13.2.2022 Hedelmiä ja kirveksiä

Aamulla suunnistaessani keittiöön kahvinkeittoon loin murhaavan katseen keittiönpöydän hedelmiin. Siinä pöydällä ne oli jo viikon verran mustuneen liiaksi, mutten vieläkään ollut saanut aikaiseksi tehdä niille mitään. Ehkä hedelmille voisi tehdä jotain. Napsautin kahvinkeittimen päälle ja tuijotin taas hedelmiä. Saakeli. Hedelmäkulhossa oli omena, pari banaania ja itseasiassa tyhjä viinirypäleboxi. Nostin kulhosta muovirasian pois roskiin, mutta muut hedelmät saivat jäädä vielä viettämään tummuvaa hedelmäistä hedelmäpäivää.

 Jos ulkona tulee vaakatasossa lunta ja pakkanen kirii ihan liian kylmäksi, voiko vastaantulijoille sanoa “Hyvää huomenta”? En tiedä, mutta aamulla kun noukin bemarin roikan nokasta istuin sisälle tärisemään käynnistäen auton ennen lähtöä. Painoin penkinlämmittimen päälle ja odotellessa auton lämpenemistä selailin someja. Luojan kiitos taloyhtiön katos oli suojannut autoa lumisateelta, eikä minun tarvinnut jäädyttää sormia enempää kuin pakko.

Lopulta hetken tyhjäkäynnin jälkeen kurvasin kaupan kautta tallille. Elämä oli melko tyhjä, nyt kun mulla ei vielä ollut töitä uudestaan, mitään parisuhdetta eikä oikein sellaisia kavereitakaan keitä näkisin päivittäin. Olihan mulla sellaisia hyvänpäiväntuttuja, mutta ei oikein ketään sydänystävää, kenen kanssa viettäisin muuten vain aikaa.

Mun päivät kuluivatkin aika pitkälti tallilla. Jos kaikki hoitojutut oli jo tehtynä, niin sit vaan hengailin, katoin ketä tuli vastaan ja liityin seuraan. Parkkeerasin tallin pihaan. Lumisade ei antanut armoa ja siristinkin silmiäni astuessa autosta ulos. Tällä hetkellä kesää oli ikävä. Tallituvan ovella Ciara käveli vastaan, ja koska hän oli selkeästi menossa johonkin, nostin vain hieman kättä, “huomenta”.

“Huomenet”, Ciara hymyili.

Roudasin evästykset tallin jääkaappiin ja samalla kaadoin itselleni kupin kahvia, sitä nyt kerta oli valmiiksi tippuneena. Istuin alas juomaan kahvia ja havahduin ikkunan tuijotuksesta vasta kun kuulin oven käyvän ja räpäytin silmiäni muutaman kerran:

“Huomenta”, Aleksi nyökkäsi hymy suussa, “oliko hyvät ajatukset?”

“En mä ees ajatellut”, naurahdin, “mutta huomenta”. Aleksi käveli samaisen kahvinkeittimen viereen ja kaatoi itselleen kupillisen. “Ihan kauhea sää”, hän totesi istuessaan minua vastapäätä pöydän ääreen.

“Älä muuta sano!” Sitten me istuttiin hetki hiljaa ja nautittiin meidän kahveista katsoen sitä kauheaa säätä. Hetken kuluttua vastapäätä istuva mies huokaisi ja katsoi kuppiaan, “vissiin pitäs lähteä takaisin töihin”. 

Katsoin mieheen ja naurahdin, “Ei ne tunnit vissiin itseään pietä”.

“Joo ei”, Aleksi hymähti ja nousi ylös, “meinasitko tehä Virman kaa tänää jotai?”

“Katellaan mitä tää sää meinaa”, nyökkäsin kohti ikkunaa.

“Jos jatkuu samalla tavalla, nii en kyl jaksa lähtee mihinkään, mut jos paranee nii jos vaikka kävis maastossa käppäilee”, mietin.

“Joo, kuulostaa järkevältä”, Aleksi totesi ja lähti jatkamaan töitään. 

Kahvihetken jälkeen oli munkin aika jatkaa matkaa kohti tallia. Kello oli hieman jälkeen yhden ja tuntilaisia purkautui maneesista talliin. Kahvi’hetkeni’ oli siis täysin loogisesti kestänyt kolme tuntia. Olin santsannut kertaalleen ja katsonut pari jaksoa Sykettä eteenpäin, niin se aika vain sit kului.

Tallissa alkoi kuulua iloista puheensorinaa, kun astelin sinne. Vaikka tallillamme olikin melko monta miesratsastajaa, tasaisin väliajoin sain pitkiä katseita rallilla. Ehkä se suurempi pointti olikin se, että 22 vuotias punatukkainen mies hengaili sunnuntai-iltapäivästä tallilla muuten vain. Menin katseista huolimatta seuraamaan hevosten hoitamista ja auttamaan tarvittaessa. Virman ratsastajan lähtiessä viemään varusteita menin käymään karsinassa rapsuttelemassa tammaa. Tamma haisteli taskujani kiinnostuneena ja hymähdin sille hyväntuulisesti. 

Tuntilaisten tehdessä katoamistemppu satulahuoneesta suuntasin tallista sinne. Kaivoin satulahuoneen kaapista saippuan ja rasvaa ja nostin suitset koukkuun. Aloin purkaa suitsia pala palalta ja putsailin niitä sitä mukaan, kun ne irtosivat palapelistä. Poskihihnan tippuessa maahan, kirosin. Vasta rasvattu nahka + lattia = epäkiva. (Pitkä matikka, yhtälö ei voi olla väärässä). 

Varusteiden ollessa puhtaita ja vasta rasvattuja asettelin ne telineeseen niin, ettei ne koskisi pölyyn tai muuhun likaan. Tää oli mun heikko kohta, olin A älyttömän hidas varusteiden putsaaja, mutta B sitten kun ne oli putsattu, tuli ne asetella millilleen oikein telineisiin.

Virma oli jäänyt syömään päiväheinät sisälle, joten sen ollessa valmis ruokien kanssa kasasin sille toppaloimen niskaan ja päädyin lähtemään käymään vielä kävelyllä ennen tarhaan viemistä. Vaikka olinkin aiemmin ollut valmis heittämään kirveen kaivoon säätilan vuoksi, päätin että nyt pitäisi suomalaisen miehen sisuuntua ja lähteä katselemaan lumisadetta. Onneksi se oli kuin olikin hieman rauhoittunut, ja puolen tunnin metsäkävely oli oikeastaan ihan kiva! Tosin jos huomioidaan se fakta, että Virma olisi halunnut syödä jokaisen vastaantulevan kuusen ja minä jouduin tarpomaan polvenkorkuisessa hangessa, ei reissu ollutkaan niin kiva. Mutta onneksi ne seikat voidaan unohtaa, ja keskittyä sen sijaan positiiviseen.

Virma jäi hengailemaan tarhakavereidensa Savun ja Pernillan kanssa. Minulla oli luvassa vielä Virman kippokuppien puhdistus ja evästen syönti. Kupit ei onneksi olleet kovin pahassa kunnossa, ja muutama pyyhkäisy riitti. Kellokin näytti vasta vajaa viittä, joten päivää oli vielä hyvin jäljellä. Suuntasin tieni tallitupaan, jossa muutama muukin hoitaja istui. Kaivoin eväät jääkaapista ja liityin hoitajien seuraan. Jos oikein reippaaksi jaksaisin ruveta, voisin tästä jatkaa matkaani salille. Ja jos hurjaksi heittäydyn, keksin niille keittiönpöydän hedelmille uuden sijoituskohteen illalla.

Aamupahoinvointia ja Tobleronea

15.2.2021

Istuimme Hanneksen kanssa lentokentän loungessa matkalaukut pakattuina ja aamun ensimmäiset kahvikupposet kädessä. Olimme saaneet pari ystävällistä Hallavalaista hoitamaan hevosemme viikon reissun ajaksi. Myöskin muuttomme oli jo nurkan takana, sillä aikaa siihen oli enää noin kuukausi. Pääsisimme viettämään siis myös pääsiäistä uudessa kodissa! Aioimme järjestää tupaantuliaiset kevään aikana, sekä varmasti muitakin mahdollisia juhlia illanistujaisista afterskibileisiin.

“Mul on sellaset vibat että tästä reissusta tulee ikimuistoinen” Kehittelin jo päässäni lomasuunnitelmia tulevalle viikolle. Hotellihuoneemme olisi perillä varmasti upea. Omalla rinneparvekkeella sijaitseva poreamme ja premium tason ruuat, unohtamatta näköaloja suoraa merelle. Minulla oli mielessä myöskin yksi toive, joka tekisi lomasta samalla askeleen uuteen elämään, en sitä kuitenkaan aikoisi ääneen mainita tai liikaa päässä miettiä.

“Niin varmasti tuleekin. Sen mä voin sulle luvata” Hannes hörppi kahviaan tyytyväisenä. Loma tulisi tekemään meille molemmille niin hyvää.

“Muistatko kun suostuttelin sut sillon varmaan 6 vuotta sitten sinne kahvilaan vähän suunnittelemaan meiän kisakautta?” Naurahdin asialle. Olimme istuneet tunteja tuona päivänä keskustellen hyödyllisitä ja epähyödyllisitkäin aiheista. Ehkä tärkeimpänä seikkana voidaan pitää lopussa vaihdettua halia jonka jälkeen kaikki tapahtuikin nopeaa. Pienet juhannusjuhlat ja sen semmoista.

“Joo o, taisi sulla olla jotain muuta jo silloin mielessä, onneks vaivauduin paikalle sillä eipä olis taksikuski-Hanski tuollon tiennyt mitä elämä tuo tullessaan” Pudisteli hän päätään.

“Meillä kaikki on menny oikeesti aina paremmin ku hyvin”

Olimme saapuneet kentälle jo ajoissa, ja voisimme siis istuskella syömässä aamupaloja ja kierrellä taxfree-myymälöitä vielä pitkään. Eilen olimme kisanneet vielä tallilla kouluratojen merkeissä, Aleksi oli kehitellyt aivan huippukivat kilpailut ystävänpäivään ja olin jopa ihan tyytyväinen suoritukseeni. Olimme myös päässeet tutustumaan Sofien kanssa enemmän, ja kävikin ilmi että meissä oli paljon samaa, erittäin mukavaa asiasta teki se, että pystyimme kommunikoimaan keskenään molempien vahvemmalla kielellä, englanniksi. 

“Oi testaa tää tuoksuu ihanalle!” Ihastelin uusia hajuvesiä joiden hintalappu tosin heilui jopa parissa sadassa. 

“Ja tää on vieläkin parempi” Tuoksuttelin raikkaan makeaa hieman persikkaista hajuvettä samalla räpsien kuvia instagram storyyn. 

“Näähän on kaikki ihan samanlaisia!” Hannes kohotteli kulmiaan katsellen loputonta tarjontaa. Mies ei ollut koskaan vahvimmillaan ostosreissuillamme, ellei kyseessä ollut retki autokaupoille johon tuo aina tuppasi lähteä vähän liiankin innolla. Olimme edellisviikolla käyneet katselemassa autoja, sillä olimme miettineet kahden vaihtoa yhteen isompaan. Tarve tulisi kuitenkin jossain kohtaa trailerin ja peräkärryn vetämiseen ja siinä asiassa valkoisesta Teslasta ei ollut hyötyä pyörien sutiessa jo ensimmäisillä metreillä. 

“Ostan tän oota mua vähän aikaa” Otin purkin hyllyltä ja suuntasin kassalle napaten matkalta mukaan vielä paketillisen tobleronea. 

“Noniin mihis seuraavaksi” Katselin Hannesta joka oli pysynyt samalla paikalla mihin sen ksäkinkin jäämään.

“Olisko vähän hakemaan jotain juotavaa juhlistaen loman alkua?” Hannes yritti innostaa.

“Ei ihan näin aamusta kyllä lähe” Yritin vältellä vaikka mies kovasti oli toista mieltä.

“No haettaisko tosta vaikka jotain kakkua ja ootellaan portille pääsyä?” Silmäni tutkiskelivat ympäriltä löytyviä kahviloita joissa oli jos jonkinnäköistä valikoimaa.

“Sun idea taisi nyt kyllä viedä voiton” Hannestakin taisi houkutella suklaa- ja juustokakut pullantuoksuisessa kioskissa.

“Viimeinen kutsu, lennon AY1761 matkustajia pyydetään siirtymään portille 18”

Seisoimme portilla jonottelemassa koneeseen pääsyä. Etsiskelin passiani käsilaukusta takaisin näytettäväksi virkailijalle, jonka jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa käsikädessä koneeseen etsiskelemään paikkojamme. Ja ne onneksi olivat ikkunan vieressä.

“Ootko ihan okei?” Hannes kysyi samalla nostellessaan laukkuja hyllylle.

“Joo oon mä, tai vähän heikottaa, mutta en tiiä johtuuko vaan tästä lähdöstä, tai ei muuten kyllä koskaan oo ollu, tai no en mä tiiä” Yritin keskittää ajatukseni vain tulevaan.

“No kerro sit heti jos et oo kunnossa, luulis sen tästä helpottavan kun päästään ilmaan” Hannes antoi suukon mulle istahtaessaan itse alas.

“Mul on ollu nyt melkeen joka aamu tällasta, ei tarvii varmaan huolestuu ja varmasti helpottaa taas kohta” Hymyilin ja katselin ulos ikkunasta koneen siivelle johon levitettiin jäätymisenestoa.

“Sit ei muuta kuin toivotaan hyvää matkaa meille” Yritin rentoutua hieman kovassa economy-luokan penkissä pienen aamupahoinvoinnin saattelemana. 

Vauhti hirmu

Aurinko paistoi ja lämmitti ihanasti pakkasen läpi. Kävelin pitkää tietä ja lumi natisi vain jalkojeni alla. Lunta oli paljon joten kävely oli vähän hitaampaa kuin normaalisti. Vihdoin olin saapunut tutun tallin pihaan jossa pihallakin näytti olevan tuttuja veijareita.

Astuin tallitupaan jossa oli pimeä, mutta ihanan lämmin. Sytytin valot ja avasin kaappini. Otin sieltä kenkäni ja puin ne jalkaan. Laitoin loput tavarat kaappiin ja jätin toppatakkini kaappiin, sillä ajattelin olla hurja ja mennä tänään maneesissa ilman satulaa, niin takin kanssa tulisi varmaan kuuma. Sammutin valot lähtiessäni ja lähdin ulos. Jäin hetkeksi seisomaan ulos ja vain nauttimaan ihanasta säästä, mutta eipä siinä kauaa voinut olla kun oli niin kylmä. Lähdin sitten itse talliin, jossa huomasin, että eihän itse ponini ollut sisällä, joten lähdin takaisin ulos. Kävin hakemassa pikku poniinin tarhassa joss tuo oli hyvin vauhdiikaalla tuulella. Sisällä tietenkin rapsutelin Pernillaa ja harjailin kun olin tuon sisälle tuonnut. Muistin, että olisi varmasti kannatanut muistaa ottaa kypärä. No päästin ponin hetkeksi karsinaan vapaaksi ja lähdin reippaana tyttönä hakemaan omat varusteeni. Jatkoin ponin hoitoa, ja sitten laitoin huovan ja vyön siihen. Pernilla vähän hyöri ja pyöri kun laitoin vielä suitset, mutta kyllä se siitä. Laitoin hanskat ja kypärän päälle ja sitten lähdimme raikkaseen pakkaskeliin. Ulkona lähdimme suunnistamaan sitten isoon hienoon maneesiin joka oli tyhjä.

Loikkasin maneesissa sitten selkään ja aloitimme alkukäyneillä tietenkin. Pyöritelin vähän jalkojani ja käsiäni alku käynneillä. Sitten rupesin ottamaan ohjat käteen. Sain hyvän tuntuman heti alkuun ja Pernilla vaikutti hyvin leikkisältä ja keskityneeltä myös. Pernilla liikui tosi kivasti ja rennosti altani, joten rupesimme sitten ihan kulmia ratsastamaan syvemmin. Siis suunnitelmana oli vain mennä askellajit läpi ja katsella miten poni kulkee ilman satulaa. Ja hyvinhän tuo ainakin käynissä kulki. Ilma oli maneesissa vilpoinen, mutta juuri mukava vähän ratsateluun. Ravissa oli helppo istua ja teimme vähän voltteja ja taivutelimme, vaikka Pernilla oli vähän eri mieltä siitä. Vähän ponin teki vastarintaa, mutta onneksi lopetti ja rauhoittua vähän. Laukassa sitten, lähti melkein mopokäsistä, sillä taisi ne taivutukset mennä tunteisiin? Olin ihan varma, että pian pääsisin maistamaan pölyistä maneesinn pohjaa, mutta tein jonkin taikatempun ja sain ponin vähän rauhoittumaan. Ralliteltiin vähän sitten vielä launkassa kunnes otettiin loppu ravit jossa poni kuunteli jopa. Ja sitten otettiin loppu käynit. Mitään ihmeellistä ei tehty, mutta ensi kerralla sitten lähtee. Käveltiin hetki uralla kunnes loikkasin alas selässä ja taluttelin vielä tuota, kunnes lähdimme talliin päin. Purkasik tuon heitin loimen päälle, tarjosin vettä ja annoin nameja. Sitten rapsutelin tätä tietenkin ennen kuin lähdin viemään tuota ulos, ja sitten vain kamat kasaan ja kohti kotia päin vähän jo pimeässä ja vielä kylmemmässä iltapäivässä.

Törmäyskurssilla

Valtteri-myrsky jylläsi pihalla ja me katseltiin Tommin kanssa ikkunasta ulos. Pitelin käsissäni jo varmasti vartti sitten kylmennyttä kahvimukia, nostaen sen huulilleni vain todetakseni tilanteen juuri sellaiseksi. Jokin mielenhäiriö kuitenkin sai minut kaatamaan beigen, kylmän nesteen kitusiini. Todennäköisesti kellon ollessa jo lähempänä ilta yhdeksää, meidän olisi ollut parempi suunnata makuutiloihin ja kokeilla nukkua sen verran, mitä vuorossa olisi mahdollista niin seuraava päivä ei menisi ihan täysin nukkuessa. Tokihan se oli siihen meinattu, mutta itse tykkäsin jos päiväunet eivät söisi koko päivää. Viereisellä nojatuolilla istuva Tommi näytti mietteliäältä ja tuo avasikin suunsa sanoakseen jotain, ennen kuin ilmeisesti muutti mielensä, vain muuttaakseen sen hetken päästä uudelleen.

”Vaikka mie en sais sannuu näin, mie toivon että myö ei jouhuta tänä yönnä ajjaa ihan hirveitä.”

Hälytysilmoitus PJ117 tehtävä 757 Bertta…

”Niin mitäs sä kirositkaan juuri?” Kysyin selkeästi kiukkuuntuneelta työpariltani, samalla kun nousin itse ylös nojatuolista jossa olin istunut. Laskettuani käsissäni olleen mukin sohvapöydälle ja napattuani takkini sohvalta, lähdin puolijuoksua kohti autotallia. Tommi oli – taas kerran – ajovuorossa, joten mä siirryin apukuskin paikalle ja aloin tekemään kaikkia niitä valmisteluja joita mulle kuului sillä aikaa kun me oltiin matkalla onnettomuuspaikalle. Keskustelu kulki osin radiolinjoilla, kuunnellessamme paikalla olleiden yksiköiden viestintää virven välityksellä, sekä kuittauksista ja paikka ilmoituksista meitä odotteleville yksiköille. Osa keskustelusta käytiin minun ja Tommin välillä, valmistautuessamme siihen, mitä meillä olisi vastassa kun pääsisimme onnettomuuspaikalle.

Me oltiin melkein onnettomuuspaikalla, kun ambulanssimme tärähti rajusti ja mun oli täytynyt lyödä pääni johonkin, sillä mun silmissäni pimeni hetkellisesti.

”Hannes. Hannes. Hannes. Hannes, kuuletko? Hei avaappa silmät. Avaa Hannes silmät” ääni vahvistui koko ajan puheen mukana ja hitaasti mä sain silmiäni auki vaikka sinisten ja punaisten vilkkujen välke meinasi sattua. Mä en ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa ja yritinkin lähteä liikkeelle.

”Istu vaan siinä. Älä lähde mihinkään. Muistatko sä mitä tapahtui?”

Yrittäessäni muistella, mitään muistikuvia ei tuntunut nousevan mieleeni ennen kuin vasta hieman vaivalloisemman pohdinnan jälkeen.

”Myrsky. Asema. Tommin joku tyhmä heitto.” Tommi. ”Tommi. Missä… missä Tommi?” mun hätäännys alkoi kasvamaan.

”Tommi on ok. Se on toisessa lanssissa lämmittelemässä. Te olitte törmäyskurssilla rekan kanssa ja sä oot lyönyt pääs johonkin sen johdosta. Sä olit ihan hyvän aikaa tajuttomana ja sait jopa Deelhmenin huolestumaan.”

Saatuani vielä vähän aikaa, mut autettiin ylös penkiltä ja talutettiin vierellä olevaan ambulanssiin. Siitä hetkestä, kun mä olin viimeksi maannut paareilla oli pitkä hetki mutta silti se tuntui eiliseltä. Jostain mun viereltäni kuului puhetta, ennen kuin Jessica ilmestyi mun näköpiiriin ja alkoi kyselemään sitä tuttua kysymyslitanjaa mun perustiedoista siihen mikä päivä nyt oli ja miten mä voin. Vastailin toiselle parhaani mukaan ja lopulta mä kuulin miten meidän P4 palasi takaisin ääneen.

”Miltä vaikuttaa?”

”Tommi on ainakin päällisin puolin kunnossa ja selvisi rytinästä vähällä. Mä sanoinkin sille et seuraavat pari päivää voi sattua lihaksiin mutta sen pitäisi selvitä. Hanneskin on tota ohimolla olevaa haavaa lukuunottamatta ihan ok, mutta selkeästi kärsii aivotärähdyksestä kun menetti tajunsakin. Mitään ei kuitenkaan pitäisi olla rikki, mutta mä lähettäisin sen kotiin ja ainakin pariksi päivää sairaslomalle. Tokikaan yksin tuota ei voi jättää eli jos sillä ei oo kotona ketään joka sitä vois pitää silmällä, niin sitten se pääsee terveyskeskukseen osastolle tarkkailuun.”

“Se on hyvä kuulla. Tuossa olisi ollut kuitenkin ainekset paljon isompiinkin henkilövahinkoihin kuin mitä nyt sattui. Viettekö te Hanneksen paikattavaksi? Mä voin ottaa Deelhmenin kyytiin ja heittää sen asemalle niin se pääsee siitä kotiin.”

“Tehdään näin. Voi kuitenkin olla että ne ehkä haluaa vielä varmuudeksi kuvata Hanneksen päänkin niin siinä se menee helposti samalla.”

“Okei, Tommi lähetääs me asemalle niin 120 pääsee jatkamaan” mä kuulin miten meidän P4 puheli Jessicalle ja sen jälkeen miten joku käveli autossa, ennen kuin sivuovi vedettiin kiinni ja lopulta ambulanssi käynistettiin ja se lähti liikkeelle.

“Ei mua olisi tarvinnut lähteä mihinkään viemään. Kyllä mä olisin voinut mennä kotiin ja Ciara olisi voinut ihan hyvin pitää musta huolta.”

“Hyvä se on Hannes käydä tarkistuttamassa tuo otsasi. Se voi olla että se tarvii liimaa tai jopa tikkejä ja meillä ei oo semmoista mahdollisuutta. Plus jos on yhtään epäilystä siitä että sulla vois olla jotain päävammaa niin parempi se on että sä käyt lääkärille näyttäytymässä.” Jessica kertoi minulle samalla kun tuo puhdisti verta otsaltani.

“Ungh…”

Matka tapahtumapaikalta sairaalalle ei ollut kovinkaan pitkä, mutta se meni samanlaisessa eipäs – juupas keskustelussa kuin mitä me olimme käyneet kun auto oli lähtenyt liikkeelle. Auton ollessa parkissa, sain sentään kävellä sisälle ja minut otettiinkin nopeasti tutkittavakseni. Otsassani oleva haava putsattiin vielä kerran, ennen kuin sitä hieman liimattiin ja lopulta minut vapautettiin sairaslomalapun kanssa. Jessica ja tuon työpari antoivat minulle vielä kyytin kotiin ja astellessani sisään ulko-ovesta Ciara käveli hämmentynyt ilme kasvoillaan mua vastaan.

En saapunut oikeastaan ikinä kotiin työvaatteissa, joten se oli jo ensimäinen hälytysmerkki Ciaralle ja sen jälkeen seuraava oli varmasti ohimollani oleva laastari.

“Mitä on tapahtunut?”

Kerroin Ciaralle mitä oli tapahtunut ja että pari seuraavaa päivää olisin sairaslomalla. Kerroin samalla että toisen tulisi pitää hieman huolta siitä että kaikki menisi varmasti hyvin ja seurailla jos jotain mahdollisia jälkiseuraamuksia tulisi. Punapää saapui luokseni, halaten minua hellästi ennen kuin suuntasimme sisemmälle asuntoomme. Musta tuntui pahalta että mä pilasin Ciaran päivän sillä, että toinen joutui pitämään minua silmällä.

Seuraavan yön Ciara vielä herätteli minua muutaman tunnin välein ja seuraavana aamuna heräsin lievään pää- sekä lihassärkyyn. En mä jotenkin ajatellut että oloni olisi voinut olla näinkin hurja eilisen jälkeen ja toisaalta jotenkin tuntui siltä että mä olin tainnut olla aika onnellinen siinä tilanteessa että mä olin selvinnyt niinkin vähällä. Särkylääkkeet ja lihasrelaxantit onneksi auttoivat olooni ja oloni ei ollut kovinkaan huono vaikka tietenkin lääkkeiden vaikutusta odotellesani pientä jomotusta oli sielä täälä.

“Mä oon kyllä niin valmis lomalle” huokaisin maatessani sovalla, hieroen nenän varttani etusormellani ja peukalollani.

“No hei, ei onneksi enää pitkä että me päästään pois. Sitten sun ei tartte hetkeen miettiä töitä tai mitään sellaista. Eiköhän me molemmat olla ansaittu se” mä tunsin miten punainen kiharipilvi laskeutui mun rinnalleni ja nostin käteni silittämään Ciaran hiuksia.

“Mä ainakin nautin siitä. En mä tiedä, jotenkin jossain kohtaa loma ei tuntunut hyvältä idealta, mutta ehkä toi eilinen muutti mun suhtautumista hieman ja se alkoikin olemaan hyvän kuuloinen asia.”

“Se varmasti oli pelottava kokemus. Mä en voi edes kuvitella miltä tommonen tuntuisi”

Jatkoimme jutteluamme Ciaran kanssa vielä hetken, ennen kuin me päätimme lähteä raksan kautta tallille.

Helmikuun hoitajakokous

February 1, 2022 @ 4:30 pm 5:00 pm

Kerran kuukaudessa järjestetään hoitajakokous, johon ovat tervetulleita toki kaikki muutkin hallavalaiset. Porukka kokoontuu yhdessä tallitupaan juttelemaan pikku purtavan äärelle ja Aleksi käy läpi ajankohtaisia asioita.

Hannes ja Kata

Tammikuun alku oli aivan mahtavaa tarinoiden ilotulitusta, kiitos kaikille kirjoittaneille! Lisäksi käynnisteltiin viikottaiset vakiotunnit ja Hannes järjesti estevalmennuksen. Näihin voi tehdä tuotoksia vielä näin jälkikäteenkin.

Helmikuussa on luvassa leikkimieliset ystävänpäivän kilpailut ja loppukuusta järjestetään talvilomaleiri. Pysy siis kuulolla 🙂

Tässä vähän dataa tammikuussa kirjoitetuista tarinoista. 10% tarkoittaa aina yhtä postausta.

Hannes

30%

Vera

30%

Ciara

20%

Sofie

20%

Nelly

20%

Jasmiina

10%

Kielo

10%

Miska

10%

Page 2 of 8

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén