Hallava – Page 2

Esikoulun ensiaskeleet

On January 24, 2023

Päivätyöni ohella mä olin tehnyt hieman hevosalan töitä. Koska kahdentoista tunnin vuorot eivät tarjonneet hirveästi vapaa-aikaa ainakaan silloin kun tein aamuvuoroa, en ollut ottanut kuin yhden pidempi aikaisen asiakkaan sekä aina sopiviin väleihin olin ottanut yksittäisen ratsutettavan tai pidettävän valmennuksen. Montaakaan kymppiä nuo eivät kerralla kerryttäneet kassaan, mutta toisaalta jokainen euro, jonka onnistuin toiminimeni tilille kerryttämään ei ollut pahaksi. Monet ratsutettavista tai valmennettavista ratsukoista oli minulle jo entuudestaan tuttuja sekä sellaisia, jotka olivat kysyneet mahdollisuutta valmennukselle aina, tasaisin väliajoin.

Nuorten hevosten kanssa työskenteleminen varsinkin tuntui tässä vaiheessa olevan hyvinkin mielenkiintoista, sillä kohta tulisi eteen se aika, kun saisin laittaa Katan satulaan. Tokihan tamman kanssa oltiin jo alettu tekemään töitä kohti ratsutusta, mutta vielä ei kuitenkaan ollut aika laittaa painoa tamman selkään, saati nousta kunnolla satulaan. Katan kanssa työskenteleminen ei kyllä ajoittain mitään helpointa ollut, sillä tammasta löytyi Luonnetta. Välillä tuntui, jotta tamman kanssa ei voinut tehdä mitään ilman että siitä aiheutui kauhea taistelu. Mitä paremmin tamman antamia merkkejä onnistuin lukemaan, sitä paremmin hommat alkoivat tamman kanssa menemään.

Tokikaan treenihetket eivät ole olleet pitkiä ja välillä ne olivat suunniteltua lyhyempiä sillä, yritin lopettaa treenit sellaiseen hetkeen, kun kaikki meni hyvin ja tamma olisi mahdollisimman rauhallinen. Mielenkiinnolla odotinkin sitä hetkeä, että tamma kääntyisi nelivuotiaaksi ja saisin alkaa ratsuttamaan tammaa ihan kunnolla. Sen perusteella mitä olin Katasta tähän asti oppinut, se projekti voisi tuottaa muutamia murtuneita luita sekä jumisia lihaksia.

Kuitenkin siihen asti nautin niistä nuorista joiden kanssa sain tehdä hommia ja joiden kanssa se sujuikin kivuttomasti. Tokihan edistyksen tahti ei aina päätä huimannut, mutta yleensä muutaman kerran jälkeen saattoi jo nähdä miten näppäriä ratsuja nuorista oli tulemassa. Mielenkiinnolla odotinkin aina että näkisin ratsutettavani kisaradoilla ja pääsisin seuraamaan millaisia tuloksia nuo tekisivät ratsastajiensa kanssa.

Hellyydenkipeä formula puomijumpalla

By Kielo

On September 23, 2022

In Kielo ja Rölli

23. syyskuuta

Tänään bussin ikkunasta vilisee syksyinen näkymä. Paljon kirkkaan keltaisia lehtiä, mutta myös oransseja, punaisia ja jopa ruskehtavia. Ulkona ei sada, on mukavan viileä ja syksyinen sää. Mukava päivä tallitouhuille!

Olin kesän aikana käynyt miltei joka päivä tallilla. Muutama viikko oli oltu mökillä ja toiset muutama ulkomaan matkalla, muuten talli oli ollut toinen kotini. Olimme rallitelleet Röllin kanssa maastossa, vääntäneet koulua hiessä, touhunneet kaikkea maastakäsin, hypänneet esteitä, mutta olimme myös ottaneet rennosti ja vain nauttineemme toistemme seurasta. Kesä oli ollut mahtava! Koulun alettua en pystynyt käymään yhtä usein tallilla. Tänään oli kuitenkin aikaa ratsastukselle, ja aioin nauttia yhteisestä ajasta Röllin kanssa täysin rinnoin!

Bussi könähtää pysähdyksiin ja minä hyppään ulos siitä. Kipitän talliin ja vien tavarani kaappiini. Kun olen avaamassa kaappini ovea, sieltä rojahtaa syliini ratsastuskenkäni, jotka ovat ilmeisesti olleet huonosti pystyssä. Tuhahdan ja työnnän ne parempaan asentoon.

Haen Röllin tarhasta talliin ja se kävelee innostuneena vieressäni. Sillä oli ollut muutama vapaapäivä. Tallissa harjaan ruunan rauhallisesti ja se vaikuttaa nauttivan hoidosta. Laitan sille vielä varusteet ja lähden kävelemään kentälle.

Rölli kävelee nätisti perässäni, kun minä raahaan puomeja ympäri kenttää, olen päättänyt tehdä hieman puomijumppaa. Laitan neljä puomia pääty-ympyrälle ja kahden viereen laitan kavalettipalan. Jos sujuisi hyvin, voisin nostaa muutaman puomin hieman korkeammaksi. Rölli katselee touhujani uteliaan näköisenä. Rapsutan sitä leuan alta, koska olin huomannut ruunan pitävän siitä. Rölli venyttää ylähuulensa hampaiden yli, ja minä naurahdan.

Puomien siirtelyn jälkeen nousen Röllin selkään ja alan kävellä alkukäyntejä. Teen paljon voltteja ja Rölli kävelee reippaasti eteen. Se vaikuttaa mukavan innokkaalta.

Aloitan ravaamisen hetken kävelyn ja suunnan vaihdon jälkeen. Rölli ravaa letkeästi eteen alas ja taipuu volteilla. Pyörimme volteilla vielä hetken, jonka jälkeen alan ravaamaan puomien yli. Puomeissa on hieman pitkät välit, mutta Röllin venyttäessä askeliaan kunnolla ne ovat aika hyvät. Ravaan puomeja toiseenkin suuntaan ja Rölli menee mukavasti.

Päätän ottaa laukkaa ja ensimmäisessä nostossa Rölli lähtee aika lujaa ja vetää pienet pukit. Annan Röllin mennä hieman reippaammin hetken ja päästellä höyryjä. Seuraavassa nostossa Rölli on hieman rauhallisempi ja kehun sitä ääneen: “Hienosti!” Kolmannen noston jälkeen ohjaan Röllin puomeille ja ruuna kiihdyttää vauhtiaan taas reippaasti. “Rauhassa!” huudahdan yllättyneenä. Pääsemme puomien yli hengissä, mutta aika vauhdikkaasti. Tulen puomit vielä uudestaan ja Rölli kulkee hieman rauhallisemmin.

Tulen toiseenkin suuntaan puomeja, ja Rölli kulkee hyvin. Päätän, etten nosta puomeja yhtään korkeammiksi. Rölli oli ollut niin vauhdikas, että en tiedä mitä kavaleteista olisi tullut. Päätän sen sijaan lähteä Röllin kanssa maastoon laukkaamaan muutaman pätkän.

Astelemme metsäpolulle, jossa on mahtava laukkapätkä metsän keskellä. En uskalla yksin sänkkärille lähteä laukkaamaan, ainakaan siinä vauhtimäärässä mitä Röllin sisällä oli.

Ravaamme metsäpolkua ja käännymme pitkälle laukkapätkälle. Rölli alkaa steppaamaan allani, sillä se selvästi tietää, että kohta laukataan ja lujaa!

Pidän Röllin vielä hetken ravissa, mutta lopulta annan sille ohjaa ja hieman pohjetta. Tunnen miten hevosen lihakset alkavat työskennellä allani. Sen kaviot osuvat hiekkapolkuun ja tuulti tuivertaa minun korvissani. Kiidämme eteenpäin puiden muodostamassa tunnelissa. Kuulen ainoastaan Röllin puuskutuksen ja tuulen äänen korvissani. Hymy nousee väkisin naamalleni, tämä oli aivan mahtavaa!

Laukkaamme aika pitkän pätkän, mutta otan Röllin raville, ennen kuin se ehtii väsähtää liikaa. Ravaamme vielä hieman hiekkapolkua, jotta ruuna saa palautua laukkapätkästä.

Kännymme pienemmälle metsäpolulle, joka vie tallille. Kävelemme loppumatkan ja annan Röllille reippaasti ohjaa, jotta se saa venytettyä kaulaansa.

Saavumme tallille molemmat hieman hikisinä, mutta onnellisina. Ratsastan kentälle, kehun Rölliä ja hyppään alas selästä. Löysään satulavyötä ja talutan Röllin talliin, jossa otan siltä varusteet pois.

Silittelen Rölliä vielä hetken. Se näyttää turvalla paikan josta rapsuttaa ja minä rapsutan niin kauan, että ruuna osoittaa toista paikkaa. Tästä oli muodostunut kesän aikana tapa, jolla nautimme toistemme seurasta. Välillä Rölli yritti rapsuttaa minuakin, mutta usein sen rapsutukset olivat hieman liian voimakkaita. Pari kertaa pästäni oli lähtenyt huomattavan suuri määrä hiuksia…

Lopulta joudun toteamaan, että minun pitää lähteä kotiin. Kello alkaa olla niin paljon, että tiedän vanhempien valittavan kotona siitä miten myöhässä olisin. Silittelen Rölliä vielä viimeisen kerran ja sitten lähden hakemaan tavaroitani kaapista.

Huiskutan heipat muille hoitajille, jotka olivat olleet ratsastamassa hoitohevosiaan ja lähden bussipysäkille iloisin mielin!

Yllätyksiä

By Ciara

On February 14, 2022

In Ciara ja Mona

17.2.2021, yhteistarina: Minni & Ciara

Mä en ollut saanut nukuttua. Tai siis olinhan mä nukkunut ehkä aamu kolmeen, mutta sen jälkeen mä en ollut saanut unta ja mä vain odotin että Ciara heräisi. Sormuksen kuljettaminen Suomesta Kreikkaan ei ollut helppoa, sillä mun täytyi pitää huoli siitä, että Ciara ei näkisi rasiaa ja mun yllätykseni ei paljastuisi sille. Katsoessani kelloa, se näytti vasta puolta neljää viittä. Auringonnousuun olisi vielä kaksi ja puoli tuntia aikaa, enkä mä haluaisi herättää Ciaraa ainakaan ennen seitsemää, mahdollisesti vähän myöhemminkin. Sen jälkeen kun meidän reissun ajankohta oli varmistunut ja mä olin kalenteria katsoessani huomannut, että se osui juuri sopivasti mun syntymäpäiväni ajalle.

Kihlautuminen oli ollut meidän puheissa jo pitkään, mutta nyt mä ajattelin siirtää suunnitelman toteutukseen. Herättyäni olin yrittänyt poistua mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti sängystä, ennen kuin olin kaivanut matkalaukkuni sivutaskusta pienen punaisen, samettipintaisen rasian. Ihan vain varuuksi, käänsin selkäni Ciaran suuntaan, ennen kuin raotin rasiaa ja katsoin sormusta jonka olin käynyt ostamassa. Olin valehdellut Ciaralle pari viikkoa sitten, että meillä olisi koulutuspäivä, vaikka oikeasti olin käynyt kultasepän luona viimeistelemässä sormuksen suunnitelmat. Tokihan mä olin myös yhden “koulutuspäivän” käyttänyt siihen, että mä olin käynyt tapaamassa Ciaran vanhempia sekä kertomassa heille ajatuksestani siitä, että tulisin kosimaan Ciaraa syntymäpäivänäni.

Olimme viettäneet jo jonkin aikaa lomaillen Kreetan auringon alla. Päivämme oli alkanut edellisaamuna aamiaisbrunssilla, jossa olikin tarjolla paljon erilaisia raikkaita hedelmiä ja hedelmäisiä mehuja, unohtamatta tietenkään ihania hedelmäleivoksia joiden maku muistutti vaniljaa. Tänä aamuna päivä ei kuitenkaan alkanut tavalliseen tapaan ravintolassa, vaan Hannes herätteli minut jo aikaisin. Olimme kotonakin usein viettäneet pitkiä, rauhallisia ja hitaita aamuja, joten tämä ei ollut tyypillisintä tälle puolet elämästään nukkumiselle uhraavalle kaksikolle.

Musta tuntui että tunnit matelivat, ennen kuin kello tuntui olevan sen verran että mä päätin alkaa herättelemään Ciaraa. Toki sitä ennen mä olin tilannut ja asetellut meille aamupalan terassille. Vilkaisin vielä kerran terassin suuntaan, ennen kuin astelin sängyn luo ja painoin pehmeän suudelman Ciaran otsalle, siitä tuoden suudelmani alaspäin seuraavan osuessa tuon nenänpäähän ja viimeisen huulille. Tiesin kyllä, että että toinen ei tykännyt sängestä, jonka olin antanut kasvoilleni ilmaantua lomamme aikana, ja hymyilinkin pientä, pehmeää hymyä, punapään hieman nyrpistäessä nenäänsä sänkeni kutittaessa.

“No huomenta” mumisin unisena ja oloni oli kuin kirveellä päähän lyöty. Pystyin kuitenkin kääntämään suupielet hymyyn kun mieleeni muistui mikä päivä olisi tiedossa. Aiempina vuosina meidän molempien syntymäpäivät olivat olleet päiviä muiden joukossa, nyt halusimme juhlistaa sitä (ja meitä) juhlavammin. Lisäksi olin salaillut isoa asiaa parin viikon ajan, jotta saisin luotua tästä juhlapäivästä entistäkin erityisemmän. En vain ollut aivan varma miten Hannes ottaisi uutisen perheenlisäyksestä, vaikka pian meillä olisi oma talokin pään päällä. Aioin säästää uutisen illalle, sillä halusin viettää vielä kokonaisen päivän ilman ainuttakaan suunnitelmaa tulevasta, eläen tässä hetkessä.

Seurailin Ciaran heräilyä, hymyillen pehmeää hymyä. Vasta kun toinen alkoi näyttämään siltä, että tuo olisi oikeasti heräilemässä, painoin vielä yhden, pehmeän suudelman Ciaran otsalle.
“Mä tilasin meille aamupalaa ja se on tuolla terassilla valmiina” mä lausuin pehmeästi katsellen peiton alla venyttelevää naista jota mä olin viimeisen kuuden vuoden ajan saanut kutsua tyttöystäväkseni. Vasta kun mä olin täysin varma siitä että Ciara olisi oikeasti heräämässä, mä siirryin terassille jo valmiiksi, odotellen heräämässä olevaa avopuolisoani.

Jotenkin olin aavistanut jo edellispäivänä Hanneksen olemuksesta että tuolla oli jotain suunnitelmia tulevalle päivälle. Nousin auringonsäteiden häikäistessä silmiini sängystä ja suuntasin aamutakki päällä kohti terassia jossa Hannes istuskeli valmiina. Aamiainen oli upea ja hetki sitäkin kauniimpi, meri kimmelsi auringon noustessa ja pieni tuulenvire havisutteli pöytäliinan reunoja.

Aurinko, oli juuri nousemassa kun Ciara viimein asteli luokseni terassille. Mä nousin omalta paikaltani, vetäen pöydän toisella puolella olevaa tuolia hieman kauemaksi, tarjoten Ciaralle mahdollisuuden istua alas. Lopulta mä palasin omalle puolelleni pöytää ja me syötiin hetken aamupalaa vain ihaillen maisemaa. Auringon pilkistäessä jo hieman horisontista, mä ujutin käteni shortsieni taskuun. Rasia, jossa sormus edelleen sijaitsi, sai piilotella koko viikon vähän sielä ja täälä ja vielä tänäkin aamuna. Lopulta rasia oli mun käsissäni ja mä hivutin itseni pois tuoliltani ja seisoin hetken pöydän vieressä.

“Ciara?”
Punapään kääntäessä katseensa muhun, mä vedin pienesti henkeä, ennen kuin mä aloitin.

“Mä en voinut ikinä ajatella, että mun elämä kääntyisi siihen suuntaan kuin mihin se kuusi vuotta sitten kääntyi. Silloin musta tuntui että mä olin ihan hukassa kaikella tavalla ja mä en mitenkään voinut ajatella että mun elämään mahtuisi mitään niin hyvää, kuin mitä sä oot siihen tuonut. Tokihan vuosien varrelle on mahtunut vaikka ja mitä muuta, mutta musta tuntuu että kaikki parhaat hetket on tapahtuneet sun kanssa.”

Uusi, syvä hengenveto siivitti mun polvistumistani.

“Sen takia mä haluaisinkin kysyä sulta, Ciara Washington, tekisitkö sä mut maailman onnellisimmaksi mieheksi ja tulisit mun aviopuolisoksi?” sanojani siivitti rasian avaaminen ja sen sisällä olevan sormuksen paljastaminen Ciaralle.

Olin tavallaan jo aavistanut tämän hetken tapahtuvan lähitulevaisuudessa, mutten mitenkään ollut ajatellut sen tapahtuvan nyt. Jouduin hetken keräilemään itseäni ja pari kyyneltäkin mies oli saanut vierähtämään poskelleni.

“Kyllä! Mä rakastan sua ihan järjettömästi ja en tiedä mitä edes sanoa, siinä varmaan ne tärkeimmät” Jouduin pyyhkäisemään hiuksiani taaksepäin samalla tuttuun tapaan naurahtaen. Kosteat silmäni seikkailivat miehen rehellisessä olemuksessa ja lopulta sain noustua tuolilta ylös painaen huulet vasten tulevaa aviomiestäni.

Ciaran antaessa myöntävän vastauksensa, musta tuntui kuin tonnin lisäpaino mun hartioilta olisi kadonnut kuin savuna ilmaan. Hymyillen mä irrotin sormuksen tyynystä, johon tehdyssä lovessa se oli pystyssä, ennen kuin mä laskin rasian maahan ja otin Ciaran vasemman käden omiini. Lopulta mä pujotin sormuksen punapään vasempaan nimettömään, ennen kuin mä suljin toisen tiukkaan halaukseen.

“Tää oli paras synttärilahja ikinä” mä kuiskasin punapäälle, ennen kuin mä painoin vielä uuden suudelman Ciaran huulille ja me jatkettiin meidän aamupalaa uutena kihlaparina.

13.2.2022 Hedelmiä ja kirveksiä

By Nio

On February 14, 2022

In Nio ja Virma

Aamulla suunnistaessani keittiöön kahvinkeittoon loin murhaavan katseen keittiönpöydän hedelmiin. Siinä pöydällä ne oli jo viikon verran mustuneen liiaksi, mutten vieläkään ollut saanut aikaiseksi tehdä niille mitään. Ehkä hedelmille voisi tehdä jotain. Napsautin kahvinkeittimen päälle ja tuijotin taas hedelmiä. Saakeli. Hedelmäkulhossa oli omena, pari banaania ja itseasiassa tyhjä viinirypäleboxi. Nostin kulhosta muovirasian pois roskiin, mutta muut hedelmät saivat jäädä vielä viettämään tummuvaa hedelmäistä hedelmäpäivää.

Jos ulkona tulee vaakatasossa lunta ja pakkanen kirii ihan liian kylmäksi, voiko vastaantulijoille sanoa “Hyvää huomenta”? En tiedä, mutta aamulla kun noukin bemarin roikan nokasta istuin sisälle tärisemään käynnistäen auton ennen lähtöä. Painoin penkinlämmittimen päälle ja odotellessa auton lämpenemistä selailin someja. Luojan kiitos taloyhtiön katos oli suojannut autoa lumisateelta, eikä minun tarvinnut jäädyttää sormia enempää kuin pakko.

Lopulta hetken tyhjäkäynnin jälkeen kurvasin kaupan kautta tallille. Elämä oli melko tyhjä, nyt kun mulla ei vielä ollut töitä uudestaan, mitään parisuhdetta eikä oikein sellaisia kavereitakaan keitä näkisin päivittäin. Olihan mulla sellaisia hyvänpäiväntuttuja, mutta ei oikein ketään sydänystävää, kenen kanssa viettäisin muuten vain aikaa.

Mun päivät kuluivatkin aika pitkälti tallilla. Jos kaikki hoitojutut oli jo tehtynä, niin sit vaan hengailin, katoin ketä tuli vastaan ja liityin seuraan. Parkkeerasin tallin pihaan. Lumisade ei antanut armoa ja siristinkin silmiäni astuessa autosta ulos. Tällä hetkellä kesää oli ikävä. Tallituvan ovella Ciara käveli vastaan, ja koska hän oli selkeästi menossa johonkin, nostin vain hieman kättä, “huomenta”.

“Huomenet”, Ciara hymyili.

Roudasin evästykset tallin jääkaappiin ja samalla kaadoin itselleni kupin kahvia, sitä nyt kerta oli valmiiksi tippuneena. Istuin alas juomaan kahvia ja havahduin ikkunan tuijotuksesta vasta kun kuulin oven käyvän ja räpäytin silmiäni muutaman kerran:

“Huomenta”, Aleksi nyökkäsi hymy suussa, “oliko hyvät ajatukset?”

“En mä ees ajatellut”, naurahdin, “mutta huomenta”. Aleksi käveli samaisen kahvinkeittimen viereen ja kaatoi itselleen kupillisen. “Ihan kauhea sää”, hän totesi istuessaan minua vastapäätä pöydän ääreen.

“Älä muuta sano!” Sitten me istuttiin hetki hiljaa ja nautittiin meidän kahveista katsoen sitä kauheaa säätä. Hetken kuluttua vastapäätä istuva mies huokaisi ja katsoi kuppiaan, “vissiin pitäs lähteä takaisin töihin”.

Katsoin mieheen ja naurahdin, “Ei ne tunnit vissiin itseään pietä”.

“Joo ei”, Aleksi hymähti ja nousi ylös, “meinasitko tehä Virman kaa tänää jotai?”

“Katellaan mitä tää sää meinaa”, nyökkäsin kohti ikkunaa.

“Jos jatkuu samalla tavalla, nii en kyl jaksa lähtee mihinkään, mut jos paranee nii jos vaikka kävis maastossa käppäilee”, mietin.

“Joo, kuulostaa järkevältä”, Aleksi totesi ja lähti jatkamaan töitään.

Kahvihetken jälkeen oli munkin aika jatkaa matkaa kohti tallia. Kello oli hieman jälkeen yhden ja tuntilaisia purkautui maneesista talliin. Kahvi’hetkeni’ oli siis täysin loogisesti kestänyt kolme tuntia. Olin santsannut kertaalleen ja katsonut pari jaksoa Sykettä eteenpäin, niin se aika vain sit kului.

Tallissa alkoi kuulua iloista puheensorinaa, kun astelin sinne. Vaikka tallillamme olikin melko monta miesratsastajaa, tasaisin väliajoin sain pitkiä katseita rallilla. Ehkä se suurempi pointti olikin se, että 22 vuotias punatukkainen mies hengaili sunnuntai-iltapäivästä tallilla muuten vain. Menin katseista huolimatta seuraamaan hevosten hoitamista ja auttamaan tarvittaessa. Virman ratsastajan lähtiessä viemään varusteita menin käymään karsinassa rapsuttelemassa tammaa. Tamma haisteli taskujani kiinnostuneena ja hymähdin sille hyväntuulisesti.

Tuntilaisten tehdessä katoamistemppu satulahuoneesta suuntasin tallista sinne. Kaivoin satulahuoneen kaapista saippuan ja rasvaa ja nostin suitset koukkuun. Aloin purkaa suitsia pala palalta ja putsailin niitä sitä mukaan, kun ne irtosivat palapelistä. Poskihihnan tippuessa maahan, kirosin. Vasta rasvattu nahka + lattia = epäkiva. (Pitkä matikka, yhtälö ei voi olla väärässä).

Varusteiden ollessa puhtaita ja vasta rasvattuja asettelin ne telineeseen niin, ettei ne koskisi pölyyn tai muuhun likaan. Tää oli mun heikko kohta, olin A älyttömän hidas varusteiden putsaaja, mutta B sitten kun ne oli putsattu, tuli ne asetella millilleen oikein telineisiin.

Virma oli jäänyt syömään päiväheinät sisälle, joten sen ollessa valmis ruokien kanssa kasasin sille toppaloimen niskaan ja päädyin lähtemään käymään vielä kävelyllä ennen tarhaan viemistä. Vaikka olinkin aiemmin ollut valmis heittämään kirveen kaivoon säätilan vuoksi, päätin että nyt pitäisi suomalaisen miehen sisuuntua ja lähteä katselemaan lumisadetta. Onneksi se oli kuin olikin hieman rauhoittunut, ja puolen tunnin metsäkävely oli oikeastaan ihan kiva! Tosin jos huomioidaan se fakta, että Virma olisi halunnut syödä jokaisen vastaantulevan kuusen ja minä jouduin tarpomaan polvenkorkuisessa hangessa, ei reissu ollutkaan niin kiva. Mutta onneksi ne seikat voidaan unohtaa, ja keskittyä sen sijaan positiiviseen.

Virma jäi hengailemaan tarhakavereidensa Savun ja Pernillan kanssa. Minulla oli luvassa vielä Virman kippokuppien puhdistus ja evästen syönti. Kupit ei onneksi olleet kovin pahassa kunnossa, ja muutama pyyhkäisy riitti. Kellokin näytti vasta vajaa viittä, joten päivää oli vielä hyvin jäljellä. Suuntasin tieni tallitupaan, jossa muutama muukin hoitaja istui. Kaivoin eväät jääkaapista ja liityin hoitajien seuraan. Jos oikein reippaaksi jaksaisin ruveta, voisin tästä jatkaa matkaani salille. Ja jos hurjaksi heittäydyn, keksin niille keittiönpöydän hedelmille uuden sijoituskohteen illalla.

Aamupahoinvointia ja Tobleronea

By Ciara

On February 13, 2022

In Ciara ja Mona

15.2.2021

Istuimme Hanneksen kanssa lentokentän loungessa matkalaukut pakattuina ja aamun ensimmäiset kahvikupposet kädessä. Olimme saaneet pari ystävällistä Hallavalaista hoitamaan hevosemme viikon reissun ajaksi. Myöskin muuttomme oli jo nurkan takana, sillä aikaa siihen oli enää noin kuukausi. Pääsisimme viettämään siis myös pääsiäistä uudessa kodissa! Aioimme järjestää tupaantuliaiset kevään aikana, sekä varmasti muitakin mahdollisia juhlia illanistujaisista afterskibileisiin.

“Mul on sellaset vibat että tästä reissusta tulee ikimuistoinen” Kehittelin jo päässäni lomasuunnitelmia tulevalle viikolle. Hotellihuoneemme olisi perillä varmasti upea. Omalla rinneparvekkeella sijaitseva poreamme ja premium tason ruuat, unohtamatta näköaloja suoraa merelle. Minulla oli mielessä myöskin yksi toive, joka tekisi lomasta samalla askeleen uuteen elämään, en sitä kuitenkaan aikoisi ääneen mainita tai liikaa päässä miettiä.

“Niin varmasti tuleekin. Sen mä voin sulle luvata” Hannes hörppi kahviaan tyytyväisenä. Loma tulisi tekemään meille molemmille niin hyvää.

“Muistatko kun suostuttelin sut sillon varmaan 6 vuotta sitten sinne kahvilaan vähän suunnittelemaan meiän kisakautta?” Naurahdin asialle. Olimme istuneet tunteja tuona päivänä keskustellen hyödyllisitä ja epähyödyllisitkäin aiheista. Ehkä tärkeimpänä seikkana voidaan pitää lopussa vaihdettua halia jonka jälkeen kaikki tapahtuikin nopeaa. Pienet juhannusjuhlat ja sen semmoista.

“Joo o, taisi sulla olla jotain muuta jo silloin mielessä, onneks vaivauduin paikalle sillä eipä olis taksikuski-Hanski tuollon tiennyt mitä elämä tuo tullessaan” Pudisteli hän päätään.

“Meillä kaikki on menny oikeesti aina paremmin ku hyvin”

Olimme saapuneet kentälle jo ajoissa, ja voisimme siis istuskella syömässä aamupaloja ja kierrellä taxfree-myymälöitä vielä pitkään. Eilen olimme kisanneet vielä tallilla kouluratojen merkeissä, Aleksi oli kehitellyt aivan huippukivat kilpailut ystävänpäivään ja olin jopa ihan tyytyväinen suoritukseeni. Olimme myös päässeet tutustumaan Sofien kanssa enemmän, ja kävikin ilmi että meissä oli paljon samaa, erittäin mukavaa asiasta teki se, että pystyimme kommunikoimaan keskenään molempien vahvemmalla kielellä, englanniksi.

“Oi testaa tää tuoksuu ihanalle!” Ihastelin uusia hajuvesiä joiden hintalappu tosin heilui jopa parissa sadassa.

“Ja tää on vieläkin parempi” Tuoksuttelin raikkaan makeaa hieman persikkaista hajuvettä samalla räpsien kuvia instagram storyyn.

“Näähän on kaikki ihan samanlaisia!” Hannes kohotteli kulmiaan katsellen loputonta tarjontaa. Mies ei ollut koskaan vahvimmillaan ostosreissuillamme, ellei kyseessä ollut retki autokaupoille johon tuo aina tuppasi lähteä vähän liiankin innolla. Olimme edellisviikolla käyneet katselemassa autoja, sillä olimme miettineet kahden vaihtoa yhteen isompaan. Tarve tulisi kuitenkin jossain kohtaa trailerin ja peräkärryn vetämiseen ja siinä asiassa valkoisesta Teslasta ei ollut hyötyä pyörien sutiessa jo ensimmäisillä metreillä.

“Ostan tän oota mua vähän aikaa” Otin purkin hyllyltä ja suuntasin kassalle napaten matkalta mukaan vielä paketillisen tobleronea.

“Noniin mihis seuraavaksi” Katselin Hannesta joka oli pysynyt samalla paikalla mihin sen ksäkinkin jäämään.

“Olisko vähän hakemaan jotain juotavaa juhlistaen loman alkua?” Hannes yritti innostaa.

“Ei ihan näin aamusta kyllä lähe” Yritin vältellä vaikka mies kovasti oli toista mieltä.

“No haettaisko tosta vaikka jotain kakkua ja ootellaan portille pääsyä?” Silmäni tutkiskelivat ympäriltä löytyviä kahviloita joissa oli jos jonkinnäköistä valikoimaa.

“Sun idea taisi nyt kyllä viedä voiton” Hannestakin taisi houkutella suklaa- ja juustokakut pullantuoksuisessa kioskissa.

…

“Viimeinen kutsu, lennon AY1761 matkustajia pyydetään siirtymään portille 18”

Seisoimme portilla jonottelemassa koneeseen pääsyä. Etsiskelin passiani käsilaukusta takaisin näytettäväksi virkailijalle, jonka jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa käsikädessä koneeseen etsiskelemään paikkojamme. Ja ne onneksi olivat ikkunan vieressä.

“Ootko ihan okei?” Hannes kysyi samalla nostellessaan laukkuja hyllylle.

“Joo oon mä, tai vähän heikottaa, mutta en tiiä johtuuko vaan tästä lähdöstä, tai ei muuten kyllä koskaan oo ollu, tai no en mä tiiä” Yritin keskittää ajatukseni vain tulevaan.

“No kerro sit heti jos et oo kunnossa, luulis sen tästä helpottavan kun päästään ilmaan” Hannes antoi suukon mulle istahtaessaan itse alas.

“Mul on ollu nyt melkeen joka aamu tällasta, ei tarvii varmaan huolestuu ja varmasti helpottaa taas kohta” Hymyilin ja katselin ulos ikkunasta koneen siivelle johon levitettiin jäätymisenestoa.

“Sit ei muuta kuin toivotaan hyvää matkaa meille” Yritin rentoutua hieman kovassa economy-luokan penkissä pienen aamupahoinvoinnin saattelemana.