Valtteri-myrsky jylläsi pihalla ja me katseltiin Tommin kanssa ikkunasta ulos. Pitelin käsissäni jo varmasti vartti sitten kylmennyttä kahvimukia, nostaen sen huulilleni vain todetakseni tilanteen juuri sellaiseksi. Jokin mielenhäiriö kuitenkin sai minut kaatamaan beigen, kylmän nesteen kitusiini. Todennäköisesti kellon ollessa jo lähempänä ilta yhdeksää, meidän olisi ollut parempi suunnata makuutiloihin ja kokeilla nukkua sen verran, mitä vuorossa olisi mahdollista niin seuraava päivä ei menisi ihan täysin nukkuessa. Tokihan se oli siihen meinattu, mutta itse tykkäsin jos päiväunet eivät söisi koko päivää. Viereisellä nojatuolilla istuva Tommi näytti mietteliäältä ja tuo avasikin suunsa sanoakseen jotain, ennen kuin ilmeisesti muutti mielensä, vain muuttaakseen sen hetken päästä uudelleen.
”Vaikka mie en sais sannuu näin, mie toivon että myö ei jouhuta tänä yönnä ajjaa ihan hirveitä.”
Hälytysilmoitus PJ117 tehtävä 757 Bertta…
”Niin mitäs sä kirositkaan juuri?” Kysyin selkeästi kiukkuuntuneelta työpariltani, samalla kun nousin itse ylös nojatuolista jossa olin istunut. Laskettuani käsissäni olleen mukin sohvapöydälle ja napattuani takkini sohvalta, lähdin puolijuoksua kohti autotallia. Tommi oli – taas kerran – ajovuorossa, joten mä siirryin apukuskin paikalle ja aloin tekemään kaikkia niitä valmisteluja joita mulle kuului sillä aikaa kun me oltiin matkalla onnettomuuspaikalle. Keskustelu kulki osin radiolinjoilla, kuunnellessamme paikalla olleiden yksiköiden viestintää virven välityksellä, sekä kuittauksista ja paikka ilmoituksista meitä odotteleville yksiköille. Osa keskustelusta käytiin minun ja Tommin välillä, valmistautuessamme siihen, mitä meillä olisi vastassa kun pääsisimme onnettomuuspaikalle.
Me oltiin melkein onnettomuuspaikalla, kun ambulanssimme tärähti rajusti ja mun oli täytynyt lyödä pääni johonkin, sillä mun silmissäni pimeni hetkellisesti.
”Hannes. Hannes. Hannes. Hannes, kuuletko? Hei avaappa silmät. Avaa Hannes silmät” ääni vahvistui koko ajan puheen mukana ja hitaasti mä sain silmiäni auki vaikka sinisten ja punaisten vilkkujen välke meinasi sattua. Mä en ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa ja yritinkin lähteä liikkeelle.
”Istu vaan siinä. Älä lähde mihinkään. Muistatko sä mitä tapahtui?”
Yrittäessäni muistella, mitään muistikuvia ei tuntunut nousevan mieleeni ennen kuin vasta hieman vaivalloisemman pohdinnan jälkeen.
”Myrsky. Asema. Tommin joku tyhmä heitto.” Tommi. ”Tommi. Missä… missä Tommi?” mun hätäännys alkoi kasvamaan.
”Tommi on ok. Se on toisessa lanssissa lämmittelemässä. Te olitte törmäyskurssilla rekan kanssa ja sä oot lyönyt pääs johonkin sen johdosta. Sä olit ihan hyvän aikaa tajuttomana ja sait jopa Deelhmenin huolestumaan.”
Saatuani vielä vähän aikaa, mut autettiin ylös penkiltä ja talutettiin vierellä olevaan ambulanssiin. Siitä hetkestä, kun mä olin viimeksi maannut paareilla oli pitkä hetki mutta silti se tuntui eiliseltä. Jostain mun viereltäni kuului puhetta, ennen kuin Jessica ilmestyi mun näköpiiriin ja alkoi kyselemään sitä tuttua kysymyslitanjaa mun perustiedoista siihen mikä päivä nyt oli ja miten mä voin. Vastailin toiselle parhaani mukaan ja lopulta mä kuulin miten meidän P4 palasi takaisin ääneen.
”Miltä vaikuttaa?”
”Tommi on ainakin päällisin puolin kunnossa ja selvisi rytinästä vähällä. Mä sanoinkin sille et seuraavat pari päivää voi sattua lihaksiin mutta sen pitäisi selvitä. Hanneskin on tota ohimolla olevaa haavaa lukuunottamatta ihan ok, mutta selkeästi kärsii aivotärähdyksestä kun menetti tajunsakin. Mitään ei kuitenkaan pitäisi olla rikki, mutta mä lähettäisin sen kotiin ja ainakin pariksi päivää sairaslomalle. Tokikaan yksin tuota ei voi jättää eli jos sillä ei oo kotona ketään joka sitä vois pitää silmällä, niin sitten se pääsee terveyskeskukseen osastolle tarkkailuun.”
“Se on hyvä kuulla. Tuossa olisi ollut kuitenkin ainekset paljon isompiinkin henkilövahinkoihin kuin mitä nyt sattui. Viettekö te Hanneksen paikattavaksi? Mä voin ottaa Deelhmenin kyytiin ja heittää sen asemalle niin se pääsee siitä kotiin.”
“Tehdään näin. Voi kuitenkin olla että ne ehkä haluaa vielä varmuudeksi kuvata Hanneksen päänkin niin siinä se menee helposti samalla.”
“Okei, Tommi lähetääs me asemalle niin 120 pääsee jatkamaan” mä kuulin miten meidän P4 puheli Jessicalle ja sen jälkeen miten joku käveli autossa, ennen kuin sivuovi vedettiin kiinni ja lopulta ambulanssi käynistettiin ja se lähti liikkeelle.
“Ei mua olisi tarvinnut lähteä mihinkään viemään. Kyllä mä olisin voinut mennä kotiin ja Ciara olisi voinut ihan hyvin pitää musta huolta.”
“Hyvä se on Hannes käydä tarkistuttamassa tuo otsasi. Se voi olla että se tarvii liimaa tai jopa tikkejä ja meillä ei oo semmoista mahdollisuutta. Plus jos on yhtään epäilystä siitä että sulla vois olla jotain päävammaa niin parempi se on että sä käyt lääkärille näyttäytymässä.” Jessica kertoi minulle samalla kun tuo puhdisti verta otsaltani.
“Ungh…”
Matka tapahtumapaikalta sairaalalle ei ollut kovinkaan pitkä, mutta se meni samanlaisessa eipäs – juupas keskustelussa kuin mitä me olimme käyneet kun auto oli lähtenyt liikkeelle. Auton ollessa parkissa, sain sentään kävellä sisälle ja minut otettiinkin nopeasti tutkittavakseni. Otsassani oleva haava putsattiin vielä kerran, ennen kuin sitä hieman liimattiin ja lopulta minut vapautettiin sairaslomalapun kanssa. Jessica ja tuon työpari antoivat minulle vielä kyytin kotiin ja astellessani sisään ulko-ovesta Ciara käveli hämmentynyt ilme kasvoillaan mua vastaan.
En saapunut oikeastaan ikinä kotiin työvaatteissa, joten se oli jo ensimäinen hälytysmerkki Ciaralle ja sen jälkeen seuraava oli varmasti ohimollani oleva laastari.
“Mitä on tapahtunut?”
Kerroin Ciaralle mitä oli tapahtunut ja että pari seuraavaa päivää olisin sairaslomalla. Kerroin samalla että toisen tulisi pitää hieman huolta siitä että kaikki menisi varmasti hyvin ja seurailla jos jotain mahdollisia jälkiseuraamuksia tulisi. Punapää saapui luokseni, halaten minua hellästi ennen kuin suuntasimme sisemmälle asuntoomme. Musta tuntui pahalta että mä pilasin Ciaran päivän sillä, että toinen joutui pitämään minua silmällä.
Seuraavan yön Ciara vielä herätteli minua muutaman tunnin välein ja seuraavana aamuna heräsin lievään pää- sekä lihassärkyyn. En mä jotenkin ajatellut että oloni olisi voinut olla näinkin hurja eilisen jälkeen ja toisaalta jotenkin tuntui siltä että mä olin tainnut olla aika onnellinen siinä tilanteessa että mä olin selvinnyt niinkin vähällä. Särkylääkkeet ja lihasrelaxantit onneksi auttoivat olooni ja oloni ei ollut kovinkaan huono vaikka tietenkin lääkkeiden vaikutusta odotellesani pientä jomotusta oli sielä täälä.
“Mä oon kyllä niin valmis lomalle” huokaisin maatessani sovalla, hieroen nenän varttani etusormellani ja peukalollani.
“No hei, ei onneksi enää pitkä että me päästään pois. Sitten sun ei tartte hetkeen miettiä töitä tai mitään sellaista. Eiköhän me molemmat olla ansaittu se” mä tunsin miten punainen kiharipilvi laskeutui mun rinnalleni ja nostin käteni silittämään Ciaran hiuksia.
“Mä ainakin nautin siitä. En mä tiedä, jotenkin jossain kohtaa loma ei tuntunut hyvältä idealta, mutta ehkä toi eilinen muutti mun suhtautumista hieman ja se alkoikin olemaan hyvän kuuloinen asia.”
“Se varmasti oli pelottava kokemus. Mä en voi edes kuvitella miltä tommonen tuntuisi”
Jatkoimme jutteluamme Ciaran kanssa vielä hetken, ennen kuin me päätimme lähteä raksan kautta tallille.
