. Aamuistamme, sekä kaikesta arjestamme, oli muodostunut selkeä rutiininomainen tapahtumaketju, missä jokainen teki omat asiansa. Tulisimmehan pian hyppäämään perhe-elämään aivan urakalla pienokaisen saapuessa. 

“Ja sä et muuten sitten ratsasta” Hannes puhutteli tiukalla äänellä, sillä viime viikon jääräpäisyyteni oli järkyttänyt mieheni lisäksi jo muutakin talliväkeä.Olin käynyt vain käppäilemässä kentällä tamman vapaapäivänä. 

“En, en. Lupaan. Mut sä sit hyppäät tänään Monalla” heitin idean Hannekselle. 

“No vaikka sitten hyppään mutta sä et mene” miehen ääni tiukkeni entisestään.

“Tarviiks muuta” heitin laukkuni takapenkille ja punainen amstaffi hyppäsi perään. 

“Eipä oikeestaan” Hannes hyppäsi rattiin ja starttasimme kohti Hallavaa. Uskomatonta kuinka monia vuosia olinkin jo ehtinyt viettää kyseisessä porukassa! Hallava loi tarinaa, jokainen tuleva ja menevä henkilö on muovannut paikkaa uuteen suuntaan. Nuoruuden ystävät, sekä vanhemmat tutut “aikuiset”, kaikki kasvaneet omiin suuntiinsa, mutta aina yhdistävänä tekijänä rakkaus hevosiin ja kauniiseen maalaisidylliin Pronssijoen kupeessa. 

Talliin astellessa aina sama vanha tuoksu, vuosien saatossa välillä vaihtuneet turvat ja varustehuoneen oma tunnelmansa. Tässä kaikessa oli sitä jotain miksi emme olleet hevosiamme muualle muuttaneet, vaikka viereisestä ratsastuskeskuksesta löytyykin varmasti lämmitettyjen maneesien lisäksi kävelytyskoneet ja infrapunalamput vierailevien kansainvälisten valmentajien lisäksi. 

“Katon ton Monan kaapin tänään kuntoon” vilkuilin sivusilmällä hieman levähtäneen näköisen varustekasan suuntaan ja etsiskellen toisia jalkkareita Hannekselle. 

“Tuuppa kattoo mitä tammas on taas saanu aikaan” Hannes naurahteli ponille joka seisoi karsinassa silmät suurina ja loimi pilkkeenä. 

“Toi ei todellakaan oo Monan jälkiä. Tai. Ööm taitaa olla” purskahdin nauruun, vaikka juuri hankittu uusi sisäloimi pirstaleina otti syvältä sielusta ja lompakosta. Taas kerran. 

“Eihän siinä mennykkään ku pari viikkoa” mies tokaisi.

“Melkein uus ennätys! Seuraava on taas sun vuoros” vinkkasin Hannekselle uuden loimen ostamisesta. 

“Moikka” Hymyilin iloisesti nuorille tytöille jotka vaeltelivat ympäri tallia ihastellen Hallavan omien hevosten lisäksi yksäreitä. Olin ollut aina ihminen joka sai muut kiertämään itsensä kaukaa, mutta jokin oli nyt muuttunut. Nuoret tallitytötkin olivat ennen ainoastaan ärsyttäneet läsnäolollaan, mutta nykyään heidän kaikkien näkeminen toi ainoastaan leveän hymyn huulille.